Elvi Sinervo: Maisema

Talvisodan aikanakin oli toisinajattelijoita. Kirjallisuudessa on kuitenkin vain yksi varhainen esimerkki: Elvi Sinervon novelli Maisema. Se julkaistiin Kirjailijaryhmä Kiilan albumissa 3 välirauhan aikana 1940.

Tosin toisinajattelijoiden näkemysten julkaisuun ei sota-aikana juuri ollut mahdollisuuttakaan.

Maisema

Maisema kuvaa suomalaista kylää talvella 1940, ”ahdistavina päivinä”. Maisemalle on ominaista liikkumattomuus. Kylässä on kartano ja mökkejä, jotka häpeävät ja kyyristelevät, mikä kertoo olennaisen mökkien asukkaista.

Kylän ihmiset esitetään kauttaaltaan vastenmielisinä. Arvid on tappanut eläimiä ja olisi halunnut tappaa ihmisiäkin, mutta häntä ei otettu armeijaan. Nieminen on syönyt naapurinsa vadelmat, ja naapuri hakkaa poikki vadelmapensaat, ettei tämä toistu.

Tällaisen käytöksen syyksi sanotaan köyhyys, joka tukahduttaa paremmat tunteet. Mökkiläiset kyräilevät toisiaan: miten on toisilla? Kenelläkään ei saisi olla paremmin kuin itsellä.

Sota on aikaansaanut joitakin aineellisia parannuksia: kolmen lapsen vanhemmat ovat eläneet susiparina, mutta menevät naimisiin ennen miehen lähtöä rintamalle, jotta vaimo saa sotakuukausipalkan 850 markkaa, kun päivätyöläisen palkka on 400 markkaa.

Lapset ovat saaneet herrasväen lasten vaatteita, jotka ovat vain vähän rikki, ja kengät, joten he voivat olla talvella ulkona. Näin tehdään selväksi sekä perheen köyhyys että tehdään naurettavaksi herrasväen hyväntekeväisyys.

Ihmiset kuvataan muusta maailmasta tietämättömiksi: heille ei tule lehtiä, miehet kuulevat uutiset kartanossa. Kaiken kaikkiaan talvisodan myyttiä yritetään kaataa näyttämällä konkreettisesti mutta tendenssinomaisesti köyhien suomalaisten todellisuus.

Lopuksi kuvataan lentokoneita, jotka ovat ”kuin tähtiä” – kertoja ei pääse niiden ”mukana huomiseen. Olen sidottu tähän päivään ja tähän maisemaan.” Punailmavoimat edustavat siis tulevaisuutta ja hyvyyttä.

Sensuuri poisti viimeisen kappaleen: ”Mitä teettekään täällä. Lentäkää takaisin omaan maahanne, jossa uudet ihmiset rakentavat uutta maailmaa. Täällä ei vielä ymmärretä vapautta, jonka tahdotte tuoda. Täällä pidetään kiinni vanhasta vapaudesta ja vanhoista vääryyksistä. Täällä rakastaa jokainen omaansa niin, että on valmis tuhoamaan sen, jotta sitä ei tarvitsisi jakaa toisen kanssa.”

Kohta on mukana Sinervon novellikokoelmassa Vuorelle nousu (1948) julkaistussa versiossa.

Kalevi Kalemaa toteaa kohdasta: ”Vaikka Sinervo niillä riveillä halusikin julkaista novellin kireyttä ja tuoda siihen optimismia, osoittaa vertailu sensuurin toimineen tahtomattaan novellin taiteellisen kokonaisuuden hyväksi; sensuroitu kohta on kuin päälleliimattu, jopa taiteellista tehoa häiritsevä, lähes propagandistinen lisä.”

Jaana Torninoja-Latola summaa Maiseman näin: ”Novellin pääteema on näköalattomuus, joka vaivaa sekä minäkertojaa että hänen tarkkailemiaan ihmisiä. Ikkunasta avautuva maisema on ahdistava, pimeä, kapea ja surumielinen. Näkymästä puuttuu kokonaan valo ja sen mukana toivo tulevasta. Minäkertoja tarkkailee kylän ihmisiä, mutta ei löydä kosketuspintaa heidän elämäänsä ja hän tuntee olevansa täysin ulkopuolinen ja erilainen, vaikka hänkin on sidottu ’tähän päivään ja tähän maisemaan’.”

