Laila Hietamies: Vienan punainen kuu

Laila Hietamiehen Vienan punainen kuu kuvaa, miten rakkaus sokaisee nuoren naisen ja miten raa’asti suomalaiset sotilaat käyttäytyvät Vienassa 1918.

Vienan punaisen kuun (1992) ensimmäinen ja toinen osa tapahtuu Uhtualla kesällä 1910, kolmas osa Sortavalassa ensimmäisen maailmansodan aikana 1916 ja neljäs Uhtualla ja sen lähiseuduilla talvella 1918. Kolme ensimmäistä osaa rakentavat puitteet neljännen osan draamalle, ja tämä osa käsittää lähes puolet teoksesta.

Päähenkilö ja myös pääasiallinen näkökulma lukuun ottamatta toista osaa on Aniviisu, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoreksi naiseksi. Aniviisu on lapsen itselleen antama nimi. Oikea nimi on Anna Liisa, jota romaanissa käytetään myöhemmin.

Orpotyttö ja tuntematon isoisä

Romaanin alussa Aniviisu on kymmenvuotias orpotyttö, joka on menettänyt molemmat vanhempansa hukkumisonnettomuudessa. Äidin sisar Katri Jääskeläinen on jättänyt opettajanvirkansa Suomessa ja muuttanut Uhtualle pitämään huolta tytöstä ja valmistamaan tätä oppikoulua varten. Talosta pitää huolta isäntärenki Teppana Jyrkinen vaimonsa Nastin kanssa.

Alkuaan Huotarin suku on tullut Uhtualle Suomen puolelta. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Ilja Huotari on lähtenyt Kanadaan ja jättänyt jälkeensä raskaana olevan Moarien. Iljan veli on nainut Moarien, jonka poika on Aniviisun isä. Romaanin alussa Kanadassa rikastunut Ilja Huotari rakennuttaa Uhtualle ennennäkemättömän komeaa taloa jo ennen kuin itse saapuu paikalle. Koska hän ei ole vuosikausiin pitänyt yhteyttä perheeseensä, hän uskoo poikansa lapsen olevan poika.

Ilja selviää yllätyksestä paremmin kuin Aniviisu, joka vihaa tuntematonta isoisäänsä, kieltäytyy puhumasta tämän kanssa ja muuttamasta tämän uuteen taloon. Myös Katri pitää kiinni entisistä suunnitelmista: hän ja Anuviisu asuvat talvisin Sortavalassa, jossa on tyttökoulu. Ilja Huotari ymmärtää taipua.

Romaanin kannalta on vahinko, että Aniviisun ja isoisän suhteen kehitystä ei kuvata, vaan toisessa osassa kerrotaan lyhyesti, että Ilja on seuraavana kesänä pyytänyt käytöstään anteeksi ja antanut Aniviisulle vapauden asua missä tahtoo. Niinpä isoisän ja pojantyttären suhde on nyt läheinen ja lämmin.

Katri ja Ilja Huotari

Katrin edesmennyt aviomies, upseeri, yliopistomies ja aktivisti Juhani Jääskeläinen on murhattu ennen romaanin alkua. Myöhemmin selviää, että syylliset ovat venäläisiä sosialistivallankumouksellisia. Vaikka Katri rakasti pari vuosikymmentä vanhempaa miestään ja kärsi tämän murhan jälkeen keskenmenon, hän ei ole katkeroitunut.

Ilja Huotarin vaimo Greta on alkoholisti. Ilja lohduttautuu seksisuhteella Outin kanssa, joka neuvoo olemaan välittämään juoruista ja tukkimaan suut rakentamalla tien. Henkistä yhteyttä Outin kanssa ei kuitenkaan löydy.

Toisessa osasa kerrotaan taannehtivasti, että sen jälkeen kun Greta on karannut Uhtualta, Katri ja Ilja Huotari ovat löytäneet toisensa. Katri ei välitä Iljan menneestä suhteesta Outiin, pikemmin säälii köyhää naista. Ilja Huotari taas sanoo oppineensa kunnioittamaan uskollisuutta. Kuitenkin ”kunnia” hänen mielestään vaatii, ettei hän eroa Gretasta, joka on mielisairaalassa.

Ilja ja Katri avioituvat vasta Gretan kuoleman talvella 1918.

Ihanteellinen nuori rakkaus

Aniviisu tapaa metsässä viulua soittavan Kaarlo Meinanerin ja ystävystyy tämän kanssa. 15-vuotiaan Kaarlon isä on kansatieteilijä, joka tutkii Vienan Karjalaa. Äiti on kuollut, isä ja poika asuvat Sortavalassa, isä tosin puoleksi Helsingissä.

Sotavalassa Katri antaa tyttökoululaisen ja lyseolaisen oleskella kahden kesken Kaarlon kotona, koska on varma että kyseessä on romanttinen rakkaus eikä seksistä ole vaaraa.

Ylioppilaaksi päästyään 20-vuotias Kaarlo tunnustaa rakastaneensa 16-vuotiasta Anna Liisaa ensinäkemisestä asti. Hän aikoo kosia, ”kun siihen on realistiset mahdollisuudet ja sinä tunnet olevasi kypsä.” Anna Liisa tunnustaa: ”Sinä olet minulle rakkaampi kuin Katri tai buobo [isoisä]…”

Parhaat ystävykset ja politiikka

Aniviisun paras ystävä on Anja, jonka äiti Darja Mihailovna Remisova toimii opettajana Uhtuan venäjänkielisessä kansakoulussa.

Sekä Anna Liisa että Anja käyvät Sortavalan tyttökoulua. Anja on asunut ensin tätinsä Natalian luona, joka työskentelee sairaanhoitajana, mutta kun Natalia on heittänyt Anjan ulos, Katri on ottanut tytön luokseen asumaan.

Ristiriitoja aiheuttaa politiikka, joka koskee myös vapaa-aikaa: Katri laulaa lehtori Mikael Nybergin hengellisessä kuorossa, Anja taas työväenyhdistyksen kuorossa. Vain Katrin vaikutusvalta pelastaa Anjan koulusta erottamiselta.

Anja on omaksunut äitinsä ja tätinsä vallankumoukselliset aatteet. Oma osuutensa tähän on myös lyseossa opiskelevalla Artturi Kankaalla, joka myöhemmin pidätetään Pietarissa.

Anna Liisan ja Anjan välille syntyy kiivas yhteenotto. Kun Anja kysyy ”Etkö sinä Anna Liisa näe mitä maailmassa tapahtuu? Aika on kypsä maailmanvallankumoukselle!”, Anna Liisa vastaa: ”En minä ole kiinnostunut maailmanvallankumouksesta, minua kiinnostaa tämä päivä täällä Sortavalassa!”

Anna Liisa moittii Anjaa siitä, ettei tämä ole osoittanut kiitollisuutta Katrille. Päinvastoin Anja on käyttänyt Katrin luottamusta hyväkseen: varastanut Katrin avaimen mennäkseen sisään yöllä seminaarin kansliaan tutkimaan papereita.

Anjan kannalta tilanne näyttää tällaiselta: ”Anna Liisa ei ollut koskaan nähnyt ihmisten hätää ja köyhyyttä. Hän oli aina ollut etuoikeutettu lapsi, jota ennen buobon tuloa olivat hemmotelleet vanhemmat, Nasti ja Teppana. Sitten tuli Katri vanhempien tilalle ja vihdoin Ilja Huotari, upporikas mies suoraan Kanadasta.”

Katrin mielestä äiti oli myrkyttänyt Anjan mielen, opettanut tämän vihaamaan rikasta Ilja Huotaria, vaikka tämä on kustantanut Anjan koulunkäynnin, ja kulkemaan huonoissa vaatteissa näyttääkseen muiden tyttöjen rinnalla köyhältä. Vaikka Katri oli ollut Anjalle viisi vuotta äidin sijainen ja kohdellut Anjaa samalla tavalla kuin Anna Liisaa, Anja ei ollut koskaan kiittänyt häntä mistään. Katri ei koe olevansa loukaantunut vaan sen sijaan pettynyt, koska ”oli epäonnistunut alkeellisten käytöstapojen opettamisessa ja että kiittämättömyys todisti tytön paaduttaneen mielensä.”

Myös Kaarlo vieroksuu Anjaa ja epäilee Artturi Kankaan vaikuttavan tähän epäsuotuisasti. Anja taas kokee syrjintänä sen, että Anna Liisa ja Kaarlo viettävät aikaa kahden eivätkä ota häntä mukaan.

Kertoja selittää suoraan: ”Anna Liisa ei tullut ajatelleeksi, että hän itse oli ollut aina kuin prinsessa, kaiken huomion keskipiste – ja Anja hänen seuraneitinsä, aina sivussa tai taustalla. Anna Liisa oli seurallinen ja hymyilevä, Anja eristäytyvä ja totinen.”

Anja kääntää tunteen ulkopuolisuudestaan ja säälin ja hyväntekeväisyyden kohteeksi joutumisestaan ympäri halveksimalla muita: ”Mutta näiden toisten elämähän köyhää oli – nytkin he vain jaarittelivat lähtevänsä veneellä saaristoon sampanjalle…Ymmärsivätkö he lainkaan, miten vakavia aikoja elettiin?

Että huomenna kaikki olisi toisin? – – Hän tunsi katkeruutta eikä enää yrittänytkään kieltää sitä. Oli valittava, kenen joukoissa seisoi. Rikkaitten vai köyhien.

Sortajien vai sorrettujen.”

Oikeastaan Anjaa ymmärretään romaanissa melkoisesti, kun taas Anna Liisaa kuvataan myös kriittisesti.

Talvi 1918

Aiempien osien kuvaus poliittisesta taustasta – venäläistämisestä ja vallankumouksellisista – on vähän kömpelöä mutta sinänsä tarpeellista, koska lukijoiden ei voi olettaa tietävän ennalta Vienasta juuri mitään.

Neljäs osa Kypsyminen tapahtuu talvella 1918. On siis harpattu yli vallankumousvuoden 1917. Parhaillaan juuri itsenäistyneessä Suomessa käydään sisällissotaa, ja myös Kaarlo liittynyt suojeluskuntaan.

Takautuvasti kerrotaan, että edellisenä keväänä on vallankumouksen jälkeen Suomusjärvellä pidetty kokous jossa on vaadittu Karjalan itsenäistymistä. Toisena vaihtoehtona on ollut liittyminen Suomeen (jolloin Suomi ostaisi metsiä vastaavalla hinnalla), mutta suomalaiset poliitikot ovat olleet sitä vastaan.

19-vuotias Anna Liisa on ylioppilas mutta vailla opettajan pätevyyttä. Silti hänet on valittu opettajaksi Kuittijärven rannalla lähellä Jyvälahtea sijaitsevaan suomenkieliseen kouluun, koska Ilja Huotari on sen rakennuttanut. Anja opettaa venäjänkielisessä koulussa lähempänä Pistojärveä. Ottaen huomioon ystävysten parin vuoden takaiset riidat on vähän kummallista, että välit näyttävät nyt olevan tiiviit ja hyvät.

Anna Liisa näkee jäällä neljä rekeä ja kuulee pysähtymiskäskyn. Reet ympäröivät hänet ja mies kysyy ärjäisten nimeä ja liikkumisen syytä ja kertoo, että ovat saaneet ilmoituksen agitoivasta opettajattaresta. Toisesta reestä hyppää luutnantti Gilbert Weissenberg, joka ilmoittaa Anna Liisa olevan ”väärä nainen”. Anna Liisa tajuaa miesten etsivän Anjaa.

Onko puolueettomuus mahdollista?

Gilbert Weissenberg kuuluu neljän jääkäriupseerin ryhmään joka lähetetty Vienaan kouluttajiksi. Hän vierailee Huotarinniemellä ja pyytää Ilja Huotarilta rahaa aseisiin, mutta tämä kieltäytyy: ”Väkivallan tie ei ole oikea tie.” Sen sijaan Gilbert Weissenbergin mielestä ”Paras ryssä on kuollut ryssä”.

Ilja Huotarin mielestä asiat eivät ole yksinkertaisia: ”Minä pelkään, että vienalaisten joukossa on paljon sellaisia, joita te ja teidän kaltaisenne pidätte ryssinä. Mikä heidän kohtalonsa olisi? Sama kuin intiaanien Amerikassa?”

Myös Ilja Huotari haluaa Vienan irti Venäjästä, mutta samalla ”myös Vienan parasta”. Hän ei halua olla kummallakaan puolella: ”Vienan kansa ei tahdo sotaa, täältä ette saa ainoatakaan miestä.”

Gilbert Weissenberg vetoaa siihen, että ”punainen terrori ase, jota käytetään kuolemaantuomittua luokkaa vastaan, luokkaa joka ei itse ymmärrä poistua historian näyttämöltä”.

Suojeluskuntapiirin päällikkö Malm (historiallinen henkilö) on nimitetty Vienan Karjalan joukkojen ylipäälliköksi. Hän kysyy Ilja Huotarilta: ”Te siis haluatte punaisten hallitsevan Vienaa?” Ilja Huotari vastaa ettei tietenkään: ”Minä haluan kehittää ja rakentaa Vienaa, luoda sille ehomman tulevaisuuden, kyllä te sen tiedätte. Mutta ei tulevaisuutta voi rakentaa aseiden avulla eikä sotaa käymällä.”

Ilja Huotarin pasifismi ja pyrkimys puolueettomuuteen ja vain Vienan parhaan edistämiseen herättää lukijassa kunnioitusta, mutta samalla epäilystä, ettei tällaiselle linjalle ole sijaa. Ilja Huotari on kuitenkin oikeassa arvostellessaan suomalaisia siitä, että he eivät tunne Vienan oloja vaan tulevat sinne ”siirtomaaherroina”. Gilbert Weissenbergin sanat samoin kuin aiempi toiminta osoittaa, että suomalaisten väkivaltaiset menetelmät eivät ole reaktio bolsevikkien toimintaan vaan nämä ovat jo alun perin pelkästä epäilyksestä valmiit terroriin siviilejä vastaan.

Anja pelkää mutta toimii

Anja on yhtä vakuuttunut oman asiansa oikeutuksesta kuin Gilbert Weissenberg samoin kuin siitä, että puolueettomuus ei ole mahdollista: ”On vain kaksi puolta, sortajat ja sorretut.” Syntyperä ratkaisee ihmisen valinnan: ”Sinä olet syntynyt Ilja Huotarin pojantyttäreksi” – – ”Se jo tekee sinusta herrasväkeä. Minä taas olen Darja Mihailovnan, omituisen bolševikkiopettajan tytär. Se määrää, millä puolella minä olen. En minä voi muuksi tulla, äitini teki minusta tällaisen.”

Jo Anjan äidin kohtalon on määrännyt perhetausta: isä hirtettiin kuulumisesta Kansan Tahtoon, joka yritti murhata Aleksanteri III:n. Vartuttuaan Darjakin omaksui vallankumoukselliset aatteet ja tuli aviomiehensä kanssa Uhtualle Anjan ollessa kaksivuotias, mutta mies kuoli pian.

Anna Liisa vetoaa siihen että kyse on menneisyydestä: ”Jos ihminen ei opi menneisyydestä, hän on tuomittu toistamaan samat virheet uudelleen ja uudelleen. Sinunkin pitäisi tietää, etteivät suomalaiset ja vienalaiset eivät voi hyväksyä bolševikkien valtaa – hehän ovat venäläisiä, ja me tahdomme vapaiksi nimenomaan Venäjän alta.”

