Raija Talvio: Viimeinen juna länteen

Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen tapahtuu Äänislinnassa kesäkuussa 1944 viimeisenä vuorokautena ennen suomalaisten lähtöä. Näytelmän henkilöt liittyvät eri tavoin venäläisten siviilien leiriin, mutta myös yksityisasiat vaikuttavat heidän valintoihinsa.

Kapinallinen vartija ja esimiehet

Tapahtumien katalysaattori on vartija Johannes Santanen (tämä nimi tekstissä, henkilöluettelossa Toivonen), joka vastustaa määräystä, että leirillä on pengottava mummojen parakki partisaanien lentolehtisten löytämiseksi. Hänestä se on tässä vaiheessa turhaa. Tulkki Sonja kieltää tietävänsä, mistä lentolehtiset ovat tulleet.

Leirin komentaja, kapteeni Kairanto määrää Johanneksen arestiin, mutta toteaa samalla oikeusupseeri Hongalle, että lentolehtisiä on turha tässä vaiheessa etsiä: ”Ei ole mitään järkeä hermostuttaa vanhainkodin baabushkoja. Tärkeintä on nyt hoitaa asiat niin, että tilanne leirillä pysyy rauhallisena. Antaa mummojen olla.”  Puna-armeija ”odottaa toisella puolella järveä. Se tietää, että me luovutetaan, vetäydytään vapaaehtoisesti. Tällä samaisella tosiasialla on tietty vaikutus myös leiriläisiin, varsinkin nuoriin ja poliittisiin.”

Santasen arestirangaistus on Kairannon mielestä kuitenkin oikein, koska ”Santanen ei totellut. Käsky on käsky. Ei ole Santasen asia ymmärtää, oliko käskyssä järkeä vai ei.” Sen sijaan Hongan olisi pitänyt ymmärtää asia eikä antaa järjetöntä käskyä.

Santanen karkaa arestista ja osoittautuu vähemmän idealistisesti kuin minä hänet on aluksi esitetty.

Kaksi erilaista AKS:n jäsentä

Sekä kapteeni Kairanto ja että oikeusupseeri Honka ovat Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) valajäseniä. Siten Suur-Suomi, joka näytti toteutuvan 1941, on heille unelman täyttymys. Heidän suhtautumisensa on kuitenkin erilainen.

Kesäkuussa 1944 Honka haluaa taistella Itä-Karjalasta: ”Tämä maa ja ihmiset meidän omaa heimoa! Miten paljon verta vuodatettiin, että tänne asti päästiin?”

Sen sijaan Kairanto ymmärtää vetäytymisen Itä-Karjalasta olevan välttämätöntä. Hän yrittää lieventää asiaa sanomalla, että sodassa rintama vaihtelee, joten vetäytyminen voi olla tilapäistä. Honka ymmärtää, ettei Kairanto usko sanoihinsa.

Miehitysaikana Kairanto on keskittynyt keräämään ja osin äänittämään kansanrunoja. Hän on löytänyt mielestään aarteen, itkuvirsien taitajan Anastasia Mikkojevan ja haluaa viedä tämän Helsinkiin saadakseen talteen koko tämän aineiston tutkimuksensa lähteeksi.

Honka muistelee Bobi Sivéniä, joka ampui itsensä, kun Suomi suostui Tarton rauhassa palauttamaan Repolan ja Porajärven. Bobi Sivénin surmannut luoti ommeltiin AKS:n lippuun, jonka juurella uudet jäsenet vannoivat valansa. Kairanto uskoo saavansa Hongan irti itsemurha-ajatuksista.

Humanistinen lääkäri vs. AKS-läiset

Honka hävittää kiireellä leirin papereita, joista käyvät ilmi lukuisat ”paon” yhteydessä ammutut. Sen sijaan leirin lääkärin Tuurelan mielestä ne pitää säilyttää.

Tuurela muistuttaa Kairantoa leiriläisten korkeasta kuolleisuudesta talvella 1941-2. Kairanto vetoaa yleiseen elintarvikepulaan talvella 1941-2 ja Honka siihen, että määräykset leiriläisten annoksista eivät olleet heidän laatimiaan.

