Seppo Suihko: Sodasta ja rakkaudesta

Seppo Suihko kertoo teoksessaan Sodasta ja rakkaudesta vanhempiensa tarinan jatkosodan aikana, mutta myös siitä miten kirjeet voivat auttaa aikuista lasta ymmärtämään vanhempia.

Seppo Suihkon teos vanhempiensa Olli Suihkon ja Leena Kuusen nuoruudesta Sodasta ja rakkaudesta (Books on Demand) on esimerkki siitä, miten yksityistä ja yleistä aineistoa yhdistelemällä luodaan kiinnostava henkilö- ja ajankuva, jossa ei vältetä kertomasta nykyajalle outojakaan ilmiöitä.

Teoksen päälähteenä on vanhempien kirjeenvaihto jatkosodan aikana. Muita lähteitä ovat isä Olli Suihkon päiväkirja ja tämän satunnaiset kertomukset pojilleen näiden ollessa pieniä sekä Antti Henttosen ja Matti Lappalaisen kirjoittama Rajajääkäripataljoona 4:n historiikki Tuolla puolen Syvärin (1991). Henttonen toimi Olli Suihkon taistelulähettinä. Olli Suihko kuului kirjan toimituskunnan puheenjohtaja ja antoi käytettäväksi päiväkirjansa.

Vänrikki Olli Suihkon ja lotta Leena Kuusen katseet kohtasivat, kun molemmat olivat jatkosodan alussa matkalla kuorma-auton lavalla kohti rintamaa. Myöhemmin molemmat sattuivat Nurmoilan kylään, jonne VI armeijakunnan esikunta sijoittui.

Missään muissa olosuhteissa pari olisi tuskin alkanut seurustella, niin erilaiset taustat heillä oli ja asialla oli tuohon aikaan suuri merkitys.

Karjalaistaustainen työläispoika

Olli Suihko syntyi 1918 Laatokan pohjoispuolella Ruskealan Harlussa. Hänen lapsuutensa tuntuu ulospäin kovalta: hän menetti äitinsä synnytyksessä ja jäi isovanhempiensa huostaan, poika asui isänsä luona vain pari vuotta yhdeksän-yksitoistavuotiaana ja suhde jäi etäiseksi, ja sen jälkeen Ollista huolehtinut Ville-setä oli ”koirakoulumainen” kasvattaja.

Ville Suihkon luona Ollilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua, mikä siihen aikaan oli etuoikeus. Mutta toisin kuin varakkaammissa perheissä, luokalle jäämistä ei suvaittu eikä sellaiseen ehkä ollut varaakaan. Olli siirtyi ammattikouluun, oppi sorvaajaksi ja harjoitteli eri osastoilla. Toisaalta hän saattoi luottaa siihen, että työuraa auttaisivat jatkossa suhteet: Ville Suihko oli Valkeakosken ammattikoulun rehtori, tehtaanomistaja Juuso Waldenin lähipiiriä ja Valkeakosken Hakan ensimmäinen puheenjohtaja.

Muutto Valkeakoskelle oli merkittävä myös ideologisesti: isä oli sosialidemokraatti, Ville-setä taas suojeluskuntamies, eikä ennen sotaa voinut olla molempia. Olli liittyi suojeluskuntaan 14-vuotiaana (ehkä tarkoitetaan suojeluskuntapoikia?) ja menestyi siellä hyvin, samoin urheilussa Valkeakosken Hakan riveissä. Kunnostautuminen molemmissa epäilemättä nostatti itsetuntoa ja korvasi näin koulumenestyksen puutetta. Osittain sotilaan ja urheilijan taidot menivät päällekkäin, mikä huomattiin nopeasti sodan aikana.

Olli aloitti asevelvollisuuden suorittamisen syyskuun alussa 1939. Marraskuun viimeisenä päivänä alkoi talvisota, mutta Olli joutui kuukaudeksi Hennalan sotasairaalaan. Raatteen ja Kuhmon taisteluissa hän palveli JR 65:ssä taistelulähettinä ja partioiden vetäjänä. Ennen sodan päättymistä Olli oli ylennetty alikersantiksi ja sodan päätyttyä hänet määrättiin reserviupseerikouluun, mikä oli poikkeuksellista muille kuin ylioppilaille. RUK:n päätyttyä hän jatkoi asevelvollisuuden suorittamista ja toimi aseupseerina ja koulutustehtävissä.

Vaikka Ollin lapsuus tuntuu kovalta, hän oli luonteeltaan valoisa ja optimistinen.

Sivistyneistöperheen ylioppilastyttö

Leena Kuusi syntyi helsinkiläiseen yläluokan perheeseen 1920. Granfeltit olivat aatelissukua, mutta 1800-luvun lopulla isoisä oli fennomaani-innossaan muuttanut perheen kielen suomeksi. Isä Aarne Kuusi oli jopa suomentanut sukunimensä Kuuseksi. Tämä saattoi auttaa työuraa suomenkielisissä vakuutuslaitoksissa. Lopulta isä toimi vakuutusyhtiö Salaman toimitusjohtajana.

Isä kasvatti lapset itsenäisiksi, mutta tämän periaatteet vaikuttivat alitajuisesti heidän ratkaisuihinsa. Koska isä luotti heihin, he eivät halunneet rikkoa luottamusta.

Perheen varakkuutta ei tuotu esiin, sillä arvoja olivat vaatimattomuus ja raittius. Ruokapöydässä noudatettiin asketismia: ei väkeviä juomia, ei kahvia, ei tupakkaa, ei mausteita.

Toisaalta arvona oli sivistys. Äiti Alli ohjasi lapset kulttuurin pariin.  Lapset kirjoittivat, soittivat ja lauloivat. Oman lehden nimi oli Kotikuusen kuiskehia.

Mutta äidin kautta siirtyi myös toisenlainen perintö, ”degeneraatio Wegeliana”. Oman äidin Anna Zidbäckin, omaa sukua Wegelius, ahdistus siirtyi Allille. Hän oli ankaran uskonnollinen, jätti lapset palvelijoiden huostaan ja pakotti molemmat Helsingissä ja Mäntyharjun Jylhässä päivittäisiin hartaudenharjoituksiin.

Ennen sotaa äiti Allilla diagnosoitiin maanis-depressiivinen sairaus, jota nykyään kutsutaan kaksisuuntainen mielenhäiriöksi. Hän vietti jaksoja sairaalassa ja myös omaehtoisessa retriitissä.

Äiti arvosti poikiaan, etenkin vanhinta Mattia, mutta väheksyi tyttäriään. ”Maijasta ja Leenasta ei hänen mielestään voinut tulla mitään.” Maijalla diagnosoitiin 30-luvulla sama sairaus kuin äidillään, mutta hän toipui.

Niinpä vaikka Leena näytti saaneen syntymälahjaksi kaiken maallisen hyvän, häntä vaivasi häntä sisäinen epävarmuus.

Leena pääsi ylioppilaaksi keväällä 1939. Hän oli opiskellut musiikkia ja laulanut Heikki Teittisen perustamassa Suomen ensimmäisessä kamarikuorossa.

Vanhimmat veljet olivat äärioikeistolaisia: Matti kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS) ja Pekka IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta Leenaan, jonka ihanteet ja asenteet olivat ehdottomia.

Leena esiintyi Merjan Kaiussa, Pekan johtamassa Sinimustien lausuntakuorossa. Ohjelmistoon kuului runoja Matin runokokoelmasta Runon ja raudan kirja.

Ennen talvisotaa Leena osallistui Maan Turvan viihdytysjoukkoihin, joka esiintyi YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin) kutsutuille sotilaille pitkin itärajaa.

Talvisodan jälkeen Leena aloitti opiskelun Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Jatkosodan alkaessa hän ilmoittautui muonituslotaksi VI Armeijan esikuntaan, olihan hänen itsensä toimittava niin kuin hän oli toisia kehottanut.

Esimerkillinen sotilas ja upseeri

Olli Suihko osallistui jatkosotaan Rajajääkäripataljoona 4:n (RjP4) riveissä.

Rajamiehistä koostuva Rajajääkäripataljoona 4 perustettiin Syvärinkaupungissa joulukuun alussa 1941. Pataljoona koostui eri joukko-osastojen rajajääkäreistä. Nämä yksiköt oli koottu rajavartijoista ja rajaseutujen asukkaista. Koska niiden paikallistuntemus talvisodan rauhassa luovutetuista alueista oli ollut tärkeä jatkosodan hyökkäysvaiheessa, ne olivat joutuneet koviin taisteluihin.

Kun Suomi oli vallannut 1941 Itä-Karjalan, RjP4:n asemat olivat Syvärinkaupungin ja Pertjärven välisessä maastossa. RjP4 oli osa Rajajääkäriprikaatia, joka kuului 7. divisioonaan joka taas oli Aunuksen ryhmää.

Olli johti jääkärijoukkuetta. Se oli eliittipataljoonan eliittijoukkue, joka heitettiin usein pahimpaan paikkaan. Lisäksi hän toimi tarkka-ampujana, urheilu-upseerina, tiedustelupartioiden vetäjänä ja komppanianpäällikkönä.

Aunuksen rintamalla asemasota ei alkanut vielä joulukuun alussa 1941, kun Mannerheim pysäytti suomalaisten etenemisen. Puna-armeija yritti iskeä takaisin ensin Gorassa joulu-tammikuussa 1941 ja huhtikuussa 1942 Pertjärvellä. Molemmat hyökkäykset suomalaiset onnistuivat torjumaan.

Jälkimmäisessä tapauksessa Ollin 50-miehisen partion tehtävänä oli ottaa selvää venäläisten asemista ja haitata näitä. Ollin metodina oli harjoitella perusteellisesti ja ottaa kaikki mahdollinen huomioon sekä tuumia yhdessä miesten kanssa onnistumismahdollisuuksia. Sitten mentiin pervitinin voimalla. Tällä kertaa palattiin ilman tappioita.

Tämän jälkeen mittavampi taistelutoiminta laantui kesäkuuhun 1944 asti. Partiomatkoja Olli kuitenkin teki lähes viisikymmentä.

”Uhmamielellä, kiihko rinnassa tehtävän takoessa pääkuoressa riennetään, ryömitään, ammutaan. Jokainen tekee vaistomaisesti sen tarkemmin ajattelematta jonkin ’urotyön’, joka muulloin nostaisi hiukset pystyyn.”

Omien miestensä keskuudessa luutnantti Suihko ”yrittää vitsailla, ottaa löysin rantein ja syventyä jokaisen huoliin ja asioihin”, mutta Leenalle hän saattoi kirjoittaa epävarmuudestaan.  Kaikesta Olli ei kuitenkaan kertonut kirjeissään, vaan noudatti ajan yleistä periaatetta, että sotilaan ei pidä valittaa läheisilleen asioista, jotka ovat kaikille yhteisiä ja joita ei voi muuttaa, ja siten raskauttaa näitä.

Toki sotasensuurikin oli otettava huomioon, mutta se ei näytä kirjeisiin suuremmin puuttuneen.

Lisäksi ”Ollille oli tärkeää osoittaa kunnostautumistaan Leenan silmissä.  Tapahtumien selostus toimi varmaan Ollille myös terapiana.”

Myöskään Rajajääkäripataljoona 4:n historiikissa Tuolla puolen Syvärin ei juuri kerrota sodan nurjista puolista. Seppo Suihkon kirjassakin on aukkoja, koska Olli ei kirjoittanut kaikesta. Niinpä saadaan tietää, että eräs sotilas ampui kostoksi sotavangin, mutta ei sitä rangaistiinko häntä vai ei ja miten.

Olli eli sodan lähellä miehiään. Hirsistä rakennetussa korsussa lattia lainehtii vettä sateen jälkeen tai lumen sulettua, ruokahuolto pelasi tai ei. Esikunnissa sekä ruoka että vaatteet olivat paremmat eikä siellä välttämättä ymmärretty tavallista sotilasta.

Asemasodan aikana oli tärkeää sekä pitää huolta fyysisestä kunnosta että mielialasta. Molempia päämääriä palveli urheilu, jossa Ollilla oli tärkeä osa. Hän oli huipputekijä niin ampumisessa, hiihdossa kuin suunnistuksessa sekä yleisurheilussa moniottelijana. Helmikuussa 1942 hänestä tuli pataljoonan jääkärijoukkueen johtaja ja urheilu-upseeri.

Seurustelun vaikeudet

Leena ja Olli alkoivat tapailla Nurmoilassa ystävinä, mutta jouluyönä ”Viattomat suukot muuttuvat kuumiksi suudelmiksi.” Tapaninpäivänä ”he ajelivat mustan hevosen vetämässä reessä pitkin Aunuksen kyläteitä tähtien tuikkiessa ja pakkasen paukkuessa.”

Tammikuussa 1942 pari joutui eroamaan, ja kirjeenvaihto alkoi. Tapaamisia oli 1942-4 vain muutamia vuodessa, ehkä yhteensä kymmenisen kertaa.

”Leena epäröi, Olli on varma tunteistaan.” ”Olli ei erittele tunteitaan ja tarkastele niitä eri valaistuksissa. Se säästää monilta henkisiltä kamppailuilta, mutta pelottaa Leenaa. Olli ei pysähdy punnitsemaan heidän ’tapaustaan’.”

Sen sijaan Leena noudattaa perheen periaatetta: ”Asiat pitää pohtia puolelta ja toiselta.” Leena selittää heti alkuun, ettei ole Ollin ihannetyttö, ja luettelee huonot puolensa.

Seppo Suihko kommentoi: ”Vähemmän sisukas sulhaskandidaatti kenties vetäisi omat johtopäätöksensä ja luovuttaisi.”

Vaikka tausta ja koulutus erottavat, yhdistävääkin on: ”perheitten arvot ovat lähellä toisiaan; raittius, ahkeruus, rehellisyys ja isänmaallisuus. Kummankin suvut – Ollin kohdalla Villen – ovat kansalaissodan aikana valkoisten puolella. Leenan vanhimpia veljiä ja Villeä voi pitää aikansa oikeistoradikaaleina.”

Leenan lottakausi kesti huhtikuun loppupuolelle 1942. Sen jälkeen hän jatkoi agronomin opintojaan. Vuonna 1943 hän oli maatilaharjoittelijana Lopella sijaitsevalle Leppälahden tilalla.

