Jan Guillou: Tie Jerusalemiin, Temppeliherra, Pohjoinen valtakunta, Arnin perintö

Jan Guilloun trilogia ruotsalaisesta Arn Magnussonista, josta tulee 1100-luvulla temppeliherra Pyhälla Maalla, on klassinen kertomus myyttisestä sankarista.

Trilogian osat ovat Vägen till Jerusalem (1998, suom. Tie Jerusalemiin, 2000), Tempelriddaren (1999, Temppeliherra, 2001) ja Riket vid vägens slut, (2000, suom. Pohjoinen valtakunta, 2002).

Jan Guillou ei ole mikään sanataituri, mutta hän osaa kuljettaa tarinaa niin, että saa lukijan koukkuun. Tässä auttaa se, että Arnin vaiheet noudattavat ja muuntelevat myyttisen sankarin kaavaa. Kun Joseph Campbellin määritelmästä jätetään pois yliluonnolliset piirteet, se voidaan tiivistää näin: sankari matkustaa kotoaan vieraalle seudulle, jossa kohtaa ylivoimaisen vihollisen ja saavuttaa ratkaisevan voiton, ja palaa seikkailuiltaan takaisin mukanaan jotakin arvokasta, jonka lahjoittaa kanssaihmisilleen.

Arnin nuoruus

Arn Magnusson syntyy 1150 Länsi-Göötanmaalla Folkungien ylimyssukuun (jota nykyisessa historiantutkimuksessa kutsutaan Bjälbon suvuksi). Hän elää vanhemman veljensä kanssa normaalin lapsuuden, kunnes viisivuotiaana loukkaantuu vakavasti. Vanhemmat rukoilevat ja lupaavat, että jos poika paranee, hänet annetaan cisteriläisluostariin, jolle he ovat aiemmin lahjoittaneet maa-alueen.

Sankarin tarinassa kasvaminen kaukana kotoa ja vanhemmista on tavallinen teema. Luostari on myös symbolisesti ”yliluonnollinen seutu”, sillä se on sivistyksen keidas keskellä barbarista maata.

Sankari tarvitsee auttajia, jotka lahjoittavat hänelle seikkailuissa tarvitsemiaan välineitä ja/tai opettavat taitoja. Arnin kohdalla tärkeimpiä auttajia ovat isä Henri ja veli Guilbert. Luostarissa Arn oppii taitoja, jotka ovat harvinaisia tuon ajan Ruotsissa edes rikkailla: luku-, kirjoitus- ja laskutaidon, latinan ja ranskan kielen, antiikin klassikkojen ja teologian tuntemuksen samoin paremmat käytönnöt rakennustaidossa, ruuanlaitossa ja hygieniassa. Entinen temppeliritari veli Guilbert opettaa Arnin taistelutaitoja, jotka ovat ylivoimaisia silloisessa Ruotsissa.

17-vuotiaalle Arnille luostari on ainoa koti, jonka hän tuntee, ja hän rakastaa kaikkia luostariveljiä. Isä Henrin mielestä ei ole kuitenkaan viisasta, että Arn antaisi munkkilupauksen köyhyydestä, siveellisyydestä ja kuuliaisuudesta, ennen kuin tietäisi mistä luopuu. Niinpä Arn lähetetään tutustumaan maailmaan, jossa hän tietämättömyyttään tekee monia erehdyksiä.

Arn on monessa suhteessa täydellinen: loistava ratsastaja, miekkailija ja jousiampuja, mutta samalla luonteeltaan lempeä. Hän kohtelee ainoana arvostavasti äitipuoltaan ja tekee ”alhaisia” töitä, joiden katsotaan kuuluvan naisille ja orjille. Hän saa Cecilia Algotsdotterin rakastumaan itseensä laulamalla tämän kanssa kaksiäänisesti messuharjoituksissa.

Guillou pelastaa sankarinsa ikävystyttävältä hyveellisyydeltä kaksoisperspektiivin avulla: samalla kun viaton Arn on ällistelee niin ajan suuria luokkarajoja kuin ylettömiä ruokailu- ja juomatapoja, jopa sukulaiset aliarvioivat hänet aluksi. Kun Arnin taistelukyvyt sitten käyvät ilmi, kokematon nuorukainen joutuu valtaa haluavien hyväksikäyttämäksi.

Cecilia Algotsdotterin naiivi hyvyys taas koituu rakastavaisten turmioksi. Hänen isällä ei ole varaa maksaa myötäjäisiä kahdelle tyttärelleen, vaan toinen heistä joutuu luostariin. Kun Cecilia kertoo iloisena sisarelleen odottavansa sulhasensa Arnin lasta, mustasukkainen ja katkera sisar paljastaa äiti Rikissalle, että on maannut Arnin kanssa. Sisarusten kanssa makaaminen on Raamatun mukaan raskas synti. 

Ensimmäisen osan Tie Jerusalemiin lopussa Arn tuomitaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi parannuksentekoon, temppeliherraksi Palestiinaan ja lasta odottava Cecilia joutuu tekemään saman ajan parannusta luostarissa. Tehokkaampaa cliff hangeria tuskin voisi olla!

Arn ei ymmärrä, miksi rangaistus on näin ankara, kun hän on saanut helposti anteeksi tapettuaan vastustajan kaksintaistelussa. Taustalla on toisaalta äiti Rikissan ja muun Sverkerin suvun halu saada kuninkaankruunua tavoittelevan Knut Erikssonin ystävä, ylivoimainen taistelija Arn karkotettua maasta. Toisaalta Arnin kasvattajat luostarissa uskovat Jumalan tahdon olevan, että Pyhä maa saa tästä uuden etevän temppeliherran.

Luostarista Arn on saanut kaksi lahjaa, jotka suovat hänelle taistelussa ratkaisen edun: tuulennopean arabialaisen hevosen Chamsiinin ja uudenlaisen miekan. Hänelle on neuvottu myös moraalia: miekkaa ei pidä käyttää vihassa eikä oman edun takia. Kun miekan vetää esiin, ei pidä ajatella, minkä surmaa vaan minkä säästää – miekkaa on siis käytettävä hyvän edistämiseen ja ihmisten suojelemiseen.

Arn, Saladin ja Rikhard Leijonamieli

Toisen osan Temppeliherra alkaessa Arn on ollut Pyhässä maassa jo kymmenen vuotta. Hän on oppinut arabiaa ja tuntee paikalliset tavat, mutta ennen kaikkea hän on kypsynyt ihmisenä ja sotilaana. Kokemattoman nuorukaisen osa lankeaakin nyt hänen kersanteilleen, joista myöhäisempi on norjalainen Harald Øysteinsson. 

Arn, jota syntymäpaikkansa mukaan Göötanmaan mukaan kutsutaan Arn de Gothiaksi, on edennyt Temppeliherrojen hierarkiassa Gazan linnanherraksi. Hänen maineensa taistelijana tuntevat saraseenitkin, jotka kutsuvat häntä Al Ghutiksi.

Guillou aloittaa kirjansa samoin kuin Walter Scott romanttisen ristiretkeläisromaaninsa Talismanin kohtauksella, jossa sankari tapaa valeasuisen Saladinin. Mutta siinä missä Scottin skottilainen ritari Kenneth ja Saladin taistelevat keskenään ja päätyvät ratkaisemattomaan, Arn pelastaa Saladinin seuralaisineen rosvoilta. Siinä missä sir Kenneth ei tunne Saladinia, Arn tunnistaa Saladinin tämän kysymyksistä, joita ei tavallinen kauppiaalla olisi. Ja kun sir Kenneth ja Saladin väittelevät uskontonsa ja naistensa paremmudesta, Arn tuntee Koraanin niin hyvin, että pystyy jopa lainaamaan siitä tilanteeseen sopivia kohtia.

Ennen kaikkea Arnilla on on strategian tajua: hän tajuaa Saladinin matkan suunnasta ja kiireellisyydestä tämän suunnitelman ja rientää kertomaan sen Jerusalemin suurmestarille. Näin vastatoimet pystytään käynnistämään ajoissa.

Historiallinen romaani käsittelee tuskin koskaan vain historiaa: jotta teos menestyisi, aiheen on oltava jotenkin ajankohtainen. Temppeliherran vertauskohdat nykyaikaan käyvät ilmi jo siitä, että tapahtumapaikka on Palestiina, jonka paikannimet – kuten Gaza – ovat vuosikymmeniä olleet uutisten polttopisteessä.

