Ilmar Talve: Kolme kotimaata

Ilmar Talve kertoo omaelämäkerrassaan Kolme kotimaata nuoruudestaan sotienvälisessä Virossa, kokemuksistaan jatkosodan aikana Suomen armeijassa ja elämästään pakolaisena Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.


Talven vironkielinen omaelämäkerta oli kolmiosainen: Kevad Eestis, Kutsumata külaline, Kolmas kodumaa (1992-9). Suomalaisen kustantajan pyynnöstä Talve teki yksiosaisen suomenkielisen version Kolme kotimaata (suomentanut Eva Gottberg, Kirja-Aurora 2004). Kirjasta on jätetty pois mm. Tukholman pakolaisyhteisöä ja Suomen politiikkaa koskeva osuus ja muissakin kohdin tehty lyhennyksiä.

Isän ja äidin perintö

Kansatieteilijän otteella Talve kuvaa ensimmäisessä osassa Kevät Virossa lapsuutensa ja nuoruutensa Tapan kauppalaa. Väestön valtaosa kuului pikkuporvaristoon, mutta ei suinkaan ollut ”sivistymätöntä, ahdasmielistä, rahanahnetta ja ties mitä”, kuten neuvostoaikana esitettiin.

Talven vanhempien tapaiset ”pienet ihmiset” olivat pääosin talonpoikien nuorempia jälkeläisiä tai käsityöläisten, torppareiden ja muonamiesten lapsia. Koulunkäynti oli supistunut venäjänkieliseen, usein kesken jääneeseen kylä- ja pitäjänkouluun, kun oli lähdettävä maailmalle työn perään.

Tavoitteena oli ensin oppia ammatti ja sitten rakentaa itselle ja ennen kaikkea lapsille parempi elämä. Se vaati ahkeruutta, säästäväisyyttä, pitkäjännitteisyyttä ja sitkeyttä. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ollut, piti tulla toimeen omillaan. Tarpeen tullen naapureita autettiin kristillisessä hengessä.

Rauhallinen ja mietiskelevä isä uskoi ihmisiin ja joutui usein pettymään. Koettelemuksissa hän turvautui Jumalaan uskoen, että ”Jumala ei sinua hylkää, kun vain varmasti luotat ja uskot häneen”.

Temperamenttinen äiti suhtautui ihmisiin isää skeptisemmin, huomioi ja reagoi nopeasti ja ilmaisi mielipiteensä suorasukaisesti ja sarkastisesti. Vaikeudet herättivät hänessä uhman: ”Vaikka nuija halki, mutta periksi ei anneta!”

Äidin esimerkin vaikutuksesta vuonna 1919 syntynyt Ilmar ja tämän nuorempi veli suhtautuivat kielteisesti totalitarismiin ja diktaattoreihin, olipa väri mikä tahansa. Molempien vanhempien perintöä oli käsitys, että työ oli kristillinen velvollisuus, joka piti tehdä hyvin.

Talvelle periytyi kodista vahva sivistystahto, joskin hän joutui pikkupaikkakunnalla tyytymään pääasiassa klassikoiden lukemiseen. Vasta ahmiessaan kesällä 1937 Viipurin kaupunginkirjastossa tieteellisten seurojen julkaisuja hän tajusi, mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi.

Tukikohtakausi, punainen vuosi ja kyyditykset

Tietämättään Talve teki tulevaisuuteensa ratkaisevasti vaikuttavan päätöksen, kun hän ylioppilaaksi tultuaan 1938 aloitti opinnot armeijaan menon sijasta. Viron armeijan upseereista olivat näet myöhemmin kiinnostuneita niin puna-armeija kuin Wehrmacht. Talve ehti maistaa demokraattisia virtauksia Tarton ylioppilaselämässä. Filosofian maisterin tutkinnon hän suoritti 1942.

Talve muistuttaa, etteivät aikalaiset tienneet Viron johdon 1939-40 tekemien ratkaisujen seurauksia. Hänkin harrastaa jälkikäteisspekulaatioita ja arvioi, että kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 esitti vaatimuksen tukikohdista, Virolla ei ollut mahdollisuuksia sotilaalliseen vastarintaan: armeija oli heikosti varustettu, yhteistyötä muiden Baltian maiden kanssa ei ollut ja maasto vastasi pikemmin Hollantia kuin Suomea. Sitä paitsi talvisotaa ei ollut vielä käyty, esikuvaa ei ollut. Talve epäilee myös virolaisten yksimielisyyttä, koska toimivaa demokratiaa eikä vapaata lehdistöä ei ollut.

Talven vanhemmat ikätovereineen olivat eläneet jo tsaarin aikana ja kokeneet Viron itsenäistymisen, ja heidän maailmankatsomukseensa kuului aimo annos skeptisyyttä. Siksi heidän oli helpompi hyväksyä Viron liittäminen Neuvostoliittoon 1940 kuin Talven oman sukupolven, joka oli kasvanut itsenäisessä Virossa ja piti sitä siksi itsestäänselvyytenä.

Nuoret kokoontuivat Tapassa nuoret kokoontuivat rautatieasemalle epävirallisiin demonstraatioihin. Niistä Talve luopui pian, sillä hänellä oli jo nuorena kykyä punnita, mikä oli mahdollista ja hyödyllistä ja mikä turhaa leikkiä tulella.

Kesäkuun 1941 kyyditysten aikana Talve osoitti oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä. Hän ehdotti, ettei perheen pitänyt jäädä odottamaan kotiin vaan hajaantua ja aiheuttaa hakijoille edes etsimisen vaiva.

Talven kirjoittaessa Viro oli itsenäistynyt uudelleen ja kyydityksistä saattoi puhua julkisesti. Tieto yksin ei kuitenkaan saa ymmärtämään, miten aikalaiset asiat kokivat. ”Sellaista raakuutta kukaan Viron asukas ei ollut eläessään kokenut”, Talve kirjoittaa. Vaikutusta lisäsi, että kyydittäminen ”tapahtui kaikkien silmien edessä. Se koettiin kansanmurhan alkusoitoksi ja sodaksi Viron kansaa vastaan.”

Kyydityksiä on puolusteltu sillä, että Stalin valmistautui sotaan Saksaa vastaan ja halusi etukäteen poistaa potentiaaliset petturit. Talven arvion mukaan vaikutus oli kuitenkin juuri päinvastainen, sillä suhtautuminen uusiin vallanpitäjiin muuttui radikaalisti: ”syntyi kostonhimo, jota tuskin olisi siinä määrin ilmennyt myöhempien tapahtumien ja Saksan miehityksen aikana, tai ainakin se olisi ollut vähäisempää. Sotaan vastattiin sodalla.”

Pako Suomeen, paluu Viroon, uusi pako

Kun pakko-otto Saksan armeijaan uhkasi, Talve pakeni tovereineen huhtikuussa 1943 Suomeen, vaikka heillä ei ollut tietoa, luovuttaisivatko suomalaiset hänet saksalaisille. Kun vaihtoehdoiksi Suomessa asetettiin armeija tai metsätyöt Pohjois-Suomessa, Talve valitsi empimättä edellisen, sillä hän ei halunnut olla sotaa käyvässä maassa vapaamatkustaja.