Anja sanoo: ”Sosialismi ei tunne valtakunnan rajoja.” Anna Liisa vastaa: ”Minusta tuntuu ettei se tunne mitään – ei ainakaan tavallisten ihmisten ajatuksia” – – ”Ihmiset tahtovat elää rauhassa. Ei kukaan toivo sotaa.” Anja sanoo: ”Valitettavasti sinä olet väärässä” – – ”On iso teollisuus, joka elää sodasta.”

Anja toteaa myös: ”Jääkärit puhuvat yleisesti, että bolševikit hävitetään koko Vienasta. Jos he pääsevät niskan päälle, he epäilemättä myös tekevät niin. Silloin he hävittävät myös äidin ja minut.”

Anna Liisa sanoo: ”Emmehän voi olla vihamiehiä. Me olemme lapsuudesta asti olleet ystäviä.” Anja vastaa: ”Tässä sodassa voivat ystävätkin joutua eri lippujen alle.” Anna Liisa kysyy: ”Onko se sinusta oikein?” Anja vastaa: ”Se on oikein, minkä ihminen omassatunnossaan tuntee oikeaksi.”

Järjen vievä rakastuminen

Gilbert Weissenberg alkaa vierailla Anna Liisan koululla ja myös yöpyy siellä. Pari väittelee kiivaasti, mutta alusta lähtien Anna Liisa tuntee vetoa Gilbertiin.

Gilbertissä on paljon perinteistä naistenromaanin sankaria: hän itsevarma ja väittää tietävänsä, että Anna Liisan vastenmielisyys häntä kohtaan on teeskentelyä ja että tämä pelkää omia tunteitaan. ”Te olette merkillinen nainen, teissä asuva tuli kiehtoo minua. Itse ette edes ole tietoinen siitä, ettekä tiedä sitäkään, miten kaunis ja kiihottava te olette pauhatessanne mielipiteitänne. Lumoava nainen!”

Gilbert Weissenberg suutelee Anna Liisa eikä pyydä anteeksi: ”Minä ymmärrän pelkonne, sillä todellisuudessahan te pelkäätte omia tunteitanne.”

Lukijalle varoitussignaalit ovat muutenkin vahvat: Gilbert Weissenberg ei välitä lainkaan siitä, että Anna Liisa on kihloissa Kaarlon kanssa joka sotii Suomessa valkoisten puolella, sekä ennen kaikkea tämän käytös jäällä.

Suomalaiset sotilaat pahoinpitelevät Anjan äidin Darjan. Ilja Huotari kommentoi: ”Nyt on retkikunta näyttänyt oikean karvansa” – – ”Isketään aseettomien siviilien kimppuun. Eivät vapauttajat sellaista tee, vaan miehittäjät.”

Sen sijaan Anna Liisa on täysin Gilbert Weissenbergin lumoissa: ”Gilbert olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja hän olisi vain myönnellyt. Hän rakasti tätä miestä niin, että hänen koko maailmansa oli sekaisin. Hän kulki kuin unessa päivät, odotti kiihkeästi iltaa, hoiti huonosti työnsä, oli niin ajatuksissaan että lapsetkin sen huomasivat. – – Tällaista kiihkoa hän ei ollut koskaan kokenut, pelkkä miehen ajatteleminen sai hänet halun valtaan.”

Samalla Anna Liisa yrittää olla uskollinen ystävälleen: Anja on kertonut Anna Liisalle, että hänen koululleen on piilotettu aseita, mutta Anna Liisa ei paljasta asiaa Gilbert Weissenbergille. 

Kolmiodraama

Anna Liisa kirjoittaa Kaarlolle kirjeen, jossa kertoo rakastavansa Gilbert Weissenbergia ja purkaa kihlauksen. Rakkautensa huumassa hän myös laiminlyö kaikki muut asiat.

Vasta kun pari on viettänyt useita öitä yhdessä, Anna Liisa sanoo: ”En voi seurustella miehen kanssa, jolla ei ole selviä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Onko sinulla?” Gilbertin vastaus ei vakuuta lukijaa: ”Pidä kaunis suusi nyt kiinni, minä haluan rakastaa sinua…”

Kaarlo, joka on lähetetty tuomaan viestiä retkikunnan johtajalle Malmille, on joutunut punaisten väijytykseen mutta päässyt pakenemaan, tosin olkapäähän haavoittuneena. Anna Liisa tuntee vain sääliä ja ”eräänlaista inhoa” entisen sulhasensa likaista ja hoitamatonta olemusta kohtaan

Kaarlo kommentoi Anna Liisalle tämän kirjettä: ”Mitä sellaista sinulle tapahtui, että muutuit viikossa? Minä tiedän – olet löytänyt hänen avullaan jotakin aivan uutta. Minä olen rakastanut sinua sellaisella rakkaudella, johon liittyy rakkauden totuus, kunnioitus ja hellyys. Sinulla oli varaa heittää sellainen rakkaus pois. Samalla sinä heitit kahdeksan vuotta pois meidän elämästämme.”

Kaarlon varoittaa, että Gilbert Weissenbergillä on muita naisia, mutta Anna Liisa ei usko vaan luulee, että hylätty sulhanen haluaa vain tahallaan loukata häntä. Myöhemmin Gilbert Weissenberg tunnustaa Anna Liisalle olevansa kihloissa, mutta selittää kyseessä olevan vanhempien järjestämä liitto.

Kaarlo, joka tuntee Vienan ennestään, sanoo Gilbert Weissenbergille: ”Päämajalla on virheellinen kuva karjalaisista ihmisistä” ja ”Ilja Huotari on vienalainen patriootti sydänjuuriaan myöten. Hän ei ole valkoinen eikä punainen, vaan vienalainen.”

Anjan traaginen kohtalo

Anja kuljettaa aseet pois koululta, Darja kuolee ja Anna Liisa auttaa Anjaa hautaamaan äitinsä. Anja kertoo Artturin kaatuneen Suomen sisällissodassa: ”Minua ei ole äitiä lukuun ottamatta kukaan rakastanut” – – ”Olen arkipäiväinen ja ruma. Mutta tiedän että Artturi rakasti minua ja siksi saan voimaa hänen muistostaan.” Anna Liisa yrittää vielä: ”Sinä et ehkä usko, mutta me olemme aina rakastaneet sinua. Vaikka joskus tuntui, että sinä et halunnut meidän rakkauttamme.” Anja kuitenkin vastaa: ”Valkoiset ovat tappaneet minulta minun rakkaimpani. Minun on kostettava heidän puolestaan.”

Anna Liisa kertoo purkaneensa kihlauksensa, jolloin Anja huomauttaa: ”Se sama ryhmä murhasi äidin.” Anna Liisa puolustautuu klassisella ”entäs muut”-menetelmällä: ”Samanlaisiin raakuuksiin ovat punaiset syyllistyneet Suomessa”.

Kaarlo saa selville, että punaiset aikovat kostaa Darjan kuoleman, punaisten asekätkijä on saatu selville ja miehet on määrätty puhdistamaan tienoo. Anna Liisa ja Anja on saatava turvaan.

Anna Liisa onnistutaankin viemään turvalliseen paikkaan, mutta suomalaiset sotilaat hakevat Anjan. Häneltä kysytään aseista jotka on löydetty, hänet pahoinpidellään ja raiskataan joukolla ja lopulta hänet tapetaan raa’asti.

Anna Liisan silmät avautuvat

Kun Anjan ruumis löytyy, punaiset uhkaavat tapaa kostoksi ”jääkärin huoran”. Anna Liisa pelastuu, mutta hänen maailmansa on murskana: ”Sitä ennen hänen maailmansa oli ollut täydellinen. Hän oli ollut onnellinen, hänellä oli rakastettu, Kaarlo, ja hänellä oli ollut koko tulevaisuus selvillä. Sitten hän rakastui Gilbertiin, rakastui sellaisella kiihkolla ettei vieläkään voinut sitä ymmärtää. Se oli todellista rakkautta, siitä hän oli varma. Mutta mitä se rakkaus oli hänelle tuonut? Pelkkää murhetta ja tuskaa…”

Kun Anna Liisa kysyy Gilbert Weissenbergiltä, ketkä tappoivat Anjan, tämä myöntää, että kyseessä oli ”meidän joukkomme”, mutta hän ei ollut itse paikalla.

Anna Liisa ei kuitenkaan tyydy vastaukseen: ”Te olette vastuussa siitä mitä Anjalle tapahtui, vaikka kuinka sanoisitte muuta. Te ette ehtinyt paikalle…Voitteko käsi sydämellä vannoa, että olisitte estänyt hirmuteon, jos olisitte ollut paikalla? Mihin te ette ehtinyt? Te ette ehtinyt tappamaan ja raiskaamaan Anjaa.”

”Minä en halua koskaan elämässäni nähdä teitä, Gilbert Weissenberg. En koskaan, muistakaa se. Jos minulla olisi nyt ase, minä tappaisin teidät.”

Myös Ilja Huotari on joutunut punaisten vangiksi, mutta hänet saadaan vapautettua. Ilja Huotari löytää Katrin ja Anna Liisan, ja he päättävät lähteä Sortavalaan.

Gilbert Weissenberg on kirjoittanut jäähyväiskirjeen, mutta Anna Liisa on polttanut lukematta: ”Jokin oli särkynyt ikuisesti.”

Kaarlo on lähtenyt. Anna Liisa ei halunnut nähdä häntäkään vaan olla yksin. Hän näkee painajaisia joka yö.

Lopussa Anna Liisa on Anjan haudalla: ”Mie tiijän, ettei sinun kirjeesi [jossa Anja oli kutsunut Anna Liisaa vierailulle] ollut ansa. Ainoa ansa on meidän elämämme. Anna anteeksi ihmisten julmuus.”

Romaanin todellisuustausta

Laila Hietamies on kertonut romaanin taustasta Suuren suomalaisen kirjakerhon painoksen (1993) alussa ja lopussa näin:

Kirjailija vieraili kesällä 1991 Uhtualla. ”Pistojärvellä näin erään pienen mökin pihapiirissä hautakummun, jota ympäröi vaaleansininen säleaita. Vanha nainen, joka asui kesät mökissä, kertoi muutamalla sanalla nuoresta naisesta, joka oli julmalla tavalla murhattu vuonna 1918.”

”Menin Vienaan tekemään kirjaa helmijoista, mutta näin kävi. Piti kirjoittaa tämä Vienan punainen kuu.”

”Sain sieltä myös vaikutteita henkilöhahmoihin. Luonnonlapsi Outin esikuva mm. poseerasi ja keikaili kaikessa kukkeudessaan venekuntamme miesväelle laiturista lähtiessämme.”

”Aniviisu ja isoisä olivat jo olemassa ja jäivät tähän tarinaan, vaikka kuuluivatkin alun perin ihan toiseen yhteyteen.”

”En voinut kehitellä kirjaani radikaalia loppuratkaisua. Ihmisten kohtalot jäivät avoimiksi kuten elävässä elämässäkin.”

Arvio romaanista

Vienan punainen kuu on poikkeuksellinen romaani sekä Laila Hietamiehen tuotannossa että suomalaisessa fiktiossa niin aiheensa kuin käsittelytapansa puolesta. Sodan jälkeen heimosodat olivat tabu, ja sotien välillä kuvattiin vain sankarillisia valkoisia ja sotarikokset olivat vain punaisten tekemiä.

90-luvun uuspatriotistisessa ilmapiirissä oli suositulta kirjailijalta kunnioittavaa kuvata suomalaisten käytöstä ”siirtomaaherroina” ja valkoisten sotarikoksia. Molemmat asiat tuomitaan yleisinhimisellä eettisellä perusteella. Muuten romaanissa ei oteta kantaa vaan tehdään ymmärrettäviksi henkilöiden erilaiset poliittiset ratkaisut.

Erityisen hyvin on kuvattu Anna Liisan joutuminen niin hullaannuttavan rakkauden valtaan, jossa järkevä ajattelu on mahdotonta.

Romaani olisi kuitenkin vaatinut syventämistä. Myöskään Anna Liisan ja isoisän siirtäminen toisesta tarinasta ei ollut kovin onnistunut ratkaisu.

Kirjailijasta

Laila Hirvisaari julkaisi suurimman osan tuotantoaan nimellä Laila Hietamies. Vuonna 2004 hän otti takaisin tyttönimensä Hirvisaari ja seuraavasta vuodesta alkaen hän julkaisi kirjansa tällä nimellä.

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelissa, joka käsittelee Lehmusten kaupunki -sarjan osia Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut.

Uusia tutkimuksia Vienan tapahtumista 1918

Nevalainen, Pekka: Lunastamaton Viena. Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. SKS 2022.

Vaara, Pekka: Viena 1918. Kun maailmansota tuli Karjalaan. Docendo 2018.

Vaara, Pekka: Viena 1919-1922. Kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Docendo 2020.

Jarl Hemmer: Mies ja hänen omatuntonsa

Jarl Hemmerin romaanin Mies ja hänen omantuntonsa päähenkilö Bro joutuu papiksi Viaporin vankileirille 1918. Voiko syyllisyyden ketjun katkaista?

Jarl Hemmerin romaani En man och hans samvete ilmestyi 1931 ja Eino Palolan suomennos Mies ja hänen omatuntonsa samana vuonna.

Vankileiriaihe oli arkaluontoinen valkoisessa Suomessa ja vieläpä aikana, jolloin Lapuan liike eli kukoistuskauttaan. Niinpä kirjailija yritti romaanin alussa olevassa lyhyessä kappaleessa torjua kuvitellun lukijan epäilyksiä korostamalla, että poliittinen puoli on kirjassa epäoleellinen ja käsitellä kärsimystä yleensä. Tällaiselle tulee löytymään kirjailijan mielestä ymmärtäjiä vasta seuraavan sodan jälkeen.

Itseään epäonnistuneena pitämä poika ja mies

Romaani jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on pappi Johan Samuel Strangin (myöhemmin nimeltään Bro) päiväkirja. Motto on Lutherilta: ”Jumala ei nosta montakaan puhdasta taivaaseen; useimmat on vedetty loasta.”

Päiväkirja alkaa vuodesta 1916, jolloin Strang on vankilassa, vieläpä papille häpeällisestä syystä. Päiväkirja on oikeastaan rippi, jossa Strang kertoo nuoruudenystävälleen Hastigille elämänsä tarinan.

Päähenkilön molemmat etunimet ovat raamatullisia. Johan eli Johannes on peräisin heprealaisesta nimestä Jochanan, joka merkitsee ”Jahve on armollinen”. Samuel on alkuaan hepreaa ja merkitsee ”Jumalan kuulema”.

Sukunimi Strang tarkoittaa tiukkaa. Se ei viittaa päähenkilön luonteeseen vaan tämän ankaraan lapsuuteen. Strang on menettänyt äitinsä kolmivuotiaana, minkä jälkeen isä on muuttunut hiljaiseksi ja harvapuheiseksi. Strang on ruma ja kömpelö ja oppikoulussa ”auttamaton häiriötekijä”.

Kouluaikana Strang kokee ensimmäisen ja ainoan rakkautensa, joka on lähinnä hänen omaa kuvitelmaansa, vaikka kaksi vuotta vanhempi Anders-veli hurmaakin tytön ja jättää sitten. Andersin etunimi perustuu kreikkalaiseen nimeen Andreas, joka merkitsee ”miehekäs, miehuullinen”, mikä ei tämäm eikä muidenkaan tapahtumien perusteella vastaa lainkaan tämän luonnetta.

Kouluaikana Strang ystävystyy Hastigin kanssa, vaikka he ovat erilaisia. Hastig, joka on nuoresta asti sekä uskonnollinen että moraalisesti esimerkillinen, alkaa opiskella teologiaa.

