Laila Hietamies: Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat

Laila Hietamiehen romaaneissa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat naiset selviävät sodasta paremmin kuin miehet.

 

Laila Hietamiehen (myöhemmin Hirvisaari) Kannas-sarjan kaksi ensimmäistä sijoittuvat todellisen Valkjärven pitäjän kuvitteelliseen Suontaan kylään. Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu vuonna 1925 ja Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin. Tapahtumat keskittyvät yksityiselämään, ajan politiikka ei kosketa henkilöitä millään tavalla.

Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1980) alkaa Suontaan kylästä ja kuvaa kesäkuun 1944 suurhyökkäystä, Viipurin kukistumista ja evakkomatkaa. Kirjan lopussa ollaan vasta junassa Simolan asemalle. Tuolloin päähenkilöt Martta Heikkilä ja Helmi Elisa Karhu ovat kolmikymppisiä.

Neljäs osa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983) alkaa heinäkuussa Mynämämäellä, jossa suuri suontaalaisista elää evakkoina. Välillä ollaan sotasairaalassa Mikkelissä, toisella evakkopaikkakunnalla Jämsässä sekä sairaaloissa Helsingissä ja Turussa. Kirja päättyy syyskuussa ristiäisiin ja rauhan tuloon.

Viides osa Edessä elämän virrat (1984) tapahtuu pääosin Turussa helmikuusta alkukesään 1945.

Hyviä ja huonoja evakkokokemuksia

Vierailla poluilla, oudoilla ovilla kuvaa monipuolisesti suhtautumista evakoihin. Osa isäntäväestä on myötätuntoisia ja ymmärtäviä, kuten Aittalan emäntä ja isäntä. Keskinäistä toimeentuloa helpottaa, että pihapiirissä on useampi talo, joten kukin saa perhe asua omissa oloissaan häiritsemättä muita omilla tavoillaan ja tottumuksillaan.

Talonväen hyväntahtoisuus on aitoa. 18-vuotias tytär Leena selittää: ”No kun me tykätä teist kaikist. Eikä se ol mitenkä mukava kattoo kun ihmine kärsi. Kyl maar me se ymmärretä.”

Toisaalta sanotaan, että Leena ”sekä ymmärsi että ei ymmärtänyt Marttaa. Kyllä hän tiesi, että sota oli, mutta joskus tuntui, että Martan sota oli eri kuin hänen. Hänen kaksi veljeään olivat sodassa, sota koski heitä kaikkia yhtä paljon kuin Marttaakin, jonka mies oli kapteenina rintamalla, Leena tiesi. Mutta heidän kotinsa oli täällä vahingoittumattomana, eivätkä pommikoneet olleet vielä ilmestyneet heidän yläpuolelleen.”

Osa isäntäväestä on taas päinvastaisia luonteita. Eräs isäntä on vanhapoika, joka kieltää lapsia uimasta ja meluamasta, kulkee alasti ja huutelee rivouksia.  Myöhemmin selitetään, että isäntä on seksuaalisesti turhautunut. Jouduttuaan läheiseen kontaktiin verevän naisen kanssa, jonka suhteen hänellä ei ole mahdollisuuksia, hän purkaa ärtymyksensä kaikkiaan evakoihin.

Hevoskuski sanoo Helmi Elisalle kuultuaan tämän olevan evakko: ”Mää en ymmärrä sitä lainkka et kaike maailma ihmiset tullee sielt tänne muire ihmiste harmiks.” Kuskin mielestä olosuhteet eivät voi olla niin pahoja kuin huhut kertovat. Hän paheksuu sitä, että evakot tulevat ja vaativat asuntoa. Hän uskoo, että he kylpevät rahassa saatuaan korvauksia, ja kuka edes voi todistaa, että anomusten tiedot ovat totta. Hevoskuski on esimerkki ihmisestä, joka puhuu ensin, mitä sylki suuhun tuo. Kun hän sanomansa osoitetaan vääräksi, hän ei pyydä anteeksi vaan sanoo, ettei hän tarkoittanut mitään.

Romaanin lopussa Aittalan isäntä järjestää yhdeksänkymppisille Marille ja Kustaalle pysyväksi asunnoksi vapaana olevan mökin, sekä hyvästä sydämestä että ennakoiden poikiensa kotiintuloa sodasta, jolloin talossa ei enää ole tilaa.

Kustaa sanoo Aittalalle: ”Kaikilha se ei tää elämä olt samanlaista, tiijetäähä myö jot on tult kahnauksii puoli ja toisi. Mie sitä vaan, jot ihmisest itsestää riippuu vastaakos hyvvää pahal vai päinvasto.”

Samanlaista auttavaisuutta osoittaa lotta Kerttu, joka vuokraa perintömökkinsä Turussa Martalle ja asuu itse sairaanhoitajaoppilaiden asuntolassa.

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Martta on saanut toukokuussa 1945 sijaisuuden koulusta. Siellä hän joutuu miesopettajan syrjimäksi, koska aiemmin sijaisuudet on saanut tämän vaimo. Miesopettaja ei suostu myöntämään, että valinta on oikeudenmukainen: hänen vaimonsa on epäpätevä ja Martta on pätevä, joten totta kai Martta valitaan.

Tapaus osoittaa, että paikallisilla on henkilökohtaisia syitä nyreyteen: evakot kilpailevat heidän kanssaan työpaikoista ja asunnoista.

Miten ihminen selviää menetyksistä?

Teoksessa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla Helmi Elisa toteaa Martalle: ”kaiken sen kestää, jos vain haluaa itse jäädä eloon. Siksi on hyvä kun on joku jota varten jäädä eloon.”

Se tärkein joku on molemmilla lapsi. Sotaleski Helmi Elisalla on seitsenvuotias tytär Laura. Martan miehen Aarnen selviytymisestä ei pitkään aikaan tule tietoa, mutta Martta odottaa lasta, joka on onneksi pantu alulle jo ennen vihkimistä. Juuri tieto Martan raskaudesta on saanut Aarnen tekemään avioitumispäätöksen.

Käydessään Mikkelissä sotasairaalassa Martta kohtaa Malviina-mummon. Malviina uskoo, että kaikki ihmiset ovat mukavia ja pohjimmiltaan samanlaisia, olivat he karjalaisia tai ei. Ei ihme, että hän on kohdannut etupäässä mukavia ihmisiä.

Malviina on karjalaisen positiivisuuden ruumiillistuma. Se, mikä aikoinaan oli uutta ja raikasta Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilössä, on Malviinassa jo stereotyyppistä.

On harmillista, että Hietamies pani Kannas-sarjan alkuosien äreän Akviliinan kuolemaan evakossa talvisodan aikana. Olisi ollut vaihteeksi hyvä näyttää evakko, jonka kanssa tuskin sydämellisinkään isäntäväki olisi tullut toimeen.

Malviinan elämänohje kuuluu: ”Se on silviisii, jot ihmise pittää syyvä ja haastaa. Täs järjestyksen. Ens ku hää syöp mahhaase täytee, sit on niin hyvä jot. Sit ko hää on syönt, sit hää alkaa haastaa ne surut itsestää.”

Malviina sanoo myös, että Martan on vakuutettava itselleen, että Aarne paranee: ”se nääs auttaa ku uskoo siihen lujast. Sitä pittää sannoo nii lujast noita asjoit, jot itsekkii uskoo.” Ainakaan ei kannata surra etukäteen.

Kaikki ei ole aivan näin helppoa. Helmi Elisan pommituksessa saadut haavat pahenevat ja hän joutuu sairaalaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä Laura saa kurkkumätätartunnan ja joutuu toiseen sairaalaan.

Vaikeudet eivät lopu rauhan tuloon

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Laura asuu Martan luona Turussa, kun Helmi Elisa opiskelee kätilöksi Helsingissä.

Martta on synnyttänyt pojan, mutta hän ei ole elänyt päivääkään aviomiehensä kanssa. Keuhkoihin haavoittunut Aarne on yhä tuberkuloosiparantolassa.

Aarne ei voi kertoa Martalle sotakokemuksistaan, ei ”miltä tuntui räjäyttää kokonainen korsu ja tappaa pakoonlähtevät venäläiset yksitellen hankeen” eikä miltä haavoittuminen tuntui. Vain mukana ollut voi ymmärtää.

Lisäksi Aarne haluaa suojella läheisiään: ”Minun poikani ei tarvitse sodasta tietää. Niin kauan kuin maailmassa on rauha. Siihen on uskottava.”

Aarne pohtii lyhyesti, että ulkopoliittiset muutokset ovat tapahtunut niin nopeasti, että ihmisten tunteet eivät ole pysyneet niiden vauhdissa. Kestää aikaa, ennen kuin suhde entiseen viholliseen muuttuu.

Sen sijaan ajan sisäpolitiikka loistaa kirjassa poissaolollaan, vaikka se juuri tähän aikaan oli repivää.

Kuten sarjan edellisissäkin osissa, romaanin heikkoutensa on, että henkilöiden yhteiskunnallinen tausta ei vaikuta mitenkään heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Martta ei hyväksy sotaa puolusteluksi

Muistot eivät häviä vain sillä, ettei niistä puhuta. Sairaalassa työskentelevä hoitaja Elina sanoo Aarnelle: ”sinä viet mukanasi kotiin omat aaveesi!” Ja Elina yleistää tämän kaikkien suomalaisten naisten kohtaloksi: ”Me joudumme kokoamaan teidät sirpaleista kokonaisiksi.”

Aarne epäilee: ”onko minusta enää ihmistä elämään? Työelämään? Aviomieheksi? Normaaliin arkiseen elämään?” Niinpä hän uudistaa suhteen Elinaan, jonka kanssa hänellä on ollut yhdenyönjuttu jo rintamalla. Elina toteaa tarkkanäköisesti: ”Jos osaisit minua rakastella, osaisit vaimoasikin…”

Martta aavistaa jotakin, ja Aarne myöntää suhteen mutta vain rintamalla. Aarne puolustautuu: ”Sodassa…et tiedä millaista se on pahimmillaan. Ja silloin repeää jokin sisällä, etsii purkautumista, kun tilanne osuu kohdalle, se on väistämätöntä…”

Martta iskee vastaan: ”Tekö taistelitte silloin…asemasodan aikana? Tiedätkö mitä teki suomalainen nainen kotirintamalla? Hoiti että koko maan talous pyöri, että oli ruokaa, vaatteita. Ei ollut aikaa pelata korttia, ei istua katsomassa viihdytyskiertueita. Piti tehdä työtä, niin kuin mekin viime kesänä Suontaassa. Ja sitten te valitatte naisen kaipuutanne sodan vaaroissa…Aarne..täällä ei ollut aikaa unelmille, täällä tehtiin työtä. Teistä tehtiin sankareita, mutta entä meistä?”

Tämä tuntuu jälkikonstruktiolta. Eihän kukaan puhu keskustelussa ”suomalaisista naisista” vaan omista tai korkeintaan tuttaviensa kokemuksista.

Myöskään romaanin tapahtumat eivät täysin vastaa Martan ja Elinan yleistyksiä. Nainenkin voi saada tukea mieheltä, joskaan Marttaa ei kuuntele aviomies Aarne vaan ystävä Karjalainen.

Eikä sota kaikille naisillekaan merkinnyt pelkkää työtä ja seksin puutetta. Vaikka päähenkilöt Martta ja Helmi Elisa rakastelevat vain yhden miehen kanssa, hoitaja Elina ja lääkäri Nelly ovat toista maata. Heitä ei tästä tuomita, kuten perinteisesti tehtiin.

Jotakin Aarnen mietteissä on pätevääkin: kritiikki että Martta haluaa omistaa hänet. Myös Helmi Elisa arvostelee mielessään ystäväänsä, joka ennen oli ollut niin itsenäinen: ”jollei Martta nyt ymmärtäisi, hänen avioliitostaan tulisi vaikea. Martta tuntui hyväksyvän kaiken, minkä Aarne sanoi, hän suorastaan kerjäsi mieheltä sanoja, rakkautta; mutta ei se tullut niin.”

Tämä on harvoja kohtia, joissa Martan ja Helmi Elisan muuten ihanteellisen lujaksi ja läheiseksi kuvatussa ystävyydessä on särö. Yhteiskunnalliseen aseman ja siviilisäädyn ero ei ole vaikuttanut heidän väleihinsä mitenkään.

Naisille sota on tuonut hyvääkin

Lääkäri Karjalaisen apu on saanut Helmi Elisan ihannoimaan miestä, kun taas Karjalaiseen on vedonnut naisen avuttomuus. Nyt he päätyvät yhdeksi yöksi samaan sänkyyn, mutta jatko menee mönkään, koska heillä on erilaiset odotukset.

Myöhemmin Karjalainen pyytää anteeksi ja kosii, mutta Helmi Elisa antaa rukkaset sanoen: ”Olisi liian yksinkertaista jättäytyä toisen ihmisen armoille, niin kuin aikoinaan, kun menin naimisiin. Miulla ei ollut mitään ammattia, ei työtä, olin kotona ja hoidin Lauraa.” Helmi Elisa ei siis halua ottaa roolia, joka naisille sodan jälkeen suositeltiin, miehen emotionaalista kannattelua, vaan keskittyä omaan kehitykseensä.

Miesten ja naisten välillä on selvä ero. Sota on raunioittanut Aarnen fyysisesti ja Karjalaisen psyykkisesti. Molemmat ovat jatkuvasti pettäneet vaimoaan, ja vaimon kuolema on vapauttanut heidät ”väärästä” avioliitosta. Karjalainen on menettänyt myös pienen tyttärensä, jota hän on kovasti rakastunut.

Sen sijaan naisille sota on tuonut mukanaan myös hyvää. Martta ei edes salaa iloaan siitä, että on saanut vihdoin omakseen Aarnen, kun tämän vaimo on kuollut pommituksessa.

Helmi Elisa ei ole rakastanut miestään, mutta tästä hän ei voi puhua edes Martalle. Ilman tällaisia harvinaisia säröjä ystävyys olisi liian idyllistä ollakseen uskottavaa.

