Sally Salminen: Hiekalle rakennettu

Sally Salmisen Hiekalle rakennettu tarjoaa poikkeuksellisen näkökulman talvisotaan, kun päähenkilö pakenee Ruotsiin.

Sally Salminen julkaisi romaaninsa På lösen sand syksyllä 1941, puolitoista vuotta talvisodan jälkeen. Teos ilmestyi vielä samana vuonna suomeksi nimellä Hiekalle rakennettu.

Koska todellisiin tapahtumiin oli niin lyhyt ajallinen välimatka, romaani ymmärrettiin kirjailijan mielestä väärin. Tähän palaan artikkelin loppupuolella.

Talvisotaan romaanissa päästään vasta ihan lopussa. Enimmäkseen teos kertoo vapaakirkon saarnaajan Edgar Lindin henkisestä kehityksestä 30-luvulla.

Saarnaajan motiivina kunnianhimo

Sörbyn pikkukaupungissa on pieni vapaakirkkoseurakunta, jonka kokoukseen on tulossa kuuluisa saarnaaja Rolf Randers, joka on paikallisen kansakoulunopettajan poika. Siksi kuulemaan tulee silkasta uteliaisuudesta paljon ihmisiä, myös silmäntekijöitä.

Yksi kuulijoista on keskiluokkaisen Lindin perheen aikuinen poika Edgar. Vanhemmilla on ollut häntä kuten muitakin lapsiaan varten valmiit suunnitelmat: Edgarin olisi pitänyt ryhtyä maanviljelijäksi. Edgar on kieltäytynyt vanhempiensa suunnitelmasta työstä ja elämästä, mutta ei ole keksinyt mitään muutakaan työtä, millä elättää itseään – tai oikeammin keinoa joka vastaisi hänen kunnianhimoaan.

Mielessään Edgar on näet aina kilpaillut Rolfin kanssa: ”niin suuri oli Edgarin usko itseensä ja niin huomionarvoista se, mitä hän pyysi elämältä, että mies jonka kykyä hän piti suurimpana, oli hänelle kiihottavana ja kilpailevana esikuvana.”

Edgar on kastettu, käynyt lapsena pyhäkoulussa ja käynyt murrosiässä rippikoulun. Aikuisena hän käy ”muiden ’kelpo’ porvarien tapaan kirkossa jouluna ja pääsisäisenä. Hänen omansa samoin kuin hänen ympäristönsäkin kristillisyys oli yhtä puolinaista kuin heidän ajanmukainen vapautuneisuutensakin. Hän oli liian valistunut uskoakseen ja liian heikko ollakseen johdonmukainen epäuskossaan.”

Rolf kehottaa Edgaria lukemaan Raamattua, ja itselleenkin yllätykseksi Edgar vaikuttuu Jeesuksen henkilöstä. Vielä suurempi yllätys on, että Edgar kokouksessa nousee paikaltaan ja tempautuu mukaan tunnelmaan.

Monet kokouksessa ”herätykseen” tulleet ja vapaakirkkoon liittyneet eivät jaksa kovin pitkään. Edgar on poikkeus, mutta lukijalle tehdään selväksi, että syy ei ole usko vaan on itsepäisyys.

Edgar katsoo useimpia seurakuntalaisia alaspäin ja pitää näitä yksinkertaisina, mikä pitääkin paikkansa erityisesti luonnontieteellisissä asioissa. Hämmästyksekseen Edgar kuitenkin huomaa, että seurakuntalaisilla on ”kaukaisimmissakin maanosissa olevien maiden kansoista ja yhteiskuntaoloista sellaista paikallista ja yksityiskohtaista tuntemusta, että he olivat niistä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin kyse olisi naapuriseurakunnista. He olivat tietämättään, ainoastaan uskonnonharjoituksen sivutuotteena, hankkineet itselleen kansainvälisyyden” olemalla jatkuvasti yhteydessä lähetyssaarnaajiin ja muiden maiden vapaakirkkoseurakuntiin.

Samaten vaikka useimmat seurakuntalaiset ovat varattomia, he tekevät pieniä ”uhritöitä”, esimerkiksi jättävät hankkimatta itselleen jotakin esimerkiksi lähetystyön hyväksi. Tai tekevät pieniä ”rakkaudentöitä” kuten yksinäisen vanhuksen kodin siivoaminen.

Edgar alkaa antaa arvoa näille yksinkertaisille ihmisille: ”Jos he, huolimatta siitä, että pakenivat maailmaa, kaikessa hiljaisuudessa saivat aikaan käytännöllisiä tuloksia, joihin vanhemmat ja ’terveemmät’ järjestöt tuskin kykenivät suurella ja määrätietoisuudella ahkeruudella pääsemään, täytyi kaikesta huolimatta olla hedelmää tuottavia voimia kätkettyinä siihen näköjään hyödyttömään, joka oli heille pääasia, hartaudenharjoitukseen.”

Alusta asti lukijalle tehdään selväksi, että Edgarin motiivina on kunnianhimo. Saarnaajan ammatti on hänelle väline nousta yhteiskunnallisesti. Puheissaan hän jäljittelee tietoisesti Randersia ja muita menestyneitä saarnaajia.

Edgar on valmis toimimaan vuosikausia kiertävänä saarnaajana ja elämään niukasti. Hän joutuu kokemaan takaiskuja, mutta ei hellitä. Myös pastorin toimi Brobyssä osoittautuu tilapäiseksi, mutta hän tapaa siellä sairaanhoitaja Ainan, jonka kanssa kihlautuu.

Linda-sisar näyttää uskon merkityksen

Edgarin rinnalla kuvataan aitoja uskovaisia. He ovat usein jotenkin marginaalissa eläviä tai elämässä haaksirikkoutuneita, mutta saaneet uskosta elämänsisällön.

Heihin kuuluu myös Edgarin sisar Linda, joka on seurustellut kommunisti Albertin kanssa. Albert on arvostellut kapitalistisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia. ”Hän saarnasi vapaata rakkautta ja kuvaili tulevaa yhteiskuntaa ja sen uutta, vapaata onnellista ihmistyyppiä sillä tavoin, että hienotunteinen tyttö alkoi pitää itseään takapajulle jääneenä ja taitamattomana olentona, joka ei käsittänyt, mitä kahleettoman vapaa ja todella luottavainen korkeampi elämä oli.”

Linda ”huomasi olevansa typerä, arka ja arvoton. – – Minkä arvoinen oli hänen rakkautensa, jos hän ei osoittanut rajatonta luottamusta? Hän oli myöntänyt täysin hyväksyvänsä sulhasensa ideologian, katsovansa miehen sanan merkitsevän enemmän kuin sormukset, kuulutukset ja vihkimäkaavat.”

Albert esittää suunnitelmansa: kun hän saisi palkankorotuksen, he perustaisivat yhteisen kodin, jossa ”he asuisivat avoimesti yhdessä, ja heillä olisi niin hyvä omatunto kuin voi olla vain sillä, joka elää vakaumuksensa mukaisesti. Sillä välin he pitivät jo itseään miehenä ja vaimona ja tapasivat toisensa missä se saattoi käydä päänsä.”

Albertin todellinen luonne paljastuu, kun hänet haastetaan vastaamaan isyyskanteeseen. Hän myöntää pitkän suhteen lapsen äitiin, ja asia järjestyy kaikessa hiljaisuudessa, kun Albert lupaa mennä naimisiin. Albert kuitenkin katoaa, lapsen äiti hukuttautuu, ja lapsi joutuu vapaaseurakunnan lastenkotiin.

Edgar vakuuttaa Lindalle: ”Betesda [vapaakirkkoseurakunta] eroaa vain yhdessä suhteessa näistä niin sanotuista järkevistä kirkoista: se u s k o o siihen, mitä saarnaa, toisin sanoen elää sen mukaan.” Linda on näet huomannut sekä ”valtionkirkossa” että isänmaallisuudessa viljellään suuria sanoja, joita teot eivät vastaa. Esimerkiksi isä ja Nils-veli kuuluvat suojeluskuntaan ja pitävät isänmaallisia puheita, mutta Nils pettää veroissa.

Aiemmin monet asiat ovat vierottaneet Lindaa vapaakirkon kokouksissa. Mutta Albertin petoksen jälkeen hän on ”kuin hukkuva” joka ”tarttui vaistomaisesti pelastusköyteen”.

Toisin kuin Edgar, Linda on uskossaan aito ja pyyteetön. Uskonnon negatiivinen puoli vain häivähtää kohdassa: ”Linda muuttui yhä enemmän sisar Annan [seurakuntalaisen] kaltaiseksi maailmaa kaihtavaksi ja yliaistillisilla teillä leijuvaksi, vaikka hän kuitenkin yhä suoritti pieniä käytännöllisiä asioita.”

Syksy 1939

Vuonna 1939 Edgar on viimein saavuttanut päämääränsä: hänelle on marraskuun puolivälissä luvattu vakituinen paikan pastorina Johannstadissa ja valmistautuu siihen menemällä kesällä naimisiin Ainan kanssa ja perustamalla syksyllä kodin. Remontissa on apuna kommunismiin uskova Birger-veli.

Birgerin kommunismi on ollut lähinnä sanoja eikä tämän elämäkään ole ollut mallikelpoista. Aiemmassa keskustelussa Edgar on kysynyt, miten Birger luulee olevansa kelvollinen toimimaan tulevassa ”tuhatvuotisessa valtakunnassa”. Birger on sanonut kuuluvansa ”niihin, jotka uhrataan”, ja sen riittävän hänelle.

Edgarin ja Birgerin remonttipuuhia säestävät radion uutiset alakerran naapurin, rouva Petterssonin radiosta. Saksa hyökkää Puolaan ja valtaa sen, minkä jälkeen länsirintamalla on ”aselepo” (mikä ei pidä paikkansa, taisteluja ei vain juurikaan käydä).

Rouva Petterssonin mielestä ”sotaa ei voinut syntyä, koska hallitsevat piirit eivät saaneet sotamiehiä menemään toisiaan vastaan. Miehet antoivat viedä itseään juoksuhautoihin, mutta heitä ei voitu saada tuhoamaan toisiaan.” Sen sijaan ”minä hetkenä tahansa voi vallankumous puhjeta niin hyvin yhdessä kuin toisessakin maassa.”

Kommunistina Birger uskoo, että sota on ”näytelmää” ja ”petkutusta. Molemmilla tahoilla on kapitalisteilla muita suunnitelmia kuin sotia toisiaan vastaan. Ei, he varustautuvat eri tarkoituksia varten. Neuvostoliitosta on kysymys. He keräytyvät piirittämään Neuvostoliittoa. Saksalaiset ja englantilaiset eivät ikinä ammu toisiaan vastaan laukaustakaan.”

Edgarin mielestä kommunismin aatteet ovat mahdottomia toteuttaa, koska ne jättävät huomiotta ”kaksi tärkeintä tekijää”: Jumalan ja ihmiset. Birger sivuttaa Jumalan, mutta sanoo, että kommunismi nimenomaan ottaa huomion ihmiset. Kun Edgar huomauttaa ”Massan, mutta ei koskaan yksilöä”, Birger vastaa: ”Entä sitten? Massan avulla, sulautumalla kokonaisuuteen, tulee yksilö onnelliseksi. Mutta sellaista onnea et ymmärrä sinä, joka olet individualisti ja egoisti.”

Tässä on yksi romaanin avainkohtia, mutta se jäi aikalaislukijoilta havaitsematta – varsin ymmärrettävistä syistä, kuten jäljempänä käy ilmi.

Edgar ei usko Suomen puolustusmahdollisuuteen

Birgerin mielestä Baltian maat valinneet viisaasti, sillä Neuvostoliitto tahtoo vain rauhaa.

Edgarin käsitys taas on tällainen: ”Onnettomuus kohtaisi Suomea, sitä hän [Edgar] ei enää epäillyt. Hän luuli myös ymmärtävänsä, ettei maalla ollut minkäänlaista mahdollisuutta pelastua häviöltä. Oli kyllä sellaisia, jotka tahtoivat puolustautua; hänen isänsä ja [toinen veli] Nils kuuluivat niihin. Mutta taistelusta ei kuitenkaan voinut olla puhettakaan. Siihen nähden oli epävarmuus maassa liian suuri. Tosin oli ollut useita rauhallisia ja hyviä vuosia, ja olennaisimmissa kysymyksissä oli esiintynyt yhä vähemmän vastakohtaisuutta. Mutta sittenkin. Edellisen sodan jäljiltä oli varmaan vielä olemassa paljon sellaista, joka kyti tuhkan alla, paljon sellaista, joka ensimmäisen suotuisan ulkoapäin tulevan tuulenpuuskan johdosta leimahtaisi täyteen liekkiin. Ja sitten uudet levottomuuden pesät, monet kamarikommunistit, joita oli kaikkialla ympäri maan ja joita eivät tunteneet muut kuin heidän lähimpänsä.”

Historian kokemusten perusteella Edgar tekee johtopäätöksen, että kun maa on miehitetty, perheenjäsenetkään eivät olleet turvassa toisiltaan: Edgar on pappi, isä ja Nils tunnettuja ”isänmaanystäviä” ja puolustustahtoisia. Lisäksi isä on taistellut valkoisten puolella 1918. ”Heidät oli kaikki kolme määrätty ilmiannettaviksi ja Siperiaan karkotettaviksi.”

Aiemmin kotona käydessään Edgar saanut kokea, että samanlainen epäluulo kalvaa perhettä jo nyt. Isä ja Nils eivät luota häneenkään: vaikka häntä ei pidetä arkana eikä epäisänmaallisena, ”hänessä on kirottua, häneen itseensä kohdistuvaa kunnianhimoa.” Mutta ennen kaikkea isä ja Nils eivät luota Birgeriin, joka ensimmäisten joukossa kutsutaan armeijaan. Sen sijaan perheen naisten lujuuteen he uskovat.

Edgar olisi valmis aseelliseen taisteluun, mutta hän ei usko, että Suomessa olisi mahdollista ”kaatua ja uhrautua jalossa taistelussa. Heidät pyydystettäisiin kaikki loukkuun kuin eläimet. Eikä hän voinut ajatellakaan sellaista kohtaloa, että häneltä riistettäisiin liikkumismahdollisuudet ja että hänet karkotettaisiin maasta ja hänen persoonallinen vapaa kehittymisensä keskeytettäisiin. Hän tahtoi ensin maistaa elämää, tahtoi saada omat tilaisuutensa, tehdä työnsä, osoittaa, mihin hän kykeni.”

Pakolaisena Ruotsissa

Niinpä Edgar hyväksyy tarjouksen muutaman kuukauden viransijaisuudesta Ruotsissa.

Mutta Aina-vaimo sairastuu ja hoitoon tarvitaan rahaa, jota Edgar pyytää kirjeessä suomalaiselta laulajattarelta. Tämä vastaa sodan sytyttyä, että olisi tavallisissa oloissa mielellään auttanut, mutta ”uusien määräyksien mukaan jokainen Suomen kansalainen on velvollinen antamaan valtion lunastettavaksi ulkomaiset saatavansa. Maamme tarvitsee nyt meidän kaikkien voimia niin yhdessä kuin toisessakin asiassa, ja minä olen senvuoksi luopunut alkuperäisestä suunnitelmastani asettua talveksi ulkomaille ja olen tietenkin antanut valtion lunastaa sen pääoman, joka minulla oli Ruotsissa.” Laulajatar ihailee skandinaaveja, jotka rientävät Suomeen,
”k o s ka o l i v a t s i t ä m i e l t ä, e t t ä k r i s t i n u s k o n s a n o m a a j a s e n a n t a m a a v o i m a a e i t a r v i t t u m i s s ä ä n p a r e m m i n k u i n j u u r i t ä ä l l ä, j u u r i n y t.”

”Tämä kirje oli Edgarille kuin isku päähän.” Se tuottaa häpeän.

Myös Edgarin ruotsalaisesta seurakunnasta lähtee pari nuorta miestä vapaaehtoisiksi. Edgar huomaa jälleen eroon itseensä: ”He olivat kauan siten oppineen sen elämäntaidon, jonka nimenä on Kokonaisuus ja olivat sitä paitsi vapaat materialismista ja ihmisten pelosta. Ruumiillinen elämä ei ollut heille kalliimpaa kuin kaikki muu, henkinen elämä oli käynyt heille paljon todellisemmaksi kuin mikään, mitä he saattoivat koskettaa käsillään.”

Kotiväen kirjeissä Edgarille ”’pienet päiväntapahtumat’ olivat suuria, ihmeellisiä asioita. Kaatua kranaatinsirpaleesta oli urotyö. Mutta sukkaparin kutominen, perunainen keittäminen, sairaan lapsen hoitaminen olivat nekin suuria asioita. Kaikki oli tärkeää. Kaikki tehtiin isänmaan puolesta.

Tulivatpa kirjeet mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluvilta tuttavilta tahansa, kaikki ne olivat todistuksia samasta asiasta: voimakkaasta, levollisesta intomielestä, järkkymättömästä uskosta, vakaumuksesta ettei mikään hinta ollut liian kallis, kun oli kysymys isänmaasta. Eniten ihmetytti Edgaria se, että hän näki kansansa niin lujasti yhteenliittyneenä ja yksimielisenä.”

Muut maat tuntevat myötätuntoa ja ihailua ja antavat apua ja vapaaehtoisia. Yllätyksekseen Edgar havaitsee, ”kuinka kaikki tiet yht’äkkiä johtivat sinne, sen sijaan että olisivat johtaneet sieltä pois”. ”Hänen tiensä oli ainoa, joka oli käynyt päinvastaiseen suuntaan.” Tämä tuottaa Edgarille salaisen nöyryytyksen.

Isä, Birger ja Nils taistelevat rintamalla, jonka lähellä myös Linda lottana. Toinen sisar työskentelee sotasairaalassa.

Linda kertoo kirjeessään, että Birger kunnostautunut ja saanut lomaa, mutta palannut rintamalle ennen määräaikaa.

