Janne Kuusi: Silmästä silmään 2

Janne Kuusen romaanissa Silmästä silmään (2018) kietoutuu yhteen kahden perheen kohtalot: aatelisten Kaskivuorien ja Räisälässä asuvan Peltosen torppariperheen.

Ensimmäistä osaa, joka kuvaa vuosia 1918-1944, olen käsitellyt aiemmin.

Salaisuudet, joista osa koskee koko Janne Kuusen Sukupuu-trilogiaa, paljastuvat romaanin toisessa, vuosia 1917-8 kuvaavassa osassa. Siksi käsittelen sitä vain yleisellä tasolla.

Ylioppilaat eivät hyväksy demokratiaa

Nuoren ylioppilaan Antti Kaskivuoren toverit eivät hyväksy demokratiaa. ”Yleinen äänioikeus on ollut autonomian aikamme suurin virhe”, mutta se on mahdollista korjata, kun Suomi irrottautuu Venäjästä. Jonkun mielestä sentään ”demokratia voidaan kyllä säilyttää, kun keskitymme kansan valistamiseen.”

Koska kansa tuskin suostuu yleisen äänioikeuden peruuttamiseen, ”todellinen valta ei voi jäädä eduskunnalle. Itsenäisen Suomen oloissa tulee vallitsemaan demokratia, joka ei kuitenkaan saa merkitä kansan valtaa vaan järjen voittokulkua.”

Itsenäisyyttä tärkeämpää on estää sosialistien valta: ”oli meille onnekasta, että Kerenski kumosi eduskunnan valtalain. Se tästä olisi puuttunut että sosialistinen eduskunta päästettäisiin huseeraamaan maassa.”

Räisälän työväenyhdistys

Räisälässä myös työväenyhdistys kuuluu suojeluskuntaan, mutta Helsingissä työväki on hylännyt suojeluskunnat ja punakaartit on herätetty eloon. Kun Räisälässä kuullaan tästä, suojeluskuntaa ei vielä hajoteta.

Työväenyhdistyksessä syntyy erimielisyyttä siitä, miten marraskuun suurlakon aikaisiin lain rikkomuksiin pitäisi suhtautua:

”- Piittäähän meijän puolustaa itteämme kun porvarit sortaa!
– Neuvotella pittää silti ensin!
– Neuvottelut on läpkäyty! Muuta ei jää kun ottaa väkisin!”

Peltosen torppariperheen nuoret vastustavat väkivaltaa, mutta ”hekin olivat puolustautumisen kannalla, jos tilanne siihen ajautuisi. Toisaalta he kaikki tiesivät, että työväestölle ei annettaisi mitään myönnytyksiä, ellei se jollain tavoin panisi kovaa kovaa vastaan.”

Jyrkkä suhtautuminen on vähän kummallista, koska Kaskivuoret ovat juuri lopettaneet taksvärkin Peltosilta ja muilta torppareiltaan.

Kovaa linjaa edustaa Aalto. Monet eroavat työväenkaartista ja siirtyvät Aallon johtamaan punakaartiin.

Tammikuussa Räisälä jää valkoiselle puolelle, ja Peltosen nuoret pakenevat Viipuriin. Hannasta tulee luutnantti, Silja pääsee huoltotehtäviin, ja veljet Viljami ja Kimmo joutuvat Ahvolan rintamalle.

Idealistinen Antti

Antti Kaskivuori on valinnut eri puolen kuin perheensä: ”Antti oli nyt täysiverinen punakaartilainen ja ylpeä siitä, sillä hänen omatuntonsa oli puhdas: hän oli kuunnellut niin järkensä kuin sydämensä ääntä eikä ollut antautunut aatteellisen itsepetoksen vietäväksi kuten veljensä. Ei hänkään olisi halunnut luokkajaon kärjistyvän sodaksi, mutta koska niin tapahtui, olisi ollut täysin mahdotonta asettua rakastettunsa ja syntymättömän lapsensa äidin kanssa vastakkaiselle puolelle vain oma syntyperänsä takia.”

Antti määrätään itärintaman johdon avuksi tiedonhankintaan. Strategiapalaverissa maaliskuussa 1918 Rämö kieltää kertomasta miehistölle saksalaisten maihinnoususta Ahvenanmaalle. Antti on toista mieltä: ”Asiasta pitää kertoa, koska punakaartin ja koko kansan pitää varautua ammattiarmeijan hyökkäykseen.”

Tulos oli, että ”uutinen saksalaisjoukoista levisi rintamalle parissa päivässä, ja asian salaaminen virallisessa tiedottamisessa herätti punakaartissa närää, mihin Rämö yritti vastata selittämällä, että koko uutinen olisi porvariston juoni paniikin levittämiseksi. Kun tieto kuitenkin parin päivän kuluttua vahvistettiin Helsingistä käsin, itärintaman punakaartilaiset raivostuivat.”

Antti nimitetään itärintaman tiedotuksen päälliköksi, mutta hän ei saa itse päättää asioista. Kaljunen vakuuttaa, ettei Tampereella käy huonosti ja kieltää Anttia kirjoittamasta asiasta.

Oman luokkansa hylännyt Tuure Lehén myöntää Antille, että tilanne on huono ja taistelumoraali horjuu. Siksi ei ole syytä lietsoa lisää paniikkia. Lehénin perustelu tehoaa Anttiin, joka antaa sensuurimääräyksen.

Myöhemmin Antti tunnustaa Lehénille: ”Minä en pidä punaisten rikoksia sen hyväksyttävämpänä kuin valkoistenkaan”. Lehén puolustautuu, että ”yleensä silloin on kyse puolustustaisteluista, joissa verta vuodatetaan tahdonvastaisesti”. Kaljunen vain vahvistaa säännön.

Lehén kertoo vastapuolen julmuudesta: ”valkoiset kiduttaa vankinsa vasaroimalla nauloja päähän. Ne viiltelee elävien meikäläisten silmämunia, repii kynsiä irti ja silpoo sukuelimiä, miesten ja naisten.” Lehénin johtopäätös on: ”Sellaista barbaarisuutta vastaan ei voi puolustautua muuten kuin väkivalloin.”

Kyseessä ovat tyypilliset sodanaikaiset huhut. Vastaavanlaisilla punaisten julmuuksista valkoiset oikeuttivat toimensa.

Kun Kansanvaltuuskunta pakenee Viipuriin, Gylling pitää Antin tehtävää toivottomana: ”Jos tiedotat totuudenmukaisesti, kaikki syyttävät sinua, jos taas kierrät tosiasiat, kaikki syyttävät sinua.”

Antti osoittautuu myös teoissaan idealistiksi. Hän yrittää estää punaisia murhaamasta vankeja Viipurin vankilassa. Valkoisten vallattua Viipurin hän piileskelee mutta paljastaa itsensä puuttumalla asiaan, kun valkokaartilaiset teloittavat venäläisiä pelkän kansallisuuden perusteella.

Jääkäri Matias valitsee kovan linjan

Suomeen jääkäreiden etujoukkoon kuuluva Matias Kaskivuori arvostelee Mannerheimin johtamista. Kun kenraali oli paljastanut, että ”tehtävänä ei olekaan pelkästään ryssien karkottaminen Venäjälle”, vaan ”vastassa on myös suomalaisia maanpettureita”, monet olivat kieltäytyneet asevelvollisuudesta.

Matiasta vaaditaan poistumaan seurasta ylipäällikön arvostelun takia, ja ”häntä raivostutti jääkäritoverien sokeus. Hän tiesi, että kun jääkäreiden pääjoukko saapuisi Suomeen, punaisen Etelä-Suomen valtaaminen olisi vain ajan kysymys ja pelkkä tekninen, vaikkakin ilmeisen verinen operaatio. Mutta vain sillä edellytyksellä, että Saksan asevoimien yksiköt tulevat avuksi. Venäjän kahden vallankumouksen ajan hän oli viettänyt poissa Suomesta ja juuri siksi hän katsoi, että hänellä oli objektiivisempi kuva maan tilanteesta kuin paikallisilla, joihin hän laski myös Mannerheimin. Hänellä ei riittänyt vähääkään ymmärrystä venäläisiä tukevia suomalaisia punabandiitteja kohtaan: ne oli karkotettava maasta ryssien kanssa tai eliminoitava niin pian kuin mahdollista, ja kaikki keinot olisivat sallittuja, jotta vasta itsenäistyneeseen maa saataisiin jaloilleen. Saksan armeijan läsnäolo olisi välttämätön Mannerheimin itsepintaisesta vastustuksesta huolimatta.”

Matias ei lainkaan pohdi, minkä hinnan Suomi maksaa avusta Saksalle.

Kun Matias saa kuulla Antin liittyneen ”vihollisiin”, hän ei enää pidä tätä veljenään.

Tampereen valtauksen jälkeen Matias ja muut jääkäriupseerit eivät välitä Mannerheimin määräyksestä kieltää antautuneiden teloitukset. Matias komentaa ”luotettavista miehistä” koostuvaa teloitusryhmää. Teloitettavat ovat hänestä surkimuksia, jotka herättävät vain inhoa, mutta sen ”rinnalle nousi huimaava tyydytys ja ylevä voimantunne: hän tekisi saman luopioveljelleenkin, jos vain tilaisuus tulisi.”

Pappi ja punakapteeni

Kirkkoherra Pellervo Kaskivuori saarnaa anteeksiantoa, koska punaiset ”eivät tiedä mitä tekevät”. Siitä huolimatta hänet pidätetään ja viedään Kaartin kasarmiin.

Pellervoa kuulusteleva kapteeni Laiho on teologian maisteri, joka on hylännyt kirkon tutkittuaan Jeesusta historiallisena henkilönä ja Raamattua aikojen kuluessa valikoituneena kirjoituskokoelmana. Kun tulokset poikkesivat luterilaisen kirkon opeista, Laiho erotettiin kirkon virasta.

Laiho joutui hankkimaan elannon ruumiillisella työllä ja tutustui työväenluokkaan, ”jonka elämästä akateeminen maailma on tyystin vieraantunut ja tietämätön. Se on kirkon karaktääriteorian mukaan vain harmaata ihmismassaa, jonka on tyytyminen alistettuun ja sorrettuun asemaansa, ja on sen vuoksi työväestön ymmärrys pysytettävä matalalla tasolla.”

Pellervon mielestä kirkko valistaa kansaa monin tavoin ja valistuksen pohjana on ”vilpitön usko ihmisen hyvyyteen”. Tämä ei kylläkään ole luterilainen käsitys, päinvastoin ihminen on perisynnin takia niin turmeltunut, ettei voi tehdä hyvää vaan voi pelastua vain armosta.

Keskustelun kannalta on kuitenkin olennainen Laihon kysymys: ”Entä jos ihminen ei ole hyvä?” Lisäksi ”Kirkon piirissä hyväksytään pahuus, jopa kannustetaan siihen, mikäli sen suorittaja on syntyisin sille sopivasta yhteiskuntaluokasta.” Kun Pellervo sanoo, ettei kirkko tunnusta yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, Laiho huomauttaa: ”Mutta ne vallitsevat siitä huolimatta. Ergo: kirkko ei toimi todellisuuden, vaan kuvitelmain varassa. Minä olen valinnut todellisuuden kuvittelun sijaan.”

Laiho huomauttaa myös: ”Kirkko siunaa aseet, jos ne ovat sortajain hallussa. Ja tuomitsee ne, jos sorretuilla.” Luterilaisuus todella korostaa esivallan edessä alistumista.

Pellervo ihmettelee, miksi häntä kohdellaan paremmin kuin muita vankeja. Laiho vastaa: ”Te ette tee pahuuden tekoja kuten useimmat vangituista ovat tehneet, olette vain ajatuksissanne harhautunut. Mutta meidän on pidettävä myös teidät ja kaltaisenne erillään kansasta, koska vapauden oloissa puheenne ja oppinne synnyttää lisää väkivaltaa ja levottomuutta. Sitä ei työväenluokka voi sallia.”

Vankitoverit epäilevät Pellervoa ilmiantajaksi, koska tämä käy usein keskustelemassa kapteeni Laihon kanssa. Pellervo kertoo keskusteluista ja myöntää Laihon tietävän häntä enemmän, mutta vankitoverit eivät usko sitä ”punikista”.

Huhtikuussa Laiho kertoo Pellervolle, että tämä vapautetaan pian, sillä punaisten häviö on enää vain päivien kysymys. Kun Pellervo ihmettelee: ”Miksi te tästä minulle uskoudutte?”, Laiho vastaa: ”Kenelle muullekaan?” ”Omilleni en tietenkään voi, se tulkittaisiin yllytykseksi antautumiseen. Koska minut tapetaan joka tapauksessa, en halua että sen tekevät omat.”

Pellervo ei usko, että Laiho teloitetaan: ”Laillinen yhteiskunta on oikeudentuntoinen”, mihin Laiho huomauttaa: ”Ette nähtävästi tiedä vallitsevasta todellisuudesta mitään.”

Tämän viimeisen keskustelun aikana Laiho sanoo: ”Elämän aikana voi vapautua jostakin vain sillä tavalla, että kahlehtii itsensä johonkin muuhun.”

Pellervo huomauttaa, että ”kahle on myös ihmisen ankkuri. Tai tukipuu, johon hän voi tarttua ja kiinnittää elämänsä.” Jumalakin voi olla kahle, mutta sitä Pellervo ei voi sanoa seurakunnalleen, vaikka tarkoittaakin kahletta myönteisessä merkityksessä.

Laiho myöntää, että ”jotkut kahleet ovat kiistämättä väistämättömiä”. ”Jos vapautuisimme kaikista kahleista elämän aikana, joutuisimme ei-minnekään, eikä mikään enää olisi missään suhteessa mihinkään. Vallitsisi nollatilanne.”

