Paavo Rintala: Vänrikin muistot

Paavo Rintalan Vänrikin muistoissa päähenkilö käy tiliä nuoruudestaan miehitetyssä Itä-Karjalassa.

Paavo Rintalan romaanin Vänrikin muistot (1975) alussa päähenkilö Heikki Lemetti on matkalla kotiin Tukholmassa pidetystä kansainvälisestä kongressista, jossa Neuvostoliitto on pokkana kiistänyt käyttäneensä käyttäneensä Afganistanissa kemiallisia myrkkyjä, vaikka kansainvälinen lääkäriryhmä on pakolaisia tutkittuaan esittänyt asiasta kiistämättömät todisteet.

Lemetti on pettynyt. Yli kymmenen vuotta sitten eli Vietnamin sodan aikana ”vielä uskottiin maailman omaantuntoon, toivottiin että kongressi, suuri tribunaali, herättäisi ihmiset näkemään silloista sotaa käyvän suurvallan menetelmät. Silloin vielä rohjettiin toivoa, että kongressilla olisi vaikutusta yleiseen mielipiteeseen.” Lemetti on tajunnut, että ”Neuvostoliitto satelliitteineen ja Euroopan demokratioiden kommunistiset puolueet sekä näitä myötäilevät sosialistit ehättivät käyttämään sitä omiin tarkoituksiinsa.”

Tukholman satamassa paperiruusuja sotaveteraanien hyväksi kauppaava ”elähtänyt herrasmies” kutsuu Lemettiä ”esteettiseksi fasistiksi”. Lemetti alkaa miettiä, mistä mies tuntee hänet. Hän palaa muistoihin Karhumäestä kesällä ja syksyllä 1943. Onko hän siellä syyllistynyt johonkin, vaikka ei enää asiaa muista?

Teoksessa on näin kaksi aikaa.

Alkuperäisessä kansikuvassa vänrikin takana on hakaristi, jonka yläosan sininen väri viittaa Suomeen ja alaosan musta väri fasismiin. Hakaristi on kuitenkin pystyssä kuten Suomen ilmavoimien tunnuksessa eikä kyljellään kuten kansallissosialisteilla. Väreillä voidaan viitata myös IKL:n mustiin puseroihin ja sinisiin solmioihin sekä IKL:n nuorisojärjestön nimeen Sinimustat.

Nuori idealisti kohtaa todellisuuden

Lemetti oli joutunut armeijaan suoraan koulun penkiltä ja valittu Upseerikouluun. Sen jälkeen hänet on määrätty Kannaksen rintamalle, jossa on käyty jo asemasotaa. Muutenkin sotakokemukset ovat olleet kaikkea muuta sankarillisia: Lemetti on joutunut sotasairaalaan mutta ei haavoittumisen vaan paiseiden vuoksi. Tulevaisuuden suunnitelmissa on oikeustieteen opiskelu, mitä varten hän lukenut itsekseen tenttikirjoja. Karhumäessä hänet sijoitetaan esikuntakomppaniaan, mutta sitä ennen hänen joukkueensa on lähetty jäljittämään partisaaniosastoa. Oikeusupseerin loukkaannuttua määrätään tämän sijaiseksi.

Lemetin silloiseen maailmankuvaan ”sisältyi ellei suorastaan natsien uuden eurooppalaisuuden ihailu, niin ainakin hyvin voimakas toivepotentiaali sen esteettisiin painotuksiin. Ensimmäisen maailmansodan pirstoman Euroopan sivistyksellinen elvyttäminen ranskalais-saksalaisen kulttuurin pohjalta.

Jos se oli fasismia, ei vain hän vaan kaikki hänen tuttavansa ja enemmänkin – Suomen armeijan nuorten reservinupseereitten enemmistö – oli fascisteja.”

Karhumäessä Lemetti oli ensimmäistä kertaa Suur-Suomen alueella. Tuohon aikaan ”Saksan myötäily oli itsestäänselvyys kuin nykyisin Neuvostoliiton rauhanpolitiikan ja hyvien suhteiden itsestäänselvyys. Poikkeavia käsityksiä ei yksinkertaisesti ollut tai jos olikin, niiden esittäjille hymähdettiin.”

Todellisuus Suomen uudeksi maakunnaksi kaavaillusta Itä-Karjalasta näyttää jo heti alkuun toisenlaiselta kuin on lehdissä esitetty. Rääsyiset lapset kerjäävät junan pysähdyspaikoissa leipää, mikä sotilaspapin mielestä todistaa, että he eivät ”ole oikeita suomensukuisiakaan. Epäkansallista ainesta. Degeneroitunut ryssäläinen vähemmistö on tämän maan kirous. Vetävät heimoveljemme alennukseen.” Tilanne ei korjaannu, ”ennenkuin saksalaiset saivat hoidetuksi slaavirodun siirron Ostiin. Vasta sen jälkeen voitiin toden teolla ryhtyä kasvattamaan heimokansan epäsosiaalisia aineksia ja muita henkiseen alennustilaan luisuneita heikkoja yksilöitä rehelliseen työhön.”

Nykyajassa Lemetti miettii: ”Sisältyikö hänen Gegenwartiinsa [tulevaisuuteensa] suvaitsemattomuus avointa yhteiskuntaa kohtaa; oliko siinä länsimaisen demokratian vastaisia piirteitä? Suomen merkitys uudessa Euroopassa. Lemetti joutui myöntämään. Saksan ja Suomen väliset luottamukselliset suhteet. Suomi ei ollut satelliitti vaan erikoisasemassa – niin hän hyväuskoisesti kuvitteli – kaikkiin muihin Itä-Euroopan maihin nähden. Jos sitä kutsuttiin esteettiseksi fasismiksi, eikö ruusumies paremmin perustein voisi syyttää häntä tänään esteettiseksi neuvostokommunistiksi.”

Kaksi näkemystä Karhumäestä

Laivamatkalla Lemetti tapaa rehtorin ja tämän rouvan, lukion opettajan, jotka ”olivat tavanneet toisensa Karhumäessä, rakastuneet. Heidän muistoissaan Karhumäki oli iltakävelyjä kanjonissa, tivolin huvipuistossa ja elokuisia kuutamoiltoja. Kuu oli suuri ja punainen Äänisen yllä eivätkä he nähneet ihastukseltaan kuin toistensa silmät. Heille koko se aika, suur-suomalaisuus, aakooässäläinen unelma, luterilainen käännyttämisinto, Itä-Karjalan lasten kasvattaminen puhdasoppiseen suomalaisuuteen, oli yhtä tyyntä idylliä vailla ironian häivääkään, jonka aika, historiankirjoitus ja uudet sukupolvet olivat siihen liittäneet.”

Sen sijaan ”Lemetin muistoissa Karhumäki oli syrjäinen kolkka. Kaupunkiröttelö historian ulkopuolella. Neuvostososialismin harmauden, masentavuuden ja alakuloisuuden konkretisoituma, jota Suomen viranomaiset olivat vain lisänneet tyhjentämällä kaupungin lähes tyystin sen omista asukkaista. Venäläissyntyiset oli viety Pyhäniemen keskitysleiriin ja muut siirretty ympäristön kyliin. Kolkko ja autio paikka täynnä öykkäröiviä upseereita, varastelevia sotamiehiä, Pärmin linnakundeja, prinsessahaaveissa supsuttelevia lottakoulun herrasneitejä; alkuasukkaista jäljellä jokunen Kalevalan runonlaulajan näköinen ukkeli ja itkuvirsimummo, kodittomiksi jääneitä koiria ja kissoja. Harmaantuvien hirsitupien, izbojen, kyläidyllit, joista opettajapariskunta lämpeni, olivat herättäneet Lemetissä ahdistusta ja herättivät yhä. Ne olivat Kanadasta ja Pohjois-Amerikan talouslamaa paenneiden suomalaissiirtolaisten kyliä. Puu oli niissä yhtä tuoretta kuin paaluaidalla ja piikkilangoilla ympäröidyissä pakkotyöleirien parakeissa, joihin kylien miehiä siirrettiin Stalinin suurten puhdistusten aikana. Kommunistiviranomaiset eristivät niihin nationalistiset ainekset. Heidän jälkeensä suomalaiset vallanpitäjät eristivät samoihin leireihin ’epäkansallisen väestön, rodullisesti epäpuhtaat’, ne joiden suonissa virtasi slaavien veri. Samojen piikkilankojen taakse. Portissa sama kielto suomeksi ja venäjäksi: pääsy ampumisen uhalla kielletty.”

Ovatko kaikki naiset ostettavissa?

Suomalaisten sotilaiden moraalista on esimerkki vääpeli, joka merkitsee varastokirjaan yhden sokerisäkin vähemmän kuin kuormakirjassa ja in laskettu. Lemetti oikaisee: ”Minun nähteni ei varasteta, ei edes armeijalta”. Vääpeli yrittää vielä: ”Vaan jos sun silmäs välttää, yks ainut säkki. Minä voisin hommata meille naiset.” Lemetti torjuu tarjouksen: ”Täällä ei ole kuin kahdenlaisia naisia. Ja niitä joilla säkeillä ostetaan, niiden kanssa en halua olla missään tekemisissä.”

Alikersantin mielestä Lemetin ”on helppo puhua paskaa: ’Ne toiset naiset taas, joita sinä havittelet, herrastytöt, lotat, ne ei kuule katokkaan meikäläiseen. On oltava vähintään rähinäremmi ja ruusuke kauluksessa ennenku ne vastaa ees hyvän päivän toivotukseen. Vaan ostettavia nekin on, kahden sortin naisia ei ole olemassa.’”

Alikersantti myöntää, että vanhemmissa lotissa on ”niitä joita et vikittele millään. Niillä on oma kulta tai ne on sen verran viisaita että jaksavat odottaa rakkautta, sitä suurta ja oikiaa.” Sen sijaan alle kaksikymmentävuotiaat lotat alikersantti leimaa: ”Seikkailua ne on tulleet täältä hakemaan. Itseään ne etsivät ja kun eivät löydä, kulkevat teikäläisten upseeriplanttujen sylistä syliin. En minä väitä että ne huoria olis, mutta semmosia perhetyttöjä ne ei taatusti ole joita sinä etsit.”

Alikersantti on samaa mieltä kuin Johanna Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin toisessa osassa ja Valehtelijan muistelmissa: ”Hienot perheet ei kuule, ei ne päästä tyttäriään tämmöisiin olosuhteisiin”, ainakaan jos välittävät näistä. Poikkeukset ovat ”niitä höyniä jotka uskoo Runeperiin, Hitleriin ja Mannerheimin päiväkäskyyn, mutta ne on fanaatikkoja, ja yleensä ne pappeja tai muita perkeleen palvojia”.

Uusi kansikuva viittaa vain sotaan, sen tuottamaan aineelliseen hävitykseen ja kenties päähenkilön rankkoihin kokemuksiin, mutta ei suomalaisten suhteisiin miehitetyn Itä-Karjalan väestöön.

Lemetti ja pettyneet AKS:läiset

Lemetti ilmoittautuu mielellään päälliköksi koloniin, joilla kyliin viedään tavaroita. Erästä hänen tapaamaansa aluepäällikköä ”kiusaa paikallisen väestön piittaamattomuus, yhteistyöhaluttomuus ja ivallisen kohteliaan pinnan alla kytevä viha. Niin, suoranainen vihamielisyys.” Hän sanoo suoraan: ”Tämä on tuhoon tuomittu maa ja paikallinen väestö tietää sen. Me uskottelemme heille yhteistä tulevaisuutta Suomen kanssa. He näkevät että emme puhu totta.” 

Lemetti ei ole AKS:läinen, hän on liian nuori ja ”vihan veljien” ideologia on hänelle muutenkin vieras kasvatusvanhempien  – mummon ja enon – vaikutuksesta. Mutta hän ihannoi Porthania ja Franzénia sekä veljeksiä Topelius ja Toppelius: ”Heitä elähdytti suuri unelma, ja te sanotte että kaikki on lopussa. Tuhoon tuomittu.”

Aluepäällikkö vastaa: ”Sellaisiin unelmiin uskovat idealistit. Suomen valtiovalta ja sotilasjohto painottavat yksinomaan strategisten rajojen merkitystä. Mutta suomalaiset opettajat, papit, maanviljelyksen ja siviilihallinnon viranomaiset työskentelevät Itä-Karjalan Suomeen liittämiseksi. Paikallinen väestö tajuaa dualismin. Yhteinen suur-suomalainen tulevaisuus on illuusio.”

Opettajatarneiti Liisa on jo koulutyttönä liittynyt IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Hän puhuu paljon AKS:n aatteista, mutta naisena hän ei ole voinut järjestöön kuulua, mutta ehkä Akateemisten Naisten Karjala-seuraan.

Opettajatarneiti ”koki tulleensa petetyksi. Suomenruotsalainen puutavarakapitalisti, joka halusi vain ryöstää Itä-Karjalan metsävarat, oli vetänyt nenästä häntä ja hänen aatetovereitaan, usuttanut tuhoamaan heimokansalaisten kielenkin samalla kun he itse suunnittelivat näiden metsien hakkuita.”

Kun opettajatarneiti on löytänyt koulustaan ”painettuja karjalankielisiä oppikirjoja, yhden alakoululaisille tarkoitetun vepsänkieliseen, – jopa vepsänkielisen – lukemiston”, hän on havainnut, että suomalaiset kommunistit ovat hallitessaan Neuvosto-Karjalaa tehneet enemmän heimokansojen hyväksi kuin AKS nyt. Opettajatarneitiä on näet opastettu pakottamaan karjalaiset lapset koulussa suomenkielisiksi.

Venäläisiä lapsia taas ei ole saanut ottaa kouluun lainkaan. Opettajatarneiti on alistunut määräykseen, vaikka häpeää tuntien. Hän tekee rinnastuksen: ”Stalinin puhdistusten aikana sorrettiin suomenheimoisia, nyt venäjänkielisiä, henki oli sama: puhdistettava vieraista aineksista.”

Stalingradin taistelun jälkeen Suomen valtionjohto on alkanut etsiä tietä rauhaan, mutta tätä ei voida kertoa suoraan kansalle. Tosin Suur-Suomi -propagandaa on hillitty, mutta Itä-Karjalassa jatketaan edelleen työtä valloituksen yhdistämiseksi Suomeen.

Lemetti näkee, ”että Gyllingin kommunistinen nationalismi ja AKS:n karelianismi olivat pohjimmiltaan samanlaista idealismia. Vallanpitäjille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tyrehdyttää moinen kehitys, pitipä täällä valtaa Stalin tai Suomen armeija.”

Lemetin unelmat särkyvät

”Karhumäkeen palattuaan Lemetti tietoisesti pyrki pääsemään eroon AKS:n vaikutuksesta ja suuntautumaan Eurooppaan.” Hän panee seinälleen Eiffel-tornin toivoen, että saksalaiset ja ranskalaiset voivat sopia vuosisataisen perivihollisuuden.

Sekin unelma särkyy, kun hän kuulee, että saksalaiset olivat hirttäneet Vienan kylissä vakoilusta epäiltyjä nuorukaisia lyhtypylväisiin kylän pääraitille ja jättäneet ruumiit roikkumaan pelottaakseen väestöä.

Ja jälleen yksi unelma särkyy, kun lottakurssilaiset osoittautuvat seksinnälkäisiksi. Lemetin poikuus menee.

Lemetti yrittää pelastaa myrkytetyn koiran, mutta se onnistuu vain tilapäisesti, sillä eräs sotilas himoitsee sen turkkia rukkasiin. Tässä yhteydessä Lemetti kohtaa myös ei-kansalliseksi määritellyn tytön, jonka ”Katseessa on vihaa, halveksuntaa.”

Juutalainen reservinkapteeni Grünstein puhuu siitä, että ollaan kuin Titanicilla, joka on törmäämässä jäävuoreen.

Partisaanien unelma sankaruudesta

Kaksi kertaa Lemetti joutuu kohtaamaan jäännöksiä partisaaniosastosta.

Matkalla kylään partisaanit hyökkäävät kolonnan kimppuun ja kuski saa surmansa, muuten hyökkäys torjutaan ja otetaan vanki. Tämä on vaalea 17-vuotias nuorisoliittolainen, siis Komsomolin jäsen, joka on ilmoittautunut vapaaehtoiseksi sissiosastoon. Suomea puhuvat saivat suomalaiset sotilaspuvut. Hän oli selvillä siitä, että se kiinni jäädessä tarkoitti kuolemantuomiota. Häntä ei pelottanut.  Oli vannottu vala: ”vangiksi antautuminen on petturuutta, jos toveri näkee toverinsa antautuvan tai aikovan antautua, hänet on ammuttava.”

Toinen tapaus on, kun Osasto Antikaisen kolme nälkiintynyttä partisaania löydetään ja havaitaan, että neljäs on tapettu ja syöty. Kuulustelujen perusteella tapaus ei näyttäydy suunnitelmallisena ja hirvittäväna vaan satunnaisena ja säälittävänä.

Osasto Antikainen tarkoittaa neuvostoliittolaiseen tapaan Antikaiselle nimetty osastoa, mutta kaksi EK:n (= Etsivän keskuspoliisin, silloin nimeltään Valpo) miestä, joista toinen on Ruusumies, tiukkaavat tietoja Toivo Antikaisesta ja yrittävät kompromentoida osaston yhdistää sen tähän. (Tietoja Antikaisesta on artikkelin lopussa.)

Sotilasjohto haluaa käyttää kolme ihmissyöjää propagandassa taistelussa sotaväsymystä vastaan esimerkkinä ”bolsheviikkien eläimellisyydestä”.

EK haluaa painottaa myös maanpetosta, vaikka vangit eivät ole Suomen kansalaisia. Myöhemmin tapaamissaan suomalaisissa kommunisteissa, jotka ”olivat syksyyn 1944 saakka eläneet vailla ihmisen tärkeimpiä perusvapauksia sananvapaudesta alkaen”, Lemetti ”ei havainnut niin syvää henkistä vammaa kuin Etsivän keskuspoliisin miehissä, joiden ihmisyyden kasvun oli tyrehdyttänyt voittajien vallankäyttö.”

