Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja tarjoaa uuden, kiintoisan näkökulman Suomen historiaan 30-luvulta alkaen.

Tässä artikkelissa käsittelen Kuopio-sarjan kolmea ensimmäistä osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004).

Sarjan alkuosien taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana.

Kuopio-sarjassa näkökulma ei ole varsinaisten toimijoiden vaan heidän omaistensa, erityisesti naisten. Heidätkin on perheenjäsenten radikaali toiminta syrjäyttänyt virallisesta yhteiskunnasta, mutta onneksi ei naapuriapuverkostosta.

Savon murretta käyttävät esimerkiksi Suomi-filmeissä koomiset henkilöt, mikä on antanut sille huvittavuuden leiman. Kähköselle savo on lapsesta asti ollut ”sydämen kieli”, ja niin hän Kuopio-sarjan henkilöiden ilmaista sillä syvimmät tunteensa.

Nuoren naisen kehitys itsenäisyyteen ja äitiyteen

Sarjan osat ovat tyyliltään erilaisia.  Ensimmäinen, Mustat morsiamet, on kehitysromaani, jonka päähenkilönä on alkuun varsin naiivi ja oppimaton Anna. Parikymppisenä hän muuttaa maalta kaupunkiin herrasväen esimerkillisen nöyräksi piiaksi. Hän rakastuu suinpäin Lassi Tuomeen. Anna alkaa odottaa lasta, ja Lassi kunnian miehenä korjaa jälkensä, vaikka olisi halunnut merelle.

Vasta hiljalleen Annalle selviää, millaiseen sukuun hänet on naitu: Lassi Tuomen kaksi vanhempaa veljeä ovat muuttaneet ”sinne” eli Neuvostoliittoon. Toinen veljistä, Aarne, on jättänyt äidittömän poikansa Jalmarin vanhempiensa huostaan.

Synnytettyään kuolleen lapsen Annasta tulee ”elävän leski”, kun Lassi 1932 tuomitaan lentolehtisen teosta seitsemäksi vuodeksi Tammisaareen. Se mikä ensin näyttää menetykseltä kääntyy Annalle mahdollisuudeksi ja hän löytää hiljalleen omat voimavaransa.

Sarjassa korostuvat naisten väliset sukulais- ja ystävyssuhteet. Orpo Anna suorastaan adoptoidaan miehensä perheeseen. Perinteiseen tapaan äiti Serafiina on uskonnollinen ja isä Lassi harrastaa politiikkaa.

Isän periaatteet oikeudenmukaisuudesta ovat radikaalistuneet pojilla. Myös keski-ikäinen vanhapiikatytär Hilda on käynyt Neuvostoliitossa mutta palannut auttamaan perhettään.

Anoppi houkuttelee Annan seuroihin ja Anna kokee uskonnon lohdutuksen, mutta vastustaa haluaan jäädä sen valtaan, naiiviudestaan huolimatta hän ei ole noin vain vietävissä. Sen sijaan Annan henkistä kehitystä ohjaavat Lassin vankitoverin vaimon Liljan kirjeet. Lilja on itsekin radikaali ja painottaa työn merkitystä naisenkin elämässä, sitä kautta syntyy tasa-arvo. Lilja rohkaisee Annaa: ”Ihminen on vapaa siihen ainakin pitää pyrkiä se on kaikki luonnossamme. Ei ole väärin kahleitaan vastaan kapinaan nousta.” Annaa houkuttaa sellainen totaali riuhtaisu entisestä elämästä kuin Liljan lähtö Espanjan sisällissotaan.

Ennen kuin Lassi vapautuu vankilasta, sieltä palaa tämän kasvatusveli Hannes, jonka kanssa Anna viettää yhden yön. Miehensä palattua kotiin Anna joutuu Tuomen perheen hiljaisen painostuksen kohteeksi ja hyväksyy kohtalonsa, ottaa Lassin takaisin ja on kohta raskaana.

Anna synnyttää kaksoset. Pojalle Lassi antaa Kuusisen mukaan nimen Otto. Tytölle Anna toivoo vapaampaa ja itsenäisempää elämää ristimällä tämän ystävänsä mukaan Liljaksi. Lilja on Neitsyt Marian kukkana puhtaan rakkauden symboli, mutta se on myös kuoleman kukka.

Raja omien ja vieraiden välillä

Kuopio-sarjan yhtenä teemana on raja, joka jakaa ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Bolsevikkivallankumous ja Suomen itsenäistyminen ovat tehneet rajan ulospäin railoksi, vuoden 1918 sisällissota jakanut kansan sisäisesti kahtia. Leena Kirstinä kirjoittaa tutkimuksessaan Kansallisia kertomuksia, että valtio ”vaatii kansalaisiaan sitoutumaan Valkoisen Suomen arvoihin, jopa vakoilemaan ja vasikoimaan. Jos niin ei tee, on petturi.” Muut kuin ”isänmaalle uskolliset” rajataan Suomen kansasta pois.

Toisella puolen maanalainen SKP vaatii yhtä ehdotonta uskollisuutta. Annaa kaihertaa, että Lassille puolue on tärkeämpi kuin vaimo. Kuulusteluissa Ohrana esittää Annalle Lassin toverin tunnustuksen, jonka mukaan Lassi on yllyttänyt murhaamaan ”petturin”. Mutta ei Anna voi miestään pettää, päinvastoin kuulustelun nöyryytykset saavat hänet ymmärtämään tätä.

Lassi on teini-iässä imenyt vankileiriltä palanneiden veljiensä katkeruuden ja halunnut olla näiden vetoinen. Myös yhteiskunta on edistänyt radikalisoitumista eristämisellä: ammattitaidosta huolimatta Lassin on vaikea saada työtä. Hildalle Neuvostoliiton-matka on maksanut mieluisan työpaikan sairaalassa, hän on joutunut tyytymään pyykkärin töihin.

Aivan perhetaustan ja yhteiskuntaluokan ennalta määräämä ei ihmisen kohtalo kuitenkaan ole. Jalmari kieltäytyy lähtemästä isänsä luo Neuvostoliittoon, koska on käsittänyt asiat näin: ”Minä vihhaan kommunistia ne ne minulta isän vei.”

Uskollisuus ja kärsimys asian takia ovat niin kristinuskon kuin työväenliikkeen arvoja. Edes äiti Serafiina ei hyväksy, että Neuvostoliitosta palannut Aarnen toinen vaimo, myös nimeltään Anna Tuomi, on jättänyt miehensä: ”Jos on mies elämäsä kaikesa uhrannut niin pittää myös vaimon olla valmis oma pikkunen onnesa uhroomaa. Eikä suo periksi antoo.” Appivanhemmat eivät pysty näkemään, että miniä on palaamalla Suomeen pelastanut itsensä ja lapsensa. Ratkaisevasti Annan muuttuminen näkyy, kun tämä uhmaa appivanhempiaan ja ”Ristuksen oppiin” vedoten antaa kälylleen ja tämän lapselle yösijan.

Poikkeusoloissa viranomaisten valvonta tiivistyy: Jään ja tulen keväässä viranomaiset suorittavat ennen jatkosodan syttymistä suojapidätyksiä. Kohteeksi joutuu myös talvisodan vapaaehtoinen, englantilainen Mulligan. Valtio asettaa rajat, kehen saa solmia suhteita: kuulusteluihin viedään Mulliganin rakastetun Selma Lehtivaaran lisäksi myös Anna. Sattumalta paikalle osunut Mulligan on näet auttanut Annaa saamaan sian lahdatuksi.

Vapauden haave ja rajat

Talvisotaa käsitellään sarjassa vain vähän. Sen sijaan välirauhaa käsittelee kaksi osaa. Rautayöt alkaa kaatuneiden muistopäivästä eli toukokuun kolmannesta sunnuntaista 1940 ja päättyy elokuuhun. Se käsittää siis poliittisesti levottoman kesän 1940. Jään ja tulen kevät taas alkaa marraskuusta 1940 ja päättyy liikekannallepanoon kesäkuussa 1941.

Vielä näissä osissa painopiste on Annassa, mutta muita henkilöitä on tullut lisää, eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntaluokista.

Rautaöissä Annan elämän täyttää äitiys, jonka vegetatiivisesta rauhasta hän alkaa hiljalleen herätä tiedostamaan. Liljan muisto, ihanne vapaudesta ja ”itsensä toteuttamisesta” tuottaa hänelle aluksi alemmuudentunteita; Kirstinän sanoin hän kokee ”myyneensä itsensä ruumiin hinnasta”. Lapset ovat taakka, joka vie vapauden valita ja aluksi tyystin oman ajan. Anna ei kuitenkaan voi tuntea heitä kohtaan katkeruutta.

Anna ei tiedä, että Lilja liikkuu seudulla salaa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS-1) asioilla. Liljaa auttaa Hannes, joka saa Lassin ja Hildan kaivamaan piilotetun painokoneen esiin. Näin he lunastavat takaisin isä Lassin perintökellon. Kellon he ovat pantanneet Hannekselle, jotta voisivat ostaa Annan havitteleman porsaan. Ihmisten motiivit ovat pieniä silloinkin, kun päämäärä on – tai näyttää olevan – suuri.

Tuomen poikien kasvinveljenä koko ikänsä sivurooliin jäänyt Hannes on aina halunnut pitää kelloa kädessään. Samoin hän haaveilee ”hyvästä naisesta”, Lassin vaimosta Annasta. Hannes palauttaa kellon ehdolla, että saa tavata Annan kahden kesken. Eron hetkellä Anna lupaa kuunnella Hanneksen puolen tarinasta ”sitten kun sota ohi”, mutta sitä ennen hän on luvannut miehelleen ”tulla takaisin”.

Lassi on ”Lasse liten” jolle maailma on liian suuri. Hän on luullut olevansa vapaa ja uhmannut esivaltaa, mutta se on murtanut hänet. Hanneksella on yhä taistelutahto jäljellä, ja hän tekee SNS-1:n lennäkin, ”ilman uskoo, tein koska kerran lupasin, toivottomana tein mutta tein”.