Pellervo soveltaa periaatetta ajan tapahtumiin: ”Juuri siksi täydellinen vapaus elon aikana on vain teoreettinen tavoite, silkkaa haihattelua ja illutsioonia. Kuten teidän punaisten kapina on osoittanut.”

Laiho myöntää: ”Saattaa olla että minulle henkilökohtaisesti työväenvalta on ollut juuri se kahle ja mainitsemanne tukipuu, johon olen nojannut. Aivan kuten minulla joskus oli Kristus. Ja kuten teillä on edelleen.”

Pellervo ei luovu Kristuksesta, eikä Laiho edes vaadi sitä, ”sillä ajautuisitte vain samaan epätoivoon kuin minä.” ”Tietoisuus siitä, että mikään ei ole totta ja kaikki mihin on uskonut on valhetta, musertaa kenet tahansa, meistä vahvimmankin.”

Laiho kertoo nähneensä ”liian paljon, jotta voisin uskoa enää mihinkään.” Pellervon mielestä ”eihän meillä olisi mitään, minkä vuoksi elää, jos ajattelisimme noin.” Laiho myöntää: ”Ei meillä olekaan.”

Laiho on romaanin kiintoisin henkilö.

Matias ja Antti

Vangiksi joutunut Antti kuvittelee käyvänsä aatteellista keskustelua jääkäriveljensä Matiaksen kanssa. Matias todistelee, miksi demokratia ei onnistu: ”Se antaa vallan silkalle typeryydelle ja johtaa maan turmioon, niin kuin olet omin silmin nähnyt.”

Antti myöntää, ettei punakaarti toiminut ammattimaisesti, mutta selittää: ”meidän oli toimittava valmistautumatta ja epäpätevin voimin, koska suurin osa pätevistä kansalaisista kieltäytyi yhteistyöstä teikäläisten pelosta. Ei mikään demokratia voi toimia, jos osa ei noudateta yhteisiä pelisääntöjä.”

Matiaksen mielestä nuo yhteiset pelisäännöt oli laatinut ”omia etujaan turvaava joukko”. Antti kysyy: ”Miten valkoinen valta poikkeaa siinä suhteessa punaisesta?” Matias vastaa: ”Siten, että meillä valkoisella puolella on viisaus, pätevyys ja ammattitaito.”

Matiaksen kysymyksen, ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset hakeutuvat valkoisten puolelle?” Antti kääntää toisinpäin: ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset huolehtivat siitä, ettei heidän asemaansa horjuteta? Esimerkiksi rajoittamalla korkeamman koulutuksen pelkästään oman luokkansa oikeudeksi? Ja sillä tavoin estämällä alempiluokkaisia nousemasta rinnalleen? Me Kaskivuoret emme ole syntyessämme valinneet oven kahvapuolta eivätkä työläiset saranapuolta, jota te lahtarit heille jo syntymässään tarjoatte.”

Matiaksen mielestä Antin ajattelu ”lähtee virheellisesti siitä, että kaikilla syntyperästä riippumatta olisi yhtäläinen oikeus ja lahjakkuus valtaan ja varakkuuteen.” Matiaksen mielestä näin ei ole: ”Yhteiskuntaa tai ylipäänsä mitään järjellistä toimintaa eivät voi kaikki yhdessä johtaa, kuten te punikit niin kutsutussa sodankäynnissänne huomasitte. On myönnettävä tosiasiat: johtajat johtavat, muut jäävät heidän toimivaltansa ulkopuolelle ja tottelevat heitä. Sama pätee koko valtakunnan mitassa: suurin osa kansasta jää vallankäytön ulkopuolelle.”

Yleinen äänioikeus ”ei ole ollut viisas oikeus. On palattava entiseen, säädyt toisistaan erottavaan järjestykseen, sillä muussa tapauksessa seurauksena on demokratuuri ja se taasen merkitsee Suomen tuhoutumista lopullisesti. Mutta vaikka pitäytyisimme näennäisesti demokratiassa, on huolehdittava siitä, että meidän on madollista ohittaa eduskunta, ellei sen enemmistö luonnostaan noudata järkeä. Ja sitä rohkenen epäillä. Ja sitä rohkenen epäillä.”

Antti kysyy: ”Kuka määrittelee, mikä on järkevää? Sinäkö?” Matias vastaa: ”Järki ei ole määrittelyn kysymys, sitä joko on tai ei ole.”

Antti ja Oskari

Veljenpoikansa Oskarin kysymykseen, miksi Antista tuli punikki, tämä vastaa: ”Mä näin millaista tässä maassa on työväenluokan elänä. Sellasen jälkeen ei valkosten puolelle voinu enää mennä, ellei ois jäädyttäny koko sielua.”

Oskarille ovat ”kaikki” – perhe, opettajat ja papit – kertoneet, että punaiset ovat rosvoja. Antti toteaa: ”Jokaisella on oma kaikkensa”. Hän selittää lauseensa tarkoittavan, ”että et sä ole todellisuudessa nähny paljon mitään. Mutta jos sä lähdet ulos siitä Kaskivuorten suljetusta laatikosta niin kas vaan, kaikki näyttääkin joltain muulta”.

Se ei ole helppoa. ”Kun on paljon rahaa ja omaisuutta niin ei sieltä [laatikosta] näe ulkopuolelle.” ”Eikä suku päästä sua edes kurkkimaan ympärilles, tai sulle käy kuten mulle.”

Kun Oskari kysyy ”Niin että kannattaaks toi sitte?”, Antti vastaa: ”Pitää funtsata paljon pitemmälle kun itteensä ja omaa nenäänsä. Ei pelkästään tätä hetkeä ja omaa mukavuutta. Jos on rehti itelleen, niin lähtee tsiikaileen maailmaa vaikka siinä lähtis henki.”

Antti säilyttää idealisminsa loppuun asti. Hän voittaa henkisesti, vaikka Matias voittaa vallan tasolla.

Romaanin ongelmat

Romaanin ongelmana on, että Matias on kuvattu on sysimustaksi ja Antti lähes rikkeettömän ihanteelliseksi. Matias puolustaa oman etunsa takia vanhentunutta sääty-yhteiskuntaa, Antti luopuu jopa perheestään taistellakseen tasa-arvon puolesta.

Lisäksi Kaskivuoren perhe syyllistyy yksityiselämässään rikoksiin, jotta perheen maine säilyy.

Loppujen lopuksi romaanin ja koko Sukupuu-trilogian teemana on unohtaminen ja hinta, joka siitä maksetaan sekä perheen että kansakunnan tasolla.

Aivan viimeisillä sivuilla paljastuu jotain olennaista sarjan ensimmäisen osan Kasvoista kasvoihin (2014) päähenkilön taustasta.

Tietoja

Sukupuu-trilogian ensimmäistä osaa Sielusta sieluun olen käsitellyt aiemmin. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Eino Railo: Valittu kansa ja luvattu maa

Talvisodan yksimielisyyttä pidettiin ihmeenä, koska porvaripuolella oli sisällissodan takia epäilty työväestön isänmaallisuutta. Silti talvisotaromaaneissa ei ole useinkaan suoraan käsitelty sisällissodan varjoa. Yksi poikkeuksista on Eino Railon Valittu kansa ja luvattu maa.

Valittu kansa ja luvattu maa (1944) alkaa vapusta 1939 ja päättyy toukokuuhun 1940. Keskiössä on kolmen sukupolven helsinkiläinen sivistyneistöperhe, jonka alkuperäinen nimi on suomalaistettu.

80-vuotias isoisä, kanslianeuvos Carl Bergh, on tuntenut 1800-luvun suurmiehet, ja hänen sukupolvensa ”loi isänmaan ja siihen kohdistuvan rakkauden.” Isä, 48-vuotias tuomari Kaarlo Vuori on osallistunut aktivistina itsenäistymisvaiheeseen, ja hänen kaunis vaimonsa Helena harrastaa sotilaskotitoimintaa. Pojanpoika Kalevi on AKS:läinen ylioppilas ja asevelvollinen, pojantytär Kerttu kevään ylioppilas ja lotta.

Kalevin rakastettu Anja Tuuliala on kotoisin Itä-Karjalasta, mutta jo hänen vanhempansa ovat kääntyneet luterilaisiksi ja ottaneet suomalaisen nimen. Kertun poikaystävä Lauri Ylitalo on ison maalaistalon poika, joka opiskele lääketiedettä ja on reservin vänrikki.

Isä arvostelee nuorten poliittisia näkemyksiä: aitosuomalaisuus on sisäpoliittisesti hajottavaa aikana, jolloin tarvitaan yksimielisyyttä, ja Suur-Suomi-intoilu on ulkopoliittisesti vaarallista ja ennen kaikkea vailla toteuttamispohjaa. Sen sijaan isoisä ymmärtää nuorten idealismia: eihän itsenäisyyskään olisi toteutunut ilman silloisten nuorten tinkimätöntä uskoa, jota myös hänen poikansa oli aikoinaan osoittanut.

Väittelyistä huolimatta tuomari Vuori ihailee sisimmässään lapsiaan ja tuntee, että nuoriso oli ”oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä, sillä Suomen tulevaisuus oli uskottu sen haltuun. Jos se kestäisi, kaikki kestäisi.” Ja sodan sytyttyä tuomari Vuori pitää nuorten tehtävää Suomen historian vaikeimpana: ”Sortovuodet eivät olleet mitään. Jääkärivuodet ja vapaussota olivat jotakin. Nykyinen sota oli kuoleman täyttä vakavuutta.”

Työläisiä ja maalaisia

Muiden henkilöiden tarkoitus on antaa kokonaiskuva Suomen kansasta.

Perheen kotiapulaisten Aino Heikkilän ja Esteri Savilan miesystävät ovat ammattitaitoisia metallityöläisiä. Antti Toivonen on ihanteellinen ja intoileva kommunisti, Juho Honkanen taas järkevä ja käytännöllinen sosiaalidemokraatti. Samoin kuin päähenkilön työläiseno Erkki Palolammen romaanissa Kun se kerran tulee (1979, uusittu painos 1990), Juho on suorastaan oikeiston haavekuva: hän hyväksyy Lapuan liikkeen – siis väkivallan – ja kehottaa työläisiä liittymään suojeluskuntaan, vaikka SDP:n jäseniä ei järjestöön hyväksytty ennen ”tammikuun kihlausta” 1940.

Esterin äiti Savilan rouva on siivooja ja punakaartilaisen leski, mutta itse ei-poliittinen ja uskonnollinen. Vaikka muurari Savila oli ”kuollut kesällä [1918] keskitysleirissä – nälkään, niin, suoraan sanottuna nälkään”, kuten tuomari Vuori mielessään suoraan myöntää, leski ei kanna asiasta kaunaa.

Naisten tehtävänä on ohjata työläismiehet oikealle tielle. Topakka Aino opettaa Esteriä, että tämän ”piti olla lujana eikä uskoa Antin puheisiin. Ne piti kieltää kokonaan ja tehdä jo heti alusta selväksi, mihin suostuttaisiin ja mihin ei.” Näin oli Aino menetellyt Juhonsa kanssa, kun tämä oli puolustanut siviiliavioliittoa: ”Joko myrtti ja huntu tai ei mitään!” Lopulta Esteri saakin tarpeekseen Antin kommunismin ihannoinnista ja puhuttelee tätä kuin demonia: ”Mene, mene ainiaaksi! Katoa pimeyteesi, josta olet tänne tullut! Lähde jo!”

Vuoren perheen hämäläisen kesäpaikan ja kotiapulainen Ainon kautta muodostuu yhteys maalaisiin, joissa on sekä vauraita talollisia (Ylitalo, Ahola, Penttilä, Perkiö) että köyhempiä mökkiläisiä (Ainon äiti Heikkiläiskä).

Kansan kahtiajako umpeutuu

Jo romaanin alussa kiinnitetään kaksikin kertaa huomio Kullervon patsaaseen Suomen kansan symbolina.

Tuomari Vuori ”yhdisti aina vaistomaisesti Kullervon siihen, mitä oli tapahtunut yksikolmatta vuotta sitten. Silloin oli Suomen kansa juonut sekä syyllistä että syytöntä verta – riehunut Kullervon kirojen vallassa. Oliko sieluun jäänyt turman siemen kytemään, polttiko kostonhimo sydäntä, astelivatko nuoret Kullervot paimenina, eväskontissaan leipään leivottu kivi? Sitä ei voinut sanoa nyt, mutta se ilmenisi kyllä sillä kohtalon hetkellä, joka varmasti oli kerran tuleva kuin Herran päivä – kerran, ehkä pian.”

Romaanissa kansan kahtiajako voitetaan juuri ennen talvisotaa, kun työväen isänmaallisuus käy ilmi vappukulkueen 1939 julisteissa (”Kansan ja maan vapaus turvattava!”) ja puheissa. Tuomari Vuori ilahtuu: kunhan isänmaa vain on työväestön arvomaailmassa ylinnä, ei tuomari Vuorella ole mitään sitä vastaan, että työläiset pyrkivät parantamaan oman yhteiskuntaluokkansa oloja.

Vuori vertaa isänmaan rakastamista ensin ja omaa luokan sitten Jeesuksen kaksoiskäskyyn rakastaa ensin Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään – unohtaen täysin että Uudessa testamentissa lähimmäisiä olivat myös muut kuin omaan kansaan kuuluvat.