”Kuulusteltavat vastasivat pelottomasti kysymyksiin” ja yrittivät ottaa syyn surmaamisesta, nylkemisestä ja paloittelemisesta itselleen ja väittää tovereidensa osallistuneen vain syömiseen, mutta puhuvat ristiin. Punakaartilaisveteraani, ja amerikansuomalainen poika ”esiintyivät arvokkaasti”, mutta ”Etsivä keskuspoliisi piti heidän henkistä murtumattomuuttaan bolshevistisena raakuutena. Heidän luonteva, miehuullinen esiintymisensä painoi elämän ja kuoleman vaa’assa sotaoikeuden istunnossa kuoleman puolelle.

Sen sijaan kolmas, itäkarjalainen poika ”romahti henkisesti, aneli armoa ja kauhisteli tekonsa hirvittävyyttä.” Hänen kuolemantuomionsa vaati ylimääräisen istunnon.

”Syytetyille olisi ollut eduksi, jos everstin arvoinen syyttäjä joskus itsekin olisi kokenut olleensa väärässä. Tämä eversti kuului oikeassa oleviin, jaloihin persoonallisuuksiin. Hänellä ei ollut edellytyksiä muuhun kuin kuolemantuomion vaatimiseen.”

Kolmesta tuomarista vain Päämajan nuori everstiluutnantti vastusti nuorukaisten kuolemantuomiota. Kaksi muuta tuomaria ”olivat nousseet arvossa ja kunnioituksessa sopeutumalla Suomen sisällissodan jälkeen voittajien uusiin edistyksellisiin ihanteisiin ja kellumalla niiden pinnalla, kakkana avannossa.”

Tässä tilanteessa Lemetti ymmärtää jälleen AKS:n tavoitteita, sillä kolmessa tuomarissa kiteytyy ”ruotsinkielinen herraluokka, sääty-yhteiskunnan etuoikeudet, bättre folkin näennäisliberaalisuus omia kohtaan ja kovakalloinen tyly suhtautuminen sekä omaan että suomenkieliseen rahvaaseen.”

Lemetti ja ruusumies

Vangit ammutaan yöllä. Sen jälkeen Lemetti ja ruusumies käyvät keskustelun, jossa Ruusumies esittää halveksuntansa ”sivistyneille jupeille”: ”Lankesitte sääliin. Ja teikäläiset upseereita. Kerro kuule vänskä terveiset sille Päämajan sinisukalle ja divisioonan hienohelmoille.”

Lemetti vastaa, ettei hänellä ollut henkilökohtaisesti mitään EK:n kuulustelijaa vastaan, eihän tämä ollut syyttänyt häntä valtiopetoksesta eikä ”bolshevistisesta raakuudesta”, ja kai tuomio olisi ollut sama Neuvostoliitossakin. ”Mutta tavasta ja innosta, jolla te ajoitte asiaanne, minulla on mielipide. Mutta te voititte, voititte koska vallitsee poikkeustila, sota. Mutta rauhan aikana te ette tule voittamaan. Te edustatte poliisivaltaa, juuri niitä samoja hallinnollisia menetelmiä, joita te Neuvostoliitossa vihaatte.”    

Ruuusumies huvittuu: ”Niin te luulette. Esteettiset fascistit. Mutta poliisivaltaa tarvitaan aina.” Hän väittää, ettei ”vihaa Neuvostoliittoa, en bolsheviikkeja. Minä vain edustan niitä jotka vihaavat – tänään bolsheviikkia, huomenna jotakin toista. Tässä virassa joutuu unohtamaan itsensä, muuten saa heittää silmukan ensimmäiseen yhyttämäänsä orteen.”

Lemetti kysyy: ”Kuinka te kestätte.” Ruusumies vastaa: ”Suojautumismekanismi. Sitä alkaa vihata ja halveksia kaikkia kuulusteltavia. Pakko. Muuten ei kestä.” Alkoholi auttaa.

Nykyisyydessä Lemetti myöntää itselleen, että ”Ruusumies oli ollut oikeassa hymyillessään hänelle ivallisesti paviljongissa. Poliisivallan kasvu ei ollut loppunut rauhan tuloon, päinvastoin, siitä sen leviäminen oli alkanut.”

Lemetti ymmärtää kuolemaan tuomittuja poikia. ”Nuoruus katkesi työleiriin; maapallon ensimmäisen sosialistisen valtion nuorilta vaadittiin enemmän kuin muilta.” Ihanteena oli Nikolai Ostrovskin romaanin Kuinka teräs karaistui päähenkilö Pavel, joka ”oli bolshevistisessa puritaanisuudessaan kuin ruoska. Siihen politrukit ja Komsomolin johtajat vetosivat vaatiessaan työsuorituksia. Ja jos joku uskalsi epäillä, kun illanvietoissa Komsomolin hyvin pukeutuneet nuoret naiset ja sihteeritoverit ylistivät Pavelin jaloutta – tai vain hymähtää ja hymyillä – hänen ansiotaan pienennettiin.”

”Sitten tuli sota, ja kun heillekin annettiin tällainen tilaisuus vapaaehtoisesti liittyä armeijaan, nuoruus oli jälleen muutakin kuin iskulauseita, Komsomolin uskonkokouksia ja vakuutuksia – vapaus oli vihdoin koittanut; jokainen voisi tehdä parhaansa. Suuri tulevaisuus oli viimeinkin avautumassa, se mistä äiti ja isä olivat unelmoineet Amerikasta lähtiessään.”

Romaanin lopussa Lemetti ei pysty palauttamaan mieleensä teloitetun amerikansuomalaisen pojan kasvoja. ”Hän saattoi palauttaa mieleensä vain idyllin ja sen kääntöpuolen, pastellinpehmeän, kollektiivisen syyllisyyden. Vittorio Storaron sumun tavoin menneisyys kavahti nykyisyyden kosketusta ja tuntui etääntyvän, jos sitä yritti lähestyä.” 

”Hän [Lemetti] koetti tähystellä näkyisikö jo majakoita, mutta nykyisyyteen ei näkynyt niinkään pitkälle kuin menneisyyteen.”

Arvio romaanista

Neljänkymmen vuoden välimatkan ansiosta Vänrikin muistot kuvaa sota-aikaa tasapainoisesti. Teos näyttää sodan ja miehityksen raadollisen todellisuuden mutta ymmärtää silloisten nuorten idealismia kummallakin puolilla rintamaa.

Kiinnostava rinnastus on, että sodan kokenut Lemetti on ilmeisesti ollut myös 60-luvulla idealisti, mutta nyt sekin haave on romahtanut. Saksan myötäily jatkosodan aikana rinnastetaan sodanjälkeiseen Neuvostoliiton myötäilyyn.

Ainoa miinus tulee lottakuvauksesta, johon Rintala on ilmeisesti juuttunut.

Tietoja

Itä-Karjalan kansannousun aikana Toivo Antikainen johti punaisten hiihto-osastoa, joka voitti suomalaiset heimosoturit Kiimasjärvellä 1922.

Kun Antikainen saatiin 30-luvulla kiinni Suomessa, häntä syytettiin oikeudessa sotavangin murhasta kiduttamalla ja jopa kannibalismista. Samalla yritettiin ottaa uudelleen käyttöön kuolemanrangaistus rauhan aikana, mutta tätä vastaan koottiin valtaisa adressi ja yritys epäonnistui.

Lisää Antikaisesta on Wikipediassa.

Hakarististä on tietoa mm. Wikipediassa.

Tietoa Akateemisten Naisten Karjala-Seurasta (vuoteen 1938 Naisylioppilaiden Karjala-Seura) Wikipediassa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissani useista Paavo Rintalan romaaneista, joista tässä artikkelissa mainitaan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toinen osa ja Valehtelijan muistelmat.

Blogissani on myös artikkeleita muista Itä-Karjalan miehitystä kuvaavasta kaunokirjallisuudesta: Enni Mustosen romaaneista Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Raija Lardotin omiin kokemuksiin perustuvaa romaanista Ripaskalinnut, Raija Talvion näytelmästä Viimeinen juna länteen ja Lauri Kokkosen näytelmästä Ruskie neitsyt. Viimeksi mainitun artikkelin lopussa on vertailtu aihetta käsitelleitä teoksia.

Eino Railo: Valittu kansa ja luvattu maa

Talvisodan yksimielisyyttä pidettiin ihmeenä, koska porvaripuolella oli sisällissodan takia epäilty työväestön isänmaallisuutta. Silti talvisotaromaaneissa ei ole useinkaan suoraan käsitelty sisällissodan varjoa. Yksi poikkeuksista on Eino Railon Valittu kansa ja luvattu maa.

Valittu kansa ja luvattu maa (1944) alkaa vapusta 1939 ja päättyy toukokuuhun 1940. Keskiössä on kolmen sukupolven helsinkiläinen sivistyneistöperhe, jonka alkuperäinen nimi on suomalaistettu.

80-vuotias isoisä, kanslianeuvos Carl Bergh, on tuntenut 1800-luvun suurmiehet, ja hänen sukupolvensa ”loi isänmaan ja siihen kohdistuvan rakkauden.” Isä, 48-vuotias tuomari Kaarlo Vuori on osallistunut aktivistina itsenäistymisvaiheeseen, ja hänen kaunis vaimonsa Helena harrastaa sotilaskotitoimintaa. Pojanpoika Kalevi on AKS:läinen ylioppilas ja asevelvollinen, pojantytär Kerttu kevään ylioppilas ja lotta.

Kalevin rakastettu Anja Tuuliala on kotoisin Itä-Karjalasta, mutta jo hänen vanhempansa ovat kääntyneet luterilaisiksi ja ottaneet suomalaisen nimen. Kertun poikaystävä Lauri Ylitalo on ison maalaistalon poika, joka opiskele lääketiedettä ja on reservin vänrikki.

Isä arvostelee nuorten poliittisia näkemyksiä: aitosuomalaisuus on sisäpoliittisesti hajottavaa aikana, jolloin tarvitaan yksimielisyyttä, ja Suur-Suomi-intoilu on ulkopoliittisesti vaarallista ja ennen kaikkea vailla toteuttamispohjaa. Sen sijaan isoisä ymmärtää nuorten idealismia: eihän itsenäisyyskään olisi toteutunut ilman silloisten nuorten tinkimätöntä uskoa, jota myös hänen poikansa oli aikoinaan osoittanut.

Väittelyistä huolimatta tuomari Vuori ihailee sisimmässään lapsiaan ja tuntee, että nuoriso oli ”oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä, sillä Suomen tulevaisuus oli uskottu sen haltuun. Jos se kestäisi, kaikki kestäisi.” Ja sodan sytyttyä tuomari Vuori pitää nuorten tehtävää Suomen historian vaikeimpana: ”Sortovuodet eivät olleet mitään. Jääkärivuodet ja vapaussota olivat jotakin. Nykyinen sota oli kuoleman täyttä vakavuutta.”

Työläisiä ja maalaisia

Muiden henkilöiden tarkoitus on antaa kokonaiskuva Suomen kansasta.

Perheen kotiapulaisten Aino Heikkilän ja Esteri Savilan miesystävät ovat ammattitaitoisia metallityöläisiä. Antti Toivonen on ihanteellinen ja intoileva kommunisti, Juho Honkanen taas järkevä ja käytännöllinen sosiaalidemokraatti. Samoin kuin päähenkilön työläiseno Erkki Palolammen romaanissa Kun se kerran tulee (1979, uusittu painos 1990), Juho on suorastaan oikeiston haavekuva: hän hyväksyy Lapuan liikkeen – siis väkivallan – ja kehottaa työläisiä liittymään suojeluskuntaan, vaikka SDP:n jäseniä ei järjestöön hyväksytty ennen ”tammikuun kihlausta” 1940.

Esterin äiti Savilan rouva on siivooja ja punakaartilaisen leski, mutta itse ei-poliittinen ja uskonnollinen. Vaikka muurari Savila oli ”kuollut kesällä [1918] keskitysleirissä – nälkään, niin, suoraan sanottuna nälkään”, kuten tuomari Vuori mielessään suoraan myöntää, leski ei kanna asiasta kaunaa.

Naisten tehtävänä on ohjata työläismiehet oikealle tielle. Topakka Aino opettaa Esteriä, että tämän ”piti olla lujana eikä uskoa Antin puheisiin. Ne piti kieltää kokonaan ja tehdä jo heti alusta selväksi, mihin suostuttaisiin ja mihin ei.” Näin oli Aino menetellyt Juhonsa kanssa, kun tämä oli puolustanut siviiliavioliittoa: ”Joko myrtti ja huntu tai ei mitään!” Lopulta Esteri saakin tarpeekseen Antin kommunismin ihannoinnista ja puhuttelee tätä kuin demonia: ”Mene, mene ainiaaksi! Katoa pimeyteesi, josta olet tänne tullut! Lähde jo!”

Vuoren perheen hämäläisen kesäpaikan ja kotiapulainen Ainon kautta muodostuu yhteys maalaisiin, joissa on sekä vauraita talollisia (Ylitalo, Ahola, Penttilä, Perkiö) että köyhempiä mökkiläisiä (Ainon äiti Heikkiläiskä).

Kansan kahtiajako umpeutuu

Jo romaanin alussa kiinnitetään kaksikin kertaa huomio Kullervon patsaaseen Suomen kansan symbolina.

Tuomari Vuori ”yhdisti aina vaistomaisesti Kullervon siihen, mitä oli tapahtunut yksikolmatta vuotta sitten. Silloin oli Suomen kansa juonut sekä syyllistä että syytöntä verta – riehunut Kullervon kirojen vallassa. Oliko sieluun jäänyt turman siemen kytemään, polttiko kostonhimo sydäntä, astelivatko nuoret Kullervot paimenina, eväskontissaan leipään leivottu kivi? Sitä ei voinut sanoa nyt, mutta se ilmenisi kyllä sillä kohtalon hetkellä, joka varmasti oli kerran tuleva kuin Herran päivä – kerran, ehkä pian.”

Romaanissa kansan kahtiajako voitetaan juuri ennen talvisotaa, kun työväen isänmaallisuus käy ilmi vappukulkueen 1939 julisteissa (”Kansan ja maan vapaus turvattava!”) ja puheissa. Tuomari Vuori ilahtuu: kunhan isänmaa vain on työväestön arvomaailmassa ylinnä, ei tuomari Vuorella ole mitään sitä vastaan, että työläiset pyrkivät parantamaan oman yhteiskuntaluokkansa oloja.

Vuori vertaa isänmaan rakastamista ensin ja omaa luokan sitten Jeesuksen kaksoiskäskyyn rakastaa ensin Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään – unohtaen täysin että Uudessa testamentissa lähimmäisiä olivat myös muut kuin omaan kansaan kuuluvat.

Romaani sijoittaa SDP:n ”kääntymyksen” historiallisesti liian myöhään ja jättää kertomatta sen ehdon. Suomen sosialidemokraatti vastasi Lauri Ingmanin kysymykseen Lapuan liikkeen aikana 1930, että jos ”maan vihollinen” hyökkäisi Suomen kimppuun, ”sosialidemokraattinen työväestö oli valmis puoltamaan rintamalla Suomen kansan itsemääräämisoikeutta ja Suomen kansan valtiollista suvereenisuutta” – mutta ei vain niitä vaan myös ”tasavaltaa, kansanvaltaa, työväen saavutuksia”, ja porvareista riippui, oliko työläisillä niitä puolustettavaksi (lainannut Siltala).

Talvisodan aikana Savilan rouva havaitsee, että joidenkin työläisnaisten mielestä sovinto on vain tilapäinen: ”nyt oli kysymyksessä vain välirauha porvarien kanssa. Kun oltiin piiritetyssä linnassa ja tiedettiin vihollinen yhtä armottomaksi molemmille, ei auttanut riidellä, vaan täytyi seisoa rinta rinnan. Mutta annahan kun tulee joskus rauha. Silloin alkaa uusi taistelu ja porvareilta otetaan pois omaisuutta ja valtaa senkin edestä, minkä ne nyt sodan vuoksi saavat pitää.”

Edes tällaista rauhanomaista luokkataistelua Savilan rouva ei hyväksy. Hän luottaa siihen, että uskonto saa ihmisen sisimmän muuttumaan, jolloin nämä alkavat toimia oikeudenmukaisesti ja näin korjataan yhteiskunnalliset vääryydet.

Pojat joutuvat sovittamaan vanhempien synnit

Aino Heikkilän torppari-isä on tuomittu murhasta kuolemaan varsin heiveröisin perustein, mutta tytär ajattelee näin: ”Molemmin puolin oli vuotanut viatonta verta, joka olisi voinut aiheuttaa Kullervon kostontöitä polvesta polveen, mutta eipä ollutkaan, Jumalalle kiitos, käynyt [Ainon kohdalla] niin. Päinvastoin välähti mielessä joskus aavistus, että tuo viaton veri oli ollut salaperäinen uhri, joka vasta oli tehnyt vapauden kallisarvoiseksi ja pysyväiseksi. Punaistenkin taholla se oli laajalti vuotanut vakaumuksen ja aatteen puolesta, niin harhautunutta kuin pyrkimys aatteen toteuttamiseksi oli ollutkin.”

Aino ja hänen poikaystävänsä Juho Honkanen tulkitsevat, että kapinan syy oli pohjaltaan venäläisten: ”Suomalaisesta rehellisyydestä oli johtunut, että työväki oli ottanut venäläisten viekkaat uskottelut täydestä ja joutunut taistelemaan väärän ihanteen puolesta.”

Talvisodassa punaisten pojat sovittavat talvisodan rintamalla isiensä ”maanpetturuuden” vuonna 1918. Niinpä valkoiset voivat ojentaa sovinnon käden: eduskunta päättää antaa punakaartilaisinvalideille ja -leskille eläkkeen. Savilan rouva kuvittelee kertovansa kuolleelle miehelleen, että tämä tovereineen on saanut ”kunniansa” takaisin ja hyväksytty taas suomalaisiksi.