Helmi Elisan kuvauksessa Hietamies murtaa sotalesken – ja ylipäänsä lesken – stereotyyppiä. Vaikka Lauralle orpous on yksiselitteisesti menetys, leskeys avaa Helmi Elisalle mahdollisuuden itsenäistymiseen ja kehittymiseen: ”nyt vihdoin viimein koko tulevaisuus oli hänen omissa käsissään. Hän tiesi, että pitkä tie se tulisi olemaan, pitkä ja kivinen. Mutta hän kulkisi sen, valmistuisi, kokisi mitä on olla vapaa ja itsenäinen. Ja sinä päivänä hän seisoisi käsi lapsensa kädessä siinä uuden elämän kynnyksellä. Ja hän rakastaisi, jos se olisi mahdollista.”

Nuoret selviävät helpoimmin. Lotta Kerttu, Arttu ja jopa kätensä menettänyt Kyösti alkavat suunnitella opintoja, ja Kerttu ja Arttu löytävät toisensa.

Vanhuksilla on vaikeinta

Yhdeksänkymppinen Mari on tähän mennessä ollut optimistisuuden ja elämänmyönteisyyden ruumiillistuma ja nauttinut täysin rinnoin kymmenen vuotta sitten solmimastaan avioliitosta Kustaa kanssa, mutta nyt hän sairastuu dementiaan: ”Tälviisi vanha ihminen saap kuolla vierais maisemis, parantusha sitä, jos olisi koton. Täällä maa ikkääkö vetää puoleesa. Sielt piti lähtee, mitehä monta vuotta siint oikein on?” Mari kuolee ja haluaa tulla haudatuksi kasvot Karjalaan päin.

Vanhusten kokemukset evakossa on melko lailla sivuutettu, sillä he eivät ehtineet kirjoittaa niitä muistiin – toisin kuin myöhemmin silloiset lapset. Siksikin Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilö, Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän Kaisu ja Laila Hietamiehen Mari ja Kustaa sekä Malviina ovat tärkeitä kirjallisia hahmoja.

Muistot ja uusi elämä

Tulee ensimmäinen rauhan kevät – ja samalla muistot viimeisestä keväästä Suontaassa. Siitä – samoin kuin sodasta – tuntuu olevan pitkä aika. Nyt vasta muistoihin on aikaa.

Martta ajattelee: ”Ennen muistoja siivitti toivo; nyt ne olivat kipeitä, mutta niistä ei silti voinut olla puhumatta. Ja silloin kun niistä ei puhuttu ääneen, palasivat ajatukset niihin tavan takaa. [- – -]

Ja varmasti oli jo nyt tunnustettava, että noita muistoja himmensi pelko. Vieraille ihmisille heidän kohtalonsa oli yhdentekevä, ja sen myötä muistot.”

Muistot voi jakaa vain saman kokeneiden kesken, ja tällaista yhteisyyttä teoksessa onkin.

Toisaalta näytetään jokaisen ihmisen pohjimmainen yksinäisyys: jokaisen on itse vastattava elämästään ja jokaisen ryhdyttävä työhön tulevaisuuden puolesta.

Lääkäri Karjalaisen käsitys sota-ajasta muistuttaa myöhempää ajopuuteoriaa: oltiin ”kuin suuren virran mukana, paljon emme ole sille mahtaneet. Mutta nyt kesän tullessa olemme ajautumassa suvantoon, ja nyt voisimme jo tehdä jotain!” Karjalaiseen vetoaa Paasikiven puhe jälleenrakentamisesta: ”Nyt on aika rakentaa koko elämä uudelle pohjalle”.

Hietamiehen henkilöillä on jokaisella oma unelma uudesta elämästä. Enää ei ole sellaista evakkojen yhteistä kohtaloa kuin Viljo Kojon Kymmenen savun kylässä – eikä edes kuvitelmaa siitä kuten Unto Seppäsen Evakon ja Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilöillä.

Sodan vaikutus lapseen

Neljännen ja viidennen osankin vaikuttavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura.

Teoksessa Vierailla poluissa, oudoilla ovilla Laura haaveilee Mynämäellä kaupan ikkunassa olevasta rahapussista. Hänen mielessään se on taikapussi, jossa raha lisääntyy itsestään. Kun äiti ei anna rahaa sen ostoon, Laura ostaa sen omin päin – kauppias luottaa, että äiti maksaa sen.

Kun Helmi Elisa saa asian selville, hän suuttuu sekä kauppiaalle, joka on myynyt kukkaron alaikäiselle, mutta ennen kaikkea Lauralle, joka kieltäytyy kertomasta missä kukkaro on. Koska kukkaro on paperia, se sulaa sateessa.

Äidin ja tyttären yhtäaikainen olo eri sairaalassa vieraannuttaa heitä entisestään.

Teoksessa Edessä elämän virrat erossaolo jatkuu, kun Helmi Elisan opiskelee Helsingissä.

Turussa Laura kiusataan koulussa ”karjalaisäpäräksi”, koska hän kertoo mielikuvituksellisia tarinoita siitä, että hänen isänsä on suuri sotaherra, joka on tavannut Mannerheimin. Luokkatoverit tietenkin syyttävät häntä valehtelusta.

Mynämäellä Lauralla on omakivi, Turussa taas Ajatuspuu. Hän kuvittelee Turun linnan torniin prinssit, joiden kanssa hän sitten keskustelee.

Vasta kun Laura putoaa jokeen ja pelastuu, aikuiset tajuavat tilanteen vakavuuden. Opettaja kieltää luokkaa kiusaamasta.

Ydin tässä kaikessa on Lauran kokemus, että häntä ei nähdä.

Vaikka äiti ei ymmärrä tyttärensä surua ja mielikuvitusleikkejä, häntä ei romaanissa syyllistetä. Helmi Elisa tekee sen mitä voi, mutta ei vain pysty enempään.

Hietamies on parhaimmillaan kuvatessaan koskettavasti sodan seurauksia lapselle, lapsen yksinäisyyttä ja mielikuvitusta, joka leimataan valehteluksi. Mitään ei selitetä, vain kuvataan luottaen lukija ymmärtävän.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Kannas-sarja kolmannesta osasta Hylätyt talot, autiot pihat.  Artikkelin alussa on kerrottu lyhyesti sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara, jotka tapahtuvat 20- ja 30-luvulla.

Blogini artikkelissa, joka käsittelee Hietamiehen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavia romaaneja Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut, on lopussa tietoja kirjailijasta.

Blogissani olen käsitellyt Unto Seppäsen Evakkoa, Iiris Kähärin Elämän koko kuvaa ja Viipurilaisen iltapäivää  sekä Kyllikki Mäntylän Opria.

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on vaikuttava evakkoromaani ja epäsankarillinen sotaromaani.

Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) viisiosaisen Kannas-sarjan alkupuoli sijoittuu kuvitteelliseen Suontaan kylään todellisessa Valkjärven pitäjässä.

Kannas-sarjan alkuosat

Ensimmäinen osa Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu kesällä 1925 ja toinen osa Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin syksystä kevääseen.

Keskeisiä henkilöitä ovat eri-ikäiset naiset, ja tapahtumat liittyvät yksityiselämään: avioton lapsi, avioero, vanhusten avioliitto, apen ja miniän lapsi. Yhteisenä sanomana on, että on tullut uusi aika eivätkä vanhat moraalisäännöt enää päde, vaan naisilla on oikeus asettaa etusijalle omat tunteensa ja tarpeensa välittämättä siitä, mitä muut ihmiset heidän ratkaisuistaan ajattelevat.

Tämä saattaa heijastaa enemmän kirjoitus- kuin tapahtuma-aikaa, ainakin siinä mielessä että kyläläiset hyväksyvät melko helposti sovinnaisesta moraalista lipeämisen. Ainoa poikkeus on kaikkia ja kaikkea arvosteleva Akviliina, mutta häntäkään ei lopulta jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Suontaan kylässä eletään idyllissä. Edes sisällissota jälkivaikutuksineen ei ole koskettanut kyläläisiä.

Keskeisiksi henkilöiksi nousevat ystävykset Helmi Elisa ja Martta. He ovat ensimmäisessä osassa 11-vuotiaita tyttöjä ja toisessa osassa 21-vuotiaita nuoria naisia.

Tuolloin Martta on kotikylässään kansakoulunopettajana. Hän rakastaa Aarnea, joka opiskelee Helsingissä. Siellä Aarne ihastuu opiskelutoveriinsa, joka sopii vaimoksi, mutta samaan aikaan hänellä on suhde Marttaan.

Helmi Elisa joutuu äitinsä kuoleman jälkeen vuosia hoitamaan nuorempia veljiään. Kun hän lopulta uskaltaa sanoa vastaan isälleen, tämä häätää hänet kotoa. Hän muuttaa ensin nuorimman veljensä Artun kanssa keittäjäksi Martan koululle ja sitten Viipuriin, jossa asuu ihastus Andreas Karhu.

Naisten ja lasten kylä Kannaksella kesäkuussa 1944

Sarjassa hypätään talvisodan, välirauhan, jatkosodan alun ja asemasodan yli. Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1982) tapahtuu kesäkuussa 1944. Naiset ja lapset ovat palanneet Suontaan kylään ja tekevät siellä miestenkin työt. Nuoremmat miehet ovat armeijassa, vanhemmat työvelvollisina. Vanhukset ovat edelleen evakossa.

Martta ja Helmi Elisa ovat nyt 30-vuotiaita. Ennen romaanin alkua sota on muuttanut heidän kohtalonsa päinvastaiseksi. Andreas Karhun kanssa avioitunut Helmi Elisa on jäänyt sotaleskeksi ja seitsemänvuotiaan Lauran yksinhuoltajaksi. Sen sijaan Martta on viimein menossa naimisiin Aarnen kanssa, jonka vaimo on kuollut pommituksessa.

Sota on läsnä kirjan alusta alkaen: pommilaivueet lentävät kylän yli. Raskaana oleva Martta joutuu rintamalta karanneen sotilaan ahdistelun kohteeksi. Näin osoitetaan, että pahuutta on myös suomalaisissa.

Kun karkuri hiiviskelee talon lähellä, Helmi Elisa ampuu haulikolla varoituslaukauksen ja myöhemmin hän ampuu sairastuneen lehmän. Teot näyttävät, että ihminen tekee mitä vain, kun on pakko, vaikka ensin uskoo, ettei pysty.

Lapsi ei ymmärrä sotasankaruutta

Romaanien vaikuttavin ja koskettavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura. Laura joutuu miettimään itsekseen isänsä kaatumista ja sotaa itsekseen, koska aikuisilla ei ole aikaa.

Kun käsitteet eivät ole selvillä, Laura kuvittelee lopun: ”Laura vihasi Syväriä… [- – -] Sen täytyi olla hirvittävä paikka, kun sinne kaikki joutuvat ja melkein kaikki kuolivat.”

Isän kuolinilmoituksessa on ollut sana ”sankarityö”, jota Laura ei hyväksy: ”Onko se sankarityö, että Syväri tappaa kaikki? Että lapsetkin tapetaan? Onkos se sankaria? Eikö se olisi sankarityö, että Syväri ei tappaisi, vaan jättäisi eloon, että lapsetkin pelastuisivat!”

Harvoin on vaistomaista sodanvastaisuutta ilmaistu näin tehokkaasti.

Laura osoittaa hurjaa luontoa ja itsepäisyyttä: hän kiroilee yli lentäville vihollisen pommikoneille ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon. Tällaista käytöstä eivät aikuiset hyväksy eivätkä edes ymmärrä sen syitä.

Toisen kerran suin päin evakkomatkalle

Martta kysyy vihkilomalle tulevalta Aarnelta, miksi evakuointia ei ole jo tehty. Aarne vastaa, että se oli ”Sama kuin sanoisi että sota on hävitty jo. [- – -] Miten estää ihmisiä jotka tahtoo palata kotiin, ei mitenkään.” Kun Martta sanoo: ”pakkohan ihmisten on tietää”, Aarne vastaa: ”Entä jos ihmiset eivät tahdo tietää?”

Kun Martan kysyy suoraan, menetetäänkö Karjala uudelleen, Aarne myöntää viimein: ”Sinun on pakko alkaa suunnitella lähtöä.”

Keskustelu ei auta varautumaan tulevaan. Puna-armeijan suurhyökkäyksen jälkeen joudutaan suinpäin lähtemään uudelle evakkomatkalle.

Hietamies kuvaa ensin yleistä tilannetta ja sitä, miten evakkomatkalla kesäisen luonnon kauneus jää huomiotta.

Sitten kuvaus siirtyy kuorma-auton lavalle, jossa Suontaan naiset ja lapset pääsevät Viipuriin asti, koska joukossa on juuri synnyttänyt Hilkka, tämän vauva ja vanhempi tytär Raija, jonka jalka on jäänyt pyörän väliin. Ainoa järkähtämättömän optimisti on nuori lotta Kerttu.

Viipurissa vallitsee kaaos

Keskeisellä sijalla romaanissa on Viipurin puolustuksen nopea romahdus.

Sodassa ei ole mitään sankarillista, se on vain turhaa kuolemaa, sekasortoa ja jopa anarkiaa. Viipurissa vallitsee kaaos. Kun sotilaat määrätään kaatamaan viinapullojen sisältö maahan, toiset sotilaat heittäytyvät rähmälleen maahan juomaan viinan.

Siviilit on määrätty poistumaan Viipurista ja muut ovat totelleet, mutta Martta ja Helmi Elisa jäävät yksityisen syyn takia kaupunkiin. Tämä on tuossa tilanteessa järjetöntä käytöstä, mutta sellaista esiintyy oudossa tilanteessa.

Helmi Elisan 19-vuotias veli Arttu saa kokemattomana sotilaana hermoromahduksen. Häntä kuitenkin kohdellaan ymmärtäväisesti ja empaattisesti, ja pian hän pystyy jo paarinkantajaksi.

Artun ystävä Kyösti ja tämän toveri Vainio sekä Martan mies kapteeni Aarne Heikkilä ovat Viipurissa vielä vihollisen vallattua sen, mutta pääsevät viime hetkellä veneellä pakoon.

Rauhaa kaivataan mutta epäpoliittisesti

Ennen suurhyökkäystä Aarne vastaa Martan kysymykseen pelkääkö hän: ”Pelkää…jokainen pelkää, itsensä puolesta, läheisten puolesta, miesten puolesta, koko maan puolesta. Mitä tässä tapahtuu, ei kukaan tiedä. Tiedän vain että hyvin ei käy. Ei tässä sodassa ole mitään järkeä, nyt pelataan vain aikaa. Ei tullut Suur-Suomea, ei sen näköistäkään… Minä en muuta toivo kuin että rauha tulisi.”