Tavallaan, kenties tahtomattaan, Sinervo tuli kertojan kautta paljastaneeksi, miten eristäytyneitä muista ihmisistä hänen ja hänen miehensä sekä heidän laillaan ajattelevat ihmiset talvisodan aikana olivat.

Elvi Sinervo ja Mauri Ryömä talvisodan aikana

Elvi Sinervo (1912-86) oli naimisissa Mauri Ryömän (1911-58) kanssa, joka oli SDP:stä erotetun Akateemisen sosialistiseuran lehden Soihdun päätoimittaja.

Ryömä oli yhteydessä Tukholmaan siirtyneeseen Arvo ”Poika” Tuomiseen, jonka kautta hän sai Moskovasta ohjeita O. V. Kuusiselta.

Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus 23.8.1939 oli järkytys useimmille pienen vasemmistoälymystön jäsenille, jotka olivat pitäneet 30-luvulla Neuvostoliittoa fasismin taatuimpana vastustajana. Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9., ja Ranska ja Englanti julistivat Saksalle sodan 3.9.

Kimmo Rentolan mukaan Erkki Vala jatkoi anfasistista linjaa, asettui länsivaltojen puolelle ja tunsi huolta pienten valtojen kohtalosta. Jotkut vaikenivat, toiset hakeutuivat kansalliseen yhteisrintamaan. Jarno Pennanen arvosteli Suomen Sosialidemokraatissa Neuvostoliittoa. Sen sijaan Ryömä tuki edelleen Neuvostoliiton politiikkaa ja tulkitsi aluksi uudenkin käänteen fasismin vastaiseksi.

Moskovan poliittinen linja oli toinen: Englanti ja Ranska olivat halunneet Neuvostoliiton palkattomaksi rengikseen, sotaan syyllinen oli ”fasistinen” Puola ja maailmansota oli imperialistinen sota kahden kapitalistiryhmän välillä.

Soihdun viimeiset numerot takavarikoitiin. Muutenkaan ”kansallisesta yhteisrintamasta” poikkeavia ajatuksia ei ollut syksyllä 1939 mahdollista julkaista.

Työväen Arkiston muistelmista ja haastatteluista koostettu Kotirintaman kahdet kasvot todistaa kuitenkin, että toisinajattelijoita oli.

Ryömä oli ammatiltaan lääkäri, ja yleisten kertausharjoitusten (YH) alkaessa hänet määrättiin lokakuun puolivälissä lääkäriksi Kokkolan sotilassairaalaan.

Kun Ryömä kuuli Helsingin ensimmäisestä pommituksesta 30. marraskuuta, hän väitti, että kyseessä olivat vain lentolehtiset.

Ulkoministeri Tanner piti 15. joulukuuta radiossa puheen, jossa hän Rentolan mukaan ”totesi Suomen valmiuden myönnytyksiin, vaikka Neuvostoliitolla ei ollutkaan oikeutta vaatimuksiinsa. Sodan aloittaminen pientä ja rauhaa rakastavaa Suomea vastaan asetti kuitenkin kyseenalaiseksi Neuvostoliiton periaatteiden ja lupausten arvon.” Toisaalta Tanner tunnusteli mahdollisuuksia neuvotteluihin, toisaalta hän korosti voimakkaasti suomalaisten yksimielisyyttä ja puolustustahtoa ja lähetti näin työväenliikkeen johtajana lähetti terveisiä Neuvostoliiton perustamalle Terijoen hallitukselle, joka oli koettanut vedota työväestöön.

Tannerin puhe suututti Ryömän, joka kirjoitti Tannerille 19. joulukuuta päivätyn avoimen kirjeen. Se on kokonaisuudessaan julkaistu Jaana Torninoja-Latolan Sinervo-elämäkerrassa.

Ryömän mukaan Tanner valehteli väittäessään, että ”olet joutunut sotaan vastoin tahtoasi”. Syypää sotaan oli vain ja ainoastaan Suomi: ”Suomen porvariston onneton politiikka vienyt kansamme tilanteeseen, joka uhkaa vaatia raskaita uhreja. Käännyn juuri sinun puoleesi, koska Sinä ymmärtääkseni olet siihen suurimpia syyllisiä.”

Ryömä syytti Tanneria myös siitä, että oli vuodesta 1918 alkaen harjoittanut Neuvostoliiton vastaista politiikkaa ja toiminut taantumuksen asialla.