Perheettömänä Hannes on vapaa toimimaan ja lähtemään ja hän häipyy paikkakunnalta, sillä ”en minä vielä sen tähen hakattavaksi ruppee. Vielä minä tappelen, ennen kuin tämä on loppuun katottu. Vaikka turhan takia vuan, mutta tappelen silti.”

Ainakin tässä vaiheessa Hanneksen kapina pohjaa eksistentiaaliseen epätoivoon pikemmin kuin poliittiseen harkintaan niin kuin Taisto Tammelundilla Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä, jota Pekka Tarkka on analysoinut kirjassaan Salama.

Lähiyhteisöön sidotun Annan on jäätävä paikoilleen, vaikka hän tajuaa: ”Apua ei tulisi mistään – – Tähän jäätäisiin, ja se tulisi mikä tulisi, ja vyöryisi suoraan yli”. Annalle eivät ole mahdollisia kuin pienet teot lähimpien hyväksi, mutta niitä tehdessään hän raivaa itselleen askel askeleelta enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Jään ja tulen keväässä Anna on Hildan kanssa perheen pääasiallinen elättäjä. Työn ja lukemisen myötä hänen itsetuntonsa kasvaa.

Lassista ei ole miehen perinteiseen rooliin, ei edes sikaa lahtaamaan, mutta lapsia hän kaitsee auliisti. Avioparin välillä on hyviäkin hetkiä. Ranskalainen elokuva, joka kuvaa tavalliset ihmiset arvokkaina, toisin kuin 30-luvun suomalainen elokuva usein, saa heidät lempimistuulelle.

Viekö halla perunat, lähteekö Suomi Baltian tielle?

Rautaöissä Annaa huolestuttaa perunoita uhkaava hallanvaara. Lassi ironisoi vaimoaan: ”Aito noskelainen, ootetaan ja katellaan – -”, samaan aikaan kun ”Maalimalla on tilanteet käynnissä”. Tähän vastaa naapuri: ”Tartu sinä tilanteisiin, Lassi Tuomi – – Minä tartun noihin potaatinvarsiin – – ”.  Naapuri, joka on tässä kohtauksessa nimetön mutta jonka myöhempien tapahtumien valossa voi päätellä sosiaalidemokraatti Hyvöseksi, vakuuttaa Lassille ”isäs vanhana toverina”: ”Ei Suomi ikinä Palttian tietä lähe kulukemaan”.

Lause päätyy Valpon kirjoihin ”vanhan punikin” sanomana. Halla, ”rautayöt”, rinnastuu Leena Kirstinän mielestä uuteen sotaan valmistautumiseen, mutta kohtauksessa halla viittaa pikemmin vallankumoukseen. Kummasta tai molemmista onkin kyse, pienet ihmiset taistelevat sitkeästi elämän puolesta kuolemaa vastaan, pienen arjen puolesta suurta politiikkaa vastaan.

Torilla poliisi varoittaa Annaa: ”Teidän on kuultu puhuvan rauhasta”, ja sellainen on poliisin mielestä ”kiihotusta, kumousta”. Kun Anna ironisoi että varmaan ”sota on rauhoo”, yksivakainen poliisi myöntää. Poliisi ymmärtää vastapuolen sanontojen orwellilaiset vääristymät, mutta on sokea oman puolensa vastaaville.

Sama koskee Annaa. Rauhan säilymisen takia Anna voisi hyväksyä, että Lassi palaisi politiikan pariin. Lassi joutuu opettamamaan yhä naiivia vaimoaan, että tämän kaipaama ”tavallisen ihmisen rauha, tavallisen äitin rauha” ei ole mahdollinen ”tässä maailmassa”. Kumpikin puoli haluaa rauhaa vasta seuraavan sodan jälkeen, jolloin oma puoli on saavuttanut vastustajasta totaalin voiton.

SKP:n historian tutkija Kimmo Rentola pitää klassisessa tutkimuksessaan Kenen joukoissa seisot? sisäpolitiikan ratkaisevana käänteenä mätäkuun kriisiä 1940. Talvisodan jälkeen vallalla oli valkoinen tulkinta vapaussodan jatkosta ja Mannerheim halusi sotilaiden liittyvän Vapaussoturien liittoon. Sellaisesta työläisrintamamiehet eivät tietenkään halunneet edes kuulla.

Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon loi kuitenkin yhteisen uhkakuvan, jonka paineessa oikeisto ja sosialidemokraatit löysivät toisensa ja perustivat Aseveljien liiton. Kuopio-sarjassa ”vanhan punikin” kaltaiset ratkaisevat, ettei Suomi lähde Baltian tielle.

Mustissa morsiamissa talvisodan yhtenäisyys ei koske kommunisteja, vaan Hilda Tuomi odottaa puna-armeijaa vapauttajana. Käänne tapahtuu välirauhan aikana. Kun SNS-1:n lehtiset johtavat torilla puukotukseen, Hilda päättää, ettei halua veljiään takaisin, jos se merkitsee väkivaltaista vallankumousta. Hilda hautaa aarteensa, punatähden, ja luopuu samalla menneisyydestä nykyisyyden, Annan avuttomien kaksosten, takia.

Työväen isänmaallisuus ja sillat yhteiskuntaluokkien yli

Rautaöissä sosiaalidemokraatti Hyvönen sanoo naapurilleen Hujaselle, että ”Työmiehen isänmaallisuudesta on viime sotaamme saakka keskusteltu. Mutta aina on työmies tuntenut tämän maan omakseen, vaikka hän on tässä maassa nähnyt nälkääkin.”

Kyse on siis pikemmin ollut porvariston ongelmasta. Jään ja tulen keväässä piispa puhuu, miten punaorvotkin tarttuivat talvisodassa aseeseen, joten ”meidän on vastattava näiden nuorten kädenojennukseen”. Keittiössä työskentelevä Hilda miettii: ”Pianoa soitetaan, nyökitään ja kättä ojennetaan. Että tulla saliin, tänne muitten joukkoon. Mitenkäs sellaista vastustetaan – – Kun sille käden ojentajien puolelle on omittu” myös kaatuneet, joiden joukossa on Hildan kasvattama Jalmarikin.

Jalmarin muisto saa Hilda puolisalaa osallistumaan maaottelumarssiin. Kävellessään hän pohtii, että ”työmiehen isänmaanrakkaus” merkitsee ”Tämmöisiä hetkiä. Iloa ja vapauden tunnetta sunnuntaiaamuna, metsän rinnassa tyhjällä maantiellä. Tahi veneessä kesälauantaina, työpäivän päätyttyä. Tahi Saimaalla, kun aurinko laskee ja pieni höyrylaiva hitaasti jyryää kohti tähtihämärää, joka nousee järven ja maan ylle.” Runeberg, Topelius ja kansakoulu ovat sittenkin onnistuneet: maisemaan ankkuroitu isänmaanrakkaus voi olla omistamattomallakin. Suotta ei Tuomen perheen sukunimi viittaa lauluun Kotimaani ompi Suomi, jossa kotimaan muodostaa koti ja sen lähimaisema.

Hilda vieroksuu puheita uhrimielestä: ne eivät sovellu naiselle ”joka on niin köyhä että vaatteensa vain omisti”. Toki uhraukseksi voisi kutsua sitä, että Hilda raataa koko elämänsä sukulaistensa hyväksi, mutta hänelle se on elämän tarkoitus.

Tuomen perheen naisilla on jo ennestään hyvät suhteet joihinkin porvarisrouviin, joille he tekevät työtä. Jään ja tulen keväässä luodaan lisää henkisiä siltoja yli yhteiskuntaluokkien välisten kuilujen, kun poikansa sodassa menettänyt Selma Lehtivaara ottaa Juhon sotakasvatiksi. Toisin kuin Paavo Rintala Nahkapeitturien linjan ensimmäisen osan lopussa, Kähkönen ei ironisoi ainakaan Selma Lehtivaaran ”sosiaalista mieltä”. Selma on jo aiemmin pyrkinyt kristilliseltä pohjalta tasa-arvoon ja vaatimattomaan elämään.

Äidinisänsä Korhosen luona asustanut Juho on Jään ja tulen keväässä kiintynyt Selmaan eikä jaksaisi yhä uudelleen kuunnella ukkinsa juttuja Hurusniemen arpajaisista, joissa joka kymmenes punakaartilainen ammuttiin, joukossa hänenkin isänisänsä. Juhoa houkuttaa myös mahdollisuus päästä lyseoon, mutta mielessään hän lupaa, ettei sukuaan unohda.

Ilmeisesti Juhoa odottaa ”luokkaretki”, sosiaalinen nousu koulutuksen avulla ja sen jälkeen osallistuminen hyvinvointivaltion luomiseen. Ville Kivimäki tulkitsee kokoomateoksessa Haavoitettu lapsuus, että ”sodassa ja lapsuudessa koettu turvattomuus kanavoitui toiminnaksi tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseksi: hyvinvointiyhteiskunta luotiin lohduttajaksi, kun keskeinen lapsuuden ja nuoruuden kokemus oli arvaamattomuus ja turvattomuus”.

Jään ja tulen keväässä Sortavalan evakko Helvi Martiskainen hommaa Anna töihin kaupungin hienoimpaan ravintolaan Tatraan. Siellä kokoontuu Suomalais-saksalainen yhdistys, jonka jäseniin tekevät vaikutuksen Saksan työväestön sosiaaliset edut. Tätä usein unohdettua piirrettä korostanut Götz Aly teoksessaan Hitlers Volkstaat.

Henkilöistä Suur-Suomi-euforian valtaan joutuu vain Selman entinen aviomies, toimittaja Ilmari Lehtivaara. Taustalla ovat henkilökohtaiset pettymykset: ainoa pojan kaatuminen talvisodassa ja uuden rakkauden haaksirikko. Vanhenevalle miehelle poliittinen innostus tarjoaa mahdollisuuden unohtaa oma elämän pienuus, sen peittää kansakunnan tuleva suuruus.