Strang taas opiskelee yliopistossa kirjallisuutta, mutta jälkimmäisen opinnot eivät edisty ja oman kuvauksensa mukaan hän vajoaa ”liejuun”. Kuten Salminen tiivistää, Strang uskoo ettei hän rumuutensa takia voi saada osakseen rakkautta, joten käy prostituoitujen luona.   

Kesälomalla Strang ystävystyy suutarinlesken kampurajalkaisen ja vesipäisen tyttärenpojan Johanneksen kanssa, joka on yksinäinen kuten hänkin. Huomattakoon että Strangin toinen etunimi on sama kun pojan. Mutta ylioppilaan kiinnostus Johannekseen aiheuttaa muiden poikien kateuden. Nämä kiusaavat ja lyövät Johannesta ja tämä kuolee. Havaitessaan, että hyvä teko aiheuttaakin pahaa, Strang joutuu kriisiin.

Strang alkaa opiskella teologiaa. Hän pitää Jeesusta ihmisenä, ”yhtenä meistä”, ei jumalana. Jeesuksen historiallisuus on hänen mielestään epävarmaa, evankeliumeissa on ristiriitaisuuksia ja lisäyksiä ja käännöksissä oli virheitä. Esimerkiksi säkeen ”Mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi, mutta saisi sielulleen vahingon” oikea käännös olisi: ”Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän voittaisi koko maailman, koska hänen kuitenkin pitää kuolla?” Säkeen ”Jumalan valtakunta on teissä” olisi pitänyt kuulua: ”Jumalan valtakunta tulee nyt heti, seuraavalla hetkellä se on keskellämme”.

Strangin opinnot venyvät, ja hän viettää jälleen ”huonoa elämää”. Kuten Salminen toteaa, Strangin sisällä on parantumaton halkeama. Hän on omaksunut ympäristönsä käsityksen, että nimenomaan seksi on syntiä. Hän soimaa itseään lakkaamatta, kun ei voi mitään vieteillään.   

Lopulta Strangin oman tulkinnan mukana synti – siis seksi – lakkaa kiinnostamasta. Strang valmistuu ja saa ensimmäisen työpaikkansa pappina. Ensimmäisessä saarnassaan hän kieltää niin perisynnin kuin Jeesuksen jumaluuden, kaksi kirkon keskeisintä oppia, ja hänet erotetaan pappisvirasta.

Pappi ja prostituoitu

Sen jälkeen Strang toimii saarnaajana. Sukupuolitautien sairaalassa hän tutustuu prostituoitu Elsiin ja myöhemmin tämän setään ajuri Aleksanteriin, joka vie asiakkaitaan bordelleihin mutta suhtautuu ankarasti Elsiin. Salminen näkee suorastaan dostojevkilaisena, että Strang etsiytyy ”sorrettujen ja solvattujen” luo, jotka hän näkee kaltaisinaan.

Sedän kuoltua Strang ottaa Elsin hoiviinsa. He asuvat samassa huoneessa, jossa on kangas näköesteenä, mutta esimerkiksi Elsin pukeutumisen äänet kuuluvat ja ruokkivat Strangin mielikuvitusta. Ei ihme, että Strang lopulta ”lankeaa”. Hän tarjoaa Elsille avioliittoa mutta ei halua enää maata tämän kanssa ennen sitä. Strangin naiskuva on mustavalkoinen: neitsyt ja huora.

Elsi lähtee taas kadulle. Strang seuraa häntä ja tappelee tämän asiakkaan kanssa. Seurauksena on vankeustuomio, josta lehdet ottavat kaiken irti.

Salminen toteaa, että vankila merkitsee pohjan saavuttamista. Salminen vertaa toisiinsa Brota Hemmerin romaanin Vaivaisukon morsiamen päähenkilön Anna Ringariin, jonka uskonnollisuus on virheetöntä ja tahdon hallitsemaa. Anna Ringar on rohkea johtajaluonne, joka tietää olevansa Jumalan valitsema ja elää moitteettomasti ja vapaana ruumiillisuudesta. Sen sijaan Bro kulkee huojuvasti tietä Golgatan kunniaan eikä ole mikään uskon jättiläinen. Hänelle ei lahjoiteta mitään varmuutta eikä ihmettä. Tie on Brolle tärkeämpi kuin päämäärä. Näin Hemmer saa Salmisen mielestä lujemman maaperän jalkojensa alle.

Dostojevskin lisäksi Bron taustalla on Salmisen mielestä Tolstoi. Kuten Bro, Tolstoikin jatkuvasti vuoroin lankesi ja vuoroin nousi, mutta ennen kaikkea hän – mitä Hemmer painottaa – kaipasi oikeudenmukaisuutta. Hemmer on arvostellut sitä, että vanheneva Tolstoi vihasi sukupuolielämää eikä myöntänyt ”tervettä Erosta” edes olevan olemassa, mutta myös edellinen piirre yhdistää Salmisen mielestä Tolstoita ja Brota.

Valkoinen näkemys sisällissodasta

Tämän jälkeen ensimmäisessä osassa seuraavat luvut Vuosi 1917 ja Vuosi 1918. Ne käsittelevät päiväkirja muodossa vallankumouksen ja sisällissodan vaiheita Helsingissä.

Hastig on auttanut Strangin takaisin papin työhön. Strang on muuttanut nimensä Broksi, joka tarkoittaa siltaa.

Brota kauhistuttavat murhat marraskuun suurlakon aikana. Taustalla on sivistyneistön yleinen pettymys kansaan, joka ei muistutakaan Runebergin henkilöhahmoja. Kokemus köyhistä ja sorretuista saa Strangin ymmärtämään näiden katkeruuden, mutta yhteistyössä venäläisten kanssa kulkee raja: ”Onko tämän kansan toinen puoli todella maankavaltajia ja petoja?”

Sisällissodan aikana Bro ja Hastig rukoilevat ”palavasti” voittoa valkoisille: ”rukoilimme joka miehen, joka kiväärin puolesta, aina Pohjanlahdesta Karjalan tiettömille saloille saakka.”

Kapinan alussa Bron veli, Ristan kartanon omistaja Andreas pakenee kotoaan ja piiloutuu, mutta hänet löydetään ja surmataan. Saatuaan punaisilta luvan käydä veljensä kartanossa Bro näkee siellä Andreaksen sängyn säpäleiksi hakattuna ja ihmettelee mikä on aiheuttanut tällaisen järjettömältä näyttävän teon.

Andersin kuolema innoittaa Bron saarnaamaan julkisesti valkoisten voiton puolesta, ja jälkeenpäin häntä varoitetaan menemästä kotiin.

Voitonparaati aiheuttaa hurmiotilan

Toisen osan nimi on Suuri päivä. Sen motto on Bertel Gripenbergin runosta ”Suomen armeija, kauan / salassa uneksitt

Tämä osa on kolmannessa persoonassa. Se tapahtuu 16. toukokuuta 1918, jolloin valkoinen armeija piti kenraali Mannerheimin johdolla voitonparaatin Helsingissä.

Paraatia katsellessaan Bro vaipuu suorastaan hurmioon: ”Nyt oli kaikki kauhea voitettu, kerta kaikkiaan – nyt alkaa säteilevä uusi elä

Pitkänsillan toisella puolella Bro ei kuitenkaan voi havaitsematta, että tunnelma on toisenlainen.

Hastigilta, joka on pappina punaisten vankileirillä Viaporissa, tulee viesti, että hän tarvitsee Brota, ja tämä matkustaa laivalla Viaporiin.

Viaporin vankileiri

Kolmas osa Gehenna ja valonsäkeet tapahtuu Viaporissa. Motto on Augustinukselta: ”Jos Jumala on – niin mistä on paha tullut? Mutta jos häntä ei ole – niin mistä on hyvä tullut?”

Kerronta on kolmannessa persoonassa. Bro nähdään nyt pääosin ulkopuolelta: kuvataan hänen sanojaan, tekojaan, mutta vain satunnaisesti hänen ajatuksiaan. Toisaalta Bron kanssakäymisessä muiden kanssa käy ilmi, miten nämä näkevät hänet, joten ei enää olla vain sen varassa miten hän näkee itsensä.

Bro tuntee, että hänen ja vankien välillä ”on läpipääsemätön muuri. Hän ihmetteli, johtuiko se siitä, että hän ajatteli [veljeään] Andreasta. Ehkäpä he vaistomaisesti tunsivat, että hänen myötätunnollaan oli määrätyt ehdot? Saattoihan olla niin, että juuri joku näistä kuului hänen veljiensä murhaajiin”.

Pitempään Viaporissa ollut Hastig kokee itsensä voimattomaksi niin viranomaisten kuin vankien suhteen: ”Olen puhunut liikuttavasti viranomaisille, tuomioistuimille, komendanteille – minulle vastataan, että oikeuden täytyy tehdä tehtävänsä, hyvästi! Olen kulkenut onnettomien parissa – minua väistetään kuin inhottava valehtelijaa, spitaalista. Vain muutamien kaikkein kurjimpien luo saattaa päästä, melkein salaa, ymmärrätkö? Mutta ei suinkaan rohkeimpien ja arvokkaimpien luo, se on hirveätä! Ne sylkevät kasvoihin. Sama kivikova vastarinta sekä voittajien että voitettujen parissa Nyt en jaksa enää!”

Hastigin sukunimen merkitys ”nopea” osoittautuu nyt enteelliseksi: hänellä ei ole sinnikkyyttä kestää koettelemuksia. Hän on omaksunut liian helposti uskonnolliset vakaumuksensa tuntematta koskaan epäilyksiä. Nyt vasta hän kysyy: ”Miksi, Bro, täytyy hänen ihmiskuntansa kärsiä niin kauheasti?” ja ”Miksi Jumala ei anna kaikille ihmisille samaa käsitystä oikeasta ja väärästä?”

Lääkäri ja komendantti

Bron ja Hastigin lisäksi vankileirin oloista keskustelevat lääkäri Ceder ja komentaja Palsta.

Lääkäri Ceder on maallistunut ja sanoo suhtautuvansa elämään fysiologisesti. Kun Hastig huomauttaa ”rakkauden mysteeristä”, lääkäri kommentoi: ”Syntyy uusi elämä, kun vain kaksi sopivaa ruumista paritetaan. Mitään rakkautta ei siihen tarvita, ei edes sympatiaa.” Lääkäri väittää ettei ole koskaan rakastanut ketään. Hänen mielestään ihmiskunta on niin kelvoton, että ansaitsi totaalisen tuhon.

Lääkärin teot ovat kuitenkin vastoin hänen kovia sanojaan. Brokin oivaltaa, ettei lääkäri ole sydämetön: tämä soittaa iltaisin viulua ja kohtelee hienotunteisesti tyttöä, josta myöhemmin enemmän.

Komendantti Palsta vetoaa lakiin ja järjestykseen, jonka perusteella kaikki on päivänselvää: on kukistettu ”rosvokapina” ”valtiota vastaan, jolla on kansan valitsema hallitus”, eikä sellainen ”saa tapahtua ilman jälkiseurauksia”. On valitettavaa, että ”on puhjennut nälänhätä ja tauteja”, minkä takia ”tuhoutuu osa verraten kunnollisiakin aineksia”, ”Mutta emmehän voi loihtia leipää ilmasta nälkäänäkevässä maassa.” Sitä, että vankileireille oli kielletty lähettämästä paketteja, ei mainita.

Bron mielestä ”Nyt ei ole enää kyse poliittisista mielipiteistä, vaan kärsivistä ihmisistä.”

Komendantti katsoo syyn kärsimyksiin olevan kapinallisten oma. Hän vetoaa myös siihen, ettei valkoisen puolen kaatuneiden ja murhattujen äitien, leskien ja orpojen kärsimyksiä saa sivuuttaa. Tähän Hastig huomauttaa: ”Vaan sen sijaan luoda uusia leskiä ja orpoja, jotka puolestaan vaativat kostoa. Pahan rengas on loputon.”

Tyttö vie ruokaa isälleen

Bro tutustuu pieneen tyttöön, joka hänestä ”Tuntuu kuin hän olisi saanut pikku Johanneksen takaisin toisessa olomuodossa, kuin hänen hukkaanmenneellä elämällään taas olisi aivan selvä tarkoitus.”

Kun Hastig syyttää Jumalaa siitä, että tämä antoi ”kaiken tämän tapahtua”, Bro taas sanoo, että ”kaikessa tässä vaikeassa minun uskoni alkaa kasvaa.” ”Näin kauheita kärsimyksiä ei voida kärsiä turhaan. Näin suuret asiat eivät voi olla tarkoituksettomia.”

Tyttö on ollut Hastigin ainoa valonsäde, mutta kun hän on huomannut tytön varastavan, hän  on asiasta iloinen, sillä se todistaa hänelle perisynnin olemassa olon – ei ole yhtään puhdasta ja hyvää olentona, vaan myös lapsi on turmeltunut. Bro huomauttaa, että tyttö varastaa ruokaa vankileirissä olevalle isälleen – tapahtuma siis todistaa juuri päinvastaista!

Siinä missä Hastig näkee ikkunasta pelkkää surkeutta, Bro näkee tovereiden auttamista.

Hastigin ja Bron ratkaisut

Hastig ilmoittaa komendantille, että hän ja Bro kieltäytyvät olemasta läsnä teloituksissa. Komendantilla ei ole mitään tätä vastaan: säännöt täytetään, kun linnoituksessa on pappi. Hän kieltää vain pappeja poistumasta.

Hastig ei kestä enää vaan pyytää lääkäriä auttamaan pakenemaan linnoituksesta, ja lääkäri suostuu.

Sen sijaan Bro jatkaa työtään kuolemantuomittujen parissa.  

Hän kertoo komendantille Hastigin karanneen, jolloin komendantti vaatii Brolta kunniasanaa, ettei tämä lähde Viaporista – vaihtoehtona on ”sotilaallinen valvonta”. Bro lupaa: ”Jään tänne Viaporiin. Kunniasanani saatte. Mutta enempää en lupaa.”

Tyttö sairastuu vakavasti ja sanoo houreissaan: ”Terveisiä isälle!” Bro päättää viedä terveiset perille. Hän saa lääkärin auttamaan itseään pääsemään leiriin vankina.

Bro perustelee ratkaisuaan Jeesuksen seuraamisella: tämäkin menisi kurjimpien luo. Seurauksia hän ei pelkää: ”Oppilaalle riittäköön se, että hänelle käy samoin kuin hänen mestarilleen.” Hän kieltää haluavansa pyhimykseksi tai parantaa tiliään: ”tahdon vain saada rauhan omalletunnolleni.” ”Minulla ei ole velottavana mitään, vain suoritettavana yhteinen lasku…”

Hän kehottaa lääkäriä katsomaan takkiaan: ”Elämäni on yhtä arvoton kuin se. Yhtä likainen ja reikiä täynnä. Enkö saa heittää sitä rääsyä edes ainoaan puhdistavaan tuleen? – – Tässä minulla on lopultakin mahdollisuus sovittaa mitä olen rikkonut ja kenties lohduttaa jotakuta.”

Tytön isä ja koston kierteen katkaiseminen

Kun vankien joukossa olevalta Brolta kysytään nimeä, hän vastaa: ”Olen ihminen”. Leirissä häntä kutsutaan Pikku-Jeesukseksi.

Bro hakeutuu samaan vankiryhmään johon tytön isä kuuluu. Tämä on ”hyvin jokapäiväinen ihminen, hänessä oli herrasväen kuskin arvokkuutta, mutta hänessä näytti nyt piilevän viha, joka oli juurtunut syvälle hänen yksinkertaiseen olemukseensa”.