Lokakuussa 1942 pari tapasi Helsingissä. Kun ”Leena jatkaa pohdiskeluaan suhteen mahdottomuudesta”, Olli otti sen todesta eikä seuraavana päivänä tullutkaan tapaamiseen. Leena yllättyi, sillä hän ”ei ole hetkeäkään kuvitellut, että he voisivat erota. Hän on puhunut Ollille omasta epävarmuudestaan, koska on toivonut Ollin valavan varmuuttaan häneenkin.” Seuraavana päivänä järkyttynyt Leena meni asemalle, ja sovinto syntyi.

Samoissa merkeissä seurustelu sitten jatkui vuosikausia. Kyse ei ole siitä, että Leena olisi epävarma siitä, rakastaako Ollia vai ei, vaan siitä että ”hänen uskonsa omiin kykyihinsä vain vaihtelee.” Taustalla on äidin vähättelyn alas painama itsetunto sekä äidin ja sisaren mielenterveyden horjuminen.

Tyttöystävän ailahtelut saivat Ollin uskomaan, että Leena kaipasi omansäätyistään kumppania. Leena torjui tämän ja vakuutti arvostavansa Ollia, joka oli yhtä älykäs kuin veljet, mutta toisella tapaa: ”Hän on säilyttänyt sodassa henkisen tasapainonsa. Jotakin valoisinta ja huolettominta poikamaisuutta on hävinnyt, mutta tilalle on tullut vastuuntuntoa. Hän ottaa johtamisen vakavasti. Hän voi olla häikäilemätön ja muista piittaamaton, äärimmäisten vastakohtien yhdistelmä, jollaisia tämä aika pojista pyrkii muokkaamaan.”

Seppo Suihko kommentoi Leenan erästä kirjettä: ”Joko taas! Voisiko joskus panna kirjeen lähettämättä paperikoriin? Tai kirjoittaa pöytälaatikkoon tyyliin ’Rakas päiväkirja’? Tai pitää sisäisen puheensa sisällään? Omaelämäkerrallisen fiktionkin kirjoittaminen olisi tehnyt hyvää.” Leena oli kuitenkin omaksunut äidiltään ehdottoman totuuden ja rehellisyyden ihanteet.

Perheitten erilainen tunneilmapiiri ja kommunikaatiotapakin tuotti vaikeuksia. Ollin lähetti Leenalle sisariensa kirjeitä, joissa nämä ”ilmaisevat itseään Ollin tavoin avomielisesti ja hellän sydämellisesti”, kun sen sijaan ”Leenan perhe välttää hellempiä tunteita. Lyödään leikiksi puheen mennessä hempeäksi. Sydämellisyyttä ja sisäisten asioiden käsittelyä pidetään lapsellisena ja helliä sanoja tunteiluna.” Tällä panssarilla perheenjäsenet suojelivat ”herkästi haavoittuvan sisimpänsä”. Juuri tämän vastakohdan takia Olli ilmeisesti viehätti Leenaa: ”Olli on välittömämpi ja lämpimämpi kuin kukaan toinen.”

Olli olisi halunnut edetä seurustelussa nopeammin ja tavata kahden kesken. Hän kysyi, miksi heidän pitäisi pidättyä seksistä, kun heillä kerran oli vakavat aikeet tulevaisuuden suhteen. Mutta Leena ei hyväksynyt ”vapaata rakkautta”. Moraalin lisäksi hänellä oli myös käytännöllisiä syitä: maineen menestys ja raskaus, kun varmaa ehkäisyä ei ollut. Muutenkaan avioliitto tai edes kihlaus ei tässä vaiheessa ollut Leenalle vaihtoehto. Myös sotalesken kohtalo saattoi pelottaa.

Kesällä 1943 Jylhässä pidettiin ”nuorisopäivät”, joihin Leenan ja Ollin lisäksi osallistuivat Leenan pikkuveljet ja toisen tyttöystävä. Sekin oli Leenan äidin mielestä arveluttavaa, mutta isä oli antanut luvan.

Maaliskuussa 1944 Olli tapasi Leenan Helsingissä ja he sopivat kihloihin menosta heinäkuun alussa. Mutta toisin kävi.

Suurhyökkäys 1944

Olli odotti, että länsiliittoutuneiden maihinnousun yhteydessä Suomikin saa ”rautaa kotona ja korvessa”. Sen sijaan hän uskoi, että ”Saksan vastaisku tulee olemaan musertava”.

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi Kannaksella 9.6. ja johti suomalaisten perääntymiseen. Mannerheim antoi 16.6. käskyn vetäytyä Itä-Karjalasta. Seuraavana päivänä Syvärin takana oleva puna-armeijan 7. armeijakunta sai Stalinilta käskyn tuhota Aunuksen ryhmä. Puna-armeijalla on kaksitoista divisioonaa ja suuri määrä erityisaselajien joukkoja, Aunuksen ryhmällä kolme divisioonaa ja yksi prikaati.

Suomalaiset vetäytyivät Syvärin yli joen pohjoispuolelle. RjP4 varautui suojaamaan 7. divisioonan vetäytymistä. Venäläiset tekivät yllättäen maihinnousun Laatokan koillisrannalle ja uhkasivat suomalaisten sivustaa.

RjP4 joutui kovimpiin taisteluihin Tokkarin viivytysasemassa, jonka hallussapito oli tärkeää, koska se suojasi VI armeijakunnan vetäytymistä Aunuksen kannaksen länsiosassa. ”Ollille tilanne on helpompi kuin monille muille. Hermot ja lihakset ovat kunnossa, pää kylmänä.”

Leena ei saanut Ollilta kirjettä kolmeen viikkoon. ”Hän vakuuttaa itselleen, että vääryys ja väkivalta voi tässä maailmassa savuttaa näin kirkuvaa riemuvoittoa. Mutta ehkä on nöyrryttävä ajattelemaan, ettei oikeus voita heidän sukupolvensa kohdalla, vaan vasta seuraavan tai sitä seuraavan sukupolven aikana. Silloin he kaksi ja monet muut saavat omat unelmansa uhraten elää, kärsiä ja ehkä menehtyä kerran koittavan valoisan tulevaisuuden lunnaiksi.”

Kun Olli viimein sai lomaa, pari vaihtoi Leena aiemmin ostamat kihlasormukset 3.9. Seuraavana päivänä tuli aselepo.

Olli joutui vielä Lapin sotaan. Siellä eräät asukkaat pitivät enemmän saksalaisista kuin suomalaisista. Marraskuussa 1944 Olli joutui sairaalaan juotuaan eräässä mökissä maitoa, joka oli myrkytetty petrolilla. Joku saksalaismielinen emäntä oli tehnyt saman muillekin.

Marraskuussa Olli kotiutettiin armeijasta yli viiden vuoden jälkeen.

Suurin haaste sodan jälkeen

Vasta rauhan tultua pari saattoi tutustua toistensa ”arkiminään”.

Vuoden 1945 Leena opiskeli Lepaan puutarhaopistossa. Ehkä he tulevaisuudessa hoitaisivat Jylhän tilaa? Olli taas opiskeli Helsingin teknillisessä koulussa. Ville-setä suunnitteli Ollille uraa Valkeakoskella, mutta kasvattipoika oli itsenäistynyt.

Sota oli vaikuttanut ratkaisevasti Ollin elämään. Menestys johtajana sodassa oli kohottanut itsetuntoa ja upseerin arvo oli auttanut kihlaamaan tytön, joka muuten olisi ollut saavuttamaton.

Olli kirjoitti päiväkirjaa, jota Leena luki ja kirjoitti omia kommenttejaan. Olli ei edelleenkään ymmärtänyt Leenan käytöksen ja mielialojen vaihtelua, mutta häntä vaivasi myös alemmuudentunne ”voimakasta ja esiintymisvarmaa” morsianta kohtaan.

Olli näki painajaisia sodasta, mutta sodan loppuminen merkitsi myös sotasankarin arvon menetystä. Toisin kuin Leenan yliopistossa opiskelevat veljet, Olli ei ollut saanut opintolomaa sodan aikana, eikä opiskelun aloittaminen 26-vuotiaana ollut helppoa. Paineet onnistua olivat vielä muita kovemmat, sillä 0lli halusi saavuttaa Leenan akateemisen suvun hyväksymisen.

Molemmat idealisoivat toista ja vähättelivät itseään: ”Kummallakin on toiselta puuttuvia ominaisuuksia.”

Uskontoonkin pari suhtautui eri tavalla. Olli on säilyttänyt lapsenuskon, kun taas Leena on saanut hänen tarpeekseen kodin pakollisista hartaushetkistä.

”Heillä ei ole paluutietä, on vain pyrittävä yhdessä eteenpäin.”

Kesällä 1945 ristiriidat lieventyivät eikä pahoja yhteenottoja enää ollut. Pari sopi naimisiin menosta loppukesällä 1946.

Mutta tulikin uusi, odottamaton koettelemus: loka-marraskuussa 1945 Leena sairastui lapsihalvaukseen eli polioon. Hän joutui olemaan kolme viikkoa kulkutautisairaalassa, jossa hoitona oli liikkumattomuus. Säryt olivat kovat.

Leenan mielestä avioliitto ei voinut toteutua, sillä hän ei halunnut Ollin vaivoiksi. Tai niin hän ainakin sanoi, vaikka sisimmässään ilmeisesti halusi, että Olli vakuuttaisi hänelle päinvastaista. Eikä Olli luovuttanut: kaveria ei jätetty rauhankaan aikana. Leenan kunto parani kuntoutuksen avulla, mutta invaliditeetti jäi.

Vihdoin heinäkuun lopulla 1947 olivat häät. Leenan perheen avulla saatiin asunto Johanneksenrinteeltä.

Tuoreena aviovaimona Leena vertasi elämäänsä vuoteen 1945, jolloin kaikki oli päältä katsoen ollut kunnossa: ”vastasaatu rauha, hyvä toveripiiri, hyvä sulhanen, mainio terveys”. Silti hän oli ollut ”kummallisen tasapainoton, rauhaton, kaikenlaisten epäilysten vallassa”. Vaikka hänellä oli edelleen ”ailahteluja, synkkyyden ja epätoivon puuskia”, hän oli enimmäkseen ”sanomattoman onnellinen”, sillä toisin kuin terveenä, hän osasi nyt arvostaa sitä, mitä hänellä oli.

Ehkä ristiriitojen käsittely etukäteen oli sittenkin ollut hyödyksi, niin tuskallista kuin se oli Ollille ollutkin.

Olli oli valmistunut teknikoksi joulukuussa 1946, ja Leenan laudaturtyö valmistui joulukuussa 1947. Ollin suunnitelmat jatko-opiskelusta romuttuivat, kun esikoinen Seppo syntyi syyskuussa 1948. Vaikka Leenakin meni töihin, tulot eivät tahtoneet riittää, sillä Leenan invaliditeetin takia oli palkattava kotiapulainen. Toinen poika Sampo syntyi 1951.

Matalasta koulutuksestaan huolimatta Olli teki nousujohteisen uran, ja hänestä tuli lopulta Yhtyneiden kuvalehtien henkilöstöpäällikkö ja johtoryhmän jäsen. Leena puursi eläkeikään asti vakuutusvirkailijana.

Olli kuoli 1994 ja Leena 2007.

Aikuinen lapsi löysi vanhempansa syvemmällä tavalla

Sodasta ja rakkaudesta on kertomus myös siitä, miten aikuinen lapsi saa kirjeiden ja päiväkirjan avulla vanhemmistaan syvemmän käsityksen ja siten ymmärtämään ja arvostamaan heitä näiden kuoleman jälkeen, vaikka näiden eläessä avoimet keskustelut ovat jääneet käymättä.

Aikoinaan sodan kokeneiden vanhempien ja 60-lukulaisten nuorten yhteentörmäys oli väistämätön, olivathan heidän kokemuksensa niin erilaisia. Mutta vuosien vieriessä perspektiivi laajeta, kun näkee sekä vanhempansa että itsensä sukupolvien ketjua: mitä vahvuuksia ja heikkouksia, asenteita ja arvoja kukin on vanhemmiltaan saanut ja mitä edelleen lapsilleen välittänyt.

Nykyään kuulee usein väitettävän, ettei kukaan selvinnyt sodasta traumatisoitumatta. Olli Suihko osoittaa, että se oli mahdollista. Sotaa korostamalla sivuutetaan se, että traumoja voi saada muutenkin, kuten Leena Kuuselle kävi äidin väheksynnän takia.

Seppo Suihko uskoo, että sota vaikutti isän persoonallisuuteen ja toimintaan kasvattajana hyvin vähän. Olli käytti vähän alkoholia eikä ollut arvaamaton, saati väkivaltainen. Kasvatusmenetelmät olivat perinteisiä, remmi oli silloin tällöin käytössä. Esikoisen erilainen luonne olisi kaivannut ”monivivahteisempaa ulottuvuutta”, mutta ainakin ”Isän ja poikien yhteisistä urheiluista jäi pojille elämän mittainen liikuntaharrastus.”

Isä ”jäi esikoiselleen yksiulotteisemmaksi; tarmokkaaksi urheilijaksi, sotasankariksi ja päälliköksi, miksei myös ihmisten yhdistäjäksi ja sosiaalisesti lahjakkaaksi hauskanpitäjäksi.” Niinpä Ollin sodanjälkeisen päiväkirjan paljastamat syvät mietteet olivat pojalle elämys. Olisiko niin, että isän ollut helpompi näyttää herkempi puolensa tyttärelle kuin pojalle, jolle hän haluaa olla esikuva?

Äiti taas ei invaliditeettinsa takia saanut haaveilemaansa työtä, ja hänen oli luovuttava myös rakkaasta harrastuksesta kuorolaulusta, kun invalidi ei sopinut kuoron imagoon. Kotona oli kuitenkin piano, ja äiti ”välitti pojilleen sukujensa kulttuuriperintöä, humanismia ja musiikkia” kuten oma äitinsä aiemmin. Kirjeiden ansiosta Seppo Suihko alkoi suhtautua äitinsä tiukkoihin moraalikäsityksiin ymmärtäväisemmin kuin nuorena.

”Perheemme arjessa ja juhlassa kohtasi kaksi erilaista kulttuuria. Ehkä sen vuoksi en itse ole ollut täysin kotonani kummassakaan.” Vaikka tällainen on rankkaa yksilölle, se auttaa kirjallisessa työssä.

Mannerheim-risti jäi saamatta, mutta elämä onnistui

Olli oli ollut pataljoonan komentajan Olli Korhosen luottoupseeri. Korhonen oli kysynyt Ollilta, haluaisiko tämä Mannerheim-ristin vai ylennyksen kapteeniksi. Olli oli asettanut etusijalle ristin, mutta jos hän ei saisi sitä, komentaja on luvannut ylennyksen. Mutta Korhonen jäi sotavangiksi 6.7. Seuraajan ja Ollin välillä vallitsi luottamuspula. Sekä risti että ylennys jäivät saamatta.