Lindan mukaan Helsingin pommitukset ”repivät – – rikki Birgerin unimaailman. Kun se, mitä hän oli väittänyt ehdottoman vääräksi ja kieltäytynyt uskomasta, kuitenkin tapahtui, niin hän heräsi. – – Luhistuihan silloin kaikki se, minkä hän oli asettanut korkeimmalle ja mihin hän oli eniten uskonut. Mutta, Jumalan kiitos, oli kuitenkin olemassa jotakin muuta, johon hän saattoi tarrautua kiinni ja jolle hän saattoi antaa uskonsa: kansa, jonka vapautta ja onnea hän aina oli omalla tavallaan, jollei pyrkinyt toteuttamaan – – -, niin ainakin puheissaan julistanut ja toivonut. Kansakunta tulikin yht’äkkiä merkitsemään hänelle enemmän kuin valtiollinen kansanyhteys; siitä tuli sekä synnyinmaa että kotimaa, ja varmasti myöskin se tulevaisuudenmaa, jolle hän tahtoi uhrata henkensä ja verensä.”

Edgar havaitsee olleensa raukkamainen – ja mikä hänen kunnianhimoiselle luonteelleen on pahempaa – lyhytnäköinen: ”Hän oli suin päin paeten jättänyt elämänsä suurimman mahdollisuuden.” ”Juuri tällaisina aikoina olivat kuolemattomat miehet osanneet näyttää voimansa ja saaneet kunniaa. – – Hänen olisi pitänyt uskaltaa kaikkensa, niin hän olisi voittanut kaiken.” Edgarin mieleen tulee Raamatun lause: ”Mitä hyötyä on ihmiselle, vaikka hän voittaisikin koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon?”

Edgar kiertää puhujana tilaisuuksissa, joita järjestetään rahan keräämiseksi Suomelle. Hän tuntee häpeää ja alemmuutta sellaisten suomalaisten puhujien rinnalla, jotka voivat kertoa sodasta omia kokemuksiaan. Niiden rinnalla oma ”kristillis-filosofinen esitelmä” tuntuu Edgarista ”korulauseilta”.

Puhuessaan vapaakirkon tilaisuuksissa Edgar huomaa taas eron itsensä ja seurakuntalaisten välillä: ”Monet sielläolijat olivat naurettavia, taitamattomia ja lapsellisia, ja kaikki he olivat ihmisiä, joille jok’ikinen sana ja jok’ikinen teko merkitsi arvaamattoman paljon. Elämä oli niin arvokas, että he panivat siihen koko sielunsa.”

”Eikö heidän välillään ollut ennenkin vallinnut se suuri ero, että he olivat täydellisesti antautuneet itseensä uskonnonharjoittamiseen, ottaneet koko sieluineen osaa tehtävänä olevaan työhön, sen sijaan että hänen mielenkiintonsa oli kohdistunut näkyviin tuloksiin?”

Edgar tekee tiliä itsessään kanssa: ”Mihin hän oli pyrkinyt? Saavuttamaan henkilökohtaista hyötyä. Kaikenkaltaista henkilökohtaista hyötyä, ennen kaikkea tunnetun nimen ja aineellista hyvinvointia. Hän tahtoi olla vapaa yhteisyyden suuresta vastuusta ja rajoituksesta ja kokea kaiken, mitä elämällä oli annettavanaan – sekä samalla käyttää hyväkseen kaikkea sitä hyvää, mikä johtui suureen yhteisöön kuulumisesta, ja saada tyydytyksekseen tärkeän ja vaativan aseman.” Samoin hän olisi pyrkinyt missä tahansa tehtävässä.

Johtopäätös oli selvä: ”Niinpä oli siis koko hänen elämänsä evankelistana ja pappina ollut valhetta. Koko hänen julistuksensa oli, samoin kuin hänen puheensa nyt, ollut korulauseita ja sisällyksettömiä sanoja.” Tämän on lukija tietysti havainnut jo alusta asti.

Sotaonnen käännyttyä kirjeiden sävy muuttuu: Edgar saa moitteita pelkuruudesta, myös omalta perheeltä. Alfhild kertoo, että Birger on haavoittunut: ”N y t o n r i n t a m a l l a y k s i p a i k k a v a p a a n a.”

Edgar tekee myöhäisen päätöksen: ”Kelpasi kai hänkin uhrattavaksi? Ei kuolemaan sankarina tai tekemään mitään ihmeellisyyksiä, vaan ainoastaan seisomaan sotamiehenä yhdellä vapaista paikoista ja ottamaan vastaan iskuja.”

Mutta silloin tuleekin rauha – päätös tulee liian myöhään. Edgar ”ei ollut kelvannut uhrattavaksi.”

Anna-vaimo on kärsinyt hiljaa siitä, että on sota-aikana Ruotsissa eikä Suomessa, mikä on ilmeisesti esitetään syyksi hänen sairastumiseensa. Sairaus pahenee, kun vanhemmat tuomitsevat hänet kirjeessä. Lopullisesti hänet murtaa uutinen rauhasta.

Edgar ei pysty edes lohduttamaan kuolevaa vaimoaan, mutta seurakunnan johtaja pystyy.

Edgar on kärsinyt ”täydellisen tappion”. Yksinkertaisten ruotsalaisten seurakuntalaisten ”elämässä oli yhtenäisyyttä, jota ulkonaiset olosuhteet eivät koskaan voineet järkyttää. – – Heillä olikin jalkainsa alla perusta, joka teki sen, että he olivat turvallisin mielin sekä tappiossa että kuolemassa.”

Suomessa taas rauhan solmimisen jälkeen ”sadattuhannet ihmiset suunnattoman kiireesti jättivät kotinsa ja pakenivat puna-armeijaa, joka nyt, sodan l o p u t t u a, vyöryi eteenpäin tulvavirran tavoin. – – Näiden ihmisten rakkaus Suomeen, joka ilmeni heidän pyrkimyksessään päästä Suomen uusien rajojen sisäpuolelle, liikutti Edgaria sydänjuuria myöten.” ”- – hänen kansansa tuli sen tavan johdosta, millä se kokoontui rauhan kysymysten ratkaisuun – uusien kotien hankkimiseen siirtoväelle ja sotavahinkojen korjaamiseen – vielä suuremmaksi kuin se oli ollut sodan aikana.”

Vain Edgar ”ei kuulunut maahan, jossa jok’ikinen oli uskaltanut kaikkensa ja tarjonnut kaikkensa ja jossa edelleen uhrattiin kaikki, ottamatta huomioon menestystä ja omaa varmuutta.” ”Hänen isänsä ja Nils eivät olleet ainoastaan, niinkuin oli itsestään selvää, pukeutuneet asetakkiin ja rientäneet puolustamaan maataan. He olivat, se kävi ilmi nyt rauhanteon jälkeen, voittaneet materialisminsa isänmaan hyväksi.”

Alfhildin kirjeestä käy ilmi, että Nils ja Agda ovat luovuttaneet juuri rakentamansa huvilan orpojen lastenkodiksi ja muuttaneet pieneen vanhanaikaiseen huoneistoon, jo aiemmin luovuttaneet kaikki säästönsä maan puolustukseen. Nils toimii aseveliyhdistyksessä. Edgarin vanhemmat olivat luovuttaneet omaisuutensa sodassa kaatuneiden omaisille.

Alfhild kuvaa suurimpana siunauksena rauhan jälkeistä jättiläistyötä: yhteinen tehtävä vaatii, että on pidettävä yhtä. Kirjeissä puhutaan me-muodossa ja muiden teoista, omista teoista pysytään vaiti.

Birger on menettänyt jalkansa, mutta ”suhtautuu kohtaloonsa kuin mies.”

Viimeinen isku Edgarille on tieto, että Linda saanut surmansa ilmavalvontatornissa. Hän muistaa Jeesuksen vertauksen Tuhlaajapojasta ja päättää: ”Minä nousen ja menen isäni tykö.” Viimeinkin hän ymmärtää seurakuntalaisten usein toistaman sanonnan: ”Heitä kaikki Jeesuksen kannettavaksi.” Hän tajuaa, että
”olihan hänen pakonsa kotoa vain seuraus siitä suuresta valheesta, jossa hän oli elänyt. Hän oli itse luullut ja antanut muiden luulla, että hän palveli suurta aatetta, kun hän palveli vain omaa kunnianhimoaan.”

Ulrika Gustafssonin tulkinta

Ulrika Gustafsson antaa teoksessaan Valoisa kaupunkini. Sally Salminen, elämä ja teokset romaanista Hiekalle rakennettu tulkinnan, jonka pohjalla on Salmisen elämän pohjalta tulkitut kirjailijan intentiot. Talvisodan puhkeaminen oli Salmiselle jopa eräässä mielessä ”helpotus: huomio siirtyi ainakin jossain määrin pois hänestä ihmisenä”, esikoisromaani Katrinahan oli tehnyt Salmisesta yhdellä iskulla kuuluisuuden.

Salminen osallistui Oxfordin ryhmäliikkeeseen, jossa hän tutustui tulevaan aviomieheensä, tanskalaiseen taitelijaan Johannes Dührkopiin.  Samalla Salmisesta ”tuli Suomen asian ja pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden puolestapuhuja”. Vaikka hän otti molemmat roolit oma-aloitteisesti, hän ”toisaalta koki, että häntä ohjattiin ja melkein pakotettiin ryhtymään niihin”.

Niinpä talvisodan ja propagandatyön päättyminen oli Salmiselle huojennus. ”Hän oli kyllästynyt puhujapönttöihin ja Oxfordin ryhmäliikkeeseen, joka esti sekä häntä että hänen miestään tekemästä varsinaista työtään. Taiteellista työtä.” Salminen myös katui joitakin lehdissä lainattuja lausuntojaan, joista osa oli vielä käsitetty väärin. Gustafsson otaksuu, että Salminen käytti omia kokemuksiaan kuvatessaan Edgarin tunteita Suomen auttamisen tilaisuuksissa.

Salmisen alkuperäinen ehdotus romaanin nimeksi oli Ambition (Kunnianhimo), mutta kustantamo Schildt tyrmäsi sen. På lösen sand oli Salmisen oma ehdotus, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen. Muistelmien mukaan nimi ”leimasi kirjan ahtaan uskonnolliseksi”. Ruotsalainen kustantamo markkinoikin kirjaa uskonnollisena ja isänmaallisena.

Uskonnolliseen tulkintaan antoi aihetta myös motto: ”Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli suuri.” (Matt 7:27).

Salmisen oma selostus kirjasta muistelmissaan I Danmark kuuluu Gustafssonin elämäkerran suomentamana näin: ”Kunnianhimoisesta miehestä tuli sattuman oikusta vapaakirkollinen pastori, ja hän yrittää sillä uralla tyydyttää kaipuutaan valonheitinten loisteeseen.” Kirja kuvaa siis ”yksilön kunnianhimoa päästä eteenpäin ja ylöspäin, samantekevää millä tavalla”.

Gustafsson tulkitsee romaania aikalaiskuvauksena: ”Salminen tutkii siinä äärimmäisajattelun ilmenemismuotoja: hengellistä herätystä, ideologista varmuutta, kommunismia, isänmaallisuutta ja individualismia.” Gustafsson näkee, että myös kommunistit ja isänmaalliset on esitetty yhtä ehjinä kuin vapaakirkolliset.

Näin ei kuitenkaan rauhan aikana ole: Lindan kommunistinen sulhanen pettää sekä Lindan että lapsensa äidin, ”kamarikommunisti” Birger pystyy vain soittamaan suutaan mutta ei tee mitään aatteensa eteen, ainoastaan ajattelee että hän vallankumouksen tullessa ”kelpaa uhrattavaksi”, ja suojeluskuntaan kuuluva Nils pettää veroissa.

Vasta sota muuttaa ihmiset ihailtaviksi. Birger luopuu kommunismista, mutta osoittaa olleensa tosissaan puhuessaan uhrautumisesta. Hänen mielialansa ei ole vain sodan aiheuttamaa hurmiotilaa, vaan kestää vakavan loukkaantumisen, jonka kanssa hän joutuu elämään koko ikänsä.

Gustafsson kirjoittaa: ”Salminen nostaa esiin vaikeita eksistentiaalisia kysymyksiä: Itsensä toteuttamisen, joka on sota-aikana pulmallista. Elämän tarkoituksen etsimisen. Hän pohtii sodan psykologiaa: Mitä on kohtuullista uhrata ja minkä puolesta? Mikä tekee uhrautumisen niin helpoksi sodassa? Tässä näkyy jälleen teema yksilön ja yhteiskunnan suhteesta ja toive itsensä toteuttamisesta ja maailmalle pääsemisestä.” Salminen itse ”tiesi, kuinka voi käydä, kun jokin sanoma tempaisee ihmiset mukaansa” ja ”on alkanut epäillä, onko oikein että yksilö uhrautuu jonkin korkeamman arvon tai kansakunnan puolesta”.

On todennäköistä, että Gustafsson osuu oikeaan Salmisen intentioiden suhteen. Kirjailija näet kirjoitti talvella 1945 näytelmän, jota ei ole julkaistu eikä esitetty. Gustafsson lainaa Salmisen kuvausta näytelmänsä tärkeimmästä henkilöstä, maatyömies Bengt Borgista: ”Haluton sotilas, karkuri, joka ylhäisöperhe von Haffnerin tavoin ei suostunut mihinkään ilveilyyn […] vaan oli aina oma suoraviivainen itsensä.” Gustafssonin mukaan ”Haffnerit olivat valmiit uhraamaan kaiken henkilökohtaisen ’kunnian’ puolesta.”

Gustafsson kertoo myös, että näytelmässä haavoittunut kiroilee kenttäsairaalassa, omaisiaan menettänyt nainen pitää pakenemista ainoana ratkaisuna ja sairaanhoitaja on huolissaan raajarikoksi jääneestä miehestään, joka haluaa palata rintamalle, koska uskoo hänestä olevan siellä vielä hyötyä. Sairaanhoitaja sanoo: ”Maa, isien maa, kansa – Noista sanoista on tullut iskulauseita, joita en kohta enää pysty kuulemaan ilman hysteeristä kohtausta. Onko sitten vain isien maa ja kansa? Eikö ole maailmaa? Ja ihmisiä?”

Näytelmää lukematta ei voi tietää, uskovatko ”rauhanpuolueen” edustajat säilyttävänsä oman ja läheisten elämän myös Neuvostoliiton miehityksen oloissa vai ovatko heidän repliikkinsä vain abstraktia ajattelua. Vanhan naisen suositteleva vaihtoehto – pakeneminen toiseen maahan – olisi mahdollinen joillekin, mutta ei kaikille. Ja entä jos toiseenkin maahan hyökättäisiin?

Muistelmissaan I Danmark [suomennettu 2023 nimellä Aikani Tanskassa] Salminen kertoo matkastaan puolisonsa kanssa Suomeen jatkosodan alussa. Verrattuna talvisotaan elämä Helsingissä oli rauhallista. Ei ollut pommituksia eikä pelkoa, ei myöskään uskonnollisesti hurmioitunutta mielialaa, jonka mukaan uhrihenki – jopa koko kansan valmius uhrata itsensä – johtaisi uskovat voittoon. Nyt helsinkiläisten mieliala oli kylmäverinen päättäväisyys ja ylimielinen itseluottamus. Enää Suomi ei näyttänyt viattomalta uhrilta.

Kirjailija tajusi olleensa naiivi myös talvisodan alussa, kun oli ottanut todesta iskulauseet, että ”ei koskaan pidä antautua, ei koskaan tehdä kompromissia vaan taistella viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Koko kansa oli valmis menemään vankkumatta kuolemaan oikeuden ja totuuden puolesta.”

Todellisuudessa Suomen armeijakaan ei ollut taistellut viimeiseen mieheen. Se oli Salmisen mielestä oikea ratkaisu, vain hullu olisi tehnyt toisin. Mutta suurin hulluus oli ollut saada valheilla ja ylpeilyllä puolustuskyvyttömät sielut kuvittelemaan niin.

Ongelma oli Salmisen mielestä, kuinka pitkälle yksilön tai kansan pitää puolustaa sitä, mihin uskoo. Siitä hän sitten kirjoitti edellä mainitun näytelmän.

Mutta mitään tällaista ei Hiekalle rakennetussa näy. Gustafssonin ounastelema kirjailijan tarkoitus näkyy oikeastaan vain Birgerin aiemmassa lauseessa, että sulautuminen kokonaisuuteen ja uhrautuminen sen puolesta tekee ”massan” onnelliseksi. Kyseessä on siis ilmiö, jota Erich Fromm kuvasi: massayhteiskunnassa ihmiset eivät pystyy olemaan yksilöitä, vaan ”pakenevat vapaudesta”.

On kuitenkin huomattava, että sota-aika on eri asia kuin normaaliolot. Vasili Grossmanin romaanissa Stalingrad todetaan, että kun tuho uhkaa koko kansaa, yksityisen ihmisen kohtaloa ei voi erottaa koko kansan kohtalosta.

Salmisen romaanin ongelma on se, että Gustafssonin uumoilevaa teemaa on vaikea ellei mahdotonta havaita, koska sota näyttää muuttavan muita ihmisiä vain hyvään suuntaan. Itse asiassa on suorastaan epäuskottavaa, että kaikki käyttäytyvät ihanteellisesti ja epäitsekkäästi. Rauhankin tultua he ovat valmiit vapaaehtoisesti luopumaan omastaan auttaakseen evakkoja.

Vain joissakin kohdissa näkyy selvä kritiikki sodan luomaa hurmiohenkeä kohtaan, mutta niitäkään aikalaiset tuskin arvosteluksi ymmärsivät, koska kyseessä oli sodan aikana käytetty kieli. Esimerkiksi Sörbyn seurakuntalaiset suorastaan ”tunsivat olevansa uskonsotureita, jotka oli kutsuttu puolustamaan Länttä tulella ja miekalla Antikristuksen valtaa vastaan.”