Eniten sotaa vastaan on Aarnen ystävä, lääkintämajuri Pekka Karjalainen, joka työssään on ”yrittänyt tuolla leikkaussalissa saada kokoon nuoria poikia, lapsia…jotkut alle kahdeksantoista. Ei heillä ole mitään illuusioita, he pelkäävät avoimesti. Lapsia me lähetämme nyt etulinjoille! Olen todella väsynyt katsomana turhaa kuolemaa. Uskallan sanoa sen, vaikka minua syytettäisiin pelkuriksi. Nyt pitäisi tehdä rauha.”

Molempien rauhankaipuu on ei-poliittista, tekoja siitä ei seuraa eikä rauhanehtoja pohdita.

Sodassa kuolee ja haavoittuu myös siviilejä

Lääkintämajuri Karjalaisen pessimismiin vaikuttaa se, että hän on juuri menettänyt vaimonsa ja pienen tyttärensä. Tämän takia hän on niin välinpitämätön omasta kohtalostaan, että menee ihan tahallaan pommituksen keskelle, mutta säästyy.

Vielä enemmän sodan synkkään kuvaan vaikuttavat siviiliuhrit: Helmi Elisa myöhästyy viimeisestä junasta Tienhaarassa, lähtee järjettömästi kävelemään asemalta pitkin rataa ja joutuu maataistelukoneen pommituksen uhriksi.

Kirjailija on kuitenkin järjestänyt niin, ettei kukaan keskeisistä henkilöistä kuole. Kyösti haavoittuu Viipurissa käteen. Aarnen vakava haavoittuminen Talissa selviää Martalle seuraavassa osassa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983).

Muuten sodan aiheuttamat kuolemat ovat tapahtuneet jo aiemmin: Karjalainen tulee juuri vaimonsa ja tyttärensä hautajaisista, ja Helmi Elisan mies Andreas Karhu on kaatunut jo jatkosodan alussa.

Sattumanvaraisuus ja kaoottisuus

Juonelle on tyypillistä, että henkilöt tapaavat toisensa sattumalta ensin Viipurissa, sitten kenttäsairaalassa ja lopulta Simolan asemalla. Tämä tuntuu vähän saippuasarjamaiselta, mutta tällaista sattui sodassa. Romaanin suuri ansio on näyttää tapahtumien kaoottisuus ja sattumanvaraisuus.

Heikkoutena on, että asioita sanotaan suoraan sen sijaan, että lukija saisi ne itse oivaltaa. Esimerkiksi Martta sanoo: ”Tapahtumat kulkivat ohi sellaisella vauhdilla, että vasta jälkikäteen niitä alkaa pohtia.”  Toisaalla todetaan, että tunteet on suljettava pois, jotta pystyy toimimaan.

Fyysiset haavat paranevat, mutta entä henkiset?

Jouduttuaan Tienhaarassa eroon Martta ja Helmi Elisa tapaavat kirjan lopussa juhannuksena evakkojunassa Simolan asemalla. Martta on huolissaan tulevaisuudesta: ”Tuleeko rauha ja milloin se tulee? Päästäänkö Mynämäkeen ja miten meidät otetaan siellä vastaan? Minkälainen talo, minkälaiset ihmiset? Missä syntyy lapsi?”

Helmi Elisa tyynnyttelee: ”Älä sie kysy itseltäsi niin paljon, [- – -] Et kuitenkaan saa niihin vastauksia suoraan. Kaikki selviää elämällä eteenpäin, rauhallisesti, määrätietoisesti.”

Helmi Elisa taas miettii: ”Haavat paranisivat aikanaan. [- – -] Mutta paranisiko hänen pelkonsa? Kuva jättiläismäisestä maataistelukoneesta, joka peitti näkyvistä auringon ja yritti tappaa hänet? Se mielikuva seurasi häntä yhä öisin ja joskus hän heräsi omaan huutoonsa?”

Tämä on jälleen hyvin oivallettu, mutta olisi parempi, että se kävisi ilmi vain kerronnasta.

Elämä jatkuu evakossakin

Koska tapahtumiin on kirjoitusaikana välimatkaa jo lähes 40 vuotta, pääsanoma on jo tässä vaiheessa toivo ja usko: vaikka koti ja kotiseutu on menetetty, elämä jatkuu, vaikkakin ”vierailla poluilla, oudoilla ovilla”, kuten seuraavan kirjan nimi kuuluu.

Samalla kun puhutaan siitä, mitä tuttuja kukkia uudella asuinseudulla on ja mitä ei, puhutaan siitä miten menetykset voisi korvata: ”Mut ruiskukkia ja päivänkakkaroita on. Niistä se on nyt tunnelma tehtävä siellä, vieraalla maalla. Tätä mikä oli, ei koskaan saada, mutta pakko on tyytyä johonkin joka edes muistuttaa entistä elämää.” Tosin arvellaan, ”että on mahdoton sopeutua sinne. Ja onko meillä kohta koko maatakaan…Mutta jos on, niin ehkä vuosien myötä sekin tapahtuu.”

…ja myös menetetyllä alueella

Kirjoittamisajankohdan ja tapahtuma-ajan välimatkasta johtuu ilmeisesti myös, että kirjasta puuttuu täysin Viljo Kojon Kymmenen savun kylän (1943) ja Unto Seppäsen Evakon (1954) paatos, että maa on karjalaisten eikä se voi koskaan kuulua kenellekään muulle.

Päinvastoin parissa kohtaa todetaan, että elämä jatkuu myös menetetyllä alueella. Jo Viipurissa Martta sanoo Helmille: ”ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki…ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.”

Yleishumaaniin sanomaan kuuluu, että kun Helmi Elisa ja tämän tytär Laura näkevät Viipurissa sotavankeja, yksi näistä katsoo Lauraa: ”Hänen silmiinsä syttyi ikävä, ja tuntui kuin hänen katseensa olisi hyväillyt pientä valkotukkaista tyttöä, mutta silmät olivat ja pysyivät surullisina. Helmi Elisa ymmärsi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä, ja äkkiä hän hymyili miehelle. Ja kuitenkaan hän ei tiennyt, miksi sen teki. Ehkä siksi, että ihminen siinä kulki. Kaikesta huolimatta.”

Elokuva on melkein vailla uuspatriotismia

Romaanista tehtiin 1995 elokuva, joka sai saman nimen Hylätyt talot, autiot pihat. Neuvostoliiton kukistuttua oli mahdollista filmata aidoilla tapahtumapaikoilla Viipurissa, jopa panna linnan Suomen lippu. Myös lipun laskeminen ja punalipun nostaminen näytettiin elokuvassa.

Marttaa näyttelee Jonna Järnefelt, jonka langanlaiha olemus tuntuu liian kaupunkilaiselta ja nykyaikaiselta eikä siten uskottavalta 40-luvun maalaiskoulun opettajaksi. Sen sijaan vaalea ja pyöreä Sari Puumalainen on uskottava Helmi Elisa.

Epäaidolta tuntuu myös Martan ja Aarnen (Mats Långbacka) kirjakielinen dialogi. Sen sijaan Helmi Elisan murrerepliikit sujuvat hyvin.

Myös jotkut evakuointia käsittelevät kohtaukset tuntuvat epäaidoilta verrattuna Evakko-elokuvaan (1956). Ilmeisesti aiheen ajallinen läheisyys auttoi Evakon tekijöitä aitouden tunnun luomisessa.

Toisin kuin Evakko-elokuvan tekijät vuonna 1956, Hylättyjen talojen, autioiden pihojen tekijät eivät voineet luottaa siihen, että katsojat tuntisivat aiheen. Niinpä mukaan on tullut teennäistä opettavaisuutta. Lotalle, joka sanoo evakkojen määränpäänä olevan ensin Viipuri ja sitten Suomi, ettei hän tunne maantietoa. Huomautus, että Karjalakin kuuluu Suomeen, lienee tarkoitettu lotan sijasta elokuvan nuorille katsojille, joille nykyinen itäraja on luonnollinen.

Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjasi Lauri Törhönen, jonka tavaramerkkinä on alastomuus. Elokuvassa on peräti kolme kohtausta, jossa alastomat naiset uivat ja yhdessä niistä lääkintämajuri Karjalainen (Carl-Kristian Rundman) tiirailee salaa Helmi Elisaa.

Elokuvan lopussa juoni poikkeaa kirjasta. Martta lähtee vastoin määräyksiä kävelemään kohti rintamaa ja etsimään omin päin Helmi Elisaa. Vaikka romaanissakin ihmiset käyttäytyvät järjettömästi, tapahtumat säilyvät edes osittain uskottavuuden rajoissa. Sen sijaan elokuvassa Martan etsintäretki on paitsi järjetön myös vastuuton. Kyse oli kuin neulan etsimistä heinäsuovasta: jollei Helmi Elisa olisi jo päässyt kenttäsairaalaan, miten Martta olisi voinut hänet löytää? Lisäksi Martta vaarantaa odottamansa lapsen ja jättää yksin Lauran, jonka Helmi Elisa on uskonut hänen huostaansa.

Elokuvassa Viipurissa vallitseva kaaos on kuvattu hyvin, ja myöhemmin näytetään arkuissa makaavia kaatuneita. Suhde sotaan on kriittinen, kaukana ns. uuspatriotismin hengestä.

Poikkeus on lopu, jossa nähdään tienvarteen leiriintyneiden evakkojen takana osoittelevasti suuri Suomen lippu. Samoin Martta kehottaa ruumisarkkuja ja haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton kuskia kohottamaan puolitangossa olevan pienen Suomen lipun mastoon: ”onhan täällä eläviäkin”. 

Molemmilla kohtauksilla halutaan varsin kömpelösti ilmaista Suomen selviytymistä sodasta.

Kimmo Ahonen kaipasi arvostelussaan elokuvasta ”sellaista napakkaa tyypittelyä, jolla Edvin Laine kiinnitti yksilöt yhteiskuntaluokkien edustajiksi aliarvostetuissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970) -suurteoksissaan.” 

Myös Hietamiehen romaanin heikkous on, ettei henkilöiden yhteiskunnallinen asema ei vaikuta millään tavoin heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Tietoja

Kimmo Ahosen arvostelu elokuvasta

Olen kirjoittanut blogissani myös Kannas-sarjan neljännestä ja viidennestä osasta Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat.

Aiemmin olen kirjoittanut blogissa Laila Hietamiehen varhaisen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavista romaaneista Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Blogissani on artikkeli myös Unto Seppäsen Evakosta

Helena Anhava: Alkutalvesta, Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, Kohtalon muistamat ja Toimita talosi

Helena Anhavan eleettömissä novelleissa sota jättää nuoreen tyttöön ikuisen jäljen.

Pohjana ovat kirjailijan omat kokemukset. Muistelmissaan Toimita talosi (2006) Helena Anhava kirjoittaa yksinkertaisen koskettavasti: ”Olin vielä kahdeksantoista kun tultiin sotaretkeltä, tuntui kuin vuosia olisi ollut neljäkymmentä.”

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden erosta Anhava kirjoittaa: ”On jotain, mikä ei koskaan pääse historiankirjoihin: kunkin ajan henki, sen ilmapiiri. Sanon sitä ajan hengitykseksi, historian rivien väleiksi, ilmaksi jota ihmiset hengittävät. Kaiketi sen kuvaaminen olisi kaunokirjallisuuden tehtävä, ei historioitsijan.”

Alkutalvesta

Alkutalvesta sisältyy kokoelmaan Kun on nuorin (1985). Novellin nimi kuulostaa viattomalta, viittaahan se vuodenaikaan.

Jo heti alussa käy kuitenkin ilmi, että eletään poikkeuksellista aikaa. Keskiluokkainen perhe on lähtenyt syksyllä 1939 evakkoon maalle. YH:n (Yleisten kertausharjoitusten) alkaessa lokakuussa ihmisiä kehotettiin siirtymään pois raja-alueilta ja suurista kaupungeista.

Kotiapulainen Hilma näkee sodan enteitä: ”Nuoria kuolee, kun lehti putoaa vihreänä puusta.” Pääosassa ovat kuitenkin arkiset asiat ja Hilman värikkäät jutut.

Näkökulma on perheen kuopuksen, 14-vuotiaan Hannan, jota perhe väheksyy ja joka siksi pitää ajatuksensa ja tunteensa itsellään. ”Hanna makasi ja mietti millaista sota tulisi olemaan. Edellisessä sodassa oli ollut hankalaa kun ei tiennyt, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, nyt tiesi ainakin kuka oli vihollinen.” Hanna ei ole elänyt 1918, mutta on kuullut siitä vanhemmilta ihmisiltä.

Kun sotaa ei kuulukaan, palataan kaupunkiin ja koulut alkavat. ”Oli melkein noloa kun mitään ei ollutkaan tapahtunut”.

Ensimmäisen tunnin alussa tapahtuu ilmahälytys. ”Tuntia pitänyt naisopettaja pani hitaasti kirjan kiinni ja sanoi juhlallisella äänellä:

– Sota on alkanut.

Sitten hän kehotti kaikkia lähtemään rauhallisesti alas. Ovella Hanna vilkaisi taakseen ja näki, että opettaja lysähti tuoliin ja painoi pään käsiensä varaan. Olikohan se miettinyt tuon valmiiksi, Hanna ajatteli alas mennessään.”

Hannalla on kyky tajuta, mikä on aitoa ja mikä teennäistä.

Hanna on perheineen lähdössä linja-autolla maalle, kun asemaa pommitetaan. Samalla imperfekti muuttuu preesensiksi.

Hanna ajattelee: ”Minä kuolen nyt.”

Tuntematon mies kysyy: ”Te olette haavoittunut, oletteko te pahastikin haavoittunut”, ja Hanna huomaa sormistaan vuotavan verta mutta myös teitittelyn. Tähän mennessä Hannaa on kohdeltu lapsena ja sinuteltu, teitittely merkitsee että häntä pidetään aikuisena.

Seuraavan pommituksen ajaksi perhe pääsee pommisuojaan. Vaara ohi -merkki aiheuttaa reaktion: ”Äkkiä Hanna huomaa, että kaikki jäsenet vapisevat ja hampaat lyövät loukkua niin että kalina kuuluu. Käsille tippuu kyyneliä. Enhän minä itke vaikka kyyneleet vuotavat. Itkiessä tuntuu joltakin, nyt ei tunnu miltään. Isä ottaa häntä hartioista ja pitää lujasti, tärinä vaimenee puistatuksiksi ja lakkaa.”