Kun Bro ja isä odottavat yhdessä tietoa siitä, mihin tytön sairaus johtaa, Bro kysyy: ”Tuo tyttösi…odotatko häntä itseään vai hänen ruokakääröään?” Isä vastaa: ”sitä minäkin usein kyselen itseltäni.”

Isä kertoo ettei tiedä, onko tyttö hänen. Hän kertoo palvellessaan kuskina Ristan kartanossa. Isäntä tarjosi hänelle vaimoksi kaunista karjapiikaa, jonka oli tehnyt raskaaksi, ja lupasi kaksinkertaistaa palkan. Lapsi kuoli syntyessä mutta kaksinkertainen palkka jäi. Vaimo oli ahkera eikä tässä ollut muutakaan vikaa. Mutta eräänä yönä kuski näki vaimonsa hiipivän pois isännän makuuhuoneesta. Isäntä tarjosi kuskille jälleen rahaa, mutta kuski otti lopputilin ja muutti pois. Pari sai viisi lasta, joista vanhin oli tyttö, joka syntyi puoli vuotta muuton jälkeen. Isä ei tiedä onko tyttö hänen, uskoo että tämä on isännän siittämä.

Bro sanoo: ”Eihän sinun tarvitse tietääkään. Lapsi on tehnyt sinut isäkseen. Sen sinä ainakin tiedät.”

Kapinan aikana tytön isä kertoo menneensä muiden punakaartilaisten kanssa kartanoon, mutta kun herra oli kadonnut, hän rikkoi vuoteen.

Bro ehdottaa isälle näkökulman vaihdosta: ”Mutta ajattelehan…jos asianlaita onkin niin kuin luulet…jos saat kiittää sitä sänkyä parhaasta lapsestasi?”

Bro muistuttaa myös, ”että maailma on täynnä vääriä ketjuja. Ne ulottuvat elämästä elämään, teosta tekoon, ne kiertyvät ympärillemme ja tukehduttavat meidät ja tekevät meidät vangeiksi. Jokainen rengas niissä synnyttää heti uuden renkaan, ne kasvavat äärettömiksi kirouksen ketjuiksi, ja renkaitten nimenä on syyllisyys, viha, kosto…Eikö ihmisen asiana täällä elämässä ole tehdä loppu vankiketjusta?”

Kun isä kysyy ”Kuinka siitä tehdään loppu?” Bro vastaa: ”Se katkaistaan. On olemassa kirves, joka on maailman pehmein, mutta samalla terävin. Sen nimi on anteeksiantamus. Vapahtajamme antoi sen aseen käsiimme.”

Mutta isä ei ”voi antaa anteeksi sille ihmiselle [jonka kanssa hänen vaimonsa oli maannut]. Nyt kai hän on yksi pyöveleistämme ja tuomitsee meitä.” Bro kertoo, että isän vihaama mies on kuollut, ja paljastaa että kyseessä on hänen veljensä.

Vihdoin tyttö tulee ja heittää isälle ruokapaketin. Bro kysyessä ”Nyt sinä kai annat anteeksi?” isä nyökkää.

Huomattakoon, että toisin kuin kaikilla muilla henkilöillä tytöllä ja tämän isällä ei ole nimeä. Siksi he tuntuvat abstraktioilla, jotka ovat olemassa ennen kaikkea Bron kehitystä varten. Tyttö muistuttaa melkein enkeliä, sillä hänen rakkautensa isään on pyyteetöntä. Nimenomaan hän vaikuttaa ratkaisevasti sekä Brohon että isään.

Sijaisuhri

Yksi vangeista on tuomittu kaksoismurhasta kuolemaan, mutta kadonnut leiristä. Vänrikki päättää omin päin, että tilalle tulee yksi samasta ryhmästä, jossa Bro ja isä ovat. Suoritetaan arvonta tikuilla, jossa arvonnan järjestävä vanki huijaa omaksi edukseen mutta Bro hävitäkseen ja pelastaakseen tytön isän.

Bron jäähyväissanat isälle kuuluvat: ”Älkää kostako puolestani. Älkää milloinkaan kostako!”

Lääkäri Ceder tunnistaa Bron teloitettujen joukosta ja haluaisi pelastaa tämän ilmoittamalla tämän henkilöllisyyden, mutta tottelee lopulta Bron kieltoa ajatellen: ”Kun ihminen sielustaan ja sydämestään rukoilee saada kuolla ja esittää niin järkkymättömän perusteen…ja kun muussa tapauksessa joku toinen olisi saattanut kuolla…”

Bro lähettää lääkärin kautta terveiset Hastigille: ”sanokaa, että kärsimys on pahinta katselijalle. Se ei ole niin käsittämätöntä, kunhan vain itse on kestänyt sen.”

Jälkeenpäin lääkäri kertoo totuuden komendantille: ”Ei, hän [Bro] ei rikkonut sanaansa. Hän ei paennut täältä ulos. Hän pakeni sisäänpäin.”

Komendantin ajattelee luonteensa mukaisesti vain sitä, ettei ulkonainen kuva tärvelly: ”Jos se on totta, niin asia on vaiennettava, ehdottomasti. Muuten tulee skandaali.”

Tähän lääkäri toteaa: ”Sellaiset ihmiset kuin hän aiheuttavat täällä maan päällä aina skandaaleja. Mutta ehkäpä…niin, kukapa sen tietää…” Bro on siis ainakin havahduttanut lääkärin maailmankatsomusta.

Arvio

Kirjailijan alkulause, että kyse on kärsimyksestä yleensä, tuntui aikoinaan väistelyltä, mutta nykyään, kun vuoden 1918 leirejä on tutkittu ja niistä on myös tehty realistisia fiktiivisiä kuvauksia, romaania voi lukea juuri näin.

Mies ja hänen romaaninsa ja siitä tehdyn Toivo Särkän ohjaaman elokuvan 1918 – mies ja hänen omatuntonsa voima on muualla: päähenkilö Bron ratkaisu tekee edelleen vaikutuksen.

Tietenkin voi sanoa, ettei tällainen henkilökohtainen uhraus muuttanut kokonaistilannetta Viaporin leirissä. Juutalainen sanonta kuuluu kuitenkin: ”Se, joka pelastaa yhden ihmisen hengen, pelastaa koko maailman.”

Olen käsitellyt enemmän Bron ratkaisua Sally Salmisen romaania Hiekalle rakennettu käsittelevän blogiartikkelini lopussa.

Kirjallisuutta

Salminen, Johannes: Jarl Hemmer. En studie i liv och diktning 1893-1931. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland nr. 354. Svenska litteratursällskapets i Finland förlag 1955.

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen Kielon jäähyväiset on romaani kahden nuoren naisen kokemuksista lottina, mutta teoksessa kuvataan myös venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa ja suomalaisten suhteita itäkarjalaisiin miehitysaikana 1941-44, partisaanien hyökkäyksiä ja suomalaisten punaisten kohtaloa Stalinin vainoissa.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja kuvaa kahden eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan suvun naisten vaiheita 1910-luvulta 1960-luvulle. Joka osassa vaihtelee kahden sankarittaren minäkerronta. He ovat joko olleet ystäviä nuoresta asti tai sitten löytävät toisensa varhaisaikuisuudessa, vaikka heidän välillään on myös skismaa poliittisista tai henkilökohtaisista syistä.

Sukujen kotipaikka on lähellä Oittia sijaitseva kylä, jossa kartanonomistajalla on ennen itsenäistymistä torppia ja myöhemminkin tehdas. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla (1998) torpparisuvun edustajia osallistuu punaisten puolella sisällissotaan, mutta he eivät ole kaikkein jyrkimpiä vaan pelastavat teloitukselta kartanonomistajan, joka vuorostaan hakee työntekijöitään leiriltä.

Romanssi kakkossijalla

Sarjan kolmas osa Kielon jäähyväiset (2000) alkaa viimeisenä rauhan kesänä 1939, jolloin päähenkilöt Kristiina Forsberg ja Hanna Lönn ovat 21-vuotiaita.

Hanna on torpparin tyttären avioton tytär, jonka isäpuoli on ottanut omakseen. Hän työskentelee Helsingissä tarjoilijana ja seurustelee tanssiorkesterin viulistin Paavo Harakan kanssa. Suhde kuitenkin kaatuu miehen epäluotettavuuteen, jonka aiheuttaa liiallinen alkoholin käyttö. Hanna huomaa olevansa raskaana ja aikoo hankkia abortin. Sellainen ei naistenromaanissa käy, joten aie keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, mutta järkytys johtaa keskenmenoon. Kotinsa menettänyt Hanna palaa kotiin.

Kristiina on tuore ylioppilas ja salakihloissa lääkäriksi opiskelevan Matti Larvalan kanssa. Kihlaus julkistetaan Matin tullessa lomalle talvisodan jouluna. Pian sen jälkeen Matti kaatuu. Martin kaaduttua Hanna estää Kristiinaa tekemästä itsemurhaa.

Jatkosodan aikaisella lottakomennuksella Äänislinnassa Hanna tapaa uudelleen Paavon, jonka orkesteri on viihdytyskiertueella. Paavo on talvisodan aikana ryhdistäytynyt ja pyytää nyt Hannalta käytöstään anteeksi. Pari vihitään, mutta pian partisaanit hyökkäävät Paavon orkesteria kuljettavan auton kimppuun. Kun Paavon ruumista ei ole löydetty, hänen kohtalonsa on pitkään auki.

Nyt Kristiina huolehtii vuorostaan shokkiin joutuneesta Hannasta: toimittaa tämän ensin synnyttämään Äänislinnaan ja sitten vauvan kanssa kotiin Koskivuorelle.

Itä-Karjalassa Kristiina tutustuu kansakoulunopettaja Väinö Pirttikoskeen, joka opettaa itäkarjalaisia lapsia mutta myös kerää ja tutkii satuja. Suhteen kehitystä estää pitkään Kristiinan suru, mutta lopulta pari vihitään Koskivuorella kesällä 1943.

Moraalin suhteen sankarittarilla on sikäli eroa, että Hannalla seksi kuuluu jo vakinaiseen seurusteluun, Kristiinalla vasta julkisen kihlauksen jälkeen, molemmilla kuitenkin vain rakkauden yhteyteen.

Lotat kotiseudulla

Kesällä 1939 Kristiina on muonittajana Kannaksen linnoitustöissä. Hän loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu kotiin toipumaan.

Kylän vanhapiikaopettaja ja lotta-aktivisti Laina Aaltonen on jo YH-aikana kerännyt vaatteita ja kenkiä joka talosta. Sodan sytyttyä Kristiinan äiti Saara taas läpi kartanon liinavaate- ja vaatevaraston evakkoja varten. Kun juna Karjalasta saapuu, lotilla on kaikki valmiina eikä tomera Laina kuuntele isojen isäntien valituksia majoituksesta.

Talvisodan aikana Kristiinasta ja Hannasta tulee kotipaikkakunnallaan ilmavalvontalottia. Työ ei ole vain raskasta vaan vaarallista: kerran tornin juurella uhkaa desantti.

Suvun punaisesta taustasta huolimatta Hannan sisarukset ovat sotilaspojissa ja pikkulotissa sekä 19-vuotias veli rintamalla.

Lottien koulutus

Kristiina menee kurssille, jossa Tuulikki Strömmer eli Tykki kouluttaa ”lottia, jotka keskellä korpeakin kykenivät ruokkimaan satoja miehiä hätätilassa vaikka pelkillä marjoilla ja riistalla. Siksi oli opeteltava metson kyniminen ja kettupaistin liotus, siksi sahasimme hampaat irvessä jäätynyttä lehmänruhoa opiston liiterissä, siksi hiihdimme viidentoista kilometrin päähän soppahinkki selkärepussa ja keitimme talvipakkasessa puuroa opiston suuren pihakuusen alla.”

Tykin periaatteena on, että ”kun sota alkaa ja te lähdette miesten mukana etulinjaan, siellä ei ole kantajia eikä kaakelilattioita. Mitä paremmin te selviydytte omin voimin, sitä enemmän teitä kunnioitetaan. Emme me mene sinne pojille taakaksi vaan heidän avukseen!”

Yksi lotista huomauttaa, että ”Strömmeri sanos jot KUN se sota alkka”, ja toinen lotta toteaa: ”Totta maar se ny alkka”.

Kristiina palaa kotiin, mutta kesäkuun puolivälissä 1941 tulee kutsu Luumäelle. Hyökkäysvaiheen aikana tunnelma lottaporukassa on hyvä, vaikka työ on rankkaa ja vaara on lähellä.

Venäläisten siviilien leiri  

Vallatussa Petroskoissa, jonka nimi pian muutetaan Äänislinnaksi, lotat majoitetaan taloon, jossa naapurina on viisikumppinen Nastja Petrovna. Tämä halutaan lähettää siviiliväestön keräilypaikalle, mutta Kristiina ja toinen lotta Rauni vastustavat, koska tarvitsevat vieraassa kaupungissa opasta.

”Nastja kertoi surullisia tarinoita neuvostovallan alla. Mies ammuttiin jo kymmenen vuotta sitten ja kaksi vuotta takaperin vietiin poika.”

Lottatoveri Rauni arvelee Nastjan valehtelevan, mutta se ei Kristiinaa järkytä: ”Totta kai hän puhuu sitä mitä luulee meidän odottavan – – Mitä väliä sillä on, mihin Nastjan mies kuoli, viinanko vai teloituksiin. Tai onko Nastjan Stepan Siperiassa vai Puna-armeijassa. Nastja on yksin. Hän tarvitsee meitä yhtä paljon kuin me häntä.”

Seuravana päivänä keskustelun kuullut Nastja tulee kiittämään Kristiinaa ja lisää: ”kaikissa meissä on hyviä ja pahoja. Ei hänkään kaikkia ruotzeja tuomitse sen mukaan, miten valtaajat täällä riehuvat ja ryöstävät.”

Hannan ja Kristiinan tiet kohtaavat uudelleen Äänislinnassa, kun Hanna on saanut määräyksen kanttiinilotaksi.

Lotilta alkaa kadota villavaatteita, ja Hanna tajuaa, että syyllinen on Nastja. Tämä paljastaa syyn: hänen naapurinsa, venäläinen opettaja Vera ja tämän pienet lapset on viety keskitysleiriin. Hanna näkee piikkilangan takana nälkiintyneen lapsen ja järkyttyy, mutta hänen lottatoveriensa reaktio on erilainen: Aune toteaa että ”Nehän ovat ryssiä” ja Rauni sanoo ”Olen minäkin kuullut, että ne on koottu leirille sitä varten, että keväällä on helpompi lähettää Venäjälle”.

Kristiinakin selittää, että ”venäläiset ovat täällä vuosikausia sortaneet karjalaisiksi. Ja ne on kasvatettu kommunisteiksi kaikki. Ei niistä koskaan saisi kunnon suomalaisia.”

Hanna ei anna periksi: ”Ai se pikkupoikakin, joka seisoi piikkilangan takana? – – Ja pikkuveli, joka on jäätynyt laveriin kiinni?”

Kristiina antaa periksi ja ehdottaa, että puhumista kenttäpapin tai valistusupseerin kanssa. Sotilaspastori Elias Simojoki esiintyi jo sarjan toisessa osassa Ruiskukkasepple (1999), jossa Kristiinan Anna-sisar ihastui tähän palavaan AKS:läiseen, joka näytti oikean luonteensa osallistumalla Hannan vaarin ja sedän kyyditykseen. Simojoki on entisensä, mutta tämän seurassa ollut nuori upseeri neuvoo puhumaan kapteeni Miettiselle.