Ihan näin yksipuolinen ei Railon kuvaus ole. Myös eräitä valkoisia painaa vääristä teoista syyllisyys, jonka he nyt pyrkivät sovittamaan. Lauri Ylitalon äiti Sohvi, jonka aviomiehen murhasta Ainon isä torppari Heikkilä on heiveröisin perustein tuomittu kuolemaan, pyytää Heikkilän leskeltä anteeksi, että ”surussani ja sokeassa vihassani” vaati kuolemantuomiota. Toki leski oli tuolloin ollut vakuuttunut Heikkilän syyllisyydestä, mutta ”minun olisi pitänyt ristittynä ihmisenä puolustaa häntä ja estää joutumasta katumattomana sinne, jossa katuminen on myöhäistä…”

Heikkiläiskän mielestä Sohvi-emännän tunnonvaivat ovat turhia: ”Oma aatteensa – tämä nyt köyhälistön valta tai miksi sitä sanoivat – hänet [Heikkilän] vei sen kuopan reunalle, josta ei enää noussut.” Näin torjutaan asian syvempi tarkastelu: kuten Marko Tikka on osoittanut, kenttäoikeudethan olivat laittomia ja valkoinen terrori systemaattista.

Edes Koskelan Alma ei ole Väinö Linnan trilogiassa Täällä Pohjantähden alla yhtä armelias kuin Heikkiläiskä: poikiensa teloituksen jälkeen hän menee kamariinsa ja tulee sieltä rauhallisena, mutta myöhemmin hän sanoo Akselille, että hän on jättänyt koston Jumalalle. Eikä hän koskaan pidä poikiaan syyllisinä.

Sohvi-emäntä tunnustus on johtunut pelosta, että hänen syyllisyytensä kostettaisiin hänen pojalleen Laurille. Tapahtuu kuitenkin päinvastoin: Aino Heikkilän aviomies Juho Honkanen kaatuu pelastettuaan Laurin hengen. Näin Sohvi-emännän velka Ainon perheelle kasvaa. Hän jopa tulkitsee, että ”rintamilla haavoittuvat ja kaatuvat nuoret suorittivat – itse viattomina – rangaistusta ja sovitusta isien ja äitien, menneiden sukupolvien syntiveloista. Ei ollut ketään, joka ei olisi tuota syntivelkaa kartuttanut ja siten aiheuttanut viattoman veren vuodatusta.”

Aiemmin Sohvi-emäntä on pyrkinyt ”verivihan” takia pitämään erillään poikansa Laurin ja Ainon, jotka ovat mieltyneet lapsina toisiinsa. Nyt hän päättää sovittaa syyllisyytensä ottamalla lasta odottavan Ainon tyttärekseen ja myöhemmin naittamalla tämän Laurille, joka on samoin menettänyt morsiamensa Kertun.

Kansakunta vaatii uhreja

Tuomas Tepora selostaa René Girardin traditionaalisiin yhteiskuntiin liittyvää uhriteoriaa: ”yhteiskunnat vaativat säännöllisesti uhreja, jotka puhdistavat yhteiskunnan sitä sisältäpäin uhkaavasta aggressiosta. Uhri on yhteisön yhteisellä päätöksellä harjoitettua kohdistettua väkivaltaa, jonka tarkoituksena on suojata yhteisöä väkivallan kierteeltä.”

Amerikkalaiset tutkijat Carolyn Marvin ja David W. Ingle ovat Teporan mukaan muokanneet Girardin teoriaa modernien yhteiskuntien välisiin sotiin. Yhteiskunnat vahvistavat ”rajojaan etsimällä syntipukkeja sisäisiin kriiseihinsä ulkoa: viholliset toimivat syntipukkeina, mutta omat uhrit kantavat harteillaan sijaiskärsijän viittaa. Nämä kokonaisuuden puolesta uhratut ihmiset toimivat yhteiskuntaruumiin jatkuvuuden takaajina, ja täten uhrautumiseen liittyi kiinteästi vapaaehtoisuus. Onnistunut uhri on yksi on yksimielisesti toteutettu, ja myös sen subjektit ovat vapaaehtoisia. Muussa tapauksessa uhri saattaa kääntyä yhteisöä itseään vastaan.”

”Sisällissodan ongelma uhrautumisen mekaniikan kannalta oli juuri siinä, että aggressio jäi yhteiskunnan sisään, ja siksi se täytyi pyrkiä ulkoistamaan symbolisesti.”

Talvisota oli sisällissodan antiteesi. ”Jos sisällisota merkitsi uhrikriisiä, jossa väkivalta oli vapautettu pidäkkeistään ja johtanut näin kulttuuriseen traumaan, toimi talvisota initiatiivisena yhteisöllisyytenä, jossa hierarkiasuhteet kumoutuivat hetkelliseksi, ohimeneväksi tasaveroisuudeksi. Ilmiö ei ollut pitkäaikainen, mutta henkisesti peruuttamaton. Talvisodan henki merkitsi siis yhteisön ihannetilaa, pyhää kokemusta muutenkin kuin vain retorisesti.”

Naisen uhri on korkein

Edes isänmaalliselle Vuoren perheelle nuorten lähtö rintamalle ja pelko näiden menetyksestä ei ole suinkaan helppo kestää. Tuomari Vuori miettii: ”Ainoa poika … Mutta olisiko anti isänmaalle helpompi, vaikka Kalevi olisi yksi monesta? Ei olisi, vaan jokaisen luovutus olisi yhtä raskas. Ne ovat sanomattoman kalliita lahjoja kaikki.”

Sotilaiden kaatuminen on kuitenkin tavallaan ”luonnollista”. Lauri Ylitaloa piinaavat mielikuvat siitä, mitä vihollisen partio on tehnyt hänen lottana työskennelleelle tyttöystävälleen Kertulle – tämä on joutunut vihollisen partion käsiin mutta ei palaa vankien vaihdossa, joten tämä on varmasti surmattu, ehkä raiskattukin. Totuutta ei saada selville, mutta Kertun kohtalo on todiste vihollisen barbaarisuudesta, jos sellaista romaanissa vielä kaivataan.

Kuten Aimo Reitalan tutkimuksesta käy ilmi, Suomi on 1800-luvulta asti nähty neitona tai äitinä, jota miesten tehtävä on suojella. Kertun kuolemaa ei kuitenkaan tulkita siten, että miehet ovat epäonnistuneet suojelemaan häntä, koska hän on itse halunnut rintamalle.

Siinä missä Eila Pennasen romaanin Ennen sotaa oli nuoruus epilogissa vähätellään naisten merkitystä, koska he eivät voi miesten tavoin taistella ja kaatua sodassa, Kerttu on naisena ja vapaaehtoisena ja aseettomana – siis joka suhteessa viattomana – kaikkein suurin uhri isänmaalle. Hän kirkastuu poikaystävänsä Laurin näyssä suorastaan enkeliksi.

Aiemmin on Kertun kautta kuvattu nuorison, tarkemmin sanoen AKS-henkisten ylioppilaiden ”laskelmatonta, tulista, fanaattista, eräässä mielessä eroottista rakkautta” isänmaata kohtaan, joskin eroottisuutta voi tuskin yleistää. Kalevin morsian Anja palvoo samalla mystisellä tavalla ”Jumalaa, isänmaata ja Karjalaa”.

Tällainen tunnelmoiva vaikkakin uhrivalmis isänmaanrakkaus on mahdollisimman kaukana tavallisen kansan jokapäiväisistä ongelmista. Siihen sopii tuomari Vuoren toisessa yhteydessä esittämä arvostelu AKS:stä: ”Se oli välinpitämätön yhteiskunnallisiin uudistuksiin nähden ja harrasti vain sangen vaisusti, mikäli ollenkaan, kansanluokkia erottavan vaarallisen kuilun täyttämistä.”

Mika Waltarin välirauhaan sijoittuvassa romaanissa Rakkaus vainoaikaan käsitellään yllättävän realistisesti sodan aiheuttamia psyykkisiä ongelmia, joskin ne ennen uuteen sotaan lähtöä voitetaan. Sen sijaan Railon romaanissa sotainvaliditkin selviävät menetyksistään helposti.

Kalevi sokeutuu, mutta saa korvaukseksi musiikin ja kirjoittamisen sekä löytää Jumalan. Äiti opastaa isää: ”surumme on kyllä suurta, mutta samalla ylevää. Jos surisimme noita uhreja omina henkilökohtaisina tappioinamme, osoittaisimme vain itsekkyytemme.”

Antti Toivonen on aluksi halvaantunut ja sitten halvauksen hellitettyä hänen uskotaan saaneen epilepsiakohtauksen, mutta hänet parantaa Jumalan mystinen kohtaaminen ja morsian Esterin rakkaus. Realistisesti ajatellen kyseessä ei ollutkaan epilepsiaa vaan sotatrauma.

Kommunistin kääntymys

Samoin kuin Taisto Huuskosen Tauno-sarjassa, pahat ihmiset erottaa jo ilmeestä, mutta toisin kuin Huuskosella, pahoja ovat nyt kommunistit. Antti Toivosen kädenpuristus on Lauri Ylitalon mielestä ”kylmä, kyräävä, selvästi vihamielinen. Lauri näki Antin silmissä sen kummallisen verhon, joka kuin läpinäkyvä kelmu sulki hänen sielunsa oven ja esti sen tosiolemuksen säteilemästä näkyviin. Hän tunsi sen hyvin – se oli kommunistin erikoismerkki.”

Antti uskoo naivisti Neuvostoliiton rauhantahtoon ja köyhälistön ihanneyhteiskuntaan. Hänen luonteensa rehtiys osoitetaan kuitenkin sillä, että hän kieltäytyy, kun häntä pyydetään luovuttamaan tietoja Mannerheim-linjasta ja tehtaansa asetuotannon määrästä.

Talvisodan ensimmäisenä päivänä Antti kohtaa Sörnäisten pohjoispuolella olevilla kallioilla ”kommunistiakkoja, jotka uskoivat Stalinin pommikoneiden nyt tulevan kostamaan porvareille.” Koko kansa ei siis olekaan yksimielinen!

Sen sijaan Antin usko kommunismiin luhistuu, kun hän näkee, että miten siviilikohteita pommitetaan.

Ryssät – ali-ihmisiä

Huomaamattaan Antti syö palan limpusta, joka heitetty lentokoneesta, mutta oksentaa sen pois: ”Hänen mieleensä kuvastuivat ryssän kädet, jotka olivat leiponeet ja paistaneet sen – saastaiset, likaiset kädet ja mustareunaiset kynnet, jotka ennen uppoamistaan taikinaan olivat kaivelleet ties mitä”. Antti ”tunsi suurta, ikään kuin lopullista puhdistumista ja kohoamista. Oli kuin hän olisi oksentanut ulos riivajaisen, joka oli siihen saakka pitänyt hänessä asuntoa ja ollut hänen herransa.”

Riivauksesta puhuminen on uskonnollista: ateismi liittää kommunismin Saatanaan. Kuten sitaatista näkyy myös, että venäläiset eli ”ryssät” ovat lähtökohtaisesti pahoja ja alempaa rotua. Likaisuuden lisäksi muualla korostetaan heidän aasialaisuuttaan vastakohtana Suomen länsimaalaisuudelle.

Timo Vihavainen kommentoi sattuvasti, että on normaalia reagoida uhkaan ja loukkaukseen suuttumalla. Talvisodan taistelukuvausten aikalaisteksteissä viholliseen kohdistuu ”voimaton raivo, turhautuminen siitä, että hyökkäys on niin järjetön ja epäoikeudenmukainen.” 

Sen sijaan Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa ”ryssät” kuvataan inhottaviksi ali-ihmisiksi, jotka ovat kotoisin kirjailijan mielikuvituksesta. Siksi viholliseen kohdistettu viha ”vaikuttaa falskilta. Siinä on jotain liian konstruoitua, liian osoittelevaa”.

Myös porvarillisen puolen itsekkyys ja ahneus tuomitaan

Railo kuvaa negatiivisesti myös joitakin porvarillisia suomalaisia, jotka ajattelevat vain omaa etuaan isänmaan hädän hetkellä. Eräät liikemiehet haluavat hyötyä sodasta ja yrittävät turhaan lahjoa tuomari Vuorta, joka osoittaa moraalisen ryhtinsä. Silti tuomari Vuoren aiempi itsekeskeinen kieriskely epäonnistumisesta virkauralla osoitetaan ”syyksi” Kalevin sokeutumiseen.

Myös talonpoikien joukossa on itsekkyyttä ja ahneutta. Vanha Ahola on koko ikänsä himoinnut naapurinsa Penttilän tilaa. Unelma alkaa toteutua, kun Risto-poika, jolle Ahola on talonsa luovuttanut, nai Penttilän tyttären Aliinan. Sodan aikana vanha Ahola toivoo Penttilän pojan kaatuvan, jolloin tytär perisi koko talon. Näin tapahtuukin, mutta sitten kaatuu myös Aholan poika Risto.

Viimeisenä toivona on Aliinan raskaus. Mutta kun Ahola ei tylyyttään ota karjalaisia evakkoja pirttiinsä asumaan, miniä kompastuu näiden tavaroihin, synnyttää liian aikaisin ja vauva kuolee pian. Näin Ahola saa rangaistuksen itsekkyydestään ja ahneudestaan: vieraaseen sukuun joutuukin hänen oma talonsa, sillä lapsensa perinyt Aliina menee ennen pitkää uusiin naimisiin – ehkä jopa Aholan entisen, kapinassa kuolleen muonarengin pojan kanssa.

Jumalan valittu kansa

Romaani on vahvasti idealistinen: siinä uskotaan vankkumatta ei vain sitä, että Suomi edustaa oikeutta, vaan että oikeus voittaa. Tähän liittyy uskonnollisuus, joka kietoutuu kansallisaatteeseen. Perkiön vanha isäntä ”ymmärsi, että Suomen kansa oli määrätty taistelemaan yksin ja ilman apua maailman suurinta valtaa, itseänsä saatanaa vastaan, jotta iankaikkinen oikeus näyttäisi ihmissuvulle voimansa ja kunniansa. Herra on heikoissa väkevä. Suomen kansa oli nimenomaan Jumalan valitsema suorittamaan tätä tehtävää, koska maailman muut kansat oli lyöty sokeudella ja tekivät liittoja ihmiskunnan perivihollisen kanssa.”

Perkiöllä on osittain realistinen käsitys Neuvostoliiton oloista: ”Talonpojilta otetaan tilat pois ja heistä tehdään yhteisviljelmien orjia”, ”Herrat tapetaan” ja uskonto on kielletty. Mutta ikään kuin Stalinin ajan todelliset kauheudet eivät riittäisi, moraalisia iljettävyyksiä liioitellaan: ilmeisesti huhu Aleksandra Kollontayn vesilasiteoriasta on saanut Perkiön uskomaan, että ”tytöistä tulee kaikista porttoja”, vaikka Stalinin perhepolitiikka oli muuttunut varsin konservatiiviseksi.

Myös kanslianeuvoston ystäviensä kanssa uudenvuodenaattona käymässä keskustelussa suomalaiset esitetään ”valittuna kansana” ja Suur-Suomi luvattuna maana.

Jumalan lisäksi Suomi saa muutakin tuonpuoleista apua. Kuollut punakaartilainen Savila kertoo vaimolleen, että entisaikojen kaatuneet suomalaiset sotilaat ovat nousseet haudoistaan taistelemaan sodassa.

Positiivinen suhde Saksaan

Romaani ilmestyi jatkosodan aikana 1944, mutta tämä yksin tuskin selittää, että siinä ei vain suhtauduta myönteisesti Saksaan vaan että siinä on avoimesti natsimielisiä ajatuksia.

Keväällä 1939 Kalevi leimaa vanhentuneiksi aatteiksi vapaamielisyyden ja yksilön oikeudet ja vapaudet: ”yksilö on olemassa vain valtiota ja yhteiskuntaa varten ja velvollinen omitta viisasteluitta elämään ja toimimaan sen asettamissa puitteissa….” Isä on siis oikeassa arvostelussaan: ”Se [AKS] oli kaikesta päättäen valmis luopumaan kansainvaltaisista valtio- ja yhteiskuntaperinteistämme pohjolan vapaudelle vieraan diktatuuriaatteen hyväksi.”

Sen sijaan keski-ikäisenä liian järkeväksi ja varovaiseksi kuvattu tuomari Vuori on edesauttanut ”kansan eheyttämistä” käytännön tasolla esimerkiksi torpparivapautuksen aikana.

Kalevi esittää suoraan myös antisemitistisia ajatuksia. Ruotsi ja Neuvostoliitto ovat juutalaisten vallassa. Myös Antti Toivonen kuulee sisäisen äänen kehottavan luopumaan kommunismista, ”joka oli lähtöisin sairaista aivoista, ihmiskunnan kirouksena maailman raitilla vaeltaneiden isänmaattomien, juurettomien juutalaiskerjäläisten rikollisesta mielikuvituksesta”.

Edes Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ei muuta asenteita. Koska Suomi ei ole viljellyt ystävällisiä suhteita Saksaan, on sen oma vika, että Saksa ei sitä auta. Samoin Saksan hyökkäys Puolaan on Puolan syy.

Uudenvuodenaattona kanslianeuvoksen vanhojen ystävien piirissä ”ennustetaan” Saksan ja Venäjän sodan olevan taloudellis-poliittinen välttämättömyys, samoin aatteellis-yhteiskunnalliselta kannalta. Vaikka bolševismi ja natsismi ovat monelta kannalta samannäköisiä, Saksa ja Englanti eivät uhkaa Suomen vapauta eivätkä ole murhaajia, toisin kuin bolševikit.

Kanslianeuvos uskoo kuitenkin ”ikuiseen oikeuteen” eikä hyväksy Saksankaan taholta muiden maiden oikeuksien loukkaamista.

Englantilaisia moititaan liiasta materialismista, samoin ruotsalaisia. Niinpä Suomesta on Suur-Suomen myötä tuleva Pohjolan uusi johtaja. Suomi esitetään myös länsimaiden puolustajana, koska se taistelee bolsevismia vastaan.

