Gund Numers-Snellman: Kartanon naiset

Gund von Numers-Snellmanin romaanissa Kartanon naiset yhdistyy kartanoromantiikka ja ihannoitu sodan kuvaus.

Gund von Numers-Snellmanin Kartanon naiset ilmestyi jatkosodan aikana 1943. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinnorna på Larsvik oli julkaistu edellisenä vuonna.

Ilmari Unhon 1944 ohjaaman elokuvan Kartanon naiset juliste lupaa katsojalle kartanoromantiikkaa mutta vaikenee sodasta. Kuva on Elonetistä.

Hangon lähellä sijaitseva Larsvikin kartano on köyhtynyt ja vailla miespuolista perijää. ”Patruuna” on Barbi Björner, jonka normaali asu on ratsastushousut, saappaat ja isoisän vanha paita. Kyseessä on siis naistenviihteen klassinen ”poikatyttö”, jonka kertomuksen kuluessa löytää naisellisuutensa kohdatessaan oikean miehen.

Varsinaisen ristimänimensä Pia Barbara tykistön suojeluspyhimyksen mukaan Barbi sai siitä, kun äiti synnytti hänet 1915 vuoteessa, jonka patjojen alle piilotettuja kivääreitä, ammuksia ja kiellettyä kirjallisuutta samaan aikaan, kun santarmit etsivät niitä turhaan talosta. Vanhemmat kuolivat varhain. Isän teloittivat punaiset tämän pyrkiessä valkoisten puolella 1918. Barbi oli jo aiemmin asunut kartanossa isoisän hoivissa, mutta tämäkin kuoli tytön ollessa kymmenvuotias.

Barbi on ylpeä sukunsa vaiheista 1600- ja 1700-luvulla: hänellä on ”Lützen veressään, Själlanti, Narva ja Pultava, Armfeltin marssi yli Norjan tunturien”. Suvun alaspäinmeno alkoi Barbin mielestä 1800-luvulla epäsäätyisestä avioliitosta, joka vierotti suvun naapurista, Lintulahden (ruotsiksi Lindulax) kreivillisestä perheestä. Paradoksaalista kyllä, kartano köyhtyi juuri puoliporvarillisten jälkeläisten aikana, tuhlaavaisuushan liitetään yleensä aateliin ja säästäväisyys porvaristoon.

Barbi tapailee metsässä Lintulahden nuorta kreiviä. Vaikka mitään ei tapahdu eikä edes sanota ääneen, Barbin ratsastusasun alla elää tytönsydän, joka haaveilee sekä naivansa rakastamansa samansäätyisen miehen että maatilojen yhdistämisestä. Nuori kreivi kihlaa kuitenkin porvarillisen perijättären. Barbi lohduttautuu alkoholilla, siis ajan kirjallisuuteen nähden varsin miehiseen tapaan.

Onneksi saapuu kesä ja sen mukana suvun muut naiset: Barbin serkku, Eurooppaa kiertelevä kolmikymppinen taiteilija Ebba ja täti, Helsingissä asuva nelikymppinen kaunotar Cilla, joka vaihtaa rakastajia kuin leninkejä.

Upseerinrouvan ihanne

Ebba vie Barbin automatkalla Kannakselle. Ebban entinen luokkatoveri, majurinrouva Irja Malm on täydellinen upseerinrouva: miehensä työtä ymmärtävä ja uraa tukeva, kiertolaiselämään sopeutunut ja kykenevä pukeutumaan vähillä varoilla edustavaksi. Irja on katkera vain siitä, että paitsi ettei armeijalle anneta rahaa, upseereita ei myöskään arvosteta.

Malmien ystävä, majuri Jukka Knapas soittaa luuttua ja lukee muille romanttisia runoja. Hänessä on siis ”naisellista” pehmeyttä sotilaan univormun alla – olisiko hän sopiva partneri Barbille? Romanssi ei vielä toteudu, sillä Barbi suree edelleen nuoren kreivin menettämistä.

Idyllin keskellä sotaa ennustaa vain Kaplaksen lukema säe Uuno Kailaan runosta Rajalla ”naisten rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten”, joka on alkuteoksessa suomeksi.

Runebergilainen talvisota

Kun kartanosta kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin pehtori ja muita miehiä, ”patruuna” Barbista ”tuli koko kartanon väen isä ja äiti”, joka ”kumartui sisään matalista ovista, istui muonamiesten tuvissa liedenpangolla, nyökkäsi vakavasti ja rohkaisevasti puolikasvuisille pojille – lohdutti hätääntyneitä vaimoja.”

Kuva kuin menneen ajan ihanteellisesta romaanista: yhteiskunnalliset erot ovat luonnollisia ja hyväksyttyjä, mitään epäkohtia ei ole, alustalaiset luottavat ”patruunaan”.

Sen sijaan Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa Summassa on myös Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos selviää sodasta.

Samassa romaanissa Kirkkonummelle evakkoon päätynyt helsinkiläinen keskiluokan rouva tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Kuten ajan henkeen kuului, Barbi pelkää Moskovan neuvottelujen aikana eniten sitä, ”ettei vain anneta periksi. Ei tuumaakaan.”

Runeberg ja Topelius liittivät runoissaan isänmaanrakkauden maisemaan. Myös Barbi kokee suomalaiseksi sellaisenkin mikä oikeastaan ei kuulu mihinkään maahan: ”Jalka koskee maata toisin kuin koskaan ennen, tuuli suhisee puissa uudella tavalla, mahtavin urkuäänin. Maa on suomalaista maata, suomalainen tuuli suhisee suomalaisissa puissa.”

Myös ruotsinkielisessä Gunnar Johanssonin talvisotaromaanissa Vi ville inte dö (1940, suom. Tahdomme elää, 1941) korostetaan rakkautta ”suomalaiseen maahan” ja ”suomalaiseen tuuleen”. Huomattakoon, että sekä Johansson että Numers-Snellman käyttävät Runebergin ja Topeliuksen tapaan sanaa ”finsk” eivät myöhempää termiä ”finländsk”.

Barbi kokee myös talvisodan ikoniseen teemaan: ”Me olemme yksi kansa, kokonaisuus.” Taustaa ei kuitenkaan mitenkään valoteta, toisin kuin Gunnar Johanssonin romaanissa Tahdomme elää, jossa vuonna 1918 valkoisten puolella taistellut päähenkilö ojentaa koulussa opettajan käskystä kätensä punaiselle luokkatoverille. Myöhemmin jälkimmäinen sanoo silloin ymmärtäneensä, ”että sittenkin oli muuta kuin vain kuilu lahtarien ja punaisten välillä [- – -] Samat surut, sama köyhyys, samat ilonaiheet ja sama parantumaton jonkin epämääräisen tulevaisuuden toivo.”

Larsvikiin tulee Helsingistä tulee evakkoja sekä ennakkoon että ensimmäisiä pommituksia pakoon. Myös Irja Malm tulee poikansa Johanin kanssa ja myöhemmin Irjan palvelija Claudia Shemeikka.

Sota vaikuttaa palveluskunnan ja alustalaisten vaimoihin positiivisesti: ”Oli ollut pikkumaisuutta ja kateutta ja riitaa lapsien vuoksi ja arkipäivän tuhansia pikku harmeja, mutta nyt niistä ei ollut mitään jäljellä.” Myös Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten ruotsinkielisen miniän.

Lintulahden kartanoa pommitetaan, Barbi hakee nuoren kreivittären ja tämän kälyn tyttärineen Larsvikiin.

Uutinen Suomussalmen voitosta otetaan väentuvassa vastaan laulamalla Barbin ehdotuksesta virsi Jumala ompi linnamme. Irja Malm kokee voiton henkilökohtaisena: ”Hän tunsi suomalaisen sotilaan ja upseerikunnan, tiesi mihin ne kelpasivat. Mutta hän tiesi myös, mitä puutteellisuuksia oli varustuksissa ja varsinkin tykistössä.”

”Runebergilaisempaa” talvisodan kuvausta tuskin voisi olla.

Naisen uhri

Ebba kokee syksyllä ilmestyksen: ”Hänestä [Ebbasta], eurooppalaisesta, oli tullut suomalainen. Oli yksi varma kiinteä kohta kokoonluhistuvassa Euroopassa, ystävien joukossa, jotka pettivät, uskossa, joka ei kestänyt. Olla suomalainen. Taistella selkä seinää vasten. Se oli niin äärettömän suurta, että se tekee kipeää.”

Sodan sytyttyä Ebba päättää: ”Minä nousen satulaan Larsvikin puolesta, Barbi, Barbi, minä lähden sotaan Larsvikin puolesta.”

Jukka Kaplas käyttäytyy rintamalla ihan eri tavalla kuin kesällä 1939. Ebban saapuessa parroittunut, mustunut majuri julmistuu ja kiroaa: hienostonainen ei kuulu rintamalle, tästä on vain haittaa.

Mutta Ebba lunastaa paikkansa: hän pitää Summassa lähellä etulinjaa kanttiinia ja asuu maan alla. Hän kokee, että sodassa unohtuu pikkumaisuus ja paras ihmisestä tulee esiin. Sotilaita hän luonnehtii sanoilla: ”Uhrimieli, itsensäunohtaminen. Näen sitä joka päivä yksinkertaisena, karkeasti hakattuna, höyläämättömänä. Ei suuria sanoja. Mutta kaunista, kaunista.”

Perinteisen viihteen teema on Gertrud Willenborgin mukaan, että hyvät, jalot, kauniit ja rikkaat ”aatelisihmiset” voivat hyväksyä joukkoonsa köyhän tytön tai miehen, jos tämä osoittaa olevansa ”sydämen aatelia”; molemmat ryhmät muodostavat yhdessä ”todelliset aatelisihmiset”. Näin avioliitto kreivin ja kotiopettajattaren välillä on mahdollinen.

Ebba tietenkin vain pilailee aikeella avioitua ”henkivartijansa” kanssa, mutta itse asiassa Kartanon naisissa mennään pitemmälle: synnynnäinen ylimys Ebba tunnustaa kaikki tavalliset sotilaat henkisesti ylimyksiksi: ”Täällä me kaikki olemme ylimyksiä.” Tasa-arvo siis vallitsee – tai pikemmin Ebbasta tuntuu siltä.

Ebba suunnittelee jopa alttaritaulua, jota tuskin olisi kirkkoon hyväksytty: ”Nuhruinen lumipuku, kasvot, konepistooli.”

Ebban kuoleman jälkeen Jukka Kaplas kirjoittaa Barbille: ”Hän oli meidän pyhimyksemme, lämmin valo suuressa pimeydessä. Hän oli nainen, lämmin, hieno, ja hän kuoli kuin kelpo sotilas.”

Naisen kaatuminen nostetaan suurimmaksi uhriksi myös kahdessa sodanaikaisessa talvisotakuvauksessa: Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon Valitussa kansassa ja luvatussa maassa, niin erilaisia kuin ne muuten luonteeltaan ovatkin.

Ebban kuolinilmoitukseen Barbi valitsee latinalaisen mietelauseen ”Navigare necesse est, vivere not necesse” (purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei). Barbi selittää Cillalle: ”Mitä elämä hänelle [Ebballe] merkitsi? Maalaamista. Mutta välttämätöntä se ei ollut. Välttämätöntä oli pelastaa sielunsa.”Hän lähti sotaan Larsvikin puolesta, Cilla. Jonkun meistä oli lähdettävä.” 

Rakkautta ”armovuonna”

Välirauhaa kuvaavan osan nimi on armovuosi. Majuri Kaplas tulee linnoittamaan Neuvostoliiton tukikohdaksi rauhansopimuksessa luovutetun Hangon ympäristöä ja pyytää Barbilta upseereilleen majoitusta. Cilla on kaunis, ei tosin enää nuori mutta majurille sopivan ikäinen ja sotilaan sydän saattaa kaivata lohtua, kun uusi sota on edessä. Mutta vaikka kyseessä olisi vain vaaraton ”kesäleikki”, Jukka Kaplas ei kiinnostu Cillasta vaan hänen hellyytensä ja suojelunhalunsa herättää Barbi: ”Hän ei näe edessään Larsvikin patruuna Björneriä, vain yksinäisen naisen vanhassa rajaseudun kartanossa.”

Pari rakastuu ja nauttii yhdessä olosta päivän kerrallaan. Ei edes juoru Barbin juomisesta sammuta Jukka Kaplaksen tunteita, päinvastoin se herättää suuttumuksen juorun kertojaa kohtaan, jos juoru on tosi, ja halun auttaa Barbia, jos juorussa on perää.

Vasta kun majuri kysyy: ”Lapsi, mitä me odotamme? Eikö jossakin ole pappia?”, ammatit ja elämänarvot asettuvat tielle. Barbi ei voi mennä naimisiin Larsvikin takia, eikä Jukka Kaplas halua erota armeijasta, puhumattakaan että eläisi vaimonsa omaisuudella: ”Vaimo seuraa miestään”. Toisin kuin perinteisissä naistenromaaneissa, nainen ehdottaa suhdetta, mutta mies torjuu.

Barbi voittaa halunsa langeta taas lohduttautumalla alkoholilla. Hän alkaa pehmetä, kun käsipuoli pehtori kertoo menevänsä naimisiin, koska juuri vaikeana aikana ”Tarvitsee kaiken lämmön, mitä voi saada –”

Vähän myöhemmin majuri saa Barbin mielen muuttumaan vetoamalla uuden sodan uhkaan: ”Voimmeko tuhlata aikaa tällä tavalla? Elämä on niin säälittävän lyhyt, ainakin meille. Etkö voi suoda meille vähän onnea kahden helvetin välillä?” Barbin kysymykseen ”Tuleeko – sota?” Kaplas vastaa, ettei tiedä sitä sen enempää kuin tämäkään, mutta Yhden tiedän” [- – – ]”Tahdon sinut. Rehellisesti. Salatiet eivät sovi meidän kummankaan arvolle -.”

Mies osaa luonnostaan kaikki työt paremmin kuin nainen

Kun Barbi loukkaa jalkansa ja joutuu vuodelepoon, hän joutuu turvautumaan miehensä apuun kartanon töiden järjestelyssä, jotka tämä järjestääkin vaimoaan paremmin – ilmeisesti vain koska on mies, eihän Jukalla papinpoikana ole kokemusta maatöistä, ainakaan muuta kuin kenties nuorena mukana olosta perunannostossa ja heinäpellolla. Lisäksi Barbi ”oppi kunnioittamaan omaa tahtoaan voimakkaampaa tahtoa” ja on kiitollinen, kun mies ei hienotunteisesti ”osoittanut etevämmyyttään missään muussa kuin toiminnassa”.

Aviomies on myös moraalisesti vaimoaan parempi, koska näkee asiat laajemmin kuin yhden tilan näkökulmasta. Vaikka Barbi on aiemmin tiukasti torjunut pehtorinsa ehdotuksen, että elintarvikkeiden säännöstelymääräyksiä kierrettäisiin, hän on ”toisinaan kärkäs valittamaan säännöstelyä ja määräyksiä tuottajan annoksista huolimatta, mutta sitten hän kohtasi Jukan katseen ja häpesi.”

Muutenkin Barbi joutuu kasvamaan henkisesti ”Jukan spartalaisen yksinkertaisuuden ja sen lämpimän myötätunnon edessä, jota tämä tunsi toisia kohtaan”.

Toisaalta Barbista tulee naisellisempi, kun hän pakollisen leponsa aikana saa tuntea ”palveltuna ja hemmoteltuna olemisen harvinaista tenhoa”.

Kesäsota alkaa

Kun uusi sota on kesäkuussa 1941 edessä, se on kummankin mielestä oikeudenmukainen. Aluksi joukko-osasto on Hangon rintamalla, jolloin majuri voi tulla iltaisin kotiin.

Vaikka Jukka Kaplaksen hellittelynimi vaimolleen on ”lapsi”, aviomies ei vaadi Barbia lähtemää kartanosta, koska sen asukkaille ei ole annettu virallista evakuointimääräystä kuten lähempänä oleville asukkaille, vaan luottaa tämän rohkeuteen: ”Tiesinhän, ettet säikähtyisi – pikku sodasta.”

Ja ehkä Barbi on aliarvioinut itseään, sillä majuri sanoo arvostavansa vaimonsa työtä ja näkevänsä tämän kumppaninaan: ”Tästä tulee meidän sotamme, minä sodassa, sinä kartanossa. Sinä olet tärkeä tekijä, sinä maanviljelijä.”

Sitten Jukka Kaplaksen osasto siirretään tärkeämpään paikkaan, itään, ja sota erottaa avioparin kuten muille sotilaille ja heidän vaimoilleen on jo aiemmin käynyt.

”Barbi kirjoittaa hitaasti kirjeitään, jokainen sana on hyväily, jokainen piste kaipauksen huuto. Mutta näkyä se ei saa.”

Sen sijaan tällaista ei kirjoiteta tai ainakaan lähetetä: ”Olen ollut kauhean peloissani, Jukka – ei talvisodan suurta, pyhää, uhmaavaa tuskaa, se ei koskenut minua, se koski kaikkia – nyt olen peloissani itseni ja omani vuoksi.”

Mikä todella merkitsee

Lopullisesti Barbin muuttumisen naiselliseksi takaa raskaus. Sen hän on tajunnut kesäkuussa, mutta salannut asian mieheltään, koska ei ole tahtonut tehdä tätä levottomaksi, kun uusi sota on edessä. Kuullessaan Irjan aviomiehen kaatuneen Barbi tajuaa olleensa väärässä: ”jos hän ei koskaan saa sitä tietää – hänen oikeutensa on saada se tietää. Hänen. Meidän.”

Uutinen saa majurin tuntemaan ”kuin olisin tullut paljon lähemmäksi miehiäni kuin ennen. Me paksunahkaiset ammattisotilaat olemme harjaantuneet sotaan, mutta loppujen lopuksi sotilas, rivimies, on tärkein, pieni, sitkeä, suomalainen sotilas. Ja kotona hänellä on vaimo ja lapsia ja ehkä lapsi, joka ei ole vielä syntynyt.”  

Barbi odottaa miestään lomalle. Hänellä ei ole enää ”kapealanteista pojanvartaloa” ja hänen on täytynyt luopua ratsastushousuista, mutta ”oli vielä kaunis katsella” ja tahtookin olla ”kaunis Jukan silmissä, rakastettava Jukan mielestä”.

Mutta nyt vuorostaan Larsvikia pommitetaan ja Barbi pelastetaan Lintulahteen. Kuullessaan huhuja Jukan kaatumisesta hän on tuskassaan kuin kuka tahansa nainen. Vielä Irjan aviomiehen kaaduttua Barbi oli ajatellut: ”Kaatui maansa puolesta. Se oli kaunista. [- – -] Kaatui Lützenissä, Pultavan luona, itärintamalla. Vuosisata vuosisadan jälkeen. Sotilaan tie. Yksinkertaista, kaunista ja arvokasta.”  

Huhut osoittautuvat vääriksi, mutta ne ovat auttaneet Barbia asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Aviomiehen saatua lomaa pari tapaa Helsingissä. Mutta vaikka aiemmin on muistutettu, että Helsinkikin on kokenut sodan pommitusten muodossa, kaupunki on rintamalta tulleelle Jukka Kaplakselle ja rajalla asuneelle Barbille vieras ympäristö, jossa he eivät voi löytää toisiaan.

Toisin kuin aiemmin, majuri haluaisi ”ottaa Barbin mukaansa sotaan, vaimonsa, toverinsa”, mikä jälleen osoittaa arvostusta. Raskaus kuitenkin tekee aikeen mahdottomaksi, eikä aviomies voi edes sanoa vaimolleen todellisia ajatuksiaan: ”Mielettömään aikaan tämä lapsukainen pyrki maailmaan”.

Niin pari palaa yhdessä Larsvikin raunioille: ”Hänellä [Barbilla] oli Jukka. Ja Larsvikiä ei oltu otettu häneltä pois: Kaikesta huolimatta. Hävitetty ja ammuttu rikki ja poltettu, runsittu ja myllerretty, mutta sitä ei ollut otettu häneltä pois.”

Vaikka majuri tuntee Larsvikin tuhoutumisen takia myötätuntoa vaimoaan kohtaan, se on tuonut hänen oman unelmansa Syväristä lähemmäs: ”Maa, joka oli omistamisen arvoinen. Mahdollisuuksien maa. Tulevaisuuden maa. Talo virran törmällä, josta on laaja näköala yli jokilaakson, valtavat metsät, hedelmällinen maaperä. Maa, jota saisi viljellä, raja, jota puolustaa. Riistamaita ja kalavesiä, sotilaiden ja miesten maa, sellaisten naisten kuin hänen vaimonsa.”

Lopussa Barbi miettii mutta ei sano miehelleen: ”Taloja on rakennettu ennenkin, kodit ovat nousseet raunioista. Elämä jatkuu edelleen. Maa on jäljellä ja se on minun. Ja Jukka on minun ja hän matkustaa takaisin rintamalle kahden päivän kuluttua. Rakentaa uudelleen – alkaa alusta. Täällä tai siellä, yhdessä – tai yksin. Tärkeintä on, ettei anna perään. Että maata viljellään. Täällä tai siellä… Antaa Jukan leikkiä. Hän on mies ja lapsi, minä nainen ja vanha kuin maa. Ja he kaksi ovat yhtä -.”