Jaana Torninoja-Latolan mukaan kirje oli ”loukatun ja hämmentyneen miehen henkilökohtainen julistus ja epätoivoinen yritys puuttua historian kulkuun”. 

Ryömän naiiviutta osoittaa, että solvattuaan Tanneria kaikin tavoin hän lopuksi kehotti tätä näyttämään, että tässä olisi ”miestä” lopettamaan sodan.

Samaa naiiviutta osoittaa, ettei Ryömä Tornionoja-Latolan mukaan tajunnut, mitä seurauksia kirjeestä sota-aikana olisi. Entisenä kansanedustajana Ryömän olisi luullut tuntevan tasavallan suojelulain ja siihen liittyvän turvasäilöasetuksen.

Turvasäilöön voitiin panna ”henkilö, joka on harjoittanut tahi johon nähden on perusteltua syytä otaksua, että hän tulee harjoittamaan maanpuolustusta vahingoittavaa tai valtakunnan suhteita muihin valtioihin huonontavaa toimintaa”. Todisteitakaan ei siis tarvittu, joskin Ryömä oli itse antanut sellaisen.

Elvi Sinervo oli käynyt katsomassa miestään Kokkolassa. Kalemaan ja Torninoja-Latolan versiot eroavat toisistaan. Kalemaan mukaan Ryömä antoi vaimolleen kolme kopiota ja pyysi, että vaimo veisi yhden kopion Suomen sosialidemokraatille. Lehti ei kirjettä julkaissut vaan vei sen viranomaisille. Torninoja-Latola taas kirjoittaa, että Ryömä antoi vaimolleen yhden kopion, eikä puhu Suomen Sosialidemokraatista mitään.

Paikallisen maalaisliittolaisen kansanedustajan kautta Ryömä oli Rentolan mukaan lähettänyt kansanedustaja K.H. Wiikille terveiset, ”että tämä koettaisi saada aikaan neuvotteluja Kuusisen hallituksen kanssa.” Tässä on jälleen osoitus Ryömän naiiviudesta. Neuvottelut olivat mahdollisia vasta sitten, kun Neuvostoliitto hylkäsi Kuusisen hallituksen ja tunnusti taas Suomen hallituksen.

Rentolan mukaan juuri tämä kehotus johti Ryömän pidätykseen 4.1.1940. Ryömä suljettiin 28.1. turvasäilöön hallituksen häpäisemisestä ja hänet toimitettiin Tammisaareen.

Ryömän kirje pääsi kuitenkin julkisuuteen kiertoteitse. Kun Leila Adler oli muissa asioissa lähdössä Ruotsiin, Elvi Sinervo pyysi häntä opettelemaan kirjeen ulkoa. Adler matkusti Tukholmaan ja toimitti kirjeen ruotsalaisille kommunistilehdille Ny dagille ja Norrskensflammanille, jotka julkaisivat kirjeen helmikuussa. Kirjettä siteerattiin Neuvostoliiton radion lähetyksissä, ja sitä kautta suomalaisetkin kuulivat siitä.

Suomessa Ryömä jäi Rentolan mukaan ilman kannattajia. Kansanedustaja Cay Sundström totesi: ”Kyllä voi olla radikaali, mutta ei tuolla tavalla.” K. H. Wiik kieltäytyi edes ottamasta Ryömän kirjettä vastaan.

30-luvun vasemmistoradikaalista kulttuuriväestä Nyrki Tapiovaara kaatui ja myös Arvo Turtiainen ja Raoul Palmgren taistelivat rintamalla, joskin Rentolan mukana ”vailla hurmosta”.

Ryömän kirje ei mitenkään edesauttanut rauhantekoa, mutta sillä oli Rentolan mukaan pitempiaikaisia vaikutuksia: ”Se sinetöi Tannerin vihamielisyyden suomalaista äärivasemmistoa ja Neuvostoliittoa kohtaan ja varmisti niiden yhtäläisen leppymättömyyden Tannerin suuntaan. Myöskään Kuusinen ei koskaan unohtanut Ryömän kirjettä, sillä se oli ainoa suomalainen kädenojennus silloin kun hän sitä kipeimmin kaipasi.”