Miettinen innostuukin Nastjan sukujuurista, joista löytyy kuuluja runonlaulajia, ja näin Nastja saa tilaisuuden puhua ”kälyraukkansa” puolesta. Hanna on näet neuvonut Nastjaa kutsumaan Veraa kälykseen.

Vera ja pojat pääsevät leiriltä. ”Mutta ei Vera ruvennut meitä nöyristelemään”. Rauni arvelee Veran olevan politrukki, mikä tuntuu tuossa vaiheessa ennakkoluulolta.

Veran ja lasten tulo kylmentää lottaporukan välit. Varsinaista epäsopua ei ole, mutta iltaa ei enää istuta yhdessä.

Seesjärvellä kanttiininpitäjänä

Äänislinna alkaa ahdistaa, sillä meno on ”kuin villin lännen kaupungissa. Niinpä kun rajatoimisto avaa kanttiineja pohjoiseen, Kristiina ja Hanna lähtevät Seesjärven rannalla sijaitsevaan Seeslahden kylään, jossa on viestikeskus ja pieni tukikohta. Viestikeskuksessa on myös lottia.

Kristiina ja Hannan kanttiini on samassa talossa kuin kanttiini on koulu, jossa Väinö Pirttijärvi opettaa paikallisia lapsia ja jossa kaikki kolme asuvat. Yhteistyö syntyy luonnollisesti: ”Isommat pojat tekivät välitunnilla pilkkeitä, että saatiin liesi aamuisin syttymään. Kun ruokaa oli niukasti, sovittiin opettaja Pirttikosken kanssa, että hän voi syödä kanttiinissa kaikki ateriansa ja lapset saavat meiltä yhden lämpimän aterian päivässä. Sitä varten oli myönnetty oma muonakiintiönsä. Kristiina ja Pirttisalo keksivät, että isommat tytöt saivat vuorotellen auttaa meitä keittiössä.”

Kun Väinö käy Äänislinnassa, lapset saavat lupaa koulusta, ”mutta kun ruokatunnin aika tuli, ne ilmestyivät norkoilemaan kanttiinin ovensuuhun. Eihän niitä voinut nälkään jättää. Me laitoimme kaurapuuron porisemaan ja syötimme koko joukon. Niillä ei kotomaan ollut kai riittävästi ruokaa kellään, sillä täälläkin oli syksyn sato jäänyt pahasti sotimisen jalkoihin.”

Lisäksi Kristiina ”toimi epävirallisena terveyssisarena täällä. Jakoi täipulveria ja hoiteli jodilla haavoja, kun ne tahtoivat liassa ruveta märkimään.”

Suomalaisten vallalla on siis hyviäkin puolia niille, joita pidetään kielen takia ”omina”. Niinpä kun Hanna palaa vihkimatkalta Äänislinnasta, kylän naiset lahjoittavat hänelle itsekudotun liinan.

Opetuksen sisällöstä ei kerrota mitään, joten lukija ei saa tietää, miten ”propagandistista” se on. Sen sijaan kerrotaan Pirttijärven ahkerasti järjestämistä juhlista, joissa ohjelma on samanlaista kuin suomalaisissa kouluissa: esimerkiksi joulujuhlassa on enkeleitä. Yleisöä tulee juhliin vuosi vuodelta vähemmän, ja lopulta lapsia jää koulusta pois, kun paikalliset ymmärtävät vallan pian vaihtuvan.

Suomalaisten punaisten kohtalo

Kun Väinö huomaan oppilaansa Sirkan varastavan vanikkaa, Kristiina ja Hanna lähtevät Väinön kanssa tytön kotiin katsomaan, ”tarvittiinko siellä ruuan apua.

Kurjassa mökistä löytyy laiha nainen, joka yskii verta – hän sairastaa siis tuberkuloosia. Nainen paljastuu Hannan äidin sisareksi ja Kristiinan Anna-sisaren nuoruudenystäväksi Elina Koivikoksi.  Sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele kuvattiin, miten Elina rakastui Otto Mäntylään, joka oli lähetty Neuvosto-Karjalasta Suomeen agitaattoriksi, ja loikkasi tämän kanssa rajan taa.

Kristiina soittaa Koskivuorelle, ja Anna-sisar miehensä Leo Somerin kanssa järjestää Elinalle ja Sirkalle luvan muuttaa Suomeen.

Elina kertoo Hannalle omasta ja miehensä Oton kohtalosta: he olivat toimineet opettajina järven toisella puolella Selkissä, kunnes heidät oli pidätetty yhtenä päivänä kesken koulunpidon ja viety Petroskoihin. Yksivuotiaan Sirkan olivat naapurit Oleksi ja Maria olivat hakeneet luokseen ja väittäneet tyttären lapseksi.

Elina oli joutunut raatamaan neljä vuotta metsätyömaalla, jossa hän oli saanut tuberkuloositartunnan. Sitten hänet oli yllättäen vapautettu, ja hän oli vaeltanut metsiä myöten Selkiin, jossa Sirkka ei enää tuntenut äitiään.

”Niin kauan me selvisimme jotenkuten, kun Oleksi ja Maria olivat elossa – – Käytiin kalassa ja poimittiin marjat ja sienet.” Sitten Maria oli kuollut, eikä Oleksi ollut jaksanut elää ilman vaimoaan vaan tehnyt itsemurhan. Naapurit olivat väittäneet, että Elinan oli myrkyttänyt vanhan parin saadakseen mökin itselleen.

”- Ei ne pahoja ihmisiä olleet – – Mutta kun vihaa oli lietsottu vuosikaudet, meitä syytetty joka asiasta ja kuka tahansa sai tappaa suomalaisen, ei siitä perään huudeltu.”

Eräänä yönä Elina oli soutanut veneellä itsensä ja tyttärensä järven poikki. Hän oli aikonut Petroskoihin, mutta jäänyt Seeslahteen, jossa oli saanut yösijan ja ruokaa Senjalta.

Senjan poika oli ollut samalla leirillä kuin Otto. ”Niitä oli ollut isompi porukka, joka yritti karkuun. Oton olivat ampuneet aidan luokse.”

” – Vaikka parempi se oli niin. Ei Otto kumminkaan olisi jaksanut elää, kun toverit sen olivat pettäneet sillä lailla.”

Suomessa Elina pääsee parantolaan. Sirkka asuu isoäitinsä luona ja käy koulua.

Kansanrunoja useista kylistä kerännyt Väinö toteaa suomalaisista punaisista: ”Toisia muistetaan hyvällä ja toisia pahalla.”

Voiko paikallisiin luottaa?

Vielä yksi puoli suomalaisten ja paikallisen väestön suhteista kerrotaan, kun Kristiinan pikkuveli Johannes vie sisarensa Äänislinnassa ihastuksensa Larissan kotiin. Larissan äiti ”oli ystävällinen mutta vähän pidättyväinen. Ei liehakoinut sillä tavoin kuin Nastja ja Seeslahden mummot.”

Kun Kristiina kysyy, onko Johannes antanut Larissalle ruokaa tai rahaa, veli loukkaantuu: Larissa ei ole ”sellainen” ja suhdekin on viaton, vain suudelmien asteella.

Kristiina rauhoittelee: ”Eihän siinä mitään pahaa ole” ja myöntää Larissa olevan ”suloinen tyttö”. ”Mutta Irina-rouva on kyllä selvästi laskenut kaiken jo etukäteen.”

Johannes kertoo perheen olevan ”sivistyneitä ihmisiä. Larissakin on ylioppilas, tahtoo lukea lääkäriksi ja pojat, nekin ovat niin lahjakkaita.” Perheen isä on, insinööri, on viety väkisin puna-armeijaan. Kristiina on skeptisempi: ”Ja todennäköisesti [isä on] korkea-arvoinen puna-armeijan upseeri”.

Kristiina varoittaa Johannesta varomaan sanojaan: ”Älä puhu joukoista tai paikoista tai mikään, mikä ei saa joutua vihollisen tietoon.” Realistisesti Kristiina toteaa: ”Totta kai he pitävät omiensa puolta!”

Partisaanien isku

Lotille on annettu neuvo, ettei metsään saa mennä ilman vartiomiestä, mutta Kristiina ja Hanna uskovat, ettei läheisessä mustikkametsässä ole vaaraa. He erehtyvät, ja joutuvat partisaanien vangeiksi. Onneksi Hanna tunnistaa joukon johtajan Taisto Niiniluoman ja tämä hänet. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla kuvattiin, miten Kristiinan äiti Saara esti Hannan isää Taisto Niiniluomaa ottamasta Hanna-vauvaa ja tämän äitiä Vappua mukaansa, kun punaiset pakenivat sisällissodan tappion jälkeen rajan yli.

Taisto on vihainen Hannan lottapuvusta, mutta ei voi tapattaa tytärtään. Kun Hanna ja Kristiina jätetään sidottuina puuhun, Taisto antaa puukon Hannan käteen, ja partisaanien lähdettyä he pääsevät vapaaksi.

Sotilaille he kertovat valikoitu tarina: ”Nähtiin desantteja ja painuttiin niitä piiloon. Ne heittivät käsikranaatin jälkeen. Lopulta päästiin alas rantaan.”

Vain keskenään ystävykset voivat puhua kokemastaan keskenään:

”- Kädellä painoivat suuta ja kun huusit, ne löivät, että minulta pääsi ääni, Kristiina sanoi huokaisten. – Ne olisivat raiskanneet minut kaikki, ellei isäsi olisi tullut.

– Minä olisin lähtenyt juoksemaan ja antanut niiden ampua meidät, tunnustin suoraan. – Mutta jalat eivät kantaneet.”

Kotirintama ei ymmärrä

Jouluna 1941 Kristiina pääsee kotiin lomalle, mistä kertoo Hannalle: ”En minä osannut kotona olla – – Kaikki oli niin…pientä jotenkin. Ihmisten puheet ja mitä ne murehtivat. Sekin loukkasi, kun oli niin paljon ruokaa ja vaatetta. Vaikka kuinka yritti ajatella, että ne oli panneet minun takia parastaan, niin silti tahtoi pala takertua kurkkuun.”

Hanna vastaa: ”- Ne on mustasukkaisia sodasta – – Ihan totta. Pelkäävät, että me viihdytään täällä liiankin hyvin.”

Lottien ompeluseurassa Kristiina oli puhunut ”kuin joku TK-tyyppi”, ”miten Ääninen on mahtava ja kaupunki surullisella tavalla kaunis…”

Kristiinan ja Väinön häissä Koskivuorella morsiustyttöinä ovat Kristiinan siskontyttö Eeva ja Karjalasta pelastettu Sirkka. Eeva ”ryssäksi”. Anna-sisar läksyttää tytärtään, mutta myöhemmin Kristiinan äiti Saara kutsuu Johanneksen ihastusta ”ryssäksi”. Kristiina oikaisee: ”- Ne on karjalaisia – – Veljeskansaa, joka on elänyt sorron alla vuosikymmeniä.”

Sodan loppu ja rauhan alku

Keväällä 1944 Kristiinaa ja Hannaa neuvotaan: ”- Kun ilmoitus tulee, pakkaatte tavarat valmiiksi. Kenttäkeittiö pitäisi saada mukaan, ne ovat kallista tavaraa. Mutta kassalipas nyt joka tapauksessa ja muona – – Mitään turhaa ei täältä kannata ottaa mukaansa. Jos huonosti käy, joudutaan ehkä paikka paikoin liikkumaan jalan ja silloin on pakkauksen oltava sellainen että sen jaksaa kantaa.”

Kristiina joutuu taivuttelemaan Väinön lähettämään postissa kirjansa ja paperinsa, ettei monen vuoden tieteellinen työ mene hukkaan.

Kesäkuussa alkaa puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella, ja pian sen jälkeen tulee lähtökäsky.

”Neljä päivää ja neljä yötä juna jyskytti pitkin Karjalan metsiä. Aina kun hiukan sai nukutuksi, tuli ilmahälytys ja jouduttiin syöksymään pois.”

Juna ohittaa Elisenvaaran aseman vähän sen pommituksen jälkeen, jossa paljon siviilejä kuoli ja haavoittui.

Välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Elina pelkää hysteerisesti Suomen miehitystä ja pakenee Ruotsiin. Sirkka jää isoäidin luo Koskivuorelle.

Kun sotavangit palaavat, joukossa on Paavo. Hänet on pelastanut naispolitrukki Vera, joka oli tunnistanut valokuvasta Hannan. Kun Paavo oli sanonut kuvan esittävän vastavihittyä vaimoaan, Vera oli sanonut: ”Henki hengestä”.

”Kaikki muut vietiin ammuttaviksi. Minut se säästi sinua varten.”

Menneisyyden seuraukset

Romaani päättyy ensimmäisenä rauhan keväänä toukokuussa 1945. Silti, kuten Hanna sanoo tyynnyteltyään Paavoa painajaisunen jälkeen ”Sota oli jäänyt sisällemme. / Se tulisi uniin yhä uudelleen.”

Kaikki kokemukset eivät kuitenkaan ole negatiivisia. Kielon jäähyväisten lopussa Hanna kertoo kuopukselleen Sanalle, ”miten kaksi pientä tyttöä Hanna ja Kristiina leikkivät prinsessaa kartanon vintillä ja miten niille tuli riitaa, kumman prinssi oli rohkeampi.” Mutta lopulta ”Ne päättivät itse olla rohkeita prinsessoja ja taistelivat lohikäärmeitä ja jättiläisiä vastaan.”

Eniten menneisyydestä kärsii Elina, joka jää Ruotsiin. Neljännessä osassa Metsäkukkia asfaltilla (2001) käy ilmi, että hän on hylännyt kokonaan miehensä kanssa jakaman radikaalin ja optimistisen elämänkatsomuksen. Hänestä on tullut rikkaan miehen taloudenhoitaja ja salarakas.

Suomeen jäänyt Sirkka taas on saanut kokea ennakkoluuloja ”ryssänä”, myös koulutoverinsa Eevan taholta.

Yhteenvetoa

Sarjan viidennessä osassa Unikkoja ikkunassa (2002) Kristiinan tytär lukee 60-luvulla Paavo Rintalan Sissiluutnanttia ja miettii, tällaisiako lotat olivat. Olihan äitikin tavannut isän sodassa. 

Kielon jäähyväiset on kuin vastaus tuohon kysymykseen. Kirjassa korostetaan lottien työtä, kuten on ollut tapana tehdä vastakohtana Rintalan Sissiluutnantille ja Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Sodan jälkeen naisia neuvottiin ”ymmärtämään” sodasta palanneiden miestensä rankkoja kokemuksia ja unohtamaan omat tarpeensa. Kielon jäähyväiset korostaa, että myös naisilla saattoi olla rankkoja kokemuksia. Välirauhan aikana kartanossa toimii toipilaskoti. Kun yksi sotainvalideista suutelee Hannaa väkisin, Hanna lyö ”taikinakädellä sumeilematta miestä päin näköä”, Kristiina yrittää vähätellä: ”Mitäs tuosta, pojat vaan hassuttelee [- – -] Ne on jotenkin kuin vasikat laitumella. Kai ne nyt ottavat takaisin sitä keskenjäänyttä nuoruuttaan.” Hanna kuitenkin kysyy: ”Entäs me? [- – -] Meidänkö tässä pitää olla niiden äiteinä ja leikkitäteinä! Kuka meille antaa takaisin sen nuoruuden, joka jumalauta katkesi kesken?”