Tuurela ivaa: ”Ei. Te vain toteutitte, mitä muut olivat päättäneet. Näitte, mitä siitä seurasi, ja katsoitte vierestä. Viidesosa leiriläisistä kuoli. Viidesosa. Kaivoitte hautoja. Tai kaivautitte.” Tuurelan mukaan Honka oli kutsunut leiriläisiä ”rikkaruohoiksi”, jotka ”on todettu Suomeen sopimattomiksi ja kuuluvat keskitysleiriin…”

Sen sijaan Tuurela oli yrittänyt tehdä kaikkensa pelastaakseen leiriläisiä. Eikä vain sitä: hän oli lähettänyt tietoja korkeasta kuolleisuudesta päämajaan, lääkintöhallitukselle ja Punaiselle ristille.

Kun Kairanto pyytää Tuurelaa ottamaan lääkintäosaston autoon runonlaulajan Anastasian, Tuurela käyttää tilannetta hyväkseen: vastineeksi Kairannon on säilytettävä leirin paperit.

Tulkki Sonja yrittää pelastaa itsensä

Venäläinen mutta suomea osaava Sonja on ryhtynyt leirin tulkiksi pelastaakseen itsensä ja pienen tyttärensä Marusjan nälkäkuolemalta.

Samalla Sonja on yrittänyt auttaa leiritovereitaan, mutta hän tietää, että näiden on puna-armeijan tultua pakko puhua hänestä pahaa pelastaakseen itsensä. Yhteistyö vihollisen kanssa katsotaan maanpetokseksi, josta rangaistus on kuolema. Sen välttääksen Sonja ei voi jäädä Itä-Karjalaan.

Johannes on luvannut auttaa Sonjaa ja kihlannut tämän. Se takaisi Sonjalle ja hänen tyttärelleen luvan muuttaa tyttärineen Suomeen. Mutta koska Johanneksesta on tullut karkuri, Sonja ei saakaan Kairannolta lupaa muuttaa Suomeen.

Kairannon kaksinaismoraalia osoittaa, että hän vetoaa Sonjan kohdalla määräyksiin, vaikka hän on valmis taivuttamaan niitä Anastasian kohdalla, tosiasiassa siis omaksi hyväkseen.

Irja keskittyy yksityisasioihin

Hotelli Äänislinnan johtajattarelle Irja Salolle Itä-Karjalan suomalainen miehitysaika on ollut elämän parasta aikaa. Millaisia juhlia onkaan järjestetty! Yhdessä niistä hän oli Kairannon daamina.

Laulajatar Juulia Paananen on ollut esiintymismatkalla Äänislinnassa ja saanut sotilailta suuren suosion. Irja selittää Juulialle suunnitelmaansa: hän on ostanut hotelli Äänislinnan irtaimiston ja sisustaa niillä täysihoitolan, jonka hän aikoo perustaa kotipaikkakunnalleen.

Irja pyytää Kairantoa määräämään muutaman naisen leiristä kuljettamaan hotellin tavaroita juna-asemalle. Kairanto yrittää turhaan selittää, että Irjan tavarat ovat nyt pikkujuttu, kun puna-armeija hyökkää Kannaksella ja Itä-Karjalasta on lähdettävä. Irja saa Kairannon kuitenkin suostumaan. Sen sijaan hän ei myönny tämän pyyntöön tavata sodan jälkeen.

Kaksinaamainen Johannes ja epätoivoinen Sonja

Karattuaan arestista Johannes menee hotelliin Irjan luo, joka on myös ollut hänen rakastettunsa. Irja on halunnut pitää suhteen salassa, koska hotellin johtajattaren ja tavallisen sotilaan välillä on säätyero.

Irja suostuu auttamaan Johannesta, joka suunnittelee kävelevänsä länttä kohti. Johannes lupaa tulla talonmieheksi Irjan täysihoitolaan.

Epätoivoinen Sonja yrittää löytää uuden miehen, joka auttaisi häntä. Kuka tahansa kelpaisi ja hän on valmis tekemään mitä tahansa, mutta ei silti onnistu.

Sonja pyytää Juuliaa ottamaan tyttärensä Marusjan omakseen ja viemään Suomeen. Juulia ehdottaa, että Sonja pyytää Irjalta apua.

Näin Irjalle selviää totuus: Johanneksella on ollut samaan aikaan suhde Sonjaan. Kaksinaamaisuudesta kiinni joutunut Johannes vetoaa siihen, että hän halusi vain auttaa Sonjaa, mutta Irja ei usko miehen tehneen sitä pyyteettömästi. Johannes vetoaa myös siihen, ettei hänen Irjan välillä ollut mitään sitoumuksia. Irja myöntää tämän, mutta silti suhde on auttamatta karilla.