Kaikkein suurin ongelma romaanissa on Edgarin luonne. Hän ei ole pasifisti, joka on ehdottomasti sotaa vastaan, ei tavallinen pieni ihminen joka pelkää ja haluaa pelastaa itsensä, eikä poikkeuksellinen lahjakkuus, jonka luovan työn jatkaminen olisi tärkeää maailman kannalta. Hän on valinnut papin ammatin, joka merkitsee sitoutumista muiden palvelemiseen siinä missä lääkärinkin, mutta hän hylkää seurakuntalaisensa hädän hetkellä. ”Itsensä toteuttaminen” ei siten voi olla lukijaan vetoava teema, vaan päinvastoin Edgarin muutto Ruotsiin näyttää pelkästään itsekkäältä ellei jopa raukkamaiselta, varsinkin kun se tapahtuu jo ennen sotaa.

Gustafssonin Vertauskohtana Jarl Hemmerin Mies ja hänen omatuntonsa

Gustafsson pitää Salmisen romaanin vastaparina Jarl Hemmerin romaanille Mies ja hänen omatuntonsa, jossa Johannes Salmisen mukaan ”odottamaton papinkutsumus leventää tahdon ja todellisuuden välistä kuilua”. Gustafsson sitä mieltä, että luonnehdinta pätee myös Edgariin.

Gustafsson kiinnittää huomiota siihen, että Hemmerin romaanissa on sama raamatunlause kuin Hiekalle rakennetussa: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26) Hemmer kuitenkin lisää: ”se, mitä sanomme sieluksi, sellaisena kuin olemme perineet sanan hellenistisiltä ajattelijoilta, todennäköisesti oli aivan vierasta Jeesukselle ja hänen juutalaiselle aikakaudelleen”.

Edgarin itsetutkistelua Lindan kuoleman jälkeen Gustafsson tulkitsee näin: ”Voiko olla mahdollista, että ’ei kelvannut uhriksi’ tarkoittaa kahta asiaa: että Edgar on ollut liian itsekeskeinen, mutta on kiirastulen läpikäytyään ja itseään tutkisteltuaan nyt yksi niistä yksilöistä, jotka pystyvät rakentamaan uutta ja ottamaan vastuuta jostain yhteisöstä sen jälkeen kun massat on uhrattu? Onko hän yksi niistä, joita ilman tulevaisuudessa ei tulla toimeen?”

Epäselväksi jää, mitä Gustafsson tarkoittaa ilmauksella ”kun massat on uhrattu”. Sinänsä on totta, että eräät pitäjät kärsivät sodasta suhteettoman suurista kaatuneiden määrästä, koska niistä kootut jalkaväen yksiköt olivat sattuneet juuri ratkaiseville paikoille. Mutta myös reservinvänriklejä kaatui paljon, koska he johtivat joukkojaan edestä, ja he olivat yleensä ylioppilaita. Tuohon aikaan ylioppilaaksi opiskelu ei ollut tavallista vaan kyse oli enimmäkseen vastakkaista ja sivistyneistä perheistä. Kyynisesti voisikin päinvastoin sanoa, että kun ”parhaat” (merkityksessä rohkeimmat ja epäitsekkäimmät) miehet ovat uhranneet itsensä, Edgarin kaltaisille egoistisille pyrkyreille tulee tilaa. Toki romaanin lopusta saa pikemmin käsityksen, että Edgar aikoo lopettaa pyrkyryyden ja palvella pyyteettömästi. Ehkä hän sillä menetelmällä pääsee jopa paremmin eteenpäin?

Hiekalle rakennetun loppu eroaa Gustafssonin mielestä Hemmerin romaanin lopusta: ”Salminen kertoo papista, joka pakenee, Hemmer papista rintamalla. Molemmat kärsivät tunnontuskista ja tulevat uskoon, mutta Edgar kulkee kohti uutta tulevaisuutta toisin kuin Bro, joka tuhoutuu. Bro joutuu valkoisten teloittamaksi – vankileirillä, jolla itse työskentelee; hän antaa tahallaan heidän luulla itseään punaiseksi.”

Ensin faktavirheen korjaus: Hemmerin pappi Bro ei palvellut 1918 rintamalla vaan piileskeli punaisessa Helsingissä. Saksalaisten tultua hän ja muut suojeluskuntalaiset ryntäsivät taistelemaan osoittautuen näihin verrattuna sotilaina kelvottomiksi.

Oleellisempi asia on, että olen eri mieltä kohdasta ”Edgar kulkee kohti uutta tulevaisuutta toisin kuin Bro, joka tuhoutuu.” Onko hengissä säilyminen aina itseisarvo? Edgar ei ole elämässään tehnyt mitään merkittävää, mutta Bro onnistuu kaikkien epäilyjensä ja hoipertelujensa jälkeen elämänsä lopussa edes jossakin. Papin asemassa hänen sanomansa ei voinut tavoittaa Suomenlinnan punaisia vankeja, mutta kun hänestä tulee samanlainen vanki muiden vankien joukossa, hän onnistuu edes muutamien kohdalla, koska hänen elämänsä vastaa hänen sanomaansa.

Gustafsson kysyy: ”Vai tekeekö Edgar sittenkin loppujen lopuksi juuri niin – uhrautuu uskonnollisen kansallisuusaatteen puolesta – mutta eri vaikuttimista kuin Bro? Vai onko näille kahdelle antisankarille yhteistä se, ettei kumpikaan oikein asetu minkään muun kuin uskonsa puolelle?” En tiedä Edgarista, mutta Brohon tulkinta ei sovi: hän ei suinkaan asetu ”uskonsa” puolelle vaan pienen tytön puolelle, jonka isän hän pelastaa astumalla tämän tilalle teloitettavaksi.

Arvio romaanista

Hiekalle rakennettu onnistuu hyvin päähenkilön Edgarin laskelmoivan pyrkyryyden kuvauksessa. Edgarin samoin kuin Linda-sisaren ja Birger-veljen psykologia ja heidän kehityksensä on hyvin perusteltu.

Jollei tiedä kirjailijan kriittisiä tarkoituksia, talvisodan kuvaus näyttää niin ihanteelliselta, että se on epäuskottavaa, varsinkin kun samanlainen epäitsekkyys jatkuu sodan jälkeen evakkoja kohtaan. Huomattakoon kuitenkin, että kyseessä ei ole suora kuvaus, vaan Edgar ja lukija saavat tiedot sodasta vain kirjeiden välityksellä.

Kirjailijasta

Tietoja Sally Salmisesta Wikipediassa.

Muuta

Blogissani on myös artikkeli Jarl Hemmer: Mies ja hänen omatuntonsa

Kirjallisuutta

Fromm, Erich: Pako vapaudesta. Alkuteos Escape from freedom. Suom. Markku Lahtela. 2. p. Kirjayhtymä 1976. (Teoksen 1. p. ilm. suomeksi nimellä Vaarallinen vapaus.)

Grossman, Vasily: Stalingrad. Translated from the Russian by Robert and Elizabeth Chandler. Ed. by Robert Chandler and Yury Bit-Yuan. Vintage 2020.

Gustafsson, Ulrika: Valoisa kaupunkini. Sally Salminen, elämä ja teokset. Alkuteos Min ljusa stad – Sally Salminen, livet och litteraturen. Suom. Laura Jänisniemi. Teos 2021.

Salminen, Johannes: Jarl Hemmer. En studie i liv och diktning 1893-1931. Schildt 1955.

Salminen, Sally: I Danmark. Schildts 1972.

Mikko Karvonen: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942

Mikko Karvosen Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 juuttui jatkosodan aikana sensuuriin ja julkaistiin vasta 2007.

 

Raatteen tieltä Vuonniseen

Kirjan alkupuolella on uudelleen painettu teos Raatteen tieltä Vuonniseen, joka julkaistiin 1941 kirjailijanimellä Onttoni Miihkali. Se sisältää lyhyitä päiväkirjamerkintöjä ajalta 11.6.–20.7.1941.

Kirja alkaa 11. kesäkuuta 1941 kutsulla ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin”. Koska se syksyllä 1939 merkitsi liikekannallepanoa, Mikko Karvonen aavistaa, että edessä on  uusi sota. Kyseessä on jo hänen viides sotansa, ja ”kolmas koti on jätettävä. Kaksi kotia täysineen on ryssä minulta tuhonnut – isältä perimäni ja oman laittamani. Vajaassa vuodessa olen pystyttänyt kolmannen, – saas nähdä, miten sen käy.”

Oulun asemalla on 13. kesäkuuta junan vieressä toinen täynnä saksalaisia sotilaita, tykistöä ja panssariautoja: ”Saksalaisten läsnäolo toi mieleen turvallisuuden tunnun. Mitä tapahtuneekin, niin emme ole nähtävästi yksin. Mutta ihmiset ovat siitä huolimatta kovin vakavia. Viime sota on vielä kovin lähellä. Maa on väsynyt ja raihnainen. Ei ole vielä tarpeeksi rakennettu – uuden sodan hävitettäväksi.”

Liikekannallepano sujuu hyvin, sillä syksystä 1939 on otettu oppia: ”Silloin tulivat kaikki miehet kerralla ja joutuivat makailemaan viikkokausia ilman aseita ja varusteita, odotuksessa ja epävarmuudessa. Nyt käy kaikki toisin: miehet tulevat pienissä erissä ja pistetään heti jo ennen muodostettuihin yksikköihin. Ei melua eikä tungosta…”

Ilma on täynnä toinen toistaan hurjempia, joskus aivan naurettavia huhuja. Karvonen ihmettelee 20. kesäkuuta: ”Ei huomaa kenessäkään levottomuutta tai pelkoa. Valmistaudumme sotaan kuin tuttuun työhön.”

Seuraavana päivänä Karvonen merkitsee muistiin: ”Puuttuu kohtaloon alistumisen tuntu, kuten viimeksi. Kuolema on ikään kuin jossakin kauempana – ei niin ehdoton eikä niin lähellä.” Kiinnostavaa kyllä, nämä tunteet puuttuivat myös hänen omista talvisotakuvauksistaan Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä.

Vielä aamulla 22. kesäkuuta puhellaan, että jos Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyy sota, ”omat” otetaan ”korkojen kanssa”.

Pari tuntia myöhemmin tulee tieto Saksan hyökkäyksestä ja vähän ennen puoltapäivää tieto Hitlerin puhe luetaan radiossa. Karvonen uskoo naivisti Hitlerin vakuutukseen, että hän talvisodan aikana kärsi ja tunsi myötätuntoa Suomea kohtaan. Hän löytää ”jälleen viime sodan aikana kadottamani uskon. Olin pieni enkä kyennyt käsittämään suuria. Olin heikko ja siksi horjuin…”

Uusi päivä koittaa Karjalalle – Suomelle – koko Euroopalle.”

Samalla Karvonen uskoo koittavan Neuvostoliiton loppu. Kesäkuun 26. päivänä hän istuu talvisodassa kaatuneen puna-armeijalaisen haudalle ja miettii, miten käy aatteen, jonka puolesta tämä kaatui, ja tulee johtopäätökseen: ”Oppi, joka rakentuu pelkkään materialismiin, joka pitää kaikkea inhimillisyyttä naurettavana ja joka nojaa vain raakaan väkivaltaan ja ihmisen alhaisimpiin vaistoihin: vihaan, kostonhaluun ja sadismiin, ei voi elää kauan. Se on eräänlainen rappeutumisilmiö, paha sairaus, joka paranee nopean, säälimättömän leikkauksen avulla.”

Saman päivän iltana kuunnellaan radiosta presidentti Rytin puhe, joka on Karvosen mielestä ”Kiihkoton, asiallinen, rehellinen.” 

Karvoselle Suomen hyökkäys Itä-Karjalaan merkitsee oman kansan vapauttamista, jota hän on odottanut siitä lähtien, kun heimosotien jälkeen pakeni Suomeen. Hän uskoo vilpittömästi, että ”Karjalan heimo”, siis vienalaiset ja aunuslaiset, kuuluu yhteen suomalaisten kanssa: ”Te ette ole enää irrallinen oksa, kuten tähän asti. Teitä ei vieras sorra, ei hylji eikä hallitse.”

Karvosen luonteen olennainen piirre käy ilmi hyvin siitä, että järkeily on hänen mielestään pahasta ja ”intoilu” hyvästä: ”Hiiteen kylmä harkinta ja varovaisuus. Olkaamme kerran rohkeita, intoilijoita…” Nuoret ovat oikeassa: ”Alas vanhat ja viisaat!”

Hyökkäyksen etenemistä Karvonen seuraa takaa, joten siitä ei sen enempää. Yksilöllistä on se, ettei hän ole tavannut omaisiaan sen jälkeen, kun pakeni Suomeen. Millaista kaikki on? Kenet vielä tapaa elossa? Tällaiset tunteet eivät voi olla herättämättä myötätuntoa sellaisessakin, joka tietää lopputuloksen eikä muutenkaan voi yhtyä ylentyneeseen mielialaan: ”Olenhan unelmoinut ja haaveksinut tästä kaksikymmentä vuotta. Onhan tämä tässä, savinen, märkä maa minulle luvattua maata. Sodinhan heimoni vapauden puolesta…” 

Heinäkuun 20. päivänä 1941 Vuokkiniemessä järjestetään ”kansankokous”, jossa Onttoni Miihkali julistaa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen. ”Millä valtuuksilla? – Niillä, jotka Jumala on meille antanut, käskien asuttamaan tämän maan.”

Teoksen toimittaja Eero Marttinen huomauttaa esipuheessaan, että kokous ei tehnyt vaikutusta edes Suomessa, koska se ei ollut edustava: paikalla oli vain itäkarjalaisia pakolaisia ja paikallisista vain naisia, lapsia ja vanhuksia.

Kirjan lopettaa suoranainen ylistyshymni Mannerheimille, joka on nyt täyttänyt vuonna 1918 antamansa lupauksensa, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin Itä-Karjala on vapaa.

Tehtävä Itä-Karjassa

Esipuheessa Eero Marttinen kertoo, että tiedustelu-upseerin koulutuksen saanut luutnantti Mikko Karvonen nimitettiin jatkosodan alussa heimosoturipataljoonista muodostettuun Osasto K:hon. Samalla hänet määrättiin Itä-Karjalan sotahallinnon varakomentajana ja neuvottelukunnan puheenkohtajana toimineen jääkärieversti Ragnar Nordströmin adjutantiksi. Lisäksi hän toimi Karjalan vapautusliikkeen johdossa.

Tehtävänä oli kierrellä vapautetuilla alueilla ja suorittaa Itä-Karjalassa tarkastusmatkoja, kirjata sotasaaliit, tehdä mielialaraportteja, laatia ehdotuksia ja raportoida tilanteista ja tapahtumista suoraan marsalkka Mannerheimille.

Ensivaikutelmat suomalaisten valtaamassa Itä-Karjalassa

Teoksen toinen osa on nimeltään Raiskatun romantiikan mailla. Viisi matkaa Itä-Karjalaan. Nyt päiväkirjamerkinnät ovat paljon pitempiä kuin ensimmäisessä osassa.

Aluksi seuraa jälkinäytös Vuokkiniemen kokouksesta: Mikko Karvonen ja ”Karjalan vapausliikkeen johto” kutsutaan 27. heinäkuuta 1941 päämajaan Mannerheimin puhutteluun. Mutta Mannerheimin puheesta Karvonen ei kirjoita sanaakaan, sen sijaan hän kuvaa ihaillen ”suuren miehen” olemusta.

Sen jälkeen seuraa ensimmäisestä matkasta Aunukseen 27.9–9.10.1941 tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat kuin yksi suuri valitusvirsi siitä, kuinka itäkarjalaiset ovat menneet neuvostoaikana alaspäin niin taloudellisesti, kulttuurisesti kuin moraalisesti. Mutta vielä he ovat pelastettavissa, kun pääsevät Suomen yhteyteen.

Löydetään rangaistusleiri parakkeineen. Kirkot on naulattu umpeen ja muutettu teattereiksi.

Karjalaiset ottavat suomalaiset hyvin vastaan. Eräs poika sentään epäilee väitettä, että Suomessa asiat ovat paremmin, ja haluaa nähdä kaiken omin silmin. Hän pääseekin peräti Helsinkiin ja vakuuttuu.

Kuvaus on niin yksipuolista, että herää epäilys, että Karvonen uskoo naivisti kaiken, mitä itäkarjalaiset hänelle kertovat miehittäjää mielistelläkseen.

Suomalaisista Karvonen kertoo vain myönteisiä asioita. Sotilaat ovat kaikki reippaita ja reiluja poikia.

Eversti jakaa sotilasmuona-annoksia pakolaisille niin anteliaasti, että alaiset rupeavat piilottelemaan niitä, etteivät joutuisi kärsimään nälkää. Seteleitäkin eversti jakaa omista varoistaan, jotta vältyttäisiin byrokratialta, kun ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään. Eversti ottaa myös autonsa täyteen pakolaisia ja vie heidät matkan varrella olevaan koteihinsa.

Oman kansan rakastaminen – vieraan kansan vihaaminen

Mikko Karvoselle vihollisia ovat nimenomaan venäläiset, joista hän käyttää sanaa ”ryssä”. Kyse ei siis ole vain Neuvostoliitosta eikä kommunisteista.

Karvosen asenteista kertoo pähkinänkuoressa 11. syyskuuta 1941 kirjoitettu kuvaus Kareljskajasta, jonka muodostaa kymmenkunta pikkukylää. Puolessa niistä asuu venäläisiä ja ne näyttävät vauraammilta kuin Aunuksen karjalaiskylät, minkä Karvonen uskoo johtuvan siitä, että ”venäläisiä on tuskin ollenkaan vainottu poliittisista syistä.”