Romaanin lopussa Kristiina ja Hanna ovat naimisissa miehen kanssa, jota rakastavat, ja saaneet esikoisensa. Romaanin ydin ei kuitenkaan ole perinteisessä romanssissa, jossa rakkaus/mies tekee tytöstä naisen.  Suurimmat koettelemukset sankarittaret ovat kestäneet joko yksin tai ystävänsä tuella.

Sen enempää Paavo kuin Väinö eivät myöskään ole perinteistä sankarityyppiä, vaan pikemmin tarvitsevat vaimonsa tukea. Väinö jopa saa hermoromahduksen, kun pari on palannut sodasta.

Kaksi partisaanien iskua, jotka vielä päättyvät henkilöiden kannalta onnellisesti, ovat realistisesti ajatellen liikaa. Hannan ja Kristiinan hyvä työ, Veran ja lasten pelastaminen leiriltä, palkitaan kuten sadussa, kun Vera pelastaa Paavon. Toisaalta ei tunnu kovin väärältä, että kun kyseessä on sentään viihde, lukijaa säästetään pahimmalta, onhan romaanissa jo tarpeeksi rankkoja kokemuksia.

Teoksen suurin ansio on, että siinä kuvataan venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa. On suorastaan huvittavaa, että yksi harvoista kuvauksista suomalaisessa fiktiossa on naistenromaanissa. Koulun jälkeen tavalliset ihmiset saavat usein tietonsa historiasta romaaneista, joissa ei ole kyse tilastojen luvuista vaan yksittäisistä ihmisistä. Näin mukaan tulee myös tunnevaikutus.

Toki Kristiina ja Hanna edustavat nykyaikaista moraalia pelastaessaan Veran ja lapset vankileiriltä. Muille lotille on annettu silloisten ennakkoluulojen esittäjän osa. 

Samalla tavalla Kristiinan lanko, juutalaistaustainen Leo Someri edustaa skeptisyyttä sota-ajan propagandaa kohtaan, johon taas uskoo täysillä opettaja Laina Aaltonen.

Toisaalta Laina Aaltosen vapaaehtoistyöllä lottana on arvoa jo ihan humanitaarisilla perusteilla. Lopussa hän pelastaa lottaosaston omaisuuden ennen järjestön lakkauttamista.

Hanna ihmettelee, ”miten ripeästi naiset olivat toimineet”, Kristiina muistelee: ”Samalla laillahan meidät pelastettiin Aunuksesta kotiin – – Niin kuin Tykki aina julisti, mikään ei saa olla mahdotonta.”

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Enni Mustosen romaanista Sotaleski. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta ja linkkejä lisätietoihin sekä tietoja Itä-Karjalan suomalaismiehistystä koskevia tutkimuksista.

Itä-Karjalan siviilien leirejä ovat kuvanneet myös Tapani Bagge dekkarissa Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) ja Raija Talvio näytelmässä Viimeinen juna länteen. Miehitystä käsittelee myös Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt koskeva artikkeli, jonka lopussa vertaillaan aihetta käsitelevää kaunokirjallisuutta. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut vielä artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Olen kirjoittanut blogissa myös Mikko Karvosen (Onttoni Mihkalin) aikalaiskuvauksesta Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942.

Timo Sandberg: Tilinteko

Timo Sandbergin Tilinteossa eräät henkilöistä eivät voi yhtyä ”talvisodan henkeen”, koska ovat menettäneet läheisiään valkoisten uhreina vuonna 1918.

Tilinteko (2018) on neljäs osa sarjasta, joka sijoittuu Lahteen sisällissodan jälkeen. Se kuvaa edellisten osien Mustamäki (2013), Häränsilmä (2015) ja Murhakuja (2016) tavoin toisaalta etsivä Otso Kekin selvittämiä rikoksia, toisaalta samoja Reunanpalstalla asuvia henkilöitä.

Kirjojen alaotsikko on jännitysromaani, mutta tämä on lähinnä muodollisuus. Keskeisessä osassa ovat ihmisten normaalit kokemukset, joihin jatkuvasti vaikuttavat sisällissodan aikana heille tai heidän sukulaisilleen tapahtuneet asiat.

Huom! En käsittele tässä artikkelissa lainkaan Tilinteon murhajuonta. Sen sijaan joudun paljastamaan, ketkä henkilöistä selviytyivät sodasta ja ketkä eivät. Lisäksi kuvaan Murhakujan rikoksia, jotka ovat edelleen henkilöiden välisten kaunojen pohjalla.

Suurin osa toistuvista henkilöistä on entisiä punaisia ja heidän jälkeläisiään. Sen sijaan Kekin poliisikollegoista useimmat ovat suojeluskuntalaisia, jotka ovat tunteneet sympatiaa Lapuanliikettä kohtaan ja epäilevät entisiä punaisia pienimmänkin syyn varjolla. Molemmat asenteet vaikuttavat vahvasti heidän tutkimuksiinsa.

Vain Kekki ja uusi poliisikomentaja Korpisaari pyrkivät siihen, että poliisi tutkii rikoksia puolueettomasti. Ammattitaitonsa ansiosta Kekki on onnistumaan toimimaan poliisina tsaarin vallan, punaisten, saksalaisten (jotka valtasivat Lahden 1918) ja nyt ”valkoisen Suomen” aikana.

Tilinteko tapahtuu keväästä 1939 kevääseen 1940. Kekki elää yhä (ajan termein) susiparina venäläistaustaisen Veran kanssa. Vera ei ole suostunut virallistamaan liittoa, vaikka parilla on poika Urho Nikolai.

Tornin perhe

Sarjan alusta asti on kuvattu Tornin perheen vaiheita.

Isä August Torni soitti punakaartin orkesterissa. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta tuomiota ei ehditty panna täytäntöön. Vankileirin kovat kokemukset vaikuttivat kuitenkin Augustiin niin, että hän etsii lohtua ja unohdusta pullosta. Perheen elatus on jäänyt pääasiassa äiti Hildalle, joka saunottaa ja hieroo asiakkaitaan säätyyn katsomatta.

Perheestä teloitettiin 1918 tytär Tyyne, joka oli ystävänsä kanssa liittynyt punakaartin. Aseesta luopuminen ei pelastanut heidän henkeään, ja lisäksi ruumiit häpäistiin pistimillä.

Perheen poika Ismo Torni on työpaikkansa Lahden Rautateollisuuden luottamusmies. Hänen vaimonsa Silja on saanut paikan sijaisopettajana, ja heillä on pieni tytär Sinikka.

Rakkaus voitti aikoinaan varakkuus- ja sivistyseron ja jopa ideologisen rajan, mutta jälkimmäinen tuottaa yhä ristiriitoja parisuhteessa. Kotona kokoontuu Ismon tovereita, jotka jakavat salaisessa painossa monistettuja sodanvastaisia lehtisiä. Sen sijaan Silja kuuluu lottiin.

Ismon sisar Eliisa on naimisissa lapsuudenystävänsä Anton Rimmisen kanssa, joka työskentelee puuseppänä. Myös Antonin punakaartin hevosmieheksi pakotettu isä surmattiin 1918, koska tämän villasukissa oli punainen raita.

Valkoisen työmiehen katkeruus

Karl Mannelin muistelee yhä katkerana Murhakujassa kuvattuja tapahtumia 20-30-luvun vaihteessa, jolloin hän työskenteli Rautateollisuudessa. Kun työpaikalla saatiin selville, että Mannelin oli taistellut valkoisten puolella, vieläpä julmuudestaan kuuluisan Hans Kalmin joukoissa, työtoverit kutsuivat häntä lahtariksi ja kieltäytyivät työskentelemästä hänen kanssaan.

Mannelin ei tuntenut tehneensä mitään väärää. Mutta koska hänellä oli perhe elätettävänä, hän pyysi julkisesti anteeksi. Se ei muuttanut kohtelua, toisin kuin oli luvattu.

Kiusaaminen ei jäänyt vain sanoihin ja jäynän tekoon. Mannelinin päälle roiskaistiin valimossa sulaa rautaa – tämän mielestä tahallisesti. Toinen jalka vaurioitui pysyvästi, ja kipu muistuttaa jatkuvasti asiasta.

Kostoksi Mannelin ilmiantoi työtoverinsa Ismo Tornin ja työväenteatterin näyttelijän Lars Kuivasen Lapuan liikkeen aktiivisteille. Kuivanen tapettiin, Ismo selviytyi vaivoin hengissä.

Kekki ratkaisi rikokset, ja myös Mannelin sai ehdonalaisen tuomion. Siitä hän kantaa Kekille edelleen kaunaa. Oman syyllisyytensä Lapuan liikkeen väkivallasta hän sen sijaan kieltää.

Mannelin muutti Kotkaan, jossa hän liittyi suojeluskuntaan ja pääsi samanhenkisten ystävien avulla töihin Valtiolliseen poliisin eli Valpoon.

Yli-innokkaat Valpon etsivät

Palattuaan 1939 Lahteen Mannelin katselee työväentalon salissa vappujuhlan ohjelmaa harjoittelevia ihmisiä tuntien ”pakahduttavaa riemua. Hän oli taas voittajien puolella, sillä puolella, joka turvaisi maan vapauden. Hänellä oli valtaa ja hän aikoi tehdä kaikkensa, ettei tuo roskasakki pääsisi horjuttamaan itsenäisen Suomen kehitystä.”

Kollegansa Teräväisen kanssa Mannelin pidättää Anton Rimmisen ja Matti Långin epäiltynä sodanvastaisten lehtisten levittämisestä. Kun näkyvää jälkeä pidätettyjen pahoinpitelystä ei jää, etsiviä ei voi saada edesvastuuseen.

Natsi-Saksaa ihaileville Mannelinille ja Teräväiselle Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ja maiden tekemä Puolan jako aiheuttaa orientoitumisvaikeuksia. Saksaa ei enää voidakaan pitää Suomea kohtaan ystävällismieleisenä valtiona eikä edes puolueettomana. Siten myös saksalaistaustaisia tiedottajia pitää tarkkailla.

Talvisodan aikana etsivät tekevät innolla töitä. He perkaavat kortistosta kaikki vanhat ilmoitukset, jopa mitä ilmeisimmin vain pahantahtoisiin juoruihin perustuvat.

Valpo määrää, että ”juutalaiset, venäläiset, inkeriläiset ja vienalaiset piti ottaa erityisen tarkkailun kohteeksi. Pienimmänkin epäilyn perusteella heidät oli syytä pidättää ja sulkea turvasäilöön.” Venäläistaustaisena myös Kekin avovaimo Vera joutuu vaaraan.

Kaiken kaikkiaan Mannelinilta ja Teräväiseltä puuttuu arvostelukykyä erottaa todella syylliset ja vaaralliset henkilöt. Mannelin myös käyttää asemaansa hyväkseen kostaakseen henkilökohtaisia kaunojaan, Kekin lisäksi myös Ismo Tornille.

Kannaksen linnoitustyöt ja YH ”veren kaivamista nenästä”

Kommunistiksi tunnustautuva Eino Kock uskoo, että ”Suomea ollaan viemässä fasistien talutusnuorassa sotaa kohti.” ”Sotaan meidän ei pitäisi missään tapauksessa ryhtyä. Itsenäisyyden paras tae on turvata rauha ja hyvät suhteet naapurimaihin.”

Myös ylimääräisistä kertausharjoituksista töihin palannut Ismo Torni tulkitsee pääpuolustuslinjan rakentamisen Kannakselle niin, että ”Suomi kaivaa verta nenästään”.

Kekki taas on ”kahden vaiheilla. Hän ajatteli, että jos maahan hyökätään, niin ilman muuta Suomen täytyi puolustaa itsenäisyyttään. Mutta hänestä tuntui, että täällä lietsottiin sotaa”.

Kekki arvostelee myös sodan varalta tehtyjä valmiustoimenpiteitä. Esimerkiksi poliisin ohjeet pommitusten varalta ”lisäsivät pelkoa. Monet poistuivat kaupungista. Poliisi joutui hillitsemään ja rauhoittelemaan kansalaisia, sillä muuttajien joukossa oli useita teollisuustyöläisiä. Joukkopako maalle uhkasi pysäyttää koko tuotannon.”

Ismo Torni muuttaa mielensä

Sisaren murha 1918 oli herättänyt teini-ikäisen Ismon mielessä kostonhimon. Aikoinaan hän oli Rautateollisuudessa kärkäs painostamaan entisiä valkokaartilaisia julkiseen katumiseen.

Työväenliikkeessä toimiessaan Ismo halusi edistää kansojen rauhallista rinnakkaiseloa. Hän uskoi Neuvostoliitosta pitkään hyvää, mutta kuunneltuaan rajaa takaa palaavien kertomuksia hänen oli lopulta pakko myöntää, että todellisuus oli toisenlainen.

Aiemmin Ismo oli arvosteli varustautumista, koska uskoi Suomen ryhtyvän sotaan fasistien puolella. Hänen kantansa on kuitenkin muuttunut. Sotavarustelut ovat tuoneet Rautateollisuudelle lisää työtä. Saksa ja Neuvostoliitto ovat tehneet hyökkäämättömyyssopimuksen ja Neuvostoliitto esittänyt vaatimuksia Suomelle, joten ”alkoi todella olla kyse Suomen itsenäisyydestä. Rauhan puolustaminen oli yksi työväenliikkeen keskeisistä tavoitteista. Mutta jos naapuri hyökkää, Suomella ei Ismon mielestä ole vaihtoehtoa.”

Anton pakenee ja piiloutuu

Anton Rimminen ei ole muuttanut mieltään vaan ”uskoi, että oli tärkeää pitää kiinni periaatteistaan. Kock oli sanonut, että jos meillä ei ole aatetta eikä uskoa, että maailmasta voi tehdä paremman, olemme tyhjän päällä. Mitä arvoa sellaisella elämällä oli?”

Anton löytää tuttavien avulla piilopaikan maaseudulta. Hän uskoo, ”että sota ei voinut kestää kauan. Ehkä sen jälkeen rauhaa puolustaneiden vaino hellittäisi. Ehkä vihdoin kannatusta saisi sellainen toiminta, jolla asioita pystytään muuttamaan parempaan, oikeudenmukaisempaan suuntaan.”

Yksi Antonin auttajista on Laakso, jonka tytär, punaisten sairaanhoitaja, joutui 1918 valkoisten tappamaksi, minkä jälkeen Laakson vaimo kuoli suruun. Laakso uskoo: ”Neuvostotovereiden myötä nämä riistäjät ja murhaajat saavat palkkansa ja oikeus tulee voittamaan. Ja kun se aika koittaa, meidän tulee olla valmiita rakentamaan tasa-arvoista yhteiskuntaa, jossa työmies on arvossaan.”

Ismo rintamalla, Silja ilmavalvonnassa

Ismo lähtee rintamalle. Hänen kokemuksensa ovat melko tavallisia. Aluksi hän toimii lataajana, mutta kun pikakiväärin ampuja kaatuu, hän tarttuu aseeseen. Pienen totuttelun jälkeen ampumisen tekniikka on hallussa, mutta perääntyvän sotilaan ampuminen selkään tuntuu raukkamaiselta.

Tosin ihmisten ampuminen tuottaa Ismolle myöhemminkin moraalisia vaikeuksia, joita helpottaakseen hän ajattelee: ”Se on vain vihollinen. Se on vihollinen joka hyökkää päälle. Minä ammun Eliisan, Sinikan ja kaikkien reunanpalstalaisten puolesta.”

