Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Itään ja Autius lehtipuissa

Itään ja Autius lehtipuissa kertovat, miten Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion nuoruuden unelma Suur-Suomesta näytti 1941 täyttyvän ja miten sota vaikutti aviopuolisoiden suhteeseen.

Itään (2002) ja Autius lehtipuissa (2003) ovat neljäs ja viides osa viisiosaisesta kirjasarjasta Valistuksen sukutarina, jonka Katarina Eskola on toimittanut vanhempien kirjeistä ja päiväkirjoista. Edelliset osat ovat Kahden (1999), Yhdessä (2000) ja Sodassa (2001).

Talvisotaa ja välirauhaa käsittelevästä Sodassa-teoksesta olen kirjoittanut blogiini aiemmassa artikkelissa, jossa olen kertonut lyhyesti myös Elsan ja Martin taustasta ja romanssista.

Itään alkaa jatkosodan alusta ja päättyy vuoden 1942 toukokuuhun, jolloin Martti kotiutettiin armeijasta. Autius lehtipuissa käsittää jatkosodan loppuosan ja ensimmäiset rauhan vuodet Elsan kuolemaan tammikuussa 1951 asti.

Kuten ennenkin, puhun päähenkiköistä vain etunimillä.

Ei aiempaa innostusta Natsi-Saksaa kohtaan

Elsa ja Martti kuuluivat nuorina Tulenkantajiin, Elsa kirjallisuuskriitikkona ja Martti runoilija P. Mustapäänä.  Kun muut ryhmäläiset matkustivat Ranskaan, Elsan määränpäänä oli Englanti, josta hän 1928 julkaisi kirjan Vanha iloinen Englanti. Martti kävi pari kertaa 20-luvulla Saksassa. Molemmat matkailivat Virossa ja Pohjoismaissa.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet olivat nuorina Akateemisesta Karjala-Seuran (AKS) jäseniä, mutta erosivat Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Lehti suhtautui Natsi-Saksaan paljon kielteisemmin kuin perinteinen Valvoja-Aika: myönteisiä artikkeleita Saksan sisäpolitiikasta oli vain yksi. Kiertäen samasta asiasta kertoo sekin, että vuodesta 1937 alkaen Saksan sisäpolitiikasta ei kirjoitettu mitään mutta samaan aikaan julkaistiin useampi artikkeli Englannista.

Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori) olivat mukana kolmi-nelikymppisen kulttuurieliitin keskusteluissa, jotka julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Osanottajista vain Olavi Paavolainen oli innostunut Natsi-Saksasta, koska se edusti uutta. Muiden mielestä Suomen oli otettava kulttuurivaikutteita Englannista.

Kesäsotaan lähtö riemumielin

Jatkosodan aikana Martti toimi ensin 7. tiedotuskomppanian päällikkönä, joka Saaristomerellä, Ahvenanmerellä ja Hankoniemellä. Sitten hän pääsi omasta hakemuksestaan rintamakirjeenvaihtajaksi VI armeijakuntaan ja ylennettiin pian 1. tiedotuskomppanian päälliköksi Laatokan Karjalaan ja Aunukseen. Tammi-helmikuussa 1942 Martti toimitti Olavi Paavolaisen kanssa teosta Taistelu Aunuksesta, jonka julkaisemisen sensuuri lopulta esti sotaonnen käännyttyä. Helmikuussa Martti palasi komppaniaansa Aunukseen, mutta maaliskuussa hänet määrättiin Päämajaan Mikkeliin tarkistamaan toisten rintamakirjeenvaihtajien tekstejä. Huhtikuun alussa hänestä tehtiin Päämajan rintamatiedotustoimiston päällikkö, mutta hänet kotiutettiin jo toukokuun alussa.

Olavi Paavolainen esittää Synkän yksinpuhelun alussa, että tavallisten sotilaiden mieliala on jo kesäkuussa 1941 sotaa vastaan. Sen sijaan Martti kuvaa TK-artikkelissaan etenevää armeijaa niin elävästi ja havainnollisesti, että rivistöt ja tien suorastaan näkee silmissään ja korostaa innostusta, jota hän muistiinpanojensa ja kirjeittensä mukaan myös itse tuntee.

Toki Paavolaisen kuvaamaa skeptisyyttäkin epäilemättä on, mutta vielä useammat muistavat jälkikäteen sodan alun mielialansa lopputuloksen valossa.

Wolf H. Halsti kertoo muistelmissaan, ettei ole koskaan saanut yhtä paljon palautetta kuin Suomen kuvalehdessä julkaistusta artikkelistaan Isät katsovat poikiaan, jossa uutta sotaa kuvataan ”ylösnousemuksena”.  Postia ”tuli lukeneilta ja työmiehiltä, vanhoilta ja nuorilta, naisilta ja miehiltä, ja reaktio oli yksimielinen: nyt palautetaan Suomen turvallisuus!”

 

Martti itsesensuroi Suur-Suomi innostusta

Entiselle AKS-läiselle Martille Suur-Suomessa on kyse nuoruuden unelman toteuttamisesta. Se on tosin ollut syrjässä monet vuodet, mutta nyt se näyttää viimein toteutuvan. Oula Silvennoinen on osoittanut, miten Suur-Suomi innostukseen tempautuvat kesällä 1941 mukaan monet sellaisetkin, joille asia ei ole ollut läheinen tai jotka ovat pitäneet sitä epärealistisensa haaveena.

Sodan jälkeisessä Suomessa Itä-Karjalan valloitus tuntui ulkopoliittisesti arkaluontoiselta. Niinpä Martti 1969 julkaisemassaan teoksessa Me marssimme Aunuksen teitä jätti pois ja muunteli tekstiä, kuten Eskola esipuheessaan monin esimerkein osoittaa.

Jäljelle jäi kuitenkin mm. kohta: ”On huvittavaa nähdä ja kuulla, miten nämä entiset tulenkantajat pursuavat Suur-Suomi-aatetta. – Yleensä on sanottava, että juuri Paavolainen, Jylhä ja Pälsi ovat ainoat aatteen miehet tällä hetkellä.” Kuten Eskola sanoo, teoksen lukija saattoi saada käsityksen, että Martti naureskelee muiden innostukselle, johon hän ei itse ota osaa. Kohdan voi tulkita myös niin – ja se liene ollut Martin alkuperäinen tarkoitus – että tämä on mielissään, kun läheiset keskustelukumppanit ovat vihdoinkin omaksuneet ”oikeat” mielipiteet.

Tällaiset keskusteluhetket muistaen Martti ei tietenkään voinut hyväksyä Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa sodan jälkeen antamaa kuvaa. Toisaalta Martti teki itsesensuroimalla teoksensa Me marssimme Aunuksen teitä juuri sen, mistä hän oli 1946 Olavi Paavolaista syyttänyt: hän pienensi sekä omaa että muiden, esimerkiksi ihailemansa kenraali Paavo Talvelan, innostusta Suur-Suomeen. Paavolaista koskeva kohdan Martti sen sijaan jätti jäljelle – ilmeisesti näpäyttääkseen tämän kritiikittömiä ihailijoita. Pääasiasta, jatkosodan väistämättömyydestä talvisodan ja välirauhan jälkeen, Martti ei teoksessaan tinkinyt.

Tiedemiehenä Martti tiesi hyvin lähteiden ja kontekstin merkityksen. Siitä huolimatta hän ilmoitti teoksen Me marssimme Aunuksen teitä olevan päiväkirja. Tosiasiassa se perustui Eskolan mukaan pääasiassa vaimolle lähetettyihin kirjeisiin ja TK-artikkeleihin.

Tyttären suruksi Martti häivytti Elsan osuuden samalla tavoin kuin teoksen Nuoruusvuodet kohdalla; syyksi Eskola arvelee isän toista avioliittoa.

Ehkä syitä oli sodan kohdalla muitakin: aihetta kuvattiin aikoinaan vain julkisesta ja miesten näkökulmasta, johon eivät sopineet Martin joulun alla 1941 lähettämän kirjeen yksityiset tunnot, että hänen mielensä täyttää ”vain yksi ajatus: milloin pääsen kotiin”.

Elsa kotirintaman propagandistina

Myös Elsa on sodan alkaessa intoa täynnä. Kirjeissään miehelleen hän arvostelee kärjekkäästi Väinö Tanneria, joka radiopuheessaan ”varoitti yltiöisänmaallisuudesta, johon liittyi laajoja tavoitteita ja epäkansanvaltaisuutta”. Elsa ottaa tuekseen Suomen kuvalehden numeroissa 30 ja 31 julkaistuihin Wolf H. Halstin kirjoituksiin Aamun sarastaessa ja Me piirrämme miekalla rajan.

Jos on uskominen Halstin muistelmia, Elsa ei täysin tajunnut tämän kirjoituksen tarkoitusta. Edellisessä kirjoituksessa Halsti oli kannattanut rajan siirtoa idemmäs, mutta puolustuksellisista syistä. Kun Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky oli aiheuttanut negatiivisia reaktioita tavallisten sotilaiden keskuudessa, Halsti laati jälkimmäisen kirjoituksen, jossa näennäisesti tuettiin päiväkäskyä, mutta esitettiin perusteluksi aatteellisen ristiretken sijasta puolustukselliset näkökohdat.

Sen sijaan Elsa vetoaa siihen, että itäkarjalaiset ovat samaa kansaa kuin suomalaiset. Hän kiittää Jalmari Jaakkolan Suomen idänkysymystä ymmärtämättä tai välittämättä, että tiedettä (historiaa, kielitiedettä ja kansanrunoutta) on taivutettu politiikan vaatimusten mukaan. Vielä vähemmän hän oivaltaa tai välittää, että teoksella – joka oli ilmestynyt ilman sensuurin hyväksyntää – on länsivalloissa Suomelle epäedullinen vaikutus. Näin toteaa Eskolan lainaama Kustaa Vilkuna toteaa teoksessaan Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Vilkuna toimi sotasensuuri- ja tiedotustoiminnan tarkastusviraston päällikkönä 1939–1943 ja Valtion tiedoituslaitoksen (VTL) päällikkönä 1943–1944.

Elsa katsoo myös Suur-Suomen toteuttamiseen Suomen omassa vallassa. Halsti taas on sitä mieltä, että rajoista päätettäisiin lopullisesti rauhansopimuksessa, johon vaikuttaisi ratkaisevasti suurvaltojen välisen sodan lopputulos. Siihen asti sosialidemokraattisen lehdistön pidättyvä linja turvaa parhaiten tärkeimmän: kansan yhtenäisyyden.