Evakkomatkalla joudutaan ensin muualle kuin on tarkoitus. Sedän vaimo on nihkeä ja ehdottaa menemistä matkustajakotiin, mutta lopulta he saavat käyttöönsä kamarin. Heille tarjotaan vain velliä keittiössä, vaikka sukulaiset ovat äsken syöneet vasikanpaistia.

Illalla aamusta ja normaalista elämästä tuntuu olevan viikko. ”Hannasta tuntui, että vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, tämä päivä tai tämä uni ei lähde hänestä, se kiertäisi mukana kuin olisi liuennut vereen, vaikka yrittäisi olla ajattelematta ja muistamatta, se tulisi aina uudelleen, sama uni alusta uudelleen, aamusta alkaen aikajärjestyksessä.” Hannan mielessä kaikuvat ihmisten puheet, jotka ovat sinänsä triviaaleja mutta jääneet päivän tapahtumien takia ainiaaksi mieleen.

Aamulla tulee ilmahälytys, ja seuratessaan sukulaisten hysteeristä reaktiota Hanna ajattelee: ”Vaikka tähän paikkaan kuolisin niin nyt minä nauran.”

Kun on päästy varsinaiseen evakkopaikkaan, palataan imperfektiin.

Karjalaisia evakkoja paheksutaan, kun he leipovat piirakoita ja antavat muillekin: ”Siinä sen näkee ettei ne ole koskaan osanneet panna suuta säkkiä myöten.” Jopa kirkkoherra sanoo: ”Kyllä se noista karjalaisista riesan lykkäs.”

Novelli on osoitus siitä, miten konkreettisilla tapahtumilla ja tarkoilla yksityiskohdilla kuvataan osuvasti henkilöitä ja aikakautta. Ihmisiä ei kaunistella, hyvinvoivat eivät tunne empatiaa edes sukulaisten hätää kotaan.

Vaikka novellista puuttuu paatos tai juuri siksi, vaikutus on vavahduttava.

Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut

Toinen kokoelmaan Kun on nuorin sisältyvä novelli sota-ajasta on Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päähenkilö on nuori Laura, joka työskentelee kesällä 1944 apusisarena sotasairaalassa.

Perehdytystä ei anneta eikä kysytä, onko sitä aiemmin annettu, vaan ”osastonhoitaja työnsi sitomistarpeet Lauran käteen heti ensimmäisenä aamuna ja sanoi: ’Jaha, lähtekääs sitten siteitä vaihtamaan.’” Laura selviää tunnustamalla ensimmäisen huoneen ovella: ”’Totuus on se, ettei minua ole koskaan päästetty sitomaan ketään, mutta jos te sitten neuvotte ja autatte.’ Tottahan toki, isällistä suojelua tuli heti. Terveimmät sitoivat jo toinen toisiansa.”

Laura oppii, mistä potilaat puhuvat: ”Kipeimmällään vain omasta kivusta, vähän toipuvina alkoivat vertailla omia ja kavereitten kipuja. Siitä tiesi, että paraneminen oli alkanut. Pitemmälle toipuneina ne puhuivat kaikesta muusta paitsi kivusta ja sodasta. Ilmeestäkin näkee, milloin ihminen alkaa toipua, kääriä siteitä auki sisikuntansa ympäriltä.”

Potilaita on kaikenlaisia: joku puhuu siitä, että ”Kun seuraavan kerran haavoitun”, toinen yrittää vilungilla saada pitkän toipumisloman.

Kokematon Laura ottaa potilaan kuoleman raskaasti. Sen sijaan huonetoveri Anja sanoo realistisesti, etteivät lääkärit ja hoitajat jaksaisi, jos tuntisivat joka kerta samoin.

Sen sijaan Laura ei opi sulattamaan hoitajien jumaloivaa suhtautumista lääkäreihin. Siitä johtuu toisaalta pelko vaivata lääkäriä ”turhaan”, toisaalta salailu kun lääkärin kutsumista tuon pelon takia viivytelty liian pitkään.

Laura saa kirjeen eräältä edellisen sotasairaalan potilaalta. Syy ei ole Lauran osoittama ainutlaatuinen empatia vaan potilaan ja hoitajan raja-aidan kaatuminen ja sotasairaalan unohtaminen, kun he ovat työntäneet yhdessä tarjoiluvaunua ja ”kikattaneet kuin lapset”.

Lauraa auttaa kestämään tieto, että hän palvelisi vain kesän ajan: ”Noitten oli jäätävä, ainakaan ne eivät kulkisi ulos tervein jaloin vaan lopullisesti merkittyinä.”

Kun syksyllä tulee rauha, Laura kulkee valaistuilla kaduilla mutta miettii: ”Miten kauan ihminen kestää joka taholta uhanalaisena? Vai tuleeko murtuma vasta sitten kun helpottaa, pitääkö pelko pystyssä? Mutta eihän suomalainen pelkää, suomalainen on niin sisukas.”

Lauran ylle valahtaa ”apeus, uupumus, toivottomuus. Mitä kaikki kannatti, mitä mikään kannatti. Olen kahdeksantoista ja tulossa sodasta. ’Nuoruuden kultaiset vuodet’. Kultaiset! Ei minusta ole tähän, ei näin vanha ihminen osaa leikkiä kahdeksantoistavuotiasta. Niin kuin olisi pala laidasta pois.”

Mutta ei auta: ”Nyt on vain mentävä kotiin, näytettävä iloista naamaa, oltava niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, on ilmoittauduttava yliopistoon, on osattava, tiedettävä, tahdottava. On tahdottava tulla joksikin, on tiedettävä mitä tahtoo tehdä sitten kun kasvaa isoksi.”

Novellia ei ole tarkoitettu kuvaamaan ”yleisiä mielialoja”. Laura on herkkyydessään ja pohtivaisuudessaan poikkeus ikätovereidensakin joukossa. Huonetoveri Anjalla on tapana tokaista kuultuaan Lauran mietteitä: ”Ootsä kyllä kumma tyyppi.”

Kohtalon muistamat

Kohtalon muistamat sisältyy kokoelmaan Eihän elämälle mitään voi (1995). Novellissa on kaksi aikaa.  Nykyajassa päähenkilö Kaisun kotona käy vaihtuvia siivoojia.

Eräs siivoojista kertoo Helsingin pommituksista helmikuussa 1944, jolloin hän ja tytär ”olivat joutuneet olemaan koko yön pommisuojassa. Taloon tuli täysosuma, heidän päälleen satoi rappausta ja tiilenpaloja, vesi- ja viemäriputket hajosivat ja päästivät sisältönsä kellariin. He joutuivat seisomaan vyötäisiä myöten vedessä koko yön. Joku siellä kuolikin kun sai betonikappaleita päähäntä. Pelastusmiesten aamulla tullessa tytär huusi suoraa huotoa. Hänet jouduttiin viemään mielisairaalaan, jossa hän vain istui jäykkänä ja tuijotti eteensä mitään puhumatta. Lääkärit sanoivat, että ikä oli ollut ratkaiseva, jos olisi ollut vanhempi tai nuorempi, olisi voinut selviytyä. Tyttö oli ollut neljäntoista.

– En saattanut jättää häntä sinne. Minä olin ainoa, johon hän turvasi, takertui.

Ei hän katkerasti puhu, alakuloisesti vain.”

Kaisukin muistaa samat Helsingin pommitukset. Aihetta on tuskin koskaan kuvattu vavahduttavammin:

”Maa alkaa täristä, kuuluu että pommikoneet lähestyvät. Koko ajan ammutaan. Kaisu yrittää pitää itsensä kasassa ettei vapisisi. Ollaan eläimiä jotka pelkäävät kun tuhoava ihminen lähestyy. Tappaako se nyt vai vasta seuraavalla kerralla? Tällaisiako miettii eläin kolossaan?

Jysähdys, maa tärähtää, rapun molemmat ulko-ovet lentävät auki. Sitten rämähtelevät ikkunat maahan, ilmeisesti kaikki talon ikkunat.”

Kaisu ja hänen sisarensa siirtyvät kalliosuojaan, jossa ”tuntuu turvallisemmalta. Katto on korkealla, ei vaivaa ahtaan paikan kammo.

He istuvat suojassa yön, aamulla tulee vaara ohi -merkki. Kun nyt kuljetaan saman metsikön kautta jonka läpi yöllä juostiin, polku on liukas, ei tahdo pysyä pystyssä jollei ota tukea koivunrungoista. Miten tästä voitiin tulla pilkkopimeässä, lentämälläkö?”

Novellista käy ilmi, että sodan aikana myös siviilit joutuivat kokemaan pelottavia asioita, joista jäi ikuinen jälki: ”Kaisu oli ollut neljäntoista, kun talvisodan ensimmäiset pommit tulivat vajaan sadan metrin päähän ja hän melkein kuoli. Ehkä hän kuolikin, jollain lailla. Se oli jättänyt jälkensä mieleen, pitkään oli sellaista että jos vaikka ovi paukahti jossain, hän hyppäsi kauhistuneena pystyyn.”

Kaisun vastakohtana on sisar, joka etäännyttää tilanteen itsestään lukemalla pommisuojassa Punaisen Ristin perustajasta kertovaa kirjaa Ihmisrakkauden apostoli. Sisar ihmettelee Kaisua: ”- Miksi sun aina pitää ajatella kaikista asioista pahin mahdollinen?

– Pahimmat asiat on mahdollisia.”

Toimita talosi

Muistelmissaan Toimita talosi Helena Anhava kertoo kokemuksesta, jota hän kuvannut novellissa Alkutalvesta: ”Mielessäni kuulen väestösuojelumiehen repliikin, kun hän 14-vuotiasta teititellen sanoi: ’Te olette haavoittunut, oletteko te pahasti haavoittunut? – sormestani vuoti verta – ja minun vähättelevän vastaukseni: ’Pyh, pintanaarmu vaan.’ Jos nyt, eletyn elämän jälkeen kaiken tuon hölskeen keskeltä kuulisin tuon kysymyksen, niin vastaisin: ’Kyllä, erittäin pahasti. Ja lopuksi elämää.’

Myöhemmin Anhava pohtii sotatrauman merkitystä: ”Ihmisen psyyke on merkillinen: voit vuosikymmeniä kantaa sisälläsi jotain pysähtynyttä kauhua, joka on halvaantunut lootinvaimomaiseksi, voit puhua jopa leikkisästi siihen liittyvistä asioista, kertoa siitä, kirjoittaa siitä, mutta se syvin sisin pysyy, se kauhu, siitä ei voi puhua, sitä ei tohdi päästää ulos – hajoamisen pelostako? Kunnes äkkiä jokin irrallinen sana tai kuva…”

”Olen usein miettinyt väkivallan kohteeksi joutumisen mekanismia: siinähän, esimerkiksi pommituksessa, ollaan täysin hyökkääjään armoilla ja sen armoilla kestääkö suoja. Pelätään kuin eläimet, mutta on pakko esittää rohkeampaa kuin on, kahdestakin syystä: ettei psyyke hajoaisi ja ettei syntyisi yleistä paniikkia. Se luultavasti vaatii aikamoista itsekuria, vaikka sitä toimisi täysin vaistonvaraisesti. Mutta koska on pakko elää eteenpäin, asiat jäävät kuin sulamattomina sisälle; omalta kohdalta tuntui, että järkytykset menivät minussa eräänlaiseen kapseliin”.

Anhava sanoo saaneensa nuo kokemukset esiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän kirjoitti novellit Alkutalvesta ja Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, joista hän teki myös kuunnelmat.

Sitten hän epäilee: ”Vai sainko vieläkään, ehkä nekin olivat vain ’kaunokirjallisuutta’, varsinainen kauhu ja järkytys pääsi purkautumaan vasta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut.”

Erityisesti Talvisota-elokuvan esitys TV:ssä herätti Helena Anhavan muistot: ”’Herran tähden, oliks ne noin nuoria’, sanoin ääneen itselleni, suunnilleen saman ikäisiä kuin omat poikani tuolloin. Ja silloin se itku pääsi irti, aloin itkeä hillittömästi kuin kaikki tokeet olisivat murtuneet ja kaikki kraanat auenneet, eikä itkusta tahtonut tulla loppua, en pystynyt katsomaan koko filmiä.”

Muistelmista käy ilmi Anhavan kahtalainen suhtautuminen sota-aikaan: toisaalta hän suomii viranomaisten erehdyksiä esimerkiksi evakuoinnissa, toisaalta jälkiviisasta Suomen yksipuolista syyllistämistä.

”Kukaan joka ei elänyt sotaa edeltävän ajan ilmapiiriä, ei osa kuvitella millainen on ilmapiiri maassa ’kun on vaaralle alttiina syntymämaa’. Jokainen haluaa toimia yhteiseksi hyväksi, antaa oman panoksensa. Totta kai juhlapuheissa ollaan vähän pateettisia, puhutaan kodista, uskosta ja isänmaasta, mille on sodan jälkeen helppo irvistellä. Se, että nuori, perheetön ihminen lähtee mukaan, ei ole sotahulluutta vaan alttiutta antaa oma panoksensa.”

Voitonpäivän juhlallisuuksia Anhava kommentoi: ”No, 9.5.2005 vietettiin sitten pompöösisti molemminpuolisten julmuuksien voitonjuhlaa Moskovassa. Ja Putin puhui hyvän voitosta pahan edessä!

Sen sijaan, että olisi istuttu hiljaa, muistettu vainajia ja hävetty.”

Anhavan poika on kertonut äidilleen 70-luvun koulusta. Neuvostoliiton historia onnistuttiin opettamaan mainitsematta Stalinia. Pari luokkatoveria uskoi, että Suomi oli aloittanut talvisodan.

Yleistä ilmapiirin Anhava kuvailee: ”Menetyksistä ei sopinut puhua, nehän oli ansaittu – mitäs menitte mukaan. Niin kuin me olisimme halunneet sotaa, kyllä se voi tulla haluamattakin.”

Åke Lindmanin ohjaama elokuva Etulinjan edessä teki Anjalle piestyn olon: ”Miten kukaan ylipäänsä on voinut selvitä hengissä noista helveteistä, nimenomaan psyykkisesti. En lainkaan ihmettele niitä, jotka lähtivät pakoon, itse olisin varmaan tehnyt samoin. Tai jäänyt tuleen makaamaan.”