Jo heti sodan alussa ”Ismon päässä nakutti, että tästä ei voi selvitä. Olisi typeryyttä jäädä tänne tapattamaan itsensä.” Silti hän perääntyy vasta käskyn saatuaan.

Ismo jopa kunnostautuu panssarivaunun tuhoamisessa. Saman työpaikan insinööri vinoilee: ”Loistavaa lahtariainesta” ja ”En olisi entisestä lakkopäälliköstä uskonut.”

Silja toimii lottana ilmavalvonnassa. Hän seisoo kylmissään tornissa kiikari silmillä. Pari kertaa hän unohtuu haaveilemaan miehestään. Toisen kerran toveri pelastaa tilanteen, toisen kerran hän antaa hälytyksen liian myöhään. Tästä hän tuntee omantunnontuskia, vaikka syynä on voi olla myös huono sää.

Valkoinen kapteeni ei kadu mitään

Ismo haavoittuu, ja kenttäsairaalassa potilastoveriksi sattuu kapteeni. Tämä kertoo kokemuksiaan vapaussodassa, joka sota hänelle on.

Kun kapteeni kuulee Ismon perheen kohtalosta, hän hyväksyy niin tämän isän kuolemantuomion (”ne kiihottajat olivat pahimpia”) kuin tämän aseettoman sisaren tappamisen (”Saatana että me vihattiin niitä naisia, jotka kekkaloivat housut jalassa punikkien joukossa”).

Ismo ”mietti, että pitäisi taas lähteä ampumaan tuntemattomia vihollisia. Oliko se sittenkään oikein, kun pahempi vihollinen tuntui olevan viereisessä vuoteessa.”

Silti kun kenttäsairaalaa pommitetaan ja kapteeni pyytää auttamaan, Ismo kantaa tämän selässään turvaan. Ismon uskotaan kuolleen pommituksessa, mutta tämä selviää ja leikataan.

Kiitokseksi pelastumisestaan kapteeni järjestää Ismolle kunniamerkin, jonka tämä saa itsensä Mannerheimin kädestä. ”Vaikka tunnustus tuntui toisaalta kiusalliselta, se lämmitti mieltä. Ehkä se oli osoitus siitä, että oli aika antaa menneet teot anteeksi.”

On vaikea ymmärtää, miksi Ismo haluaa antaa menneet anteeksi, kun kapteeni ei niitä pyydä anteeksi eikä edes yritä ymmärtää punaisten kokemuksia. Ismo ei ole muutenkaan kokenut sellaista työläisten ja suojeluskuntalaisten keskinäisen luottamuksen syntyä rintamalla, jollaista Jussi Jalosen Summan tarina kuvaa.

Muidenkaan äärivalkoisten asenteet eivät muutu. Edes Siljan toimitusjohtajaisä, joka ei ole suostunut edes tapaamaan Ismoa, ei lepy vävylleen, vaikka tämä on rintamalla. Vasta kun Ismon uskotaan kaatuneen, hän kelpaa apelle. Sankarivainajahan ei pysty ilmaisemaan omia mielipiteitään.

Äiti sentään lähenee Siljaa, tuo ruokaa ja käy katsomassa lapsenlastaan.

Kuoleman läheisyys saa ilmaisemaan rakkauden

Sairaalasta Ismo kirjoittaa vaimolleen ”vain hyvin lyhyesti sodasta, pakkasesta ja ainaisesta hengenvaarasta. Sitä perusteellisemmin hän kirjoitti ikävästään ja siitä miten paljon rakasti Siljaa ja Sinikkaa.”

Tilinteossa talvisota ei luo yhteisvastuuta erilaisten ihmisten kesken, vaan sodan ainoa hyvä puoli on, että kuoleman läheisyys saa miehen avautumaan ja kirjoittamaan vaimolleen tunteistaan, joista hän ei ole koskaan tälle sanoin ilmaissut.

Kekki hoitaa velvollisuutensa

Kekin mielestä ”oli oikeastaan yllättävää, että työväki ja jopa kommunistit pitivät Neuvostoliiton hyökkäystä moraalisesti vääränä ja olivat valmiit puolustamaan maataan.”

Kekin mieliala on kaksijakoinen. Hän arvostaa monia sodanvastustajia ihmisinä. Ennen sotaa hän on yrittänyt varoittaa heitä, että he joutuvat vaikeuksiin aatteellisen toimintansa takia.

Sodan aikana ei Kekin mielestä olisi pitänyt vainota niitä harvoja, ”joiden aatteellinen vakaumus esti sotaan osallistumisen”, ”vaan antaa mahdollisuus vaikka oman työnsä kautta olla yhteisessä toiminnassa mukana.”

Toisaalta Kekki hoitaa poliisille määrätyt velvollisuudet. Kun Valpon etsivät menevät tarkastamaan vihjeitä rintamalle lähtöä pakoilevien piilopaikoista, Kekki haluaa lähteä näiden mukaan – ilmeisesti osaltaan siksi, että voisi estäisi etsiviä turvautumasta liian herkästi verenvuodatukseen.

Eräälle tutulle pidätetylle, joka nuhtelee Kekin osallistumista, Kekki perustelee: ”Kyseessä oli pakkotilanne”: ”Tämä sota meidän täytyy voittaa.” Mitä Kekki voitolla tarkoittaa, ei käy ilmi.

Kun suomalaishävittäjät saavat pommikoneet pudottamaan pomminsa jäälle, Kekistä tuntuu ”hyvältä kun Lahden ilmapuolustus oli vihdoin saatu kuntoon.” Tämä tuntuu vähän huvittavalta, kun muistaa Kekin arvostelun valmistautumista vastaan ennen sotaa.

Kekin tilinpäätös

Kun Kekki on selvittänyt romaanin kolme murhaa, hän ajattelee, että syyllisyyden ”ratkaisee viime kädessä oikeus. Ja suurin syyllinen tähänkin asiaan oli se sota, jossa kansa jaettiin kahtia ja ihmiset usutettiin toisiaan vastaan. Punaiset tappajat saivat erittäin kovan rangaistuksen. Sen sijaan valkoiset, jopa puolustuskyvyttömien ihmisten, nuorten naisten ja lasten joukkomurhaajat armahdettiin. Se jätti katkeruuden, joka näytti jäytävän joidenkin mielessä jopa vuosien jälkeen.

Hän oli kokenut, että samankaltaista vihaa ja oman käden oikeutta oli synnyttänyt myös tämä talvinen sota. Poikkeuslaki ja siihen liitetty turvasäiliöasetus olivat päästäneet pahan voimia valloilleen. Kovin räikeäksi se ei nyt yltynyt, koska kansalla oli nyt yhteinen vihollinen eikä taisteltu keskenään.”

Arvio romaanista

Tilinteko on vastakohta sellaisille ”epäpoliittisille” talvisotaromaneille kuin Laila Hietamiehen Unohduksen lumet.

Moni Ismon Tornin tovereista ei omien tai sukunsa vuoden 1918 kokemusten takia halua taistella rintamalla Suomen puolesta. He eivät ryhdy sabotaasitekoihin tai anna merkkejä pommittajille, vaan vain etsivät itselleen piilopaikan.

Timo Sandberg on hyvin kuvannut Mannelinin kaltaisten ”valkoisten työmiesten” motivaation kohtelustaan sotienvälisillä työpaikoilla. Silti Mannelin jää varsin mustavalkoiseksi karikatyyriksi.

Romaanina Tilinteko jää valjummaksi kuin sarjan edelliset osat. Esimerkiksi henkilöiden kokema pelko ei oikein välity lukijalle. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että henkilöiden mietteitä on vähän liikaa ja toimintaa liian vähän. Siljan ja Ismon kokemuksissa ilmavalvonnassa ja rintamalla ei ole mitään uutta, ne on kuvattu moneen kertaan.

Jos Ismo ja Kekki lasketaan pois, Tilinteon henkilöasetelma muistuttaa Mika Waltarin näytelmää Yö oli Euroopan (1934) siinä, että vastakkain ovat fasistit/äärivalkoiset ja laitavasemmistolaiset/kommunistit, vaikka sympatia jakaantuu päinvastoin.

Myös kommunistien kuvaus tuntuu vähemmän aidolta kuin Kaarlo Isotalon Maattoman miehen talvisodassa. Ehkä kyse on vain siitä, että Sandberg ei ole itse elänyt aikaa vaan pohjaa arkistoihin ja muistelmiin.

Kaiken kaikkiaan Tilintekoa vaivaa naiivius. Termiä ”sodanvastainen” käytetään ikään kuin se olisi neutraali ilmaus. Eino Kock ja Anton Rimminen todennäköisesti hyväksyvät Neuvostoliiton tulevan sodan Saksaa vastaan ja Neuvostoliiton puolustusvalmistelut.

Samoin pohditaan, että suomalaisten pitäisi elää sovussa Neuvostoliiton kanssa, ikään kuin asia riippuisi vain suomalaisista. Suomen valmistautuminen mahdollista sotaa varten koetaan vääräksi pohtimatta, minkälaisia seurauksia valmistautumattomuus olisi aiheuttanut.

Naiivius koskee myös Kekkiä. Tällä on tietenkin täysi oikeus ja syy arvostella Valpon mielivaltaa ja muutenkin Suomen puutteita. Mutta Suomen rinnastaminen Neuvostoliittoon (”Ihmisiä vainottiin mielipiteidensä takia, ja kyse oli oikeastaan samanlaisesta mielivallasta kuin Neuvostoliitossa, mutta vain toisenlaisten aatteiden takia”) sivuuttaa sen, ettei Neuvostoliitossa ollut kyse vainosta mielipiteiden eikä edes tekojen takia, vaan leiriin tai teloitetuksi saattoi joutua kuka vain. Tällaisesta rinnastuksesta tulee pikemmin Stalinin terrorin valkopesua kuin oikeusvaltion ja demokratian puolustusta Suomessa.

Kirjailijasta

Timo Sandberg Wikipediassa

Timo Sandbergin kotisivu

Olen julkaissut Timo Sandbergin dekkareista Ruumiin kulttuurin numerossa 3/2010 artikkelin Rikosrealismia varmoin ottein. Timo Sandberg kuvaa 1990-luvun laman vaikutuksia 2000-luvun Järvenpäässä.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa Sandbergin Kekki-sarjan seuraavista osista Kostonkierre ja Desantti sekä Laila Hietamiehen Unohduksen lumista ja Kaarlo Isotalon Maattoman miehen talvisodasta.

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. SKS 2017.

Kotirintaman kahdet kasvot. Sota-ajan muistelmia. Toim. Matti Hako, Heimo Huhtanen. Tammi 1985.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tepora, Tuomas: Sodan henki. Kaunis ja ruma talvisota. WSOY 2015.

Janne Kuusi: Silmästä silmään 2

Janne Kuusen romaanissa Silmästä silmään (2018) kietoutuu yhteen kahden perheen kohtalot: aatelisten Kaskivuorien ja Räisälässä asuvan Peltosen torppariperheen.

Ensimmäistä osaa, joka kuvaa vuosia 1918-1944, olen käsitellyt aiemmin.

Salaisuudet, joista osa koskee koko Janne Kuusen Sukupuu-trilogiaa, paljastuvat romaanin toisessa, vuosia 1917-8 kuvaavassa osassa. Siksi käsittelen sitä vain yleisellä tasolla.

Ylioppilaat eivät hyväksy demokratiaa

Nuoren ylioppilaan Antti Kaskivuoren toverit eivät hyväksy demokratiaa. ”Yleinen äänioikeus on ollut autonomian aikamme suurin virhe”, mutta se on mahdollista korjata, kun Suomi irrottautuu Venäjästä. Jonkun mielestä sentään ”demokratia voidaan kyllä säilyttää, kun keskitymme kansan valistamiseen.”

Koska kansa tuskin suostuu yleisen äänioikeuden peruuttamiseen, ”todellinen valta ei voi jäädä eduskunnalle. Itsenäisen Suomen oloissa tulee vallitsemaan demokratia, joka ei kuitenkaan saa merkitä kansan valtaa vaan järjen voittokulkua.”

Itsenäisyyttä tärkeämpää on estää sosialistien valta: ”oli meille onnekasta, että Kerenski kumosi eduskunnan valtalain. Se tästä olisi puuttunut että sosialistinen eduskunta päästettäisiin huseeraamaan maassa.”

Räisälän työväenyhdistys

Räisälässä myös työväenyhdistys kuuluu suojeluskuntaan, mutta Helsingissä työväki on hylännyt suojeluskunnat ja punakaartit on herätetty eloon. Kun Räisälässä kuullaan tästä, suojeluskuntaa ei vielä hajoteta.

Työväenyhdistyksessä syntyy erimielisyyttä siitä, miten marraskuun suurlakon aikaisiin lain rikkomuksiin pitäisi suhtautua:

”- Piittäähän meijän puolustaa itteämme kun porvarit sortaa!
– Neuvotella pittää silti ensin!
– Neuvottelut on läpkäyty! Muuta ei jää kun ottaa väkisin!”

Peltosen torppariperheen nuoret vastustavat väkivaltaa, mutta ”hekin olivat puolustautumisen kannalla, jos tilanne siihen ajautuisi. Toisaalta he kaikki tiesivät, että työväestölle ei annettaisi mitään myönnytyksiä, ellei se jollain tavoin panisi kovaa kovaa vastaan.”

Jyrkkä suhtautuminen on vähän kummallista, koska Kaskivuoret ovat juuri lopettaneet taksvärkin Peltosilta ja muilta torppareiltaan.

Kovaa linjaa edustaa Aalto. Monet eroavat työväenkaartista ja siirtyvät Aallon johtamaan punakaartiin.

Tammikuussa Räisälä jää valkoiselle puolelle, ja Peltosen nuoret pakenevat Viipuriin. Hannasta tulee luutnantti, Silja pääsee huoltotehtäviin, ja veljet Viljami ja Kimmo joutuvat Ahvolan rintamalle.

Idealistinen Antti

Antti Kaskivuori on valinnut eri puolen kuin perheensä: ”Antti oli nyt täysiverinen punakaartilainen ja ylpeä siitä, sillä hänen omatuntonsa oli puhdas: hän oli kuunnellut niin järkensä kuin sydämensä ääntä eikä ollut antautunut aatteellisen itsepetoksen vietäväksi kuten veljensä. Ei hänkään olisi halunnut luokkajaon kärjistyvän sodaksi, mutta koska niin tapahtui, olisi ollut täysin mahdotonta asettua rakastettunsa ja syntymättömän lapsensa äidin kanssa vastakkaiselle puolelle vain oma syntyperänsä takia.”

Antti määrätään itärintaman johdon avuksi tiedonhankintaan. Strategiapalaverissa maaliskuussa 1918 Rämö kieltää kertomasta miehistölle saksalaisten maihinnoususta Ahvenanmaalle. Antti on toista mieltä: ”Asiasta pitää kertoa, koska punakaartin ja koko kansan pitää varautua ammattiarmeijan hyökkäykseen.”

Tulos oli, että ”uutinen saksalaisjoukoista levisi rintamalle parissa päivässä, ja asian salaaminen virallisessa tiedottamisessa herätti punakaartissa närää, mihin Rämö yritti vastata selittämällä, että koko uutinen olisi porvariston juoni paniikin levittämiseksi. Kun tieto kuitenkin parin päivän kuluttua vahvistettiin Helsingistä käsin, itärintaman punakaartilaiset raivostuivat.”

Antti nimitetään itärintaman tiedotuksen päälliköksi, mutta hän ei saa itse päättää asioista. Kaljunen vakuuttaa, ettei Tampereella käy huonosti ja kieltää Anttia kirjoittamasta asiasta.