Elsa haluaa aktiivisesti vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Suur-Suomen hyväksi. Hän valikoi Yleisradioon mietelauseita ja varaa jo etukäteen sopivia lauseita voitokkaita sotatapahtumia varten. Tässä hän joutuu ristiriitaan sensuurimääräysten kanssa, joiden mukaan julkisuudessa sotaa ei pitänyt nimittää hyökkäyssodaksi eikä puhua suoraan Itä-Karjalan pysyvästä liittämisestä Suomeen. Elsa ei tällaista pidättyvyyttä hyväksy.

Hylätyksi tulee myös Elsan ehdotus: ”Jokaisen kansan tulee itsesäilytysvaistonsa nimissä ajaa omia etujaan ja yhtä kovin keinoin kuin muut ovat ajaneet sen vastaisia etuja.” Se on Yleisradion ohjelmapäällikön Ilmari Heikinheimon mielestä ”suden moraalia”, joka juuri ”on vienyt kansat vihaan ja sotaan toisiaan vastaan ja ihmiskunnan siihen umpikujaan, missä se nyt on”.

Elsa on Suomessa yleiseen tapaan valtioon samastuva intellektuelli – ei tosin kritiikittömästi, sillä hän pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan myös  päättäjiin, jotta nämä omaksuisivat hänen omat aatteensa. Näitä hän pitää itsestään selvästi kaikille kansalaisina parhaina. Hänen mieleensä ei tule, että sosiaalidemokraateilla ja suomenruotsalaisilla on hyvä syy vastustaa heimoaatetta: sen pohjalle rakennetussa Suomessa heille tärkeät arvot olisi syrjäytetty.

Suhtautuminen ”ei-kansallisten” ja sotavankien kohteluun

Katarina Eskola haastaa lukijat pohtimaan, puolustivatko Elsa ja Martti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ”tuhoamis-” vai ”vapauttamis- ja auttamismielessä”. Kysymyksenasettelu on anakronistinen: se, minkä Elsa ja Martti näkivät vapauttamisena, nähdään nykyisin toisin.

Elsan nationalismi perustuu uskoon, että kuuluminen kansakuntaan syntyy ikään kuin luonnollisesti kielen ja etnisyyden perusteella. Näin ollen Suomen kansaan kuuluvat vienalaiset, aunuslaiset, vepsäläiset jne ja Suomen rajojen pitää noudattaa kielirajoja.

Samoin Elsa on varma, että Itä-Karjalan liittäminen Suomeen sujuu nopeasti ja kivutta. Varsin huolettomasti Elsa lähtee siitä, että itäkarjalaiset omaksuvat suomen kielen ja kaikki suomalaiset instituutiot; oman uskonnon he sentään olisivat saaneet pitää.

Nykyisen käsityksen mukaan kansakunta on ”kuviteltu yhteisö”, jota rakennetaan tietoisesti. Tältä pohjalta on selvää, että koska itäkarjalaiset eivät olleet koskaan kuuluneet Suomeen (tai Ruotsiin), he jäivät autonomian ajan ”kansakunnan rakentamisen” ulkopuolelle.

Päinvastoin, siteet Venäjään ja venäläisiin olivat jo muodostuneet kiinteiksi siitä asti, kun kristinusko saapui alueelle idästä. Ortodoksisille karjalaisisille katoliset (myöhemmin luterilaiset) suomalaiset olivat vääräuskoisia ”ruotseja”.

Etnis-kielellisen nationalisminsa pohjalta Elsa ei epäröi ehdottaa, että ”ei-kansalliset” ainekset, siis muut kuin suomensukuiset, pitäisi karkottaa Suur-Suomeen liitettävästä Itä-Karjalasta. Martti kertoo vaimolleen luottamuksellisesti, että tällaisia suunnitelmia onkin. Tällaista kutsutaan nykyisin ”etniseksi puhdistukseksi”.

Elsan ja Martin lähtökohta, että venäläiset ovat Itä-Karjalassa ”vieraita”, vaikka heitä on siellä asunut aina ja varsinkin Aunuksessa oli läheiset suhteet Pietariin. Toki on totta, että venäläisten ja muiden neuvostokansallisuuksien osuus on neuvostoaikana suuresti lisääntynyt, kun Karjalan autonomiseen tasavaltaan on tuotu muualta maasta työvoimaa. Väestönsiirtoja ei myöskään tuolloin pidetty sillä tavoin pahana asiana kuin myöhemmin: esimerkiksi Turkki oli lähettänyt kreikkalaiset Kreikkaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päinvastoin.

Martti mainitsee kirjeessään tammikuussa 1942, että sotavankileirillä olisi kuollut nälkään kirjeessään 10 000 henkeä. Luku on tuossa vaiheessa liioiteltu, mutta ylittyy talvikuukausien kuluessa. Syynä ei suinkaan ole vain vaikea elintarviketilanne, vaan sellainen kylmä asenne kuin Martilla: asialla ei ole väliä, koska kyse on ”ryssistä”.

Sodan alkaessa Suomessa ei ollut varauduttu suuriin sotavankimääriin eikä siihen, että sotavankeja jouduttaisiin huoltamaan pitemmän aikaa, koska sodasta piti tulla lyhyt. Kun kävi selväksi, että sota jatkuisi talven yli ja sotavankien kuolleisuus oli alkoi marraskuussa nousta, olisi viimeistään ollut korkea aika puuttua asioihin, jolloin katastrofi olisi vältetty. Humaanista suhtautumisesta olisi ollut myös käytännön hyötyä, kun työvoimaa tarvittiin satojentuhansien miesten ollessa armeijassa, samoin etua Suomen maineelle länsimaissa.

Suhde Natsi-Saksaan ja saksalaisiin

Wolf H. Halsti, joka koki esikuntaupseerina Kiestingin suunnalla ensimmäiset vastoinkäymiset ja ristiriidat yhteistyössä saksalaisten kanssa, lainaa mottiin jääneen JR53:n komentajan Jussi Turtolan lausetta: ”Kyllä me voimme tänne kuollakin, jos siitä on herroille jotakin iloa!” Kohtaus esiintyy myös Paavo Rintalan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979).

Jotakin näistä kokemuksista välittyy Martille, sillä Urho Kekkonen kertoo kirjeessä vaimolleen kuulleensa ”Elsan mieheltä”, ”että suomalaiset eivät arvostele saksalaisia korkealle” (Kekkos-tutkija Juhani Suomen kertomaa Katarina Eskolalle).

Martin ja Halstin kiinnostuksen kohteet seurustelussa saksalaisten kanssa ovat osittain erilaiset. Siinä missä Martti kirjaa mielihyvällä muistiin, mitä alueita Suomi saa Venäjältä sodan jälkeen, Halsti hätkähtää kuullessaan saksalaisten ajatuksia olojen uudelleen järjestämisestä vallatuilla alueilla ja päättelee, etteivät ne ole omiaan saamaan miehitettyjen alueiden väestöä saksalaisten puolelle.

Elsa vierailee Saksassa, jossa hän kymmenenkunnan suomalaisen kanssa osallistuu Saksan tieteellisen ulkomaalaisinstituutin kursseille. Vieraille tarjotaan kaikkea parasta, mutta Elsa joutuu myös kokemaan Berliinin pommitukset. Mitä Elsa kaikesta ajattelee, ei ole jäänyt merkkejä, kotiin lähetettyjä kortteja kirjoitettaessa kun täytyy huomioida sensuuri. Sodan jälkeen Elsa ymmärrettävästi poistaa matkan ansioluettelostaan.

Vanha rakkaus Englantiin säilyy, vaikka Elsa julkisuudessa esiintyy sodan Suomelle 6.12.1941 julistanutta maata vastaan. Verratessaan Churchillin, Hitlerin ja Mussolinin puheita Elsa tulee johtopäätökseen, että ”englantilaisten tapa puhua on rehellisempi, inhimillisempi.” Muutenkin englantilaiset olivat ”humoristisempia ja vähemmän karkeita kuin saksalaiset”.

Jenni Kirves päätteleekin: ”Elsan Suur-Suomi-aate ei siis ollut erityisen saksalaisia ihailevaa vaan perustui ennen kaikkea heimotunteeseen eikä niinkään nojannut innostuneeseen yhteistyöhön asevelimaan kanssa.”

Erilainen suhtautuminen neuvostoliittolaisten ja saksalaisten toimintaan Virossa

Suomalaisessa Suomessa kielisukulainen Viro on 30-luvulla ollut keskeinen kiinnostuksen kohde.

Saksalaisten vallattua Viron Elsa saa kirjeitse tietää, että moni ystävistä on joutunut Neuvostoliiton kesäkuun 14. päivänä 1941 toimeenpanevan joukkokyydityksen uhreiksi. Myöhemmin hän arvostelee Jaan Siirasin (August Annistin) kirjan Viro neuvostokurimuksessa.

Huomionarvoista on, että Elsa pitää suomalaisten arvostelua Viron valinnasta syksyllä 1939 omahyväisenä ja epäritarillisena: ”Ajatteleva suomalainen tosin tajusi heti syyskuun lopulla 1939, että Viron valitsema tie on turmion tie. Mutta sittenkin voimme kysyä: oliko Virolla realistisesti ajatellen muutakaan mahdollisuutta kuin tämä, oliko sen ohella vain kertakaikkisen sankarilisen tuhoutumisen tie toisena vaihtoehtona?”

Myös Martti tuntee myötätuntoa kyydityksen uhreja kohtaan. Sen sijaan hän pitää virolaisten ensi kuvauksia saksalaisista turhina valituksina eikä ilmeisesti oikein ymmärrä, että Virossa saksalaiset ovat miehittäjiä.

Elsa pääsee vähän myöhemmin selville Viron todellisuudesta Natsi-Saksan alaisuudessa. Hän ehdottaa naiivisti ratkaisuksi virolaisten siirtämistä Suomeen. Hän siis hyväksyy Viron alueen liittämisen Suur-Saksaan.

Kotirintaman arkea

Samoin kuin talvisodan aikana Elsa pitää jatkosodan aikana yllä Martin yhteyttä kotiin ja lapsiin kuvaamalla tarkasti pieniä kotoisia tapauksia. Vanhimmat tyttäret Elina ja Marjatta osaavat jo itse kirjoittaa isälle.

Talvisodan tapaan perhe asuu kahden kotiapulaisen kanssa kesähuvilassaan Sammatissa hoitaen viljelyksiä ja kotieläimiä. Omavaraisuudella on ratkaiseva merkitys ravitsemuksen kannalta. Hyötykasvien lisäksi Elsalla riittää tarmoa kukkien hoitoon.

Toisin kuin talvisodan aikana Elsalla ei – ainakaan kirjeiden mukaan – ole alkuun edes pieniä harmeja: hän on terve, sukulaistätiä ei ole vaivoina, kotiapulaiset ovat kunnollisempia ja sotakin sujuu paremmin.