Sonja kiristää Irjaa puhumaan puolestaan Kairannolle – muuten Sonja ilmiantaa Johanneksen, ja silloin Irja paljastuu karkurin suojelijaksi. Kun Irjan huomauttaa, että ”Jos Johannes jää kiinni, se kuolee”, Sonja vastaa: ”Jos minä jään tähän kaupunkiin ja leirille, minä kuolen.”

Irja käyttää naisen keinoja

Saadakseen Kairannolta muuttoluvan Sonjalle ja tämän tyttärelle Irja muistuttaa Kairantoa, miten tämä on usein kertonut Stalinin terrorista. Neuvostovallan paluu merkitsee siis todennäköisesti uusia uhreja. Kairannon mielestä ”Se ei ole meidän vastuulla, mitä he tekevät toisilleen.” ”Tästä eteenpäin Aasia! Ihmisiä tuhoutuu. Tuhat tai kymmenen tuhatta. Venäjän historian kirjanpidossa satatuhatta on pieni luku.”

Irja näkee asian toisin ja vetoaa: ”Me ei puhuta nyt numeroista, vaan kahdesta elävästä ihmisestä.” Kairanto vastaa tekevänsä päätökset ”sotilaana tai ihmisenä” sen perusteella ”Mitä tämä merkitsee Suomelle?”

Mutta sitten Kairanto, joka on aiemmin turhaan pyytänyt Irjaa taloudenhoitajakseen, tunnustaa rakastavansa Irjaa. Kun tämä näyttää vastaavan hänen tunteisiinsa, Kairanto unohtaa periaatteensa ja suostuu Irjan pyytämään ”pikkuasiaan”: myöntämään matkustusluvan Sonjalle ja tämän tyttärelle.

Irja auttaa Johannesta alkutaipaleelle, mutta kieltää tätä tulemasta suunnittelemaansa täysihoitolaan.

Tieto Viipurin menetyksestä kariuttaa Irjan suunnitelmat: hotellin tavaralaatikot jäävät juna-asemalle.

Juulia sanoo Irjalle: ”Älä kadu mitään. Älä katso taaksesi. Sen, minkä teit, teit sen tiedon varassa, joka silloin oli. Sillä viisaudella, joka silloin oli.” Irja vastaa: ”Minä osaan unohtaa.”

Nähdä vs. kieltäytyä näkemästä

Tuurelan ja Kairannon kohtauksessa näkyy ero sellaisen ihmisen välillä, joka näkee ja ajattelee, ja sellaisen joka kieltäytyy molemmista.

Kairanto selittää leirin nimen muuttamista siirtoleiriksi sillä, että ”Leiriläiset odottavat siirtoa. Ovat odottaneet alusta asti. Kuljetusta pois.” ”Minne”, Tuurela kysyy, ja Kairanto vastaa: ”Kyllä sinä tiedät. Saksalaiset lupasi auttaa, asia sovittiin Berliinissä. Slaavit ja muut vierasheimoiset pois. Asutetaan muualle.” ”Minne”, Tuurela kysyy uudelleen, ja Kairanto vastaa: ”Venäjälle ja Ukrainaan. Saksan miehittämälle alueelle.”’

Tuurela kysyy: ”Oletko sä koskaan tullut ajatelleeksi, oletko sinä koskaan laskenut, miten suuria saksalaisten keskitysleirien pitää olla, kun sinne viedään kaikki ne ihmiset…joista saa lukea lehdistä? Kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia. Enemmänkin. Mihin ne kaikki katoaa?”

Tuurela on kuullut totuuden eräältä saksalaiselta potilaaltaan: ”Kaasua.”

Kairanto ei suostu uskomaan, vaikka Tuurela sanoo: ”Puhdasta matematiikkaa. Ihmisiä viedään leireihin. Eikä ne koskaan tule ulos.” ”Ukrainan juutalaiskylät. Miksi ne oli tyhjiä?” ”Me oltiin osa suurta ketjua, osa suurta palapeliä. Ollaan vieläkin.”

Humanisti vs. nationalisti

Keskustelun jatkossa havainnollistetaan nationalistisen ja yleishumanistisen ihmisen erilainen tapa katsella ja arvioida asioita. Samalla ennakoidaan eri sukupolvien yhteentörmäystä tulevaisuudessa.