Jo antiikista alkaen mies ja nainen on pelkistetty yksinkertaiseksi vastakohtapareiksi kuten taivas – maa ja aktiivinen – passiivinen, jossa miestä pidetään luonnostaan parempana kuin naista.

Mutta tällä kertaa nainen, jota aviomies on kutsunut ”lapseksi”, pitää siis miestään lapsena ja on selvästi tätä realistisempi.

Elokuvan Kartanon naiset pääpari: Jukka Kaplas (Jalmari Rinne) ja Barbi Björner (Hilkka Helinä). Kuva Elonetistä.

Elokuva

Romaanista tehtiin 1944 Ilmari Unhon ohjaama elokuva. Barbi Björneriä näytteli Hilkka Helinä, majuri Jukka Kaplasta Joel Rinne, Ebbaa Salla Karuna, Cillaa Ruth Snellman, Lintulahden nuorta kreiviä Reino Häkälä, nuorta kreivitärtä Maininki Sippola, pehtoria Kaarlo Aavajoki, majurirouva Irja Malmia Emma Väänänen ja majuri Freddi Malmia Eino Kaipainen.

Pääparin Joel Rinteen (s. 1897) ja Hilkka Helinän (s. 1916) parinkymmenen vuoden ikäero pistää elokuvassa silmään, mutta myös romaanin sankarin täytyy olla jo sotilasarvonsa takia huomattavasti sankaritarta vanhempi. Elokuvassa Jukka Kaplas on kesällä 1939 kapteeni ja talvisodan jälkeen hän on majuri, romaanissa hän on koko ajan majuri.

Elokuvan juoni seurailee melko tarkasti romaania. Muutamia eroja kuitenkin on.

Elokuvassa vanha kreivi sanoo pojalleen, että tämän on luovuttava Barbista ja naitava rahaa, että konkurssilta vältytään. Romaanissa Lintulahti ei ole niin huonoissa kantimissa ja vanha kreivi sanoo jälkeenpäin Barbille: ”Poikani olisi pitänyt naida hänet, sen minä sanoin pojalleni. [- – -] Viettele tyttö, minä sanoin, tai nai hänet, joko tahi, mutta älä riipu hänessä kiinni tuolla tavalla.”

Romaanissa politiikka supistuu jopa Perkjärvellä elokuussa 1939 laimeaan keskusteluun Englannin ja Neuvostoliiton neuvotteluista, joita kommentoidaan: ”Myyvätkö he meidät vai ei? – Kun nyt olisi Saksa – viime vuosien kirottu politiikkamme…” Sen sijaan elokuvassa Jukka Kaplas ja ”juureton maailmankansalainen” Ebba lyövät vetoa: syttyykö sota. Ebba lupaa liittyä armeijaan, jos niin käy. Onkin selvää, että elokuvassa Ebban päätös piti motivoida ajoissa.

Romaanissa nuoren kreivi naimisiin menonsa jälkeen kumartaa Barbille viipurilaisessa ravintolassa, elokuvassa he tapaavat, kun Ebban ajama auto ohittaa kreivillisen parin pulaan joutuneen auton. Romaanissa ei ole kohtausta, jossa haavoittumislomalla olevan nuori kreivi kehottaa Barbia muuttamaan Larsvikistä Lintulahteen, joka on tykinkantaman ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Larsvikin ja Lintulahden epäsopu osoittautuu elokuvassa vähäpätöiseksi ja suhteet solmitaan uudestaan sodan paineessa. Romaanissa autetaan pommitusten uhreja puolin ja toisin, mutta suhde säilyy etäisenä.

Elokuvan loppukohtauksessa kartanon raunioilla Jukka Kaplas lohduttaa vaimoaan, että ”Maa on vielä jäljellä, pyhä kallis maa” ja talo voidaan rakentaa uudelleen. Majuri ei lainkaan mainitse unelmaa teemaansa Itä-Karjalassa – Suur-Suomi ei elokuvan tekoaikana ollut enää realistinen tavoite ja esityspäivänä sitä ei enää voinut edes julkisesti mainita paitsi paheksuen.

Ensi-ilta oli näet joulupäivänä 1944, siis vasta jatkosodan jälkeen. Kritiikki oli hämmentynyt: patetiaa vierastettiin ja huumoria kaivattiin. Yleismenestys oli kuitenkin vuoden neljänneksi paras.

Huomion arvoista on, että elokuva saatettiin esittää, vaikka poliittinen tilanne oli muuttunut. Ehkä se koettiin vain inhimillisenä draamana: sota aiheutti aineellista tuhoa, mutta jälleenrakennus oli mahdollista, koska maa – laajemmassa merkityksessä Suomi – oli jäljellä. Näinhän oli loppunut myös Mika Waltarin talvisodan jälkeen käsikirjoittama Oi kallis Suomenmaa.

Pois oli jätetty käsikirjoitukseen sisältyvää yleistä taustaa: autenttista filmimateriaalia Karjalan evakuoinnista talvisodan jälkeen ja jatkosodan hyökkäysvaiheesta. Samoin oli poistettu kolme r-sanaa.

Juha Seitjärven mukaan elokuvan kartano oli Kirkkonummella sijaitseva Oitbackan kartano, jossa oli upea puutarha.

Kirjailijasta ja romaanin taustasta

Gund von Numers syntyi 1901. Isä oli rautatievirkamies ja runoilija Gunnar von Numers. Tuleva kirjailija ei siis kasvanut mitenkään ylellisissä oloissa.

Sen sijaan upseerinvaimon elämän kirjailija tunsi omakohtaisesti. Hänen aviomiehensä oli jääkärikenraalimajuri Aarne Snellman, joka haavoittui huhtikuussa 1942 ilmapommituksessa Syvärillä ja kuoli sotasairaalassa.

Kirjailija oli Våra Kvinnor -lehden päätoimittajana 1928–1930. Vuosina 1943–1948 hän työskenteli Mannerheimin lastensuojeluliitossa. Jatkosodan aikana toimi kummikuntasihteerinä ja edisti näin Suomen suhteita Ruotsiin.

Esikoisromaani julkaistiin 1926. 40-luvulla ilmestyi kolme romaania, jotka kaikki suomennettiin, ja tämän jälkeen vielä kaksi romaania.
Kirjailija meni uudelleen naimisiin vuonna 1948 ja muutti samalla Ruotsiin, jossa hän kuoli 1984.

Romaanin taustasta

Kirjailija kertoo romaanin alussa teoksensa taustasta: Larsvikin Björnerit olivat eläneet osaksi paperilla, osaksi mielikuvituksessani lähes kymmenen vuotta. Kun jalkavamma pakotti kirjailijan kevättalvella 1942 pysyttelemään vuoteessa muutamia viikkoja, tällä oli aikaa miettiä nuorinta sukupolvea.

Kirjailija päätti siirtää toiminnan sotien aikaan, minkä takia nuorimman sukupolven iästä oli pudotettava kymmentä vuotta. Larsvikin kartano siirrettiin kirjailijan tuntemalle sotatoimialueelle, Hangon rajalle, minkä takia eivät ”henkilöt ja ympäristö ole erityisen uusmaalaisia”.
Taloilla ja henkilöillä ei kirjailijan mukaan ole todellisia esikuvia, vaikka hän kirjoittaessaan oleskeli Karis-Dragsvikin kartanossa.

Mainitsematta miehensä nimeä kirjailija sanoo lopuksi, että hän kirjoitti teoksensa loppuun vaikeana aikana ja ettei sitä, jolle hän sen kirjoitti, ole enää olemassa. Romaani oli siten rakkaudenosoitus ja surutyö.

Lisää tietoja

Gund Numers-Snellman Wikipediassa

Aarne Snellman Wikipediassa

Elokuva Kartanon naiset Wikipediassa ja Elonetissä

Elokuva Oi kallis Suomenmaa Elonetissä

Uuno Kailas: Rajalla

Seitjärvi, Juha: Helsinkiläiset kartanomiljööt SF-elokuvissa. – Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla. Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Toim. Kimmo Laine et al. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2019.

Suomen kansallisfilmografia 3. Vuosien 1942-1947 suomalaiset elokuvat. Toimituskunta Kari Uusitalo et al. Painatuskeskus & Suomen elokuva-arkisto 1993.

Willenborg, Gertrud: Adel und Autorität. –  Teoksessa Trivialliteratur. Aufsätze. Hrs. von Gerhard Schmidt-Henkel et al. Literarisches Colloquium 1964.

Olen kirjoittanut Gunnar Johanssonin romaanista Tahdomme elää Hiidenkivessä 6/2009.

Blogissa olen kirjoittanut Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa.

Alli Walli: Toukokuusta toukokuuhun

Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun näkyy, että monet käsitykset talvisodasta olivat kiteytyneet jo 1942.

Romaania voi luonnehtia lukuromaaniksi, jossa pääosassa ovat ihmissuhteet.

Teoksen ensimmäinen, laajempi osa tapahtuu toukokuusta 1934 toukokuuhun 1935. Leppävaarassa asuu suurperhe, jonka leski-isä, 57-vuotias oppikoulun lehtori Johannes Siirilä jysäyttää uutispommin: hän aikoo naida entisen oppilaansa, työläisperheen 25-vuotiaan tyttären Lilja Mähösen.

Tätä eivät aikuiset lapset hyväksy vaan muuttavat kotoa. Takapiruna on edesmenneen äidin sisar, joka edustaa tiukkaa ja farisealaista uskonnollisuutta.

Sopu isän kanssa syntyy vuoden kuluttua, kun kotiin jäänyt kuopus Sirpa houkuttelee aikuiset sisaruksensa isän uudesta avioliitosta syntyneen vauvan ristiäisiin.

Sitä ennen lasten itsenäistyminen on johtanut luonteeltaan vetäytyneiden Hetin ja Heikin löytämään sopivan aviopuolison. Hetiä neuvoo asiassa monta avioliittoa kokenut Juli-täti.

Outi auttaa pinnallisen vanhemman sisarensa Mailiksen avioliiton ja lasten kasvatuksen oikealle tolalle. Itse hän uskoo, ettei kolhon ulkonäkönsä takia löydä ketään.

Charmikas Aarne hylkää tosirakkautensa Leenan ja nai rikkaan mutta ruman tytön. Leena odottaa lasta ja on liian ylpeä kertoakseen asian Aarnelle. Onneksi Leenalla on kampaajan ammattitaito ja tukena vasta löydetty insinööri-isä, joka oman menneisyytensä takia ei välitä ihmisten puheista.

Isän epäsovinnainen avioliitto auttaa ylittämään yhteiskunnallisia raja-aitoja. Abiturientti Erkki tutustuu äitipuolensa veljeen Sulo Mähöseen ja lupaa auttaa tätä suorittamaan oppikoulukurssin. Vastapalvelukseksi Erkki pyytää Suloa perehdyttämään hänet työväenjärjestöjen ja ammattiyhdistysten toimintaan. Kun Sulo varmistaa, kannattaako Erkki tosiaan työväestön aatteita, tämä vastaa: ”Onhan se ainoa elinvoimainen aate nykyään. Ja antavin.”

Sanaa ”antavin” ei idealistinen Sulo ymmärrä, mutta lukija osaa päätellä, että Erkki on poliittinen pyrkyri. Kiinnostavaa on, että sosiaalidemokraattinen puolue esitetään jo 30-luvun puolivälissä parhaana väylänä valtaan.

Talvisodan idealistinen kuvaus

Toinen, lyhyempi osa tapahtuu toukokuusta 1939 toukokuuhun 1940. Ennen sotaa Siirilän perheessä keskitytään vain yksityisasioihin. Maailmansodan sytyttyä Heikki yrittää lohduttaa vaimoaan: ”Mehän [= suomalaiset] olemme köyhiä, eihän luulisi, että kenenkään vaivautuvan ryöstämään sitä vähää, mitä meillä on.”

Talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten Erkin ruotsinkielisen vaimon: ”yhteinen vaara ja hätä oli muuttamassa tunnissa kasvattaneet hänetkin yli oman mittansa. Hänkin oli suomalainen nainen.”

Sota koettelee myös Siirilän perhettä. Aarne menettää toisen jalkansa. Äitipuolen veli, työmies Sulo kaatuu pelastettuaan ystävänsä vänrikki Erkin hengen.

Naisen uhri on korkein

18-vuotias Sirpa, joka on jo ennen sotaa tuntenut kutsumusta uhrautumiseen, työskentelee sodan aikana sotasairaalassa lottana. Kun sairaalaa pommitetaan eikä potilaita ehditä siirtää turvaan, Sirpa jää heidän luokseen.

Sirpan isä saa ylipäällikön allekirjoittaman kirjeen, jossa Sirpaa kutsutaan ”sankariksi” ja ”pyhimykseksi”. ”Hänen nimensä elää niin kauan kuin Suomen kansa elää. Ja se elää, koska sillä on sellaisia tyttäriä.”

Naisen ja aseettoman uhri on korkein aivan kuin Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa, vaikka mitään muuta yhteistä kirjoilla ei ole. Vaikka sodan sääntöjen rikkominen osoittaa vihollisen brutaalisuuden, Vallin romaanissa ei ole vihaa vihollista kohtaan toisin kuin Railolla, rasismista puhumattakaan.

Siirilän perheen naiset ovat ja lapset ovat evakossa maaseudulla. Siviilikohteen pommitus jouluaattona saa talon emännältä olosuhteisiin katsoen varsin lievän huomautuksen: ”Että ne ilkenevät, jouluaattonakin.” Juli-täti taas rukoilee: ”Auta meitä kestämään, kaikkia ympäri Suomen niemen. Ja lopeta tämä hirveä sota.”

Talvisotaa käydään Vallin romaanissa ennen kaikkea jonkin puolesta. Erään haavoittuneen todelliset sanat Sirpalle ”tytön vuoksi” nousevat ja kertautuvat ikään kuin credona sairaalan raunioista ”päättäväisenä ja lannistumattomana”: ”Tulevan, vapaan, onnellisemman sukupolvemme vuoksi. Heidän vuokseen me taistelimme, heidän vuokseen ruumiimme silvottiin, heidän vuokseen me kuolimme.”

Sirpan ruhjottu ruumis on kuin rauhanteossa silvottu Suomi, mutta kumpikin ovat henkisesti voittajia.

Talvisodan opettaa rakkautta ja yhteisvastuuta

Siirilän perheessä menetyksistä seuraa myös hyvää.

Aarne on jo aiemmin ymmärtänyt naineensa väärän naisen ja saatuaan selville, että hänen tosirakkautensa Leena on saanut hänen lapsensa, hän on yrittänyt saada tämän antamaan anteeksi. Hän pommittaa Leenaa kirjeille, kunnes haavoittuu ja jalka amputoidaan, jolloin hän tuntee olevansa ”hylky”. Levottomuus Aarnen puolesta on kuitenkin saanut Leenan tajumaan, että hän rakastaa tätä yhä. Leena ottaa Aarnen olinpaikan selville, ja he saavat toisensa. Invalidius ei estä Aarnea tuntemasta voiman tunnetta, jonka synnyttää vastuu perheestä.

Konttorissa työskentelevää Outia on aiemmin kosinut tämän keski-ikäinen johtaja, joka myös tarjoaa tälle mahdollisuutta toteuttaa unelma opiskelusta, mutta Outi on antanut rukkaset, koska ei halua järkiavioliittoon. Sota saa Outin hyväksymään johtajansa uuden kosinnan: hän haluaa opiskella lastenlääkäriksi, mutta kaipaa myös elämäntoveria. Outi ymmärtää arvostelleensa väärin isän avioliittoa: ”Ihminen kaipaa rakkautta ja myötätuntoa koko ikänsä. Lapsena yhtä paljon kuin vanhuksena.”

Heikin vaimo, joka on kokenut monta keskenmenoa, synnyttää viimein terveen tytön. Tämän selitetään todistavan, että vaikka miljoonat surmaavat toisiaan, rakkaus on kuolemaa voimakkaampi.

Toukokuussa Erkki käy Sulon haudalla viemässä sinne ylioppilaslakin. Hän tunnustaa Sulon äidille, että Sulo ”ei ponnistellut itsensä tähden, ei lukenut asemaa tai tointa varten, niinkuin useimmat tekevät ja niinkuin minäkin olen tehnyt. [- – -] Hän ponnisteli kyetäkseen joskus jakamaan muillekin … minä vain itseni tähden.”

Erkki lupaa muuttua: ”Tästä päivästä lähtien otan hänen asiansa omakseni, se on velvollisuuteni. Tästä päivästä lähtien olen työskentelevä niiden vähäpätöisten ja syrjäytettyjen puolesta, joiden vuoksi hänkin teki työtä. [- – -] Maailman täytyy päästä siihen, että sivistys ja varallisuus … ellei varallisuuskaan, niin jokapäiväinen leipä ja muu, mikä siihen kuuluu, on jaettava tasaisemmin kaikkien osalle kuin se tähän mennessä on jaettu.”

”Sodassa me olimme yksi kansa, meidän on oltava sitä rauhassakin. Työläiset antoivat henkensä yhtä tinkimättömästi kuin varakkaampikin yhteiskuntaluokka ja sivistyneistö, nyt he eivät saa yksin jäädä kärsimään sodan seurauksista.”

Erkki vaatii toisaalta, että kaikki alistuvat kuriin: ”Ilman kuria ei mikään valtio pysy pystyssä, ilman valtiota me emme ole mitään. Vain kuri takaa meille leivän.” Epäselväksi jää, mitä kurilla tarkoitetaan.

Toisaalta Erkki haluaa ”enemmän myötätuntoa toisiamme kohtaan”. Ketään ei saa jättää yksin, kaikkein vähimmin niitä, ”jotka ovat suurimman uhrin antaneet, ne, jotka ovat menettäneet omaisensa …” Erkki on sopinut äitipuolensa kanssa, että tämän ja Sulon iäkäs leskiäiti lopettaa työt ja muuttaa Liljan luokse, kun taas Erkki maksaa tälle epävirallisen eläkkeen.

Vaikka Erkki hyväksyy miesten kaatumisen, koska sota on sotaa, pikkusisko Sirpan kuolemaa ”en anna anteeksi koskaan.”

Isä Johannes Siirilä opettaa kuitenkin Erkille, että Sirpan kuolema ei ollut vain hirveä vaan myös kaunis ja jalo. Kauneus on samaa kuin rakkaus. Sirpa on marttyyri ja esikuva: ”Se, mitä koko maailma nykyään kipeimmin kaipaa, on rakkaus.” Rakkaus ei ole sanoja vaan tekoja.

Kirjailijasta

Alli Walli (oik. Alli Matilda Aarnipohja, o.s. Wendelin, 1904-1981) julkaisi yhteensä 12 teosta. Toukokuusta toukokuuhun voitti Kariston Ajanromaani-kilpailun ja saavutti myyntimenestyksen.

Alli Wallin teokset on lueteltu Wikipediassa

Lisäys 10.12.2018:

Hanna Miettinen kertoo artikkelissaan Alli Walli, kaupunkilaisarjen kuvaaja (Hiidenkivi 2/2018) kirjailijasta ja hänen tuotannostaan mm:

Walli oli työläisperheen tytär, joka menestyi hyvin koulussa ja rakasti lukemista, mutta joutui jättämään koulun kesken, koska perheen talous romahti vuoden 1918 sisällissodan seurauksena.

Walli työskenteli konekirjoittajana ja piti taloustöitä uuvuttavana. Ansio- ja kotityöt rajoittivatkin hänen kirjoittamistaan.

”Walli käsittelee romaanituotannossaan pääasiassa kaupunkilaisten perhe-elämää ja rakkautta sekä rakkauden puutetta. Teoksissa seurataan suurperheiden jäsenten erilaisten luonteiden asettumista elämän virtaan. Rakkaus ei Wallilla rajoitu vain naisen ja miehen romanttisen rakkauden kuvauksiin, teoksissa on läsnä myös vanhemman – yleensä isän – ja lapsen lämmin suhde.

Parhaimmillaan Walli juoksuttaa lukijan eteen kiinnostavia ja eloisia henkilöitä. Nämä ovat aikansa lapsia, mutta Walli onnistuu tavoittamaan myös jotain pysyvää ihmisestä ja ihmisten välisistä suhteista.”

”Wallin tuotannossa viihteellinen ja yhteiskunnallinen kietoutuvat toisiinsa. Vaikka kuvattavat, usein 30-luvun Helsinkiin sijoittuvat elämänkohtalot, ovat yleensä kultareunaisia, Walli kuljettaa mukana myös toisenlaisia juonteita. Hän kuvaa toistuvasti avioparin epäsopuista suhdetta ja hankaluuksien heijastumista lapsiin.

Työväenasiaa oli Wallin teoksissa usein läsnä, ja myös sota-ajan raskautta kuvataan.”

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa.

Eino Railo: Valittu kansa ja luvattu maa

Talvisodan yksimielisyyttä pidettiin ihmeenä, koska porvaripuolella oli sisällissodan takia epäilty työväestön isänmaallisuutta. Silti talvisotaromaaneissa ei ole useinkaan suoraan käsitelty sisällissodan varjoa. Yksi poikkeuksista on Eino Railon Valittu kansa ja luvattu maa.

Valittu kansa ja luvattu maa (1944) alkaa vapusta 1939 ja päättyy toukokuuhun 1940. Keskiössä on kolmen sukupolven helsinkiläinen sivistyneistöperhe, jonka alkuperäinen nimi on suomalaistettu.

80-vuotias isoisä, kanslianeuvos Carl Bergh, on tuntenut 1800-luvun suurmiehet, ja hänen sukupolvensa ”loi isänmaan ja siihen kohdistuvan rakkauden.” Isä, 48-vuotias tuomari Kaarlo Vuori on osallistunut aktivistina itsenäistymisvaiheeseen, ja hänen kaunis vaimonsa Helena harrastaa sotilaskotitoimintaa. Pojanpoika Kalevi on AKS:läinen ylioppilas ja asevelvollinen, pojantytär Kerttu kevään ylioppilas ja lotta.

Kalevin rakastettu Anja Tuuliala on kotoisin Itä-Karjalasta, mutta jo hänen vanhempansa ovat kääntyneet luterilaisiksi ja ottaneet suomalaisen nimen. Kertun poikaystävä Lauri Ylitalo on ison maalaistalon poika, joka opiskele lääketiedettä ja on reservin vänrikki.

Isä arvostelee nuorten poliittisia näkemyksiä: aitosuomalaisuus on sisäpoliittisesti hajottavaa aikana, jolloin tarvitaan yksimielisyyttä, ja Suur-Suomi-intoilu on ulkopoliittisesti vaarallista ja ennen kaikkea vailla toteuttamispohjaa. Sen sijaan isoisä ymmärtää nuorten idealismia: eihän itsenäisyyskään olisi toteutunut ilman silloisten nuorten tinkimätöntä uskoa, jota myös hänen poikansa oli aikoinaan osoittanut.

Väittelyistä huolimatta tuomari Vuori ihailee sisimmässään lapsiaan ja tuntee, että nuoriso oli ”oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä, sillä Suomen tulevaisuus oli uskottu sen haltuun. Jos se kestäisi, kaikki kestäisi.” Ja sodan sytyttyä tuomari Vuori pitää nuorten tehtävää Suomen historian vaikeimpana: ”Sortovuodet eivät olleet mitään. Jääkärivuodet ja vapaussota olivat jotakin. Nykyinen sota oli kuoleman täyttä vakavuutta.”

Työläisiä ja maalaisia

Muiden henkilöiden tarkoitus on antaa kokonaiskuva Suomen kansasta.

Perheen kotiapulaisten Aino Heikkilän ja Esteri Savilan miesystävät ovat ammattitaitoisia metallityöläisiä. Antti Toivonen on ihanteellinen ja intoileva kommunisti, Juho Honkanen taas järkevä ja käytännöllinen sosiaalidemokraatti. Samoin kuin päähenkilön työläiseno Erkki Palolammen romaanissa Kun se kerran tulee (1979, uusittu painos 1990), Juho on suorastaan oikeiston haavekuva: hän hyväksyy Lapuan liikkeen – siis väkivallan – ja kehottaa työläisiä liittymään suojeluskuntaan, vaikka SDP:n jäseniä ei järjestöön hyväksytty ennen ”tammikuun kihlausta” 1940.

Esterin äiti Savilan rouva on siivooja ja punakaartilaisen leski, mutta itse ei-poliittinen ja uskonnollinen. Vaikka muurari Savila oli ”kuollut kesällä [1918] keskitysleirissä – nälkään, niin, suoraan sanottuna nälkään”, kuten tuomari Vuori mielessään suoraan myöntää, leski ei kanna asiasta kaunaa.

Naisten tehtävänä on ohjata työläismiehet oikealle tielle. Topakka Aino opettaa Esteriä, että tämän ”piti olla lujana eikä uskoa Antin puheisiin. Ne piti kieltää kokonaan ja tehdä jo heti alusta selväksi, mihin suostuttaisiin ja mihin ei.” Näin oli Aino menetellyt Juhonsa kanssa, kun tämä oli puolustanut siviiliavioliittoa: ”Joko myrtti ja huntu tai ei mitään!” Lopulta Esteri saakin tarpeekseen Antin kommunismin ihannoinnista ja puhuttelee tätä kuin demonia: ”Mene, mene ainiaaksi! Katoa pimeyteesi, josta olet tänne tullut! Lähde jo!”

Vuoren perheen hämäläisen kesäpaikan ja kotiapulainen Ainon kautta muodostuu yhteys maalaisiin, joissa on sekä vauraita talollisia (Ylitalo, Ahola, Penttilä, Perkiö) että köyhempiä mökkiläisiä (Ainon äiti Heikkiläiskä).

Kansan kahtiajako umpeutuu

Jo romaanin alussa kiinnitetään kaksikin kertaa huomio Kullervon patsaaseen Suomen kansan symbolina.

Tuomari Vuori ”yhdisti aina vaistomaisesti Kullervon siihen, mitä oli tapahtunut yksikolmatta vuotta sitten. Silloin oli Suomen kansa juonut sekä syyllistä että syytöntä verta – riehunut Kullervon kirojen vallassa. Oliko sieluun jäänyt turman siemen kytemään, polttiko kostonhimo sydäntä, astelivatko nuoret Kullervot paimenina, eväskontissaan leipään leivottu kivi? Sitä ei voinut sanoa nyt, mutta se ilmenisi kyllä sillä kohtalon hetkellä, joka varmasti oli kerran tuleva kuin Herran päivä – kerran, ehkä pian.”

Romaanissa kansan kahtiajako voitetaan juuri ennen talvisotaa, kun työväen isänmaallisuus käy ilmi vappukulkueen 1939 julisteissa (”Kansan ja maan vapaus turvattava!”) ja puheissa. Tuomari Vuori ilahtuu: kunhan isänmaa vain on työväestön arvomaailmassa ylinnä, ei tuomari Vuorella ole mitään sitä vastaan, että työläiset pyrkivät parantamaan oman yhteiskuntaluokkansa oloja.

Vuori vertaa isänmaan rakastamista ensin ja omaa luokan sitten Jeesuksen kaksoiskäskyyn rakastaa ensin Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään – unohtaen täysin että Uudessa testamentissa lähimmäisiä olivat myös muut kuin omaan kansaan kuuluvat.

Romaani sijoittaa SDP:n ”kääntymyksen” historiallisesti liian myöhään ja jättää kertomatta sen ehdon. Suomen sosialidemokraatti vastasi Lauri Ingmanin kysymykseen Lapuan liikkeen aikana 1930, että jos ”maan vihollinen” hyökkäisi Suomen kimppuun, ”sosialidemokraattinen työväestö oli valmis puoltamaan rintamalla Suomen kansan itsemääräämisoikeutta ja Suomen kansan valtiollista suvereenisuutta” – mutta ei vain niitä vaan myös ”tasavaltaa, kansanvaltaa, työväen saavutuksia”, ja porvareista riippui, oliko työläisillä niitä puolustettavaksi (lainannut Siltala).

Talvisodan aikana Savilan rouva havaitsee, että joidenkin työläisnaisten mielestä sovinto on vain tilapäinen: ”nyt oli kysymyksessä vain välirauha porvarien kanssa. Kun oltiin piiritetyssä linnassa ja tiedettiin vihollinen yhtä armottomaksi molemmille, ei auttanut riidellä, vaan täytyi seisoa rinta rinnan. Mutta annahan kun tulee joskus rauha. Silloin alkaa uusi taistelu ja porvareilta otetaan pois omaisuutta ja valtaa senkin edestä, minkä ne nyt sodan vuoksi saavat pitää.”

Edes tällaista rauhanomaista luokkataistelua Savilan rouva ei hyväksy. Hän luottaa siihen, että uskonto saa ihmisen sisimmän muuttumaan, jolloin nämä alkavat toimia oikeudenmukaisesti ja näin korjataan yhteiskunnalliset vääryydet.

Pojat joutuvat sovittamaan vanhempien synnit

Aino Heikkilän torppari-isä on tuomittu murhasta kuolemaan varsin heiveröisin perustein, mutta tytär ajattelee näin: ”Molemmin puolin oli vuotanut viatonta verta, joka olisi voinut aiheuttaa Kullervon kostontöitä polvesta polveen, mutta eipä ollutkaan, Jumalalle kiitos, käynyt [Ainon kohdalla] niin. Päinvastoin välähti mielessä joskus aavistus, että tuo viaton veri oli ollut salaperäinen uhri, joka vasta oli tehnyt vapauden kallisarvoiseksi ja pysyväiseksi. Punaistenkin taholla se oli laajalti vuotanut vakaumuksen ja aatteen puolesta, niin harhautunutta kuin pyrkimys aatteen toteuttamiseksi oli ollutkin.”

Aino ja hänen poikaystävänsä Juho Honkanen tulkitsevat, että kapinan syy oli pohjaltaan venäläisten: ”Suomalaisesta rehellisyydestä oli johtunut, että työväki oli ottanut venäläisten viekkaat uskottelut täydestä ja joutunut taistelemaan väärän ihanteen puolesta.”

Talvisodassa punaisten pojat sovittavat talvisodan rintamalla isiensä ”maanpetturuuden” vuonna 1918. Niinpä valkoiset voivat ojentaa sovinnon käden: eduskunta päättää antaa punakaartilaisinvalideille ja -leskille eläkkeen. Savilan rouva kuvittelee kertovansa kuolleelle miehelleen, että tämä tovereineen on saanut ”kunniansa” takaisin ja hyväksytty taas suomalaisiksi.

Ihan näin yksipuolinen ei Railon kuvaus ole. Myös eräitä valkoisia painaa vääristä teoista syyllisyys, jonka he nyt pyrkivät sovittamaan. Lauri Ylitalon äiti Sohvi, jonka aviomiehen murhasta Ainon isä torppari Heikkilä on heiveröisin perustein tuomittu kuolemaan, pyytää Heikkilän leskeltä anteeksi, että ”surussani ja sokeassa vihassani” vaati kuolemantuomiota. Toki leski oli tuolloin ollut vakuuttunut Heikkilän syyllisyydestä, mutta ”minun olisi pitänyt ristittynä ihmisenä puolustaa häntä ja estää joutumasta katumattomana sinne, jossa katuminen on myöhäistä…”

Heikkiläiskän mielestä Sohvi-emännän tunnonvaivat ovat turhia: ”Oma aatteensa – tämä nyt köyhälistön valta tai miksi sitä sanoivat – hänet [Heikkilän] vei sen kuopan reunalle, josta ei enää noussut.” Näin torjutaan asian syvempi tarkastelu: kuten Marko Tikka on osoittanut, kenttäoikeudethan olivat laittomia ja valkoinen terrori systemaattista.

Edes Koskelan Alma ei ole Väinö Linnan trilogiassa Täällä Pohjantähden alla yhtä armelias kuin Heikkiläiskä: poikiensa teloituksen jälkeen hän menee kamariinsa ja tulee sieltä rauhallisena, mutta myöhemmin hän sanoo Akselille, että hän on jättänyt koston Jumalalle. Eikä hän koskaan pidä poikiaan syyllisinä.

Sohvi-emäntä tunnustus on johtunut pelosta, että hänen syyllisyytensä kostettaisiin hänen pojalleen Laurille. Tapahtuu kuitenkin päinvastoin: Aino Heikkilän aviomies Juho Honkanen kaatuu pelastettuaan Laurin hengen. Näin Sohvi-emännän velka Ainon perheelle kasvaa. Hän jopa tulkitsee, että ”rintamilla haavoittuvat ja kaatuvat nuoret suorittivat – itse viattomina – rangaistusta ja sovitusta isien ja äitien, menneiden sukupolvien syntiveloista. Ei ollut ketään, joka ei olisi tuota syntivelkaa kartuttanut ja siten aiheuttanut viattoman veren vuodatusta.”

Aiemmin Sohvi-emäntä on pyrkinyt ”verivihan” takia pitämään erillään poikansa Laurin ja Ainon, jotka ovat mieltyneet lapsina toisiinsa. Nyt hän päättää sovittaa syyllisyytensä ottamalla lasta odottavan Ainon tyttärekseen ja myöhemmin naittamalla tämän Laurille, joka on samoin menettänyt morsiamensa Kertun.

Kansakunta vaatii uhreja

Tuomas Tepora selostaa René Girardin traditionaalisiin yhteiskuntiin liittyvää uhriteoriaa: ”yhteiskunnat vaativat säännöllisesti uhreja, jotka puhdistavat yhteiskunnan sitä sisältäpäin uhkaavasta aggressiosta. Uhri on yhteisön yhteisellä päätöksellä harjoitettua kohdistettua väkivaltaa, jonka tarkoituksena on suojata yhteisöä väkivallan kierteeltä.”

Amerikkalaiset tutkijat Carolyn Marvin ja David W. Ingle ovat Teporan mukaan muokanneet Girardin teoriaa modernien yhteiskuntien välisiin sotiin. Yhteiskunnat vahvistavat ”rajojaan etsimällä syntipukkeja sisäisiin kriiseihinsä ulkoa: viholliset toimivat syntipukkeina, mutta omat uhrit kantavat harteillaan sijaiskärsijän viittaa. Nämä kokonaisuuden puolesta uhratut ihmiset toimivat yhteiskuntaruumiin jatkuvuuden takaajina, ja täten uhrautumiseen liittyi kiinteästi vapaaehtoisuus. Onnistunut uhri on yksi on yksimielisesti toteutettu, ja myös sen subjektit ovat vapaaehtoisia. Muussa tapauksessa uhri saattaa kääntyä yhteisöä itseään vastaan.”

”Sisällissodan ongelma uhrautumisen mekaniikan kannalta oli juuri siinä, että aggressio jäi yhteiskunnan sisään, ja siksi se täytyi pyrkiä ulkoistamaan symbolisesti.”

Talvisota oli sisällissodan antiteesi. ”Jos sisällisota merkitsi uhrikriisiä, jossa väkivalta oli vapautettu pidäkkeistään ja johtanut näin kulttuuriseen traumaan, toimi talvisota initiatiivisena yhteisöllisyytenä, jossa hierarkiasuhteet kumoutuivat hetkelliseksi, ohimeneväksi tasaveroisuudeksi. Ilmiö ei ollut pitkäaikainen, mutta henkisesti peruuttamaton. Talvisodan henki merkitsi siis yhteisön ihannetilaa, pyhää kokemusta muutenkin kuin vain retorisesti.”

Naisen uhri on korkein

Edes isänmaalliselle Vuoren perheelle nuorten lähtö rintamalle ja pelko näiden menetyksestä ei ole suinkaan helppo kestää. Tuomari Vuori miettii: ”Ainoa poika … Mutta olisiko anti isänmaalle helpompi, vaikka Kalevi olisi yksi monesta? Ei olisi, vaan jokaisen luovutus olisi yhtä raskas. Ne ovat sanomattoman kalliita lahjoja kaikki.”

Sotilaiden kaatuminen on kuitenkin tavallaan ”luonnollista”. Lauri Ylitaloa piinaavat mielikuvat siitä, mitä vihollisen partio on tehnyt hänen lottana työskennelleelle tyttöystävälleen Kertulle – tämä on joutunut vihollisen partion käsiin mutta ei palaa vankien vaihdossa, joten tämä on varmasti surmattu, ehkä raiskattukin. Totuutta ei saada selville, mutta Kertun kohtalo on todiste vihollisen barbaarisuudesta, jos sellaista romaanissa vielä kaivataan.

Kuten Aimo Reitalan tutkimuksesta käy ilmi, Suomi on 1800-luvulta asti nähty neitona tai äitinä, jota miesten tehtävä on suojella. Kertun kuolemaa ei kuitenkaan tulkita siten, että miehet ovat epäonnistuneet suojelemaan häntä, koska hän on itse halunnut rintamalle.

Siinä missä Eila Pennasen romaanin Ennen sotaa oli nuoruus epilogissa vähätellään naisten merkitystä, koska he eivät voi miesten tavoin taistella ja kaatua sodassa, Kerttu on naisena ja vapaaehtoisena ja aseettomana – siis joka suhteessa viattomana – kaikkein suurin uhri isänmaalle. Hän kirkastuu poikaystävänsä Laurin näyssä suorastaan enkeliksi.

Aiemmin on Kertun kautta kuvattu nuorison, tarkemmin sanoen AKS-henkisten ylioppilaiden ”laskelmatonta, tulista, fanaattista, eräässä mielessä eroottista rakkautta” isänmaata kohtaan, joskin eroottisuutta voi tuskin yleistää. Kalevin morsian Anja palvoo samalla mystisellä tavalla ”Jumalaa, isänmaata ja Karjalaa”.

Tällainen tunnelmoiva vaikkakin uhrivalmis isänmaanrakkaus on mahdollisimman kaukana tavallisen kansan jokapäiväisistä ongelmista. Siihen sopii tuomari Vuoren toisessa yhteydessä esittämä arvostelu AKS:stä: ”Se oli välinpitämätön yhteiskunnallisiin uudistuksiin nähden ja harrasti vain sangen vaisusti, mikäli ollenkaan, kansanluokkia erottavan vaarallisen kuilun täyttämistä.”

Mika Waltarin välirauhaan sijoittuvassa romaanissa Rakkaus vainoaikaan käsitellään yllättävän realistisesti sodan aiheuttamia psyykkisiä ongelmia, joskin ne ennen uuteen sotaan lähtöä voitetaan. Sen sijaan Railon romaanissa sotainvaliditkin selviävät menetyksistään helposti.

Kalevi sokeutuu, mutta saa korvaukseksi musiikin ja kirjoittamisen sekä löytää Jumalan. Äiti opastaa isää: ”surumme on kyllä suurta, mutta samalla ylevää. Jos surisimme noita uhreja omina henkilökohtaisina tappioinamme, osoittaisimme vain itsekkyytemme.”

Antti Toivonen on aluksi halvaantunut ja sitten halvauksen hellitettyä hänen uskotaan saaneen epilepsiakohtauksen, mutta hänet parantaa Jumalan mystinen kohtaaminen ja morsian Esterin rakkaus. Realistisesti ajatellen kyseessä ei ollutkaan epilepsiaa vaan sotatrauma.

Kommunistin kääntymys

Samoin kuin Taisto Huuskosen Tauno-sarjassa, pahat ihmiset erottaa jo ilmeestä, mutta toisin kuin Huuskosella, pahoja ovat nyt kommunistit. Antti Toivosen kädenpuristus on Lauri Ylitalon mielestä ”kylmä, kyräävä, selvästi vihamielinen. Lauri näki Antin silmissä sen kummallisen verhon, joka kuin läpinäkyvä kelmu sulki hänen sielunsa oven ja esti sen tosiolemuksen säteilemästä näkyviin. Hän tunsi sen hyvin – se oli kommunistin erikoismerkki.”

Antti uskoo naivisti Neuvostoliiton rauhantahtoon ja köyhälistön ihanneyhteiskuntaan. Hänen luonteensa rehtiys osoitetaan kuitenkin sillä, että hän kieltäytyy, kun häntä pyydetään luovuttamaan tietoja Mannerheim-linjasta ja tehtaansa asetuotannon määrästä.

Talvisodan ensimmäisenä päivänä Antti kohtaa Sörnäisten pohjoispuolella olevilla kallioilla ”kommunistiakkoja, jotka uskoivat Stalinin pommikoneiden nyt tulevan kostamaan porvareille.” Koko kansa ei siis olekaan yksimielinen!

Sen sijaan Antin usko kommunismiin luhistuu, kun hän näkee, että miten siviilikohteita pommitetaan.

Ryssät – ali-ihmisiä

Huomaamattaan Antti syö palan limpusta, joka heitetty lentokoneesta, mutta oksentaa sen pois: ”Hänen mieleensä kuvastuivat ryssän kädet, jotka olivat leiponeet ja paistaneet sen – saastaiset, likaiset kädet ja mustareunaiset kynnet, jotka ennen uppoamistaan taikinaan olivat kaivelleet ties mitä”. Antti ”tunsi suurta, ikään kuin lopullista puhdistumista ja kohoamista. Oli kuin hän olisi oksentanut ulos riivajaisen, joka oli siihen saakka pitänyt hänessä asuntoa ja ollut hänen herransa.”

Riivauksesta puhuminen on uskonnollista: ateismi liittää kommunismin Saatanaan. Kuten sitaatista näkyy myös, että venäläiset eli ”ryssät” ovat lähtökohtaisesti pahoja ja alempaa rotua. Likaisuuden lisäksi muualla korostetaan heidän aasialaisuuttaan vastakohtana Suomen länsimaalaisuudelle.

Timo Vihavainen kommentoi sattuvasti, että on normaalia reagoida uhkaan ja loukkaukseen suuttumalla. Talvisodan taistelukuvausten aikalaisteksteissä viholliseen kohdistuu ”voimaton raivo, turhautuminen siitä, että hyökkäys on niin järjetön ja epäoikeudenmukainen.” 

Sen sijaan Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa ”ryssät” kuvataan inhottaviksi ali-ihmisiksi, jotka ovat kotoisin kirjailijan mielikuvituksesta. Siksi viholliseen kohdistettu viha ”vaikuttaa falskilta. Siinä on jotain liian konstruoitua, liian osoittelevaa”.

Myös porvarillisen puolen itsekkyys ja ahneus tuomitaan

Railo kuvaa negatiivisesti myös joitakin porvarillisia suomalaisia, jotka ajattelevat vain omaa etuaan isänmaan hädän hetkellä. Eräät liikemiehet haluavat hyötyä sodasta ja yrittävät turhaan lahjoa tuomari Vuorta, joka osoittaa moraalisen ryhtinsä. Silti tuomari Vuoren aiempi itsekeskeinen kieriskely epäonnistumisesta virkauralla osoitetaan ”syyksi” Kalevin sokeutumiseen.

Myös talonpoikien joukossa on itsekkyyttä ja ahneutta. Vanha Ahola on koko ikänsä himoinnut naapurinsa Penttilän tilaa. Unelma alkaa toteutua, kun Risto-poika, jolle Ahola on talonsa luovuttanut, nai Penttilän tyttären Aliinan. Sodan aikana vanha Ahola toivoo Penttilän pojan kaatuvan, jolloin tytär perisi koko talon. Näin tapahtuukin, mutta sitten kaatuu myös Aholan poika Risto.

Viimeisenä toivona on Aliinan raskaus. Mutta kun Ahola ei tylyyttään ota karjalaisia evakkoja pirttiinsä asumaan, miniä kompastuu näiden tavaroihin, synnyttää liian aikaisin ja vauva kuolee pian. Näin Ahola saa rangaistuksen itsekkyydestään ja ahneudestaan: vieraaseen sukuun joutuukin hänen oma talonsa, sillä lapsensa perinyt Aliina menee ennen pitkää uusiin naimisiin – ehkä jopa Aholan entisen, kapinassa kuolleen muonarengin pojan kanssa.

Jumalan valittu kansa

Romaani on vahvasti idealistinen: siinä uskotaan vankkumatta ei vain sitä, että Suomi edustaa oikeutta, vaan että oikeus voittaa. Tähän liittyy uskonnollisuus, joka kietoutuu kansallisaatteeseen. Perkiön vanha isäntä ”ymmärsi, että Suomen kansa oli määrätty taistelemaan yksin ja ilman apua maailman suurinta valtaa, itseänsä saatanaa vastaan, jotta iankaikkinen oikeus näyttäisi ihmissuvulle voimansa ja kunniansa. Herra on heikoissa väkevä. Suomen kansa oli nimenomaan Jumalan valitsema suorittamaan tätä tehtävää, koska maailman muut kansat oli lyöty sokeudella ja tekivät liittoja ihmiskunnan perivihollisen kanssa.”

Perkiöllä on osittain realistinen käsitys Neuvostoliiton oloista: ”Talonpojilta otetaan tilat pois ja heistä tehdään yhteisviljelmien orjia”, ”Herrat tapetaan” ja uskonto on kielletty. Mutta ikään kuin Stalinin ajan todelliset kauheudet eivät riittäisi, moraalisia iljettävyyksiä liioitellaan: ilmeisesti huhu Aleksandra Kollontayn vesilasiteoriasta on saanut Perkiön uskomaan, että ”tytöistä tulee kaikista porttoja”, vaikka Stalinin perhepolitiikka oli muuttunut varsin konservatiiviseksi.

Myös kanslianeuvoston ystäviensä kanssa uudenvuodenaattona käymässä keskustelussa suomalaiset esitetään ”valittuna kansana” ja Suur-Suomi luvattuna maana.

Jumalan lisäksi Suomi saa muutakin tuonpuoleista apua. Kuollut punakaartilainen Savila kertoo vaimolleen, että entisaikojen kaatuneet suomalaiset sotilaat ovat nousseet haudoistaan taistelemaan sodassa.

Positiivinen suhde Saksaan

Romaani ilmestyi jatkosodan aikana 1944, mutta tämä yksin tuskin selittää, että siinä ei vain suhtauduta myönteisesti Saksaan vaan että siinä on avoimesti natsimielisiä ajatuksia.

Keväällä 1939 Kalevi leimaa vanhentuneiksi aatteiksi vapaamielisyyden ja yksilön oikeudet ja vapaudet: ”yksilö on olemassa vain valtiota ja yhteiskuntaa varten ja velvollinen omitta viisasteluitta elämään ja toimimaan sen asettamissa puitteissa….” Isä on siis oikeassa arvostelussaan: ”Se [AKS] oli kaikesta päättäen valmis luopumaan kansainvaltaisista valtio- ja yhteiskuntaperinteistämme pohjolan vapaudelle vieraan diktatuuriaatteen hyväksi.”

Sen sijaan keski-ikäisenä liian järkeväksi ja varovaiseksi kuvattu tuomari Vuori on edesauttanut ”kansan eheyttämistä” käytännön tasolla esimerkiksi torpparivapautuksen aikana.

Kalevi esittää suoraan myös antisemitistisia ajatuksia. Ruotsi ja Neuvostoliitto ovat juutalaisten vallassa. Myös Antti Toivonen kuulee sisäisen äänen kehottavan luopumaan kommunismista, ”joka oli lähtöisin sairaista aivoista, ihmiskunnan kirouksena maailman raitilla vaeltaneiden isänmaattomien, juurettomien juutalaiskerjäläisten rikollisesta mielikuvituksesta”.

Edes Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ei muuta asenteita. Koska Suomi ei ole viljellyt ystävällisiä suhteita Saksaan, on sen oma vika, että Saksa ei sitä auta. Samoin Saksan hyökkäys Puolaan on Puolan syy.

Uudenvuodenaattona kanslianeuvoksen vanhojen ystävien piirissä ”ennustetaan” Saksan ja Venäjän sodan olevan taloudellis-poliittinen välttämättömyys, samoin aatteellis-yhteiskunnalliselta kannalta. Vaikka bolševismi ja natsismi ovat monelta kannalta samannäköisiä, Saksa ja Englanti eivät uhkaa Suomen vapauta eivätkä ole murhaajia, toisin kuin bolševikit.

Kanslianeuvos uskoo kuitenkin ”ikuiseen oikeuteen” eikä hyväksy Saksankaan taholta muiden maiden oikeuksien loukkaamista.

Englantilaisia moititaan liiasta materialismista, samoin ruotsalaisia. Niinpä Suomesta on Suur-Suomen myötä tuleva Pohjolan uusi johtaja. Suomi esitetään myös länsimaiden puolustajana, koska se taistelee bolsevismia vastaan.

Kaiken kaikkiaan ei ole ihme, että Railon romaani jäi rauhanteon ja poliittisen muutoksen jälkeen unohduksiin. Suur-Suomessa Railon ajatukset olisivat saattaneet olla valtavirtaa.

Mistä Railon viha kumpusi?

Eino Railo (aikaisemmin Nyman, 1884-1948) kuului aktivistien ja itsenäisyysmiesten sukupolveen. Talvisodan syttyessä hän oli jo 55-vuotias, eikä hänellä siten ollut mitään kokemusta rintaman todellisuudesta.

Timo Vihavaisen mukaan Railo ihaili nuorena Tolstoita. Hänelle samoin kuin  ”V. A. Koskenniemelle, Kyösti Vilkunalle ja Maila Talviolle venäläisen kulttuurin asema maailman kulttuurikehityksen eturivissä oli selviö.” 

Vuosina 1917-8 suomalaisen sivistyneistön suhde venäläisyyteen muuttui radikaalisti. Liberaali venäläinen sivistyneistö, jonka kanssa oli yhdessä vastustettu tsaarinvaltaa, oli pyyhitty pois ja jäljelle oli jäänyt vain barbaarinen ja himokas svoboda-solttu, joka oli houkutellut Suomen työläiset maanpetokseen.

Sivistyneistön käsityksen mukaan sodassa oli kyse vielä enemmästä kuin elämästä tai kuolemasta: ”kulttuurista, kaikesta siitä mikä teki elämästä elämisen arvoista. Vastassa oli raakuus ja eläimellisyys, joka uhkasi tuhota” vuosituhantisen inhimillisyyden rakennustyön.

Railo kirjoitti pakinoita aktiivisen vastustuspuolueen lehteen Uuteen päivään nimimerkillä Sissi. Pakinat on julkaistu nimellä Kynällä ja kiväärillä (1918).

Kiväärin tehtävänä oli puhdistaa ”sielua ja ruumista turmeleva myrkky”, joka oli vuotanut ”saastaisen mielen pitelemästä kynästä”. Tällaista kynää oli Railon mielestä pidellyt mm. Algot Untola alias kirjailija Maiju Lassila, joka oli kirjoittanut Työmies-lehteen nimellä Irmari Rantamala. Railo oli mukana kohtalokkaalla Suomenlinnan-matkalla, jolloin punavankien joukossa ollut Untola joko hyppäsi tai työnnettiin mereen ja ammuttiin sinne.

Railo väitteli tohtoriksi 1925 Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevällä tutkimuksella Haamulinna. Teos käännettiin englanniksi nimellä The haunted castle ja se säilyttänyt arvonsa ulkomaillakin.

Sotien välillä Railolla oli sotien välillä kirjallisuuden kentässä portinvartijan asema: hän toimi yliopistossa dosenttina 1924-48, kustannusalalla (Kustannus Oy Kirja, WSOY), kirjallisuuskriitikkona (Uusi Suomi 1937-9 ja Kauppalehti 1941-8) ja järjestöjen johtotehtävissä.

Railon kuusiosainen Yleisen kirjallisuuden historia (1933-34) joutui esimerkiksi Raoul Palmgrenin ankaran kritiikin kohteeksi.

Mika Waltarin Kirjailijan muistelmista käy ilmi, miten Railo toimi ns. kirjallisuustaistelussa Waltarin takapiruna. Tulos oli, että liberaali Kaarlo Marjanen luopui Uudessa Suomessa arvostelijan paikasta, jonka peri Railo.

Railo julkaisi ihanteellisia romaaneja, joiden tyylistä antaa kuvan nimi Silkkihuivi ja virsikirja (1933). Koti virran rannalla (I-III 1937, lyhennetty laitos 1945) kuvaa itsenäisyystaistelua aktivistien näkökulmasta. Päähenkilö on idealistinen lehtimies, jonka punaiset murhaavat, minkä jälkeen yksi punakaartilaisista kokee kääntymyksen.

Wikipedian artikkeli Railosta

Aiempia kirjoituksia

Olen artikkelissa viitannut aiempiin kirjoituksiini tässä blogissa:

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Kirjallisuutta

Palmgren, Raoul: Dosentti Railon periaatteet. Kirjallisuuslehti n:o 18-24/1935. (Julkaistu myös: Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love 1980.)

Reitala, Aimo: Suomi-neito. Suomen kuvallisen henkilöitymän vaiheet. Otava 1983.

Tikka, Marko: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004.

Tepora, Tuomas: Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917-1945. WSOY 2011.

Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.

Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava 2011.

Elvi Sinervo: Maisema

Talvisodan aikanakin oli toisinajattelijoita. Kirjallisuudessa on kuitenkin vain yksi varhainen esimerkki: Elvi Sinervon novelli Maisema. Se julkaistiin Kirjailijaryhmä Kiilan albumissa 3 välirauhan aikana 1940.

Tosin toisinajattelijoiden näkemysten julkaisuun ei sota-aikana juuri ollut mahdollisuuttakaan.

Maisema

Maisema kuvaa suomalaista kylää talvella 1940, ”ahdistavina päivinä”. Maisemalle on ominaista liikkumattomuus. Kylässä on kartano ja mökkejä, jotka häpeävät ja kyyristelevät, mikä kertoo olennaisen mökkien asukkaista.

Kylän ihmiset esitetään kauttaaltaan vastenmielisinä. Arvid on tappanut eläimiä ja olisi halunnut tappaa ihmisiäkin, mutta häntä ei otettu armeijaan. Nieminen on syönyt naapurinsa vadelmat, ja naapuri hakkaa poikki vadelmapensaat, ettei tämä toistu.

Tällaisen käytöksen syyksi sanotaan köyhyys, joka tukahduttaa paremmat tunteet. Mökkiläiset kyräilevät toisiaan: miten on toisilla? Kenelläkään ei saisi olla paremmin kuin itsellä.

Sota on aikaansaanut joitakin aineellisia parannuksia: kolmen lapsen vanhemmat ovat eläneet susiparina, mutta menevät naimisiin ennen miehen lähtöä rintamalle, jotta vaimo saa sotakuukausipalkan 850 markkaa, kun päivätyöläisen palkka on 400 markkaa.

Lapset ovat saaneet herrasväen lasten vaatteita, jotka ovat vain vähän rikki, ja kengät, joten he voivat olla talvella ulkona. Näin tehdään selväksi sekä perheen köyhyys että tehdään naurettavaksi herrasväen hyväntekeväisyys.

Ihmiset kuvataan muusta maailmasta tietämättömiksi: heille ei tule lehtiä, miehet kuulevat uutiset kartanossa. Kaiken kaikkiaan talvisodan myyttiä yritetään kaataa näyttämällä konkreettisesti mutta tendenssinomaisesti köyhien suomalaisten todellisuus.

Lopuksi kuvataan lentokoneita, jotka ovat ”kuin tähtiä” – kertoja ei pääse niiden ”mukana huomiseen. Olen sidottu tähän päivään ja tähän maisemaan.” Punailmavoimat edustavat siis tulevaisuutta ja hyvyyttä.

Sensuuri poisti viimeisen kappaleen: ”Mitä teettekään täällä. Lentäkää takaisin omaan maahanne, jossa uudet ihmiset rakentavat uutta maailmaa. Täällä ei vielä ymmärretä vapautta, jonka tahdotte tuoda. Täällä pidetään kiinni vanhasta vapaudesta ja vanhoista vääryyksistä. Täällä rakastaa jokainen omaansa niin, että on valmis tuhoamaan sen, jotta sitä ei tarvitsisi jakaa toisen kanssa.”

Kohta on mukana Sinervon novellikokoelmassa Vuorelle nousu (1948) julkaistussa versiossa.

Kalevi Kalemaa toteaa kohdasta: ”Vaikka Sinervo niillä riveillä halusikin julkaista novellin kireyttä ja tuoda siihen optimismia, osoittaa vertailu sensuurin toimineen tahtomattaan novellin taiteellisen kokonaisuuden hyväksi; sensuroitu kohta on kuin päälleliimattu, jopa taiteellista tehoa häiritsevä, lähes propagandistinen lisä.”

Jaana Torninoja-Latola summaa Maiseman näin: ”Novellin pääteema on näköalattomuus, joka vaivaa sekä minäkertojaa että hänen tarkkailemiaan ihmisiä. Ikkunasta avautuva maisema on ahdistava, pimeä, kapea ja surumielinen. Näkymästä puuttuu kokonaan valo ja sen mukana toivo tulevasta. Minäkertoja tarkkailee kylän ihmisiä, mutta ei löydä kosketuspintaa heidän elämäänsä ja hän tuntee olevansa täysin ulkopuolinen ja erilainen, vaikka hänkin on sidottu ’tähän päivään ja tähän maisemaan’.”

Tavallaan, kenties tahtomattaan, Sinervo tuli kertojan kautta paljastaneeksi, miten eristäytyneitä muista ihmisistä hänen ja hänen miehensä sekä heidän laillaan ajattelevat ihmiset talvisodan aikana olivat.

Elvi Sinervo ja Mauri Ryömä talvisodan aikana

Elvi Sinervo (1912-86) oli naimisissa Mauri Ryömän (1911-58) kanssa, joka oli SDP:stä erotetun Akateemisen sosialistiseuran lehden Soihdun päätoimittaja.

Ryömä oli yhteydessä Tukholmaan siirtyneeseen Arvo ”Poika” Tuomiseen, jonka kautta hän sai Moskovasta ohjeita O. V. Kuusiselta.

Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus 23.8.1939 oli järkytys useimmille pienen vasemmistoälymystön jäsenille, jotka olivat pitäneet 30-luvulla Neuvostoliittoa fasismin taatuimpana vastustajana. Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9., ja Ranska ja Englanti julistivat Saksalle sodan 3.9.

Kimmo Rentolan mukaan Erkki Vala jatkoi anfasistista linjaa, asettui länsivaltojen puolelle ja tunsi huolta pienten valtojen kohtalosta. Jotkut vaikenivat, toiset hakeutuivat kansalliseen yhteisrintamaan. Jarno Pennanen arvosteli Suomen Sosialidemokraatissa Neuvostoliittoa. Sen sijaan Ryömä tuki edelleen Neuvostoliiton politiikkaa ja tulkitsi aluksi uudenkin käänteen fasismin vastaiseksi.

Moskovan poliittinen linja oli toinen: Englanti ja Ranska olivat halunneet Neuvostoliiton palkattomaksi rengikseen, sotaan syyllinen oli ”fasistinen” Puola ja maailmansota oli imperialistinen sota kahden kapitalistiryhmän välillä.

Soihdun viimeiset numerot takavarikoitiin. Muutenkaan ”kansallisesta yhteisrintamasta” poikkeavia ajatuksia ei ollut syksyllä 1939 mahdollista julkaista.

Työväen Arkiston muistelmista ja haastatteluista koostettu Kotirintaman kahdet kasvot todistaa kuitenkin, että toisinajattelijoita oli.

Ryömä oli ammatiltaan lääkäri, ja yleisten kertausharjoitusten (YH) alkaessa hänet määrättiin lokakuun puolivälissä lääkäriksi Kokkolan sotilassairaalaan.

Kun Ryömä kuuli Helsingin ensimmäisestä pommituksesta 30. marraskuuta, hän väitti, että kyseessä olivat vain lentolehtiset.

Ulkoministeri Tanner piti 15. joulukuuta radiossa puheen, jossa hän Rentolan mukaan ”totesi Suomen valmiuden myönnytyksiin, vaikka Neuvostoliitolla ei ollutkaan oikeutta vaatimuksiinsa. Sodan aloittaminen pientä ja rauhaa rakastavaa Suomea vastaan asetti kuitenkin kyseenalaiseksi Neuvostoliiton periaatteiden ja lupausten arvon.” Toisaalta Tanner tunnusteli mahdollisuuksia neuvotteluihin, toisaalta hän korosti voimakkaasti suomalaisten yksimielisyyttä ja puolustustahtoa ja lähetti näin työväenliikkeen johtajana lähetti terveisiä Neuvostoliiton perustamalle Terijoen hallitukselle, joka oli koettanut vedota työväestöön.

Tannerin puhe suututti Ryömän, joka kirjoitti Tannerille 19. joulukuuta päivätyn avoimen kirjeen. Se on kokonaisuudessaan julkaistu Jaana Torninoja-Latolan Sinervo-elämäkerrassa.

Ryömän mukaan Tanner valehteli väittäessään, että ”olet joutunut sotaan vastoin tahtoasi”. Syypää sotaan oli vain ja ainoastaan Suomi: ”Suomen porvariston onneton politiikka vienyt kansamme tilanteeseen, joka uhkaa vaatia raskaita uhreja. Käännyn juuri sinun puoleesi, koska Sinä ymmärtääkseni olet siihen suurimpia syyllisiä.”

Ryömä syytti Tanneria myös siitä, että oli vuodesta 1918 alkaen harjoittanut Neuvostoliiton vastaista politiikkaa ja toiminut taantumuksen asialla.

Jaana Torninoja-Latolan mukaan kirje oli ”loukatun ja hämmentyneen miehen henkilökohtainen julistus ja epätoivoinen yritys puuttua historian kulkuun”. 

Ryömän naiiviutta osoittaa, että solvattuaan Tanneria kaikin tavoin hän lopuksi kehotti tätä näyttämään, että tässä olisi ”miestä” lopettamaan sodan.

Samaa naiiviutta osoittaa, ettei Ryömä Tornionoja-Latolan mukaan tajunnut, mitä seurauksia kirjeestä sota-aikana olisi. Entisenä kansanedustajana Ryömän olisi luullut tuntevan tasavallan suojelulain ja siihen liittyvän turvasäilöasetuksen.

Turvasäilöön voitiin panna ”henkilö, joka on harjoittanut tahi johon nähden on perusteltua syytä otaksua, että hän tulee harjoittamaan maanpuolustusta vahingoittavaa tai valtakunnan suhteita muihin valtioihin huonontavaa toimintaa”. Todisteitakaan ei siis tarvittu, joskin Ryömä oli itse antanut sellaisen.

Elvi Sinervo oli käynyt katsomassa miestään Kokkolassa. Kalemaan ja Torninoja-Latolan versiot eroavat toisistaan. Kalemaan mukaan Ryömä antoi vaimolleen kolme kopiota ja pyysi, että vaimo veisi yhden kopion Suomen sosialidemokraatille. Lehti ei kirjettä julkaissut vaan vei sen viranomaisille. Torninoja-Latola taas kirjoittaa, että Ryömä antoi vaimolleen yhden kopion, eikä puhu Suomen Sosialidemokraatista mitään.

Paikallisen maalaisliittolaisen kansanedustajan kautta Ryömä oli Rentolan mukaan lähettänyt kansanedustaja K.H. Wiikille terveiset, ”että tämä koettaisi saada aikaan neuvotteluja Kuusisen hallituksen kanssa.” Tässä on jälleen osoitus Ryömän naiiviudesta. Neuvottelut olivat mahdollisia vasta sitten, kun Neuvostoliitto hylkäsi Kuusisen hallituksen ja tunnusti taas Suomen hallituksen.

Rentolan mukaan juuri tämä kehotus johti Ryömän pidätykseen 4.1.1940. Ryömä suljettiin 28.1. turvasäilöön hallituksen häpäisemisestä ja hänet toimitettiin Tammisaareen.

Ryömän kirje pääsi kuitenkin julkisuuteen kiertoteitse. Kun Leila Adler oli muissa asioissa lähdössä Ruotsiin, Elvi Sinervo pyysi häntä opettelemaan kirjeen ulkoa. Adler matkusti Tukholmaan ja toimitti kirjeen ruotsalaisille kommunistilehdille Ny dagille ja Norrskensflammanille, jotka julkaisivat kirjeen helmikuussa. Kirjettä siteerattiin Neuvostoliiton radion lähetyksissä, ja sitä kautta suomalaisetkin kuulivat siitä.

Suomessa Ryömä jäi Rentolan mukaan ilman kannattajia. Kansanedustaja Cay Sundström totesi: ”Kyllä voi olla radikaali, mutta ei tuolla tavalla.” K. H. Wiik kieltäytyi edes ottamasta Ryömän kirjettä vastaan.

30-luvun vasemmistoradikaalista kulttuuriväestä Nyrki Tapiovaara kaatui ja myös Arvo Turtiainen ja Raoul Palmgren taistelivat rintamalla, joskin Rentolan mukana ”vailla hurmosta”.

Ryömän kirje ei mitenkään edesauttanut rauhantekoa, mutta sillä oli Rentolan mukaan pitempiaikaisia vaikutuksia: ”Se sinetöi Tannerin vihamielisyyden suomalaista äärivasemmistoa ja Neuvostoliittoa kohtaan ja varmisti niiden yhtäläisen leppymättömyyden Tannerin suuntaan. Myöskään Kuusinen ei koskaan unohtanut Ryömän kirjettä, sillä se oli ainoa suomalainen kädenojennus silloin kun hän sitä kipeimmin kaipasi.”

Elvi Sinervo koki Torninoja-Latolan mukaan talvisodan rauhanehdot eri tavalla kuin suomalaisten enemmistö: ”Pasifistina koko sodan idea oli hänelle vastenmielinen, kuten myös maailman sotaan ajanut kansallista ylpeyttä ja itsetuntoa korostanut nationalistinen ajattelumaailma, ja tältä kannalta katsottuna sodan päättyminen tuntui vain helpotukselta. Rauha oli iloinen asia myös siksi, että se kaikella todennäköisyydellä tiesi Maurin vapautumista.”

Vapauduttuaan turvasäilöstä Mauri Ryömä perusti toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran, joka sai nopeasti kymmeniätuhansia jäseniä. Ryömä oli seuran puheenjohtaja, ja Sinervokin kuului johtokuntaan.

Ryömä pidätettiin uudestaan heinäkuussa 1940, ja seura lakkautettiin vuoden lopussa. Sinervokin vangittiin juuri ennen jatkosotaa. He viettivät sodan vankilassa samoin kuin Arvo Turtiainen ja Raoul Palmgren.

Kirjallisuus:

Kalemaa, Kalevi: Elvi Sinervo – vuorellenousija. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1989.

Kotirintaman kahdet kasvot. Suomen työväen henkinen perinne. Sota-ajan perinne. Toim. Matti Hako, Heimo Huhtanen. Tammi 1985. Työväen muistitietotoimikunnan julkaisuja 7.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Torninoja-Latola, Jaana: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into 2017.

Lempi Jääskeläinen: Idästä saapuu myrsky

Lempi Jääskeläisen Idästä saapuu myrsky on harvinainen aikalaisromaani sikäli, että Suomeen puolustusmahdollisuuksiin ei uskota.

Jatkosodan aikana 1942 kirjoitetussa romaanissaan Lempi Jääskeläinen kuvaa tarkasti, katu kadulta Viipurin vanhaa keskustaa, joka oli talvisodan kärsinyt pommituksissa pahoja vaurioita. Näin hän herättää kaupungin henkiin sellaisena kuin se oli ennen sotaa. Toinen tärkeä paikka on Ritarilan kartano, jonka esikuvana on Saarelan kartano.

Epäonninen rakkaus

Nimi Idästä saapuu myrsky antaa romaanista väärän kuvan. Kyseessä on rakkausromaani tai oikeastaan kuvaus epäonnisesta rakkaudesta. Päähenkilöä, nuorta taidemaalaria Evaa tavoittelee kaksi miestä.

Taideopiston apulaisjohtaja Erkki Pihl on juuri jäänyt leskeksi ja haluaa ihmisten takia avioitua uudelleen vasta vuoden päästä. Kun kokematon Eva kavahtaa seksiä avioliiton ulkopuolella, Pihl lankeaa piikaansa. Evalle pettymys rakkaudessa merkitsee pettymistä koko maailmaan.

Ritarilan kartanon aikamiespoika, heikkoluonteinen Kaarle Henrik ihastuu Evaan. Kun Eva ei vastaa tämän tunteisiin, kartanon perijäksi näyttää jäävän sisarenpoika Rolf.

Eva on Jääskeläiselle tyypillinen naishahmo, joka elää enemmän unelmissa kuin todellisuudessa. Evan yksinäisyyttä lisää se, että veljeä kiinnostaa oma pieni poika niin, ettei hän huomioi sisartaan.

Sodan ja Neuvostoliiton pelko

Suurimman osan romaanista käsittää ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Syksystä 1938 alkaen kuvataan sodan uhkaa sekä yleisellä tasolla että henkilöiden kohdalla. Perheenemännät alkavat jo hamstrata, kunnes kriisi laukeaa Münchenin sopimukseen ja tunnelmat helpottuvat.

Saksaa kohtaan tunnetaan sympatiaa Versailles’n rauhan vuoksi. Kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää. Kaupunkilaisilla tarkoitetaan ilmeisesti varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä.

Eva tuntee ”kummallista levottomuutta”: Pietari, kuten hän Leningradia kutsuu, on ”niin kauhean lähellä”. Neuvostoliittoa Eva kuvaa aikakauden kliseillä: ”outo, suuri, peloittava maa, josta ei tiedetty mitään…Maa, joka oli punaisen usvan peitossa.” Suomeksi oli 1923 julkaistu Paul Dukesin teos Punaisen hämärän maa.

Eva pelkää rajan takana haudottavan pahoja suunnitelmia: ”jossakin salaisessa neuvoshuoneessa kaksi miestä kumartui katselemaan Suomen karttaa, pieni lyijykynän nykäys merkitsi matkaa Pietarista Viipuriin…Parin, kolmen tunnin asia motorisoiduilla ajoneuvoilla…Parisataa lentokonetta pommittaisi muutamassa päivässä hajalle tuollaisen pienen kaupungin, jolla oli niin huono asema. Sillathan sulkivat Viipurin muusta Suomesta. Vain Karjalaan ja Kannakselle päästiin maantietä myöten suoraan.”

Evan pessimismi perustuu Neuvostoliiton pelon lisäksi tietämättömyyteen siitä, miten nopeasti armeija voi edetä. Toisaalta, kuten Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene käy ilmi, evakuointisuunnitelmat olivat päinvastaisella tavalla epärealistisia.

Köyhä ja kauhea Neuvostoliitto – kaunis, vauras ja iloinen Suomi

Kesä 1939 on ihana. Kannaksella tehdyt vapaaehtoiset linnoitustyöt mainitaan lyhyesti: ”puhuttiin ja kuiskailtiin valloittamattomista esteistä, uudesta linjasta, jonka yli ei vihollinen pääsisi…”

Kahden maan ja järjestelmän ero tehdään selväksi. Neuvostoliitossa on köyhää ja kauheaa: ”inkeriläisten talojen kolhoosipellot kukkivat horsmaa punaisenaan…Se näytti kauniilta – mutta samalla se niin kummasti puistatti.” Horsmahan on rikkakasvi, peltoja ei siis viljellä kunnolla. Kohtaan sisältyy viittaus venäjän sanaan punainen, joka tarkoittaa myös kaunista. Puistatus liittyy inkeriläisten vainoihin, jotka Suomessa tuolloin tunnettiin hyvin. Kulakkeja oli karkotettu kolhoosien perustamisvaiheessa ja ns. suuri terrori 1937-8 kohdistui muita raskaammin vähemmistökansalaisuuksiin.

Sen sijaan Suomessa vallitsee kauneus, vauraus ja ilo: ”Kannaksella tuoksui jasmiini – ja hienot, upeat autot kiitivät pitkin ihanaa merenrantatietä ja auton radio soitti ’Etelän ruusuja’.” Kun aika harvoilla oli tuohon aikaan auto, kohta yleistää varakkaiden modernit vapaa-ajan nautinnot kaikkiin suomalaisiin.  Toki seitsemän päivän vuosiloma oli juuri vuonna 1939 pidentynyt yhdeksään-kahteentoista päivään, ja esimerkiksi Terijoki oli suosittu lomanviettopaikka.

Koska eletään ”valistunutta aikaa 1939”, sodan enteitä ei tahdota uskoa. Ensimmäinen osa päättyy sanoihin: ”Ei kukaan tiennyt, mutta moni tunsi, että kirous, Rajan kirous liiteli harmaana suurena haukkana kauniin Kannaksen yllä…”

Syksy 1939: puolustusmahdollisuuksiin ei uskota mutta myönnytyksiä ei haluta tehdä

Toinen osa Myrsky nousee kuvaa syksyä 1939. Kaupungissa vallitsee levottomuus:monen katse suuntautui myöskin vaistomaisesti kohti itää. Oliko sieltä päin tosiaankin nousemassa myrsky? Idän taivas oli niin synkkä…”

Huomataan Marsin loistavan ”merkillisen punaisena” ja muistellaan erilaisia ennustuksia. Uskotaan, että ”tietysti ryssä tahtoisi nielaista pienen Suomen, jos vain sai.” Todisteina pidetään yöllisiä ylilentoja, Kronstadtista Suomea kohti suunnattuja valonheittäjiä ja merirajan loukkauksia.

Perheenemännät aloittavat taas kahvin ja sokerin hamstrauksen. Kaupunkilaiset jakautuivat kahteen puolueeseen: toiset väittävät sodan tulevan, toiset eivät siihen usko, mikä itse asiassa tarkoittaa: ”Sota ei s a a n u t tulla.” Perusteena on: ”Mikä rauhan täällä särkisi. Emmehän me hyökkää…”

Jo maailmansodan alussa Kaarle Henrikin sisar sanoo: ”Jos ryssä pääsee Viipuriin, ei meillä ole kuin kuolema edessä”, ”Itsemurha, ellei muu auta. Siperiaan en ainakaan minä lähde…” Samoin ajattelee Eva: suomalaiset ovat niin pieni kansa, ettei edessä ole muuta kuin kuolema.

Edelleen Eva ja Ritarilan perhe on Saksan puolella. Danzig kuuluu Saksalle, Englannin ei pitäisi sekaantua asiaan. Sitä, että Saksan laajeneminen vaikuttaa Neuvostoliittoon, ei ymmärretä.

Evan kälyn syntymäpäivillä muualta muuttanut pankinjohtaja, joka ”tietää” Neuvostoliiton vaatimukset jo ennen Moskovan neuvotteluja, on sitä mieltä, että niihin pitäisi suostua, koska ne eivät ole suuria: ”Pieni kaistale Kannasta ja pari Suomenlahden saarta, niiden joukossa Suursaari…”

Sen sijaan viipurilainen matematiikan maisteri vastustaa myönnytyksiä. ”Meistä on ryssän raja nytkin jo tarpeeksi lähellä.” Hänen mieltään ei muuta sekään, jos vaihtoehtona olisi sota ja Viipuri joutuisi ensimmäisenä sodan jalkoihin, ei myöskään ennustus että Suomi kestäisi vain kolme viikkoa.

YH-aika: heilahdus paniikista toiveajatteluun

Samana yönä poliisit ja lähettipojat ovat liikkeellä viemässä YH-käskyjä (YH = yleiset kertausharjoitukset, käytännössä liikekannallepano). Sellaisen saa myös Evan veli. Ennen lähtöä hän pyytää sisartaan viemään lasta odottavan vaimonsa ja poikansa ajoissa turvaan.

He ovat myöhässä, sillä muut ovat samalla asialla. Ihmiset ryntäävät nostaman rahaa pankista ja kokoavat tavaroitaan. Junaan on vaikea saada lippuja, ja Eva ja veljen perhe joutuvat matkaamaan tavaravaunussa kuten kirjailija sisarineen.

Vaunussa puhutaan aluksi Suomen kovasta kohtalosta Venäjän naapurina. ”Mutta tähän yhteiseen ja raskaaseen suruun liittyy äkkiä lämmittävä ja lohduttava tietoisuus, se, että he ovat kantamassa sitä yhdessä – kaikki he, omalta kohdaltaan, ja että he kantaisivat tämän ristin, joka on heidän harteilleen pantu, nurkumatta, alistuvaisesti. Ja että he olivat yhtä, yhtä ainakin tässä surussaan – koko kansa.

Rakkaus isänmaahan – huoli ja hätä sen puolesta, se oli heillä kaikilla nyt yhteisenä.”

Silti vain yksi vakuuttaa uskovansa Suomen puolustusmahdollisuuksiin: ”Mutta ei se vihamies tänne pääse. Siellä ovat pojat vastassa. Siellä on minultakin kolme poikaa…” Toinen luottavainen on aiemmin ollut eräs muonittajalotta: ”Kyllä meillä on nyt sellaiset varustukset, että ei kyllä ryssä tänne pääse”, ”Eivät turhaan pojat ole siellä koko kesää heiluneet lapiot ja kuokat käsissä.”

Paniikista ihmiset heilahtelevat hyväuskoisuuteen ja toiveajatteluun. Marraskuussa Eva palaa yksin Viipuriin. Siellä suunnitellaan hyväntekeväisyysjuhlaa. Kun aiemmin on pelätty liikaakin, nyt silmät suljetaan todella huolestuttavilta merkeiltä: ”Mitä siitä, jos jossakin Mainilassa ammuttiinkin jokin hämäräperäinen laukaus aito ryssäläiseen tapaan, ja ryssä taas tapansa mukaan koetti lykätä syyn siitä suomalaisten niskoille.”

Kaarle Henrik vakuuttaa: ”Eihän ryssä ole niin hullu.” Peruste on sinänsä hyvä: metsä-, suo- ja järvimaasto ei sovi panssarivaunuille, ei ainakaan leutona talvena, kun jää ei kanna.

Talvisota: velvollisuudet täytetään

Eva herää yöllä ahdistukseen ja näkee tulikirjaimin sanan Terijoki. Aamulla hän saa tiedon sodan syttymisestä. Tohtori Pihl vaatii tätä lähtemään Viipurista heti. Pihl haluaa olla mies, joka pärjää ilman naisen apua – eikä Eva ole sellainen nainen, josta olisi apua.

Eräs lotta sen sijaan lähettää pienen poikansa turvaan ja jää itse: ”on asioita maailmassa, sellaisia suuria ja välttämättömiä asioita kuin esimerkiksi kuolema. Ja tämä on eräs sellainen asia.”

Evalle kuolema ei ole pahinta, sillä hänestä tuntuu raskaalta elää ja rakastaa ilman vastarakkautta, vaan pahinta on lähtö kotikaupungista.

Pahoista ennakkoaavistuksista huolimatta velvollisuuksista pidetään kiinni. Evan kahdella ihailijalla on puutteensa suhteessa häneen, mutta sodassa he täyttävät paikkansa.

Sotaa kuvataan vain lyhyesti raamatulliseen tyyliin: puna-armeijalaiset ovat ”Saatanan joukkioita”, ja Ajatar kirjoittaa kirjaansa: ”Aika on täytetty.”

Ritarilan perillinen Rolf kaatuu. Äiti on tulla hulluksi menetettyään ainoan poikansa, kunnes lääkäri sanoo: ”Ei rouvalla ole oikeutta surra kuoliaaksi itseään siitä syystä, että poika kaatui sankarina isänmaan puolesta. Sillä te vain halvennatte sitä asiaa, jonka puolesta poikanne eli ja kuoli…”

Erkki Moisio kirjoittaa teoksessaan Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja, että kerronnan tempo ”kiihtyy myrskyn enteiden ilmaantuessa ja niiden iskeytyessä rauhan kestävyyteen luottavien ihmisten tajuntaan. [- – -] Kirjan lopussa tempo on äärimmäisen kiivas. Katkonaisin, suorastaan takovin lausein kirjailija kiihdyttää tapahtumat dramaattiseen huipennukseen.”

Paluu Viipuriin

Romaanin lyhyessä kolmannessa osassa Myrskyn jälkeen suomalaiset ovat vallanneet Viipurin takaisin: ”Vääryys korjattiin – oikeus peri voiton.”

Kolme vuotta myöhemmin Eva kävelee katsellen raunioita, ja myös hänen oma elämänsä on raunioina: tohtori Pihl on nainut vaimovainajansa sukulaisen, ja Evan veli on kaatunut jatkosodan alussa.

Lohdutus kuitenkin löytyy: Evalla on taiteilijan työnsä, ja lisäksi ”oli olemassa tämä kaupunki. Hän ei ollut kadottanut lopullisesti sitäkään. Hänkin tahtoi tulla tänne ja aloittaa alusta – siitä, mistä kaikki muutkin Viipurin asukkaat. Aloittaa näistä raunioista.”

Heikko romaani kuvaa ajan asenteita

Romaanina Idästä saapuu myrsky on heikko, ja ennen sotaa siinä on runsaasti jälkiviisautta. Se kuitenkin puuttuu yhdessä kohdassa: talvisodan jälkeen menetys koetaan lopullisena, vaikka teos ilmestyi jatkosodan aikana 1942.

Nykylukijaa romaanin kliseinen tyyli ja suoranainen rasismi ei puhuttele, mutta teos on hyödyksi kuvatessaan ajan asenteita.

Teoksen ansiona on myös sen kuvaaminen, miten ihmisten mielialat heittelivät paineen alla ja miten he käyttäytyivät epäjohdonmukaisesti ja järjettömästi.

Kirjailijat omat vaiheet sota-aikana

Lempi Jääskeläinen (15.12.1900-13.9.1964) oli talvisodan aikana 40-vuotias.

Erkki Moision mukaan sodan uhka herätti kirjailijassa kesällä 1939 kasvavaa levottomuutta. Vietettyään kesää sukunsa alkulähteellä Parikkalassa Jääskeläinen epäröi Viipuriin palaamista, mutta taipui, kun sisar ei pitänyt tilannetta vaarallisena.

Kirjailija kärsi muutenkin huonosta terveydestä ja kotona Viipurissa hän näki öisin painajaisia. Sekä lääkäri että tuttava, kenraali Öhquist kehottivat hänyä lähtemään ajoissa evakkoon.

Lähtö jäi Aleksis Kiven päivään 10. lokakuuta. Paasikivi oli matkustanut neuvottelumatkalle Moskovaan, YH aloitettu ja sisäministeri Kekkonen kehottanut naisia, lapsia ja vanhuksia lähtemään kaupungeista evakkoon. Sisarukset joutuivat matkustamaan tavaravaunussa toisen sisaren luo Karttulaan Kuopion lähelle.

Kun vaara näytti menevän ohi, he palasivat pimennettyyn Viipuriin, mutta lähtivät jo viikon kuluttua vain välttämättömien tavaroiden kanssa uudelleen junalla Karttulaan.

Evakossa kirjailija sai ankaran sydänkohtauksen. Muutenkin hän reagoi yhtä herkästi kuin sankarittarensa Eva: Viipurin ensimmäistä pommitusta edeltävänä yönä hän heräsi hädäntunteeseen. Myöhemmin hän näki painajaisunta, että Viipurissa tapahtuu jotakin pahaa. Juuri silloin ns. aavetykki alkoi ampua kaupunkiin. (Moision mukaan aavetykki ampui summittaisin kohteisiin, mutta Mikko Porvalin dekkarissa Veri ei vaikene desantti antoi kaupungista ohjeita, minne ampua.)

Viipurin menetys talvisodassa kirvoitti Jääskeläisen kirjoittamaan tuotannossaan poikkeuksellisen, nykyaikaan sijoittuvan romaanin Idästä saapuu myrsky. Lyhyt välimatka kuvattuun selittää romaanin heikkouksia. Kirjailijalle kokemusten läpikäyminen oli kuitenkin Moision mukaan raskas mutta terapeuttinen kokemus.

Kirjailijan traumaattinen sisällissota

Teemu Keskisarjan mukaan elämä punaisessa Viipurissa jatkui talvella 1918 suureksi osaksi ennallaan. Esimerkiksi elokuvissa käytiin ahkerasti. Aluksi sattui muutamia veritekoja, mutta yleisesti ottaen vain tunnettujen vastustajien oli syytä piileksiä maan alla, esimerkiksi naamioituneina sairaaloissa. Tehokasta kotietsintää punaiset eivät saaneet aikaiseksi. Kunniansanan hyväksyminen osoittautui naiiviksi, vapaaksi päästetyt nuorukaiset pujahtivat rintaman toiselle puolen. Vakoilu kukoisti, ja valkoinen sodanjohto sai tarvitsemansa tiedot.

Aikalaiset eivät kokeneet asioita näin järkevästi. Jääskeläinen oli vallankumouksen, itsenäistymisen ja sodan – joka hänelle oli vapaussota – 16-17-vuotias eli Matti Virtasen mukaan ”otollisessa iässä”, jolloin maailmankatsomus muovautuu ja lisäksi luonteeltaan epätavallisen herkkä.

Lempi Jääskeläinen kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Tyttö vanhassa kaupungissa toisaalta yleisiä asioita, joista kuultiin toisen tai kolmannen käden kertomuksina: venäläiset sotilaat murhasivat vallankumouksen huumassa upseereitaan, punaiset murhasivat ennen sotaa kolme nuorta suojeluskuntalaista ja juuri valkoisten tuloa punaiset murhasivat vankinsa.

Kaikki tämä herätti Jääskeläisessä pelkoa, että kuka tahansa ”porvari” voi joutua murhatuksi.

Yksinhuoltajaäidin kauppa jouduttiin sulkemaan, ja ruuasta oli pulaa tai se oli ala-arvoista. Kauppa-apulaiset ja tutut pojat piiloutuivat. Punaiset etsivät kotitarkastuksissa elintarvikkeita etsittiin ja yrittivät saada perheen kertomaan tiedot piilopaikoista.

Jääskeläisen äiti kuoli, ja syyksi tulkittiin se, ettei tämä kestänyt levotonta aikaa. Äidin kuoleman jälkeen myös Jääskeläinen sairastui vakavasti, ja tauti uusiutui ylioppilaaksi tulon jälkeen, minkä vuoksi hän pystynyt ystäviensä tavoin lähtemään opiskelemaan. Tervehdyttyään hän teki virastotyötä, kunnes ensimmäisten kirjojen menestyksen rohkaisemana ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Kaiken kaikkiaan sisällissota oli Jääskeläiselle niin traumaattinen, että sen aikana koettu pelko selittää osaltaan hänen pelkoaan Neuvostoliittoa kohtaan

Jääskeläinen Vanhan Suomen historian kuvaajana

Lempi Jääskeläinen saavutti aikoinaan suosion romaaneillaan, jotka kertovat hänen kotikaupunkinsa Viipurin ja ylipäänsä Vanhan Suomen historiasta.

Viipurilaisesta kauppiassuvusta kertovasta neliosaisessa Weckroothin perhe -sarjassa Jääskeläinen kuvataan, miten viipurilaiset porvarit kamppailevat oikeuksiensa puolesta Venäjän vallan alla.

Filip Weckroothin (1931) nimihenkilö voisi päästä Katariina II:n rakastajaksi, mutta suomalaisen miehen itsetunto ei salli olla vain yksi monista.

Natalia von Engelhardt -sarjan nimihenkilön äiti on syntyisin Weckrooth. Näin Natalialla on kaksoisidentiteetti: hän on pietarilainen aatelistyttö, mutta hänen äidinpuoleiset sukulaisensa ovat viipurilaisia porvareita.

Taistelussa Viipurista (1935) Kustaa III:n aloittamasta sodasta on aluksi huolissaan vain nuori Natalia, kun taas venäläiset naiset huvittelevat huoletta. Kun Ruotsin laivasto sitten uhkaa Viipuria, venakot itkevät ja voivottelevat, mutta Natalia pysyy tyynenä. Venäläisen ailahtelevuuden ja hysterian vastakohdaksi asetetaan suomalainen vakavuus ja rohkeus.

Natalia avioituu vapaaherra Fabian von Steinheilin kanssa ja vihkii miehensä serkkunsa opetuksiin. Tämä kauppias on todennut Viipurin porvaristosta: ”me olemme suomalaisia, mistä kansallisuudesta sitten polveudummekin.” Siksi Viipurista ”ei saa tulla venäläistä gorodia. Eikä meistä, Viipurin porvareista, koskaan voi tulla venäläisiä.”

Toisessa osassa Keisari rakastuu (1936), joka sijoittuu Suomen sotaan, Aleksanteri I rakastuu Nataliaan ja tämä häneen. Lopulta Natalia päättää pysyä uskollisena miehelleen, vaikka ei enää rakasta tätä.

Suomen valtiattaressa (1937) Aleksanteri matkustaa Napoleonin hyökättyä Venäjälle 1812 Turkuun tapaamaan Ruotsin kruununprinssiä Kaarle Juhanaa, entistä Ranskan marsalkka Bernadottea, joka vaatii liiton ehtona Ahvenanmaata. Aleksanteri kysyy neuvoa Natalialta.

Natalian mielestä myönnytykset kertoisivat heikkoudesta. Hän ei halua ”luovuttaa yhtään ainoaa pienintä kalliota” Suomesta, jonka keisari on antanut hänen ”ruhtinaskunnakseen” nimittämällä hänen miehensä Fabianin Suomen kenraalikuvernööriksi.

Weckrooth- ja Natalia-sarjat osoittivat lukijoille, että viipurilaiset olivat Venäjän vallan alla pysyneet sydämeltään suomalaisina ja että autonomia-aika palautti ”kokonaisen Suomen”. Natalian sanat Suomen valtiattaressa ennakoivat suomalaisten asenteita syksyllä 1939 – ehkä jopa vahvistivat niitä.

Tietoja

Jääskeläinen, Lempi: Tyttö vanhassa Viipurissa. Otava 1961.

Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala 2013.

Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja. Otava 1983.

Toivola, Lea: Valloittaja ja Suomi-neito. Mika Waltari -seuran vuosikirja Illusioni 2012. [Vertailu: Z. Topeliuksen Suomen herttuatar, Lempi Jääskeläisen trilogia Taistelu Viipurista, Keisari rakastuu ja Suomen valtiatar ja Mika Waltarin romaani Tanssi yli hautojen].

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. SKS 2001.

Kirjailijasta Wikipediassa

Inkeriläisten historiaa 

Olen kirjoittanut blogiin Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene.

Päivitetty 8.7.2017 (korjattu ja lisätty henkilötietojen osuutta) ja 13.7.2017 (korjattu lähinnä kirjoitusvirheitä), 18.7.2017 (korjattu sitaatteja).

Sakari Lappi-Seppälä: Haudat Dnjeprin varrella

Suomessa Waffen-SS-sotilaisiin on suhtauduttu eri tavalla kuin muissa Euroopan maissa, ”sotilaina kuten muutkin”. Siksi on kiinnostavaa verrata Niilo Lauttamuksen romaanien kuvausta suomalaisista Waffen-SS-sotilaista Sakari Lappi-Seppälän varhaisiin muistelmiin Haudat Dneprin rannalla. 

Esitellessään Niilo Lauttamuksen kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita Martti Sinerma lainaa Erno Paasilinnan kritiikkiä vuodelta 1962. Paasilinna kuvaa Niilo Lauttamuksen kertomatyyliä rennoksi, ripeäksi, sumeilemattomaksi. ”Lauttamus ei haikaile, hän kuvaa huolettomasti kuin kulkumies kävelee: sanotaan kaikki, mitä nähdään, mutta ei katsota kaikkea, mitä nähdään”.

Tulkitsen Paasilinnan tarkoittavan, että Lauttamus kuvaa rehellisesti sitä, mitä on nähnyt, mutta hän ei ole katsonut kaikkea, mitä on nähnyt tai mikä on ollut nähtävissä –  ehkä siksi ettei ole tajunnut näkemänsä merkitystä.

Lauttamuksen ja Lappi-Seppälän erilaiset kokemukset

Sakari Lappi-Seppälän teos Haudat Dnjeprin varrella ilmestyi heti sodan jälkeen 1945. Teosta voi kutsua toisinajattelijan paljastuskirjaksi: Lappi-Seppälä oli sodan aikana kertonut asioista tuttavilleen Suomessa, mutta häntä ei ollut uskottu. Sodan jälkeen, kun oli mahdollista puhua julkisesti Saksan sotarikoksista, hän yritti uudelleen.

Lappi-Seppälän teoksen alaostikko on ”SS-miehen päiväkirjan lehtiä”. Kuvaus onkin niin yksityiskohtaista ja elävää, että sen täytyy perustua aikoinaan tehtyihin merkintöihin. Niitä on kuitenkin työstetty, eikä päivämääriäkään ole.

Lappi-Seppälä oli Saksaan lähtiessään 21-vuotias, kun Lauttamus oli vasta 17. Tuossa vaiheessa neljän vuoden ikäero merkitsee suurta eroa kokemuksessa ja talvisodan jälkeen se tarkoitti jopa kuulumista eri sukupolviin. Molemmista syistä tarkkailukyky ja kriittisyys olivat erilaiset.

Toinen teoksiin heijastunut asia oli se, että Lauttamus ja Lappi-Seppälä palvelivat eri yksiköissä, joiden koostumus ja vaiheet olivat osittain erilaiset.

Lauttamus kuului niihin 800 mieheen, joille annettiin ensin puoli vuotta sotilaskoulutusta ja joista muodostettiin oma SS-pataljoona. Sen päällystö oli saksalainen. Nämä ns. pataljoonan pojat taistelivat joulukuusta 1941 alkaen Ukrainassa. Tuolloin pataljoona alistettiin Waffen-SS-divisioona Wikingille. Kesästä 1942 alkaen taisteltiin Kaukasiassa.

Lappi-Seppälä taas kuului niihin 400 mieheen, jotka olivat taistelleet talvisodassa ja jotka siksi sijoitettiin suoraan kansainväliseen Wiking-divisioonaan. Nämä ns. divisioonan miehet osallistuivat kesästä 1941 alkaen sotatoimiin Itä-Puolassa ja Ukrainassa. Lappi-Seppälä haavoittui marraskuun lopulla 1941 ja vietti sen jälkeen pitkiä aikoja sairaalassa.

Lappi-Seppälä ei siis ollut enää rintamalla siinä vaiheessa, kun Lauttamuksen sota vasta alkoi.

Kuvaustapa

Lauttamus kuvaa tapahtumia monesta näkökulmasta: suomalaisten sotilaiden ja joskus saksalaisten esimiesten. Jälkimmäisissä on sekä hyviä että pahoja.

Kuvauksen kohteena on myös muiden ryhmien edustajia. He eivät kuitenkaan teoksessa Vieraan kypärän alla saa suunvuoroa. Myöhemmissä romaaneissa on joitakin poikkeuksia mutta ne ovat lyhyitä.

Lappi-Seppälän kuvaus on minämuodossa. Sen sijaan kuvauksen kohteita on useampia: suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden lisäksi kuvataan hollantilaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia, saksalaisia sairaanhoitajia, puolalaisia ja juutalaisia sekä ohimennen norjalaisia ja virolaisia siviilejä. Monet heistä myös kertovat tarinansa.

Suomalaisten ja muiden kuvaus

Lauttamus kuvaa suomalaiset sotilaat rohkeiksi. Tosin Kuolemanleirin kautta alkaa pakokauhulla ja paolla, mutta se kuvaa kansainvälistä joukko-osastoa.

Lappi-Seppälä ei kuvaa ollenkaan suomalaisten rohkeutta, sen sijaan hänellä on pakokauhun kuvaus.

Lauttamuksen suomalaisia sotilaita kannattelee kansallisylpeys, joka aiheuttaa halun näyttää saksalaisille, huumori ja yleinen toverihenki.

Solidaarisuus koskee kuitenkin lähinnä omaa joukkoa. Sodan uhreja kohtaan tunnetaan satunnaista sääliä, mutta he ovat silloinkin selvästi ”toisia”.

Lappi-Seppälä tuntee omassa yksikössään toveruutta vain parin samanmielisen kanssa. Sen sijaan hän katsoo muita kansanryhmiä siitä näkökulmasta, että kaikki ovat samanlaisia ihmisiä, ja tuntee myötätuntoa sorrettuja kohtaan.

Seksi

Lauttamus on parin nuoren päähenkilönsä kohdalla suorastaan romanttinen. Vaikka suhde alkaa teoksessa Vieraan kypärän alla satunnaisesta seksistä, se johtaa rakkauteen ja kihlaukseen. Teoksessa ei mainita mitään siitä, että Saksan kansalaisten oli vaikea saada lupaa ei-arjalaisten kanssa, joiksi suomalaiset laskettiin. Myös teoksessa Kuolemanleirin kautta on rakkaus- ja seksisuhde, joka johtaa avioliittoon.

Toki Lauttamus kuvaa myös satunnaisia suhteita ja Haavoittuneissa leijonissa bordellia.

Lappi-Seppälän kirjasta puuttuu kokonaan rakkaus ja romantiikka.  Sen sijaan hän kuvaa bordelleja, joihin miehitettyjen maiden naisia on pakotettu, sekä saksalaisten SS-miesten homoseksuaalisia suhteita.

Se, että homosuhteet olivat yleisesti tiedossa, tuntuu vähän epäuskottavalta. Kyseessähän oli rikos, josta passitettiin keskitysleiriin. Tosin voi olla, että esimiehet sota-aikana katsoivat asiaa läpi sormien. Hyvistä sotilaista ei kannattanut luopua.

Sitä paitsi kansallissosialismissa oli homoseksuaalinen juonne. Asiasta on kirjoittanut Heikki Länsitalo artikkelissaan Ernst Jüngeristä.

Suomalaiset ja politiikka

Lauttamus ei kuvaa ollenkaan politiikkaa. Suomalaiset ovat hänelle yhtä porukkaa.

Lappi-Seppälä kuvaa runsaasti politiikkaa ja nimenomaan ristiriitoja suomalaisten keskuudessa. Erityisesti hän kohdistaa kritiikin niihin, joita hän pitää natsimielisinä ja/tai jotka haluavat Saksan tuella saada hyvän aseman Suomessa ja siksi ilmiantavat suomalaisia saksalaisille.

Nimeltä Lappi-Seppälä mainitsee Berliinin yhteystoimiston Unto Bomanin (myöhemmin Unto Parvilahti). Parvilahti on kuvannut pataljoonan vaiheita muistelmissaan Terekille ja takaisin. Parvilahti kuului ns. Leinon vankeihin, jotka luovutettiin Neuvostoliitolle. Vankeus- ja leirivaiheistaan hän kirjoitti muistelmat Berijan tarhat.

Suomalaisten Gulag-kokemusten asiantuntijan Erkki Vettenniemi kertoo, että Parvilahden on epäilty palvelleen niin Neuvostoliiton, Suomen kuin Saksan tiedustelupalveluja.

Sotarikokset ja holokausti

Lauttamus kuvaa yksittäisiä sotarikoksia, mutta ei tee niistä johtopäätöksiä. Toki tämä olisi vaikeaa, koska romaanissa pitää pysyä henkilöiden tasolla.

Lappi-Seppälä kuvaa sotarikoksia jo Puolan kohdalla 1941 ja ennen kaikkea sitä, että ne ovat olennainen osa kansallissosialististista järjestelmää.

Sodan alussa Lappi-Seppälä todistaa juutalaisten joukkomurhaa Tarnapolissa Puolassa. Suomalaiset kieltäytyvät ampumasta mutta keräävät juutalaisten kellot ja muut arvoesineet.

Antero Holmilan ja Oula Silvennoisen mukaan Thor-Björn Weckström kertoi Valpon kuulustelussa 1947, että hänen monikansallinen ryhmänsä oli teloittanut viisi juutalaista, mutta hän oli itse ampunut ohi, koska ei hyväksynyt toimintaa. Kyseessä olivat siis divisioonan miehet.

Mauno Jokipii korostaa, ettei oli todisteita, että suomalaiset olisivat osallistuneet surmaamiseen.

Sen sijaan Antero Holmila painottaa, että vastuukysymys oli paljon laajempi: sekä Waffen-SS että Wehrmacht antoivat Einsatz-joukoille logistista ja muuta apua.

Myös Juha Pohjola ja Oula Silvennoinen korostavat Lauri Törnin elämäkerrassaan Omer Bartevia lainaten, että Saksan armeijan sodankäynti poikkesi muista armeijoista: se oli pääväline valloitus- ja kansanmurhapolitiikan toteuttamisessa.

Tähän voi vielä lisätä, että eihän holokausti olisi ollut mahdollinen ilman muiden maiden, ennen kaikkea Puolan ja Neuvostoliiton länsiosien valloitusta. Siten se, oliko joku sotilas tai jokin yksikkö tehnyt sotarikoksia, sivuuttaa pääasian.

”Sotilaita kuten muut”?

Kaiken kaikkiaan Lauttamus edustaa linjaa, että suomalaiset Waffen-SS-sotilaat olivat aivan samanlaisia sotilaita kuin ne suomalaiset, jotka taistelivat jatkosodan rintamalla. Tämä Suomessa perinteinen tapa kuvata suomalaiset Waffen-SS-sotilaita sai sinettinsä Mauno Jokipiin teoksessa Panttipataljoona.

Lappi-Seppälä taas ennakoi Saksassa 80-luvulla tapahtunutta muutosta historiantutkimuksessa: Natsi-Saksan sotarikoksia ei panna vain Hitlerin, natsien ja SS-Einsatzkommandojen tiliin, vaan myönnetään, että niihin osallistui myös armeija, ei vain Waffen-SS-joukot vaan myös Wehrmacht.

Suomessa ensimmäisiä merkkejä muutoksesta ovat olleet Antero Holmilan sekä Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen tutkimukset, joissa suomalaisia käsitellään aivan samoin kuin muidenkin maiden Waffen-SS-vapaaehtoisia osana Saksan tuhoamissotaa itärintamalla.

Tämä ei tarkoita sitä, että tuomittaisiin yksityiset sotilaat, joilla lähtiessään oli varsin hatarat tiedot, vaan että asia historiantutkimuksen normaaliin tapaan esitetään suuremmassa yhteydessä.

Sakari Lappi-Seppälä

Sakari Lappi-Seppälä syntyi 1920 Vaasassa. Hän osallistui talvisotaan ja lähti keväällä 1941 Saksaan Waffen-SS-sotilaaksi. Hän kuului kansainväliseen Wiking-divisioonaan, joka taisteli kesästä 1941 lähtien Puolassa ja Ukrainassa. Lappi-Seppälä haavoittui marraskuun lopussa 1941 ja vietti pitkän aikaa sairaalassa.

Lappi-Seppälä joutui lähtemään Sakasta vuoden 1942 lopussa: syystä on eri tulkintoja. Wikipedia puhuu vakoiluepäilyksistä, Lappi-Seppälän mielestä häntä itseään urkittiin.

Sodan jälkeen Lappi-Seppälä toimi tiedottajana ja julkaisi aiheesta kirjoja.

Niilo Lauttamus

Olen käsitellyt blogissa laajemmin Lauttamuksen esikoisromaania Vieraan kypärän alla ja artikkelin lopussa lyhyesti Lauttamuksen romaaneja Rautasaappaat, Haavoittuneet leijonat, Viikinkidivisioona, Kuolemanleirin kautta ja Rangaistuskomppania. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Kirjallisuutta

Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena 2010.

Holmila, Antero: ”Soldaten wie andere auch”: Finnish Waffen-SS-Volunteers and Finland’s Historical Imagination. – Kokoomateoksessa Finland’s Holocaust. Silences in History. Ed. by Simo Muir and Hana Worthen. Palgrave Macmillan 2013.

Jalonen, Jussi: Siniristi ja pääkallojoukot. [Blogipostaus TV-sarjan Hitlerin kätyrit Suomea koskevasta osuudesta]. http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/89431-siniristi-ja-paakallojoukot

Jokipii. Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana SKS 2002.

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Weilin+Göös 1968.

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnjeprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa kustannus 1945.

Länsitalo, Heikki: Ernst Jüngerin homoeroottinen fasismi. – Kokoomateoksessa Pervot pidot. Homo, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen. Toim. Lasse Kärki ja Katri Ilmonen. Like 2006.

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Alkuteos: Waffen-SS: Hitler’s elite guard at war, in 1939-1945. Suom. Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Veljesapu-perinneyhdistys ry: http://www.veljesapu.fi/

Erkki Vettenniemi: Jälkipuhe. Teoksessa Unto Palvilahti: Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954. 2. p. Otava 2004.

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Eila Pennasen esikoisromaani Ennen sota oli nuoruus kuvaa opiskelijatytön hurahtamista AKS:n aatteisiin. Samalla se kertoo yleisimminkin, miksi äärimäiset ideologiat houkuttavat ja koukuttavat.

ennen-sotaa-oli-nuoruus-3-2

Ennen sota oli nuoruus (1942) kuvaa kolmen tytön ensimmäistä lukuvuotta 1938-9 Helsingin yliopistossa.

Kirsti Vehmas on tehtailijan tytär maaseutukaupungista. Lukutoukka on muodostanut itselleen ihannoidun kuvan yliopistosta, mutta todellisuus on pettymys. Opiskelijoiden varma käytös, hienot vaatteet ja äänekäs nauru saavat lahjakaan mutta pullean ja kömpelön, äidin vanhanaikaisesti pukeman Kirstin tuntemaan alemmuutta.

Tuula Niemi on hienon helsinkiläisperheen tytär, joka opiskelee vain, koska ”Ei ollut muodissa helsinkiläisperheiden nuorten tyttärien kesken vain huvitella – se oli tosiaankin ’vain’ nyt.”  Tuulan päähuomio suuntautuu rakkauselämään ja omaan ruumiiseen, joka hän pitää kurinalaisesti ihannemuodossa tarkkailemalla syömistään ja liikunnan avulla.

Hilkka Lindgren on lähtöisin työläiskodista ja haluaa opiskelun avulla nousta yhteiskunnassa ylöspäin. Hän pääsee opiskelemaan vain luokkatoverinsa Kirstin isän takaamaan lainan avulla. Takauksen nöyryyttävä tapa saa Hilkan inhoamaan tehtailija Vehmasta, ja hän yrittää olla ulottamatta inhoa myös Kirstiä.

Kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet Eila Pennanen kertoi: ”Mutta vaikea tiedostusharhani, haluttomuuteni tarkastella realistisesti omaa yhteiskuntaluokkaani, johti siihen, etten voinut kirjoittaa vaivattomasti itsestäni. Minun oli jaettava itseni kolmeen osaan, sommiteltava skitsofreenisesti jakautunut ryhmä persoonia, kolme nuorta naisopiskelijaa.”

Sen sijaan romaanin toisen painoksen (1985) alkusanoissa Eila Pennanen kertoi, että hän jakoi itsensä vain kahden tytön, Kirstin ja Hilkan, kesken.

Tuula onkin samanlainen haavekuva kuin monen rakkausromaanin sankaritar: kaunotar, jolla näyttää ulkoisesti olevan kaikki, ainakin aluksi.

AKS vastaan ASS

Romaanin ideologisia vastakohtia ovat Helsingin yliopiston miesopiskelijoita dominoiva AKS (Akateeminen Karjala-Seura) ja ASS (Akateeminen sosialistiseura joka on erotettu SDP:stä). Jälkimmäistä edustaa Kirstin serkku Jorma Vehmas, joka toimittaa vasemmistoradikaalia Nyrkki-lehteä.

Eila Pennasen serkku Jarno Pennanen toimitti 30-luvulla vasemmistoradikaalia Kirjallisuuslehteä, jota rahoitettiin Moskovasta.

Romaanin kansainvälisenä taustana on Münchenin sopimus syyskuussa 1938 ja Tšekkoslovakian loppu maaliskuussa 1939.

Pekka Tarkka on verrannut Eila Pennasen esikoisromaania kirjailijan vuonna 1968 julkaisemaan romaaniin Tilapää. Siinäkin kansainvälisen politiikan polttopisteessä on Tšekkoslovakia ja sosialistit käyttävät samanlaisia termejä.

Erona on, että Tilapäässä vallitsee suurempi vapaamielisyys. On hyväksyttävää avoimesti kannattaa myös vasemmistolaisia aatteita.

Sen sijaan teoksessa Ennen sotaa oli nuoruus ”isänmaallisuuden” ja ”maanpetturuuden” välillä on ylittämätön railo.

AKS-läinen Hannu Rauta saarnaa Kirstille, joka on ollut Helsingin työväentalolla ASS:n juhlassa, että ”ohjelma on alusta loppuun kiihotusta vihollistemme hyväksi” ja ”ne, jotka käyvät tuollaisissa juhlissa, valmistelevat ryssän tunkeutumista tähän maahan”.

Myös Jorma syyttää vastustajiaan maan- ja valtiopetoksesta: ”meidän fascistimme ovat päättäneet myydä meidät Saksalle, astinlaudaksi hyökkäykselle Neuvostoliittoa vastaan. – – Natsi-Saksan palvelijoina juoksevat AKS:n kannattajatkin naurettavassa propagandanteossaan. IKL on syyllistynyt sekä maan- että valtiopetokseen.”

Yksityiselämä osoittaa ideologiankin vääräksi

Pekka Tarkka on karakterisoinut molemmista kirjoista kuusi henkilötyyppiä, joiden perusteet ovat ”tahallisesti yksilökeskeisiä ja seksuaalisväritteisiä”. Freudilais-adlerilainen alarakenne määrää henkilöiden elämänkatsomuksellisen ja poliittisen ideologian.

Esimerkiksi Jorma on varakkaasta kodista, mutta kasvanut ilman isää ja äidin rakastajat ovat vaihtuneet. Koulussa häntä on kiusattu, ja ainoa ystävä on ollut Kirsti-serkku. Niinpä Jorman elämä oli ”suistunut ainaiseen ’ylemmän’ vastustamiseen ja lopulta johdonmukaisesti sosialismiin”.

Jorman ei kuvata pettävän vain isänmaata, minkä takia hän saa syytteen avunannosta valtiopetoksen valmisteluun. Hän on petollinen myös yksityiselämässään: hän salaa avioliittonsa ja solmii suhteen Hilkan kanssa, joka suostuu seksiin vain, koska uskoo suhteen johtavan avioliittoon.

Näin lukijaa estetään ottamasta todesta Jorman aatteita, vaikka monia tämän puheenvuoroja olisi kannattanut ainakin pohtia.

Esimerkiksi AKS:n vaatimusta muuttaa Helsingin yliopisto vain suomenkieliseksi Jorma kommentoi: ”Soihtukulkueet, kansalaislähetystöt – kaikki niillä pojilla oli aikaa hommata vain siksi, että Suomen rajojen sisäpuolella on rauhallinen pieni vähemmistö, joka haluaisi käyttää omaa kieltänsä.”

Jorman vastakohtana AKS-läiset nuorukaiset taas edustavat esimerkillistä ”puhtautta”. He eivät viettele eivätkä narraa naisia, ja ainakin Hannu elää suorastaan selibaatissa.

Kuka pettää kenet: osa 1

Jorman avioliiton paljastaa Hilkalle muka vahingossa Kirsti.

Sinänsä Kirsti joutuu velvollisuuksien ristiriitaan, jossa uskollisuus yhtä osapuolta kohtaan merkitsee petosta toista osapuolta kohtaan. Sukulaisuus ja ystävyys Jormaa kohtaan vaatisi pitämään tämän avioliiton salassa, mutta naisten välinen solidaarisuus paljastamaan sen ajoissa Hilkalle, jota tieto olisi estänyt aloittamasta suhdetta.

Ajankohdan myöhäisyys, kolmannen henkilön läsnäolo ja ennen kaikkea Kirstin motiivi tekee tämän käytöksestä alhaisen. Kirsti sekä pettää Jorman salaisuuden että nöyryyttää Hilkan.

Eila Pennanen selitti, että hänen suhteensa kommunismiin ”oli kaksijakoinen. Sen vuoksi myös Kirstin ja Hilkan suhde Jormaan on kuin kaksi puolta kirjoittajan suhteesta symbolisesti koettuun henkilöön. Jorma oli pakko toimittaa vankilaan, mikään loppu ei olisi tyydyttänyt minua vuonna 1942, ja Hilkan, minun toisen minäni, täytyi pettää hänet.”

Kirjailijan tulkinta ei vastaa romaanin tapahtumia.  Hilkka ei petä miesystäväänsä ilmiantamalla tämän illegiaalin toiminnan Valpolle.

Saara Kesävuori tulkitsee, että ”tekijäsubjekti oli teokseen sisältyvillä nationalistisilla näkemyksillä pettänyt kommunistisen aatteen”. Mutta pettääkseen kommunistisen aatteen täytyy olla kommunisti.  Eila Pennanen ei ollut, vaikka puhuikin kaksijakoisesta suhteestaan kommunismiin. Asian ydin on pikemmin se, että kirjailija ei yksityiselämässään, kuten Kesävuori toteaa, edes nuorena kannattanut AKS:n aatteita.  Myöhemmin kirjailija arvosteli 30-luvun ja sota-ajan nationalismia.

Tulkitsenkin niin, että Eila Pennanen tunsi pettäneensä kirjailijan velvollisuudet luopumalla omasta näkemyksestään ajan hengen hyväksi, toisaalta esittämällä romaanissaan AKS:n ideologian ja edustajat positiivisena ja ihannoiden, toisaalta kuvaamalla Jorman ja tämän aatteet liioitellun negatiivisesti. Samalla kirjailija tunsi pettäneensä serkkunsa Jarno Pennasen, kun toimitti tätä muistuttavan romaanihenkilönsä Jorman 30-luvulla vankilaan.

Jo tunne petoksesta saattaa epäilyttäväksi Eila Pennasen kiellon, ettei Jorma ”missään tapauksessa ole kuva minun rakkaasta ja hyvästä serkustani”.

Romaani ja todellisuus

Itse asiassa kiintoisaa ei olekaan romaanin Jorman yhtäläisyydet Jarno Pennasen kanssa vaan nimenomaan erot, jotka kirjailija Jorman ja serkkunsa välille teki. Sama koskee yhteiskunnan yleistä tilaa romaanissa ja todellisuudessa.

Ensinnäkin Eila Pennanen liioitteli romaanissaan vasemmistointellektuellien merkitystä tehdessään pikkuruisesta ASS:sta AKS:n vastavoiman. Lisäksi kirjailija jätti kokonaan huomiotta Jarno Pennasen, Erkki Valan, Raoul Palmgrenin ja Mauri Ryömän  ideologiset erimielisyydet, kun Neuvostoliiton politiikka muutti äkkijyrkästi suuntaa.

Vaikka Jarno Pennanen oli SKP:n jäsen, nimenomaan hänen käytöksensä heilahteli äärimmäisyydestä toiseen, kuten ilmenee Kimmo Rentolan SKP:n historiasta Kenen joukoissa seisot? 

Vuoden 1938 keväällä Jarno Pennanen julkaisi Kirjallisuuslehdessä Neuvostoliiton näytösoikeudenkäyntien pöytäkirjoja, mutta vuoden lopussa hän kommentoi valokuvaa neuvostojohtajien rivistöstä vallankumouksen vuosijuhlassa: ”Pieni ilkeä ajatus tulee mieleeni, muitten ajatus, ehkä Teidänkin, rivit ovat harventuneet, puuttuu monia nimiä, monia päitä.”

Vuonna 1938 Jarno Pennanen alkoi kannattaa maanpuolustusta, kun Moskova antoi siitä ohjeet; puolustautumisen oli toki tarkoitus tapahtua Saksaa vastaan. Molotov-Ribbentropin sopimuksen jälkeen hän arvosteli Neuvostoliittoa ja syksyllä 1939 hän piti isänmaallisia puheita. Välirauhan aikana hän osoitti kiinnostusta kansallissosialismiin, mutta palasi pian kommunismiin.

Jatkosodan aikana Jarno Pennanen istui vankilassa Hella Wuolijoen vakoilujutun yhteydessä 1943-4. Kesävuoren toteamus ”vasemmistolaisista ajatuksista vankilaan joutumisesta” on tässä yhteydessä kaunisteleva ellei jopa harhaanjohtava.

Vertailu Jarno Pennasen vaiheisiin osoittaa, että talvisodan perspektiivistä Eila Pennanen olisi voinut kirjoittaa Jormalle myös kääntymyksen ”isänmaallisuuteen”. Se onkin monien talvisotaromaanien klisee.

Sen sijaan kirjailija on vetänyt mutkat suoriksi ja siirtämällä jatkosodan aikaisen tilanteen 30-luvulle kuvannut Jorman tilanteen pahemmaksi kuin todellisuus oli. Painokanteet olivat kyllä tavallisia, mutta maanpetos- tai valtiopetostuomioita eivät tunnetut vasemmistointellektuellit saaneet ennen sota-aikaa.

Romaanista puuttuu kokonaan Suomessa 30-luvun loppupuolella tapahtunut yhteiskunnallinen kehitys punamultahallituksineen. Toisaalta se vastaa sitä kuvaa, joka omassa kuplassaan elävillä AKS-läisillä yhteiskunnasta oli.

Samaten AKS-läiset henkilöt liioittelevat sisäistä kommunismin uhkaa. Sinänsä tämä vastaa suomalaisten käsityksiä laajemminkin. Kimmo Rentolan mukaan Suomessa kesti vuosia tajuta, ettei ”punaisten paluun” uhkaa enää ollut sen jälkeen, kun Stalinin suuri terrori 1937-8 oli niittänyt useimmat rajan yli paenneet vuoden 1918 häviäjät.

Rentolan mukaan ”iso viha” vaikutti myös henkisesti lamauttavasti SKP:n kannattajiin Suomessa: ”Aikaisemmat puhdistukset oli vielä kyetty Suomessa selittämään, mannerilaisten tuomiot hyvinkin, nationalismin vastainen kampanja joten kuten, mutta syksyn 1937 tuhoon ei enää keksitty järjellistä syytä.  ’Työläiset ja intellektuellit, jotka sympatisoivat meitä,  kysyvät jatkuvasti: mitä se oikein on? Onko niissä tarinoissa perää?’ [Tukholmassa tuolloin SKP:n töitä tekevä Arvo ”Poika”] Tuominen kirjoitti.”

Romaanissa Jorma ei puhu aatetovereidensa kanssa aiheesta mitään.

ennen-sotaa-oli-nuoruus-2-2

Hilkkako luokkatietoinen sosialisti?

Kesävuoren mukaan ajan henki esti Pennasta myös kirjoittamasta Hilkalle tulevaisuutta sosialistina. Siinä tapauksessa Hilkan luonnekuvan olisi myös pitänyt muutenkin oleellisesti muuttaa.

Hilkka halveksii isäänsä, joka ”oli ollut kyllin tyhmä liittyäkseen punakaartiin kapinan aikana. Taistelussa hän oli menettänyt jalkansa ja terveytensä eikä voinut ansaita juuri mitään, vielä vähemmän antaa tyttärelleen, vaikka olisi hartaasti ja kiukkuisesti tahtonutkin. Isän ajattelemattomuuden takia sai tytär kärsiä.”

Kirsti Mannisen luonnehdinta ”luokkatietoinen sosialisti” ei siten sovi vähääkään Hilkkaan. Katkera ja alemmuudentuntoinen hän köyhyyden takia kyllä on.

Toisaalta Hilkka on Kirstiä rohkeampi ja itsenäisempi. Hilkka uskaltaa julkisesti uhmata enemmistön mielipidettä: hän kieltäytyy, kun häntä osakunnan fuksiaisissa vaaditaan muuttamaan sukunimensä suomenkieliseksi.

Jormalla on tarjota Hilkalle syötti: työtä, jota tämä välttämättä tarvitsee, sillä tämä näkee suoranaisesti nälkää. Vasten tahtoaan Hilkka myös rakastuu Jormaan.

Hilkka toimittaa Jorman viestin kommunistien maanalaiselle verkostolle, mutta tosiasiassa häntä ei kiinnosta aate vaan mies: ”- – Jorma tulisi menestymään, sitten kun luopuisi hyödyttömän asian ajamisesta. Sillä ei kai hän iankaiken siinä voinut pysyä, siitä ei kuitenkaan voinut tulla mitään.” Jorman olisi ollut parempi pysyä sosialidemokraattina ”tai sitten jättää koko asia, olla oman luokkansa jäsen”, siis porvari

Mutta jos Jorma suostuisi avioliittoon, Hilkka omaksuisi ”hänen aatteensakin, joka ei vienyt minnekään, ja taistelisi hänen rinnallaan!”

Kuka pettää kenet: osa 2

Hilkkaan liittyy toinenkin petos, joka on romaanissa esitetty epäselvästi.

Hilkan pikkuveli Risto on työskennellyt kotikaupungissa asiapoikana ja kuulunut IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tätä ei työläisisä ei siedä vaan karkottaa pojan kotoa. Risto ilmestyy Hilkan luo pyytämään apua, mutta sisar ei päästä häntä edes sisään.

Kirstille Risto kertoo: ”Ei se [Hilkka] auttanut, sanoi vain, höpisi, että on muka omia vaikeuksia ja että nielköön kukin keittämänsä sopan. Huusikin niin kamalasti ja kehui, että olen pettänyt yhteisen asian.”

Hilkan käytöstä selittää, että tämä on juuri kuullut Jorman avioliitosta ja pelkää odottavansa lasta, kun ”oli Risto tullut ja paljastanut oman petoksensa yhteistä hyvää ja etua kohtaan”. Kun lääkärissä käynti osoittaa epäilyn vääräksi, Hilkka katuu tajuttuaan, että on menettänyt iäksi Riston luottamuksen.

Silti Hilkka ei kutsu petokseksi kieltäytymistä auttamasta pikkuveljeään vaan päinvastoin syyttää edelleen mielessään Ristoa ”petoksesta yhteistä hyvää ja etua kohtaan”.  Vaikka Hilkka on eronnut Jormasta ja halveksii isäänsä, hän tässä kohtaa samastuu näiden aatteisiin. Sinimustiin liittynyt työläispoika on ”luokkapetturi”.

Kirjailijan ristiriitaisuudesta kertoo, että hän toisaalta panee Ristoa auttamaan nimenomaan Sinimustien paikallisosaston johtajan Mikko Nousun ja Helsingissä AKS:läiset Hannun ja Esko Kankaan, jotka ovat myös mustapaitoja, IKL:n jäseniä.

Risto toimitetaan maatöihin Eskon kotikartanoon. 30-luvulla yleisen käsityksen mukaan kaupunki turmelee, maaseutu pelastaa.

Miksi Kirsti hurahtaa AKS:n aatteisiin?

Ennen antautumista AKS:n pauloihin Kirsti kokeilee kaikenlaista sekä aatteellisesti että yksityiselämässään.

Toivo Pekkanen epäili arvostelussaan, että ”tokkopa Helsingin työväentalolla voi ennen sotaakaan joutua sellaisiin eroottisiin seikkailuihin kuin hän [Eila Pennanen] uskottelee”. Tuota ”eroottista seikkailua” kutsuttaisiin nykyisin seksuaaliseksi häirinnäksi!

Tuulan vaikutuksesta Kirsti vapautuu uskonnollisen äitinsä vaatetyylistä. Seurustelua suomenruotsalaisen Rolf Kuusen kanssa hankaloittaa Kirstin tunne omasta rumuudesta ja seksuaalisuuden pelko.

Mutta kaikki individualismi on Pennasen esikoisromaanissa pahasta. Tilapäässä, jossa yhteiskuntaa kuvataan laajemmin, yksityinen onni ei enää samalla tavalla epäilyttävää.

Miksi Kirsti hurahtaa AKS:läisyyteen? Kotoa aate ei ole peräisin, sillä Kirstin isä ivailee ”mielettömiä aatteita, jotka eivät olleet ainoastaan mielettömiä vaan rikollisiakin”.  Mikään ei viittaa siihenkään, että Kirsti kapinoisi isää vastaan.

Enemmän Kirstiin vaikuttaa äidin opettama jyrkkä ero hyvän ja pahan välillä: ”ennen oli ollut vain äidin antama uskonnollinen laki, nyt sitä syvensi tämä isänmaallinen hyveen ja paheen ero, syvensi ja selvensi, koska se oli kouraantuntuvampi”.

Ehkä eniten on kyse siitä, että Kirsti on joutunut uuteen ympäristöön, jossa häneen on helppo vaikuttaa, koska hän potee alemmuudentunnetta eikä uskalla tuoda julki omia mielipiteitään.

Vaikka Jorma on ollut Kirstille ”melkein veli”, yksinäisen nuoruusajan ainoa ystävä, Kirsti pelästyy kuullessaan Jormaa kutsuttavan tuomitsevasti kommunistiksi. Irtisanoutumalla Jormasta Kirsti voi kerrankin kuulua joukkoon.

Kirsti palvoo kritiikittömästi Hannua, vaikka Jorman arvio on varsin osuva: ”Fanaatikko, mustapaita, fascisti. Luulee taistelevansa Suur-Suomen puolesta siten, että tyhjentää kahvikupposensa yksinomaan suomalaisten omistamissa liikkeissä eikä tervehdi toisin ajattelevia kadulla. Umpisokea!”

Jorma yrittää vedota Kirstiin asia-argumenteilla: ”Tiedätkö, mikä on alin tuloraja, josta maksetaan veroja? Tiedätkö, kuinka paljon ihmisiä elää tämän rajan alapuolella olevilla tuloilla?”  Kirsti kuitenkin kieltäytyy pohtimasta asioita ja kiemurtelee, ettei hän voi noille asioille mitään, sillä häntä ”vavahdutti pelko, että Jorma voisi olla oikeassa; se oli kuin putoamista pohjattoman kuiluun”.

AKS-läiset onnistuvat paremmin vetoamalla Kirstin tunteisiin. Kun Mannerheim tulee yliopiston juhlasalissa pidettyyn konserttiin, Kirsti muistaa ”vavahtaen” ”Jorman ja hänen herjauksensa”, joiden sisältöä ei romaanissa ole kerrottu.  AKS-tuttavien Mannerheimia kohti ”kääntyneitten kasvojen ilmeet, vakavat ja hiljentyneet” riittävät Kirstille todistamaan: ”Turhaan puhuttiin pahaa tuosta miehestä.”

Kansakokonaisuuden osaksi

On vielä yksi syy: Kirsti on yliopistossa pyörällä päästään, kun opettajat tarjoavat kukin omia tulkintojaan. Nuorena ihmisenä hän ei kestä tieteeseen aina kuuluvaa epäilyä ja epävarmuutta vaan haluaa maailmankatsomuksen, joka tarjoaa selityksen kaikkeen.

AKS-läisten suosittelemasta historioitsija Jussilan (= Jalmari Jaakkolan) teoksista Kirsti oppii ”tajuamaan itsensä kansakokonaisuuden osana”.

Kansakokonaisuus, saksaksi Volksgemeinschaft, tarkoittaa konflikteista vapaata, harmonista yhteiskuntaa ilman luokkarajoja ja luokkataistelua. Käsite vetosi niihin, jotka kammosivat modernia monimutkaista yhteiskuntaa, individualismia ja demokratiaa.

Hannu osoittaa Kirstille esikuviksi IKL:n jäsenet, jotka ovat menossa raastupaan: ”Siinä menee tutkittavaksi ja tuomittavaksi joukko maan parhaimpia miehiä siksi, että ovat koettaneet levittää isänmaallista ajattelutapaa ja kansallista mieltä.” 

Kuten kohdasta käy ilmi, ”isänmaallinen ajattelutapa ja kansallinen mieli” oikeuttaa rikkomaan maan lakeja sekä sivuuttamaan demokraattisesti valitun eduskunnan.

Monessa suhteessa kuvaus Kirsin hurahtamisesta AKS:ään voisi käsitellä ääri-ideologioiden houkutusta ja koukutusta väristä riippumatta.

ennen-sotaa-oli-nuoruus

Seksistä seuraa kuolema

Yksinkertaistaen voi todeta, että esikoisromaanin henkilöiden kohtalo osoittaa, että seksi ilman avioliittoa on syntiä ja synnistä seuraa rangaistus. Omaan nautintoonsa keskittynyt Tuula joutuu rakastettunsa Yngve Forsténin hylkäämäksi ja saa keuhkotaudin ja hermoromahduksen.

Yngve taas menettää talvisodassa toisen jalkansa, mikä on helppo tulkita symboliseksi kastraatioksi.

Nykyajan perspektiivistä myös selibaatti on kohtalokas: askeettinen Hannu kaatuu aivan sodan lopussa Viipurissa. Tosin romaanissa AKS-läiset ystävät pitävät Hannun kohtaloa kadehdittavana, koska hänen ei ”tarvinnut nähdä Moskovan rauhaa”.

Tilapäässä sen sijaan avioliiton ulkopuolinen seksi on luvallista, siitä ei rangaista vaan pikemmin palkitaan. Hannun tyyppinen askeetti puuttuu kokonaan, ja eittämätön sankaritar on kaunotar Tuula, joka saa omakseen rakastettunsa.

Voisi epäillä myös yksityisiä syitä Tuulan kuvan muutokseen. Esikoisromaanin kaunis, seurustelussa aktiivinen ja seksistä nauttiva joskin pinnallisena esitetty Tuula herättää luonnollista (peiteltyä) kateutta etevässä mutta ulkoisesti vaatimattomassa ja seksiä pelkäävässä Kirstissä. Nuori Eila Pennanen ilmeisesti samaistui tässä suhteessa Kirstiin. Keski-iässä kirjailijalla ei ollut enää ollut tarvetta kadehtia kaunotarta, joten hän saattoi tuoda tämän positiiviset ominaisuudet esiin.

Myös miesten ja naisten suhteen tasapaino on Tilapäässä erilainen. Kuten Tarkka tiivistää: ”Kun Prinssi suutelee tätä Tuhkimoa, se merkitsee heräämistä ennen kaikkea Prinssille.”

Miesten välinen solidaarisuus sulkee naiset ulkopuolelle

Harvoin olen lukenut naisen kirjoittamaa romaania, jossa on niin paljon ja niin avointa naisten väheksyntää ja halveksuntaa Ennen sotaa oli nuoruus.

Kirstin mielestä yliopisto ”oli tarkoitettu nuorten miesten kasvatuspaikaksi, miesten, jotka kuuluivat synnyltään maan parhaimmistoon ja jotka maaltaan saivat parhainta, mitä se antamaan kykeni”. Siellä Kirsti oli ”kuten muutkin naiset tungettelija, joka kaiken tahtoi saada eikä mitään antaa”.

Hannu ja Esko omaksuvat Kirstiin nähden itsestään selvästi opettajan roolin, ja Kirsti itsekin pyytää heiltä opetusta.

Myös Jorma haluaa ”pelastaa” Kirstin kasvattamalla tästä oman aatteensa kannattajan. Vaikka Jorma näennäisesti haluaa, että Kirstistä tulisi ”ajatteleva, vapaa yksilö”, tosiasiassa hän haluaa tehdä Kirsistä oman kaikunsa: ”Ensin hänen oli opittava näkemään, ja sitten hän oppisi vihaamaan sovitteluja, jotka sammuttivat ihmisen -. Miten hänet saisi lukemaan Marxia? Sen johdonmukaisen älyllisyyden täytyi kiehtoa tyttöä. Kirsti osaisi nauttia siitä, asiat selväisivät hänelle ja sitten hän jättäisi kaiken uhratakseen itsensä työlle yhden johdonmukaisen aatteen toteuttamiseksi. Kirstistä tulisi hänen toverinsa sanan kauneimmassa mielessä -.”

Jorman kunniaksi on kuitenkin luettava, että hänelle Kirsti on yksilö, kun taas AKS-pojille hän on useimmiten vain ”fuksi”. Jorman seurassa Kirsti ei myöskään tunne häpeää ulkonäöstään ja kömpelyydestään.

Kun Kirsti tuo apua tarvitsevan Riston Hannun luo, Hannu puhuttelee Kirstiä kuin piikaa: ”Ja Kirsti menee tuohon keittokomeroon ja ymmärtää varmaan ne laitteet, joilla naiset puuhailevat, ja hankkii meille niiden avulla teetä, ja me puhelemme täällä sillä aikaa.”

Kartanonpoika Hannu kohtelee asiapoika Ristoa tasa-arvoisesti, koska he ovat aateveljiä. Aiemmin Esko on tuuminut, että ”Kirstiä sietäisi kasvattaa – hänen vaikein koetuksensa olikin kasvaminen pois yhteiskunnallisesta mahtailusta. Huonosti pukeutunut ja sielullisestikin köyhä oli omaksuttava toveriksi, sisareksi, veljeksi.”

Luokkarajat siis näyttävät kaatuvan sukupuolen sisällä, joskin puheenaiheet menevät pian Riston tietämyksen yli: ”hän, kapinassa jalattomaksi ammutun suutarin poika, kuuntelee herran tohvelit jalassa. Ja sama herra, joka oli kohottanut kätensä tervehtiäkseen häntä, jutteli nyt outoja itäbalttilaisista. Eikä herroista olisi saanut puhua, oli vain suomalaisia -.”

Sukupuolten arvoeroa sen sijaan pönkitetään. Riston ihastukseksi Hannu panee ”tehtailijan tytön oikealle paikalleen. Nainenhan se vain oli, ja hän oli sentään mies.”

Kirsti reaktio nöyryyttävään ja alentavaan kohteluun ei ole kapinoida sitä vastaan tai edes jättää moinen seura ikiajoiksi, päinvastoin hän tuntee häpeää.

Naisten ja miesten ystävyys ei Eskon mielestä mahdollista. Esko ajattelee Kirstistä: ”Sinä olet nainen viisistä laudatureistasi huolimatta, voisin seurustella kanssasi vain yhdellä tavalla, ja meidän välillämme se ei tule kysymykseen.”

Sen sijaan Esko ryhtyy Hilkan ”Perseukseksi”. Toisin kuin aikakauden perusteella luulisi, naisen seksuaalinen kokeneisuus ei estä seurustelua. Kuten Kesävuori toteaa, pelastaessaan ”hairahtuneen” naisen mies voi tuntea ylemmyyttä. Sen sijaan Kirstin kaltainen lahjakas nainen on potentiaalinen vaara, vaikka hän käyttäytyisi kuinka nöyrästi.

Mies puhuu, nainen hymyilee

Kirsti päätyy seurustelemaan Mikko Nousun kanssa, jolle hän on kouluaikana antanut yksityistunteja. Mikko on työssä ja opiskelee sen ohella.

Rakkausromaaneissa sankaritar voittaa omakseen kaikkein tavoitelluimman miehen, joka usein merkitsee sosiaalista nousua. Jos sankari on alempaa säätyä, hän on muilta ominaisuuksiltaan sitä ylivoimaisempi.

Sen sijaan Eila Pennanen ei suo Kirstille edes älyllisesti tasaveroista kumppania. Kirsti rakastuu Mikkoon vain, koska tämä on ainoa mies, joka aidosti rakastaa häntä.

Poikana Mikko oli ihaillut ”Kirstiä ja hänen hiljaista hymyään, joka oli vastaus kaikkeen, mitä hän sanoi” ja myöhemmin hän on nähnyt ”päiväunia kodista ja hymystä, joka olisi vain häntä varten”.

Mikon ihanteellisessa avioliitossa mies puhuu ja nainen kuuntelee ja hymyilee.

Kunnon keskustelua parin välille ei synnykään edes silloin, kun Mikko leimaa yliopisto-opiskelijat elämästä vieraantuneiksi ja pitää humanistisia aloja ja erityisesti taiteita hyödyttöminä. Kirsti tosin ilmaisee epäilevänsä Mikon väitteitä, mutta kun tämä ei pysty perustelemaan niitä, hän jättää asian siihen.

Kun Kirsti viettää Mikon kanssa vappuaaton metsässä, ainoa kosketus on kädenpudistus hyvästellessä. Suhteessa ei ole seksuaalisuutta edes ajatuksissa.

Nainen ei edes äitinä pärjää miehen soturiroolille

AKS oli vain miesten järjestö, mutta sillä on sisarjärjestö ANKS (Akateemisten Naisten Karjala-Seura). Sitä pidetään romaanissa kuitenkin vain ”ompeluseurana”.

Kaikki tämä tietenkin kuvaa ajan henkeä, mutta kertoja näyttää olevan samaa mieltä. Kirjan lopussa hän toteaa, että Kirstin kohtalo oli ”kerran muuttua opiskelijasta naiseksi ja toteuttaa itseänsä parhaimmalla tavalla, millä nainen voi”.

Nainen ei siis ole mitään, ei edes oikea nainen, ilman miestä.  Vain vaimona ja ennen kaikkea äitinä nainen voi toteuttaa itseään.

Mutta jopa äitiys on toisarvoinen tehtävä miesten soturinroolin rinnalla. Ja yksityiselämän vuoro on vasta sodan jälkeen Suur-Suomessa.

Romaanin lopussa kuvataan lyhyesti poikien vaiheet talvisodassa. Vain taistelu rintamalla on kertomisen arvoista. Edes lotille ei anneta mitään arvoa: ”Tytöistä ei kannata puhua. He tekivät parhaansa, ja jos he lopulta väsyivät ja kyllästyivät, he häpesivät sitä.”

Pennanen selitti miesten ihannoivaa kuvausta sillä, että hän kirjoittaessaan muisteli ”kaatuneita ystäviä ja opiskelutovereita, ja tästä maaperästä idealisointi nousee yhtä paljon kuin 30-luvun perinteestä”.

Tästä kaatuneiden ystävien muistelusta noussee ainakin osaksi myös se, että miesten kauneutta ihaillaan romaanissa poikkeuksellisen paljon. Hannulla on Botticellin kasvot, Yngvellä taas kreikkalainen profiili.

Sodan odotus ja pelko

Ennen sotaa oli nuoruus -teoksen täyttää sodan odotus ja pelko.

Osittain jälkiviisautta on vältetty, sillä AKS-läinen Olli uskoo: ”Saksa ottaa omansa pois eikä kukaan pane vastaan, uskokaa pois! Sotaa ei tule!”

AKS-läisiä ei lainkaan huoleta, miten Suomen kaltaista pieniin valtioihin vaikuttaa se, että Saksa on rikkonut sekä kansainvälisen sopimuksen että luopunut kansallisuusperiaatteesta valtaamalla ei-saksalaisen maan.

Päinvastoin he uskovat, että Saksan tuella Suur-Suomi voidaan toteuttaa.

Myös Jorma on varma sodan syttymisestä, joskin syyt eroavat AKS:stä: ”siirtomaa- ja pääomaköyhät akselivaltiot pakottaa niiden horjuva asema valtaamaan uusia alueita –”

AKS tekee aloitteen Kannaksen vapaaehtoisiin linnoitustöihin kesällä 1939, mutta silti Hannu valmistautuu pahimpaan: ”Jos ei ole aseita, ei voi voittaa. Ja jos ei voita, joutuu tappiolle. Ja silloin kaatuu paljon – miehiä.”

Mitä siviiliväestölle tappion jälkeen tapahtuu, siitä ei Hannu puhu. Henki on kokonaan toinen kuin Sillanpään Marssilaulussa, jossa miehet taistelevat ja tarvittaessa kaatuvat suojatakseen lapsia ja vanhuksia, äitejä ja morsiamia.

Myös työläiskodissa kasvanut Esko uskoo Suur-Suomeen: ”credo qua absurdum” (= uskon koska se on mieletöntä). ”Tämän kansan tulevaisuus oli ostettavissa vain suurella uhrilla, joka hävittäisi mitättömyydet ja erehdykset, loisi uusia näkökantoja, uuden ihmispolven.”

Eskon ajattelu on abstraktia: hänelle on olemassa vain ”kansa” ja ”uusi ihmispolvi”, ei konkreettisia ihmisiä.

Sen sijaan Arvid Järnefeltin 1880-luvun fennomaaniylioppilaita kuvaavassa Isänmaassa (1893) ”kansan rakastamisesta” innolla puhunut Heikki joutuu kotona maalla huomaamaan, ettei ole ”kansaa” vaan juuri tiettyjä yksilöitä. Välttämättömästä pettymyksestä kasvaa lopulta kypsempi maailmankatsomus. Sekin sisältää uhrautumisen mutta arkisessa työssä.

Pennasen romaanissa Kirstin kehitys huipentuu yliopiston juhlasalissa, jossa hän lukee seinältä lauseen Dulce et decorum est pro patria mori (suloista ja soveliasta on kuolla isänmaan puolesta) ja tajuaa AKS-tuttaviensa hyväksyvän osakseen uhrikuoleman.

Tosin Kirsti kokee vappuna vielä illuusion: ”Rakkaus, ystävyys – ja kesä!”

eila-pennanen

Kirjailijasta

Eila Pennanen (1916-94) oli aloittanut opinnot Helsingin yliopistossa aiemmin kuin tyttökolmikkonsa. Talvisodan puhjetessa 23-vuotiaana kolmen opiskeluvuoden jälkeen melkein valmis filosofian kandidaatti (joka oli silloin ylempi kandidaatintutkinto). Paperit hän sai 1940.

Pennanen oli molempien sotien aikana työpalvelussa, jopa esimiestehtävissä.

Saara Kesävuori tulkitsee sen, että Pennasen esikoisromaanissa yhdytään naisten aliarviointiin ja halveksuntaan, pohjautuvan kirjailijan omiin alemmuudentunteisiin.

Eila Pennasen myöhempi tulkinta esikoisromaanistaan

Eila Pennanen kertoo toisen painoksen alkusanoissa: ”Romaani syntyi sodan ahdistavassa ja nostalgisessa tunnelmassa, kaipauksena sotaa edeltävään rauhan aikaan.”

”Voisi luulla, että vuonna 1942 kirjoittaja olisi jo tajunnut sodan hyödyttömyyden ja tuhoisuuden, nimenomaan Suomen näkökulmasta, ja että hänen tarkoituksensa olisi jonkinlaisen apologian laatiminen harhautuneen ylioppilasnuorison puolesta.

 Mutta romaani sisältää yhtä paljon ylpeyttä kuin puolusteluakin. Kirjoittajan äänensävy on innostunut, paikoitellen lähes hurmoksellinen, etenkin suomalaisista muinaisrunoista puhuessaan. Tosin käsikirjoitukseen liittyi aikanaan epilogi, jossa sodasta ja saksalaissuuntauksesta lausuttiin muutamia ironisia sanoja, mutta kustantajan toivomuksesta se jätettiin pois ja tilalle tekijä kirjoitti sen loppulauseen mikä kirjassa nyt on.”

Romaanin uuden painoksen syynä Pennasella oli varoitus:

”tarkoituksena on näyttää sokean kansalliskiihkon kasvot tälle ajalle. Kertoa kuinka helposti nuoria ihmisiä johdettiin kohti sodan hyväksymistä. Tarkastella vuoden 1939 suurta yksimielisyyttä yhdeltä särmältä.”

Vuonna 1985 Pennanen näkee vaarana nationalismin, josta esimerkkinä hän mainitsee liiallisen innostumisen urheiluvoitoista. Tämä tuntuu hätävarjelun liioitteluna.

Sen sijaan Pennanen sivuuttaa paljon läheisemmän esimerkin nuorten tempautumisesta äärimmäisen ideologian pauloihin.

Eila Pennasen myöhempi tulkinta sota-ajasta

Toisen painoksen alkusanoissa Eila Pennanen käsitteli suoraan sota-aikaa:

”Talvisota teki Suomesta maailman keskipisteen vähäksi aikaa. Maailma ihaili meitä ja hyväksyi meidän taistelumme. Me olimme suuria ja urhoollisia. Kun me vain olisimme älynneet joutua perikatoon ja tuhoutua kansana, olisimme edelleenkin ihailtuja. Nyt sen sijaan mutistaan suomettumisesta.

Kolmikymmenluvun nuorelle talvisota oli todiste, se vakuutti meille, että kansallinen kiihkomme ja pelkomme oli oikeutettua. Rauhantekoja kuunnellessa itkettiin katkerasti. Jatkosota ei liittynyt talvisotaan niin elimellisesti kuin olisi voinut odottaa. Sodan luonne oli jo tajuttu realistisesti, sen jatkuminen kauhistutti. Mutta sitten kun lähdettiin sodan tarjoamissa vaatimattomissa tehtävissä Itä-Karjalaan, syntyi aivan itsestään uusi lumous: me uneksimme Suur-Suomesta ja nyt täällä siis ollaan….   Täällä missä laulettiin muinaisrunoja, sankarirunoja… Vuonnisissa, Jyvöälahdessa, Vuokkiniemessä. Tämä on osa Suur-Suomea.

Se unelma hävisi sitten olemattomiin. Kuinka paljon paremmin asiat ovat nyt, Kalevalan juhlavuonna.”

Jarno Pennanen myöhempi arvio 30-luvun vasemmistointellektuelleista

Kokoomateoksessa Ilon ja aatteen vuodet Jarno Pennanen arvioi omaa ja muiden 30-luvun vasemmistointellektuellien toimintaa näin:

”suurimmassa tehtävässämme me epäonnistuimme. – – Taistelimme kansainvälistä fasismia vastaan – Suomessa oli monia, jotka uskoivat sen pikaiseen voittoon – ja arvostelimme demokraattisten ainesten peräytymistä, aina häviöön asti, kuten tapahtui Saksassa ja kuten oli tapahtunut Suomessa. Taistelimme ajatuksen-, puhe- ja sananvapauden puolesta. Taistelimme sanomalehtimieskamaria, yksipuolista uutispalvelua ja kuolemanrangaistusta vastaan. Varoitimme sodanvaarasta, jonka näimme nousevan Mantshuriasta, Abessiniasta, Espanjasta ja Münchenistä. Mutta tottuneena Neuvostoliittoon kohdistuvaan valhekampanjaan emme uskoneet sitäkään, mikä oli totta; Stalinin henkilökohtaisen diktatuurin ja täydellisen oikeusturvattomuuden syntymistä Neuvostoliitossa. – – Emme voineet tajuta pelkoa ja vaaran aistimusta, joka oli niillä, jotka tuijottivat tähän puoleen Neuvostoliitosta. Sivuutimme omituisina meille itse asiassa tuntemattomana illegaalin SKP:n piirissäkin tapahtuneet henkilövaihdokset ja katoamiset.”   

Kirjallisuutta

Kesävuori, Saara: Oidipus oli mies. Psykohistoriallinen elämäkerta Eila Pennasesta vuoteen 1952. Väitöskirja. Tampereen yliopisto 2003. Acta Universatis Tamperensis 931. Verkkokirjana: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67275/951-44-5671-8.pdf?sequence=1

Manninen, Kirsti: Rouva Kirjailija – Eila Pennanen. – Kokoomateoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toim. Maria-Liisa Nevala. Otava 1989.

Miten kirjani ovat syntyneet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1969.

Pekkanen, Toivo: Naiskirjailijoita. [Arvostelu Eila Pennasen romaanista Ennen sotaa oli nuoruus.] Teoksessa Teokset. Muistopainos. VII. WSOY 1958.

Pennanen; Jarno: Minun 30-lukuni. – Teoksessa Ilon ja aatteen vuodet. Tyyni Tuulio et al. Toim. Toini Havu. 2. p. Karisto 1965.

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Tuhkimon uudet vaatteet. Parnasso 8/1968. (Myös teoksessa: Asiatekstejä lukioon ja aikuiskasvatukseen. Toim. Aila Harju, Hilja Mörsäri, Ritva Raunio. 4. p. Tammi 1973.)

Volksgemeinschaft saksankielisessä Wikipediassa https://de.wikipedia.org/wiki/Volksgemeinschaft