Helena Anhava: Alkutalvesta, Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, Kohtalon muistamat ja Toimita talosi

Helena Anhavan eleettömissä novelleissa sota jättää nuoreen tyttöön ikuisen jäljen.

Pohjana ovat kirjailijan omat kokemukset. Muistelmissaan Toimita talosi (2006) Helena Anhava kirjoittaa yksinkertaisen koskettavasti: ”Olin vielä kahdeksantoista kun tultiin sotaretkeltä, tuntui kuin vuosia olisi ollut neljäkymmentä.”

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden erosta Anhava kirjoittaa: ”On jotain, mikä ei koskaan pääse historiankirjoihin: kunkin ajan henki, sen ilmapiiri. Sanon sitä ajan hengitykseksi, historian rivien väleiksi, ilmaksi jota ihmiset hengittävät. Kaiketi sen kuvaaminen olisi kaunokirjallisuuden tehtävä, ei historioitsijan.”

Alkutalvesta

Alkutalvesta sisältyy kokoelmaan Kun on nuorin (1985). Novellin nimi kuulostaa viattomalta, viittaahan se vuodenaikaan.

Jo heti alussa käy kuitenkin ilmi, että eletään poikkeuksellista aikaa. Keskiluokkainen perhe on lähtenyt syksyllä 1939 evakkoon maalle. YH:n (Yleisten kertausharjoitusten) alkaessa lokakuussa ihmisiä kehotettiin siirtymään pois raja-alueilta ja suurista kaupungeista.

Kotiapulainen Hilma näkee sodan enteitä: ”Nuoria kuolee, kun lehti putoaa vihreänä puusta.” Pääosassa ovat kuitenkin arkiset asiat ja Hilman värikkäät jutut.

Näkökulma on perheen kuopuksen, 14-vuotiaan Hannan, jota perhe väheksyy ja joka siksi pitää ajatuksensa ja tunteensa itsellään. ”Hanna makasi ja mietti millaista sota tulisi olemaan. Edellisessä sodassa oli ollut hankalaa kun ei tiennyt, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, nyt tiesi ainakin kuka oli vihollinen.” Hanna ei ole elänyt 1918, mutta on kuullut siitä vanhemmilta ihmisiltä.

Kun sotaa ei kuulukaan, palataan kaupunkiin ja koulut alkavat. ”Oli melkein noloa kun mitään ei ollutkaan tapahtunut”.

Ensimmäisen tunnin alussa tapahtuu ilmahälytys. ”Tuntia pitänyt naisopettaja pani hitaasti kirjan kiinni ja sanoi juhlallisella äänellä:

– Sota on alkanut.

Sitten hän kehotti kaikkia lähtemään rauhallisesti alas. Ovella Hanna vilkaisi taakseen ja näki, että opettaja lysähti tuoliin ja painoi pään käsiensä varaan. Olikohan se miettinyt tuon valmiiksi, Hanna ajatteli alas mennessään.”

Hannalla on kyky tajuta, mikä on aitoa ja mikä teennäistä.

Hanna on perheineen lähdössä linja-autolla maalle, kun asemaa pommitetaan. Samalla imperfekti muuttuu preesensiksi.

Hanna ajattelee: ”Minä kuolen nyt.”

Tuntematon mies kysyy: ”Te olette haavoittunut, oletteko te pahastikin haavoittunut”, ja Hanna huomaa sormistaan vuotavan verta mutta myös teitittelyn. Tähän mennessä Hannaa on kohdeltu lapsena ja sinuteltu, teitittely merkitsee että häntä pidetään aikuisena.

Seuraavan pommituksen ajaksi perhe pääsee pommisuojaan. Vaara ohi -merkki aiheuttaa reaktion: ”Äkkiä Hanna huomaa, että kaikki jäsenet vapisevat ja hampaat lyövät loukkua niin että kalina kuuluu. Käsille tippuu kyyneliä. Enhän minä itke vaikka kyyneleet vuotavat. Itkiessä tuntuu joltakin, nyt ei tunnu miltään. Isä ottaa häntä hartioista ja pitää lujasti, tärinä vaimenee puistatuksiksi ja lakkaa.”

Evakkomatkalla joudutaan ensin muualle kuin on tarkoitus. Sedän vaimo on nihkeä ja ehdottaa menemistä matkustajakotiin, mutta lopulta he saavat käyttöönsä kamarin. Heille tarjotaan vain velliä keittiössä, vaikka sukulaiset ovat äsken syöneet vasikanpaistia.

Illalla aamusta ja normaalista elämästä tuntuu olevan viikko. ”Hannasta tuntui, että vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, tämä päivä tai tämä uni ei lähde hänestä, se kiertäisi mukana kuin olisi liuennut vereen, vaikka yrittäisi olla ajattelematta ja muistamatta, se tulisi aina uudelleen, sama uni alusta uudelleen, aamusta alkaen aikajärjestyksessä.” Hannan mielessä kaikuvat ihmisten puheet, jotka ovat sinänsä triviaaleja mutta jääneet päivän tapahtumien takia ainiaaksi mieleen.

Aamulla tulee ilmahälytys, ja seuratessaan sukulaisten hysteeristä reaktiota Hanna ajattelee: ”Vaikka tähän paikkaan kuolisin niin nyt minä nauran.”

Kun on päästy varsinaiseen evakkopaikkaan, palataan imperfektiin.

Karjalaisia evakkoja paheksutaan, kun he leipovat piirakoita ja antavat muillekin: ”Siinä sen näkee ettei ne ole koskaan osanneet panna suuta säkkiä myöten.” Jopa kirkkoherra sanoo: ”Kyllä se noista karjalaisista riesan lykkäs.”

Novelli on osoitus siitä, miten konkreettisilla tapahtumilla ja tarkoilla yksityiskohdilla kuvataan osuvasti henkilöitä ja aikakautta. Ihmisiä ei kaunistella, hyvinvoivat eivät tunne empatiaa edes sukulaisten hätää kotaan.

Vaikka novellista puuttuu paatos tai juuri siksi, vaikutus on vavahduttava.

Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut

Toinen kokoelmaan Kun on nuorin sisältyvä novelli sota-ajasta on Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päähenkilö on nuori Laura, joka työskentelee kesällä 1944 apusisarena sotasairaalassa.

Perehdytystä ei anneta eikä kysytä, onko sitä aiemmin annettu, vaan ”osastonhoitaja työnsi sitomistarpeet Lauran käteen heti ensimmäisenä aamuna ja sanoi: ’Jaha, lähtekääs sitten siteitä vaihtamaan.’” Laura selviää tunnustamalla ensimmäisen huoneen ovella: ”’Totuus on se, ettei minua ole koskaan päästetty sitomaan ketään, mutta jos te sitten neuvotte ja autatte.’ Tottahan toki, isällistä suojelua tuli heti. Terveimmät sitoivat jo toinen toisiansa.”