Oman luokkansa hylännyt Tuure Lehén myöntää Antille, että tilanne on huono ja taistelumoraali horjuu. Siksi ei ole syytä lietsoa lisää paniikkia. Lehénin perustelu tehoaa Anttiin, joka antaa sensuurimääräyksen.

Myöhemmin Antti tunnustaa Lehénille: ”Minä en pidä punaisten rikoksia sen hyväksyttävämpänä kuin valkoistenkaan”. Lehén puolustautuu, että ”yleensä silloin on kyse puolustustaisteluista, joissa verta vuodatetaan tahdonvastaisesti”. Kaljunen vain vahvistaa säännön.

Lehén kertoo vastapuolen julmuudesta: ”valkoiset kiduttaa vankinsa vasaroimalla nauloja päähän. Ne viiltelee elävien meikäläisten silmämunia, repii kynsiä irti ja silpoo sukuelimiä, miesten ja naisten.” Lehénin johtopäätös on: ”Sellaista barbaarisuutta vastaan ei voi puolustautua muuten kuin väkivalloin.”

Kyseessä ovat tyypilliset sodanaikaiset huhut. Vastaavanlaisilla punaisten julmuuksista valkoiset oikeuttivat toimensa.

Kun Kansanvaltuuskunta pakenee Viipuriin, Gylling pitää Antin tehtävää toivottomana: ”Jos tiedotat totuudenmukaisesti, kaikki syyttävät sinua, jos taas kierrät tosiasiat, kaikki syyttävät sinua.”

Antti osoittautuu myös teoissaan idealistiksi. Hän yrittää estää punaisia murhaamasta vankeja Viipurin vankilassa. Valkoisten vallattua Viipurin hän piileskelee mutta paljastaa itsensä puuttumalla asiaan, kun valkokaartilaiset teloittavat venäläisiä pelkän kansallisuuden perusteella.

Jääkäri Matias valitsee kovan linjan

Suomeen jääkäreiden etujoukkoon kuuluva Matias Kaskivuori arvostelee Mannerheimin johtamista. Kun kenraali oli paljastanut, että ”tehtävänä ei olekaan pelkästään ryssien karkottaminen Venäjälle”, vaan ”vastassa on myös suomalaisia maanpettureita”, monet olivat kieltäytyneet asevelvollisuudesta.

Matiasta vaaditaan poistumaan seurasta ylipäällikön arvostelun takia, ja ”häntä raivostutti jääkäritoverien sokeus. Hän tiesi, että kun jääkäreiden pääjoukko saapuisi Suomeen, punaisen Etelä-Suomen valtaaminen olisi vain ajan kysymys ja pelkkä tekninen, vaikkakin ilmeisen verinen operaatio. Mutta vain sillä edellytyksellä, että Saksan asevoimien yksiköt tulevat avuksi. Venäjän kahden vallankumouksen ajan hän oli viettänyt poissa Suomesta ja juuri siksi hän katsoi, että hänellä oli objektiivisempi kuva maan tilanteesta kuin paikallisilla, joihin hän laski myös Mannerheimin. Hänellä ei riittänyt vähääkään ymmärrystä venäläisiä tukevia suomalaisia punabandiitteja kohtaan: ne oli karkotettava maasta ryssien kanssa tai eliminoitava niin pian kuin mahdollista, ja kaikki keinot olisivat sallittuja, jotta vasta itsenäistyneeseen maa saataisiin jaloilleen. Saksan armeijan läsnäolo olisi välttämätön Mannerheimin itsepintaisesta vastustuksesta huolimatta.”

Matias ei lainkaan pohdi, minkä hinnan Suomi maksaa avusta Saksalle.

Kun Matias saa kuulla Antin liittyneen ”vihollisiin”, hän ei enää pidä tätä veljenään.

Tampereen valtauksen jälkeen Matias ja muut jääkäriupseerit eivät välitä Mannerheimin määräyksestä kieltää antautuneiden teloitukset. Matias komentaa ”luotettavista miehistä” koostuvaa teloitusryhmää. Teloitettavat ovat hänestä surkimuksia, jotka herättävät vain inhoa, mutta sen ”rinnalle nousi huimaava tyydytys ja ylevä voimantunne: hän tekisi saman luopioveljelleenkin, jos vain tilaisuus tulisi.”

Pappi ja punakapteeni

Kirkkoherra Pellervo Kaskivuori saarnaa anteeksiantoa, koska punaiset ”eivät tiedä mitä tekevät”. Siitä huolimatta hänet pidätetään ja viedään Kaartin kasarmiin.

Pellervoa kuulusteleva kapteeni Laiho on teologian maisteri, joka on hylännyt kirkon tutkittuaan Jeesusta historiallisena henkilönä ja Raamattua aikojen kuluessa valikoituneena kirjoituskokoelmana. Kun tulokset poikkesivat luterilaisen kirkon opeista, Laiho erotettiin kirkon virasta.

Laiho joutui hankkimaan elannon ruumiillisella työllä ja tutustui työväenluokkaan, ”jonka elämästä akateeminen maailma on tyystin vieraantunut ja tietämätön. Se on kirkon karaktääriteorian mukaan vain harmaata ihmismassaa, jonka on tyytyminen alistettuun ja sorrettuun asemaansa, ja on sen vuoksi työväestön ymmärrys pysytettävä matalalla tasolla.”

Pellervon mielestä kirkko valistaa kansaa monin tavoin ja valistuksen pohjana on ”vilpitön usko ihmisen hyvyyteen”. Tämä ei kylläkään ole luterilainen käsitys, päinvastoin ihminen on perisynnin takia niin turmeltunut, ettei voi tehdä hyvää vaan voi pelastua vain armosta.

Keskustelun kannalta on kuitenkin olennainen Laihon kysymys: ”Entä jos ihminen ei ole hyvä?” Lisäksi ”Kirkon piirissä hyväksytään pahuus, jopa kannustetaan siihen, mikäli sen suorittaja on syntyisin sille sopivasta yhteiskuntaluokasta.” Kun Pellervo sanoo, ettei kirkko tunnusta yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, Laiho huomauttaa: ”Mutta ne vallitsevat siitä huolimatta. Ergo: kirkko ei toimi todellisuuden, vaan kuvitelmain varassa. Minä olen valinnut todellisuuden kuvittelun sijaan.”

Laiho huomauttaa myös: ”Kirkko siunaa aseet, jos ne ovat sortajain hallussa. Ja tuomitsee ne, jos sorretuilla.” Luterilaisuus todella korostaa esivallan edessä alistumista.

Pellervo ihmettelee, miksi häntä kohdellaan paremmin kuin muita vankeja. Laiho vastaa: ”Te ette tee pahuuden tekoja kuten useimmat vangituista ovat tehneet, olette vain ajatuksissanne harhautunut. Mutta meidän on pidettävä myös teidät ja kaltaisenne erillään kansasta, koska vapauden oloissa puheenne ja oppinne synnyttää lisää väkivaltaa ja levottomuutta. Sitä ei työväenluokka voi sallia.”

Vankitoverit epäilevät Pellervoa ilmiantajaksi, koska tämä käy usein keskustelemassa kapteeni Laihon kanssa. Pellervo kertoo keskusteluista ja myöntää Laihon tietävän häntä enemmän, mutta vankitoverit eivät usko sitä ”punikista”.

Huhtikuussa Laiho kertoo Pellervolle, että tämä vapautetaan pian, sillä punaisten häviö on enää vain päivien kysymys. Kun Pellervo ihmettelee: ”Miksi te tästä minulle uskoudutte?”, Laiho vastaa: ”Kenelle muullekaan?” ”Omilleni en tietenkään voi, se tulkittaisiin yllytykseksi antautumiseen. Koska minut tapetaan joka tapauksessa, en halua että sen tekevät omat.”

Pellervo ei usko, että Laiho teloitetaan: ”Laillinen yhteiskunta on oikeudentuntoinen”, mihin Laiho huomauttaa: ”Ette nähtävästi tiedä vallitsevasta todellisuudesta mitään.”

Tämän viimeisen keskustelun aikana Laiho sanoo: ”Elämän aikana voi vapautua jostakin vain sillä tavalla, että kahlehtii itsensä johonkin muuhun.”

Pellervo huomauttaa, että ”kahle on myös ihmisen ankkuri. Tai tukipuu, johon hän voi tarttua ja kiinnittää elämänsä.” Jumalakin voi olla kahle, mutta sitä Pellervo ei voi sanoa seurakunnalleen, vaikka tarkoittaakin kahletta myönteisessä merkityksessä.

Laiho myöntää, että ”jotkut kahleet ovat kiistämättä väistämättömiä”. ”Jos vapautuisimme kaikista kahleista elämän aikana, joutuisimme ei-minnekään, eikä mikään enää olisi missään suhteessa mihinkään. Vallitsisi nollatilanne.”

Pellervo soveltaa periaatetta ajan tapahtumiin: ”Juuri siksi täydellinen vapaus elon aikana on vain teoreettinen tavoite, silkkaa haihattelua ja illutsioonia. Kuten teidän punaisten kapina on osoittanut.”

Laiho myöntää: ”Saattaa olla että minulle henkilökohtaisesti työväenvalta on ollut juuri se kahle ja mainitsemanne tukipuu, johon olen nojannut. Aivan kuten minulla joskus oli Kristus. Ja kuten teillä on edelleen.”

Pellervo ei luovu Kristuksesta, eikä Laiho edes vaadi sitä, ”sillä ajautuisitte vain samaan epätoivoon kuin minä.” ”Tietoisuus siitä, että mikään ei ole totta ja kaikki mihin on uskonut on valhetta, musertaa kenet tahansa, meistä vahvimmankin.”

Laiho kertoo nähneensä ”liian paljon, jotta voisin uskoa enää mihinkään.” Pellervon mielestä ”eihän meillä olisi mitään, minkä vuoksi elää, jos ajattelisimme noin.” Laiho myöntää: ”Ei meillä olekaan.”

Laiho on romaanin kiintoisin henkilö.

Matias ja Antti

Vangiksi joutunut Antti kuvittelee käyvänsä aatteellista keskustelua jääkäriveljensä Matiaksen kanssa. Matias todistelee, miksi demokratia ei onnistu: ”Se antaa vallan silkalle typeryydelle ja johtaa maan turmioon, niin kuin olet omin silmin nähnyt.”

Antti myöntää, ettei punakaarti toiminut ammattimaisesti, mutta selittää: ”meidän oli toimittava valmistautumatta ja epäpätevin voimin, koska suurin osa pätevistä kansalaisista kieltäytyi yhteistyöstä teikäläisten pelosta. Ei mikään demokratia voi toimia, jos osa ei noudateta yhteisiä pelisääntöjä.”

Matiaksen mielestä nuo yhteiset pelisäännöt oli laatinut ”omia etujaan turvaava joukko”. Antti kysyy: ”Miten valkoinen valta poikkeaa siinä suhteessa punaisesta?” Matias vastaa: ”Siten, että meillä valkoisella puolella on viisaus, pätevyys ja ammattitaito.”

Matiaksen kysymyksen, ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset hakeutuvat valkoisten puolelle?” Antti kääntää toisinpäin: ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset huolehtivat siitä, ettei heidän asemaansa horjuteta? Esimerkiksi rajoittamalla korkeamman koulutuksen pelkästään oman luokkansa oikeudeksi? Ja sillä tavoin estämällä alempiluokkaisia nousemasta rinnalleen? Me Kaskivuoret emme ole syntyessämme valinneet oven kahvapuolta eivätkä työläiset saranapuolta, jota te lahtarit heille jo syntymässään tarjoatte.”

Matiaksen mielestä Antin ajattelu ”lähtee virheellisesti siitä, että kaikilla syntyperästä riippumatta olisi yhtäläinen oikeus ja lahjakkuus valtaan ja varakkuuteen.” Matiaksen mielestä näin ei ole: ”Yhteiskuntaa tai ylipäänsä mitään järjellistä toimintaa eivät voi kaikki yhdessä johtaa, kuten te punikit niin kutsutussa sodankäynnissänne huomasitte. On myönnettävä tosiasiat: johtajat johtavat, muut jäävät heidän toimivaltansa ulkopuolelle ja tottelevat heitä. Sama pätee koko valtakunnan mitassa: suurin osa kansasta jää vallankäytön ulkopuolelle.”

Yleinen äänioikeus ”ei ole ollut viisas oikeus. On palattava entiseen, säädyt toisistaan erottavaan järjestykseen, sillä muussa tapauksessa seurauksena on demokratuuri ja se taasen merkitsee Suomen tuhoutumista lopullisesti. Mutta vaikka pitäytyisimme näennäisesti demokratiassa, on huolehdittava siitä, että meidän on madollista ohittaa eduskunta, ellei sen enemmistö luonnostaan noudata järkeä. Ja sitä rohkenen epäillä. Ja sitä rohkenen epäillä.”

Antti kysyy: ”Kuka määrittelee, mikä on järkevää? Sinäkö?” Matias vastaa: ”Järki ei ole määrittelyn kysymys, sitä joko on tai ei ole.”

Antti ja Oskari

Veljenpoikansa Oskarin kysymykseen, miksi Antista tuli punikki, tämä vastaa: ”Mä näin millaista tässä maassa on työväenluokan elänä. Sellasen jälkeen ei valkosten puolelle voinu enää mennä, ellei ois jäädyttäny koko sielua.”

Oskarille ovat ”kaikki” – perhe, opettajat ja papit – kertoneet, että punaiset ovat rosvoja. Antti toteaa: ”Jokaisella on oma kaikkensa”. Hän selittää lauseensa tarkoittavan, ”että et sä ole todellisuudessa nähny paljon mitään. Mutta jos sä lähdet ulos siitä Kaskivuorten suljetusta laatikosta niin kas vaan, kaikki näyttääkin joltain muulta”.

Se ei ole helppoa. ”Kun on paljon rahaa ja omaisuutta niin ei sieltä [laatikosta] näe ulkopuolelle.” ”Eikä suku päästä sua edes kurkkimaan ympärilles, tai sulle käy kuten mulle.”

Kun Oskari kysyy ”Niin että kannattaaks toi sitte?”, Antti vastaa: ”Pitää funtsata paljon pitemmälle kun itteensä ja omaa nenäänsä. Ei pelkästään tätä hetkeä ja omaa mukavuutta. Jos on rehti itelleen, niin lähtee tsiikaileen maailmaa vaikka siinä lähtis henki.”

Antti säilyttää idealisminsa loppuun asti. Hän voittaa henkisesti, vaikka Matias voittaa vallan tasolla.

Romaanin ongelmat

Romaanin ongelmana on, että Matias on kuvattu on sysimustaksi ja Antti lähes rikkeettömän ihanteelliseksi. Matias puolustaa oman etunsa takia vanhentunutta sääty-yhteiskuntaa, Antti luopuu jopa perheestään taistellakseen tasa-arvon puolesta.

Lisäksi Kaskivuoren perhe syyllistyy yksityiselämässään rikoksiin, jotta perheen maine säilyy.

Loppujen lopuksi romaanin ja koko Sukupuu-trilogian teemana on unohtaminen ja hinta, joka siitä maksetaan sekä perheen että kansakunnan tasolla.

Aivan viimeisillä sivuilla paljastuu jotain olennaista sarjan ensimmäisen osan Kasvoista kasvoihin (2014) päähenkilön taustasta.

Tietoja

Sukupuu-trilogian ensimmäistä osaa Sielusta sieluun olen käsitellyt aiemmin. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.