Elvi Sinervo koki Torninoja-Latolan mukaan talvisodan rauhanehdot eri tavalla kuin suomalaisten enemmistö: ”Pasifistina koko sodan idea oli hänelle vastenmielinen, kuten myös maailman sotaan ajanut kansallista ylpeyttä ja itsetuntoa korostanut nationalistinen ajattelumaailma, ja tältä kannalta katsottuna sodan päättyminen tuntui vain helpotukselta. Rauha oli iloinen asia myös siksi, että se kaikella todennäköisyydellä tiesi Maurin vapautumista.”

Vapauduttuaan turvasäilöstä Mauri Ryömä perusti toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran, joka sai nopeasti kymmeniätuhansia jäseniä. Ryömä oli seuran puheenjohtaja, ja Sinervokin kuului johtokuntaan.

Ryömä pidätettiin uudestaan heinäkuussa 1940, ja seura lakkautettiin vuoden lopussa. Sinervokin vangittiin juuri ennen jatkosotaa. He viettivät sodan vankilassa samoin kuin Arvo Turtiainen ja Raoul Palmgren.

Kirjallisuus:

Kalemaa, Kalevi: Elvi Sinervo – vuorellenousija. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1989.

Kotirintaman kahdet kasvot. Suomen työväen henkinen perinne. Sota-ajan perinne. Toim. Matti Hako, Heimo Huhtanen. Tammi 1985. Työväen muistitietotoimikunnan julkaisuja 7.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Torninoja-Latola, Jaana: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into 2017.

Helena Anhava: Alkutalvesta, Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, Kohtalon muistamat ja Toimita talosi

Helena Anhavan eleettömissä novelleissa sota jättää nuoreen tyttöön ikuisen jäljen.

Pohjana ovat kirjailijan omat kokemukset. Muistelmissaan Toimita talosi (2006) Helena Anhava kirjoittaa yksinkertaisen koskettavasti: ”Olin vielä kahdeksantoista kun tultiin sotaretkeltä, tuntui kuin vuosia olisi ollut neljäkymmentä.”

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden erosta Anhava kirjoittaa: ”On jotain, mikä ei koskaan pääse historiankirjoihin: kunkin ajan henki, sen ilmapiiri. Sanon sitä ajan hengitykseksi, historian rivien väleiksi, ilmaksi jota ihmiset hengittävät. Kaiketi sen kuvaaminen olisi kaunokirjallisuuden tehtävä, ei historioitsijan.”

Alkutalvesta

Alkutalvesta sisältyy kokoelmaan Kun on nuorin (1985). Novellin nimi kuulostaa viattomalta, viittaahan se vuodenaikaan.

Jo heti alussa käy kuitenkin ilmi, että eletään poikkeuksellista aikaa. Keskiluokkainen perhe on lähtenyt syksyllä 1939 evakkoon maalle. YH:n (Yleisten kertausharjoitusten) alkaessa lokakuussa ihmisiä kehotettiin siirtymään pois raja-alueilta ja suurista kaupungeista.

Kotiapulainen Hilma näkee sodan enteitä: ”Nuoria kuolee, kun lehti putoaa vihreänä puusta.” Pääosassa ovat kuitenkin arkiset asiat ja Hilman värikkäät jutut.

Näkökulma on perheen kuopuksen, 14-vuotiaan Hannan, jota perhe väheksyy ja joka siksi pitää ajatuksensa ja tunteensa itsellään. ”Hanna makasi ja mietti millaista sota tulisi olemaan. Edellisessä sodassa oli ollut hankalaa kun ei tiennyt, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, nyt tiesi ainakin kuka oli vihollinen.” Hanna ei ole elänyt 1918, mutta on kuullut siitä vanhemmilta ihmisiltä.

Kun sotaa ei kuulukaan, palataan kaupunkiin ja koulut alkavat. ”Oli melkein noloa kun mitään ei ollutkaan tapahtunut”.

Ensimmäisen tunnin alussa tapahtuu ilmahälytys. ”Tuntia pitänyt naisopettaja pani hitaasti kirjan kiinni ja sanoi juhlallisella äänellä:

– Sota on alkanut.

Sitten hän kehotti kaikkia lähtemään rauhallisesti alas. Ovella Hanna vilkaisi taakseen ja näki, että opettaja lysähti tuoliin ja painoi pään käsiensä varaan. Olikohan se miettinyt tuon valmiiksi, Hanna ajatteli alas mennessään.”

Hannalla on kyky tajuta, mikä on aitoa ja mikä teennäistä.