Laura oppii, mistä potilaat puhuvat: ”Kipeimmällään vain omasta kivusta, vähän toipuvina alkoivat vertailla omia ja kavereitten kipuja. Siitä tiesi, että paraneminen oli alkanut. Pitemmälle toipuneina ne puhuivat kaikesta muusta paitsi kivusta ja sodasta. Ilmeestäkin näkee, milloin ihminen alkaa toipua, kääriä siteitä auki sisikuntansa ympäriltä.”

Potilaita on kaikenlaisia: joku puhuu siitä, että ”Kun seuraavan kerran haavoitun”, toinen yrittää vilungilla saada pitkän toipumisloman.

Kokematon Laura ottaa potilaan kuoleman raskaasti. Sen sijaan huonetoveri Anja sanoo realistisesti, etteivät lääkärit ja hoitajat jaksaisi, jos tuntisivat joka kerta samoin.

Sen sijaan Laura ei opi sulattamaan hoitajien jumaloivaa suhtautumista lääkäreihin. Siitä johtuu toisaalta pelko vaivata lääkäriä ”turhaan”, toisaalta salailu kun lääkärin kutsumista tuon pelon takia viivytelty liian pitkään.

Laura saa kirjeen eräältä edellisen sotasairaalan potilaalta. Syy ei ole Lauran osoittama ainutlaatuinen empatia vaan potilaan ja hoitajan raja-aidan kaatuminen ja sotasairaalan unohtaminen, kun he ovat työntäneet yhdessä tarjoiluvaunua ja ”kikattaneet kuin lapset”.

Lauraa auttaa kestämään tieto, että hän palvelisi vain kesän ajan: ”Noitten oli jäätävä, ainakaan ne eivät kulkisi ulos tervein jaloin vaan lopullisesti merkittyinä.”

Kun syksyllä tulee rauha, Laura kulkee valaistuilla kaduilla mutta miettii: ”Miten kauan ihminen kestää joka taholta uhanalaisena? Vai tuleeko murtuma vasta sitten kun helpottaa, pitääkö pelko pystyssä? Mutta eihän suomalainen pelkää, suomalainen on niin sisukas.”

Lauran ylle valahtaa ”apeus, uupumus, toivottomuus. Mitä kaikki kannatti, mitä mikään kannatti. Olen kahdeksantoista ja tulossa sodasta. ’Nuoruuden kultaiset vuodet’. Kultaiset! Ei minusta ole tähän, ei näin vanha ihminen osaa leikkiä kahdeksantoistavuotiasta. Niin kuin olisi pala laidasta pois.”

Mutta ei auta: ”Nyt on vain mentävä kotiin, näytettävä iloista naamaa, oltava niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, on ilmoittauduttava yliopistoon, on osattava, tiedettävä, tahdottava. On tahdottava tulla joksikin, on tiedettävä mitä tahtoo tehdä sitten kun kasvaa isoksi.”

Novellia ei ole tarkoitettu kuvaamaan ”yleisiä mielialoja”. Laura on herkkyydessään ja pohtivaisuudessaan poikkeus ikätovereidensakin joukossa. Huonetoveri Anjalla on tapana tokaista kuultuaan Lauran mietteitä: ”Ootsä kyllä kumma tyyppi.”

Kohtalon muistamat

Kohtalon muistamat sisältyy kokoelmaan Eihän elämälle mitään voi (1995). Novellissa on kaksi aikaa.  Nykyajassa päähenkilö Kaisun kotona käy vaihtuvia siivoojia.

Eräs siivoojista kertoo Helsingin pommituksista helmikuussa 1944, jolloin hän ja tytär ”olivat joutuneet olemaan koko yön pommisuojassa. Taloon tuli täysosuma, heidän päälleen satoi rappausta ja tiilenpaloja, vesi- ja viemäriputket hajosivat ja päästivät sisältönsä kellariin. He joutuivat seisomaan vyötäisiä myöten vedessä koko yön. Joku siellä kuolikin kun sai betonikappaleita päähäntä. Pelastusmiesten aamulla tullessa tytär huusi suoraa huotoa. Hänet jouduttiin viemään mielisairaalaan, jossa hän vain istui jäykkänä ja tuijotti eteensä mitään puhumatta. Lääkärit sanoivat, että ikä oli ollut ratkaiseva, jos olisi ollut vanhempi tai nuorempi, olisi voinut selviytyä. Tyttö oli ollut neljäntoista.

– En saattanut jättää häntä sinne. Minä olin ainoa, johon hän turvasi, takertui.

Ei hän katkerasti puhu, alakuloisesti vain.”

Kaisukin muistaa samat Helsingin pommitukset. Aihetta on tuskin koskaan kuvattu vavahduttavammin:

”Maa alkaa täristä, kuuluu että pommikoneet lähestyvät. Koko ajan ammutaan. Kaisu yrittää pitää itsensä kasassa ettei vapisisi. Ollaan eläimiä jotka pelkäävät kun tuhoava ihminen lähestyy. Tappaako se nyt vai vasta seuraavalla kerralla? Tällaisiako miettii eläin kolossaan?

Jysähdys, maa tärähtää, rapun molemmat ulko-ovet lentävät auki. Sitten rämähtelevät ikkunat maahan, ilmeisesti kaikki talon ikkunat.”

Kaisu ja hänen sisarensa siirtyvät kalliosuojaan, jossa ”tuntuu turvallisemmalta. Katto on korkealla, ei vaivaa ahtaan paikan kammo.

He istuvat suojassa yön, aamulla tulee vaara ohi -merkki. Kun nyt kuljetaan saman metsikön kautta jonka läpi yöllä juostiin, polku on liukas, ei tahdo pysyä pystyssä jollei ota tukea koivunrungoista. Miten tästä voitiin tulla pilkkopimeässä, lentämälläkö?”

Novellista käy ilmi, että sodan aikana myös siviilit joutuivat kokemaan pelottavia asioita, joista jäi ikuinen jälki: ”Kaisu oli ollut neljäntoista, kun talvisodan ensimmäiset pommit tulivat vajaan sadan metrin päähän ja hän melkein kuoli. Ehkä hän kuolikin, jollain lailla. Se oli jättänyt jälkensä mieleen, pitkään oli sellaista että jos vaikka ovi paukahti jossain, hän hyppäsi kauhistuneena pystyyn.”

Kaisun vastakohtana on sisar, joka etäännyttää tilanteen itsestään lukemalla pommisuojassa Punaisen Ristin perustajasta kertovaa kirjaa Ihmisrakkauden apostoli. Sisar ihmettelee Kaisua: ”- Miksi sun aina pitää ajatella kaikista asioista pahin mahdollinen?

– Pahimmat asiat on mahdollisia.”