Talven kuvaus ei imartele Suomen armeijaa. Sotilaskoulutukseen ei lainkaan panostettu, ja heikko ruokahuolto laski mielialaa entisestään. Kuvaus puna-armeijan suurhyökkäyksen torjunnasta Kannaksella 1944 on virolaisen kokemana vailla sankariglooria.

Suomen armeijassa taistelevat virolaiset pitivät Normandian maihinnousua hyvänä uutisena, koska se tiesi Saksan tappiota. Silti rykmentistä lähes kaikki palasivat syksyllä juuri ennen Suomen aselepoa Viroon. Jääminen Suomeen olisikin tiennyt luovutusta Neuvostoliittoon; todellinen vaihtoehto oli pako Ruotsiin. Perillä kävi ilmi, että Saksa ei edes epätoivon hetkellä luvannut Virolle itsenäisyyttä ja Suomen-pojat liitettiin Saksan armeijaan.

Päätöstä palata on arvioitu ja ihmetelty lopputuloksen, tappion, valossa. Talve muistuttaa, että silloin ei tiedetty varmasti muuta kuin, että Virossa taisteltiin ja siellä tarvittiin apua. Niinpä palaamatta jättäminen olisi ”osoittanut välinpitämättömyyttä ja ollut myös merkki kotimaan hylkäämisestä: valitettavaa, mutta yrittäkää selvitä ilman minua! Lähtijöille se merkitsi myös arvokkuuden ja puhtaan omantunnon säilyttämistä”. Etukäteen ei koskaan voi varmasti tietää, onko tilanne täysin toivoton, Talve muistuttaa: ”Meidän toki piti yrittää, silloin näemme, miten siinä käy. Silloin ei tarvitse jälkikäteen katua, että jäi tekemättä sellaista, mikä vielä olisi ollut mahdollista.”

Talve oli ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, että tappion jälkeen saattoi paeta ulkomaille, olihan hän sen jo kerran tehnyt. Niinpä hän jättäytyi joukko-osastostaan, luopui asepuvustaan ja pyrki toverinsa kanssa meren yli Ruotsiin. Kahden haaksirikon jälkeen laivan suunnaksi tuli tappiota kohti kulkeva Saksa.

Ensimmäisen osan lopussa edessä onkin tuntematon tulevaisuus. Sen kohtaaminen on Talven omaelämäkerran kertautuva teema.

Leiri opetti eteenpäin katsomista ja oma-aloitteisuutta

Saksassa Talve joutui viettämään kymmenen kuukautta yhtenä miljoonista vierastyöläisistä. Tappion häämöttäessä saksalaisten aiemman ”ylimielisyyden, ylpeyden ja raakuudenkin” tilalle tuli ”sentimentaalinen ahdistus ja itsesääli”.

Koska Saksaan ei ollut jouduttu omasta tahdosta, se ”oikeutti joka tilanteessa tekemään kaiken mahdollisen itsellemme hyödyllisen”. Ainoana tavoitteena oli ”säilyä hengissä, hinnalla millä hyvänsä ja kaikki keinot hyväksi käyttäen”. Englantilaisten tultua ruokatilanne parani.

Jotain olennaista Talven luonteesta kertoo, että ”pelkästä inhimillisestä uteliaisuudesta halusimme nähdä, kuinka kaikki päättyisi”. Ja sodan loputtua elämällä piti ”tehdä jotakin”. Olihan isä opettanut että ”Vielä tulee parempi päivä”.

Jälkikäteen Talve näki Saksan ajan opettaneen jotain ”jota ennen pakolaisuutta olisi ollut vaikea hyväksyä”: ”Olipa tilanne millainen hyvänsä ja kokonaan siitä riippumatta, oletko joutunut siihen omasta tahdostasi vai vastentahtoisesti, ei ole pienintäkään syytä jäädä muistelemaan tai kaipaamaan sitä, mikä ennen oli ja mitä nyt enää ei ole, kun et kuitenkaan pysty tilannetta muuttamaan.”

Paasikiviläinen tunnuslause ”Kaikki viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta” oli siten Talvenkin ajattelun perusta, mutta johtopäätökset olivat erilaiset kuin suomalaisilla.

Talve lähti siitä, ”ettei ole mitään järkeä jäädä passiivisesti odottamaan, että toiset, olkootpa he sitten ’viranomaisia’ tai keitä hyvänsä, ajattelisivat sinua tai sinun asioidesi järjestämistä.” Oma-aloitteisuus oli toki Natsi-Saksassa riskialtista, monesti pelasti vain hyvä onni. Mutta onni selittyi isän usein käyttämällä sananparrella ”Auta itse itseäsi, niin Jumalakin auttaa sinua”, vaikkei Talve itse uskonnollinen ollutkaan.

Elokuussa 1945 Talve lähti tovereineen salaa Saksasta Tanskaan. Myytyään kellonsa hän osti leivän mutta myös leivoksia. Jo aiemmin hän oli suomalaistanut nimensä Fremdenpassiin uskoen tämän suojaavan luovutukselta Neuvostoliittoon. Kööpenhaminan Suomen lähetystössä hänet uskottiinkin suomalaiseksi, osasihan hän suomea ja tunsi Viipurin, joten pystyi kysyttäessä kertomaan työpaikkansa ja sen osoitteen.

Näin Talve pääsi sittenkin Ruotsiin. Laivalla oli syytä juhlia nauttimalla tanskalaisesta oluesta ja ruotsalaisista savukkeista.

Vastoinkäymisissä auttoi huumori ja sisu

Kun Talve kuuli Tukholmassa Suomen tilanteesta ja luovutuksista Neuvostoliittoon, hänestä tuntui viisaimmalta jäädä Ruotsiin. Aktiivisuus ja virolaisten verkosto auttoi saamaan oman alan pätkätyötä, palkka tosin oli minimaalinen mutta mahdollisti opintojen jatkamisen. Vastoinkäymisissä Talve turvautui ensin huumoriin ja voitti ne sitten sisulla.

Talvea auttoi monin tavoin professori Erixon. Tätä kuitenkin ilmeisesti loukkasi, kun Talve yritti kansatieteen lisensiaattitenttiä läpi kerralla. Erixon ei tehnyt yhtään kysymystä itse tenttikirjallisuudesta, vaan alkoi kysellä Ruotsin historiasta, jota Talve ei tietenkään tuntenut. Kun Talve lopulta rohkeni kysyä, mitä ruotsalaisessa lisensiaattitentissä oikein pitää osata, Erixonin vastaus oli vain, että ”siinä pitää pystyä keskustelemaan kaikesta!”

Talve ei ruvennut syyttämään Erixonia syrjinnästä. Vaikka tentin pieleen meno masensi, hän näki asiassa komiikkaakin, mitään kunnon tenttiähän ei edes ollut. ”Saatoin syyttää ainoastaan itseäni naiiviudestani ja siitä, etten ollut kysynyt ruotsalaisilta, mitä se tentti ja erityisesti Erixonille suoritettuna todella tarkoitti”. Talve ei antanut periksi vaan opiskeli Ruotsin historiaa ja jakoi kirjallisuuden useisiin tentteihin, kuten oli tapana.