1000-1100-luvulla ristiretkeläiset ovat maassa vieras elementti, joka pitää hallussaan suurta maa-aluetta. Tavatessaan Saladinin Arn ennustaa, että vaikka tämä on yhdistänyt muslimit, tilanne säilyy ratkaisemattomana, jolleivat ristiretkeläiset lankea keskinäisiin riitoihin ja synteihin. Jälkimmäisiin kuuluu uskonkiihkon, ylimielisyyden ja tietämättömyyden yhdistelmä, joka johtaa järjen väheksymiseen: lääkärissä pidetään tärkeimpänä oikeaa uskoa eikä taitoa.

Ne, jotka Arnin tavoin kannattavat suvaitsevaisuutta muslimeja, juutalaisia ja perinteisiä animisteja kohtaan, eivät sinänsä ole vähemmän varmoja uskostaan. Päinvastoin he luottavat siihen, että ennen pitkää heidän oikeana uskona pitämänsä kristinusko voittaa puolelleen muut. Mutta siihen asti on parasta taktiikkaa antaa paikallisten asukkaiden harjoittaa omaa uskoaan ja pitää omat tapansa sen sijaan, että loukkaamalla jompaakumpaa antaisi näille syyn ryhtyä auttamaan vihollista.  

Temppeliherrojen suurmestari arvostaa Arnia, joka saa armeijan johdettavakseen. Arn voittaakin Mont Gisardin taistelun Saladinia vastaan.

Saatuaan vangiksi Saladinin veljen ja emiirin Arn voisi vaatia näistä lunnaiksi valtavan summan, mutta tyytyy samaan summaan kaikista vangeista näiden asemaan katsomatta.

Gazan linnanherrana Arn puolustaa beduiinikylää, jonka kimppuun kolme kristittyä ritaria on hyökännyt. Kaksi heistä Arn tappaa taistelussa, mutta kolmas jonka hengen Arn on armahtanut, vastaa haavoittamalla kuolettavasti Arnin lempihevosta Chamsiinia. Arn tappaa hänet ja antaa sitten hevoselleen armoniskun.

Näin Arn on rikkonut kaksinkertaisesti temppeliherrojen sääntöjä: hän on tarkoituksella tappanut kristityn ja hän on tappanut raivon vallassa.

Kiitokseksi kyläläisten pelastamisesta päällikkö lahjoittaa Arnille miekan, jota he ovat vuosisatoja säilyttäneet ”pelastajaa” varten. Arn kieltäytyy miekasta, jossa on arabialaista kirjoitusta, ja pyytää viemään sen Saladinille. Myöhemmin käy ilmi, että kyseessä on ”islamin miekka”, joka on Saladinille merkki tämän tehtävän oikeutuksesta.

Beduiiniheimo kasvattaa ylivoimaisia hevosia, joita ei koskaan myydä, mutta joskus lahjoitetaan. Arn saa päälliköltä uuden taisteluratsun. 

Temppeliherrojen suurmestarin kuoltua Arn ei pysty estämään sitä, että uusi kyvytön johtaja Gérard de Richefort aiheuttaa ristiretkeläisten armeijalle tappion Hattinissa. Muut temppeliherrat surmataan, mutta Saladinin käskystä Arn säästetään ja otetaan vangiksi.

Arn antaa Saladinille neuvon, että suurikaan voitto ei ole sodassa ydinkysymys, vaan se pystyykö pitämään valloituksensa. Jos Saladin ei järjestä Jerusalemissa verilöylyä, Länsi-Euroopan maissa ei herää valtaisaa kostonhimoa eikä sieltä lähettävä seuraava ristiretkeläisarmeija ole niin suuri, että se pystyisi valloittamaan Jerusalemin takaisin.

Uusi ristiretkeläisarmeija saapuu Englannin legendaarisen maineen saaneen kuninkaan Rikhard Leijonamielen johdolla.  Guillou tekee parhaansa viedäkseen kunnian Rikhardilta, joka riitelemällä muiden hallitsijoiden kanssa hajottaa ristiretkiläisarmeijan ja pikaistuksissaan teloittaa saraseenivangit. Tässä Guillou taistelee tuulimyllyjä vastaan, sillä tosiasiat eivät voi viedä Rikhardilta tarinoiden sankarin viittaa.

Guilloun viimeinen silmänisku Walter Scottille on se, että Arn voittaa turnajaisissa Rikhard Leijonamielen ritareihin kuuluvan innokkaan mutta kokemattoman sir Wilfredin, Scottin romaanin Ivanhoe sankarin. Tässä tunnetuimmassa teoksessaan Scott kuvaa temppeliherrat ahneiksi, irstaiksi, petollisiksi ja sotureina ylimainostetuiksi, minkä Guillou ironisoi johtuneen tämän tappion traumasta.

Kun kirjailija stereotyyppejä luomalla leimaa jonkin ryhmän negatiiviseksi, vaikutusta ei voi horjuttaa tutkimuksen argumenteilla. Sen sijaan toinen kirjailija voi tässä onnistua: Guillou esittää temppeliherrat valiojoukkona, jonka voittaminen vaatii moninkertaista ylivoimaa, ja – pääasiassa Arnin ansiosta – aluksi myös kaikin puolin moraalisina.

Toisin kuin sankarin kaavaan kuuluisi, ristiretkeläiset ovat hävinneet. Mutta asian korvaa se, että Arn voittaa: hän on saanut kosolti uusia tietoja sekä Saladinilta palkkioksi lunnasrahat, joita ei maksettu Rikhard Leijonamielelle.

Aktiiviset naiset

Gulloun naishahmot eivät ole passiivisia. Temppeliherrassa Cecialia Algotsdotter saa tosin kärsiä paljon: hän menettää poikaansa Magnuksen heti syntymän jälkeen ja äiti Rikissa yrittää murtaa hänet sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mutta sitten hän saa ystäväkseen ja liittolaisekseen kaimansa. Ceciliaa aletaan kutsua Cecilia Rosaksi, kaimaa Cecilia Blankaksi tai vain Blankaksi. Ystävykset käyttävät rippiä viestittääkseen Rikissalle, mitä tämän teoista voi seurata, jos he yllyttävät vaikutusvaltaiset sukulaisensa kostamaan.

Luostari opettaa sellaisia käytännöllisiä taitoja kuten myyntiin tarkoitettujen sukuviittojen valmistusta ja kirjanpitoa: ei vain sitä kuinka laskea tulot ja menot vaan kuinka määrätä tuotteiden hinta sellaiseksi että myynnistä jää voittoa.

Avioliitossakin vaimoilla on vaikutusvaltaa – tyhmä on mies, joka ei kuuntele lastensa äitiä ja talonsa emäntää, opettaa Cecilioita luostarissa kokenut rouva Helena. Kaikkein taitavimmin vaikutusvaltaa mieheensä osaa käyttää kuningatar Cecialia Blanka. Hän myös selittää kaimalleen, että tämän ja Arnin rangaistus synnistä, jonka monet muutkin olivat tehneet, johtui poliittisista syistä.

Helenan toinen opetus kuuluu, että naisten ei kannata riemuita isiensä, miestensä ja sukunsa voitoista, sillä niitä voivat seurata tappiot. Sen sijaan kannattaa ystävystyä yli sukurajojen toisten naisten kanssa, jotta se jonka suku on kulloinkin voitolla, voi vuorollaan auttaa sitä, jonka suku on tappiolla.

Sukuyhteiskunnan säännöt

Pohjoisessa valtakunnassa Guillou luo mieleenjääviä kohtauksia yhteiskunnasta, jossa suku on ihmisen ainoa turva. Tai oikeastaan turvan tuo vain mahtava suku. Kun isä pahoinpitelee äidin kuoliaaksi, alaikäinen poika pakenee äitinsä suvun Folkungien luo. Suvun miehet ratsastavat harjoittamaan omankädenoikeutta: isä surmataan. Poika luopuu isän suvusta ja otetaan äidin sukuun nimeä myöten: hänestä tulee Bengt Elinsson (Elininpoika).