Olli kuulee myöhemmin, että syynä olisi ollut myös kaksintaistelu Lauri Törnin kanssa, jota saman aikaan oli samasta prikaatista ehdotettu ritariksi.

Kun Seppo Suihko kirjoittaa, että ”Mannerheim-ristin kenties Ollin nenän edestä saaneesta Lauri Törnistä tuli legendaarinen sotasankari”, joka ”nousi maineeseen”, kun taas ilman ristiä jäänyt isä ”sotilaana unohdettiin”, ei käy selville, onko poika pahoillaan asiasta. Toisesta perspektiivistä nimenomaan Olli Suihko onnistui elämässään: hän ei jäänyt kiinni sota-ajan identiteettiin, puhumattakaan että olisi paennut maasta kuten Törni, vaan onnistui luomaan rauhan aikana työuran ja perustamaan perheen.

Kirjallisuutta

Henttonen, Antti & Lappalainen, Matti: Tuolla puolen Syvärin. Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa. Otava 1991.

Günter Grass: Ravunkäyntiä

Günter Grassin Ravunkäyntiä kertoo historian suurimmasta merionnettomuudesta. Samalla romaanissa näytetään, miten historiaa vääristellään ja käytetään vihan lietsomiseen nettiaikana.

Romaanin Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002, suom. Oili Suominen 2002) minäkertoja on Paul Pokriefk. Aihe on hänelle henkilökohtainen ja kipeä, mutta hän yrittää lähestyä sitä järjellä ja monelta puolelta.

Paul Pokriefk nimittää 30. tammikuuta kolminkertaisesti kirotuksi päivämääräksi: hän syntyi 30.1.1945, samana päivänä kuin Wilhelm Gustloff -laiva upposi. Haverin symboliikkaa lisäsi, että Hitler oli nimitetty Saksan valtakunnankansleriksi 30.1.1933 ja Wilhelm Gustloff, jonka mukaan laiva oli nimetty, oli syntynyt 30.1.1895.

Minäkertojan tausta

Selviydyttyään vastasyntyneen poikansa kanssa Wilhelm Gustloff -laivan haaksirikosta kertojan äiti Tulla Pokriefk asettui asumaan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä (myöhemmin DDR:ssä) sijaitsevaan Wilhelm Gustloffin kotikaupunkiin Schweriniiin.

Tulla opiskeli puusepäksi. Hänestä tuli kommunisti, joka itki Stalinin kuolemaa. Samalla hän muisteli ihastellen vanhempiensa lomamatkaa natsiaikana Wilhelm Gustloff -laivalla, jossa ei ollut luokkia. Yksityisesti hän muisteli jatkuvasti laivan uppoamista, mikä osoittaa tapahtuman traumaattisuutta.

Tullan poika Paul eli tuleva kertoja muutti nuorena Länsi-Saksaan, jossa hän ryhtyi lehtimieheksi. Hän työskenteli ensin oikeistolaisissa Springerin lehdissä ja sitten vasemmistolehdissä.

Paul sai 35-vuotiaana opettaja Gabin kanssa pojan, Konradin eli Konnyn. Gabi kuitenkin otti eron, eikä Paulilla ollut juurikaan yhteyttä poikaansa. 15-vuotiaana Konny muutti isoäitinsä Tullan luo Schweriniin.

Äiti Tulla on aina odottanut, että hänen poikansa Paul kirjoittaisi Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta: ”Mää elän vaan sitä varten, että poika viä joskus olis todistamassa.”

”Ja jäinen meri ja ne lapsiraukat kontit pystys. Paat kaiken ylös sitte. Sen sää oot meille velkaa, kerta selvisit hengissä. Mää kerron sulle joskus siittä kaikesta, prikulleen, ja sää sitten kirjotat ylös…”

Nettiin ilmaantuu uusnatsihenkinen Veritodistajan (Blutzeuge) blogi, jonka ylläpitäjäksi ilmoitetaan Schwerinin Toveriyhteisö. Vähitellen Paul alkaa aavistaa, ettei mitään yhteisöä ole olemassa vaan blogin ylläpitäjä on hänen teini-ikäinen poikansa Konny, jolle isoäiti Tulla on syöttänyt pakolaistarinoitaan lapsesta asti.

Yleinen tausta: kolme tarinaa

Yleisellä tasolla kertoja kuvaa rinnakkain kolmea tarinaa, joiden päähenkilöiden kohtalot törmäävät toisiaan vastaan.

Wilhelm Gustloff syntyi 30.1.1895 Schwerinissä. Keuhkosairauden takia hän ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan vaan oleskeli parantolassa Sveitsissä. Sodan jälkeen hänestä tuli Sveitsin kansallissosialistien johtaja.

Gustloffin kerrotaan sanoneen: ”Kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat minulle vaimo ja äiti. Jos Johtajani [= Hitler] käskisi minun tappaa heidät, minä tottelisin.” Veritodistaja-blogissa tämä kuitenkin kiistetään.

Wilhelm Gustloff -laivan tuleva upottaja Alexander Marinesko syntyi vuonna 1913 Odessassa Mustanmeren rannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Itämerellä sukellusveneen päällikkönä.

Juutalainen David Frankfurter aikoi tehdä itsemurhan, mutta matkustikin Sveitsiin ja ampui Wilhelm Gustloffin 4.2.1936. Tekonsa jälkeen Frankfurter ilmoittautuu poliisisille: ”Ammuin koska olen juutalainen. Olen täysin tietoinen teostani enkä kadu sitä missään tapauksessa.”

Kertoja kommentoi: ”Minua eivät ole koskaan miellyttäneet sellaiset ihmiset, jotka tuijottavat aina vain yhteen pisteeseen, kunnes jokin käryää, savuaa, leimahtaa. Niin kuin nyt vaikka Gustloff, jolle Führerin tahto oli ainut päämäärä, tai Marinesko, joka rauhan vuosina harjoitteli vain yhtä asiaa, laivanupotusta, taikka David Frankfurter, joka oikeastaan aikoi ampua itsensä mutta halusikin viitoittaa kansalleen tien ja teki toiseen ihmiseen neljä luodinreikää.”

Halpoja lomamatkoja kansalle

Saksan työrintaman johtaja Robert Ley peri lakkautettujen ammattiyhdistysten rahat ja käyttää niitä työläisten vapaa-ajan viettoon. Kraft durch Freude (= KdF = voimaa ilosta) -järjestö järjesti halpoja lomamatkoja työläisille. Tämä oli yksi natsien keinoista saavuttaa tavallisen kanan suosio.

KdF rakennutti laivoja, jotka vievät työläisiä risteilemään Norjan vuonoille, Madeiralle ja Italiaan. Ensimmäinen laiva ristittiin natsien aatteen marttyyriksi katsoman Wilhelm Gustloffin mukaan.

Sodan aikana Wilhem Gustloff -laiva on enimmäkseen laiturissa sairaalana, sitten parakkina, jolloin sen väriksi muutetaan harmaa.

Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen

Tammikuussa 1945 Wilhelm Gustloff -laiva lähti Gotenhafenista (nykyisin Puolaan kuuluva Gdynia) kuljettamaan tuhansia pakolaisia, haavoittuneita, sotilaita, laivaston aputyttöjä. Laivaan otettiin viime hetkellä rekisteröimättömiä matkustajia, koska puna-armeija lähestyi uhkaavasti. Kaikkiaan laivassa on arvioitu Wikipedian mukaan olleen yli 10 500 henkeä. Kapteeneita oli neljä ja heillä oli erimielisyyksiä. Pelastusveneitä oli liian vähän ja nekin jäässä.

Punalaivaston sukellusveneen S-13:n komentaja Alexander Marinesko oli nauttinut alkoholista ja naisista Turussa (jonka satamaa Neuvostoliitto oli saanut välirauhansopimuksessa 1944 oikeuden käyttää sodassa Saksaa vastaan). Marineskon oli saatava tehdyksi jotain suurta, joka estäisi rangaistuksen.

Antaessaan käskyn ampua torpedot Marinesko uskoi, että kyseessä oli sotilaslaiva. Mikään laivassa ei ilmaissut muuta.

Kyseessä on historian suurin merionnettomuus (Wikipedian mukaan viimeisen arvio on yli 9300). Ravunkäynnin mukaan uhrien määrästä on eri lähteissä vaihtelevia lukuja, koska aluksessa olevien ihmisten määrä ei tiedossa. Varmaa vain on, että menehtyneet olivat pääasiassa naisia ja lapsia, yli 1200 pelastunutta taas pääasiassa miehiä, joukossa kaikki neljä kapteenia.

Laivan uppoamisesta ei kerrottu Natsi-Saksan uutisissa mitään, mutta huhut haverista levisivät.

Kun puna-armeija pääsi Saksan alueelle, se valloitti mm. Nemmersdorffin. Kun Saksan armeija valtasi paikkakunnan takaisin, kävi ilmi, että puna-armeija oli tehnyt siellä hirmutöitä. Niistä kertominen osoittautui kuitenkin huonoksi propagandaksi. Se ei suinkaan lietsonut taistelutahtoa vaan pikemmin lamautti ihmisiä. Venäläisten halveksunta muuttui venäläisten peloksi.

Vaikenemisen ajasta eloonjääneiden kokoukseen

Sodan jälkeen natsien muistomerkit tuhottiin, myös Wilhelm Gustloffin hautamuistomerkki Schwerinissä, DDR:ssä, jossa Tulla asui. Siellä puna-armeija esitettiin sankarillisena vapauttajana. Siksi ei saanut julkisesti muistella myöskään Wilhelm Gustloff -laivan siviiliuhreja.

Vasta kun muuri oli murtunut, Tulla vei Wilhelm Gustloffin haudalle ruusuja 30.1.1990: ”Mut en mää Gustloffille niitä ruusuja. Se ny oli vaan yks natsi muitten tapettujen joukossa. Ei, sille laivalle mää ne kukkaset vein ja niille lapsraukoille jotka kuoli jääkylmään mereen, ja tasan kello kaksikymmentäkaksikahdeksantoista mää laskin ne valkoset ruusut. Ja multa pääsi poru, vaikka siittä on jo neljäkymmentäviis vuotta…”

Viiden vuoden kuluttua, kun laivan uppoamisesta oli 50 vuotta, oli mahdollisuus pitää eloonjääneiden kokous.

Heinrich Schön oli kirjoittanut laivan uppoamisesta perusteellisen kirjan, mutta se ei saavuttanut Tullan hyväksyntää: ”Kyllä pitäs olla enämpi henkilökohtainen ote. Tää ei tuu sydämestä!”

Heinrich Schön oli tavannut S-13:n pursimiehen Vladimir Kurotškinin, joka oli päällikön käskystä lähettänyt matkaan kolme laivaan osunutta torpedoa, ja ystävystynyt tämän kanssa. Tätä eivät henkiin jääneet hyväksyneet, vaan Schön leimattiin venäläismieliseksi:

”Heidän [= eloonjääneiden] mielestään sota ei ollutkaan vielä loppunut. Heille venäläiset olivat ryssiä, torpedot murha-aseita. Mutta Vladimir Kurotškinin kannalta katsoen nimetön, uppoava alus oli täynnä natseja, jotka olivat hyökänneet hänen isänmaahansa ja vetäytyessään noudattaneet poltetun maan taktiikkaa. Vasta Heinrich Schöniltä hän sai kuulla, että torpedojen osuttua alukseen yli neljätuhatta lasta hukkui tai jäätyi tai katosi laivan mukana syvyyksiin. Pursimies näki sitten lapsista painajaisia pitkään ja toistuvasti.”

Veritodistaja-blogin yksipuolisuus

Veritodistaja-blogi esiintyy objektiivisena historiantutkimuksena, mutta kertoja löytää siitä useita kohtia, jotka on jätetty pois: ”Miksi hän [= Konny] jätti mainit-sematta laivaan päässeet tuhat sukellusvenemiestä ja 370 laivaston aputyttöä, samaten kuin kiireesti asennettujen ilmatorjuntatykkien miehistön?”

Blogissa ei kerrota myöskään kroatialaisista vapaaehtoisista, riittämättömistä radiolaitteista eikä kymmenen pelastusveneen poistamisesta.

Kertoja kysyy: ”Miksi Konny valehteli? Miksi poika huijasi itseään ja muita? Miksi hän, joka yleensä oli niin pilkuntarkka yksityiskohdista ja tunsi laivan kohtalot KdF-ajoilta alkaen ja akselitunnelia ja pesulan takimmaista nurkkaa myöten, ei nyt halunnut myöntää, ettei Oxhöftin laiturissa maannut sen paremmin Punaisen Ristin kuljetusalus kuin pelkästään pakolaisilla lastattu iso rahtilaivakaan, vaan sotalaivaston alainen aseistettu matkustaja-alus, johon oli ahdettu ties minkälaista väkeä? Miksi hän kielsi sen, mistä oli jo vuosikaudet ollut mustaa valkoisella ja jota eivät edes taantumukselliset homekorvat enää kiistäneet? Aikoiko hän muuttaa koko jutun sotarikokseksi ja tehdä todellisia tapahtumia kaunistelemalla vaikutuksen Saksan ja maailman skineihin? Niinkö kiihkeästi hän halusi saada kaiken näyttämään puhtaalta uhrilta, ettei hänen kotisivuilleen päässyt edes siviilipäällikkö Pedersenin sotilasvastine, komentajakapteeni Zahn saksanpaimenkoirineen?”

Kertojan kysymykset ovat retorisia. Hänelle on selvää, että Konny valikoi ja peittelee tosiasioita, koska hänen tarkoituksenaan on ”luoda selvä ja yksiselitteinen viholliskuva”.

Vihapuhe johtaa veritekoon

Netissä Konny esiintyy nimellä Wilhelm, mikä viittaa selvästi Wilhelm Gustloffiin. Hänen kiistakumppanikseen ilmestyy juutalainen David. Heille kehittyy viha-rakkaus-suhde: ”Moikkaa vaan, senkin kloonattu natsisika!” ”Hyvät voinnit, jutsku!”

Kun nuorukaiset tapaavat, alku sujuu hyvin. Mutta kun David sylkee Wilhelm Gustloffin muistokiveä, Konny ampuu Davidin kuten Frankfurter ampui Wilhelm Gustloffin. Samalla tavoin kuin Frankfurter, Konny ilmoittautuu itse poliisille, tunnustaa tekonsa ja perustelee sitä: ”Ammuin koska olen saksalainen”.