Vain kerran Talve sai Ruotsissa samaa palkkaa kuin ruotsalaiset. Museoalan virkoihin valittiin jopa ruotsalaisia ylioppilaita mieluummin kuin ”ulkomaalaisia” lisensiaatteja, vaikka nämä olivat jo Ruotsin kansalaisuuden saaneet. Toisen osan nimi onkin Kutsumaton vieras.

Mutta elämää oli vain elettävä eteenpäin. Suuri osa ikätovereista oli kuollut, ja heistä monien kohtalo oli omaisille tuntematon. Talvella oli onnea, sillä hän sai vuonna 1946 kortin äidiltään, joka oli kiertoteitse saanut tietää poikansa olevan elossa ja Ruotsissa. Pyyteetöntä rakkautta osoitti äidin neuvo: ”Älä koti-ikävän takia tee vääriä ratkaisuja, ei kannata. Pysy siellä missä olet. Miten meidän käy, ei kukaan tiedä.”

Sen jälkeen seurasi lähes vuosikymmenen hiljaisuus. Kirjeiden ja valokuvien vaihtoon sekä pakettien lähettämiseen avautui mahdollisuus vasta suojasään myötä 1955.

Sulkeutunut Ruotsi ei ymmärtänyt pakolaisia

Ruotsissa oli sodan jälkeen suhteellisen vähän ulkomaalaisia, ja heistä oli pakolaisia vähän yli 20 000 virolaista, joitakin tuhansia latvialaisia ja muutama sata liettualaista. Ruotsalaisten suhdetta heihin kuvaa nimitys ”jävla utlänning”. Talven reaktio oli hänelle luonteenomainen: nimittelyyn ”piti yrittää tottua kuten kaikkeen muuhunkin käsittämättömältä ja vieraalta tuntuvaan”.

Tiedemiehenä Talve alkoi kuitenkin pohtia mistä oli kyse. Ruotsi oli ollut 1800-luvulta asti kansallisvaltio, jossa kansallisuus ja kansalaisuus olivat sama asia. Norbottenissa ei asunut suomalaisia vaan ruotsalaisia, jotka puhuivat suomea. Niinpä balttien halua pitää kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan ei lainkaan ymmärretty, ja aluksi heidän oli itse kustannettava omankieliset koulunsa.

Ruotsalaiset eivät juuri tunteneet kiinnostusta muuta maailmaa kohtaan. Tiedot Baltiasta ja jopa Suomesta olivat vähäiset tai olemattomat. Baltian maiden tiedettiin olleen 30-luvulla ”diktatuurivaltioita”, joten kun baltit olivat taistelleet Saksan armeijassa, heidän joukossaan oli ”fasistisia kollaborantteja”. ”Kun Puna-armeija nyt oli ajanut saksalaiset tiehensä ja vapauttanut Baltian maat, miksi sieltä piti paeta” ja tulla ”vieraaseen maahan toisten riesaksi ja ristiksi”?

Ruotsalaiset olivat tottuneet turvallisuuteen, ja heillä oli luottavainen suhde virkavaltaan. Baltian maiden ”punainen vuosi” 1940-1 rinnastui heidän mielessään normaaliin hallituksen vaihdokseen. Kyydityksistä kuultuaan he toki kauhistelivat mutta kysyivät heti perään: ”miksi ette soittaneet poliisille, kun tuolla tavoin tultiin hakemaan?”

Pakolaisille kansainvälisen politiikan seuraaminen ei ollut vain totunnainen tapa tai jännittävä harrastus, vaan he punnitsivat kokemustensa pohjalta, miten tapahtumat saattaisivat vaikuttaa heidän omaan asemaansa. Pelkoa herätti, kun Ruotsi luovutti latvialaiset legioonalaiset Neuvostoliittoon 1946. Monet baltit jatkoivatkin matkaa Kanadaan tai USA:han. Talve oli kuitenkin päättänyt jäädä Eurooppaan.

Ruotsin kulttuurielämän skitsofreenisuus

Vastenmieliseltä Talvesta tuntui, että ”osa Ruotsin nuoremmasta kirjailijakunnasta suhtautui myötämielisesti kommunisteihin ja Neuvostoliittoon” eikä tuominnut edes Tšekkoslovakian kaappausta 1948.

Eksistentialismi ja Kafka olivat tuoneet Ruotsinkin kulttuurikeskusteluun käsitteet pelko (Frucht) ja kauhu (Angst). Sotaa kokemattomien ruotsalaisten suussa ne tuntuivat naiiveilta ja koomisilta. Talven mielestä ruotsalaiset potivat skitsofreniaa: he uskoivat säästyneensä sodalta suuremman viisautensa ansiosta, sotimaan joutuneet olivat olleet heitä tyhmempiä. Toisaalta ruotsalaiset olivat lähes kateellisia, kun muilla oli jotain, jota heiltä puuttui, ja he jäivät keskusteluissa vain kuuntelijoiksi.

Talven mieleen oli Arthur Koestlerin stalinismin kritiikki romaanissa Pimeää keskellä päivää sekä George Orwellin dystopiat Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Virolaisten sota oli poikennut muista maista, joten heidän oli itse löydettävä sanat kuvata sitä. Novellikokoelmassaan Ainult inimene (1949), Talve käsitteli jatkosotaa vuosia ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, kuten hän ylpeänä totesi.

Eksistentialismi auttoi ymmärtämään maailman absurdiutta

Romaaninsa Maja lumes (1952, ruotsiksi Huset i snön, 1964) Talve sijoitti tuntemattomaan maahan kahden suurvallan välissä, mutta tosiasiassa se on kuvitelma, miten Viron olisi käynyt, jos se olisi valinnut toisin – ei hyvin silloinkaan.

Albert Camus’n Rutto oli tehnyt Talveen suuren vaikutuksen: ”Olimme pieni kansa, maamme oli miehitetty, kansaamme oli kidutettu, kyyditetty ja tapettu. Mahdollisuuden avautuessa olimme yrittäneet taistella yhtä diktatuuria vastaan vieraassa asepuvussa, sillä omaa meillä ei ollut. Olimme hävinneet, ja nyt maanpaossa meitä kutsuttiin fasisteiksi ja niitä, jotka olivat surmanneet kansaamme, demokraateiksi. Eksistentialistit sanoivat tätä maailmaa absurdiksi, ja oman kokemukseni pohjalta he näyttivät olevan oikeassa.”

Eksistentialismi antoi uskoa, että ”Ihminen ei kuitenkaan ollut oman tilanteensa vanki” vaan oli vapaa. Joka tilanteessa oli mahdollisuus valita. ”Taistelu, myös hävitty taistelu, oli absurdissakin maailmassa positiivinen asia, se oli ihmisen ainoa mahdollisuus ja hänen elämänsä perusta. Valinta, vastuu ja vapaus.”