Toimita talosi

Muistelmissaan Toimita talosi Helena Anhava kertoo kokemuksesta, jota hän kuvannut novellissa Alkutalvesta: ”Mielessäni kuulen väestösuojelumiehen repliikin, kun hän 14-vuotiasta teititellen sanoi: ’Te olette haavoittunut, oletteko te pahasti haavoittunut? – sormestani vuoti verta – ja minun vähättelevän vastaukseni: ’Pyh, pintanaarmu vaan.’ Jos nyt, eletyn elämän jälkeen kaiken tuon hölskeen keskeltä kuulisin tuon kysymyksen, niin vastaisin: ’Kyllä, erittäin pahasti. Ja lopuksi elämää.’

Myöhemmin Anhava pohtii sotatrauman merkitystä: ”Ihmisen psyyke on merkillinen: voit vuosikymmeniä kantaa sisälläsi jotain pysähtynyttä kauhua, joka on halvaantunut lootinvaimomaiseksi, voit puhua jopa leikkisästi siihen liittyvistä asioista, kertoa siitä, kirjoittaa siitä, mutta se syvin sisin pysyy, se kauhu, siitä ei voi puhua, sitä ei tohdi päästää ulos – hajoamisen pelostako? Kunnes äkkiä jokin irrallinen sana tai kuva…”

”Olen usein miettinyt väkivallan kohteeksi joutumisen mekanismia: siinähän, esimerkiksi pommituksessa, ollaan täysin hyökkääjään armoilla ja sen armoilla kestääkö suoja. Pelätään kuin eläimet, mutta on pakko esittää rohkeampaa kuin on, kahdestakin syystä: ettei psyyke hajoaisi ja ettei syntyisi yleistä paniikkia. Se luultavasti vaatii aikamoista itsekuria, vaikka sitä toimisi täysin vaistonvaraisesti. Mutta koska on pakko elää eteenpäin, asiat jäävät kuin sulamattomina sisälle; omalta kohdalta tuntui, että järkytykset menivät minussa eräänlaiseen kapseliin”.

Anhava sanoo saaneensa nuo kokemukset esiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän kirjoitti novellit Alkutalvesta ja Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, joista hän teki myös kuunnelmat.

Sitten hän epäilee: ”Vai sainko vieläkään, ehkä nekin olivat vain ’kaunokirjallisuutta’, varsinainen kauhu ja järkytys pääsi purkautumaan vasta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut.”

Erityisesti Talvisota-elokuvan esitys TV:ssä herätti Helena Anhavan muistot: ”’Herran tähden, oliks ne noin nuoria’, sanoin ääneen itselleni, suunnilleen saman ikäisiä kuin omat poikani tuolloin. Ja silloin se itku pääsi irti, aloin itkeä hillittömästi kuin kaikki tokeet olisivat murtuneet ja kaikki kraanat auenneet, eikä itkusta tahtonut tulla loppua, en pystynyt katsomaan koko filmiä.”

Muistelmista käy ilmi Anhavan kahtalainen suhtautuminen sota-aikaan: toisaalta hän suomii viranomaisten erehdyksiä esimerkiksi evakuoinnissa, toisaalta jälkiviisasta Suomen yksipuolista syyllistämistä.

”Kukaan joka ei elänyt sotaa edeltävän ajan ilmapiiriä, ei osa kuvitella millainen on ilmapiiri maassa ’kun on vaaralle alttiina syntymämaa’. Jokainen haluaa toimia yhteiseksi hyväksi, antaa oman panoksensa. Totta kai juhlapuheissa ollaan vähän pateettisia, puhutaan kodista, uskosta ja isänmaasta, mille on sodan jälkeen helppo irvistellä. Se, että nuori, perheetön ihminen lähtee mukaan, ei ole sotahulluutta vaan alttiutta antaa oma panoksensa.”

Voitonpäivän juhlallisuuksia Anhava kommentoi: ”No, 9.5.2005 vietettiin sitten pompöösisti molemminpuolisten julmuuksien voitonjuhlaa Moskovassa. Ja Putin puhui hyvän voitosta pahan edessä!

Sen sijaan, että olisi istuttu hiljaa, muistettu vainajia ja hävetty.”

Anhavan poika on kertonut äidilleen 70-luvun koulusta. Neuvostoliiton historia onnistuttiin opettamaan mainitsematta Stalinia. Pari luokkatoveria uskoi, että Suomi oli aloittanut talvisodan.

Yleistä ilmapiirin Anhava kuvailee: ”Menetyksistä ei sopinut puhua, nehän oli ansaittu – mitäs menitte mukaan. Niin kuin me olisimme halunneet sotaa, kyllä se voi tulla haluamattakin.”

Åke Lindmanin ohjaama elokuva Etulinjan edessä teki Anjalle piestyn olon: ”Miten kukaan ylipäänsä on voinut selvitä hengissä noista helveteistä, nimenomaan psyykkisesti. En lainkaan ihmettele niitä, jotka lähtivät pakoon, itse olisin varmaan tehnyt samoin. Tai jäänyt tuleen makaamaan.”

Anhava on vihainen sotaveteraanien kohtelusta: ”Ja noita miehiä 60- ja 70-lukujen raukkamaiset nulkit sitten ryhtyivät irvimään: ’Mitäs menit mukaan, olisit pysynyt kotona, sotahullu.’ Se on kansakunnan historiassa toiseksi häpeällisin luku vuoden -18 jälkeen.”

Helena Anhava

Helena Anhava, omaa sukua Pohjanpää, syntyi 24. lokakuuta 1925 Helsingissä. Hänen isänsä oli teologi, runoilija ja opettaja Lauri Pohjanpää.

Sodan aikana Helena Anhava oli työvelvollinen ja palveli ensin sotilaskotisisisarena Itä-Karjalassa. Sen jälkeen kun sotilaskoti evakuoitiin, hän työskenteli apusisarena sotasairaalassa.

Vaikka Helena Anhava 1959 voitti Avun novellikilpailun yhdessä Paavo Haavikon ja Marja-Liisa Vartion kanssa, hän joutui kärsimään siitä, että hänen puolisonsa Tuomas Anhava 1927-2001) oli runoilija, suomentaja, kriitikko ja kirjallisuusvaikuttaja. Anhavaa rohkaisi, kun häntä Virossa kohdeltiin kirjailija. Alkutalvesta oli julkaistu siellä 1968 kokoomateoksessa Soome novell. 

Helena Anhava alkoi koota novellikokoelmaa, mutta syntyikin runokokoelma. Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa ilmestyi 1971, kun Anhava oli 46-vuotias.