Romaani sijoittaa SDP:n ”kääntymyksen” historiallisesti liian myöhään ja jättää kertomatta sen ehdon. Suomen sosialidemokraatti vastasi Lauri Ingmanin kysymykseen Lapuan liikkeen aikana 1930, että jos ”maan vihollinen” hyökkäisi Suomen kimppuun, ”sosialidemokraattinen työväestö oli valmis puoltamaan rintamalla Suomen kansan itsemääräämisoikeutta ja Suomen kansan valtiollista suvereenisuutta” – mutta ei vain niitä vaan myös ”tasavaltaa, kansanvaltaa, työväen saavutuksia”, ja porvareista riippui, oliko työläisillä niitä puolustettavaksi (lainannut Siltala).

Talvisodan aikana Savilan rouva havaitsee, että joidenkin työläisnaisten mielestä sovinto on vain tilapäinen: ”nyt oli kysymyksessä vain välirauha porvarien kanssa. Kun oltiin piiritetyssä linnassa ja tiedettiin vihollinen yhtä armottomaksi molemmille, ei auttanut riidellä, vaan täytyi seisoa rinta rinnan. Mutta annahan kun tulee joskus rauha. Silloin alkaa uusi taistelu ja porvareilta otetaan pois omaisuutta ja valtaa senkin edestä, minkä ne nyt sodan vuoksi saavat pitää.”

Edes tällaista rauhanomaista luokkataistelua Savilan rouva ei hyväksy. Hän luottaa siihen, että uskonto saa ihmisen sisimmän muuttumaan, jolloin nämä alkavat toimia oikeudenmukaisesti ja näin korjataan yhteiskunnalliset vääryydet.

Pojat joutuvat sovittamaan vanhempien synnit

Aino Heikkilän torppari-isä on tuomittu murhasta kuolemaan varsin heiveröisin perustein, mutta tytär ajattelee näin: ”Molemmin puolin oli vuotanut viatonta verta, joka olisi voinut aiheuttaa Kullervon kostontöitä polvesta polveen, mutta eipä ollutkaan, Jumalalle kiitos, käynyt [Ainon kohdalla] niin. Päinvastoin välähti mielessä joskus aavistus, että tuo viaton veri oli ollut salaperäinen uhri, joka vasta oli tehnyt vapauden kallisarvoiseksi ja pysyväiseksi. Punaistenkin taholla se oli laajalti vuotanut vakaumuksen ja aatteen puolesta, niin harhautunutta kuin pyrkimys aatteen toteuttamiseksi oli ollutkin.”

Aino ja hänen poikaystävänsä Juho Honkanen tulkitsevat, että kapinan syy oli pohjaltaan venäläisten: ”Suomalaisesta rehellisyydestä oli johtunut, että työväki oli ottanut venäläisten viekkaat uskottelut täydestä ja joutunut taistelemaan väärän ihanteen puolesta.”

Talvisodassa punaisten pojat sovittavat talvisodan rintamalla isiensä ”maanpetturuuden” vuonna 1918. Niinpä valkoiset voivat ojentaa sovinnon käden: eduskunta päättää antaa punakaartilaisinvalideille ja -leskille eläkkeen. Savilan rouva kuvittelee kertovansa kuolleelle miehelleen, että tämä tovereineen on saanut ”kunniansa” takaisin ja hyväksytty taas suomalaisiksi.

Ihan näin yksipuolinen ei Railon kuvaus ole. Myös eräitä valkoisia painaa vääristä teoista syyllisyys, jonka he nyt pyrkivät sovittamaan. Lauri Ylitalon äiti Sohvi, jonka aviomiehen murhasta Ainon isä torppari Heikkilä on heiveröisin perustein tuomittu kuolemaan, pyytää Heikkilän leskeltä anteeksi, että ”surussani ja sokeassa vihassani” vaati kuolemantuomiota. Toki leski oli tuolloin ollut vakuuttunut Heikkilän syyllisyydestä, mutta ”minun olisi pitänyt ristittynä ihmisenä puolustaa häntä ja estää joutumasta katumattomana sinne, jossa katuminen on myöhäistä…”

Heikkiläiskän mielestä Sohvi-emännän tunnonvaivat ovat turhia: ”Oma aatteensa – tämä nyt köyhälistön valta tai miksi sitä sanoivat – hänet [Heikkilän] vei sen kuopan reunalle, josta ei enää noussut.” Näin torjutaan asian syvempi tarkastelu: kuten Marko Tikka on osoittanut, kenttäoikeudethan olivat laittomia ja valkoinen terrori systemaattista.

Edes Koskelan Alma ei ole Väinö Linnan trilogiassa Täällä Pohjantähden alla yhtä armelias kuin Heikkiläiskä: poikiensa teloituksen jälkeen hän menee kamariinsa ja tulee sieltä rauhallisena, mutta myöhemmin hän sanoo Akselille, että hän on jättänyt koston Jumalalle. Eikä hän koskaan pidä poikiaan syyllisinä.

Sohvi-emäntä tunnustus on johtunut pelosta, että hänen syyllisyytensä kostettaisiin hänen pojalleen Laurille. Tapahtuu kuitenkin päinvastoin: Aino Heikkilän aviomies Juho Honkanen kaatuu pelastettuaan Laurin hengen. Näin Sohvi-emännän velka Ainon perheelle kasvaa. Hän jopa tulkitsee, että ”rintamilla haavoittuvat ja kaatuvat nuoret suorittivat – itse viattomina – rangaistusta ja sovitusta isien ja äitien, menneiden sukupolvien syntiveloista. Ei ollut ketään, joka ei olisi tuota syntivelkaa kartuttanut ja siten aiheuttanut viattoman veren vuodatusta.”

Aiemmin Sohvi-emäntä on pyrkinyt ”verivihan” takia pitämään erillään poikansa Laurin ja Ainon, jotka ovat mieltyneet lapsina toisiinsa. Nyt hän päättää sovittaa syyllisyytensä ottamalla lasta odottavan Ainon tyttärekseen ja myöhemmin naittamalla tämän Laurille, joka on samoin menettänyt morsiamensa Kertun.

Kansakunta vaatii uhreja

Tuomas Tepora selostaa René Girardin traditionaalisiin yhteiskuntiin liittyvää uhriteoriaa: ”yhteiskunnat vaativat säännöllisesti uhreja, jotka puhdistavat yhteiskunnan sitä sisältäpäin uhkaavasta aggressiosta. Uhri on yhteisön yhteisellä päätöksellä harjoitettua kohdistettua väkivaltaa, jonka tarkoituksena on suojata yhteisöä väkivallan kierteeltä.”

Amerikkalaiset tutkijat Carolyn Marvin ja David W. Ingle ovat Teporan mukaan muokanneet Girardin teoriaa modernien yhteiskuntien välisiin sotiin. Yhteiskunnat vahvistavat ”rajojaan etsimällä syntipukkeja sisäisiin kriiseihinsä ulkoa: viholliset toimivat syntipukkeina, mutta omat uhrit kantavat harteillaan sijaiskärsijän viittaa. Nämä kokonaisuuden puolesta uhratut ihmiset toimivat yhteiskuntaruumiin jatkuvuuden takaajina, ja täten uhrautumiseen liittyi kiinteästi vapaaehtoisuus. Onnistunut uhri on yksi on yksimielisesti toteutettu, ja myös sen subjektit ovat vapaaehtoisia. Muussa tapauksessa uhri saattaa kääntyä yhteisöä itseään vastaan.”

”Sisällissodan ongelma uhrautumisen mekaniikan kannalta oli juuri siinä, että aggressio jäi yhteiskunnan sisään, ja siksi se täytyi pyrkiä ulkoistamaan symbolisesti.”

Talvisota oli sisällissodan antiteesi. ”Jos sisällisota merkitsi uhrikriisiä, jossa väkivalta oli vapautettu pidäkkeistään ja johtanut näin kulttuuriseen traumaan, toimi talvisota initiatiivisena yhteisöllisyytenä, jossa hierarkiasuhteet kumoutuivat hetkelliseksi, ohimeneväksi tasaveroisuudeksi. Ilmiö ei ollut pitkäaikainen, mutta henkisesti peruuttamaton. Talvisodan henki merkitsi siis yhteisön ihannetilaa, pyhää kokemusta muutenkin kuin vain retorisesti.”

Naisen uhri on korkein

Edes isänmaalliselle Vuoren perheelle nuorten lähtö rintamalle ja pelko näiden menetyksestä ei ole suinkaan helppo kestää. Tuomari Vuori miettii: ”Ainoa poika … Mutta olisiko anti isänmaalle helpompi, vaikka Kalevi olisi yksi monesta? Ei olisi, vaan jokaisen luovutus olisi yhtä raskas. Ne ovat sanomattoman kalliita lahjoja kaikki.”

Sotilaiden kaatuminen on kuitenkin tavallaan ”luonnollista”. Lauri Ylitaloa piinaavat mielikuvat siitä, mitä vihollisen partio on tehnyt hänen lottana työskennelleelle tyttöystävälleen Kertulle – tämä on joutunut vihollisen partion käsiin mutta ei palaa vankien vaihdossa, joten tämä on varmasti surmattu, ehkä raiskattukin. Totuutta ei saada selville, mutta Kertun kohtalo on todiste vihollisen barbaarisuudesta, jos sellaista romaanissa vielä kaivataan.

Kuten Aimo Reitalan tutkimuksesta käy ilmi, Suomi on 1800-luvulta asti nähty neitona tai äitinä, jota miesten tehtävä on suojella. Kertun kuolemaa ei kuitenkaan tulkita siten, että miehet ovat epäonnistuneet suojelemaan häntä, koska hän on itse halunnut rintamalle.

Siinä missä Eila Pennasen romaanin Ennen sotaa oli nuoruus epilogissa vähätellään naisten merkitystä, koska he eivät voi miesten tavoin taistella ja kaatua sodassa, Kerttu on naisena ja vapaaehtoisena ja aseettomana – siis joka suhteessa viattomana – kaikkein suurin uhri isänmaalle. Hän kirkastuu poikaystävänsä Laurin näyssä suorastaan enkeliksi.

Aiemmin on Kertun kautta kuvattu nuorison, tarkemmin sanoen AKS-henkisten ylioppilaiden ”laskelmatonta, tulista, fanaattista, eräässä mielessä eroottista rakkautta” isänmaata kohtaan, joskin eroottisuutta voi tuskin yleistää. Kalevin morsian Anja palvoo samalla mystisellä tavalla ”Jumalaa, isänmaata ja Karjalaa”.

Tällainen tunnelmoiva vaikkakin uhrivalmis isänmaanrakkaus on mahdollisimman kaukana tavallisen kansan jokapäiväisistä ongelmista. Siihen sopii tuomari Vuoren toisessa yhteydessä esittämä arvostelu AKS:stä: ”Se oli välinpitämätön yhteiskunnallisiin uudistuksiin nähden ja harrasti vain sangen vaisusti, mikäli ollenkaan, kansanluokkia erottavan vaarallisen kuilun täyttämistä.”

Mika Waltarin välirauhaan sijoittuvassa romaanissa Rakkaus vainoaikaan käsitellään yllättävän realistisesti sodan aiheuttamia psyykkisiä ongelmia, joskin ne ennen uuteen sotaan lähtöä voitetaan. Sen sijaan Railon romaanissa sotainvaliditkin selviävät menetyksistään helposti.

Kalevi sokeutuu, mutta saa korvaukseksi musiikin ja kirjoittamisen sekä löytää Jumalan. Äiti opastaa isää: ”surumme on kyllä suurta, mutta samalla ylevää. Jos surisimme noita uhreja omina henkilökohtaisina tappioinamme, osoittaisimme vain itsekkyytemme.”

Antti Toivonen on aluksi halvaantunut ja sitten halvauksen hellitettyä hänen uskotaan saaneen epilepsiakohtauksen, mutta hänet parantaa Jumalan mystinen kohtaaminen ja morsian Esterin rakkaus. Realistisesti ajatellen kyseessä ei ollutkaan epilepsiaa vaan sotatrauma.

Kommunistin kääntymys

Samoin kuin Taisto Huuskosen Tauno-sarjassa, pahat ihmiset erottaa jo ilmeestä, mutta toisin kuin Huuskosella, pahoja ovat nyt kommunistit. Antti Toivosen kädenpuristus on Lauri Ylitalon mielestä ”kylmä, kyräävä, selvästi vihamielinen. Lauri näki Antin silmissä sen kummallisen verhon, joka kuin läpinäkyvä kelmu sulki hänen sielunsa oven ja esti sen tosiolemuksen säteilemästä näkyviin. Hän tunsi sen hyvin – se oli kommunistin erikoismerkki.”

Antti uskoo naivisti Neuvostoliiton rauhantahtoon ja köyhälistön ihanneyhteiskuntaan. Hänen luonteensa rehtiys osoitetaan kuitenkin sillä, että hän kieltäytyy, kun häntä pyydetään luovuttamaan tietoja Mannerheim-linjasta ja tehtaansa asetuotannon määrästä.

Talvisodan ensimmäisenä päivänä Antti kohtaa Sörnäisten pohjoispuolella olevilla kallioilla ”kommunistiakkoja, jotka uskoivat Stalinin pommikoneiden nyt tulevan kostamaan porvareille.” Koko kansa ei siis olekaan yksimielinen!

Sen sijaan Antin usko kommunismiin luhistuu, kun hän näkee, että miten siviilikohteita pommitetaan.

Ryssät – ali-ihmisiä

Huomaamattaan Antti syö palan limpusta, joka heitetty lentokoneesta, mutta oksentaa sen pois: ”Hänen mieleensä kuvastuivat ryssän kädet, jotka olivat leiponeet ja paistaneet sen – saastaiset, likaiset kädet ja mustareunaiset kynnet, jotka ennen uppoamistaan taikinaan olivat kaivelleet ties mitä”. Antti ”tunsi suurta, ikään kuin lopullista puhdistumista ja kohoamista. Oli kuin hän olisi oksentanut ulos riivajaisen, joka oli siihen saakka pitänyt hänessä asuntoa ja ollut hänen herransa.”