Suvun antaman turvan vastapainona on, että yksilön omalla halulla ei ole merkitystä, vaan hänen on edistettävä suvun etua. Ei vain naista naiteta, vaan myös miehen on solmittava avioliitto, joka tuo lisää omaisuutta tai lopettaa vihollisuudet.

Aluksi Arnkaan ei saa mahtavalta sedältään, jaarli Birger Brosalta (suomennoksessa Birger Hymy) lupaa avioitua Cecilia Rosan kanssa, mutta Cecilian kaima, kuningatar Cecilia Rosa asettaa piispan avulla niin Arnin sukulaiset kuin miehensä kuningas Knut Erikssonin tapahtuneen tosiasian esiin. Miehet saavat aiheen ihmetellä, voivatko naiset todella olla pyyteettömiä ystäviä, ominaisuus kun on luultu olevan vain miehillä.

Arnin ja Cecilian parikymppinen poika Magus Månesköld on kasvanut kiinni ajan käsitysiin eikä muutenkaan pidä ollenkaan pahana lopettaa vihollisuus nousemalla morsiusvuoteen tumman kauniin Ingrid Ylvan kanssa. Häissä Arn pelkää verilöylyä, kunnes peitto on vedetty morsiusparin ylle – silloin kummankin isä on toisen lapsen appi, joten veri ei enää edota vaan udistää.

 Omana aikanaan Arn ja Cecilia ovat edistyksellisiä poikkeuksia. Kristinuskon pohjalta he katsovat synniksi pitää orjia. He uskovat myös, että vapaat ja palkkaa saavat työntekijät ovat ahkerampia, mikä on heille taloudellisesti edullisempaa. Lisäksi valitsevat vapauttamisen ajankohdaksi talven, jolloin entiset orjat eivät tunne houkutusta lähteä kartanosta.

Arn tukee ystäväänsä kuningas Knut Erikssonia ja lupaa tehdä samoin myös tämän pojan suhteen, mutta pitkällä tähtäimellä hän haluaa tehdä oman sukunsa Folkungien mahdista ylivoimaisen. Päämäärää varten hän rakennuttaa linnoituksia, valmistuttaa parempia aseita ja kouluttaa uuden taktiikan ja taidot omaavia ratsusotilasjoukko. Hän uskoo siis maksiimiin ”jos tahdot rauhaa, valmistaudu sotaan”. Mutta kun vallasta taistelee kaksi kuningassukua, joista toisen tukena on Tanska, seurauksena on kaksi sotaa. Toisessa hän kaatuu itse.

Maahanmuuttajat nykyaikaisen Ruotsin synnyssä

Ajankohtainen aihe Pohjoisessa valtakunnassa ovat maahanmuuttajat. Arn tuo Palestiinasta mukanaan sekä saraseeneja että muita kansallisuuksia. Uskonnosta ja erilaisista tavoista syntyy jonkin verran erimielisyyksiä, mutta niistä selvitään Arnin taitavalla johdolla.

Maahanmuuttajien taidot eivät ole vain hyödyllisiä vaan välttämättömiä, jotta Ruotsi alkaisi kehittyä niin ruokataloudessa, hygieniassa, lääketieteessä, rakennustaidossa, hevosjalostuksessa, raudanvalmistuksessa kuin sotataidossa.

Tällainen suora vaikutus on tietenkin fiktiota, mutta sinänsä kosketus arabeihin sekä Espanjassa että Palestiinassa toi Länsi-Eurooppaan monia hyödyllisiä taitoja samoin kuin tietoa antiikin klassikoista.

Tavallaan maahanmuuttajia ovat myös orjat, sillä heitä on tuotu sotavankeina muista maista.

Isoisäänsä epämoraalisempi mutta realistisempi Birger

Trilogia loppuu siihen, että Arnin kasvattama pojanpoika Birger lupaa kuolevalle isoisälleen perustaa kaupungin Mälarenin rannalle, yhdistää Sveanmaan ja Länsi- ja Itä-Göötanmaan ja hallita isoisän periaatteiden mukaan. Birgerin tarinan Guillou kertoo itsenäisessä jatko-osassa Arnin perintö (Arvet efter Arn, 2001, suom. 2003).

John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen lopussa todetaan, että kun on valittava totuuden ja legendan välillä, on parasta painaa legenda. Guillou panee paremmaksi: antamalla Birger jaarlille kuvitteellisen isoisän hän loi monikullttuuriselle Ruotsin tarpeisiin sopivan myytin kansakunnan synnystä.

Tärkeänä välineenä valtakunnan yhtenäistämisessä ovat avioliitot. Birgerkin joutuu alistumaan äitinsä tahtoon: avioliitto on solmittava kuninkaan sisaren kanssa. Kun kuninkaan suku sammuu, kuninkaaksi valitaan Birgerin alaikäinen poika Valdemar.

Birger ei yllä moraalisessa mielessä lähellekään isoisäänsä, jota aletaan pitää jo pyhimyksenä. Päinvastoin hän tekee nuorena kohtalokkaan erehdyksen solvatessaan mustasukkaisuudesta vapautetun orjan pojasta ritariksi noussutta Sigurdia, joka avioituu Birgerin tädin Alden kanssa. Alde on syntynyt vasta Arnin palattua kotiin ja on sukulaisuudesta huolimatta Birgerin ensirakkaus. 

Tämä kauan kestänyt vihollisuus on vähällä johtaa häviöön ratkaisevassa taistelussa. Guillou tekee kerrontateknisen erehdyksen antamalla konfliktin laueta jo prologissa.

Birger on henkilönä melko tylsä, mutta historiallisesti katsoen realistisempi kuin idealistinen Arn. Guilloun tarkoitus lieneekin näyttää, että valtio syntyy viime kädessä voimakkaimman murskatessa muut. Vasta sitten on mahdollista säätää yhteinen laki, joka lakkauttaa mahtisukujen ”mafiavallan”.

Suomalaiselle on jossain määrin häiritsevää lukea, miten retket Hämeeseen ja Saarenmalle oikeutetaan ”puolustuksellisina” ja ruotsalaisvankien vapauttamisella.

Kirkon kuvaus on aiempaa negatiivisempi: arkkipiispaa kuvataan jopa kuninkaan myrkyttäjäksi. Mutta hän kohtaa paremmaksi Arnin miniässä ja Birgerin äidissä Ylvassa, joka saa suomalaiselta ”noidalta” tietää myrkyistä, jotka alkavat vaikuttaa vasta myöhemmin, kun myrkyttäjä ei enää ole paikalla. 

Paavin lähettiläs Vilhelm Sabinalainen kuitenkin mieltyy Birgeriin, joka osaa kunnon latinaa eikä ole tekopyhä. Syntyy kompromissi: kirkko saa nimittää piispat, mutta he eivät enää saa osallistua valtakunnan hallintoon (todellisuudessa jälkimmäinen toteutui vasta uskonpuhdistuksen myötä).

Arn-elokuvat

Arn-trilogiasta tehtiin kaksi elokuvaa ja samalla laajennettu TV-sarja.

Luonnollisesti tapahtumia on karsittu ja juonta yksikertaistettu. Tässä vain muutamia asioita: Arn ei makaa Cecilian sisaren kanssa. Palestiinan kuvauksessa roisto, jonka kontolle sotilaallinen tappio pannaan, surmaa Arnin hevosen. Arn kuolee varhemmin kuin romaneissa, kun hänen tyttärensä Alde on vasta lapsi.

Hämeen-Anttila ristiretkivaltioista

Jaakko Hämeen-Anttilan mielestä ristiretkissä ei ollut kummallaan puolella kyse uskonnosta.

”Islamin alueella Palestiinassa asui kristittyjä, mutta nämä kuuluivat toisiin kirkkokuntiin, puhuivat eri kieliä ja noudattivat eri tapoja kuin länsimaiset ritarit. He eivät ottaneet ristiretkeläisiä kovin innokkaasti vastaan, eivätkä ristiretkeläiset heistä piitanneet. Alueelle muodostetut latinalaiset valiot olivat nimenomaan läntisten valloittajien valtioita, joissa paikallisilla kristityillä ei ollut kovin vahvaa asemaa. Hallinto ja sen kieli, ranska, olivat paikallisille kristityille vieraampia kuin aikaisempi islamilainen hallinto ja sen kieli, arabia, joka 1000-luvun lopussa oli jo useimpien Syyrian kristittyjen äidinkieli.”