Toisaalta Kähkönen näyttää myös, että saksalaisvaikutuksella Suomessa on rajansa. Hyvönen vakuuttaa Hujaselle, että ”temokraattista yhteiskuntamuotoa meidän on puolustaminen.” Hujanen epäilee: ”No se kyllä tyssee, jos sen Hitlerin sakkia vielä enemmän tänne hilataan. Se temokratia.”  Tähän Hyvönen arvelee: ”Sillä hyö kait – – Sitä esille toivat.” Kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen vaatii demokratiaa.

Uskollisuus ja petos

Vasta Jään ja tulen keväässä selviää Lassin talvisodan jälkeisen masennuksen todellinen tausta. Lassi tunnustaa Hildalle, että kun hänet oli lokakuussa 1939 viety turvasäilöön, hän oli uutta tuomiota pelätessään murtunut ja suostunut ilmiantajaksi, joskin kertonut vain kuolleista tovereistaan. – Traagista on, että vaaraa ei ollut: Rentolan mukaan kaikki turvasäilöön otetut vapautettiin. Valpokin havaitsi, ettei heistä ollut vaaraa. Oli yksi poikkeus, joka oli raivopäinen.

Toinen paljastus on, että Annan ystävä Helvi on ”Ameriikan sukkaparista” urkkinut, jatkaako Anna miehensä poliittista toimintaa. Paljastuksen jälkeen Anna toimii toisin kuin valtio ja puolue, ihmismäisesti: ”Ystävyys on sitä, että minä jään tähän – – En anna hänelle vapahdusta – – Minä pidän hänestä kiinni, minä raahaudun hänen perässään, kunnes olemme tosistamme selvillä.”

Se, että petos ei ole yksiselitteinen asia, käy ilmi, kun Anna jatkosodan edellä joutuu kuuluisteluihin täysin viattomasta tuttavuudestaan Mulliganin kanssa. Annaa auttaa etenkin Helvin todistus: Valpo luottaa Helvin arvioon, koska tämä on sen tiedottajia.

Tavallaan myös Hannes on pettänyt Rautaöissä Annan varastamalla tämän polkupyörän, jota Lilja tarvitsee SNS-1:n hankkeisiin. Toki Hannes on samalla suojellut Annaa, joka Valpon kuulustelussa voi rehellisesti vakuuttaa tietämättömyyttään.

Hildan suhde aatteeseen on kiintoisin. Jatkosodan alussa hän pelkää, että kiintyminen omaan mankeliyritykseen on tehnyt hänet porvariksi, mutta lupaa itselleen, että jos veljet sittenkin tulevat takaisin, hän on ”sama vanaha Hilta”. Sireenien soidessa Hilda kuitenkin huomaa muuttuneensa: ”vain sen tähden, että olen jo elämäni ja tulevani tähän [mankeliyritykseen] kiinnittänyt, minä olen kiinnostanut siitä, mitä tälle maalle vastaisuudessa tapahtuu; minä katson toisella tavalla tuonne taivaalle”. Mankeliyritys ei kuitenkaan ole pelkkää omaisuutta, vaan Hilda yrittää sen avulla turvata Annan kaksosten tulevaisuuden.

Pettääkö Hilda aatteensa – vai onko aate pikemmin pettänyt hänet? Kuten lukija arvaa, veljet on surmattu Stalinin vainoissa. Onko ihailtavaa kuten Allu Kajander Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran pitää kiinni nuoruuden ihanteistaan ja aiheuttaa poliittisella toiminnallaan perheelleen lisää kärsimyksiä? Onko väärin Hildan tavoin tarkistaa mielipiteitään, kun olosuhteet muuttuvat?

Läheiset ja kaukaiset

Tähän liittyy kysymys, kumpi on asetettava etusijalle, läheiset vai kaukaiset. Naiset ja miehet ovat tästä eri mieltä.

Hilda sanoo Rautaöiden alussa: ”Ukkoin varaan meillä ei lasketa mitään”. Lassi hellii masennustaan vintissä samaan aikaan, kun vaimo ja sisar huolehtivat lapsista ja sängyssä makaavasta vanhasta äidistä. Vasta liian myöhään, juuri jatkosodan edellä Jään ja tulen keväässä Lassi herää huolehtimaan läheisistään: ”Miten Anna lasten ja vanhuksen kanssa selviäisi jos -.”

Pohtiessaan välirauhan vaihtoehtoista historiaa kokoomateoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa Kähkönen kirjoittaa romaania suoremmin: ”Lassi oli pelannut korttinsa niin, että mikään valta ei olisi hänen lapsilleen ja vaimolleen ja vanhalle äidilleen suopea. Kääntyivätpä asiat miten hyvänsä, hän ei saisi armoa. Eivätkä saisi hänen omaisensakaan.” Jos Saksa voittaisi sodan, heidät puhdistettaisiin Uudesta Euroopasta ”epäterveinä elementteinä”, eikä voittoisa Neuvostoliittokaan soisi armoa ”petturille”, vaan Tuomen perhe pantaisiin Siperian-junaan.

Junassa matkalla rintamalle kesäkuussa 1941 Lassi kokee, että tavalliselle ihmiselle vaihtoehtoja ei ole: ”Isänmaallinen mies painaa päänsä tätä samaa lautaista seinää vasten, johon maanpetturin pää nojaa, ja meitä viedään tuntemattomaan samaa vauhtia.” Mutta kaikki ei sittenkään ole isojen päättäjien vallassa. Lassi muistaa kymmenvuotiaan Juhon puheen ”kenraali Siästä” joka vaikuttaa ratkaisevasti armeijoiden kohtaloihin. Lukija tietää, että talvi odottaa Wehrmachtia Moskovan edustalla.

Toisin kuin aatteen ihmiset uskovat, Suomesta ei tule Suur-Suomea eikä Neuvosto-Suomea, vaan Suomelle avautuu kolmas mahdollisuus.

Tätä eivät naisetkaan voi ennalta tietää, mutta he eivät anna periksi. Kuvaava on kohtaus, jossa Helvin murrosikää lähestyvä tytär Mari nousee vastustamaan äitiään, joka on opettanut, ettei muista ihmisistä tarvitse välittää. Mari liittyy naisiin, jotka tukemalla toisiaan selviytyvät ja vievät sodan läpi pienet ja muut avuttomat.

Lohtu ja toivo

Sota vie Annalta lapsenuskon, mutta jäljelle jää äidiltä opittuihin virsiin sisältyvä syvä lohtu. Rautaöissä Anna yhtyy anopin veisaamaan virteen Koska valaissee kointähtönen. Usko on Heprealaiskirjeen vanhan käännöksen mukaisesti ”lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan”. Tosin kointähti on monimerkityksinen symboli: se viittaa rakkauden jumalattareen Venukseen ja Raamatussa sekä Jeesukseen että Luciferiin.

Maallisemmallakin toivolla Anna lohduttautuu. Mustien morsiamien lopussa hän talvisodan evakossa puristaa kuluneita silkkikenkiä ja lupaa itselleen sodan jälkeen pukeutua valkoisiin – tietämättä miten kauan koettelemuksen vuosia kestää. Oleellista on, että Anna kieltäytyy noudattamasta appivanhempiensa eetosta, jossa ”oma pieni onni” on uskon tai aatteen rinnalla toissijainen.

Rautaöiden lopussa uimataidoton Anna oppii uimaan, luottamaan että vesi kantaa. Samalla hän kokee, että hän ei ole sittenkään yksin – maa ja taivas pysyvät, elämä jatkuu.

On Kuopio-sarjassa myös miehiä, joilla on samanlainen asenne. Kun Juho epäilee ”Mitenkäs se koulunkäynti sitten jos pommi puttoo piähän? Niin mitä se kaikki hyövyttää?”, kansasta noussut opettaja vastaa kuin aikuiselle: ”Ei auta miettiä – – Se on elettävä niin kuin sotia ei olis olemassakaan. Muutoin käy pienten ihmisten hullusti.” Tämä ei merkitse välinpitämättömyyttä vaan sitä, ettei anna sota-ajan ideologian itseensä vaikuttaa vaan säilyttää ihmismäiset ihanteet ja toimii niiden mukaan.

Vertailua muihin välirauhan kuvauksiin

Sodan aikana Mika Waltari ja Toivo Pekkanen romaaneissaan Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti korostivat kansan kokonaisetua ja kehottivat, suorastaan vaativat, että se täytyy asettaa yksilöiden edun ja onnen edelle, koska jos kansan käy huonosti, sama koskee myös yksilöitä.

Sodan jälkeen Paavo Rintala ja Sirpa Kähkönen asettuivat niiden pienten ihmisten puolelle, jotka eivät tahdo uhrata omaa pientä onneaan suuren asian puolesta.

Ei tietenkään voi sanoa, että kumpikaan näkökulma olisi väärä. Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut teoksiin, mutta myös kirjailijoiden omat arvot.

Miksi Kähkösen poliittiset teemat on julkisuudessa sivuutettu?

Kähkönen on valittanut teostensa poliittisten teemojen sivuttamista ja epäillyt sen johtuvan siitä, että hän on nainen ja kuvaa pääasiassa naisia ja lapsia. Vakavana historiana pidetään yhä poliittista ja sotahistoriaa, jossa toimijoina ovat miehet. Ehkä, mutta on toinenkin syy: Kähkönen osaa niin lämpimästi kuvata ”pieniä ihmisiä”, jotka sodan kurimuksessa pitävät yhtä ja auttavat toisiaan, että se herättää osassa lukijoista suorastaan nostalgiaa. Annalta ja muilta naisilta ei voi vaatia vastuuta suurista asioista, mutta heihin samastuvalta lukijaltakin unohtuu kysyä se, mistä Kähkönen muistuttaa kokoomateoksessa Ihminen sodassa: ”mistä tulevat ne vilja-, peruna- ja hiilitonnit, jotka Saksa lupasi vastineeksi yhteiseen rintamaan liittymisestä”.