Riivauksesta puhuminen on uskonnollista: ateismi liittää kommunismin Saatanaan. Kuten sitaatista näkyy myös, että venäläiset eli ”ryssät” ovat lähtökohtaisesti pahoja ja alempaa rotua. Likaisuuden lisäksi muualla korostetaan heidän aasialaisuuttaan vastakohtana Suomen länsimaalaisuudelle.

Timo Vihavainen kommentoi sattuvasti, että on normaalia reagoida uhkaan ja loukkaukseen suuttumalla. Talvisodan taistelukuvausten aikalaisteksteissä viholliseen kohdistuu ”voimaton raivo, turhautuminen siitä, että hyökkäys on niin järjetön ja epäoikeudenmukainen.” 

Sen sijaan Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa ”ryssät” kuvataan inhottaviksi ali-ihmisiksi, jotka ovat kotoisin kirjailijan mielikuvituksesta. Siksi viholliseen kohdistettu viha ”vaikuttaa falskilta. Siinä on jotain liian konstruoitua, liian osoittelevaa”.

Myös porvarillisen puolen itsekkyys ja ahneus tuomitaan

Railo kuvaa negatiivisesti myös joitakin porvarillisia suomalaisia, jotka ajattelevat vain omaa etuaan isänmaan hädän hetkellä. Eräät liikemiehet haluavat hyötyä sodasta ja yrittävät turhaan lahjoa tuomari Vuorta, joka osoittaa moraalisen ryhtinsä. Silti tuomari Vuoren aiempi itsekeskeinen kieriskely epäonnistumisesta virkauralla osoitetaan ”syyksi” Kalevin sokeutumiseen.

Myös talonpoikien joukossa on itsekkyyttä ja ahneutta. Vanha Ahola on koko ikänsä himoinnut naapurinsa Penttilän tilaa. Unelma alkaa toteutua, kun Risto-poika, jolle Ahola on talonsa luovuttanut, nai Penttilän tyttären Aliinan. Sodan aikana vanha Ahola toivoo Penttilän pojan kaatuvan, jolloin tytär perisi koko talon. Näin tapahtuukin, mutta sitten kaatuu myös Aholan poika Risto.

Viimeisenä toivona on Aliinan raskaus. Mutta kun Ahola ei tylyyttään ota karjalaisia evakkoja pirttiinsä asumaan, miniä kompastuu näiden tavaroihin, synnyttää liian aikaisin ja vauva kuolee pian. Näin Ahola saa rangaistuksen itsekkyydestään ja ahneudestaan: vieraaseen sukuun joutuukin hänen oma talonsa, sillä lapsensa perinyt Aliina menee ennen pitkää uusiin naimisiin – ehkä jopa Aholan entisen, kapinassa kuolleen muonarengin pojan kanssa.

Jumalan valittu kansa

Romaani on vahvasti idealistinen: siinä uskotaan vankkumatta ei vain sitä, että Suomi edustaa oikeutta, vaan että oikeus voittaa. Tähän liittyy uskonnollisuus, joka kietoutuu kansallisaatteeseen. Perkiön vanha isäntä ”ymmärsi, että Suomen kansa oli määrätty taistelemaan yksin ja ilman apua maailman suurinta valtaa, itseänsä saatanaa vastaan, jotta iankaikkinen oikeus näyttäisi ihmissuvulle voimansa ja kunniansa. Herra on heikoissa väkevä. Suomen kansa oli nimenomaan Jumalan valitsema suorittamaan tätä tehtävää, koska maailman muut kansat oli lyöty sokeudella ja tekivät liittoja ihmiskunnan perivihollisen kanssa.”

Perkiöllä on osittain realistinen käsitys Neuvostoliiton oloista: ”Talonpojilta otetaan tilat pois ja heistä tehdään yhteisviljelmien orjia”, ”Herrat tapetaan” ja uskonto on kielletty. Mutta ikään kuin Stalinin ajan todelliset kauheudet eivät riittäisi, moraalisia iljettävyyksiä liioitellaan: ilmeisesti huhu Aleksandra Kollontayn vesilasiteoriasta on saanut Perkiön uskomaan, että ”tytöistä tulee kaikista porttoja”, vaikka Stalinin perhepolitiikka oli muuttunut varsin konservatiiviseksi.

Myös kanslianeuvoston ystäviensä kanssa uudenvuodenaattona käymässä keskustelussa suomalaiset esitetään ”valittuna kansana” ja Suur-Suomi luvattuna maana.

Jumalan lisäksi Suomi saa muutakin tuonpuoleista apua. Kuollut punakaartilainen Savila kertoo vaimolleen, että entisaikojen kaatuneet suomalaiset sotilaat ovat nousseet haudoistaan taistelemaan sodassa.

Positiivinen suhde Saksaan

Romaani ilmestyi jatkosodan aikana 1944, mutta tämä yksin tuskin selittää, että siinä ei vain suhtauduta myönteisesti Saksaan vaan että siinä on avoimesti natsimielisiä ajatuksia.

Keväällä 1939 Kalevi leimaa vanhentuneiksi aatteiksi vapaamielisyyden ja yksilön oikeudet ja vapaudet: ”yksilö on olemassa vain valtiota ja yhteiskuntaa varten ja velvollinen omitta viisasteluitta elämään ja toimimaan sen asettamissa puitteissa….” Isä on siis oikeassa arvostelussaan: ”Se [AKS] oli kaikesta päättäen valmis luopumaan kansainvaltaisista valtio- ja yhteiskuntaperinteistämme pohjolan vapaudelle vieraan diktatuuriaatteen hyväksi.”

Sen sijaan keski-ikäisenä liian järkeväksi ja varovaiseksi kuvattu tuomari Vuori on edesauttanut ”kansan eheyttämistä” käytännön tasolla esimerkiksi torpparivapautuksen aikana.

Kalevi esittää suoraan myös antisemitistisia ajatuksia. Ruotsi ja Neuvostoliitto ovat juutalaisten vallassa. Myös Antti Toivonen kuulee sisäisen äänen kehottavan luopumaan kommunismista, ”joka oli lähtöisin sairaista aivoista, ihmiskunnan kirouksena maailman raitilla vaeltaneiden isänmaattomien, juurettomien juutalaiskerjäläisten rikollisesta mielikuvituksesta”.

Edes Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ei muuta asenteita. Koska Suomi ei ole viljellyt ystävällisiä suhteita Saksaan, on sen oma vika, että Saksa ei sitä auta. Samoin Saksan hyökkäys Puolaan on Puolan syy.

Uudenvuodenaattona kanslianeuvoksen vanhojen ystävien piirissä ”ennustetaan” Saksan ja Venäjän sodan olevan taloudellis-poliittinen välttämättömyys, samoin aatteellis-yhteiskunnalliselta kannalta. Vaikka bolševismi ja natsismi ovat monelta kannalta samannäköisiä, Saksa ja Englanti eivät uhkaa Suomen vapauta eivätkä ole murhaajia, toisin kuin bolševikit.

Kanslianeuvos uskoo kuitenkin ”ikuiseen oikeuteen” eikä hyväksy Saksankaan taholta muiden maiden oikeuksien loukkaamista.

Englantilaisia moititaan liiasta materialismista, samoin ruotsalaisia. Niinpä Suomesta on Suur-Suomen myötä tuleva Pohjolan uusi johtaja. Suomi esitetään myös länsimaiden puolustajana, koska se taistelee bolsevismia vastaan.

Kaiken kaikkiaan ei ole ihme, että Railon romaani jäi rauhanteon ja poliittisen muutoksen jälkeen unohduksiin. Suur-Suomessa Railon ajatukset olisivat saattaneet olla valtavirtaa.

Mistä Railon viha kumpusi?

Eino Railo (aikaisemmin Nyman, 1884-1948) kuului aktivistien ja itsenäisyysmiesten sukupolveen. Talvisodan syttyessä hän oli jo 55-vuotias, eikä hänellä siten ollut mitään kokemusta rintaman todellisuudesta.

Timo Vihavaisen mukaan Railo ihaili nuorena Tolstoita. Hänelle samoin kuin  ”V. A. Koskenniemelle, Kyösti Vilkunalle ja Maila Talviolle venäläisen kulttuurin asema maailman kulttuurikehityksen eturivissä oli selviö.” 

Vuosina 1917-8 suomalaisen sivistyneistön suhde venäläisyyteen muuttui radikaalisti. Liberaali venäläinen sivistyneistö, jonka kanssa oli yhdessä vastustettu tsaarinvaltaa, oli pyyhitty pois ja jäljelle oli jäänyt vain barbaarinen ja himokas svoboda-solttu, joka oli houkutellut Suomen työläiset maanpetokseen.

Sivistyneistön käsityksen mukaan sodassa oli kyse vielä enemmästä kuin elämästä tai kuolemasta: ”kulttuurista, kaikesta siitä mikä teki elämästä elämisen arvoista. Vastassa oli raakuus ja eläimellisyys, joka uhkasi tuhota” vuosituhantisen inhimillisyyden rakennustyön.

Railo kirjoitti pakinoita aktiivisen vastustuspuolueen lehteen Uuteen päivään nimimerkillä Sissi. Pakinat on julkaistu nimellä Kynällä ja kiväärillä (1918).

Kiväärin tehtävänä oli puhdistaa ”sielua ja ruumista turmeleva myrkky”, joka oli vuotanut ”saastaisen mielen pitelemästä kynästä”. Tällaista kynää oli Railon mielestä pidellyt mm. Algot Untola alias kirjailija Maiju Lassila, joka oli kirjoittanut Työmies-lehteen nimellä Irmari Rantamala. Railo oli mukana kohtalokkaalla Suomenlinnan-matkalla, jolloin punavankien joukossa ollut Untola joko hyppäsi tai työnnettiin mereen ja ammuttiin sinne.

Railo väitteli tohtoriksi 1925 Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevällä tutkimuksella Haamulinna. Teos käännettiin englanniksi nimellä The haunted castle ja se säilyttänyt arvonsa ulkomaillakin.

Sotien välillä Railolla oli sotien välillä kirjallisuuden kentässä portinvartijan asema: hän toimi yliopistossa dosenttina 1924-48, kustannusalalla (Kustannus Oy Kirja, WSOY), kirjallisuuskriitikkona (Uusi Suomi 1937-9 ja Kauppalehti 1941-8) ja järjestöjen johtotehtävissä.

Railon kuusiosainen Yleisen kirjallisuuden historia (1933-34) joutui esimerkiksi Raoul Palmgrenin ankaran kritiikin kohteeksi.

Mika Waltarin Kirjailijan muistelmista käy ilmi, miten Railo toimi ns. kirjallisuustaistelussa Waltarin takapiruna. Tulos oli, että liberaali Kaarlo Marjanen luopui Uudessa Suomessa arvostelijan paikasta, jonka peri Railo.

Railo julkaisi ihanteellisia romaaneja, joiden tyylistä antaa kuvan nimi Silkkihuivi ja virsikirja (1933). Koti virran rannalla (I-III 1937, lyhennetty laitos 1945) kuvaa itsenäisyystaistelua aktivistien näkökulmasta. Päähenkilö on idealistinen lehtimies, jonka punaiset murhaavat, minkä jälkeen yksi punakaartilaisista kokee kääntymyksen.

Wikipedian artikkeli Railosta

Aiempia kirjoituksia

Olen artikkelissa viitannut aiempiin kirjoituksiini tässä blogissa:

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Kirjallisuutta

Palmgren, Raoul: Dosentti Railon periaatteet. Kirjallisuuslehti n:o 18-24/1935. (Julkaistu myös: Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love 1980.)

Reitala, Aimo: Suomi-neito. Suomen kuvallisen henkilöitymän vaiheet. Otava 1983.

Tikka, Marko: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004.

Tepora, Tuomas: Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917-1945. WSOY 2011.

Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.

Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava 2011.

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen tarjoaa sisällissotaan valkoisen näkökulman, joka oli pitkään hallitseva mutta nykyisin harvinainen. Romaani perustuu osittain tositapahtumiin.

Tulen väri punainen (2017) on jatkoa Hiljaisiin huvimajoihin (2016). Päähenkilö Maria Manner on lappeenrantalaisen kauppiaan tytär, joka menettää 19-vuotiaana vanhempansa. Erinäisten vaiheiden jälkeen Mariasta tulee itsenäinen nainen, joka työskentelee prokuristina setänsä, kauppaneuvos Oskar Petreliuksen tukkuliikkeessä.

Vaikka sedän liike menee nurin, Marialla ei ole hätää. Vanhemmiltaan ja tädiltään saamansa perinnön ansiosta hänellä on osakehuoneisto Petreliuksen talossa Tampereella ja hän ostaa sedältään Ellilän huvilan Karkussa.

Epäuskottava rakkaustarina

Pari miestä on ilmaissut ihastuksensa Mariaan, mutta se ei ole johtanut mihinkään. Lopulta kolmikymppinen Maria tapaa järkevältä ja tasaiselta vaikuttavan lakimies Fredi Ilvesjärven, jonka perheen maatilasta Suvelasta Marian huvilapalsta on lohkaistu.

Syvempi syy on, että Marian mielessä on koko ajan ollut lapsuudenystävä Jere Kauppila. Hiljaisten huvimajojen lopussa Jere saapuu viimein Marian luo. Kohtaus jatkuu suoraan teoksessa Tulen väri punainen.