”Lähi-idän kristityt eivät löytäneet sijaa ristiretkeläisvaltioissa, jotka olivat leimallisesti latinalaisia eli läntisiä. Vielä silloinkin kun paikalliset ristiritarit alkoivat arabialaistua ja omaksua Lähi-idän tapoja, paikalliset kristityt jäivät valtioissa syrjään ja ristiretkeläisillä oli kiinteämmät yhteydet naapurivaltioiden islamilaiseen ylimystöön kuin paikallisiin kristittyihin, jotka heidän näkökulmastaan olivat harhaoppisia.”

”Muodostetut ristiretkeläisvaltiot alkoivat osallistua Lähi-idän politiikkaan paikallisten islamilaisten pikkuvaltioiden tavoin liittoutuen milloin keskenään, milloin islamilaisten valtioiden kanssa. Samalla tavalla muslimitkaan eivät aluksi juuri reagoineet ristiretkeläisten tuloon ja pitivät näitä vain yhtenä uutena tekijänä voimatasapainossa. Muslimivaltiot eivät pitäneet ristiretkeläisvaltioita erityisenä uhkana vaan hyväksyivät niiden olemassaolon. Luonnollisesti jokainen pikkuvaltio pyrki laajenemaan naapurinsa kustannuksella, mutta naapurivaltion uskonto ei ollut kovin merkityksellinen tekijä. Vasta kun yksittäinen pikkuvaltio alkoi kasvaa ja havitella alueellisen suurvallan asemaa, se haki legitimiteettiä julistautumalla islamin puolustajaksi tai edustajaksi, aivan kuin ristiretkeläiset levittivät tarvittaessa Euroopassa käsitystä valtioistaan yhteisen asian edustajina. Myös valloittaessaan toisia islamilaisia valtioita leviämishaluiset muslimihallitsijat sitoivat tilanteen pyhän sodan käymiseen ja perustelivat valloituksiaan yhteisen rintaman luomisella ja mahdollisesti jopa naapurien suojelemisella. Toisinaan vastoin näiden tahtoa. Sota muuttui aina tarvittaessa pyhäksi, mutta uskonto ei sanellut liittosuhteita tai määritellyt, kenen kimppuun ekspansiivisen valtion hallitsija hyökkäisi.”  

Saladdinillekaan ristiretkeläisvaltioiden kukistaminen ei ollut mitenkään erityinen tavoite: ”Tärkeämpää hänelle oli saattaa Syyrian islamilaiset ruhtinaskunnat valtansa alle.

Silti niin zangidit kuin Saladdin osasivat käyttää tarvittaessa myös uskontokorttia ja perustella valloituksiaan pyhällä sodalla, kohdistuivatpa tämä samaa uskontoa tunnustaviin tai toisuskoisiin hallitsijoihin. On kuitenkin vaikea nähdä, miten zangidien ja Saladdinin valloitussodat poikkeaisivat muiden islamilaisten – tai sen ennemmin kristillistenkään – valtioitten laajenemisesta. Pyhä sota oli vain hyödyllinen käsite silloin, kun lähistöllä oli toisuskoisia. Valloitusten legitimointi ideologialla on aina ollut kasvavien valloittajien mieleen – – uskonto tai ideologia ei aiheuta sotia, vaan niitä käytetään leviämishalun legitimaationa.”

”Saladdin aloitti nousunsa valloittamalla heikompia islamilaisia valtioita ennen kuin hän kääntyi ristiretkeläisiä vastaan. Aikakauden pienille muslimivaltioille Syyriassa hän oli yhtä vieras valloittaja kuin ristiretkeläisetkin.”

”Aina kun toiselle osapuolelle oli edullista liittoutua toisuskoisen kanssa tai hyökätä samanuskoisten kimppuun, uskonrajat menettivät merkityksensä. Lähi-idän politiikka ristiretkiajalla ei mitenkään poikkea sitä edeltäneistä tai seuranneista ajoista, jolloin islamilaiset valtiot kamppailivat keskenään. Uskonto tuli mukaan kuvioihin vasta silloin, kun hallitsijat saattoivat perustella valloitus- tai puolustussotiaan ja kerätä tukea hankkeilleen.”

Tyermanin kuvaus sotatapahtumista

Christoph Tyerman kuvaa ristiretkien historiassaan God’s war sotatapahtumia varsin eri tavalla kuin Guillou.

Syksyllä 1184 kauppaa käytiin sodasta huolimatta kauppaa muslimien ja kristittyjen välisen rajan yli. Vaikka kumpikin puoli otti vankeja ja orjia, muslimeja ei ahdisteltu kristittyjen mailla eikä päinvastoin. Tämä tilanne saattoi saada Raymond de Tripolin, joka oli ollut kauan vankina Aleppossa, uskomaan että hän löytäisi Saladinissa suojelijan kristittyä kuningastaan vastaan. Hänen väärä arvionsa ja kunnianhimonsa osoittautui kohtalokkaaksi. Guilloun Temppleliherrassa Raymond kuvataan vain positiivisesti, ja hän ystävystyy Arnin kanssa.

Kun oli käynyt ilmeiseksi, että Saldinin hyökkäisi, kun aselepo päättyisi, kuningas Guy ymmärsi, että hänen oli sovittava Raymondin kanssa, jonka kontrolli Galileassa oli strategisesti elintärkeä. Jos, kuten kävi ilmi, kreivi oli valmis sallimaan Saladinin joukkojen kulkea alueensa läpi, ei vain Galileaan vaan Jordanin länsiranta ja Akkoa ympäröivä rannikkotasanko olivat uhattuna.

Kristittyjen armeijan täydelliseen tappioon Cressonissa vapunpäivänä 1187 oli osasyyllinen Raymond, joka oli sallinut al-Afdalin joukkojen kulkea maansa läpi.  

Kun päälliköt ennen ratkaisevaa Hattinin taistelua esittivät argumentteja ja väittelivät riskeistä, Guy ei voinut olla muistamatta, miten hän oli 1183 välttänyt kohtaamasta Saladinin armeijaa taistelusta ja pitänyt frankkien armeijan koskemattomana ja suureksi osaksi tappioitta. Seuraus oli ollut, että häntä oli syytetty ja hän oli menettänyt asemansa. Siksi neuvojen, jotka hän nyt sai poliittisilta vihollisiltaan, ennen kaikkea Raymondilta, täytyi tuntua epäilyttävältä.

Hyökkäys oli palvellut frankkeja hyvin menneisyydessä, mistä Raymond de Châtillion oli elävä esimerkki. Sepforis oli vain 20 mailia Tiberiaasta eli mahdollinen saavuttaa päivän marssilla kumpuilevan alueen halki. Jos se ei onnistuisi, vain 12 mailin päässä sijaitsevat Hattinin lähteet tarjosivat sopivan leiripaikan. Frankkien armeija oli suuri, sillä oli kokeneet komentajat ja joukot. Huolimatta jälkikäteistuomioista, Guyn päätös yöllä purkaa 2.-3. heinäkuuta leiri ja marssia Tiberiakseen ei välttämättä näyttänyt tyhmältä tai etukäteen tuomitulta. Kaksi vuotta myöhemmin kun Guy johti pienen kristittyjen armeijan aloittamaan Akkon piirityksen, vielä rohkeammalta vaikuttanut päätös johti menestykseen. Tosin erona oli, ettei Guylla Galilean kukkuloilla heinäkuussa 1187 ollut mahdollisuutta saada vahvistuksia eikä perääntymismahdollisuuksia. Päättäessään taistella hän valitsi tietoisesti yhteenoton, joka olisi ratkaiseva, oli lopputulos mikä tahansa.

Päätös leiriytyä yöksi kuivalle tasangolle, jossa oli vähän tai ei lainkaan vettä, saattoi johtua sekasorrosta tai epäröimisestä. Mutta Guylla ei ehkä ollut vaihtoehtoa.

Monet ylhäisimmistä jäivät taistelussa henkiin ja hyväksyttiin vangeiksi. Sen sijaan suufit teurastivat amatöörimäisesti ha melkein seremoniallisesti teppeliritarien ja johanniittojen 200 ratsusotilasta, kun taas jalkaväen henkiinjääneet vietiin orjamarkkinoille eri puolille Lähi-itää.