Tietoja

Helena Anhavasta Wikipediassa

Mainokset

Anu Kaipainen: Vierus verta täynnä

Anu Kaipainen oli kokenut sodan ja evakkouden lapsena, ja hänestä tuli 60-lukulainen radikaali ja pasifisti. 90-luvulla hän kuitenkin romaanissa Vierus verta täynnä kuvasi talvisodan taisteluja Raatteen tiellä.

vierus-verta-taynna

Anu Kaipainen omisti romaaninsa Vierus verta täynnä (1995) lastenlapsilleen, ”joitten isät ovat saaneet kasvaa siviilipalvelusmiehiksi minun puuttumatta asiaan. Olen päätynyt ajatukseen että minun on kerrottava nyt, sukupolven yli, siitä mitä tiedän ja että minulle tärkein on aina ollut rauha, joka valitettavasti saavutetaan vain sodan jälkeen.”

Kaipainen toteaa romaanin olevan ”osittain totta, osittain sepitteellinen”. Kirjan lehdillä vilahtelevat useat tunnetut upseerit kuten Hjalmar Siilasvuo, Alpo Marttinen, Paavo Susitaival ja Joppe Karhunen. Tapahtumien historiallisesta taustasta voi lukea Teemu Keskisarjan teoksesta Raaka tie Raatteeseen, josta selviävät eräiden sivuhenkilöiden esikuvat samoin kuin vihollista auttaneiden ja näiden vangeiksi joutuneiden esikuvat ja kohtalot.

Rauhantahtoinen mies, sotaintoinen vaimo

Romaanin Vierus verta täynnä päähenkilöinä on kaksi kansakoulunopettajaa, aviopari Anna ja Juhani Malinen. Anna on liiton voimakkaampi osapuoli, joka saanut Juhanin vaihtamaan ortodoksisen uskon luterilaisuuteen.

Annan kotiseudulla Härmässä on pidetty kruununhäät. Annan musta morsiuspuku on perinteinen, mutta se myös enteilee tulevaa sotaleskeyttä.

Ainoa, mihin Juhani on taivuttanut Annan, on opettajiksi tulo Suomussalmen rajapitäjään. Anna on tuonut kylälle lotta-aatteen, johon hän on kasvanut Pohjanmaalla. Hän on täynnä ryssänvihaa, mutta muuten hän vieroksuu äärioikeistolaisuutta, esimerkiksi pastori Elias Simojokea.

Avioparilla on pieni poika, Petri. Juhani on toivonut toista lasta, mutta Annalle ovat tärkeämpiä monet harrastukset ja hän pelkää kauneuden menetystä. Niinpä hän aiheuttaa itselleen keskenmenon ja käyttää ehkäisyä.

Sodan syttyminen saa Annan luopumaan ehkäisystä, ja hän alkaa heti odottaa lasta.

Siitä huolimatta Anna palaa isänmaallista intoa ja haluaa seurata miestään sotaan kuin Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden Lotta Svärd. Anna ei lähde evakkoon vaan lähettää sinne poikansa Petrin anoppinsa hoivissa.

Petriä vaivaa, miksi isä ei ollut lähtiessään katsonut taakseen, vaikka poika oli itkenyt. Myöhemmin Anna ajattelee: ”Julma isäkö? Ei, vaan isä joka ei antanut poikansa nähdä kyyneleitä.”

Silti Anna epäilee, että Juhani oli ollut väärässä: ”Ehkä poika hänen mallinsa mukaan, kasvot menosuuntaan, joutuisi jättämään aikoinaan jotakin, mikä oli rakasta. Kun ei vain jättäisi vapaehtoisesti.”

Evakossa ja sotavankina

Pohjanmaalla talon pikkupoika mielistyy Petriin: ”Sota oli tuonut tällaisia. Siitä sota oli mukava asia, vaikka isä ja äiti alituiseen motkottivat evakoista. Niitä oli heillä asuinhuoneissakin, ja ne olivat tuoneet taloon torakoita, niin kuin äiti sanoi.”

Petrin isoäiti aiheuttaa talon aikuisissa puistatuksia noitakonsteillaan: hän pystyy pysäyttämään veren jopa satojen kilometrien päässä.

Juhanin isä taas kuuluu niihin siviileihin, joita ei ehditä evakuoida ja jotka joutuvat sotavangeiksi. Kun he yrittävät paeta, heidät ammutaan. Kuoleman hetkellä isoisä saa yhteyden vaimoonsa, joka evakossa aavistaa miehensä kuoleman.

Myötätunto ulottuu lähes kaikkiin

Vavahduttava on kohtaus, jossa Annan saa haudattaviksi raskaana olleen äiti ja kaksi lasta sekä muita lapsia. Lapset ovat olleet pellolla leikkimässä, kun vihollinen on heittänyt pommin.

Historiassa puhutaan uhreista numeroina ja vertaillaan, onko heitä paljon vai vähän, mutta kaunokirjallisuus näyttää, että jokainen on ihminen.

Rajapappi Heimo Elo vertaa Suomea ja Neuvostoliittoa Davidiin ja Goljatiin. Hänen oma uskonsa kuitenkin loppuu. Hän tekee itsemurhan, koska ei ole sodan alussa pystynyt pitämään puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Sovittaakseen miehensä kohtalon Elon leski Kerttu ryhtyy lähetiksi. Hän pärjää hyvin paikallistuntemuksensa ansiosta. Tehtävät sodassa eivät ole sukupuolesta kiinni.

Kerttukin menettää henkensä, ja parin lapset jäävät orvoiksi.

Myötätunto ulottuu lopulta jopa maanpetturiin, kun näytetään tämän tausta: koulun huoltomiestä Aarne Huuskosta on lapsena kohdeltu kaltoin. Hän on naiivisti uskonut, että rajan takana tulevat vapauttajat, ja antanut heille karttoja. Taas hän pettyy, sillä puna-armeijalaisetkaan eivät kohtele häntä tasa-arvoisena.

Negatiivisesti on kuvattu vain pappi, joka siunaa aseet.

Rakkaus uhmaa kaikkea

Romaanin nimi Vierus verta täynnä viittaa kansanrunoon Jos mun tuttuni tulisi, jossa runon minä lupaa: ”Jos mun tuttuni tulisi, / ennen nähtyni näkyisi, / sille kättä kääppäjäisin, / vaikk’ ois käärme kämmenpäässä, / sille suuta suikkajaisin, / vaikk’ ois suu suden veressä, / vielä vierehen viruisin, / vaikk’ ois vierus verta täynnä.”

Runo toteutuu Annan ja Juhanin kohdalla ensiksi siten, että kun he tapaavat sodan keskellä ja rakastelevat, Anna saa moninkertaisen orgasmin. Avioliitossa se ei ole onnistunut vuosiin. ”Sota oli opettanut myös rakastamisen taidon.”

Rauhan aikana verta kammonneesta ja vaimoaan heikommasta Juhanista tulee esimerkillinen upseeri.  Roolit muuttuvat perinteisiksi: Juhani ei enää pelkää, mutta Anna alkaa pelätä miehensä puolesta.