Anhava on vihainen sotaveteraanien kohtelusta: ”Ja noita miehiä 60- ja 70-lukujen raukkamaiset nulkit sitten ryhtyivät irvimään: ’Mitäs menit mukaan, olisit pysynyt kotona, sotahullu.’ Se on kansakunnan historiassa toiseksi häpeällisin luku vuoden -18 jälkeen.”

Helena Anhava

Helena Anhava, omaa sukua Pohjanpää, syntyi 24. lokakuuta 1925 Helsingissä. Hänen isänsä oli teologi, runoilija ja opettaja Lauri Pohjanpää.

Sodan aikana Helena Anhava oli työvelvollinen ja palveli ensin sotilaskotisisisarena Itä-Karjalassa. Sen jälkeen kun sotilaskoti evakuoitiin, hän työskenteli apusisarena sotasairaalassa.

Vaikka Helena Anhava 1959 voitti Avun novellikilpailun yhdessä Paavo Haavikon ja Marja-Liisa Vartion kanssa, hän joutui kärsimään siitä, että hänen puolisonsa Tuomas Anhava 1927-2001) oli runoilija, suomentaja, kriitikko ja kirjallisuusvaikuttaja. Anhavaa rohkaisi, kun häntä Virossa kohdeltiin kirjailija. Alkutalvesta oli julkaistu siellä 1968 kokoomateoksessa Soome novell. 

Helena Anhava alkoi koota novellikokoelmaa, mutta syntyikin runokokoelma. Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa ilmestyi 1971, kun Anhava oli 46-vuotias.

Tietoja

Helena Anhavasta Wikipediassa

Jörn Donner: Kuulustelu

Kuulustelu on elokuva petoksesta, mutta ei ole itsestään selvää, kuka petti ja kenet.

Kuulustelun (2009) käsikirjoitus on Olli Soinion ja ohjaus Jörn Donnerin. Pääosaa näyttelee Minna Haapkylä.

Kuulustelu pohjautuu desantti Kerttu Nuortevan tarinaaan.  Vaikka katsoja tuntisi sen, jännitys säilyy syvemmällä, psykologisella tasolla: miten ihminen murretaan ja missä pisteessä hän murtuu.

Kuulustelu ei kerro Nuortevan aiempia vaiheita desanttina. Elokuva alkaa siitä, että nuori nainen tulee keskellä yötä vanhemman pariskunnan luo pyytämään apua.  Katsojalle tehdään alusta lähtien selväksi, ettei hän ole syytön. Uhkaa korostaa, että osa kasvoista jää varjoon.

Nainen on jättänyt pesulalaukkuunsa radion. Kun hän menee pesulaan hakemaan laukkua, hänet pidätetään.

Päämajan valvontaosastolla nainen ilmoittaa nimekseen Elina Hämäläinen. Hän kertoo olevansa sotaleski, joka on töissä helsinkiläisessä kauneussalongissa. Hänellä on henkilöllisyystodistus, syntymätodistus ja ostokupongit.

”Paha poliisi” ja ”hyvä poliisi”

Ensimmäinen kuulustelija Otto Kumenius (Lauri Nurkse) ottaa ”pahan poliisin” roolin. Hän vaatii naista tunnustamaan ja pelottelee tätä kuolemantuomiolla. Se on sotalain mukaan rangaistus vakoilusta.

Toinen kuulustelija Toivo Suominen (Hannu-Pekka Björkman, kuva alla) esiintyy ”hyvän poliisin” roolissa. Hän tarjoaa savuketta ja aloittaa leppoisasti: ”Aikamoiseen liemeen olette itsenne saattanut. Sitä varten täällä ollaan että selvitetään. Edellyttäen, että puhutte avoimesti ja puhutte totta.” 

Naisen henkilöllisyys saadaan selville

Kuulustelu noudattaa paljolti mutta ei täysin Aristoteleen tragediakäsitystä. Aristoteleen käsite anagnorisis, tunnistaminen, tapahtuu elokuvassa useamman kerran.

Kuulustelijat tunnistavat Nuortevan ensin vakoojaksi: naisen paperit todistetaan väärennykseksi ja pesulalaukusta löytynyt radiolähetin ja -vastaanoton venäläisvalmisteiseksi, vaikkakin osat ovat ”made in USA” eli apua liittolaiselta.

Toinen tunnistaminen tapahtuu, kun naisen henkilöllisyys ja elämänvaiheet saadaan selville. Suominen iskee kortit pöytään: ”Me tiedämme, kuka te olette. Olette neuvostokansalainen.” Naisen valokuva on tunnistettu Äänislinnassa, joksi suomalaiset nimesivät Petroskoin.

Suominen kertoo naisen tiedot: syntynyt USA:ssa, muuttanut sieltä Neuvosto-Karjalaan, nimeltään Kerttu Nuorteva.

Kerttu Nuorteva ottaa viimein savukkeen, josta on aiemmin kieltäytynyt, hymyilee ja sanoo: ”Tiedätte nimen. Muuta en tule sanomaan vaikka kiduttaisitte. En tule kertomaan mitään mikä vaarantaisi toverini.”

Kuolla marttyyrina vai kuolla petturina

Kolmen kuulustelun jälkeen Suominen kertoo esimiehelleen Paavo Kastarille (Marcus Roth, kuva alla), että Nuorteva on päättänyt olla puhumatta. Suomisen mielestä tapaus voidaan viedä oikeuteen, tuomio on varma.

Vaihtoehdot ovat Suomisen mielestä, että Nuorteva kuolee aatteen puolesta tai että hän kuolee petturina. Suominen haluaisi antaa Nuortevalle mahdollisuuden kuolla kunnia säilyttäen.

Kastari on toista mieltä: kuulusteluja on jatkettava, koska tarvitaan tietoja neuvostotiedustelun menetelmistä. Koska Suominen vaikuttaa pehmentyneen, Kastari siirtyy itse kuulustelijaksi.

Vetoaminen suomalaisiin juuriin

Kolmannen kuulustelijan Paavo Kastarin taktiikka on vedota Kerttu Nuortevassa suomalaisiin juuriin. Hän tuo Nuortevalle keskustelujen pohjaksi luettavaa: Suomen demokratian puolustuksen ja presidentti Risto Rytin puheita.

Keskusteluyhteys syntyy, mutta Nuorteva pitää kiinni aatteestaan. Hän kuitenkin pyytää luettavakseen runoja mm. Eino Leinolta.

Ilmapiirin muuttuminen näkyy siinäkin, että kun Kumenius vaati Nuortevaa istumaan pöydän ääressä ja pitämään kädet näkyvissä pöydällä, Nuorteva nyt kävelee vapaasti ympäri Kastarin huonetta. Kun tähän asti on oltu suljetuissa sisätiloissa, ensimmäisen kerran nähdään kaksi ikkunaa ja näkymät ulos. Tämä on symbolinen vihje, että Nuortevalla on mahdollisuus selviytyä.

Kastari yrittää saada Nuortevaan läheisen, inhimillisen suhteen kynttiläillallisella. He juovat maljan rauhalle ja alkavat sinutella toisiaan. Kastari selittää, ettei ole sotilas vaan humanisti, rauhantahtoinen ihminen. Hänellä on alin upseerin arvo, mutta hän on hyvä juristi.

Kastari tarjoaa Nuortevalle mahdollisuutta lähteä Suomesta Ruotsiin tai Australiaan. Hän muistuttaa, että Neuvostoliiton voitto sodassa ei pelasta Nuortevaa, sillä jo pelkkä sotavangiksi antautuminen katsotaan Neuvostoliitossa maanpetokseksi.

Nuorteva sanoo kestäneensä NKVD:n kuulustelun ja kidutuksen. Hän ei vieläkään taivu.

Sellissä Nuorteva nähdään painamassa ohutta puikkoa kaulaansa vasten. Ilmeisesti tämä miettii itsemurhaa.

Poliisin tutkintamenetelmät ja kidutus

Kerttu Nuortevan jutussa Kumenius ja Suominen käyttävät poliisin perinteisiä tutkintamenetelmiä. Esittämällä todisteet kuulusteltava yritetään saada tunnustamaan.

Suominen vakuuttaa Nuortevalle, ettei kidutusta käytetä: ”Me olemme vihollisia, mutta myös inhimillisiä olentoja.” Näin syntyy vastakohtaisuus Neuvostoliittoon, jossa Nuortevaa on kidutettu.

Toisaalta katsojaa muistutetaan, että suomalaisetkin käyttävät kidutusta. Valpon päällikkö Arno Anthoni (Mikko Reitala) kovistelee Kastaria: jos tämä ei saa pian tuloksia, Nuorteva annetaan Valpolle, joka voi lähettää tämän Tallinnaan, siis saksalaisten kidutettavaksi.

Kastari haluaa toimia ”lain puitteissa” eikä hän myöskään usko kidutuksella saataviin tietoihin.

Jokeri – ex-kommunisti

Aristoteleen mukaan tragedian synnyttää hamartia, erehdys joka johtuu tietämättömyydestä.

Sodan aiheuttamasta vihollisuudesta huolimatta kuulustelijat näkevät Nuortevan ihailtavana vakaumuksessaan mutta samalla uhrina, ”tyttöparkana”, joka on joutunut toimeksiantajansa hyväksikäyttämäksi.

Kastari turvautuu viimeiseen keinoon: hän vie Nuortevan tapaamaan SKP:n entistä pääsihteeriä Arvo ”Poika” Tuomista (Pertti Sveholm, kuva yllä).

Tuomisen taktiikka on viisas. Hän ottaa heti itse puheeksi vaikeat asiat. Hän kertoo, että hänelle tarjottiin Terijoen hallituksen pääministerin paikkaa mutta hän ei ottanut sitä vastaan.

Tuominen paljastaa Nuortevalle, mitä tuhansille suomalaisille kommunisteille on Neuvostoliitossa tapahtunut: he ovat joko leirissä tai heidät on teloitettu. Hän puhuu sinänsä totta, mutta hänellä on sama tavoite kuin Suomisella ja Kastarilla: saada Nuortevaa tunnustamaan.

Aluksi Nuorteva vetoaa siihen, että hän on neuvostosotilas ja hänellä on velvollisuus puoluetta ja kotimaata kohtaan ja että hän on antanut sanansa. Tuominen iskee takaisin kysymällä, miten ”kotimaa” on kohdellut Nuortevaa: tämä on tuomittu leiriin ja lähetetty desanttina varmaan kuolemaan.

Viimein tapahtuu tärkein anagnorisis, tunnistaminen. Nuorteva yhtyy Tuomiseen ja kuulustelijoihinsa siinä, että hänen hamartiansa, erehdyksensä, on ollut luottaa kommunismiin ja Neuvostoliittoon ja lähteä desantiksi Suomeen. Hän suostuu tekemään tunnustuksen.

Tuon keskustelun aikana Kastari on kertonut Tuomiselle, että Nuorteva on kärsinyt unettomuudesta. Elokuvassa ei ole kuitenkaan viitteitä, että Nuortevaa olisi tahallisesti valvotettu kuulustelemalla öisin. Tuominen haluaa keskeyttää, mutta Kastari antaa Tuomiselle pervitiiniä, piristyslääkettä. Tämä saattaa vaikuttaa Nuortevan murtumiseen. Toisaalta kun Tuominen ehdottaa jatkamista seuraavana päivänä, Nuorteva vaatii jatkamaan: ”minun täytyy saada tietää totuus”.   

Nuortevan monet kasvot

Kerttu Nuortevalla on elokuvassa monet kasvot.

Ensimmäinen on peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen. Hän on kauniisti pukeutunut ja meikattu naisellinen nainen.

Kuulusteluissa Nuorteva esittää peiteroolinsa lähes täydellisesti. Hän väittää, että joku muu on täyttänyt hänen pesulalaukkunsa. Hän jopa ratkeaa itkuun ja tunnustaa katuvansa, että osti väärennetyt paperit, mutta väittää edelleen, että kadotti oikeat Viipurin pommituksissa.

Totuuden paljastuttua Nuorteva sanoo kyllästyneensä Elina Hämäläiseen, joka on ”itkupilli”.

Elina Hämäläisen roolissa Nuorteva tekee muutamia lipsahduksia. Hän kutsuu Valpoa Ohrananaksi. Se tarkoittaa, että hän on kommunisti tai ainakin kokee Valpon viholliseksi. Hän sanoo myös vetoavansa prokuraattoriin. Sellaista virkaa ei Suomessa ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen, uusi termi on oikeusasiamies.

Kun Nuortevan oikea nimi paljastuu, hänestä tulee aatteeseen uskova ja sen puolesta kidutukseen ja kuolemaan valmis kommunisti. Nuorteva väittää, että Stalinin perustuslaki sisältää kaiken, mitä ihmiset tarvitsevat, ja Neuvostoliiton kansalaisilla on täydellinen oikeudenturva.

Nuortevaa ei ole horjuttanut edes se, että hän on ollut kolme vuotta leirissä Kazahstanissa: ”Erehdyksiä tapahtuu.”

Nuortevan usko puolueeseen ja Staliniin ei kuitenkaan ole ehdoton. Talvisota vaivaa häntä. Kastari on siis oikeassa uumoillessaan, että suomalaiset juuret ovat Nuortevan heikkous.

Kolmannessa vaiheessa, keskustelussa Poika Tuomisen kanssa, Nuorteva alkuvastustelun jälkeen pudottaa aatteellisen panssarinsa. Hänestä tulee epätoivoisen kiihkeä totuuden etsijä. Vaikka Tuominen ehdottaa, että hän lepäisi välillä, hän haluaa jatkaa ja saada selville, mitä suomalaisille kommunisteille on tapahtunut Neuvostoliitossa: ”Te kerrotte. Minun on saatava tietää.”

Murtuminen ja tuomion jälkeen

Elokuva ei lopu katharsikseen, puhdistautumiseen. Seuraa neljäs vaihe: Nuorteva murtuu sellissä ja joutuu mielisairaalaan. Siellä hän puhuu sekavia mm. Mannerheimin salamurhasta. Häntä hoidetaan ajan menetelmillä, mm. sähköshokeilla.

Leena Virtanen piti arvostelussaan mielisairaalajaksoa turhana. Minusta se on täysin perusteltu: Tuomisen paljastusten ja oman tunnustuksen jälkeen Nuortevan psyyke hajoaa.