Ainoana ylhäisimmistä sotilaista Raymond de Châtillion mestattiin ja mahdollisesti sen teki Saladin itse sen jälkeen, kun oli mielenosoituksellisesti kieltäytynyt antamasta Raymondille toisin kuin muille vangeille juotavaa, mikä oli seremoniallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta. Kyseessä oli kosto uskottomalle, joka oli uskaltanut hyökätä islamin pyhiin paikkoihin Arabiassa. Saladin oli poliitikoista laskelmoivin. Hän tarvitsi pään ja Raymond oli ilmeisin uhri.

Kun Richard Leijonamieli määräsi muslimivangit tapettaviksi, se ei suinkaan ollut sodassa harvinainen hirmutyö. Kyseessä ei ollut satunnainen sadistinen teko, oikeastaan vähemmän kuin Saladinin oma käsky tappaa temppeliherrat ja johanniitat Hattinin jälkeen.  Se on ehkä rinnastettavissa Henrik V:n käskyyn tappaa ranskalaiset vangit Agincourtissa 1415, paitsi että silloin taistelu oli vielä käynnissä. Jopa Ibn Shaddad tunnisti Rikhardin teon logiikan: se oli kosto antautuneiden kristittyjen surmaamisesta Akkon piirityksessä, tai sitten kuningas halusi marssia Askeloniin eikä ollut viisasta jättää sotavankeja jälkeen. Rikhard Akkon kukistumisen jälkeen osoittama kontrolli ja kylmäverine joukkoteloitus viikkoja myöhemmin osoitti Saladinille, millainen vastustaja hänellä oli. Sulttaani luultavasti tunnisti verilöylyn luonteen tarkoitukselliseksi poliittiseksi teokseksi, josta hänen omat tekonsa olivat osaltaan vastuussa. Seuraavina viikkoina hän teloitutti kristittyjä vankeja, joiden ruumiiden silpomisen hän joskus salli. Oleellista sotastrategian kannalta oli, että hän tunnisti Rikhardin korottaneen panoksia seuraaville piiritetyille muslimivaruskunnille.

Kirjailijasta

Jan Guillou (s. 1944) tuli aikoinaan tunnetuksi tutkivana journalistina, joka yhdessä Peter Brattin kanssa Folket i Bild/Kulturfront -lehdessä paljasti 1973 salaisen ja laittoman tiedusteluorganisaation, Informationsbyrån (IB), joka kortistoi kommunisteja ja vasemmistoaktivisteja. Kaksikko tuomittiin vakoilusta, vaikkei heillä ollut mitään yhteyttä ulkovaltoihin.

Suomalaisen Wikipedian kertomat ruotsalaisten iltapäivälehtien syytteet vakoilusta KGB:n hyväksi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Jan_Guillou) ovat kirjailijan oman kertoman mukaan vääristelyä: Guillou halusi tehdä artikkelia KGB:stä ja hänen luovuttamansa ”tiedot” olivat julkisia.

Guillou saavutti jättimenestyksen myös suomeksi käännetyillä agenttiromaaneillaan, joiden sankari oli Carl Hamilton, vaikka – toisin kuin Ilkka Remes – esitti niissä vähemmän populaareja aatteita kuten Palestiina-myönteisyyttä.

2000-luvulla Guillou on julkaissut 1900-luvulla tapahtuvan romaanisarjan Suuri vuosisata. Sen osissa 1968 ja Tapetut unelmat kuvataan IB-skandaalia, ruotsalaisten radikaaliryhmien turvallisuussääntöjä ja keinoja saada selville ”vasikat”, Länsi-Saksan radikaaleja joista osasta tuli myöhempiä terroristeja, sekä saksalaisten ja ruotsalaisten iltapäivälehtien radikaaleja koskevia vääristelyjä, joita oikeudessakaan eis saada tuomittua.

Guillou on kertonut IB-jutusta ja vakoilusyytteestä sekä teostensa taustoista teoksessa Ordets makt och vanmakt. Asiasta on kertonut muistelmiensa Spionjägaren toisessa osassa myös turvallisuupoliisi Säpon päällikkö Olof Frånstedt.

Jan Frygyesin sanoo kirjasaan Jan Guillou – utifrån, että Guillou on liberaali totuuden suhteen. Hän halukkaasti esittänyt itsensä IB-jutun sankarina ja saanut sen, koska toimittajakollega Peter Bratt ei tuntenut rooliin halua, ei myöskään heidän lähteensä, joka Brattin mielestä oli todellinen sankari.

Frygyes huomauttaa myös eroista Watergate-juttuun. Washington Post toimi yhteiskuntajärjestyksen sisällä ja puolella ja Bob Woodward oli vakaumuksellinen republikaani, kun taas Guillou ja Brattin IB-reportaasi suuntautui koko yhteiskunnan perustaa vastaan.

Teoksessa Ordets makt och vanmakt Guillou kertoo myös romaaniensa synnystä. Arn-romaanien taustalla on toisaalta se, että Guilloun näkemyksen mukaan muslimeja aletttiin 1990-luvulla yhä enemmän demonisoida mediassa, koska USA ja Englanti tarvitsivat kylmän sodan jälkeen uuden vihollisen. Guilloun mielestä kyse oli ”pyhän sodan” toistumisesta. Niinpä hän päätti kirjoittaa kertomuksen ristiretkiajasta. Silloin kohdattiin kulttuuri, joka oli ylivoimainen eurooppalaiseen nähden, hävittiin sotilaallisesti mutta voitettiin suuri määrä tietoa kontaktissa voittajiin. Kotiin tuotuna se kantoi hedelmää renessanssissa.

Guillou otti oppia erehdyksestä, jonka Artur Lundkvist teki hänen mielestään romaanissa Tvivla, korsfarare ja jättää pois pitkän matkan Palestiinaan ja takaisin. Samaten oli turha kuvata päähenkilön ensimmäisiä vaiheita Palestiinassa, se olisi ollut turhaa toistoa.

Ystävien kautta Guillou tutustui Länsi-Göötanmaahan. Suuri elämys oli Varnheimin luostarikirkko johon ensimmäiset kuninkaat on haudattu. Siitä syntyi idea kolmannen osan teemasta: Ruotsin valtakunnan synnystä. 

Guillou kävi myös Forshemin kirkossa ja Arnäsin linnanraunioilla. Skaran kirjakaupasta löytyi paljon aineistoa ”Ruotsin kehdosta”.

Aineiston kerääminen ei periaatteessa eronnut journalistin työstä. Sen sijaan ongelma oli kieli, sillä nykyajan ilmaisut eivät olisi luoneet illuusiota erilaisesta aikakaudesta.

Olen aiemmin kirjoittanut Arn-trilogiasta artikkelin Kansakunnan synty Jan Guilloun kuvaamana (Kanava 7/2001), josta tämä blogiteksti on vähän laajennettu.

Kirjallisuutta

Campbell, Joseph: Sankarin tuhannet kasvot. Alkuteos The hero with a thousand faces. Suom. Harri Virrankoski. Otava 1990.

Frigyes, Paul: Jan Guillou – utifrån. Lindelöf 2014.

Frånstedt, Olof: Spionjägaren. Del 2 : Säpo, IB och Palme. Ica 2014.

Guillou, Jan: Ordets makt och vanmakt. Mitt skrivande liv. Pocketförlaget 2010.

Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia. Otava 2012.

Tyderman, Christopher: God’s war. A new history of the crusaders. Penguin books 2007.

Suomalaisen Wikipedian kertomat ruotsalaisten iltapäivälehtien syytteet vakoilusta KGB:n hyväksi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Jan_Guillou) ovat kirjaileman oman kertoman mukaan vääristelyä: Guillou halusi tehdä artikkelin KGB:stä ja hänen luovuttamansa ”tiedot” olivat julkisia.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja tarjoaa uuden, kiintoisan näkökulman Suomen historiaan 30-luvulta alkaen.

Tässä artikkelissa käsittelen Kuopio-sarjan kolmea ensimmäistä osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004).

Sarjan alkuosien taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana.