Karvosen valtaa ”katkeruus ja pahamieli. Muistelen heimoni viisisatavuotista kärsimyshistoriaa. Mieleeni tulee, että kaksi kolmannesta kotimaakuntani väestöstä on tuhoutunut tai kulkee parast’aikaa tuhoaan kohti. Tiedän, että näissä parissa kylässä asuu juuri sitä kansallisuutta, joka on meille karjalaisille antanut maaorjuutta, tehdasorjuutta ja kaikkinaista muuta orjuutta. Siperian ja ristin tiet, henkinen rappio ja ruumiillinen tuho – nehän ovat tulleet noiden ihmisten taholta. Venäläiset, nehän ovat ikisortajiamme, verivihollisiamme…”

Karvonen syyttää siis tavallisia venäläisiä siitä, mitä tsaarin venäjä ja Neuvostoliitto on karjalaisille tehnyt. Ennen kaikkea hän tulkitsee historiaa ajan suomalaisnationalisesta ja siten ei-karjalaisesta näkökulmasta. Silloin ei lainkaan ymmärretty, ettei identiteetti ei aikoinaan perustunut kieleen vaan uskontoon. Niinpä ne karjalaiset, jotka kastettiin ortodokseiksi, liittyivät Novgorodiin samoin kuin katolisiksi kastetut Ruotsiin. Katolisia ja myöhemmin luterilaisia ortodoksiset karjalaiset nimittivät ”ruotseiksi”.

Karvonen uskoo, että neuvostoviranomaiset ovat jättäneet venäläiset tarkoituksella paikalleen, kun taas karjalaiset on evakuoitu ”tietäen, että se, mikä suomalaista on, voi suomalaisiin helposti liittyä – mutta ollen samalla varmat, etteivät itä ja länsi, suomalainen ja venäläinen, yhdy milloinkaan…”

Venäläiset ovat Karvosella vain ”Lisää suita, jotka kärkkyvät kansamme niukoista varoista annoksia, vieraita suita, vihaamiamme suita.” Edes ”länsimaisen sivistyksen saaneena ihmisenä” ja ”kristittynä” hän ei pysty tuntemaan myötätuntoa venäläisiä kohtaan, vaan haluaa siirtää ”heidät yli Syvärin, omiensa luo, joka sorkan…”

Karvosen pettymykseksi hänen ehdotuksensa ei saa kyläläisiltä vastakaikua. Eräs ukko vastaa: ”Hallitkoon meitä vaikka paholaiset, kunhan vain bolševikeista irti pääsemme.” Ja kun hän yrittää sanoa, että kielikin on eri, hänelle vakuutetaan, että suomea kyllä opitaan.

Karvonen ei myöhemminkään mainitse lainkaan venäläisten siviilien leirejä, mutta voinee otaksua, ettei hänellä ollut mitään niitä vastaan, eikä hänellä olisi riittänyt sääliä korkean kuolleisuuden takia.

Puolen vuoden kuluttua kaikki on hyvin

Eero Marttisen esipuheen mukaan everstiluutnantti Nordström sairastui marraskuussa 1941 ja joutui jättämään tehtävänsä. Niinpä luutnantti Karvonen joutui hoitamaan tarkastusmatkoja pääasiassa yksin.

Välissä oli tauko marraskuun 1941 jälkeen kuukausien tauko. Muut neljä matkaa tapahtuivat huhtikuussa ja toukokuussa 1942.

Toukokuun 15. päivänä 1942 kirjoittamassaan merkinnässä Karvonen korostaa suomalaisten aiheuttamaa positiivista muutosta, joka on tapahtunut vain puolessa vuodessa: ”Viime syksynä, taistelujen vielä riehuessa keskellä maakuntaa, vallitsi kaikkialla sanoinkuvaamaton sekamelska, pelko ja epätoivo. Asukkaat palailivat juuri koteihinsa murheen murtamina, vapisevina, epäluuloisina. Suomalaisia ei tunnettu muuta kuin bolševikkien kauhunkuvauksista. Ei tiedetty, mitä huominen päivä tuo tullessaan.”

Sotilashallinnon esikuntien juuri toimintansa aloittaneiden virkailijoita Karvonen myöntää vaivanneen ”tottumattomuus ja epävarmuus”.

Puolen vuoden kuluttua jopa siisteys on parantanut: ”Ikuiset tunkiot ja kompostikasat ikkunoiden alta ovat hävinneet. Vallitsee puhtaus ja järjestys. Romukasat ja rikkinäiset ajokalut ovat hävinneet näkyvistä. Siellä täällä hohtaa uutuuttaan jokin rakennus. Teitten varsiin on ilmestynyt ojia, ohjaamaan pois märkyyttä. Esikunnat ja virkailijat työskentelevät tottuneesti ja taitavasti.

Asukkaiden mielissä on varmuutta. He tuntevat jo suomalaiset ja tietävät, mitä näiltä on odotettavissa. Kaikilla on työtä, jokainen voi ansaita leipänsä, eivätkä avuttomimmatkaan joudu näkemään nälkää.

Kuljetuslaitokset, posti, kauppa ym. elämälle tarpeelliset laitokset toimivat. Kaikessa on tietysti sota-ajan tuntua ja rajoittuneisuutta, mutta neuvostokansalaiset eivät sitä huomaa. Tämä on kuitenkin verrattomasti parempaa kuin mitä heillä on ennen ollut.”

Karvonen on varma, ettei kyse ole ainoastaan hädän lievittämisestä, vaan ”huomaan siinä varman tulevaisuudenlupauksen. Huomaan, ettei tässä ole kysymys tilapäistyöstä. Lasketaan perustaa, joka ei petä. Karjalainen heimoni, jonka hyväksi uhrataan niin paljon, tunnustetaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksesta. Rakkaus, jota sille osoitetaan, uhrit, jotka sen puolesta kannetaan, osoittavat selvää selvemmin, että heimoni on pelastettu häviöstä ja unohduksesta.”

Idealismi ja ideologia estää Karvosta ymmärtämästä, että sotaa ei ole vielä ratkaistu.

”Suomenheimoisia” on oikein suosia, muilta kieltää kaikki oikeudet

Karvonen käy myös vepsäläisten parissa. Kun hän (5.5.1942) kuulee opettajan moittineen vepsäläispoikaa tappelemisesta kylään sijoitetun venäläisperheen pojan kanssa, hän uskoo sen tapahtuvan vain muodon vuoksi, koska se kuuluu opettajan virkaan. Karvonen sen sijaan on ”tyytyväinen, teki niin mukavaa, kun kuuli, että ryssänvihan itu oli noissa vepsäläisipanoissakin. Kun pojista tulee aikanaan miehiä, olisi kansallistunne heissä jo valmiiksi kehittynyttä, voimakasta, taisteluihin ja sankaritekoihin kannustavaa. Ryssää, jota jo pienenä oli selkään annettu, pieksettäisiin ja ruhjottaisiin kuin vierasta sikaa.”

Aiemmin (29.9.1941) Kaukoijärvellä karjalaiset ovat syyttäneet Valko-Venäjältä siirrettyjä talonpoikia siivottomiksi ja varkaiksi ja väittävät näiden saavan suuremmat normit kuin karjalaiset Karvonen väittää ottaneensa selvää, että tämä piti paikkaansa. Tosiasiassahan nimenomaan ”kansallisten” normit olivat suuremmat kuin ”ei-kansallisten”.

Valko-Venäjältä siirretyt varakkaat ja uskonnolliset talonpojat vastaavat samalla mitalla: ”Kun he tulivat tänne, haukkuivat karjalaiset heitä heidän uskonsa tähden ja soimasivat kulakeiksi. Kaikki työnsä teettivät heillä, itse kyliä kävivät ja virkoihin pyrkivät. Kommunisteja olivat, NKVD:n urkkijoita ja Stalinin kätyreitä.

Mutta entäpä nyt, kun suomalaiset tulivat? Valkoisista valkoisimpia olivat ja keikkuivat taas kukkoina tunkiolla. Ja sellaisiksi nationalisteiksi olivat tulleet, etteivät mahtuneet heidän kanssaan edes samoihin kyliin asumaan, vaan olivat ajaneet heidät niistä pois, jumalattomat!”

Karjalaisvaimo hihkaisee: ”Pidä suunne suokemmalle, ryssät! Tietäkään, että nyt on meidän hallitus!”

Karvonen ei rupea tutkimaan, olisiko valkovenäläisten syytöksissä perää ja voisivatko karjalaiset esittää itsensä suomalaisille vastoin totuutta hyvässä valossa, vaan asettuu itsestään selvästi ”tuon ryysyisen, laihan akan” puolelle, joka hänen mielestään ”käsitti, että valta on vihdoinkin siirtynyt omalle kansalle, että karjalaiset ovat isäntiä omassa maassaan ja nuo toiset vain vieraita, joilla ei ole mitään oikeuksia. Ja kansallisviha ja kansallisylpeys, nekin ovat hyvästä.”

Käsitys siitä, että miehitetyn alueen asukkaat voisivat olla ”isäntiä omassa maassaan”, on naiivi.

Nämä kaksi episodia tekevät selväksi, ettei Karvonen lainkaan havaitse, että hänen nationalisminsa on perusteiltaan juuri samanlaista kuin Stalinin kommunismi: ihmiset jakaantuvat ”meihin” ja ”muihin”. ”Me” ovat etuoikeutettuja, ”muita” voi kohdella miten vain.

Karvonen kertoi Paavolaisille epäkohdista, mutta vaikeni niistä kirjassaan

Mikko Karvonen ei suinkaan kirjoittanut kaikesta kokemastaan ja ajattelemastaan päiväkirjaansa. Siitä todistaa se, mitä Olavi Paavolainen kirjoittaa Synkässä yksinpuhelussa 11.-19.9.1941: ”Miten mielenkiintoista Tsalkin elämysten jälkeen on todeta se katkeruus, millä syntyperäinen vienalainen Miihkali puhuu Itä-Karjalan Sotilashallinnosta. Sen AKS:läinen johto on näet vallatun alueen toimipaikkoja täyttäessään aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta syrjäyttänyt sikäläistä syntyperää olevat miehet. Sitä olin uumoillutkin. Mutta mitä tulee ’Suur-Suomesta’, jos sitä ei hallita sydämellä ja myötätunnolla, vaan ainoastaan järjellä ja imperialistisella tylyydellä?”

Karvonen ei edes mainitse Paavolaisen tapaamista Salaisessa sotapäiväkirjassa Itä-Karjalasta. Ja vielä merkittävämpää on, ettei koko kirjasta löydy arvostelua suomalaista sotilashallintoa kohtaan. Onko syy vain se, että päiväkirja on tarkoitettu julkaistavaksi eikä tällainen olisi sota-aikana mennyt sensuurista läpi?

Olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Karvonen eri tavalla raporteissaan.

Vertauskohtana Synkkä yksinpuhelu

Kiinnostavinta on se, miten erilaisen kuvan Mikko Karvonen ja Olavi Paavolainen antavat Suomen miehittämästä ja valloittamasta Itä-Karjalasta. Synkkä yksinpuhelu on monessa suhteessa suorastaan vastakohta Salaiselle sotapäiväkirjalle Itä-Karjalasta 1941-1942.

Jo 31. elokuuta 1941 Paavolainen on kirjoittanut: ”Mitä kauemmin täällä oleskelen, sitä enemmän alkaa mieltäni painaa sekä se kyvyttömyys että myös h a l u t t o m u u s ymmärtää täkäläistä elämää, mitä ei vain tavallinen sotilas ja työkomppanian mies, vaan ’valistuneet’ upseerit ja lotatkin osoittavat. Hangatessaan lysolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ pois taloista he tuntuvat desinfioivan myös omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on yhtä paljon todistus perinnäistapojen voimasta.” 

”Mitä vaarallisin käsitys itäkarjalaisista ’ryssinä’ ja ’ali-ihmisinä’ on jo täyttä kyytiä muodostumassa. Vihalla ja suvaitsemattomuudella myrkytetty AKS:läisen heimoaatteen nurja puoli alkaa paljastua koko irvokkuudessaan.”   

Paavolainen itse ihailee sekä maisemaa että taloja. Hän uskoo, että juuri tällaisissa oloissa Kalevalan runot ovat syntyneet, ei vain säilyneet, kuten eräs ajan teoria väittää. Hän paheksuu muita suomalaisia, jotka pitävät taloja primitiivisinä, koska eläimet asuvat ihmisten kanssa saman katon alla.

Paavolainen näkee itäkarjalaiset erilaisina, mutta ei eriarvoisina. On väärin yrittää tehdä heistä pakolla suomalaisia.

Vuonna 1939 pitkän Neuvostoliiton-matkansa perusteella Paavolainen tahtoo myös opettaa suomalaisia lukijoita, joilla hänen mielestään on yksipuolisesti negatiivinen kuva Neuvostoliitosta, että Itä-Karjalassa on neuvostoaikana tapahtunut edistystä. Suomalaisten ei pidä arvostella näkemäänsä oman esteettisen makunsa perusteella rumaksi tai kummalliseksi vaan tajuta, mitä tehtävää ne palvelevat.

Vepsäläisalueella Paavolainen huomaa, että suomalaiset koetaan vieraina ja kohtelu on kylmää toisin kuin Aunuksessa, koska yhteydet ovat suuntautuneet vain Venäjälle päin, eivät Suomeen. Tässä Paavolainen katsoo siis asiaa neutraalisti.

Paavolainen arvelee, että koska vepsäläiset asuvat kauempana rajasta, neuvostovalta on voinut kohdella heitä paremmin. Tässä on perääkin, mutta osoittaa ennen kaikkea halua selittää asioita myönteisesti Neuvostoliiton kannalta.

Ylipäänsä negatiivisia asioita Paavolainen ei mainitse juuri lainkaan, ei edes Itä-Karjalan suomalaisten kohtalosta Stalinin puhdistusten aikana 1937-8. Johtuuko tämä vain siitä, että asiasta olisi ollut sopimatonta puhua, kun kirja julkaistiin 1946? Onhan tunnettua, että Paavolainen editoi Synkkää yksinpuhelua moneen otteeseen.

Näin myös Karvosen kirja näyttää Synkän yksinpuhelun puutteet.

Martti Haavion Me marssimme Aunuksen teitä

Martti Haavio lainaa teoksessaan Me marssimme Aunuksen teitä Onttoni Miihkalin puhetta Aunuksenkaupungin voitonparaatissa 10. syyskuuta 1941: ”Suomalaiset sotilaat” – – ”te valloititte tämän maan. Mutta te ette tulleet tänne valloittajina, ette kuin vihollismaahan. Te tulitte tuoden valoa pimeydessä vaeltajille. – – Kiitän teitä vapautuvan kansani puolesta. Me karjalaiset tiedämme: yksin emme voi mitään, teidän kanssanne paljon.”

Sen enempää Karvonen kuin Haavio eivät havainneet mitään kummallista siinä, että ”itäkarjalaisten edustajana” puhui Suomessa parikymmentä vuotta asunut.

Kuten tytär Katarina Eskola osoitti teoksessa Itään, Me marssimme Aunuksen teitä ei ollut päiväkirja kuten alaotsikko kertoi, vaan otteita vaimo Elsa Enäjärvi-Haaviolle lähettyjä kirjeitä. Haavio oli myös editoidessaan tekstejä poistanut omaa Suur-Suomi-intoaan, joka ei sopinut 60-luvun lopun mielipide-ilmastoon.

Myös Haavio oli innolla siirtämässä venäläisiä pois Itä-Karjalasta.

Paavolaisen tavoin Haaviokin ihailee maisemaa ja vanhaa rakennuskulttuuria. Kansanrunoudentutkija yhtyy romantikkoon merkinnässä Kaukoijärvellä 29.7.1941: ”Koko tämä harmaa, patinoitu kauneus: aikaa, joka ei ole pysyväinen, mutta on vielä, tällä hetkellä! Aristokraattista aikaa. Talonpoikaista, erehtymätöntä tyylitajua.”

”Eukko, joka paistoi pirtissä leipää. oli ystävällinen ja puhelias. Hän oli minulle kuitenkin, kuin kalevalaisten aikojen nainen: naiivi, sanoisi kaupunkilainen, viisas, laajatietoinen, kun hänet sijoitetaan ympäristöönsä.” 

Haavio rekisteröi näkemäänsä konkreettisesti, mutta toisin kuin Karvosella kaikki ei ole hänestä hullusti. Toki hänkin kuvaa vankileiriä ja muuhun tarkoitukseen käytettyjä kirkkoja, mutta myös suurta voimalaitosta ja tehdaskylän virkailijoiden asuntoja nykyajan mukavuuksineen. Löytyypä vähemmän mairittelevia vertauskohteita Suomeen:

14.8.1941: ”Vieljärvi ei ole joka suhteessa se idylli, jollaiseksi olen kuvitellut karjalaiset kylät. Sen asemapaikka on kaunis, siellä on uljaita vanhoja taloja, jotka kuvastuvat veteen. Mutta se on myös epäsointuinen: vanhaan kylään on tuotu jotakin, joka ei liity tyyliin – eipä silti, samoinhan Suomenkin maaseudun kylät ovat siirtyneet idyllistä proosaan. Täällä on virastotaloja, osin nyt palaneita; kulttuuritalo, jossa on teatterihuoneisto, elokuvat, huomattavan suuri kirjasto, biljardihuone ja klubi, osaksi tiilestä, osaksi puusta rakennettu. Huomasin, että puinen fasadi on oudosti vääntynyt.”

Stalinets-lehden toimituksessa Haavio löytää kymmeniä käsikirjoituksia, joissa ”arvosteltiin – usein hämmästyttävän räikeäsanaisesti – oloja. Ne eivät paljoakaan eronneet meikäläisistä ’lähetetyistä kirjoituksista’.”

Kiinnostavaa on, että Haavion mielestä Ylä-Viteleen kyläkokouksessa 18.8.1941 ”paras puhe oli kolhoosin päällikön pitämä. Hän ei vähimmässäkään määrin viitannut politiikkaan. Hän tähdensi vain työn merkitystä. Olot ovat nyt muuttuneet, lausui hän, mutta ei ole aikaa lepoon. On kysymys siitä, että aunukselaiset elävät – kaikkien on siis kaksinverroin ahkerammin ryhdyttävä korjaamaan ja uutta kylvämään. Meidän, sanoi hän, on autettava itsemme  tulevan syksyn ja talven yli.”  