Rakastelun jälkeen Jere ei anna mitään lupausta tulevaisuudesta vaan matkustaa Venäjälle hoitamaan puhelinyhteyksiä ensimmäisen maailmansodan rintamalla eikä edes kirjoita Marialle. Tämä ei ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että Jere on Hiljaisten huvimajojen lopussa miettinyt, että hänellä on viimein sellainen työ ja palkka, että perheen perustaminen on mahdollista, ja juuri siksi hän on Mariaa tapaamaan tullutkin.

Syynä Jeren käytökseen voi olla vain se, että kirjailijan täytyy järjestää Maria pakkotilanteeseen. Huomatessaan odottavansa lasta hän solmii avioliiton ihailijansa Fredi Ilvesjärven kanssa. Ratkaisu säilyttää petoksella kunniallisuuden verho on aikakauden oloissa sinänsä ymmärrettävä. Marian luonteen ylpeys ei  kuitenkaan aivan riitä selittämään, ettei hän edes yritä ottaa yhteyttä Jereen tämän äidin kautta. Tämä on Marialle läheinen ja epäilemättä painostaisi poikansa korjaaman jälkensä.

Marian tilanne ratkeaa deus ex machinalla. Käy ilmi, että kyseessä on Fredin puolelta pelkkä kulissiavioliitto. Fredi uhkaa Mariaa, että tämän on paras suostua avioeroon, koska hän saa lakimiehenä sen kyllä hoidettua. Silloisen lain perusteella valtit olisivat todellisuudessa olleet nimenomaan Marian käsissä: Fredi on syyllistynyt aviorikokseen, mikä olisi ollut helppo todistaa. Ja nimenomaan Fredi olisi suostunut mihin vain välttääkseen skandaalin, joka olisi tuhonnut hänen uransa ja maineensa.

Marialla on lämmin suhde appivanhempiinsa Jarl ja Leea Losjöhän. Hän jää kaksostensa Ainon ja Aimon kanssa asumaan Suvelan tilalle, jonka hän nyt omsitaa lastensa kanssa.

Sotavankeuteen joutunut ja Saksasta Ruotsiin karannut Jere ilmestyy Ellilään juuri parahiksi voidakseen hoitaa salaista lennätintä, jolla sähköttää sisällissodan aikana valkoisille tietoja  rintaman takaa.

Erinäisten mutkien kautta rakastavaiset saavat toisensa.

Kaiken kaikkiaan rakkaustarina on epätyydyttävä ja epäuskottava. Tämä on vahinko, sillä Maria ja Jere ovat kiinnostavia henkilöitä, joiden suhteesta olisi saanut enemmän irti. Fredin luonne taas muuttuu avioliiton jälkeen niin, että hänestä tulee karikatyyri.

Lisäksi Pirjo Tuominen on esimerkiksi Suuriruhtinaanmaa-sarjassa (Kenraalitar, Ruukinkartanon rouva, Hovikosken valtiatar, 1989-1991) osoittanut sekä hallitsevansa rakkausromaanin konventiot että osaavansa uudistaa niitä.

Järkevät valkoiset

Kesän 1917 tapahtumat kuitataan Marian, Leean ja Jeren keskusteluilla. Maria toteaa läheisen Mouhijärven maatalouslakoista: ”Vaikka maassa on ankara pula ruuasta, niin sen tuotantoa on kaikin keinoin vaikeutettu kieltäytymällä työstä pelloilla ja hoitamasta karjaa, joka kuitenkin tarvitsee ruokaa ja lypsämistä kaikin säännöllisesti. Kaupunkien työväki kiljuu suoraa huutoa ruuan puutteen takia, mutta ei ymmärrä mitä yhteyttä sillä on kesän maatalouslakkojen kanssa!”

Jere ehdottaa, että ”Ihmisille pitäisi puhua järkeä”, ”ei tuulentupia ja valheita”, mutta Maria ei usko sen auttavan: ”Kukaan ei halua kuunnella järkipuhetta”, ”Eivätkä sitä edes ymmärrä kaikki. Pitäisi olla tietoa ja taitoa sekä laveampi maailmankuva, mutta miten sellaisen olisi saanut tavallinen työmies tai venäläinen matruusi. Unelmiin ja lupauksiin on niin helppo uskoa.”

Leean mielestä työväestön vaatimat uudistukset on joko toteutettu tai ainakin tulossa: on yleisellä äänioikeudella valittu eduskunta, kahdeksan tunnin työajasta ja kunnallisesta äänioikeudesta on päätetty ja esitys torpparivapautuksesta annettu. ”Nyt pitäisi vain malttaa ja jaksaa odottaa eikä riehua miten sattuu. Olen kuullut paljon kannunvalantaa jopa valtiollisesta itsenäisyydestä, ja nyt pitäisi kaikkien keskittyä rauhan töihin. Ikävä sanoa, mutta se ei sovi niille, jotka kiihkeästi haluavat bolsevistisen vallankumouksen leviävän myös tähän maahan.”

(Lisäys: tiedot ovat osittain harhaanjohtavat, sillä valtalain yhteydessä kesällä 1917 säädetyt kunnallislaki ja laki kahdeksan tunnin työpäivästä jäivät vahvistamatta, kun valtalaki kaatui. Lait vahvistettiin vasta marraskuun suurlakon aikana.)

Pirjo Tuominen näyttää keskeiset valkoiset laajakatseisina ja empaattisina ihmisinä, jotka vain kummastelevat mutta eivät tuomitse.

Romaanin kannalta ongelma on, että kesän 1917 maatalouslakoista vain puhutaan sen sijaan, että tapahtumat kuvattaisiin. Silloin lukija pystyisi ymmärtämään tapahtumia ja niiden vaikutusta paremmin.

Pakomatka Tyrväälle

Sisällissodan loppupuolella Maria pakenee kaksosten, lasten hoitajan Alinan ja sairaan anoppinsa Leean kanssa Tyrväälle Rautajoen kartanoon, jota isännöivät Verner ja Selma Vitikkala. Pariskunnalla on suuri lapsilauma, joista vanhimmat olivat Selman edellisestä avioliitosta. Perhettä on aiemmin kuvattu harvinaisen onnelliseksi, ja myös välit työväkeen ovat olleet hyvät.

Verner Vitikkala ihmettelee, ”mitä pahaa minä olen niille [= punaisille] tehnyt. On toki totta, että olen syntynyt isoon taloon ja tullut vävyksi toiseen, mutta minä mahdan syntyperälleni yhtä vähän kuin joku töllin poika omalleen. Parhaani olen aina tehnyt, antanut työtä monelle, hoitanut yhteisiä asioita palkkaa pyytämättä, ja kuitenkin ne vihaavat minua ja haukkuvat lahtariksi.

Lasten pelko

Parhaimpiin kohtiin romaanissa kuluu kuvaus kartanon lasten pelosta.

Helviä pelottaa, ”kun vieraat vihaiset miehet tulivat suurin elein kotiin ja veivät mitä eteen sattui. Mikään ei ollut turvassa, ei ruoka, vaatteet, kodin rakkaat esineet. Helvi oli nähnyt, miten nuo vihamieliset miehet hatunreuhkoissaan, turkit avoinna niskassa ja punanauha käsivarsissa, astuivat kuin isännät kamareihin heilutellen pelottavia kivääreitään ja paljastellen veitsiään. Niiden ahnaat silmät tutkivat joka kolon ja kädet nappasivat mukaansa kaiken, mikä vähääkin houkutteli.”

Kauhealta ja käsittämättömältä tuntuu, ”kun kaikkivoipa isä ja äiti eivät voineet asialle mitään. Vanhempia uhkailtiin ja solvattiin.”

Erityisesti lapset pelkäävät punakaartilaista, jolle he ovat antaneet nimen Paha Ratsu: ”Tanssitti ratsuaan tullessaan, heilutti tupesta paljastamaansa miekkaa
ja antoi revolverin laulaa kohti taivasta. Lapset pelkäsivät miestä kuollakseen ja juoksivat kauhuissaan pakoon nähdessään tulijan ylittävän sillan.”

Paha Ratsu on nimensä veroinen: hän ampuu koiran vain siksi, että se haukkuu häntä.

Murhia, ryöstöjä ja tuhopolttoja

Rautajoen kartanon väki joutuu kokemaan kovia. Ensin viedään isäntä ja sitten tämän poika ja poikapuoli. Aluksi he ovat vankeina ja heille saa viedä ruokaakin.
Mutta sitten löydetään kolme ruumista. Ne määrätään haudattaviksi punaisten rivihautaan, eivätkä omaiset pääse hautajaisiin.

Ennen kuin punaiset lähtevät pakoon paikkakunnalta, he vievät loput karjasta: ”Niille, jotka ottivat elannon maasta ja karjasta, oli katkeraakin katkerampaa nähdä miten kaikki tuhottiin. Älä tapa lypsävää lehmää tai munivaa kanaa, se oli ainakin maanviljelijöiden keskuudessa ymmärretty. Lehmän syöminen merkitsi hetkellistä tyydytystä, mutta tulevaisuuden tuhoa.”

Takavarikkojen lisäksi paheksutaan tuhlaavaisuutta: ”Miten olivat lihapadat kiehuneet, miten oli tuhlattu sikoja ja lampaita ruuaksi! Miten oli vaadittu maitoa, voita ja juustoa, ahmittu suurina kimpaleina ja vedetty viljalti leivälle.”

Johtopäätös on: ”Siemenviljatkin oli ryöstetty ja sen mukana uusi elämä ja tulevaisuus. Ikinä sitä ei annettaisi anteeksi, niin syvään oli puukko iskenyt maamiehen sydämeen.”

Leea on jouduttu viemään lääkäriin Vammalan kauppalaan. Hän ja myöhemmin myös Maria asuvat kauppias Lehtosen luona. Näin he joutuvat sotatoimien keskelle. Ennen valkoisten tuloa kauppias Lehtonen murhataan ja monia taloja poltetaan.

Tuominen kuvaa sinänsä hyvin valkoisten tunteita ja reaktioita, mutta niiden tausta olisi vaatinut syvempää käsittelyä. Tuominen onnistui sisällissodan kuvauksessa paremmin Satakunta-sarjansa ensimmäisessä osassa Itkevät syvät vedet (2001). Ehkä kirjailijalla on nyt ollut liian kiire?

Hyvät ja pahat palvelijat

Suvelan emäntäpiika Alina Korpi tiedetään paikkakunnalla ”kovaksi luupalaksi” ja tämä estääkin kapinan alussa takavarikot, joita yrittävät muualta tulleet punakaartilaiset: ”Tekö täällä kansaa edustatte? Kansaa olen minäkin, ja työtä tekevää kansaa. Teidän joukossanne ei moni taivu työhön. Ei miellä ole varastoja, ei piilossa eikä näkyvissä”, ”Suvela on pitänyt hyvin väkeään, samassa pöydässä on voitu syödä niin väki kuin isäntä. Katsokaa itse navettaan, siellä on pari kantturaa, joista saatu maito menee työväestön käyttöön. Hakekaa ruokanne muualta.”

Suvelassa Mimmi Krööni pystyy pitämään talon puolta, sillä hänen isänsä on punakaartissa. ”Iisakki Krööni oli tunnettu kunnon mieheksi ja ahkeraksi torppariksi”.

Rautajoen kartanon palvelijoista Fabian on kiinnostunut vain hevosten hoidosta. Naispalvelijoista Maijalla on valkoisiin kuuluva sulhanen, Idalla punakaartilainen. Iida ei kuitenkaan syyllisty pahempaan kuin lauseisiin: ”Nyt määrää kansa, ja omaisuus jaetaan tasan.” Vain Suoma Koskisella on ”kiivaat sosialistiset mielipiteet”, ja isäntäväki pelkää hänen kertovan kuulemiaan asioita punakaartille.

Stereotyyppiset punaiset

Frimanin perhettä on kuvattu jo Hiljaisissa huvimajoissa, jossa he menettävät torppansa Laukon häätöjen yhteydessä ja Maria auttaa heitä. Tampereella Sofia Friman pääsee kutojaksi ja innostuu sosialistisista aatteista.

Talvella 1918 Sofia oleskelee Kiikassa, josta hänen sulhasensa Tauno on lunastanut kotitorppansa vapaaksi. Rahat siihen Tauno on saanut myymällä Pyynikille rakentamansa talon, kun tapaturma on vammauttanut hänet eikä hän enää voi työskennellä tehtaassa.

Sofia innostuttaa ensin Taunon serkun Jaakon, ja yhdessä he innostavat nuoria miehiä liittymään punakaartiin.

Jaakko innostuu vallastaan: ”Kuka olisi uskonut, että tällainen aika koittaa! Ajatelkaa nyt, meikäläinen voi marssia sisälle kartanoon kuin kartanoon ja ottaa omakseen mitä ikinä mielii. Tämä on kansanvaltaa, tämä! Ja jos ne panevat hanttiin, niin kivääri rauhoittaa kummasti. Pahimmassa tapauksessa voi posauttaa lahtari-isännältä nirrin pois.”

Sofian linja on toisenlainen: ”en minä ainakaan Tampereella kansanvaltaa tällaiseksi mieltänyt. Siellä työväenyhdistys piti yllä ajatuksen selkeyttä ja tekojen järkevyyttä.” Sofia ei hyväksy tuhopolttoja. Mm. Ruotsilan kartano poltetaan.

Mutta kun Sofia lähtee Jaakon mukana tarkastamaan taloja ja takavarikoimaan, hänkin innostuu ”joukon hurmahengen vaikutuksesta, ja häntä huvitti seurata isäntien ja emäntien kauhistuneita ilmeitä heidän nyt joutuessa ensimmäisiä kertoja elämässään maksamaan siitä kovuudesta ja ymmärtämättömyydestä, millä he olivat kohdelleet köyhää kansaa.”