Lapsista Elsa kertoo tasapuolisesti positiivisia asioita, tarkkailee heitä yksilöinä ja korostaa heidän kehittymistään ja itsenäisyyttään: Elinasta ja Marjatasta on jo hyötyä töissä, pienemmistä Matista ja Katarinasta taas on iloa, ja lapset esittävät omasta aloitteestaan isänmaallisia lauluja ja runoja.

Kevään edetessä Elsan mielenkiinto kohdistuu sodan ja kuoleman sijasta elämään ja hedelmällisyyteen: hän toivoo uutta lasta samalla, kun suunnittelee tutkimustaan Ritvalan helkajuhlaa. Teos kuitenkin lykkäytyy, ja Martti viimeistelee sen julkaistavaksi vaimonsa kuoleman jälkeen 1953.

Vasta sodan jälkeen Elsa tunnustaa, miten moninkertainen työtaakka on häntä painanut ja kuinka loppuunväsynyt hän on.

Sodan jatkuessa realismi lisääntyy

Aluksi Elsalla on varsin idealistinen käsitys sodasta. Sellaisen hengen hän haluaisi kuuluvan myös Pekka Tiilikaisen radiolähetyksissä rintamalta. Martti, joka tietää Tiilikaisen kansanomaisen tyylin miellyttävän rintamiehiä, Elsan pehmeästi arvostelun.

Talvella 1942 tuttu Sammatin mies kertoo Elsalle negatiivisia kokemuksia sodasta. Enää Elsa ei arvostele kertojaa huonosta hengestä vaan pitää tärkeänä raportoida Martille, mitkä asiat ovat rintamamiehistä hullusti.

Kesällä 1944 Martti käsittelee varsin asiallisesti venäläisten suurhyökkäystä Kannaksella, torjuu huhut mutta ei lankea illuusioihin.

Suur-Suomen romahdus ei merkitse Martille vain oman nuoruudenunelman romahdusta, vaan hän tuntee syyllisyyttä aunuslaisia kohtaa, joille kolmen vuoden ajan annetut lupaukset on petetty.

Rauhan ja syksyn 1944 herättämistä tunnelmista on aineistoon jäänyt vain joitakin merkkejä. Martille esimerkiksi Lista 1:n vangitsemiset olivat järkytys. Eskola olettaa, että Martti pelkäsi myös omasta puolestaan.

Sota vaikuttaa avioliittoon

Ulkonaisesti – lasten ja ystävien silmissä – Haavioiden avioliitto on tasapainoinen ja onnellinen, ja saman vaikutelman saa Valistuksen sukutarina -sarjan aiemmista osista.

Parilla on harvinaisen paljon yhteistä. Matti Kuusen muistelmista Ohituksia löytyy tuokiokuva Elsan ja Martin yhteistyöstä: tavattuaan Haaviot, joita oli pyytänyt väitöskirjatyönsä ohjaajiksi, Kuusi oli riemuissaan: ”Olin tavannut ihmisen, kaksi ihmistä, jotka tajusivat, mitä ajoin takaa samporunotutkimuksessani, keskustelivat siitä ikään kuin järkevästä yrityksestä, näkivät metodisten vaihtoehtojeni heikkoudet ja vahvat puolet selkeämmin kuin minä itse.”

Sodanaikaisesta kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Elsa ihailee Marttia vilpittömästi: tämän artikkelit ja radioesitelmät olivat hänestä aina parhaita. Martti ei osaa vastata aivan samalla mitalla: Elsa joutuu usein kyselemään, onko Martti lukenut hänen artikkeleitaan tai kuullut hänen radioesitelmiään, ennen kuin Martti kommentoi niitä myönteisesti mutta pidättyvämmin. Joka tapauksessa avioparin välillä vallitsee voimakas keskinäinen kunnioitus ja arvostus (time).

Sota kuitenkin erottaa puolisot vuosiksi. Vaikka Martti kotiutetaan jo toukokuussa 1942, hän ei oikeastaan palaa kotiin siinä mielessä, että perhe yhdistyisi lopullisesti. Elsa joutuu helmikuussa 1944 lähtemään lasten kanssa pakoon pommituksia Sammatin huvilaan, kun taas Martti työskentelee kesänkin Helsingissä.

Katarina Eskolan mielestä hänen vanhempiensa näyttämöt eriytyvät 40-luvun lopulla: Elsa viihtyy kotona lastensa parissa ja naisten yhteisöissä, Martilla on Kesäyliopiston miehisen veljespiirin lisäksi runoilijoiden illanviettoja, joihin osallistuu niin miehiä kuin naisia.

Martti rakastuu ja runoilee

Martin keino selviytyä sodan päättymisestä tappioon on runous. Runoissaan P. Mustapää voittaa takaisin menetetyn luomalla taiteessaan sen ikuiseksi

Tuskin on sattumaa, että Martin rakastuminen Aale Tynniin syttyy samaan aikaan kuin hänen toinen luomiskautensa runoilija P. Mustapäänä alkaa. Kyseessä on haluava ja toisen luo pyrkivä eros-rakkaus mutta myös luduksesta (leikistä) syntynyt filia (ystävyys), kaikinpuolinen vaikutussuhde, sielunkumppanuus. Martin ja Tynnin keskustellessa runomuodon uudistamisesta Elsa jää kirjallisuuskriitikon kokemuksestaan huolimatta syrjään.

Ehkä nuoruuden runottarena säteillyt Elsa on muuttunut Martin silmissä liikaa huolehtivaksi perheenäidiksi; tähän viittaavat joululahjarunot ”mammalle”. Elsan tapa ilmaista rakkautensa auttamisen (pragma) kautta ei riitä Martille, joka menetettyään lapsena äitinsä kaipaa symbioottista suhdetta.

Tosin Aale Tynnikin on äiti ja jopa innoittaa Mustapään Madonna-runoihin, mutta hän on Danten ja Petrarcan runoilijaperinteen mukaisesti naimisissa toisen kanssa.

Puhumattomuus vaivaa, luovuus auttaa

Elsa ja Martti eivät pysty puhumaan menetyksistään ja ongelmistaan keskenään tai lapsilleen.

Onneksi Elsallakin on mahdollisuus purkaa energiansa luovuuteen. Hän suunnittelee elämäkertaa Aino Kallaksesta ja ystävystyy kirjailijan kanssa. Naisena Kallas pystyy antamaan sellaista tukea, jota Martilta on turha odottaa.

Joissakin tapauksessa se, että Eskola pyrkii tulkitsemaan runoja elämäkerrallisesti, häiritsee minua lukijana: yksityistäminen pienentää runoja.

Runossa Verho runoilijan rakkaus säilyy Eskolan mukaan siksi, ettei hänen tarvitse jakaa muusansa kanssa arkea. Paljon enemmän antaa tulkinta, että kyse on miehestä, joka ei pysty kertomaan sotakokemuksistaan edes vaimolleen – tai ihmisestä, joka ei ylipäätään pysty emotionaaliseen läheisyyteen.

Mustapään runousopin mukaan runoilija ei ole sama kuin ”lyyrillinen minä”. Runot tehoavat yhä juuri siksi, etteivät ne ole liian yksityisiä eivätkä aikaansa sidottuja. Kultainen oksa -runon Aeneaan tunnot eivät ole vain sotasukupolven: ”sait sen, josta luovuit: / raukenevan / näit Ilionin, näit / syntyvän Rooman”.

Miten suhtautua Elsan ja Martin sodanaikaisiin näkemyksiin?

Elsan ja Martin mielipiteet ja arvot ovat kovin erilaisia kuin nykyaikana. Niiden taustalla on osittain talvisodan järkytys: oikeuden on voittanut voima.  Sitä me sodan jälkeen syntyneet emme koskaan pysty täysin ymmärtämään, koska olemme lapsesta asti tottuneet reaalipolitiikkaan.

1900-lopun historiallisten mullistusten jälkeen on kuitenkin vähän helpompi ymmärtää, miten jokaisen sukupolven näkemykset ovat sidoksissa omaan aikansa. Ja varmaan monella on takanaan omia erehdyksiä, mikä tekee armollisemmaksi muita kohtaan.

Aikaa on kulunut niin paljon, että sota-ajan kaikkia puolia on mahdollista käsitellä rehellisesti. Se on välttämätöntä nykyisyyttä ja tulevaisuutta varten.

Valitettavasti oppia ei ole otettu: etninen käsitys kansakunnasta on edelleen voimissaan eikä myötätuntoa riitä ”toisia” kohtaan.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista Itään ja Autius lehtipuissa julkaisemiini arvosteluihin (Kanava 7/2003 ja 4-5/2004) sekä Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmään Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Kirjallisuutta

Anderson, Bendict: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Alkuteos Imagined communities. Reflections on the origin and spread of nationalism. Suom. Joel Kuortti. Johdanto: Jouko Nurmiainen. Vatsapino 2007. Sivilisaatiohistoria-sarja.

Danielsbacka, Mirkka: Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-1944. Tammi 2016

Enäjärvi, Elsa: Vanha iloinen Englanti. WSOY 1928.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941-1942. WSOY 1991.

[Halsti, Wolf H.:] Aamun sarastaessa. Suomen kuvalehti 30/1941.

Halsti, Wolf H.: Isät katsovat poikiaan! Suomen kuvalehti 27/1941.

[Halsti, Wolf H.:] ”Me piirrämme miekalla rajan”. Suomen kuvalehti 31/1941.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Hyvämäki, Lauri: Lista 1:n vangit. Vaaran vuosina 1944-48 sotarikoksista vangittujen suomalaisten sotilaiden tarina. Toim. Hannu Rautkallio. Weilin + Göös 1983.

Jaakkola, Jalmari: Suomen idänkysymys. WSOY 1941.

Kangaspuro, Markku: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä vuosina 1920-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000. Bibliotheca historica 60.

Kirves, Jenni: Naiset suurta Suomea synnyttämässä. Hurmahenkeä ja hurjaa kieltä. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014.

Kuusi, Matti: Ohituksia. Otava 1985.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinossa 1941-1944. Otava 1982.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. 1-2. WSOY 1946.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Rintala, Paavo: Nahkapeitturien linjalla. 2. Romaani. Otava 1979.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Siiras, Jaan: Viro neuvostokurimuksessa. Piirteitä Viron tapahtumista ja kehityksestä bolsevikkivallan aikana vv. 1939-41. Suom. E. A. Saarimaa.  WSOY 1942.

Silvennoinen, Oula: Kumpujen yöhön – eli kuinka historiallinen muisti vääristyi. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014

Talvela, Paavo: Sotilaan elämä. Muistelmat I. Kirjayhtymä 1976.

Toivola, Lea: Valvoja-Ajan ja Suomalaisen Suomen suhtautuminen Saksan sisäpolitiikkaan 1933-1939. Suomen historian proseminaariesitelmä 28.4.1981.

Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939-44. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009. Historiallisia tutkimuksia 244.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Vilkuna, Kustaa: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962.

Mainokset

Iiris Kähäri: Seppele Viipurille

Iiris Kähärin Seppele Viipurille ilmestyi 1988, jolloin kirjailija tunsi vapautumisen koittaneen pysähtyneisyyden ajan jälkeen.

Silti Seppele Viipurille ei ole vain nostalginen vaan myös kriittinen kirja, jossa murretaan monia karjalaisia ja lottia koskevia stereotyyppejä.

Romaanin tapahtuma-aika kattaa Viipurin viimeiset suomalaiset kuukaudet helmikuusta kesäkuuhun 1944. Romaani päättyy marraskuussa 1944.

Seppele Viipurille kuvaa naisia, jotka Iiris Kähärin omien sanojen mukaan ovat marginaali-ihmisiä. Tapahtumapaikkana on usein esikaupunki, koska kirjailijan mielestä kauppiassukuja ja keskikaupunkia oli tarpeeksi kuvattu.

Inka Koistinen

Romaanin päähenkilö on Inka Koistinen, joka työskentelee toimistolottana Poliisiasiain toimiston osoitetoimistossa.

Muita henkilöitä ja tapahtumia kuvataan Inkan näkökulmasta. Repliikkejä on vain muutama, ja kerronta on epäsuoraa.

Inka on kotoisin maalaistalosta Säkkijärveltä. Vaikka äiti on jäänyt varhain leskeksi, Inka on päässyt oppikouluun. Tästä etuoikeudesta Aino-sisar kantaa edelleen kaunaa.

Inka on tullut ylioppilaaksi 1937. Jatko-opinnot on estänyt ensin varattomuus ja sitten sota.

Romaanin tapahtuma-aikana Inka on 25-26-vuotias. Hänellä ei ole ammattia, ja miestenkin suhteen hän on kokematon. Hän kirjoittelee rintamalle vänrikki Teppo Larjavalle, mutta asiasta ei näytä tulevan valmiimpaa.

Inka ihastuu myös naimisissa olevaan majuriin, joka tunnetaan Punaisena Neilikkana. Mutta kun mies lähentelee ja ehdottaa hotellihuoneeseensa menoa, Inka ymmärtää paeta ja pelastuu ”kuin Aino Väinämöisen kynsistä”.

Vain naiselta olisi mennyt maine, mies sen sijaan olisi voinut jälkeenpäin kerskailla: ”Tein sen niin nopeasti ettei tyttö aavistanut mitään ennen kuin oli motissa.”

Inkan Aino-sisaren mies Antti on rintamalla. Aino ja äiti hoitavat kotitaloa ja Ainon lapsia. Naimaton ja lapseton Inka on äidin ja sisaren silmissä hyödytön olio.

Ei esimerkillinen lotta

Luonteeltaan Inka on arka ja kömpelö. Tai ”paremmat” ihmiset saavat hänet tuntemaan niin, koska hän on ulkopuolinen ”tässä kaupungissa, missä kukaan ei tiennyt hänen taustaansa, missä häntä ei ollut nähty kenenkään käsipuolessa, ei kenenkään morsiamena Torkkelilla tai nuorena rouvana ostoksilla Kauppatorilla tai Kauppahallissa. Missä hän ei ollut nainut niin että olisi erottautunut joukosta. Naimiskaupalla olisi voinut pöyhkeillä elämänsä loppuun asti. Me kahdeksan maisterin perhe. Me Kannaksen talonpoikaisaateli.”

Inka ei myöskään ole ajan ihanteiden mukainen esimerkillinen lotta. Hän ei pidä talkoista töiden jälkeen eikä siitä, että kun kysytään vapaaehtoisia, ei ole sopivaa kieltäytyä. Hän on kuitenkin niin kiltti, ettei pysty pitämään puoliaan.

Inka haluaisi toisaalta erota järjestöstä, toisaalta pystyä parempaan kuin talvisodassa.

Inkan vastakohtana on lottaosaston johtaja, upseerin rouva Winter, jolla on aina isänmaalliset sanat huulilla. Todellisuudessa hän katsoo ennen kaikkea omaa etuaan.

Avoimesti oman edun tavoittelija on kauppiaan rouva Elma Riikonen.

Jenny Paju

Inka asuu kauppias Riikosen omakotitalon yläkerrassa, jonka toien huoneen Riikoset vuokraavat keski-ikäiselle Jenny Pajulle.

Rouva Winter kehottaa Inkaa pitämään Jennyä silmällä. Se onkin helppoa, sillä Jenny kertoo avoimesti elämästään.

Jenny  on kotoisin Kivennavalta Raivolan kylästä. Seutu oli monikielistä ja -kulttuurista. Siellä oli rautatieasema ja Pietariin oli sopivan lyhyt matka, joten rikkaat venäläiset rakennuttivat sinne autonomian aikana huviloita. Vallankumouksen jälkeen osa heistä jäi tai pakeni Suomeen, missä heistä tuli köyhiä emigrantteja.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Jenny pääsi töihin sotasairaalaan, jossa eräs sotilas teki hänet raskaaksi, ennen kuin häipyi Pietariin tekemään vallankumousta.

Jenny palveli köyhtynyttä venäläistä emigranttia Lidia Ivakovskia, joka ilmeisesti järjesti vastavallankumouksellisia rajan yli. Viipuriin muutettuaan Jenny elätti itsensä ja tyttärensä ranssien rakentamisella eli seppeleiden solmimisella.

Myös Lidia ilmestyy Viipuriin ja muistelee entistä elämäänsä Pietarissa.

Suhde ”toisiin” paljastaa ihmisten moraalin

Ratkaisevaksi moraaliseksi vedenjakajaksi romaanissa nousee suhde ”toisiin”, oman ryhmän ulkopuolisiin.

Sotavankileirien karmeat olot eivät ole mikään salaisuus: ”jokainen kaalinlehti jonka vanki tieltä löysi, jokainen jäätynyt peruna sille kelpasi, jokainen tupakantumppi. Silti moni oli kuollut vesipöhöön.” 

Mutta kun sotavankeihin on tutustuttu yksilöihin, heitä on ruvettu kohtelemaan ihmisinä. Tällaisen inhimillisyyden rouva Winter tuomitsee jyrkästi: ”Kaiken sen jälkeen mitä olemme joutuneet kokemaan ja kärsimään ja menettämään. Vangit, tilattuina työntekijöinä, elävät siviilien parissa ja syövät. Niin kuin ihmiset! Niin kuin kaupungin oma väki! Leipää, tupakkaa, käsineitä, sukkia on vartijan silmän välttäessä spekuloitu remonttimiehelle, lääkkeitä sairaalle, mikä rouva Winterin mielestä on romanttista hölynpölyä,  vanki sinne toinen tänne, tavaraa ja omaisuutta, mistä tässä taistelevassa maassa on yhä huutava pula.”

Rouva Winterin mielestä ”Raja kansalaisen ja muukalaisen välillä alkaa jo huomattavasti hämärtyä. Ihmiset, sivistyneetkin ja juuri he, puhuvat Ukrainasta ja Valkovenäjästä, puhuvat kirgiiseistä, kalmukeista ja tataareista. Ei ryssistä! Ryssistä ei saisi muka enää puhua!”

Jenny sen sijaan ystävystyy Valerin kanssa ja vie tälle ”Leipää, Pullaa. Keitetyn lantun. Perunoita. Lapaset”, puolustautuen että ”omistaan hän oli antanut. Syönyt itse vähemmän.”

Inka on kahden vaiheilla. Hän antaa Poliisiosastossa työskentelevälle Mitjalle luvan soittaa pianoa sekä ”piirakan ja pullan, eikä pitänyt sitä lainkaan syntinä”.

Toisaalta rouva Winterin asenteet vaikuttavat Inkaan: vanki on vihollinen, jota ”ei ole lupa sääliä. Vaikka sydän käskee, et sitä kuuntele.”

Perusteena on, että ”Sehän ei ole yksityinen asia enää! Tässä on kyse koko kansan elämästä. Tämä on pieni ja vähäinen maa. Ja tämä kansa taistelee nyt sen vähäisen puolesta.”

Mutta kun Jenny vie Inkan kuuntelemaan sotavankien konserttia, tämä kokee yhteisen ihmisyyden yhdistävän kaikesta huolimatta: ”Vangit, ihmiset, lauloivat vartijoille, toisille ihmisille.”

Rouva Winterin vävy luutnantti Enmark tappaa Valerin joutumatta asiasta edesvastuuseen. Sen sijaan Jennyä kuulustellaan, koska sotavangin auttaminen katsotaan maanpetokseksi.

Myös Inkaa kuulustellaan todistajana. Tämä puolustaa Jennyä: tämän käytös on luonnollista, koska Raivolassa ”myös venäläisiä oli pidetty ihmisinä”.

Jenny tekee seppeleen Valerille ja kuolee pommituksessa viedessään sitä tämän haudalle.

seppele-viipurille

Nimen symboliikka

Seppele Viipurille näyttäisi siis merkitsevän hautaseppelettä. Kirjan nimi oli kuitenkin kustantajan päättämä. Kirjailija ei siitä pitänyt, vaan halusi kanteen kuvan, jossa naisella on seppele päässä – siis elämän symbolin.

Kähärin oma nimiehdotus oli Kyyn punainen maito. ”Ajattelin kansanrunoa ’Kyy lypsi punaisen maion, maion valkean valutti, kipehillen voitehksi, haavoillen parantejiksi.’ Punainen maito oli minusta osuva paradoksi, mahdottomuus, niin kuin meidän koko väliaikainen oleskelumme Kannaksella oli.” Runo on romaanin motto.

Kyy-symbolilla Inka yrittää vakuuttaa itseään, että sotavanki on vihollinen: ”Kuin kyy kaikista suojeluperusteista huolimatta se iskee, jos ei sinuun, ainakin koiraasi.”

Kyyn pisto saa erilaisen merkityksen kohtauksessa, jossa Inka tapaa Tepon keskellä puna-armeijan suurhyökkäystä: ”Teppo tuli. Tuli ja levitti käsivartensa. Sillä hetkellä he tapahtui. Se oli nopea, kuin käärmeen, kuin kyyn pisto. Sille ei voinut mitään. Inka juoksi suoraan Tepon syliin.” Heillä on aikaa viisi minuuttia.

Viipuri paloi marttyyrina Suomen takia

Muistoissa palataan lähtöön Viipurista talvisodan loppuvaiheessa: ”Hurjasti roihuavat tulipalot olivat valaisseet heidän tiensä, kun he jäätä myöten, railoon putoamista uhmaten olivat kompuroineet toiselle rannalle, ja riemuitsivat kun tiesivät olevansa Tervaniemellä. Vasta Nälkälinnan kohdalla he olivat kääntyneet katsomaan taakseen ja nähneet sen valtavan rovion jolla…Niin, sillä roviolla oli tuo Kaunis Neiti Viipuri palanut niin kuin vain palava voi palaa, kuin Jeanne d’Arc.”