Lääkärin (Rea Mauranen) mielestä on ollut julmaa luvata Nuortevalle pääsy maasta. Kastari teeskentelee Suomisellekin, että kyseessä on Nuortevan harha.

Tunnustuksestaan huolimatta Nuorteva saa kuolemantuomion.

Viidennessä vaiheessa Kastari tulee vankilaan tapaamaan Nuortevaa vankilaan sanoakseen, että on vielä mahdollista, että tämä saa armahdukseen. Nuorteva kokee nyt päinvastaisen tunnistamisen: erehdys oli nimenomaan luottaa Kastariin.

Nuorteva samastuu jälleen Neuvostoliittoon ja esiintyy uhmaavana: ”Te häviätte sodan.” Kastari vastaa tarkkanäköisesti: ”Sinä voitit sodan. Ehkä häviät rauhan.” Jälkiviisaasti ajatellen tämä koskee myös Neuvostoliittoa.

Jatkosodan päätyttyä Nuorteva kulkee ulos vankilan portista. Katsojalle kerrotaan, että palattuaan Neuvostoliittoon Nuorteva saa kymmenen vuoden tuomion.

Mikä on petos?

Maanpetos on siitä erikoinen rikos, että siitä rangaistaan vain hävinnyttä osapuolta.

Samalla tavoin vakoilun ”oikeus” tai ”vääryys” riippuu siitä, kuka sitä harjoittaa ja keneen se kohdistuu. Varsinkin sota-aikana vakoilusta rangaistaan ankarasti, mutta samalla sen harjoittaminen on välttämätöntä.

Toisen petturi on siten toisen sankari.

Petoksia on kahdenlaisia. Ulkoinen petturi esiintyy muille toisena kuin on. Kun hän pettää jonkun tahon, jolle häntä vaaditaan ulkoapäin olemaan uskollinen, hän tekee sen, koska on sisimmässään valinnut uskollisuuden toiselle taholle.

Sisäinen petturi taas pettää asian tai ihmisen, johon hän on vapaaehtoisesti sitoutunut ja jolle hän haluaa olla uskollinen, mutta ei siihen jostain syystä pysty.

Usein uskollisuus ja petos ovat toistensa kääntöpuoli.

Kerttu Nuorteva ja petos

Suomen kannalta Kerttu Nuortevaa ei voi pitää maanpetturina, sillä hän on syntynyt Yhdysvalloissa, ei ole eikä ole koskaan ollut Suomen kansalainen eikä ole aiemmin elänyt Suomessa. Sen sijaan neuvostokansalaisena Nuorteva eittämättä syyllistyy maanpetokseen ryhtyessään yhteistyöhän vihollisen kanssa paljastamalla yhteyshenkilönsä ja neuvostotiedustelun menetelmät.

Petos on kuitenkin elokuvassa monisärmäisempi. Olennaista on, että Nuortevalla on kolmoisidentiteetti: hän on Neuvostoliiton kansalainen, kansallisuudeltaan suomalainen ja ideologialtaan kommunisti.

Kuulustelua voidaan tulkita myös Hegelin tragediakäsityksen mukaan. Hegelin mukaan tragiikka perustuu kahden eettisen arvon konfliktiin, jotka ovat yhtä voimakkaat mutta toisensa poissulkevat (Vladimir Liapunovin mukaan).

Kommunistisen ideologian mukaan aatteen ja aatetoveriensa pettäjä on ”luokkapetturi”. Poika Tuomisen paljastukset osoittavat kuitenkin, että Neuvostoliitto on pettänyt tuhannet suomalaiset kommunistit teloittamalla tai panemalla heidät leiriin, puhumattakaan talvisodasta ja Terijoen hallituksesta. Onko Nuortevalla siis velvollisuutta olla uskollinen Neuvostoliitolle, joka on pettänyt marxilaisuuden ihanteet?

Mutta sodassa ei ole kyse vain kommunismista. Jos Natsi-Saksa voittaa, Venäjä ja koko Itä-Eurooppa alistetaan siirtomaaksi ja sen kansalaiset orjatyöläisiksi.

Nuortevalle isän kotimaa Suomi on kielen ja kirjallisuuden kautta läheinen. Mutta Suomi on Saksan liittolainen. Onko uhrattava Suomi, jotta Hitler voitaisiin kukistaa? Vai voiko olla Suomen puolella olematta Natsi-Saksan puolella?

Olennaista on, että sotatilanne muuttuu elokuvan kuluessa vuosien 1942-4 kuluessa. Enää uhattuna ei ole Neuvostoliitto vaan Suomi.

Kyse ei kuitenkaan ole vain maasta eikä ideologiasta vaan ihmisistä. Kun Nuorteva päättää valita Suomen ja valtaosan suomalaisista, hänen pettää ne yksityiset ihmiset, jotka ovat auttaneet häntä, ja saattaa heidän henkensä vaaraan. Tästä puolesta elokuvassa kerrotaan vain siinä yhteydessä, kun Nuorteva lähettää häntä auttaneen pariskunnan vaimolle vankilassa kirjeen, jossa perustelee tunnustustaan suomalaisuudella.

Suomen puolelle asettuminen merkitsee myös, että Nuorteva pettää lapsensa, sillä ”isänmaanpetturin” omaiset joutuivat Neuvostoliitossa monin tavoin syrjityksi. Tosin, kuten on mainittu, Nuorteva oli jo vangiksi antautuessaan Neuvostoliiton kannalta maanpetturi.

Kastari ja petos

Nuorteva syyttää Kastaria: ”Valehtelit alusta asti.” Kastari on luvannut Nuortevalle muuton ulkomaille, mutta oikeus antaakin kuolemantuomion.

Elokuvassa jää auki, onko Kastarin lupaus ollut vain syötti saada Nuorteva tunnustamaan. Se, että Kastari tulee tapaamaan Nuortevaa vankilaan sotaylioikeuden jälkeen, viittaa kuitenkin vahvasti siihen, että hän on toiminut vilpittömästi, yrittänyt vaikuttaa oikeuteen mutta epäonnistunut.

Tällöin myös Kastarin kohdallaan voi puhua hamartiasta. Hänen erehdyksensä on ollut uskoa, että oikeus ei tuomitsi Nuortevaa vain tämän rikoksen (vakoilun) mukaan vaan ottaisi huomioon tämän katumuksen ja positiiviset teot eli tältä saadut tiedot sekä yleisellä tasolla sen, että Nuortevan kuolemantuomio vaikeuttaa tunnustuksen saamista seuraavilta kuulusteltavilta.

Olivatpa Kastarin aikeet vilpittömät tai ei, hän täyttää velvollisuutensa Suomea kohtaan siinä, missä Suominen sen säälistä Nuortevaa kohtaan pettää. ”Suomi” ei tarkoita vain valtiota vaan ihmisiä, esimerkiksi siviilejä jotka voisivat saada surmansa pommituksissa, jotka desantin tiedot auttaisivat osumaan oikeaan.

Loppujen lopuksi kyse siitä, mitä arvostetaan eniten. Suomisen sääli olisi johtanut Nuortevan pikaiseen tuomioon ja teloitukseen. Kastarin pitkän kuulustelun ansiosta Nuorteva on hengissä jatkosodan lopussa. Palataan siis kysymykseen, onko parempi olla kuollut marttyyri vai elävä petturi ja petetty.

Vai sittenkin…

Heikki Ylikankaan näytelmä Ne kahdeksan valittua (2005) aiheena on kahdeksan juutalaispakolaisen luovutus Natsi-Saksaan, mutta sivujuonteena on Kerttu Nuortevan tarina. Näytelmän lopussa Kastari on tosissaan ja tarjoaa sodan jälkeen Nuortevalle mahdollisuutta lähteä ulkomaille, mutta tämä valitsee paluun Neuvostoliittoon. Kun Nuortevalle muistutetaan, että häntä siellä uhkaa rangaistus, hän vastaa: ”Selvisinhän minä teistäkin!”

Ylikankaan tulkinta siis on, että Nuorteva toimi tietoisesti: kertoi mitä suomalaiset halusivat kuulla ja vältti näin kuolemanrangaistuksen. Neuvostoliitossa hän taas kertoisi, mitä sikäläiset kuulustelijat haluaisivat Suomen oloista kuulla. Nuorteva olisi siis pettänyt kenet ja mitä vain, jotta jäisi eloon.

Kerttu Nuorteva ja tutkimus

Kerttu Nuorteva on kirjoitti vankilassa paljastuskirjan Neuvostokasvatti nimellä Irja Niemi. Kirjaa kuitenkin editoitiin: luku, jossa Nuorteva vakuutti edelleen uskovansa sosialismiin ja viisivuotissuunnitelmiin, jätettiin pois.

Nuortevasta on kirjoitettu kaksi kirjaa. Kahden naisen sodan on kirjoittanut Pekka Lounela Matti Kassilan materiaalin perusteella. Kassila mm. haastatteli aikalaisia suunnittelemaansa elokuvaa varten, joka ei koskaan toteutunut. Teos sisältää mm. vertailun siitä Nuortevan ja Hella Wuolijoen ristikuulustelussa esittämien versioiden välillä.

Ohto Mannisella oli teostaan Kerttu Nuorteva varten mahdollisuus saada käyttöönsä enemmän arkistomateriaalia, mutta siitä huolimatta hän ei saanut aiheesta juurikaan uutta irti. Lounelan ja Kassilan teos on erityisesti psykologisesti tarkkanäköisempi.

Lisäksi Nuortevasta on kerrottu aina Hella Wuolijoen NKVD-yhteyksien, vankeuden ja tuomion yhteydessä, viimeksi Erkki Tuomioja teoksessaan Häivähdys punaista.

Sen lisäksi että kuulusteltavat antoivat erilaisia versioita tapahtumista, Kastarin kuulustelut olivat epävirallisia ja hän teki niistä vain joitakin muistiinpanoja.  Nuortevan ja Poika Tuominen keskustelivat kahden kesken, joten ei tiedetä, mikä lopulta mursi Nuortevan ja sai tämän tekemään tunnustuksen.

Kuulustelussa poiketaan todellisista tapahtumista useissa kohdin tai jätetään asioita kertomatta. Alla vain muutamia:

Nuortevaa ei pidätetty pesulassa vaan tämän lähdettyä sieltä kadulla. Hän tunnusti heti aluksi, että oli neuvostovakooja, mutta ei kertonut nimeään. Nuorteva ehti myös tehdä ”täydellisen tunnustuksen” ennen romahtamistaan.

Nuortevan peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen oli lähes alusta asti Valpon tiedossa. Hypättyään laskuvarjolla Vihtiin Nuorteva oli käynyt Jokelan kartanossa tapaamassa Hella Wuolijokea. Hänelle oli kerrottu, että Wuolijoki ottaisi hänet kartanoon esimerkiksi sihteerinään.

Wuolijoki taas kertoi, että hänelle oli kerrottu desantista, joka ottaisi häneen yhteyttä rauhantunnustelujen merkeissä. Nyt ilmenikin, että kyse oli vakoilusta. Wuolijoki ei suostunut ottamaan Nuortevaa töihin kartanoon, mutta ei toisaalta ilmiantanut desanttia, jottei menettäisi Neuvostoliiton luottamusta.

Nuorteva matkusti Helsinkiin ja hankki siellä omin päin työpaikan ja asunnon. Monet niistä henkilöistä, joiden tiedot hänelle oli annettu Neuvostoliitossa, eivät suostuneet auttamaan häntä.

Wuolijoen tyttärentyttären lastenhoitaja oli ilmoittanut Jokelassa vierailleesta epäilyttävästä henkilöstä Valpolle. Wuolijokea oli kuulusteltu sen jälkeen, kun hän oli käynyt Tukholmassa tapaamassa NKVD-kontaktiaan Boris Jartsevia ja tämän myös NKVD:n palveluksessa olevaa vaimoa.

Vaikka Valpo tiesi, että Vihtiin laskeutunut desantti käytti nimeä Elina Hämäläinen, tiedustelujärjestöjen keskinäisen kilpailun takia tieto ei mennyt Päämajan valvontaosastolle. Jälkimmäinen selvitti Nuortevan pidätyksen jälkeen tämän asunnon osoitetoimistosta!

Nuortevan kuulustelijoita oli vain kaksi, rikoskomisario Toivo Tuominen (elokuvassa Suominen, ilmeisesti jottei hänellä olisi ollut sama sukunimi kuin Poika Tuomisella) ja lakimies Paavo Kastari.  Toivo Tuominen toimi kuulusteluissa ”pahan poliisin” roolissa.

Otto Kumenius oli vain nähnyt Nuortevan pidätyksen jälkeen, ja antoi muistelmissaan tämän pidätyksestä vääriä tietoja.

Ainakin yksi Nuortevan verkoston jäsenistä (Valtteri Teerikangas), joka todella  oli harjoittanut vakoilua Neuvostoliiton hyväksi, sai kuolemantuomion, joskin sitä ei ehditty panna toimeen ennen jatkosodan loppua. Hella Wuolijoki säästyi kuolemantuomiolta kirjailijan maineensa ja korkean tason suhteittensa (mm. Väinö Tannerin) avulla.

Hella Wuolijoki on jätetty elokuvasta kokonaan pois. Jörn Donner sanoo DVD:n haastattelussa, että Wuolijoen mukaanotto olisi hajottanut elokuvaa liikaa, koska olisi pitänyt kertoa tämän taustasta.

Vaikka Nuortevaa ja Wuolijokea ei kidutettu, ”tavallisia” pidätettyjä, varsinkin kommunisteja, kohdeltiin toisin. Ainakin yhtä Nuortevan verkoston jäsentä (”Jaskaa”) lyötiin jalkapohjiin.

Toisin kuin Suominen elokuvassa kertoo, Nuortevan isä Santeri Nuorteva ei kuollut Stalinin vainoissa vaan jo aiemmin sairauteen.

Kimmo Rentola ei SKP:n historiassa usko Arvo ”Poika” Tuomisen versiota kääntymyksensä ajankohdasta, sillä siitä ei ole todisteita.

Tuominen sanoo elokuvassa Nuortevalle, ettei halua kertoa, mitä tämän veljille on tapahtunut. Todellisuudessa he olivat joutuneet Itä-Karjalassa kiinni vakoilusta ja suomalaiset olivat teloittaneet heidät.

Lounela ja Kastari pitävät yhtenä mahdollisuutena, että juuri tieto veljien kohtalosta mursi Nuortevan. Minusta tämä on epätodennäköistä, päinvastoin tieto olisi voinut saada Nuortevan vihaamaan Suomea ja siten syyn pitää pintansa.