Totalitarismia ei Talven mielestä koskaan saanut hyväksyä. Mutta taistelu jatkui toisin keinoin, jotka voisi pelkistää: olemalla vapaa ihminen ja kehittämällä virolaista kulttuuria. Oman työn ja opiskelun ohella Talve kirjoitti satoja artikkeleita ja ajoittain toimitti myös pakolaisten kulttuurilehtiä.

Esseessään Halli horisondi ees (”Harmaata horisonttia katsellessa”, Sõna 5/1949 ja Looming 11/1990) Talve mietiskeli pakolaiskirjallisuuden tehtävää. Viron kaltaisen pienen kielen kohdalla edessä näytti olevan vain alaspäinmeno. Silti ei saanut alistua ja käpertyä vain säilyttämään sotaan edeltävän ajan muistoja vaan piti seurata, mitä maailmalla tapahtui, ja yrittää uudistua, sillä ”vain eteenpäinmeno tukisi myös hengissä säilymistä, paikalleen jääminen ja nostalginen taaksepäin katsominen sitä vastoin ei”.

Pakolaisyhteisön pienuuteen verrattuna kirjallisuuden levikki oli hämmästyttävän suuri: esimerkiksi Maja lumes -romaania painettiin 3600 kappaletta. Ilmeisesti lähes jokainen virolainen katsoi olevansa velvoitettu tukemaan omankielisistä kulttuuria.

Virka löytyi Suomessa

Syrjintä Ruotsissa koitui Suomen eduksi. Toisen osan lopussa Talve polttelee kesän 1959 lopussa laivan kannella matkalla Turkuun, jonka yliopistosta hänelle on tarjottu koulutusta vas-taava työpaikka kansatieteen assistenttina. Laiva ”tuli lännestä ja meni itään. Olin melkein kuin matkalla takaisin.”

Talve väitteli Tukholman yliopistossa aiheenaan sauna 1960, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin ensimmäiseksi kansatieteen professoriksi Turun yliopistoon. Oliko taustalla heimoystävyys vai oltiinko silloin ennakkoluulottomampia kuin nykyisin?

Sivuutan tässä vain maininnalla Talven uran kansatieteilijänä Suomessa, vaikka on sinänsä kiinnostavaa lukea, miten silloinen akateeminen vapaus antoi resurssien niukkuudesta huolimatta professorille mahdollisuuden innovointiin, kun rasitteena eivät olleet liialliset hallinnolliset velvollisuudet kuten myöhemmin. Talve laajensi kansatieteen tutkimuksen Ruotsissa opituin menetelmin teollisuustyöväestön ja kaupunkeihin, mutta myös maaseudun muuttumiseen. Kansankulttuurikaan ei ole pysyvää, sillekin on ominaista muutos.

Pitkät työpäivät eivät ole sinänsä poikkeuksellisia tiedemiehelle, mutta ulkomaalaisena Talvella oli erityisiä paineita: hänen oli pakko onnistua ja lunastaa häneen asetettu luottamus. Toisaalta kaunokirjalliset harrastukset jäivät myös siksi, että elämän vakiintuminen ei ollut taiteellisesti inspiroivaa. Näin ollen svejkmäinen sotaromaani Juhansonin matkat (1959, suomeksi 1961) näytti jäävän Talven viimeiseksi romaaniksi.

Sodasta toipuva ja suomettunut Suomi

Vielä 50-luvun alussa suomalaiset olivat Ruotsin näkökulmasta vaikuttaneet sodan jäljiltä väsyneiltä. Vuosikymmenen lopussa maa oli toipunut. Kun Talve näki Turun keskustassa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta seitsemäntoista nostokurkea, hän ei haikaillut katoavaa puutaloidylliä vaan havaitsi suomalaisissa ”mukaansa tempaavaa optimismia”. Myöhemmin hän sijoitti modernin ajan murroksen juuri 50-60-luvun vaihteeseen.

Yliopistolla Talven ikäiset suomalaiset miehet oli sodan käyneitä. Sodasta ei kuitenkaan puhuttu: se oli ollut miesten velvollisuus, joka oli vain pitänyt hoitaa. Kollegojensa sotakokemuksista ja -saavutuksista Talve kuuli kiertoteitse. Hän luonnehtii ikätovereitaan ”kansallismielisiksi” mutta samalla liberaaleiksi demokraateiksi. Monet kollegoista olivat Viipurista, jossa oli ollut muuta Suomea liberaalimpi ilmapiiri. Toisaalta he kokivat kotiseudun menetyksen kipeänä vääryytenä.

Myöhemmästä Suomesta Talve kirjoittaa paljon kriittisemmin. Suomalaisesta laitoksesta puuttuvassa osassa hän hyväksyy Paasikiven politiikan, koska tällä oli moraali, jonka yli tämä ei suostunut menemään, kun taas Kekkonen oli opportunisti, joka kysyi vain, mikä oli hyödyksi ja mikä ei.

Noottikriisi sai virolaisen ystävän pakenemaan Ruotsiin, mutta Talve pysyi Suomessa. Ruotsin passin pitämistä voisi luulla varotoimenpiteeksi, mutta Talven oman selityksen mukaan (Looming 2/1989) kansalaisuuden vaihtaminen tuntui tarpeettomalta, koska Pohjoismaiden välillä ei tarvittu passia eikä työlupaa.

Itsesensuurista Talve luettelee tunnetut, julkiset tapaukset, mutta tiedemiehen olisi toki pitänyt pohtia niiden edustavuutta. Erityisen kummallista on sivuuttaa se, että yliopistoissa suomen kielen vaatimuksiin kuului viron kurssi ja historian vaatimuksiin naapurimaiden (myös Baltian) historia. Myöskään matkailun takia Viron olot eivät voineet pysyä suomalaisilta piilossa.

Sen sijaan on myönnettävä, että Kekkosen määräys katkaista yhteydet ulkovirolaisiin järjestöihin 1964 vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuva niistä perustui ennakkoluuloihin. Mutta eikö yhteyksien pitäminen Viroon sittenkin ollut tärkeintä?

Yksinhuoltajaisän elämää

Vuonna 1947 Talve oli solminut avioliiton viipurilaisen evakkotytön Liisa Karvisen kanssa. Yhteiselämän teki sopusointuiseksi samanlainen arvomaailma ja huumorintaju sekä Liisan sopeutumiskyky, vaikka asunto oli alkuun pieni ja puutteellinen.

Lapsia syntyi kolme, nuorin poika Suomessa. Mutta kun ulkoiset asiat näyttivät viimein olevan kunnossa, Liisa sairastui syöpään. Hänet leikattiin, ja muutama vuosi kului puolivuotistarkastusten pelossa, kunnes syöpä uusiutui. Vuonna 1966 Talve jäi leskeksi kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Seurasi masennus, jonka takia hän kutsuu aikaa ”mustiksi vuosiksi”.

Lasten tähden oli kuitenkin jatkettava elämää. Sukupuolen mukainen työnjako oli vielä 60-luvulla niin itsestään selvä, että 15-vuotias tytär teki kotitöistä isomman osan kuin isä, jo täysi-ikäinen isoveli ja pikkuveli yhteensä.