Kaiken kaikkiaan ei ole ihme, että Railon romaani jäi rauhanteon ja poliittisen muutoksen jälkeen unohduksiin. Suur-Suomessa Railon ajatukset olisivat saattaneet olla valtavirtaa.

Mistä Railon viha kumpusi?

Eino Railo (aikaisemmin Nyman, 1884-1948) kuului aktivistien ja itsenäisyysmiesten sukupolveen. Talvisodan syttyessä hän oli jo 55-vuotias, eikä hänellä siten ollut mitään kokemusta rintaman todellisuudesta.

Timo Vihavaisen mukaan Railo ihaili nuorena Tolstoita. Hänelle samoin kuin  ”V. A. Koskenniemelle, Kyösti Vilkunalle ja Maila Talviolle venäläisen kulttuurin asema maailman kulttuurikehityksen eturivissä oli selviö.” 

Vuosina 1917-8 suomalaisen sivistyneistön suhde venäläisyyteen muuttui radikaalisti. Liberaali venäläinen sivistyneistö, jonka kanssa oli yhdessä vastustettu tsaarinvaltaa, oli pyyhitty pois ja jäljelle oli jäänyt vain barbaarinen ja himokas svoboda-solttu, joka oli houkutellut Suomen työläiset maanpetokseen.

Sivistyneistön käsityksen mukaan sodassa oli kyse vielä enemmästä kuin elämästä tai kuolemasta: ”kulttuurista, kaikesta siitä mikä teki elämästä elämisen arvoista. Vastassa oli raakuus ja eläimellisyys, joka uhkasi tuhota” vuosituhantisen inhimillisyyden rakennustyön.

Railo kirjoitti pakinoita aktiivisen vastustuspuolueen lehteen Uuteen päivään nimimerkillä Sissi. Pakinat on julkaistu nimellä Kynällä ja kiväärillä (1918).

Kiväärin tehtävänä oli puhdistaa ”sielua ja ruumista turmeleva myrkky”, joka oli vuotanut ”saastaisen mielen pitelemästä kynästä”. Tällaista kynää oli Railon mielestä pidellyt mm. Algot Untola alias kirjailija Maiju Lassila, joka oli kirjoittanut Työmies-lehteen nimellä Irmari Rantamala. Railo oli mukana kohtalokkaalla Suomenlinnan-matkalla, jolloin punavankien joukossa ollut Untola joko hyppäsi tai työnnettiin mereen ja ammuttiin sinne.

Railo väitteli tohtoriksi 1925 Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevällä tutkimuksella Haamulinna. Teos käännettiin englanniksi nimellä The haunted castle ja se säilyttänyt arvonsa ulkomaillakin.

Sotien välillä Railolla oli sotien välillä kirjallisuuden kentässä portinvartijan asema: hän toimi yliopistossa dosenttina 1924-48, kustannusalalla (Kustannus Oy Kirja, WSOY), kirjallisuuskriitikkona (Uusi Suomi 1937-9 ja Kauppalehti 1941-8) ja järjestöjen johtotehtävissä.

Railon kuusiosainen Yleisen kirjallisuuden historia (1933-34) joutui esimerkiksi Raoul Palmgrenin ankaran kritiikin kohteeksi.

Mika Waltarin Kirjailijan muistelmista käy ilmi, miten Railo toimi ns. kirjallisuustaistelussa Waltarin takapiruna. Tulos oli, että liberaali Kaarlo Marjanen luopui Uudessa Suomessa arvostelijan paikasta, jonka peri Railo.

Railo julkaisi ihanteellisia romaaneja, joiden tyylistä antaa kuvan nimi Silkkihuivi ja virsikirja (1933). Koti virran rannalla (I-III 1937, lyhennetty laitos 1945) kuvaa itsenäisyystaistelua aktivistien näkökulmasta. Päähenkilö on idealistinen lehtimies, jonka punaiset murhaavat, minkä jälkeen yksi punakaartilaisista kokee kääntymyksen.

Wikipedian artikkeli Railosta

Aiempia kirjoituksia

Olen artikkelissa viitannut aiempiin kirjoituksiini tässä blogissa:

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Kirjallisuutta

Palmgren, Raoul: Dosentti Railon periaatteet. Kirjallisuuslehti n:o 18-24/1935. (Julkaistu myös: Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love 1980.)

Reitala, Aimo: Suomi-neito. Suomen kuvallisen henkilöitymän vaiheet. Otava 1983.

Tikka, Marko: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004.

Tepora, Tuomas: Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917-1945. WSOY 2011.

Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.

Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava 2011.

Günter Grass: Ravunkäyntiä

Günter Grassin Ravunkäyntiä kertoo historian suurimmasta merionnettomuudesta. Samalla romaanissa näytetään, miten historiaa vääristellään ja käytetään vihan lietsomiseen nettiaikana.

Romaanin Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002, suom. Oili Suominen 2002) minäkertoja on Paul Pokriefk. Aihe on hänelle henkilökohtainen ja kipeä, mutta hän yrittää lähestyä sitä järjellä ja monelta puolelta.

Paul Pokriefk nimittää 30. tammikuuta kolminkertaisesti kirotuksi päivämääräksi: hän syntyi 30.1.1945, samana päivänä kuin Wilhelm Gustloff -laiva upposi. Haverin symboliikkaa lisäsi, että Hitler oli nimitetty Saksan valtakunnankansleriksi 30.1.1933 ja Wilhelm Gustloff, jonka mukaan laiva oli nimetty, oli syntynyt 30.1.1895.

Minäkertojan tausta

Selviydyttyään vastasyntyneen poikansa kanssa Wilhelm Gustloff -laivan haaksirikosta kertojan äiti Tulla Pokriefk asettui asumaan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä (myöhemmin DDR:ssä) sijaitsevaan Wilhelm Gustloffin kotikaupunkiin Schweriniiin.

Tulla opiskeli puusepäksi. Hänestä tuli kommunisti, joka itki Stalinin kuolemaa. Samalla hän muisteli ihastellen vanhempiensa lomamatkaa natsiaikana Wilhelm Gustloff -laivalla, jossa ei ollut luokkia. Yksityisesti hän muisteli jatkuvasti laivan uppoamista, mikä osoittaa tapahtuman traumaattisuutta.

Tullan poika Paul eli tuleva kertoja muutti nuorena Länsi-Saksaan, jossa hän ryhtyi lehtimieheksi. Hän työskenteli ensin oikeistolaisissa Springerin lehdissä ja sitten vasemmistolehdissä.

Paul sai 35-vuotiaana opettaja Gabin kanssa pojan, Konradin eli Konnyn. Gabi kuitenkin otti eron, eikä Paulilla ollut juurikaan yhteyttä poikaansa. 15-vuotiaana Konny muutti isoäitinsä Tullan luo Schweriniin.

Äiti Tulla on aina odottanut, että hänen poikansa Paul kirjoittaisi Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta: ”Mää elän vaan sitä varten, että poika viä joskus olis todistamassa.”

”Ja jäinen meri ja ne lapsiraukat kontit pystys. Paat kaiken ylös sitte. Sen sää oot meille velkaa, kerta selvisit hengissä. Mää kerron sulle joskus siittä kaikesta, prikulleen, ja sää sitten kirjotat ylös…”

Nettiin ilmaantuu uusnatsihenkinen Veritodistajan (Blutzeuge) blogi, jonka ylläpitäjäksi ilmoitetaan Schwerinin Toveriyhteisö. Vähitellen Paul alkaa aavistaa, ettei mitään yhteisöä ole olemassa vaan blogin ylläpitäjä on hänen teini-ikäinen poikansa Konny, jolle isoäiti Tulla on syöttänyt pakolaistarinoitaan lapsesta asti.

Yleinen tausta: kolme tarinaa

Yleisellä tasolla kertoja kuvaa rinnakkain kolmea tarinaa, joiden päähenkilöiden kohtalot törmäävät toisiaan vastaan.

Wilhelm Gustloff syntyi 30.1.1895 Schwerinissä. Keuhkosairauden takia hän ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan vaan oleskeli parantolassa Sveitsissä. Sodan jälkeen hänestä tuli Sveitsin kansallissosialistien johtaja.

Gustloffin kerrotaan sanoneen: ”Kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat minulle vaimo ja äiti. Jos Johtajani [= Hitler] käskisi minun tappaa heidät, minä tottelisin.” Veritodistaja-blogissa tämä kuitenkin kiistetään.

Wilhelm Gustloff -laivan tuleva upottaja Alexander Marinesko syntyi vuonna 1913 Odessassa Mustanmeren rannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Itämerellä sukellusveneen päällikkönä.

Juutalainen David Frankfurter aikoi tehdä itsemurhan, mutta matkustikin Sveitsiin ja ampui Wilhelm Gustloffin 4.2.1936. Tekonsa jälkeen Frankfurter ilmoittautuu poliisisille: ”Ammuin koska olen juutalainen. Olen täysin tietoinen teostani enkä kadu sitä missään tapauksessa.”

Kertoja kommentoi: ”Minua eivät ole koskaan miellyttäneet sellaiset ihmiset, jotka tuijottavat aina vain yhteen pisteeseen, kunnes jokin käryää, savuaa, leimahtaa. Niin kuin nyt vaikka Gustloff, jolle Führerin tahto oli ainut päämäärä, tai Marinesko, joka rauhan vuosina harjoitteli vain yhtä asiaa, laivanupotusta, taikka David Frankfurter, joka oikeastaan aikoi ampua itsensä mutta halusikin viitoittaa kansalleen tien ja teki toiseen ihmiseen neljä luodinreikää.”

Halpoja lomamatkoja kansalle

Saksan työrintaman johtaja Robert Ley peri lakkautettujen ammattiyhdistysten rahat ja käyttää niitä työläisten vapaa-ajan viettoon. Kraft durch Freude (= KdF = voimaa ilosta) -järjestö järjesti halpoja lomamatkoja työläisille. Tämä oli yksi natsien keinoista saavuttaa tavallisen kanan suosio.

KdF rakennutti laivoja, jotka vievät työläisiä risteilemään Norjan vuonoille, Madeiralle ja Italiaan. Ensimmäinen laiva ristittiin natsien aatteen marttyyriksi katsoman Wilhelm Gustloffin mukaan.

Sodan aikana Wilhem Gustloff -laiva on enimmäkseen laiturissa sairaalana, sitten parakkina, jolloin sen väriksi muutetaan harmaa.

Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen

Tammikuussa 1945 Wilhelm Gustloff -laiva lähti Gotenhafenista (nykyisin Puolaan kuuluva Gdynia) kuljettamaan tuhansia pakolaisia, haavoittuneita, sotilaita, laivaston aputyttöjä. Laivaan otettiin viime hetkellä rekisteröimättömiä matkustajia, koska puna-armeija lähestyi uhkaavasti. Kaikkiaan laivassa on arvioitu Wikipedian mukaan olleen yli 10 500 henkeä. Kapteeneita oli neljä ja heillä oli erimielisyyksiä. Pelastusveneitä oli liian vähän ja nekin jäässä.

Punalaivaston sukellusveneen S-13:n komentaja Alexander Marinesko oli nauttinut alkoholista ja naisista Turussa (jonka satamaa Neuvostoliitto oli saanut välirauhansopimuksessa 1944 oikeuden käyttää sodassa Saksaa vastaan). Marineskon oli saatava tehdyksi jotain suurta, joka estäisi rangaistuksen.

Antaessaan käskyn ampua torpedot Marinesko uskoi, että kyseessä oli sotilaslaiva. Mikään laivassa ei ilmaissut muuta.

Kyseessä on historian suurin merionnettomuus (Wikipedian mukaan viimeisen arvio on yli 9300). Ravunkäynnin mukaan uhrien määrästä on eri lähteissä vaihtelevia lukuja, koska aluksessa olevien ihmisten määrä ei tiedossa. Varmaa vain on, että menehtyneet olivat pääasiassa naisia ja lapsia, yli 1200 pelastunutta taas pääasiassa miehiä, joukossa kaikki neljä kapteenia.

Laivan uppoamisesta ei kerrottu Natsi-Saksan uutisissa mitään, mutta huhut haverista levisivät.

Kun puna-armeija pääsi Saksan alueelle, se valloitti mm. Nemmersdorffin. Kun Saksan armeija valtasi paikkakunnan takaisin, kävi ilmi, että puna-armeija oli tehnyt siellä hirmutöitä. Niistä kertominen osoittautui kuitenkin huonoksi propagandaksi. Se ei suinkaan lietsonut taistelutahtoa vaan pikemmin lamautti ihmisiä. Venäläisten halveksunta muuttui venäläisten peloksi.

Vaikenemisen ajasta eloonjääneiden kokoukseen

Sodan jälkeen natsien muistomerkit tuhottiin, myös Wilhelm Gustloffin hautamuistomerkki Schwerinissä, DDR:ssä, jossa Tulla asui. Siellä puna-armeija esitettiin sankarillisena vapauttajana. Siksi ei saanut julkisesti muistella myöskään Wilhelm Gustloff -laivan siviiliuhreja.

Vasta kun muuri oli murtunut, Tulla vei Wilhelm Gustloffin haudalle ruusuja 30.1.1990: ”Mut en mää Gustloffille niitä ruusuja. Se ny oli vaan yks natsi muitten tapettujen joukossa. Ei, sille laivalle mää ne kukkaset vein ja niille lapsraukoille jotka kuoli jääkylmään mereen, ja tasan kello kaksikymmentäkaksikahdeksantoista mää laskin ne valkoset ruusut. Ja multa pääsi poru, vaikka siittä on jo neljäkymmentäviis vuotta…”

Viiden vuoden kuluttua, kun laivan uppoamisesta oli 50 vuotta, oli mahdollisuus pitää eloonjääneiden kokous.

Heinrich Schön oli kirjoittanut laivan uppoamisesta perusteellisen kirjan, mutta se ei saavuttanut Tullan hyväksyntää: ”Kyllä pitäs olla enämpi henkilökohtainen ote. Tää ei tuu sydämestä!”

Heinrich Schön oli tavannut S-13:n pursimiehen Vladimir Kurotškinin, joka oli päällikön käskystä lähettänyt matkaan kolme laivaan osunutta torpedoa, ja ystävystynyt tämän kanssa. Tätä eivät henkiin jääneet hyväksyneet, vaan Schön leimattiin venäläismieliseksi:

”Heidän [= eloonjääneiden] mielestään sota ei ollutkaan vielä loppunut. Heille venäläiset olivat ryssiä, torpedot murha-aseita. Mutta Vladimir Kurotškinin kannalta katsoen nimetön, uppoava alus oli täynnä natseja, jotka olivat hyökänneet hänen isänmaahansa ja vetäytyessään noudattaneet poltetun maan taktiikkaa. Vasta Heinrich Schöniltä hän sai kuulla, että torpedojen osuttua alukseen yli neljätuhatta lasta hukkui tai jäätyi tai katosi laivan mukana syvyyksiin. Pursimies näki sitten lapsista painajaisia pitkään ja toistuvasti.”

Veritodistaja-blogin yksipuolisuus

Veritodistaja-blogi esiintyy objektiivisena historiantutkimuksena, mutta kertoja löytää siitä useita kohtia, jotka on jätetty pois: ”Miksi hän [= Konny] jätti mainit-sematta laivaan päässeet tuhat sukellusvenemiestä ja 370 laivaston aputyttöä, samaten kuin kiireesti asennettujen ilmatorjuntatykkien miehistön?”

Blogissa ei kerrota myöskään kroatialaisista vapaaehtoisista, riittämättömistä radiolaitteista eikä kymmenen pelastusveneen poistamisesta.

Kertoja kysyy: ”Miksi Konny valehteli? Miksi poika huijasi itseään ja muita? Miksi hän, joka yleensä oli niin pilkuntarkka yksityiskohdista ja tunsi laivan kohtalot KdF-ajoilta alkaen ja akselitunnelia ja pesulan takimmaista nurkkaa myöten, ei nyt halunnut myöntää, ettei Oxhöftin laiturissa maannut sen paremmin Punaisen Ristin kuljetusalus kuin pelkästään pakolaisilla lastattu iso rahtilaivakaan, vaan sotalaivaston alainen aseistettu matkustaja-alus, johon oli ahdettu ties minkälaista väkeä? Miksi hän kielsi sen, mistä oli jo vuosikaudet ollut mustaa valkoisella ja jota eivät edes taantumukselliset homekorvat enää kiistäneet? Aikoiko hän muuttaa koko jutun sotarikokseksi ja tehdä todellisia tapahtumia kaunistelemalla vaikutuksen Saksan ja maailman skineihin? Niinkö kiihkeästi hän halusi saada kaiken näyttämään puhtaalta uhrilta, ettei hänen kotisivuilleen päässyt edes siviilipäällikkö Pedersenin sotilasvastine, komentajakapteeni Zahn saksanpaimenkoirineen?”

Kertojan kysymykset ovat retorisia. Hänelle on selvää, että Konny valikoi ja peittelee tosiasioita, koska hänen tarkoituksenaan on ”luoda selvä ja yksiselitteinen viholliskuva”.

Vihapuhe johtaa veritekoon

Netissä Konny esiintyy nimellä Wilhelm, mikä viittaa selvästi Wilhelm Gustloffiin. Hänen kiistakumppanikseen ilmestyy juutalainen David. Heille kehittyy viha-rakkaus-suhde: ”Moikkaa vaan, senkin kloonattu natsisika!” ”Hyvät voinnit, jutsku!”

Kun nuorukaiset tapaavat, alku sujuu hyvin. Mutta kun David sylkee Wilhelm Gustloffin muistokiveä, Konny ampuu Davidin kuten Frankfurter ampui Wilhelm Gustloffin. Samalla tavoin kuin Frankfurter, Konny ilmoittautuu itse poliisille, tunnustaa tekonsa ja perustelee sitä: ”Ammuin koska olen saksalainen”.