Ei Kähkönenkään kannata alkeellista hyvä-paha-dikotomiaa, jolla lohkotaan paha pois ja nähdään vain jako ”pahat natsisiat vastaan hyvä, vapaa maailma”, jolloin Suomen sotapolitiikka on lähtökohtaisesti väärää. Tai päinvastoin nähdään vain torjuntavoitto ja nälkäkuoleman uhkaama siviiliväestö ja kielletään kytkökset Saksaan ja puolustaudutaan hokemilla ”sota on sotaa” ja ”muut tekivät paljon pahempaa”. Vain harva ihminen pystyy edes jälkikäteen näkemään asiat samanaikaisesti usealta puolen.

Tietoja

Artikkelini Kähkösen Kuopio-sarjasta artikkelin (jossa on mukana myös jatkosodan aikana tapahtuvat Lakanasiivet ja Neidonkenkä) Pienet ihmiset ja suuri aika on julkaistu Kanavassa 8/2009.

Olen kirjoittanut blogiin Mika Waltarin romaanista Rakkaus vainoaikaan ja Toivo Pekkasen romaanista Hämärtyvä horisontti.

Kirjailijasta

Sirpa Kähkönen on syntynyt 1964. Hän muistaa siis Kekkosen ajan ja pääsi peruskouluun, jonka ansiosta kaikille avautui mahdollisuus opiskella. Kähkönen opiskeli yliopistossa mm. historiaa ja aikoi tutkijaksi.

Sarjan taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana. Kähkönen pääsi tutustumaan mm. isoisänsä mappiin. Tämän vaiheista hän on kirjoittanut tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit.

Vanhempien ollessa työssä Kähkönen oli lapsena päivähoidossa isovanhempiensa luona. Nämä asuivat puutalokorttelissa. Niitä ei tuhonnut sota, vaan hyvinvointivaltioksi kehittyvä Suomi tehokkuuden himossaan ja perinteiden halveksunnassaan. Kuopio-sarjassa Kähkönen luo nuo luonnollista yhteisöllisyyttä edistävät korttelit mielikuvituksessaan uudelleen.

Sirpa Kähkönen Wikipediassa.

Kirjallisuutta:

Aly, Götz: Hitlers Volkstaat. Raub, Rassenkrieg, Nationalsosialismus. Fischer 2006.

Kirstinä, Leena: Kansallisia kertomuksia. SKS 2007

Kivimäki, Ville: Sodan rampauttama vanhemmuus. – Teoksessa Sodassa koettua 1. Haavoitettu lapsuus. W+G 2007. (Sodassa koettua -teoksen osat 1 ja 2 on julkaistu päivitettynä teoksena Sodan kasvattamat. WSOY 2010.)

Kähkönen, Sirpa: Isänmaallisuuden mustat säikeet. Suomen kohtalonhetket syyskesällä 1940. – Teoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Toim. Markku Jokisipilä ja Mari K. Niemi. Ajatus kirjat 2006.

Suomen tie jatkosotaan. Sosiaalipoliittista harmonisointia kansallissosialismin hengessä. – Teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Salama. Otava 1973.

Laila Hietamies: Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat

Laila Hietamiehen romaaneissa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat naiset selviävät sodasta paremmin kuin miehet.

vierailla-poluilla-oudoilla-ovilla

 

Laila Hietamiehen (myöhemmin Hirvisaari) Kannas-sarjan kaksi ensimmäistä sijoittuvat todellisen Valkjärven pitäjän kuvitteelliseen Suontaan kylään. Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu vuonna 1925 ja Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin. Tapahtumat keskittyvät yksityiselämään, ajan politiikka ei kosketa henkilöitä millään tavalla.

Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1980) alkaa Suontaan kylästä ja kuvaa kesäkuun 1944 suurhyökkäystä, Viipurin kukistumista ja evakkomatkaa. Kirjan lopussa ollaan vasta junassa Simolan asemalle. Tuolloin päähenkilöt Martta Heikkilä ja Helmi Elisa Karhu ovat kolmikymppisiä.

Neljäs osa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983) alkaa heinäkuussa Mynämämäellä, jossa suuri suontaalaisista elää evakkoina. Välillä ollaan sotasairaalassa Mikkelissä, toisella evakkopaikkakunnalla Jämsässä sekä sairaaloissa Helsingissä ja Turussa. Kirja päättyy syyskuussa ristiäisiin ja rauhan tuloon.

Viides osa Edessä elämän virrat (1984) tapahtuu pääosin Turussa helmikuusta alkukesään 1945.

Hyviä ja huonoja evakkokokemuksia

Vierailla poluilla, oudoilla ovilla kuvaa monipuolisesti suhtautumista evakoihin. Osa isäntäväestä on myötätuntoisia ja ymmärtäviä, kuten Aittalan emäntä ja isäntä. Keskinäistä toimeentuloa helpottaa, että pihapiirissä on useampi talo, joten kukin saa perhe asua omissa oloissaan häiritsemättä muita omilla tavoillaan ja tottumuksillaan.

Talonväen hyväntahtoisuus on aitoa. 18-vuotias tytär Leena selittää: No kun me tykätä teist kaikist. Eikä se ol mitenkä mukava kattoo kun ihmine kärsi. Kyl maar me se ymmärretä.”

Toisaalta sanotaan, että Leena sekä ymmärsi että ei ymmärtänyt Marttaa. Kyllä hän tiesi, että sota oli, mutta joskus tuntui, että Martan sota oli eri kuin hänen. Hänen kaksi veljeään olivat sodassa, sota koski heitä kaikkia yhtä paljon kuin Marttaakin, jonka mies oli kapteenina rintamalla, Leena tiesi. Mutta heidän kotinsa oli täällä vahingoittumattomana, eivätkä pommikoneet olleet vielä ilmestyneet heidän yläpuolelleen.”

Osa isäntäväestä on taas päinvastaisia luonteita. Eräs isäntä on vanhapoika, joka kieltää lapsia uimasta ja meluamasta, kulkee alasti ja huutelee rivouksia.  Myöhemmin selitetään, että isäntä on seksuaalisesti turhautunut. Jouduttuaan läheiseen kontaktiin verevän naisen kanssa, jonka suhteen hänellä ei ole mahdollisuuksia, hän purkaa ärtymyksensä kaikkiaan evakoihin.

Hevoskuski sanoo Helmi Elisalle kuultuaan tämän olevan evakko: ”Mää en ymmärrä sitä lainkka et kaike maailma ihmiset tullee sielt tänne muire ihmiste harmiks.” Kuskin mielestä olosuhteet eivät voi olla niin pahoja kuin huhut kertovat. Hän paheksuu sitä, että evakot tulevat ja vaativat asuntoa. Hän uskoo, että he kylpevät rahassa saatuaan korvauksia, ja kuka edes voi todistaa, että anomusten tiedot ovat totta. Hevoskuski on esimerkki ihmisestä, joka puhuu ensin, mitä sylki suuhun tuo. Kun hän sanomansa osoitetaan vääräksi, hän ei pyydä anteeksi vaan sanoo, ettei hän tarkoittanut mitään.

Romaanin lopussa Aittalan isäntä järjestää yhdeksänkymppisille Marille ja Kustaalle pysyväksi asunnoksi vapaana olevan mökin, sekä hyvästä sydämestä että ennakoiden poikiensa kotiintuloa sodasta, jolloin talossa ei enää ole tilaa.

Kustaa sanoo Aittalalle: Kaikilha se ei tää elämä olt samanlaista, tiijetäähä myö jot on tult kahnauksii puoli ja toisi. Mie sitä vaan, jot ihmisest itsestää riippuu vastaakos hyvvää pahal vai päinvasto.”

Samanlaista auttavaisuutta osoittaa lotta Kerttu, joka vuokraa perintömökkinsä Turussa Martalle ja asuu itse sairaanhoitajaoppilaiden asuntolassa.

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Martta on saanut toukokuussa 1945 sijaisuuden koulusta. Siellä hän joutuu miesopettajan syrjimäksi, koska aiemmin sijaisuudet on saanut tämän vaimo. Miesopettaja ei suostu myöntämään, että valinta on oikeudenmukainen: hänen vaimonsa on epäpätevä ja Martta on pätevä, joten totta kai Martta valitaan.

Tapaus osoittaa, että paikallisilla on henkilökohtaisia syitä nyreyteen: evakot kilpailevat heidän kanssaan työpaikoista ja asunnoista.

Miten ihminen selviää menetyksistä?

Teoksessa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla Helmi Elisa toteaa Martalle: kaiken sen kestää, jos vain haluaa itse jäädä eloon. Siksi on hyvä kun on joku jota varten jäädä eloon.”

Se tärkein joku on molemmilla lapsi. Sotaleski Helmi Elisalla on seitsenvuotias tytär Laura. Martan miehen Aarnen selviytymisestä ei pitkään aikaan tule tietoa, mutta Martta odottaa lasta, joka on onneksi pantu alulle jo ennen vihkimistä. Juuri tieto Martan raskaudesta on saanut Aarnen tekemään avioitumispäätöksen.

Käydessään Mikkelissä sotasairaalassa Martta kohtaa Malviina-mummon. Malviina uskoo, että kaikki ihmiset ovat mukavia ja pohjimmiltaan samanlaisia, olivat he karjalaisia tai ei. Ei ihme, että hän on kohdannut etupäässä mukavia ihmisiä.

Malviina on karjalaisen positiivisuuden ruumiillistuma. Se, mikä aikoinaan oli uutta ja raikasta Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilössä, on Malviinassa jo stereotyyppistä.

On harmillista, että Hietamies pani Kannas-sarjan alkuosien äreän Akviliinan kuolemaan evakossa talvisodan aikana. Olisi ollut vaihteeksi hyvä näyttää evakko, jonka kanssa tuskin sydämellisinkään isäntäväki olisi tullut toimeen.

Malviinan elämänohje kuuluu: ”Se on silviisii, jot ihmise pittää syyvä ja haastaa. Täs järjestyksen. Ens ku hää syöp mahhaase täytee, sit on niin hyvä jot. Sit ko hää on syönt, sit hää alkaa haastaa ne surut itsestää.”

Malviina sanoo myös, että Martan on vakuutettava itselleen, että Aarne paranee: se nääs auttaa ku uskoo siihen lujast. Sitä pittää sannoo nii lujast noita asjoit, jot itsekkii uskoo.” Ainakaan ei kannata surra etukäteen.