Viipuri esitetään neitona, joka poltetaan roviolla kuten Jeanne d’Arc. Polttaminen oli aikoinaan kerettiläisten rangaistus, mutta Jeanne d’Arcista tuli marttyyri ja Ranskan kansallispyhimys.

Viipuri siis kuolee marttyyrina Suomen takia.

Evakko kaipaa kotikaupungin hajuja

Nostalgisisin on kohtaus, jossa Inkan ystävä Hertta muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa Viipurin hajuja.

”Puun ja tervan hajua mikä tuntui Linnansillalla. Myös sarkahousujen hajua. Kun hän [Hertta] sulki silmänsä ja ajatteli sarkahousujen hajua, hän ajatteli myös katuja ja teitä ja pölypilviä joita raskaat laahustavat saappaat olivat nostattaneet, ja niin sarkahousujen hajuun oli sekaantunut toinen haju, pölyisen tien haju, harjoitusten haju ja harmaa joukko marssi kasarminportista sisään ja ulos, laulaen tai laumatta . . . Hertta nyyhkäisi ja jatkoi. Torkkelin puiston haju, muistiko Inka vielä Torkkelin puiston hajun. Heinäkuun puolivälissä kukki lehmus, ilma oli täynnä makeaa tuoksua, illat kuumia ja kuu punainen. Heinäkuu tuoksui Hertan mielestä aina kuulle, kukille, musiikille. Ihmiset vaelsivat edestakaisin kukkien lemussa, katosivat hämyisiin käytäviin, tulivat esille, katosivat taas, kadottivat parinsa ja löysivät uuden. Ja orkesteri soitti, oi että orkesteri soittikaan, mitä se soittikaan? Pirteitä sotilasmarsseja, hitaita kesäillan valsseja ja kehtolauluja. Salaperäiset paperilyhdyt keinuivat Espilässä. Siellä tanssivat ja söivät rapuja. Ja punanenäiset herrat taluttivat daaminsa kohti ajureita ja istuivat ne peräpenkille, jäi sikarin ja hajuveden, viinin ja ruusun tuoksu.

Mutta arvaas, Inka, mikä haju lapsesta oli paras? Se oli leipurin haju. Se leijui Torkkelinkadulta tai Linnankadulta. Sitä hän, Hertta, ei sanonut unohtavansa koskaan. Se tuntui yhä, syvällä hän sanoi tuntevansa sen suussaan yhä.” 

Viipurin takaisinvaltaus 1941 herätti riemua koko maassa

Lyhyessä välähdyksessä kerrotaan myös, miten kesällä 1941 Viipurin takaisin valtaus ”herätti riemua koko maassa. Liput liehuivat saloissa. Niinä päivinä koko Suomi oli rakastunut Viipuriin.  Niinä päivinä laskettiin liikkeelle ’Työn ja taistelun laina’ -niminen laina. Se ilmoitti radiossa itse presidentti Ryti.

Kaikki oli yhtä juhlaa. Työ ja taistelu ja lainat. Koko kansa oli lyhytaikaisesti kuin huumautunut onnesta. Lehdet lainehtivat kirjoituksia. Ei ollut sitä runoilijaa joka ei olisi ihmeteltävän vimman vallassa nähnyt huimaavia näkyjä. Oi Karjala, oi Viipuri, sinä..rakas…”

Kähäri lainaa mm. Yrjö Jylhän runosta säkeitä ”Sinun puolestas, Karjala, kaunis sisko, joku kaatua pelkäiskö, arvelisko?” Tässä kirjailija muistaa väärin: säkeet ovat Jylhän runosta Päin Äänisjärveä, Vienanmerta. Kuten nimi ilmaisee, runo käsittelee Itä-Karjalan valtausta. Erehdys on ymmärrettävä, sillä Jylhän runo oli niin suosittu, että siitä tehtiin postikortti.

Runossa Karjala esitetään naisena, jonka kohtalona on surra, kunnes mies saapuu pelastamaan.

sinun-puolestas-karjala-2

Kähäri ei kuitenkaan unohda asian toista, raadollista puolta: ”evakoista, ainakin salaa jos ei julkisesti, oli pyritty pääsemään”.

Euforinen paluu Viipuriin 1941

Inka lähti takaisin 1941 siivousryhmän mukana heti, kun se kaupungin takaisin valtauksen jälkeen oli mahdollista, ensin junalla Kouvolaan ja sieltä linja-autoilla. Tunnelma oli euforinen: ”Kun Viipuri alkoi näkyä, tutut kiviset Hietalan rannat ja Sorvalin saari, he nousivat seisomaan ja lauloivat, ja Inka unohti että hän oli vain Inka Kostiainen ja lauloi niin kuin muutkin lauloivat, ’Oi nouse Suomi katso sinun päiväs koittaa…!’”

Laulu oli Finlandia-hymni, johon V. A. Koskenniemi oli tehnyt sanat 1940. Ne liittyvät siis talvisotaan. Sibeliuksen musiikkiteos taas sai ensiesityksensä ns. ensimmäisen sortokauden aikana 1899.

Yksi tytöistä lausui Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar.

Inkan muistoissa tuolloin oli vallinnut yhteishenki ja solidaarisuus: ”Ketään ei vähätelty! Kaikkien työ kelpasi! Ei enää kilpailua! Ei etuilua! [- -] Oli luonnollista antaa ja auttaa pyytämättä takaisin.”

Kaupunki oli raunioina, ihmisten sijasta koirien ja kissojen, hiirien ja rottien vallassa.  Työ oli raskasta ja epämiellyttävää. ”Hän [Inka] keräsi, kantoi ja kuljetti, pesi, hankasi ja siivosi. Polvet pateilla ja kynnet verissä ja nälkä suolissa kuristen hän repi, kiskoi, raahasi, nosti ja latoi.”

Mutta ”samalla kun hän [Inka] rakensi kaupunkia, hän rakensi itseään.” Koska Inkaa ei maalaistyttönä ole Viipurissa pidetty minään, ”Hänellä oli ollut hävettäviä, kaunaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Nyt oli aika raivata ne pois.”

”He elivät toivosta. He toivoivat että tulisi vielä se päivä jolloin he saisivat rakentaa kaupunkinsa sellaiseksi kuin se oli ennen tuhoa. Sitäkin paremmaksi! [- -] Tämän sijaan he kuin unta nähden rakensivat jo toisen, aineettoman kaupungin. [- -] se, tuleva Viipuri, se ikävöity kaupunki!”

Viipuri vertautuu tässä Jerusalemiin, jota juutalaiset pakkosiirtolaisuudessa ikävöivät.

Sodan pitkittymisen myötä tunnelma on kuitenkin muuttunut: ”Oli alettu riitautua ja rakastua. Myydä ja ostaa ja laskea rahoja.”

Miksi negatiiviseksi ilmiöksi leimataan riitelyn ja kaupanteon lisäksi myös rakastuminen? Ilmeisesti siksi, että silloinkin yksilöllinen etu pannaan yhteisön edun edelle. Tässä kohtaa samaistutaan sota-ajan virallisiin arvoihin.

Kahdenlaista suhtautumista suurhyökkäyksen edellä

Keväällä 1944 suunnitellaan toisaalta kaupungin hallinnon siirtämistä sotilailta siviiliviranomaisille, toisaalta evakuointia. Vaikka saksalaiset peräytyvät itärintamalla, eräs upseeri puhuu taistelusta lopulliseen voittoon asti. Rouva Winter suunnittelee kesäksi viihdytyskiertuetta Itä-Karjalaan. Sen sijaan päämajassa työskentelevä upseeri on pessimistinen. Kaupungin läpi kulkee rintamalle junia, joiden ikkunat on peitetty.

Rouva Winter ja kauppiaan rouva Elma Riikonen ryhtyvät ajoissa toimenpiteisiin pelastaakseen omaisuutensa. Tämähän on sinänsä järkevää toimintaa, mutta Kähäri liittää sen moraalisesti epäilyttäviin ihmisiin aivan kuten aikoinaan Elämän koko kuvassa.

Inka sen sijaan päättää: ”Viisainta oli elää päivä kerrallaan. Niin kuin he, karjalaiset, olivat täällä oikeastaan eläneetkin, tottuneet elämään. Se oli tietysti lyhytnäköistä elämää muun Suomen mielestä. Mutta yksi täällä vain oli tarpeen. Toivo. Järjetön ja lyhytnäköinen toivo!”

Inkan mielestä muut suomalaiset pohtivat jo, miten saada rauha, mutta karjalaisille rauhalle oli ehto: saada pitää kotiseutu.

Jenny taas näkee, että karjalaisiakin on kahta lajia: ”Tänne ei olisi pitänyt oikeastaan tulla. Ne joilla oli ymmärrystä eivät tulleetkaan. Joilla oli korkeampaa tietoa, ne varoivat, ne selviytyivät, niin sodassa kuin rauhassa, olivat oppineet varomaan satoja vuosia sitten, se oli niillä veressä. [- -] Varovainen väki ei tule sellaiseen paikkaan jossa palopommeja vielä putoilee. Vasta kun täällä on kaikki kunnossa eikä jälkeäkään enää raunioista… [- -] sitten tänne tullaan…sitten täällä taas osataan olla…sitten osataan ottaa ilo elämästä…kaviaaria ja samppanjaa, laulua ja soitantoa…Sitä ei hänen tapaisensa ihminen osaa, ei ymmärrä mitä iloa siitä on.”

Rikkaat kauppiaat eivät siis ole palanneet Viipuriin, ja muutenkin kaupungin kuuluisa kansainvälinen ilmapiiri on romaanista poissa. Inkan mielestä se on hyvä asia: kaupunki on nyt kokonaan suomalainen.

Vihan päivä

Suurhyökkäyksen alkamista 9. kesäkuuta 1944 Kähäri kuvaa: ”Se oli katkera päivä. Suuri ja katkera. Vihan päivä.” Ilmaus vihan päivä (dies irae) aloittaa katolisen kirkon sielunmessun eli Requemin latinankielisen Sequentia-jakson: ”Vihan päivä, tuomion päivä  / polttaa kerran maailman tuhkaksi:  / niin ennustavat Daavid ja Sibylla.” Kyseessä on apokryfisen Sefanjan kirjan 1. luvun jakeet 15-16.

Viipuria pommitetaan, ja sen läpi virtaa pakolaisia, joille on järjestettävä syötävää ja juotavaa ja lääkintätarpeita. Inkan tehtävät muuttuvat.