Oikeudenkäynnissä käy ilmi, että Davidin oikea nimi on Wolfgang Stremplin eikä hän ole juutalainen vaan oli vain samastunut juutalaisuuteen luettuaan natsien hirmutöistä.

Tämän kuultuaan Konny sanoo: ”Ei se asiaa muuta. Vain minun oli pääteltävä, puhuiko ja toimiko tämä minun Davidina tuntemani henkilö juutalaisena.”

Kun Konnylta kysytään, onko koskaan tuntenut ainuttakaan juutalaista, hän vastaa: ”Ei se ollut relevanttia minun tekoni kannalta. Minä ammuin periaatteesta.”

Konny sanoo, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan sinänsä, mutta nämä ovat ”vierasta ainesta arjalaisten kansojen piirissä. Muuttakoot kaikki Israeliin, sinnehän ne kuuluvat.”

Isä Paul kommentoi: ”Oliko Konnysta ylipäätään vihaamaan? Moneen kertaan hän kielsi vihanneensa juutalaisia. Minä olisin taipuvainen puhumaan Konnyn rationalisoidusta vihasta. Hänen vihansa paloi säästöliekillä. Mutta pitkään. Se oli kiihkottomasti, suvuttomasti lisääntyvää vihaa.”

Hanna Muraja sanoo Grass-esseessään kirjailijan esittävän, että Konnyn kaltainen usko vääjäämättömään historialliseen prosessiin ”peittää näkyvistä yksilöiden kärsimyksen ja sen yhteiskunnalliset ehdot sekä sen, että historia rakentuu viime kädessä yksilöiden teoista ja tekemättä jättämisestä”.

Syypäänä isä vai isoäiti

Oikeudenkäynnissä Konnyn taustaa psykoanalysoidaan, jolloin syyksi tekoon pannaan Konnya isättömyys.

Kertoja puolustautuu mielessään: ”Lopulta syylliseksi havaittiin aina isä. Ja kuitenkin juuri Gabi Konnyn ainoana huoltajana päätti olla puuttumatta asiaan, kun hänen poikansa muutti Möllnistä Schweriniin, missä tämä sitten lopullisesti joutui äidin kynsiin.”

Samalla kertoja kuitenkin toivoo: ”Kunpa minä, isätön lapsi, en olisi milloinkaan tullut isäksi!”

Kertoja puolestaan syyttää äitiään, Konnyn isoäitiä Tullaa: ”Äiti, äiti on yksin syyllinen. Noita, kettupuuhka kaulallaan. Varsinainen virvaliekki [- – -] ”

”Äiti sen hänelle syötti. Siksi, äiti, ja myös siksi että synnytit minut laivan upotessa, minä vihaan sinua. Kohtauksittain vihaan sitäkin että selviydyin hengissä, sillä jos sinä silloin, äiti, kun käsky kuului ’pelastautukoon ken voi’, olisit tuhansien muiden tapaan loikannut yli laidan ja pelastusliiveistäsi huolimatta jähmettynyt jäisessä vedessä tai jos keula edellä uppoavan aluksen imu olisi temmannut sinut ja minun syntymättömyyteni meren syvyyksiin…”

Toisaalta kertoja tulkitsee: ”Vai saattaisiko olla mahdollista, ettei puolustusasianajaja ollutkaan väärässä, kun hän tulkitsi äidin aiheuttaman Wilhelm Gustloff -fiksaation isänkorvikkeen etsinnäksi? Hän muistutti, että Gustloffien avioliitto oli ollut lapseton. Paikkaansa etsivälle Konny Pokriefkelle oli siten ikään kuin tarjoutunut virtuaalinen aukko. Uusi teknologia, etenkin Internet, mahdollisti tämäntapaisen paon nuoruuden yksinäisyydestä.”

Konnyn esitelmän kieltäminen

Kertoja pohtii, miten Konnyyn vaikutti, että tältä kiellettiin koulussa esitelmän pitäminen Wilhelm Gustloff -laivasta.

Opettajien mukaan Konnyn esitelmissä oli ”runsaasti kansallissosialistista aate-sisältöä, joka tosin oli osattu tuoda esiin älykkään peitellyllä tavalla, esimerkiksi niin että oli korostettu ’luokatonta kansanyhteisöä’ ja ujutettu taitavasti mukaan vaatimus ’ideologiasta vapaan muistomerkkien suojelun’ aikaansaamisesta, mikä tarkoitti erityisesti entisen natsijohtajan Wilhelm Gustloffin eliminoitua hautakiveä”.

Entisestä Itä-Saksasta peräisin oleva opettaja perustelee kieltoa koulunsa antifasismilla, entisestä Länsi-Saksasta kotoisin oleva opettaja periaatteella ”vastusta ajoissa”.

Kertoja myöntää, ”että sekä Gabi että minä epäonnistuimme. Meidän kummankin olisi pitänyt tietää, mitä Möllnissä tapahtui. Kasvattajana ja opettajana, joskin toisessa koulussa, Gabi sai taatusti tiedon, että hänen poikaansa oli kielletty pitämästä esitelmää arkaluontoisesta aiheesta tekstin sisältämien ’erheellisten tendenssien’ takia, kuten sanonta kuului; mutta myöntää täytyy, että minunkin olisi pitänyt kiinnostua enemmän poikani asioista.”

Kertoja myöntää vielä toisenkin laiminlyönnin: hän olisi voinut sopia työmatkansa niin, että olisi voinut olla läsnä vanhempainilloissa, joissa olisi voinut kyseenalaista kiellon.

Gabi taas halusi olla solidaarinen opettajakollegoilleen ja oli muutenkin ”ruskeita” aatteita vastaan. Hänestä esitelmien kieltäminen oli oikein, koska Wilhelm G:ustloffin syntymäpäivä oli samalla Hitlerin valtaannousun vuosipäivä.

Kertojan synti

Ex-vaimo Gabi syyttää kertojaa: ”jos jollakulla niin sinulla on salaisia oikeistosympatioita, yhä vielä…”

Kertoja myöntää: ”Kylläkyllä! Tunnenhan minä omat syöverini. Tiedän, miten hikistä homma on pitää ne asiat vakan alla. Yritän olla kuin en olisikaan, en sitä eikä tätä. Esitän yleensä puolueetonta. Sillä jos saan toimeksiannon, tulipa se mistä vain, minä vain totean, miten asiat ovat, selostan vain, mutta periksi en anna…”

Teemaa ei käsitellä laajemmin, mutta ilmeisesti kertojan syntinä on liiallinen puolueettomuus, se ettei hän ole ottanut asioihin kantaa.

Ristiriitainen Tulla

Jenny-täti sanoo kertojan äidistä ja Konny isoäidistä Tullasta: ”Oikeastaan Tullaa voi ymmärtää vain, jos tajuaa, että hänestä olisi pitänyt tulla nunna, stigmatisoitunut tietenkin…” Stigmatisointi tarkoittaa Kristuksen haavojen ilmestymistä ihoon.

Jenny-täti selittää Konnyn tekoa: ”Paha siinä pyrkii ulos. Nuoruudenystäväni Tulla, sinun rakas äitisi, kyllä tietää mitä se tarkoittaa. Voi sentään, miten usein me saimme kärsiä hänen kiukunpuuskistaan.” Tulla oli ilmiantanut Jennyn ottoisän, joka vietiin Sutthofin keskitysleiriin.

Toisaalta Tulla oli nähnyt ”sota-aikanakin kaikkien sokeiksi tekeytyneiden uhallakin” luukasan ja sanonut sen ääneen.

Tulla on siis ristiriitainen hahmo. Kertojan mukaan ”varmaa ainakin on, että äiti on pitelemätön. Puoluekaaderinakaan häntä ei saatu pysymään aisoissa.”

Toimeksiantaja

Romaanin minäkertoja mainitsee myöhemmin, että hänet oli palkannut kirjoittamistehtävään henkilö, jota hän nimittää vuorotellen ukoksi, pomoksi ja toimeksiantajaksi. Tämä oli löytänyt hänet Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta eloonjääneiden luettelosta.

Toimeksiantaja ilmoittaa kerran kertojalle: ”Kaikkien niiden juonenkulkujen, jotka liittyvät kiinteästi tai höllästi Danzigin kaupunkiin tai sen ympäristöön, pitäisi oikeastaan olla hänen hommiaan”, mutta ”Paha kyllä, sen tarinan tutkiminen ei ollut häneltä sujunut.”

Toimeksiantajan julkaisuista mainitaan Koiranvuosia, Günter Grassin romaani, vaikka kirjailijaa ei mainita nimeltä.

Ravunkäynnin todellinen kirjoittaja on tietysti Günter Grass itse – kyseessä on Daniel Defoen Robinson Crusoesta alkaen kirjailijan ja lukijan välinen sopimus.

Kertoja sanoo, että hän kirjoittaa äidin pakottamana. Tulla on kuitenkin Günter Grassin henkilöhahmo: hän esiintyy jo romaanissa Kissa ja hiiri ja Koiranvuosia.

Kertojan mukaan ”Kyllähän se painaa ukkoa [= toimeksiantajaa]. Oikeastaan, hän sanoo, olisi ollut hänen sukupolvensa tehtävä kuvata Itä-Preussin pakolaisten kurjuutta: talvisäässä kohti länttä pyrkiviä pakolaissaattueita, kuolemaa lumituiskun keskellä, tien laidalla tai railoissa, kun Veikselinlahden jää pommituksista ja hevosvaunujen painosta alkoi pettää ja kun Heiligenbeilistä tuli silmänkantamattomien lumiaavojen yli yhä vain lisää väkeä, sillä venäläisten kostoa pelättiin…pako…valkoinen kuolema. Missään tapauksessa, hän sanoo, pakolaisten kärsimyksistä ei olisi saanut pysyä vaiti vain koska oma syyllisyys oli valtava ja koska katumus ja tehtyjen rikosten myöntäminen oli niinä vuosina ensi sijalla, eikä koko tätä välteltyä teemaa olisi saanut jättää pelkästään nurjamieliselle oikeistolle. Laiminlyönti oli suunnaton…”

Kerrontatapa: ei ajatuksia

Kertoja on saanut ”pomolta” määräyksen, että hän ei saa kuvaa henkilöiden ajatuksia koska niitä ei voi tietää, ei myöskään mitä kuolleet kokivat ja tunsivat laivan upotessa: ”Kieltotaulu oli voimassa alun alkaenkin. Hän kielsi minua ehdottomasti spekuloimasta Konnyn ajatuksilla, leikkimästä ajatusleikkejä sillä, mitä pojan mielessä liikkui, saati sitten kirjoittamasta julki, millaiset ajatukset poikani pääkopassa voisivat muotoutua sanoiksi ja siteerattaviksi lauseiksi.

Hän sanoi: ’Kukaan ei tiedä, mitä hän ajatteli ja ajattelee nyt. Otsan taakse ei mennä, ei hänen eikä muiden. Pääsy kielletty. Sananmetsästäjille ei-kenenkään maata. Turha kurkistella kallon alle. Eihän kukaan sitä paitsi kerro mitä ajattelee. Ja se joka yrittää, valehtelee ensimmäisessä lauseenpuolikkaassa. Lauseet, jotka alkavat näin: Sinä hetkenä hän ajatteli… tai: Hänen mielessään liikkui… ovat aina pelkkiä kainalosauvoja. Mikään ei ole yhtä tiiviisti kiinni kuin ihmisen pää. Tehokkainkaan kidutus ei tuota aukottomia tunnustuksia. Siksi emme tiedä, mitä Wolfgang Stremplin ajatteli hänen päättäessään ryhtyä esittämään juutalaisen Davidin roolia Internetissä, emme liioin, mitä hänen mielessään liikkui, kun hän Kurt Bürgerin retkeilymajan edessä seisoessaan näki, miten hänen ystävävihollisensa, joka netissä käytti nimeä Wilhelm, nyt todellisena Konny Pokriefkenä veti esiin pistoolin maiharinsa oikeanpuoleisesta taskusta ja ensimmäisen, vatsaan osuneen laukauksen jälkeen ampui vielä kolme laukausta hänen päähänsä ja sen kätkettyihin ajatuksiin. Me näemme vain sen minkä näemme. Pinta ei kerro kaikkea, mutta riittävästi kuitenkin. Ei siis ajatuksia, ei liioin jälkikäteen ajateltuja. Kun käytämme sanoja säästellen, pääsemme nopeammin loppuun.”

Kirjailijasta

Günter Grass syntyi 27.10.1927 Danzigin vapaakaupungissa (Saksa valtasi kaupungin 2. maailmansodan alussa, ja sodan jälkeen se liitettiin Puolaan nimellä Gdansk).

Kauppiasperheen isä oli saksalainen protestantti, äiti kašubialais-puolalainen katolinen. Grass pitikin itseään kašubialaisena. Hänet kasvatettiin katolilaiseksi ja hän toimi alttaripoikana.

Grass opiskeli lyseossa ja kuului Hitler-Jugendiin, jossa hän muistelmiensa Sipulia kuoriessa mukana imi itseensä siellä tarjottua sankariuskoa. Myös elokuvien viikkokatsaukset esittivät ”mustavalkoisia kaunisteltuja totuuksiaan, joihin minä uskoin hetkeäkään epäilemättä”.

Grass palveli työjoukoissa ja ilmoittautui 17-vuotiaana sukellusvenejoukkoihin päästäkseen pois kotoa, mutta laivasto hylkäsi ja joutui vuoden 1944 lopulla Waffen-SS:n Panssaridivisioonaan. Hän palveli helmikuusta 1945 huhtikuun 20. päivään 1945 jolloin haavoittui. Hän oli amerikkalaisten vankileirillä toukokuusta 1945 huhtikuuhun 1946.

Sodan jälkeen Grass työskenteli kaivoksessa. Hän opiskeli ensin kivenhakkaajaksi ja sitten kuvataitelijaksi Düsseldorfin taideakatemiassa ja Berliinin taidekorkea-koulussa. Fiktiota hän alkoi kirjoittaa 50-luvulla.

Grassin mukaan kyky epäillä kehittyi hänessä liian myöhään: vain sen voimin olisi voinut vastustaa natsismia ja vain sen pohjalta hän lopulta kehittyi taitelijaksi.
1956-60 hän työskenteli kuvataiteilijana ja kirjailijana Pariisissa.

Läpimurto oli 1959 romaani Peltirumpu, joka aloitti Danzigin trilogian.