Kaikki ei ole aivan näin helppoa. Helmi Elisan pommituksessa saadut haavat pahenevat ja hän joutuu sairaalaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä Laura saa kurkkumätätartunnan ja joutuu toiseen sairaalaan.

edessa-elaman-virrat

Vaikeudet eivät lopu rauhan tuloon

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Laura asuu Martan luona Turussa, kun Helmi Elisa opiskelee kätilöksi Helsingissä.

Martta on synnyttänyt pojan, mutta hän ei ole elänyt päivääkään aviomiehensä kanssa. Keuhkoihin haavoittunut Aarne on yhä tuberkuloosiparantolassa.

Aarne ei voi kertoa Martalle sotakokemuksistaan, ei ”miltä tuntui räjäyttää kokonainen korsu ja tappaa pakoonlähtevät venäläiset yksitellen hankeen” eikä miltä haavoittuminen tuntui. Vain mukana ollut voi ymmärtää.

Lisäksi Aarne haluaa suojella läheisiään: ”Minun poikani ei tarvitse sodasta tietää. Niin kauan kuin maailmassa on rauha. Siihen on uskottava.”

Aarne pohtii lyhyesti, että ulkopoliittiset muutokset ovat tapahtunut niin nopeasti, että ihmisten tunteet eivät ole pysyneet niiden vauhdissa. Kestää aikaa, ennen kuin suhde entiseen viholliseen muuttuu.

Sen sijaan ajan sisäpolitiikka loistaa kirjassa poissaolollaan, vaikka se juuri tähän aikaan oli repivää.

Kuten sarjan edellisissäkin osissa, romaanin heikkoutensa on, että henkilöiden yhteiskunnallinen tausta ei vaikuta mitenkään heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Martta ei hyväksy sotaa puolusteluksi

Muistot eivät häviä vain sillä, ettei niistä puhuta. Sairaalassa työskentelevä hoitaja Elina sanoo Aarnelle: ”sinä viet mukanasi kotiin omat aaveesi!” Ja Elina yleistää tämän kaikkien suomalaisten naisten kohtaloksi: ”Me joudumme kokoamaan teidät sirpaleista kokonaisiksi.”

Aarne epäilee: ”onko minusta enää ihmistä elämään? Työelämään? Aviomieheksi? Normaaliin arkiseen elämään?” Niinpä hän uudistaa suhteen Elinaan, jonka kanssa hänellä on ollut yhdenyönjuttu jo rintamalla. Elina toteaa tarkkanäköisesti: ”Jos osaisit minua rakastella, osaisit vaimoasikin…”

Martta aavistaa jotakin, ja Aarne myöntää suhteen mutta vain rintamalla. Aarne puolustautuu: ”Sodassa…et tiedä millaista se on pahimmillaan. Ja silloin repeää jokin sisällä, etsii purkautumista, kun tilanne osuu kohdalle, se on väistämätöntä…”

Martta iskee vastaan: ”Tekö taistelitte silloin…asemasodan aikana? Tiedätkö mitä teki suomalainen nainen kotirintamalla? Hoiti että koko maan talous pyöri, että oli ruokaa, vaatteita. Ei ollut aikaa pelata korttia, ei istua katsomassa viihdytyskiertueita. Piti tehdä työtä, niin kuin mekin viime kesänä Suontaassa. Ja sitten te valitatte naisen kaipuutanne sodan vaaroissa…Aarne..täällä ei ollut aikaa unelmille, täällä tehtiin työtä. Teistä tehtiin sankareita, mutta entä meistä?”

Tämä tuntuu jälkikonstruktiolta. Eihän kukaan puhu keskustelussa ”suomalaisista naisista” vaan omista tai korkeintaan tuttaviensa kokemuksista.

Myöskään romaanin tapahtumat eivät täysin vastaa Martan ja Elinan yleistyksiä. Nainenkin voi saada tukea mieheltä, joskaan Marttaa ei kuuntele aviomies Aarne vaan ystävä Karjalainen.

Eikä sota kaikille naisillekaan merkinnyt pelkkää työtä ja seksin puutetta. Vaikka päähenkilöt Martta ja Helmi Elisa rakastelevat vain yhden miehen kanssa, hoitaja Elina ja lääkäri Nelly ovat toista maata. Heitä ei tästä tuomita, kuten perinteisesti tehtiin.

Jotakin Aarnen mietteissä on pätevääkin: kritiikki että Martta haluaa omistaa hänet. Myös Helmi Elisa arvostelee mielessään ystäväänsä, joka ennen oli ollut niin itsenäinen: ”jollei Martta nyt ymmärtäisi, hänen avioliitostaan tulisi vaikea. Martta tuntui hyväksyvän kaiken, minkä Aarne sanoi, hän suorastaan kerjäsi mieheltä sanoja, rakkautta; mutta ei se tullut niin.”

Tämä on harvoja kohtia, joissa Martan ja Helmi Elisan muuten ihanteellisen lujaksi ja läheiseksi kuvatussa ystävyydessä on särö. Yhteiskunnalliseen aseman ja siviilisäädyn ero ei ole vaikuttanut heidän väleihinsä mitenkään.

Naisille sota on tuonut hyvääkin

Lääkäri Karjalaisen apu on saanut Helmi Elisan ihannoimaan miestä, kun taas Karjalaiseen on vedonnut naisen avuttomuus. Nyt he päätyvät yhdeksi yöksi samaan sänkyyn, mutta jatko menee mönkään, koska heillä on erilaiset odotukset.

Myöhemmin Karjalainen pyytää anteeksi ja kosii, mutta Helmi Elisa antaa rukkaset sanoen: ”Olisi liian yksinkertaista jättäytyä toisen ihmisen armoille, niin kuin aikoinaan, kun menin naimisiin. Miulla ei ollut mitään ammattia, ei työtä, olin kotona ja hoidin Lauraa.” Helmi Elisa ei siis halua ottaa roolia, joka naisille sodan jälkeen suositeltiin, miehen emotionaalista kannattelua, vaan keskittyä omaan kehitykseensä.

Miesten ja naisten välillä on selvä ero. Sota on raunioittanut Aarnen fyysisesti ja Karjalaisen psyykkisesti. Molemmat ovat jatkuvasti pettäneet vaimoaan, ja vaimon kuolema on vapauttanut heidät ”väärästä” avioliitosta. Karjalainen on menettänyt myös pienen tyttärensä, jota hän on kovasti rakastunut.

Sen sijaan naisille sota on tuonut mukanaan myös hyvää. Martta ei edes salaa iloaan siitä, että on saanut vihdoin omakseen Aarnen, kun tämän vaimo on kuollut pommituksessa.

Helmi Elisa ei ole rakastanut miestään, mutta tästä hän ei voi puhua edes Martalle. Ilman tällaisia harvinaisia säröjä ystävyys olisi liian idyllistä ollakseen uskottavaa.

Helmi Elisan kuvauksessa Hietamies murtaa sotalesken – ja ylipäänsä lesken – stereotyyppiä. Vaikka Lauralle orpous on yksiselitteisesti menetys, leskeys avaa Helmi Elisalle mahdollisuuden itsenäistymiseen ja kehittymiseen: ”nyt vihdoin viimein koko tulevaisuus oli hänen omissa käsissään. Hän tiesi, että pitkä tie se tulisi olemaan, pitkä ja kivinen. Mutta hän kulkisi sen, valmistuisi, kokisi mitä on olla vapaa ja itsenäinen. Ja sinä päivänä hän seisoisi käsi lapsensa kädessä siinä uuden elämän kynnyksellä. Ja hän rakastaisi, jos se olisi mahdollista.”

Nuoret selviävät helpoimmin. Lotta Kerttu, Arttu ja jopa kätensä menettänyt Kyösti alkavat suunnitella opintoja, ja Kerttu ja Arttu löytävät toisensa.

Vanhuksilla on vaikeinta

Yhdeksänkymppinen Mari on tähän mennessä ollut optimistisuuden ja elämänmyönteisyyden ruumiillistuma ja nauttinut täysin rinnoin kymmenen vuotta sitten solmimastaan avioliitosta Kustaa kanssa, mutta nyt hän sairastuu dementiaan: ”Tälviisi vanha ihminen saap kuolla vierais maisemis, parantusha sitä, jos olisi koton. Täällä maa ikkääkö vetää puoleesa. Sielt piti lähtee, mitehä monta vuotta siint oikein on?” Mari kuolee ja haluaa tulla haudatuksi kasvot Karjalaan päin.

Vanhusten kokemukset evakossa on melko lailla sivuutettu, sillä he eivät ehtineet kirjoittaa niitä muistiin – toisin kuin myöhemmin silloiset lapset. Siksikin Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilö, Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän Kaisu ja Laila Hietamiehen Mari ja Kustaa sekä Malviina ovat tärkeitä kirjallisia hahmoja.

Muistot ja uusi elämä

Tulee ensimmäinen rauhan kevät – ja samalla muistot viimeisestä keväästä Suontaassa. Siitä – samoin kuin sodasta – tuntuu olevan pitkä aika. Nyt vasta muistoihin on aikaa.

Martta ajattelee: ”Ennen muistoja siivitti toivo; nyt ne olivat kipeitä, mutta niistä ei silti voinut olla puhumatta. Ja silloin kun niistä ei puhuttu ääneen, palasivat ajatukset niihin tavan takaa. [- – -]

Ja varmasti oli jo nyt tunnustettava, että noita muistoja himmensi pelko. Vieraille ihmisille heidän kohtalonsa oli yhdentekevä, ja sen myötä muistot.”

Muistot voi jakaa vain saman kokeneiden kesken, ja tällaista yhteisyyttä teoksessa onkin.

Toisaalta näytetään jokaisen ihmisen pohjimmainen yksinäisyys: jokaisen on itse vastattava elämästään ja jokaisen ryhdyttävä työhön tulevaisuuden puolesta.