Sitten luovutaan toivosta, että ihme tapahtuisi: ”Sammutus oli lopetettu. Se oli tarpeetonta. Kaupunki jäisi tulijoille sellaisena kuin he sen tahtoisivat valloittaa. Palakoon! Vaikka armeija taistelikin. Tulessa he joutuisivat pakenemaan, tulessa, tulen alta.”

Tulta ei mainita syyttä useampaan kertaan, sehän liittyy ”vihan päivän” ennustukseen maailman tuhosta.

Inka on oppinut ulkoa Edith Södergranin säkeen: ”jag längtar till landet som icke är”, mutta vasta nyt hän ”oli todella löytänyt maan jota ei ole”. 

Iiris Kähäri kertoo ymmärtäneensä,  että Edith Södergren tarkoitti kuoleman maata. Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola oli sen sijaan päätellyt, että kirjailija tarkoitti Karjalaa, ja otsikoinut arvostelunsa ”Karjala – maa jota ei ole!”

Kerran Inka katsoo taakseen. ”Alla cara memoria. Rakkaitteni muistoksi.” Tämäkin voisi olla romaanin motto.

Itsekkyyttä ja auttamishalua

Tienhaarassa tapahtuu kaksi vastakkaista asiaa. Toisaalta pakokauhun vallassa oleva sotilas huutaa: ”Pelastakoon itsensä ken voi.” Yhteishenki on kadonnut. Jokainen huolehtii vain itsestään.

Toisaalta kun vääpelin kyselee työntekijöitä Kaatuneiden evakuointikeskukseen (KEK), Inka lähtee – ja nyt hän ei enää katso taakseen. Raamatussahan Lootin vaimo muuttui suolapatsaaksi kääntyessään katsomaan taakseen Sodomaa.

Jälleen näkyy ihmisten itsekkyys, kun vieraat lotat, vaikka ovat karjalaisia, eivät jaa eväitään Inkan kanssa kuten aiemmin Jenny. ”Tämä ei ole totta, Inka sanoi itsekseen. Tämä ei voi olla totta. Mutta tämä oli totta. Tässä tilanteessa nämä ihmiset eivät olleet enää samoja viihtyisiä hauskasti rupattelevia karjalaisia. Nämä olivat kokonaan toisia. Nyt jo.”

Silti Inka yrittää ymmärtää: ”Kukaties nämä ihmiset, jotka kiirehtivät sotaa pakoon, ovat murtuneita ihmisiä. Ja kuinka eivät olisi kun taivas oli ääriään myöten täynnä jyrinää ja maa vavahteli jalkojen alla.”

KEKissä Inka kasvaa viimein aikuiseksi naiseksi: ”Hän oli nyt oma itsensä, riippumaton äidistä ja sisaresta, myös rouva Winteristä, kaikista niistä jotka olivat sanoneet hänelle ’tee niin’ tai ’älä tee niin’.”

Heinäkuun viidentenä päivänä kuullaan ääni, jonka joku tietävä osaa selittää: ”Jossain Juustilan takana ampuu koko Nenosen tykistö, tai ainakin suurin osa siitä”.

Taistelua ei kuitenkaan pidetä ratkaisevana, sillä puolustajilla on vielä mahdollisuus vetäytyä välirauhan aikana uuden rajan taakse rakennetulle Salpa-linjalle.

Katkeruutta ja epävarmuutta

Ennen kuin Lotta Svärd lakkautetaan marraskuussa 1944, rouva Winter kokoaa osastonsa lotat viimeisen kerran yhteen.

Rouva Winter on selvinnyt toisestakin evakkomatkasta. Parhaat huonekalut ja taulut ovat olleet säilössä Hämeessä. Useimmat Viipurissa olleista tavaroistaan hän on saanut kuljetukseen ja suojelluksi ryöstäjiltä, joiksi ”miellyttävät sivistyneet ihmiset” olivat tilaisuuden tullen muuttuneet. Silti hänellä on otsaa surra pianoaan, jonka hän oli ”omin käsin turmellut, että ei yksikään vanja soittaisi sillä ’Vapaata Venäjää'” mutta joka sittenkin oli toimitettu käyttökelvottomana perille.

Inkan Aino-sisaren mies on katkera: ”Hänkin, tilallinen mies, oli Moskovan rauhan jälkeen joutunut linnoitustöihin, oli itse pyrkinyt muun työn puutteessa. Hän oli raatanut lapio kädessä jossain Luumäen ja Lappeenrannan välillä ja sellaiset bunkkerit oli rakennettu ettähän. Ja kaikki turhaan! Olisivat ne saaneet olla … no, Kannaksella … taikka Viipurissa. ’Jumala Suomea suojatkoon’, hän matki Mannerheimia, ’Isänmaan nöyrä kiitos keventäköön…'” 

Junassa Inka kuulee, kun ”Vanhempi mies kertoi, pettyneellä ja vaisulla vanhanmiehen äänellä, että monet olivat itkusilmin hyvästelleet heitä, karjalaisia, kun he olivat keväällä 42 lähteneet Hämeestä kotiinsa, ja oli kirjoiteltu ka lämpimin sanoin muisteltu, mutta kun he tulivat olivat tulleet takaisin, nyt heistä tuli taas riesa, maita menisi ja kyliin asettuisi vierasta heimoa, kouluja pitäisi rakentaa ja työpaikat jakaa karjalaisten kanssa, nyt oli niillä äänessä toinen nuotti, ja se lämpö mitä aiemmin oli osoitettu olikin ollut heijastusta vain heistä, karjalaisista.” 

Nuorempi mies, joka on ollut armeijassa, epäilee, ”kannattiks tää. Kun kaikki taistelupaikat mäni ja kotiseutu karjalaisilta. / – Ka kannatti, vakuutti vanhempi. Jäihä täs sentään itsenäisyys ja jäi monel ihmisel kotiseutukii viel.”

Miesten keskustelua kuunnellessaan Inka miettii: ”Kannattiko? Pakko kannattaa.”

Tämä tuo mieleen Elämän koko kuvan Joron tunnuslauseen ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata”, joka oli myös kirjailijan oma tunnuslause.

Inka aikuistuu myös suhteessa mieheen

Inka ja Teppo ovat menneet kihloihin. Mutta Tepollakaan ei ole ammattia, ja mies tuntuu olevan kiinnostunut vain karjalaisten järjestön perustamisesta. Inka kyllästyy syrjäyttämiseensä ja toimii ensi kertaa jämäkästi lähettämällä Tepon pois.

Romaanin päättyessä suhteen jatko jää auki. Tosin Inka ”uskoo että mikään ei pääty yhteen suutahdukseen. Omituisen surun ja onnentunteen vallassa hän miettii, mitä sanoisi, kun Teppo suostuisi puhumaan.” 

Kähäri ei siis valitse rakkausromaanin helppoa ratkaisua, jossa naisen elämän täyttymys on avioliitto ”oikean” miehen kanssa.

Inkasta on tullut aikuinen nainen myös suhteessa mieheen. Teppo ei enää ole hänelle haavekuva, vaan hän näkee miehen sellaisena kuin tämä on.

Mahdollinen avioliitto ei tule olemaan helppo, mutta Inka aikoo tehdä siitä tasa-arvoisen.

Musiikki tuottaa katharsiksen – samoin kirjallisuus

Romaanissa kuvataan paljon musiikkia, sillä Inka kuuluu kuoroon. Yksi musiikkikappaleista on Mozartin Requem, sielunmessu joka surun jälkeen päättyy riemuun.

Jos riemun vaihtaa sanaan katharsis,  sama koskee kirjallisuutta. Koska lukijalla on tapahtumiin riittävästi välimatkaa, ei tarvita halpahintaista lohdutusta. Sen sijaan suruun voidaan palata, ja sen uudelleen kokeminen taideteoksen kautta tuottaa katharsiksen.

iiris-kahari-3

Kirjailijasta

Kirjan taustasta ks. Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Olen kirjoittanut blogiini myös Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960) ja Viipurilaisen iltapäivä (1964) ja Vaikka en toivo paluuta (1972). Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Muita tietoja

Yrjö Jylhän runo Päin Äänisjärveä, Vienanmerta

Finlandia-hymnistä Wikipediassa

Paavo Cajanderin runo Vapautettu kuningar

Tietoja Raivolasta Wikipediassa, kuvia Raivola-seuran sivulla.

Niilo Lauttamus: Vieraan kypärän alla

Niilo Lauttamuksen kirjallinen esikuva oli Väinö Linna, mutta hänen esikoisromaaninsa Vieraan kypärän alla poikkeaa monessa kohdin Tuntematon sotilaasta.

vieraan-kyparan-alla-2

Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) osoitti, että tavallisen sotilaan perspektiivistä kirjoitetuilla sotakirjoilla on kysyntää samoin kuin että sodasta oli mahdollista kirjoittaa entistä karheammin.

Lauttamuksella oli valttina omiin kokemuksiin perustuva aihe: suomalaiset Waffen-SS-vapaehtoiset. Heistä kirjoittamisen mahdollisti Stalinin kuoleman (1953) jälkeinen suojasää. Lauttamuksen esikoisromaani Vieraan kypärän alla ilmestyi 1957.

Romaani kuvaa suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan vaiheet lähdöstä paluuseen. Ensimmäinen osa käsittelee koulutusta, toinen osa rintamalla oloa.

Ensimmäinen osa ei ole kronologinen, vaan alkukohtauksessa ollaan lokakuussa 1941 viidenkymmenen kilometrin marssilla, jossa miehet ovat ihan lopussa. Sitten kuvataan aiempia vaiheita niin, että koko ajan liikutaan ajassa edestakaisin. Rakenne on siis moderni, mutta muuten kerronta on perinteistä.

Kokematon Aihela ei ole vastuussa

Kerronta on hän-muodossa useista näkökulmista, joukossa myös saksalaisia. Päähenkilö on Johannes Aihela, jota on pidetty kirjailijan omakuvana. Aihela on 17-vuotias evakkopoika, jonka värvää Waffe-SS-vapaaehtoiseksi suojelukunnan paikallispäällikkö.

Aihela on aluksi kaikissa suhteissa kokematon ja tietämätön: tupakkaa hän ei ole polttanut, viinaa hän ei ole juonut, Helsinkiin hän tulee ensimmäisen kerran, saksaa hän ei osaa.

Näin lukijalle näytetään, ettei Aihelalla ole mitään edellytyksiä arvioida, mistä on kyse, vaan hän lähtee matkaan lähinnä seikkailunhalusta. Vastuu on värvärin ja vielä enemmän tätä korkeampien toimijoiden.

Muutenkin Lauttamus painottaa, etteivät SS-vapaaehtoiset voi vaikuttaa asioihin vaan heitä käytetään pelinappuloina. Kun Suomi joutuu sotaan, sotilaat uskovat että heidät palautetaan Suomeen – näin on heidän mielestään luvattu, mutta lupausta ei pidetä. Sen sijaan heillä vannotetaan sotilasvala.

Muulla tavoinhan ei asiasta ollut mahdollista julkisuudessa muistella, kun Saksa oli hävinnyt sodan.

Häpeän välttäminen ja halu näyttää

Helsingin lääkärintutkimuksessa alastomuus vieraiden nähden hävettää Aihelaa ja vielä enemmän se, että hylättäisiin. ”Millaisen kuvan saisikaan hänestä Matilainen? Hän olisi kelvoton…Hän ei tajunnut, että tarkastus, joka oli äärettömän pikkutarkka ja tiukka, jätti kotimaahan tuhansia ja jälleen tuhansia pyrkijöitä. Hän tajusi vain, että se olisi häpeä ja samalla epäluottamuslause hänelle henkilökohtaisesti.” Myöhemminkin motiivina on häpeän välttäminen.

Koulutus on kovaa ja jotkut saksalaiset kouluttajat suorastaan sadisteja. Syntyy konflikti, kun keittiömestari haukkuu suomalaisia sioiksi, koska nämä eivät osaa pöytätapoja.

Kyseessä on tuttu teema koulun lukukirjasta: Kyösti Wilkunan kertomuksessa Karoliinin korvapuusti suomalaista sotilasta pidetään Versailles’n hovissa koomisena barbaarina, kunnes hän osoittaa voimansa.

Luutnantti Lautio selittää saksalaiselle kapteenille suomalaisen ja saksalaisen luonteen eroa: ”Suomalainen vaatii itseltään enemmän vapautta kuin saksalainen, – –  Suomalainen alistuu kuriin vaikeasti ja jos alistuu lainkaan preussilaiseen kuriin, se tapahtuu hitaasti ja aiheuttaa tapahtuessaan monia vastareaktioita, kuin kokeiluja ja tunnusteluita, että onko todellakin pakko alistua.”

Simputukseen Aihela reagoi halulla näyttää: ”Luuletko sinä saatana, etten minä jaksa…hyppään vaikka sata kertaa.”

Tämä on yleinen reaktio. Miehet ”vihasivat, koska heidän ympärillään ei ollut muuta kuin rasitusta, ainaista rasitusta, väsymystä ja katkeruutta. Mutta heissä oli tapahtunut ihmeellinen muutos. He eivät ilmaisseet vihaansa ääneen, he vain vähän niskoittelivat, mutta vain niin vähän, ettei se antanut aihetta ylettömiin lisäkärsimyksiin. Sanattomina he tekivät mitä käskettiin ja heidän tekoihinsa oli alkanut liittyä joka kerran isänmaallista ylpeyttä, halua näyttää, että me kestämme, vaikka sitten vetäisitte solmuun. Se oli puolittain alitajuista tunnetta, jollainen vain harvoin esiintyi sanoina. Silloinkin vain, jos joku tarvitsi rohkaisua kestääkseen. Mutta tuskin he itse tajusivat sitäkään, kuinka nopeasti he olivat kasvaneet. Heissä ei ollut enää jäljellä kuin ulkokuori ja rakkaus isänmaahan siitä, mitä he olivat olleet silloin, kun laiva purjehti yli Itämeren. He elivät juuri kasvukauttaan. ja he kasvoivat nopeasti.”

Tässä on sisun ja kansallisylpeyden lisäksi yleinen teema: initiaatio sotilaaksi. Kuten Ville Kivimäki Murtuneissa mielissä sanoo, edellytys sodassa kestämiselle on, että minuuden päälle rakentuu sotilaan identiteetti.

Kun saadaan rintamakokemusta, kovalle koulutukselle annetaan tunnustusta. Sen ansiosta Aihela osaa toimia vaaratilanteessa automaattisesti oikein.

Ainoa, joka koulutusvaiheessa epäilee Saksan voittoa, on Sihvonen, metsätyömies Lapista, jonka mielestä huoltolinjat ovat liian pitkiä. Muut uskovat, että vastaavan koulutuksen ansiosta saksalaiset pystyvät mihin tahansa.

Suomalaiset sotilaat eivät ole sokeita vaan huomaavat, että venäläiset sotavangit ovat niin nälkäisiä että penkovat jätesammiota. Suomalaiset säälivät heitä ja antavat heille ruokaa ja savukkeita, vaikka se on kiellettyä.

Näin romaanissa tehdään ero saksalaisten sadismin ja suomalaisten inhimillisyyden välillä. Yksi vangeista kuolee ja toiset syövät hänet – näin osoitetaan venäläisten eläimellisyys.

Lauttamuksen kuvaamien suomalaisten SS-vapaaehtoisten joukossa ei ole kansallissosialismin kannattajia, eikä politiikkaa ylipäänsä kiinnosta heitä.  Toki on selvää, että jotta aihetta olisi ylipäätään voitu käsitellä romaanin ilmestymisaikana, epäpoliittisuus oli ainoa vaihtoehto.

Toisaalta monet asiat olivat 50-luvun lukijoilla vielä hyvässä muistissa. Neuvostoliittoa vastaan sotimista ei tarvinnut erityisesti perustella.

Aihelan epäuskottava romanssi

Vapaa-aikana ajanviettotapoina on juominen, seksi ja joukkotappelut muiden kansallisuuksien kanssa. Kouluttajat hyväksyvät tämän, pitää vain korvata ravintolan särkyneet kalusteet.

Myös puntikselle, omalle lomalle, lähdetään. Erään sellaisen aikana Laitavaara ja Aihela tapaavat kaksi wieniläistä tyttöä, joiden kanssa päätyvät sänkyyn. Aihelalle tämä on ensimmäinen kerta, samoin tytölle, Elisabetille. Yllättäen kuvaus muuttuu romanttiseksi: pari rakastuu ja menee kihloihin.

Epäuskottavalta tuntuu, että Elisabetin hieno ja varakas perhe – jopa lanko joka on majuri – hyväksyy ilman muuta aviosuunnitelmat köyhän vierasmaalaisen sotilaan kanssa. Puhumattakaan että Saksan kansalainen (Itävaltahan kuului Saksaan vuodesta 1938) olisi noin vain saanut luvan avioitua ei-arjalaisen kanssa!

Sisu ja aseveljeys

Matka rintamalle vuoden 1941 lopussa tapahtuu Puolan kautta. Siellä kerjäävät puolalaiset lapset herättävät sääliä ja heille annetaan leipää ja suklaata. Mieliala kuitenkin muuttuu, kun juna joutuu partisaanien hyökkäyksen kohteeksi.

Rintamalla saksalaiset esimiehet väittävät, että puna-armeija rikkoo sääntöjä joten hekin voivat tehdä samoin. ”Me kostamme! Ryssät tuhosivat meikäläisen upseeripartion, kiduttivat hengiltä, panivat kahden hirren väliin, valelivat petroolilla, tuikkasivat tuleen ja kiristivät hirsien välissä suolet pois!”

Epäilemättä myös puna-armeijan sodankäynti oli julmaa, mutta Hitler oli päättänyt jo ennen hyökkäystä, ettei itärintamalla noudatettaisi kansainvälisiä sopimuksia sodankäynnistä vaan käytäisiin tuhoamissotaa. Romaanissa ei tietysti voi kertoa sellaista, mitä henkilöt eivät voineet tietää.

Sota muuttaa nopeasti Lauttamuksen suomalaisetkin. He eivät sääli siviilejä, vaan vievät surutta näiden kotieläimiä sillä tekosyyllä, että ne omistaa kolhoosi tai Stalin.

Sen sijaan suomalaisten sisu on ennallaan ja aseveljeys on rikkomaton. Kun Aihela jätetään ilman leipää, muutkaan suomalaiset eivät syö: ”Hän tajusi, ettei hän ollutkaan yksin – hänellä oli tovereita, veljiä, niin kuin he viime aikoina olivat alkaneet toisiaan kutsua.” Aihela tuntee kiusausta syödä rautaisannoksen mutta voittaa sen ja Laitavaara tuo hänelle leipää.

Suomalaiset kuvataan urheiksi sotilaiksi. Sen sijaan saksalaisen komentajan kuvataan uhraavan turhaan miehiä: tämä ei odota panssareita vaan lähettää pataljoonan suoraan hyökkäykseen joka epäonnistuu. Totalitaarisen suurvallan edustajana hän uskoo, että sotilaita riittää tuhlattavaksi.

Stalingradin jälkeen kertoja antaa ensimmäisen kerran tunnusta vastustajalle: ”Venäläinen sotilas oli yhtäkkiä kuin uudestisyntynyt ja tiesi taistella isänmaansa viimeistä elämää antavista neliökilometreistä.”

vieraan-kyparan-alla

Pojasta mieheksi = sotilaaksi

Yksityisellä tasolla romaani on kuvaus Aihelan kasvamisesta pojasta mieheksi. Mies on sama kuin sotilas. Aihela omaksuu aikansa maskuliiniset ihanteet ja toteuttaa ne tavalla, joka kirjan arvomaailmassa on positiivista. Aihelan sotilaskunto palkitaan rautaristin lisäksi ylennyksellä: hän joutuu vastaamaan muista.

Aihelan vasta- ja vertauskohtana on Laitavaara. Laitavaara on ollut valmis uhraamaan henkensä toisten pelastamiseksi. Sen sijaan Aihela katsoo, ettei hän heidän kaikkien toisten hengen takia voi antaa lupaa ”tuohon selvään itsemurhaan”.

Ero koskee myös kuria. Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Laitavaaran omapäisyyttä ei ihailla. Tosin sen kontekstikin on erilainen: Rokka vastustaa Lammion sotatoimiin liittymättömiä käskyjä, mutta Laitavaara haluaa taistelutilanteessa menetellä oman pään mukaan. Sen sijana Aihelan mielestä ”käsky on täytettävä. Ei tästä mitään tule, jos jokainen tahtoo vain tapella eikä kukaan varmista toimintaa. Koko ryhmä saattaa mennä huolimattomuuden takia!”

Linna pitäytyi ”sammakkoperspektiiviin”, kun taas Lauttamus suosii Aihelaa, joka esimiehenä näkee asiat laajemmin.

Laitavaaran uhkarohkeuden syynä on se, ettei hän ole saanut rautaristiä kuten monet muut. Lopulta Laitavaarakin onnistuu ja on tyytyväinen. Hänen motiivinsa on ollut osoittaa jääkäri-isälleen olevansa tämän veroinen.

