Elvi Sinervo: Maisema

Talvisodan aikanakin oli toisinajattelijoita. Kirjallisuudessa on kuitenkin vain yksi varhainen esimerkki: Elvi Sinervon novelli Maisema. Se julkaistiin Kirjailijaryhmä Kiilan albumissa 3 välirauhan aikana 1940.

Tosin toisinajattelijoiden näkemysten julkaisuun ei sota-aikana juuri ollut mahdollisuuttakaan.

Maisema

Maisema kuvaa suomalaista kylää talvella 1940, ”ahdistavina päivinä”. Maisemalle on ominaista liikkumattomuus. Kylässä on kartano ja mökkejä, jotka häpeävät ja kyyristelevät, mikä kertoo olennaisen mökkien asukkaista.

Kylän ihmiset esitetään kauttaaltaan vastenmielisinä. Arvid on tappanut eläimiä ja olisi halunnut tappaa ihmisiäkin, mutta häntä ei otettu armeijaan. Nieminen on syönyt naapurinsa vadelmat, ja naapuri hakkaa poikki vadelmapensaat, ettei tämä toistu.

Tällaisen käytöksen syyksi sanotaan köyhyys, joka tukahduttaa paremmat tunteet. Mökkiläiset kyräilevät toisiaan: miten on toisilla? Kenelläkään ei saisi olla paremmin kuin itsellä.

Sota on aikaansaanut joitakin aineellisia parannuksia: kolmen lapsen vanhemmat ovat eläneet susiparina, mutta menevät naimisiin ennen miehen lähtöä rintamalle, jotta vaimo saa sotakuukausipalkan 850 markkaa, kun päivätyöläisen palkka on 400 markkaa.

Lapset ovat saaneet herrasväen lasten vaatteita, jotka ovat vain vähän rikki, ja kengät, joten he voivat olla talvella ulkona. Näin tehdään selväksi sekä perheen köyhyys että tehdään naurettavaksi herrasväen hyväntekeväisyys.

Ihmiset kuvataan muusta maailmasta tietämättömiksi: heille ei tule lehtiä, miehet kuulevat uutiset kartanossa. Kaiken kaikkiaan talvisodan myyttiä yritetään kaataa näyttämällä konkreettisesti mutta tendenssinomaisesti köyhien suomalaisten todellisuus.

Lopuksi kuvataan lentokoneita, jotka ovat ”kuin tähtiä” – kertoja ei pääse niiden ”mukana huomiseen. Olen sidottu tähän päivään ja tähän maisemaan.” Punailmavoimat edustavat siis tulevaisuutta ja hyvyyttä.

Sensuuri poisti viimeisen kappaleen: ”Mitä teettekään täällä. Lentäkää takaisin omaan maahanne, jossa uudet ihmiset rakentavat uutta maailmaa. Täällä ei vielä ymmärretä vapautta, jonka tahdotte tuoda. Täällä pidetään kiinni vanhasta vapaudesta ja vanhoista vääryyksistä. Täällä rakastaa jokainen omaansa niin, että on valmis tuhoamaan sen, jotta sitä ei tarvitsisi jakaa toisen kanssa.”

Kohta on mukana Sinervon novellikokoelmassa Vuorelle nousu (1948) julkaistussa versiossa.

Kalevi Kalemaa toteaa kohdasta: ”Vaikka Sinervo niillä riveillä halusikin julkaista novellin kireyttä ja tuoda siihen optimismia, osoittaa vertailu sensuurin toimineen tahtomattaan novellin taiteellisen kokonaisuuden hyväksi; sensuroitu kohta on kuin päälleliimattu, jopa taiteellista tehoa häiritsevä, lähes propagandistinen lisä.”

Jaana Torninoja-Latola summaa Maiseman näin: ”Novellin pääteema on näköalattomuus, joka vaivaa sekä minäkertojaa että hänen tarkkailemiaan ihmisiä. Ikkunasta avautuva maisema on ahdistava, pimeä, kapea ja surumielinen. Näkymästä puuttuu kokonaan valo ja sen mukana toivo tulevasta. Minäkertoja tarkkailee kylän ihmisiä, mutta ei löydä kosketuspintaa heidän elämäänsä ja hän tuntee olevansa täysin ulkopuolinen ja erilainen, vaikka hänkin on sidottu ’tähän päivään ja tähän maisemaan’.”

Tavallaan, kenties tahtomattaan, Sinervo tuli kertojan kautta paljastaneeksi, miten eristäytyneitä muista ihmisistä hänen ja hänen miehensä sekä heidän laillaan ajattelevat ihmiset talvisodan aikana olivat.

Elvi Sinervo ja Mauri Ryömä talvisodan aikana

Elvi Sinervo (1912-86) oli naimisissa Mauri Ryömän (1911-58) kanssa, joka oli SDP:stä erotetun Akateemisen sosialistiseuran lehden Soihdun päätoimittaja.