Oikeudenkäynnissä käy ilmi, että Davidin oikea nimi on Wolfgang Stremplin eikä hän ole juutalainen vaan oli vain samastunut juutalaisuuteen luettuaan natsien hirmutöistä.

Tämän kuultuaan Konny sanoo: ”Ei se asiaa muuta. Vain minun oli pääteltävä, puhuiko ja toimiko tämä minun Davidina tuntemani henkilö juutalaisena.”

Kun Konnylta kysytään, onko koskaan tuntenut ainuttakaan juutalaista, hän vastaa: ”Ei se ollut relevanttia minun tekoni kannalta. Minä ammuin periaatteesta.”

Konny sanoo, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan sinänsä, mutta nämä ovat ”vierasta ainesta arjalaisten kansojen piirissä. Muuttakoot kaikki Israeliin, sinnehän ne kuuluvat.”

Isä Paul kommentoi: ”Oliko Konnysta ylipäätään vihaamaan? Moneen kertaan hän kielsi vihanneensa juutalaisia. Minä olisin taipuvainen puhumaan Konnyn rationalisoidusta vihasta. Hänen vihansa paloi säästöliekillä. Mutta pitkään. Se oli kiihkottomasti, suvuttomasti lisääntyvää vihaa.”

Hanna Muraja sanoo Grass-esseessään kirjailijan esittävän, että Konnyn kaltainen usko vääjäämättömään historialliseen prosessiin ”peittää näkyvistä yksilöiden kärsimyksen ja sen yhteiskunnalliset ehdot sekä sen, että historia rakentuu viime kädessä yksilöiden teoista ja tekemättä jättämisestä”.

Syypäänä isä vai isoäiti

Oikeudenkäynnissä Konnyn taustaa psykoanalysoidaan, jolloin syyksi tekoon pannaan Konnya isättömyys.

Kertoja puolustautuu mielessään: ”Lopulta syylliseksi havaittiin aina isä. Ja kuitenkin juuri Gabi Konnyn ainoana huoltajana päätti olla puuttumatta asiaan, kun hänen poikansa muutti Möllnistä Schweriniin, missä tämä sitten lopullisesti joutui äidin kynsiin.”

Samalla kertoja kuitenkin toivoo: ”Kunpa minä, isätön lapsi, en olisi milloinkaan tullut isäksi!”

Kertoja puolestaan syyttää äitiään, Konnyn isoäitiä Tullaa: ”Äiti, äiti on yksin syyllinen. Noita, kettupuuhka kaulallaan. Varsinainen virvaliekki [- – -] ”

”Äiti sen hänelle syötti. Siksi, äiti, ja myös siksi että synnytit minut laivan upotessa, minä vihaan sinua. Kohtauksittain vihaan sitäkin että selviydyin hengissä, sillä jos sinä silloin, äiti, kun käsky kuului ’pelastautukoon ken voi’, olisit tuhansien muiden tapaan loikannut yli laidan ja pelastusliiveistäsi huolimatta jähmettynyt jäisessä vedessä tai jos keula edellä uppoavan aluksen imu olisi temmannut sinut ja minun syntymättömyyteni meren syvyyksiin…”

Toisaalta kertoja tulkitsee: ”Vai saattaisiko olla mahdollista, ettei puolustusasianajaja ollutkaan väärässä, kun hän tulkitsi äidin aiheuttaman Wilhelm Gustloff -fiksaation isänkorvikkeen etsinnäksi? Hän muistutti, että Gustloffien avioliitto oli ollut lapseton. Paikkaansa etsivälle Konny Pokriefkelle oli siten ikään kuin tarjoutunut virtuaalinen aukko. Uusi teknologia, etenkin Internet, mahdollisti tämäntapaisen paon nuoruuden yksinäisyydestä.”

Konnyn esitelmän kieltäminen

Kertoja pohtii, miten Konnyyn vaikutti, että tältä kiellettiin koulussa esitelmän pitäminen Wilhelm Gustloff -laivasta.

Opettajien mukaan Konnyn esitelmissä oli ”runsaasti kansallissosialistista aate-sisältöä, joka tosin oli osattu tuoda esiin älykkään peitellyllä tavalla, esimerkiksi niin että oli korostettu ’luokatonta kansanyhteisöä’ ja ujutettu taitavasti mukaan vaatimus ’ideologiasta vapaan muistomerkkien suojelun’ aikaansaamisesta, mikä tarkoitti erityisesti entisen natsijohtajan Wilhelm Gustloffin eliminoitua hautakiveä”.

Entisestä Itä-Saksasta peräisin oleva opettaja perustelee kieltoa koulunsa antifasismilla, entisestä Länsi-Saksasta kotoisin oleva opettaja periaatteella ”vastusta ajoissa”.

Kertoja myöntää, ”että sekä Gabi että minä epäonnistuimme. Meidän kummankin olisi pitänyt tietää, mitä Möllnissä tapahtui. Kasvattajana ja opettajana, joskin toisessa koulussa, Gabi sai taatusti tiedon, että hänen poikaansa oli kielletty pitämästä esitelmää arkaluontoisesta aiheesta tekstin sisältämien ’erheellisten tendenssien’ takia, kuten sanonta kuului; mutta myöntää täytyy, että minunkin olisi pitänyt kiinnostua enemmän poikani asioista.”

Kertoja myöntää vielä toisenkin laiminlyönnin: hän olisi voinut sopia työmatkansa niin, että olisi voinut olla läsnä vanhempainilloissa, joissa olisi voinut kyseenalaista kiellon.

Gabi taas halusi olla solidaarinen opettajakollegoilleen ja oli muutenkin ”ruskeita” aatteita vastaan. Hänestä esitelmien kieltäminen oli oikein, koska Wilhelm G:ustloffin syntymäpäivä oli samalla Hitlerin valtaannousun vuosipäivä.

Kertojan synti

Ex-vaimo Gabi syyttää kertojaa: ”jos jollakulla niin sinulla on salaisia oikeistosympatioita, yhä vielä…”

Kertoja myöntää: ”Kylläkyllä! Tunnenhan minä omat syöverini. Tiedän, miten hikistä homma on pitää ne asiat vakan alla. Yritän olla kuin en olisikaan, en sitä eikä tätä. Esitän yleensä puolueetonta. Sillä jos saan toimeksiannon, tulipa se mistä vain, minä vain totean, miten asiat ovat, selostan vain, mutta periksi en anna…”

Teemaa ei käsitellä laajemmin, mutta ilmeisesti kertojan syntinä on liiallinen puolueettomuus, se ettei hän ole ottanut asioihin kantaa.

Ristiriitainen Tulla

Jenny-täti sanoo kertojan äidistä ja Konny isoäidistä Tullasta: ”Oikeastaan Tullaa voi ymmärtää vain, jos tajuaa, että hänestä olisi pitänyt tulla nunna, stigmatisoitunut tietenkin…” Stigmatisointi tarkoittaa Kristuksen haavojen ilmestymistä ihoon.

Jenny-täti selittää Konnyn tekoa: ”Paha siinä pyrkii ulos. Nuoruudenystäväni Tulla, sinun rakas äitisi, kyllä tietää mitä se tarkoittaa. Voi sentään, miten usein me saimme kärsiä hänen kiukunpuuskistaan.” Tulla oli ilmiantanut Jennyn ottoisän, joka vietiin Sutthofin keskitysleiriin.

Toisaalta Tulla oli nähnyt ”sota-aikanakin kaikkien sokeiksi tekeytyneiden uhallakin” luukasan ja sanonut sen ääneen.

Tulla on siis ristiriitainen hahmo. Kertojan mukaan ”varmaa ainakin on, että äiti on pitelemätön. Puoluekaaderinakaan häntä ei saatu pysymään aisoissa.”

Toimeksiantaja

Romaanin minäkertoja mainitsee myöhemmin, että hänet oli palkannut kirjoittamistehtävään henkilö, jota hän nimittää vuorotellen ukoksi, pomoksi ja toimeksiantajaksi. Tämä oli löytänyt hänet Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta eloonjääneiden luettelosta.

Toimeksiantaja ilmoittaa kerran kertojalle: ”Kaikkien niiden juonenkulkujen, jotka liittyvät kiinteästi tai höllästi Danzigin kaupunkiin tai sen ympäristöön, pitäisi oikeastaan olla hänen hommiaan”, mutta ”Paha kyllä, sen tarinan tutkiminen ei ollut häneltä sujunut.”

Toimeksiantajan julkaisuista mainitaan Koiranvuosia, Günter Grassin romaani, vaikka kirjailijaa ei mainita nimeltä.

Ravunkäynnin todellinen kirjoittaja on tietysti Günter Grass itse – kyseessä on Daniel Defoen Robinson Crusoesta alkaen kirjailijan ja lukijan välinen sopimus.

Kertoja sanoo, että hän kirjoittaa äidin pakottamana. Tulla on kuitenkin Günter Grassin henkilöhahmo: hän esiintyy jo romaanissa Kissa ja hiiri ja Koiranvuosia.

Kertojan mukaan ”Kyllähän se painaa ukkoa [= toimeksiantajaa]. Oikeastaan, hän sanoo, olisi ollut hänen sukupolvensa tehtävä kuvata Itä-Preussin pakolaisten kurjuutta: talvisäässä kohti länttä pyrkiviä pakolaissaattueita, kuolemaa lumituiskun keskellä, tien laidalla tai railoissa, kun Veikselinlahden jää pommituksista ja hevosvaunujen painosta alkoi pettää ja kun Heiligenbeilistä tuli silmänkantamattomien lumiaavojen yli yhä vain lisää väkeä, sillä venäläisten kostoa pelättiin…pako…valkoinen kuolema. Missään tapauksessa, hän sanoo, pakolaisten kärsimyksistä ei olisi saanut pysyä vaiti vain koska oma syyllisyys oli valtava ja koska katumus ja tehtyjen rikosten myöntäminen oli niinä vuosina ensi sijalla, eikä koko tätä välteltyä teemaa olisi saanut jättää pelkästään nurjamieliselle oikeistolle. Laiminlyönti oli suunnaton…”

Kerrontatapa: ei ajatuksia

Kertoja on saanut ”pomolta” määräyksen, että hän ei saa kuvaa henkilöiden ajatuksia koska niitä ei voi tietää, ei myöskään mitä kuolleet kokivat ja tunsivat laivan upotessa: ”Kieltotaulu oli voimassa alun alkaenkin. Hän kielsi minua ehdottomasti spekuloimasta Konnyn ajatuksilla, leikkimästä ajatusleikkejä sillä, mitä pojan mielessä liikkui, saati sitten kirjoittamasta julki, millaiset ajatukset poikani pääkopassa voisivat muotoutua sanoiksi ja siteerattaviksi lauseiksi.

Hän sanoi: ’Kukaan ei tiedä, mitä hän ajatteli ja ajattelee nyt. Otsan taakse ei mennä, ei hänen eikä muiden. Pääsy kielletty. Sananmetsästäjille ei-kenenkään maata. Turha kurkistella kallon alle. Eihän kukaan sitä paitsi kerro mitä ajattelee. Ja se joka yrittää, valehtelee ensimmäisessä lauseenpuolikkaassa. Lauseet, jotka alkavat näin: Sinä hetkenä hän ajatteli… tai: Hänen mielessään liikkui… ovat aina pelkkiä kainalosauvoja. Mikään ei ole yhtä tiiviisti kiinni kuin ihmisen pää. Tehokkainkaan kidutus ei tuota aukottomia tunnustuksia. Siksi emme tiedä, mitä Wolfgang Stremplin ajatteli hänen päättäessään ryhtyä esittämään juutalaisen Davidin roolia Internetissä, emme liioin, mitä hänen mielessään liikkui, kun hän Kurt Bürgerin retkeilymajan edessä seisoessaan näki, miten hänen ystävävihollisensa, joka netissä käytti nimeä Wilhelm, nyt todellisena Konny Pokriefkenä veti esiin pistoolin maiharinsa oikeanpuoleisesta taskusta ja ensimmäisen, vatsaan osuneen laukauksen jälkeen ampui vielä kolme laukausta hänen päähänsä ja sen kätkettyihin ajatuksiin. Me näemme vain sen minkä näemme. Pinta ei kerro kaikkea, mutta riittävästi kuitenkin. Ei siis ajatuksia, ei liioin jälkikäteen ajateltuja. Kun käytämme sanoja säästellen, pääsemme nopeammin loppuun.”

Kirjailijasta

Günter Grass syntyi 27.10.1927 Danzigin vapaakaupungissa (Saksa valtasi kaupungin 2. maailmansodan alussa, ja sodan jälkeen se liitettiin Puolaan nimellä Gdansk).

Kauppiasperheen isä oli saksalainen protestantti, äiti kašubialais-puolalainen katolinen. Grass pitikin itseään kašubialaisena. Hänet kasvatettiin katolilaiseksi ja hän toimi alttaripoikana.

Grass opiskeli lyseossa ja kuului Hitler-Jugendiin, jossa hän muistelmiensa Sipulia kuoriessa mukana imi itseensä siellä tarjottua sankariuskoa. Myös elokuvien viikkokatsaukset esittivät ”mustavalkoisia kaunisteltuja totuuksiaan, joihin minä uskoin hetkeäkään epäilemättä”.

Grass palveli työjoukoissa ja ilmoittautui 17-vuotiaana sukellusvenejoukkoihin päästäkseen pois kotoa, mutta laivasto hylkäsi ja joutui vuoden 1944 lopulla Waffen-SS:n Panssaridivisioonaan. Hän palveli helmikuusta 1945 huhtikuun 20. päivään 1945 jolloin haavoittui. Hän oli amerikkalaisten vankileirillä toukokuusta 1945 huhtikuuhun 1946.

Sodan jälkeen Grass työskenteli kaivoksessa. Hän opiskeli ensin kivenhakkaajaksi ja sitten kuvataitelijaksi Düsseldorfin taideakatemiassa ja Berliinin taidekorkea-koulussa. Fiktiota hän alkoi kirjoittaa 50-luvulla.

Grassin mukaan kyky epäillä kehittyi hänessä liian myöhään: vain sen voimin olisi voinut vastustaa natsismia ja vain sen pohjalta hän lopulta kehittyi taitelijaksi.
1956-60 hän työskenteli kuvataiteilijana ja kirjailijana Pariisissa.

Läpimurto oli 1959 romaani Peltirumpu, joka aloitti Danzigin trilogian.

Grass nostettiin heti esikoisromaaninsa ilmestyttyä oman sukupolvensa omaksitunnoksi: Hanna Murajan mukaan hänet ”nähtiin kansallisen syyllisyyden työstäjänä, jolla oli rohkeutta käsitellä sellaisia menneisyyden kipeitä asioita, jotka virallinen Saksa pyrki unohtamaan”.

Grass oli Ryhmä 47:n perustajia. Hän SDP:n aktiivinen kannattaja, Willy Brandtin puheenkirjoittaja ja toimi rauhanliikkeessä.

Grass sai 1999 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän kuoli 13.4.2015.

Saksalaiset ja syyllisyys

Hanna Muraja kirjoittaa, että Grass on pitänyt pikkuporvarillista elämää natsismin edellytyksenä: saksalaisten peruspahe oli sitoutuminen yleiseen, abstraktiin ideaan yksilöiden ja konkreettisen todellisuuden kustannuksella. Vertauskohteena on Hannah Arendtin kuvaus Adolf Eichmannista, joka oli valmis uhraamaan idealleen kaiken ja jokaisen antamatta valtaa tunteilleen, jos ne ristiriidassa idean kanssa.

Grass kirjoitti muistelmissaan Sipulia kuoriessa: ”Tylsistyttävä koulutus panssarimieheksi jatkui yli syksyn ja talven, eikä sinä aikana puhuttu sanaakaan niistä sotarikoksista, jotka myöhemmin paljastuivat, mutta tietämättömyyden voimalla en voi peitellä sitä tosiasiaa, että olin osa järjestelmää, joka oli suunnitellut, organisoinut ja toteuttanut miljoonien ihmisten tuhon. Ja vaikken syyllistynyt mihinkään rikollisiin toimiin, jäi mieltä aina näihin päiviin saakka painamaan jokin, mitä aivan liian sujuvasti nimitetään osavastuuksi. Sen kanssa joudun elämään vielä jäljellä olevat vuoteni.”

Grass tunsi syyllisyyttä, vaikka oli vasta teini-ikäinen eikä ollut ampunut ketään. Ilmeinen syy oli se, että vanhemmat saksalaiset kiistivät sodan jälkeen syyllisyyden ja halusivat vain unohtaa. Tai sitten he korostivat omia kärsimyksiään sodan loppuvaiheessa – pommituksia, karkotuksia, raiskauksia – unohtaen että ne olivat seurausta Saksan aloittamasta maailmansodasta, joka oli itärintamalla ollut tuhoamissotaa.

Tästä ”kyvyttömyydestä surra” johtui myös, että saksalaiset suuntasivat sodan jälkeen huomionsa jälleenrakennukseen, mistä seurauksena oli talousihme. Näin analysoivat psykoanalyysin pohjalta Alexander ja Margarete Mitscherlich, joiden teoriaa teki Suomessa tunnetuksi Anne Fried. 80-luvun alussa julkaisemassa kirjassa Fried katsoi, että toisin kuin saksalaiset, suomalaiset olivat onnistuneet käsittelemään sotatraumojaan kirjallisuuden avulla.

Keskustelu Saksassa alkoi vasta 60-luvulla uuden sukupolven myötä ja johti osaltaan terrorismiin.

Vasta 80-luvulla alettiin puhua Wehrmachtin osallistumisesta sotarikoksiin. Vuonna 1986-7 käytiin myös ns. Historikerstreit eli historiataistelu.

Vasta muurin murtumisen jälkeen 90-luvulla kumottiin vastarintaliikkeen jäsenten kuolemantuomiot. Sitä aiemmin useimmat tuomarit ym. jatkoivat virassaan.

Grassin kohdalla voi puhua sijaissyyllisyydestä, koska ne, joilla oli paljon suurempi syy tuntea syyllisyyttä, eivät sitä tunteneet tai ainakaan julkisesti tunnustaneet.