Lääkäri Karjalaisen käsitys sota-ajasta muistuttaa myöhempää ajopuuteoriaa: oltiin ”kuin suuren virran mukana, paljon emme ole sille mahtaneet. Mutta nyt kesän tullessa olemme ajautumassa suvantoon, ja nyt voisimme jo tehdä jotain!” Karjalaiseen vetoaa Paasikiven puhe jälleenrakentamisesta: ”Nyt on aika rakentaa koko elämä uudelle pohjalle”.

Hietamiehen henkilöillä on jokaisella oma unelma uudesta elämästä. Enää ei ole sellaista evakkojen yhteistä kohtaloa kuin Viljo Kojon Kymmenen savun kylässä – eikä edes kuvitelmaa siitä kuten Unto Seppäsen Evakon ja Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilöillä.

Sodan vaikutus lapseen

Neljännen ja viidennen osankin vaikuttavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura.

Teoksessa Vierailla poluissa, oudoilla ovilla Laura haaveilee Mynämäellä kaupan ikkunassa olevasta rahapussista. Hänen mielessään se on taikapussi, jossa raha lisääntyy itsestään. Kun äiti ei anna rahaa sen ostoon, Laura ostaa sen omin päin – kauppias luottaa, että äiti maksaa sen.

Kun Helmi Elisa saa asian selville, hän suuttuu sekä kauppiaalle, joka on myynyt kukkaron alaikäiselle, mutta ennen kaikkea Lauralle, joka kieltäytyy kertomasta missä kukkaro on. Koska kukkaro on paperia, se sulaa sateessa.

Äidin ja tyttären yhtäaikainen olo eri sairaalassa vieraannuttaa heitä entisestään.

Teoksessa Edessä elämän virrat erossaolo jatkuu, kun Helmi Elisan opiskelee Helsingissä.

Turussa Laura kiusataan koulussa ”karjalaisäpäräksi”, koska hän kertoo mielikuvituksellisia tarinoita siitä, että hänen isänsä on suuri sotaherra, joka on tavannut Mannerheimin. Luokkatoverit tietenkin syyttävät häntä valehtelusta.

Mynämäellä Lauralla on omakivi, Turussa taas Ajatuspuu. Hän kuvittelee Turun linnan torniin prinssit, joiden kanssa hän sitten keskustelee.

Vasta kun Laura putoaa jokeen ja pelastuu, aikuiset tajuavat tilanteen vakavuuden. Opettaja kieltää luokkaa kiusaamasta.

Ydin tässä kaikessa on Lauran kokemus, että häntä ei nähdä.

Vaikka äiti ei ymmärrä tyttärensä surua ja mielikuvitusleikkejä, häntä ei romaanissa syyllistetä. Helmi Elisa tekee sen mitä voi, mutta ei vain pysty enempään.

Hietamies on parhaimmillaan kuvatessaan koskettavasti sodan seurauksia lapselle, lapsen yksinäisyyttä ja mielikuvitusta, joka leimataan valehteluksi. Mitään ei selitetä, vain kuvataan luottaen lukija ymmärtävän.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Kannas-sarja kolmannesta osasta Hylätyt talot, autiot pihat.  Artikkelin alussa on kerrottu lyhyesti sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara, jotka tapahtuvat 20- ja 30-luvulla.

Blogini artikkelissa, joka käsittelee Hietamiehen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavia romaaneja Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut, on lopussa tietoja kirjailijasta.

Blogissani olen käsitellyt Unto Seppäsen Evakkoa, Iiris Kähärin Elämän koko kuvaa ja Viipurilaisen iltapäivää  sekä Kyllikki Mäntylän Opria.

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on vaikuttava evakkoromaani ja epäsankarillinen sotaromaani.

Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) viisiosaisen Kannas-sarjan alkupuoli sijoittuu kuvitteelliseen Suontaan kylään todellisessa Valkjärven pitäjässä.

Kannas-sarjan alkuosat

Ensimmäinen osa Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu kesällä 1925 ja toinen osa Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin syksystä kevääseen.

Keskeisiä henkilöitä ovat eri-ikäiset naiset, ja tapahtumat liittyvät yksityiselämään: avioton lapsi, avioero, vanhusten avioliitto, apen ja miniän lapsi. Yhteisenä sanomana on, että on tullut uusi aika eivätkä vanhat moraalisäännöt enää päde, vaan naisilla on oikeus asettaa etusijalle omat tunteensa ja tarpeensa välittämättä siitä, mitä muut ihmiset heidän ratkaisuistaan ajattelevat.

Tämä saattaa heijastaa enemmän kirjoitus- kuin tapahtuma-aikaa, ainakin siinä mielessä että kyläläiset hyväksyvät melko helposti sovinnaisesta moraalista lipeämisen. Ainoa poikkeus on kaikkia ja kaikkea arvosteleva Akviliina, mutta häntäkään ei lopulta jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Suontaan kylässä eletään idyllissä. Edes sisällissota jälkivaikutuksineen ei ole koskettanut kyläläisiä.

Keskeisiksi henkilöiksi nousevat ystävykset Helmi Elisa ja Martta. He ovat ensimmäisessä osassa 11-vuotiaita tyttöjä ja toisessa osassa 21-vuotiaita nuoria naisia.

Tuolloin Martta on kotikylässään kansakoulunopettajana. Hän rakastaa Aarnea, joka opiskelee Helsingissä. Siellä Aarne ihastuu opiskelutoveriinsa, joka sopii vaimoksi, mutta samaan aikaan hänellä on suhde Marttaan.

Helmi Elisa joutuu äitinsä kuoleman jälkeen vuosia hoitamaan nuorempia veljiään. Kun hän lopulta uskaltaa sanoa vastaan isälleen, tämä häätää hänet kotoa. Hän muuttaa ensin nuorimman veljensä Artun kanssa keittäjäksi Martan koululle ja sitten Viipuriin, jossa asuu ihastus Andreas Karhu.

Naisten ja lasten kylä Kannaksella kesäkuussa 1944

Sarjassa hypätään talvisodan, välirauhan, jatkosodan alun ja asemasodan yli. Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1982) tapahtuu kesäkuussa 1944. Naiset ja lapset ovat palanneet Suontaan kylään ja tekevät siellä miestenkin työt. Nuoremmat miehet ovat armeijassa, vanhemmat työvelvollisina. Vanhukset ovat edelleen evakossa.

Martta ja Helmi Elisa ovat nyt 30-vuotiaita. Ennen romaanin alkua sota on muuttanut heidän kohtalonsa päinvastaiseksi. Andreas Karhun kanssa avioitunut Helmi Elisa on jäänyt sotaleskeksi ja seitsemänvuotiaan Lauran yksinhuoltajaksi. Sen sijaan Martta on viimein menossa naimisiin Aarnen kanssa, jonka vaimo on kuollut pommituksessa.

Sota on läsnä kirjan alusta alkaen: pommilaivueet lentävät kylän yli. Raskaana oleva Martta joutuu rintamalta karanneen sotilaan ahdistelun kohteeksi. Näin osoitetaan, että pahuutta on myös suomalaisissa.

Kun karkuri hiiviskelee talon lähellä, Helmi Elisa ampuu haulikolla varoituslaukauksen ja myöhemmin hän ampuu sairastuneen lehmän. Teot näyttävät, että ihminen tekee mitä vain, kun on pakko, vaikka ensin uskoo, ettei pysty.

Lapsi ei ymmärrä sotasankaruutta

Romaanien vaikuttavin ja koskettavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura. Laura joutuu miettimään itsekseen isänsä kaatumista ja sotaa itsekseen, koska aikuisilla ei ole aikaa.

Kun käsitteet eivät ole selvillä, Laura kuvittelee lopun: ”Laura vihasi Syväriä… [- – -] Sen täytyi olla hirvittävä paikka, kun sinne kaikki joutuvat ja melkein kaikki kuolivat.”

Isän kuolinilmoituksessa on ollut sana ”sankarityö”, jota Laura ei hyväksy: ”Onko se sankarityö, että Syväri tappaa kaikki? Että lapsetkin tapetaan? Onkos se sankaria? Eikö se olisi sankarityö, että Syväri ei tappaisi, vaan jättäisi eloon, että lapsetkin pelastuisivat!”

Harvoin on vaistomaista sodanvastaisuutta ilmaistu näin tehokkaasti.

Laura osoittaa hurjaa luontoa ja itsepäisyyttä: hän kiroilee yli lentäville vihollisen pommikoneille ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon. Tällaista käytöstä eivät aikuiset hyväksy eivätkä edes ymmärrä sen syitä.

Toisen kerran suin päin evakkomatkalle

Martta kysyy vihkilomalle tulevalta Aarnelta, miksi evakuointia ei ole jo tehty. Aarne vastaa, että se oli ”Sama kuin sanoisi että sota on hävitty jo. [- – -] Miten estää ihmisiä jotka tahtoo palata kotiin, ei mitenkään.” Kun Martta sanoo: ”pakkohan ihmisten on tietää”, Aarne vastaa: ”Entä jos ihmiset eivät tahdo tietää?”

Kun Martan kysyy suoraan, menetetäänkö Karjala uudelleen, Aarne myöntää viimein: ”Sinun on pakko alkaa suunnitella lähtöä.”

Keskustelu ei auta varautumaan tulevaan. Puna-armeijan suurhyökkäyksen jälkeen joudutaan suinpäin lähtemään uudelle evakkomatkalle.

Hietamies kuvaa ensin yleistä tilannetta ja sitä, miten evakkomatkalla kesäisen luonnon kauneus jää huomiotta.

Sitten kuvaus siirtyy kuorma-auton lavalle, jossa Suontaan naiset ja lapset pääsevät Viipuriin asti, koska joukossa on juuri synnyttänyt Hilkka, tämän vauva ja vanhempi tytär Raija, jonka jalka on jäänyt pyörän väliin. Ainoa järkähtämättömän optimisti on nuori lotta Kerttu.

Viipurissa vallitsee kaaos

Keskeisellä sijalla romaanissa on Viipurin puolustuksen nopea romahdus.

Sodassa ei ole mitään sankarillista, se on vain turhaa kuolemaa, sekasortoa ja jopa anarkiaa. Viipurissa vallitsee kaaos. Kun sotilaat määrätään kaatamaan viinapullojen sisältö maahan, toiset sotilaat heittäytyvät rähmälleen maahan juomaan viinan.