Vähitellen Sofian sisimmässä ”alkoi kasvaa yhä enemmän epäilyksiä. Oliko valittu tie lainkaan oikea?”

Jos kartanojen polttamista selittää kostonhimo, Omar Stenbergin forellinkasvatuslaitos tuhotaan vain, koska sitä ei ymmärretä. Lisäksi Stenberg jätetään koirineen palavaan mökkiin.

Jaakko osoittautuu tekopyhäksi oman edun tavoittelijaksi. Kun Tauno ja hänen äitinsä ovat kuolleet saunassa häkään, Jaakko vaatii mökkiä perinnökseen ”lahtarien lain” perusteella. Sofia ja Taunohan eivät olleet naimisissa.

Niinpä Sofia ei varoita Jaakkoa, joka joutuu vangiksi. Kun tilillä on murhapoltto, tuomio on selvä: Jaakko ammutaan. Sofia sen sijaan vapautetaan, mutta hän pelkää syystä, mitä myöhemmin voisi tapahtua, ja lähtee paikkakunnalta.

Tappion jälkeen Sofia tuntee syyllisyyttä siitä, että ”hänkin oli kiihottanut muita suoraan toimintaan, Jaakkoakin.” Hän on kuitenkin ”varma omien ihanteittensa oikeutuksesta. Periaatteissa ei ollut vikaa, mutta ihmiset olivat pilanneet kaiken.”

Sofia kuitenkin uskoo, että ilman Jaakon kaltaisia punaisesta Suomesta olisi voitu tehdä ihannevaltakunta, joka oli solminut rauhan valkoisen Suomen kanssa, kunnes edellinen olisi esimerkillään saanut jälkimmäisen liittymään itseensä.

Kirjailija on kuvannut hyvin Sofian kehityksen, mutta loppujen lopuksi hän leimaa tämän naiiviksi.

Sen sijaan muiden punaisten kuvaus on alusta lähtien stereotyyppistä: he ovat lyhytnäköisiä, herkkäuskoisia ja käsittämättömästi riehuvia.

Tampereen valtaus

Tampereen valloitusta kuvataan siviilien näkökulmasta.

Marian setä Oskar Petrelius on muuttanut toisen vaimonsa, pesulan omistaja Axa Lohmanin luo. Ennen kuin valkoisten tykit alkavat pommittaa, Oskar ymmärtää lähteä ajoissa pois. Sen sijaan Axa ei suostu lähtemään miehensä mukaan. Kun pesularakennus syttyy palamaan, hän yrittää sammuttaa tulipalon. Se ei onnistu:

”Koko Kyttälä katosi savuna ilmaan. Tykkituli lakaisi armottomana katuja ja pihoja. Ihmiset pakenivat kuin lauma villieläimiä metsäpalon edessä. Axa juoksi hameitaan kannatellen Hämeenkadulle vain nähdäkseen, miten hurja tulimyrsky eteni ryssänkirkon luota kohti pääkatua ja pitkä rivi taloja leiskui ilmiliekeissä.”

Seuraavaksi tykistö ampuu varakkaiden asuma-alueille: ”Siellä pakeni väki nyt kellareihin. Oli opittu, että tulipalon tappava kuumuus nousi aina ylöspäin, ja maan rajassa oli turvapaikka. Eivät edes tehdasrakennukset säästyneet kranaattien raivolta.”

Oskar ja Axa saavat turvapaikan Petreliuksen talon kellarissa. Onneksi Marian huoneistosta on vaatteita ja ruokatavaroita.

Yleisesti kuvataan, miten ihmiset sodan keskellä ”yrittivät suoriutua arkisista askareistaan. Oli saatava ruokaa tavalla tai toisella. Joku yritti pitää puotiaan auki, leipoa leipää, keittää soppaa tai kuumaa vettä. Urheat naiset juoksivat talojen suojassa uhmaten tykkitulta, kranaatinsirpaleita ja luoteja. Siellä täällä pujahteli joku pikkupoika asioilla kenties nauttien jännityksestä ja ymmärtämättä vaaran suuruutta.”

On muistettava, että kun nykyisiä säilytysmenetelmiä ei ollut, suuri osa kaupungin väestöstä joutui ostamaan ruokatarpeita lähes päivittäin.

Pesulanomistajan tarina

Pesulan omistajaa Axa Lohmania on Hiljaisissa huvimajoissa katsottu nuoren Marian silmin. Axalla on suhde naimisissa olevaan Oskar Petreliukseen. Maria ymmärtää setäänsä, sillä tämän vaimo Ellinoora on tyhjäpäinen tuhlari.

Nyt saadaan tietää Axan oma tarina. Hän on pyykkärin avioton lapsi. Hän oppi äidiltään ”kaiken pyykinpesusta, kuivattamisesta, silittämisestä, mankeloinnista ja tärkkäämisestä.” Axa oli tehnyt ahkerasti työtä, palkannut vähitellen muita naisia avukseen ja lopulta pystynyt ostamaan talon.

Omasta mielestään Axa oli ollut hyvä työnantaja. Hän oli maksanut työntekijöilleen kunnon palkkaa eikä ollut uuvuttanut heitä loppuun. Hän oli kuunnellut naisten ongelmia ja ottanut huomioon raskaudet, synnytykset ja pikkulapsiajat.

Ongelmana olivat olleet naisten juopot ja ahneet aviomiehet, ”jotka odottivat palkkapäivänä pesulan ovella viedäkseen naisen rahat saman tien kapakkaan”. Lain mukaanhan naiset palkka ja omaisuus kuuluivat aviomiehelle. Siitä huolimatta Axa oli yrittänyt puolustaa työtekijöitään ja saanut näin miehiltä ”kipakan ja häijyn eukon maineen”.

Kaupungin varakkaat ja joutilaat rouvat olivat väheksyneet Axaa, joka taloudellisesta menestyksestään huolimatta oli nousukas ja naimattomana naisena sosiaalisesti heidän alapuolellaan. Myöhemmin juoruttiin Axan suhteesta Oskar Petreliukseen. Kaiken tämän Axa oli kestänyt pystypäin.

Kiitosta tai edes ymmärrystä Axa ei ollut saanut edes työntekijöiltään: ”Eivätkö hekin olleet veisanneet vallankumouslauluja, häipyneet yksi toisensa jälkeen kaartin tehtäviin ja haistatelleet entiselle työnantajalleen? Axa oli nähnyt heidän silmissään vihaa ja ahneutta, vaikka hän oli ollut yksi heistä ja noussut ahdingosta omalla voimallaan.

Axan työntekijöiden versiota ei kuulla.

Sattumalta mukaan joutuneet Nikolai ja Matilda

Sofia Frimanin veli Nikolai on kohonnut Tampereella vossikkaliikkeen omistajaksi. Koska hänet on pakotettu auttamaan hevosineen punaisia, hänet Tampereen valtauksen jälkeen ilmiannetaan ”punaisena” ja hän joutuu vankileirille.

Sofian sisar, myyjätär Matilda on aiemmin ollut kiinnostunut lähinnä kauneudesta. Sisällissodan aikana värvätään punakaartin sairaanhoitajattareksi. Aluksi hän viettää aikaa juhlimalla punakaartilaisten ja venäläisten matruusien kanssa. Kun haavoittuneita pitäisi hoitaa, työ on hänelle liikaa.

Tampereen valtauksen yhteydessä Matildasta löytyy kuitenkin sisua. Hän vie tanssitautia sairastavan avuttoman sisarensa Alman kirkkoon, jossa he joutuvat olemaan kaksi viikkoa.  Kirkossa papilla ei ole punaisille mitään lohdun sanoja, ainoastaan tuomion.

Tuominen vs. Linna

Tulen väri punainen osoittaa, miten ratkaisevaa on näkökulma, josta tapahtumia katsotaan. Linna valitsi Pohjantähdessä punaisen terrorin uhriksi ruotsinkielisen paronin ja Töyryn itaran isännän, joka oli armottomasti häätänyt torpasta Laurilan perheen. Ei heidän murhiaan toki hyväksytä, mutta he ovat ”vieraita” eivätkä siten saa osakseen samaa myötätuntoa kuin valkoisen terrorin uhreiksi joutuneet sijaiskärsijät, Akseli Koskelan veljet Aleksi ja Aku ja idealistinen räätäli Halme.

Sen sijaan Pirjo Tuomisen romaanissa valkoiset uhrit ovat syyttömiä ja sympaattisia, eikä murhapolttoon syyllistyneen Jaakon teloitus juurikaan liikuta lukijaa.

Siinä missä Linnalla Töyryn emäntä vaatii kostamaan miehensä murhan koko Laurilan perheelle (”Ei viiskän päätä tätä korvaa”), Selma Rautajärvi vain kieltäytyy auttamasta:

”Rautajoessa palvelleen Suoma Koskisen syyllisyys tuli pian puntaroitavaksi, sillä esiin nousi vahvoja todisteita Suoman osuudesta Rautajoen miesten kavaltamiseen ja murhaan yllyttämiseen. Suoman äiti tuli Rautajoelle ja rukoili polvillaan armoa tyttärelleen.

Selma ei järkkynyt.

’Minun mieheni ja poikani murhattiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Nyt saa sentään oikeus päättää, onko Suoma syyllinen vai ei.’

Suomalle langetettiin kuolemantuomio, mutta sitä ei toteutettu, vaan se muuttui vankeudeksi ja vihdoin armahdukseksi.

Pohjantähden irvokkaimpiin kohtauksiin kuuluu, kun Mellola sopii Yllön kanssa, ettei Jokista ammuta, koska tämä osaa ainoana käyttää konetta, jolla tukit sahataan: ”Ampuu hänen sitten josma toisen saan…” Sen sijaan Tuomisen kirjassa pyyteetöntä auttamista tapahtuu molemmin puolin.

Sofia Friman etsiytyy Ellilään Marian luo, joka sulkee hänet syliinsä. Tampereella Sofian sisar Matilda tarjoaa turvapaikan kodittomiksi joutuneille Oskar ja Axa Petreliukselle. ”Kukin auttaa vuorollaan ja kyvyillään”, ”En ole unohtanut niitä aikoja, jolloin Maria vei meidät kaksi avutonta sisarusta, Sofian ja minut, Petreliuksille, kun harhailimme orpoina kaduilla.”

Myöhemmin vielä Oskar Petrelius pelastaa Matildan ja Sofian veljen Nikolain vankileiriltä: ”Olette kauppaneuvos Petreliuksen vastuulla tästä eteenpäin.” 

Romaani ja todellisuus

Verner Vitikkala, hänen poikansa ja poikapuolensa, kauppias Lehtonen ja forellien kasvattaja Omar Stenberg ovat todellisia henkilöitä, jotka joutuivat punaisen terrorin uhreiksi.

Punainen terrori oli Sastamalan seudulla ankaraa: uhreja oli 68, joista Tyrväällä 25, Kiikassa 6 ja Karkussa 6.

Valkoisella terrorin uhreja oli 167, joista Tyrväällä 41, Kiikassa 12 ja Karkussa. Kuten tavallista, punaisten uhrien määrän kasvattivat moninkertaiseksi vankileireillä kuollet (402 + 19 vapautumisen jälkeen).

Tietoja

Monet romaanissa mainitut pitäjät (Tyrvää, Vammalan kauppala, Kiikka, Karkku) ovat aikoinaan lohjenneet Sastamalan pitäjästä ja nykyisin taas sen osia. Sastamalan sijainnin näkee Wikipediasta.

Tietoja Pirjo Tuomisesta Wikipediassa, kustannusyhtiö Tammen sivulla ja Lappeenrannan kirjaston sivulla

Kirjallisuutta

Alapuro, Risto: Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1930. Hanki ja jää 1930.

Mahkonen, Sami: Avioero. 1980.

Pakula, Vihtori: Tyrvään seutu Suomen vapaussodassa. Tekijä 1926.

Piilonen, Juhani: Sastamalan historia. 3. 1860-1920. Vammala 1997.

Toivola, Lea: Linna ja valkoinen terrori. Kanava 7/1995.

Paavo Rintala: Mummoni ja Mannerheim -trilogia

Mannerheim-kultti saavutti huippuna vuonna 1960, kun Helsingissä paljastettiin marsalkan ratsastajapatsas. Samana vuonna närkästystä herätti Paavo Rintalan romaani Mummoni ja Mannerheim. Trilogiansa loppuosassa Rintala teki kuitenkin molemmista päähenkilöistään viisaita vanhuksia.

mummoni-ja-mannerheim-trilogia

Samana vuonna 1960 ilmestyi myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toinen, sisällissotaa kuvaava osa.

Rintalan trilogian toinen osa Mummoni ja Marsalkka ilmestyi 1961 ja kolmas osa Mummon ja Marskin tarinat 1962.

Nimien symboliikka

Mummon, Eeva Maria Kustaava Kynsilehdon, omaa sukua Mämmö, ensimmäinen etunimi Eeva tulee Raamatusta ihmiskunnan kantaäidiltä, joka lankesi syntiin, toinen etunimi Maria taas Jeesuksen äidiltä Neitsyt Marialta, jonka katoliset katsovat olleen synnitön. Kolmas etunimi Kustaava on sama nimi kuin Mannerheimin etunimi Gustaf, Kustaa.

Mannerheimista käytetään romaanin kerronnassa sukunimeä, Mummosta taas nuorena tavallisesti kahta etunimeä Eeva Maria. Ero ilmentää sitä, että Mannerheim elää julkisuudessa, kun taas Mummo on täysin yksityinen henkilö.

Aivan jyrkkä ero ei ole: venäläiseen tapaan Mannerheimia kutsutaan joskus Gustaf Karlovitšiksi, ja perheen vaurastuessa Eeva Mariaa puhutellaan lyhyen aikaa rouva Kynsilehdoksi.