Vastakohdan tarjoaa Elon pariskunta.

Lottien työtä kuvataan arvostavasti

Lottien työtä kuvataan romaanissa arvostavasti ja näytetään sen raskaus.

Kuolevat sotilaat turvautuvat houreissaan Annaan luullen häntä äidikseen: ”Äiti, älä jätä minua yksin”, ”En minä jätä”, ”Tule tänne äiti, tule minunkin luo”, ”Minähän olen tässä.” Anna avustaa leikkaussalissa ja vie sotilaille hevosella ruokaa.

Anna myös pesee ruumiita. Hän vertautuu poikaansa Tuonelan joelta etsivään Lemminkäiseen äitiin Gallen-Kallelan maalauksessa.

Kun kipulääkkeet loppuvat, Runebergin Lotta Svärdin konsti, alkoholi, olisi hyvä korvike, mutta sitä ei ole.

Toki epäkohtiakin on: lottapuvun epäkäytännöllisyys sotaolosuhteissa tuodaan moneen kertaan ilmi. Lottien joukossa ei myöskään vallitse sopu.

Ilmeisesti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Paavo Rintalan Sissiluutnantin lottakuvan vastapainoksi Kaipainen luo kohtauksen, jossa nuori upseeri vonkaa turhaan Annalta, kun ei ole aiemmin ollut naisen kanssa. Naista syytetään aina, suostuu hän sitten tai ei.

Joutsen, risti, pakkasenkeli

Yksi romaanin symboleista on joutsenpari, lintu joka on yksiavioinen.

Anna aavistaa Juhanin kaatuvan, mutta kokee runon minän tavoin: ”En minä sinun kuolemasi edessä vapise, eikä se minun syliäni estä. Minä sulkeudun viereesi, lankean sinuun kuin sade, kunnes maa ja taivas makaavat toisensa ja elämä ja kuolema ovat yhtä. Syön kasvojasi, minä aika: valkenen luissasi, kunnes olemme multa. Ja ikuiset henkemme laulavat näiden kenttien yllä, kunnes villikukat puhkeavat meissä ja on kevät. Emme me toisiamme jätä. Rajat väistykööt aikaa tai repikööt maan kuin rotkot. Yhtä kaikki viruisin vierelläsi, vaikka olisi vierus verta täynnä.”

Juhani kaatuu puna-armeijan upseerin päälle, ”niin että he muodostavat kuin ristin”. Ilmari Leppihalme vertaa kohtausta Yrjö Jylhän Kiirastulen runoon Kohtaus metsässä, jossa ei edes mainita sotilaiden kansallisuutta.

Kohtausta on ennakoitu jo aiemmin, kun Anna näkee kaatuneen puna-armeijan upseerin, joka muistuttaa Juhania, ja Juhani näkee vastaavasti kuolleen puna-armeijan naissotilaan, joka muistuttaa Annaa.  Vihollinenkin on ihminen, jolla on perhe.

Risti tarkoittaa sekä syyllisyyttä että sovitusta.

Aiemmassa fantasiakohtauksessa pakkasenkeli ”leijaili korkeuksiin piippalakkeja ja suomalaisia kokardeja siipihöyhenissään, kumpiakin, niin kuin sodassa aina, kun syyllisiä eivät ole ne, jotka taistelevat, vaan johtajat, jos hekään, ehkä onneton sattuma vain. Syyllinen on meistä jokainen, niin kauan kuin meissä on nämä kaksi voimaa: hyvyys ja pahuus, joista pahuus on voimakkaampi.”

Sota opettaa arvostamaan rauhaa

Ennen kuolemaan Juhani ”tiesi että Raatteen tielläkin, sen ihmeessä, oli lopullinen voittaja elämä, Ihminen, jota ei voinut väkivallalla tuhota, koska henki oli kuolematon.”

Elämä voittaa Annan odottamassa lapsessa. Annalle jäävät ”Pienet tehtävät, jotka ovat kylliksi minulle. Minä olen kahden lapsen isä ja äiti.”

Sota on opettanut Annan arvostamaan rauhaa, ja hän haluaa siirtää omakohtaisen kokemuksensa nuoremmilleen: ”Ei enää koskaan tällaista sotaa. Lapset tarvitsevat rauhan. Kun sota loppuu, minun tehtäväni on yrittää turvata se rauha lapsille. Kun minä vain tietäisin, miten välittäisin sen omille lapsilleni. Yritän välttää sotaa, mutta menen sinne itse, jos tarvitaan, ja ainoastaan silloin, kun meitä kohti hyökätään.”

anu-kaipainen

Kirjailijasta

Anu Kaipainen, alun perin nimeltään Aune Helinä Mustonen, syntyi 1933 Muolaassa. Isä oli kotiteollisuuskoulun johtajaa.

Anu Kaipainen kirjoitti ylioppilaaksi Kallion yhteiskoulusta. Hän opiskeli työn ohessa Helsingin yliopistossa ja kuunteli erityisellä innolla kansanrunouden luentoja. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1955.

Samana vuonna hän solmi avioliiton lääkäri Osmo Kaipaisen kanssa. Osmo Kaipaisesta tuli sosialidemokraattinen kansanedustaja ja ministeri.

Anu Kaipainen toimi äidinkielen opettajana useilla paikkakunnilla, viimeksi Oulussa ja kirjoitti samalla, kunnes ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi 1967. Hän käytti vanhoja myyttejä ja arvosteli aikansa ilmiöitä pasifistiselta ja radikaalilta pohjalta.

Anu Kaipainen oli kuusivuotias talvisodan syttyessä. Perhe joutui muiden tavoin lähtemään evakkoon. Kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3 Anu Kaipainen kertoo muistavansa hyvin evakkomatkan, joka kesti kolme vuorokautta. Lapsena hän näki sodasta lapsena kauhu-unia. Hän säikähteli vähäisiäkin ääniä, kuten herneiden kaatamista kattilaan.

Matti Virtanen sanoo teoksessaan Fennomanian perilliset (2001), että sotaorpojen sukupolven kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla. Sodan takia lapset saattoivat myös joutua eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Jostain syystä Virtanen ei mainitse evakkoutta. Joka tapauksessa hän tiivistää sukupolven yhdistävän kokemuksen: ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Tähän on lisättävä, että nykyisin puhutaan rauhankriisistä: elämä ei voinut palautua entiselleen, koska sekä ihmiset että yhteiskunta olivat muuttuneet sodan aikana.

Kaipainen omaksui monet 60-luvun aatteista.  Läpimurtoromaani Arkkienkeli Oulussa (1967), joka sijoittuu Suomen sotaan, on vahvasti pasifistinen.