Ryömä oli yhteydessä Tukholmaan siirtyneeseen Arvo ”Poika” Tuomiseen, jonka kautta hän sai Moskovasta ohjeita O. V. Kuusiselta.

Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus 23.8.1939 oli järkytys useimmille pienen vasemmistoälymystön jäsenille, jotka olivat pitäneet 30-luvulla Neuvostoliittoa fasismin taatuimpana vastustajana. Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9., ja Ranska ja Englanti julistivat Saksalle sodan 3.9.

Kimmo Rentolan mukaan Erkki Vala jatkoi anfasistista linjaa, asettui länsivaltojen puolelle ja tunsi huolta pienten valtojen kohtalosta. Jotkut vaikenivat, toiset hakeutuivat kansalliseen yhteisrintamaan. Jarno Pennanen arvosteli Suomen Sosialidemokraatissa Neuvostoliittoa. Sen sijaan Ryömä tuki edelleen Neuvostoliiton politiikkaa ja tulkitsi aluksi uudenkin käänteen fasismin vastaiseksi.

Moskovan poliittinen linja oli toinen: Englanti ja Ranska olivat halunneet Neuvostoliiton palkattomaksi rengikseen, sotaan syyllinen oli ”fasistinen” Puola ja maailmansota oli imperialistinen sota kahden kapitalistiryhmän välillä.

Soihdun viimeiset numerot takavarikoitiin. Muutenkaan ”kansallisesta yhteisrintamasta” poikkeavia ajatuksia ei ollut syksyllä 1939 mahdollista julkaista.

Työväen Arkiston muistelmista ja haastatteluista koostettu Kotirintaman kahdet kasvot todistaa kuitenkin, että toisinajattelijoita oli.

Ryömä oli ammatiltaan lääkäri, ja yleisten kertausharjoitusten (YH) alkaessa hänet määrättiin lokakuun puolivälissä lääkäriksi Kokkolan sotilassairaalaan.

Kun Ryömä kuuli Helsingin ensimmäisestä pommituksesta 30. marraskuuta, hän väitti, että kyseessä olivat vain lentolehtiset.

Ulkoministeri Tanner piti 15. joulukuuta radiossa puheen, jossa hän Rentolan mukaan ”totesi Suomen valmiuden myönnytyksiin, vaikka Neuvostoliitolla ei ollutkaan oikeutta vaatimuksiinsa. Sodan aloittaminen pientä ja rauhaa rakastavaa Suomea vastaan asetti kuitenkin kyseenalaiseksi Neuvostoliiton periaatteiden ja lupausten arvon.” Toisaalta Tanner tunnusteli mahdollisuuksia neuvotteluihin, toisaalta hän korosti voimakkaasti suomalaisten yksimielisyyttä ja puolustustahtoa ja lähetti näin työväenliikkeen johtajana lähetti terveisiä Neuvostoliiton perustamalle Terijoen hallitukselle, joka oli koettanut vedota työväestöön.

Tannerin puhe suututti Ryömän, joka kirjoitti Tannerille 19. joulukuuta päivätyn avoimen kirjeen. Se on kokonaisuudessaan julkaistu Jaana Torninoja-Latolan Sinervo-elämäkerrassa.

Ryömän mukaan Tanner valehteli väittäessään, että ”olet joutunut sotaan vastoin tahtoasi”. Syypää sotaan oli vain ja ainoastaan Suomi: ”Suomen porvariston onneton politiikka vienyt kansamme tilanteeseen, joka uhkaa vaatia raskaita uhreja. Käännyn juuri sinun puoleesi, koska Sinä ymmärtääkseni olet siihen suurimpia syyllisiä.”

Ryömä syytti Tanneria myös siitä, että oli vuodesta 1918 alkaen harjoittanut Neuvostoliiton vastaista politiikkaa ja toiminut taantumuksen asialla.

Jaana Torninoja-Latolan mukaan kirje oli ”loukatun ja hämmentyneen miehen henkilökohtainen julistus ja epätoivoinen yritys puuttua historian kulkuun”. 

Ryömän naiiviutta osoittaa, että solvattuaan Tanneria kaikin tavoin hän lopuksi kehotti tätä näyttämään, että tässä olisi ”miestä” lopettamaan sodan.

Samaa naiiviutta osoittaa, ettei Ryömä Tornionoja-Latolan mukaan tajunnut, mitä seurauksia kirjeestä sota-aikana olisi. Entisenä kansanedustajana Ryömän olisi luullut tuntevan tasavallan suojelulain ja siihen liittyvän turvasäilöasetuksen.