Mannerheimia ja yläluokkaa ironisoidaan

Varsinkin trilogian ensimmäisessä osassa Mannerheim nähdään ironisessa valossa. Toisaalta heti ensimmäisessä kohtauksessa näytetään, että kyse ei ole niinkään henkilökohtaisesti Mannerheimista vaan yläluokan käytöksestä ja siihen liittyvistä arvoista.

Haminan kadettikoulussa 14-vuotias Mannerheim joutuu muiden tulokkaiden tavoin raa’an simputuksen – voisi sanoa suoraan kidutuksen – kohteeksi. Tarkoitus on opettaa sotilaan ja laajemmin yläluokan käytöstavat, joiden mukaan mitään aitoja tunteita ei pidä näyttää, vaan teeskennellä juuri päinvastaista: kipua kärsiessään pitää hymyillä. Kuuluakseen joukkoon tulokkaat yhtyvät ylempiluokkalaisten pilkkaan tovereitaan kohtaan.

Opittuaan olemaan näyttämättä todellisia tunteitaan Mannerheim menestyy upseerin uralla Venäjällä. Hän uskoo itse ohjaavansa elämäänsä. Yksityiselämässään hän ei siihen pysty: hän joutuu naittamishaluisen tädin uhriksi.

Myös nuorella Eeva Marialla on haaveita. Hän on pystyvä piika mutta suunnittelee menoa kaupunkiin ompelijaksi. Suunnitelma alkaa kuitenkin tuntua tyhjänpäiväiseltä, kun Eeva Maria tapaa tulevan miehensä, Vihtori Kynsilehdon.

Vihtori on karvari ja edustaa siis perinteistä käsityöläisammattia.

 

mummoni-ja-mannerheim

Erilainen suhde perheeseen ja valtioon

Eeva Marialla ja Gustaf Karlovitšilla on jotain yhteistäkin: rakkaus eläimiin. Eeva Maria hoitaa sikoja, Mannerheim on kiintynyt hevosiinsa, vaikka varsinaisen hoitamisen tekevät tietysti palvelijat.

Eron heidän välillään osoittaa samanaikainen kohtaus, jossa Eeva Maria menettää pienen enkelimäisen poikansa Uunon samoihin aikoihin, kun Mannerheim menettää lempihevosensa Japanin sodassa. Mannerheimin tuska on tällä kertaa aito ja hän myös näyttää sen. Yläluokkaisena hän voi syventyä siihen, kun taas Eeva Maria pyytää Vihtorilta asiallisesti nestyykiä, kuivaa silmänsä ja jatkaa sitten töitä.

Mannerheimin yksinäisyyttä ilmentävät hänen sanansa kuolevalle hevoselleen: ”rakkaani, ainoa rakastettuni”. Häneltä puuttuu perhe, kun vaimo on jättänyt hänet ja vienyt mennessään tyttäret.

Sen sijaan Eeva Marialle perhe on kaikki kaikessa. Hänen tehtävänsä maailmassa on huolehtia siitä, että perheenjäsenet saavat ruokaa ja vaatetta.

Ulla-Maija Peltonen on kirjoittanut Rintalan trilogiasta monessa yhteydessä, mutta Mannerheim-näyttelyluettelossa hänelle sattuu lipsahdus.  Yksi avainkäsite – punakaartilaismummo – on täysin väärä. Mummolla ei ole mitään tekemistä punakaartin kanssa.

Tosin Mummon lempivävy Peni Hirvelä on työväenliikkeen kannattaja, mutta kapinan aikana hän on punaisen hallinnon siviilivirassa, ei punakaartissa sillä hän on ehdoton pasifisti. Toinen vävy taas on suojeluskunnassa.

Muutenkaan Eeva Maria ei osoita solidaarisuutta punakaartille, vaan kieltäytyy antamasta sille osaakaan siasta. Se jaetaan oman ja tyttärien perheiden kesken. Menettely on välttämätöntä, jotta jäätäisiin eloon.

Ennen kaikkea Mummo leimataan käsitteillä, joita tuohon aikaan käytettiin väärin. Rintala kertoo, miten lapset haukkuvat tovereitaan punikeiksi näiden sukulaisten perusteella. Yksi opettajista sentään sanoo, että lapset eivät ole punikkeja eivätkä lahtareita vaan lapsia.

Mummo on vielä jyrkempi: hän ei ollut koko elämänsä aikana kohdannut ainoataan punikkia tai lahtaria, Jumala ei hänestä sellaisia oliota luonut vaan ihmisiä.

Mummo ei ole vain puolueeton tai epäpoliittinen vaan esipoliittinen. Hänelle ei ole edes sellaisia sanoja ja käsitteitä kuin ”valtio” ja ”luokka”. Tässä hän muistuttaa venäläisiä talonpoikia.

Koska Mannerheimilla ei ole perhettä, hänen uskollisuutensa suuntautuu sellaisia abstrakteja asioita kuin armeijaa ja valtiota kohtaan.

Nuorena ja keski-iässä Mannerheimilla on liian suuret luulot itsestään: hän uskoo tuntevansa maailman. Hän ei tajua, että se mitä hän pitää maailmana on aristokraattien kapea sektori, jonka päivät ovat luetut. Kun Mannerheim kuulee muunlaisia mielipiteitä, hän sulkee korvansa: ainahan on tyytymättömyyttä, miksi se nyt olisi sen vaarallisempaa.

Tosin nämä kohdat ovat sikäli monitulkintaisia, että myös vallankumouksen sympatisoijien uskomukset ja toiveet olivat Rintalan kirjoittaessa romaania osoittautuneet illuusioiksi.

Siinä missä Mannerheim edustaa johtamista, Mummo edustaa konkreettista työtä kuten miehensä Vihtori. Vihtori on oikeastaan tappanut itsensä työnteolla, kun ei ole voinut vaihtaa karvarin ammattia, johon kuuluu myrkkyjen käsittely. Silti Kynsilehtojen perhepappi Castrén ylistää hautajaisissa Vihtoria, koska tämä on halunnut aikaansaada työnteolla rauhaa ja parempaa maailmaa.

Erilainen suhde sotaan

Mannerheim on ammatiltaan sotilas, ja Puolassa hän valmistautuu ja valmistaa rykmenttiään sotaan. Vaikka Mannerheim ei suoraan sanokaan, hän toivoo sotaa, koska vain silloin hän saa tilaisuuden yletä armeijassa.

Mannerheim vakuuttaa puolalaiselle kreiville: ”Me emme hävitä maata, tuhoa kulttuuria, polje sodan jalkoihin jääviä ihmisiä. Päinvastoin. Me yritämme tehdä kaikkemme auttaaksemme heitä, mikäli suinkin mahdollista. Me olemme inhimillisiä ihmisiä niin kuin muutkin. Me vain sodimme, kun on sodittava.”

Lausuman tekee ironiseksi se, että Puola joutui molemmissa maailmansodissa sotatantereeksi.

Vuonna 1918 Mannerheim on aktiivisesti sytyttämässä sotaa – sinänsä ymmärrettävästi, koska toinen puoli tekee niin myös, ja toimimatta jättäminen tietäisi häviötä.

Eeva Maria suhtautuu sotaan juuri päinvastoin. Jatkosodan aikana Mummo ei pysty ymmärtämään, miten isänmaan puolesta kaatuminen olisi hänen tyttärenpojalleen Pertille ollut paras osa, Perttihän halusi eläinlääkäriksi. ”Ihmisolennon synnyttämiseen tarvitaan paljon vaivaa, hellyyttä ja hyväilyjä, mutta sen tappamiseen riittää yksi räiskäisy pyssyn piipusta. Sillä laillako maailma tulee joskus loppumaan.”

Olennaista on huomata, että Mummon kanta on ollut sama jo sisällissodan aikana, se ei siis riipu politiikasta. Ensimmäinen osa päättyy tammikuun iltaan 1918, jolloin Eeva Maria havainnoi: ”Ei näy juuri ketään. Joku yksinäinen kulkija pyssy olalla. On mennyt oudoksi tämä elämä. Terveitä miehiä. Eikä muuta virkaa kuin pyssy olalla kävellä.” Ajankohdan perusteella kyse on ilmeisesti punakaartilaisista.

Mummon aviomies Vihtori Kynsilehto on pasifisti. Hän ei hyväksy minkäänlaista armeijaa, ainoastaan poliisin.

Trilogiassa ei olla ehdottomasti tappamista vastaan. Eeva Maria tappaa kasvattamansa siat, kun aviomiehestä ei siihen ole, ja opettaa lapsetkin pitämään luonnollisena, että syödään lemmikkien lihaa. ”Tappaminenkin kuuluu luonnon järjestykseen, mutta sitä ei saa tehdä turhan päiten eikä – esimerkiksi kalastaessa – saaliin himosta vaan välttämättömyydestä”, summaa Pekka Tarkka.

Mannerheim pystyy lähettämään sotilaita kuolemaan, mutta ei pysty itse ampumaan hevostaan.

Sotilaskin voi säilyä viattomana tappamalla niin kuin sotamies Kuukkeli, jonka kanssa Marsalkka keskustelee mielikuvituksessaan öisin. Kuukkelilla ei ole sodassa mitään omia tavoitteita, jollei viinan löytymistä voi sanoa sellaiseksi. Siksi paha ei Kuukkelia kosketa.

mummoni-ja-marsalkka

Mannerheimin negatiiviset piirteet

Trilogiasta nousi Ulla-Maija Peltosen mukaan kohu, koska Rintala ”esitti kirjassaan heroisoidun Mannerheimin totutusta poikkeavalla tavalla käyttämällä vaihtelevien näkökulmien tekniikkaa. Arvostelijat paheksuivat sitä, että Rintala asetti romaanissaan rinnakkain kansannaisen ja maailmanmiehen. Näkemys, että Mummo asetetaan Mannerheimin edelle, oli monille liikaa.”

Liikaa oli ehkä jo rinnastus ja se, että Mannerheim kuvataan ihmisenä, ei suurmiehenä. Ensimmäisessä osassa vielä korostetaan niitä piirteitä, jotka suomalaisessa Mannerheim-kuvassa oli sivuutettu: Mannerheim on vieraantunut Suomesta ja pitää sitä provinsiaalisena. Tätä korostaa se, että Mannerheimin suhteista sukuunsa ei kerrota mitään.

Romaanissa Mannerheim jopa kokee itsensä venäläiseksi. Toisaalta Mannerheimille huomautetaan, että hän ei voi vajavaisen kielitaitonsa takia tuntea venäläisiä. Tosin toisin kuin suomen kielessä, venäjän kielessä on eri sanat etniselle venäläiselle ja Venäjän kansalaiselle.

Mannerheim edustaa niitä piirteitä, jotka venäläisessä sodankäyntitavassa ovat suomalaiselle vastenmielisiä. Ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim uhraa surutta sotilaitaan – suuressa valtakunnassa näitä riittää, joten säästämiseen ei ole syytä. Vallankumouksen uhatessa hän määrää tykistön ampumaan rintamalta pakenijat.

Toisessa osassa Mannerheim haluaa sisällissodan aikana säästää venäläiset upseerit, jollainen itsekin on, sotilaiden kohtalosta hän ei välitä. Punavangit Mannerheim olisi valmis tuomitsemaan kaikki kuolemaan, vain kaasun käyttöä ja sanaa ”joukkotuho” hän kavahtaa.

Koko ajan Mannerheim puhuu ”sivistyksen suojelemisesta”, niin että koko sana ”sivistys” saa ironisen kaiun, kun sen varjolla tapetaan massoittaan ihmisiä.

Jälleen vastakohtana on Mummo, joka edustaa luontoa ja jopa samastuu siihen.

Mannerheim ja naiset

Mannerheimin naisseikkailuihin Rintala ei erityisesti syvenny, niihin vain vihjataan. Oikeista (oletetuista) suhteista ei kerrota, Puolassa rakastettu on Maria Lubomirskan sijasta fiktiivinen Eugenie. Mannerheim ei kuitenkaan kersku suhteillaan, toisin kuin eräät muut upseerit.

Suurimman osan saa fiktiivinen Klavdia, jonka Mannerheim tapaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen uudelleen Pariisissa. Makaaberissa kohtauksessa Mannerheim ajattelee Klavdian kanssa maatessaan Pietarin valloitusta. Hän ei siis osaa olla läsnä toisen ihmisen kanssa, vaan suunnitelmat täyttävät koko ajan hänen mielensä.

Vanhoina Mummo ja Mannerheim lähenevät toisiaan

Vanhetessaan Mummo ja Mannerheim kuitenkin lähenevät toisiaan. Toisen osan lopussa Mannerheimkin alkaa elää hetkessä. Tämä tapahtuu tosi suomalaisesti, saunan jälkeisellä uintiretkellä.

Mannerheim ei myöskään enää halua sotaa vaan joutuu vastahakoisesti talvisotaan. Jatkosodassa Mannerheim ottaa ylipäällikkyyden vain voidakseen hillitä liikaa intoilevia ja Saksaan luottavia upseereita. Päämajassa on realistisia upseereita, rintamakomentajissa ei. Kaikkein eniten illuusioiden vallassa elää kotirintama, ennen kaikkea keskiluokka ja sen naiset.

Pekka Tarkan mukaan Mannerheimille ”kaikki aktiiviset tavoitteet ovat käyneet merkityksettömiksi; sodan paineessa hän on lakannut käyttämästä sanoja ’minä toivon’. Hän näkee asiat juuri niin kuin ne tapahtuvat eikä niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan”. Ei kuitenkaan täysin, sillä puna-armeijan suurhyökkäys 1944 yllättää hänet.