Hanna on perheineen lähdössä linja-autolla maalle, kun asemaa pommitetaan. Samalla imperfekti muuttuu preesensiksi.

Hanna ajattelee: ”Minä kuolen nyt.”

Tuntematon mies kysyy: ”Te olette haavoittunut, oletteko te pahastikin haavoittunut”, ja Hanna huomaa sormistaan vuotavan verta mutta myös teitittelyn. Tähän mennessä Hannaa on kohdeltu lapsena ja sinuteltu, teitittely merkitsee että häntä pidetään aikuisena.

Seuraavan pommituksen ajaksi perhe pääsee pommisuojaan. Vaara ohi -merkki aiheuttaa reaktion: ”Äkkiä Hanna huomaa, että kaikki jäsenet vapisevat ja hampaat lyövät loukkua niin että kalina kuuluu. Käsille tippuu kyyneliä. Enhän minä itke vaikka kyyneleet vuotavat. Itkiessä tuntuu joltakin, nyt ei tunnu miltään. Isä ottaa häntä hartioista ja pitää lujasti, tärinä vaimenee puistatuksiksi ja lakkaa.”

Evakkomatkalla joudutaan ensin muualle kuin on tarkoitus. Sedän vaimo on nihkeä ja ehdottaa menemistä matkustajakotiin, mutta lopulta he saavat käyttöönsä kamarin. Heille tarjotaan vain velliä keittiössä, vaikka sukulaiset ovat äsken syöneet vasikanpaistia.

Illalla aamusta ja normaalista elämästä tuntuu olevan viikko. ”Hannasta tuntui, että vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, tämä päivä tai tämä uni ei lähde hänestä, se kiertäisi mukana kuin olisi liuennut vereen, vaikka yrittäisi olla ajattelematta ja muistamatta, se tulisi aina uudelleen, sama uni alusta uudelleen, aamusta alkaen aikajärjestyksessä.” Hannan mielessä kaikuvat ihmisten puheet, jotka ovat sinänsä triviaaleja mutta jääneet päivän tapahtumien takia ainiaaksi mieleen.

Aamulla tulee ilmahälytys, ja seuratessaan sukulaisten hysteeristä reaktiota Hanna ajattelee: ”Vaikka tähän paikkaan kuolisin niin nyt minä nauran.”

Kun on päästy varsinaiseen evakkopaikkaan, palataan imperfektiin.

Karjalaisia evakkoja paheksutaan, kun he leipovat piirakoita ja antavat muillekin: ”Siinä sen näkee ettei ne ole koskaan osanneet panna suuta säkkiä myöten.” Jopa kirkkoherra sanoo: ”Kyllä se noista karjalaisista riesan lykkäs.”

Novelli on osoitus siitä, miten konkreettisilla tapahtumilla ja tarkoilla yksityiskohdilla kuvataan osuvasti henkilöitä ja aikakautta. Ihmisiä ei kaunistella, hyvinvoivat eivät tunne empatiaa edes sukulaisten hätää kotaan.

Vaikka novellista puuttuu paatos tai juuri siksi, vaikutus on vavahduttava.

Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut

Toinen kokoelmaan Kun on nuorin sisältyvä novelli sota-ajasta on Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päähenkilö on nuori Laura, joka työskentelee kesällä 1944 apusisarena sotasairaalassa.

Perehdytystä ei anneta eikä kysytä, onko sitä aiemmin annettu, vaan ”osastonhoitaja työnsi sitomistarpeet Lauran käteen heti ensimmäisenä aamuna ja sanoi: ’Jaha, lähtekääs sitten siteitä vaihtamaan.’” Laura selviää tunnustamalla ensimmäisen huoneen ovella: ”’Totuus on se, ettei minua ole koskaan päästetty sitomaan ketään, mutta jos te sitten neuvotte ja autatte.’ Tottahan toki, isällistä suojelua tuli heti. Terveimmät sitoivat jo toinen toisiansa.”

Laura oppii, mistä potilaat puhuvat: ”Kipeimmällään vain omasta kivusta, vähän toipuvina alkoivat vertailla omia ja kavereitten kipuja. Siitä tiesi, että paraneminen oli alkanut. Pitemmälle toipuneina ne puhuivat kaikesta muusta paitsi kivusta ja sodasta. Ilmeestäkin näkee, milloin ihminen alkaa toipua, kääriä siteitä auki sisikuntansa ympäriltä.”