Ehkä suru avasi uudestaan yhteyden siihen pinnanalaiseen virtaan, ”mustaan ja kylmään, pimeään ja ajattomaan”, joka oli synnyttänyt Talven kaunokirjalliset teokset. Suunnitelmat saattoivat toteutua vasta eläkkeellä, joka alkoi lyhyen virkauran takia vasta 67-vuotiaana 1986. Kaksiosainen romaani Maapagu (1988) kertoo virolaisten edellisestä maanpakolaiskaudesta 1906-1917.

Missä kotimaa on?

Talven omaelämäkerran kolme osaa päättyvät kaikki matkaan Itämeren yli. Mielialansa symbolina Talve käyttää säätä.

Talve oli kieltäytynyt vierailemassa Virossa ennen kuin se oli vapaa ja demokraattinen. Vanhemmat taas eivät saaneet matkustuslupaa. Näin suuri periaatteellisuus kummastuttaa ulkopuolista, mutta Talve ei matkustanut myöskään Kreikkaan, Espanjaan eikä Portugaliin, kun niissä vallitsi diktatuuri.

Syksyllä 1991 Talve viimein matkustaa uudelleenitsenäistyneeseen Viroon – mutta havaitsee tulleensa liian myöhään: jäljellä on vain vanhempien hauta, kotitalon on veli myynyt jo aiemmin. Paluu Suomeen ei tällä kertaa tapahdu meritse vaan lentäen, ja koneen lähtöä odottaessa ”tulee mieleen Ain Kalmusin romaanin nimi Kotiin ennen iltaa, ja se tieto lämmittää sydäntä”.

Pitkän elämänsä ansiosta Talvella on se onni, että hän sai palata ”kotiin ennen iltaa”, ennen kuolemaa. Toisaalta hän on teoksen lopussa konkreettisesti matkalla kotiin Turkuun ennen iltaa. Presidentin uudenvuodenpuhetta 1996 hän kuuntelee ”tuhansien suomalaisten tavoin. Onhan Suomi ollut kotimaani jo vuodesta 1959 alkaen. Kaikki mitä täällä tapahtuu, on minulle tärkeää. Virossa tapahtuvakin on, mutta eri tavoin.”

Isänmaata Talve ei vaihtanut, mutta vuosien mittaan rinnalle oli tullut kotimaa, ensin Ruotsi ja sitten Suomi, jotka tarjosivat turvallisuuden. Kun ihminen voi ”liikkua vapaasti, nukkua yönsä rauhassa ja tehdä päivisin töitä”, hän alkaa ”ajatella tulevaisuutta ja uskoa siihen, sillä ilman tulevaisuudenuskoa ihmisen on vaikea elää. Kun oli mahdollisuus kotiutua, perustaa koti ja perhe, maata saattoi ruveta pitämään kotimaanaan.”

Suomessa kasvanut poika valitsi virolaisuuden

Tähän matkaan Talve päättää omaelämäkertansa. Ihmiselämän hauraudesta ja kohtalon arvaamattomuudesta kertoo, että Talve joutui ennen kuolemaansa 2007 kokemaan vielä yhden raskaan menetyksen: vanhimman poikansa Juhan Kristjan Talven (1951-2003) varhaisen kuoleman.

Iskun rankkuutta isälle osoittaa, kun suomalaisen laitos ilmestyi vuosi pojan kuoleman jälkeen, Talve ei asiaa esipuheessaan mainitse ja on myös jättänyt käännöksestä pois kohdan, joka valottaa emigranttien lasten valintoja identiteetin suhteen.

Ruotsissa ilman isää kasvanut Maarja Talgre koki Ruotsin historian hupaisana, helppona, voitokkaana, kun taas Viron historia oli ”synkkä, vaikeaselkoinen, toivoton. Voitoton” (Isäni Leo – virolainen vapaustaistelija, 1990, suomeksi 1991). Sen sijaan Suomessa kasvanut Juhan Kristjan Talve teki teini-iässä valintansa Viron hyväksi sillä perusteella, että Viro pieni ja tarvitsi siis häntä Suomea enemmän.

Juhan Kristjan Talve teki Ruotsissa ja Suomessa tunnetuksi Viron venäläistämistä (esim. Kanava 7/1981). Salanimellä Sirje Sinilind Ruotsissa ilmestynyt teos suomennettiin 1984 nimellä Viro ja Venäjä.

Identiteettiristiriitaa Viron, Suomen ja Ruotsin välillä Juhan Kristjan Talve ei tuntenut, vaan koki kolme maata ja kieltä rikkautena (Looming 4/1989). Silti ulkovirolaiset olivat se yhteisö, jonka parissa hän tunsi olevansa eniten kotona – siellä hänen ei tarvinnut selittää mitään.

Tietoja

Wikipedian artikkelit: Suomen pojat ja Ilmar Talve

Mainokset

Irja Salla: Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä

Irja Salla kuvasi teoksissaan Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä irrallisia ihmisiä pommitusten keskellä Natsi-Saksassa 1943.

havityksen-keskella

Keväällä 1943 kirjailija Irja Salla alias Taju Sallinen sai stipendin Saksaan Euroopan kirjailijaliitolta. Europäische Schriftsteller-Vereinigung oli Saksan perustama kulttuurijärjestö, joka toimi 1941-1945. Siihen kuului jäsenosastoja 16 maasta, myös Suomesta.

Irja Salla oleskeli Saksassa 1943 yli puoli vuotta. Hän olisi voinut viettää lomalla Alpeilla, mutta häntä kiinnosti enemmän siviilien kokemukset sota-aikana.

Matkasta Irja Salla julkaisi kaksi teosta Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947). Ne ovat minämuotoista kerrontaa, jossa on päiväkirjan tapaan päiväys ajalta 5.7.1943-10.1.1944.

Minäkertoja kutsuu itseään välillä Irjaksi, välillä Tajuksi eli hän käytti sekä kirjailijanimeään että oikeaa nimeään. Saksalaisille hän esittelee itsensä toisella etunimellään Birgitta, jonka saksalaiset lausuvat Brigitte. Tämä osoittaa halua näytellä eri rooleja ja/tai epätietoisuutta identiteetistä. Samalla se enteilee mielen hajoamista. Molemmilla tavoilla kirjailija heijastaa kolmatta valtakuntaa, joka kulkee tuhoaan kohti.

Epäpoliittisen ihmisen näkemys Natsi-Saksasta

Jälkimaailman silmissä näyttää hulluudelta lähteä 1943 Natsi-Saksaan, jota liittoutuneet pommittivat jatkuvasti. Saksan kuudennen armeijakunnan antautuminen Stalingradissa vuoden 1943 alussa merkitsi sodan käännekohtaa. Natsi-Saksan tappio oli enää ajan kysymys.

Saksaan tullessaan Salla on ihminen, joka ei ole itse pohtinut politiikkaa vaan uskonut median sensuroidun näkemyksen sellaisenaan.

Suomen lehtien perusteella Salla on uskonut, että Suomi on koko maailman katseiden ja ihailun kohde. Saksassa hän tajuaa, että Suomen rintama on pieni asia. ”Suuri kansa taistelee suurta kamppailua – ja jotakin omituista, epäinhimillistä suuruutta se luo jokaiseen yksilöön.”  Suomessa sota on kaukana rintamalla ja sen voi unohtaa, Saksassa sota koskee kaikkia.