Kolmannessa osassa kerrontatapa muuttuu suureksi osaksi hän-muodosta minä-muotoon ja siten huomio kiinnitetään yhtä enemmän ulkoisten tapahtumien sijasta sisäisiin.

Kolmantena minä-kertojana on Mannerheimin ja Mummon lisäksi Mummon tyttärenpoika Otto.

Jo aiemmissa osissa on ennakoitu tulevia tapahtumia, ennen kaikkea Mummon sukulaisten kaatumisia sodassa.

mummon-ja-marskin-tarinat

Mannerheimin maalliset hyveet, Mummon kristilliset hyveet

Viimeisessä osassa Mannerheim edustaa maallista viisautta ja muita maallisia hyveitä, joita ovat antiikista asti olleet käytännöllinen järki, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Mannerheimin päätös olla hyökkäämättä Leningradiin vaatii kaikkia neljää.

Mummo taas edustaa perinteisiä kristillisiä hyveitä, vaikkakin kolmikko usko, toivo, rakkaus, jonka edustajaksi hänet syntymäpäivillä leimataan, on ehkä liian teoreettinen.

Maailman mielettömyys

Trilogian pohjavire on Pekka Tarkan mukaan uskonnollinen, tosin niin että ”eri juttu on Jeesus ja eri juttu taas kirkko ja papit”. Papeissa on paljon niitä, jotka samastavat uskonnon ja nationalismin ja jopa ihannoivat sotaa.

On kuitenkin toisenlaisiakin pappeja. Pastori Castrén puhuu vanhimman tyttären ja Peni Hirvelän häissä: ”Te olette työväen aatetta. Se on hyvä aate. Ja selvästi siellä on paljon vähemmän innostusta tappohommiin ja julmuuteen kuin kapitalistien puolella. Mutta vain ohjelmissa. Ihminen on samanlainen ihminen oli se kapitalisti tai työväenaatteen ihminen. Ei se siitä kummene. Samanlainen tappaja se on.”

Castrénin ydinsanoma on: ”Ja kun te joskus joudutte ymmälle ja mietitte, mitä järkeä tässä elämisessä oikein on, muistakaa aivan kirkkaasti, ettei tässä paljon järkeä olekaan. Vain yksi on ja se riittää.” Tuosta tärkeimmästä asiasta ovat puhuneet Jeesus ja monet viisaat miehet.

Myös Peni Hirvelä pitää puhetta hyvänä ja hän haluaa lapsensa ristittävän vanhalla kaavalla, jonka mukaan ihminen on perisynnin vallassa. Sen sijaan suvun porvarillinen vävy pitää sellaista vanhanaikaisena.

Jumalan rauha

Pekka Tarkan mukaan Mummo ”pystyy elämään läpi maailman mielessään ’Jumalan rauha’, ihannetila, jossa kaikki selittäminen ja pyrkiminen on laannut, jossa ihminen elää puhdasta vegetatiivista elämää yhteydessä eräänlaiseen luonnonmukaiseen jumaluuteen”.

Jumalan rauhan voi saavuttaa jopa äiti pienen poikansa hautajaisissa, jolloin Eeva Maria tajuaa, että Uuno ei ole missään kaukana taivaassa vaan hänessä. Tai vankilassa kuten vävy Peni Hirvelä, joka löytää Tammisaaren leirillä ilon.

Mutta kun Peni vapauduttuaan puhuu asiasta toverinsa hautajaisissa, puhetta pidetään niin käsittämättömänä, että hänet leimataan kommunistiksi, muilutetaan ja tapetaan. Samaten vuorisaarnan vakavasti ottava pastori Castrén viedään mielisairaalaan, kun hän on siunannut punaisten haudat.

Vanhenevaa Mummoa vaivaa yksinäisyys. Vain lapset ymmärtävät hänen opetuksiaan, mutta lapset kasvavat ja joutuvat maailman väärien käsitysten pauloihin, kuten upseeriksi ylennyt tyttärenpoika Pertti.

Mannerheimin kuvitelma ideaalisotilaasta

Yksinäinen on myös Mannerheim. Sodan aikana hänellä on öisenä puhekumppanina viisas eversti, joka rukoilee soittamalla viulua.

Toinen keskustelukumppani on sotamies Kuukkeli. Kun Marsalkka kuvaa suhdettaan sotamies Kuukkeliin ”Hänelle minun ei tarvitse selittää mitään, hän käsittää katseestani ja luottaa minuun”, Pekka Tarkka vertaa suhdetta Jumalan ja ihmisen suhteeseen, jossa ainoa tapa on ”kontemplatiivista, rakkauden sävyttämää katselua”.

Tarkka on muuten analysoinut taitavasti Rintalan arvomaailmaa teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta (1966). Tämän kohtauksen suhteen hän mielestäni haksahtaa, kun ei lainkaan epäile, että kohtauksissa olisi ironiaa. Ennen kaikkea Tarkalta unohtuu, että kyse on Mannerheimin kuvitelmista.

Kuukkeli on Mannerheimin ideaalikuva suomalaisesta sotilaasta. Kuukkeli ei koskaan purnaa vaan vastaa aina: ”miten vaan asiat vaativat, herra marsalkka”.  Kuukkeli uskoo, että kukkulan verinen takaisin valtaaminen johtui kenraaleista, vaikka se tosiasiassa oli marsalkan määräys.

Kun Mannerheim joutuu todellisuudessa puhumaan esimerkiksi kaatuneiden äitien kanssa, puheet eivät kohtaa tosiaan: Mannerheim puhuu ylevästi, äidit taas konkreettisesti siitä minkälainen maapohja on hautausmaalla paras. Sattuman oikusta punaiset vainajat haudattiin parhaaseen maahan.

Sotilaan ja Mannerheimin kunnia

Muistelmiaan kirjoittaessaan Mannerheim käyttää jälleen sellaisia abstrakteja käsitteitä kuin kunnia. Tosin hän sanoo puolustavansa suomalaisen sotilaan kunniaa, jonka jälkiviisaat kirjoittajat ovat viemässä eikä omaansa.

Loppujen lopuksi Mannerheim kuitenkin myöntää oman osuutensa kuvitellulle sotilaalle: ”Minä kohotin sinut ja sitten sinä kohotit minut kärsimyksilläsi ja uhreillasi ja nälälläsi. Ei mikään tulevaisuus voi erottaa meitä toisistamme. Kun kerran historia tulee puhumaan Suomen kunniakkaimmista päivistä, se ei voi puhua yksin sinusta tai yksin minusta, vaan yhdessä meistä molemmista.”

Kohta on täynnä ironiaa, sillä sotilaan käsitys sodankäynnistä on aivan erilainen. Samalla Rintalan tuli ennustaneeksi niin sanotun uuspatriotismin ajan, jolloin sotaveteraaneista tuli kunniakansalaisia ja Mannerheim valittiin suurimmaksi suomalaiseksi.

Mannerheimin vieraus uudessa maailmassa

Sodanjälkeisessä Länsi-Euroopassa Mannerheim on vieras: nuoret käyttäytyvät hänestä yhtä pöyristyttävän huonosti kuin ihmiset Venäjällä vallankumouksen jälkeen. Kaiken ensimmäisen osan ironian vastapainoksi Mannerheim saa nyt sanoa, että aiemmin sotaa käytiin vihaamatta mutta demokratian aikakauden sodat ovat olleet paljon tuhoisampia.

Jo toisen osan lopussa, Mannerheim on uidessaan saunan jälkeen mietiskellyt, että entinen halveksittu maailma pystyi pitämään rauhan kauemmin, koska sen johtajat eivät olleet ”massojen valtaan nostamia nukkeja niin kuin nykyiset diktaattorit ja pääministerit”. He eivät myöskään sanelleet kostorauhoja.

Nahkapeittureiden linjalla

Rintala palasi Mannerheimiin teoksen Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979), jossa hän kuvasi marsalkan reaktiota kesän 1944 suurhyökkäykseen.

Tavallaan kaksiosaisen romaanin nimi Nahkapeitturien linjalla on vastalause käsitteelle Mannerheim-linja: talvisodassa linja kestää parhaiten juuri siellä, missä ei ole muita linnoituksia kuin sotilaat itse.

paavo-rintala

Kirjailijasta

Paavo Rintala syntyi Viipurissa 1930. Perhe asui Antreassa Vuoksen rannalla. Isä kaatui aivan talvisodan lopussa Vuosalmella. Äiti ja poika asettuivat asumaan Ouluun.

Matti Virtanen toteaa Fennomanian perillisissä, että sotaorpojen sukupolven kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai sen miten sodan takia joutuu eroon vanhemmistaan vieraaseen maahan.

Jostain syystä Virtanen ei mainitse evakkoutta. Sen kokivat paljon useammat lapset kuin yleensä ajatellaan, sillä kaupunkilaiset lähtivät evakkoon maalle ja joskus lapset lähetettiin yksin uuteen ympäristöön. Näitä matkoja saattoi olla useita, ja aina oli edessä sopeutuminen.

Rintala kuului niihin, joiden evakkomatkasta tuli pysyvä, mutta hän sai olla yhdessä äitinsä kanssa.

Kaiken kaikkiaan, sotaorpojen sukupolven yhdistävä kokemus oli Virtasen mukaan, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Usein juuri lapset ja nuoret omaksuivat sota-aikana herkimmin propagandan, koska heillä ei ollut elämänkokemusta sitä vastustaa. Rintala käsitteli aihetta romaanissaan Pojat (1958), josta Mikko Niskanen teki samannimisen tunnetun elokuvansa. Niinpä juuri nuorten kohdalla henkinen murros sodan jälkeen oli jyrkin.

Perinteiset ja uudet arvot iskivät yhteen 60-luvun kirjasodissa. Yksi niistä koski Paavo Rintalan Sissiluutnanttia (1963). Arvostelijat väittivät, että Rintala ei tiennyt sodasta mitään, koska ei ollut sitä kokenut – sodaksi katsottiin siis vain rintamakokemukset.

Teoksessa Paavo Rintalan saarna ja seurakunta Pekka Tarkka selvitti Sissiluutnantin vastaanottoa. Hän tuli siihen tulokseen, että sekä Rintalan vastustajat että puolustajat käsittivät hänen sanomansa väärin. Ensinnäkin kuvaus otettiin realistisena kuvauksena jatkosodassa, vaikka kyseessä on yleisinhimillinen teema siitä, mitä sota tekee ihmiselle. Toiseksi Rintala ei ollut radikaali vaan päinvastoin uskonnollispohjainen konservatiivi. Rintalan mielestä Suomi oli rikastuessaan suureksi osaksi kadottanut ne arvot, joita tavalliset ihmiset olivat sodassa puolustaneet.

Sissiluutnantin aiheuttama kohu leimasi Rintalan. Nykyisin on unohdettu, että hän kuvasi kunnioittavasti tavallisten sotilaiden kokemuksia. Hän oli niihin hyvin perehtynyt, sillä dokumenttiromaaneissaan Sotilaiden äänet (1966) ja Sodan ja rauhan äänet (1967) hän käytti Yleisradion keräämiä veteraanien haastatteluja kesän 1944 taisteluista Kannaksella. Rintala ei käyttänyt sanaa torjuntavoitto, mutta itse asiassa kyse oli hänen mielestään vielä enemmästä – suomalaisen identiteetin säilymisestä.

Rintalan näkemys ei kuitenkaan ollut nationalistinen vaan humanistinen: yhtä myötätuntoisesti kuin suomalaisista hän kirjoitti venäläisistä siviileistä Leningradin kohtalosinfoniassa (1968) ja saksalaisista sotilaista Lapissa teoksissa Napapiirin äänet (1969) ja Se toinen Lili Marlen (1975).

Olen blogissa kirjoittanut myös muista Rintalan romaaneista: Pojat.

Trilogian taustasta

Paavo Rintala kertoi trilogian taustasta Suomen sosialidemokraatin haastattelussa 5.11.1960. Alkuidea oli näytelmä Pojat ja pomomiehet, jossa oli tarkoitus tuoda näyttämölle romaanin Pojat henkilöt sekä Mannerheim adjutantteineen vuoden 1944 suurhyökkäyksen aikoihin. Kokemus on sama, mutta ”Pojat reagoivat terveesti, Mannerheim epäterveesti. Ajatus on peräisin Tolstoilta, joka arvosteli hierarkian yläpäätä elämänvieraudesta. Ylhäällä päätetään asioista, jotka ovat jo päätäntävaiheessa virheellisiä, elämänvastaisia.”

Mikään teatteri ei kuitenkaan ollut aiheesta kiinnostunut, joten Rintala kirjoitti romaanin jossa Mannerheimin vastakohtapariksi tuli poikien sijasta Mummo.

Rintala kertoo lukeneensa hyllymetreittäin sotatieteellisen kirjaston tutkimuksia Venäjän-Japanin sodasta, maailmansodista ja kansalaissodasta. Lopulta hän kuitenkin päätti hylätä faktat niin paljon kuin sen rakenteen kannalta mahdollista ja keskittyä kahteen ihmiseen, ”joiden elämänrata on vastakohtainen yhteiskunnallisesti, mutta inhimillisesti katsoen yhtäläinen.”

mummoni-ja-mannerheim-tv-sarja

Kirjallisuus:

Peltonen, Ulla-Maija: artikkelit teoksissa Kirjoituksia sankaruudesta (2010), Mannerheim – keisarillisen Venäjän armeijan upseeri, itsenäisen Suomen marsalkka (2005) ja Menneisyys on toista maata. Kalevalaseuran vuosikirja 96 (2007), Mannerheim – tuttu ja tuntematon (1997).

(Paavo Rintalan haastattelu) Suomen sosialidemokraatti 5.11.1960.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. 2. p. SKS 2002.