Turvasäilöön voitiin panna ”henkilö, joka on harjoittanut tahi johon nähden on perusteltua syytä otaksua, että hän tulee harjoittamaan maanpuolustusta vahingoittavaa tai valtakunnan suhteita muihin valtioihin huonontavaa toimintaa”. Todisteitakaan ei siis tarvittu, joskin Ryömä oli itse antanut sellaisen.

Elvi Sinervo oli käynyt katsomassa miestään Kokkolassa. Kalemaan ja Torninoja-Latolan versiot eroavat toisistaan. Kalemaan mukaan Ryömä antoi vaimolleen kolme kopiota ja pyysi, että vaimo veisi yhden kopion Suomen sosialidemokraatille. Lehti ei kirjettä julkaissut vaan vei sen viranomaisille. Torninoja-Latola taas kirjoittaa, että Ryömä antoi vaimolleen yhden kopion, eikä puhu Suomen Sosialidemokraatista mitään.

Paikallisen maalaisliittolaisen kansanedustajan kautta Ryömä oli Rentolan mukaan lähettänyt kansanedustaja K.H. Wiikille terveiset, ”että tämä koettaisi saada aikaan neuvotteluja Kuusisen hallituksen kanssa.” Tässä on jälleen osoitus Ryömän naiiviudesta. Neuvottelut olivat mahdollisia vasta sitten, kun Neuvostoliitto hylkäsi Kuusisen hallituksen ja tunnusti taas Suomen hallituksen.

Rentolan mukaan juuri tämä kehotus johti Ryömän pidätykseen 4.1.1940. Ryömä suljettiin 28.1. turvasäilöön hallituksen häpäisemisestä ja hänet toimitettiin Tammisaareen.

Ryömän kirje pääsi kuitenkin julkisuuteen kiertoteitse. Kun Leila Adler oli muissa asioissa lähdössä Ruotsiin, Elvi Sinervo pyysi häntä opettelemaan kirjeen ulkoa. Adler matkusti Tukholmaan ja toimitti kirjeen ruotsalaisille kommunistilehdille Ny dagille ja Norrskensflammanille, jotka julkaisivat kirjeen helmikuussa. Kirjettä siteerattiin Neuvostoliiton radion lähetyksissä, ja sitä kautta suomalaisetkin kuulivat siitä.

Suomessa Ryömä jäi Rentolan mukaan ilman kannattajia. Kansanedustaja Cay Sundström totesi: ”Kyllä voi olla radikaali, mutta ei tuolla tavalla.” K. H. Wiik kieltäytyi edes ottamasta Ryömän kirjettä vastaan.

30-luvun vasemmistoradikaalista kulttuuriväestä Nyrki Tapiovaara kaatui ja myös Arvo Turtiainen ja Raoul Palmgren taistelivat rintamalla, joskin Rentolan mukana ”vailla hurmosta”.

Ryömän kirje ei mitenkään edesauttanut rauhantekoa, mutta sillä oli Rentolan mukaan pitempiaikaisia vaikutuksia: ”Se sinetöi Tannerin vihamielisyyden suomalaista äärivasemmistoa ja Neuvostoliittoa kohtaan ja varmisti niiden yhtäläisen leppymättömyyden Tannerin suuntaan. Myöskään Kuusinen ei koskaan unohtanut Ryömän kirjettä, sillä se oli ainoa suomalainen kädenojennus silloin kun hän sitä kipeimmin kaipasi.”

Elvi Sinervo koki Torninoja-Latolan mukaan talvisodan rauhanehdot eri tavalla kuin suomalaisten enemmistö: ”Pasifistina koko sodan idea oli hänelle vastenmielinen, kuten myös maailman sotaan ajanut kansallista ylpeyttä ja itsetuntoa korostanut nationalistinen ajattelumaailma, ja tältä kannalta katsottuna sodan päättyminen tuntui vain helpotukselta. Rauha oli iloinen asia myös siksi, että se kaikella todennäköisyydellä tiesi Maurin vapautumista.”

Vapauduttuaan turvasäilöstä Mauri Ryömä perusti toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran, joka sai nopeasti kymmeniätuhansia jäseniä. Ryömä oli seuran puheenjohtaja, ja Sinervokin kuului johtokuntaan.

Ryömä pidätettiin uudestaan heinäkuussa 1940, ja seura lakkautettiin vuoden lopussa. Sinervokin vangittiin juuri ennen jatkosotaa. He viettivät sodan vankilassa samoin kuin Arvo Turtiainen ja Raoul Palmgren.

Kirjallisuus:

Kalemaa, Kalevi: Elvi Sinervo – vuorellenousija. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1989.

Kotirintaman kahdet kasvot. Suomen työväen henkinen perinne. Sota-ajan perinne. Toim. Matti Hako, Heimo Huhtanen. Tammi 1985. Työväen muistitietotoimikunnan julkaisuja 7.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Torninoja-Latola, Jaana: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into 2017.

Mainokset