Sensuurin kourissa

Mikko Karvosen alias Onttoni Miihkalin yhteydessä on luontevaa puhua myös sensuurista. Talvisodan, välirauhan ja jatkosodan sensuurista lähteenä on Helena Pilkkeen teos Etulinjan kynämiehet.

Sota-aikana sensuuri koski paitsi lehtiä myös kauno- ja tietokirjallisuutta; elokuvillahan oli rauhan aikana ennakkotarkastus. Kirjallisuuden suhteen oli vähän erikoismääräyksiä, niitä käsiteltiin samalla tavalla kuin lehtiä. Valtioneuvoston alainen Erillinen sensuurivirasto, josta jatkosodan alussa tuli Valtion tiedotuslaitos (VTL) ja päämajan sensuuritoimisto päättivät, mitä ja miten sodasta sai kirjoittaa.

Talvisodan jälkeen lehdistösensuuria lievennettiin, mutta kirjojen kohdalla ote päin vastoin tiukkeni, vaikka perustuikin kesällä 1940 kustantajien vapaaehtoisuteen.

Välirauhan aikana talvisotakuvauksista paisui suoranainen tulva, sillä kysyntä oli suurta. Samaan aikaan osasta talvisotakirjoja tuli ulkopoliittinen rasite.

J. K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, että kun hän oli välirauhan aikana Suomen Moskovan-lähettiläänä, hänet kutsuttiin näiden kirjojen takia ulkoministeri Molotovin puheille. Molotov katsoi kirjojen todistavan, että Suomessa lietsotaan vihaa Neuvostoliittoa kohtaan. Hän vaati, että Suomen hallituksen pitää estää niiden julkaiseminen. Vähän myöhemmin Molotov palasi asiaan ja otti esimerkiksi juuri Onttoni Miihkalin Suomussalmen sotatanterilla.

Myös Suomen ulkoministeriön mielestä kirja oli ”sopimaton ja loukkaava”. Ulkoministeriö ilmoitti Paasikivelle, että vielä myymättömät kappaleet oli oikeusministeriö takavarikoinut. Muut sotakirjat luvattiin tutkia ja tarpeen vaatiessa takavarikoida. ”Aikomuksemme on estää sotakirjallisuuden julkaiseminen.” Paasikivi kertoi tämän Molotovin varamiehelle Vyshinskille, joka oli vastaukseen kerrankin tyytyväinen.

Uusien sotakirjojen julkaiseminen kiellettiin Suomessa syksyllä 1940, mutta useimmat vanhoista olivat edelleen myynnissä.

Kielletyt talvisotakirjat palasivat kauppoihin jatkosodan alkamisen jälkeen ja samaan aikaan alkoi jatkosotakirjojen tuotanto. Hyökkäysvaiheessa ei sensuuri kovin vahvaa. Sodan pitkittyessä esiintyi ilmiöitä, joiden kuvaaminen kiellettiin: sotaväsymys, jermuilu, henkiset kärsimykset, liian realistiset haavoittumiskuvaukset. Isänmaallisetkin tekstit saatettiin hylätä, jos ne sisälsivät sensuurin mielestä liikaa sodan kauhuja.

Sensuuri oli tiukin Itä-Karjalan kuvausten kohdalla, ne tarkistettiin kolmeen kertaan: valtion tiedotuslaitoksen ja päämajan lisäksi sen teki miehitysalueen sotilashallinto.

Sensuuri reagoi poliittisten suhdanteiden muutokseen. Onttoni Miihkalin teos, jonka alkuperäinen nimi oli Raiskatun romantiikan mailla, joutui sensuurin uhriksi. Kirja oli jo ladottu ja osin painettukin, kun sensuuri päämajan vaatimuksesta hylkäsi sen tammikuussa 1943 ja koko painos määrättiin hävitettäväksi.

Helena Pilke toteaa, että kirjan vaiheissa ja sensuurikohtelussa ”näkyvät hyvin Itä-Karjalan kysymyksen vaiheet. Syksyllä 1941 Suomen armeija kulki kohti itää ja usko Saksan sotilaalliseen ylivoimaan oli suuri. Kirjailija Onttoni Miihkali oli palannut kotiseudulleen tiedustelumiehenä ja ajoi heimoaatetta. Kirja, jossa suomensukuisten asukkaiden huonoa kohtelua ja ’bolshevismin’ negatiivisia puolia tuodaan siekailematta esiin, propagoi omalla tavallaan Itä-Karjalan ’vapauttamisen’ välttämättömyyttä ja ja tuki hankkeita sen liittämiseksi Suomeen. Vielä vuonna 1942 kirja olisi voitu julkaista, mutta viimeistään saksalaisten antautuessa Stalingradissa alkoi suursodan loppunäytös näyttää kokonaan toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Syksyllä Raiskatun romantiikan mailla oli auttamattomasti myöhässä: sensuuri alkoi juuri tuolloin puuttua Neuvostoliittoon kohdistuvaan arvosteluun. Lopulliseksi jäävässä lausunnossaan päämaja totesi julkaisukiellon syyksi nimenomaan Itä-Karjalan väestön tulevaisuuden huomioimisen. Selvää oli, ettei heitä tultaisi ’tunnustamaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksessa’ tai pelastamaan häviöstä ja unohduksesta, kuten kirjailija kuvaili länttä kohti kulkevassa Äänislinnan junassa.”    

Jatkosodan jälkeisestä sensuurista on tutkinut Kai Ekholm teoksessaan Kielletyt kirjat 1944-1946, joka käsittelee yleisten kirjastojen kirjapoistoja.

Liittoutuneiden valvontakomitea vaati poistamaan yleisön saatavilta, kirjakaupoista ja kirjastoista, Neuvostoliitolle vihamielisen aineiston. Kirjastoista poistettiin 1783 nimekettä ja 30 000 nidettä. kirjoja poistettiin 403 kunnasta, keskimäärin 50 nimekettä kuntaa kohti.

Kirjastoille ei kuitenkaan annettu mitään listaa poistetuista teoksista, vaan kirjastot saivat päättää niistä itse. Niinpä poistettujen joukossa ei ollut vain Neuvostoliittoa arvostelevia ja Natsi-Saksaan myönteisesti suhtautuvia teoksia, sotapropagandaa ja sotaromaaneja, vaan joukkoon saattoi joutua Mika Waltarin sodanaikaisen propagandatyön takia myös tämän salapoliisiromaani Komisario Palmun erehdys, jonka yksi kirjasto poisti.

Kirjastojen poistot saattoivat myös olla erilaisia kuin kirjakauppojen. Erkki Palolammen Kollaa kestää poistettiin useimmista kirjastoista, mutta oli edelleen saatavilla kirjakaupoista.

Helsingin kaupunginkirjasto poisti 600 nimekettä ja 4000 nidettä. Kirjat sijoitettiin ns. myrkkykaappiin.

Vuonna 1958 opetusministeriö salli kuntien vapaasti päättää, siirretäänkö poistetut kirjat taas yleisön saataville. Ehdotuksen oli tehnyt Kemin kaupunginkirjaston kirjastonjohtaja, tunnettu vasemmistolainen Raoul Palmgren.

Kirjastojen listan kärjessä oli itseoikeutetusti Adolf Hitlerin Taisteluni (poistettiin 292 kirjastosta), toisena oli Kirsti Huurren muistelmat Sirpin ja moukarin maa (267 poistoa), kolmantena Erkki Palolammin klassikko Kollaa kestää (219) ja neljäntenä NMika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa (202).

Onttoni Miihkalin teos Raatteen tiellä oli sijalla 9 (poistettu 160 kirjastosta), Suomussalmen sotatanterilla sijalla 15 (134 poistoa) ja Raatteen tieltä Vuonniseen sijalla 175 (32 poistoa). Ruotsinkielinen teos Från soldatofficer i Suomussalmi on poistettu kahdesta kirjastosta.

Ennen sotaa julkaistuja teoksia on poistettu paljon vähemmän, mikä tosin saattaa johtua myös siitä, ettei niitä ollut niin monessa kirjastossa.  Teokset Uusi Isänmaa ja Vienan rannoilla poistettiin 25 kirjastosta, Heräävän elämän maa ja Solovetskissa kuohuu 18:sta, Kahden puolen rajaa ja Kapina luostarissa 13:sta.

Ekmanin kirja sisältää luettelon myös kirjakaupoista poistetuista teoksista, joiden joukossa on Onttoni Miihkalin teokset Raatteen tiellä, Suomussalmen sotatanterilla, Heräävän elämän maa ja Raatteen tieltä Vuonniseen.

Kirjailijasta

Mikko Karvosen alias kirjailija Onttosen elämästä yleensä on blogissa kerrottu tämän talvisotakirjojen Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä koskevan artikkelin lopussa.

Mikko Karvosesta alias Mikko Karvosesta Wikipediassa

Muuta

Ragnar Nordströmistä Wikipediassa

Kirjallisuutta

Ekman, Kai: Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–46. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 2000.

Haavio, Martti & Enäjärvi-Haavio, Elsa: Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1941-1942. Toim. Katarina Eskola. WSOY 2002.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941–1942. WSOY 1969.

Marttinen, Eero: Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Paasikivi, J. K.: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41. 4. p. WSOY 1986.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. I osa. WOY 1946.

Pilke, Helena: Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan säätelijänä 1939–1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009.

Onttoni Miihkali: Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä

Onttoni Miihkalin talvisotakuvaukset Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä kiellettiin sotien jälkeen. Asenteidensa takia ne ovat jääneet syystä unohduksiin, mutta ovat kiinnostavia aatehistorian kannalta.

Onttoni Miihkalin teos Suomussalmen sotatanterilla. Rintamamiehen kokemuksia oli ensimmäinen talvisodasta kertova kirja. Ensimmäinen painos ilmestyi 11. maaliskuuta, kaksi päivää ennen rauhan solmimista.

Tieto sodan puhkeamisesta otetaan vastaan rauhallisesti. Vaikka ”sota tuottaisi meille kärsimyksiä”, sitä ei voinut välttää. Vaihtoehdot ovat selvät: ”Kuolema, sehän oli loppujen lopuksi kaunis sana – kun sen vastapainoja on orjuus…”

Onttoni Miihkali oli vienankarjalainen pakolainen ja hän vetoaakin siihen, mitä itäkarjalaiset olivat kokeneet neuvostovallan alla. Vain ne, jotka olivat paenneet Suomeen, olivat pelastuvat ”raskaista kärsimyksistä, Siperian ja ristin tiestä”. Se on kasvattanut heistä tulevaisuuden johtajia.

”Suomen kansalle ei tämäntapainen koettelemus ollut tarpeellinen. Se oli eheä, sivistynyt ja voimakas. Se kykeni rakentamaan ja luomaan, elämään ja kukoistamaan ilman sitäkin…”

Teoksessa kuvataan entistä punakaartilaista, joka on paennut Venäjälle, rakentanut Neuvosto-Karjalaa ja havainnut silloin, että kansallisuus on tärkeämpi kuin aate, säilynyt hengissä Stalinin puhdistuksissa ja päässyt palaamaan Suomeen. Hän on tullut kääntymykseen ja tulee nyt hyvin toimeen suojeluskuntalaisen kanssa, joka on taistellut häntä vastaan sekä vapaussodassa (mitä termiä kirjoittaja käyttää) että heimosodissa.

Sota esitetään kirjassa melkein leikkinä, myös kahden lotan mielestä.

Vihollista kohtaan kertoja osoittaa avointa vihaa ja halveksuntaa, jossa on rasistinen leima: venäläisille on ominaista likaisuus, eläimellisyys, lapsellisuus ja laumasieluisuus.  Suomalaiset ovat kaikessa vastakohtia. Vaikka heiltä puuttui preussilainen kuri, ”tämän korvasi mainiosti heidän taisteluhalunsa ja peräänantamaton suomalainen sisunsa. – – He eivät sietäneet pakkoa, mutta tekivät vapaaehtoisesti kaiken sen, mikä oli tehtävä. He eivät olleet koneita – he olivat vapaita, itsenäisiä ihmisiä.”

”Kaikkinainen liioittelu, hosuminen ja huutaminen, teki heidät [suomalaiset] noloiksi ja vastahakoisiksi. Juhlapuheet ja korulauseet olivat heille pahasta. Lauman iskuvoima puuttui heiltä kokonaan. Mutta he osasivat tapella yksikseenkin, harkita, mitä missäkin tilanteessa oli tehtävä. Koska he eivät osanneet hyökätä laumana, eivät he lauman tavoin hajaantuneetkaan, kun tulivat lyödyiksi…”

Sotavangit kuvataan vastenmielisiksi, jopa silloin kun he vastaavat kuulusteluissa totuudenmukaisesti, sillä silloin he eivät käsitä pettävänsä oman isänmaansa. Tosin ”eihän hänellä isänmaata ollutkaan – hänellähän oli vain isäntä. Hänen esi-isänsä olivat olleet maaorjia, hän itse oli kolhoosilaisorja. Vuosisatoja hänen sukunsa oli ryöminyt maassa, suudellut sitä kättä, joka heilutti sen likaisessa selässä ruoskaa. Siksi hän ei tuntenut rakkautta, ei kiitollisuutta, eikä hänellä ollut mitään velvollisuutta, ei ketään ja mitään kohtaan.”

Suomalainen sotilas taas on ”jalo ja inhimillinen. Hänen vastustajansa on raaka, julma ja epäinhimillinen. Mutta hän ei siitä välitä – kohtelee tätä samaista vihollistaan ystävällisesti, jakaa hänen kanssaan leipäpalansa ja joskus vaatevaransakin.”  

Onttoni Miihkali uskoo Suomen voittoon ja myös Suur-Suomen toteutuvan jo talvisodassa. Taustalla on ensinnäkin se, että alkulause on päivätty 27.1.1940, pari viikkoa ennen Summan murtumista.

Toiseksi Suomussalmella ja muualla itärintamalla, jossa teitä oli harvassa, oli mahdollisuus kaartaa selustaan ja pilkkoa vihollisen joukot. Sen sijaan Kannaksella vihollinen hyökkäsi linnoitettua Mannerheim-linjaa vastaan ja siten lopulta materiaali ratkaisi.

Perimmäinen selitys on kuitenkin kirjoittajan ideologia. Onttoni Miihkalin mielestä suomalaiset ja itäkarjalaiset ovat sama kansa.

Raatteen tiellä

Toinen Onttoni Miihkalin talvisotaa koskeva teos, Raatteen tiellä. Muistoja ja kokemuksia ilmestyi myös 1940. Se on edeltäjäänsä maltillisempi vihollista kohtaan, osittain jopa säälivä, varsinkin loppupuolella kun kuvataan eri kansallisuuksiin kuuluvien sotavankeja.

Silti peruslinja on sama kuin edellisessä kirjassa. ”Suomalaisten puolustuslinjan länsipuolella tien varret ovat puhtaita, siellä täällä on nuotion pohja, tyhjä savukerasia tai tulitikkulaatikko. Mutta sen itäpuolella kaikki muuttuu, ikäänkuin tulisi toiseen valtakuntaan, järjettömän sekasorron, kuoleman ja saastan maahan.”

”Metsä on raiskattu, liattu ja häväisty; ennen puhdas korpi ikään kuin suree alennustaan. Riepukasoja, särkyneitä ajoneuvojen röykkiöitä, lommoisia ruoka-astioita, kaikkea, mitä parinkymmentuhantinen ihmisjoukko on tarvinnut jokapäiväistä elämäänsä varten, ja myös sellaista, minkä varassa sotajoukko on toiminut: aseita, ammuksia ja viestitysvälineitä on kaikkialla.” Sekä paperia ja kirjallisuutta tienvarsi täynnä: ”Kommunistisen puolueen historioita, eri aselajien ohjesääntöjä, propagandaoppaita, kaunokirjallisuutta, runoteoksia, – kaikki nämä sadat ja tuhannet kirjat levällään, huiskin haiskin, rapakoissa, ojissa, puiden juurilla, repaleisena, likaisena sekamelskana.”

Ja kaiken yllä on ”kalman vinkeä, ällöttävä haju.”

Kaatuneen taskusta löytyy punakantinen kirja, jossa arvostellaan ”porvarillista humanismia” ja kehutaan ainoaksi oikeaksi humanismiksi Marxin, Leninin ja Stalinin humanismia: Kommunistille ”saa olla oikein vain se, mikä aiheuttaa vanhan maailman häviämisen.”

Evakkojen ja heidän vastaanottajiensa ongelmat

Loppuluvussa ennakoidaan evakkojen vaikeuksia tekijän omien pakolaiskokemusten perusteella. Yllättäen tämä osuus on niin hyvä, että se olisi voitu antaa jopa oppaaksi evakkoja vastaanottajille, ehkä myös itse evakoille, jotta kumpikin osapuoli olisi tiennyt mikä on edessä.

Ensin kuvataan evakkojen vastaanoton ongelmia: ”Ihminen tinkii hyvin vastahakoisesti omasta mukavuudestaan. Hän on tottunut määrättyyn elämänjärjestykseen ja piintynyt tapoihinsa. Hän on rakentanut talonsa vaatimustensa mukaisesti ja on tarvitsevinaan kaikki sen tilat. Pihallaan hän on tottunut vuosien vieriessä näkemään vain oman vähäisen väkensä liikkuvan ja askartelevan, lastensa ja omaistensa, jotka ovat osa hänestä itsestään ja joihin hän täydellisesti luottaa.