Kuopio-sarjassa näkökulma ei ole varsinaisten toimijoiden vaan heidän omaistensa, erityisesti naisten. Heidätkin on perheenjäsenten radikaali toiminta syrjäyttänyt virallisesta yhteiskunnasta, mutta onneksi ei naapuriapuverkostosta.

Savon murretta käyttävät esimerkiksi Suomi-filmeissä koomiset henkilöt, mikä on antanut sille huvittavuuden leiman. Kähköselle savo on lapsesta asti ollut ”sydämen kieli”, ja niin hän Kuopio-sarjan henkilöiden ilmaista sillä syvimmät tunteensa.

Nuoren naisen kehitys itsenäisyyteen ja äitiyteen

Sarjan osat ovat tyyliltään erilaisia.  Ensimmäinen, Mustat morsiamet, on kehitysromaani, jonka päähenkilönä on alkuun varsin naiivi ja oppimaton Anna. Parikymppisenä hän muuttaa maalta kaupunkiin herrasväen esimerkillisen nöyräksi piiaksi. Hän rakastuu suinpäin Lassi Tuomeen. Anna alkaa odottaa lasta, ja Lassi kunnian miehenä korjaa jälkensä, vaikka olisi halunnut merelle.

Vasta hiljalleen Annalle selviää, millaiseen sukuun hänet on naitu: Lassi Tuomen kaksi vanhempaa veljeä ovat muuttaneet ”sinne” eli Neuvostoliittoon. Toinen veljistä, Aarne, on jättänyt äidittömän poikansa Jalmarin vanhempiensa huostaan.

Synnytettyään kuolleen lapsen Annasta tulee ”elävän leski”, kun Lassi 1932 tuomitaan lentolehtisen teosta seitsemäksi vuodeksi Tammisaareen. Se mikä ensin näyttää menetykseltä kääntyy Annalle mahdollisuudeksi ja hän löytää hiljalleen omat voimavaransa.

Sarjassa korostuvat naisten väliset sukulais- ja ystävyssuhteet. Orpo Anna suorastaan adoptoidaan miehensä perheeseen. Perinteiseen tapaan äiti Serafiina on uskonnollinen ja isä Lassi harrastaa politiikkaa.

Isän periaatteet oikeudenmukaisuudesta ovat radikaalistuneet pojilla. Myös keski-ikäinen vanhapiikatytär Hilda on käynyt Neuvostoliitossa mutta palannut auttamaan perhettään.

Anoppi houkuttelee Annan seuroihin ja Anna kokee uskonnon lohdutuksen, mutta vastustaa haluaan jäädä sen valtaan, naiiviudestaan huolimatta hän ei ole noin vain vietävissä. Sen sijaan Annan henkistä kehitystä ohjaavat Lassin vankitoverin vaimon Liljan kirjeet. Lilja on itsekin radikaali ja painottaa työn merkitystä naisenkin elämässä, sitä kautta syntyy tasa-arvo. Lilja rohkaisee Annaa: ”Ihminen on vapaa siihen ainakin pitää pyrkiä se on kaikki luonnossamme. Ei ole väärin kahleitaan vastaan kapinaan nousta.” Annaa houkuttaa sellainen totaali riuhtaisu entisestä elämästä kuin Liljan lähtö Espanjan sisällissotaan.

Ennen kuin Lassi vapautuu vankilasta, sieltä palaa tämän kasvatusveli Hannes, jonka kanssa Anna viettää yhden yön. Miehensä palattua kotiin Anna joutuu Tuomen perheen hiljaisen painostuksen kohteeksi ja hyväksyy kohtalonsa, ottaa Lassin takaisin ja on kohta raskaana.

Anna synnyttää kaksoset. Pojalle Lassi antaa Kuusisen mukaan nimen Otto. Tytölle Anna toivoo vapaampaa ja itsenäisempää elämää ristimällä tämän ystävänsä mukaan Liljaksi. Lilja on Neitsyt Marian kukkana puhtaan rakkauden symboli, mutta se on myös kuoleman kukka.

Raja omien ja vieraiden välillä

Kuopio-sarjan yhtenä teemana on raja, joka jakaa ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Bolsevikkivallankumous ja Suomen itsenäistyminen ovat tehneet rajan ulospäin railoksi, vuoden 1918 sisällissota jakanut kansan sisäisesti kahtia. Leena Kirstinä kirjoittaa tutkimuksessaan Kansallisia kertomuksia, että valtio ”vaatii kansalaisiaan sitoutumaan Valkoisen Suomen arvoihin, jopa vakoilemaan ja vasikoimaan. Jos niin ei tee, on petturi.” Muut kuin ”isänmaalle uskolliset” rajataan Suomen kansasta pois.

Toisella puolen maanalainen SKP vaatii yhtä ehdotonta uskollisuutta. Annaa kaihertaa, että Lassille puolue on tärkeämpi kuin vaimo. Kuulusteluissa Ohrana esittää Annalle Lassin toverin tunnustuksen, jonka mukaan Lassi on yllyttänyt murhaamaan ”petturin”. Mutta ei Anna voi miestään pettää, päinvastoin kuulustelun nöyryytykset saavat hänet ymmärtämään tätä.

Lassi on teini-iässä imenyt vankileiriltä palanneiden veljiensä katkeruuden ja halunnut olla näiden vetoinen. Myös yhteiskunta on edistänyt radikalisoitumista eristämisellä: ammattitaidosta huolimatta Lassin on vaikea saada työtä. Hildalle Neuvostoliiton-matka on maksanut mieluisan työpaikan sairaalassa, hän on joutunut tyytymään pyykkärin töihin.

Aivan perhetaustan ja yhteiskuntaluokan ennalta määräämä ei ihmisen kohtalo kuitenkaan ole. Jalmari kieltäytyy lähtemästä isänsä luo Neuvostoliittoon, koska on käsittänyt asiat näin: ”Minä vihhaan kommunistia ne ne minulta isän vei.”

Uskollisuus ja kärsimys asian takia ovat niin kristinuskon kuin työväenliikkeen arvoja. Edes äiti Serafiina ei hyväksy, että Neuvostoliitosta palannut Aarnen toinen vaimo, myös nimeltään Anna Tuomi, on jättänyt miehensä: ”Jos on mies elämäsä kaikesa uhrannut niin pittää myös vaimon olla valmis oma pikkunen onnesa uhroomaa. Eikä suo periksi antoo.” Appivanhemmat eivät pysty näkemään, että miniä on palaamalla Suomeen pelastanut itsensä ja lapsensa. Ratkaisevasti Annan muuttuminen näkyy, kun tämä uhmaa appivanhempiaan ja ”Ristuksen oppiin” vedoten antaa kälylleen ja tämän lapselle yösijan.

Poikkeusoloissa viranomaisten valvonta tiivistyy: Jään ja tulen keväässä viranomaiset suorittavat ennen jatkosodan syttymistä suojapidätyksiä. Kohteeksi joutuu myös talvisodan vapaaehtoinen, englantilainen Mulligan. Valtio asettaa rajat, kehen saa solmia suhteita: kuulusteluihin viedään Mulliganin rakastetun Selma Lehtivaaran lisäksi myös Anna. Sattumalta paikalle osunut Mulligan on näet auttanut Annaa saamaan sian lahdatuksi.

Vapauden haave ja rajat

Talvisotaa käsitellään sarjassa vain vähän. Sen sijaan välirauhaa käsittelee kaksi osaa. Rautayöt alkaa kaatuneiden muistopäivästä eli toukokuun kolmannesta sunnuntaista 1940 ja päättyy elokuuhun. Se käsittää siis poliittisesti levottoman kesän 1940. Jään ja tulen kevät taas alkaa marraskuusta 1940 ja päättyy liikekannallepanoon kesäkuussa 1941.

Vielä näissä osissa painopiste on Annassa, mutta muita henkilöitä on tullut lisää, eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntaluokista.

Rautaöissä Annan elämän täyttää äitiys, jonka vegetatiivisesta rauhasta hän alkaa hiljalleen herätä tiedostamaan. Liljan muisto, ihanne vapaudesta ja ”itsensä toteuttamisesta” tuottaa hänelle aluksi alemmuudentunteita; Kirstinän sanoin hän kokee ”myyneensä itsensä ruumiin hinnasta”. Lapset ovat taakka, joka vie vapauden valita ja aluksi tyystin oman ajan. Anna ei kuitenkaan voi tuntea heitä kohtaan katkeruutta.