Grass nostettiin heti esikoisromaaninsa ilmestyttyä oman sukupolvensa omaksitunnoksi: Hanna Murajan mukaan hänet ”nähtiin kansallisen syyllisyyden työstäjänä, jolla oli rohkeutta käsitellä sellaisia menneisyyden kipeitä asioita, jotka virallinen Saksa pyrki unohtamaan”.

Grass oli Ryhmä 47:n perustajia. Hän SDP:n aktiivinen kannattaja, Willy Brandtin puheenkirjoittaja ja toimi rauhanliikkeessä.

Grass sai 1999 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän kuoli 13.4.2015.

Saksalaiset ja syyllisyys

Hanna Muraja kirjoittaa, että Grass on pitänyt pikkuporvarillista elämää natsismin edellytyksenä: saksalaisten peruspahe oli sitoutuminen yleiseen, abstraktiin ideaan yksilöiden ja konkreettisen todellisuuden kustannuksella. Vertauskohteena on Hannah Arendtin kuvaus Adolf Eichmannista, joka oli valmis uhraamaan idealleen kaiken ja jokaisen antamatta valtaa tunteilleen, jos ne ristiriidassa idean kanssa.

Grass kirjoitti muistelmissaan Sipulia kuoriessa: ”Tylsistyttävä koulutus panssarimieheksi jatkui yli syksyn ja talven, eikä sinä aikana puhuttu sanaakaan niistä sotarikoksista, jotka myöhemmin paljastuivat, mutta tietämättömyyden voimalla en voi peitellä sitä tosiasiaa, että olin osa järjestelmää, joka oli suunnitellut, organisoinut ja toteuttanut miljoonien ihmisten tuhon. Ja vaikken syyllistynyt mihinkään rikollisiin toimiin, jäi mieltä aina näihin päiviin saakka painamaan jokin, mitä aivan liian sujuvasti nimitetään osavastuuksi. Sen kanssa joudun elämään vielä jäljellä olevat vuoteni.”

Grass tunsi syyllisyyttä, vaikka oli vasta teini-ikäinen eikä ollut ampunut ketään. Ilmeinen syy oli se, että vanhemmat saksalaiset kiistivät sodan jälkeen syyllisyyden ja halusivat vain unohtaa. Tai sitten he korostivat omia kärsimyksiään sodan loppuvaiheessa – pommituksia, karkotuksia, raiskauksia – unohtaen että ne olivat seurausta Saksan aloittamasta maailmansodasta, joka oli itärintamalla ollut tuhoamissotaa.

Tästä ”kyvyttömyydestä surra” johtui myös, että saksalaiset suuntasivat sodan jälkeen huomionsa jälleenrakennukseen, mistä seurauksena oli talousihme. Näin analysoivat psykoanalyysin pohjalta Alexander ja Margarete Mitscherlich, joiden teoriaa teki Suomessa tunnetuksi Anne Fried. 80-luvun alussa julkaisemassa kirjassa Fried katsoi, että toisin kuin saksalaiset, suomalaiset olivat onnistuneet käsittelemään sotatraumojaan kirjallisuuden avulla.

Keskustelu Saksassa alkoi vasta 60-luvulla uuden sukupolven myötä ja johti osaltaan terrorismiin.

Vasta 80-luvulla alettiin puhua Wehrmachtin osallistumisesta sotarikoksiin. Vuonna 1986-7 käytiin myös ns. Historikerstreit eli historiataistelu.

Vasta muurin murtumisen jälkeen 90-luvulla kumottiin vastarintaliikkeen jäsenten kuolemantuomiot. Sitä aiemmin useimmat tuomarit ym. jatkoivat virassaan.

Grassin kohdalla voi puhua sijaissyyllisyydestä, koska ne, joilla oli paljon suurempi syy tuntea syyllisyyttä, eivät sitä tunteneet tai ainakaan julkisesti tunnustaneet.

Muistaminen ja sukupolvien jännitteet

Hanna Murajan Grass-esseen mukaan yksipuolinen tapa käsitellä toista maailmansotaa on Grassin mukaan osasyy sukupolvien välisiin jännitteisiin: ”Kun lasten sukupolvi pani vanhempansa tilille natsirikoksista, vanhempien kokemasta kärsimyksestä tuli tabu.”

Seuraavilla sukupolvilla oli vaikea rakentaa identiteettiä syyllistäväksi kokemassaan kulttuurissa. Uusnatsismi-ilmiö ”liittyy tarpeeseen löytää menneisyydestä samastumisen kohteita ja yritykseen pitää – viholliskuvan voimalla – kiinni kansallisesta identiteetistä”.

Konnyn Veritodistaja-blogi on osoitus ilmiöstä, jota Jonathan Glover kutsuu tribalismin loukuksi: kun muistetaan vain oman ryhmän kärsimykset ja syyllistetään muut, luodaan ja vahvistetaan viholliskuvaa, joka voi väkivaltaan.

Romaanissa lopussa Konny tosin särkee Wilhelm Gustloff -laivan pienoismallin, mutta verkosta löytyy häntä ihaileva kotisivu. Kertoja toteaakin: ”Se ei lopu. Se ei koskaan lopu.”

Günter Grassin mukaan yksi syy monista ottaa Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen aiheeksi olikin ottaa se pois äärioikeistolta, joka väittää, että laivan tragedia oli sotarikos. Grassin mukaan se oli kauhea, mutta sodan seuraus, sodan kauhea seuraus.

Valitsemalla kertojaksi Paul Pokriefin Grass vielä Ravunkäyntiä-romaanissa piiloutui kirjallisen strategian taakse. Toisaalta kirjailija antaa Paulin selittää kirjan nimeä Ravunkäyntiä tavalla, joka voisi koskea myös häntä itseään: ”Kaikki, mitä kerron pyrkiessäni ravunkäyntiä koko ajan itsestäni poispäin, mitä kerron tässä ripissäni totuutta hipoen tai mitä paljastan kuin pakon ajamana, tapahtuu hänen arvionsa mukaan ’jälkikäteen ja huonon omantunnon takia’.

Vasta muistelmissaan 2006 Grass paljasti palvelunsa Waffen-SS:ssä vasta 2006. Hän joutui Saksassa arvostelun kohteeksi, ei ehkä niinkään itse asian kuin sen salaamisen takia. Kansakunnan omantuntona esiintynyt Grass ei ollut itsekään ollut rehellinen. Grass itse selitti, että hän pystyi käsittelemään asiaa vasta nyt.

”Mutta koska niin monet ovat pysyneet vaiti, on suuri kiusaus olla täysin piittaamatta omasta kelvottomuudesta ja puhua sen sijaan moraalin rintaäänellä yleisesti syyllisyydestään ja itsestään vain kolmannessa persoonassa: Hän oli, näki, teki, sanoi, hän pysyi vaiti…”

Hanna Murajan mukaan Günter Grassin ”teokset korostavat muistamisen ja tarinankerronnan välistä yhteyttä ja sitä, miten menneisyys välittyy meille kerrottuna, tarinoiden muodossa. Niissä pohditaan, miten muistilla on taipumus liittää tapahtumia yhteen ja työstää kokemuksia näin syntyneiden tarinoiden muodossa. Tarinat puolestaan ovat aina kiistettävissä ja kerrottavissa toisin.”

Siksi Grass toteaa muistelmissaan, että ”menneisyydestä – sekä omasta elämästä että historiasta laajemmin – on kerrottava aina uudelleen, ja tämä uudelleenkertomisen prosessi merkitsee aina myös eräänlaista tilintekoa ja itsetutkistelua: ’eletty elää muuttuu raakamuodostaan moneen kertaan korjatuksi tekstiksi, joka rauhoittuu vasta painettuna’ mutta vaatii vielä tällöinkin jatkuvaa uudelleenkirjoitusta.”

Kirjallisuutta

Arendt, Hannah: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Alkuteos: Eichmann in Jerusalem. Suom. Jouni Tilli ja Antero Holmila. Docen-do 2016.

Fried, Anne: Literatur und Politik in Finnland. Wechselwirkund zwischen Nachkriegsliteratur und Politik. Helmut Buske 1982. Schriften aus dem Finnland-Institut in Köln, Band 14.

Fried, Anne: Poliittinen psykoanalyysi Länsi-Saksasta. Helsingin Sanomat 21.1.1975.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2. p. Like 2003.

Mitscherlich, Alexander & Mitcherlich, Margarete: Die Unfähigkeit zu trauern. Grundlagen kollektiven Verhalten. R. Piper 1968.

Muraja, Hanna: Günter Grass ja syyllisyys kerronnan moottorina. – Kokoomateoksessa Muistijälkiä. Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja. Avain 2010. Cafe Voltaire.

Muita tietoja

Saksankielisen Wikipedian artikkelit: Wilhel Gustloff (Schiff) ja Historikerstreit

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan päähenkilö on pommituslentäjä, jonka sota on leimannut loppuiäksi ja joka sodan jälkeen pohtii toimintansa oikeutusta.

Samalla romaani osoittaa vääräksi monet luulot suomalaisten sotakokemusten poikkeuksellisuudesta.

Hävityksen jumalan alkuteos A God in Ruins ilmestyi 2014 ja suomennettiin 2016. Romaanissa on osittain samoja henkilöitä ja tapahtumia kuin Atkinsonin edellisessä teoksessa Elämä elämältä, 2014 (alkuteos Life After Life, 2013, suomennos 2014).

Päähenkilöt ovat sisaruksia: Hävityksen jumalassa Edward (Teddy) Beresford Todd, Elämä elämältä -teoksessa Teddyn vanhempi sisar Ursula.

Kyseessä ei kuitenkaan ole jatko-osa vaan rinnakkaisteos. Kumpikin kuvaa toista maailmansotaa: teoksessa Elämä elämältä Ursula kokee Lontoon pommitukset ja Hävityksen jumalassa Teddy on lentäjä, joka on miehistöinen pommittamassa Saksan kaupunkeja rauniokasoiksi.

Muuten Elämä elämältä keskittyy sotienväliseen aikaan, Hävityksen jumala sodanjälkeiseen aikaan. Tuolloin tapahtumia katsotaan myös Teddyn vaimon Nancyn, tytär Violan ja tämän lasten Sunnyn ja Bertien näkökulmasta.

Teddylle lapsuudenkoti Fox Corner paratiisimaisen luonnon keskellä on aina se ainoa oikea koti. Sen sijaan hänen tunteensa äitiään Sylvietä kohtaan haalenevat aikuisuudessa, vaikka tai koska hän on äidin suosikki.

Kerrontatyyli ja aikakäsite

Toisin kuin Elämä elämältä, Hävityksen jumala kertoo Teddyn elämästä vain yhden version, jolta kuitenkin lopussa viedään pohja.

Kirjan luvut ovat ei-krologisessa järjestyksessä. Kerronta on kerroksellista kahdellakin tavalla. Jokainen luku sijoittuu tiettyyn ajankohtaan, mutta näkökulmahenkilö muistelee välillä aiempia tapahtumia. Toisaalta kertoja saattaa kesken kaiken kertoa tulevista tapahtumista, joita Teddy ei vielä tiedä.

Kerrontatyyli kuvaa aikakäsityksen muutosta. Kristinusko toi länsimaiseen sivilisaatioon lineaarisen aikakäsityksen, joka sitten muuttui valistuksen ja marxilaisuuden myötä maalliseksi edistysajatteluksi. Einsteinin suhteellisuusteoria kumosi tieteessä lineaarisen aikakäsityksen, ja yleisessä tietoisuudessa edistysajattelun romahduttivat maailmansodat ja holokausti.

Koirat ja linnut

Hävityksen jumalan ensimmäinen luku Viimeinen lento tapahtuu 30.3.1944. Teddy valmistautuu lennolle ja viheltää koiraansa.

Teddyllä on aina koira. Koiraahan pidetään uskollisuuden symbolina, joten tämä kertoo Teddyn luonteesta. Koiran uskollisuudella on kuitenkin toinenkin puoli: tottelevaisuus. Sodan jälkeen Teddy luonnehtii itseään sisäoppilaitoksen uskolliseksi koulimaksi koiraksi. Teddy ei arvostele auktoriteetteja eikä etsi omaa onneaan, vaan asettaa tottelevaisesti etusijalle velvollisuuden niin maataan kuin perhettään kohtaan.

Tärkein Teddyn koirista on pelastunut Lontoon pommituksesta ja saa siksi nimen Tuuri. Se symboloi sitä, että Teddynkin elämä riippuu sota-aikana sattumasta ja onnesta.

Romaanin ajallisesti varhaisin luku Alouette tapahtuu Fox Cornerin lähellä vuonna 1925, jolloin 11-vuotias Teddy näkee leivosen. ”Kiuru liiteli ylimaallisen laulunsa langalla. Linnun väräjävä lento ja sen musiikin kauneus herättivät hänessä yllättävän syviä tunteita.” Linnun lento ennustaa Teddyn uraa lentäjänä.

Runoudessa lentävä lintu yleensä edustaa (vastoin tosiasioita) vapautta, mutta ranskalainen laulu Alouette, jossa linnulta nypitään höyhenet, viittaa pikemmin kuolemaan.

Pyhä Yrjänä ja ritari-ihanne

Luvussa Alouette käy ilmi Teddyyn kasvatuksessa iskostettu gentlemanni- ja ritari-ihanne. Jälkimmäiseen viittaa jo alussa sitaatti Partiopojan käsikirjasta. Kohdassa asetetaan ihanteeksi Pyhä Yrjänä, joka pelasti prinsessan lohikäärmeen kynsistä.

”Kun häntä kohtasi vaikeus tai vaara, hän ei koettanut paeta sitä peläten, vaan hyökkäsi sen kimppuun omien ja hevosensa voimin. Vaikka hän oli huonosti aseistettu tämän kaltaista ottelua varten, hänellähän oli vain keihäs, hän kuitenkin kävi siihen, teki parhaansa ja lopulta onnistui voittamaan taistelun, mihin kukaan ei ollut uskaltanut ryhtyä.

Juuri tällä tavalla partiolaisen olisi suhtauduttava vaikeuksiin tai vaaraan, olkoot ne miten suuria tai pelottavia tahansa tai olkoon hän miten huonosti varustettu tahansa.”

Viittaus ei voisi olla selvempi: Pyhä Yrjänä (George) on Englannin suojeluspyhimys, ja pommituslentäjänä Teddystä tulee yksi niistä, jotka taistelevat lohikäärmeen eli Hitlerin ja fasismin kukistamiseksi.