Evakkokokemuksia Kaipainen käsitteli suoraan vasta trilogiassa Kaihoja kukkivat käet (1983), Vilulinnut (1987) ja Nuoruustango (1989). Talvisodan 50-vuotismuistovuoteen sijoittuva romaani Kuin kuulla kummullansa (1991) käsittelee sotasukupolven ja 60-luvun radikaalien ristiriitaa ja sovintoa.

Anu Kaipainen kuoli 2009.

Kirjallisuutta

Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2012.

Leppihalme, Ilmari: Anu Kaipainen. – Pohjoista kirjallisuutta.

Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. 2. p. SKS 2002.

 

Joni Skiftesvik: Salli Koistisen talvisota

Salli Koistisen talvisodan nimihenkilö on desantti eli Suomen kannalta maanpetturi. Päälle päätteeksi hän on Neuvostoliitossa ilmiantaja. Silti Joni Skiftesvik saa lukijan tuntemaan myötätuntoa Sallia kohtaan kuvaamalla tämän aiemmat vaiheet.

salli-koistisen-talvisota

Salli Koistisen talvisodassa (1995) tapahtumat kuvataan nimihenkilön näkökulmasta.

Aikoja on kaksi: ensimmäinen ja kolmas osa tapahtuu talvisodan aikana, toinen osa on takauma, joka tapahtuu 20-luvun lopun Suomessa ja sen jälkeen Neuvosto-Karjalassa.

Huom! sisältää juonipaljastuksia

Lakko murretaan ja lakkolaiset häädetään kotoa

Salli Koistisen elämänkulun kannalta ratkaiseva tapahtuma on, että hänen perheensä häädetään kotoaan 20-luvun lopulla. Syynä on se, että isä Hemmo on osallistunut lakkoon, joka on murrettu lakonmurtajilla eli Pihkalan kaartilla. Yhtiö omistaa työläisten asunnot, joten se häätää lakkolaiset ja vuokraa näiden asunnot lakonmurtajille.

Lyhyissä repliikeissä käy ilmi Sallin vanhempien luonteen ja arvojen ero. Isä alistuu: ”Tapelkoot muut Pihkalan miesten ja yhtiön kanssa! Minä en halua nimeäni mustalle listalle!” Äiti vastustaa: ”Hullu mies! Jos nyt lähdet, saat nimesi vielä paljon mustemmalle listalle! Ja pilaat lastenkin maineen!” Isä pitää päänsä: ”Itseään ja sakkiaan tässä luikureitten maailmassa pitää ajatella eikä eukkojen sanomisia!”

Äidin arvona on siis solidaarisuus muita lakkolaisia kohtaan ja samalla perheen hyvä maine työläisten keskuudessa. Sen sijaan isä asettaa etusijalle oman perheensä toimentulon. Hän ei usko, että muut työläiset ovat häntä parempia. Salli ei kuitenkaan kiinnitä tapaukseen mitään huomiota, vaan ihannoi isäänsä esikuvallisena taistelevana työläisenä.

Isää houkutellaan loikkaamaan Neuvostoliittoon mutta hän ei suostu lähtemään. Sen sijaan Salli innostuu puheista, että ”siellä on kaikille työtä ja leipä on leveämpää”, mutta isä ei usko sitä.

Salli moittii isäänsä: ”Sinä et koskaan uskalla mitään!” Hän on ”saanut tarpeekseni tämmöisestä elämästä” eikä ”halua koko ikääni asua yhtiöitten kasarmeissa enkä toisten nurkissa niin kuin mikäkin syöpäläinen! Minä haluan semmoiseen paikkaan, ettei enää ajeta yön selkään!”

Itsepetos

Sallin tavoite on ihan kohtuullinen, mutta todellisuus rajan takana on toisenlainen. Salli joutuu pakkotyöleirille, jossa naisetkin pannaan metsätöihin. Salli yrittää kuitenkin selittää kaikki parhain päin. Kun vankitoveri Saimi moittii kirveitäkin huonommiksi kuin Suomessa, Salli suostu sitä myöntämään.

Sallia ”harmittaa Saimin ainainen marina. Oli aivan kuin tyttö ei olisi käsittänyt, että Neuvosto-Karjalan valtaisa rakennustyö oli vasta alullaan. Punanurkan oppitunneilla oli tähdennetty, miten tärkeää oli nyt ummistaa silmänsä pieniltä harmeilta ja vastoinkäymisiltä ja kerätä voimansa työläisten oman valtion rakentamiseen. Siitä piti tehdä luja ja turvallinen koti kunnollisille, työtä pelkäämättömille ihmisille. Siinä kodissa ei ketään sorrettaisi eikä panettaisi eikä pilkattaisi. Kaikille riittäisi ruokaa ja lämpöä.”

Salli pettää itseään. Mutta on ymmärrettävää, ettei hän halua luopua unelmastaan.

Salli ystävystyy Raakelin kanssa, ja heidät hyväksytään työläisiksi Svirstroin vapaalle työmaalle. ”Mies puhui pitkään ja niin kauniisti Sallin uuden kotimaan ruusuisesta tulevaisuudesta, että Sallilla kävi sääliksi kotiväki Suomessa ja oikeastaan kaikki kotikylän ihmiset, joita tunnoton puutavarayhtiö säälimättömästi riisti.”

Salli kirjoittaa kotiin itsesensuroituja kirjeitä, vaikka häntä vaivaa alituinen nälkä. Kun kaksikko saa tapetuksi kissan, se on heille hyvää ruokaa. Sen jälkeen ovat vuorossa rotat ja varikset.

GPU:n verkkoon

Salli pääsee Kontupohjaan, jossa hän tapaa suuren rakkautensa, amerikansuomalaisen Brynolf Hoikan. He alkavat elää yhdessä.

Sallin ystäviin kuuluu Aulis Kurtti, joka saa vihjeen pidätyksestään ja päättää paeta vaimonsa ja tyttärensä kanssa Suomeen. Ennen lähtöä he käyvät sanomassa jäähyväiset Sallille ja Brynolfille.

Salli kutsutaan GPU:hun. Hän tarkkailee kuulustelijaansa Grigori Rudzutakia: ”Kasvojensa liikkeet, hymyn ja siristykset viisas mies oli opetellut hallitsemaan oivallisesti, mutta silmiensä liikkeitä ja välähdyksiä hän ei hallinnut. Väkisin Sallin mieleen tuli Raahe-yhtiön disponentti. Rieskakorva sanoi aina, että disponentin kanssa asioidessa pitää aina seurata sen ketun silmiä. Ne ovat ainoa paikka, josta ketkuilut ja tulevat puukon iskut saattoi ennalta lukea.”

Se, että Salli vertaa GPU:n virkailijaa Raahe-yhtiön disponenttiin, osoittaa että hänen silmänsä ovat auenneet.