Potilaita on kaikenlaisia: joku puhuu siitä, että ”Kun seuraavan kerran haavoitun”, toinen yrittää vilungilla saada pitkän toipumisloman.

Kokematon Laura ottaa potilaan kuoleman raskaasti. Sen sijaan huonetoveri Anja sanoo realistisesti, etteivät lääkärit ja hoitajat jaksaisi, jos tuntisivat joka kerta samoin.

Sen sijaan Laura ei opi sulattamaan hoitajien jumaloivaa suhtautumista lääkäreihin. Siitä johtuu toisaalta pelko vaivata lääkäriä ”turhaan”, toisaalta salailu kun lääkärin kutsumista tuon pelon takia viivytelty liian pitkään.

Laura saa kirjeen eräältä edellisen sotasairaalan potilaalta. Syy ei ole Lauran osoittama ainutlaatuinen empatia vaan potilaan ja hoitajan raja-aidan kaatuminen ja sotasairaalan unohtaminen, kun he ovat työntäneet yhdessä tarjoiluvaunua ja ”kikattaneet kuin lapset”.

Lauraa auttaa kestämään tieto, että hän palvelisi vain kesän ajan: ”Noitten oli jäätävä, ainakaan ne eivät kulkisi ulos tervein jaloin vaan lopullisesti merkittyinä.”

Kun syksyllä tulee rauha, Laura kulkee valaistuilla kaduilla mutta miettii: ”Miten kauan ihminen kestää joka taholta uhanalaisena? Vai tuleeko murtuma vasta sitten kun helpottaa, pitääkö pelko pystyssä? Mutta eihän suomalainen pelkää, suomalainen on niin sisukas.”

Lauran ylle valahtaa ”apeus, uupumus, toivottomuus. Mitä kaikki kannatti, mitä mikään kannatti. Olen kahdeksantoista ja tulossa sodasta. ’Nuoruuden kultaiset vuodet’. Kultaiset! Ei minusta ole tähän, ei näin vanha ihminen osaa leikkiä kahdeksantoistavuotiasta. Niin kuin olisi pala laidasta pois.”

Mutta ei auta: ”Nyt on vain mentävä kotiin, näytettävä iloista naamaa, oltava niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, on ilmoittauduttava yliopistoon, on osattava, tiedettävä, tahdottava. On tahdottava tulla joksikin, on tiedettävä mitä tahtoo tehdä sitten kun kasvaa isoksi.”

Novellia ei ole tarkoitettu kuvaamaan ”yleisiä mielialoja”. Laura on herkkyydessään ja pohtivaisuudessaan poikkeus ikätovereidensakin joukossa. Huonetoveri Anjalla on tapana tokaista kuultuaan Lauran mietteitä: ”Ootsä kyllä kumma tyyppi.”

Kohtalon muistamat

Kohtalon muistamat sisältyy kokoelmaan Eihän elämälle mitään voi (1995). Novellissa on kaksi aikaa.  Nykyajassa päähenkilö Kaisun kotona käy vaihtuvia siivoojia.

Eräs siivoojista kertoo Helsingin pommituksista helmikuussa 1944, jolloin hän ja tytär ”olivat joutuneet olemaan koko yön pommisuojassa. Taloon tuli täysosuma, heidän päälleen satoi rappausta ja tiilenpaloja, vesi- ja viemäriputket hajosivat ja päästivät sisältönsä kellariin. He joutuivat seisomaan vyötäisiä myöten vedessä koko yön. Joku siellä kuolikin kun sai betonikappaleita päähäntä. Pelastusmiesten aamulla tullessa tytär huusi suoraa huotoa. Hänet jouduttiin viemään mielisairaalaan, jossa hän vain istui jäykkänä ja tuijotti eteensä mitään puhumatta. Lääkärit sanoivat, että ikä oli ollut ratkaiseva, jos olisi ollut vanhempi tai nuorempi, olisi voinut selviytyä. Tyttö oli ollut neljäntoista.

– En saattanut jättää häntä sinne. Minä olin ainoa, johon hän turvasi, takertui.

Ei hän katkerasti puhu, alakuloisesti vain.”