Tuurela pelkää, että jonain päivänä hänen lapsensa kysyvät häneltä: ”Mitä sä teit sodassa, isä? Olin keskitysleirin lääkäri, lapset. Mikä se sellainen leiri on? Saksassa oli samanlaisia. Oliko se samanlainen? Ei. Ei ollut. Miten niin ei ollut? No kun ei ollut. Mikä sota se oli, isä? Kenen puolella me oltiin?” Kun Kairanto vastaa ”Suomen puolella!”, Tuurela kysyy: ”Kenen puolella Suomi on?” Kairanto vastaa ”Itsensä puolella”, mutta jälleen Tuurela kysyy: ”Onko Suomen puolella muita? Kenen mukana Suomi voittaa tai häviää!!” Kairanto vetoaa siihen, että talvisodassa meidät jätettiin yksin eikä sen haluttu toistuvan. Tuurela ei anna periksi: ”Suomen puolella, minkä Suomen? Sen joka taisteli yksin vapaudestaan vai sen, joka on osa uutta Eurooppaa, jota Saksa johtaa?”

Lääkärille ihmiset ovat samanlaisia riippumatta kansallisuudesta tai ”rodusta”: ”Niillä on umpisuoli ja peräsuoli ja perna ja keuhkot ja jonkinlainen sielun retale jossain lepattamassa. Ne on eläviä ja kuolleita tai siltä väliltä.” Tuurelan mielestä Kairanto ei näe todellisuutta: ”Sinä kuuntelet sanoja. Sä et näe lihaa, sulle on vain sanoja. Kirjoitat niitä paperille ja ne on aatteita tai väitteitä. Musta muuttuu valkoiseksi ja harmaaksi ja hyökkäys puolustukseksi.”

Vaikka Tuurela on yrittänyt parhaansa pelastaakseen leiriläisiä, juuri hän tuntee siis omantunnon vaivoja. Mutta idealistisen humanistin pinnan alla on myös laskelmointia, miten parhaiten selviytyä. Syy leirin papereiden säilyttämiseen on se, että hän uskoo totuuden olevan paras henkivakuutus. Eihän vielä tiedetä, kuka Suomessa tulee pitämään valtaa. Myös saksalaistenkin miehitys on mahdollisuuksien rajoissa.

Hongan toivottomuus

Hongalla ei ole muuta kuin ideologia, ja siksi vaihtoehdot ovat vain totaali voitto tai totaali tappio: ”Jos Viipuri sortuu, sortuu koko Suomi!” Honka on sisäistänyt Eino Leinon sortovuorien runon Viipurin vartio sanoman: ”Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, / seisonut ennen jo tulessa ja veressä, / kertoa voivat sun muurisi harmaat / isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; / Viipuri! Et sinä sortua saa. / Jos sinä seisot, seisovi maa.”

Niinpä kun tulee tieto Viipurin menetyksestä, toivottomuus ottaa Hongassa vallan: ”Ei kannata lähteä. Miksi pitäisi lähteä täältä? Suomeen? Suomea ei kohta enää ole. Puna-armeija on Helsingissä ennen meitä.”

Totuus selviää Kairannolle

Irja yrittää vielä vedota Kairantoon. Eikö tämä voisi ottaa mukaansa edes yhden paketin, jossa on hotellin kattokruunu?

Paikalle saapuu kuitenkin Johannes, joka uhkaa Kairantoa aseella saadakseen tämän asetakin, auton, kulkuluvan ja paperit. Ilman niitä hän ei pääse kaupungista.

Taustalta kuuluu laukaus. Kairanto saa Johanneksen aseen haltuunsa, mutta silloin saapuu Irja, joka osoittaa vuorostaan Kairantoa tämän aseella ja pelastaa Johanneksen. Kairannolle selviää Irjan ja Johanneksen suhde ja siten se, ettei Irja rakasta häntä. Toisaalta Kairanto Johanneksen lähdettyä paljastaa Irjalle, ettei hänen aseensa ollut ladattu – hän siis tiesi, ettei vaaraa ollut, mutta suostui silti Irjan pyyntöön päästää Johannes menemään. Se on Kairannon ainoa epäitsekäs teko, hänhän oli juuri saanit tietää, ettei Irja rakastanut häntä.

Kairannon suunnitelmat romahtavat myös sikäli, että Anastasiakaan ei halua lähteä Kairannon luokse Helsinkiin vaan pysyä kotona omaistensa luona.

Naiset selviävät

Laukauksen syy selviää: Honka on sittenkin tehnyt itsemurhan.

Lopussa nyssäköitä kantavat Sonja ja Marusja tapaavat kadulla Irjan, joka kantaa kristallikruunulaatikkoa. Irja ripustaa laatikon puun oksalle. Kaikki kolme jatkavat yhdessä kohti läntä. Yksityiselämään keskittyvät naiset siis selviytyvät ideologisia miehiä paremmin. Illusioiden hälvettyäkin he tuntevat solidaarisuutta toisiaan kohtaan.