Sodan syttyminen on helpotus

Usein sanotaan, ettei kukaan halunnut sotaa. Ei Teddykään sitä varsinaisesti toivo, mutta sen syttyminen on helpotus.

Teddy on pitänyt yliopiston jälkeen välivuoden työskentelemällä maatiloilla ja kirjoittamalla runoja, mutta huomannut, ettei unelma ole toteuttamiskelpoinen. 25-vuotiaana hän on alistunut työskentelemään pankissa kuten isänsä.

Perhe pitää itsestään selvänä, että Teddy avioituu naapurintytön ja lapsuudenystävän Nancyn kanssa. He ovat rakastavaisia ja Teddy rakastaa Nancya, mutta ei ole rakastunut tähän.

Tulevaisuus on siis niin ennalta määrätty, että se tuntuu Teddystä häkiltä. Siitä hän pääsee sodan ansiosta ja saa levittää siipensä.

Teddy säästyy osallistumasta sodan alkuvaiheisiin, sillä Ranskan kukistumisen ja Blitzin aikana hän on lentäjäkoulutuksessa Kanadassa. Englantiin hän palaa syksyllä 1942.

Tyttöystävä Nancy on huippulahjakas matemaatikko. Hänet määrätään salaiseen paikkaan, josta hän ei saa kertoa mitään. Teddyn ei ole vaikea arvata, että kyse on koodien murtamisesta.

Pommikoneen miehistö

Pommituslentäjä saa itse valita miehistönsä, tai oikeammin yksi heistä valitsee Teddyn ja ehdottaa kaveriaan ja niin edelleen.

Joukko on kansainvälistä: Iso-Britannian dominioista on tullut sotilaita, samoin Saksan miehittämistä maista.

Myös luokkarajat kaatuvat: ”Jos sivilisaatio säilyisi – ja sen kohtalo oli nyt vaakalaudalla – muodostuisiko siitä tasa-arvoinen yhteiskunta? – – Eiväthän ilmavoimat voineet olla ainoa paikka, jossa luokkarajat olivat kaatuneet, kun kaikki joutuivat työskentelemään yhdessä? Teddy eli nyt rinta rinnan sellaisten miesten – ja naisten – kanssa, joita hän ei ollut koskaan tavannut omassa sisäoppilaitoksessaan, Oxbridgen ja pankin maailmassa. Hän oli heidän kapteeninsa, mutta hän ei ollut heidän yläpuolellaan.” (Oxbridge = Oxfordin + Cambridgen yliopistot)

Ainutlaatuinen toveruus syntyy – on pakko syntyä, sillä jokaisen henki on riippuvainen toisista.

Sodanjälkeisessä tapaamisessa Teddy kuitenkin huomaa, että tuo toveruus johtui vain tilanteesta eikä hän tunne miehistönsä jäsenten siviiliminää.

Teddyn miehistö on nuoria miehiä, jotka eivät ole ehtineet juurikaan elää ennen sotaa: ”Yksikään ei ollut naimisissa, ja Teddyn arvelujen mukaan puolet oli ollut kokemattomia silloin, kun he tapasivat. Oliko enää kukaan?”

Myöhemmin miehistön jäsenet näyttävät uupuneilta ja vanhoilta mutta samalla viattomilta: juhliessaan he ovat ”kuin tuhmia poikia meluisilla lastenkutsuilla”.

Vapaa-ajan harrastuksia ovat ryyppääminen ja seksi. Teddylläkin on useita lyhyitä suhteita. ”Hän sai jatkuvasti hämmästellä, miten aloitteelliseksi sota oli tehnyt naiset, ja oli itse sellaisessa mielentilassa, että oli heille helppo saalis.” Romanssikin hänellä on, tosin enemmän kuvitelmissa, mutta seksi on villiä, toisin kuin Nancyn kanssa.

Todennäköisyys ja onni

Kun Teddy toisella lennollaan kääntyy takaisin teknisen vian takia, sitä ei hyväksytä vaan pidetään rohkeuden puutteena.

”Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita, vaan uhreja jotka heitettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria vastaan siinä toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, se murtuisi.” Toisin sanoen päätökset eivät perustu järkeen, jotain vain on yritettävä.

”Silloin Teddy päätti, ettei hänen miehistönsä rohkeutta enää koskaan epäiltäisi, etteivät he olisi Arthur Harrisin ’heikompaa ainesta’ vaan ’painaisivat eteenpäin’ kohteeseen joka kerta, ellei se olisi täysin mahdotonta, mutta samalla hän päätti tehdä kaikkensa pitääkseen miehistönsä elossa.”

Ilmailuvirastossa työskentelevä Anne on kertonut Ursulalle viranomaisten laskelmista, mikä on pommituskoneiden miehistön todennäköisyys jäädä eloon. Mutta epätodennäköisyys ei pelasta: Anneen osuu pommi.

Niinpä Teddy miehistöineen turvautuu erilaisiin amuletteihin ja rituaaleihin.

Vic, jolla on amulettina tyttöystävänsä punaiset nimettömät (kuten silloin sanottiin), kuolee juuri ennen häitä ja lapsi syntyy aviottomana. Vaikka au-äidin kohtalo oli tuohon aikaan kova, ehkä se sentään oli parempi kuin tytön, jolta kuolee kaksi poikaystävää ja jonka uskotaan tuottavan huonoa onnea niin, ettei kukaan enää uskalla seurustella tämän kanssa.

Vaikka Teddy saisi olla välillä kouluttajana, hän ilmoittautuu uudelleen taistelutehtäviin jo ennen määräystä, ja sitten vielä kolmannen kerran, vaikka ei enää tarvitsisikaan. Syy on se, ettei hänellä ole muuta identiteettiä kuin pommituslentäjä:

”Totuus oli, ettei hän halunnut eikä osannut tehdä mitään muuta. Pommikoneen lentäminen oli sama kuin hän. Se oli se, mikä hän oli. Ainoa paikka maailmassa, mikä mitään merkitsi, oli Halifaxin sisätila, lian ja öljyn, happamen ja hien, kumin ja metallin lemu, hapen häivähdys. Hän kaipasi moottorien korviahuumaavaa jylyä, sitä että kylmyys, melu, ikävystyminen ja adrenaalin sekoitus pyyhkivät pois kaikki muut ajatukset päästä. Hän oli aikoinaan luullut, että sodan arkkitehtuuri muovaisi häntä, mutta nyt hän tajusi, että se oli pyyhkinyt hänet olemattomiin.”

Elämä ilman tulevaisuutta

En osaa sanoa, miten hyvin Kate Atkinson onnistuu kuvaamaan pommituslentäjän kokemuksia. Olipa virheitä tai ei, ne eivät ole tärkeitä, sillä Hävityksen jumala onnistuu kuvaamaan paljon tärkeämmän asian: millaista on elää, kun tulevaisuutta ei ole.

Sisar Ursula on kokenut saman Lontoon pahimpien pommitusten aikana. Normaalielämän rutiini – kotoa konttoriin ja taas kotiin – turruttaa aistit. Sodassa taas ”’tuntuu kuin eläisi oman elämänsä etulinjassa, kuin ei koskaan tietäisi, putoaako vai lentääkö.’ Kumpaankaan ääripäähän ei kuulunut hallittu laskeutuminen, Teddy totesi.”

Teddy elää jatkuvasti ”kuoleman kasvojen edessä”. Hän ei pelkää kuolemaa, vain tapaa jolla se voi tulla: ”Jos meille tulee lähtö, Teddy rukoili, anna sen tulla nopeasti, tulipalossa, ei putoamalla.”

Pakkolaskuja

Teddy saa maineen onnekkaana lentäjänä. Hän tekee useita pakkolaskuja, joista kerran Pohjanmereen, menettää kaksi konetta ja näkee miehistönsä jäsenten kuolevan.

Viimeistä lentoa Teddy epäilee huonosti suunnitelluksi ja toivoo, että se peruutettaisiin. Mutta kun näin ei tehdä, Teddy katsoo velvollisuudekseen esittää miehistölleen huoletonta ja tasapainoista. Tärkein solidaarisuus koskee tovereita.

Aseveljeys ulottuu jopa rintamalinjan taakse, Lontoon pommittajiin. Veren- ja kostonhimoa esiintyy sen sijaan siviileillä, Teddyn lapsuudenkodin Fox Cornerin vierailla.

Teddyn aavistus toteutuu: kone saa osuman.  Hän hyppää viime hetkellä palavasta koneesta laskuvarjolla ja viettää sodan loppuajan sotavankileirillä.

Sotaveteraanin avioliitto

Kun rauha sitten tulee, sotilaiden kohtalo oli myös Englannin kaltaisessa voittajamaassa tyly. Lentäjät ”olivat antaneet kaikkensa, ja yhtäkkiä heidät lähetettiin tuuliajolle. Kiitollisuus ei ollut päivän sana.”

Teddy palaa sotavankeudesta 31-vuotiaana everstiluutnanttina ilman mitään tulevaisuudensuunnitelmia, paitsi ettei halua palata pankkiin. Naimisiinmeno Nancyn kanssa tuntuu kuitenkin itsestään selvältä.

Nancyn ehdotuksesta he muuttavat opettajiksi Pohjois-Englannin maaseudulle, jossa rauniot eivät muistuta sodasta kuten Lontoossa.

Alkeellinen vuokramökki tuntuu hyvältä ajatukselta, kunnes talvesta tulee hyytävän kylmää. Sodanjälkeiset vuodet olivat Englannissa yhtä ankeita ellei ankeampiakin kuin sotavuodet. Hiiltä ei saanut tarpeeksi lämmitykseen.

”He olivat uusi Aadam ja Eeva, jotka oli karkotettu paratiisista ikuiseen talveen.” 

Nancy liittyy työväenpuolueeseen eli uskoo hyvinvointivaltion luomiseen.

Teddy tajuaa pian ”tehneensä virheen. Hän näki tulevaisuuden edessään pitkänä ankeiden päivien ketjuna. – – Koulu oli hänelle uusi pankki.”

Mutta onko Teddyllä vaihtoehtoja? Nuorena kirjoitetut runot tuntuvat heikoilta. Nancy ehdottaa romaanin kirjoittamista, mutta Teddy tajuaa nopeasti, ettei hänellä ole tarpeeksi lahjoja siihen.

Onneksi sattuma tulee avuksi: Teddy tapaa paikallislehden toimittajan ja alkaa ensin kirjoittaa luontopakinoita, joissa kirjallisuudella on suuri osa. Tätä kautta Teddy pääsee lehden reportteriksi.

Sodasta on ajallisesti lyhyt aika mutta henkisesti kauan

Usein sanotaan, ettei sodasta saanut Suomessa puhua. Mutta syynä ei ollut vain poliittinen tilanne, vaan ihmisten luonnollinen tarve katsoa eteenpäin. Hävityksen jumalassa Englannissakin on rauhan tultua vaihe, jolloin sota halutaan unohtaa.

Atkinson on tavoittanut jotain oleellista kuvatessaan, miten ajallinen välimatka ei ole sama kuin henkinen välimatka. Vuonna 1952 on kulunut vain kaksitoista vuotta sankarillisesta vuodesta 1940, jolloin Englanti taisteli yksin. Mutta ajan henki on muuttunut, ja sota tuntuu Nancystä kaukaiselta: ”Millaisia hupsuja patriootteja me olimmekaan”.

Vuosi 1952 ei ole sattuma, sillä valtaistuimelle nousee nuori nainen, Elisabet II. Kuten TV-sarjan The Crown nähneet tietävät, Churchillin tapaiset ihmiset kuvittelevat, että syntyy samanlaisen kultakausi kuin Elisabet I:n hallituskausi 1500-luvulla.

Hävityksen jumalassa tehdään selväksi, ettei kelloa voi tuupata taaksepäin. Imperiumi on hajoamassa, eivätkä englantilaiset ole vielä löytyneet uutta roolia.

Teddyn ja Nancyn erilainen vanhemmuus

Nancy synnyttää ainoan lapsensa Violan vasta 1952. Synnytys sujuu huonosti, ja Teddyä pyydetään valitsemaan vaimonsa ja lapsensa hengen välillä. Hän valitsee vaimonsa, mutta lapsikin selviää.

Teddy uskoo, että tuossa yhteisessä kamppailussa kuolemaa vastaan Nancyn rakkaudesta Violaa kohtaan tuli ”kiihkeämpää ja kaikennielevämpää kuin romanttinen rakkaus ikinä. Äiti ja tytär olivat toisilleen koko maailma, täydellisiä, voittamattomia.”

Sen sijaan Teddyn rakkaus vaimoa ja tytärtä kohtaan on ”vain lujaa ja kestävää hellyyttä eikä mahtavaa lumoutumista”, vaikka ”hän oli varma, että olisi valmis hetkeäkään epäröimättä uhraamaan henkensä heidän vuokseen.”

Miksi vain-sana? Teddyhän ”tiesi, ettei koskaan enää kaihoaisi mitään muuta, mitään tavoittamatonta, kuumia väriviiluja, sodan tai romanssin kiihkoa. Se kaikki oli takanapäin, nyt hänellä oli uusia velvollisuuksia, ei itseään vaan pientä perhettään kohtaan.”

Sota on tuottanut ääritunnetiloja, samoin romanssi ja sota-ajan pikaseksi, mutta lapsen synnyttyä Teddy ei enää jää niihin kiinni vaan hyväksyy arkisen, tavallisen elämän.

Silti hän tuntee sukulaisuutta tyttärensä häkkilintuun: hänen siipensä on leikattu.

Aivosyöpä, eutanasia ja pommitukset

Kun Nancy sairastuu aivosyöpään, hän katuu tekemiään ratkaisuja ja syyttää niistä muita: ”Tuntui, että kaikki hänen aikansa menee muiden (Teddyn, Violan, oppilaiden) rohkaisuun. Hän on luopunut loistavasta urasta ensin sodan vuoksi, sitten Teddyn ja Violan vuoksi.”

On totta, että Teddy näkee sodasta painajaisia, joiden takia Nancy joutuu heräämään öisin. Ja Nancy on tosiaan niin kiinni muiden ongelmissa, että hän sivuuttaa oireet eikä etsiydy ajoissa pätevän lääkärin luo.

Toisaalta juuri Nancy tekee perheessä päätökset, esimerkiksi muutosta Yorkiin ja tavalliseen paritaloon, jossa Teddy ei viihdy. Teddy olisi tuskin estänyt, jos Nancy olisi halunnut jatkaa opiskelua. Ajan naisihanne, ei Teddyn vaatimus, on saanut Nancyn omistautumaan miehelleen ja lapselleen.