Kaisukin muistaa samat Helsingin pommitukset. Aihetta on tuskin koskaan kuvattu vavahduttavammin:

”Maa alkaa täristä, kuuluu että pommikoneet lähestyvät. Koko ajan ammutaan. Kaisu yrittää pitää itsensä kasassa ettei vapisisi. Ollaan eläimiä jotka pelkäävät kun tuhoava ihminen lähestyy. Tappaako se nyt vai vasta seuraavalla kerralla? Tällaisiako miettii eläin kolossaan?

Jysähdys, maa tärähtää, rapun molemmat ulko-ovet lentävät auki. Sitten rämähtelevät ikkunat maahan, ilmeisesti kaikki talon ikkunat.”

Kaisu ja hänen sisarensa siirtyvät kalliosuojaan, jossa ”tuntuu turvallisemmalta. Katto on korkealla, ei vaivaa ahtaan paikan kammo.

He istuvat suojassa yön, aamulla tulee vaara ohi -merkki. Kun nyt kuljetaan saman metsikön kautta jonka läpi yöllä juostiin, polku on liukas, ei tahdo pysyä pystyssä jollei ota tukea koivunrungoista. Miten tästä voitiin tulla pilkkopimeässä, lentämälläkö?”

Novellista käy ilmi, että sodan aikana myös siviilit joutuivat kokemaan pelottavia asioita, joista jäi ikuinen jälki: ”Kaisu oli ollut neljäntoista, kun talvisodan ensimmäiset pommit tulivat vajaan sadan metrin päähän ja hän melkein kuoli. Ehkä hän kuolikin, jollain lailla. Se oli jättänyt jälkensä mieleen, pitkään oli sellaista että jos vaikka ovi paukahti jossain, hän hyppäsi kauhistuneena pystyyn.”

Kaisun vastakohtana on sisar, joka etäännyttää tilanteen itsestään lukemalla pommisuojassa Punaisen Ristin perustajasta kertovaa kirjaa Ihmisrakkauden apostoli. Sisar ihmettelee Kaisua: ”- Miksi sun aina pitää ajatella kaikista asioista pahin mahdollinen?

– Pahimmat asiat on mahdollisia.”

Toimita talosi

Muistelmissaan Toimita talosi Helena Anhava kertoo kokemuksesta, jota hän kuvannut novellissa Alkutalvesta: ”Mielessäni kuulen väestösuojelumiehen repliikin, kun hän 14-vuotiasta teititellen sanoi: ’Te olette haavoittunut, oletteko te pahasti haavoittunut? – sormestani vuoti verta – ja minun vähättelevän vastaukseni: ’Pyh, pintanaarmu vaan.’ Jos nyt, eletyn elämän jälkeen kaiken tuon hölskeen keskeltä kuulisin tuon kysymyksen, niin vastaisin: ’Kyllä, erittäin pahasti. Ja lopuksi elämää.’

Myöhemmin Anhava pohtii sotatrauman merkitystä: ”Ihmisen psyyke on merkillinen: voit vuosikymmeniä kantaa sisälläsi jotain pysähtynyttä kauhua, joka on halvaantunut lootinvaimomaiseksi, voit puhua jopa leikkisästi siihen liittyvistä asioista, kertoa siitä, kirjoittaa siitä, mutta se syvin sisin pysyy, se kauhu, siitä ei voi puhua, sitä ei tohdi päästää ulos – hajoamisen pelostako? Kunnes äkkiä jokin irrallinen sana tai kuva…”

”Olen usein miettinyt väkivallan kohteeksi joutumisen mekanismia: siinähän, esimerkiksi pommituksessa, ollaan täysin hyökkääjään armoilla ja sen armoilla kestääkö suoja. Pelätään kuin eläimet, mutta on pakko esittää rohkeampaa kuin on, kahdestakin syystä: ettei psyyke hajoaisi ja ettei syntyisi yleistä paniikkia. Se luultavasti vaatii aikamoista itsekuria, vaikka sitä toimisi täysin vaistonvaraisesti. Mutta koska on pakko elää eteenpäin, asiat jäävät kuin sulamattomina sisälle; omalta kohdalta tuntui, että järkytykset menivät minussa eräänlaiseen kapseliin”.

Anhava sanoo saaneensa nuo kokemukset esiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän kirjoitti novellit Alkutalvesta ja Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, joista hän teki myös kuunnelmat.

Sitten hän epäilee: ”Vai sainko vieläkään, ehkä nekin olivat vain ’kaunokirjallisuutta’, varsinainen kauhu ja järkytys pääsi purkautumaan vasta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut.”