Kaksi symbolia

Kattokruunu symboloi näytelmässä Irjan materialismia, johon tämä keskittyy sodan kaaoksen keskellä mutta josta tämä lopussa luopuu.

Toinen symboli ovat leirin paperit, jotka sisältävät todisteet leirin korkeasta kuolleisuudesta ja siksi Honka haluaa tuhota ne, Tuurela taas säilyttää ne. Tavallaan tässä on kyse perinteisen historiantutkimuksen uskosta siihen, että totuus selviää dokumenteista. Ihmisten muistot eivät riitä todisteiksi.

Arvio näytelmästä

Suomalaisten miehittämää Itä-Karjalaa ei ole paljonkaan kuvattu fiktiossa. Siten näytelmän idea on sinänsä hyvä. Toteutus jää kuitenkin pinnalliseksi. Näin näytelmän Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 2006.

Ilmeisesti Raija Talvio uskoi, ettei katsojilla ole tarpeeksi pohjatietoja. Tämä pitää todennäköisesti pitää paikkaansa, mutta silti on kömpelöä antaa suoraa informaatiota. Honka esimerkiksi lainaa AKS:n valaa – tällaista ei tarvitse tehdä asiasta, jonka molemmat keskustelukumppanit tietävät.

Henkilöissä ei ole oikein syvyyttä vaan he jäävät eri asenteita edustaviksi tyypeiksi. Repliikeistä puuttuu subteksti.

Toki näytelmässä tapahtuu klassinen anagnorisis: totuus paljastuu sekä yksityisesti (Sonjan käsitys Johanneksen rakkaudesta ja avusta, Irjan käsitys Johanneksen rakkaudesta ja Kairannon käsitys Irjan rakkaudesta osoittautuvat illuusioiksi) että yleisesti (Kairannon ja Hongan unelma Suur-Suomesta sortuu, Tuurela paljastaa Kairannolle taustalla olevan todellisuuden). Irjan kohdalla tapahtuu myös peripeteia: toiminnan suunta muuttuu päinvastaiseksi.

Sen sijaan Kairannon ja Hongan kovasydämisyys leirivankeja kohtaan ei voi tulkita harmartiaksi klassisessa merkityksessä ”erehdyksestä tai tietämättömyydestä johtuva virhetoiminta”, vaan syynä on heidän ideologiansa.

Kärsimys (pathos) on suureksi osaksi näyttämön ulkopuolella ja menneisyydessä (leirivankien joukkokuolema 1941-2). Vain Sonjan tilanne on epätoivoinen. Tai oikeastaan niin on myös Hongan, mutta häntä kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa.

Arvosteluja näytelmän esityksistä

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004447775.html

https://www.ts.fi/kulttuuri/1074168213/Viihdyttava+esitys+Suomen+historian+puhumattomista

https://www.ksml.fi/paikalliset/2843452

Venäläisten siviilien leirejä muissa romaaneissa

Blogissani olen kirjoittanut kahdesta venäläisten siviilien leirien Itä-Karjassa 1941-44 käsittelevästä romaanista: Enni Mustosen teoksessa Kielon jäähyväiset ja Tapani Bagge dekkarissaan Musta pyörre (joskaan jälkimmäisessä en ole juurikaan kirjoittanut aiheesta).

Aihetta on käsitellyt myös Pekka Manninen romaanissa Äänislinna (Helsinki-kirjat 2011).

Blogissa olen käsitellyt Itä-Karjalan miehitystä myös seuraavissa teoksissa: Mikko Karvosen (Onttoni Miihkalin) Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942, Enni Mustosen Sotaleski ja Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt. Jälkimmäisen artikkelin lopussa vertailen aihetta käsitteleviä suomalaista kaunokirjallisuutta. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut vielä artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Tutkimuksia Suur-Suomesta, Itä-Karjalan miehityksestä ja venäläisten siviilien leireistä

Hyytiä, Osmo: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita 2008.

Kulomaa, Jukka: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2013.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944. Otava 1982.

Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga 2014.

Mikkola, Marja-Leena: Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-1944. Tammi 2004.

Rosén, Gunnar: Suomalaisena Itä-Karjalassa. Sotilashallinnnon ja Suomen Punaisen Ristin yhteistoiminta 1941-1944. Suomen historiallinen seura 1998.

Salminen, Pauliina: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.

Seppälä, Helge: Suomi miehittäjänä 1941-1944. SN-kirjat 1989.