Nancy pelkää sairauden loppuvaihetta ja pyytää Teddyltä eutanasiaa. Kohta vertautuu siihen, miten Teddy on sodan aikana ulkoistanut tappamisen: ”Teddy ei ajatellut niitä ihmisinä. Ne olivat kaupunkeja. Ne olivat tehtaita ja ratapihoja, hävittäjätukikohtia, satamia.”

Myös etäisyys on helpottanut tappamista: ”Hän oli hirveä pelkuri. Hän oli kylvänyt tuhoa tuhansille, myös naisille ja lapsille – aivan samanlaisille kuin hänen oma vaimonsa ja lapsensa, hänen äitinsä ja sisarensa. Hän oli tappanut ihmisiä miljoonien kilometrien korkeudesta taivaalta, mutta entä kun hänen piti tappaa yksi ihminen, yksi kuolemaa tekevä ihminen?”

Tuskin on sattuma, että Atkinson on valinnut lahjakkaalle Nancylle juuri aivosyövän. Sitä voi eräänlaisena symbolisena kostona siitä, että myös Nancyn työ koodinmurtajana on todennäköisesti aiheuttanut uhreja.

Kirjoituspöydän ääressä työskennellyt Nancy ei ole joutunut kohtaamaan sodan veristä todellisuutta eikä siksi pohdi sodan moraalia. Vai onko syy se, että hän on matemaatikko, kun taas Teddy on kauneuden rakastaja?

Lopulta kun Nancy ei enää ole Nancy, koska vaimon mieli sumentunut, Teddy vaistomaisesti toteuttaa tämän toivomuksen.

Teddy ei pysty korvaamaan Violalle äitiä

Nancyn kuoleman jälkeen Teddy ottaa myös äidin roolin. Hän selviää kaikista kotitöistä, osaa kokata ja leipoa. Hän käyttää oman puutarhan tuotteita, kasvattaa kanoja ja mehiläisiä sekä kierrättää kaiken mahdollisen. Tämä tuntuu Violasta lapsena vanhanaikaiselta, vaikka myöhemmin hän kehuu haastatteluissa lapsuudenkotiaan ekologian edelläkävijänä. Ja kun Teddy vie tyttärensä luontoretkille, Viola kieltäytyy oppimasta isältään mitään.

Teddy on päättänyt panna edes jotakin vaakakuppiin sodanaikaisille teoilleen yrittämällä ”aina olla ystävällinen.  Parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.” Ulkopuolisten mielestä kaikki onkin kunnossa: ”Kaikki pitivät hänen isästään. Isä oli hyvä. Isä oli lempeä.” 

Violan huonossa suhteessa isään ja ennen kaikkea siinä, ettei se vuosienkaan jälkeen korjaannu, ei ole kyse vain normaalista teini-iän kapinasta ja sukupolvien ristiriidoista. Violan suhde äitiinsä on ollut niin symbioottinen, ettei isä ole siihen mahtunut.

Teddy epäilee myös, onko Viola vaistonnut, mitä synnytyksessä tapahtui: ”teoriassa – vaikkakaan ei käytännössä – hänen isänsä oli ollut hetkenkään epäröimättä valmis tuomitsemaan hänet kuolemaan.”

Nancyn päätöksen mukaisesti Violalle ei kerrota äidin sairaudesta ja tytär kantaa äitinsä kuolemasta kaunaa koko maailmankaikkeudelle.

Lisäksi Viola uskoo isän murhanneen äidin, koska ei tiedä, että Nancy oli toivonut eutanasiaa.

Viola tekee kaiken päinvastoin kuin Teddy

Viola haluaa elää juuri päinvastoin kuin isänsä, mikä kertoo myös aikakauden eroista.

Teddylle elämä on velvollisuus: ”tämä oli elämä, joka hänen oli elettävä.”  Hän asettaa aina muiden tarpeet omiensa edelle. Eläkevuosinaan Teddy olisi puuhannut ”mieluiten yksin, ja ryhmään kuuluminen tuntui velvollisuudelta, mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ihminen, jonkunhan piti olla ettei maailma hajoaisi käsiin.” Viola torjuu kaikki velvollisuudet ja haluaa ”toteuttaa itseään” ja saada mielihyvää, jota ei kuitenkaan koskaan saavuta.

Teddy on lujaluonteinen, Violasta tulee haihattelija. Teddy haluaa tulla toimeen omillaan, Viola elää muiden kustannuksella.

Teddy on ystävällinen ja hilpeä, Violasta tulee marisija. Teddy on aulis ja antelias, Viola haluaa vain kaiken itselleen.

Teddy on saanut sodassa seikkailla kyllikseen ja omistautuu nyt puutarhanhoidolle kuin Voltairen Candide. Violasta tulee todellinen draamakuningatar.

Ja kun Teddy hillitsee aina itsensä, Violasta tulee hillitön. Vanhana Teddyä ihmetyttää, ”että miehet olivat menettäneet tunteidensa hallinnan ja ehkä järkensä hallinnan myös.”

Viola laiminlyö aatteiden varjolla lapsensa

70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Viola elää vallatussa talossa ja maalla kommuunissa. Varsinkin jälkimmäinen on yritys luoda uusi Eeden, mutta Viola ei ole tosissaan ja kyse on pikemmin kyvyttömyydestä aikuistua.

Avomiehensä, wannabe-taiteilija Dominicin kanssa Viola saa kaksi lasta, joille annetaan new age -henkiset nimet auringon ja kuun mukaan: poika on Sun ja tytär Moon (myöhemmin Sunny ja Bertie).

Kumpikaan vanhemmista ei osaa eikä halua huolehtia lapsista. Kun lapset pääsevät vaarinsa luo, he kukoistavat ja rakastavat kaikkea sitä, mitä Viola lapsena inhosi. Teddylle rakkaus on tekoja: ruuasta, vaatteista, lasten harrastuksista huolehtimista.

Onnettomuudeksi Viola antaa Sunnyn tämän isän Dominicin konservatiivisille vanhemmille. He edustavat vanhemman sukupolven huonoja puolia siinä missä Teddy edustaa hyviä. Isoäidin sadistiset ”kasvatusmenetelmät” saavat Sunnyn uskomaan, ettei hän kelpaa ja kaikki on hänen syynsä.

Vasta kun huumehöyryinen ja maanis-depressiivinen Dominic on kuollut ja vaarantanut myös Sunnyn hengen, Teddy saa tämän takaisin.

Teddyn käsitys tyttärensä äidin roolista on tällainen: ”Viola oli liidellyt etelään osoittamaan mieltään risteilyohjuksia vastaan, ja kun Teddy oli vienosti maininnut, että huoltajan velvollisuudet – varsinkin yksinhuoltajan – olivat ehkä tärkeämpiä kuin maailmanrauhan vaatiminen, Viola oli sanonut, ettei ollut koskaan kuullut yhtä älytöntä ja että hän halusi taata tulevaisuuden kaikille maailman lapsille, mikä kyllä oli aika iso tehtävä yhdelle ihmiselle.”

Vaikka kirjailija itse on Violetin ikäluokkaa, tai juuri siksi, Violaa ja hänen aatteitaan kuvataan murskaavan ironisesti, koska hän niiden varjolla lyö laimin lapsensa.

Kaikkein vastenmielisintä on se, että Viola rypee itsesäälissä: ”mikseivät hänen lapsensa rakastaneet häntä? Miksei kukaan rakastanut häntä? Ja miksi hän oli niin yksinäinen ja ikävystynyt ja jos suoraan sanotaan onneton ja –” Tosiasiassahan Viola itse ei rakasta edes lapsiaan.

Niin karmeaksi kuin Viola onkin kuvattu, ehkä kyse on niin sanotusta yli-sukupolvisesta traumasta. Kaikki se tuska, josta Teddy ei puhu ja joka koteloituu hänen sisälleen, siirtyy Violaan eikä tämä osaa käsitellä sitä. Tai ehkä juuri päinvastoin: Teddy on liian ystävällinen ja lauhkea eikä tarjoa Violan kapinoinnille riittävää vastusta?

Joskus Viola sentään tajuaa itsestään jotakin: ”Viola aavisti, että hänen sisällään oli toinen, parempi ihminen kuin tämä, joka halusi rangaista koko maailmaa huonosta käytöksestä (kun hänen omansa oli niin moitittavaa). Ehkä kirjoittaminen toisi tuon ihmisen ulos päivänvaloon.”

Viola menestyykin kirjailijana. Hänen toinen kirjansa Adamin lapset kertoo kommuunista mutta lapsen näkökulmasta. Myös Hävityksen jumalassa on luku, jolla on sama nimi Adamin lapset.  Raamatun mukaan Aatami oli ensimmäinen ihminen, mutta Aatamin ja Eevan lapset syntyvät vasta syntiinlankeemuksen ja paratiisista karkotuksen jälkeen ja kantoivat siten perisyntiä.

Violan ja Sunnyn sovinto

Teddy kuolee 98-vuotiaana vuonna 2012, kuningatar Elisabetin timanttiriemujuhlavuonna. Vähän ennen isän kuolemaa kuusikymppinen Viola viimein aikuistuu ja hänen lapsensa löytävät paikkansa elämässä.

Sovinto äidin ja pojan välillä syntyy, kun Viola lähtee mielijohteesta tapaamaan Sunnya Balille, jossa tämä toimii joogaopettajana.

Bali on länsimaisen ihmisen näkemys lämpimästä trooppisesta paratiisista. Sunnylla sen voi tulkita joko pakopaikaksi tai uudelleensyntymisen paikaksi. Sunny on kuitenkin muuttamassa Australiaan lasta odottavan tyttöystävänsä luo. Toisin kuin äitinsä, hän hankkii lapsen vasta, kun on päässyt yli lapsuuden traumoista ja kykenee antamaan rakkautta, ei vaatimaan sitä.

Violan tytär Bertie on kokenut kaiken TV:n välityksellä toisin kuin Ted-vaarinsa. Työ mainostoimistossa ja miessuhteet ovat yhdentekeviä. Kuningattaren timanttiriemujuhlan Thamesin-purjehduksen aikana 37-vuotias Bertie tapaa sattumalta sillalla lääkärin, tulevan aviomiehensä.

Esineiden ja muistojen merkitys

Sunny antaa äidilleen hopeajäniksen, jonka hän sai Teddyltä suojelemaan itseään, kun joutui lapsena Dominicin vanhempien luo. Saman hopeajäniksen Ursula antoi Teddylle amuletiksi sotaan. Aikoinaan hopeajänis keinui aikoinaan ensin Ursulan ja sitten Teddyn lastenvaunuissa.

Häissään Bertie kantaa smaragdikorvakoruja, jotka hän sai Teddyltä ja tämä taas Nancyn sisarelta Bealta. Bealle ne antoi juutalainen Hannie, ennen kuin hyppäsi SOE:n agenttina laskuvarjolla Ranskaan ja menehtyi.

Amuletti ja korvakorut ovat esimerkkejä siitä, että jotkut esineet kestävät kauemmin kuin ihmiset.

Toisaalta Hävityksen jumalassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten talot ja maisemat muuttuvat tuntemattomiksi. Tämä koskee myös alkuperäistä paratiisia, Teddyn lapsuudenkotia Fox Corneria.

Ja ennen kaikkea muistot kuolevat ihmisen mukana, eivätkä jälkeläisetkään tiedä esineiden merkitystä. Violalla on lapsena akvaariossa kultakala, mutta Teddyn ”Goldfish Club”-merkki tarkoittaa pakkolaskun Pohjanmereen tehneitä ja pelastuneita lentäjiä.

Sota vaikuttaa ratkaisevasti myös eloonjääneiden elämään

Teddy on suomalaiseen tapaan vaitelias mies: ”Sodassa tapahtuu paljon kamalaa. Niitä asioita ei kannata muistella. Kannattaa välttää synkkiä ajatuksia.”

Mutta unettomina öinä Teddy laskee lampaiden sijasta ”kaupunkeja, jotka oli yrittänyt tuhota, jotka olivat yrittäneet tuhota hänet. Ehkä he olivat onnistuneet.”

Atkinson kuvaa sotaa railona, joka katkaisee myös eloon jääneiden elämän. Teddyllä ja Nancyllä ”ei enää ollut pääsyä sen toiselle puolelle, entiseen elämään, niiksi ihmisiksi joita he olivat olleet. Tämä oli todellisuus heille kahdelle siinä missä poloiselle raunioituneelle Euroopallekin.”

Ainoa, jonka kanssa Teddy voi rehellisesti puhua, on sisar Ursula. Sodan jälkeen Ursula on päässyt lentämään yli Saksan ja nähnyt kaupunkien rauniot. Mutta kun Teddy sanoo ”Minun takiani”, Ursula sanoo: ”Ei vaan Adolfin takia.”

Ursulalle syypää sotaan oli Hitler eivätkä saksalaiset yleensä, sillä hän oli käynyt Saksassa ennen sotaa ja hänellä oli siellä ystäviä. ”Saksalaisetkin olivat natsien uhreja, mutta sitä ei tietenkään saa sanoa ääneen.”

Tappamisesta, syyllisyydestä, sodan oikeutuksesta

Myös Englannissa syntyy ristiriita eri sukupolvien välillä suhteessa sotaan.

Kirjailija suhtautuu varsin ironisesti Violan pasifismiin. Se on ”oikeamielistä närkästystä”, joka perustuu kokemattomuuteen. Atkinson jättää kokonaan huomiotta sen, että atomisota oli muuttanut sodan käsitteen ja että Violan sukupolvea pelotti täydellinen tuho.

Teddy myöntää itselleen, että hän ”oli tappanut naisia, lapsia ja vanhuksia, juuri niitä, joita yhteiskunnan moraalikäsitykset vaativat suojaamaan.” Silti Teddy ei pysty puhumaan Violan kanssa, koska tytär ei ymmärrä, ”millaisia kauheita moraalisia myönnytyksiä sota edellyttää. Taistelussa, jonka lopputulosta ei voi tietää, ei ole sijaa tunnontuskille. He olivat olleet oikealla puolella, oikeuden puolella – siitä Teddy oli yhä varma. Mikä olisi ollut vaihtoehto? Auschwitzin ja Treblinkan kauheudet?”

Hannien takia holokausti on Teddylle henkilökohtainen asia.

Teddy ottaa jälkikäteen asioista selvää. Hän ottaa aluepommitusten epätarkkuuden puheeksi miehistönsä jäsenelle Macille: ”Silloin haaskattiin valtavasti miehiä ja koneita, ja hyöty oli pieni. Meidän piti tuhota niiden talous, mutta itse asiassa tapoimme naisia ja lapsia.”