Elokuvassa mainitaan, että Nuorteva tuli NKVD:n palvelukseen 1934, mutta tähän ei syvennytä. Näin saattaa syntyä vaikutelma, että tämä on vain uhri, varsinkin kun häntä nimitetään ”tyttöparaksi”, jonka neuvostotiedustelu on lähettänyt lähes varmaan kuolemaan. Suomi kuitenkin teki aivan samaa lähettäessään vakoilijoita Neuvostoliiittoon, kuten Mikko Porvalin kirjasta ilmenee.

Todellisuudessa Nuorteva oli luonut ”legendoja” eli peitehenkilöllisyyksiä ulkomaille lähetetyille agenteille ja vapauduttuaan leiristä tarjoutunut uudelleen NKVD:n palvelukseen ja valvonut mielialoja evakoitujen keskuudessa. Hän myös itse halusi lähteä ulkomaanpalvelukseen puhdistaakseen nimensä.

Nuortevan tuomio 1938 johtui ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömisestä.

Kastarin kirje, jossa hän vetosi Nuortevan armahduksen puolesta, osoittaa hänen tehneen kaikkensa tämän puolesta. Erkki Tuomiojan mukaan Kastari todella tarjoutui järjestämään Nuortevalle moottorivenekuljetuksen Ruotsiin, kun tämä oli välirauhansopimuksen jälkeen vapautunut vankilasta.

Neuvostoliittoon palattuaan Nuorteva kertoi, että häntä oli Suomessa kidutettu ja Kastari oli maannut hänet. Kastari on kiistänyt tämän, eikä asiaa ole yleensä Suomessa uskottu. Hella Wuolijoki selitti, että Nuortevan täytyi kertoa, mitä neuvostoviranomaiset halusivat kuulla.

Kassilan mukaan eräs vanki ja eräs vanginvartija kertoivat Nuortevan sanoneen, että hän sodan jälkeen lähtisi länteen rakastettunsa kanssa, joka oli ”se poliisi”. Toivo Tuominen oli poliisi, Kastari lakimies. Myöhemmin Nuorteva kirjoitti Neuvostoliitosta Tuomisesta kaihoavia kirjeitä sukulaisilleen Suomeen.

Historia ja fiktio

Aristoteleen mukaan historia kertoo mitä on tapahtunut, runous (nykytermein) mitä olisi voinut tapahtua.

Kaiken kaikkiaan käsikirjoittaja Olli Soinio ja ohjaaja Jörn Donner ovat tehneet oikean ratkaisun. Kaikkea ei pidä kertoa vaan tärkeintä on tehdä kiinnostava kertomus. Siihen vaikuttavat myös fiktion muodon yleiset lainalaisuudet.

Tämän takia joitakin tosiasioita on muutettu tai lisätty (kolme kuulustelijaa), mutta kyse ei ole vääristelystä. Pohjimmiltaan Kuulustelu tekee oikeutta sekä Kerttu Nuortevalle että Paavo Kastarille.

Elokuva ei myöskään lankea populaarissa fiktiossa tavalliseen romanssin kehittelyyn, vaan näyttää, että ihmisten välillä voi olla syvä suhde muullakin tasolla.

Kirjallisuutta

Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1977.

Hiltunen, Ari: Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia. Hanki ja jää & Gaudeamus 1999.

Liapunov, Boris: Limbo and sharashka. – Teoksessa Alexander Solzhenitsyn: critical essays and documentary records. Ed. John B. Dunlop & Alexis Klimoff. 2nd ed. 1975.

Lounela, Pekka & Kassila, Matti: Kahden naisen sota. Vuosisadan vakoilutarina. Pekka Lounelan kertomana Matti Kassilan aineiston pohjalta. WSOY 1987. [Kannessa: Hella Wuolijoen ja Kerttu Nuortevan desanttitarina.]

Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Edita 2006.

Niemi, Irja [= Nuorteva, Kerttu]: Neuvostokasvatti. Neuvostoelämän ääripiirteitä minä-muotoon kuvattuna. Suomen kirja 1944.

Porvali, Mikko: Vakoojakoulu. Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa. Atena 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tuomioja, Erkki: Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. 5. p. Tammi 2006.

Virtanen, Leena: Kommunistin mieli. Nyt-liite 39/2009, nro 39.

Wikipedian artikkelit: Kuulustelu, Kerttu Nuorteva, Santeri Nuorteva, Hella Wuolijoki, Otto Kumenius, Paavo Kastari, Arvo ”Poika” Tuominen

Mikko Pielan arvostelu elokuvasta, elokuvauutisten arvostelu DVD:stä.

Sivulla olevat kuvat elokuvan henkilöistä ja julisteesta ovat peräisin Elonetin (Kansallisfilmografian) sivulta.

Lempi Jääskeläinen: Idästä saapuu myrsky

Lempi Jääskeläisen Idästä saapuu myrsky on harvinainen aikalaisromaani sikäli, että Suomeen puolustusmahdollisuuksiin ei uskota.

Jatkosodan aikana 1942 kirjoitetussa romaanissaan Lempi Jääskeläinen kuvaa tarkasti, katu kadulta Viipurin vanhaa keskustaa, joka oli talvisodan kärsinyt pommituksissa pahoja vaurioita. Näin hän herättää kaupungin henkiin sellaisena kuin se oli ennen sotaa. Toinen tärkeä paikka on Ritarilan kartano, jonka esikuvana on Saarelan kartano.

Epäonninen rakkaus

Nimi Idästä saapuu myrsky antaa romaanista väärän kuvan. Kyseessä on rakkausromaani tai oikeastaan kuvaus epäonnisesta rakkaudesta. Päähenkilöä, nuorta taidemaalaria Evaa tavoittelee kaksi miestä.

Taideopiston apulaisjohtaja Erkki Pihl on juuri jäänyt leskeksi ja haluaa ihmisten takia avioitua uudelleen vasta vuoden päästä. Kun kokematon Eva kavahtaa seksiä avioliiton ulkopuolella, Pihl lankeaa piikaansa. Evalle pettymys rakkaudessa merkitsee pettymistä koko maailmaan.

Ritarilan kartanon aikamiespoika, heikkoluonteinen Kaarle Henrik ihastuu Evaan. Kun Eva ei vastaa tämän tunteisiin, kartanon perijäksi näyttää jäävän sisarenpoika Rolf.

Eva on Jääskeläiselle tyypillinen naishahmo, joka elää enemmän unelmissa kuin todellisuudessa. Evan yksinäisyyttä lisää se, että veljeä kiinnostaa oma pieni poika niin, ettei hän huomioi sisartaan.

Sodan ja Neuvostoliiton pelko

Suurimman osan romaanista käsittää ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Syksystä 1938 alkaen kuvataan sodan uhkaa sekä yleisellä tasolla että henkilöiden kohdalla. Perheenemännät alkavat jo hamstrata, kunnes kriisi laukeaa Münchenin sopimukseen ja tunnelmat helpottuvat.

Saksaa kohtaan tunnetaan sympatiaa Versailles’n rauhan vuoksi. Kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää. Kaupunkilaisilla tarkoitetaan ilmeisesti varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä.

Eva tuntee ”kummallista levottomuutta”: Pietari, kuten hän Leningradia kutsuu, on ”niin kauhean lähellä”. Neuvostoliittoa Eva kuvaa aikakauden kliseillä: ”outo, suuri, peloittava maa, josta ei tiedetty mitään…Maa, joka oli punaisen usvan peitossa.” Suomeksi oli 1923 julkaistu Paul Dukesin teos Punaisen hämärän maa.

Eva pelkää rajan takana haudottavan pahoja suunnitelmia: ”jossakin salaisessa neuvoshuoneessa kaksi miestä kumartui katselemaan Suomen karttaa, pieni lyijykynän nykäys merkitsi matkaa Pietarista Viipuriin…Parin, kolmen tunnin asia motorisoiduilla ajoneuvoilla…Parisataa lentokonetta pommittaisi muutamassa päivässä hajalle tuollaisen pienen kaupungin, jolla oli niin huono asema. Sillathan sulkivat Viipurin muusta Suomesta. Vain Karjalaan ja Kannakselle päästiin maantietä myöten suoraan.”

Evan pessimismi perustuu Neuvostoliiton pelon lisäksi tietämättömyyteen siitä, miten nopeasti armeija voi edetä. Toisaalta, kuten Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene käy ilmi, evakuointisuunnitelmat olivat päinvastaisella tavalla epärealistisia.

Köyhä ja kauhea Neuvostoliitto – kaunis, vauras ja iloinen Suomi

Kesä 1939 on ihana. Kannaksella tehdyt vapaaehtoiset linnoitustyöt mainitaan lyhyesti: ”puhuttiin ja kuiskailtiin valloittamattomista esteistä, uudesta linjasta, jonka yli ei vihollinen pääsisi…”

Kahden maan ja järjestelmän ero tehdään selväksi. Neuvostoliitossa on köyhää ja kauheaa: ”inkeriläisten talojen kolhoosipellot kukkivat horsmaa punaisenaan…Se näytti kauniilta – mutta samalla se niin kummasti puistatti.” Horsmahan on rikkakasvi, peltoja ei siis viljellä kunnolla. Kohtaan sisältyy viittaus venäjän sanaan punainen, joka tarkoittaa myös kaunista. Puistatus liittyy inkeriläisten vainoihin, jotka Suomessa tuolloin tunnettiin hyvin. Kulakkeja oli karkotettu kolhoosien perustamisvaiheessa ja ns. suuri terrori 1937-8 kohdistui muita raskaammin vähemmistökansalaisuuksiin.

Sen sijaan Suomessa vallitsee kauneus, vauraus ja ilo: ”Kannaksella tuoksui jasmiini – ja hienot, upeat autot kiitivät pitkin ihanaa merenrantatietä ja auton radio soitti ’Etelän ruusuja’.” Kun aika harvoilla oli tuohon aikaan auto, kohta yleistää varakkaiden modernit vapaa-ajan nautinnot kaikkiin suomalaisiin.  Toki seitsemän päivän vuosiloma oli juuri vuonna 1939 pidentynyt yhdeksään-kahteentoista päivään, ja esimerkiksi Terijoki oli suosittu lomanviettopaikka.

Koska eletään ”valistunutta aikaa 1939”, sodan enteitä ei tahdota uskoa. Ensimmäinen osa päättyy sanoihin: ”Ei kukaan tiennyt, mutta moni tunsi, että kirous, Rajan kirous liiteli harmaana suurena haukkana kauniin Kannaksen yllä…”

Syksy 1939: puolustusmahdollisuuksiin ei uskota mutta myönnytyksiä ei haluta tehdä

Toinen osa Myrsky nousee kuvaa syksyä 1939. Kaupungissa vallitsee levottomuus: ”monen katse suuntautui myöskin vaistomaisesti kohti itää. Oliko sieltä päin tosiaankin nousemassa myrsky? Idän taivas oli niin synkkä…”

Huomataan Marsin loistavan ”merkillisen punaisena” ja muistellaan erilaisia ennustuksia. Uskotaan, että ”tietysti ryssä tahtoisi nielaista pienen Suomen, jos vain sai.” Todisteina pidetään yöllisiä ylilentoja, Kronstadtista Suomea kohti suunnattuja valonheittäjiä ja merirajan loukkauksia.

Perheenemännät aloittavat taas kahvin ja sokerin hamstrauksen. Kaupunkilaiset jakautuivat kahteen puolueeseen: toiset väittävät sodan tulevan, toiset eivät siihen usko, mikä itse asiassa tarkoittaa: ”Sota ei s a a n u t tulla.” Perusteena on: ”Mikä rauhan täällä särkisi. Emmehän me hyökkää…”

Jo maailmansodan alussa Kaarle Henrikin sisar sanoo: ”Jos ryssä pääsee Viipuriin, ei meillä ole kuin kuolema edessä”, ”Itsemurha, ellei muu auta. Siperiaan en ainakaan minä lähde…” Samoin ajattelee Eva: suomalaiset ovat niin pieni kansa, ettei edessä ole muuta kuin kuolema.

Edelleen Eva ja Ritarilan perhe on Saksan puolella. Danzig kuuluu Saksalle, Englannin ei pitäisi sekaantua asiaan. Sitä, että Saksan laajeneminen vaikuttaa Neuvostoliittoon, ei ymmärretä.

Evan kälyn syntymäpäivillä muualta muuttanut pankinjohtaja, joka ”tietää” Neuvostoliiton vaatimukset jo ennen Moskovan neuvotteluja, on sitä mieltä, että niihin pitäisi suostua, koska ne eivät ole suuria: ”Pieni kaistale Kannasta ja pari Suomenlahden saarta, niiden joukossa Suursaari…”

Sen sijaan viipurilainen matematiikan maisteri vastustaa myönnytyksiä. ”Meistä on ryssän raja nytkin jo tarpeeksi lähellä.” Hänen mieltään ei muuta sekään, jos vaihtoehtona olisi sota ja Viipuri joutuisi ensimmäisenä sodan jalkoihin, ei myöskään ennustus että Suomi kestäisi vain kolme viikkoa.

YH-aika: heilahdus paniikista toiveajatteluun

Samana yönä poliisit ja lähettipojat ovat liikkeellä viemässä YH-käskyjä (YH = yleiset kertausharjoitukset, käytännössä liikekannallepano). Sellaisen saa myös Evan veli. Ennen lähtöä hän pyytää sisartaan viemään lasta odottavan vaimonsa ja poikansa ajoissa turvaan.

He ovat myöhässä, sillä muut ovat samalla asialla. Ihmiset ryntäävät nostaman rahaa pankista ja kokoavat tavaroitaan. Junaan on vaikea saada lippuja, ja Eva ja veljen perhe joutuvat matkaamaan tavaravaunussa kuten kirjailija sisarineen.

Vaunussa puhutaan aluksi Suomen kovasta kohtalosta Venäjän naapurina. ”Mutta tähän yhteiseen ja raskaaseen suruun liittyy äkkiä lämmittävä ja lohduttava tietoisuus, se, että he ovat kantamassa sitä yhdessä – kaikki he, omalta kohdaltaan, ja että he kantaisivat tämän ristin, joka on heidän harteilleen pantu, nurkumatta, alistuvaisesti. Ja että he olivat yhtä, yhtä ainakin tässä surussaan – koko kansa.