Muistaminen ja sukupolvien jännitteet

Hanna Murajan Grass-esseen mukaan yksipuolinen tapa käsitellä toista maailmansotaa on Grassin mukaan osasyy sukupolvien välisiin jännitteisiin: ”Kun lasten sukupolvi pani vanhempansa tilille natsirikoksista, vanhempien kokemasta kärsimyksestä tuli tabu.”

Seuraavilla sukupolvilla oli vaikea rakentaa identiteettiä syyllistäväksi kokemassaan kulttuurissa. Uusnatsismi-ilmiö ”liittyy tarpeeseen löytää menneisyydestä samastumisen kohteita ja yritykseen pitää – viholliskuvan voimalla – kiinni kansallisesta identiteetistä”.

Konnyn Veritodistaja-blogi on osoitus ilmiöstä, jota Jonathan Glover kutsuu tribalismin loukuksi: kun muistetaan vain oman ryhmän kärsimykset ja syyllistetään muut, luodaan ja vahvistetaan viholliskuvaa, joka voi väkivaltaan.

Romaanissa lopussa Konny tosin särkee Wilhelm Gustloff -laivan pienoismallin, mutta verkosta löytyy häntä ihaileva kotisivu. Kertoja toteaakin: ”Se ei lopu. Se ei koskaan lopu.”

Günter Grassin mukaan yksi syy monista ottaa Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen aiheeksi olikin ottaa se pois äärioikeistolta, joka väittää, että laivan tragedia oli sotarikos. Grassin mukaan se oli kauhea, mutta sodan seuraus, sodan kauhea seuraus.

Valitsemalla kertojaksi Paul Pokriefin Grass vielä Ravunkäyntiä-romaanissa piiloutui kirjallisen strategian taakse. Toisaalta kirjailija antaa Paulin selittää kirjan nimeä Ravunkäyntiä tavalla, joka voisi koskea myös häntä itseään: ”Kaikki, mitä kerron pyrkiessäni ravunkäyntiä koko ajan itsestäni poispäin, mitä kerron tässä ripissäni totuutta hipoen tai mitä paljastan kuin pakon ajamana, tapahtuu hänen arvionsa mukaan ’jälkikäteen ja huonon omantunnon takia’.

Vasta muistelmissaan 2006 Grass paljasti palvelunsa Waffen-SS:ssä vasta 2006. Hän joutui Saksassa arvostelun kohteeksi, ei ehkä niinkään itse asian kuin sen salaamisen takia. Kansakunnan omantuntona esiintynyt Grass ei ollut itsekään ollut rehellinen. Grass itse selitti, että hän pystyi käsittelemään asiaa vasta nyt.

”Mutta koska niin monet ovat pysyneet vaiti, on suuri kiusaus olla täysin piittaamatta omasta kelvottomuudesta ja puhua sen sijaan moraalin rintaäänellä yleisesti syyllisyydestään ja itsestään vain kolmannessa persoonassa: Hän oli, näki, teki, sanoi, hän pysyi vaiti…”

Hanna Murajan mukaan Günter Grassin ”teokset korostavat muistamisen ja tarinankerronnan välistä yhteyttä ja sitä, miten menneisyys välittyy meille kerrottuna, tarinoiden muodossa. Niissä pohditaan, miten muistilla on taipumus liittää tapahtumia yhteen ja työstää kokemuksia näin syntyneiden tarinoiden muodossa. Tarinat puolestaan ovat aina kiistettävissä ja kerrottavissa toisin.”

Siksi Grass toteaa muistelmissaan, että ”menneisyydestä – sekä omasta elämästä että historiasta laajemmin – on kerrottava aina uudelleen, ja tämä uudelleenkertomisen prosessi merkitsee aina myös eräänlaista tilintekoa ja itsetutkistelua: ’eletty elää muuttuu raakamuodostaan moneen kertaan korjatuksi tekstiksi, joka rauhoittuu vasta painettuna’ mutta vaatii vielä tällöinkin jatkuvaa uudelleenkirjoitusta.”

Kirjallisuutta

Arendt, Hannah: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Alkuteos: Eichmann in Jerusalem. Suom. Jouni Tilli ja Antero Holmila. Docen-do 2016.

Fried, Anne: Literatur und Politik in Finnland. Wechselwirkund zwischen Nachkriegsliteratur und Politik. Helmut Buske 1982. Schriften aus dem Finnland-Institut in Köln, Band 14.

Fried, Anne: Poliittinen psykoanalyysi Länsi-Saksasta. Helsingin Sanomat 21.1.1975.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2. p. Like 2003.

Mitscherlich, Alexander & Mitcherlich, Margarete: Die Unfähigkeit zu trauern. Grundlagen kollektiven Verhalten. R. Piper 1968.

Muraja, Hanna: Günter Grass ja syyllisyys kerronnan moottorina. – Kokoomateoksessa Muistijälkiä. Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja. Avain 2010. Cafe Voltaire.

Muita tietoja

Saksankielisen Wikipedian artikkelit: Wilhel Gustloff (Schiff) ja Historikerstreit

Ville Kaarnakari: Hakaristin leimaama ja Operaatio Para Bellum

Ville Kaarnakarin Hakaristin leimaamassa puolustetaan Natsi-Saksan ”uutta Eurooppaa” ja Operaatio Para Bellumissa maanpetos syksyllä 1944 esitetään isänmaallisuudeksi.

Hakaristin leimaamassa (2014) on kaksi aikaa, joita kuvataan vuorotellen.  Entiset kansainvälisen Waffen-SS-divisioona Wikingin sotilaat eri maista kokoontuvat heinäkuussa 1961 Suomeen sotatoverinsa Kairan hautajaisiin.

Hautajaisten jälkeen pidetyssä saunaillassa Klaus Runolinna muistelee ja kommentoi omia ja ystävänsä Heikki Kairan vaiheita Wiking-divisioonassa sekä kaksikon sodanjälkeisiä vaiheita 1944-5. Välillä kuvataan suoraan heidän vaiheitaan Waffen-SS-vapaaehtoisina siten, ettei tulevaisuus ole tiedossa. 

Kaarnakoski vs. Lauttamus

Hakaristin leimaama poikkeaa Niilo Lauttamuksen suomalaisia Waffen-SS-sotilaita kuvaavasta klassikosta Vieraan kypärän alla useissa kohdin.

Vieraan kypärän alla kuvaa suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten pataljoonaa. Siihen sijoitettiin ne suomalaiset, joilla ei ollut sotilaskoulutusta eikä sotakokemusta ja joita siksi koulutettiin ensin puoli vuotta.

Sen sijaan Hakaristin leimaama kuvaa kansainvälistä Wiking-divisioonaa, johon sijoitettiin sotilaskoulutuksen ja sotakokemusta saaneet suomalaiset vapaaehtoiset. Kun hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, divisioona joutui heti taisteluihin ja rintaman takaisiin tapahtumiin (Neuvostoliitolle vuodesta 1939 kuuluvassa) Puolan itäosassa ja Ukrainassa.

Toiseksi Lauttamus korostaa suomalaisten epäpoliittisuutta ja esittää näiden motiiviksi sotilaskoulutuksen saamisen ja seikkailunhalun.

Kaarnakarinkin henkilöt korostavat, etteivät he ole natseja. ”Divisioonan miehet” jopa vieroksuvat, kun tapaavat ”pataljoonan poikien” joukossa kansallissosialisteja.

Henkilöillä on kuitenkin selvä poliittinen motiivi: he väittävät puolustavansa ”Eurooppaa”.

Lisäksi suomalaisilla on erikoismotiivi: he haluavat kostaa talvisodan ja poistaa ”idän uhan”. Tarkemmin ei sanota, tarkoittaako tämä vain kommunismin vai myös Venäjän tuhoamista.

Runolinna näkee kaikenlaista julmuutta, joka aiheuttaa hänessä epämukavuutta. Hän kuitenkin hyväksyy, että nyt käydään erilaista sotaa kuin talvisodan Taipaleessa.

Mitä Saksan hallitsema ”uusi Eurooppa” todella tarkoittaa, sitä eivät henkilöt lainkaan pohdi sen enempää sodan aikana kuin vuonna 1961.

Natsi-Saksan sodanpäämäärä propagandassa ja todellisuudessa

Ville Kaarnakarilla on ollut huono onni sikäli, että hän on julkaissut Hakaristin leimaaman vaiheessa, jossa historiantutkijoiden käsitys hänen käsittelemistään asioista on muuttunut Suomessakin.

Vuosi ennen Hakaristin leimaamaa ilmestyi Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teos Tuntematon Lauri Törni (2013) samoin kuin Antero Holmilan artikkeli ”Soldaten wie andere auch” kokoomateoksessa Finland’s Holocaust (2013). Kaarnakari ei siis voi puolustautua tietämättömyydellä.

Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, että Natsi-Saksan propaganda halusi esittää sodan Neuvostoliittoa vastaan ”suurena, yhteiseurooppalaisena bolševisminvastaisena ristiretkenä”.  Jotta tämä olisi kuulostanut uskottavalta, Waffen-SS yritti värvätä mahdollisimman monia kansallisuuksia edustavia vapaaehtoisia.  

Totuus paljastui kuitenkin pian. Waffen-SS ei ollut tässä vaiheessa juurikaan halukas värväämään Neuvostoliiton kansallisuuksia, jotka propagandan mukaan piti vapauttaa.  

Usein muistetaan, että kun hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, saksalaisia tervehdittiin varsinkin vähemmistökansojen piirissä usein vapauttajina. Harvemmin kerrotaan, että totuus paljastui tässäkin pian. Natsi-Saksa ei luvannut vähemmistökansallisuuksille – ei edes aiemmin itsenäisille Baltian maille – riippumattomuutta eikä vapauttanut talonpojat kolhooseista.

Sen sijaan Natsi-Saksan sodanpäämäärä oli, kuten Pohjonen ja Silvennoinen pelkistävät, ei vain ”Neuvostoliiton tuhoaminen vaan myös sen Euroopan puoleisten alueiden valtaaminen Saksan tuleviksi siirtomaiksi ja sen väestön orjuuttaminen.”

Kaarnakari voi toki puolustaa kuvaustaan sillä, että hän kuvaa asioita niin kuin hänen henkilönsä sodan aikana ajattelivat. Olennaisen kertoo kuitenkin se, että Kaarnakari on valinnut juuri tällaiset henkilöt eikä ole luonut heille vastavoimaa. Päinvastoin hän esittää heidät sodan aikana sankareina.

 Samoin tekee myös kustantaja Tammi. Hakaristin leimaaman takakansiteksti  alkaa: ”Suomen sotilas, jonka sankaruus mitätöitiin.”

Jopa vuonna 1961 Kaarnakari antaa Waffen-SS-vapaaehtoisen tanskalaisen Peter Thalbergin sanoa: ”Me uskoimme parempaan Eurooppaan ja parempaan maailmaan. [- -] Me olimme silloin oikealla asialla, ei tämä nykyinen kommunismin leviäminen ole ainakaan minun mieleeni.”

Tämä siis sen jälkeen, kun oli tieto niin holokaustista ja muista Natsi-Saksan rikoksista kuin suunnitelmista tulevaisuuden varalle.

Lisäksi Peter Thalberg esittää tapahtumien järjestyksen nurinkurisesti: Natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon ei estänyt kommunismin leviämistä, vaan nimenomaan edesauttoi sitä.

Toki voidaan vedota skenaarioon, että Stalin olisi joka tapauksessa liittynyt sotaan vaiheessa, kun Natsi-Saksa ja länsivallat olisivat sotineet itsensä uuvuksiin. Silloinkin unohtuu, että edellytyksenä oli se, että Hitler solmi Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja hyökkäsi Puolaan aloittaen näin toisen maailmansodan. 

Sotarikosten puolustelua ja väistelyä

Koska Kaarnakari kuvaa Wiking-divisioonaa, hän joutuu myös kuvaamaan paria sen tiliin pantua epäilyttävää asiaa. Tässä hän turvautuu puolusteluun ja väistelyyn, jotka ovat erottaneet aiemmat suomalaiset tutkijat, myös Mauno Jokipiin Panttipataljoonan, aiheen kansainvälisestä tutkimuksesta.

Ensimmäinen tapaus koskee Lembergiä (Lvovia), jossa tapahtui juutalaisten joukkomurha.

 Hakaristin leimaamassa koko syy pannaan paikallisen väestön kontolle. Sen kerrotaan raivostuneen siitä, että venäläiset olivat ennen lähtöään toimeenpanneet joukkomurhia. Saksalaisten sotilaiden kuvataan seuranneen pogromia syrjästä ja jopa kauhistuneen sitä.

Todellisuudessa, kuten Antero Holmila on osoittanut, pogromi tosin alkoi paikallisten toimesta, mutta saksalaiset osallistuivat siihen aktiivisesti ja lietsoivat sitä.

Hakaristin leimaamassa suomalaiset sotilaat katselevat pogromia syrjästä.

Todellisuudessa ainakin kaksi suomalaista on kertonut toista.

Antero Holmilan mukaan Tor-Björn Weckström kertoi Valpon sodanjälkeisissä kuulusteluissa, että oli ollut 6-7 suomalaisen joukossa, jotka määrättiin ampunaan. He tottelivat käskyä, mutta Weckström väitti, että hän oli tähdännyt tahallaan syrjään.

Sakari Lappi-Seppälä kertoi teoksessaan Haudat Dnjeprin varrella, että hän oli ollut 5-7 suomalaisen joukossa, joita oli käsketty ampumaan. He olivat kuitenkin kieltäytyneet, jolloin heidät oli määrätty kokoamaan kelloja ja muta omaisuutta.

Holmila yhtyy Jokipiihin siinä, ettei ole varsinaisia todisteita suomalaisten osallistumisesta tappamiseen. Samalla Holmila uskoo, että Lappi-Seppälän kertomus kuvaa, miten muutkin suomalaiset tuollaisessa tilanteessa menettelivät: kieltäytyivät tappamisesta, mutta toimivat avustajina.

Partisaanijohtajien teloitus

Hakaristin varjossa väitetään, että puna-armeijan julmuus aiheutti saksalaisten vastareaktion. Todellisuudessa, kuten mm. Christian Streit on osoittanut, Hitler oli antanut ns. rikolliset käskyt jo ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon. Jo etukäteen päätettiin, ettei itärintamalla noudatettaisi mitään kansainvälisiä sodan sääntöjä.

Romaanissa mainitaan vain komissaarikäsky, mutta väitetään, ettei sitä toteutettu Wiking-divisioonassa.

Runolinna saa käskyn kehitellä vastatoimia partisaanien toimille Donetskin alueella. Päähuomio kiinnitetään siihen, että Runolinna onnistuu vangitsemaan paikalliset partisaanijohtajat ja joutuu tekemään kovan päätöksen kieltäytymällä vaihtamasta näitä partisaanien vangitsemiin SS-sotilaisiin.

Runolinna luovuttaa partisaanijohtajat eteenpäin ja esittää olevansa yllättynyt kuullessaan jälkeenpäin, että nämä on tapettu. Vain hyvin naiivi ihminen ei olisi ollut selvillä siitä, että näin tapahtuisi. Partisaaneja ei tunnustettu sotilaiksi eikä heillä siten ollut oikeutta päästä sotavangeiksi. Tätä oikeutta Natsi-Saksa ei tunnustanut monille muillekaan ryhmille, kuten myöhemmin osoitan.   

Näin voidaan esittää, ettei Runolinna ole osaltaan vastuussa siitä, mitä vangeille tapahtuu luovuttamisen jälkeen. 

Olennaisempaa on, että Kaarnakari esittää taistelun partisaaneja vastaan täysin sotilaallisena asiana. Todellisuudessa siviilejä tapettiin paljon enemmän kuin partisaaneja eikä vain siksi, että siviilien tuki oli partisaaneille välttämätön, tai moninkertaisena kostona partisaanien teoista. 

Kyse oli väestön systemaattisesta tuhoamisesta, joka liittyi holokaustiin, kuten Timothy Snyder on osoittanut teoksessaan Tappotanner: Natsi-Saksalle partisaani oli juutalainen ja juutalainen oli partisaani.

Kaiken kaikkiaan Kaarnakoski jatkaa ”sotilaita kuten muutkin”-linjaa ja esittää, että suomalaiset eivät itse tehneet sotarikoksia.

Näin Kaarnakari väistää kaksi olennaista asiaa tyystin. Ensinnäkin, jos Saksan armeija ei olisi vallannut laajoja alueita Puolasta ja Neuvostoliitosta, siellä ei olisi voitu panna toimeen sotarikoksia, holokaustista puhumattakaan.

Näin oli myös käytännössä. Kuten Pohjoinen ja Silvennoinen toteavat, armeija antoi SS-Einsatz-joukoille logistista ja muuta apua. 

Saksa kävi idässä tuhoamissota

Toiseksi Kaarnakari kuvaa Saksan käyvän idässä normaalia sotaa. Todellisuudessa, kuten mm. Christian Streit on osoittanut, Saksan sodankäynti idässä oli olennaisesti erilaista kuin lännessä. Idässä Saksa kävi tuhoamissotaa, johon osallistui myös Wehrmacht sekä suoraan että välillisesti.

Työnjako sotavankien kohdalla toimi seuraavasti:

Rodun lisäksi tietty ideologia, asema tai koulutus tiesi sotavangille varmaa kuolemaa. Rintamajoukot ampuivat heti komissaarit, joita ei tunnustettu sotilaiksi eikä siten myöskään sotavangeiksi vaan pidettiin ”rikollisina”, sekä samalla politrukit. Sotavankileireillä luovutettiin SS:lle tuhottaviksi  toisaalta ”rodullisesti ala-arvoiset”, juutalaisten lisäksi aasialaiset, toisaalta ”poliittisesti epäluotettavat”, kommunistit ja ”intellektuellit”, joiksi jonkinlaisen koulutuksen saaneet. 