Siviilit on määrätty poistumaan Viipurista ja muut ovat totelleet, mutta Martta ja Helmi Elisa jäävät yksityisen syyn takia kaupunkiin. Tämä on tuossa tilanteessa järjetöntä käytöstä, mutta sellaista esiintyy oudossa tilanteessa.

Helmi Elisan 19-vuotias veli Arttu saa kokemattomana sotilaana hermoromahduksen. Häntä kuitenkin kohdellaan ymmärtäväisesti ja empaattisesti, ja pian hän pystyy jo paarinkantajaksi.

Artun ystävä Kyösti ja tämän toveri Vainio sekä Martan mies kapteeni Aarne Heikkilä ovat Viipurissa vielä vihollisen vallattua sen, mutta pääsevät viime hetkellä veneellä pakoon.

Rauhaa kaivataan mutta epäpoliittisesti

Ennen suurhyökkäystä Aarne vastaa Martan kysymykseen pelkääkö hän: ”Pelkää…jokainen pelkää, itsensä puolesta, läheisten puolesta, miesten puolesta, koko maan puolesta. Mitä tässä tapahtuu, ei kukaan tiedä. Tiedän vain että hyvin ei käy. Ei tässä sodassa ole mitään järkeä, nyt pelataan vain aikaa. Ei tullut Suur-Suomea, ei sen näköistäkään… Minä en muuta toivo kuin että rauha tulisi.”

Eniten sotaa vastaan on Aarnen ystävä, lääkintämajuri Pekka Karjalainen, joka työssään on ”yrittänyt tuolla leikkaussalissa saada kokoon nuoria poikia, lapsia…jotkut alle kahdeksantoista. Ei heillä ole mitään illuusioita, he pelkäävät avoimesti. Lapsia me lähetämme nyt etulinjoille! Olen todella väsynyt katsomana turhaa kuolemaa. Uskallan sanoa sen, vaikka minua syytettäisiin pelkuriksi. Nyt pitäisi tehdä rauha.”

Molempien rauhankaipuu on ei-poliittista, tekoja siitä ei seuraa eikä rauhanehtoja pohdita.

Sodassa kuolee ja haavoittuu myös siviilejä

Lääkintämajuri Karjalaisen pessimismiin vaikuttaa se, että hän on juuri menettänyt vaimonsa ja pienen tyttärensä. Tämän takia hän on niin välinpitämätön omasta kohtalostaan, että menee ihan tahallaan pommituksen keskelle, mutta säästyy.

Vielä enemmän sodan synkkään kuvaan vaikuttavat siviiliuhrit: Helmi Elisa myöhästyy viimeisestä junasta Tienhaarassa, lähtee järjettömästi kävelemään asemalta pitkin rataa ja joutuu maataistelukoneen pommituksen uhriksi.

Kirjailija on kuitenkin järjestänyt niin, ettei kukaan keskeisistä henkilöistä kuole. Kyösti haavoittuu Viipurissa käteen. Aarnen vakava haavoittuminen Talissa selviää Martalle seuraavassa osassa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983).

Muuten sodan aiheuttamat kuolemat ovat tapahtuneet jo aiemmin: Karjalainen tulee juuri vaimonsa ja tyttärensä hautajaisista, ja Helmi Elisan mies Andreas Karhu on kaatunut jo jatkosodan alussa.

Sattumanvaraisuus ja kaoottisuus

Juonelle on tyypillistä, että henkilöt tapaavat toisensa sattumalta ensin Viipurissa, sitten kenttäsairaalassa ja lopulta Simolan asemalla. Tämä tuntuu vähän saippuasarjamaiselta, mutta tällaista sattui sodassa. Romaanin suuri ansio on näyttää tapahtumien kaoottisuus ja sattumanvaraisuus.

Heikkoutena on, että asioita sanotaan suoraan sen sijaan, että lukija saisi ne itse oivaltaa. Esimerkiksi Martta sanoo: ”Tapahtumat kulkivat ohi sellaisella vauhdilla, että vasta jälkikäteen niitä alkaa pohtia.”  Toisaalla todetaan, että tunteet on suljettava pois, jotta pystyy toimimaan.

Fyysiset haavat paranevat, mutta entä henkiset?

Jouduttuaan Tienhaarassa eroon Martta ja Helmi Elisa tapaavat kirjan lopussa juhannuksena evakkojunassa Simolan asemalla. Martta on huolissaan tulevaisuudesta: ”Tuleeko rauha ja milloin se tulee? Päästäänkö Mynämäkeen ja miten meidät otetaan siellä vastaan? Minkälainen talo, minkälaiset ihmiset? Missä syntyy lapsi?”

Helmi Elisa tyynnyttelee: ”Älä sie kysy itseltäsi niin paljon, [- – -] Et kuitenkaan saa niihin vastauksia suoraan. Kaikki selviää elämällä eteenpäin, rauhallisesti, määrätietoisesti.”

Helmi Elisa taas miettii: ”Haavat paranisivat aikanaan. [- – -] Mutta paranisiko hänen pelkonsa? Kuva jättiläismäisestä maataistelukoneesta, joka peitti näkyvistä auringon ja yritti tappaa hänet? Se mielikuva seurasi häntä yhä öisin ja joskus hän heräsi omaan huutoonsa?”

Tämä on jälleen hyvin oivallettu, mutta olisi parempi, että se kävisi ilmi vain kerronnasta.

Elämä jatkuu evakossakin

Koska tapahtumiin on kirjoitusaikana välimatkaa jo lähes 40 vuotta, pääsanoma on jo tässä vaiheessa toivo ja usko: vaikka koti ja kotiseutu on menetetty, elämä jatkuu, vaikkakin ”vierailla poluilla, oudoilla ovilla”, kuten seuraavan kirjan nimi kuuluu.

Samalla kun puhutaan siitä, mitä tuttuja kukkia uudella asuinseudulla on ja mitä ei, puhutaan siitä miten menetykset voisi korvata: ”Mut ruiskukkia ja päivänkakkaroita on. Niistä se on nyt tunnelma tehtävä siellä, vieraalla maalla. Tätä mikä oli, ei koskaan saada, mutta pakko on tyytyä johonkin joka edes muistuttaa entistä elämää.” Tosin arvellaan, ”että on mahdoton sopeutua sinne. Ja onko meillä kohta koko maatakaan…Mutta jos on, niin ehkä vuosien myötä sekin tapahtuu.”

…ja myös menetetyllä alueella

Kirjoittamisajankohdan ja tapahtuma-ajan välimatkasta johtuu ilmeisesti myös, että kirjasta puuttuu täysin Viljo Kojon Kymmenen savun kylän (1943) ja Unto Seppäsen Evakon (1954) paatos, että maa on karjalaisten eikä se voi koskaan kuulua kenellekään muulle.

Päinvastoin parissa kohtaa todetaan, että elämä jatkuu myös menetetyllä alueella. Jo Viipurissa Martta sanoo Helmille: ”ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki…ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.”

Yleishumaaniin sanomaan kuuluu, että kun Helmi Elisa ja tämän tytär Laura näkevät Viipurissa sotavankeja, yksi näistä katsoo Lauraa: ”Hänen silmiinsä syttyi ikävä, ja tuntui kuin hänen katseensa olisi hyväillyt pientä valkotukkaista tyttöä, mutta silmät olivat ja pysyivät surullisina. Helmi Elisa ymmärsi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä, ja äkkiä hän hymyili miehelle. Ja kuitenkaan hän ei tiennyt, miksi sen teki. Ehkä siksi, että ihminen siinä kulki. Kaikesta huolimatta.”

hylatyt-talot-autiot-pihat

Elokuva on melkein vailla uuspatriotismia

Romaanista tehtiin 1995 elokuva, joka sai saman nimen Hylätyt talot, autiot pihat. Neuvostoliiton kukistuttua oli mahdollista filmata aidoilla tapahtumapaikoilla Viipurissa, jopa panna linnan Suomen lippu. Myös lipun laskeminen ja punalipun nostaminen näytettiin elokuvassa.

Marttaa näyttelee Jonna Järnefelt, jonka langanlaiha olemus tuntuu liian kaupunkilaiselta ja nykyaikaiselta eikä siten uskottavalta 40-luvun maalaiskoulun opettajaksi. Sen sijaan vaalea ja pyöreä Sari Puumalainen on uskottava Helmi Elisa.

Epäaidolta tuntuu myös Martan ja Aarnen (Mats Långbacka) kirjakielinen dialogi. Sen sijaan Helmi Elisan murrerepliikit sujuvat hyvin.

Myös jotkut evakuointia käsittelevät kohtaukset tuntuvat epäaidoilta verrattuna Evakko-elokuvaan (1956). Ilmeisesti aiheen ajallinen läheisyys auttoi Evakon tekijöitä aitouden tunnun luomisessa.

Toisin kuin Evakko-elokuvan tekijät vuonna 1956, Hylättyjen talojen, autioiden pihojen tekijät eivät voineet luottaa siihen, että katsojat tuntisivat aiheen. Niinpä mukaan on tullut teennäistä opettavaisuutta. Lotalle, joka sanoo evakkojen määränpäänä olevan ensin Viipuri ja sitten Suomi, ettei hän tunne maantietoa. Huomautus, että Karjalakin kuuluu Suomeen, lienee tarkoitettu lotan sijasta elokuvan nuorille katsojille, joille nykyinen itäraja on luonnollinen.

Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjasi Lauri Törhönen, jonka tavaramerkkinä on alastomuus. Elokuvassa on peräti kolme kohtausta, jossa alastomat naiset uivat ja yhdessä niistä lääkintämajuri Karjalainen (Carl-Kristian Rundman) tiirailee salaa Helmi Elisaa.