Rakkaus isänmaahan – huoli ja hätä sen puolesta, se oli heillä kaikilla nyt yhteisenä.”

Silti vain yksi vakuuttaa uskovansa Suomen puolustusmahdollisuuksiin: ”Mutta ei se vihamies tänne pääse. Siellä ovat pojat vastassa. Siellä on minultakin kolme poikaa…” Toinen luottavainen on aiemmin ollut eräs muonittajalotta: ”Kyllä meillä on nyt sellaiset varustukset, että ei kyllä ryssä tänne pääse”, ”Eivät turhaan pojat ole siellä koko kesää heiluneet lapiot ja kuokat käsissä.”

Paniikista ihmiset heilahtelevat hyväuskoisuuteen ja toiveajatteluun. Marraskuussa Eva palaa yksin Viipuriin. Siellä suunnitellaan hyväntekeväisyysjuhlaa. Kun aiemmin on pelätty liikaakin, nyt silmät suljetaan todella huolestuttavilta merkeiltä: ”Mitä siitä, jos jossakin Mainilassa ammuttiinkin jokin hämäräperäinen laukaus aito ryssäläiseen tapaan, ja ryssä taas tapansa mukaan koetti lykätä syyn siitä suomalaisten niskoille.”

Kaarle Henrik vakuuttaa: ”Eihän ryssä ole niin hullu.” Peruste on sinänsä hyvä: metsä-, suo- ja järvimaasto ei sovi panssarivaunuille, ei ainakaan leutona talvena, kun jää ei kanna.

Talvisota: velvollisuudet täytetään

Eva herää yöllä ahdistukseen ja näkee tulikirjaimin sanan Terijoki. Aamulla hän saa tiedon sodan syttymisestä. Tohtori Pihl vaatii tätä lähtemään Viipurista heti. Pihl haluaa olla mies, joka pärjää ilman naisen apua – eikä Eva ole sellainen nainen, josta olisi apua.

Eräs lotta sen sijaan lähettää pienen poikansa turvaan ja jää itse: ”on asioita maailmassa, sellaisia suuria ja välttämättömiä asioita kuin esimerkiksi kuolema. Ja tämä on eräs sellainen asia.”

Evalle kuolema ei ole pahinta, sillä hänestä tuntuu raskaalta elää ja rakastaa ilman vastarakkautta, vaan pahinta on lähtö kotikaupungista.

Pahoista ennakkoaavistuksista huolimatta velvollisuuksista pidetään kiinni. Evan kahdella ihailijalla on puutteensa suhteessa häneen, mutta sodassa he täyttävät paikkansa.

Sotaa kuvataan vain lyhyesti raamatulliseen tyyliin: puna-armeijalaiset ovat ”Saatanan joukkioita”, ja Ajatar kirjoittaa kirjaansa: ”Aika on täytetty.”

Ritarilan perillinen Rolf kaatuu. Äiti on tulla hulluksi menetettyään ainoan poikansa, kunnes lääkäri sanoo: ”Ei rouvalla ole oikeutta surra kuoliaaksi itseään siitä syystä, että poika kaatui sankarina isänmaan puolesta. Sillä te vain halvennatte sitä asiaa, jonka puolesta poikanne eli ja kuoli…”

Erkki Moisio kirjoittaa teoksessaan Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja, että kerronnan tempo ”kiihtyy myrskyn enteiden ilmaantuessa ja niiden iskeytyessä rauhan kestävyyteen luottavien ihmisten tajuntaan. [- – -] Kirjan lopussa tempo on äärimmäisen kiivas. Katkonaisin, suorastaan takovin lausein kirjailija kiihdyttää tapahtumat dramaattiseen huipennukseen.”

Paluu Viipuriin

Romaanin lyhyessä kolmannessa osassa Myrskyn jälkeen suomalaiset ovat vallanneet Viipurin takaisin: ”Vääryys korjattiin – oikeus peri voiton.”

Kolme vuotta myöhemmin Eva kävelee katsellen raunioita, ja myös hänen oma elämänsä on raunioina: tohtori Pihl on nainut vaimovainajansa sukulaisen, ja Evan veli on kaatunut jatkosodan alussa.

Lohdutus kuitenkin löytyy: Evalla on taiteilijan työnsä, ja lisäksi ”oli olemassa tämä kaupunki. Hän ei ollut kadottanut lopullisesti sitäkään. Hänkin tahtoi tulla tänne ja aloittaa alusta – siitä, mistä kaikki muutkin Viipurin asukkaat. Aloittaa näistä raunioista.”

Heikko romaani kuvaa ajan asenteita

Romaanina Idästä saapuu myrsky on heikko, ja ennen sotaa siinä on runsaasti jälkiviisautta. Se kuitenkin puuttuu yhdessä kohdassa: talvisodan jälkeen menetys koetaan lopullisena, vaikka teos ilmestyi jatkosodan aikana 1942.

Nykylukijaa romaanin kliseinen tyyli ja suoranainen rasismi ei puhuttele, mutta teos on hyödyksi kuvatessaan ajan asenteita.

Teoksen ansiona on myös sen kuvaaminen, miten ihmisten mielialat heittelivät paineen alla ja miten he käyttäytyivät epäjohdonmukaisesti ja järjettömästi.

Kirjailijat omat vaiheet sota-aikana

Lempi Jääskeläinen (15.12.1900-13.9.1964) oli talvisodan aikana 40-vuotias.

Erkki Moision mukaan sodan uhka herätti kirjailijassa kesällä 1939 kasvavaa levottomuutta. Vietettyään kesää sukunsa alkulähteellä Parikkalassa Jääskeläinen epäröi Viipuriin palaamista, mutta taipui, kun sisar ei pitänyt tilannetta vaarallisena.

Kirjailija kärsi muutenkin huonosta terveydestä ja kotona Viipurissa hän näki öisin painajaisia. Sekä lääkäri että tuttava, kenraali Öhquist kehottivat hänyä lähtemään ajoissa evakkoon.

Lähtö jäi Aleksis Kiven päivään 10. lokakuuta. Paasikivi oli matkustanut neuvottelumatkalle Moskovaan, YH aloitettu ja sisäministeri Kekkonen kehottanut naisia, lapsia ja vanhuksia lähtemään kaupungeista evakkoon. Sisarukset joutuivat matkustamaan tavaravaunussa toisen sisaren luo Karttulaan Kuopion lähelle.

Kun vaara näytti menevän ohi, he palasivat pimennettyyn Viipuriin, mutta lähtivät jo viikon kuluttua vain välttämättömien tavaroiden kanssa uudelleen junalla Karttulaan.

Evakossa kirjailija sai ankaran sydänkohtauksen. Muutenkin hän reagoi yhtä herkästi kuin sankarittarensa Eva: Viipurin ensimmäistä pommitusta edeltävänä yönä hän heräsi hädäntunteeseen. Myöhemmin hän näki painajaisunta, että Viipurissa tapahtuu jotakin pahaa. Juuri silloin ns. aavetykki alkoi ampua kaupunkiin. (Moision mukaan aavetykki ampui summittaisin kohteisiin, mutta Mikko Porvalin dekkarissa Veri ei vaikene desantti antoi kaupungista ohjeita, minne ampua.)

Viipurin menetys talvisodassa kirvoitti Jääskeläisen kirjoittamaan tuotannossaan poikkeuksellisen, nykyaikaan sijoittuvan romaanin Idästä saapuu myrsky. Lyhyt välimatka kuvattuun selittää romaanin heikkouksia. Kirjailijalle kokemusten läpikäyminen oli kuitenkin Moision mukaan raskas mutta terapeuttinen kokemus.

Kirjailijan traumaattinen sisällissota

Teemu Keskisarjan mukaan elämä punaisessa Viipurissa jatkui talvella 1918 suureksi osaksi ennallaan. Esimerkiksi elokuvissa käytiin ahkerasti. Aluksi sattui muutamia veritekoja, mutta yleisesti ottaen vain tunnettujen vastustajien oli syytä piileksiä maan alla, esimerkiksi naamioituneina sairaaloissa. Tehokasta kotietsintää punaiset eivät saaneet aikaiseksi. Kunniansanan hyväksyminen osoittautui naiiviksi, vapaaksi päästetyt nuorukaiset pujahtivat rintaman toiselle puolen. Vakoilu kukoisti, ja valkoinen sodanjohto sai tarvitsemansa tiedot.

Aikalaiset eivät kokeneet asioita näin järkevästi. Jääskeläinen oli vallankumouksen, itsenäistymisen ja sodan – joka hänelle oli vapaussota – 16-17-vuotias eli Matti Virtasen mukaan ”otollisessa iässä”, jolloin maailmankatsomus muovautuu ja lisäksi luonteeltaan epätavallisen herkkä.

Lempi Jääskeläinen kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Tyttö vanhassa kaupungissa toisaalta yleisiä asioita, joista kuultiin toisen tai kolmannen käden kertomuksina: venäläiset sotilaat murhasivat vallankumouksen huumassa upseereitaan, punaiset murhasivat ennen sotaa kolme nuorta suojeluskuntalaista ja juuri valkoisten tuloa punaiset murhasivat vankinsa.

Kaikki tämä herätti Jääskeläisessä pelkoa, että kuka tahansa ”porvari” voi joutua murhatuksi.

Yksinhuoltajaäidin kauppa jouduttiin sulkemaan, ja ruuasta oli pulaa tai se oli ala-arvoista. Kauppa-apulaiset ja tutut pojat piiloutuivat. Punaiset etsivät kotitarkastuksissa elintarvikkeita etsittiin ja yrittivät saada perheen kertomaan tiedot piilopaikoista.

Jääskeläisen äiti kuoli, ja syyksi tulkittiin se, ettei tämä kestänyt levotonta aikaa. Äidin kuoleman jälkeen myös Jääskeläinen sairastui vakavasti, ja tauti uusiutui ylioppilaaksi tulon jälkeen, minkä vuoksi hän pystynyt ystäviensä tavoin lähtemään opiskelemaan. Tervehdyttyään hän teki virastotyötä, kunnes ensimmäisten kirjojen menestyksen rohkaisemana ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Kaiken kaikkiaan sisällissota oli Jääskeläiselle niin traumaattinen, että sen aikana koettu pelko selittää osaltaan hänen pelkoaan Neuvostoliittoa kohtaan

Jääskeläinen Vanhan Suomen historian kuvaajana

Lempi Jääskeläinen saavutti aikoinaan suosion romaaneillaan, jotka kertovat hänen kotikaupunkinsa Viipurin ja ylipäänsä Vanhan Suomen historiasta.

Viipurilaisesta kauppiassuvusta kertovasta neliosaisessa Weckroothin perhe -sarjassa Jääskeläinen kuvataan, miten viipurilaiset porvarit kamppailevat oikeuksiensa puolesta Venäjän vallan alla.

Filip Weckroothin (1931) nimihenkilö voisi päästä Katariina II:n rakastajaksi, mutta suomalaisen miehen itsetunto ei salli olla vain yksi monista.

Natalia von Engelhardt -sarjan nimihenkilön äiti on syntyisin Weckrooth. Näin Natalialla on kaksoisidentiteetti: hän on pietarilainen aatelistyttö, mutta hänen äidinpuoleiset sukulaisensa ovat viipurilaisia porvareita.

Taistelussa Viipurista (1935) Kustaa III:n aloittamasta sodasta on aluksi huolissaan vain nuori Natalia, kun taas venäläiset naiset huvittelevat huoletta. Kun Ruotsin laivasto sitten uhkaa Viipuria, venakot itkevät ja voivottelevat, mutta Natalia pysyy tyynenä. Venäläisen ailahtelevuuden ja hysterian vastakohdaksi asetetaan suomalainen vakavuus ja rohkeus.

Natalia avioituu vapaaherra Fabian von Steinheilin kanssa ja vihkii miehensä serkkunsa opetuksiin. Tämä kauppias on todennut Viipurin porvaristosta: ”me olemme suomalaisia, mistä kansallisuudesta sitten polveudummekin.” Siksi Viipurista ”ei saa tulla venäläistä gorodia. Eikä meistä, Viipurin porvareista, koskaan voi tulla venäläisiä.”

Toisessa osassa Keisari rakastuu (1936), joka sijoittuu Suomen sotaan, Aleksanteri I rakastuu Nataliaan ja tämä häneen. Lopulta Natalia päättää pysyä uskollisena miehelleen, vaikka ei enää rakasta tätä.

Suomen valtiattaressa (1937) Aleksanteri matkustaa Napoleonin hyökättyä Venäjälle 1812 Turkuun tapaamaan Ruotsin kruununprinssiä Kaarle Juhanaa, entistä Ranskan marsalkka Bernadottea, joka vaatii liiton ehtona Ahvenanmaata. Aleksanteri kysyy neuvoa Natalialta.

Natalian mielestä myönnytykset kertoisivat heikkoudesta. Hän ei halua ”luovuttaa yhtään ainoaa pienintä kalliota” Suomesta, jonka keisari on antanut hänen ”ruhtinaskunnakseen” nimittämällä hänen miehensä Fabianin Suomen kenraalikuvernööriksi.

Weckrooth- ja Natalia-sarjat osoittivat lukijoille, että viipurilaiset olivat Venäjän vallan alla pysyneet sydämeltään suomalaisina ja että autonomia-aika palautti ”kokonaisen Suomen”. Natalian sanat Suomen valtiattaressa ennakoivat suomalaisten asenteita syksyllä 1939 – ehkä jopa vahvistivat niitä.

Tietoja

Jääskeläinen, Lempi: Tyttö vanhassa Viipurissa. Otava 1961.

Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala 2013.

Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja. Otava 1983.

Toivola, Lea: Valloittaja ja Suomi-neito. Mika Waltari -seuran vuosikirja Illusioni 2012. [Vertailu: Z. Topeliuksen Suomen herttuatar, Lempi Jääskeläisen trilogia Taistelu Viipurista, Keisari rakastuu ja Suomen valtiatar ja Mika Waltarin romaani Tanssi yli hautojen].

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. SKS 2001.

Kirjailijasta Wikipediassa

Inkeriläisten historiaa 

Olen kirjoittanut blogiin Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene.

Päivitetty 8.7.2017 (korjattu ja lisätty henkilötietojen osuutta) ja 13.7.2017 (korjattu lähinnä kirjoitusvirheitä), 18.7.2017 (korjattu sitaatteja).