Anna ei tiedä, että Lilja liikkuu seudulla salaa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS-1) asioilla. Liljaa auttaa Hannes, joka saa Lassin ja Hildan kaivamaan piilotetun painokoneen esiin. Näin he lunastavat takaisin isä Lassin perintökellon. Kellon he ovat pantanneet Hannekselle, jotta voisivat ostaa Annan havitteleman porsaan. Ihmisten motiivit ovat pieniä silloinkin, kun päämäärä on – tai näyttää olevan – suuri.

Tuomen poikien kasvinveljenä koko ikänsä sivurooliin jäänyt Hannes on aina halunnut pitää kelloa kädessään. Samoin hän haaveilee ”hyvästä naisesta”, Lassin vaimosta Annasta. Hannes palauttaa kellon ehdolla, että saa tavata Annan kahden kesken. Eron hetkellä Anna lupaa kuunnella Hanneksen puolen tarinasta ”sitten kun sota ohi”, mutta sitä ennen hän on luvannut miehelleen ”tulla takaisin”.

Lassi on ”Lasse liten” jolle maailma on liian suuri. Hän on luullut olevansa vapaa ja uhmannut esivaltaa, mutta se on murtanut hänet. Hanneksella on yhä taistelutahto jäljellä, ja hän tekee SNS-1:n lennäkin, ”ilman uskoo, tein koska kerran lupasin, toivottomana tein mutta tein”.

Perheettömänä Hannes on vapaa toimimaan ja lähtemään ja hän häipyy paikkakunnalta, sillä ”en minä vielä sen tähen hakattavaksi ruppee. Vielä minä tappelen, ennen kuin tämä on loppuun katottu. Vaikka turhan takia vuan, mutta tappelen silti.”

Ainakin tässä vaiheessa Hanneksen kapina pohjaa eksistentiaaliseen epätoivoon pikemmin kuin poliittiseen harkintaan niin kuin Taisto Tammelundilla Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä, jota Pekka Tarkka on analysoinut kirjassaan Salama.

Lähiyhteisöön sidotun Annan on jäätävä paikoilleen, vaikka hän tajuaa: ”Apua ei tulisi mistään – – Tähän jäätäisiin, ja se tulisi mikä tulisi, ja vyöryisi suoraan yli”. Annalle eivät ole mahdollisia kuin pienet teot lähimpien hyväksi, mutta niitä tehdessään hän raivaa itselleen askel askeleelta enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Jään ja tulen keväässä Anna on Hildan kanssa perheen pääasiallinen elättäjä. Työn ja lukemisen myötä hänen itsetuntonsa kasvaa.

Lassista ei ole miehen perinteiseen rooliin, ei edes sikaa lahtaamaan, mutta lapsia hän kaitsee auliisti. Avioparin välillä on hyviäkin hetkiä. Ranskalainen elokuva, joka kuvaa tavalliset ihmiset arvokkaina, toisin kuin 30-luvun suomalainen elokuva usein, saa heidät lempimistuulelle.

Viekö halla perunat, lähteekö Suomi Baltian tielle?

Rautaöissä Annaa huolestuttaa perunoita uhkaava hallanvaara. Lassi ironisoi vaimoaan: ”Aito noskelainen, ootetaan ja katellaan – -”, samaan aikaan kun ”Maalimalla on tilanteet käynnissä”. Tähän vastaa naapuri: ”Tartu sinä tilanteisiin, Lassi Tuomi – – Minä tartun noihin potaatinvarsiin – – ”.  Naapuri, joka on tässä kohtauksessa nimetön mutta jonka myöhempien tapahtumien valossa voi päätellä sosiaalidemokraatti Hyvöseksi, vakuuttaa Lassille ”isäs vanhana toverina”: ”Ei Suomi ikinä Palttian tietä lähe kulukemaan”.

Lause päätyy Valpon kirjoihin ”vanhan punikin” sanomana. Halla, ”rautayöt”, rinnastuu Leena Kirstinän mielestä uuteen sotaan valmistautumiseen, mutta kohtauksessa halla viittaa pikemmin vallankumoukseen. Kummasta tai molemmista onkin kyse, pienet ihmiset taistelevat sitkeästi elämän puolesta kuolemaa vastaan, pienen arjen puolesta suurta politiikkaa vastaan.

Torilla poliisi varoittaa Annaa: ”Teidän on kuultu puhuvan rauhasta”, ja sellainen on poliisin mielestä ”kiihotusta, kumousta”. Kun Anna ironisoi että varmaan ”sota on rauhoo”, yksivakainen poliisi myöntää. Poliisi ymmärtää vastapuolen sanontojen orwellilaiset vääristymät, mutta on sokea oman puolensa vastaaville.

Sama koskee Annaa. Rauhan säilymisen takia Anna voisi hyväksyä, että Lassi palaisi politiikan pariin. Lassi joutuu opettamamaan yhä naiivia vaimoaan, että tämän kaipaama ”tavallisen ihmisen rauha, tavallisen äitin rauha” ei ole mahdollinen ”tässä maailmassa”. Kumpikin puoli haluaa rauhaa vasta seuraavan sodan jälkeen, jolloin oma puoli on saavuttanut vastustajasta totaalin voiton.

SKP:n historian tutkija Kimmo Rentola pitää klassisessa tutkimuksessaan Kenen joukoissa seisot? sisäpolitiikan ratkaisevana käänteenä mätäkuun kriisiä 1940. Talvisodan jälkeen vallalla oli valkoinen tulkinta vapaussodan jatkosta ja Mannerheim halusi sotilaiden liittyvän Vapaussoturien liittoon. Sellaisesta työläisrintamamiehet eivät tietenkään halunneet edes kuulla.

Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon loi kuitenkin yhteisen uhkakuvan, jonka paineessa oikeisto ja sosialidemokraatit löysivät toisensa ja perustivat Aseveljien liiton. Kuopio-sarjassa ”vanhan punikin” kaltaiset ratkaisevat, ettei Suomi lähde Baltian tielle.

Mustissa morsiamissa talvisodan yhtenäisyys ei koske kommunisteja, vaan Hilda Tuomi odottaa puna-armeijaa vapauttajana. Käänne tapahtuu välirauhan aikana. Kun SNS-1:n lehtiset johtavat torilla puukotukseen, Hilda päättää, ettei halua veljiään takaisin, jos se merkitsee väkivaltaista vallankumousta. Hilda hautaa aarteensa, punatähden, ja luopuu samalla menneisyydestä nykyisyyden, Annan avuttomien kaksosten, takia.

Työväen isänmaallisuus ja sillat yhteiskuntaluokkien yli

Rautaöissä sosiaalidemokraatti Hyvönen sanoo naapurilleen Hujaselle, että ”Työmiehen isänmaallisuudesta on viime sotaamme saakka keskusteltu. Mutta aina on työmies tuntenut tämän maan omakseen, vaikka hän on tässä maassa nähnyt nälkääkin.”

Kyse on siis pikemmin ollut porvariston ongelmasta. Jään ja tulen keväässä piispa puhuu, miten punaorvotkin tarttuivat talvisodassa aseeseen, joten ”meidän on vastattava näiden nuorten kädenojennukseen”. Keittiössä työskentelevä Hilda miettii: ”Pianoa soitetaan, nyökitään ja kättä ojennetaan. Että tulla saliin, tänne muitten joukkoon. Mitenkäs sellaista vastustetaan – – Kun sille käden ojentajien puolelle on omittu” myös kaatuneet, joiden joukossa on Hildan kasvattama Jalmarikin.

Jalmarin muisto saa Hilda puolisalaa osallistumaan maaottelumarssiin. Kävellessään hän pohtii, että ”työmiehen isänmaanrakkaus” merkitsee ”Tämmöisiä hetkiä. Iloa ja vapauden tunnetta sunnuntaiaamuna, metsän rinnassa tyhjällä maantiellä. Tahi veneessä kesälauantaina, työpäivän päätyttyä. Tahi Saimaalla, kun aurinko laskee ja pieni höyrylaiva hitaasti jyryää kohti tähtihämärää, joka nousee järven ja maan ylle.” Runeberg, Topelius ja kansakoulu ovat sittenkin onnistuneet: maisemaan ankkuroitu isänmaanrakkaus voi olla omistamattomallakin. Suotta ei Tuomen perheen sukunimi viittaa lauluun Kotimaani ompi Suomi, jossa kotimaan muodostaa koti ja sen lähimaisema.