Erityisesti Talvisota-elokuvan esitys TV:ssä herätti Helena Anhavan muistot: ”’Herran tähden, oliks ne noin nuoria’, sanoin ääneen itselleni, suunnilleen saman ikäisiä kuin omat poikani tuolloin. Ja silloin se itku pääsi irti, aloin itkeä hillittömästi kuin kaikki tokeet olisivat murtuneet ja kaikki kraanat auenneet, eikä itkusta tahtonut tulla loppua, en pystynyt katsomaan koko filmiä.”

Muistelmista käy ilmi Anhavan kahtalainen suhtautuminen sota-aikaan: toisaalta hän suomii viranomaisten erehdyksiä esimerkiksi evakuoinnissa, toisaalta jälkiviisasta Suomen yksipuolista syyllistämistä.

”Kukaan joka ei elänyt sotaa edeltävän ajan ilmapiiriä, ei osa kuvitella millainen on ilmapiiri maassa ’kun on vaaralle alttiina syntymämaa’. Jokainen haluaa toimia yhteiseksi hyväksi, antaa oman panoksensa. Totta kai juhlapuheissa ollaan vähän pateettisia, puhutaan kodista, uskosta ja isänmaasta, mille on sodan jälkeen helppo irvistellä. Se, että nuori, perheetön ihminen lähtee mukaan, ei ole sotahulluutta vaan alttiutta antaa oma panoksensa.”

Voitonpäivän juhlallisuuksia Anhava kommentoi: ”No, 9.5.2005 vietettiin sitten pompöösisti molemminpuolisten julmuuksien voitonjuhlaa Moskovassa. Ja Putin puhui hyvän voitosta pahan edessä!

Sen sijaan, että olisi istuttu hiljaa, muistettu vainajia ja hävetty.”

Anhavan poika on kertonut äidilleen 70-luvun koulusta. Neuvostoliiton historia onnistuttiin opettamaan mainitsematta Stalinia. Pari luokkatoveria uskoi, että Suomi oli aloittanut talvisodan.

Yleistä ilmapiirin Anhava kuvailee: ”Menetyksistä ei sopinut puhua, nehän oli ansaittu – mitäs menitte mukaan. Niin kuin me olisimme halunneet sotaa, kyllä se voi tulla haluamattakin.”

Åke Lindmanin ohjaama elokuva Etulinjan edessä teki Anjalle piestyn olon: ”Miten kukaan ylipäänsä on voinut selvitä hengissä noista helveteistä, nimenomaan psyykkisesti. En lainkaan ihmettele niitä, jotka lähtivät pakoon, itse olisin varmaan tehnyt samoin. Tai jäänyt tuleen makaamaan.”

Anhava on vihainen sotaveteraanien kohtelusta: ”Ja noita miehiä 60- ja 70-lukujen raukkamaiset nulkit sitten ryhtyivät irvimään: ’Mitäs menit mukaan, olisit pysynyt kotona, sotahullu.’ Se on kansakunnan historiassa toiseksi häpeällisin luku vuoden -18 jälkeen.”

Helena Anhava

Helena Anhava, omaa sukua Pohjanpää, syntyi 24. lokakuuta 1925 Helsingissä. Hänen isänsä oli teologi, runoilija ja opettaja Lauri Pohjanpää.

Sodan aikana Helena Anhava oli työvelvollinen ja palveli ensin sotilaskotisisisarena Itä-Karjalassa. Sen jälkeen kun sotilaskoti evakuoitiin, hän työskenteli apusisarena sotasairaalassa.

Vaikka Helena Anhava 1959 voitti Avun novellikilpailun yhdessä Paavo Haavikon ja Marja-Liisa Vartion kanssa, hän joutui kärsimään siitä, että hänen puolisonsa Tuomas Anhava 1927-2001) oli runoilija, suomentaja, kriitikko ja kirjallisuusvaikuttaja. Anhavaa rohkaisi, kun häntä Virossa kohdeltiin kirjailija. Alkutalvesta oli julkaistu siellä 1968 kokoomateoksessa Soome novell. 

Helena Anhava alkoi koota novellikokoelmaa, mutta syntyikin runokokoelma. Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa ilmestyi 1971, kun Anhava oli 46-vuotias.

Tietoja

Helena Anhavasta Wikipediassa