Mutta sitten eräänä päivänä tulee hänen taloonsa vieraita ihmisiä, jotka valtaavat hänen huoneitaan, kävelevät hänen pihoillaan ja panevat kaikki hänen mielestään sekaisin. Hänen elämänjärjestyksensä järkkyy, hän ei voi noudattaa tuttuja tapojaan. Hän tuntee itsensä ahdistetuksi, sorretuksi ja kaikki oikeutensa loukatuiksi.  Nuo tulokkaat, ne saattavat olla hyviä, mainiota ihmisiä, mutta hän näkee heissä vain ilkeitä rauhanhäiritsijöitä ja alkaa suorastaan vihata heitä.

Hänen on melkein mahdoton katsoa asioita heidän näkökannaltaan, vaikkapa hän tahtoisikin. Että he ovat menettäneet kaikkensa, ovat onnettomia ja turvattomia, sen hän unohtaa. Ja jos muistaakin, niin hän ajattelee:

’Mutta enhän minä ole heidän onnettomuuteensa syyllinen.’

Inhimillisen itsekkyytensä valossa hän näkee omat ’kärsimyksensä’ paljon suurempina ja noiden toisten aivan mitättöminä. Hän on ilkeä ja paha heitä kohtaan, lausuu typeriä, suorastaan rikollisia sanoja, vaistoten, että ne ovat sellaisia, mutta tahtoen loukata noita vihaamiaan tungettelijoita mahdollisimman kipeästi.”

Onttoni Miihkali odottaa lukijan väittävän, että evakkojen tilanne on nyt erilainen kuin aikoinaan itäkarjalaisten pakolaisten, koska ”eiväthän länsikarjalaiset ole pakolaisia”, ”Hehän ovat omassa maassaan. He ovat maan kansalaisia, joilla on oikeus vaatia ja myös saada.”

Onttoni Miihkali myöntää, että evakot ”ovat verrattoman paremmassa asemassa kuin olimme me itäkarjalaiset kahdeksantoista vuotta sitten. Meillä ei ollut mitään oikeuksia: ei oikeutta vaatia, ei edes pyytää. Me tulimme vieraaseen maahan köyhinä, nälkäisinä ryysyläisinä. Me emme osanneet paljonkaan, suomalainen yhteiskuntajärjestys oli meille aivan outo, elinkeinoelämä tuntematon. Sivistystasostamme ei tietysti voinut puhuakaan. – – Mehän olimme luonnonkansan lapsia, suurimmaksi osaksi lukutaidottomia.”

Itäkarjalaiset kuitenkin selviytyivät eivätkä ”ole enää pakolaisia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Olemme kasvaneet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan kuin ympätyt oksat omenapuuhun.” Ero muihin Suomeen kansalaisiin on vain se, että itäkarjalaiset ovat tyytyväisiä, vaikka joskus muiden tavoin murisevatkin. ”Sillä pakolaisuudessa oli meidän pelastuksemme.” Jos he eivät olisi aikoinaan nousseet ”kaiken inhimillisen järjen ja käsityksen vastaiseen vastarintaan”, ”vaeltaisimme tänä päivänä Siperian ja ristin tietä, kituisimme pakkotyöhelvetissä ja vankiloissa.”

Kahdeksassatoista itäkarjalaiset ovat ”selviytyneet hyvin pakolaisuuden kirouksista. Monet silloiset pennittömät ryysyläiset ovat tänä päivänä miljoonamiehiä, monet talottomat talollisia. Varattomista on tullut varakkaita ja lukutaidottomista lukutaidollisia.”

Näennäisesti näyttää siltä, että ”länsikarjalaisilla”, ”jotka ovat kansalaisia omassa maassaan, tuntevat sen olot ja ovat saaneet sen antaman sivistyksellisen pohjan”, olisi paljon paremmat mahdollisuudet selviytyä pakolaisuudesta.

”Sielullisessa suhteessa he kuitenkin joutuvat läpikäymään kaikki ne kehitysasteet kuin mekin. He ovat jättäneet kotinsa, kuten me, tylyt ihmiset tulevat kohdelleeksi heitä samoin kuin meitä. Samanlainen koti-ikävä, elämänä väliaikaisuuden tunto ja toisten haittana olemisen karvaus johtuvat heitäkin vaivaamaan. He tekevät samat erehdykset kuin mekin ja valittavat sisimmässään samoin katkerin sanoin.”

Ainakin yhdessä suhteessa evakoilla tulee olemaan vaikeampaa päästä alkuun kuin itäkarjalaisilla, ennustaa Onttoni Miihkali: ”Me emme rakentaneet mitään korvauksen varaan, koska tiesimme, ettemme milloinkaan sellaista saisi. Mikä on menetetty, sitä on turha enää muistella. Se on kuin menneen talven lumi, sulanut ja haihtunut olemattomiin.

Me emme jääneet odottelemaan, että valtiovalta järjestää meidän olomme ja toimeentulomme. Aloitimme alusta ja hartiavoimin. Tiesimme, ettei suomalaisella yhteiskunnalla ollut minkäänlaisia velvollisuuksia meitä kohtaan. Emme näin ollen tulleet katkeriksi, vaikkei meistä erityisesti pidettykään.”

Pakolaisuuden alkuvuodet olivat raskaita ja pitkiä: ”Koti-ikävä, taistelu jokapäiväisestä leivästä, tylyt, vihamieliset ihmiset – ei toivoa kotiinpaluusta, harmaat päivät lipuivat ohi katkeamattomana jonona…”

Onttoni Miihkali huomauttaa, että ”tylyjä, vihamielisiä ihmisiä” oli itse asiassa ”vähän, yksi sadasta – ei, korkeintaan pari, kolme tuhannesta! Lempeitä ja ystävällisiä oli paljon enemmän.” Ihmisen psykologia on kuitenkin sellainen, että ”kaunis, lohduttava sana viipyy sielussa vain hetkisen ja häipyy pois. Ilkeä, loukkaava sana katkeroittaa siellä vuosikausia, myrkyttää päivät ja vie öitten unen. Pahan ihmisen muistaa aina, mutta hyvän unohtaa pian…”

Onttoni Miihkalilta kysyttiin kerran: ”Miksi te karjalaiset vaellatte paikasta toiseen? Miksette tee työtä ja syö leipäänne niin kuin muutkin ihmiset?”

Tuolloin Onttoni Miihkali ei osannut vastata, vasta myöhemmin hän oivalsi, mistä oli kyse: ”Pakolainen etsii paikkaa, joka olisi yhtä rakas ja kaunis kuin se, jonka hän menetti. Mutta hän ei löydä sitä. Kaikki muut paikat ovat rumia, outoja ja rakkaudettomia.”

Onttoni Miihkali muistuttaa mieleen sanonnan: ”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä.” Pakolainen ”kaipaa kai sitä ympäristöä, jossa leipä maistuu makeimmalta…” Siis kotiseudulleen.

”Lopulta pakolainen kyllästyy vaeltamiseen ja asettuu johonkin. Paikka on hänestä maailman kurjin ja viheliäisin, ihmiset siinä ilkeitä ja typeriä, hassuja ja naurettavia. Mutta hän puree hampaansa yhteen ja vannoo: Tähän jään!

Vierivät vuodet, paikka on yhä ruma, ihmiset edelleenkin ilkeitä. Pakolainen lähtee parin kuukauden matkalle ja – alkaa siellä ikävöidä.  Hän ei ole uskoa itseään, suuttuu ja alkaa sättiä omaa minäänsä. Mokomaankin paikkaan muka ikävä, tuollaisten kurjimusten luo!

Mutta ikävä kasvaa ja voimistuu, ja hänelle tulee kiire päästä sinne, mistä on lähtenyt. Ja kun hän tulee määränpäähän, huomaakin hän ällistyen: Ennen niin ruma paikka on nyt mitä ihanin, ja vielä joku aika sitten ikävät, pahat ihmiset ovat kuin taivaan enkeleitä, hyviä ja rakastavia.

Ja riemuiten hän havaitsee, ettei hän olekaan enää pakolainen. Hänen ympärillään on tuttua, rakasta – hänellä on koti, hänellä on ystäviä.”

Jonkun pakolaisen koti-ikävä on kuitenkin niin ylivoimainen, että ”hän ajattelee: Oma kurjuus on parempi kuin vieras hyvinvointi. Lähden kotiin, eihän minulle tämän pahempi sielläkään voi olla.”

Tällöin pakolainen kuitenkin unohtaa kotiseutunsa olosuhteet. Onttoni Miihkalin mielestä ”kodin tekee kodiksi kotoinen ympäristö.”

Puolet itäkarjalaisista pakolaisista palasi uskoen lupauksiin täydellisestä anteeksiannosta ja omaisuuden palauttamisesta. ”Missä he ovat nyt? – Sinä, länsikarjalainen lukija, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin.”

Kirjailijasta

Onttoni Miihkali (1904-1979) eli elämänsä kolmessa maassa ja hänellä oli kolme nimeä. Hän oli lähtöisin Vienan Karjalasta ja käytti elämänsä ensi vuosikymmenet nimeä Onttoni Miihkali. Ensimmäinen nimi on isännimi, joten nimi tarkoittaa Miihkali Ontonpoika.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Onttoni Miihkali osallistui Itä-Karjalan kansannousuun. Sen epäonnistuttua hän pakeni Suomeen ja omaksui nimen Mikko Karvonen.

Mikko Karvonen valmistui kansankoulunopettajaksi ja toimi Suomussalmen Kuivajärvellä opettajana vuosina 1928–1939. Lisäksi hän toi radio-ohjelmissa, lehtikirjoituksissa ja esitelmissä esille Kuivajärven ja läheisen Hietajärven kylien ortodoksista vienankarjalaista kulttuuria ja teki runonlaulajan, anoppinsa Domna Huovisen tunnetuksi.

Talvisotaan Mikko Karvonen osallistui luutnanttina Suomussalmen rintamalla Erillinen Pataljoona 15:n tiedustelu-upseerina vuoden 1939 loppuun saakka. Tammikuussa 1940 hän siirtyi Päämajan propagandaosastolle Mikkeliin.

Jatkosodan alkaessa hänestä tuli tiedustelu-upseeri heimosoturipataljoonista muodostetussa Osasto K:ssa. 20. heinäkuuta 1941 Vuokkiniemellä järjestettiin ”kansankokous”, jossa Karvonen julisti pitämässään puheessa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen; tätä ei koskaan virallisesti tehty.

Suur-Suomen valtaus oli ollut Karvosen unelma ja tavoite. Tapa, jolla suomalaiset kohtelivat itäkarjalaisia, tuotti hänelle musertavan pettymyksen.

Lapin sodan aikana Karvosen perhe evakuoitiin Ruotsiin ja Karvonen seurasi mukana, koska hän oli saanut varoituksen, että se olisi viisainta. Hän ei ollut tehnyt sotarikoksia, mutta voimakas kielenkäyttö ja itäkarjalainen syntyperä olivat tehneet hänestä merkityn miehen.

Karvonen jäi Ruotsiin, suoritti ruotsin kielen tutkinnon ja toimi taas opettajana. Hän muutti nimensä Mikael Karresandiksi. Hän jatkoi kirjoittamista, mutta keskittyi ortodoksisiin aiheisiin. Hän kuoli 1979.

Kirjailijanimenä hän käytti alusta asti vienankarjalaista nimeään Onttoni Miihkali. Jo ennen sotaa hän oli kirjoittanut useita teoksia, joiden tapahtumapaikkana oli Vienan Karjala.

Onttoni Miihkalin teosten sensuroinnista sodan aikana ja sen jälkeen kerrotaan blogin artikkelissa, joka käsittelee vasta vuosikymmeniä myöhemmin julkaistua teosta Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 (sen alussa on myös sodan aikana julkaistu teos Raatteen tieltä Vuonniseen). Artikkelissa Salaista sotapäiväkirjaa verrataan Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun ja Martti Haavion teokseen Me marssimme Aunuksen teitä.

Kirjallisuutta

Marttinen, Eero:  Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa: Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941–1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Onttoni Miihkali Wikipediassa

Gund Numers-Snellman: Kartanon naiset

Gund von Numers-Snellmanin romaanissa Kartanon naiset yhdistyy kartanoromantiikka ja ihannoitu sodan kuvaus.

Gund von Numers-Snellmanin Kartanon naiset ilmestyi jatkosodan aikana 1943. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinnorna på Larsvik oli julkaistu edellisenä vuonna.

Ilmari Unhon 1944 ohjaaman elokuvan Kartanon naiset juliste lupaa katsojalle kartanoromantiikkaa mutta vaikenee sodasta. Kuva on Elonetistä.

Hangon lähellä sijaitseva Larsvikin kartano on köyhtynyt ja vailla miespuolista perijää. ”Patruuna” on Barbi Björner, jonka normaali asu on ratsastushousut, saappaat ja isoisän vanha paita. Kyseessä on siis naistenviihteen klassinen ”poikatyttö”, jonka kertomuksen kuluessa löytää naisellisuutensa kohdatessaan oikean miehen.

Varsinaisen ristimänimensä Pia Barbara tykistön suojeluspyhimyksen mukaan Barbi sai siitä, kun äiti synnytti hänet 1915 vuoteessa, jonka patjojen alle piilotettuja kivääreitä, ammuksia ja kiellettyä kirjallisuutta samaan aikaan, kun santarmit etsivät niitä turhaan talosta. Vanhemmat kuolivat varhain. Isän teloittivat punaiset tämän pyrkiessä valkoisten puolella 1918. Barbi oli jo aiemmin asunut kartanossa isoisän hoivissa, mutta tämäkin kuoli tytön ollessa kymmenvuotias.

Barbi on ylpeä sukunsa vaiheista 1600- ja 1700-luvulla: hänellä on ”Lützen veressään, Själlanti, Narva ja Pultava, Armfeltin marssi yli Norjan tunturien”. Suvun alaspäinmeno alkoi Barbin mielestä 1800-luvulla epäsäätyisestä avioliitosta, joka vierotti suvun naapurista, Lintulahden (ruotsiksi Lindulax) kreivillisestä perheestä. Paradoksaalista kyllä, kartano köyhtyi juuri puoliporvarillisten jälkeläisten aikana, tuhlaavaisuushan liitetään yleensä aateliin ja säästäväisyys porvaristoon.

Barbi tapailee metsässä Lintulahden nuorta kreiviä. Vaikka mitään ei tapahdu eikä edes sanota ääneen, Barbin ratsastusasun alla elää tytönsydän, joka haaveilee sekä naivansa rakastamansa samansäätyisen miehen että maatilojen yhdistämisestä. Nuori kreivi kihlaa kuitenkin porvarillisen perijättären. Barbi lohduttautuu alkoholilla, siis ajan kirjallisuuteen nähden varsin miehiseen tapaan.

Onneksi saapuu kesä ja sen mukana suvun muut naiset: Barbin serkku, Eurooppaa kiertelevä kolmikymppinen taiteilija Ebba ja täti, Helsingissä asuva nelikymppinen kaunotar Cilla, joka vaihtaa rakastajia kuin leninkejä.

Upseerinrouvan ihanne

Ebba vie Barbin automatkalla Kannakselle. Ebban entinen luokkatoveri, majurinrouva Irja Malm on täydellinen upseerinrouva: miehensä työtä ymmärtävä ja uraa tukeva, kiertolaiselämään sopeutunut ja kykenevä pukeutumaan vähillä varoilla edustavaksi. Irja on katkera vain siitä, että paitsi ettei armeijalle anneta rahaa, upseereita ei myöskään arvosteta.

Malmien ystävä, majuri Jukka Knapas soittaa luuttua ja lukee muille romanttisia runoja. Hänessä on siis ”naisellista” pehmeyttä sotilaan univormun alla – olisiko hän sopiva partneri Barbille? Romanssi ei vielä toteudu, sillä Barbi suree edelleen nuoren kreivin menettämistä.

Idyllin keskellä sotaa ennustaa vain Kaplaksen lukema säe Uuno Kailaan runosta Rajalla ”naisten rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten”, joka on alkuteoksessa suomeksi.

Runebergilainen talvisota

Kun kartanosta kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin pehtori ja muita miehiä, ”patruuna” Barbista ”tuli koko kartanon väen isä ja äiti”, joka ”kumartui sisään matalista ovista, istui muonamiesten tuvissa liedenpangolla, nyökkäsi vakavasti ja rohkaisevasti puolikasvuisille pojille – lohdutti hätääntyneitä vaimoja.”

Kuva kuin menneen ajan ihanteellisesta romaanista: yhteiskunnalliset erot ovat luonnollisia ja hyväksyttyjä, mitään epäkohtia ei ole, alustalaiset luottavat ”patruunaan”.

Sen sijaan Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa Summassa on myös Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos selviää sodasta.

Samassa romaanissa Kirkkonummelle evakkoon päätynyt helsinkiläinen keskiluokan rouva tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Kuten ajan henkeen kuului, Barbi pelkää Moskovan neuvottelujen aikana eniten sitä, ”ettei vain anneta periksi. Ei tuumaakaan.”

Runeberg ja Topelius liittivät runoissaan isänmaanrakkauden maisemaan. Myös Barbi kokee suomalaiseksi sellaisenkin mikä oikeastaan ei kuulu mihinkään maahan: ”Jalka koskee maata toisin kuin koskaan ennen, tuuli suhisee puissa uudella tavalla, mahtavin urkuäänin. Maa on suomalaista maata, suomalainen tuuli suhisee suomalaisissa puissa.”

Myös ruotsinkielisessä Gunnar Johanssonin talvisotaromaanissa Vi ville inte dö (1940, suom. Tahdomme elää, 1941) korostetaan rakkautta ”suomalaiseen maahan” ja ”suomalaiseen tuuleen”. Huomattakoon, että sekä Johansson että Numers-Snellman käyttävät Runebergin ja Topeliuksen tapaan sanaa ”finsk” eivät myöhempää termiä ”finländsk”.

Barbi kokee myös talvisodan ikoniseen teemaan: ”Me olemme yksi kansa, kokonaisuus.” Taustaa ei kuitenkaan mitenkään valoteta, toisin kuin Gunnar Johanssonin romaanissa Tahdomme elää, jossa vuonna 1918 valkoisten puolella taistellut päähenkilö ojentaa koulussa opettajan käskystä kätensä punaiselle luokkatoverille. Myöhemmin jälkimmäinen sanoo silloin ymmärtäneensä, ”että sittenkin oli muuta kuin vain kuilu lahtarien ja punaisten välillä [- – -] Samat surut, sama köyhyys, samat ilonaiheet ja sama parantumaton jonkin epämääräisen tulevaisuuden toivo.”