Kaiken kaikkiaan Lauttamuksen suhde sotaan on erilainen kuin Linnalla.  Kaiken näennäisen karheuden Vieraan kypärän alla on miesten seikkailukirja. Suomalaiset sotilaat kestävät sisulla niin preussilaisen kurin kuin itärintaman taistelut.

Tuntemattoman sotilaan traaginen pohjavire puuttuu kokonaan, samoin ”herrojen ja ”kansan” vastakohta. Siinä missä Linnan sotilaat ovat Juha Mälkin termin mukaisesti kansalaissotilaita, jotka eivät ole kokonaan luopuneet siviiliminästään vaan soveltavat sen taitoja sodassakin, Lauttamuksen sotilaat ovat vieraalla maalla taistelevia värvättyjä sotilaita, jotka ovat paljon syvemmin sisäistäneet sotilaan identiteetin.

Rautasaappaat

Aihelan tarina jatkuu Rautasaappaissa (1965), joka kuvaa tämän vaiheita jatkosodassa ja Lapin sodassa. Saksan-kokemus herättää kunnioitusta muissa sotilaissa. Aihela saa tilaisuuden kostaa suomalaiselle simputtajalleen mutta ei käytä sitä. Sota ja valta turmelee jotkut, mutta Aihela säilyttää perustavan inhimillisyyden.

Aihelan romanssille Lauttamus ei järjestä happy endiä, vaan Elisabet menee sodan aikana luostariin.

Haavoittuneet leijonat

Kaikesta huolimatta Laitavaara on Aihelan paras ystävä. Näin kerrotaan Haavoittuneissa leijonissa (1968).

Romaanin aiheena on Laitavaaran, Roteva-Laihasen ja Tillan haavoittuminen, sairaala-aika, kuljetus junassa ja toipumisaika Itävallan Grazissa. Siellä suomalaiset panevat jälleen ranttaliksi, juovat, tappelevat muunmaalaisten sotilaiden kanssa ja käyvät naisissa.

Kerrotaan, että suomalaisilla on hyvä onni naisten suhteen. Heidät tunnistaa hihassa olevasta leijonasta, jonka eräs muunmaalainen Waffen-SS-sotilas varastaa.

Vakavampiakin aiheita teoksessa on. Venäläinen sairaanhoitaja Nadja hoitaa suomalaisia mutta vakuuttaa ”teidän” häviävän sodan. Saksalainen eversti, joka on menettänyt sodassa kaksi poikaa, yhtyy sanontaan ”kirottu sota”. Eräs muunmaalainen Waffen-SS-sotilas teloitetaan pienestä varkaudesta. Suomalaiset ovat myös selvillä sotavankien ja orjatyöläisten kurjista oloista.

Ennen kuin Laitavaara haavoittuu, hän lupaa, että kotiin palatessaan vetää turpaan värvääjäänsä. Muissakin yhteyksissä todetaan, että kyseessä oli niin sanottu hukkareissu, johon oli houkuteltu väärin perustein.

Loppujen lopuksi nämä asiat jäävät sivuhuomautuksiksi ja ylimmäksi arvoksi nousee suomalaisen sotilaan kunnian ylläpitäminen. Laitavaara pitää tovereilleen puheen, jossa hän sanoo:

”Me olemme kotoisin muualtakin kuin kotimaastamme. Me olemme myös tulleet kuoleman kentältä – – Me emme ole enää niitä suomalaisia, joita olimme koulutusvaiheen aikana. Kuoleman kentällä me muutuimme. Me koimme sodan sellaisena kuin se on.”

Me olemme haudanneet veljemme vieraan maan multiin. Me jätimme veljemme sinne. Koskaan emme pysty heitä hakemaan sieltä pois. Mutta koskaan me emme voi heitä unohtaa mielestämme.”

”Meidän vastuullamme on nyt niittenkin veljiemme kunnia, jotka makaavat vieraan maan mullassa. Me olemme täällä yksinäisiä suomalaisia monen kansallisuuden keskellä. Täällä vain me voimme suomalaista sotilaskunniaa puolustaa.” 

Viikinkidivisioona

Viikinkidivisoona (1970) kertoo Jaakko Rautakorvesta, joka kuului ns. divisioonan miehiin. Nämä olivat suorittaneet asepalveluksen Suomessa ja osallistuneet talvisotaan ja Saksaan tultuaan he osallistuivat alusta alkaen sotatoimiin kansainvälisessä Wiking-divisioonassa Puolassa ja Ukrainassa.

Ihan alussa kuvataan, miten paikalliset miehet saksalaisten tultua kostavat ja tappavat poliittiset vastustajansa. Sitten saksalaiset ampuvat – tosin erehdyksessä – nuo tappajat. Tuossa yhteydessä Rautakorpi pelastaa alaikäisen pojan, joka ollaan tappamassa isän rikosten takia. Teoksen lopussa sama partisaaneihin liittynyt poika pelastaa Rautakorven hengen.

Rautakorven vastakohta on häntä simputtava ja epäreilu ryhmänjohtaja Vogel, joka lopussa haavoittuu ja pyytää apua. Toisin kuin Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, jossa Rokka jättää haavoittuneen Karjulan, koska ei katso tämän enää kuuluvan ihmisten joukkoon,  Rautakorpi kantaa Vogelin turvaan. Kyse on jälleen suomalaisesta kunniantunnosta.

Rautakorpi menettää kuulonsa ja joutuu sairaalaan. Sairaanhoitaja Annikalle hän kertoo nähneensä paljon venäläisiä naisia, myös kuolleina. Annika toteaa: ”Sinä kärsit silloin ja sinä kärsit vieläkin. Omaatuntoaan ei voi paeta.”

Kuolemanleirin kautta ja Rangaistuskomppania

Teoksen Kuolemanleirin kautta (1971) nimi on harhaanjohtava. Päähenkilö, Wiking-divisioonan sotamies Tauno Tervo ei näet joudu tuhoamisleirille, vaan tutustuu kirjan lopussa lyhyesti Dachauhun, kun hänen esimiehensä toimii keskitysleirien tarkastajana.

Muuten kyseessä on fantastinen tarina siitä, miten Tervo joutuu sotavangiksi, mutta ei silloinkaan vankileirille vaan sairaalaan. Siellä hänet pelastaa sudeettisaksalainen sairaanhoitaja Katariina, jonka kanssa hänellä on suhde. Saksalaiset valtaavat paikkakunnan ja Tervosta tulee everstin lähetti. Hän kieltäytyy ensin ampumasta yhtä vankia, mutta ampuu sitten toisen. Hän todistaa juutalaisten joukkomurhaa ja pelastaa joukosta vaalean tytön.

Esimiehensä avulla Tervo ja lasta odottava Katariina pääsevät naimisiin ja Suomeen – tavattuaan ensin Prahassa Katariinan äidin ja sisarpuolen. Kaiken kaikkiaan juoni on täynnä onnenkantamoisia – ja se ei oikein Lauttamukselta onnistu sovi. Lauttamus on vahvimmillaan silloin, kun hän voi perustaa omiin kokemuksiin.

Tämä koskee vielä enemmän Rangaistuskomppaniaa (1972). Siinä sotamies Paavo Rajas joutuu esimiehensä uhrina tuomituksi varkaudesta rangaistuskomppaniaan. Se sijaitsee Dachaun keskitysleirin vieressä. Seuraa kosolti simputusta, johon Rajas vastaa suomalaista sisulla. Kaiken kaikkiaan tunnelma on epäaito.

Lauttamuksen parhaaksi kirjaksi jäi Vieraan kypärän alla. Esikoisromaniin toi aitouden tunnetta omakohtaisuus.

Vaikka Lauttamus myöhemmissä romaaneissaan käsitteli Saksan sotarikoksia, se jäi kovin ulkokohtaiseksi.

niilo-lauttamus

Niilo Lauttamus

Niilo Lauttamus syntyi 1924 Sakkolassa. Neljä vuotta myöhemmin perhe kuitenkin muutti Sysmään, jossa Lauttamus kävi kansakoulun.

Lauttamus oli liian nuori talvisotaan, mutta keväällä 1941 hän lähti 17-vuotiaana Saksaan Waffen-SS-pataljoonaan. Kun pataljoona kaksi vuotta myöhemmin palasi Suomeen, Lauttamus osallistui jatkosodan loppuvaiheeseen ja Lapin sotaan. Rauhan tultua Lauttamus palveli puolustusvoimissa kanta-aliupseerina.

Lauttamuksen esikoisromaani Vieraan kypärän alla perustuu hänen omiin kokemuksiinsa SS-pataljoonassa.

Viikkosanomien haastattelussa (26.9.1974) Lauttamus vastasi kysymykseen, miksi kirjoittaa sodasta: ”Ainakin se tulee kerrotuksi sukupolvelle, joka ei tiedä sodasta mitään. Ja nähdäkseni se pitää kertoa niin, että lukija tajuaa sodan mielettömyyden. Että kaikki harhakuvat sodan ihannoimisesta katoavat. Ja toisaalta olen myös yrittänyt kuvata suomalaista johtajaa, hänen vastuutaan tovereistaan, inhimillistä kypsymistään tilanteissa, joissa kypsymiselle ei juuri anneta aikaa.”

Edellä olen tullut siihen tulokseen, etteivät romaanit oikein vasta Lauttamuksen niistä antamaa kuvaa.

Kaikkiaan Lauttamus julkaisi 21 sotaromaania. Hän teki itsemurhan 1977.

Martti Sinerma lainaa kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita Erno Paasilinnan kritiikkiä vuodelta 1962. Paasilinna kuvaa Niilo Lauttamuksen kertomatyyliä rennoksi, ripeäksi, sumeilemattomaksi. ”Lauttamus ei haikaile, hän kuvaa huolettomasti kuin kulkumies kävelee: sanotaan kaikki, mitä nähdään, mutta ei katsota kaikkea, mitä nähdään”.

Tulkitsen Paasilinnan tarkoittavan, että Lauttamus kuvaa rehellisesti sitä, mitä on nähnyt, mutta hän ei ole katsonut kaikkea, mikä on ollut nähtävissä – tai ehkä on katsonut mutta ei ole tajunnut näkemänsä merkitystä.

Kirjallisuutta

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY 2013.

Linna, Väinö: Tuntematon sotilas.  10. p. WSOY 1955

Liukkonen, Petri: Niilo (Johannes) Lauttamus (1924-1977) . Authors’ Calendar.

Mälkki, Juha: Herrat, jätkä ja sotataito. Kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja 1930-luvulla ”talvisodan ihmeeksi”. SKS 2008.

Sinerma, Matti: Niilo Lauttamus. – Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma.  BTJ Kirjastopalvelu 2001.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangenen 1941-1945. Studien zur Zeitgeschichte Band 13. 1978.

Vilkuna, Kyösti: Karoliinin korvapuusti. Teoksessa Suomalaisia kohtaloita. 1913.