Elokuvan lopussa juoni poikkeaa kirjasta. Martta lähtee vastoin määräyksiä kävelemään kohti rintamaa ja etsimään omin päin Helmi Elisaa. Vaikka romaanissakin ihmiset käyttäytyvät järjettömästi, tapahtumat säilyvät edes osittain uskottavuuden rajoissa. Sen sijaan elokuvassa Martan etsintäretki on paitsi järjetön myös vastuuton. Kyse oli kuin neulan etsimistä heinäsuovasta: jollei Helmi Elisa olisi jo päässyt kenttäsairaalaan, miten Martta olisi voinut hänet löytää? Lisäksi Martta vaarantaa odottamansa lapsen ja jättää yksin Lauran, jonka Helmi Elisa on uskonut hänen huostaansa.

Elokuvassa Viipurissa vallitseva kaaos on kuvattu hyvin, ja myöhemmin näytetään arkuissa makaavia kaatuneita. Suhde sotaan on kriittinen, kaukana ns. uuspatriotismin hengestä.

Poikkeus on lopu, jossa nähdään tienvarteen leiriintyneiden evakkojen takana osoittelevasti suuri Suomen lippu. Samoin Martta kehottaa ruumisarkkuja ja haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton kuskia kohottamaan puolitangossa olevan pienen Suomen lipun mastoon: ”onhan täällä eläviäkin”. 

Molemmilla kohtauksilla halutaan varsin kömpelösti ilmaista Suomen selviytymistä sodasta.

Kimmo Ahonen kaipasi arvostelussaan elokuvasta ”sellaista napakkaa tyypittelyä, jolla Edvin Laine kiinnitti yksilöt yhteiskuntaluokkien edustajiksi aliarvostetuissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970) -suurteoksissaan.” 

Myös Hietamiehen romaanin heikkous on, ettei henkilöiden yhteiskunnallinen asema ei vaikuta millään tavoin heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Tietoja

Kimmo Ahosen arvostelu elokuvasta

Olen kirjoittanut blogissani myös Kannas-sarjan neljännestä ja viidennestä osasta Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat.

Aiemmin olen kirjoittanut blogissa Laila Hietamiehen varhaisen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavista romaaneista Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Blogissani on artikkeli myös Unto Seppäsen Evakosta

Kyllikki Mäntylä: Opri

Kyllikki Mäntylän Opri on ihanteellinen evakko, joka valoisuudellaan ja auttavaisuudellaan voittaa paikallisten sydämet.

Mäntylän näytelmä Opri (1953) tapahtuu sodan jälkeen kunnalliskodissa. Se sijaitsee Länsi-Suomessa, tarkempaa paikkaa ei ole kerrottu.

Länsisuomalainen kolmikko ja ulkopuolinen Opri

Kunnalliskodissa on tapana, että neljä vanhinta naista asuu ”kunniahuoneessa”. Neljäs paikka on vapautunut, kun asukas on kuollut.

Kolmen asukkaan keskustelussa käy ilmi, etteivät kaikki länsisuomalaisetkaan ole luonteeltaan samanlaisia. Elämänmyönteinen Miina haluaisi, että jotain tapahtuisi, kun sen sijaan Akviliinan mielestä kaikki on hullusti. Dementoitunut Tiina puhelee vain pojastaan tajuamatta, että tämä on kuollut.

Toisaalta kolmikon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa se, että heidän nimensä rimmaavat: Tiina, Miina, Akviliina. Oprin osoittaa ulkopuoliseksi jo erilainen nimi, joka on ortodoksinen.

Toinen kohta, jolla osoitetaan Oprin erilaisuutta, on se, että hänen repliikkinsä ovat murteellisia. Kaikki muut henkilöt puhuvat yleiskieltä ja edustavat näin ”normisuomalaisuutta”.

Sydämellinen Opri voittaa muut puolelleen

Opri on 70-vuotias evakkonainen, leski ja lapseton, siis aivan yksin maailmassa.

Positiivisen luonteensa ja auttavaisuutensa takia Opri kuitenkin on löytänyt kaikkialta ystäviä. Jopa evakkoon jouduttuaan hän on ystävystynyt talon emännän kanssa.

Näytelmän alussa Oprin mökki on määrätty purettavaksi tien tieltä ja hän joutuu surukseen kunnalliskotiin. Emäntä kuitenkin lupaa ottaa hänet asumaan talon kamariin, kunhan siellä asuva sukulainen ensin kuolee.

Oprin salainen ase ovat unet, joiden avulla hän ohjailee ihmisten elämää oikeaan suuntaan. Aiemmin hän on mm. estänyt itsemurhan aviottoman raskauden takia ennustamalla, että lapsen isä vielä muuttaa mieltään.

Opri kuitenkin kokee unilla ”manipuloinnin” synniksi, varsinkin kun edesmennyt aviomies Oleksi ei ole hyväksynyt unia.

Mutta sitten Opri näkee tosiunen tulipalosta ja osaa varoittaa siitä ajoissa, ja ”sen oikean” ennustaminen osuu ainakin joskus oikeaan.

Oprista alkaa näyttää siltä, että ”manipulointi” ei olekaan väärin, vaan kyse on päinvastoin ihmisten auttamisesta. Ja jos uni ei toteudu, on vain nähtävä uusi uni. Opri saa siis ikään kuin luvan olla oma itsensä.

Muutenkin Opri alkaa viihtyä kunnalliskodissa. Hän kieltäytyy, kun emännän luota viimein vapautuu asunto.

Heimot lähenevät, suvaitsevaisuus voittaa

Lopulta jopa Akviliina sulaa Oprin sydämellisyyden edessä. Käy ilmi, että molemmilla on ollut ankara aviomies, mutta kokemus on tehnyt Akviliinasta kaikesta purnaavan mörököllin, mutta Oprista päivänpaistetta ympärilleen levittävän.

Oprin ja Akviliinan suhteessa on monenlaista symboliikkaa. Kansallisella tasolla heimot lähenevät toisiaan, kun karjalaisten ystävällisyys ja empatia pehmentää länsisuomalaisten ulkoisesti kovaa luonnetta.

Inhimillisellä tasolla viesti on suvaitsevuuden voitto: maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Se, että luonne ja tavat ovat erilaisia, ei ole vika vaan rikkaus.

opri

Opri-elokuva sisältää dokumenttikuvia

Opri filmattiin 1954. Ohjaajana oli Edvin Laine. Pääosaa näytteli Rakel Laakso. Elokuva mahdollisti sen, että tapahtumia ei tarvinnut rajoittua ”kunniamummojen” huoneeseen tai ylipäänsä sisätiloihin. Ulkokohtauksilla saatiin enemmän toimintaa ja vastaavasti puhe väheni.

Elokuvan alussa nähdään dokumenttifilmeistä otettuja kuvia Karjalan maisemista rauhan aikana ja kuullaan Oprin äänen sanovan, että kotiseudulla on kauniimpaa kuin missään muualla ja että siellä voi olla ainakin unissa.

Sitten kuvan ilmestyvät lumipukuiset sotilaat, jotka sytyttävät talot tuleen.

Sen jälkeen nähdään kuvia evakkojen kulkueesta lumista taustaa vasten, ja sitten lähikuva Oprista heidän joukossaan.

Seuraavassa kohtauksessa nuoret tytöt seisovat Oprin mökin edustalla. Heidän keskustelustaan käy ilmi, että Oprin koti ei ole ”täältä” vaan hän on evakko.

Ortodoksisuus hyväksytään osaksi suomalaisuutta

Tuvassa Opri hän näyttää tytöille ”tulikiekon” – rukki pyörittää soihtua. Naurava Opri näyttää ihan noidalta.

Myöhemmin kunnalliskodissa ”huru-ukot” ripittävät häntä Vanhan Testamentin noidat tuomitsevilla kohdilla. Myöhemmin he peruvat puheensa: Oprin unet hyväksytään – ne eivät ole syntiä.

”Huru-ukot” esitetään ikuisina pikkupoikina, jotka leikkivät vauhdikkaasti ulkona, kun taas ”kunniahuoneen” vanhat naiset istuvat sisällä. Rakkaus ja parisuhde on mahdollinen vain kaksi-kolmekymppisille, ei vanhoille.

Kunnalliskodissa Opri joutuu aluksi piilottelemaan ikoniaan. Vasta kun Akviliina lopussa hyväksyy hänet, hän panee sen ”kunniahuoneen” seinälle. Näin ortodoksinen usko symbolisesti hyväksytään ”suomalaisuuteen” kuuluvaksi.

Kaipaus Karjalaan

Yleisesti ottaen elokuva seuraa näytelmän juonta, mutta lopussa Opri sanoo vain olevansa ”kotona – melkein”. Sen sijaan näytelmässä hän sanoo, että jos olisi mahdollisuus palata Karjalaan, hän lähtisi heti. Näytelmässä saattoi ilmeisesti puhua suoremmin kuin elokuvassa, jonka katsojamäärät olivat toista luokkaa kuin näytelmän.

Muutenkin Karjalan kaipaus on elokuvassa lähinnä nostalgista, vailla näytelmän traagisia sävyjä. Tosin näytelmässäkin Opri ikään kuin hymyilee kyynelten läpi.

Opri-elokuva samoin kuin Evakko-elokuva esitettiin 60-luvulla TV:ssä. Evakkous ei siten ollut tabu, joskin se elokuvassa esitettiin menneisyyden ilmiönä.

Kirjailijasta

Kyllikki Mäntylä, omaa sukua Wanninen, syntyi Sortavalassa 1907.

Mäntylä oli koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän työskenteli Yleisradion maaseutuohjelmapäällikkönä Kuopiossa 1941-1952.

Mäntylän tuotantoon kuuluu novelleja, pakinoita, näytelmiä ja kuunnelmia.

Oprin vaiheista Karjalassa ja avioliitosta kertoo Opri ja Oleksi (1955).

Tauno Pylkkänen sävelsi Oprin ja Oleksin oopperaksi 1984.

Mäntylä kuoli 1979.

Olen blogissa verrannut Mäntylän Opria Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivään Artikkelissa, jonka aiheena oli Unto Seppäsen Evakko, olen maininnut lyhyesti siitä, että huumorin toi evakkojen ominaispiirteeksi Evakko-elokuvan ei-karjalainen ohjaaja Ville Salminen.

Kirjallisuutta

Kirjailijasta Wikipediassa

Elokuvasta Wikipediassa.