Kommunistien ja ”intellektuellien” katsottiin muodostavan potentiaalisen johtoaineksen. Kun heidät oli poistettu, muut voitaisiin helposti alistaa.

Jäljelle jääneille tavallisille sotavangeille annettiin tarkoituksellisesti liian vähän ruokaa. Nälän heikentäminä he eivät kestäneet jalkamarssein tapahtuvia kuljetuksia. Samasta syystä he olivat menettäneet vastustuskykynsä tauteja vastaan. Lisäksi SS eliminoi heistäkin ”tuottamattomina” haavoittuneet ja sairaat.

Kaikkiaan 5, 734 miljoonasta neuvostoliittolaisia sotavangeista kuoli Streitin mukaan 57,8 prosenttia. 

Sodan jälkeen vainon kohteena?   

Hakaristin leimaamassa muiden maiden Waffen-SS-sotilaat valittavat vuonna 1961, että saivat sodan jälkeen omissa maissaan maanpetostuomion. Kuitenkin pitäisi olla ilmiselvää, että vieraan valtion, saati miehittäjän armeijassa palveleminen on maanpetos.

Suomen kohdallakin esitetään, että entisiä SS-miehiä vainottiin. Pohjonen ja Silvennoinen kiistävät, että SS -taustaiset olisi systemaattisesti puhdistettu siviiliviroista, poliisista ja armeijasta. 

Joka tapauksessa syrjintä ei koskenut yksityisiä työmarkkinoita. Hakaristin varjossa Runolinnalla on yritys, johon hän ottaa Kairan töihin.

Pohjosen ja Silvennoisen mukaan kansallissosialistit ja kansallismieliset käyttivät uskomusta vainosta ja syrjinnästä tekosyynä, jolla he ovat perustelleet ryhtymisen syksyllä 1944 maanpetokselliseen toimintaan.

Myös Runolinna ja Kaira osallistuvat Saksan operaatio Sonderkommendo Nordiin, mutta sen toimintaa ei kuvata.

Maanpetos väännetään isänmaallisuudeksi

Enemmän Saksan masinoimaa vastarintaliikettä käsitellään Operaatio Para Bellumissa (2013). Siinä Mannerheim-ristin ritari Torni soluttautuu mukaan vastarintaliikkeeseen. Mitä ilmeisemmin Torni tarkoittaa Lauri Törniä, joka näin pestään fiktiivisesti puhtaaksi todellisesta maanpetostuomiostaan.

Romaanissa Torni estää valvontakomission johtajan Ždanovin murhan, jolla olisi ollut kohtalokkaat seuraukset.

Tästä huolimatta vastarintaliike sinänsä esitetään ymmärtävässä ja positiivisessa valossa:

”Kokoukseen osallistuvat olivat aidosti huolissaan Suomen kohtalosta. Monet tuntuivat olevan sitä mieltä, että Saksa oli Suomelle ainoa turva ja takuu Neuvostoliittoa vastaan. Kyse ei ollut mistään poliittisista sympatioista. Paikalla olevat olivat suomalaisia isänmaanystäviä. Nyt oli vain keskityttävä siihen, mikä oli isänmaan kannalta oleellista.”

”- Taistelua jatketaan viimeiseen hengenvetoon, kuului eräs upseeri huudahtavan. – Suomi kuuluu läntisiin sivistysvaltioihin. Sitä ei voi jättää idän barbaarien kynsiin.”

”Tornista Fabritzen vaikutti mieheltä, joka ajoi pyyteettömästi Suomen etua. Puheissa vilahtelivat mielikuvat uudesta jääkäriliikkeestä, joka joutuisi huonoimmassa tilanteessa ase kädessä taas hankkimaan Suomelle itsenäisyyden.  Näissä kuvioissa Saksa oli taas se voima, jonka varaan laskettiin. Everstiluutnantti oli vanhan liiton miehiä, jonka käsitys nousukasmaisista natseista tuli väkisinkin näkyviin.”

”Torni oli jo aikaisemmin pannut merkille, että tässä salaliitossa oli mukana miehiä, joille isänmaa oli aidosti tärkeä. Hyvä että tällaisia miehiä oli liikkeellä!”

”- Fabritzenin touhuja kun arvioi, niin tavallaan minä ymmärrän niitä hyvin, Nihtilä sanoi. – Itse asiassahan meillä on sama päämäärä – pitää venäläiset poissa maasta. Joissakin olosuhteissa olisimme voineet tehdä jopa yhteistyötä.”

Vastarintaliikkeen jäsenten motiivit ovat siis Operaatio Para Bellumissa epäitsekkäät ja isänmaalliset. Mutta mitä isänmaallisuus heille tarkoittaa? Mitä he tarkoittavat ”Suomen edulla”? Ja miten he voivat olla ”vailla poliittisia sympatioita”, jos heille kuuluminen Suomen ”kuuluminen läntisiin sivistysvaltioihin” tarkoittaa liittoutumista kansanmurhaa parhaillaan toimeenpanevan Natsi-Saksan kanssa?

Mitä isänmaallisuus tarkoittaa?

Vastausta näihin kysymyksiin voi alkaa etsiä kohtauksesta, jossa vastarintaliikkeen jäsenet laulavat saksalaista SS:n marssia sanoilla ”Wir kämpfen für Mannerheim” (taistelemme Mannerheimin puolesta).

Kohtaus on korni ja läpeensä valheellinen. Natsi-Saksalle ja sen masinoimalle vastarintaliikkeelle Mannerheim oli tuossa vaiheessa maanpetturi. Olihan päätöksen suhteiden katkaisemisesta Saksaan ja välirauhansopimuksesta Neuvostoliiton kanssa tehnyt juuri marsalkka.

Kaarnakari yrittää kaikin keinoin salata sen, että vastarintaliikkeen puuhamiehet eivät olleet lojaaleja maan laeille, lailliselle hallitukselle eivätkä edes armeijan ylipäällikölle. Sen sijaan heidän toimintaansa ohjasi, kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, ”heidän itselleen omimansa korkeampi velvollisuus ainoina Suomen edun tosi vaalijoina. He eivät olleet lojaaleja Suomea vaan itse määrittelemäänsä Suomen ideaa kohtaan.”

Syksyllä 1944 oli selvää, että Saksa oli hävinnyt sodan, vaikka vastarintaliikkeen jäsenet uskottelivat itselleen toisin. Saksan tukeen tarttuminen oli siis äärimmäisen tyhmää, sillä onnistuessaan se olisi aiheuttanut sisällissodan, joka taas olisi todennäköisesti epäonnistunut ja johtanut Neuvostoliiton miehitykseen – siis juuri siihen, minkä vastarintaliike sanoi yrittävänsä estää.

Toisaalta, koska armeijaa oltiin kotiuttamassa, vallankaappaus olisi voinut johtaa suoraan Neuvostoliiton miehitykseen. Eli kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat: ”Syksyllä 1944 oli vielä kuviteltavissa, että vastarintatoiminta saattaisi olla se tekosyy, jonka Stalin ja Neuvostoliitto tarvitsivatkin miehittääkseen Suomen ilman länsiliittoutuneiden vakavia vastatoimia.”

Miksi vastarintaliike sitten otti riskin? Oliko julkilausuttu tavoite sittenkään todellinen?

Pohjoinen ja Silvennoinen lainaavat Aarne Runolinnan sanoja Seppo Heikkilälle tammikuussa 1945: ”vastarintaliike [on] etupäässä luonteeltaan bolshevisminvastainen, mutta tähtäsi siihen että silloin kun vastarintaliike kapinan avulla pääsisi valtaan, ei se tekisi sitä virhettä minkä se teki vapaussodan jälkeen, nim[ittäin] että pääsi kellarisankarit valtion johtoon, itse jäädessä sivuun, vaan että nyt ottaisi vastarintaliike myös jatkuvan vallan käsiinsä.”

Pohjosen ja Silvennoisen johtopäätös onkin, että neuvostomiehityksen vastustaminen oli vastarintaliikkeelle vain välikappale sen pyrkiessä todelliseen päämääräänsä. Se oli kansallissosialistien ja kansallismielisten vallankaappaus Suomessa.

Vastarintaliikkeen päämäärä siis nimenomaan oli ideologinen, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kaikki keinot olivat luvallisia: Suomen kansa ”tarvitsi poliittiseen heräämiseensä vain maistiaisia neuvostomiehityksen todellisuudesta ja ideologisesti valveutuneen kärkijoukon johtamaan kansan kapinaan.”

Tämä oli tietenkin toiveajattelua. Ilman ulkopuolisia tukijoita vastarintaliike ei onnistu, mutta tukea ollut saatavissa sen enempää Saksalta kuin länsivalloilta. Niinpä neuvostomiehitys oli jatkunut vuosikymmeniä kuten Baltian maissa.

Vastarintaliikkeen ideologian juuret ulottuivat ”vuoden 1918 valkoisen armeijan radikaaleimpiin voimiin. Vuonna 1918 taistelun hedelmät oli hukattu ja työkin jäänyt kesken”. Itsenäisestä Suomesta olikin tullut parlamentaarinen demokratia, jossa sosialidemokraateillakin oli mahdollisuus päästä eduskuntaa ja hallitukseen. Lapuanliike oli onnistunut saamaan porvarillista kannatusta vain kommunisteja vastaan, mutta epäonnistunut laajemmissa tavoitteissaan.  Syksyllä 1944 aktivistien ydinjoukko koki saaneensa ”vielä yhden mahdollisuuden toteuttaa utopiansa ilman aatteellisia kompromisseja.”

Kaikki tämä tarkoittaa, kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, ettei Suomen vastarintarintaliike edustanut laajasti isänmaallisia suomalaisia eikä se edes ollut yleisoikeistolainen liike. Tämä vie pohjan Kaarnakarin selitykseltä isänmaallisista motiiveista.

Isänmaallisuus olikin SS-vapaaehtoisten ja muiden radikaalien muistelmissa Pohjosen ja Silvennoisen mielestä peitetermi ideologiselle innostukselle.

Pohjonen ja Silvennoinen myöntävät, etteivät kaikki vastarintaliikkeen jäsenet olleet ideologisia sotureita. Mukaan liittyi myös turhautuneita ja toimintahakuisia, poliittisesti naiiveja nuoria miehiä, sellaisia kuin Lauri Törni.

”Tällaiselle pohjalle ei ollut rakennettavissa mitään massaliikettä, vaan vastarintaliikkeen oli jäätävä pienen joukon asiaksi. Sellaiseksi se myös jäi.” 

Suurimmalle osalle suomalaisista, myös oikeiston valtaosalle, isänmaallisuus tarkoitti sodan jälkeen juuri päinvastaista: lojaalisuutta maan hallitukselle, maan jälleenrakennusta ja kansalaisten elinolojen parantamista.

Saksan masinoimaa vastarintaliikettä on käsitellyt varsin koomisessa valossa Tapani Bagge värisarjansa neljännessä osassa Punainen varjo. Baggen päähenkilö, Valpon etsivä Väinö Mujunen suhtautuu epäluulolla Neuvostoliiton lisäksi myös Saksaan. 

Mikä oli Natsi-Saksan ja suomalaisten kansallisradikaalien todellinen motiivi luoda suomalainen Waffen-SS-osasto?

Tässä tullaan siihen, mikä oli aikoinaan ollut Natsi-Saksan ja suomalaisten värväreiden motiivi muodostaa suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten yksikkö.

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius kiistävät teoksessaan Suomalaiset fasistit perinteisen tulkinnan hankkeen epäpoliittisuudesta, jonka Mauno Jokipii sinetöi Panttipataljoonassa.

Ensinnäkin ”suomalaiset kansallismieliset radikaalit ymmärsivät hankkeen nimenomaan poliittiseksi projektiksi. Suomalaiseen pataljoonaan oli saatava ’kansallissosialistisesti ajattelevia vapaaehtoisia’.”  Koska värväys oli radikaalijärjestöjen käsissä, ne myös löysivät ja etsivät tällaisia miehiä.

Toiseksi ”SS-värväyksessä nojauduttiin alusta lähtien radikaalien tukeen, koska joko ei katsottu voitavan olla ilman, tai uskottu riittävää määrää vapaaehtoisia muuten löytyvän.” Väite vapaaehtoisten tiukasta karsinnasta aatteellisin perustein on sodanjälkeistä legendaa. 

Pohjonen ja Silvennoinen myöntävät, että ”suomalaisten SS-vapaaehtoisten pääjoukko tuskin oli erityisen valveutuneita kansallissosialisteja” lähtiessään Saksaan. Olennaista kuitenkin oli, että kaikista oli tarkoitus sellaisia tulla.

”SS teki parhaansa tehdäkseen vapaaehtoisista poliittisia kansallissosialisteja ja kansallissosialistisen hallinnon tukipylväitä. Se kaavaili joka tapauksessa vapaaehtoisten myöhempää poliittista hyödyntämistä kansallissosialismille ja Saksalle myötämielisinä, lojaaleina ryhminä kotimaassaan.”

Koska historia kulki toisin kuin otaksuttiin, Saksa ei pystynyt suunnitelmaa toteuttamaan. Sodan jälkeen se oli viisasta unohtaa.  

Operaatio-sarja

Lopuksi muutama sana Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjasta. Se edustaa Suomessa aivan omaa genreään, jota Kaarnakari kutsuu sotathrilleriksi.  Kirjojen tapahtumat on sijoitettu todellisten tapahtumien lomaan niin tarkasti, että monilla lukijalla lienee vaikeuksia erottaa tapahtuneen ja mahdollisesti tapahtuneen raja.

Kaarnakari kutsuu kirjojaan kontrafaktuaalisiksi, millä tarkoitetaan historian jossittelua. Oikeampi nimitys olisi ”historiallinen X-files”. Romaanien lopussa väitetään aina, että kyseessä ovat tositapahtumat, jonka dokumentit aikanaan tuhottiin ja joiden silminnäkijät vannotettiin olemaan vaiti. 

Kaarnakarin heikkous on henkilökuvaus. Positiiviset henkilöt ovat samasta puusta veistettyjä: reippaita, rohkeita ja sisukkaita. Heitä ei erota toisistaan, eikä yksikään jää mieleen.

Kaarnakarin vahvuus taas on ensimmäisissä teoksissa Operaatio Übung -42 (2010) ja Operaatio Chevalier (2011) juoni. Jännitys luodaan klassisin keinoin kuten aikataulun avulla. Esimerkiksi lukija tietää, että jotain aiotaan tehdä tietyssä paikassa tiettyyn aikaan mennessä, ja osa henkilöistä pyrkii estämään sen.

Toinen, heikompi tapa on, että Kaarnakari kuvaa kohtauksen, jossa henkilöt saavat tietää jotain tai päättävät jotain, mutta tieto tai päätös salataan lukijalta.

Jostain syystä Kaarnakari ei Operaatio Para Bellumissa ja Operaatio Vernassa (2015) enää huipenna tapahtumia kliimaksiin vaan käyttää deus ex machinaa: ulkopuolinen auttaja ratkaisee lopputuloksen. Sodan jälkeisiä kaukopartioita kuvaavassa Operaatio Polarissa (2016) jännitystä ei enää ole.

Operaatio-sarjan poliittiset sympatiat ovat selvät: bolševikit ovat ovelia ja kavalia ja aina suunnittelemassa Suomen tuhoa.

Toki Kimmo Rentolan teoksesta Stalin ja Suomen kohtalo voi saada saman käsityksen. Olennainen ero on, että Rentolan mukaan Stalinin tavoite Suomen suhteen vaihteli tilanteen mukaan. Suomi oli vain sivuosassa ja suhtautuminen siihen riippui poliittisesta kokonaiskuviosta. 

Täysin pöllöltä vaikuttaa, että suunnitelma on Operaatio Finljandijassa (2012) pantu paperille – itsestään selvyyksille ei yleensä näin tehdä. Eikä tuota paperia edes ole lukittu Stalinin kassakaappiin vaan sitä kuljetaan Itä-Karjalan metsissä, jossa suomalaiset siihen sattumalta törmäävät.

Kaarnakarin kirjoissa korostuu suomalaisten ja saksalaisten tiedustelumiesten aseveljeys. Sitä väitetään epäideologiseksi, mutta edellä käsiteltyjen kirjojen valossa tätä on syytä epäillä.

Kaarnakarin suomalaiset tiedustelumiehet ovat uskomattoman naiiveja uskoessaan sinisilmäisesti, että saksalaiset virkaveljet auttavat pyyteettömästi Suomea. Tämä usko ei horju edes Operaatio Para Bellumissa, kun Suomen johto pyrkii irtautumaan sodasta. Koska Saksalla on intressi estää se, jo terve järki sanoo, että saksalaiset pyrkivät syöttämään suomalaisille väärää tietoa.

Lisäksi kaikkia Kaarnakarin kirjoja leimaa konspiratiivisuus eikä vain teoissa. Operaatio Para Bellumissa henkilöt tekevät Suomen kohtalon koskevia ratkaisevia poliittisia ja sotilaallisia ratkaisuja, vaikka heillä ei ole tähän mitään valtuutusta sen enempää poliittiselta kuin sotilaalliselta johdolta. Välirauhaa käsittelevässä Operaatio Vernassa (2015) käskyn toiminnasta antaa sentään Mannerheim.

Salaliittolaisuuden ja sotilaiden korostus tarkoittaa myös, että muiden tekijöiden merkitys nollataan täysin vuoden 1944-5 ulkopoliittisissa ratkaisuissa. Suomen pelastuminen neuvostomiehitykseltä on vain sotilaiden ja tiedustelumiesten ansio. 

Käsittämätöntä on, miksi Neuvostoliitto Operaatio Para Bellumissa olisi syksyllä 1944 uhrannut resurssejaan miehittääkseen Suomen, kun se tarvitsi joukkonsa sotatoimiin Saksaa vastaan.