Larsvikiin tulee Helsingistä tulee evakkoja sekä ennakkoon että ensimmäisiä pommituksia pakoon. Myös Irja Malm tulee poikansa Johanin kanssa ja myöhemmin Irjan palvelija Claudia Shemeikka.

Sota vaikuttaa palveluskunnan ja alustalaisten vaimoihin positiivisesti: ”Oli ollut pikkumaisuutta ja kateutta ja riitaa lapsien vuoksi ja arkipäivän tuhansia pikku harmeja, mutta nyt niistä ei ollut mitään jäljellä.” Myös Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten ruotsinkielisen miniän.

Lintulahden kartanoa pommitetaan, Barbi hakee nuoren kreivittären ja tämän kälyn tyttärineen Larsvikiin.

Uutinen Suomussalmen voitosta otetaan väentuvassa vastaan laulamalla Barbin ehdotuksesta virsi Jumala ompi linnamme. Irja Malm kokee voiton henkilökohtaisena: ”Hän tunsi suomalaisen sotilaan ja upseerikunnan, tiesi mihin ne kelpasivat. Mutta hän tiesi myös, mitä puutteellisuuksia oli varustuksissa ja varsinkin tykistössä.”

”Runebergilaisempaa” talvisodan kuvausta tuskin voisi olla.

Naisen uhri

Ebba kokee syksyllä ilmestyksen: ”Hänestä [Ebbasta], eurooppalaisesta, oli tullut suomalainen. Oli yksi varma kiinteä kohta kokoonluhistuvassa Euroopassa, ystävien joukossa, jotka pettivät, uskossa, joka ei kestänyt. Olla suomalainen. Taistella selkä seinää vasten. Se oli niin äärettömän suurta, että se tekee kipeää.”

Sodan sytyttyä Ebba päättää: ”Minä nousen satulaan Larsvikin puolesta, Barbi, Barbi, minä lähden sotaan Larsvikin puolesta.”

Jukka Kaplas käyttäytyy rintamalla ihan eri tavalla kuin kesällä 1939. Ebban saapuessa parroittunut, mustunut majuri julmistuu ja kiroaa: hienostonainen ei kuulu rintamalle, tästä on vain haittaa.

Mutta Ebba lunastaa paikkansa: hän pitää Summassa lähellä etulinjaa kanttiinia ja asuu maan alla. Hän kokee, että sodassa unohtuu pikkumaisuus ja paras ihmisestä tulee esiin. Sotilaita hän luonnehtii sanoilla: ”Uhrimieli, itsensäunohtaminen. Näen sitä joka päivä yksinkertaisena, karkeasti hakattuna, höyläämättömänä. Ei suuria sanoja. Mutta kaunista, kaunista.”

Perinteisen viihteen teema on Gertrud Willenborgin mukaan, että hyvät, jalot, kauniit ja rikkaat ”aatelisihmiset” voivat hyväksyä joukkoonsa köyhän tytön tai miehen, jos tämä osoittaa olevansa ”sydämen aatelia”; molemmat ryhmät muodostavat yhdessä ”todelliset aatelisihmiset”. Näin avioliitto kreivin ja kotiopettajattaren välillä on mahdollinen.

Ebba tietenkin vain pilailee aikeella avioitua ”henkivartijansa” kanssa, mutta itse asiassa Kartanon naisissa mennään pitemmälle: synnynnäinen ylimys Ebba tunnustaa kaikki tavalliset sotilaat henkisesti ylimyksiksi: ”Täällä me kaikki olemme ylimyksiä.” Tasa-arvo siis vallitsee – tai pikemmin Ebbasta tuntuu siltä.

Ebba suunnittelee jopa alttaritaulua, jota tuskin olisi kirkkoon hyväksytty: ”Nuhruinen lumipuku, kasvot, konepistooli.”

Ebban kuoleman jälkeen Jukka Kaplas kirjoittaa Barbille: ”Hän oli meidän pyhimyksemme, lämmin valo suuressa pimeydessä. Hän oli nainen, lämmin, hieno, ja hän kuoli kuin kelpo sotilas.”

Naisen kaatuminen nostetaan suurimmaksi uhriksi myös kahdessa sodanaikaisessa talvisotakuvauksessa: Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon Valitussa kansassa ja luvatussa maassa, niin erilaisia kuin ne muuten luonteeltaan ovatkin.

Ebban kuolinilmoitukseen Barbi valitsee latinalaisen mietelauseen ”Navigare necesse est, vivere not necesse” (purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei). Barbi selittää Cillalle: ”Mitä elämä hänelle [Ebballe] merkitsi? Maalaamista. Mutta välttämätöntä se ei ollut. Välttämätöntä oli pelastaa sielunsa.” ”Hän lähti sotaan Larsvikin puolesta, Cilla. Jonkun meistä oli lähdettävä.” 

Rakkautta ”armovuonna”

Välirauhaa kuvaavan osan nimi on armovuosi. Majuri Kaplas tulee linnoittamaan Neuvostoliiton tukikohdaksi rauhansopimuksessa luovutetun Hangon ympäristöä ja pyytää Barbilta upseereilleen majoitusta. Cilla on kaunis, ei tosin enää nuori mutta majurille sopivan ikäinen ja sotilaan sydän saattaa kaivata lohtua, kun uusi sota on edessä. Mutta vaikka kyseessä olisi vain vaaraton ”kesäleikki”, Jukka Kaplas ei kiinnostu Cillasta vaan hänen hellyytensä ja suojelunhalunsa herättää Barbi: ”Hän ei näe edessään Larsvikin patruuna Björneriä, vain yksinäisen naisen vanhassa rajaseudun kartanossa.”

Pari rakastuu ja nauttii yhdessä olosta päivän kerrallaan. Ei edes juoru Barbin juomisesta sammuta Jukka Kaplaksen tunteita, päinvastoin se herättää suuttumuksen juorun kertojaa kohtaan, jos juoru on tosi, ja halun auttaa Barbia, jos juorussa on perää.

Vasta kun majuri kysyy: ”Lapsi, mitä me odotamme? Eikö jossakin ole pappia?”, ammatit ja elämänarvot asettuvat tielle. Barbi ei voi mennä naimisiin Larsvikin takia, eikä Jukka Kaplas halua erota armeijasta, puhumattakaan että eläisi vaimonsa omaisuudella: ”Vaimo seuraa miestään”. Toisin kuin perinteisissä naistenromaaneissa, nainen ehdottaa suhdetta, mutta mies torjuu.

Barbi voittaa halunsa langeta taas lohduttautumalla alkoholilla. Hän alkaa pehmetä, kun käsipuoli pehtori kertoo menevänsä naimisiin, koska juuri vaikeana aikana ”Tarvitsee kaiken lämmön, mitä voi saada –”

Vähän myöhemmin majuri saa Barbin mielen muuttumaan vetoamalla uuden sodan uhkaan: ”Voimmeko tuhlata aikaa tällä tavalla? Elämä on niin säälittävän lyhyt, ainakin meille. Etkö voi suoda meille vähän onnea kahden helvetin välillä?” Barbin kysymykseen ”Tuleeko – sota?” Kaplas vastaa, ettei tiedä sitä sen enempää kuin tämäkään, mutta Yhden tiedän” [- – – ]”Tahdon sinut. Rehellisesti. Salatiet eivät sovi meidän kummankaan arvolle -.”

Mies osaa luonnostaan kaikki työt paremmin kuin nainen

Kun Barbi loukkaa jalkansa ja joutuu vuodelepoon, hän joutuu turvautumaan miehensä apuun kartanon töiden järjestelyssä, jotka tämä järjestääkin vaimoaan paremmin – ilmeisesti vain koska on mies, eihän Jukalla papinpoikana ole kokemusta maatöistä, ainakaan muuta kuin kenties nuorena mukana olosta perunannostossa ja heinäpellolla. Lisäksi Barbi ”oppi kunnioittamaan omaa tahtoaan voimakkaampaa tahtoa” ja on kiitollinen, kun mies ei hienotunteisesti ”osoittanut etevämmyyttään missään muussa kuin toiminnassa”.

Aviomies on myös moraalisesti vaimoaan parempi, koska näkee asiat laajemmin kuin yhden tilan näkökulmasta. Vaikka Barbi on aiemmin tiukasti torjunut pehtorinsa ehdotuksen, että elintarvikkeiden säännöstelymääräyksiä kierrettäisiin, hän on ”toisinaan kärkäs valittamaan säännöstelyä ja määräyksiä tuottajan annoksista huolimatta, mutta sitten hän kohtasi Jukan katseen ja häpesi.”

Muutenkin Barbi joutuu kasvamaan henkisesti ”Jukan spartalaisen yksinkertaisuuden ja sen lämpimän myötätunnon edessä, jota tämä tunsi toisia kohtaan”.

Toisaalta Barbista tulee naisellisempi, kun hän pakollisen leponsa aikana saa tuntea ”palveltuna ja hemmoteltuna olemisen harvinaista tenhoa”.

Kesäsota alkaa

Kun uusi sota on kesäkuussa 1941 edessä, se on kummankin mielestä oikeudenmukainen. Aluksi joukko-osasto on Hangon rintamalla, jolloin majuri voi tulla iltaisin kotiin.

Vaikka Jukka Kaplaksen hellittelynimi vaimolleen on ”lapsi”, aviomies ei vaadi Barbia lähtemää kartanosta, koska sen asukkaille ei ole annettu virallista evakuointimääräystä kuten lähempänä oleville asukkaille, vaan luottaa tämän rohkeuteen: ”Tiesinhän, ettet säikähtyisi – pikku sodasta.”

Ja ehkä Barbi on aliarvioinut itseään, sillä majuri sanoo arvostavansa vaimonsa työtä ja näkevänsä tämän kumppaninaan: ”Tästä tulee meidän sotamme, minä sodassa, sinä kartanossa. Sinä olet tärkeä tekijä, sinä maanviljelijä.”

Sitten Jukka Kaplaksen osasto siirretään tärkeämpään paikkaan, itään, ja sota erottaa avioparin kuten muille sotilaille ja heidän vaimoilleen on jo aiemmin käynyt.

”Barbi kirjoittaa hitaasti kirjeitään, jokainen sana on hyväily, jokainen piste kaipauksen huuto. Mutta näkyä se ei saa.”

Sen sijaan tällaista ei kirjoiteta tai ainakaan lähetetä: ”Olen ollut kauhean peloissani, Jukka – ei talvisodan suurta, pyhää, uhmaavaa tuskaa, se ei koskenut minua, se koski kaikkia – nyt olen peloissani itseni ja omani vuoksi.”

Mikä todella merkitsee

Lopullisesti Barbin muuttumisen naiselliseksi takaa raskaus. Sen hän on tajunnut kesäkuussa, mutta salannut asian mieheltään, koska ei ole tahtonut tehdä tätä levottomaksi, kun uusi sota on edessä. Kuullessaan Irjan aviomiehen kaatuneen Barbi tajuaa olleensa väärässä: ”jos hän ei koskaan saa sitä tietää – hänen oikeutensa on saada se tietää. Hänen. Meidän.”

Uutinen saa majurin tuntemaan ”kuin olisin tullut paljon lähemmäksi miehiäni kuin ennen. Me paksunahkaiset ammattisotilaat olemme harjaantuneet sotaan, mutta loppujen lopuksi sotilas, rivimies, on tärkein, pieni, sitkeä, suomalainen sotilas. Ja kotona hänellä on vaimo ja lapsia ja ehkä lapsi, joka ei ole vielä syntynyt.”  

Barbi odottaa miestään lomalle. Hänellä ei ole enää ”kapealanteista pojanvartaloa” ja hänen on täytynyt luopua ratsastushousuista, mutta ”oli vielä kaunis katsella” ja tahtookin olla ”kaunis Jukan silmissä, rakastettava Jukan mielestä”.

Mutta nyt vuorostaan Larsvikia pommitetaan ja Barbi pelastetaan Lintulahteen. Kuullessaan huhuja Jukan kaatumisesta hän on tuskassaan kuin kuka tahansa nainen. Vielä Irjan aviomiehen kaaduttua Barbi oli ajatellut: ”Kaatui maansa puolesta. Se oli kaunista. [- – -] Kaatui Lützenissä, Pultavan luona, itärintamalla. Vuosisata vuosisadan jälkeen. Sotilaan tie. Yksinkertaista, kaunista ja arvokasta.”  

Huhut osoittautuvat vääriksi, mutta ne ovat auttaneet Barbia asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Aviomiehen saatua lomaa pari tapaa Helsingissä. Mutta vaikka aiemmin on muistutettu, että Helsinkikin on kokenut sodan pommitusten muodossa, kaupunki on rintamalta tulleelle Jukka Kaplakselle ja rajalla asuneelle Barbille vieras ympäristö, jossa he eivät voi löytää toisiaan.

Toisin kuin aiemmin, majuri haluaisi ”ottaa Barbin mukaansa sotaan, vaimonsa, toverinsa”, mikä jälleen osoittaa arvostusta. Raskaus kuitenkin tekee aikeen mahdottomaksi, eikä aviomies voi edes sanoa vaimolleen todellisia ajatuksiaan: ”Mielettömään aikaan tämä lapsukainen pyrki maailmaan”.

Niin pari palaa yhdessä Larsvikin raunioille: ”Hänellä [Barbilla] oli Jukka. Ja Larsvikiä ei oltu otettu häneltä pois: Kaikesta huolimatta. Hävitetty ja ammuttu rikki ja poltettu, runsittu ja myllerretty, mutta sitä ei ollut otettu häneltä pois.”

Vaikka majuri tuntee Larsvikin tuhoutumisen takia myötätuntoa vaimoaan kohtaan, se on tuonut hänen oman unelmansa Syväristä lähemmäs: ”Maa, joka oli omistamisen arvoinen. Mahdollisuuksien maa. Tulevaisuuden maa. Talo virran törmällä, josta on laaja näköala yli jokilaakson, valtavat metsät, hedelmällinen maaperä. Maa, jota saisi viljellä, raja, jota puolustaa. Riistamaita ja kalavesiä, sotilaiden ja miesten maa, sellaisten naisten kuin hänen vaimonsa.”

Lopussa Barbi miettii mutta ei sano miehelleen: ”Taloja on rakennettu ennenkin, kodit ovat nousseet raunioista. Elämä jatkuu edelleen. Maa on jäljellä ja se on minun. Ja Jukka on minun ja hän matkustaa takaisin rintamalle kahden päivän kuluttua. Rakentaa uudelleen – alkaa alusta. Täällä tai siellä, yhdessä – tai yksin. Tärkeintä on, ettei anna perään. Että maata viljellään. Täällä tai siellä… Antaa Jukan leikkiä. Hän on mies ja lapsi, minä nainen ja vanha kuin maa. Ja he kaksi ovat yhtä -.”

Jo antiikista alkaen mies ja nainen on pelkistetty yksinkertaiseksi vastakohtapareiksi kuten taivas – maa ja aktiivinen – passiivinen, jossa miestä pidetään luonnostaan parempana kuin naista.

Mutta tällä kertaa nainen, jota aviomies on kutsunut ”lapseksi”, pitää siis miestään lapsena ja on selvästi tätä realistisempi.

Elokuvan Kartanon naiset pääpari: Jukka Kaplas (Jalmari Rinne) ja Barbi Björner (Hilkka Helinä). Kuva Elonetistä.

Elokuva

Romaanista tehtiin 1944 Ilmari Unhon ohjaama elokuva. Barbi Björneriä näytteli Hilkka Helinä, majuri Jukka Kaplasta Joel Rinne, Ebbaa Salla Karuna, Cillaa Ruth Snellman, Lintulahden nuorta kreiviä Reino Häkälä, nuorta kreivitärtä Maininki Sippola, pehtoria Kaarlo Aavajoki, majurirouva Irja Malmia Emma Väänänen ja majuri Freddi Malmia Eino Kaipainen.

Pääparin Joel Rinteen (s. 1897) ja Hilkka Helinän (s. 1916) parinkymmenen vuoden ikäero pistää elokuvassa silmään, mutta myös romaanin sankarin täytyy olla jo sotilasarvonsa takia huomattavasti sankaritarta vanhempi. Elokuvassa Jukka Kaplas on kesällä 1939 kapteeni ja talvisodan jälkeen hän on majuri, romaanissa hän on koko ajan majuri.

Elokuvan juoni seurailee melko tarkasti romaania. Muutamia eroja kuitenkin on.

Elokuvassa vanha kreivi sanoo pojalleen, että tämän on luovuttava Barbista ja naitava rahaa, että konkurssilta vältytään. Romaanissa Lintulahti ei ole niin huonoissa kantimissa ja vanha kreivi sanoo jälkeenpäin Barbille: ”Poikani olisi pitänyt naida hänet, sen minä sanoin pojalleni. [- – -] Viettele tyttö, minä sanoin, tai nai hänet, joko tahi, mutta älä riipu hänessä kiinni tuolla tavalla.”

Romaanissa politiikka supistuu jopa Perkjärvellä elokuussa 1939 laimeaan keskusteluun Englannin ja Neuvostoliiton neuvotteluista, joita kommentoidaan: ”Myyvätkö he meidät vai ei? – Kun nyt olisi Saksa – viime vuosien kirottu politiikkamme…” Sen sijaan elokuvassa Jukka Kaplas ja ”juureton maailmankansalainen” Ebba lyövät vetoa: syttyykö sota. Ebba lupaa liittyä armeijaan, jos niin käy. Onkin selvää, että elokuvassa Ebban päätös piti motivoida ajoissa.