Grigori väittää, että kutsu johtui sekaannuksesta. ”Kun on rikollisia ystäviä, voi joutua itsekin aivan tahtomattaan sotketuksi kaikenlaiseen ikävään. Kannattaa katsoa kenen kanssa pitää seuraa.” Grigori tarkoittaa ”rikollisilla ystävillä” paenneita Kurtteja, mutta hänen tähtäimessään on myös Brynolf. Vaikka Grigori vakuuttaa uskovansa, ettei Brynolf ole ”sekaantunut mihinkään vehkeilyihin”, Salli tajuaa, että tämä tarkoittaa päinvastaista.

”Koistisen Hemmon tytön jokaisen järjenkipeneen pitää nyt herätä, muuten on edessä ties mikä.”  Lukija ymmärtää Sallin pelon: ”Katin liha ja syöpäläisten ja kuolevien parakki oli nyt niin lähellä, että Salli kuuli äänet ja haistoi lemun.”

Grigori lopettaa: ”Lupaathan katsoa hieman Brynolfin perään, ettei se höyrypää tee mitään hullua. Käy kertomassa minulle, jos hän sekaantuu johonkin, niin mietitään yhdessä, miten me saadaan se veijari raiteilleen. Ja poikkea muutenkin kertomassa kuulumisia työmaalta, kahvitellaan.”

Näin Salli on saatu GPU:n verkkoon. Hän suostuu ilmiantajaksi, koska pelkää joutuvansa uudelleen leirille.

Kerrankin suomalaista ei kuvata uhreina, heidän joukossaan on myös ilmiantajia.

Ilmiantaja

Alli Muikku kertoo kiusaten Sallille, että Brynolfilla on muita naisia. Syntyy tappelu, jossa Alli vetää pidemmän korren.

Niinpä Salli ilmiantaa Muikut Grigorille sabotaasista ja porvarillisesta nationalismista: ”- – Muikun pariskunta hokee, että meidän suomalaisten täytyy pitää kiinni siitä, että Neuvosto-Karjala on suomalainen tasavalta eikä venäläinen. Ja sitä ne muistavat toistella koko ajan, että täytyy käydä niin, että venäläisille tässä rakennetaan hienoa tehdasta. Kyllä suomalaisten työhalut menevät vähemmästäkin, kun tuommoista koko ajan toitotetaan!” 

Jos Muikun pariskunta tosiaan puhui tällaista (lukijallehan kerrotaan vain, mitä Salli kertoi GPU:lle), kunnon neuvostokansalaisen velvollisuus oli ilmiantaa heidät, kun taas ilmiantamatta jättäminen oli rangaistavaa. Sen sijaan vääristä ilmiannoista ei rangaistu. Itse asiassa GPU tarvitsi niitä, koska sen katsottiin tekevän työnsä sitä paremmin, mitä enemmän ”luokkavihollisia”, ”vakoilijoita” ja ”sabotöörejä” se paljasti.

Sallin motiivi ei ole aate vaan kosto. Se suuntautuu vielä tässä vaiheessa sijaiskohteeseen, ei uskottoman Brynolfiin vaan tämän uskottomuuden paljastaneeseen Alli Muikkuun.

Kun Muikut haetaan yöllä, Brybolf haluaisi puolustaa heitä, mutta Salli estää sen. Kun Brynolf moittii Sallia kovaksi, tämä vastaa: ”Sellainen se vasta on kova, joka vie lapsen äidin mahasta!” Brynolf on näet vaatinut Sallia tekemään abortin.

Brynolf on ristiriitainen hahmo: hän tuntee myötätuntoa Muikkuja kohtaan, mutta haluaa yksityiselämässään elää vapaana sitoumuksista ja vastuusta.

Päästyään alkuun Salli jatkaa ilmiantoja motiivinaan kateus ja ahneus: ”Asserin ja Sennin huone oli isompi ja valoisampi kuin Sallin ja Brynolfin. Salli oli halunnut siihen jo pitkään. Nyt he viimein pääsivät muuttamaan.”

Työpaikalla Brynolf varoittaa, ettei betonilaudoitus kestä, mutta häntä ei uskota. Kun seinä sitten luhistuu, Brynolfia syytetään huonoksi työmieheksi, mikä loukkaa tätä. Brynolf kehuu USA:n työoloja ja katuu, että lähti Neuvosto-Karjalaan, koska ”minulle valehdeltiin! Minua petettiin oikein raskaasti!”

Stalinin aikana oli äärimmäisen vaarallista puhetta moittia Neuvostoliittoa ja kiittää porvarillista valtiota. Ennen pitkää Brynolf olisi leimattu sabotööriksi. Syntipukkeja tarvittiin, sillä syy ei voinut olla huonot materiaalit ja työmenetelmät, siis pohjaltaan järjestelmä.

Mutta ennen kuin politiikka koituu Brynolfin kohtaloksi, Salli ja hän riitelevät ja Brynolf lähtee.  Salli ”makasi valveilla ja ajatteli, että elämä oli niin kohtuutonta. / Kaikki oli aina valmiiksi tärveltyä, moneen kertaan pilattua, kun se ehti hänelle asti. Hyvää ja kaunista hän ei koskaan nähnyt, ei ainakaan saanut kosketella eikä tuntea omakseen. Yhtä ja samaa pimeää, rumaa ja likaista kaikki.”

Salli uskoo, että kyseessä on valinta: joko minä tai muut: ”Hautaa ei saanut pitää tyhjänä. Hauta piti aina täyttää. Jos kuopassa ei ollut joku muu, siellä kellotti pian itse.  / Itketti taas. / Pihkaloitten syytä; heidän tulonsa muutti kaiken, sammutti auringon. / Sen jälkeen kaikki oli yhtä ja samaa helvettiä.”

Salli on oikeassa siinä, että tapahtumaketju alkoi Suomessa pihkaloitten – lakonmurtajien – tulosta ja häädöstä kotoa. Tavallaan Suomi on alun perin pettänyt Sallin.

Sitäkään ei voi kiistää, että Stalinin aikana käydään ankaraa olemassaolon taistelua. Mutta samalla Salli syyllistyy itsepetokseen kiistämällä omat valintansa ja oman vastuunsa.

Salli lähtee etsimään Brynolfia ja löytää miehen toisen naisen luota. Mustasukkaisuudessaan Salli ilmiantaa Brynolfin vakoilusta USA:n hyväksi. Tämä on muka lähettänyt kirjeitä salakirjoituksella vuoden ajan. Kuultuaan tuomion – kymmenen vuotta – Salli kuitenkin katuu.

Desantti

Salli pudotetaan lentokoneesta desantiksi lähelle kotikyläänsä Perämeren rannikolle. Hän seuraa lähettäjänsä Anatolin ohjeita ja etsiytyy yhteysmiehensä luo, joka majoittaa hänet vintilleen.

Salli motiivi lähteä desantiksi paljastuu unessa, jossa hän inttää Grigorille ja Anatolille: ”Minä olen osuuteni tehnyt! – – Nyt on teidän vuoro!”  Grigori vastaa: ”Mutta kun se on jo Vorkutassa!” Salli yrittää vielä: ”Junat kulkevat molempiin suuntiin! Itse sanoit niin! Aiotteko te pettää minut!”

Sallille on luvattu palkinnoksi desantiksi lähtemisestä, että hänen rakastettunsa Brynolf vapautetaan. Mutta kuten Salli unessa pelkää, häntä on todennäköisesti petetty: Brynolf on joko tuomittu kuolemaan tai hän on jo ehtinyt menehtyä Vorkutassa, joka kuului ankarimpiin leireihin.

Lisäksi desanttien lähettäjät tiesivät, että suurin osa desanteista joutui kiinni ja sai kuolemantuomion, mutta heille sillä ei ollut merkitystä.

Salli rakastaa yhä Brynolfia: ”Oikeastaan syy ei ollut Brynolfin. Se oli se Amerikoista tullut letukka, joka nukkui Brynolfin kainalossa, se hänet suututti. Miksi lähdit sen luntun luo, Brynolf?” Nyt syypää on siis nainen, jonka luo Brynolf lähti.

Yhä edelleen Salli on itsepetoksen vallassa.

Sisar kertoo Sallille totuuden

Vaikka Sallia varoitetaan liikkumasta päivällä kylällä, hän ei malta olla käymättä tapaamassa isäänsä. Hän tiukkaa tältä, miksi pikkusisar Anni on annettu kasvatiksi.

Salli tapaa myös sisarensa Martan. Martta on naimisissa opettajan kanssa, joka on rintamalla. Martta arvaa Sallin tulleen Venäjältä.

Salli joutuu pohtimaan, päteekö Neuvostoliiton oppi ”fasisteista” myös Marttaan:

”Martta oli sisar, häneen saattoi luottaa. Vai saattoiko? / Joskus hän [Salli] oli päättänyt, ettei luota keneenkään, kaikki pettivät. Ja nämä olivat fasisteja, pettivät vielä herkemmin. Tuntui kamalalta ajatella Martasta niin. Ei hän ollut niitä, sanoipa Anatoli mitä tahansa. Hän oli sama Martta, jonka sydän oli kultaa. Ei se, että hän asui tällaisessa hienossa, siistissä porvariasunnossa, tehnyt heitä pahaksi.”

Sallin arvio on oikea: Martta ei ilmianna häntä. Se olisi sota-aikana paitsi isänmaallinen velvollisuus myös silkkaa itsesuojelua, ettei desantti pääse tekemään tuhojaan – jollei joku sitten ideologisista syistä sitä nimenomaan halua. Mutta koska kyseessä on romaani, Martan teko kääntyy hyväksi.

Martalta Salli kuulee totuuden perheensä olosuhteista ja valinnoista poissaolonsa aikana.

Isä Hemmo on joutunut valitsemaan joko uskollisuuden aatetovereille tai uskollisuuden perheelle. Valitsi hän kumman tahansa, hän pettää toisen osapuolen. Tuomita ei voi se, joka ei ole vastaavaa ahdinkoa kokenut.

Uskollisuuden kääntöpuoli on petos

Sallin on nyt valittava, kenelle hän on uskollinen. Sen kääntöpuoli on, kenet hän pettää.

Pakkanen kiristyy, ja se tietää hyvää lentosäätä. Salli laskee, että Oulua pommitetaan ja samalla matkalla myös talotehdasta, jossa Martta on työssä.

Sallin valinnan ratkaisee unen välittämä epäluulo, että hänet desantiksi lähettäneisiin ei ole luottamista, Martan paljastukset isästä ja se, että Martta on kohdellut häntä edelleen sisarena eikä vihollisena.

Graham Greenellä oli tapana lainata F. E. Forsterin lausetta, että jos on valittava isänmaa tai ystävän välillä, hän asettaisi etusijalle ystävän. Andrew Boyle kertoo kirjassaan The climate of treason, että kun Neuvostoliiton hyväksi vakoilleisiin Cambridgen viitosiin kuulunut Anthony Blunt vetosi Forsterin lauseeseen, Geronwy Reese vastasi, että Forsterin tapa ilmaista asia oli väärä. Isänmaa ei ole mikään abstrakti käsite, joka on suhteellisen helppo uhrata yksilön takia; se on tiheä verkko yksilöllisiä ja sosiaalisia suhteita, jossa suhde yhteen ihmiseen on vain yksi säie.

Ihminen ei voi siis pettää isänmaata pettämättä suurta joukkoa ihmisiä, joita tuntee. Toki on tilanteita, jolloin maanpetos voidaan nähdä oikeutetuksi kuten vaikkapa Natsi-Saksassa toisen maailmansodan aikana.

Salli pettää Neuvostoliiton ja lähettäjänsä, mutta hän ei tee sitä uskollisuudesta Suomea kohtaan vaan uskollisuudesta sisartaan Marttaa kohtaan. Hän ei voi antaa Martan kuolla, vaikka se tietää ikuisia jäähyväisiä Brynolfille ja Salli vaarantaa myös oman henkensä.

Salli kirjoittaa Brynolfille kirjeen:

”Hän pyysi anteeksi kaikkea aiheuttamaansa pahaa. Hän sanoi tehneensä elämänsä kaikki typeryydet pelkästä mielijohteesta, kiivastumisesta tai hetkellisen hulluuden puuskasta. Ilkeäksi ja pahaksi hän ei tunnustautunut. Mutta sen hän myönsi, ettei ollut mikään järki-ihminen, sellainen joka pystyy panemaan asioiden hyvät ja huonot puolet vaakakuppiin ja punnitsemaan niitä harkiten ja valitsemaan aina oikean vaihtoehdon. Ei, hänestä ei ollut sellaiseen. / Hän sanoi olevansa pelkkä tuulella käyvä surkimus, oikea Jumalan mieliharmi, jota ei ollut tiputettu tekemään maan päälle suuria, arvokkaita tekoja tekemään, eikä häneltä pitänyt kenenkään sellaisia vaatiakaan. / ’Mutta eikö minunlaisellani haparoitsijallakin pitäisi kuitenkin olla oikeus ihmisarvoiseen elämään?’ hän kysyi.”

Kun Salli viimeinkin ottaa vastuun omista teoistaan, kysymykseen voi vastata myöntävästi.

Lisätietoja

Romaanin sivuhenkilö Aulis Kuortti on päähenkilönä Skiftesvikin romaneissa Luotsin tarina (1994) ja Yli tuulen ja sään (1997).

Tietoja Joni Skiftesvikistä Ouka-tietokannassa.

Andrew Boyle: Climate of treason. Rev. ed., 3rd impr. Coronet 1980.