Miljoonia on liikekannalla. Sotilaita lomailee ja siirretään rintamalta toiselle. ”Ulospommitettuja” on ”jättiläismäinen orpojoukko, joka vaeltaa kotimaataan ristiin rastiin päämäärättä ja ikuisesti odottaen yhtä kummitusmaisina kuin pommituksissa tuhoutuneet lähimmäisensä.”

Salla matkustelee ilmeisesti ilman mitään suunnitelmaa pitkin poikin Saksaa tai oikeastaan ajelehtii. Oleskelupaikkoina ovat lähinnä suurkaupungit kuten München, Berliini, Köln, Stuttgart. Hän oleskelee myös Wienissä, Prahassa (sinne hän tarvitsee luvan), Strassburgissa, Metzissä ja Luxemburgissa.

Salla asuu hotellissa ja syö kaikki ateriansa ulkona, joten hän tutustuu helposti ihmisiin, lähinnä miehiin.

Hän kuulee mitä erilaisimpia tarinoita ja kirjaa ne sellaisinaan. Hän huomauttaa, ettei tiedä, mikä hänen kuulemastaan on totta ja mikä ei. Toisaalta hän ei myöskään valikoi kirjoittamiaan asioita poliittisen tarkoituksenmukaisuuden mukaan.

Salla polttaa tupakkaa, jonka ostaa mustasta pörssistä, ja joutuu näin kosketuksiin myös ns. alamaailman kanssa. Siellä kaikki on kaupan ja täytyy olla varuillaan, ettei tule petetyksi kaupoissa.

Yleensä ihmiset ovat kuitenkin auttavaisia. Eväät jaetaan, jos huomataan, ettei toisella ole. Sotilaat antavat loput korteistaan, kun lähtevät rintamalle.

Ulkomaalaisia on Natsi-Saksassa miljoonia

Irja Sallan tuttavapiiri vaihtuu jatkuvasti ja on varsin erikoinen: siihen kuuluu saksalaisia mutta enemmän monia eri kansallisuuksia. On sotilaita, myös ulkomaisia Waffen-SS-sotilaita, on sotavankeja ja sotavankeudesta juuri vapautettuja, on pakkotyövankeja ja Saksaan työhön tuotuja. Osa on liittolaisia ja osa miehitettyjen maiden kansalaisia. On italialaisia ja bulgarialaisia, espanjalaisia ja turkkilaisia, hollantilaisia, kreikkalaisia, ranskalaisia, puolalaisia, armenialaisia, turkestanilaisia, ukrainalaisia ja venäläisiä, algerialaisia, egyptiläisiä, marokkolaisia ja saudiarabialaisia, jopa meksikolaisia.

Melkoinen luettelo – natsien tarkoitushan oli ”puhdistaa” Saksa. Muiden kuin juutalaisten suhteen tulos on juuri päinvastainen, sillä työvoimaa tuodaan miehitetyistä maista korvamaan miljoonat sotilaat. Syyskuussa 1943 työvoimaa oli 35,9 miljoonaa, josta ulkomaalaisia oli 7,5 miljoonaa.

Ulkomaalaiset tulevat hyvin toimeen keskenään, myös venäläiset ja suomalainen Salla, vaikka saman kansan jäsenet sotivat parhaillaan keskenään. Yhteinen kohtalo yhdistää.

Muutenkin Salla antaa vaikutelman, että sota jopa lähentää kansoja. Eräs tehtailija kehuu ranskalaisia parhaiksi työläisikseen. Ranskalaiset työläiset taas kertovat, että saksalainen on ankara esimies, työstä pinnaamisesta rangaistaan heti. ”Mutta jos suorittaa työnsä hyvin, ei ole moittimista. Silloin on kaikki hyvin. Hyvä palkka, hyvä ruoka. Hyvä hoito sairaustapauksissa.”

Salla ei tietenkään voi tarkistaa tietoja. Tutkijoiden mielestä ulkomaalaisia kohdeltiin saksalaisia huonommin ja sitä huonommin, mitä alempana he olivat natsien rotuhierarkiassa. Työnantajatkin valittivat, että huonon ravinnon takia itäeurooppalaiset olivat niin huonossa kunnossa, etteivät he pystyneet täystehoiseen työhön.

Salla väittää, ettei ole nähnyt saksalaisten kohtelevan ulkomaalaisia huonosti, mutta itse asiassa hän on aiemmin kuvannut sellaisia tapauksia. Lomalla olevat sotilaat ajavat poliisin kera ajavat vierasmaalaiset kahvilanpöydästä, jolloin Salla suuttuu. ”Sanoin heille, että ulkolaiset kyllä erinomaisen mielellään lähtevät tästä maasta. Eivät lainkaan kaipaa näitä ihanuuksia. Itsehän he ovat raahanneet tänne tämän ’roskajoukon’, koska tarvitsevat heitä…” Silloin vierastyöläiset varoittavat Sallaa jatkamasta vetämällä kuvaavan viivan kaulansa poikki.

Ylpeimmissäkin ulkomaalaisissa työntekijöissä on Sallan mielestä ”jonkinlaista arkuutta”. Hän tulkitsee sen johtuvaksi siitä, että nämä ovat hävinneiden maiden kansalaisia. Poikkeus on ranskalaisen vapaaehtoisen Waffen-SS-pataljoonan sotilaat, jotka ovat ”suoraryhtisiä, huolettomia, vapaakäytöksisiä ja iloisia olentoja” – syyksi Salla päättelee, että heitä pidetään Saksassa ”kunniallisina ja arvossapidettyinä yksilöinä”.

Salla kysyy SS-sotilailta, eivätkö he tunne itseään pettureiksi taistellessaan vihollisen puolella, varsinkin kun heidän maanmiehiään on vielä sotavankeina. Hänelle vastataan: ”Emme ole SS-miehiä nyt sen tähden, että se olisi meille edullista. Emme me ole ’myyneet sieluamme’ saadaksemme joitakin etuja. Olemme SS-miehiä vakaumuksesta. Vakaumus on meissä ollut jo aikaisemmin. Meillä on Saksan kanssa yhteiset intressit, koska olemme lähimmät naapurukset. Jos olisimme ja pysyisimme sovussa, olisi Eurooppa vahva.”

Metzissä poliisipäällikö selostaa Sallalle, että ennen oli ongelmia, kun ranskalaiset tahtoivat ranskalaistaa kaupungin, mutta enää ei ole ongelmia, koska ranskalaiset on karkotettu pois. Strassburgissa Salla kuulee asian toisen puolen: ”Osa ihmisistä on saksalaisia. Nimenomaan saksalaisia. Ja osa taas ranskalaisia, nimenomaan ranskalaisia. He kaikki tietävät, mitä ovat. – Mutta me. Me olemme elsassilaisia ja se merkitsee, että me emme oikein tiedä mitä olemme. Vuoroin meitä hallitsee Ranska – silloin meidän on oltava ranskalaisia. Sitten meitä hallitsee Saksa ja meidän on oltava saksalaisia.”