Romaanissa nuoren kreivi naimisiin menonsa jälkeen kumartaa Barbille viipurilaisessa ravintolassa, elokuvassa he tapaavat, kun Ebban ajama auto ohittaa kreivillisen parin pulaan joutuneen auton. Romaanissa ei ole kohtausta, jossa haavoittumislomalla olevan nuori kreivi kehottaa Barbia muuttamaan Larsvikistä Lintulahteen, joka on tykinkantaman ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Larsvikin ja Lintulahden epäsopu osoittautuu elokuvassa vähäpätöiseksi ja suhteet solmitaan uudestaan sodan paineessa. Romaanissa autetaan pommitusten uhreja puolin ja toisin, mutta suhde säilyy etäisenä.

Elokuvan loppukohtauksessa kartanon raunioilla Jukka Kaplas lohduttaa vaimoaan, että ”Maa on vielä jäljellä, pyhä kallis maa” ja talo voidaan rakentaa uudelleen. Majuri ei lainkaan mainitse unelmaa teemaansa Itä-Karjalassa – Suur-Suomi ei elokuvan tekoaikana ollut enää realistinen tavoite ja esityspäivänä sitä ei enää voinut edes julkisesti mainita paitsi paheksuen.

Ensi-ilta oli näet joulupäivänä 1944, siis vasta jatkosodan jälkeen. Kritiikki oli hämmentynyt: patetiaa vierastettiin ja huumoria kaivattiin. Yleismenestys oli kuitenkin vuoden neljänneksi paras.

Huomion arvoista on, että elokuva saatettiin esittää, vaikka poliittinen tilanne oli muuttunut. Ehkä se koettiin vain inhimillisenä draamana: sota aiheutti aineellista tuhoa, mutta jälleenrakennus oli mahdollista, koska maa – laajemmassa merkityksessä Suomi – oli jäljellä. Näinhän oli loppunut myös Mika Waltarin talvisodan jälkeen käsikirjoittama Oi kallis Suomenmaa.

Pois oli jätetty käsikirjoitukseen sisältyvää yleistä taustaa: autenttista filmimateriaalia Karjalan evakuoinnista talvisodan jälkeen ja jatkosodan hyökkäysvaiheesta. Samoin oli poistettu kolme r-sanaa.

Juha Seitjärven mukaan elokuvan kartano oli Kirkkonummella sijaitseva Oitbackan kartano, jossa oli upea puutarha.

Kirjailijasta ja romaanin taustasta

Gund von Numers syntyi 1901. Isä oli rautatievirkamies ja runoilija Gunnar von Numers. Tuleva kirjailija ei siis kasvanut mitenkään ylellisissä oloissa.

Sen sijaan upseerinvaimon elämän kirjailija tunsi omakohtaisesti. Hänen aviomiehensä oli jääkärikenraalimajuri Aarne Snellman, joka haavoittui huhtikuussa 1942 ilmapommituksessa Syvärillä ja kuoli sotasairaalassa.

Kirjailija oli Våra Kvinnor -lehden päätoimittajana 1928–1930. Vuosina 1943–1948 hän työskenteli Mannerheimin lastensuojeluliitossa. Jatkosodan aikana toimi kummikuntasihteerinä ja edisti näin Suomen suhteita Ruotsiin.

Esikoisromaani julkaistiin 1926. 40-luvulla ilmestyi kolme romaania, jotka kaikki suomennettiin, ja tämän jälkeen vielä kaksi romaania.
Kirjailija meni uudelleen naimisiin vuonna 1948 ja muutti samalla Ruotsiin, jossa hän kuoli 1984.

Romaanin taustasta

Kirjailija kertoo romaanin alussa teoksensa taustasta: Larsvikin Björnerit olivat eläneet osaksi paperilla, osaksi mielikuvituksessani lähes kymmenen vuotta. Kun jalkavamma pakotti kirjailijan kevättalvella 1942 pysyttelemään vuoteessa muutamia viikkoja, tällä oli aikaa miettiä nuorinta sukupolvea.

Kirjailija päätti siirtää toiminnan sotien aikaan, minkä takia nuorimman sukupolven iästä oli pudotettava kymmentä vuotta. Larsvikin kartano siirrettiin kirjailijan tuntemalle sotatoimialueelle, Hangon rajalle, minkä takia eivät ”henkilöt ja ympäristö ole erityisen uusmaalaisia”.
Taloilla ja henkilöillä ei kirjailijan mukaan ole todellisia esikuvia, vaikka hän kirjoittaessaan oleskeli Karis-Dragsvikin kartanossa.

Mainitsematta miehensä nimeä kirjailija sanoo lopuksi, että hän kirjoitti teoksensa loppuun vaikeana aikana ja ettei sitä, jolle hän sen kirjoitti, ole enää olemassa. Romaani oli siten rakkaudenosoitus ja surutyö.

Lisää tietoja

Gund Numers-Snellman Wikipediassa

Aarne Snellman Wikipediassa

Elokuva Kartanon naiset Wikipediassa ja Elonetissä

Elokuva Oi kallis Suomenmaa Elonetissä

Uuno Kailas: Rajalla

Seitjärvi, Juha: Helsinkiläiset kartanomiljööt SF-elokuvissa. – Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla. Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Toim. Kimmo Laine et al. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2019.

Suomen kansallisfilmografia 3. Vuosien 1942-1947 suomalaiset elokuvat. Toimituskunta Kari Uusitalo et al. Painatuskeskus & Suomen elokuva-arkisto 1993.

Willenborg, Gertrud: Adel und Autorität. –  Teoksessa Trivialliteratur. Aufsätze. Hrs. von Gerhard Schmidt-Henkel et al. Literarisches Colloquium 1964.

Olen kirjoittanut Gunnar Johanssonin romaanista Tahdomme elää Hiidenkivessä 6/2009.

Blogissa olen kirjoittanut Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa.

Alli Walli: Toukokuusta toukokuuhun

Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun näkyy, että monet käsitykset talvisodasta olivat kiteytyneet jo 1942.

Romaania voi luonnehtia lukuromaaniksi, jossa pääosassa ovat ihmissuhteet.

Teoksen ensimmäinen, laajempi osa tapahtuu toukokuusta 1934 toukokuuhun 1935. Leppävaarassa asuu suurperhe, jonka leski-isä, 57-vuotias oppikoulun lehtori Johannes Siirilä jysäyttää uutispommin: hän aikoo naida entisen oppilaansa, työläisperheen 25-vuotiaan tyttären Lilja Mähösen.

Tätä eivät aikuiset lapset hyväksy vaan muuttavat kotoa. Takapiruna on edesmenneen äidin sisar, joka edustaa tiukkaa ja farisealaista uskonnollisuutta.

Sopu isän kanssa syntyy vuoden kuluttua, kun kotiin jäänyt kuopus Sirpa houkuttelee aikuiset sisaruksensa isän uudesta avioliitosta syntyneen vauvan ristiäisiin.

Sitä ennen lasten itsenäistyminen on johtanut luonteeltaan vetäytyneiden Hetin ja Heikin löytämään sopivan aviopuolison. Hetiä neuvoo asiassa monta avioliittoa kokenut Juli-täti.

Outi auttaa pinnallisen vanhemman sisarensa Mailiksen avioliiton ja lasten kasvatuksen oikealle tolalle. Itse hän uskoo, ettei kolhon ulkonäkönsä takia löydä ketään.

Charmikas Aarne hylkää tosirakkautensa Leenan ja nai rikkaan mutta ruman tytön. Leena odottaa lasta ja on liian ylpeä kertoakseen asian Aarnelle. Onneksi Leenalla on kampaajan ammattitaito ja tukena vasta löydetty insinööri-isä, joka oman menneisyytensä takia ei välitä ihmisten puheista.

Isän epäsovinnainen avioliitto auttaa ylittämään yhteiskunnallisia raja-aitoja. Abiturientti Erkki tutustuu äitipuolensa veljeen Sulo Mähöseen ja lupaa auttaa tätä suorittamaan oppikoulukurssin. Vastapalvelukseksi Erkki pyytää Suloa perehdyttämään hänet työväenjärjestöjen ja ammattiyhdistysten toimintaan. Kun Sulo varmistaa, kannattaako Erkki tosiaan työväestön aatteita, tämä vastaa: ”Onhan se ainoa elinvoimainen aate nykyään. Ja antavin.”

Sanaa ”antavin” ei idealistinen Sulo ymmärrä, mutta lukija osaa päätellä, että Erkki on poliittinen pyrkyri. Kiinnostavaa on, että sosiaalidemokraattinen puolue esitetään jo 30-luvun puolivälissä parhaana väylänä valtaan.

Talvisodan idealistinen kuvaus

Toinen, lyhyempi osa tapahtuu toukokuusta 1939 toukokuuhun 1940. Ennen sotaa Siirilän perheessä keskitytään vain yksityisasioihin. Maailmansodan sytyttyä Heikki yrittää lohduttaa vaimoaan: ”Mehän [= suomalaiset] olemme köyhiä, eihän luulisi, että kenenkään vaivautuvan ryöstämään sitä vähää, mitä meillä on.”

Talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten Erkin ruotsinkielisen vaimon: ”yhteinen vaara ja hätä oli muuttamassa tunnissa kasvattaneet hänetkin yli oman mittansa. Hänkin oli suomalainen nainen.”

Sota koettelee myös Siirilän perhettä. Aarne menettää toisen jalkansa. Äitipuolen veli, työmies Sulo kaatuu pelastettuaan ystävänsä vänrikki Erkin hengen.

Naisen uhri on korkein

18-vuotias Sirpa, joka on jo ennen sotaa tuntenut kutsumusta uhrautumiseen, työskentelee sodan aikana sotasairaalassa lottana. Kun sairaalaa pommitetaan eikä potilaita ehditä siirtää turvaan, Sirpa jää heidän luokseen.

Sirpan isä saa ylipäällikön allekirjoittaman kirjeen, jossa Sirpaa kutsutaan ”sankariksi” ja ”pyhimykseksi”. ”Hänen nimensä elää niin kauan kuin Suomen kansa elää. Ja se elää, koska sillä on sellaisia tyttäriä.”

Naisen ja aseettoman uhri on korkein aivan kuin Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa, vaikka mitään muuta yhteistä kirjoilla ei ole. Vaikka sodan sääntöjen rikkominen osoittaa vihollisen brutaalisuuden, Vallin romaanissa ei ole vihaa vihollista kohtaan toisin kuin Railolla, rasismista puhumattakaan.

Siirilän perheen naiset ovat ja lapset ovat evakossa maaseudulla. Siviilikohteen pommitus jouluaattona saa talon emännältä olosuhteisiin katsoen varsin lievän huomautuksen: ”Että ne ilkenevät, jouluaattonakin.” Juli-täti taas rukoilee: ”Auta meitä kestämään, kaikkia ympäri Suomen niemen. Ja lopeta tämä hirveä sota.”

Talvisotaa käydään Vallin romaanissa ennen kaikkea jonkin puolesta. Erään haavoittuneen todelliset sanat Sirpalle ”tytön vuoksi” nousevat ja kertautuvat ikään kuin credona sairaalan raunioista ”päättäväisenä ja lannistumattomana”: ”Tulevan, vapaan, onnellisemman sukupolvemme vuoksi. Heidän vuokseen me taistelimme, heidän vuokseen ruumiimme silvottiin, heidän vuokseen me kuolimme.”

Sirpan ruhjottu ruumis on kuin rauhanteossa silvottu Suomi, mutta kumpikin ovat henkisesti voittajia.

Talvisodan opettaa rakkautta ja yhteisvastuuta

Siirilän perheessä menetyksistä seuraa myös hyvää.

Aarne on jo aiemmin ymmärtänyt naineensa väärän naisen ja saatuaan selville, että hänen tosirakkautensa Leena on saanut hänen lapsensa, hän on yrittänyt saada tämän antamaan anteeksi. Hän pommittaa Leenaa kirjeille, kunnes haavoittuu ja jalka amputoidaan, jolloin hän tuntee olevansa ”hylky”. Levottomuus Aarnen puolesta on kuitenkin saanut Leenan tajumaan, että hän rakastaa tätä yhä. Leena ottaa Aarnen olinpaikan selville, ja he saavat toisensa. Invalidius ei estä Aarnea tuntemasta voiman tunnetta, jonka synnyttää vastuu perheestä.

Konttorissa työskentelevää Outia on aiemmin kosinut tämän keski-ikäinen johtaja, joka myös tarjoaa tälle mahdollisuutta toteuttaa unelma opiskelusta, mutta Outi on antanut rukkaset, koska ei halua järkiavioliittoon. Sota saa Outin hyväksymään johtajansa uuden kosinnan: hän haluaa opiskella lastenlääkäriksi, mutta kaipaa myös elämäntoveria. Outi ymmärtää arvostelleensa väärin isän avioliittoa: ”Ihminen kaipaa rakkautta ja myötätuntoa koko ikänsä. Lapsena yhtä paljon kuin vanhuksena.”

Heikin vaimo, joka on kokenut monta keskenmenoa, synnyttää viimein terveen tytön. Tämän selitetään todistavan, että vaikka miljoonat surmaavat toisiaan, rakkaus on kuolemaa voimakkaampi.

Toukokuussa Erkki käy Sulon haudalla viemässä sinne ylioppilaslakin. Hän tunnustaa Sulon äidille, että Sulo ”ei ponnistellut itsensä tähden, ei lukenut asemaa tai tointa varten, niinkuin useimmat tekevät ja niinkuin minäkin olen tehnyt. [- – -] Hän ponnisteli kyetäkseen joskus jakamaan muillekin … minä vain itseni tähden.”

Erkki lupaa muuttua: ”Tästä päivästä lähtien otan hänen asiansa omakseni, se on velvollisuuteni. Tästä päivästä lähtien olen työskentelevä niiden vähäpätöisten ja syrjäytettyjen puolesta, joiden vuoksi hänkin teki työtä. [- – -] Maailman täytyy päästä siihen, että sivistys ja varallisuus … ellei varallisuuskaan, niin jokapäiväinen leipä ja muu, mikä siihen kuuluu, on jaettava tasaisemmin kaikkien osalle kuin se tähän mennessä on jaettu.”

”Sodassa me olimme yksi kansa, meidän on oltava sitä rauhassakin. Työläiset antoivat henkensä yhtä tinkimättömästi kuin varakkaampikin yhteiskuntaluokka ja sivistyneistö, nyt he eivät saa yksin jäädä kärsimään sodan seurauksista.”

Erkki vaatii toisaalta, että kaikki alistuvat kuriin: ”Ilman kuria ei mikään valtio pysy pystyssä, ilman valtiota me emme ole mitään. Vain kuri takaa meille leivän.” Epäselväksi jää, mitä kurilla tarkoitetaan.

Toisaalta Erkki haluaa ”enemmän myötätuntoa toisiamme kohtaan”. Ketään ei saa jättää yksin, kaikkein vähimmin niitä, ”jotka ovat suurimman uhrin antaneet, ne, jotka ovat menettäneet omaisensa …” Erkki on sopinut äitipuolensa kanssa, että tämän ja Sulon iäkäs leskiäiti lopettaa työt ja muuttaa Liljan luokse, kun taas Erkki maksaa tälle epävirallisen eläkkeen.

Vaikka Erkki hyväksyy miesten kaatumisen, koska sota on sotaa, pikkusisko Sirpan kuolemaa ”en anna anteeksi koskaan.”

Isä Johannes Siirilä opettaa kuitenkin Erkille, että Sirpan kuolema ei ollut vain hirveä vaan myös kaunis ja jalo. Kauneus on samaa kuin rakkaus. Sirpa on marttyyri ja esikuva: ”Se, mitä koko maailma nykyään kipeimmin kaipaa, on rakkaus.” Rakkaus ei ole sanoja vaan tekoja.

Kirjailijasta

Alli Walli (oik. Alli Matilda Aarnipohja, o.s. Wendelin, 1904-1981) julkaisi yhteensä 12 teosta. Toukokuusta toukokuuhun voitti Kariston Ajanromaani-kilpailun ja saavutti myyntimenestyksen.

Alli Wallin teokset on lueteltu Wikipediassa

Lisäys 10.12.2018:

Hanna Miettinen kertoo artikkelissaan Alli Walli, kaupunkilaisarjen kuvaaja (Hiidenkivi 2/2018) kirjailijasta ja hänen tuotannostaan mm:

Walli oli työläisperheen tytär, joka menestyi hyvin koulussa ja rakasti lukemista, mutta joutui jättämään koulun kesken, koska perheen talous romahti vuoden 1918 sisällissodan seurauksena.

Walli työskenteli konekirjoittajana ja piti taloustöitä uuvuttavana. Ansio- ja kotityöt rajoittivatkin hänen kirjoittamistaan.

”Walli käsittelee romaanituotannossaan pääasiassa kaupunkilaisten perhe-elämää ja rakkautta sekä rakkauden puutetta. Teoksissa seurataan suurperheiden jäsenten erilaisten luonteiden asettumista elämän virtaan. Rakkaus ei Wallilla rajoitu vain naisen ja miehen romanttisen rakkauden kuvauksiin, teoksissa on läsnä myös vanhemman – yleensä isän – ja lapsen lämmin suhde.

Parhaimmillaan Walli juoksuttaa lukijan eteen kiinnostavia ja eloisia henkilöitä. Nämä ovat aikansa lapsia, mutta Walli onnistuu tavoittamaan myös jotain pysyvää ihmisestä ja ihmisten välisistä suhteista.”

”Wallin tuotannossa viihteellinen ja yhteiskunnallinen kietoutuvat toisiinsa. Vaikka kuvattavat, usein 30-luvun Helsinkiin sijoittuvat elämänkohtalot, ovat yleensä kultareunaisia, Walli kuljettaa mukana myös toisenlaisia juonteita. Hän kuvaa toistuvasti avioparin epäsopuista suhdetta ja hankaluuksien heijastumista lapsiin.

Työväenasiaa oli Wallin teoksissa usein läsnä, ja myös sota-ajan raskautta kuvataan.”

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa.