Sarah Waters: Yövartio

Sarah Watersin Yövartio kertoo sodasta siviilien näkökulmasta: pommitusten uhreista, urheista ambulanssinkuljettajista, vankilassa istuvista pasifisteista, salaisista rakastavaisista.

waters yövartio

Lontoo sodan aikana ja sen jälkeen

Yövartion (2006, suomennos 2010) näyttämönä on Lontoo. Pommitusten eli kuoleman ja sen uhan vastakohdaksi asettuvat ihmisen perustarpeet, joiksi Sigmund Freud nimesi työn ja rakkauden. Rakkauteen sisältyy myös seksi.

Nimi Yövartio (Night watch) tarkoittaa kirjaimellisesti yöllisiä pelastuspartioita, mutta myös kävelyretkeä jonka yksi pariskunta tekee yöllä pimennetyssä Lontoossa ja yöllistä unettomuutta rankkojen kokemusten jälkeen sekä kuvaannollisesti tietenkin ihmisten yöpuolta – salaisuuksia joita kaikilla henkilöillä on.

Nimi viittaa myös Rubensin tunnettuun maalaukseen.

Kuvaus keskittyy kolmeen aikaan, mutta niin että kronologiassa mennään taaksepäin: aloitetaan lopusta, vuodesta 1947, sitten mennään sotavuoteen 1944 ja lopuksi vuoteen 1942, jolloin nähdään, miksi ihmisistä on tullut sellaisia kuin he vuonna 1947 ovat.

Waters käyttää näkökulmatekniikka, jossa henkilöiden ainutkertaiset hetket korostuvat. Myös pienet asiat ja esineet kuten tupakka ja huulipuna merkitsevät paljon: ”Oliko typerää tai itsekästä nauttia joutavuuksista, Regent’s Parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäitä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eikö juuri niitä pitänyt vaalia? Ja eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipalloiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa?”

Kolme rakkaustarinaa (huom! sisältää juonipaljastuksia)

Rakkaus ja seksi on teoksessa monimuotoista.

Ensinnäkin on lesborakastavaisten kaksi triangelia: Kay – Helen – Julia ja Helen – Julia – Ursula.

Varsinkin Kayn ja Helenin suhteessa on ollut selvät roolijako: Kay on ”butch” ja Helen ”femme”. Kayta kutsutaan myös ritarilliseksi, mikä on yleensä esitetty miehisenä hyveenä.

Monet asiat näyttävät, että suhteen ongelmat ovat samoja seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Kay rakastaa Heleniä liikaa, hemmottelee ja palvoo tätä. Helen tuntee, ettei ole sen arvoinen ja rakastuu Juliaan. Helen taas on niin omistava ja mustasukkainen, että Julia löytää uuden.

Toiseksi on ”aviorikollinen” heteropari: naimisissa oleva ja kahden lapsen isä, sotilas Reggie ja Vivien.

Kolmantena on vanha homo ja nuori mies, Duncan ja herra Mundy.

Henkilöitä yhdistävät myös ristikkäiset suhteet. Ambulanssinkuljettaja Kay auttaa laittoman abortin tehnyttä Vivieniä ja valehtelee sairaalassa, että tällä oli keskenmeno ja tämä kaatui, jottei tämä joutuisi syytteeseen.

Sodan aikana Vivien käy katsomassa veljeään Duncania vankilassa. Sodan jälkeen Vivien ja Helen ovat työtovereita ja Duncanin entinen sellitoveri Robert Fraser yrittää auttaa Duncania ja tapaa Vivienin.

Käy myös ilmi, että Julia on aiemmin ollut rakastunut Kayhin, mutta ei ole saanut tältä vastarakkautta.

Lontoon pommitukset poikkeavasta näkökulmasta

Yleensä Lontoon pommituksista muistetaan vain RAF:n hävittäjälentäjät, jotka pelastivat Englannin 1940. Usein ei edes mainita siviiliuhreja, joita oli paljon enemmän kuin surmansa saaneita pilotteja, ei myöskään niitä, joka kaivoivat kuolleet ja haavoittuneet talojen raunioista ja kuljettivat haavoittuneet sairaalaan vaaroista välittämättä. Yövartio kuvaa tätä työtä asiallisesti mutta elävästi, mitenkään paisuttelematta, mutta selväksi tulee, ettei sitä ole arvostettu tarpeeksi. Puhumattakaan että he olisivat saaneet mitään kriisiterapiaa.

Myös yksityistä tasoa kuvataan koskettavasti. Tieto pommituksen kohteesta herättää pelkoa läheisten puolesta. Kay uskoo Helenin kuolleen 1944 mutta ”saa tämän takaisin”, ironisesti juuri siinä vaiheessa, kun tämä on jo solminut suhteen Julian kanssa. Kumpi on pahempaa – menettää kuoleman kautta vai menettää toiselle?

Yövartiossa saavat puheenvuoron myös pasifistit. Robert Fraser on kieltäytynyt aseista. Britanniassa oli tähän laillinen mahdollisuus, mutta ilmeisesti Fraserin perustelut eivät vakuuttaneet, koska hän joutui vankilaan. Fraser on ”hyvästä perheestä”, mutta haluaa opettaa työläisille, ettei heitä käytettäisi hyväksi sotimiseen.

Vähän alle parikymppiset ystävykset Duncan ja Alec eivät halua armeijaan, koska uskovat sodan olevan vanhojen miesten salaliitto nuoria vastaan. Duncan ja Alec päättävät protestiksi tappaa itsensä uskoen, että se herättää muut vastustamaan sotaa.

Waters kuvaa kunnioittavasti Fraseria, ja vaikka poikien protesti on lapsellinen, se muistuttaa Tuomas Teporan väitöskirjaa Sinun puolestas elää ja kuolla. Tepora hyödyntää amerikkalaista teoriaa, jonka mukaan yhteiskunnan sisäisten ristiriitojen kärjistymistä yritetään välttää suuntaamalla aggressiot ulospäin.

Alec kuolee mutta Duncan jää henkiin ja joutuu vankilaan. Ei selviä, onko tuomion syynä ollut aseistakieltäytyminen vai itsemurhayritys, joka oli Britanniassa rikos, vai suhde Duncaniin. Vankilassa Duncania kutsutaan ”sodomiitiksi”, joten hänen ja Alecin välillä uskotaan olleen suhde. Sitä ei kuitenkaan ole kuvattu.

Sota muutti elämää, samoin rauha

Yövartio kuvaa hyvin sodan ja rauhan aiheuttamia muutoksia.

Sota-aikana naiset saivat hoitaa tai joutuivat hoitamaan perinteisesti miehille kuuluneita töitä kuten ambulanssinkuljettajan työtä. Työt saattoivat vaatia voimaa kuten paarien kantaminen. Rauhan tultua Kay on työtön. Tosin tarpeeksi hän on varakas tullakseen toimeen mutta kärsii tarpeettomuuden tunteesta (ja myös Helenin menettämisestä).

Sosiaalinen liikkuvuus ylöspäin lisääntyy sodan aikana. Vivien on päässyt sodan aikana konttoristiksi elintarvikeministeriöön, tosin hän on korjannut ääntämystään, jotta tausta ei paljastu.

Rauha tuo uusia tarpeita, mikä synnyttää elinkeinoja. Helen ja Vivian työskentelevät sodan jälkeen yksityisessä toimistossa, joka järjestää avioliittoja. Usein asiakkaina ovat miehet ja naiset, jotka ovat sodan aikana vieraantuneet puolisostaan ja eronneet tästä.

Pukeutuminen on sota-aikana vapaampaa. Housuja käyttävälle, lyhyttukkaiselle Kaylle huomautetaan, että sota on loppunut – nainen ei saa enää näyttää samalta kuin mies.

Rakkaus- ja seksisuhteissa sota-aika tuo ihmisiä sattumalta yhteen ja luo suhteeseen jännitystä. Sodan aikana Reggien ja Vivianin suhde oli intohimoinen, sodan jälkeen se on väljähtynyt. Tosin syynä on myös abortti: kun Vivianin tilanne tuli vaaralliseksi, Reggie häipyi paikalta ja Vivian olisi voinut kuolla ilman Kayn apua.

Yleisesti ottaen sota-aikana on tiukat säännöt, jotka on määrätty ulkoa- ja ylhäältäpäin. Rauhan tultua ihmisten pitäisi tehdä itse päätöksiä, eikä se aina onnistu.

Kaikilla on salaisuuksia

Homosuhteet olivat pitkään rikos. Heteropari voi flirttailla julkisesti, lesbopari ei. Vivian voi kertoa suhteestaan naimisissa olevaan Reggieen ystävälleen, joka toki paheksuu, koska uskoo, ettei suhde voi päättyä hyvin. Sen sijaan Helen ei voi kertoa suhteistaan Kayhin ja Juliaan Vivianille, vaan hän puhuu näistä vain ystävinään ja kämppiksinään.

Toisaalta alivuokralaisena oleminen ja asunnon jakaminen on yleistä, eivätkä ihmiset suoraa päätä otaksu siihen sisältyvän seksisuhdetta. Duncan asuu herra Mundyn luona, ja Helen jakaa huoneiston ensin Kayn ja sitten Julian kanssa.

Toki on myös salaisuuksia, jotka eivät liity homouteen. Vivian vaikenee syystä, miksi Duncan on vankilassa. Helen ei kerro Kaylle tapailevansa Juliaa – näin olisi usein myös heterokolmiossa.

Ihmiset auttavat toisiaan

Sodan aikana oli pelkoa ja kauhua, mutta myös auttavaisuutta. Tosin pommitettujen asuntojen korvausvirastossa työskentelevä Helen huomaa, ettei se byrokratiavirassa onnistu, koska tapauksia on liikaa. Mutta yksilötasolla tuntematontakin saatetaan auttaa: Kay valehtelee pelastaakseen Vivianin laittoman abortin seurauksista.

Sodan jälkeen Fraser työskentelee pakolaisten parissa ja kuulee tarinoita kauheudesta mutta myös urheudesta. Häntä ei kaduta pasifismi vaan se ettei hän ole tehnyt enemmän saadakseen muita mukaan. Ja tämä innoittaa Fraserin nyt auttamaan ja hän etsii käsiinsä Duncanin. Tämä taas on joutunut herra Mundyn väärän ”auttavaisuuden” uhriksi, kun oma perhe on hylännyt hänet.

Sota muutti elämän, mutta jälkeenpäin siitä ei puhuta

Yövartiossa henkilöiden tulevaisuus jää auki. Emme saa tietää, ratkaisevatko he ongelmansa ja voittavatko traumansa vai eivät.

Henkilöiden kautta näytetään, mikä ihmiselle on yhteistä ja mikä heitä erottaa – eikä se riipu seksuaalisesta suuntautumisesta tai kansallisuudesta.

Kay sanoo: ”Minulle ei tapahtunut sen enempää kuin tuhansille muillekaan. Tiedätkö ketään, joka ei olisi menettänyt mitään eikä ketään? Voisin kävellä mitä tahansa Lontoon katua, ja jos ojentaisin käteni, koskettaisin heti miestä tai naista, joka menetti rakastetun, lapsen tai ystävän. Mutta minä – minä en pääse yli, Mickey. Minä en pääse sen yli.” – – ”Päästä yli. On siinäkin ilmaus! Niin kuin ihmisen suru olisi sortunut talo, ja hänen pitäisi keinotella itsensä raunion yli toiselle puolelle…Minä olen eksynyt omaan rauniooni, Mickey. En löydä tietä sen yli. Luultavasti vitsi on siinä, etten haluakaan löytää. Koko elämäni on vielä siinä rauniossa….”

Helen sanoo: ”Eikö ole kumma, miten kaikki puhuvat sodasta, niin kuin se olisi – vuosien takainen asia. Se tuntuu melkein idylliseltä. Ihan kuin olisimme päättäneet, ettei siitä puhuta koskaan mitään! Milloin se tapahtui?”  Vivien vastaa: ”Kaipa me kaikki saimme siitä tarpeeksemme. Halusimme unohtaa.” Helen sanoo: ”Niin kai. En olisi silti osannut odottaa, että se unohtuu niin nopeasti. Kun sotaa kesti – se oli silloin ainoa asia, vai mitä?”

Se, ettei sodasta juuri puhuttu Suomessakaan sodan jälkeen, ei siis johtunut siitä, että aihe oli kielletty. Samoin tapahtui myös sodan voittaneessa Britanniassa.

sarah waters

Taustatietoja Sarah Watersista

Sarah Waters on syntynyt 1966. Hän väitteli Lontoon yliopistossa aiheena homoseksuaalinen romaani ja on hyödyntänyt väitöskirjaa romaaneissaan, joissa liikutaan historiallisissa romaaneissa.

Silmänkääntäjä sijoittuu viktoriaaniseen aikaan, Vieras kartanossa sodan jälkeiseen aikaan ja Parempaa väkeä 20-luvulle.

Päivi Kosonen on kirjoittanut Sarah Watersista hienon esseen kokoomateoksesta Imperiumin perilliset.

Yövartiosta ovat kirjoittaneet verkossa mm. Heidi Lakkala Kiiltomadossa, LumiomenaMarilee, Kirjakaapin kummitusLukuisa, Leena Lumi, Todella vaiheessa.

HUOM! Tekstiä muutettu juonipaljastuksia vähentämällä 22.10.2016.

Mainokset

Laila Hietamies: Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut

Talvisota ei ollut 70-luvullakaan tabu. Sitä saattoi käyttää jopa viihderomaanin aiheena. Mutta Laila Hietamiehen Unohduksen lumet (1973) on muutakin: se kuvaa sotaa sekä sotilaiden että siviilien näkökulmasta.

Onnellisia ja onnettomia romansseja 

Unohduksen lumet on toinen osa sarjaa, jonka alkuosa oli Lehmusten kaupunki  (1972). Jo tällä erikoisromaanillaan Hietamies teki itsestään yleisön suosikin.

Lehmusten kaupunki tapahtuu 20-luvun lopun lopussa Lappeenrantaa muistuttavassa varuskuntakaupungissa.  Vanhoja perinteitä seuraten Uudenmaan ratsuväkirykmentin ja Hämeen ratsuväkirykmentin johto yrittää pitää etäisyyttä kaupunkilaisiin. Muutenkin luokkarajat ovat jyrkät, mutta nuoremmat upseerit pyrkivät seurustelusuhteissaan kapinoimaan niitä vastaan.

Varakkaan perheen tyttären Liisa Parmalan romanssi Arnold Lundenin kanssa päättyy häihin. Sen sijaan Veikko Vehmas ei saa upseerikunnalta lupaa naida käsityöliikkeessä työskentelevää ompelija Ilona Hirvisaarta, joka odottaa hänen lastaan. Päästäkseen veloistaan Vehmas ottaa vaimokseen Ilonan työnantajan, paljon itseään vanhemman Marketta Bergin.

Vehmaan vastakotana on Reinhold von Schildt, jolla ei ole velkoja ja joka luonteeltaan itsenäisenä ei välitä upseerikunnan perinnäissäännöistä ja suvun sotilasperinteistä. Hän eroaa armeijasta voidakseen naida Marjushkan, joka on kahdessakin mielessä epäsopiva: ammatiltaan tarjoilija ja vielä venäläissyntyinen. Mitään ei paina sekään, että Marjushkan isä on ollut tsaarin aikana upseeri.

Teoksen huumorista vastaa Vehmaksen hevosenhoitaja Tukeva, antrealainen maanviljelijä, joka menee naimisiin Iitan kanssa.

Laila Hietamies Unohduksen lumet ¥ Koskettava kuvaus lehmusten kaupungin elŠmŠstŠ talvisodan uhan alla Ð menestyssarjan toinen romaani vuodelta 1973 479 sivua |110 x 178 mm |T 84.2 |ISBN 951-1-21257-5 8 Û |C |Syyskuu

Kesä 1939 oli huoletonta aikaa

Unohduksen lumet alkaa kesästä 1939. Lundenien avioliitto kukoistaa ja heillä on kaksi lasta. Sen sijaan Vehmaksilla riidellään jatkuvasti, sillä Marketta on mustasukkainen varsinkin, kun ikäero tuntuu entistä enemmän ja Veikko kaipaa poikaansa, jota ei ole tavannut kuin kerran.

Ilona on muuttanut Viipuriin, jossa hänellä on oma liike. Kymmenvuotiaan poikansa Mikaelin hän on kasvattanut mallikelpoisesti.

Antreassa maata viljelevän Tukevan avioliitto Iitan kanssa on onnellinen, mutta heitä koetellaan vanhimman pojan sairaudella.

Uusina henkilöinä on reipas nuoripari, Vehmasten kotiapulainen Sirkka ja hänen poikaystävänsä Risto.  Sirkka kuuluu lottiin ja Risto suojeluskuntaan. Jälkimmäinen esitetään täysin luonnollisena, vaikka myöhemmin sarjassa käy ilmi, että Risto on sosialidemokraatti ja vasta talvisodan aikana SDP salli jäsentensä liittymisen suojeluskuntaan ja päinvastoin.

Sirkka kerää rahaa maanpuolustukseen, mutta pääosin elämä kaupungissa on iloisen huoletonta. Risto osallistuu uintimaaotteluun, kaupungissa filmataan elokuvaa Punahousut ja Mannerheim lausuu rykmentissä vieraillessaan upseerien vaimoille samat kohteliaisuudet kuin aina ennenkin.

YH:n aika syksyllä 1939

YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikana kuvataan monipuolisesti sotaan valmistautumista: ratsuväkirykmentti on Kuuterselässä, mikä tarkoittaa että he ovat suojajoukkoja joiden tehtävä oli viivyttää vihollisen etenemistä Mannerheim-linjalle, kaupungissa rakennetaan väestönsuojia ja suojahautoja, vesitorniin on pystytetty ilmavalvonta-asema, pimennystä valvotaan, ilmahälytystä harjoitellaan, säännöstely alkaa, Sirkka työskentelee kokopäiväisenä lottana, naisjärjestöt keräävät vaatteita. Parmala on pyytänyt myös Marketta Vehmaksen työhön viestikeskukseen.

Vielä tuolloin kuvataan humoristisesti, miten rykmentin komentaja kieltää upseerien rouvien vierailut rykmentin Kuuterselässä – ja kun hänen oma vaimonsa ilmestyy juuri silloin paikalle, hän ärjäisee ”ulos”, tietämättä tämän olevan tuomassa sotilaille kerättyjä varusteita.

Tukeva tovereineen on majoittunut venäläisen emigrantin Olgan taloon ja tämän balettiesitys ihastuttaa heitä. Hietamies kirjoitti myöhemmin Olgasta näytelmän Olga (1977).

Juuri sodan alla Tukevan ja Iitan poika kuolee, ja Vehmas tapaa uudelleen Ilonan.

Liisa Lunden vastaa poikansa Pentin kysymykseen, mitä he tekevät, jos sota syttyy: ”Me olemme täällä kaupungissa. Tottelemme niitä käskyjä, joita meille annetaan. Jos tulee pommituksia, meillä on vastapäätä tuossa Lounaksen talossa väestönsuoja, johon heti juoksemme.” Ja: ”Aivan samalla tavalla isänkin on pakko noudattaa määräyksiä. Toteltava ja pantava toisetkin tottelemaan. Niin sinun kuin minunkin, meidän kaikkien! On uskottava, että ne, jotka antavat määräykset, tietävät, mitä tekevät. Niinkuin ukkikin.”

Pentti kertoo äidilleen, miltä lapsista tuntuu, kun isät ovat poissa: ”Aina välitunnuilla pojat puhuvat siitä. Kerran yksi tyttö itkikin. Minä en itke, olen päättänyt, vaikka onkin ikävä. Mutta kaikki pelottaa niin. Ihmiset ovat niin vakavia. Kaikkialla on pimeää ja ikävää.”

Kuten näkyy, uran alkuvaiheessa Hietamiehen dialogi on vähän puisevaa. Tukevan ja Iitan murteelliset repliikit ovat luonnollisempia.

Monia näkökulmia

Talvisotaa kuvataan monesta eri näkökulmista. Rintamalla taistelevat Vehmas, Lunden ja Tukeva. Myöhemmin he ovat Laatokan Karjalassa tuhoamassa Lemetin mottia. Lähellä työskentelee Ilona puhelinvälittäjänä naamioidussa mökissä.

Lappeenrannassa Risto toimii ilmavalvojana, Sirkka on muonittajana ja sairaalassa ja Liisan isä Parmala kuuluu kaupungin väestönsuojelun johtoon.

Vihollisen pommittajat lentävät pitkään kaupungin ohi. Silti jo ensi pommituksen jälkeen syntyy ryntäys evakkoon. Joukossa on niitäkin, joita tarvittaisiin eri tehtäviin. Sen sijaan Marketta Vehmas ryhdistäytyy ja alkaa työskennellä viestikeskuksessa. Hän reipastuu ja laihtuu, kun hänellä ei ole aikaa märehtiä onnetonta avioliittoaan.

Entisten yhteiskunnallisten raja-aitojen kaatuminen näkyy siinä, että Vehmasten talon salissa istuvat Marketan kanssa kotiapulainen Sirkka, Risto ja evakkolotta Maila Kokki.

Rakkautta ja kuolemaa

Miesten päästyä lomalle Lundenit kokevat rakastelun huuman ja henkisen läheisyyden, Vehmas sen sijaan makaa vaimonsa raa’asti ja tapaaminen tuo esiin vanhat ristiriidat, mutta lupaa kirjeessä parantaa tapansa aviomiehensä. Ollessaan lepovuorossa Vehmas kuitenkin tapaa Ilonan ja he saavat viettää yhteisen hetken.

Helmikuun puolivälissä kaupunkiin kohdistuu tuhoisa pommitus, jossa kuolee Marketta Vehmas. Marketta on juuri ehtinyt hehkua onnea miehensä kirjeen takia. Vähän aiemmin on kaatunut Arnold Lunden. Hän on kehottanut mottilaisia antautumaan, mutta yksi kätensä nostaneista vihollisista on temmannut esille käsikranaatin ja surmannut hänet.

Tässä on hiukan saippuaoopperan makua. Sota on toiminut kohtalona, joka on kääntänyt pääparien elämän päinvastaiseksi: Liisa Lundenista tulee leski, mutta Ilona saa viimein Vehmaksen aviomiehekseen ja Mikaelin isäksi.

Epäpoliittista isänmaallisuutta

Onko talvisodasta tullut 70-luvulla viihdettä? Ei aivan. Rakkausjuoni on vain pieni osa romaania, vaikka se toki jää parhaiten mieleen. Sotakuvaus on monipuolista, Hietamies on huolellisesti tutkinut asiat.

Yksi romaanin silmiinpistävä piirre on sen epäpoliittisuus. Henkilöt toki seuraavat tapahtumia maailmalla ja Suomessa, mutta he eivät ota mitenkään kantaa sen enempää sisä- kuin ulkopolitiikkaan. Yhteiskunnalliset erot näkyvät muussa, mutta eivät mielipiteissä. Kaikki ovat samoja suomalaisia.

Sota esitetään ikään kuin luonnonvoimana, jolle ei voi mitään, se vain lankea ihmisten päälle. Päähenkilöt tekevät velvollisuutensa vaikeissa oloissa, mutta mitään sankaruuden korostusta, uhriajattelua tai kansalliskiihkoa saati ryssänvihaa heillä ei ole. Isänmaasta ei puhuta mitään, mutta sen hyväksi toimitaan itsestään selvästi, eleettömästi mutta tehokkaasti.

Sota on onnettomuus

Lopussa sävyt tummenevat ja sota näytetään onnettomuutena. Helmikuun puolivälissä kaksi pommisuojaa saa täysosuman, ja Parmala näkee ihmisten huutavan tuskissaan. Kuolleiden joukossa on Marketan lisäksi Riston vanha isä ja sotilas, johon evakkolotta Maila Kokki on juuri tutustunut. Sota-ajalle luonteenomaiseen tapaan elokuvissa on käyty, kahvit juotu ja kirjeenvaihdosta sovittu, kun romanssi katkeaa alkuunsa.

Ihmiset ovat loppuun asti väsyneitä, mutta jaksavat silti.

Tukevan kotiinpaluu on yksinkertaisen vaikuttava – tai tietenkään hän karjalaisena ei palaa kotiin, mutta perheensä luo kuitenkin: ”Häntä kohtasi kodikas näky. Keittiön lattialla oli suuri pyykkipalju, jossa polskutteli kaksi iloista lasta. – – Iita kääntyi katsomaan kamarin ovelta Tukeva laski kantamuksensa keittiön oven pieleen ja katsoi vaimoaan. /  – Tuu tän, hän sanoi ykskantaan ja vaimo tuli, nojasi päätään miehen olkapäähän, hartiat kyyryssä. / – Sit ko lapset on pesty…mie paan siut tohon paljuu…oot nii hirviä likane.”

Kirja päättyy yhteishautajaisiin, jossa siunataan viisisataa vainajaa. Pastori puhui isänmaalle annettavasta uhrista joka on suurin, jonka ihminen pystyi antamaan. Olisi vain kestettävä.” Pastorin sanojen vaikutuksesta ei kerrota muuta kuin että ”Vehmas ajatteli kaatuneiden määrää, ensimmäiset olivat tuntuneet pahimmilta, sitten siihen ikään kuin turtui ja tottui. Sitten kaatuivat Wrede ja Lunden eikä tottuminen auttanut enää mitään.

Sota ei lopu rauhaan

Sota ei lopu rauhan tuloon. Välirauhaa kuvaavassa kolmannessa osassa Kukkivat kummut (1974) nähdään, että sota on jättänyt jälkensä, ei vain raunioihin vaan myös ihmisten mieliin. Ilona sanoo: ”Sota muutti meidät kaikki, uskomme siihen tai emme. Sota teki meistä onnettomia, juurettomia, pelokkaita, sota järkytti meidän maailmaamme niin, että vasta nyt, puoli vuotta myöhemmin, me tajuamme sen.”

Kyseessä ei ole vain Ilonan mielipide, vaan asia käy ilmi monin tavoin tapahtumissa. Symbolista on, että Sirkan ja Riston talvisodan aikana siitetty lapsi syntyy kuolleena.

Liisa Lunden suree kaatunutta miestään. Hän käy tämän haudalla niin usein, että muut henkilöt pitävät sitä jo liioitteluna. Vuoden kuluttua hän päättää jatkaa elämäänsä, ja suostuu uuteen mieheen, joka ei polion takia vammautuneena joudu uuteen sotaan.

Ilonan ja Veikon happy end on vain näennäinen: Vehmas ei pysty olemaan uskollinen Ilonallekaan, vaan hänellä on suhde Marjushka von Schildtin kanssa, joka on palannut kaupunkiin miehensä kaaduttua. Vehmaksen luonteen sota on tehnyt entistä rikkinäisemmäksi, ja Ilona huomaa, ettei onni ole toisen ihmisen varassa.

Entiset yhteiskunnalliset ennakkoluulot ovat kaatuneet sikäli, että upseerikerhon ovet aukenevat Ilonalle ja Vehmaksen eversti hyväksyy hänet.

Tukevan perhe on saanut tutun kauppaa maatilan, joten heillä on asiat paremmin kuin useimmilla evakoilla. Silti ilo ei enää asu tuvassa. Tukeva menettää rakkaan hevosensa. Iitan raskaus on vaikea ja synnytys ennenaikainen, mutta hän ja lapsi selviävät.

Usein vanhusten kokemukset evakkoina on unohdettu. Harvinaista on myös venäläisen Olgan nostaminen esiin evakkojen edustajaksi. Olga on välillä aivan sekaisin. Hän selviää kuitenkin ja haluaa kertoa menneisyydestään – käy ilmi, että tsaarin Pietarissa hän oli kurtisaani. Olga joutuu kokemaan ryssänvihaa, mutta hänen puolustajikseen asettuvat vaistomaisesti Ilonan poika Mikael ja Liisan poika Pentti. Romaanin arvot ovat yleisinhimillisiä ja humaaneja, eivät kansallisuuteen sidottuja.

Lasten kokemukset alkavat saada enemmän tilaa ja aitoa sävyä. Vehmaalle isän rooli on uusi, ja hän kohtelee kymmenvuotiasta Mikaelia liian ankarasti. Mikael huomaa, että nyt kun hänellä on isä ja Pentillä ei, hän ei voi puhua isästä ystävälleen. Tragedia on lähellä, kun Mikael ja Pentti löytävät ruutia ja kokeilevat räjäytystä. Molemmat pojat joutuvat sairaalaan, ja Pentiltä menee silmä.

Tukevan ja Iitan tytär Hilkka pääsee oppikouluun. Hän jää ensin luokallaan yksin ja joutuu kiusatuksi arkuutensa ja maalaisten vaatteidensa takia, mutta löytää sitten ystävän. Aikuisetkin huomaavat, että Hilkalle täytyy hankkia kunnon vaatteet ja jalkineet.

Epäpoliittista toisinajattelua

Maailmantapahtumia seurataan ja myös kommentoidaan. Toisinajattelijana ei kuitenkaan esiinny kukaan vasemmistolainen vaan Liisan isä, seitsemänkymppinen johtaja Parmala.

Parmala sanoo, että talvisota on tehnyt hänestä pasifistin. ”Kun kuulin Lähteenmäen ja Marketan kuolleen, tuntui kuin elämällä ei olisi enää mitään merkitystä. Ei enää sotaa, ei tähän maahan.” Parmala ei halua osallistua seuraavaan sotaan enää missään tehtävässä.

Parmala sanoo tuttavilleen: ”Turhaan ne tappelivat, mitä ne saivat aikaan. On menetetty Viipuri, Sortavala, Käkisalmi, kaikki on menetetty ja jumalattoman paljon ihmishenkiä sen lisäksi. Mikä tämä isänmaa oikein on? Mitä helvetin sotaintoisia ihmisiä tässä maassa elää? Tavalliset ihmiset ne kärsivät eniten.” Kun tuttava yrittää vedota isänmaahan, Parmala vastaa: ”Isänmaa. Jos se täytyy pitää yllä satojentuhansien miesten hengellä, kuka täällä kyntää ja kylvää, kun miehet loppuvat.” Tuttava ei anna periksi vaan vetoaa rajoihin ja siihen, että maa ”on kuulunut isällesi ja isoisällesi”, mutta Parmala muistaa ja tulkitsee historian toisin: ”Vai kuulunut? Kahden puolen rajaa tätä maata on aina jaettu, milloin itä, milloin länsi. Minun isäni aikana tämä maa kuului Venäjälle. Nyt se kuuluu meille, mutta vaikeaa on sen pitäminen.”

Kun joku sanoo haluavansa Viipurin takaisin, Parmala vastaa: ”Ota se, jos se on otettavissa, – – minä antaisin vaikka tämän kaupungin, jos tietäisin, että sen jälkeen saan elää rauhassa.”

Tuttavat pitävät Parmalan puheita outoina eivätkä vakuuta. Parmalan toisinajattelu ja pasifismi ei myöskään johda tekoihin vaan masennukseen ja syrjäänvetäytymiseen.

Tukevan Hilkka-tytär edustaa lapsen luonnollista hyvyyttä. Hän ei tee eroa omien eikä vihollisten välillä vaan uskoo, että venäläiset lentäjät kärsivät joutuessaan pudottamaan pommeja.

Myös Veikko Vehmas vihaa sotaa, vaikka on ammattisotilas. Mutta mihinkään tekoihin tämäkään ei johda. Kun uusi kutsu tulee, Vehmas tottelee sitä. Kirjassa kukaan mukaan ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta, vaan mukaan lähdetään velvollisuudentunnosta.

Samaan aikaan alkavat Ilonan poltot. Elämä jatkuu sodankin keskellä.

Lisätietoja Laila Hietamiehestä

Laila Hietamies (syntyisin Hirvisaari, nykyisin jälleen Hirvisaari) syntyi Viipurissa 1938. Kotitalo sijaitsi Lappeella, joka kuuluu nykyisin Lappeenrantaan. Hän oli vain kolmivuotias isänsä kaatuessa jatkosodassa 1941. Äiti meni uusiin naimisiin 1944.

Vaikka Lappee jäi uuden rajan tälle puolen, Laila Hietamies koki kaksi evakkomatkaa.  Jälkimmäisestä, asumisesta Mynämäellä 1944, hänellä on muistoja.

Laajassa tuotannossaan Laila Hietamies on kuvannut Karjalaa ja sotaa naisten ja lasten kannalta.

Vuosikymmenien tauon jälkeen Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla teoksella Syksyksi kotiin (2001), Koivu ja tähti (2002), Siellä jossakin (2003) ja Kallis kotimaa (2004), joissa sodan kuvaus on syvällisempää.

Salme Saure on kirjoittanut teoksen Laila Hietamies läheltä (Otava 1998).

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 3

Väinö Linnaa pidetään Tuntemattoman sotilaan ansiosta jatkosodan sotilaiden kuvaajana, mutta trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa (1962) hän kuvasi talvi- ja jatkosotaa pääasiassa kotirintaman näkökulmasta.

Juuri läheisten suru tekee Koskelan poikien kaatumisen niin koskettavaksi, vaikka lukija tietää jo etukäteen näiden kohtalon Tuntemattoman sotilaan perusteella.

Akseli Koskela ja pojat

Isä Akseli Koskela on liittynyt työväenyhdistykseen ja lähtenyt 1918 kapinaan saadakseen torppansa vapaaksi. Hän palaa lyötynä miehenä, mutta saa torppaansa lunastettua, rakentaa siitä vankan talon ja sopeutuu muutenkin yhteiskuntaan. Juhannuksena 1939 kaikki näyttää vihdoinkin olevan hyvin, ja Koskelan lipputangossa liehuu Suomen lippu.

Akseli ylpeilee kolmesta aikuisesta, työteliäästä ja kunnollisesta pojistaan ja suunnittelee jakavansa Koskelan ja apeltaan perimänsä Kivivuoren näiden kesken. Tämä on Eila Pennasen mukaan  hybristä, josta hän joutuu maksamaan.

Juuri hankitusta radiosta tulee suuren maailman hälyttäviä uutisia, joita varsinkin äiti Elina pelkää. Koskelan kylästä syrjässä oleva talo vertautuu Jyrki Nummen mukaan Suomeen, joka haluaa pysyä sivusta suuren maailman konflikteista.

Kolmanneksi vanhimpaan poikaa Voittoon, joka on syntynyt kapinatalvena 1918, on tarttunut ajan nationalistisia aatteita, jopa Venäjän-vastaisuutta. Voitolla on isän jyrkkä luonne mutta eri aatteet. Vanhimmassa pojassa Vilhossa on äidin ja mummo Alman tasaisuutta: ei pidä uhitella suurelle naapurille. Keskimmäinen poika Eero jää varjoon kuten aikoinaan Akselin ja Akustin veli Aleksi.

Akseli korostaa omasta kokemuksestaan, että venäläiset ovat ihmisiä kuten muutkin.

Kummallista kyllä, kenelläkään Koskelan pojista ei ole tyttöystävää. Kyseessä lienee Linnan tietoinen valinta: kun mukaan ei tule uusia henkilöitä, voidaan keskittyä täysin Akseliin ja Elinaan huoleen ja suruun.

Suhtautuminen Neuvostoliiton vaatimuksiin

Lokakuussa 1939 Voitto on suorittamassa asevelvollisuuttaan, Vilholle ja keskimmäiselle pojalle Eerolle poliisi tuo keskellä yöllä kutsun YH:hon. Samalla tavoin kuin Tolstoi Sodassa ja rauhassa Linna kuvaa, miten Koskelassa maailman johtajien ”suuret suunnitelmat aiheuttavat vähäisiä ja tavanomaisia tekoja: Leipää ja lihaa täytyi koota reppuihin. Vahvat sukat ja jalkineet oli otettava mukaan.”

Elinan veli, sosialidemokraattinen kansanedustaja Janne Kivivuori puhuu Pentinkulman työväenyhdistyksen kokouksessa tilanteessa, jossa rauhaa ja fasismin vastaisuutta korostanut Neuvostoliitto on tehnyt hyökkäämättömyyssopimuksen aatteellisen verivihollisensa Natsi-Saksan kanssa.

Useimmiten pragmaatikkona esitetty Janne vetoaa nyt periaatteisiin: ”Me emme luovu kansanvallasta, emme kansojen itsemääräämisoikeudesta emmekä sosialismin periaatteista.”

Samoja periaatteita ovat Jannen mukaan edustaneet vuonna 1918 kaatuneet ja teloitetut punaiset. Itse hän ei kapinaan osallistunut, mutta vastusti valkoista terroria ja nousi myöhemmin Lapuanliikettä vastaan.

Puheessaan Janne muistuttaa, että Suomen työväenluokkaa on sanottu epäisänmaalliseksi. Hän myöntää ettei sillä olekaan samanlaista isänmaallisuutta kuin Suur-Suomi-intoilijoilla.

Mutta työväestöllä on toisenlaista isänmaallisuutta, joka perustuu yleiseen periaatteeseen ihmisten ja kansojen vapaudesta: ”Tämän maan vapaus on meille pyhä siksi, että jokaisen maan vapaus on meille pyhä. Me emme piirtele rajoja Vienanlahdesta Laatokkaan, mutta emme myöskään Käkisalmesta Uuraaseen.”

Janne ei suoraan torju myöntymistä Neuvostoliiton vaatimuksiin, vaan puheen lopussa varaudutaan kahteen erilaiseen ratkaisuun: ”meidän on joka hetki toivottava ratkaisua, joka takaisi rauhan rajoillamme, mutta meidän on myös joka hetki oltava valmiit pahimpaan.” 

Akselille Janne puhuu selvemmin. Jos Neuvostoliiton vaatimuksiin ei myönnytä, todennäköisin seuraus on sota, joka voimasuhteiden takia johtaa varmasti tuhoon. Johtajat eivät voi mennä piiloon kansan mielipiteen taakse: ”Kansa on kyllä valmis taistelemaan, mutta kyllä se saataisiin myöntymään, jos toden teolla haluttaisiin.”

Väitteeseen, että myöntyminen johtaa uusiin vaatimuksiin, Janne vastaa: ”miksi ei sillä tiellä sitten tulisi ihmettä vastaan, jos se kerran voi tulla vastaan sotatielläkin?”

Jannen ajattelu on samanlaista kuin presidentti Kekkosen 70-luvulla.

Siinä missä Janne edustaa teoksessa järkeä, Akseli reagoi tapahtumiin tunteella ja ottaa asiat henkilökohtaisesti: ”Eikö silläkän perkeleellä sitä maata ole tarpeeksi… – –  Minä juur sain elämäni järjestykseen…” Puna-armeijan hyökkäyksestä Akseli suuttuu niin, että olisi kertojan mukaan valmis lähtemään rintamalle, jos hänelle olisi tarjottu reppua ja kivääriä.

Sen sijaan kommunisti Siukola, vaikka on antanut pojalleen evästä armeijaan, odottaa puna-armeijaa. Sitä hän ei voi sanoa ääneen, kun yleinen ilmapiiri on toisenlainen.

Talvisodan henki – ironiaa mutta ei sittenkään aivan

Pitäjän miehet sijoitetaan aluejärjestelmän mukaisesti samaan yksikköön. Opettaja Rautajärvi toimii upseerina. Ensiksi kaatuu Leppäsen Aunen poika Valtu. Ketään tovereista ei naurata, vaikka tämän tavaroista löytyy valokuvasarja jossa on ”kuus hyvää asentoo”.

Kertoja lopettaa kohtauksen tiivistykseen: ”Näin oli alkanut sadan ja viiden kunnianpäivän raskas, katkera arki.” Sodan arki on toisenlaista kuin juhlapuheissa. Talvisodan rintamalla on niin kovat paikat, että Linnalle tyypillinen huumori ja ironia puuttuu.

Kotirintaman kuvauksessa ironiaa edelleen on. Talvisodan henkeä perinteisessä muodossa kokee nimenomaan pitäjän herrasväki, joka kokee jo YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikana ”voimakkaasti yhteisyyden ja veljeyden tuntoa, kun kohtalon musta siipi laskeutui kansakunnan ylle ja riisui sielun pienestä ja arkisesta. Pukeuduttiin ratsastuspukuun ja -saappaisiin ja mentiin sahaamaan puita jonkun eläkevaarin kanssa”.

Valtun kaaduttua tämän äiti Aune  ei osaa käyttäytyä kuin ”sankariäidin” pitäisi vaan ulvoo kuin eläin, jolta on viety pentu. Hän osaa myös käyttää hyväkseen suruaan, jonka ansiosta häntä kohdellaan ensimmäisen kerran tasa-arvoisesti.

Kun pitäjän ensimmäiset suurelliset sankarihautajaiset saa hulttiopoika Valtu, puheiden ja laulujen paatoksessa on ironiaa, samoin kuin siinä että kirkkoherra siunaa tietämättään pojanpoikansa. isoisä Preeti lausuu: ”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa…”

Tampereen työväenteatterin Pohjantähti-näytelmän esityksessä minua ensin nauratti, mutta sitten alkoikin itkettää. Olihan Aunen ja Preetin menetys aivan yhtä suuri kuin muidenkin.

Kuten Ilona Kemppainen toteaa, ironia johtuu jälkikäteisperspektiivistä. Jos aikalaiset olisivat ruvenneet arvioimaan, kuka on ”sankarivainajan” arvonimen arvoinen, ei mittaa olisi täyttänyt monikaan.

Lisäksi aikalaiset pelkäsivät rintamalla taistelleiden isien, aviomiesten, sulhasten, poikien ja veljien puolesta. Ei sellaisissa oloissa ole varaa ironiaan.

Jyrki Nummi toteaa, että kun romaani Salpakari puhuu Aunelle ja Preetiille: ”Tämä vainaja ei ole vain teidän. Se on meidän kaikkien yhteinen”, lukijalle muistutetaan, että tavallaan Valtu on ”Pentinkulman yhteinen lapsi”, ”kaikkien Aunella käyneiden nuorten miesten aikaansaannos”. Biologian kautta Valtu yhdistää Pentinkulman ylhäiset ja alhaiset, kunnialliset ja kunniattomat ihmiset.

Syyttä rovasti Salpakari ei puhu ”veljeyden ja kohtalonyhteyden tunteesta”. Ensimmäisen kerran tämä tekopyhä pappi puhuu aidosti. Vaikka on valitettavaa, että vasta suuri yhteinen hätä tuo veljeyden tunteen esiin, se on inhimillistä.

Valtun hautajaiset ennakoivat ja antavat vastakohdan Koskelan suurelle ja ylevälle surulle. Sekä Eero että Voitto kaatuvat mutta tieto tulee vain Voitosta. Yllättäen Akseli ja Elina saavat asemalla kuulla, että arkkuja onkin kaksi.

Tässä tilanteessa kaikki opetellut yleiset fraasit poissa, jäljellä on vain aito tunne. Tämä koskee myös rovasti. Juuri hän osaa lohduttaa Elinaa, jota vaivaa näky poikien verisistä ruumiista: ”Muistakaa hänet sellaisena kuin hän oli pienenä ja te olitte nukuttanut hänet…”

Sen sijaan Akselissa rovastin lähentyminen ei ”herättänyt aivan ehjästi vastaavaa tunnetta, vaan aiheutti kiusaantumista ja hämmennystä. Herrain kädenojennus tuntui aina tulevan ylhäältäpäin.”  

Tie yhteiskunnallinen sovintoon on mutkainen

Välirauhan aikana teloitettujen punaisten haudat kunnostetaan, ja mukana puuhassa on vuoden 1918 valkoisia teloittajia ja lapuanliikkeen muiluttajia. Rovasti siunaa haudat, joissa lepäävät myös Akselin nuoremmat veljet.  Patsaan paljastuspuheen pitää muilutuksen kohteeksi joutunut Janne Kivivuori.

Talvisodassa kunnostautunut Vilho määrätään RUK:hon. Opettaja Rautajärvi tekee sinunkaupat ja rovasti kutsuu kahville pappilaan: ”’Kansa’ ei saanut nousta luokkana, mutta oman ryhtinsä ja kuntonsa avulla ponnistelleet yksilöt kyllä.”

Rovasti on valmis unohtamaan menneet: ”Kaksi poikaa sankarihaudassa ja kolmas rajalla vartiossa…Kyllä meidän on katsottava että isän työt on hyvitetty.” Rovasti ei vieläkään myönnä omaa osuuttaan: ottamalla pappilalle osan Jussin raivaamasta pellosta hän loukkasi Akselin oikeudentuntoa ja siten osaltaan aiheutti tämän ryhtymisen kapinaan.

Vilho voisi nyt ylittää luokkarajan ja kosiskella kantatalo Kylä-Pentin tytärtä. Tyttö tuntuu kuitenkin yhdentekevältä sen jälkeen, kun ”Lemetin ja Koirinojan metsissä oli revitty rikki hänen kyläläissielunsa. Hänen silmillään ei yksinkertaisesti enää voinut katsella ylöspäin. Mitä merkitystä oli näiden ihmisten arvoilla? Hän oli rintamalla nähnyt herrojen ja työmiesten kuolevan samalla tavalla, silmissään samanlainen kauhu ja hätä.”

Kesällä 1941 miehet kutsutaan uuteen sotaan: ”Ei ollut sitä hiljaista ja juhlallista kuolemaan menevien vakavuutta kuin talvisotaan lähdettäessä, vain hienoista väsymystä ja epävarmuutta. Vain herrasväki oli löytänyt vanhan ryhtinsä” vapauduttuaan talvisodan luomasta pakosta ”mielistellä tavallisten ihmisten kanssa. Nyt oli tilanne toinen. Heidän asenteidensa tukena oli mahtavan Saksan voimavarat.” 

Jatkosodan alkumenestys innostuttaa lapualaispiirit haaveilemaan eduskunnan lakkauttamisesta. ”Aseveljeys” tarkoittaa heille, ettei puolueita ja demokratiaa tarvita. Janne uhmaa ajan henkeä korostamalla aseveli-illassa, ”että uusi Eurooppa saattaa kyllä syntyä, mutta Suomi pysyy vanhana kansanvaltaisena Suomena.”

Tuskin sattumalta ilmaisu muistuttaa presidentti Kekkosen puhetta 4.9.1960 Hrushtshovin läsnä ollessa: ”vaikka koko muu Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomi jää perinteellisen pohjoismaisen kansanvallan pohjalle, jos Suomen kansan enemmistö näin tahtoo, niin kuin uskon.”

Kommunisti Siukolan poika on jatkosodan aikana ammuttu karkurina. Sodan jälkeen Siukola yrittää kiusata opettaja Rautajärveä mustuttamalla tämän puheista Uraliin menosta ja muilutuksen aikaisesta pahoinpitelystä: ”Vieläkös sitä nytkin heilutetaan katajakeppiä Kuullos pyhä valan tahdissa?” Linna on jatkuvasti ironisoinut Rautajärveä, mutta nyt hän antaa tämän vastata arvokkaasti: ”Kuullos pyhä vala on pidetty. Ja pidetään vastakin.” Vaikka Siukola antaa kaiken mieleensä patoutuneen tulla, Rautajärvi saa viimeisen sanan: ”Se joka on viisi vuotta katsonut kuolemaa, ei pelkää yhtä Siukolaa.”

Sitten Linnan ironia taas palaa, kun entinen fasisti puhuu nyt ”kansanvallasta ja pohjoismaisesta oikeusjärjestyksestä  sekä armeija, joka ’tosin tappioita kärsineenä mutta yhä lyömättömänä seisoi asemassaan rauhan tullessa’.” 

Mahtoivatko juuri rautajärvet synnyttää myytin ”torjuntavoitosta”? Termi itse syntyi vasta 50-luvun lopulla.

Demokratian vahvin puolustaja on jälleen Janne, joka estää Siukolaa valtaamasta työväenyhdistystä. Janne siis taistelee aina diktatuurin kannattajia vastaan väristä riippumatta: 30-luvulla Lapuanliikettä, 40-luvulla kommunisteja vastaan.

Tappion ja romahduksen jälkeen isännät olivat olleet hämmentyneitä ja epävarmoja” ja rohkaistuvat vasta Jannen esimerkistä. Nyt Jannesta tulee valtuuston puheenjohtaja ja hänelle järjestetään kunnallisneuvoksen arvonimi.

Kun Vilho on kaatunut jatkosodassa,  Koskelan isännäksi jää nuorin poika Juhani, joka syntyi suunnittelematta. Näin käy trilogiassa käy jälleen toteen se, ettei ihminen pysty hallitsemaan elämään.

Juhani menee naimisiin Kylä-Pentin nuoremman tyttären kanssa. Tasa-arvo on viimein saapunut Pentinkulmalle. Vanhoista taloista Kylä-Pentti on aina suhtautunut myönteisemmin Koskelaan.

Naiset kestävät, miehet murtuvat

Elina esitetään lapsellisena: talvisodan aikana hän uskoo enkeliin, joka rintamalla kerrotaan nähdyn. Oman kokemuksensa perusteella Akseli tajuaa sodan voimasuhteet: kuinka kauan sotilaat jaksavat, jollei tule apua?

Jatkosodan lopussa kuitenkin nähdään, että Elina kestää Vilhon kaatumisen mutta Akseli murtuu, koska on rakentanut elämänsä vain maallisten tavoitteiden pohjalle. ”Mitä varten kaikki jos ei mitään jää jäljelle? Mitä varten koko Koskela…isän ensimmäisestä lapionpistosta alkaen? Kannattiko koko rehkiminen? Vähemmälläkin tulisi toimeen…Ja sitten vain tyhjää…”

Kun Akseli saa vihdoin isänsä pappilalle menettämän pellon takaisin, se on maksanut kaksi teloitettua veljeä ja kolme kaatunutta poikaa. Hinta on niin raskas, että kun hän loikkaa aidan yli, hän tuupertuu sydämen pettäessä.

Elina pystyy hyväksymään elämän ja maailman sellaisena kuin se on. Lisäksi hänellä on uskonnon lohdutus: ”On olemassa semmoistakin joka ei häviä.”

Tätä naisten kestävyyttä edustaa myös huumorintajuinen, lämmin Alma, jolta on 1918 tapettu kaksi poikaa: ”Sillä Summa, Maginot-linja, kaupungit ja valtakunnat voivat sortua, mutta Alma ei.” Alma muistelee menneisyydestä hyviä aikoja ja on myös kiinnostunut tulevaisuudesta kuten Kaarinan naimisiinmenosta: ”Hukka tän maailman muutoin peris noitten merkkimiesten touhujen takia. Täytyy meitin pienten ihmisten koittaa vaan pitää pystyssä sitä. Ja näillä omilla hyvillä konsteillamme…” 

Romaanin viimeisessä, 50-luvulla tapahtuvassa luvussa Elina kuuntelee radiosta laulua ja piirongin päällä on poikien kuvat, kunniamerkit ja sururistit. Olli Sinivaara toteaa, että äiti ei muistele poikiaan sotasankareina vaan hänen muistonsa ovat yksityisiä muistoja poikien lapsuudesta.

Kirjallisuutta

Pennanen, Eila: Lukijan kokemuksia Pohjantähdestä. – Kokoomateoksessa Väinö Linna – toisen tasavallan kirjailija. Toim. Yrjö Varpio. 2. p. WSOY 1980.

Kemppainen, Ilona: Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. SKS 2006.

Nummi, Jyrki: Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. WSOY 1993.

Olli Sinivaara: Pohjantähti ja tragedia. – Teoksessa Kirjoituksia Väinö Linnasta. Toim. Antti Arnkil ja Olli Sinivaara (toim.). Teos 2006.

Lasse Raustela: Taivaansavut

Lasse Raustelan nuortenkirjasarja kuvaa turkulaisten veljesten vaiheita sota-aikana. Ensimmäinen osa Taivansavut ilmestyi 1979 ja osoittaa omalta osaltaan, että ”suomettumisen” vaikutuksia on suuresti liioiteltu: kyllä sodista sai puhua ja kirjoittaa.

raustela-taivaansavut

Päähenkilö on Talvelan perheen esikoinen Esko, joka vuoden alussa 1939 täyttää 16 vuotta. Hän on odottanut kiihkeästi syntymäpäivää, sillä upseeri-isä ei ole ennen sitä antanut lupaa liittyä suojeluskuntapoikiin. Saman ratkaisun tekee paras ystävä Hannes työläisisänsä vastustuksesta huolimatta.

Jengisodasta sotaan

Pojat saavat melko vapaasti toteuttaa seikkailun tarvettaan, johon kuuluvat myös tappelut. Eskolla on koulussa ylemmällä luokalla oleva, työläiskaupunginosa Raunistulasta kotoisin oleva kiusanhenki Immonen.

Voisi väittää, että jengisodassa valmistaudutaan – Ferenc Molnárin klassikon Koulupoikia tapaan – oikeaan sotaan. Reagointitapa on ainakin sama: sitä mikä on meidän, eivät vieraat saa ottaa.

Yhtä hyvin voi kuitenkin sanoa, että jengisodissa pojat kertaavat ihmiskunnan historian heimovaihetta. Rakastuttuaan aiempiin verivihollisiin kuuluvaan Museomäen Marjaan Esko ehdottaa oman puolensa nuoremmille pojille sovintoa. Vartuttuaan pojasta nuorukaiseksi hän ottaa samaistumiskohteekseen Turun ja koko Suomen.

Talvisodan aikana entiset luokkarajat kaatuvat. Eskoa kiusannut Immonen ilmoittautuu vapaaehtoisena rintamalle sen jälkeen kun hänen työläisisänsä on kaatunut.

Saman prosessin jatkumisesta näkyy merkkejä jo sodan aikana: Eskon ihastus, ilmavalvonnassa työskentelevä Marja näkee alas ammutussa neuvostolentäjässä ihmisen. Sodan jälkeen isä Talvela uskoo sodan jälkeen Vahdinvaihto rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuuteen entisen vihollisen kanssa.

Toisaalta suomalaisten mielipiteet jakautuvat välirauhan aikana (Isonkallion varjo), jatkosodassa (Palavat yöt) ja sodan jälkeen (Vahdinvaihto).

Miten pojista tuli ennen miehiä

Sodan lisäksi sarjassa kuvataan poikien kasvamista miehiksi. Miehekkyyteen kuuluvat tietyt käsitykset toisaalta kunniasta, reilusta pelistä ja rohkeudesta sekä niiden vastakohdista raukkamaisuudesta, toisaalta ahkeruudesta, auttavaisuudesta, luotettavuudesta ja vastuunkannosta. Myös ajuri Suominen, entinen punakaartilainen, on niistä pohjimmiltaan samaa mieltä.

Sekä ajan kasvatukseen että lasten keskinäisiin suhteisiin kuuluu olennaisena osana kiusaaminen. Aikuistumisen kääntöpuolena on näet ”lapsellisuudesta” luopuminen.

Ainakin jälkikäteen katsoen ”hyvä” auktoriteetti ”kiusaa” provosoidakseen vastustusta. Hän on myös valmis tunnustamana nuoren kasvaneen itsenäisyyden arvoiseksi – kurin alaisuudesta itsekuriin – ja osoittamaan tälle luottamusta ja uskomaan tälle vastuuta. Näin toimii Talvelan perheen isä nuorimman poikansa Martin suhteen Vahdinvaihdossa.

Huono auktoriteetti sen sijaan tahtoo vain nujertaa. Auktoriteettien ehdoton valta-asema mahdollistaa vallan väärinkäytön esimerkiksi koulussa. Fretun erikoisalana on naurattaa luokkaa jonkun oppilaan kustannuksella tai nolata tämä suoraan tyyliin ”sinusta ei koskaan tule mitään”.

Myös koululaisten keskinäinen kiusaaminen on kahtalaista. Se on toisaalta tyttöjen keino tehdä aloite: sen avulla Marja herättää Eskon huomion.

Toisaalta kiusaaminen on perinne, jolla yläluokkalaiset kostavat nuoremmilleen aikoinaan kokemansa nöyryytykset. Martin ”nahkapesussa” pää painetaan kusikuljuun.

Nahkakaste paljastaa tärkeän eron esikoinen ja pikkuveljen välillä: siinä missä Esko on lyönyt ja tapellut ylivoimaa vastaan ja sylkenyt silmille, Martti pyytää apua isoltaveljeltä, joka kulkee kylmästi ohi.

Vaikka Eskon kieltäytyminen auttamasta hävettää häntä itseäänkin, Raustelan sarjassa ratkaisu ongelmiin ei ole – kuten nykyisin suositellaan – kertominen aikuisille ja vetoaminen näiden apuun. Jokaisen on itse kasvettava ratkaisemaan ongelmansa.

Sotaintoinen Esko vastaa huutoonsa

Vanhimpana Esko on tottunut vastuuseen ja hänelle annetaan sitä. YH:n aikana hän vie nuoremmat sisaruksensa turvaan sukulaistaloon. Pimennyksen aikana hän ei ole varma, ovatko he oikealla tiellä, mutta ei voi näyttää nuoremmille epävarmuuttaan.

Esko ei vain vastaa aikuisten odotuksiin vaan hän haluaa ylittää ne. Hän on aina tavoittelemassa jotakin enempää mitä hänellä on – aikuisuutta, kunniaa, valtaa. Hän haluaa olla sankari. Talvisodan aikana hän joutuu ilmatorjunnassa kohtamaan jotain aivan muuta: pelkoa ja kauhua, vieraiden kuoleman ja lopulta parhaan ystävän Hanneksen kuoleman.

Eskossa on monia niistä ominaisuuksista, joita myöhempi aika on vieroksunut: poliittista sokeutta, mustavalkoista ajattelua ja sotainnostusta. Muistan erään arvostelijan suhtautuneen Eskoon ylemmyydentuntoisesti, kun tämä anoo vapaaehtoiseksi rintamalle ja uhoaa, että hän ei jättäisi kylää. Ei talon taloa. Ei edes pahaisinta latoa ja tuuminen, ettei poikaparka tiedä, mitä sota on.

Todellisuudessa nykyaikainen arvostelija ei sitä tiennyt.

Niin oikein kuin sodan tuomitseminen eettisillä perusteilla sinänsä onkin, se voi johtaa itsesensuuriin sodan kuvauksessa, siihen että uskotaan tiedettävän ennalta, millainen sota on, ja torjutaan mielestä osa niistä tunteista, joita sota herättää.

Ei ihminen, joka kokee joutuneensa epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan kohteeksi, pysty historiantutkimuksen ja jälkimaailman objektiivisuuteen vaan normaali reaktio on suuttumus ja uhma. Neuvostoliittolainen komsolnuori tunsi saksalaisten hyökätessä vaistomaisesti samaa kuin amerikkalainen collegenuori Pearl Harborin aikoina tai Esko talvisodan syttyessä.

Eskon hymyilyttävä koulupojan lupaus olla peräytymättä hymyilyttää, mutta viisi vuotta myöhemmin 21-vuotias tykistön vänrikki Esko kaatuu Palavissa öissä pysäyttäessään vihollisen etenemisen Ihantalassa 1944.

Paraskaan analyysi, oikeimmatkaan mielipiteet eivät ole sota-aikana niin tärkeitä kuin konkreettiset teot.

lasse raustela

Kirjailijasta

Lasse Raustela on syntynyt 1932 eli hän ehti juuri aloittaa koulunkäynnin 1939, kun talvisota syttyi.

Raustelan päätyö on kuusiosainen nuortenromaanisarja Taivaansavut. Ensimmäinen osa Taivaansavut (1979) kuvaa talvisotaa, Isonkallion varjo (1982) välirauhaa, Mikkolanmäki ampuu (1982) ja Myrskynsilmä (1983) ja Palavat yöt (1984) jatkosotaa ja Vahdinvaihto (1989) asekätkentää.

Aiheesta aiemmin kirjoitettua

Katkelma sarjan viimeisestä osasta Vahdinvaihto löytyy Verkkarista 4/2015.

Olen kirjoittanut sarjasta artikkelin Suomalainen sankari lastenkulttuurilehti Tyyris tylleröön 1/1992.

Nuortenkirjoja sodan varjossa esitellään Nuortenkirja-instituutin sivulla