Enni Mustonen: Sotaleski

Mitä uutta Enni Mustosen Sotaleski (2019) tarjoaa toisaalta sodan, toisaalta sankarittaren kuvauksessa?

Sotaleski (2019) on seitsemäs osa Enni Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Ensimmäisissä osissa Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016) on minäkertojana Ida Eriksson, hänen tyttärensä Kirsti on taas teoksissa Ruokarouvan tytär (2017) ja Taitelijan vaimo (2018).

Enni Mustonen on kuvannut sota-aikaa jo useaan kertaan: Vihreän kullan maa -sarjan toisessa osassa Johannes ja Helena (1988), Koskivuori-sarjan kolmannessa osassa Kielon jäähyväiset (2000) ja Pohjatuulen tarinoita -sarjan ensimmäisessä osassa Lapinvuokko (2019) sekä omalla nimellä Kirsti Manninen yhdessä Markku Onttosen kanssa kirjoittamassa TV-sarjassa ja romaanissa Kun taivas repeää (1988) ja yhtenä TV-sarja Hovimäen kirjoittajista vain kirjana julkaistussa osassa Hovimäki: Ei muuta kunniaa (2004).

Sotaleskessä kuvataan paljon samoja asioita kuin aiemmissa teoksissa. Eniten yhteistä on Kielon jäähyväisissä: Kannaksen linnoitustyöt, Helsingin ensimmäiset pommitukset, evakkojen vastaanotto ja sotainvalidin paluu takaisin elämään sekä tietenkin tärkeimpien uutisten vaikutus henkilöihin.

Toki uusiakin asioita on. Päähenkilö Kirsti toimii amerikkalaisen valokuvaajan Thérèse Bonneyn ranskan kielen tulkkina Kannaksella, johtaa työvelvollisten naisten käsityötupaa ja opettaa itäkarjalaisille tytöille käsitöitä.

Olennainen ero on päähenkilöiden ikä. Kielon jäähyväisissä, Johanneksessa ja Helenassa ja Lapinvuokossa samoin kuin TV-sarjassa ja romaanissa Taivas repeää sankarittaret ovat parikymppisiä tyttöjä, jotka kokevat ensirakkautensa, joskus miehen kaaduttua tai kadottua toisen ja kolmannen rakkauden. Sotalesken Kirsti on syntynyt 1905 ja hän on vaimo ja kymmenvuotiaan Vienan äiti. Hovimäki: Ei muuta kunniaa on kollektiivin kuvaus.

Kirstin aviomies Iivo Borissainen on Itä-Karjalan pakolainen ja lahjakas kuvanveistäjä, mutta vaikka hän on suomalaistanut nimensä Ilmari Aaltoseksi, uralla oli Taitelijan vaimossa niin paljon pettymyksiä, että hän työskentelee 1939 Suojeluskuntien Yliesikunnassa.

Vaikka teoksen nimi jo paljastaa, miten Iivon lopulta käy, loppujen lopuksi romaanin teemana on Kirstin leskeksi jäämistä enemmän se, miten sota vaikuttaa parisuhteeseen. Kirsti näet kokee olleensa sotaleski jo siitä alkaen, kun Iivo keväällä 1939 lähti linnoitustöihin Kannakselle. Mutta kuten Kirstin äiti Ida kirjan lopussa osoittaa tyttärelleen, kaikki ei ole vain sodan syytä.

Tämän enempää en nyt spoilaa vaan keskityn romaanin historiakuvaan. Lopuksi käsittelen Enni Mustosen naiskuvaa ja -ihannetta yleensä.

Perinteinen sodankuvaus

Ero Mustosen Koskivuori-sarjaan ja ensimmäisiä naiskansanedustajia vuoteen 1918 kuvaavassa Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaan on, että Sotaleski tai oikeastaan koko Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on oikeistolaisempi – eikä vain siksi, että aiemmissa sarjoissa on kaksi sankaritarta, joista toinen edustaa vasemmistolaista näkökulmaa.

Kirstin aviomies Iivo on jyrkkä antikommunisti, joka on osallistunut edellisessä osassa Taitelijan vaimo lapuanliikkeeseen ja lakonmurtamisiin. Sotaleskessä saadaan kuulla, että sarjan osien välillä Iivo on sotkeentunut myös Mäntsälän kapinaan, jonka ”järkevät ihmiset” Kirstin mukaan tajusivat toivottomaksi yritykseksi ainakin presidentti Svinhufvudin puheen jälkeen.

Vaikka lukija on Iivon kanssa eri mieltä politiikasta, myötätunto häntä kohtaan säilyy. Sen sijaan Koskivuori-sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele (1999) porvarillinen sankaritar Anna toisaalta pettyy ensimmäiseen AKS-läiseen rakastettuunsa ja toisaalta pelastaa ystävänsä Elinan kommunistisen rakastetun tulemasta ilmi.

Sotalesken historiankuvaus muodostaa monessa suhteessa vastakohdan Timo Sandbergin Tilinteolle (2018), jossa myös ”puolueeton” poliisi pitää Kannaksen linnoittamistakin Neuvostoliiton provosointina. Paradoksaalista kyllä, kun Sotaleskessä kuvataan, kuinka linnoittajat menevät Rajajoelle laulamaan uhmakkaita lauluja, se saattaa saada nykylukijan kokemaan tällaisen turhana provosointina paremmin kuin Sandbergin henkilöiden suorat mielipiteet.

Tilinteossa osa punaisten jälkeläisistä ei ole antanut anteeksi vuoden 1918 valkoista terroria, pitää Suomea syyllisenä talvisotaan eikä suostu menemään armeijaan vaan piiloutuu. Sen sijaan Sotaleskessä Neuvostoliiton hyökkäys saa ainoan työläisiin kuuluvan henkilön, sörnäisläisen leskiäidin Olga Niemen, järkiinsä. Olga on uskonut ”agitaattorin” vakuutuksia, ettei Neuvostoliito sodi työläisiä vastaan, mennyt avoimelle paikalle ja nostanut näkyville nuorimman lapsensa punainen liina kaulassa merkiksi – mutta lapsi ammuttiinkin lentokoneesta konekiväärillä. Itkien ja kiroten Olga purkaa katkeruuttaan, että ”agitaattorit” ovat valehdelleet kuten vuonna 1918, jolloin hänen punakaartiin kuulunut sulhasensa ammuttiin mutta johtajat pakenivat rajan taa.

Kohtaus saattaa kuulostaa aivan kuin se olisi Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa, joskin kuvaus ei ole yhtä krouvia. Toisaalta tällaista todella tapahtui eikä Neuvostoliiton propagandalla ”vapautuksesta” sen jälkeen ollut juurikaan mahdollisuuksia saada laajaa kannatusta työläistenkään keskuudessa.

Sotalesken historiankäsitys on muutenkin perinteinen. Kirstillä ei ole välirauhan aikana epäilystä siitä, että on ”vain ajan kysymys, milloin neuvostojoukot valloittavat Suomen, joka oli silvottu ja nöyryytetty Moskovan rauhansopimuksella”. ”Hyvityssotaan” lähteminen Saksan rinnalla hyväksytään ilman muuta eikä ”verellä takaisin ostetusta” Karjalasta haluta keväällä 1944 luopua.

Toki pelko Neuvostoliittoa kohtaan ja usko oikeuden voittoon kuvaa ajan – ainakin julkista – henkeä ilman jälkiviisastelua, että toisin toimimalla olisi säästytty sodasta. Kun talvisodan jälkeisestä uupumuksesta on selvitty, Iivo sanoo Kirstille: ”Enää ei riitä, että me ollaan hengissä ja että meillä on ainakin toistaiseksi jonkinmoinen itsenäisyys, [- – -] Pitäis olla jotakin, johon voisi uskoa ja josta innostuisi yhtä paljon kuin silloin kesällä linnoitustöissä. Silloin mie tunsin ensimmäisen kerran elämässä, että mie olin tekemässä jotakin todella tärkeää.” Kohta on psykologisesti kiintoisa sekä Iivon kohdalla että yleisesti.

Iivon idealismin vastakohtana Kirsti ja hänen äitinsä Ida edustavat selviytymistä keskittymällä arjen asioihin ja pitämällä huolta sekä omaisistaan että muista kohdalleen osuvista avuntarvitsijoista.

Sotilaallista realismia on kyllä mukana. Talvisodan aikana lomalla olevat sotilaat kertovat puna-armeijan ylivoimasta, epäilevät Suomen kestoa ja jopa arvostelevat johtamista (joulukuun epäonnistunutta vastahyökkäystä Kannaksella).

Jatkosodan aikana Idan täysihoitolan viimeinen vuokralainen maisteri Ilmari Tikkanen ymmärtää esimerkiksi vuoden 1944 alussa Leningradin saarron päättymisen merkityksen Suomelle. Hän on jo aiemmin kuunnella Yhdysvaltain propagandaradiolähetyksiä.

Unelma Suur-Suomesta

Poikkeuksellista romaanissa on Iivon pakolaistausta. Muitakin Itä-Karjalan pakolaisia ja Naisylioppilaiden Karjala-Seuran (NYKS) toimia näiden auttamiseksi 20-luvulla kuvattiin melko laajasti sarjan osassa Ruokarouvan tytär.

Hävittyyn kansannousuun osallistunut Iivo ei ole pariinkymmeneen vuoteen voinut tavata lapsuudenperhettään. Kommunismin varjopuolet kokeneelle Iivolle jatkosodan alku merkitsee unelman täyttymystä: perustetaan kaksi heimopataljoonaa ja Vuokkiniemessä pidetään (masinoitu) kokous, jossa Viena ja Aunus julistetaan vapaaksi.

Iivo uskoo vilpittömästi, että suomalaiset tulevat Vienaan ja Aunukseen vapauttajina. Jääkärieversti Ragnar Nordströmin varoilla perustetaan kansanopiston tapainen sisäoppilaitos, jossa nuorille opetetaan kädentaitoja ja samalla yritetään käännyttää pois bolsevistisesta ideologiasta. Iivo opettaa poikia ja Kirstikin yhden kevätlukukauden tyttöjä.

Opisto kuitenkin lopetetaan, kun valtion vihdoin perustaa seudulle isäntä- ja emäntäkoulun, ja Iivo pettyy rajusti: ”Katkeraa on huomata, etteivät sotilashallinnon ja päämajan herrat, ministeriöstä nyt puhumattakaan, pidä meitä karjalaisia kelvollisina opettamaan omiamme. Niin rehtori kuin kaikki opettajat ovat suomenkielisiä ja heidät on valittu yksinomaan tutkintojensa perusteella. Saa nähdä, miten koulu voi menestyä, jos opettajilla ja oppilailla ei ole edes yhteistä kieltä.”

Iivo haluaa muuttaa Itä-Karjalaan perheensä kanssa ja panna tyttärensä Petroskoissa oppikouluun. Sen sijaan Kirsti tajuaa, ettei sodan voittamisesta ole mitään takeita, eikä suostu tuumaan, ennen kuin sodan lopputulos on selvä: ”Jos hyvin käy ja ihme tapahtuu, tästä tulee vielä varsinainen helmi Suomen maakuntien joukossa. [- – -] Jos huonosti käy, meillä on sentään oma elämämme Leppävaaran kodissa.”

Henkilökohtaisia ja poliittisia ristiriitoja syntyy myös Iivon sisaren Anjan ja Kirstin välillä, mutta Iivo on niille täysin sokea. Hän on vihdoinkin omalla maallaan eikä ymmärrä sitä, miten vaikeaa Kirstin on opettaa, kun oppilaiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Toisaalta Anjan sukulaistyttö Raisa toisaalta ihastuttaa, toisaalta närkästyttää suomalaisia Aunuksen radion illanvietossa.

Kielon jäähyväisissä Mustonen käsitteli Itä-Karjan miehitystä, siviilien vankileirejä, suomalaisten punaisten kohtaloa, itäkarjalaisten lasten opettamista ja partisaanitoimintaa. Sotaleskessä keskitytään vain jälkimmäiseen, ulkonaisesti vähemmän dramaattisesti mutta sisäisesti sitäkin kipeämmin. Näkökulma on vain suomalaisten, ”puoluekaaderi” kuitataan adjektiivilla ”kova”.

Arvio romaanista

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea oli alun perin katsoa Suomen kulttuurihenkilöitä ja näiden perheitä (Z. Topelius, Jean Sibelius, Albert Edelfelt, Eino Leino ja L. Onerva, Ville Vallgen) kyökin puolelta. Päähenkilön vaihduttua 20-luvulla Kirsti ei ole äitinsä tavoin palvelijan asemassa vaan on tasa-arvoisena vieraana mukana Nuoren Voiman Liiton talvipäivillä ja eksoottisilla kutsuilla Olavi Paavolaisen kotona Vienolassa sekä Pariisissa. Sotaleskessä teemasta on enää jäljellä hyvin vähän. Thérèse Bonneyn henkilöinä lisäksi vain Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä vilahtavat. Tämä ei ole moite, päinvastoin, sillä minäkertoja on nyt todellakin päähenkilö eikä muiden elämän sivustaseuraaja.

Sotaleski toimii hyvin lukuromaanina, vaikkei se tuokaan sodankuvaukseen juurikaan uutta. Tämä johtuu siitäkin, että yli 500-sivuisessä romaanissa kuvataan varsin laajasti (150 sivua) kesää 1939. Talvisodan 105 päivää saa osakseen 90 sivua, välirauha samoin. Näin ollen jatkosodalle jää vain 150 sivua.

Erityisen valitettavaa, että Itä-Karjala kuitataan varsin lyhyesti (kolme vaihetta yhteensä 35 sivua).  Se olisi tuore aihe, jota on kaunokirjallisuudessa käsitelty vähän. Ennen kaikkea henkilöiden tasolla juuri tässä jaksossa on eniten draamaa. Juuri tässä kohtaa olisin kaivannut myös muiden henkilöiden – Anjan ja Raisan mutta ennen kaikkea Iivon – näkökulma.

Iivo on heikompi kuin Kirsti mutta juuri siksi mielenkiintoisempi henkilö. Kirsti ja Ida ovat vahvuudessaan ihailtavia, mutta muutama heikkous tekisi heistä läheisempiä ja ennen kaikkea monipuolisempia.

Lopussa Kirstille paljastuu salaisuus, jonka muutkin perheestä saavat tietää mutta asianomainen ei vielä itse. Epäilemättä kyseessä on tehokas koukku seuraavia osia ajatellen.

Salaisuudesta toipumiseen olisi ollut syytä käyttää paljon tilaa, koska normaalisti sellainen kestää vuosia. Mustosen teoksessa kuluu vain sivua ennen lausetta ”Viha ja katkeruus [- – -] alkoi sulaa omia aikojaan”. Käytännössä vihaa ja katkeruutta ei siis kuvata, eikä Kirsti tietenkään kosta syyttömälle.

Paula Havasteen Anna on teoksissa Kaksi rakkautta, Yhden toivon tie ja Kolme käskyä psykologisesti paljon uskottavampi.

Vahvan suomalaisnaisen kultti

Kaikki Mustosen sankarittaret ovat arvoiltaan samanlaisia: itsenäisiä tai sellaiseksi kasvavia, ahkeria, oikeamielisiä, auttavaisia ja ylipäänsä kunnollisia. Poikkeus on vain Koskivuori-sarjan teoksen Metsäkukkia asfaltilla (2001) alkupuolella tehtaan- ja kartanonomistajan hemmoteltu tytär Eeva, joka seuraavan osan Unikkoja ikkunassa (2002) alkupuolella käyttää runsaasti alkoholia toipuakseen avioerostaan.

Niinpä sankarittaret selviävät mistä vain. Toki he masentuvat vähäksi aikaa, jos rakastettu tai aviomies pettää, jättää tai kuolee, mutta ei kulu kauan, kun he tarttuvat taas kiinni elämään.

Poikkeus on Elina, joka Ruiskukkaseppeleen lopussa loikkaa rakastettunsa kanssa Neuvosto-Karjalaa. Sukulaistyttö Hanna, joka on Kielon jäähyväisissä jatkosodan aikana lottana Itä-Karjalassa, löytää sattumalta Elinan, jonka aviomies on kuollut vankileirillä. Elina toimitetaan tyttärensä kanssa Suomeen sukulaisten luo, mutta hän on kokenut niin murskaavan henkilökohtaisen ja ideologisen iskun, ettei koskaan palaa ennalleen eikä saa takaisia psyykkisiä voimavarojaan. Rauhan tultua hän suistuu niin hysteeriseen pelkoon, että pakenee Ruotsiin. Seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla hän toimii Ruotsissa varakkaan miehen taloudenhoitajana ja rakastajattarena. Elina ei kuitenkaan ole myöhempien osien minäkertoja, joten hänen vaiheensa kerrotaan vain ulkokohtaisesti.

Käsikirjoitettuaan nuoren lotan osuuden TV-sarjassa Kun taivas putoaa Kirsti Manninen sanoi haastattelussa: ”Jokaisesta sodasta selvinneestä naisesta kasvoi henkisesti vahva. He löysivät itsestään rintamalla aivan uusia voimia, kykyä erottaa olennainen epäolennaisesta.” Lottien tutkijan Tiina Kinnunen kommentoi Mannisen mielipidettä ihmettelemällä, miksi TV-sarjassa rakennettiin lotista ihanteellista kuvaa: ”Kun tiedämme, että osa lotista murtui fyysisesti tai henkisesti lottakomennuksellaan, voi pohtia, miksi on tarpeen luoda myyttiä sankarillisista lotista.”

Ensimmäisissä, nykyaikaan ja maaseudulle sijoittuvissa romaaneissaan (Maitotyttö, 1984, Saako olla muuta, 1985, Hukkakauraa, 1986) Mustonen kuvasi perinteisen rakkausromaanin tapaan romanssia, jossa nuori vaatimaton mutta hyväsydäminen sankaritar voittaa omakseen sen kaikkein tavoitelluimman miehen. Vähitellen sankaripari muuttui niin, että sankaritar saattoi olla eronnut ja äiti ja/tai sankarilla olla menneisyyden ongelmia tai pettymyksiä, jotka hän sankarittaren avulla voittaa (esim. Vasikantanssi, 1989, Nostovara, 1992).

Johanneksen ja Helenan Johannes ja Ruiskukkaseppeleen toisen minäkertojan Annan tuleva aviomies ovat kumpikin päteviä liikemiehiä, kun taas Helena ja Anna eivät ymmärrä liikeasioita lainkaan.

Sen sijaan ensimmäisiä naiskansanedustajia kuvaavassa sarjassa Järjen ja tunteen tarinat (Nimettömät, 2004, Mustasukkaiset, 2005, Lipunkantajat, 2006, Sidotut, 2007) ja vielä selvemmin Syrjästäkatsojan tarinoissa mies on selvästi se heikompi astia ja nainen joutuu selviytymään pitkiä aikoja yksinhuoltajana.

Mustosen sankarittarista vain Eeva on ennen teoksen Unikkoja ikkunassa alkua tehnyt miesystävänsä painostuksesta abortin. Sen sijaan parille muulle aviottoman raskauden keskenmeno tulee sopivasti (Kielon jäähyväiset, Lipunkantajat). Jos sankarittarille syntyy avioton lapsi, he eivät luovuta tätä pois (Lapinvuokko, Emännöitsijä, Unikkoja ikkunassa).

Sankarittarilla on joskus etäinen suhde äitinsä kanssa. Omia lapsiaan he rakastavat lapsiaan syntymästä asti, vaikka myöhemmin tyttären kanssa voi olla ristiriitoja. Äidin saattaa korvata läheinen suhde isoäitiin tai muuhun vanhempaan naiseen.

Poikkeus on jälleen Elina, joka paetessaan Kielon jäähyväisissä Ruotsiin jättää tyttärensä Sirkan lapsuudenperheensä huostaan. Äidin ja tyttären suhde ei seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla parane lainkaan.

Myös seksuaalisesti Mustosen sankarittaret ovat esikuvallisia lähes perinteisen moraalin tapaan. Toki he ovat muuttuneet alkuteoksista niin että heillä voi olla seksiä ennen avioliittoa rakastettunsa kanssa mutta ei muiden. He voivat myös elää pitkäänkin vihkimättömässä liitossa, jos olosuhteet estävät avioitumisen (LapinvuokkoMustasukkaiset). Molemmat muutokset seuraavat jälkijunassa lukijakunnan moraalin muutoksia, eivät ennakoi niitä kuten ruotsalaisen Alice Lyttkensin Tollman-sarja (alkuteokset 1943-9, suom. Onnen temppeli, 1945, Kaipuun sininen kukka, 1947, Uudet tähdet syttyvät, 1948, Nouse armaani ja tule, 1950, Ota onnesi, 1950).

Viihteelle tyypillinen teema – kiellettyjen asioiden kanssa leikittely mielikuvituksen avulla – Mustoselta puuttuu lähes täydellisesti. Joskus sankarittaret tosin lankeavat lyhyeksi aikaa naimisissa olevaan mieheen (esim. Unikkoja ikkunassa, Lipunkantajat),  Emännöitsijässä suhde on pitempi, mutta mies on elänyt jo vuosia erossa vaimostaan. Ennen kaikkea sankarittaret eivät petä kumppaniaan, puhumattakaan rakastajan lapsen synnyttämisestä aviomiehen nimiin kuten ruotsalaisen Margit Söderholmin Kreivittäressä (1945, suom. 1974).

Tyypillistä on, että Ruokarouvan tyttäressä Kirsti katselee sivusta Tulenkantajien partnerinvaihtoja ja suhtautuu niihin tuomitsevasti. Syynä ei ole vain se, että uskottomuus aiheuttaa tuskaa hänen kasvattisisarelleen, joka on uskonut seksin tarkoittavan rakkautta. Pariisissa Kirsti arvioi myös Ernest Hemingwayn suhdekolmiota perhetytön tiukasta moraalista käsin.

Mustosen teosten muuttumisen kannalta on mielenkiintoista, että Kirsti Manninen, joka on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija, kirjoitti aikoinaan Laila Hietamiehen (nykyään Hirvisaari) teoksista: ”Naisten maailma ja miesten maailma ovat erillään, sovittamattomasti” ja ”Kestävää läheisyyttä nainen voi kokea vain lapsen tai toisen naisen kanssa, naisten piirissä” ja ”Tiedon, työn ja äitiyden kolmiyhteys esitetään Hietamiehen romaaneissa naisen itsenäistymisen ja uudelleensyntymisen ainoana vaihtoehtona.”

Vaikka Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida ja Kirsti toki kokevat miesten kanssa onnen hetkiä ja joskus vuosien kumppanuuttakin, loppujen lopuksi tärkeimpiä ovat lapset ja työ. Oman miehen sijasta todellinen tuki on nais- ja miesystävien verkosto.

Pääsyynä on se, että kuvaus käsittää useita vuosikymmeniä naisen elämää. Idan tarinan kaksi ensimmäistä osaa Paimentyttö ja Lapsenpiika osaa päättyvät siihen, että palvelussuhde Topeliuksen ja Sibeliuksen perheisiin päättyy, kolmas osa Emännöitsijä päättyy lapsen syntymään. Siksi vain kaksi kirjoista päättyy perinteiseen happy endiin eli sankaritar saa rakastettunsa (Ruokarouva, Ruokarouvan tytär), mutta tuo happy end on vain tilapäinen, koska tarina jatkuu.

Toki jo Pohjatuulen tarinoita -sarjan toisen osa Jääleinikki (2011) happy end osoittautuu kolmannessa osassa Kultarikko (2012) illuusioksi, sillä avioliitto on päättynyt miehen uskottomuuteen. Minäkertojana on kuitenkin parin tytär.

60-luvun Saksaan sijoittuvassa Jääleinikissä ajankohdan poliittiset ja mentaaliset muutokset sivuutetaan täysin. Samoin saksalaisen isän löytymistä käsitellään vain henkilökohtaisella tasolla, vaikka isä oli Rovaniemellä työskennellyt Organization Todtissa, joka käytti pakkotyöläisiä.

Järjen ja tunteen tarinoita -sarjassa mikään osa ei pääty perinteiseen happy endiin vaan Lipunkantajat ja Sidotut loppuvat cliffhangeriin. Lisäksi sarja jää oikeastaan kesken keväällä 1918, jolloin sekä porvarillisen että vasemmistolaisen päähenkilön elämäntilanne on varsin vaikea. Heidän myöhemmistä vaiheistaan kerrotaan lyhyesti nykypäivään sijoittuvassa Parittomissa (2008).

Enni Mustonen

Enni Mustonen on Kirsti Mannisen kirjailijanimi. Kirjailijan esittely ja tuotanto löytyy myös Otavan sivulta.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta kokonaisuutena on kirjoitettu esim. Kirsin kirjanurkassa.

Sotaleskestä on kirjoitettu mm. blogeissa Amman lukuhetki, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuijata 

Kirsti Manninen kuului TV-sarja Hovimäen kirjoittajatiimiin, ja sarja julkaistiin myös kirjoina. Sota-aikaa kuvaava osa Ei muuta kunniaa (2004) ilmestyi vain kirjamuodossa.

Kirsti Mannisen sitaatti sota-ajan naisista on Tiina Steniuksen artikkelista TV-sarja lotista auttaa meitä historian kautta ymmärtämään itseämme. ”Miksi äiteestä tuli sellanen, tyttärestä tällanen” (Kotiliesi 18/1997) ja Tiina Kinnusen kommentti on teoksessa Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen (2. p., Otava 2006).

Kirsti Mannisen artikkeli Yksinäiset – Laila Hietamies on teoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja (toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989).

Olen kirjoittanut Enni Mustosen alkupään teoksista, jotka sijoittuvat nykyaikaan ja useimmiten maaseudulle, artikkelin Paluu mummolan mansikkamaalle. Enni Mustonen ja suomalaisen rakkausromaanin kehitys (Kirjastolehti 5/1997).

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa ja Paula Havasteen romaaneja Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie (jossa kerrotaan myös osasta Kolme käskyä).

Muuta

Tietoja amerikkalaisesta valokuvaajasta Thérèse Bonneystä: Wikipedia, artikkeli jossa on Suomesta otettu kuva, epäilys vakoilusta jatkosodan aikana

Ruotsalainen Wikipedia Alice Lyttkensistä ja Margit Söderholmista

Mainokset

Kalle Päätalo: Loimujen aika ja Ahdistettu maa

Kalle Päätalo kertoo omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa osittain samoista tapahtumista, jotka Myrskyssä Koillismaassa tapahtuvat hänen alter egolleen Kauko Sammalsuolle. Juuri sota-aikana tiet kuitenkin eroavat.

Vaikka Iijoki-sarja perustuu kirjailijan vaiheisiin, kutsun selvyyden sarjan minäkertojaa ja päähenkilöä Kalleksi ja kirjailijaa Päätaloksi.

Kauko joutuu rintamalle jo talvisodan aikana ja osallistuu jatkosotaan ja Lapin sotaan. Sen sijaan Kalle on talvisodan ajan sotilaskoulutuksessa, ja jatkosodassa hänen rintamakokemuksensa on lyhyt ja päättyy loukkaantumiseen.

Talvisotaa ja välirauhan 1940 kevättä kuvaava Ahdistettu maa (1977) etenee niin hitaasti, että se käsittää saman sivumäärän kuin Myrsky Koillismaassa (1963), joka kuvaa kaikki sotavuodet.

Myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä

Samoin kuin Koillismaa-sarjan toisen osan Selkosten kansan (1962) lopussa, Loimujen ajan (1976) lopussa kuvataan vuoden 1939 syksyä, ensin sotauutisia maailmalta ja sitten YH-kutsua ja ensimmäistä sotakuukautta.

Molemmissa romaaneissa käy ilmi, ettei syrjäseudullakaan eletä pussissa vaan seurataan maailman tapahtumia. Loimujen ajassa Kallelle kerrotaan kahden kesken myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä: linnoitustyöt ovat saattaneet ärsyttää venäläisiä, kun Leningrad on Rajajoelta vain kolmenkymmenen kilometriä päässä, ehkä joku kolmas valtio yrittää hyökätä kaupunkiin Suomen kautta.

Kai Hirvasnoro on huomannut, että vaikka sodan syttyminen sanoissa kielletään, monet sotilaat tekevät parannuksen. Tämä osoittaa, että he sisimmässään pelkäävät sotaa ja varautuvat siksi mahdollisuuteen, että kuolevat rintamalla.

Talvisodan alku

Puna-armeijan oppaina on rajan yli loikanneita suomalaisia. Tästä Kallen sukulainen Hiltu-Jakki saa aiheen huomauttaa, ettei työmiehiä olisi pitänyt pula-aikana pitää niin tiukilla, että he lähtivät rajan yli. Hyökkäys on kuitenkin tehnyt Hiltu-Jakistakin ”Talliinin” (Stalinin) vihollisen.

Kalle ja hänen Riitu-äitinsä eivät vihaa vihollista vaan säälivät, kun lehdet kertovat näiden paleltuvan joukoittain pakkasessa.

Kun vihollinen on kolmenkymmenen kilometrin päässä Alassalmella, siviilit evakuoidaan. Isä Hermanni osoittaa hänelle harvinaista hellämielisyyttä pyytäessään Kallea kertomaan evakuoinnista Riitulle varovasti, mutta äiti kertoo jo asian aavistaneensa.

Siinä missä Myrskyssä Kaukon nuoremmat sisarukset kyselevät päästäänkö ihan Ruotsiin, Loimujen ajassa Kallen nuoremmat sisarukset iloitsevat päästessään näkemään ”merimaita”. Molemmissa kohtauksissa äidin mieliala on toinen kuin lasten. Riitun mukaan edessä on lähtö ”mieron tielle”. Sanonnan traagisuuden tajuaa pohjia myöten, kun muistaa, että Riitu joutui lapsena huutolaiseksi ja että hänen piti miehensä sairastuttua henkisesti kerjätä perheelleen elantoa.

Kaukon tavoin Kalle ei ole vielä suorittanut asevelvollisuutta. Kauko työskentelee nuoremman veljensä Aukun kanssa lossilla, perheen isähän on kuollut. Loimujen ajassa Kalle määrätään isänsä kanssa lossille, jota pitää kaiken varalta pitää auki. Lisäksi rakennetaan jäätie.

Joulukuun lopussa Kalle ilmoittautuu Kaukon tavoin vapaaehtoisena armeijaan. Kalle saa määräyksen pioneeriksi Korialle.

Loimujen ajan loppu on vaikuttava: Kalle on kuvitellut esikoisromaaninsa lopussa kuvaavansa lähtöä kotiselkosista ja kehitellyt aiheesta monta erilaista versiota, mutta ei koskaan sellaista kuin todellisuudessa tapahtuu.

Oulussa ja junassa

Seuraavan osan Ahdistettu maa alussa Kalle on aluksi matkalla Oulun kautta Korialle. Matkatoverina on tuttu Toivo Räisänen.

Juodessaan oululaisessa kuppilassa korviketta Kalle panee merkille saman ilmiön, joka on tapahtunut jo syystalvella kotiselkosissa: ”Juuri naurun ja huumorin katoaminen oli synnyttänyt sisälleni painostavan, pahoja aavistuksia pukkivan mielialan. Olin kokenut ankeita aikoja kuten pulavuosina metsätyömailla, mutta milloinkaan eivät huumori ja nauru olleet kuolleet. Puolinälkäiset, mahastaan yhtiöön juuttuneet jätkät olivat silti iltapuhteita istuessaan kertoneet kaskuja ja remautelleet nauruja – jälkiruuaksi. Olin lapsesta asti kuullut sanottavan, että jos kämpässä ritsin reunalla istuva jätkä alkoi tuijottaa lapikkaittensa kärkiä, hänet löydettäisiin ennen pitkää vankasta oksasta narunjatkona. Ja näin tiesin myös usein käyneen.”  

Kaikki on Kallelle uutta, ja niinpä hän mokaa jo Oulun juna-asemalla, kun ei ymmärrä jonottaa lipunmyyntiin. Vaikka huumori onkin sodan takia loppunut selkosten miesten puheissa, Päätalon romaanista löytyy silloin tällöin päähenkilön tekojen aiheuttamaa komiikkaa.

Junamatka kuvataan yksityiskohtaisesti, koska sekin on Kallelle uutta. Kalle ja Toivo saavat aluksi istumapaikat, joiden vieressä seisova lihava mies valittelee olevansa sairas. Se ei saa toveruksia heltymään. Mutta kun he käyvät käymälässä, lihava mies valtaa röyhkeän omavaltaisesti heidän paikkansa. Hän vieläpä asettaa tavaransa viereensä ja vie näin täydessä vaunussa yhtään häpeämättä kaksi paikkaa. Mieheen eivät tehoa rykimisten kaltaiset hienovaraiset vihjaukset vaan hän syö runsaita eväitään. Kalle päättelee, ettei mies väitteistään huolimatta voi olla sairas, jos ruokahalu on tallella.

Sitten paikalle saapuu pohjalaismies, joka käy suoraan asiaan: ”Se on kaharen hengen penkki. Jos ei maharu kylykehen niin ota sylihisi…Nostat vaan reppusi hyllyylle!” Lihavan miehen ei auta kuin taipua, mutta pohjalaismies ei istukaan itse vaan tarjoaa paikan kumaralle vanhalle emännälle. Näin hän osoittaa olevansa luonteeltaan juuri päinvastainen kuin lihava mies, samalla kun hän on sekä puolensa pitämisessä että epäitsekkyydessä Kallea ja Toivoa edellä.

Samoin kuin Kauko, Kalle kuulee junassa erään Neuvostoliitolle myötämielisen miehen kertovan, että puna-armeija on edennyt jo Pudasjärvelle. Molemmat pystyvät oikaisemaan huhun, koska ovat juuri tulleet kyseisen rintaman läheltä.

Koulutus on samanlaista kuin rauhan aikana

Sen jälkeen kuvataan romaanin puoliväliin asti talvisodan aikaista pioneerien koulutusta Korialla. Toukokuussa ja syyskuussa palvelukseen astuneista ovat jääneet vain aliupseereiksi korotetut, joissa on erilaisia persoonallisuuksia.

Sodankin aikana koulutustavat ovat entisellään: suurin huomio on sellaisissa muodollisissa seikoossa kuin petaamisen viimeistelyssä ja sulkeisharjoituksissa.

Jonkin verran opetellaan pioneerien taitoja. Sitä haittaa se, etteivät aliupseeritkaan ole ehtineet saada riittävää koulutusta eikä heidän luontainen kätevyytensäkään ole kummoinen. Ammunnan harjoittelu jää olemattomaksi, koska aseita ei juurikaan ole.

Armeijan perinteiset tavat saavat romaanissa rankkaa arvostelua. Ylempien herroittelu ja alempien simputus jatkuu kasarmilla, vaikka Kalle on jo nähnyt, että rintamalle matkalle olevissa yksiköissä esimiehet eivät huuda eivätkä alaiset herroittele näitä. Hän alkaa ymmärtää, miksi hänen herkkä kaimansa ja paras ystävänsä oli tehnyt asevelvollisena ollessaan itsemurhan.

Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa junassa rintamalle matkaavat sotilaat santsaavat ruokaa, jota upseerit hylkivät. Sen sijaan Kalle pitää armeijan ruokaa ala-arvoisen huonona, vaikka on nuorena kokenut äärimmäisen köyhyyden. Tosin kerrotaan, että paremmat ruokatarpeet on viety rintamajoukoille, mutta ruoka on myös huonosti valmistettua.

Muita asevelvollisia

Asevelvollisten joukko on eri puolilta Suomea, ja Kallen on aluksi vaikea ymmärtää toisten murteita.

Sanojen merkityskin on erilainen eri puolilla Suomea. Kun Kalle kertoo olevansa siviiliammatiltaan jätkä, joukkueenjohtaja ällistyy, koska etelässä jätkällä tarkoitetaan epäkelpoa hampparia: ”Eikä alokas Päätalokaan vaikuta jätkältä…Päinvastoin ahkera ja tunnollinen tehtävässään.” Kalle joutuu selittämään, että Pohjois-Suomessa metsätyömiehiä kutsutaan jätkiksi, ja niin he tekevät itsekin.

Tovereiden joukossa on yksi aseettomaan palvelukseen uskonnollisista syistä haluava, jonka ratkaisu hämmästyttää sekä päällystöä että muita asevelvollisia.

Vain Tuonola suhtautuu kriittisesti uutisiin: ”Uskotko sinä kaiken mitä lehdet kirjoittaa? Etkä sinä…eikö yleensä Suomen kansa tunne semmosta sanaa kuin propaganda?” Tuonolan poliittisesta kannasta kertoo, ettei hän pidä Suomen Sosialidemokraattiakaan ”työväen lehtenä”.

Värikkäin hahmo on Vimpari, jonka tekee Kalleen vastenmielisen vaikutuksen sekä kylmän röyhkeällä luonteellaan ja kehuskelemalla sukupuolisella varustuksellaan ja kokemuksillaan.

Talvisodan kalpea kuvaus

Talvisodan ajasta Päätalo kertoo asiallisesti ja yksityiskohtiin keskittyen kuin kaikista muistakin aiheista. Välillä hän kuvaa alokkaiden kollektiivisia kokemuksia ja mielialoja, välillä Kallen omia tunteita ja ajatuksia.

Muuten Päätaloa ihaileva Kai Hirvasnoro pitää Ahdistettua maata huonona romaanina, jossa ajan ahdistus näy juuri millään tavalla.

Tämä ei aivan pidä paikkansa. Koriallakin on ilmahälytyksiä, haavoittumisen jälkeen kasarmille palannut pioneeri kertoo sodasta, ja uskovainen Toivo Räisänen luottaa etiäisensä sanomaan, ettei palaa sodasta. Mutta kun Kallea kehotetaan tekemään parannus siltä varalta, että hän kaatuu, hän katsoo, ettei asialla kiirettä.

Kalle noudattaa rauhanajan perinteisiä asevelvollisuusajan tapoja: täyttää sotilaan muistikirjaa lauluilla ja lähettää valokuvansa tutuille tytöille. Vaikka armeija on monin tavoin raskas ja epämiellyttävä kokemus, sen läpikäyminen on kunnon miehen mitta ja lisää pisteitä tyttöjen silmissä.

Ehkä kaikki eivät koko aikaa pohtineet sotatilannetta ja pelänneet Suomen vaaranalaista tilannetta vaan elivät edelleen arkisissa ympyröissään.

Kallella ei ole realistista käsitystä sodasta. Tosin kuultuaan vastustajia olevan viisikymmentä yhtä suomalaista kohtaan hän pohtii huolestuneena, miten selviää urakasta. Vähitellen hänen intonsa taistella Suomen puolesta hiipuu, ja hän unelmoi pääsystä keittiöpossuksi.

Maaliskuussakaan joukkoa ei viedä rintamalle vaan metsään yöpymään teltassa. Sinne heidät unohdetaan, kunnes tulee tieto rauhasta.

Samoin kuin Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaassa, asevelvollisista tulee vakivieraita maalaistaloissa, joissa heille tarjotaan ruokaa.

Omakuvan luominen: komiikka – nöyryys – myötätunto

Heti asevelvollisuuden alussa Kalle tekee tietämättömyyttään mokan: hän istuutuu käymälässä epäkunnossa olevalle pytylle, jota toiset ovat välttäneet, koska haluaa näyttää olevansa vaatimaton ja uhrautuvainen. Kun hän vetää vesisäiliön nuorasta, seuraa valtava vesisuihku, pytyn sisältö kohoaa yli laitojen ja leviää lattialle. Kalle ei uskalla tunnustaa olevansa syyllinen vaan selviää näyttelemällä viatonta.

Samoin kuin juna-aseman mokan kohdalla, sattumus huvittaa lukijaa mutta herättää myös myötätuntoa Kallea kohtaan.

Kyseessä on humilitas, nöyryys, yksi niistä keinoista, joilla antiikin puhuja Juhana Torkin mukaan hankki kuulijat puolelleen.

Kuten Kauko, Kalle saa kiitosta vääpeliltä, koska on ymmärtänyt pukeutua metsätyönmiehen vaatteisiin, jotka sopivat myös armeijassa talvioloihin. Monet muut joutuvat palelemaan omissa vaatteissa. Täydelliset varusteet saadaan vasta talvisodan jälkeen.

Perfektionistisen, työhullun ja kehunkipeän luonteensa mukaisesti Kalle reagoi höykytykseen yli-innokkaasti: hän pyrkii eturivin pioneeriksi ja himojynssääjäksi.

Motiivi on myös taktinen: simputuksen kohteeksi joutumisen välttäminen: ”Olin huomannut, että tupaamme ’juhlimaan’ poikennut vieraan tuvan esimies ei juuri sanonut pahaa sanaa jynssäystouhussa olevalle alokkaalle. Ei ollut tätä huomaavinaankaan. Sen hintana, että tunsin olevani ’turvassa’, pystyin nielemään sen sisälläni tuikkivan vastenmielisen ajatuksen, että kaverini ehkä luulevat minua akkamaiseksi mieheksi.”

Kallen jynssäysinnolle naureskellaan, mutta samoin kuin Myrskyssä oikeus tapahtuu: naureskelijat määrätään Kallen tilalle jynssäystöihin ja Kalle lähetetään ”komennukselle” sotilaskotiin.

Kalle on tottunut kotiselkosten tapaan ”tekeytyä ovelalla tavalla vaatimattomiksi”. Kun hän on puhdistanut kiväärinsä viimeisen päälle, hän vie sen tarkastettavaksi sanoen: ”Herra alikersantti, ei kait tämä alikersantti Päätalon kivääri vielä kelpaa. Meikäläinen kun on ensikertalainen…”

Tapa ei kuitenkaan toimi armeijassa. Esimies ottaa puheen kirjaimellisesti ja vastaa ärtyneenä: ”Jaa että ei kelpaa! Mitä, jumaliste, alokas Päätalo tulee semmosta jankuttamaan, jos kerta tietää jo itse, että kivääri ei ole vielä puhdas? No minä uskon että se ei ole…! Jatkakaa jynssäämistänne niin pitkään, että edes uskotte kiväärinne olevan puhtaan!”

Kohtauksessa Päätalo kertoo taas, miten Kalle mokaa, koska ei hallitse itselleen vieraita sosiaalisia tapoja. Samalla tulee esitellyksi myös Kallen esimerkillinen ahkeruus ja huolellisuus.

Itsevähättelyyn lankeamalla Kalle myös kieltäytyy aliupseerikoulusta: ”Ei meikäläisestä ole, herra alikersantti. Meikäläinen kun…” 

”Minua jo harmitti estelyni. Erityisesti se, että minulta oli taas karannut tuo tuttu ei meikäläisestä vale-estely, joka oli tyypillinen kotiseutuni vaatimatonta teeskenteleville ihmisille. Olin jopa sanonut sen samalla imelänmairealla äänellä, jolla se sanottiin kotipuolessani.”

Kallella on taipumus tuntea häpeää asioista, jotka hän tietämättään tekee väärin, samoin kuin yleensä luonteenlaadustaan: ”Miksi olin yhä niin herkkä ja lapsellinen, että täälläkin koti-ikävä oli pahin vaivani! Maa oli sodassa, kävi epätoivoista taistelua vapaudestaan, mutta minun mielikuvani siirtyilivät vain kotikyläni ja perheeni evakkopaikan välillä.”

Ehättämällä ensin moittimaan itseään Kalle vie aseet lukijalta, joka kenties haluaisi arvostella häntä tuolloin ”epämiehekkäänä” pidetystä tunteellisuudesta.

Päätalon elämäkerran kirjoittanut Ritva Ylönen nimittää tätä Iijoki-sarjan alkupuolen perusteella ”antinaissankariksi”. Ahdistetun maan perusteella Kalle voisi kutsua myös ”antisotasankariksi”.  Syvemmin katsoen molemmissa on kyse kerrontastrategiasta.

Välirauhan alku

Rauhan tultua asevelvolliset eivät enää laulaneet marssilla Sillanpään Marssilaulua, vaan laulujen aiheet muuttuivat kevyiksi. Tässä Päätalo onnistuu kuvaamaan yksityiskohdan kautta yleistä mielialan muutosta.

Myös romaanin loppuosassa on Myrskystä tuttuja tapahtumia: Kalle varastaa limppuja ja lihaa, mutta hävikin tultua ilmi tunnustaa tekonsa samoin kuin hänen jälkeensä kaksi toveriaan. Uskovainen talousaliupseeri ymmärtää sotilaita vaivaavan nälän ja antaa anteeksi.

Toinen Myrskystä tuttu tapahtuma on Kallen Rovaniemellä tapaama nainen, jolta Kalle saa Petsamossa tyrmäävän kirjeen.

Kaukon tavoin Kallen joutuu Petsamoon, kun pioneerit viedään korjaavat Jäämeren tietä ja siltoja. Lisäksi puretaan lastia Liinahamarin satamassa sekä miinoitetaan itärajaa.

Myös muut Lapin jätkien kuulut paikkakunnat kuten Savukoski tulevat tutuiksi. Kalle suunnittelee puhuvansa niistä myöhemmin ikään kuin olisi ollut töissä noilla seuduilla eikä armeijassa.

Keittiöpossuksi

Muut asevelvolliset tekevät parhaansa yrittääkseen vältellä ”naisten töitä”. Kalle sen sijaan ilmoittautuu jo heti alkuun vapaaehtoiseksi perunateatteriin, sillä keittiössä saa ”olla tuntikausia vapaana alokkaan jatkuvasta pelkotilasta ja jännityksestä. Lisäksi olin voinut uppoutua tekemään työtä siviiliaikojeni tapaan.”

Innokkuus ja ahkeruus palkitaan: Kalle saa palkaksi ylimääräistä ruokaa.

Kun kysytään vapaaehtoisia keittiöpossuksi, Kalle ilmoittautuu, koska on kuullut, että näin voi välttää varsinaisen sotimisen.

Kun Kallen on ensimmäisen kerran tehtävä hernekeittoa, hän herää tunnollisena luonteena aamuyöstä, jotta ehtisi panna keiton ajoissa tulelle.

Romaanin lopussa Kalle ylenee jopa keittiömieheksi. Lottien keittotaito osoittautuu kuitenkin Kallea paremmaksi. Lopulta löytyy syy soppakanuunan heikkoon kuntoon.

Välirauhan aikana Kalle Ilmari Vouvilan, joka toimii suutarina. Ystävyys Vouvilan kanssa jatkuu sodan jälkeen Tampereella.

Yksi Iijoki-sarjan teemoista, sota nähtynä töpinän miesten kautta, alkaa siis hahmottua.

Iijoki-sarja vs. Koillismaa-sarja

Sarjojen tekniikka on erilainen. Iijoki-sarja on minäkerrontaa, joten näkökulma on ainoastaan Kallen. Henkilöitä on paljon ja he ovat elävästi kuvattuja, mutta heitä voidaan kuvata vain, kun he tapaavat Kallen ja vain ulkoapäin heidän käytöstään, eleitään ja puheitaan sekä lisäksi sitä mitä he itsestään ja vaiheistaan kertovat.

Sen sijaan Koillismaa-sarjassa on useita näkökulmia ja saamme tietää useiden henkilöiden ajatukset ja samalla myös salaisuudet.

Yleensä Iijoki-sarja yltää Koillismaa-sarjaa syvemmälle, mutta nimenomaan talvisodan kuvaus on poikkeus. Ahdistetussa maassa pelkkä päähenkilön näkökulma on rajoitus, varsinkin kun Kalle on koko sodan ajan vain koulutuksessa.

Sen sijaan Myrskyssä Koillismaassa on tapahtumia ja paikkoja, joita kirjailija ei ole itse kokenut mutta jotka hän onnistuu elävästi kuvaamaan. Romaanin on harvinaisen monipuolinen sodan kuvaus: näkökulmina on kotiseudulle jääneitä siviilien, eri rintamilla taistelevien, evakkojen Pohjanmaalla ja Kaukon armeijan koulutuksessa.

Myrskyn ylittää monipuolisuudessa vain Paavo Rintalan Nahkapeitturien linjalla, jonka henkilöt ovat eri puolilta maata ja jossa on mukana myös yhteiskunnan päättävää eliittiä.

Toki Iijoki-sarja kokonaisuutena toi sotilaiden kuvaukseen merkittävästi uutta, sillä siinä kuvataan pääosassa muuta kuin rintamatapahtumia. Usein unohtuu, että armeijassa oli paljon muita kuin varsinaisia taistelijoita.

Saattaa myös olla, että poikkeavan jännittäviin ja koskettaviin tapahtuviin keskittyvät kuvaukset antavat sodasta yksipuolisen kuvan. Sodan aikanakin suurin osa päivistä oli aivan tavallisia, usein suorastaan tylsiä – aivan kuten Iijoki-sarjassa.

Ei isänmaallisuutta sanoissa mutta kyllä teoissa

Jenni Janatuinen toteaa, että Iijoki-sarjasta puuttuu isänmallinen paatos. No, sitä tuskin oli sodan jälkeen muissakaan teoksissa. Itse asiassa se puuttui jo sodan aikana teoksista, jotka jäivät kestäviksi, kuten Pentti Haanpään klassikko Korpisotaa.

Isä Hermanni ei salli Kallen liittyä suojeluskuntaan. ”Mulla ja sulla ei ole isoja menetettäviä. Huono selekäreppu ja voirassia ja pihkaset ryysyt. Niissä ei ole vahinkoa viepikö venäläinen vain kiinalainen eli vaikka hottentotti…” Kun Kalle puhuu isänmaasta, Hermanni vastaa: ”Käytä helevitissä, ehki, pienempää sannaa! Syntymämaasi tämä on eli tekomaasi.”

Janatuinen kuitenkin myöntää sen, minkä yllä on nähty: ”Asenteet muuttuivat kun todellinen vaara uhkasi vieläpä konkreettisesti omaa kotia”. Osansa toki lienee Neuvostoliiton oikeudettomana pidetyllä hyökkäyksellä, sillä eihän Kalle vapaaehtoiseksi lähtiessään tiedä, mitä kohtaa Suomesta hän joutuu puolustamaan.

Vaikka paatos puuttuu, Kalle osoittaa isänmaallisuutensa täyttämällä velvollisuutensa yli esimiesten vaatimusten. Sen enempää koulutusaikana kuin myöhemmin hän ei voi hyväksyä vänrikkinsä ohjetta, että ”armeijassa on tehtävä vain se mitä käsketään”. Kirjailija lisää Iijoki-sarjassa harvinaisen kannanoton vuosikymmenien perspektiivistä: ”Jos sitä olisin noudattanut ja jos kaikki suomalaiset sotilaat olisivat sitä noudattaneet, ei maamme tänä päivänä olisi itsenäinen valtakunta, eikä sillä olisi siihen oikeuttakaan.”

Sen sijaan teoksen Myrskyssä Koillismaassa isänmaasta puhutaan myös suoraan.

Jätän jokaisen tulkittavaksi, onko kyse siitä, että vuonna 1960 puhe isänmaasta ja vapaudesta oli julkisuudessa hyväksyttyä mutta 1972 ei vai toimiko kirjailija 1960 yleisön odotusten mukaan mutta 1972 saattoi olla rehellinen.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa Päätalon romaanista Myrsky Koillismassa kaksi artikkelia, joista ensimmäinen käsittelee talvisodan kuvausta ja toinen välirauhaa, jatkosodan ja Lapin sodan kuvausta.

Blogista löytyy artikkelini Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, jossa kuvataan talvisotaa, ja toisesta osasta, joka kuvaa välirauhaa ja jatkosotaa.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Kallen kalpea talvisota.
http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kallen-kalpea-talvisota/

Hirvesnoro, Kai: Päätalon matkassa. Johdatusta Iijoki-sarjaan. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2013.

Janatuinen, Jenni (nykyisin Kirves, Jenni): Miehenkuva. Kalle Päätalon perintö. Johnny Kniga 2005.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Torkki, Juhana: Puhevalta. Kuinka kuulijat vakuutetaan. Otava 2006.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 1

Kalle Päätalon Myrsky Koillismaassa on harvinaisen monipuolinen sotaromaani, jossa kuvataan niin rintamalla taistelevia ja vasta asekoulutusta saavia kuin rajan lähelle eri tehtäviin jääneitä ja evakkoja.

On vahinko, että Myrsky Koillismaassa (1963) on joutunut unohduksiin muilta paitsi Päätalo-faneilta, niin monta herkullisesti kuvattua henkilöhahmoa siinä on. Ja vaikka Kalle Päätalo oli itse talvisodan aikana koulutuksessa ja hänen rintamakokemuksensa jäi jatkosodassakin lyhyeksi, tätä ei sotakuvauksesta mitenkään huomaa.

Koska kirja on 656-sivuinen järkäle, olen jakanut artikkelin kahteen osaan. Tässä osassa käsittelen talvisota.

Koillismaa-sarja

Myrsky Koillismaassa on Päätalon Koillismaa-sarjan kolmas osa. Sitä edeltävät romaanit Koillismaa (1960) ja Selkosen kansaa (1962). Neljäs osa Myrskyn jälkeen (1965) käsittelee sodanjälkeistä aikaa. Viides osa Mustan lumen talvi (1969) on aikalaisromaani – 60-luvulla selkonen on kokonaan muuttunut kuten koko Suomi.

Koillismaa-käsitteen keksi Reino Rinne, aiemmin puhuttiin Ylämaista. Koillismaahan kuuluu Päätalon kotipitäjä Taivalkoski sekä Pudasjärvi ja Kuusamo. Teoksessa Koillismaa kuvina (1964) on Rinteen valokuvat ja Päätalon teksti.

Ennen sotakuvausta Myrsky Koillismaassa on hyvä lukea sarjan edelliset osat, sillä henkilöiden taustan tunteminen auttaa ymmärtämään näiden sotakokemuksia.

Seuraavassa lyhyesti joitakin ydinkohtia:

Koillismaan alussa seutuun ja sen ihmisiin tutustutaan ulkopuolisin silmin, kun pula-aikana taivalta taittaa nälkäinen kulkumies, jota paikalliset kutsuvat Tampereen pojaksi. Hän saa varsin tylyn vastaanoton paikkakunnan isolta isännältä Iivari Sääskilammilta.

Tampereen poika työskentelee metsä- ja tietöissä, kunnes paljastuu rakennusmestari Kosti Mäkiseksi. Hän on lähtenyt Tampereelta työpaikallaan sattuneen erimielisyyden takia. Hän jää pohjoiseen ja saa ammattiaan vastaavaa työtä.

Paikkakunnalla vaikuttaa lestadiolainen herätysliike, jonka oppeihin kuuluu syntien tunnustaminen ja parannuksen tekeminen. Iivari Sääskilammi majoittaa saarnaajia, mutta usko on hänellä vain naamari. Hän katoaa tämän tästä Ouluun, jossa hänellä on vakituinen avioliiton ulkopuolinen suhde. Vaikka hän siis itsekin rikkoo käskyjä ja tarvitsee anteeksiantoa, hän kieltäytyy antamasta anteeksi Nestori Maliselle, joka tunnustaa yli kymmen vuotta sitten tapahtuneen poron tapon. Lähimmäisenrakkautta Iivarista ei muutenkaan löydy vaan hän kohtelee kovasti Sammalsuon perhettä kohtaan, joka joutuu anomaan kunnan jauhoja.

Sen sijaan nimismies Pulkkila, vaikka ei ole uskovainen tai juuri siksi, suhtautuu kiihkottomasti paikallisiin rikoksiin kuten salametsästykseen ja pontikankeittoon, vaikka hoitaakin virkansa niin kuin lait ja asetukset määräävät.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen ja Iivari Sääskilammin tytär Irja rakastuvat toisiinsa. Kun isä ei avioliittoa hyväksy, Irja joutuu lähtemään kotoa.

Pula-aikana olot ovat olleet niin ankeat, että Nestori Malisen poika on loikannut Neuvostoliittoon mutta palaa pettyneenä.

Toisen osan Selkosen kansaa päästään 30-luvun loppupuolelle. Sammalsuon Kauko on varttunut nuoreksi mieheksi, joka pystyy palkallaan elättämään lapsuudenperheensä.

Kauko vrt. Kalle

Eero Marttisen teoksessa Mestarin eväät Päätalo kiistää, että Kauko Sammalsuo olisi hänen omakuvansa. Kirjailijaa ei ole syytä uskoa: sota-aikaan asti Kauko kokee paljolti samanlaisia vaiheita kuin Iijoki-sarjan Kalle.

Toki Kallen nuoruuden kokemukset ovat karumpia kuin Kaukon. Vaikka Sammalsuon perhekin joutuu hakemaan kunnan jauhoja, köyhyys johtuu isän kuolemasta. Asiaan ei siis liity niin paljon häpeää kuin Kallella, jonka isä oli mielisairaalassa.

Kallen tavoin Kauko on lahjakas: hän harrastaa urheilua ja on innokas lukija. Samoin kuin Kallen kohdalla molempia harrastuksia pidetään vouhotuksena. Molemmista tulee eturivin metsätyömiehiä.

Nuoret kaipaavat pois

Myös Kaukon ihastus, kansanopiston käynyt Elma Malinen haluaisi nähdä maailmaa ja muuttaa Ouluun. Vaikka Elman haaveet ovat peräisin Nyyrikin lukemistolehdistä, niissä on tottakin: kaupungissa pääsevät palkollisetkin helpommalla kuin maalaismökin tyttäret: ”iltasella tanssaamaan ja eläviin kuviin”.

Kai Hirvasnoro toteaakin blogissaan Päätalon matkassa: ”Luonnon jylhyys ja kauneus sekoittuvat siellä asuvan nuoren ihmisen näköalattomuuteen ainutlaatuisella tavalla. Vähän jokainen romaanin monista päähahmotuksen saavista henkilöistä kaipaa jonnekin pois.”

Iivari Sääskilammin poika Perttu on pannut toimeksi ja muuttanut poliisiksi Viipuriin. Isän terveyden heikennettyä hän kuitenkin palaa kotiin juuri talvisodan edellä.

Selkosissakin seurataan uutisia

Talvisodan kuvaus alkaa oikeastaan syksyn 1939 kuvauksesta teoksen Selkosen kansaa lopussa.

Maailman tapahtumia seurataan selkosissakin, ensin tosin muutaman päivän vanhoista sanomalehdistä. Saksan hyökkäystä Puolaan kommentoidaan rakennustyömaalla: ”Voi helevetin helevetti minkä savotan alakovat”, ”Eikä ihan heti lopu, sanokaa minun sanoneen”, ”Nythän se rytinä on vielä kaukana, mutta varmasti se jollakin tavalla vaikuttaa tännekin asti”.

Kun Suomi on saanut kutsun Moskovan neuvotteluihin, miehet kokoontuvat iltaisin Kosti Mäkisen kotiin, jossa on kylän ainoa radio. Irja-vaimoa kiusaa kamarin täyttävä tupakansavu ja se, ettei perhe saa olla omissa oloissaan kuin yöllä.

Miehet kutsutaan armeijaan

Toivo Malinen on juuri suorittanut asevelvollisuutensa, kun hänet kutsutaan takaisin armeijaan. Hän suuttuu ensin, mutta rauhoittuu sitten: ”En minä tosissani pakoon meinaa…Saatana vieköön, vaikka sota tullenee, niin en minä ole miestä huonompi…Minä tunnen ja muistan sen komennon, jota tuolta pakoon lähdin…Sinne en lähde toista kertaa heikoissa kettingeissäkään…Vastaan minä pistän, jos sitä meininkiä aletaan tänne vängällä tyrkyttää.”

YH-kutsujen jakoa kuvataan monen henkilön kohdalla. Suojeluskuntaan kuuluva Toivo Malinen tuo kutsun langolleen Kosti Mäkiselle, joka on pitäjän harvoja reservin upseereita. Ei ole oikein uskottavaa, että Kosti Mäkinen olisi valittu reserviupseerikouluun. Paikallinen suojeluskunta lähetti asevelvollisista luotettavuusarvion, johon perhetausta vaikutti. Kostin isä oli punakaartilainen ja Kostin mukaan jopa kommunisti.

Kauko ja Nestori Malinen vievät kutsun perheeseen, joka asuu niin kaukana, että maailman eikä Suomenkaan tapahtumista ei tiedetä mitään. Ainoa lehti, joka perheeseen tulee, on lestadiolainen Siionin Lähetyslehti.

Sovitus ennen sotaa

Sodan uhka saa monen miehen tekemään lestadiolaisissa seuroissa parannuksen.

Ei-uskovatkin haluavat saada maalliset rikkeet pois tunnolta. Simo Mutka tunnustaa nimismies Pulkkilalle uroshirven laittoman tapon ja pontikan salakuljetuksen. Nimismiestä suututtaa, että Mutka on pystynyt huijaamaan häntä. Hän epäilee, että tämä tunnustaa vain päästäkseen sotaa pakoon. Mutka torjuu epäilyksen loukkaavana, ja nimismies leppyy: ”Nyt on isommat asiat kysymyksessä…” Nimismies lupaa, että tunnustus jää vain hänen tietoonsa.

Sodan pelko asettaa myös henkilökohtaiset loukkaukset oikeisiin mittasuhteisiin ja riidat halutaan sopia. Kosti Mäkinen leppyy viimein Irjan isälle Iivari Sääskilammille. Hän soittaa asemapaikastaan Oulusta vaimonsa kotitaloon ja sanoo langolleen Pertulle: ”Sano nyt isällesi, että minä puolestani olen näinä viikkoina ruvennut ajattelemaan asioita hieman eri tavalla…Omasta puolestani olen valmis luopumaan koppavista sanoistani ja olostanikin…Nyt ovat hyvin pieniä asioita henkilöiden keskeiset kyräilyt…Sano terveiseni…En tyrkytä, mutta en tunne enää kaunaakaan…”

Terveisten lähettäminen ei ole selkosella miehisten miesten tapa, joten Kosti tietää, että kyseessä apen silmissä iso askel. Iivarikin on pehmennyt ja ilahtuu. Hän jopa kutsuu vävynsä lomalla käymään. Irja lapsineen on tulossa evakkoon vanhempiensa kotiin.

 

Reaktioita puna-armeijan hyökkäykseen

Nestori Malisen veljenvaimo Kaija Malinen joutuu kohtaamaan puna-armeijan tiedustelijoita. Yksi puhuu suomea ja on loikkari, vieläpä tuttukin, eikä Kaijalle tehdä pahaa.

Loikkarin tausta ja motiivi tehdään tiettäväksi, kun tämä ei hyväksy eväiden kääreeksi Siionin Lähetyslehteä: ”Kun minä pikkupoikana olin Karhukannassa huutolaisena, lukivat sitä samaa aviisia. Pitivät nälässä. Pieksivät ja potkivat…Työpäivässä oli mittaa…”

Myrskyssä Koillismaassa Kauko tapaa junassa Neuvostoliittoa sympatisoivan miehen. Mies uhoaa suureen ääneen, että ”on aivan turha panna hanttiin venäläisille. Ne lyövät Suomen poikki Oulun kohdalta.”

”Herrat vain turhan vuoksi miehiä tapattavat. [- – -] Jos ei vastarintaa tehtäisi, eikä niitä ärsytettäisi, niin meikäläisille ei tulisi mitään vahinkoa.” Sen sijaan herroilta sietäisikin miehen mielestä listiä päitä pula-ajan takia.

Mies väittää puna-armeijan olevan jo Pudasjärven rajalla eli lähes puolimatkassa Ouluun, mutta Kauko korottaa äänensä ja osoittaa väitteen vääräksi: hän on tullut juuri samalta suunnalta ja tietää, missä linja on. Miestä käsketään joukolla olemaan vaiti.

Muuten henkilöiden reaktio sodan syttymiseen on toisenlainen.

Teoksessa Selkosen kansaa Kauko ja hänen nuorempi veljensä Auku ovat vartioineet siltaa, mutta se ei Kaukolle riitä vaan hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Rauhan aikana Nestori Malinen on pilkannut sonniseuran miehiä, joiksi hän nimittää harjoituksissa lihakeittoa syöviä suojeluskuntalaisia, jotka syövät harjoituksissa lihakeittoa. Tämän takia häntä on jopa epäilty kommunistiksi. Sodan sytyttyä paljastuu, että Nestori on vain arvostellut liikaa isänmaallista intoilua.

Vaikka Nestoria ei ole ikänsä takia kutsuttu reserviin, hän päättää lähteä omin päin sotaan: ”Piti sanomani, että minun sappini kiehuu jo meleko lailla tuolle sotatouhulle. Perkele kun työnnytään rauhallisten ihmisten peälle semmosilla joukoilla…Ei merkkijää välitetä, missä iso pilikotus mennöö valtakuntiin välillä. Tullaan ja poltetaan vaivalla tehyt mökit melekeen koko selokosessa. Luulooko ne venäläiset, että teällä helevetin syömmaissa on ollu niin heleppo elleä ja kattoa peän peälle soaha…Vastaan minä lähen hiihtoa veäntämään, se on silimäänni vissi…Vakkuuteltu vakkuuttamasta peästyähi, ettei sieltäpäen haluta sotaa…Onko tämä nyt puhheihesa takana seisomista? Täh…? Saatana kun tuommonen iso valtakunta rupejaa ahtamaan pienempäsä peälle.”

Tiivistettynä: oikeutta on loukattu ja sana syöty, iso kiusaa pienempää.

Muualta tullut kapteeni ihmettelee, ”että näistä korpiseudun miehistä ei juuri kukaan valita eikä ruikuta sotaan lähtöä. [- – -] Ihmettelen näiden syrjäseudun miesten isänmaallista mielialaa…” Nimismies Pulkkila vastaa: ”Ei näistä monikaan muista sellaista nimeä kuin isänmaa. Minulla on se käsitys, että ukko kuin ukko ajattelee vain sitä, että kun on jouduttu yhteiseen savottaan, niin sinne mennään joukolla.”

Kapteeni ihmettelee edelleen: ”Vaikuttavat minusta aivan sellaisilta, kuin olisivat kyräileviä ja umpimielisiä meikäläisiäkin kohtaan.” Nimismies selittää: ”Pääkköjä he ovat. Vihaavat herroja niin perkeleesti, mutta eivät mielellään koske siihen, joka kuuluu toiselle. Tykkäävät kovasti kotiselkosistaan. ’Ja perkele, kun nämä selkoset on kerran meidän palstapilkotuksen sisään jääneitä, ei niitä vängälläkään viedä’, sanoi minulle eilen tuossa raitilla eräs tukkijätkä.”

Mieliala on siis pohjaltaan sama kuin Pentti Haanpään Korpisodassa: Mitä täällä tekee vieras?

Kauko armeijan koulutuksessa

Myrsky Koillismaassa alkaa kuvauksella, miten maalaispoika Kauko ihmettelee Oulun kaupunkia, ja jatkuu junamatkalla koulutuskeskukseen.
Onneksi Kauko on tutustunut jo Oulun asemalla muihin armeijaan menijöihin.

Toveruus ja sen luoma solidaarisuus onkin se vahvin voima, joka auttaa Kaukoa kestämään sotavuodet.

Sen sijaan sotilaskoulutus osoittautuu sellaiseksi, että Kauko alkaa jo katua lähtöään vapaaehtoiseksi.

Pian Kauko kuitenkin saa vääpeliltä positiivista huomiota: ”Katsokaa nyt esimerkkiä, miten suomalainen mies lähtee sotapalvelukseen! Joka ei näe, niin luettelen alokas Sammalsuon varusteet: Korville käännettävä karvalakki. Korkeakauluksinen villapaita. Vahva takki. Saapashousut vahvaa sarkaa. Kaiken pisteenä kippurakärkiset lapikkaat. Montako sukkaa siellä on?” 

Sammalsuon ja Malisen perhe evakossa Pohjanmaalla

Kun Kaukon perheelle Selkosen kansassa tulee määräys lähteä evakkoon, Liisu kysyy: ”Mennäänkö me Ruotsiin asti? Kauko sanoi, että selkoskyläläiset voivat päästä sinne.” Äiti Maija vastaa: ”Elä, lapsi rakas, puhu mitään pääsemisestä…On ihan hämärän peitossa, minne me joudutaan…”

Myrskyssä Koillismaassa Kaukon äiti Maija Sammalsuo ja Elman äiti Mari Malinen nuorempine lapsineen joutuvat ensin istumaan pitkän matkan tuntemattomaan määränpäähän. Kun ollaan perillä Pohjanmaalla, koululle tulee lestadiolainen emäntä, joka ilahtuu kuullessaan, että Marin ja Maijan kuuluvat samaan uskonhaaraan. Näin Mari ja Maija pääsevät perheineen evakkoon samaan taloon.

Kun talossa istutaan iltaa kolmen naisen kesken, Maija kysyy emännältä: ”Etkö sinä jo ala tähän joukkokuntaan suivautua”. Emäntä vastaa: ”Ee-hei…Vähän meikäläinen joutuu sodan vuoksi kärsimään.” Mari kiittää: ”Oli kuin Luojan sallimus, että päästiin tänne asumaan”. Emäntä kertoo: ”Minulle tuli tunne, kun kuulin evakoita…tuota kotinsa jättämään joutuneita tänne tulevan, että tarjoan asuntoa. Nythän meidän kaikkien pitäisi auttaa toisiamme.” Maija sanoo: ”Sano vaan reilusti evakoiksi. Ei se enää tunnu niin kipeältä.” Mari vahvistaa: ”Kaikkeen tottuu”.

Aivan näin helppoa ei ole. Maria huolettaa: ”Mitenkähän ne siellä Järvenkylässä?” Tytär Taimi toruu: ”Alahan taas, äiti, se sama virsi! Mikä niillä siellä on hätänä?” Emäntää kyllästyttää evakoiden jatkuva kyyneleinen muistelu, ja hän sanookin: ”Vihollisethan on jo ajettu pois kotipaikoiltanne. Niinhän lehdet kirjoittavat.” Ystävällisinkään ihminen ei siis ymmärrä evakkojen tuntoja, jotka Mari ilmaisee: ”Koti on aina koti, ei sitä saata uneuttaa”.

Muutenkin kaikki on vierasta. ”Ympäristön maisemat tuntuvat oudoilta yölläkin. Metsän raja näkyi kaukaa. Maiseman tasaisuus ja meri-ilman kostea kirpeys olivat vieraita.” Maija toteaa: ”Vaikka ihmisen on kuinka hyvä olla, niin kotiseutujaan ikävöi.”

Muilla evakoilla on paljon vaikeampaa. Mari kertoo, mitä on kuullut: ”Muutaman viikon jaksavat sietää, sitten antavat näkyä ulospäinkin, että haittana ollaan”. Maija täydentää: ”Kuulemma haukuskelevat kortteeritalossa että ihmisen ristiksi on tultu. Laiskoiksikin morkkaavat…”

Iivari Sääskilammin salaisuus paljastuu

Iivari Sääskilampi on joutunut evakkoon Iin Haminaan, jossa hän nuorena oli töissä. Jollei edellisiä teoksia tunne, lukijan yllättää pitkä luku, jossa kerrotaan Iivarin nuoruudenrakkaudestaan Hilkasta, jonka hän uskoi pettäneen itseään. Nyt Iivari kuulee, että naisella on aikuinen avioton poika, mutta hän ei halua vieläkään selvittää asiaa naisen kanssa.

Iivarista paljastuu myös uusi puoli: lapsirakkaus. Irja kirjoittaa miehelleen Kostille synnytettyään kahden pojan jälkeen tyttären: ”Vaarikin on voinut paremmin. Yhtenään vain pakkautuu hyssyttelemään Tuulikkia, vaikka se ei itkekään. Me äidin kanssa on sanottu isälle, että opetat tytöstä pahanjuonisen.” Entisajan lastenkasvatukseen ei kuulunut hellittely.

Ilmavalvontaa ja desanttijahtia

Muiden lähtiessä evakkoon nuoret jäävät kotiseudulle avustamaan armeijaa. Elma Malinen, Aili Sammalsuo ja Hilja Naavala toimivat ilmavalvontalotina, ja Kaukon nuorempi veli Auku jatkaa siltavahtina.

Nuoret huolehtivat myös karjasta. Tilanne ei ole niin kriittinen, että se olisi pitänyt evakuoida.

Sodasta huolimatta nuorilla on päällimmäisenä mielessä rakkaus. Elma saa kirjeen Kaukolta ja muistelee kalastusyötä tämän kanssa. Elma kutoo Kaukolle sukkia ja suunnittelee: ”pistän varsien sisään hajuheiniä kaapistani. Siitä tuoksusta Kauko muistaa kotijärven ja minutkin.”

Hilja taas ajattelee Toivo Malista käsittäen vasta nyt, että tämä oli ihastunut häneen, mutta Hiljan mielessä on myös rippikoulutoveri Kauko.

Elman ja Hiljan kohdalla Päätalo osoittautuu varsin taitavaksi maaseudun nuorten naisten ja ensirakkauden kuvaajaksi.

Kaikki suomalaisetkaan eivät ole kunnollisia. Eräs alikersantti yrittää raiskata Elman, mutta tämä pystyy pitämään puolensa, eikä hän lankea edes lupaukseen avioliitosta: ”Minusta ei ole semmoisten manttaalitalojen emännäksi.”

Auku on oppaana desanttijahdissa, jossa käydään tulitaistelu. Lopulta vangiksi otettu haavoittunut räjäyttää kasapanoksella itsensä ja vangitsijansa.

Sotilaan kyvyt ratkaisevat, ei asema

Yli-ikäinen Nestori Malinen menee suoraan yksikköön ja sanoo olevansa vapaaehtoinen. Hänet hyväksytään, sillä hän tuntee paikalliset erämaat. Niin hänestä tehdään partion opas.

Aluksi nuorta vänrikkiä epäilyttää Nestorin olemus ja käytös: ”Vänrikkiä painoi vastuu miehistään. Tämä oli hänen kohdallaan ensimmäinen taival kohti oikeata sotaa. Upseerikoulussa ja suojeluskunnan harjoituksissa oli leikitty sotaa. Jo heti kylästä lähdön jälkeen särkyi mielikuva suomalaisesta sotilaasta. Oppaaksi otettu mies [Nestori Malinen] oli siviilivaatteissa. Viikset jääpuraissa ja leveää murretta puhuva mies vaikutti metsäläiseltä. Hiihtää vätkytteli omaa tahtiaan. Laiskasti ja jalat leveässä haara-asennossa. Itsepäinenkin tämä seutukunnan savottamies oli. Ihme ja kumma, että osasi ensimmäiseen välitavoitteeseen. Rupesi kiroilemaan, kun hän tahtoi tarkistaa suuntaa kompassilla. Ja tarvitsiko miehen ruveta heti sinuttelemaan. Vaikka täällä metsässä ei herroiteltukaan, niin pitääkö peräti pojaksi kutsua upseeria.”

Pian vänrikki kuitenkin tajuaa: ”Yön päälle kuitenkin rupesi tuntumaan vänrikistä, että umpihankea melkein jatkuvasti aukaisevan miehen vauhti riitti. Samaten puhetapa ja muukin käytös alkoivat tuntua juuri tähän maisemaan ja tähän tehtävään sopivilta.”

Vänrikillä ei ole huono itsetunto, joten hän ei ota itseensä siitä, ettei osaa kaikkea, eikä hän myöskään ole luonteeltaan niin jäykkä, että rupeaa vaatimaan muodollista kuria. Nykykielellä vänrikki tulosorientoitunut ja ymmärtää, että alaisten erilaiset taidot ovat hänelle vain eduksi.

Summa, josta Jussi Jalonen on kirjoittanut tutkimuksen, oli moderni materiaalitaistelu ja siellä taistelivat Suomen moderneimman, läntisen osan miehet. Silti Jalosen johtopäätös pätee myös Nestorin ja vänrikin suhteeseen: talvisodassa arvovallan ratkaisivat miehen kyvyt, ei muodollinen asema.

Kosti Mäkisellä on ominaisuudet, jotka Jalonen listaa miesten silmissä hyvällä upseerilla olevan: hän on noussut itse kansan parista, Tampereen murre antaa hänelle sopivasti eksentrisiä piirteitä, hänet tunnetaan jo siviilistä hyvänä esimiehenä, hän pitää huolta miehistään ja jakaa näiden kokemukset.

Vihollisia ja eläimiä säälitään

Nestori on edelleen kuriton sotilas, joka toimii oman mielensä ja moraalinsa mukaan. Hän suuttuu puna-armeijan upseerille, joka ampuu omia sotilaitaan. Vaikka vänrikki on käskenyt hiljaisuuden, Nestori ampuu tämän ja ottaa hevosen ja reen. Kun hän saa vangin, hän antaa tälle teetä ja leipää.

Sotamies Simo Mutka ja kersantti Perttu Sääskilammi ovat vänrikki Kosti Mäkisen alaisia. Kun tankit tulevat yli, tapahtuu se mikä usein tällaisissa tapauksissa: yksi sotilaista joutuu pakokauhun valtaan. Kosti Mäkinen joutuu rauhoittelemaan: ”Pysyt vain asemissasi. Ei ne yhtä miestä tule tappamaan.” Toinen sotilas raivostuu niin, että tekee itsemurhahyökkäyksen. Hän kaatuu mutta ruumis saadaan pois.

Viholliset ovat linnoittautuneet kellariin. Kun heitä kehotetaan antautumaan, kellariin jää vain politrukki joka tekee itsemurhan. Muut antautuvat vangeiksi. Korpraali haluaa kostaa, koska on ollut vankina Neuvostoliiton leirillä, mutta muut hillitsevät. Kosti Mäkinen sanoo: ”Kostamalla ei asiat parane!”

Päätalon sotilaat siis säilyttävät sodankin aikana siviilistä peräisin olevat inhimilliset arvonsa. Tosin Nestorin kohdalla voi puhua myös oman käden oikeudesta.

Perhe mielessä rintamalla

Niin mainio sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas onkin, siitä on rajattu pois joitakin asioita. Sotilaat elävät kuin irrallaan kaikesta. Vain harvan perheestä ja siviilielämästä kerrotaan. Sen sijaan Päätalon romaaneista käy ilmi kirjeiden merkitys ja laajemmin se, miten tärkeä perhe ja muut läheiset sotilaalle ovat.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen kirjoittaa lasta odottavalle vaimolleen ensin hyvin käytännöllisesti: ”Yritähän sinä ottaa kaikki rauhallisesti. Ettei vain, meinaan, se pikkunen mitenkään henkisesti kärsisi. Hyvin minulla on kaikki….Muista pukea kunnolla itsesi kun lähdet ulos…Pue pojatkin… ” Huolehtiminen on osoitus arkirakkaudesta, mutta seuraavassa tunteet sanotaan julki: ”Minä näen aina kun suljen silmäni teidät kaikki.” Lopussa on kehotus: ”Irja, kestä sinäkin, niin yritän itsekin täällä tehdä.”

Myrskyssä Koillismaassa Simo Mutka, joka on istunut linnassa väkivaltarikoksesta, paljastaa itsestään hellän puolen: ”Minulla on semmonen alapäästään laakin lyömä poika…Akka kirjoitti, että joutuvat siellä merimaissa kylmänlaisiin huoneisiin. Lassi-parka kun ei kykene itse puoliaan pitämään. Aina ne terveet…Täällä sotahommissa minusta on ruvennut tuntuman, että se poikani halvautuminen mahtaa olla omaa syytäni. Se painostaa mieltä niin perkeleesti.”

Vaimo oli odottanut lasta, kun Simo Mutka oli tullut hävittyään korttipelissä kotiin aamuyöllä ”perse auki ja melko päissäni. Karjasin pahan sisuni vuoksi minkä jaksoin heti pirtin ovella. Akka kirposi pystyyn. Itki ja vapisi. Luulin, että se kokonaan sekosi. Lassi ei ole askelta ottanut…”

Iloisempaa kuuluu Kosti Mäkiselle, joka saa uutiseen tyttären syntymästä. Uutinen herkistää hänen johtamansa miehet, joiden ”ajatukset siirtyivät selkosten yli koteihin. Minkähänlaisissa oloissa perhe lienee evakossa…? Minun akalla se kanssa on määrä saada pieniä näihin aikoihin.”

Simo Mutka tarjoaa korvikkeen kanssa vodkaa sotasaaliiksi ottamastaan pullosta. Uskovaiset torjuvat ensin mutta myöntyvät kun Simo Mutka selittää: ”Ei nyt Jumalakaan niin karski ja leikkiä ymmärtämätön ole, että ei suvaitse varpajaisryypyn ottoa.”

Irjan kirje Kostille osoittaa, että Iivari Sääskilammi on todella leppynyt ja yrittää saada välit kuntoon vävynsä kanssa: ”Isäkin sanoo, että Tuulikki on isänsä näköinen. [- – -] Äiti ja isäkin puhuvat yhtä paljon sinusta kuin Pertustakin.”

Pelkoa, häpeän välttämistä ja velvollisuudentuntoa

Kauko joutuu lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle. Pommitus asemalla saa mielet pelon valtaan. Nähdään ensimmäiset kaatuneet ja tajutaan, että on tosi kyseessä.

Ensimmäisessä taistelussa Kauko pelkää mutta voittaa pelkonsa: ”Kauko puri hampaita, että leukaluut rutisivat. Sumala ei pääse nauramaan niin kuin eilen. Ei jumaliste. Nauroivat jätkät aputyönjohtaja Tonkojoellekin, joka lähti pakoon kuorimalanssilta Olkivaaran Toivon kurkulle nostamaa kolorautaa…Nyt! Itsehän tänne pyrin. Sotahommiin, enkä housuihini sontimaan.”

Motivaationa on – kuten työssäkin – häpeän pelko. On oltava yhtä hyvä kuin muutkin, etteivät nämä pääse ivamaan. Kaukolla on vielä erikoismotivaatio: ”Nyt näytän, etten tyhjän vuoksi purrut kunnan leipää.”

Usein todetaan, että suomalaisille sotilaille oli kunnia-asia pelastaa omat haavoittuneet jopa oman henkensä uhalla. Päätalo on kuitenkin uskaltanut kirjoittaa poikkeavan kohtauksen, jossa haavoittuneita on niin paljon, ettei kuljettaminen onnistu.

Erään haavoittuneen huuto osoittaa uskonnon merkityksen: ”Kaverit, viekää kotiin terveisiä, että Räsäsen asiat on nyt hyvin…Minä olen saanut syntini anteeksi Jeesuksen…veressä…veressä ja kalliisti lunastetussa, lunastetussa, lunaste…”

Toivo Malinen taistelee Kannaksella. Kun kysytään tiedustelupartioon lähtijöitä, hän ilmoittautuu: ”Pitäähän sinne jonkun lähteä”. Toivo ei ole niitä, joiden mielestä ”joku” tarkoittaa ”joku muu”.

Isänmaa motiivina

Myrskyssä Koillismaassa käytetään sanaa isänmaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Ahdistetussa maassa (1977).

Hiihtämisen aikana Kauko tajuaa hiihtämisen aikana isänmaan merkityksen: ”Kaukon mielen täytti turvallinen olo. Takana hiihtävän, jo aikoja tulikasteen saaneen miehen kanssa on nirhattu jauhosäkin hintaa puun ja parkin välistä samoilla maisemilla. Katseltu samaa tunturia aivan läheltä. Tehty pitkiä päiviä savotoissa. Varrottu vuorokausitolkulla tukinlaskussa. Kiroiltu elämän kovuutta. [- – -] Nyt ollaan samoja selkosia puolustamassa. Henkeen ja vereen. Nämä ovat eniten meille, tukkijätkille ja torpanmiehille kuuluvia…

Äkkiä Kaukon ajatuksissa valkeni selkeä ajatus. Koulussa opetettu, ylväinä mielikuvina lapsen mielessä liikkunut tunne isänmaasta olikin juuri tätä hiihtämistä keskiyöllä meille kuuluvia selkosia haluavia vihollisia vastaan. Me kaikki olemme eläneet itärajan tällä puolen. Tämä on metsäherrojen, ojankaivajien, tukkilaisten, mökinmiesten, talollisten, poromiesten ja lentojätkien ISÄNMAA.”

Omistamattomillakin on jotain mitä puolustaa: suomalainen maisema. Suomessa on Runebergistä ja Topeliuksesta alkaen liitetty isänmallisuus juuri maisemaan ja kansakoulu takoi tämän tehokkaasti suomalaisten mieleen. Teema on sama kuin Sirpa Kähkösen Jään ja tulen keväässä (2004).

Vanha riita johtaa tragediaan

Jotta kaikki ei olisi liian kaunista, vanha riita johtaa tragediaan.

Rintamalle tulee myös Kosti Mäkisen vihamies Backman. Kosti suhtautuu häneen edelleen niin vihamielisesti, että Backman alkaa selittää muille suhteen taustoja. Samalla lukijallekin viimein selviää, miksi Kosti lähti työpaikastaan ja Tampereelta. Backman sai esimiehiltään nuhteita ja purki ne Kosti Mäkiseen, joka otti uhkamielisen asenteen ja pyysi lopputilin. Vaikka Backman myöntää oman syynsä, Kosti Mäkinen ei taivu vaan pitää edelleen vihaa.

Maaliskuun 13. päivänä Backman lähtee viemään viestiä rauhasta ja tulen lopettamisesta Kosti Mäkiselle, joka kuitenkin pakenee edeltä tietämättä, mistä on kyse. Backman saa osuman ja kuolee sodan viime hetkillä. Juuri ja juuri Kosti Mäkinen saa muuta kautta tietää, että tuli pitää lopettaa Hänelle jää Backmanin kuolemasta ikuinen syyllisyys.

Päätalon ihmiskuvauksen syvyyttä osoittaa, että aivan samoin kuin sarjan ”pahiksesta” Iivari Sääskilammista löytyy hyvää, parhaimpiin henkilöhahmoihin kuuluva Kosti Mäkinen syyllistyy yhteen pahimmista teoista.

Samoin kuin YH-kutsut, myös rauhan tulo kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Nestori Malinen on nähnyt enneunen, että ampuminen loppuu.

Evakkojen paluu

Taivalkoskelaisille evakossa olo on onneksi vain tilapäinen vaihe, sillä sodan loputtua paikkakunta jää Suomen puolelle ja he pääsevät palaamaan kotiinsa.

Kuvaus linja-auton tunnelmista on liikuttava: ”Virteen yhtyivät ensin etupenkeillä istuvat naiset, uskottomatkin. Sitten vanhojen miesten matalat äänet antoivat virrelle lisävoimaa.” Virren pohjalta syntyy kuin luonnostaan vertaus: ”Tämä on ihan kun Israelin lasten erämaassa vaeltamisesta”.

Maija Sammalsuo toteaa: ”Näin hyvää mieltä ei ole monesti elämässä…Rakas koti ja henkiystävät ympärillä.”

Maija haluaa nähdä vielä lehmät. Vasta sitten hän tuntee olevansa kotona.

Sotilaiden kotiinpaluu

Kaukon asevelvollisuus jatkuu, mutta reserviläiset pääsevät kotiin.

Nestori Malinen ilmoittaa lähtevänsä heti, kun kerran sota on loppunut. Ensin esimiehet vetoavat armeijan sääntöihin, mutta heltyvät sentään ehdottomaan ylöspäin, että asiaa katsotaan läpi sormien, kun Nestori on tullut omin päin rintamalle. Sen sijaan hevosta, jonka Nestori otti viholliselta, hän ei saa mukaansa, sillä hevonen katsotaan sotasaaliina valtion omaisuudeksi.

Hyvästeltyään sotilaansa Kosti Mäkinen ajattelee: ”Tämän seudun rauha maksoi paljon. Ihmishenkiä, mahdottomia ponnistuksia, kärsimyksiä…Jos niitä vaivoja olisi pelätty, ei oltaisi vapaassa maassa vapaina ihmisinä.”

Sotakaverin takia voi jopa poiketa miesten normaaleista käytöstavoista. Simo Mutka pääsee ensin siviiliin ja lupaa Kosti Mäkiselle viedä terveiset tämän perheelle: ”Minä en pikkustaa häpeile olla sotakaverin terviisipoikana, vaikka semmonen homma kuuluu tavallisesti vain akoille ja lauluseuroissa kulkeville miehille.” Lauluseurat tarkoittavat lestadiolaisten seuroja.

Jotain hyvääkin sodasta ja evakosta on seurannut. Mutkan poika on päässyt lääkärin tutkittavaksi, saanut avun ja nyt hän kävelee vähän.

Kosti Mäkisen kotiintulo on suomalaisen karu mutta liikuttava: ”Kosti…Sinä tulit!” ”Tulin, Irja.” Aamulla poikia odottaa yllätys: ”Yyh…äitin sängyssä on ruma reissusälli…iihh!”

Irjan isä Iivari Sääskilammi on evakossa ollessaan alkanut dementoitua. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän on tavannut sodasta palanneen Kostin, hän on jo muissa maailmoissa: ”Kyllähän minä vävyni tunnen. Joko siitä on monta päivää, kun tulit sieltä Tampereelta?” Evakkomatka on hyvinkin saattanut vaikuttaa Iivarin terveyteen. Vanhusten evakkokokemuksia on muutenkin harvoin kuvattu.

Kun Toivo Malinen ja Hilja Naavala tapaavat, Hilja tajuaa Toivon tunteet tämän teosta: ”Minun vuokseni se on kävellyt kirkolta asti.”

Toivo arkailee vielä yhdessä kävelyä: ”Siitä tulee vain tarpeettomia juoruja”, ”kun tässä ollaan niin erilaisista taloista.” Mutta Hilja sanoo: ”Tulet vain ja kävellään rinnatuksin. Samantapaisissa hommissa oltiin viime talvena kaikki…”

Artikkelin toisessa osassa käsittelen sitä, miten Myrsky Koillismaassa kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa.

Kalle Päätalo – kuva Gummerus

Kirjailijasta

Kalle Päätalo syntyi 11. marraskuuta 1919 Taivalkoskella. Isä ansaitsi leivän metsätöissä ja oli luonteeltaan työhullu, mikä osaltaan johti siihen, että hän sairastui henkisesti ja joutui mielisairaalaan ja pakkotyölaitokseen.

Äiti Riitun ohella vanhin poika Kalle joutui ottamaan nuoremmista sisaruksistaan. Kansakoulun käytyään hänestä tuli metsätyömies. Isä tervehtyi, mutta suhtautui kielteisesti Kallen opiskelu- ja kirjoitushaaveisiin. Äiti sen sijaan kannusti poikaansa.

Talvisodan alussa Päätalo ilmoittautui vapaaehtoiseksi, mutta ei ehtinyt rintamalle. Kun asevelvollisuusaikaa pidennettiin välirauhan aikana, hän joutui palvelemaan yhtäjaksoisesti vuoteen 1944. Hän onkin kutsunut ikätovereitaan ”petettyjen ikäluokaksi”.

Vaikka Päätalon rintamakokemus jäi vähäiseksi, se oli silti koitua kohtalokkaaksi. Hän palveli huoltojoukoissa, mutta hän lähti jatkosodan alussa vapaaehtoisesti mukaan hyökkäykseen, jossa haavoittui ja joutui sotasairaalaan.

Lopun sota-ajasta Päätalo toimi talousaliupseerina vankileirillä. Leirillä oli suomalaisia rikosvankeja. Tuosta ajasta kertoo romaani Nälkämäki (1967).

Toukokuussa 1944 Päätalo avioitui tamperelaisen tytön kanssa ja muutti sodan jälkeen Messukylään. Hän lykkäsi kirjoitushaaveita ja opiskeli ensin rakennusmestariksi ja rakensi omakotitalon Tampereen Kirvestielle.

Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen hän erosi ja solmi uuden avioliiton, josta syntyi kaksi tytärtä.

Esikoisromaani Ihmisiä telineillä ilmestyi 1958. Siinä kirjailija hyödynsi kokemuksiaan rakennusmestarina.

Omaelämäkerrallinen sarja Juuret Iijoen törmässä (1971-1998) käsittää 26 osaa ja tavallaan siihen kuuluu myös Nälkämäki.

Päätalo kuoli 2000.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Epätasainen Selkosen kansaa. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/epatasainen-selkosen-kansaa/

Hurvesnoro, Kai: Hukattu mahdollisuus mestariteokseen. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/hukattu-mahdollisuus-mestariteokseen/

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Koillismaa synnytti mestarin. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/koillismaa-synnytti-mestarin/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017. Kirjokansi 134.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Sodassa

Sodassa kertoo, miten kansallisten tieteiden parissa työskentelevä intellektuellipariskunta Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio koki talvisodan ja välirauhan.

Sodassa (2001) on kolmas osa Valistuksen sukutarina -kirjasarjasta, jonka Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion tytär Katarina Eskola on toimittanut vanhempiensa kirjeistä ja päiväkirjoista.

Ensimmäinen osa Kahden (1999) käsittää ystävyyden ja seurustelun vuodet 1920-7. Toinen osa Yhdessä (2000) kuvaa kihlausaikaa ja avioliiton kymmentä ensimmäistä vuotta 1928-1939.

Kaksi erilaista rakkautta

Kerron ensin vähän henkilöistä.

Martti Haavio (1899-1973) ja Elsa Enäjärvi (vuoteen 1922 Eklund, 1902-1951) kuuluivat itsenäisyyden ajan ensimmäiseen ylioppilaspolveen.

Puhun pariskunnasta jatkosta etunimillä, koska sukunimen toistaminen olisi liian hankalaa.

Martti rakastui Elsaan ensisilmäyksellä. Rakkaus oli eros-rakkautta: intohimoista pyrkimistä toisen luo. Kun Elsa ei vastannut Martin tunteisiin vaan ihastui tavan takaa muihin miehiin, Martti oli epätoivoinen ja mustasukkainen ja hänen rakkautensa yltyi suoranaiseksi maniaksi.

Onneksi Martilla oli purkautumistie: hän ilmaisi tunteensa P. Mustapään runoissa ironisesti etäännetyssä muodossa. Päiväkirjassaan hän ilmaisi suoraan kiihkeän haltioituneet ja epätoivoiset tunteensa, mutta poisti ne julkaistessaan Nuoruusvuodet (1972). Ilmeisesti muistot olivat edelleen liian kipeitä tai Martti ei vain enää pystynyt eläytymään niihin. Joka tapauksessa Martti leikkasi omastakuvastaan puolet pois, jolloin teoksesta tuli asiallinen ja ulkoiseen keskittyvä.

Lisäsyynä oli toinen avioliitto, jonka takia Martti poisti myös Elsaan liittyvät asialliset kohdat. Martin toinen vaimo Aale Tynni-Haavio teki samoin toimittaessaan jatkon Olen vielä kaukana (1978).

Kun Elsa ”mykistettiin”, kuten Katarina Eskola ilmaisee, molemmista kirjoista poistettiin sukupuolten vuoropuhelu. 20-luvun ylioppilaselämä oli epäilemättä miesvaltaista, sillä Akateeminen Karjala-seura oli vain miehille. Mutta nyt siitä annettiin vielä miesvaltaisempi kuva kuin se todellisuudessa oli ollut.

Elsa toimi tasa-arvoisesti miesten kanssa julkisella näyttämöllä. Martti veti hänet Ylioppilaslehteen, jossa hän peri tämän paikan toimitussihteerinä.

Pari kuului myös Tulenkantajiin, sen ns. kansalliseen siipeen, Martti runoilijana ja Elsa kirjallisuuskriitikkona.

Elsa ei antanut ihastumisen viedä vaan käytti järkeään miettimällä, millaisen avioliiton ja elämänkumppanin hän haluaa. Hän halusi saada kaiken: avioliiton, lapset, uran ja mahdollisuuden osallistua kansalaistoimintaan ja vaikuttaa yhteiskuntaan.

Ratkaisu oli ystävyyteen (lat. filia) ja kunnioitukseen (kr. time) perustuva rakkaus Marttiin.

Pari kihlautui uudenvuodenaattona 1927. Avioliitto solmittiin joulun alla 1929.

Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten sivistyneistöperhe

Avioliitolla oli edellytykset muodostua tasa-arvoiseksi kumppanuudeksi. Elsa ja Martti olivat suurin piirtein samanikäisiä ja heillä oli samantasoinen koulutus: molemmat olivat väitelleet kansanrunoustieteestä. Koska he työskentelivät samalla alalla, he saattoivat auttaa toisiaan lähteiden keruussa ja kirjoitusten tyylin hiomisessa. Heitä yhdisti myös suomalaiskansallinen ideologia ja kiinnostus kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

Itsestään selvästi Elsa kuitenkin oletti, että nimenomaan Martti tulee julkaisemaan tärkeitä kirjoja, ja kehotti tätä ottamaan päämääräksi pyrkiä kansanrunouden professoriksi.

Tuolloin perheen perustaminen merkitsi itsestään selvästi, että vaimo vastasi kodin ja lasten hoidosta. Toki palvelijat tekivät keskiluokan perheissä enimmät suorittavat työt ja perheenäiti oli ikään kuin työnjohtaja. Apulaisia sai tuolloin helposti ja halvalla, mutta he vaihtuivat usein ja uusia joutui taas opettamaan.

Lapsia syntyi viisi: Elina (myöhemmin Haavio-Mannila) 1933, Marjatta (myöhemmin Koskijoki) 1935, Matti 1938, Katarina (myöhemmin Eskola) 1940 ja Magdalena (myöhemmin Jaakkola) 1943.

Eskola nimittää Elsan rakkautta arkirakkaudeksi. Risto Saarisen termein se oli pragmaa, auttavaa rakkautta. Martti sai täysin omistautua työlleen, kun taas Elsa, joka jatkoi tutkimustyötä ja muuta kirjoittamista kotona, keskeytettiin usein.

Haaviot olivat ajan johtavia sivistyneistöperheitä, suoranainen julkkisperhe, jonka haastatteluja ja perhepotretteja julkaistiin lehdissä.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet erosivat AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Ajan kolmi-nelikyppisen kulttuurieliitin keskustelut julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Ainoa aviopari oli Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori), joka oli toinen kahdesta naisesta. Kukaan osanottajista ei osannut odottanut sotaa.

Aikuiset lapset eivät tienneet isän sotavaiheista

Talvisodan aikana Martti palveli Kannaksella kenraali Öhquistin esikunnassa, joka enimmäkseen sijaitsi Saarelan kartanossa lähellä Viipuria.

Esipuheessaan Katarina Eskola kertoo, että perheen lapset eivät aikuisinakaan tienneet edes, miten kauan isä oli ollut poissa ja mitä hän oli sota-aikana tehnyt. Ei, vaikka asia oli kerrottu Martti Haavion postuumissa muistelmateoksessa Olen vielä kaukana. Perheessä oli ristiriitoja, sillä isä oli vaimonsa ja lasten äidin kuoltua kuoleman jälkeen mennyt uuteen avioliittoon Aale Tynnin kanssa ja aikuiset lapset kannattivat 60-luvun radikalismia.

Sen sijana edesmenneen äidin sota-ajan selviytymistarinat elivät perheen lasten keskuudessa. Niistä vanhimmat lapset muistivat itsekin osan, jokainen vähän eri muodossa.

Sodan syttyminen oli yllätys

Yhdessä-teoksen lopussa kuvataan YH-aikaa aina Martin kirjeeseen 30.11. ja Viipurin ensimmäisten pommituksiin: ”Viipuri on tyhjä.”

Elsa ja Martti ovat niin hyvin informoitu kuin kukaan suomalaisista siviilipuolella ylipäänsä saattaa olla. Läheisiin ystäviin kuuluu esimerkiksi sisäministeri Urho Kekkonen. Silti he – kuten useimmat muutkaan siviilit – eivät usko sotaan.

Elsa, joka on syksystä 1939 ollut lastensa ja apulaistensa kanssa evakossa perheen kesähuvilalla Sammatissa, lähtee Helsinkiin marraskuun lopussa tapaaman Marttia.

Aarni Krohnin teoksessa 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit kerrotaan, että tuomiosunnuntaina 26. marraskuuta Elsa ja Martti ovat visiitillä sisäministeri Urho Kekkosen luona. Vieraiden joukossa on myös muita samasta opiskeluajan ystävien piiristä: Lauri Hakulinen vaimoineen ja Kustaa Vilkuna.

Tuolloin Elsa kiittää opetusministeriö Hannulaa siitä, että koulut on jälleen avattu ja perheet päässeet taas yhteen. ”Koko elämähän on mennyt sekaisin kun perheet ovat hajallaan”, Elsa valittaa. Kekkonen kuitenkin arvostelee Hannulaa koulujen avaamisesta, tällä ei ollut hallituksen lupaa siihen. Vilkuna tiedustelee Kekkoselta, onko tilanne ennallaan ja Kekkonen vastasi että on.

Elsa jää kaupunkiin ja joutuu kokemaan Helsingin ensimmäiset pommitukset 30. marraskuuta.

Martin nuoremmalle veljelle, kirkkoherra Jaakko Haaviolle Elsa kirjoittaa 2. joulukuuta (lainannut Jaakko Haavio: Ajalla vaaran vaivan): ”Kaksi ilmapommituspäivää olin Helsingissä. Ne olivat kauheita päiviä, kun olin miltei liikuntakyvytön. Pahimman hälytyksen aikana menin metsään. Näin, miten ryssän kone paloi Munkkiniemessä.”

Pidättyviä rakkauden ilmauksia

Pommien lisäksi Elsaa uhkaa keskenmeno. Elsa ja Martti ovat ihan tarkoituksella tehneet lasta lokakuun alussa ennen Martin lähtöä YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin).

Pari ilmaisee tällaiset asiat hyvin pidättyvästi. Martin kainosta ilmauksesta ”Kiitos sinun suurenmoisuudestasi” voi päätellä, että tapaaminen on ollut lemmekäs.

Edellisessä osassa Yhdessä Elsa on tehnyt matkan Helsinkiin ja onnittelee Marttia nimipäivän johdosta: ”Kävin tohtori T:llä, joka varmisti asian [= raskauden]. Heinäkuun 2:n päivän tienoilla [on laskettu aika].” Odotettu lapsi oli kirjan toimittaja Katarina Eskola, joka syntyi muutama päivä ennen laskettua aikaa kesäkuun lopussa 1940.

Avioliittonsa aikana Haavioilla ei ole tapana kirjoittaa tunteistaan toisiaan kohtaan, mutta sodan aikana he tekevät niin, joskin hillitysti. ”Ajattelen sinua aina”, Elsa päättää kirjeensä 1. joulukuuta ja vähän myöhemmin: ”Rukoilen puolestasi ja ajattelen sinua.”

Martti on luonnollisesti hyvin huolissaan raskaana olevasta vaimostaan, ja huolta lisää se, että kenttäposti on alkuun hidas ja epäluotettava. Siksi tieto, että Elsa on päässyt takaisin Sammattiin ja kaikki on hyvin, välitetään Martille myös ystävien kautta.

Erossa olo saa varsinkin Elsan kirjoittamaan säännöllisesti, lähes joka päivä. Myös Martti kirjoittaa aina tilaisuuden tullen, joskin harvemmin ja lyhyemmin. Jo kortin tulo on kuitenkin Elsalle tärkeää: se on merkki siitä, että mies on elossa.

Elsa vakuuttaa, että häntä kiinnostavat kaikki Marttia koskevat asiat, mutta erityisesti hän kyselee miehen terveydestä. Siitä vaimo huolehtii parhaansa mukaan antamalla ohjeita ja lähettämällä ruokatarvikkeita ja vaatteita. ”Kirjoita, tarvitsetko jotain, niin lähetän heti”, Elsa vakuuttaa.

Helsingin Sanomien arvostelija piti aikoinaan koomisena sitä, että Martin vilustuminen on Elsalle suuri huolenaihe. Sitä se ei ollut: Elsalta oli aikoinaan kuollut pikkuveli ja -sisar. Ja sota-aikanakin kuoltiin myös vähemmän myös dramaattisista syistä kuin vihollisen luodeista tai pommeista.

Kymmenvuotishääpäivän edellä molemmat puolisot kertovat, mitä toinen hänelle merkitsee. Martti kiittää siitä, ”miten sanomattoman onnen olen saanut elämässä osakseni, kun olen saavuttanut sinut.” Elsa tunnustaa: ”mitä kauemmin olen ollut naimisissa kanssasi, sitä enemmän olen sinua rakastanut.”

Käytännön asioiden hoitoa

Paljon tilaa vie käytännön asioista kuten palkasta ja vuokrasta huolehtiminen. Samalla Elsa pitää Martin kiinni kodissa kertomalla arkipäivän asioista ja lasten kuulumisista. Toisaalta hän kertoo Martille pitävänsä yllä lasten muistoa isästä puhumalla tästä lasten kanssa.

Yleiset ja yksityiset asiat ovat kirjeissä rinnan yhtä tärkeinä. Rauhanneuvottelujen alkamisen jälkeen Elsa kertoo ”toisenkin suuren ilosanoman”: puutarhamaalle on saatu mutaa.

Puutarhan uutiset, varsinkin pussiperunat, saavat Martin innostumaan. Sen sijaan kun Elsa rauhanteon jälkeen hätäilee vuokra-asioista, Martti tuntee, että puhe tulee kuin toisesta maailmasta, jossa valitetaan turhaan pikkuasioista. Martti osaa kuitenkin esittää moitteensa niin hienovaraisesti, että Elsa pyytää anteeksi ja kiittää siitä, että mies viimeinkin kertoo, miten raskasta hänellä on sodan aikana ollut.

Martti opastaa amerikkalaista sotakirjeenvaihtajaa

Vaikka Martti on kenraalin esikunnassa, hän kirjoittaa yleisistä asioista lyhyesti ja asiallisesti, mikä ehkä johtuu vaitiolovelvollisuudesta ja tiedosta, että sotasensuuri  lukee kirjeet. Elsalla on enemmän aikaa esittää spekulaatioita suurvaltapolitiikasta.

Kun joku tuttava vähättelee Martin osuutta ja sanoo tämän olevan ”siviilitöissä mutta sotilaspuvussa”, miehelleen aina lojaali Elsa suuttuu. Martti sen sijaan myöntää, että totta se oli.

Silti Martti tuomitsee Helsingissä olevat ystävänsä. Erityisesti häntä suututtaa se, että toisten armeijassa oloa käytetään itsekkäästi hyväksi, kun virkoja jaetaan uudelleen Suomalaisen kirjallisuuden seurassa. Jo talvisodan aikana Martti Haavion entisen ystäväpiirin tilalle tulevat ainakin osittain upseeritoverit. Yhteys näiden kanssa jatkuu välirauhan aikana, kun aseveljet järjestäytyvät.

Joulukuussa 1939 Martti kertoo opastaneensa Kannaksella rintamamiesten pariin naistoimittajaa, jolla oli ”käskykirje kaikkein korkeimmalta taholta”, siis Mannerheimilta. Katarina Eskola on selvittänyt, että kyseessä oli Martha Gellhorn, Ernest Hemingwayn kolmas vaimo ja presidentti ja rouva Rooseveltin ystävä. Gellhornia opastaessaan Martti Haavio antautuu kirjeissään kerrankin avoimesti tunteellisen isänmaalliseksi sanomalla, että sotilaat ansaitsevat uudet Vänrikki Stoolin tarinat.

Gellhornin kaksi reportaasia talvisodasta sisältyy hänen kirjaansa The face of war. Elokuvassa Gellhorn and Hemingway (2012) on pari kohtausta talvisodasta.

Sukulaistädin tavat ärsyttävät evakossa

Elsalla on moneen muuhun verrattuna asiat hyvin: hänen ei ole tarvinnut mennä vieraiden nurkkiin. Toki hänellä on Sammatin huvilassa sopeutumista maalaisoloihin, mm. sähkön puutteeseen ja pitkiin välimatkoihin.

Aktiivista Elsaa vaivaa myös uutisnälkä: posti ja siis lehdet saapuvat vain kolme kertaa viikossa. Kun Elsa saa hankituksi radion, hän kuuntelee myös ulkomaiden lähetyksiä.

Elsa hoitaa myös yksityisesti sotapropagandaa: hän lähettää ulkomaisille ystävilleen kirjeitä, joissa hän kertoo asioista Suomen kannalta.

Kun Elsan luo evakkoon saapuu vanha sukulaistäti, syntyy ristiriitoja, sillä tädin vanhanaikaiset käsitykset siisteydestä ärsyttävät Elsaa. Koska sodan aikana pikkuasioista ei sovi marista ja näin raskauttaa armeijassa olevaa miestä, Elsa paljastaa asian Martille vasta sodan jälkeen. Omille sukulaisilleen Elsa voi onneksi kirjoittaa avoimesti, ja tunteiden tuuletus helpottaakin hänen oloaan.

Koska Elsa tekee kotona tutkimus- ja muuta kirjoitustyötä eikä nykyisiä kotitaloustöitä helpottavia koneita ole, hän tarvitsee parikin kotiapulaista hoitamaan taloutta ja lapsia. Siksi hän tuomitsee jyrkästi sen, että kotiapulaiset haluavat osallistua sotaponnistuksiin ja epäilee syyksi lähteä lottatehtäviin ”eroottista motiivia”.  Nainen siis tuomitsee kärkkäästi toiset naiset, vaikka miesten lähtöä vapaaehtoisesti ei ole tapana leimata silkaksi seikkailunhaluksi. Toki Elsa on oikeassa siinä, että lapset tarvitsevat hoitajaa, mutta huomaamattaan hän samastaa oman etunsa isänmaan etuun.

Ruotsiin vai ei?

Elsa ei moraalisista syistä halua lähteä Ruotsiin kuin viimeisessä hädässä, sillä hän ei halua antaa huonoa esimerkkiä. Martti luottaa vaimonsa kykyyn arvioida, milloin on syytä lähteä.

Muulloin päättäväinen ja järjestelykykyinen Elsa viivyttelee kuitenkin toimeen ryhtymistä, mihin ehkä vaikuttaa raskauskin. Maaliskuussa junat ovat täyteen varattuja, joten Elsa ei ehkä olisi onnistunut lähtemään, jos se tuolloin olisi näyttänyt tarpeelliselta.

Nykyisin tiedetään, että lapsille kaikkein traumaattisinta on ero äidistä, ja he kestävät pommitukset ja muut sodan hirveydet paremmin kuin saavat olla äidin kanssa. Elsa raportoikin, että ”tytöt eivät ole erityisen jännittyneitä sodasta”. Normaaliuden vaikutelmaa Elsa pitää yllä muun muassa jatkamalla perheen juhlatapoja.

Kotirintamalla ei ymmärretä rintamatilanteen vakavuutta

Elsa kaipaa avoimesti rauhaa, joka hänelle merkitsee voittoa. Mutta kun rauha 13. maaliskuuta solmitaan, se merkitsee alueluovutuksia, jotka tulevat sokkina.

Elsakin on elänyt muun kotirintaman tavoin sotapropandan lumoissa ymmärtämättä todellista rintamatilannetta. Elsa kysyykin ihmeissään mieheltään, miksi rauha tehtiin. Martti vastaa suoraan, ettei armeija olisi kestänyt enempää.

Rauhan tultua Martti raportoi kuulleensa monen sanoneen, että ”raja ei jää tähän”. Sen sijaan Elsa toteaa, että ”en kammoa tällä hetkellä mitään niin kuin sotaa”. Ensimmäisestä maailmansodasta Martti on oppinut, että suursodan aikana asiat kääntyvät ylösalaisin monta kertaa ja mitä tahansa voi tapahtua. Niinpä hän panee toivonsa lopulliseen rauhansopimukseen, jolloin ”ympärysvallat” (tätä ensimmäisen maailmansodan termiä Martti käyttää Englannista ja Ranskasta) muistavat Suomen kärsimän vääryyden.

Välirauhan aikana Elsa alkaa propagoi suurperheitä

Heti sodan jälkeen Elsa lähettää Uudelle Suomelle heti rauhan jälkeen kirjoituksen, jossa hän tekee asiallisesti selkoa, että sodasta on tehtävä kolme johtopäätöstä. Kaikkein tärkeintä on armeijan vahvistaminen, ja toiseksi diplomatian tehtävä on turvata, ettei Suomi jää toiste yksin. Kolmas johtopäätös on, että suomalasia on liian vähän ja väkiluku on saatava kaksinkertaiseksi.

Ihanteeksi Elsa asettaa kuusilapsisen perheen, koska vain se takaa väkiluvun riittävän kasvun. Elsa elää niin kuin opettaa: hän synnyttää jatkosodan aikana 1943 viidennen lapsen Magdalenan, kuudes raskaus päättyy keskenmenoon.

Lasten synnyttäminen ei tietenkään riitä, vaan heidän elinolonsa on turvattava ja perheitä avustettava. Elsa alkaakin propagoida aktiivisesti myös jälkimmäistä asiaa. Näin syntyy naisten yhteistyö yli puoluerajojen ja perustetaan Väestöliitto 1941.

Kun pariskuntaa on aiemmin yhdistänyt kiinnostus samoihin kansallisiin ja kirjallisiin asioihin, nyt miehen ja vaimon mielenkiinto alkaa suuntautua eri asioihin. Samalla sotaolot saavat heidät seurustelemaan pääasiassa oman sukupuolensa edustajien kanssa.

Mustapään runoja talvisodasta

P. Mustapään runoista tunnetuin talvisotaan liittyvä on Satakieli Monrepo’ssa, jonka alussa kuunnellaan satakieltä Monrepos’ssa, siis Viipurissa, ja lopussa ollaan ”Lappeenrannan tiellä – kolkon katkeralla miellä”. Runo ilmestyi kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle (1945).

Muita talvisotaan liittyviä runoja kokoelmassa ovat Kuoleva kantaäiti, Juomalaulu ja runon Kyynikot loppuosa. Katarina Eskolan mielestä myös Sinivuokkoja leppiä kasvavalla rinteellä, jossa ”me sotilaat karheat” ensin torjuvat niin hempeän asian kuin sinivuokkojen poimimisen mutta sitten kuitenkin poimivat niitä, liittyy talvisotaan, sillä Martti kotoutettiin talvisodasta toukokuun alussa.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista kirjoittamiini arvosteluihin (Kanava 6/2000, 9/2001 ja 7/2002, kaksi ensimmäistä paljon lyhentäen) ja Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmiin: Talvisota eri aikojen peilissä 2. osa Talvisota aikalaisten kirjeissä ja päiväkirjoissa sekä Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Olen kirjoittanut blogiini artikkelin myös seuraavista osista Itään ja Autius lehtipuissa, jotka käsittävät jatkosodan alusta ja päättyvät Elsan kuolemaan 1951.

Wikipedian artikkkelit: Elsa Enäjärvi-Haavio, Martti Haavio ja Katarina Eskola.

Kirjallisuutta

Gellhorn, Martha: The face of war. Hart-Dawis 1959.

Haavio, Jaakko: Ajalla vaaran, vaivan. Kirjapaja 1976.

Haavio, Martti: Olen vielä kaukana. Martti Haavio – P. Mustapää 20-luvun maisemassa. Toim. Aale Tynni-Haavio. WSOY 1978.

Haavio, Martti: Nuoruusvuodet.  Kronikka vuosilta 1906-1924. WSOY 1972.

Krohn, Aarni: 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit. Tammi 1989.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Helena Anhava: Alkutalvesta, Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, Kohtalon muistamat ja Toimita talosi

Helena Anhavan eleettömissä novelleissa sota jättää nuoreen tyttöön ikuisen jäljen.

Pohjana ovat kirjailijan omat kokemukset. Muistelmissaan Toimita talosi (2006) Helena Anhava kirjoittaa yksinkertaisen koskettavasti: ”Olin vielä kahdeksantoista kun tultiin sotaretkeltä, tuntui kuin vuosia olisi ollut neljäkymmentä.”

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden erosta Anhava kirjoittaa: ”On jotain, mikä ei koskaan pääse historiankirjoihin: kunkin ajan henki, sen ilmapiiri. Sanon sitä ajan hengitykseksi, historian rivien väleiksi, ilmaksi jota ihmiset hengittävät. Kaiketi sen kuvaaminen olisi kaunokirjallisuuden tehtävä, ei historioitsijan.”

Alkutalvesta

Alkutalvesta sisältyy kokoelmaan Kun on nuorin (1985). Novellin nimi kuulostaa viattomalta, viittaahan se vuodenaikaan.

Jo heti alussa käy kuitenkin ilmi, että eletään poikkeuksellista aikaa. Keskiluokkainen perhe on lähtenyt syksyllä 1939 evakkoon maalle. YH:n (Yleisten kertausharjoitusten) alkaessa lokakuussa ihmisiä kehotettiin siirtymään pois raja-alueilta ja suurista kaupungeista.

Kotiapulainen Hilma näkee sodan enteitä: ”Nuoria kuolee, kun lehti putoaa vihreänä puusta.” Pääosassa ovat kuitenkin arkiset asiat ja Hilman värikkäät jutut.

Näkökulma on perheen kuopuksen, 14-vuotiaan Hannan, jota perhe väheksyy ja joka siksi pitää ajatuksensa ja tunteensa itsellään. ”Hanna makasi ja mietti millaista sota tulisi olemaan. Edellisessä sodassa oli ollut hankalaa kun ei tiennyt, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, nyt tiesi ainakin kuka oli vihollinen.” Hanna ei ole elänyt 1918, mutta on kuullut siitä vanhemmilta ihmisiltä.

Kun sotaa ei kuulukaan, palataan kaupunkiin ja koulut alkavat. ”Oli melkein noloa kun mitään ei ollutkaan tapahtunut”.

Ensimmäisen tunnin alussa tapahtuu ilmahälytys. ”Tuntia pitänyt naisopettaja pani hitaasti kirjan kiinni ja sanoi juhlallisella äänellä:

– Sota on alkanut.

Sitten hän kehotti kaikkia lähtemään rauhallisesti alas. Ovella Hanna vilkaisi taakseen ja näki, että opettaja lysähti tuoliin ja painoi pään käsiensä varaan. Olikohan se miettinyt tuon valmiiksi, Hanna ajatteli alas mennessään.”

Hannalla on kyky tajuta, mikä on aitoa ja mikä teennäistä.

Hanna on perheineen lähdössä linja-autolla maalle, kun asemaa pommitetaan. Samalla imperfekti muuttuu preesensiksi.

Hanna ajattelee: ”Minä kuolen nyt.”

Tuntematon mies kysyy: ”Te olette haavoittunut, oletteko te pahastikin haavoittunut”, ja Hanna huomaa sormistaan vuotavan verta mutta myös teitittelyn. Tähän mennessä Hannaa on kohdeltu lapsena ja sinuteltu, teitittely merkitsee että häntä pidetään aikuisena.

Seuraavan pommituksen ajaksi perhe pääsee pommisuojaan. Vaara ohi -merkki aiheuttaa reaktion: ”Äkkiä Hanna huomaa, että kaikki jäsenet vapisevat ja hampaat lyövät loukkua niin että kalina kuuluu. Käsille tippuu kyyneliä. Enhän minä itke vaikka kyyneleet vuotavat. Itkiessä tuntuu joltakin, nyt ei tunnu miltään. Isä ottaa häntä hartioista ja pitää lujasti, tärinä vaimenee puistatuksiksi ja lakkaa.”

Evakkomatkalla joudutaan ensin muualle kuin on tarkoitus. Sedän vaimo on nihkeä ja ehdottaa menemistä matkustajakotiin, mutta lopulta he saavat käyttöönsä kamarin. Heille tarjotaan vain velliä keittiössä, vaikka sukulaiset ovat äsken syöneet vasikanpaistia.

Illalla aamusta ja normaalista elämästä tuntuu olevan viikko. ”Hannasta tuntui, että vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, tämä päivä tai tämä uni ei lähde hänestä, se kiertäisi mukana kuin olisi liuennut vereen, vaikka yrittäisi olla ajattelematta ja muistamatta, se tulisi aina uudelleen, sama uni alusta uudelleen, aamusta alkaen aikajärjestyksessä.” Hannan mielessä kaikuvat ihmisten puheet, jotka ovat sinänsä triviaaleja mutta jääneet päivän tapahtumien takia ainiaaksi mieleen.

Aamulla tulee ilmahälytys, ja seuratessaan sukulaisten hysteeristä reaktiota Hanna ajattelee: ”Vaikka tähän paikkaan kuolisin niin nyt minä nauran.”

Kun on päästy varsinaiseen evakkopaikkaan, palataan imperfektiin.

Karjalaisia evakkoja paheksutaan, kun he leipovat piirakoita ja antavat muillekin: ”Siinä sen näkee ettei ne ole koskaan osanneet panna suuta säkkiä myöten.” Jopa kirkkoherra sanoo: ”Kyllä se noista karjalaisista riesan lykkäs.”

Novelli on osoitus siitä, miten konkreettisilla tapahtumilla ja tarkoilla yksityiskohdilla kuvataan osuvasti henkilöitä ja aikakautta. Ihmisiä ei kaunistella, hyvinvoivat eivät tunne empatiaa edes sukulaisten hätää kotaan.

Vaikka novellista puuttuu paatos tai juuri siksi, vaikutus on vavahduttava.

Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut

Toinen kokoelmaan Kun on nuorin sisältyvä novelli sota-ajasta on Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päähenkilö on nuori Laura, joka työskentelee kesällä 1944 apusisarena sotasairaalassa.

Perehdytystä ei anneta eikä kysytä, onko sitä aiemmin annettu, vaan ”osastonhoitaja työnsi sitomistarpeet Lauran käteen heti ensimmäisenä aamuna ja sanoi: ’Jaha, lähtekääs sitten siteitä vaihtamaan.’” Laura selviää tunnustamalla ensimmäisen huoneen ovella: ”’Totuus on se, ettei minua ole koskaan päästetty sitomaan ketään, mutta jos te sitten neuvotte ja autatte.’ Tottahan toki, isällistä suojelua tuli heti. Terveimmät sitoivat jo toinen toisiansa.”

Laura oppii, mistä potilaat puhuvat: ”Kipeimmällään vain omasta kivusta, vähän toipuvina alkoivat vertailla omia ja kavereitten kipuja. Siitä tiesi, että paraneminen oli alkanut. Pitemmälle toipuneina ne puhuivat kaikesta muusta paitsi kivusta ja sodasta. Ilmeestäkin näkee, milloin ihminen alkaa toipua, kääriä siteitä auki sisikuntansa ympäriltä.”

Potilaita on kaikenlaisia: joku puhuu siitä, että ”Kun seuraavan kerran haavoitun”, toinen yrittää vilungilla saada pitkän toipumisloman.

Kokematon Laura ottaa potilaan kuoleman raskaasti. Sen sijaan huonetoveri Anja sanoo realistisesti, etteivät lääkärit ja hoitajat jaksaisi, jos tuntisivat joka kerta samoin.

Sen sijaan Laura ei opi sulattamaan hoitajien jumaloivaa suhtautumista lääkäreihin. Siitä johtuu toisaalta pelko vaivata lääkäriä ”turhaan”, toisaalta salailu kun lääkärin kutsumista tuon pelon takia viivytelty liian pitkään.

Laura saa kirjeen eräältä edellisen sotasairaalan potilaalta. Syy ei ole Lauran osoittama ainutlaatuinen empatia vaan potilaan ja hoitajan raja-aidan kaatuminen ja sotasairaalan unohtaminen, kun he ovat työntäneet yhdessä tarjoiluvaunua ja ”kikattaneet kuin lapset”.

Lauraa auttaa kestämään tieto, että hän palvelisi vain kesän ajan: ”Noitten oli jäätävä, ainakaan ne eivät kulkisi ulos tervein jaloin vaan lopullisesti merkittyinä.”

Kun syksyllä tulee rauha, Laura kulkee valaistuilla kaduilla mutta miettii: ”Miten kauan ihminen kestää joka taholta uhanalaisena? Vai tuleeko murtuma vasta sitten kun helpottaa, pitääkö pelko pystyssä? Mutta eihän suomalainen pelkää, suomalainen on niin sisukas.”

Lauran ylle valahtaa ”apeus, uupumus, toivottomuus. Mitä kaikki kannatti, mitä mikään kannatti. Olen kahdeksantoista ja tulossa sodasta. ’Nuoruuden kultaiset vuodet’. Kultaiset! Ei minusta ole tähän, ei näin vanha ihminen osaa leikkiä kahdeksantoistavuotiasta. Niin kuin olisi pala laidasta pois.”

Mutta ei auta: ”Nyt on vain mentävä kotiin, näytettävä iloista naamaa, oltava niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, on ilmoittauduttava yliopistoon, on osattava, tiedettävä, tahdottava. On tahdottava tulla joksikin, on tiedettävä mitä tahtoo tehdä sitten kun kasvaa isoksi.”

Novellia ei ole tarkoitettu kuvaamaan ”yleisiä mielialoja”. Laura on herkkyydessään ja pohtivaisuudessaan poikkeus ikätovereidensakin joukossa. Huonetoveri Anjalla on tapana tokaista kuultuaan Lauran mietteitä: ”Ootsä kyllä kumma tyyppi.”

Kohtalon muistamat

Kohtalon muistamat sisältyy kokoelmaan Eihän elämälle mitään voi (1995). Novellissa on kaksi aikaa.  Nykyajassa päähenkilö Kaisun kotona käy vaihtuvia siivoojia.

Eräs siivoojista kertoo Helsingin pommituksista helmikuussa 1944, jolloin hän ja tytär ”olivat joutuneet olemaan koko yön pommisuojassa. Taloon tuli täysosuma, heidän päälleen satoi rappausta ja tiilenpaloja, vesi- ja viemäriputket hajosivat ja päästivät sisältönsä kellariin. He joutuivat seisomaan vyötäisiä myöten vedessä koko yön. Joku siellä kuolikin kun sai betonikappaleita päähäntä. Pelastusmiesten aamulla tullessa tytär huusi suoraa huotoa. Hänet jouduttiin viemään mielisairaalaan, jossa hän vain istui jäykkänä ja tuijotti eteensä mitään puhumatta. Lääkärit sanoivat, että ikä oli ollut ratkaiseva, jos olisi ollut vanhempi tai nuorempi, olisi voinut selviytyä. Tyttö oli ollut neljäntoista.

– En saattanut jättää häntä sinne. Minä olin ainoa, johon hän turvasi, takertui.

Ei hän katkerasti puhu, alakuloisesti vain.”

Kaisukin muistaa samat Helsingin pommitukset. Aihetta on tuskin koskaan kuvattu vavahduttavammin:

”Maa alkaa täristä, kuuluu että pommikoneet lähestyvät. Koko ajan ammutaan. Kaisu yrittää pitää itsensä kasassa ettei vapisisi. Ollaan eläimiä jotka pelkäävät kun tuhoava ihminen lähestyy. Tappaako se nyt vai vasta seuraavalla kerralla? Tällaisiako miettii eläin kolossaan?

Jysähdys, maa tärähtää, rapun molemmat ulko-ovet lentävät auki. Sitten rämähtelevät ikkunat maahan, ilmeisesti kaikki talon ikkunat.”

Kaisu ja hänen sisarensa siirtyvät kalliosuojaan, jossa ”tuntuu turvallisemmalta. Katto on korkealla, ei vaivaa ahtaan paikan kammo.

He istuvat suojassa yön, aamulla tulee vaara ohi -merkki. Kun nyt kuljetaan saman metsikön kautta jonka läpi yöllä juostiin, polku on liukas, ei tahdo pysyä pystyssä jollei ota tukea koivunrungoista. Miten tästä voitiin tulla pilkkopimeässä, lentämälläkö?”

Novellista käy ilmi, että sodan aikana myös siviilit joutuivat kokemaan pelottavia asioita, joista jäi ikuinen jälki: ”Kaisu oli ollut neljäntoista, kun talvisodan ensimmäiset pommit tulivat vajaan sadan metrin päähän ja hän melkein kuoli. Ehkä hän kuolikin, jollain lailla. Se oli jättänyt jälkensä mieleen, pitkään oli sellaista että jos vaikka ovi paukahti jossain, hän hyppäsi kauhistuneena pystyyn.”

Kaisun vastakohtana on sisar, joka etäännyttää tilanteen itsestään lukemalla pommisuojassa Punaisen Ristin perustajasta kertovaa kirjaa Ihmisrakkauden apostoli. Sisar ihmettelee Kaisua: ”- Miksi sun aina pitää ajatella kaikista asioista pahin mahdollinen?

– Pahimmat asiat on mahdollisia.”

Toimita talosi

Muistelmissaan Toimita talosi Helena Anhava kertoo kokemuksesta, jota hän kuvannut novellissa Alkutalvesta: ”Mielessäni kuulen väestösuojelumiehen repliikin, kun hän 14-vuotiasta teititellen sanoi: ’Te olette haavoittunut, oletteko te pahasti haavoittunut? – sormestani vuoti verta – ja minun vähättelevän vastaukseni: ’Pyh, pintanaarmu vaan.’ Jos nyt, eletyn elämän jälkeen kaiken tuon hölskeen keskeltä kuulisin tuon kysymyksen, niin vastaisin: ’Kyllä, erittäin pahasti. Ja lopuksi elämää.’

Myöhemmin Anhava pohtii sotatrauman merkitystä: ”Ihmisen psyyke on merkillinen: voit vuosikymmeniä kantaa sisälläsi jotain pysähtynyttä kauhua, joka on halvaantunut lootinvaimomaiseksi, voit puhua jopa leikkisästi siihen liittyvistä asioista, kertoa siitä, kirjoittaa siitä, mutta se syvin sisin pysyy, se kauhu, siitä ei voi puhua, sitä ei tohdi päästää ulos – hajoamisen pelostako? Kunnes äkkiä jokin irrallinen sana tai kuva…”

”Olen usein miettinyt väkivallan kohteeksi joutumisen mekanismia: siinähän, esimerkiksi pommituksessa, ollaan täysin hyökkääjään armoilla ja sen armoilla kestääkö suoja. Pelätään kuin eläimet, mutta on pakko esittää rohkeampaa kuin on, kahdestakin syystä: ettei psyyke hajoaisi ja ettei syntyisi yleistä paniikkia. Se luultavasti vaatii aikamoista itsekuria, vaikka sitä toimisi täysin vaistonvaraisesti. Mutta koska on pakko elää eteenpäin, asiat jäävät kuin sulamattomina sisälle; omalta kohdalta tuntui, että järkytykset menivät minussa eräänlaiseen kapseliin”.

Anhava sanoo saaneensa nuo kokemukset esiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän kirjoitti novellit Alkutalvesta ja Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, joista hän teki myös kuunnelmat.

Sitten hän epäilee: ”Vai sainko vieläkään, ehkä nekin olivat vain ’kaunokirjallisuutta’, varsinainen kauhu ja järkytys pääsi purkautumaan vasta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut.”

Erityisesti Talvisota-elokuvan esitys TV:ssä herätti Helena Anhavan muistot: ”’Herran tähden, oliks ne noin nuoria’, sanoin ääneen itselleni, suunnilleen saman ikäisiä kuin omat poikani tuolloin. Ja silloin se itku pääsi irti, aloin itkeä hillittömästi kuin kaikki tokeet olisivat murtuneet ja kaikki kraanat auenneet, eikä itkusta tahtonut tulla loppua, en pystynyt katsomaan koko filmiä.”

Muistelmista käy ilmi Anhavan kahtalainen suhtautuminen sota-aikaan: toisaalta hän suomii viranomaisten erehdyksiä esimerkiksi evakuoinnissa, toisaalta jälkiviisasta Suomen yksipuolista syyllistämistä.

”Kukaan joka ei elänyt sotaa edeltävän ajan ilmapiiriä, ei osa kuvitella millainen on ilmapiiri maassa ’kun on vaaralle alttiina syntymämaa’. Jokainen haluaa toimia yhteiseksi hyväksi, antaa oman panoksensa. Totta kai juhlapuheissa ollaan vähän pateettisia, puhutaan kodista, uskosta ja isänmaasta, mille on sodan jälkeen helppo irvistellä. Se, että nuori, perheetön ihminen lähtee mukaan, ei ole sotahulluutta vaan alttiutta antaa oma panoksensa.”

Voitonpäivän juhlallisuuksia Anhava kommentoi: ”No, 9.5.2005 vietettiin sitten pompöösisti molemminpuolisten julmuuksien voitonjuhlaa Moskovassa. Ja Putin puhui hyvän voitosta pahan edessä!

Sen sijaan, että olisi istuttu hiljaa, muistettu vainajia ja hävetty.”

Anhavan poika on kertonut äidilleen 70-luvun koulusta. Neuvostoliiton historia onnistuttiin opettamaan mainitsematta Stalinia. Pari luokkatoveria uskoi, että Suomi oli aloittanut talvisodan.

Yleistä ilmapiirin Anhava kuvailee: ”Menetyksistä ei sopinut puhua, nehän oli ansaittu – mitäs menitte mukaan. Niin kuin me olisimme halunneet sotaa, kyllä se voi tulla haluamattakin.”

Åke Lindmanin ohjaama elokuva Etulinjan edessä teki Anjalle piestyn olon: ”Miten kukaan ylipäänsä on voinut selvitä hengissä noista helveteistä, nimenomaan psyykkisesti. En lainkaan ihmettele niitä, jotka lähtivät pakoon, itse olisin varmaan tehnyt samoin. Tai jäänyt tuleen makaamaan.”

Anhava on vihainen sotaveteraanien kohtelusta: ”Ja noita miehiä 60- ja 70-lukujen raukkamaiset nulkit sitten ryhtyivät irvimään: ’Mitäs menit mukaan, olisit pysynyt kotona, sotahullu.’ Se on kansakunnan historiassa toiseksi häpeällisin luku vuoden -18 jälkeen.”

Helena Anhava

Helena Anhava, omaa sukua Pohjanpää, syntyi 24. lokakuuta 1925 Helsingissä. Hänen isänsä oli teologi, runoilija ja opettaja Lauri Pohjanpää.

Sodan aikana Helena Anhava oli työvelvollinen ja palveli ensin sotilaskotisisisarena Itä-Karjalassa. Sen jälkeen kun sotilaskoti evakuoitiin, hän työskenteli apusisarena sotasairaalassa.

Vaikka Helena Anhava 1959 voitti Avun novellikilpailun yhdessä Paavo Haavikon ja Marja-Liisa Vartion kanssa, hän joutui kärsimään siitä, että hänen puolisonsa Tuomas Anhava 1927-2001) oli runoilija, suomentaja, kriitikko ja kirjallisuusvaikuttaja. Anhavaa rohkaisi, kun häntä Virossa kohdeltiin kirjailija. Alkutalvesta oli julkaistu siellä 1968 kokoomateoksessa Soome novell. 

Helena Anhava alkoi koota novellikokoelmaa, mutta syntyikin runokokoelma. Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa ilmestyi 1971, kun Anhava oli 46-vuotias.

Tietoja

Helena Anhavasta Wikipediassa

Lempi Jääskeläinen: Idästä saapuu myrsky

Lempi Jääskeläisen Idästä saapuu myrsky on harvinainen aikalaisromaani sikäli, että Suomeen puolustusmahdollisuuksiin ei uskota.

Jatkosodan aikana 1942 kirjoitetussa romaanissaan Lempi Jääskeläinen kuvaa tarkasti, katu kadulta Viipurin vanhaa keskustaa, joka oli talvisodan kärsinyt pommituksissa pahoja vaurioita. Näin hän herättää kaupungin henkiin sellaisena kuin se oli ennen sotaa. Toinen tärkeä paikka on Ritarilan kartano, jonka esikuvana on Saarelan kartano.

Epäonninen rakkaus

Nimi Idästä saapuu myrsky antaa romaanista väärän kuvan. Kyseessä on rakkausromaani tai oikeastaan kuvaus epäonnisesta rakkaudesta. Päähenkilöä, nuorta taidemaalaria Evaa tavoittelee kaksi miestä.

Taideopiston apulaisjohtaja Erkki Pihl on juuri jäänyt leskeksi ja haluaa ihmisten takia avioitua uudelleen vasta vuoden päästä. Kun kokematon Eva kavahtaa seksiä avioliiton ulkopuolella, Pihl lankeaa piikaansa. Evalle pettymys rakkaudessa merkitsee pettymistä koko maailmaan.

Ritarilan kartanon aikamiespoika, heikkoluonteinen Kaarle Henrik ihastuu Evaan. Kun Eva ei vastaa tämän tunteisiin, kartanon perijäksi näyttää jäävän sisarenpoika Rolf.

Eva on Jääskeläiselle tyypillinen naishahmo, joka elää enemmän unelmissa kuin todellisuudessa. Evan yksinäisyyttä lisää se, että veljeä kiinnostaa oma pieni poika niin, ettei hän huomioi sisartaan.

Sodan ja Neuvostoliiton pelko

Suurimman osan romaanista käsittää ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Syksystä 1938 alkaen kuvataan sodan uhkaa sekä yleisellä tasolla että henkilöiden kohdalla. Perheenemännät alkavat jo hamstrata, kunnes kriisi laukeaa Münchenin sopimukseen ja tunnelmat helpottuvat.

Saksaa kohtaan tunnetaan sympatiaa Versailles’n rauhan vuoksi. Kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää. Kaupunkilaisilla tarkoitetaan ilmeisesti varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä.

Eva tuntee ”kummallista levottomuutta”: Pietari, kuten hän Leningradia kutsuu, on ”niin kauhean lähellä”. Neuvostoliittoa Eva kuvaa aikakauden kliseillä: ”outo, suuri, peloittava maa, josta ei tiedetty mitään…Maa, joka oli punaisen usvan peitossa.” Suomeksi oli 1923 julkaistu Paul Dukesin teos Punaisen hämärän maa.

Eva pelkää rajan takana haudottavan pahoja suunnitelmia: ”jossakin salaisessa neuvoshuoneessa kaksi miestä kumartui katselemaan Suomen karttaa, pieni lyijykynän nykäys merkitsi matkaa Pietarista Viipuriin…Parin, kolmen tunnin asia motorisoiduilla ajoneuvoilla…Parisataa lentokonetta pommittaisi muutamassa päivässä hajalle tuollaisen pienen kaupungin, jolla oli niin huono asema. Sillathan sulkivat Viipurin muusta Suomesta. Vain Karjalaan ja Kannakselle päästiin maantietä myöten suoraan.”

Evan pessimismi perustuu Neuvostoliiton pelon lisäksi tietämättömyyteen siitä, miten nopeasti armeija voi edetä. Toisaalta, kuten Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene käy ilmi, evakuointisuunnitelmat olivat päinvastaisella tavalla epärealistisia.

Köyhä ja kauhea Neuvostoliitto – kaunis, vauras ja iloinen Suomi

Kesä 1939 on ihana. Kannaksella tehdyt vapaaehtoiset linnoitustyöt mainitaan lyhyesti: ”puhuttiin ja kuiskailtiin valloittamattomista esteistä, uudesta linjasta, jonka yli ei vihollinen pääsisi…”

Kahden maan ja järjestelmän ero tehdään selväksi. Neuvostoliitossa on köyhää ja kauheaa: ”inkeriläisten talojen kolhoosipellot kukkivat horsmaa punaisenaan…Se näytti kauniilta – mutta samalla se niin kummasti puistatti.” Horsmahan on rikkakasvi, peltoja ei siis viljellä kunnolla. Kohtaan sisältyy viittaus venäjän sanaan punainen, joka tarkoittaa myös kaunista. Puistatus liittyy inkeriläisten vainoihin, jotka Suomessa tuolloin tunnettiin hyvin. Kulakkeja oli karkotettu kolhoosien perustamisvaiheessa ja ns. suuri terrori 1937-8 kohdistui muita raskaammin vähemmistökansalaisuuksiin.

Sen sijaan Suomessa vallitsee kauneus, vauraus ja ilo: ”Kannaksella tuoksui jasmiini – ja hienot, upeat autot kiitivät pitkin ihanaa merenrantatietä ja auton radio soitti ’Etelän ruusuja’.” Kun aika harvoilla oli tuohon aikaan auto, kohta yleistää varakkaiden modernit vapaa-ajan nautinnot kaikkiin suomalaisiin.  Toki seitsemän päivän vuosiloma oli juuri vuonna 1939 pidentynyt yhdeksään-kahteentoista päivään, ja esimerkiksi Terijoki oli suosittu lomanviettopaikka.

Koska eletään ”valistunutta aikaa 1939”, sodan enteitä ei tahdota uskoa. Ensimmäinen osa päättyy sanoihin: ”Ei kukaan tiennyt, mutta moni tunsi, että kirous, Rajan kirous liiteli harmaana suurena haukkana kauniin Kannaksen yllä…”

Syksy 1939: puolustusmahdollisuuksiin ei uskota mutta myönnytyksiä ei haluta tehdä

Toinen osa Myrsky nousee kuvaa syksyä 1939. Kaupungissa vallitsee levottomuus:monen katse suuntautui myöskin vaistomaisesti kohti itää. Oliko sieltä päin tosiaankin nousemassa myrsky? Idän taivas oli niin synkkä…”

Huomataan Marsin loistavan ”merkillisen punaisena” ja muistellaan erilaisia ennustuksia. Uskotaan, että ”tietysti ryssä tahtoisi nielaista pienen Suomen, jos vain sai.” Todisteina pidetään yöllisiä ylilentoja, Kronstadtista Suomea kohti suunnattuja valonheittäjiä ja merirajan loukkauksia.

Perheenemännät aloittavat taas kahvin ja sokerin hamstrauksen. Kaupunkilaiset jakautuivat kahteen puolueeseen: toiset väittävät sodan tulevan, toiset eivät siihen usko, mikä itse asiassa tarkoittaa: ”Sota ei s a a n u t tulla.” Perusteena on: ”Mikä rauhan täällä särkisi. Emmehän me hyökkää…”

Jo maailmansodan alussa Kaarle Henrikin sisar sanoo: ”Jos ryssä pääsee Viipuriin, ei meillä ole kuin kuolema edessä”, ”Itsemurha, ellei muu auta. Siperiaan en ainakaan minä lähde…” Samoin ajattelee Eva: suomalaiset ovat niin pieni kansa, ettei edessä ole muuta kuin kuolema.

Edelleen Eva ja Ritarilan perhe on Saksan puolella. Danzig kuuluu Saksalle, Englannin ei pitäisi sekaantua asiaan. Sitä, että Saksan laajeneminen vaikuttaa Neuvostoliittoon, ei ymmärretä.

Evan kälyn syntymäpäivillä muualta muuttanut pankinjohtaja, joka ”tietää” Neuvostoliiton vaatimukset jo ennen Moskovan neuvotteluja, on sitä mieltä, että niihin pitäisi suostua, koska ne eivät ole suuria: ”Pieni kaistale Kannasta ja pari Suomenlahden saarta, niiden joukossa Suursaari…”

Sen sijaan viipurilainen matematiikan maisteri vastustaa myönnytyksiä. ”Meistä on ryssän raja nytkin jo tarpeeksi lähellä.” Hänen mieltään ei muuta sekään, jos vaihtoehtona olisi sota ja Viipuri joutuisi ensimmäisenä sodan jalkoihin, ei myöskään ennustus että Suomi kestäisi vain kolme viikkoa.

YH-aika: heilahdus paniikista toiveajatteluun

Samana yönä poliisit ja lähettipojat ovat liikkeellä viemässä YH-käskyjä (YH = yleiset kertausharjoitukset, käytännössä liikekannallepano). Sellaisen saa myös Evan veli. Ennen lähtöä hän pyytää sisartaan viemään lasta odottavan vaimonsa ja poikansa ajoissa turvaan.

He ovat myöhässä, sillä muut ovat samalla asialla. Ihmiset ryntäävät nostaman rahaa pankista ja kokoavat tavaroitaan. Junaan on vaikea saada lippuja, ja Eva ja veljen perhe joutuvat matkaamaan tavaravaunussa kuten kirjailija sisarineen.

Vaunussa puhutaan aluksi Suomen kovasta kohtalosta Venäjän naapurina. ”Mutta tähän yhteiseen ja raskaaseen suruun liittyy äkkiä lämmittävä ja lohduttava tietoisuus, se, että he ovat kantamassa sitä yhdessä – kaikki he, omalta kohdaltaan, ja että he kantaisivat tämän ristin, joka on heidän harteilleen pantu, nurkumatta, alistuvaisesti. Ja että he olivat yhtä, yhtä ainakin tässä surussaan – koko kansa.

Rakkaus isänmaahan – huoli ja hätä sen puolesta, se oli heillä kaikilla nyt yhteisenä.”

Silti vain yksi vakuuttaa uskovansa Suomen puolustusmahdollisuuksiin: ”Mutta ei se vihamies tänne pääse. Siellä ovat pojat vastassa. Siellä on minultakin kolme poikaa…” Toinen luottavainen on aiemmin ollut eräs muonittajalotta: ”Kyllä meillä on nyt sellaiset varustukset, että ei kyllä ryssä tänne pääse”, ”Eivät turhaan pojat ole siellä koko kesää heiluneet lapiot ja kuokat käsissä.”

Paniikista ihmiset heilahtelevat hyväuskoisuuteen ja toiveajatteluun. Marraskuussa Eva palaa yksin Viipuriin. Siellä suunnitellaan hyväntekeväisyysjuhlaa. Kun aiemmin on pelätty liikaakin, nyt silmät suljetaan todella huolestuttavilta merkeiltä: ”Mitä siitä, jos jossakin Mainilassa ammuttiinkin jokin hämäräperäinen laukaus aito ryssäläiseen tapaan, ja ryssä taas tapansa mukaan koetti lykätä syyn siitä suomalaisten niskoille.”

Kaarle Henrik vakuuttaa: ”Eihän ryssä ole niin hullu.” Peruste on sinänsä hyvä: metsä-, suo- ja järvimaasto ei sovi panssarivaunuille, ei ainakaan leutona talvena, kun jää ei kanna.

Talvisota: velvollisuudet täytetään

Eva herää yöllä ahdistukseen ja näkee tulikirjaimin sanan Terijoki. Aamulla hän saa tiedon sodan syttymisestä. Tohtori Pihl vaatii tätä lähtemään Viipurista heti. Pihl haluaa olla mies, joka pärjää ilman naisen apua – eikä Eva ole sellainen nainen, josta olisi apua.

Eräs lotta sen sijaan lähettää pienen poikansa turvaan ja jää itse: ”on asioita maailmassa, sellaisia suuria ja välttämättömiä asioita kuin esimerkiksi kuolema. Ja tämä on eräs sellainen asia.”

Evalle kuolema ei ole pahinta, sillä hänestä tuntuu raskaalta elää ja rakastaa ilman vastarakkautta, vaan pahinta on lähtö kotikaupungista.

Pahoista ennakkoaavistuksista huolimatta velvollisuuksista pidetään kiinni. Evan kahdella ihailijalla on puutteensa suhteessa häneen, mutta sodassa he täyttävät paikkansa.

Sotaa kuvataan vain lyhyesti raamatulliseen tyyliin: puna-armeijalaiset ovat ”Saatanan joukkioita”, ja Ajatar kirjoittaa kirjaansa: ”Aika on täytetty.”

Ritarilan perillinen Rolf kaatuu. Äiti on tulla hulluksi menetettyään ainoan poikansa, kunnes lääkäri sanoo: ”Ei rouvalla ole oikeutta surra kuoliaaksi itseään siitä syystä, että poika kaatui sankarina isänmaan puolesta. Sillä te vain halvennatte sitä asiaa, jonka puolesta poikanne eli ja kuoli…”

Erkki Moisio kirjoittaa teoksessaan Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja, että kerronnan tempo ”kiihtyy myrskyn enteiden ilmaantuessa ja niiden iskeytyessä rauhan kestävyyteen luottavien ihmisten tajuntaan. [- – -] Kirjan lopussa tempo on äärimmäisen kiivas. Katkonaisin, suorastaan takovin lausein kirjailija kiihdyttää tapahtumat dramaattiseen huipennukseen.”

Paluu Viipuriin

Romaanin lyhyessä kolmannessa osassa Myrskyn jälkeen suomalaiset ovat vallanneet Viipurin takaisin: ”Vääryys korjattiin – oikeus peri voiton.”

Kolme vuotta myöhemmin Eva kävelee katsellen raunioita, ja myös hänen oma elämänsä on raunioina: tohtori Pihl on nainut vaimovainajansa sukulaisen, ja Evan veli on kaatunut jatkosodan alussa.

Lohdutus kuitenkin löytyy: Evalla on taiteilijan työnsä, ja lisäksi ”oli olemassa tämä kaupunki. Hän ei ollut kadottanut lopullisesti sitäkään. Hänkin tahtoi tulla tänne ja aloittaa alusta – siitä, mistä kaikki muutkin Viipurin asukkaat. Aloittaa näistä raunioista.”

Heikko romaani kuvaa ajan asenteita

Romaanina Idästä saapuu myrsky on heikko, ja ennen sotaa siinä on runsaasti jälkiviisautta. Se kuitenkin puuttuu yhdessä kohdassa: talvisodan jälkeen menetys koetaan lopullisena, vaikka teos ilmestyi jatkosodan aikana 1942.

Nykylukijaa romaanin kliseinen tyyli ja suoranainen rasismi ei puhuttele, mutta teos on hyödyksi kuvatessaan ajan asenteita.

Teoksen ansiona on myös sen kuvaaminen, miten ihmisten mielialat heittelivät paineen alla ja miten he käyttäytyivät epäjohdonmukaisesti ja järjettömästi.

Kirjailijat omat vaiheet sota-aikana

Lempi Jääskeläinen (15.12.1900-13.9.1964) oli talvisodan aikana 40-vuotias.

Erkki Moision mukaan sodan uhka herätti kirjailijassa kesällä 1939 kasvavaa levottomuutta. Vietettyään kesää sukunsa alkulähteellä Parikkalassa Jääskeläinen epäröi Viipuriin palaamista, mutta taipui, kun sisar ei pitänyt tilannetta vaarallisena.

Kirjailija kärsi muutenkin huonosta terveydestä ja kotona Viipurissa hän näki öisin painajaisia. Sekä lääkäri että tuttava, kenraali Öhquist kehottivat hänyä lähtemään ajoissa evakkoon.

Lähtö jäi Aleksis Kiven päivään 10. lokakuuta. Paasikivi oli matkustanut neuvottelumatkalle Moskovaan, YH aloitettu ja sisäministeri Kekkonen kehottanut naisia, lapsia ja vanhuksia lähtemään kaupungeista evakkoon. Sisarukset joutuivat matkustamaan tavaravaunussa toisen sisaren luo Karttulaan Kuopion lähelle.

Kun vaara näytti menevän ohi, he palasivat pimennettyyn Viipuriin, mutta lähtivät jo viikon kuluttua vain välttämättömien tavaroiden kanssa uudelleen junalla Karttulaan.

Evakossa kirjailija sai ankaran sydänkohtauksen. Muutenkin hän reagoi yhtä herkästi kuin sankarittarensa Eva: Viipurin ensimmäistä pommitusta edeltävänä yönä hän heräsi hädäntunteeseen. Myöhemmin hän näki painajaisunta, että Viipurissa tapahtuu jotakin pahaa. Juuri silloin ns. aavetykki alkoi ampua kaupunkiin. (Moision mukaan aavetykki ampui summittaisin kohteisiin, mutta Mikko Porvalin dekkarissa Veri ei vaikene desantti antoi kaupungista ohjeita, minne ampua.)

Viipurin menetys talvisodassa kirvoitti Jääskeläisen kirjoittamaan tuotannossaan poikkeuksellisen, nykyaikaan sijoittuvan romaanin Idästä saapuu myrsky. Lyhyt välimatka kuvattuun selittää romaanin heikkouksia. Kirjailijalle kokemusten läpikäyminen oli kuitenkin Moision mukaan raskas mutta terapeuttinen kokemus.

Kirjailijan traumaattinen sisällissota

Teemu Keskisarjan mukaan elämä punaisessa Viipurissa jatkui talvella 1918 suureksi osaksi ennallaan. Esimerkiksi elokuvissa käytiin ahkerasti. Aluksi sattui muutamia veritekoja, mutta yleisesti ottaen vain tunnettujen vastustajien oli syytä piileksiä maan alla, esimerkiksi naamioituneina sairaaloissa. Tehokasta kotietsintää punaiset eivät saaneet aikaiseksi. Kunniansanan hyväksyminen osoittautui naiiviksi, vapaaksi päästetyt nuorukaiset pujahtivat rintaman toiselle puolen. Vakoilu kukoisti, ja valkoinen sodanjohto sai tarvitsemansa tiedot.

Aikalaiset eivät kokeneet asioita näin järkevästi. Jääskeläinen oli vallankumouksen, itsenäistymisen ja sodan – joka hänelle oli vapaussota – 16-17-vuotias eli Matti Virtasen mukaan ”otollisessa iässä”, jolloin maailmankatsomus muovautuu ja lisäksi luonteeltaan epätavallisen herkkä.

Lempi Jääskeläinen kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Tyttö vanhassa kaupungissa toisaalta yleisiä asioita, joista kuultiin toisen tai kolmannen käden kertomuksina: venäläiset sotilaat murhasivat vallankumouksen huumassa upseereitaan, punaiset murhasivat ennen sotaa kolme nuorta suojeluskuntalaista ja juuri valkoisten tuloa punaiset murhasivat vankinsa.

Kaikki tämä herätti Jääskeläisessä pelkoa, että kuka tahansa ”porvari” voi joutua murhatuksi.

Yksinhuoltajaäidin kauppa jouduttiin sulkemaan, ja ruuasta oli pulaa tai se oli ala-arvoista. Kauppa-apulaiset ja tutut pojat piiloutuivat. Punaiset etsivät kotitarkastuksissa elintarvikkeita etsittiin ja yrittivät saada perheen kertomaan tiedot piilopaikoista.

Jääskeläisen äiti kuoli, ja syyksi tulkittiin se, ettei tämä kestänyt levotonta aikaa. Äidin kuoleman jälkeen myös Jääskeläinen sairastui vakavasti, ja tauti uusiutui ylioppilaaksi tulon jälkeen, minkä vuoksi hän pystynyt ystäviensä tavoin lähtemään opiskelemaan. Tervehdyttyään hän teki virastotyötä, kunnes ensimmäisten kirjojen menestyksen rohkaisemana ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Kaiken kaikkiaan sisällissota oli Jääskeläiselle niin traumaattinen, että sen aikana koettu pelko selittää osaltaan hänen pelkoaan Neuvostoliittoa kohtaan

Jääskeläinen Vanhan Suomen historian kuvaajana

Lempi Jääskeläinen saavutti aikoinaan suosion romaaneillaan, jotka kertovat hänen kotikaupunkinsa Viipurin ja ylipäänsä Vanhan Suomen historiasta.

Viipurilaisesta kauppiassuvusta kertovasta neliosaisessa Weckroothin perhe -sarjassa Jääskeläinen kuvataan, miten viipurilaiset porvarit kamppailevat oikeuksiensa puolesta Venäjän vallan alla.

Filip Weckroothin (1931) nimihenkilö voisi päästä Katariina II:n rakastajaksi, mutta suomalaisen miehen itsetunto ei salli olla vain yksi monista.

Natalia von Engelhardt -sarjan nimihenkilön äiti on syntyisin Weckrooth. Näin Natalialla on kaksoisidentiteetti: hän on pietarilainen aatelistyttö, mutta hänen äidinpuoleiset sukulaisensa ovat viipurilaisia porvareita.

Taistelussa Viipurista (1935) Kustaa III:n aloittamasta sodasta on aluksi huolissaan vain nuori Natalia, kun taas venäläiset naiset huvittelevat huoletta. Kun Ruotsin laivasto sitten uhkaa Viipuria, venakot itkevät ja voivottelevat, mutta Natalia pysyy tyynenä. Venäläisen ailahtelevuuden ja hysterian vastakohdaksi asetetaan suomalainen vakavuus ja rohkeus.

Natalia avioituu vapaaherra Fabian von Steinheilin kanssa ja vihkii miehensä serkkunsa opetuksiin. Tämä kauppias on todennut Viipurin porvaristosta: ”me olemme suomalaisia, mistä kansallisuudesta sitten polveudummekin.” Siksi Viipurista ”ei saa tulla venäläistä gorodia. Eikä meistä, Viipurin porvareista, koskaan voi tulla venäläisiä.”

Toisessa osassa Keisari rakastuu (1936), joka sijoittuu Suomen sotaan, Aleksanteri I rakastuu Nataliaan ja tämä häneen. Lopulta Natalia päättää pysyä uskollisena miehelleen, vaikka ei enää rakasta tätä.

Suomen valtiattaressa (1937) Aleksanteri matkustaa Napoleonin hyökättyä Venäjälle 1812 Turkuun tapaamaan Ruotsin kruununprinssiä Kaarle Juhanaa, entistä Ranskan marsalkka Bernadottea, joka vaatii liiton ehtona Ahvenanmaata. Aleksanteri kysyy neuvoa Natalialta.

Natalian mielestä myönnytykset kertoisivat heikkoudesta. Hän ei halua ”luovuttaa yhtään ainoaa pienintä kalliota” Suomesta, jonka keisari on antanut hänen ”ruhtinaskunnakseen” nimittämällä hänen miehensä Fabianin Suomen kenraalikuvernööriksi.

Weckrooth- ja Natalia-sarjat osoittivat lukijoille, että viipurilaiset olivat Venäjän vallan alla pysyneet sydämeltään suomalaisina ja että autonomia-aika palautti ”kokonaisen Suomen”. Natalian sanat Suomen valtiattaressa ennakoivat suomalaisten asenteita syksyllä 1939 – ehkä jopa vahvistivat niitä.

Tietoja

Jääskeläinen, Lempi: Tyttö vanhassa Viipurissa. Otava 1961.

Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala 2013.

Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja. Otava 1983.

Toivola, Lea: Valloittaja ja Suomi-neito. Mika Waltari -seuran vuosikirja Illusioni 2012. [Vertailu: Z. Topeliuksen Suomen herttuatar, Lempi Jääskeläisen trilogia Taistelu Viipurista, Keisari rakastuu ja Suomen valtiatar ja Mika Waltarin romaani Tanssi yli hautojen].

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. SKS 2001.

Kirjailijasta Wikipediassa

Inkeriläisten historiaa 

Olen kirjoittanut blogiin Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene.

Päivitetty 8.7.2017 (korjattu ja lisätty henkilötietojen osuutta) ja 13.7.2017 (korjattu lähinnä kirjoitusvirheitä), 18.7.2017 (korjattu sitaatteja).

Oiva Autio: Katkerat vuodet

Oiva Aution Katkerat vuodet on harvinainen evakkoromaani, sillä henkilöt ovat ortodokseja Laatokan pohjoispuolella sijaitsevasta Raja-Karjalasta.

Katkerien vuosien (1968) ydin ei ole kuitenkaan evakkoudessa kuin sodan yleisissä vaikutuksissa ihmissuhteisiin.

Romaanissa on järkyttävä kuvaus päähän haavoittuneesta sotainvalidista, joka kärsii jatkuvaa kipua.

Myöskään rintamaa on harvoin kuvattu armottomammin.

Näitä teemoja käsittelen evakkokokemusten jälkeen.

Tervarannan perhe

Katkerien vuosien pääosassa on Tervarannan perhe, jolla on hyvinvoiva maatila. Perheessä on neljä lasta: sodan syttyessä 17-vuotias Veikko, oppikoulua käyvä 14-vuotias Kauko, kansakoulua käyvä Eero ja iltatähti 6-vuotias Veera.

Romaanin alussa eletään YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikaa ja paikkakunnalla on sotilaita. Yksi sotilaista antaa Veeralle vanikkaa ja näyttää pienen tyttärensä kuvaa.

Kun evakuointikäsky tulee, äiti itkee, mutta isä sanoo: ”No lopeta jo itkusi, mitä se meitä auttaa. Kyllä tietää…joka  tomusta meidät teki.”

”Taivaan ranta leimusi tulipunaisena. / Se, mitä rakennettiin kuukausia, meni nyt tunneissa maan tasalle.”

Äiti ja lapset matkaavat Kiteelle, mutta isä jää. Hän käy jouluna perheensä luona mutta lähtee takaisin ja kuolee ennen uutta vuotta – ei sodassa vaan sydänkohtaukseen, toki siihenkin varmaan vaikuttaa sota.

Sukunimi, uskonto, kieli

Tervarannan perheellä on aikoinaan ollut venäläinen sukunimi, Tserbakoff, mutta isoisä on vaihtanut sen suomalaiseksi.

Yksi kyläläisistä, Konsta Jemidorff, on kuitenkin pitänyt sukunimensä. Hän valittaa muille, kun alue vallataan jatkosodan aikana takaisin: ”Kaikki ryssäksi haukkuvat jo…Poika, ainoa poikakin saa kärsiä. Koulussa muut olivat viskelleet häntä, kun opettajalle meni puhumaan, tämä siitä vielä vihastui: ’Oma syysi, miksi ette ole muuttaneet nimenne?’”

Konstalle sukunimi on identiteetin perusta: ”Kun minulta otetaan Jemidorff pois, olen kuin alasti riisuttu. Kuinka minä, vanha mies, enää muuta nimeä pystyisin kantamaan. Ja kun sen kerran olen oppinut kirjoittamaan…”

Paine yhdenmukaiseen suomalaisuuteen tulee siis jo kotiseudulla, jossa sitä edustaa muualta muuttunut kansakoulunopettaja.

Ortodoksisen uskonsa Tervarannan perhe on säilyttänyt, ja sillä on teoksessa olennainen osuus.

Katkerissa vuosissa on paljon repliikkejä, jotka ovat pääasiassa yleiskieltä höystettynä muutamalla murresanalla. Vain eräs vanha eukko puhuu karjalan kieltä, jota puhuttiin rajan toisella puolen. (Tietoja karjalan kielen puhujista Suomessa ja Raja-Karjalasta on artikkelin lopussa.)

Evakoiden huonot ja hyvät kokemukset

Kiteellä perheen lehmää ei ruokita kunnolla, ja sitten väitetään, etteivät evakkojen lehmät lypsä. Kun Kauko menee piian kanssa tansseihin ja lainaa rekeä pyytämättä ensin lupaa, isäntä haukkuu perheen ryssiksi: ”Ryssä se on, joka toisen pelejä luvatta lainaa, piian kanssa huoraa.”

Kiteeltä perhe joutuu muuttamaan Isoonkyröön. Siellä isäntä on hyväntahtoinen mies, joka uskovaisena on ottanut töihin myös linnassa istuneen Köpin.  Köpi soittaa suutaan niin, että isäntä antaa hänelle potkut. Köpi kostaa ne Veikolle pahoinpitelemällä tämän tovereidensa kanssa. Nämä kuitenkin hillitsevät Köpiä, koska eivät halua linnaan. Veikko valehtelee kotona, että kaatui pyörällä.

Kansakoulussa lapsia kiusataan murteen ja ortodoksisen uskon takia. Veikko ottaa eroa entisyyteen iskemällä kärpästä niin, että ikoni särkyy.

Eero joutuu ison poikajoukon pahoinpitelemäksi. Ajan tapaan hän tajuaa, ettei aikuisille kannata kertoa. Hän hoitaa asian valmistamalla paukun, jolla saa poikien suosion.

Kun perhe palaa kotiseudulle 1942, naapurit kirjoittavat vieraskirjaan: ”Nyt kun olette taas lähdössä kauniiseen Karjalaan, toivomme teille onnea ja menestystä. Suokoon Korkein, ettei teidän enää koskaan tarvitsisi lähteä pois kotoanne. Me paikkakuntalaiset tulemme muistamaan teitä aina rehtinä ja työteliäinä naapureinamme, siksi tämä eron hetki on meistä ikävä. Mutta emme ajattele itseämme, sillä olette onnellisia siellä, missä olette syntyneet. Olette paljon kertoneet Karjalasta ja olemme vakuuttuneita, että mitkään uhraukset Karjalan hyväksi eivät ole liikaa.” 

Emme saa tietää, miten vilpittömiä toivotukset ovat. Jotain kertoo kuitenkin se, että perhe on niin läheisissä väleissä naapureiden kanssa, että nämä on kutsuttu vierailulle hyvästejä varten.

Paluu kotiin ei ilahduta kaikkia perheenjäseniä. Ekaluokkalainen Veera on parhaiten sopeutunut Isoonkyröön, ja hänen tulee ikävä luokkatovereita jo junamatkalla: ”Olisimme olleet siellä Pohjanmaan kodissa…Ei olisi täällä tarvinnut valssata.” 

Ongelmat ovat osittain samat myös kotiseudulla

Kaikkia ongelmia ei panna evakkouden tiliin. Poikien välisiä tappeluja syntyy myös, kun on palattu kotiseudulle, mutta nekin päättyvät nopeasti sopuun.

Sen sijan kansakoulunopettaja vierastaa oppilaita ja haukkuu nämä: ”Oppilaat ruikuttavat ja huutavat kuin mitkäkin bolseviikit – – missä on suomalainen kuri, missä?” Opettaja ei tajua, että Jaskan häiriköinti johtuu ainakin osaksi siitä, ettei hän saa kunnalta kenkiä vaan joutuu käyttämään kumisaappaita.

Kotiseudulla tavat ovat tutut ja kaikkien asiat tiedetään: ”Postin tulon aikana oli asemaparakki tupaten täynnä väkeä. Aluksi kokoonnuttiin viitisen minuuttia ennen junan tuloa, myöhemmin oli parakki täynnä jo tuntia ennen junan saapumista. Juttu luisti. Täällä sai tietää kaikki kylän ja rintaman uutiset. Tiedettiin, kuka edellisviikolla oli kaatunut, kuka odotti kylässä lasta, mistä sai paloöljyä, mistä kynttilöitä, mistä pohjanahkaa, kuka oli saanut kenkäavustuksia, mistä pappi oli viimeksi saarnannut. Ja viikkoa ennen Sortavalan ja Värtsilän välisen linja-autoliikenteen aloittamista tiedettiin siitä täällä.”

”Kaupassa käytiin ahkerasti, usein ei mitään ostettukaan, sitä enemmän kyseltiin. Kysyttiin kankaita, nahkaa, öljyä, sakariinia, kaikkea, mikä mieleen juolahti, mitään ei kaupassa kuitenkaan ollut. Siitä eivät mielet pahoittuneet. Ja seuraavana päivänä oltiin utelemassa jälleen. Kun kuormaa tuotiin kauppaan, oli suuri joukko kyläläisiä ottamassa sitä vastaan. Jälleen sama kysely, jälleen samat vastaukset. Odotettiin huomista.” 

”Ne, jotka tulivat lomille, eivät puhuneet mitään sotatapahtumista, ja jos humalaan itsensä joivat, eivät sittenkään puhuneet, riitelivät ja hyppivät aseineen, herättivät koko kylän; jos sillä päällä olivat, kertoivat, kuinka monta ryssää olivat nitistäneet. Ja sitten kun pirtissä alettiin utsia, mies julmistui jälleen. Kaikki ne pitäisi tappaa ryssät, ei sääliä ketään. Ei naisia eikä lapsia, olihan niillä sellaisiakin. Ja alkoi uusi riita. Piti äkkiä saada kurkkuun viinaa ja sovinnon sanoja, muuten ei hyvä seurannut.”

Eräissä juhlissa käy ilmi, että kyläläiset eivät ole niin yhtenäisiä kuin näyttää. Jotkut miehistä ovat olleet punaisia.

Lottakokouksessa taas nähdään naisten keskinäistä ilkeyttä.  Emäntä, jonka tytär on saanut aviottoman lapsen, kostaa Tervarannan perheen äidille vihjaamalla, mitä tämän poika on tehnyt.

Kolmiodraama ja sotainvalidin kohtalo

Kaikkein traagisimmin sota vaikuttaa vanhimpiin poikiin Veikkoon ja Kaukoon.

Kun on palattu kotiseudulle, Veikko rakastuu Sinikkaan. Sinikka on aiemmin seurustellut Veikon ystävän Vikin kanssa, mutta hän valitsee Veikon, ja he menevät naimisiin.

Jatkosodassa Veikko on kersantti mutta johtaa vänrikin asemasta, kun taas Viki ampuu käteensä päästäkseen pois sodasta.

Muutenkin sotaa kuvataan raadollisesti. Jotkut upseereista ovat kelvottomia, jotkut miehistä menettävät hermonsa. Kotirintamalla eräs leirin vartijana toimiva alikersantti ampuu vangin.

Kotiin päästyään Viki viettelee Sinikan. Tämän kuultuaan Veikko ensin raivostuu ja repii vaimonsa puvun etumuksen. Riitaa seuraa kuitenkin rakastelu, jonka jälkeen Veikko sanoo: ”Se on sitten viimeinen kerta…ja muistat. Ensi kerralla tapan teidät molemmat. Ja itseni lopussa. Se on niin.”

Sitten seuraa kirjan traagisin ja koskettavin osuus. Veikko haavoittuu päähän, jonne jää sirpaleita. Muisti pätkii, ja hän käyttää särkylääkkeiden lisäksi viinaa. Hän lyö vaimoaan. Lopulta hän ampuu itsensä.

Sodan seurauksia on tuskin koskaan kuvattu armottomammin.

Kielletty rakkaus ja raskas päätös

Toiseksi vanhin poika Kauko rakastuu Veikon leskeen Sinikkaan ja tämä häneen. Kun äiti soimaa Kaukoa kuultuaan kylällä juoruja, että poika on viettänyt yön Sinikan kanssa, Kauko vastaa uhmaavasti: ”Pirun kuulustelu tämä on olevinaan! Ka olin olin, koko yön. Ja itsestäni vastaan. Lapset! Voi jumalauta! Kelpaan minäkin jonnekin, tykkien ruuaksi. Siellä en ole lapsi…Pitäisi kai ottaa kastepuku päälle, etten tekisi syntiä ennen sankarikuolemaa. Minä näin ne arkut, minä. Asemalla. Kolme kappaletta. Haisevat kuin ryökäleet…”

”Juon jos juon, ei siitä enon silmille tarvitse lentää. Ei hänellä ole osuutta. Itse minä viinat tilasin. Vai olisiko minun pitänyt mennä kirkkoon pyytämään armoa Jumalalta, että säästyisin sodassa ja toiset kuolisivat? Elä kuule rupea kuulustelemaan…Kun maalitauluksi kelpaan, kelpaan kai makaamaan naisen vieressä. Siinä nyt koko satu, vieläkö mitä?”  

Kauko on menettänyt uskon, joka muulle perheelle on tärkeä. Hän sanoo Sinikalle: ”Pelkäsin rankaisevaa Jumalaa, kaikkea, kaikkea, kaikkea. Nyt en pelkää. – – Ennemmin tai myöhemmin saan selkääni sen kirotun pistimen, josta uneksin joka yö. Arkailin tullessani sinun luoksesikin. En enää. Tulen koska minua huvittaa. Riitelen koska haluttaa. Juon koska haluttaa. On niin perhanan hyvä elää kun ei tarvitse havitella taivasta.”

Kaukosta tulee upseeri, joka alun haparoinnin jälkeen osaa hommansa. Hän ottaa Kuuterselässä vastaan puna-armeijan suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944. Kun viereiset osastot murtuvat eikä hän saa ajoissa sanaa, hän noudattaessaan käskyä jää saarroksiin.

Kaukon onnistuu viedä muutama jäljelle jääneistä miehistään suon kautta taaksepäin, mutta hän haavoittuu jalkaan. Miehet auttavat häntä, mutta kun jalka aiheuttaa kuumeen, hän tajuaa itse, ettei henkiinjäämisestä ole toivoa. Niinpä hän määrää miehensä jatkamaan ja jää yksin jälkeen aseessaan yksi patruuna.

Lähtö toiselle evakkomatkalle

Perhe ei ehdi romaanin aikana saada tietoa Kaukon kohtalosta – todennäköisesti hänet kirjataan kadonneeksi, koska miestenkin kohtalo jää auki. Äiti torjuu Sinikan epäilykset, mutta epäilee itsekin pahinta, koska kirjeitä ei ole tullut pitkään aikaan.

Romaani päättyy lähtöön toiselle evakkomatkalle. Eero sanoo polttavansa kaiken, ettei se jää viholliselle: ”Saavat viedä kolhoosinsa kuusen alle. Täällä eivät herrastele, niin.” Äiti pyytää tikut takaisin: ”Miten sitten asut kun takaisin tullaan?”  Eero on kuitenkin varma, ettei takaisin tulla enää koskaan.

Taustaa

Oiva Autio syntyi 1933 Suistamolla. Hän oli sota-aikana siis kuusi-yksitoistavuotias, samanikäinen kuin romaaninsa Veera.

Koulutukseltaan Oiva Autio oli ekonomi. Hän kuoli 1976 Iisalmessa.

Katkerat vuodet jäi Oiva Aution ainoaksi romaaniksi. Se pohjautuu kirjailijan oman perheen kokemuksiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oiva_Autio

Suistamo sijaitsee Raja-Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Kyseessä oli alue, joka jäi Pähkinänsaaren rauhassa 1323 Novgorodille, joten asukkaat olivat tai heistä ortodokseja. Tuolloin ratkaiseva identiteettitekijä oli uskonto.

Ruotsilla alue oli vain vuodet 1617-1721. Silloin sitä kohdeltiin ”voittomaana” kuten myös Skoonea tai Baltiaa, joten ihmisillä ei ollut niitä oikeuksia joita ihmisillä ydin-Suomessa ja ydin-Ruotsissa oli. Lisäksi Ruotsi vainosi ortodokseja niin että monet muuttivat Venäälle ns. Tverin Karjalaan.

Venäjä valloitti koko Suomen ja teki siitä 1809 autonomisen suuriruhtinaskunnan, johon 1812 liitettiin ns. Vanha Suomi eli Ruotsin Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa menettämät Suomen alueet.

Vasta autonomian loppupuolella kansallisuus nousi uskontoa tärkeämmäksi identiteetin määrittelijänä.

Vuonna 1937 Suistamolla asui 8122 henkeä, ja 62.8 prosenttia heistä oli ortodokseja. Kokonaisuutena Raja-Karjalassa oli 38 000 ortodoksia.

Toinen huomattava seikka on, että 29 000 Raja-Karjalan asukkaan äidinkieli oli karjalan kieli, eli se mitä puhuttiin rajan takana. Lisäksi karjalan kieltä puhuivat Porajärven ja Repolan pakolaiset, joten yhteensä karjalan puhujia oli ennen sotia noin 33 000-34 000.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suistamo

https://fi.wikipedia.org/wiki/Raja-Karjala

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_kieli