Pohjonen ja Silvennoinen vertaavat suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten muistelmia saksalaisen syöksypommittaja-ässän Hans-Ulrich Rudelin muistelmiin Trotzdem: ”kertomus Saksan osuudesta toisessa maailmansodassa pelkistyy yksiulotteiseksi taisteluksi isänmaan puolesta Neuvostoliittoa vastaan. Sota Puolan ja länsiliittoutuneiden kanssa, miehitettyjen maiden sotarikoksista ja holokaustista puhumattakaan, jäivät syrjään. Rudelin punoman tarinan ytimessä on yksin kamppailu kommunismia vastaan; liian myöhään Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnistavat kansallissosialistisessa Saksassa luonnollisen liittolaisensa. Se, että suomalaisten radikaalien oma kertomus näin tarkasti vastaa Saksaa kansallissosialistien omaksumaa, kertoo niiden yhteisestä ideologisesta pohjasta.”

Samanlainen punainen lanka on Kaarnakarin kirjoissa.

Operaatio Para Bellumin lopussa amerikkalaiset tajuavat jo syksyllä 1944 varoa Neuvostoliittoa ja auttavat Suomea. Hymyilyttävää kansallista itsekeskeisyyttä osoittaa usko, että USA olisi sodan olleessa vielä kesken vaarantanut liittolaisuuden Neuvostoliiton kanssa pikkuvaltio Suomen takia, kun se ei tehnyt sitä Puolankaan takia.

Äärioikeistolaista ideologiaa isänmaallisuuden varjolla

Seikkailujuonen alla Kaarnakarin kirjoissa on selvä poliittinen sanoma. Niissä markkinoidaan äärioikeistolaista aatemaailmaa, joka on sukua fasismille ellei jo ole sitä.  Se tehdään salakavalasti isänmaallisuuden varjolla. 

Aiemmin samasta aiheesta

Suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia olen blogissa käsitellyt seuraavia teoksia käsittelevissä artikkeleissa: Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, Jenni Linturin Isänmaan tähden ja Sakari Lappi-Seppälän Haudat Dnjeprin varrella.

Olen kirjoittanut blogiin myös Tapani Baggen värisarjasta.

Kirjallisuutta

Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena 2010.

Holmila, Antero: ”Soldaten wie andere auch”: Finnish Waffen-SS-Volunteers and Finland’s Historical Imagination. – Kokoomateoksessa Finland’s Holocaust. Silences in History. Ed. by Simo Muir and Hana Worthen. Palgrave Macmillan 2013.

Jokipii. Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana. SKS 2002.

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Weilin+Göös 1968.

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnieprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa osakseyhiö 1945.

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Rentola, Kimmo: Stalin ja Suomen kohtalo. Otava 2016. 

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko & Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY 2016.

Snyder, Timothy: Tappotanner. Europpa Hitlerin ja Stalinin välissä. Alkuteos: Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin. Suom. Seppo Hyrkäs. Siltala 2014.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Alkuteos: Waffen-SS: Hitler’s elite guard at war, in 1939-1945. Suom. Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Die Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangener 1941-1945. Studien für Zetgeschichte, Band 13. Hrsg. von Institut für Zeitgeschichte. Eichstätt 1978.

Lisäys 18.10.2017:

André Swanström osoittaa uudessa tutkimuksessaan, että Mauno Jokipii väärensi tahallaan tiedot suomalaisten Waffen-SS-miesten puoluekannoista ja osallistumisesta holokaustiin:

https://www.teologia.fi/artikkelit/1418-uskonto-nationalismi-ja-fasismi-ss-pastori-ensio-pihkalan-sotapaeivaekirjassa

http://www.skhs.fi/suomalaiset-ss-miehet-politiikka-ja-uskonto/

https://www.hbl.fi/artikel/finska-ss-mannens-barbari-avslojas-i-brev-och-dagbocker/

Lisäys 4.8.2019:

Arvosteluni Myytti murtuu André Swantsrömin teoksesta Hakaristin ritarit julkaistiin Kanavassa 8/2018.

Agricola-verkossa on tietopaketti André Swantsrömin teoksen Hakaristin ritarit ja Lars Westerlundin Kansallisarkistolle tekemän selvityksen The Finnish SS Volunteers and Atrocities 1941-1943 uutisoinnista, arvosteluista ja muista puheenvuoroista.

Suomalaiset SS-miehet

Sakari Lappi-Seppälä: Haudat Dnjeprin varrella

Suomessa Waffen-SS-sotilaisiin on suhtauduttu eri tavalla kuin muissa Euroopan maissa, ”sotilaina kuten muutkin”. Siksi on kiinnostavaa verrata Niilo Lauttamuksen romaanien kuvausta suomalaisista Waffen-SS-sotilaista Sakari Lappi-Seppälän varhaisiin muistelmiin Haudat Dneprin varrella. 

Esitellessään Niilo Lauttamuksen kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita Martti Sinerma lainaa Erno Paasilinnan kritiikkiä vuodelta 1962. Paasilinna kuvaa Niilo Lauttamuksen kertomatyyliä rennoksi, ripeäksi, sumeilemattomaksi. ”Lauttamus ei haikaile, hän kuvaa huolettomasti kuin kulkumies kävelee: sanotaan kaikki, mitä nähdään, mutta ei katsota kaikkea, mitä nähdään”.

Tulkitsen Paasilinnan tarkoittavan, että Lauttamus kuvaa rehellisesti sitä, mitä on nähnyt, mutta hän ei ole katsonut kaikkea, mitä on nähnyt tai mikä on ollut nähtävissä –  ehkä siksi ettei ole tajunnut näkemänsä merkitystä.

Lauttamuksen ja Lappi-Seppälän erilaiset kokemukset

Sakari Lappi-Seppälän teos Haudat Dnjeprin varrella ilmestyi heti sodan jälkeen 1945. Teosta voi kutsua toisinajattelijan paljastuskirjaksi: Lappi-Seppälä oli sodan aikana kertonut asioista tuttavilleen Suomessa, mutta häntä ei ollut uskottu. Sodan jälkeen, kun oli mahdollista puhua julkisesti Saksan sotarikoksista, hän yritti uudelleen.

Lappi-Seppälän teoksen alaostikko on ”SS-miehen päiväkirjan lehtiä”. Kuvaus onkin niin yksityiskohtaista ja elävää, että sen täytyy perustua aikoinaan tehtyihin merkintöihin. Niitä on kuitenkin työstetty, eikä päivämääriäkään ole.

Lappi-Seppälä oli Saksaan lähtiessään 21-vuotias, kun Lauttamus oli vasta 17. Tuossa vaiheessa neljän vuoden ikäero merkitsee suurta eroa kokemuksessa ja talvisodan jälkeen se tarkoitti jopa kuulumista eri sukupolviin. Molemmista syistä tarkkailukyky ja kriittisyys olivat erilaiset.

Toinen teoksiin heijastunut asia oli se, että Lauttamus ja Lappi-Seppälä palvelivat eri yksiköissä, joiden koostumus ja vaiheet olivat osittain erilaiset.

Lauttamus kuului niihin 800 mieheen, joille annettiin ensin puoli vuotta sotilaskoulutusta ja joista muodostettiin oma SS-pataljoona. Sen päällystö oli saksalainen. Nämä ns. pataljoonan pojat taistelivat joulukuusta 1941 alkaen Ukrainassa. Tuolloin pataljoona alistettiin Waffen-SS-divisioona Wikingille. Kesästä 1942 alkaen taisteltiin Kaukasiassa.

Lappi-Seppälä taas kuului niihin 400 mieheen, jotka olivat taistelleet talvisodassa ja jotka siksi sijoitettiin suoraan kansainväliseen Wiking-divisioonaan. Nämä ns. divisioonan miehet osallistuivat kesästä 1941 alkaen sotatoimiin Itä-Puolassa ja Ukrainassa. Lappi-Seppälä haavoittui marraskuun lopulla 1941 ja vietti sen jälkeen pitkiä aikoja sairaalassa.

Lappi-Seppälä ei siis ollut enää rintamalla siinä vaiheessa, kun Lauttamuksen sota vasta alkoi.

Kuvaustapa

Lauttamus kuvaa tapahtumia monesta näkökulmasta: suomalaisten sotilaiden ja joskus saksalaisten esimiesten. Jälkimmäisissä on sekä hyviä että pahoja.

Kuvauksen kohteena on myös muiden ryhmien edustajia. He eivät kuitenkaan teoksessa Vieraan kypärän alla saa suunvuoroa. Myöhemmissä romaaneissa on joitakin poikkeuksia mutta ne ovat lyhyitä.

Lappi-Seppälän kuvaus on minämuodossa. Sen sijaan kuvauksen kohteita on useampia: suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden lisäksi kuvataan hollantilaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia, saksalaisia sairaanhoitajia, puolalaisia ja juutalaisia sekä ohimennen norjalaisia ja virolaisia siviilejä. Monet heistä myös kertovat tarinansa.

Suomalaisten ja muiden kuvaus

Lauttamus kuvaa suomalaiset sotilaat rohkeiksi. Tosin Kuolemanleirin kautta alkaa pakokauhulla ja paolla, mutta se kuvaa kansainvälistä joukko-osastoa.

Lappi-Seppälä ei kuvaa ollenkaan suomalaisten rohkeutta, sen sijaan hänellä on pakokauhun kuvaus.

Lauttamuksen suomalaisia sotilaita kannattelee kansallisylpeys, joka aiheuttaa halun näyttää saksalaisille, huumori ja yleinen toverihenki.

Solidaarisuus koskee kuitenkin lähinnä omaa joukkoa. Sodan uhreja kohtaan tunnetaan satunnaista sääliä, mutta he ovat silloinkin selvästi ”toisia”.

Lappi-Seppälä tuntee omassa yksikössään toveruutta vain parin samanmielisen kanssa. Sen sijaan hän katsoo muita kansanryhmiä siitä näkökulmasta, että kaikki ovat samanlaisia ihmisiä, ja tuntee myötätuntoa sorrettuja kohtaan.

Seksi

Lauttamus on parin nuoren päähenkilönsä kohdalla suorastaan romanttinen. Vaikka suhde alkaa teoksessa Vieraan kypärän alla satunnaisesta seksistä, se johtaa rakkauteen ja kihlaukseen. Teoksessa ei mainita mitään siitä, että Saksan kansalaisten oli vaikea saada lupaa ei-arjalaisten kanssa, joiksi suomalaiset laskettiin. Myös teoksessa Kuolemanleirin kautta on rakkaus- ja seksisuhde, joka johtaa avioliittoon.

Toki Lauttamus kuvaa myös satunnaisia suhteita ja Haavoittuneissa leijonissa bordellia.

Lappi-Seppälän kirjasta puuttuu kokonaan rakkaus ja romantiikka.  Sen sijaan hän kuvaa bordelleja, joihin miehitettyjen maiden naisia on pakotettu, sekä saksalaisten SS-miesten homoseksuaalisia suhteita.

Se, että homosuhteet olivat yleisesti tiedossa, tuntuu vähän epäuskottavalta. Kyseessähän oli rikos, josta passitettiin keskitysleiriin. Tosin voi olla, että esimiehet sota-aikana katsoivat asiaa läpi sormien. Hyvistä sotilaista ei kannattanut luopua.

Sitä paitsi kansallissosialismissa oli homoseksuaalinen juonne. Asiasta on kirjoittanut Heikki Länsitalo artikkelissaan Ernst Jüngeristä.

Suomalaiset ja politiikka

Lauttamus ei kuvaa ollenkaan politiikkaa. Suomalaiset ovat hänelle yhtä porukkaa.

Lappi-Seppälä kuvaa runsaasti politiikkaa ja nimenomaan ristiriitoja suomalaisten keskuudessa. Erityisesti hän kohdistaa kritiikin niihin, joita hän pitää natsimielisinä ja/tai jotka haluavat Saksan tuella saada hyvän aseman Suomessa ja siksi ilmiantavat suomalaisia saksalaisille.

Nimeltä Lappi-Seppälä mainitsee Berliinin yhteystoimiston Unto Bomanin (myöhemmin Unto Parvilahti). Parvilahti on kuvannut pataljoonan vaiheita muistelmissaan Terekille ja takaisin. Parvilahti kuului ns. Leinon vankeihin, jotka luovutettiin Neuvostoliitolle. Vankeus- ja leirivaiheistaan hän kirjoitti muistelmat Berijan tarhat.

Suomalaisten Gulag-kokemusten asiantuntijan Erkki Vettenniemi kertoo, että Parvilahden on epäilty palvelleen niin Neuvostoliiton, Suomen kuin Saksan tiedustelupalveluja.

Sotarikokset ja holokausti

Lauttamus kuvaa yksittäisiä sotarikoksia, mutta ei tee niistä johtopäätöksiä. Toki tämä olisi vaikeaa, koska romaanissa pitää pysyä henkilöiden tasolla.

Lappi-Seppälä kuvaa sotarikoksia jo Puolan kohdalla 1941 ja ennen kaikkea sitä, että ne ovat olennainen osa kansallissosialististista järjestelmää.

Sodan alussa Lappi-Seppälä todistaa juutalaisten joukkomurhaa Tarnapolissa Puolassa. Suomalaiset kieltäytyvät ampumasta mutta keräävät juutalaisten kellot ja muut arvoesineet.

Antero Holmilan ja Oula Silvennoisen mukaan Thor-Björn Weckström kertoi Valpon kuulustelussa 1947, että hänen monikansallinen ryhmänsä oli teloittanut viisi juutalaista, mutta hän oli itse ampunut ohi, koska ei hyväksynyt toimintaa. Kyseessä olivat siis divisioonan miehet.

Mauno Jokipii korostaa, ettei oli todisteita, että suomalaiset olisivat osallistuneet surmaamiseen.

Sen sijaan Antero Holmila painottaa, että vastuukysymys oli paljon laajempi: sekä Waffen-SS että Wehrmacht antoivat Einsatz-joukoille logistista ja muuta apua.

Myös Juha Pohjola ja Oula Silvennoinen korostavat Lauri Törnin elämäkerrassaan Omer Bartevia lainaten, että Saksan armeijan sodankäynti poikkesi muista armeijoista: se oli pääväline valloitus- ja kansanmurhapolitiikan toteuttamisessa.

Tähän voi vielä lisätä, että eihän holokausti olisi ollut mahdollinen ilman muiden maiden, ennen kaikkea Puolan ja Neuvostoliiton länsiosien valloitusta. Siten se, oliko joku sotilas tai jokin yksikkö tehnyt sotarikoksia, sivuuttaa pääasian.

”Sotilaita kuten muut”?

Kaiken kaikkiaan Lauttamus edustaa linjaa, että suomalaiset Waffen-SS-sotilaat olivat aivan samanlaisia sotilaita kuin ne suomalaiset, jotka taistelivat jatkosodan rintamalla. Tämä Suomessa perinteinen tapa kuvata suomalaiset Waffen-SS-sotilaita sai sinettinsä Mauno Jokipiin teoksessa Panttipataljoona.

Lappi-Seppälä taas ennakoi Saksassa 80-luvulla tapahtunutta muutosta historiantutkimuksessa: Natsi-Saksan sotarikoksia ei panna vain Hitlerin, natsien ja SS-Einsatzkommandojen tiliin, vaan myönnetään, että niihin osallistui myös armeija, ei vain Waffen-SS-joukot vaan myös Wehrmacht.

Suomessa ensimmäisiä merkkejä muutoksesta ovat olleet Antero Holmilan sekä Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen tutkimukset, joissa suomalaisia käsitellään aivan samoin kuin muidenkin maiden Waffen-SS-vapaaehtoisia osana Saksan tuhoamissotaa itärintamalla.

Tämä ei tarkoita sitä, että tuomittaisiin yksityiset sotilaat, joilla lähtiessään oli varsin hatarat tiedot, vaan että asia historiantutkimuksen normaaliin tapaan esitetään suuremmassa yhteydessä.

Sakari Lappi-Seppälä

Sakari Lappi-Seppälä syntyi 1920 Vaasassa. Hän osallistui talvisotaan ja lähti keväällä 1941 Saksaan Waffen-SS-sotilaaksi. Hän kuului kansainväliseen Wiking-divisioonaan, joka taisteli kesästä 1941 lähtien Puolassa ja Ukrainassa. Lappi-Seppälä haavoittui marraskuun lopussa 1941 ja vietti pitkän aikaa sairaalassa.

Lappi-Seppälä joutui lähtemään Sakasta vuoden 1942 lopussa: syystä on eri tulkintoja. Wikipedia puhuu vakoiluepäilyksistä, Lappi-Seppälän mielestä häntä itseään urkittiin.

Sodan jälkeen Lappi-Seppälä toimi tiedottajana ja julkaisi aiheesta kirjoja.

Niilo Lauttamus

Olen käsitellyt blogissa laajemmin Lauttamuksen esikoisromaania Vieraan kypärän alla ja artikkelin lopussa lyhyesti Lauttamuksen romaaneja Rautasaappaat, Haavoittuneet leijonat, Viikinkidivisioona, Kuolemanleirin kautta ja Rangaistuskomppania. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Kirjallisuutta

Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena 2010.

Holmila, Antero: ”Soldaten wie andere auch”: Finnish Waffen-SS-Volunteers and Finland’s Historical Imagination. – Kokoomateoksessa Finland’s Holocaust. Silences in History. Ed. by Simo Muir and Hana Worthen. Palgrave Macmillan 2013.

Jalonen, Jussi: Siniristi ja pääkallojoukot. [Blogipostaus TV-sarjan Hitlerin kätyrit Suomea koskevasta osuudesta]. http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/89431-siniristi-ja-paakallojoukot

Jokipii. Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana SKS 2002.

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Weilin+Göös 1968.

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnjeprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa kustannus 1945.

Länsitalo, Heikki: Ernst Jüngerin homoeroottinen fasismi. – Kokoomateoksessa Pervot pidot. Homo, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen. Toim. Lasse Kärki ja Katri Ilmonen. Like 2006.

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Alkuteos: Waffen-SS: Hitler’s elite guard at war, in 1939-1945. Suom. Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Veljesapu-perinneyhdistys ry: http://www.veljesapu.fi/

Erkki Vettenniemi: Jälkipuhe. Teoksessa Unto Palvilahti: Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954. 2. p. Otava 2004.