Juutalaisia Salla näkee vain kerran. Suurin osa heistähän oli siirretty pois Saksasta jo syksyllä 1941. Vartijat saattavat katua pitkin juutalaisia, joilla on keltainen tähti ja jotka marssivat epäjärjestyksessä. Salla tietää, että heitä ollaan viemässä keskitysleiriin, ja ihmettelee: ”He huusivat, lauloivat ja nauroivat”.

Sota-ajan rakkaus ja seksi

Irja Salla herättää kosolti ihailua miehissä. Miehet kuitenkin vonkaavat vain sanallisesti. Mies poistuu huoneesta, kun Salla pyytää – tosin useaan kertaan. Kuvauksen perusteella suhteet ovat platonisia, mutta senaikaisessa kirjallisuudessa nainen olisi tuskin voinut kertoa, jos ne olisivat menneet pitemmälle.

Rakkaus syttyy sattumalta kohdatun lomalla olevan sotilaan Wernerin kanssa. Werner kaatuu ensimmäisen teoksen lopussa. Wernerin kohdallakin kuvaus on platonista, mutta välillä on kolmella ajatusviivalla ilmaistuja katkoja – jotain on ilmeisesti jätetty pois.

Myöhemmin Sallalle läheinen on kreikkalainen Tasso, jota hän myös pelkää.

Salla kuvaa, miten on suorastaan normi, että kaikilla pitää olla ranskalaisittain ”cherie”. Ei ole mikään este, että kotimaassa on puoliso. ”Kaikki, mikä ennen muodosti oman elämän ja maailman ja ympäristön, joka oli pysyvää ja jossa itsellä oli tietty asema, kaikki tuo oli poissa. Ihminen on heitetty yksinään uuteen olemassaoloon, jossa eletään menneen muistoilla, odottaen päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen, että tämä välitila loppuisi. Tämä olotila, johon ei voi ajatella mitään tulevaisuutta. – Tulevaisuus on jossakin – siellä kotimaassa sitten joskus.”

Kyse ei ole vain tai edes etupäässä seksistä, eräs ranskalainen selittää: chérie on ”toveri, ystävä, jonka kanssa jakaa nykyisen elämän sekä hyvät että huonot asiat – joka huolehtii ja välittää enemmän kuin vain toveri välittää – (koska chérie on myös rakastettu) ja josta itse huolehtii ja välittää enemmän kuin muista.” Jotkut suhteet ovat kestäneet kolme jo vuotta – siis lähes koko sodan ajan.

Salla kiistää, että kyse olisi ”antaa mennä”-mentaliteetista. Hänen mielestään se ”on sota-ajan ja nykyajan elämänviisautta, joka ei sopisi rauhanaikaan. Rauhanajan normit ja elämäntaito ja viisaus eivät taas oikein voi päteä tänä aikana.”

Koska saksalaiset miehet ovat poissa, naiset etsivät seuraa ulkomaalaisista miehistä. Mutta näiden on syytä olla varovainen. Saksalaiset naisystävät ovat ilmiantaneet ranskalaiset miesystävänsä sellaisista satunnaisista ilmauksista kuin ”kirottu sota –  kirottu hitlerismi”.

Suhteita syntyy myös (natsien määritelmän mukaan) ”erirotuisten” välillä. Vaikka tämä on Saksassa laitonta, kuhertelu saattaa olla julkistakin. Eräs sotilas paheksuu suhdetta moraalittomana, koska seurauksena saattaa olla ”sekarotuinen” lapsi.

Salla sen pyrkii katselemaan ”kaikkea asenteettomasti. En puolusta, en moiti – katselen vain, millaista elämä on, ja koetan ymmärtää sitä – mikäli sitä koskaan voi oppia ymmärtämään. Koettaa voi kumminkin.” Vasta sitten voi rakentaa maailmankuva.

Pommitukset tekevät apaattisiksi

Jatkuvia pommituksia kuvatessaan Irja Salla keskittyy siihen, miten ne vaikuttavat ihmisen psyykeen.

Äiti, jonka lapsi huutaa pommisuojassa, selittää: ”En ole rauhallinen enkä rauhaton. Olen apaattinen. Mitään muuta ei voi olla. Ei käy päinsä olla tunteva ja ajatteleva ihminen. Ihmisyys riisuutuu meistä kaikista täydelleen pois – meistä tulee primitiivisiä alkuolentoja, eläimiä, siten jaksamme edelleen, sillä elää kuitenkin tahdomme. Kaikesta huolimatta!”

Salla huomaa, että kaikki haluavat jatkaa elämäänsä, vaikka olisivat menettäneet rakkaimpansa. Jaksamisen salaisuus on, ettei ajattele ”kaikkea perusteellisesti nyt vielä, kun lakkaamaton jännitys ja varuillaanolo vie tunteiden voiman ja toiminta vie kaiken ajan. Eiväthän tiedä omastakaan elämästään, kohtalostaan hetkeäkään eteenpäin. – – He työntävät ajattelemisen, tuntemisen, ymmärtämisen myöhemmäksi – aikaan, jolloin sota on lopussa.”

Salla uskoo, että vaikeudet alkavat vasta sodan jälkeen: ”Elämää pitäisi sitten taas yht’äkkiä ajatella pitkälti eteenpäin, ja kaikkien toimien tulisi suuntautua pitkälti eteenpäin – -. – Mutta – t u n n e t t a, tunne-elämä, vuosikausia ihmiseen syöpyneitä ja opittuja tunnetottumuksia lienee vaikea yht’äkkiä muuttaa toisenlaisiksi. Sekin vaatii vuosia.”

Saksalaiset elävät ilman tulevaisuutta

Sodasta on siis tullut normaalitila. Saksalaisten ja ulkomaalaisten välillä on kuitenkin ero.

Ulkomaalaiset katsovat tulevaisuuteen – he odottavat vapautusta ja voittoa, vieläpä pikaista. Kesällä 1943 he sanovat: ”Kaksi kuukautta ja sitten – fini.”

Sen sijaan saksalaiset elävät vain tätä päivää eivätkä enää puhu voitosta. ”Sotilaat lähtiessään rintamalle puhuvat työstä, joka on tehtävä, kävipä miten kävi. Itärintamalle lähtevät sotilaat hyvästelevät sensuuntaisesti, että nyt tavattiin viimeinen kerta. Sieltä ei ole enää paluuta. Mutta mennä täytyy.”

Koska Irja Salla on ulkomaalainen, hänelle avaudutaan helposti, tietenkin kahden kesken. Myös saksalaisten joukosta löytyy – ei toisinajattelijoita vaan sellaisia, joiden mukaan ennen sotaa oli onnellista elää eikä kukaan halunnut sotaa. Hallituksen toimia ei ymmärretä, toisaalta hävitystä ei kukaan tunne ansainneensa.