Macin reaktio on täydellinen torjunta: ”Uskomatonta, että olet liittynyt voivottelijoiden joukkoon.” 

Väittely on hyödytön ja päättyy Macin kysymykseen: ”’tekisitkö sen uudestaan, jos pyydettäisiin – kaikesta jälkiviisaudesta huolimatta?’ / Tekisi hän. Tietysti tekisi. (Auschwitz, Treblinka), mutta hän ei suonut Macille sitä tyydytystä, että olisi vastannut.”

Teddyn kanta pommituksiin on siis ristiriitainen – tällaisiahan ihmiset myös todellisuudessa ovat. Hän ei kuitenkaan koskaan puolustaudu kuten monet saksalaiset, että ”totteli vain käskyjä”.

Tavallaan Teddy on sijaiskärsijä, sillä hän ottaa kantaakseen syyllisyyden, jonka poliittiset ja sotilaalliset päättäjät ja suunnittelijat torjuvat.

Churchilliä, joka ei edes maininnut pommitusilmavoimia voitonpäinpuheessaan, Teddy nimittää ketuksi tarkoittaen, että tämä ovelasti väisti oman vastuunsa.

Uhrautuminen perustuu antamiselle

Englannissakin suhde sotasukupolveen muuttuu, kun lapsenlapset varttuvat. Tyttärenpoika Sunny tuntee sotilashautausmaalla jopa ihailua: ”Kaikki nuo kuolleet tyypit, kamalan surullista. He olivat hänen ikäisiään, he olivat tehneet jotakin jaloa, sankarillista. He olivat onnekkaita. He olivat saaneet historian. Hänelle ei kävisi niin. Hän ei saisi tilaisuutta olla jalo ja sankarillinen.”

Sunny haluaisi olla vampyyri, mutta ”Teddy ei oikein ymmärtänyt, miksi nykynuoria kiehtoi pimeys. Ehkä siksi, etteivät he olleet koskaan kokeneet sitä. He olivat kasvaneet vapaina varjoista ja halusivat nyt luoda omansa.”

Teddy taas ajattelee: ”He olivat kuolleet, jotta Sunny saisi elää – ymmärsikö poika sen? Ei varmaan pitäisi odottaa kiitollisuutta, Teddy tuumi. Uhrautuminen perustuu antamiselle, ei vastaanottamiselle.”

Teddy ja Ursula ovat puhuneet samasta aiheesta silloin, kun Teddy opetti koulussa: ”’Sinä taistelit sodassa niiden poikien puolesta’, Ursula sanoi ollessaan heillä kylässä, ’ovatko he sen arvoisia?’

’Eivät ollenkaan’, Teddy sanoi, ja he nauroivat, koska samaa hokemaa he olivat kuulleet jo väsyksiin asti ja koska molemmat tiesivät, että vapaus niin kuin rakkauskin on ehdoton ja rajoittamaton oikeus, jota ei voi jaella oikkujen ja mieltymysten mukaan.”  

Tämä piirre on Teddyssä erityisen kunnioitettava.

Kirjailijan oma tulkinta

Kate Atkinson on jälkipuheessa kertonut romaanin kuvakielestä, symboleista ja teemasta. Kirjailijan mukaan Hävityksen jumala kertoo lankeemuksesta. Romaanissa toistuu konkreettisesti kohoaminen lentoon, olipa kyseessä linnut tai lentokone, tai putoaminen alas.

Lankeaminen on myös symbolista: englannissahan sama sana ”fall” tarkoittaa myös syntiinlankeemusta. ”Sota on ihmisen pahin syntiinlankeemus, ehkä varsinkin silloin, kun taisteleminen tuntuu moraaliselta velvollisuudelta ja sotkeudumme eettisiin solmuihin.” Siis epäilyttävää on nimenomaan oikeutettu sota!

Samalla kirjailija muistuttaa, että kyseessä on romaani eikä historiantutkimus eikä poleeminen teksti, joten hän on ”jättänyt epäilykset ja empimiset henkilöiden ja tekstin välitettäviksi”.

Hävityksen jumalaa ei voikaan luonnehtia sellaisilla yksinkertaistavilla sanoilla kuin sodanvastainen, sen kuvaamat asiat ovat sellaiseen liian monimutkaisia.

Fiktion merkitys

Toiseksi tärkeäksi teemaksi Atkinson nimeää fiktion ja sen mitä emme tiedä.

Jo luvussa Alouette Teddy on miettinyt, että syömällä yhden leivosen Izzie-täti on ”vaientanut kokonaiset lintusukupolvet, jotka olisivat polveutuneet siitä eivät päässeet koskaan syntymään. Kaikki nuo laulut, jotka jäivät nyt syntymättä.”

Loppuluvussa näytetään, että jos Teddy olisi kuollut sodassa, mitä henkilöille muille olisi tapahtunut: joillekin paremmin, toisille huonommin ja Teddyn jälkeläiset eivät olisi tietenkään edes syntyneet:

”Ja mahtavasti hyristen kaatuu fiktion viides seinä, fiktion talo sortuu ja vie mukanaan Violan, Sunnyn ja Bertien. He haihtuvat ilmaan ja katoavat. Puf!

Violan kirjoittamat kirjat häviävät hyllyistä kuin taikaiskuista. Dominic Villiers ottaa vaimokseen tytön, joka käyttää helmiä ja villatakkeja ja juo itsensä hengiltä. Nancy menee 1950 naimisiin asianajajan kanssa ja saa kaksi poikaa. Hänen aivosyöpänsä havaitaan rutiinitarkastuksessa ja se onnistutaan poistamaan. Hänen mielensä on vähän vähemmän terävä, hänen älynsä vähän vähemmän kirkas, mutta hän on yhä Nancy.

Westminsterin sillalla seisova mies, lääkäri, kääntyy pois, kun timanttiriemujuhlan Gloriana-pursi on lipunut sillan ali. Hetken hänellä on aavistus, että joku seisoo hänen vieressään, mutta ketään ei ole, vain ilman lupaus. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri menettänyt jotakin, mutta hän ei käsitä mitä se voisi olla. Balilla australialainen joogaopettaja pelkää, ettei koskaan löydä ihmistä, jota rakastaa, ettei koskaan saa lasta. – – Sylvie ottaa yliannoksen unilääkkeitä voitonpäivänä, koska ei kykene kohtamaan tulevaisuutta, jossa ei ole Teddyä. Hänen lempipoikaansa.

Kuolleiden poissaolo muuttaa miljoonien ihmisten elämää kaikkialla maailmassa, – -”

Kokoavasti: ”Kaikki nuo linnut, jotka eivät koskaan syntyneet, kaikki nuo laulut, joita ei koskaan laulettu ja jotka siksi voivat olla olemassa vain mielikuvituksessa.” 

Kun muu häviää, taide jää

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala sijoittuvat aikaan, jolloin uskonto on menettänyt asemansa. Mikä siis antaa Ursulan ja Teddyn elämälle merkityksen?

Hävityksen jumalassa lainataan Keatsin runoa ”Mi kaunist on, on iloks ikuiseksi”. Säkeen alku on jopa yhden sotaa kuvaavan luvun nimi.

Sota-aikana Ursula ja Teddy kuuntelevat konsertissa Beethovenin 9. sinfonian Oodia ilolle, joka ylittää vihollisuuden. Ursula kuvaa kokemusta ”ylimaalliseksi”: ”Maailmassa on kipinä jumalallisuutta – ei Jumalaa, Jumalaa ei enää tarvita, mutta jotakin. Onko se rakkautta? Ei typerää romanttista rakkautta vaan jotakin suurempaa…”  

Teddy ei suostu ostamaan saksalaisia tuotteita, jos yhtiö on osallistunut holokaustiin, mutta kirjoittaa luontopakinoissaan klassisista saksalaisista säveltäjistä.

Matemaatikko Nancy katsoo taiteen tehtäväksi opettaa ja pitää rakkautta abstraktina, kun taas matematiikka on ”ainoa totuus”, koska ”numerot ovat puhtaita. Numeroita ei voi manipuloida.” Sen sijaan Teddyn mielestä juuri rakkaus on puhdasta ja hän yhtyy äitinsä Sylvien näkemykseen, että taiteen ”tehtävä ei ollut opettaa vaan olla ilon ja lohdun, ylevöitymisen ja ja ymmärryksen lähde. (Siis olla ’itsessään’).” 

Ehkä juuri siksi, että Nancy kokee Teddyn sotakokemukset koodiksi, jonka hän haluaa purkaa, häneltä puuttuu empatiaa auttaa miestään.

Izziellä-täti on kirjoittanut veljenpojastaan pikkupoikana bestseller-sarjan Augustuksen seikkailut, jonka Teddy kokee vääristelevän elämäänsä. Mutta ”kun kaikki muu on poissa, jäljelle jää Taide. Jopa Augustus.”

Saksan pommittamisen historiaa

Lopuksi hiukan historiaa Saksan pommituksista. Lähteenä on lähinnä Jonathan Gloverin Ihmisyys. 

Ennen sotaa pommituksia oli tietenkin pohdittu. Vedottiin siihen, että totaalisessa sodassa sotateollisuus ja moni muu asia oli yhtä tärkeä sodankäynnille kuin sotilaat. Uskottiin, että pommituksilla vältettäisiin sotilaiden joukkokuolema, mitä ensimmäisessä maailmansodassa oli tapahtunut ja sen sijaan sota voitettaisiin nopeasti.

Moraalinen este oli tavallaan jo poistunut. Englanti oli ensimmäisen maailmansodan aikana saartanut Saksaa, mikä oli välillisesti aiheuttanut ¾ miljoonan siviilin kuoleman.

Silti sodan varhaisvaiheessa siviilikohteita ei tahallisesti pommitettu, vaikka tiedettiin ja hyväksyttiin, että sotilaskohteita pommitettaessa kuolee myös siviilejä. Mutta kun Luftwaffe pommitti 24. elokuuta 1940 vahingossa Lontoon Cityä ja East Endiä, Churchill määräsi kostoksi seuraavana päivänä iskun Berliiniin. Hitler vastasi määräämällä kuuluisan Blitzin, joka aiheutti 44 ooo siviiliuhria.

Englanti kosti hyökkäyksen Southamptoniin ja Coventryyn iskemällä 16. joulukuuta 1940 Mannheimiin.

Vuoden 1941 englantilainen tutkimus pommitusten tuloksista osoitti, että vain kolmannes pommikoneista oli päässyt alle kahdeksan kilometrin etäisyydelle kohteesta. Koska täsmäpommittaminen ei ollut mahdollista, siviileitä johtui siis välttämättä uhreiksi. Oli siis joko luovuttava pommittamisesta kokonaan tai jatkettava siviilien tarkoituksellista pommittamista. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto.

Ranskan kukistumisen jälkeen pommitukset olivat ainoa keino, jolla Englanti saattoi osoittaa käyvänsä edelleen sotaa. Saksan ilmatorjunnan vuoksi päiväpommitukset aiheuttivat liian suuret tappiot, joten pommitukset tehtiin öisin.

Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, Stalin painosti Englantia luomaan toisen rintaman, mutta Churchill ei suostunut tähän, koska hän pelkäsi suuria uhrilukuja kuten ensimmäisessä maailmansodassa ja ennen kaikkea koska yritys olisi tässä vaiheessa tuskin onnistunut. Keinoksi auttaa Neuvostoliittoa tulivat – materiaalitoimitusten lisäksi – pommitukset.

Pommitusten vuoksi Saksa joutui käyttämään paljon resursseja ilmatorjuntatykkeihin ja hävittäviin. Nämä resurssit olivat poissa itärintamalta. Sotilaalliselta kannalta pommituksiin oli siis perusteita.

Viimeisessä vaiheessa, elokuusta 1944 lähtien sodan loppuun, toinen rintama oli olemassa ja liittoutuneilla oli ilmaherruus. Amerikkalaiset pommittivat päivisin ja britit öisin. Tällöin myös oli jo välineitä täsmäpommittamiseen.

Jälkikäteen onkin todettu, että aluepommittaminen ei vähentänyt Saksan sotapotentiaalia, jota sen sijaan polttoainekohteisiin ja kuulalaakerikuljetuksiin iskemiin verottanut. Myös oletus, että pommitus murtaisi väestön moraalin, osoittautui poliisivaltiossa vääräksi.

On kuitenkin muistettava, ettei kaikkea tiedetty sodan aikana ja että päättäjiin vaikutti niin sanottu ”sodan imu”.

Saksan pommituksia ei voi verrata holokaustiin

Saksan pommittamista on joskus verrattu holokaustiin, mutta tämä on tyypillinen yritys suhteellistaa sitä.

Holokausti ei liittynyt mitenkään sodankäyntiin, paitsi että Itä-Euroopan valloitus antoi miljoonat juutalaiset siviilit natsien käsiin.

Aseettomien juutalaisten tappajat eivät olleet missään vaarassa, mutta pommituskoneiden miehistöt kärsivät suuria tappioita. Britannian riveissä taistelleista kaatui 55 573 eli puolet. Lisäksi haavoittui 8 403 ja sotavangeiksi joutui 9 838.

Ennen kaikkea: Hitler olisi tappanut juutalaiset viimeiseen yksilöön, mutta pommittaminen loppui, kun Saksa antautui.

Kirjallisuutta

Hävityksen jumalasta on kirjoitettu mm. blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi,  Kirsin kirjanurkka, Ullan luetut kirjat, Annelin lukuvinkit, PS.Rakastan kirjoja

Olen kirjoittanut blogiin Kate Atkinsonin romaanista Elämä elämältä.

Burleigh, Michael: Moral combat. A history of the World War II. HarperPress 2010.

Canault, Niina: Vaietut virheet jälkipolvien taakkana. Ylisukupolvinen tiedostamaton. Alkuteos Comment paye-t-on les fautes de ses ancêtres. Suom. Sari Hongell. Eveli-kustannus 2oo7.

Friedrich, Jörg: Suuri palo. Liittoutuneiden pommitukset Saksassa. Alkuteos Der Brand. Deutschland im Bombenkrieg 1940-1945. Suom. Markus Lång. Ajatus 2005.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoriaa. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2.p. Like 2003. 

Kun taivaalta satoi tulta. Toim. Stephen Burgdorff & Christian Hobbe. Alkteos: Als Feuer vom Himmel fiel. Suom. Hannu Väisänen. Karisto 2004.