Toisaalta Sallaan rakastunut Werner on ihannesotilas: ”Jokaiseen taisteluun on mentävä kuin viimeiseensä ajattelematta lainkaan elämää tai tulevaisuutta. Joka kerta on pantava kaikki alttiiksi, jotta tehtävä tulee hyvin suoritetuksi. Ei ole muuta kuin tehtävä. Pidä huolta itsestäsi, ettei minun tarvitse huolehtia sinusta. Jos huolehdin sinusta ja – jos toivoisin tulevaisuutta sinun kanssasi – minusta tulisi huonompi sotilas. Silloin säästäisin itseäni, varaisin jotain itselleni ja tehtävä tulisi huonommin suoritetuksi. Se ei käy. Meidän täytyy kaikkien tehdä kaikkemme nyt tässä asiassa, joka on meille kaikkein tärkein. Maailmassa ei ole muuta asiaa. Yksi asia vain kerrallaan. Voin kaatua rauhassa nyt, kun olen saanut olla onnellinen. Tämä vain puuttui minun elämästäni. Nyt minulla on sekin, enkä voi moittia elämää mistään.”

Mitä teoksista on aiemmin kirjoitettu

Irja Sallan Koottujen teosten esipuheessa Mirja-Liisa Heinonen luonnehtii teosta Hävityksen keskellä ”huomattavasti synkemmäksi” kuin Rakkautta raunioilla: ”kokemusten kauhut alkavat jo vaikuttaa.”

Marko Leppänen on kirjoittanut romaaniparista kiinnostavan artikkelin: http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/rakkautta-raunioilla-seikkailijatar.html.

Leppänen on pannut merkille, miten viileästi Irja Salla analysoi mielensä järkkymisestä:  ”Hänen on jaksettava, vaikka on tilassa jossa ’kaiken tekeminen on mahdotonta’; ei ole muuta vaihtoehtoa. Hän miettii, että jos hän siellä vieraassa totaalista sotaa käyvässä maassa joutuisi laitoskierteeseen, niin sieltä hän ei enää esiin tulisi.”

Leppäsen mielestä Sallan romaanipari muistuttaa Sartren Inhoa. Sallalla on pohjakosketuksensa, ”jossa kauhu puhaltaa vaimeasti hiljaisia henkäyksiä hedelmättömässä autiomaassa”. Hän eroaa kuitenkin aikansa muotifilosofeista, eksistentialisteista siinä, että ”hän ei koskaan pidä ihmistä mitättömänä turhimuksena.”

Kirjailijasta

Irja Salla, alkuperäiseltä nimeltään Taju Birgitta Tiara Sallinen, syntyi 1912 Sortavalassa. Isä oli taidemaalari Tyko Sallinen, äiti Helmi Vartiainen tunnetaan miehensä mallina nimellä Mirri.

Vanhempien avioliitto päättyi eroon. Taju eli ensin äitinsä kanssa, sitten isänsä, jonka boheemisuuteen sekoittui lapsuudenkodin lestadiolaista henkeä. Hellyyttä isä ei osannut osoittaa. Silti Taju ihaili isää rajattomasti mutta ihailuun sekoittui pelonsekaista kunnioitusta.

Taju Sallinen kävi keskikoulun Helsingissä missä hän asui isoäidin ja tätien luona. Isä oli solminut toisen avioliiton ja tytär tunsi itsensä syrjäytetyksi. Sama ulkopuolisuuden tunne vaivasi häntä myös tätien luona.

17-vuotiaana Taju Sallinen aloitti opinnot Ateneumin Taideyhdistyksen keskuskoulun graafisella linjalla. Vuonna 1932 hän kuitenkin lopetti opinnot ja meni naimisiin Erkki Rantalaisen kanssa. Aviomies oli lahjakas ja tietorikas, mutta ei saanut aikaan kirjallista teosta ja ehkä kompensaationa tälle hän tuki vaimonsa kirjallisia pyrkimyksiä.

Ateneumin jälkeen Taju Sallinen toimi jonkin aikaa mainospiirtäjänä ja vapaa-aikanaan hän maalasi ja piirsi ahkerasti, mutta lopulta sanat voittivat kuvan.

Syksyllä 1939 ilmestyi Irja Sallan esikoisteos Kaksi tietä. Syy salanimen valitsemiseen oli aiheen läheisyys: aiheena oli Tyko Sallisen vanhempien avioliitto

Sitten ilmestyi trilogia Lisa-Beata (1940), Kohtalon päiviä (1942) ja Unissakävijä (1943). Varsinkin Unissakävijä oli menestys. Mirja-Liisa Heinosen mukaan Salla ”osoittautui omalaatuiseksi poikkeusyksilöitten kuvaajaksi”, joka oli varsinkin nuoren tytön ajatusmaailman tulkki ja varmavaistoinen psykologi. Pohjimmiltaan hän ammensi aina itsestään.

Ennen jatkosodan syttymistä Taju Sallinen erosi Erkki Rantalaisesta ja vuonna 1943 hän solmi toisen avioliiton Kari Suomalaisen kanssa, joka myöhemmin tuli tunnetuksi pilapiirtäjänä. Tämäkin avioliitto osoittautui varsin pian epäonnistuneeksi, muuten pitkä matka Saksaan olisi tuskin ollut mahdollinen.

Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947) eivät olleet menestyksiä. Heinosen mukaan Irja Sallalta ”odotettiin analyysia sodan jaloissa olevista ihmisistä, mutta tuloksena olikin omien sieluntunnelmien maalausta.” Kritiikki on liioittelua, kuten edellä on nähty.

Taju Sallinen myönsi itsekin olevansa heikkohermoinen, ja hänen tilaansa vain pahensi matka Saksaan aikana, jolloin sen kaupunkeja pommitettiin raunioiksi. Mutta on tulkittu myös, että hänen henkiseen luhistumiseensa vaikutti kolmas avioliitto, jonka hän oli solminut uudelleen Erkki Rantalaisen kanssa. Taju Sallisen oli vaikea myöntää olevansa lopullisesti sairas, taiteilijuuteen kuului hänen mielestään tietynasteinen hulluus.

Vuonna 1957 ilmestyi kuitenkin Irja Sallan muistelmateos Isä ja minä. Tyko Sallinen oli kuollut kaksi vuotta aiemmin. Kirjassa tytär kuvasi isänsä sellaisena kuin olisi halunnut tämän olevan.

Taju Sallinen alias Irja Salla kuoli Nikkilän sairaalassa 1966.

Irja Salla on nykyään unohdettu, mutta sota-aikana hän oli sekä arvostettu että suosittu kirjailija ja vielä 1967 julkaistiin Kootut teokset. Elämäkertatietojen lähteenä on ensimmäisessä osassa oleva Mirja-Liisa Heinosen esipuhe.

Liisa Urpelainen on kirjoittanut näytelmän Taju Taju ja Tyko Sallisen suhteesta (ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 10.11.2016).

(Lisäys: Helsingin Sanomien arvostelussa ja Suomen kuvalehden haastattelussa kosketellaan myös Saksan-matkaa ja sen vaikutusta mielenterveyden romahtamiseen.)

Kolmannesta valtakunnasta

Evans, Richard E. Evans: The third war at war. How the Nazis led Germany from conquest to disaster. Cop. 2008. Penguin books 2009.