Hilda vieroksuu puheita uhrimielestä: ne eivät sovellu naiselle ”joka on niin köyhä että vaatteensa vain omisti”. Toki uhraukseksi voisi kutsua sitä, että Hilda raataa koko elämänsä sukulaistensa hyväksi, mutta hänelle se on elämän tarkoitus.

Tuomen perheen naisilla on jo ennestään hyvät suhteet joihinkin porvarisrouviin, joille he tekevät työtä. Jään ja tulen keväässä luodaan lisää henkisiä siltoja yli yhteiskuntaluokkien välisten kuilujen, kun poikansa sodassa menettänyt Selma Lehtivaara ottaa Juhon sotakasvatiksi. Toisin kuin Paavo Rintala Nahkapeitturien linjan ensimmäisen osan lopussa, Kähkönen ei ironisoi ainakaan Selma Lehtivaaran ”sosiaalista mieltä”. Selma on jo aiemmin pyrkinyt kristilliseltä pohjalta tasa-arvoon ja vaatimattomaan elämään.

Äidinisänsä Korhosen luona asustanut Juho on Jään ja tulen keväässä kiintynyt Selmaan eikä jaksaisi yhä uudelleen kuunnella ukkinsa juttuja Hurusniemen arpajaisista, joissa joka kymmenes punakaartilainen ammuttiin, joukossa hänenkin isänisänsä. Juhoa houkuttaa myös mahdollisuus päästä lyseoon, mutta mielessään hän lupaa, ettei sukuaan unohda.

Ilmeisesti Juhoa odottaa ”luokkaretki”, sosiaalinen nousu koulutuksen avulla ja sen jälkeen osallistuminen hyvinvointivaltion luomiseen. Ville Kivimäki tulkitsee kokoomateoksessa Haavoitettu lapsuus, että ”sodassa ja lapsuudessa koettu turvattomuus kanavoitui toiminnaksi tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseksi: hyvinvointiyhteiskunta luotiin lohduttajaksi, kun keskeinen lapsuuden ja nuoruuden kokemus oli arvaamattomuus ja turvattomuus”.

Jään ja tulen keväässä Sortavalan evakko Helvi Martiskainen hommaa Anna töihin kaupungin hienoimpaan ravintolaan Tatraan. Siellä kokoontuu Suomalais-saksalainen yhdistys, jonka jäseniin tekevät vaikutuksen Saksan työväestön sosiaaliset edut. Tätä usein unohdettua piirrettä korostanut Götz Aly teoksessaan Hitlers Volkstaat.

Henkilöistä Suur-Suomi-euforian valtaan joutuu vain Selman entinen aviomies, toimittaja Ilmari Lehtivaara. Taustalla ovat henkilökohtaiset pettymykset: ainoa pojan kaatuminen talvisodassa ja uuden rakkauden haaksirikko. Vanhenevalle miehelle poliittinen innostus tarjoaa mahdollisuuden unohtaa oma elämän pienuus, sen peittää kansakunnan tuleva suuruus.

Toisaalta Kähkönen näyttää myös, että saksalaisvaikutuksella Suomessa on rajansa. Hyvönen vakuuttaa Hujaselle, että ”temokraattista yhteiskuntamuotoa meidän on puolustaminen.” Hujanen epäilee: ”No se kyllä tyssee, jos sen Hitlerin sakkia vielä enemmän tänne hilataan. Se temokratia.”  Tähän Hyvönen arvelee: ”Sillä hyö kait – – Sitä esille toivat.” Kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen vaatii demokratiaa.

Uskollisuus ja petos

Vasta Jään ja tulen keväässä selviää Lassin talvisodan jälkeisen masennuksen todellinen tausta. Lassi tunnustaa Hildalle, että kun hänet oli lokakuussa 1939 viety turvasäilöön, hän oli uutta tuomiota pelätessään murtunut ja suostunut ilmiantajaksi, joskin kertonut vain kuolleista tovereistaan. – Traagista on, että vaaraa ei ollut: Rentolan mukaan kaikki turvasäilöön otetut vapautettiin. Valpokin havaitsi, ettei heistä ollut vaaraa. Oli yksi poikkeus, joka oli raivopäinen.

Toinen paljastus on, että Annan ystävä Helvi on ”Ameriikan sukkaparista” urkkinut, jatkaako Anna miehensä poliittista toimintaa. Paljastuksen jälkeen Anna toimii toisin kuin valtio ja puolue, ihmismäisesti: ”Ystävyys on sitä, että minä jään tähän – – En anna hänelle vapahdusta – – Minä pidän hänestä kiinni, minä raahaudun hänen perässään, kunnes olemme tosistamme selvillä.”

Se, että petos ei ole yksiselitteinen asia, käy ilmi, kun Anna jatkosodan edellä joutuu kuuluisteluihin täysin viattomasta tuttavuudestaan Mulliganin kanssa. Annaa auttaa etenkin Helvin todistus: Valpo luottaa Helvin arvioon, koska tämä on sen tiedottajia.

Tavallaan myös Hannes on pettänyt Rautaöissä Annan varastamalla tämän polkupyörän, jota Lilja tarvitsee SNS-1:n hankkeisiin. Toki Hannes on samalla suojellut Annaa, joka Valpon kuulustelussa voi rehellisesti vakuuttaa tietämättömyyttään.

Hildan suhde aatteeseen on kiintoisin. Jatkosodan alussa hän pelkää, että kiintyminen omaan mankeliyritykseen on tehnyt hänet porvariksi, mutta lupaa itselleen, että jos veljet sittenkin tulevat takaisin, hän on ”sama vanaha Hilta”. Sireenien soidessa Hilda kuitenkin huomaa muuttuneensa: ”vain sen tähden, että olen jo elämäni ja tulevani tähän [mankeliyritykseen] kiinnittänyt, minä olen kiinnostanut siitä, mitä tälle maalle vastaisuudessa tapahtuu; minä katson toisella tavalla tuonne taivaalle”. Mankeliyritys ei kuitenkaan ole pelkkää omaisuutta, vaan Hilda yrittää sen avulla turvata Annan kaksosten tulevaisuuden.

Pettääkö Hilda aatteensa – vai onko aate pikemmin pettänyt hänet? Kuten lukija arvaa, veljet on surmattu Stalinin vainoissa. Onko ihailtavaa kuten Allu Kajander Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran pitää kiinni nuoruuden ihanteistaan ja aiheuttaa poliittisella toiminnallaan perheelleen lisää kärsimyksiä? Onko väärin Hildan tavoin tarkistaa mielipiteitään, kun olosuhteet muuttuvat?

Läheiset ja kaukaiset

Tähän liittyy kysymys, kumpi on asetettava etusijalle, läheiset vai kaukaiset. Naiset ja miehet ovat tästä eri mieltä.

Hilda sanoo Rautaöiden alussa: ”Ukkoin varaan meillä ei lasketa mitään”. Lassi hellii masennustaan vintissä samaan aikaan, kun vaimo ja sisar huolehtivat lapsista ja sängyssä makaavasta vanhasta äidistä. Vasta liian myöhään, juuri jatkosodan edellä Jään ja tulen keväässä Lassi herää huolehtimaan läheisistään: ”Miten Anna lasten ja vanhuksen kanssa selviäisi jos -.”

Pohtiessaan välirauhan vaihtoehtoista historiaa kokoomateoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa Kähkönen kirjoittaa romaania suoremmin: ”Lassi oli pelannut korttinsa niin, että mikään valta ei olisi hänen lapsilleen ja vaimolleen ja vanhalle äidilleen suopea. Kääntyivätpä asiat miten hyvänsä, hän ei saisi armoa. Eivätkä saisi hänen omaisensakaan.” Jos Saksa voittaisi sodan, heidät puhdistettaisiin Uudesta Euroopasta ”epäterveinä elementteinä”, eikä voittoisa Neuvostoliittokaan soisi armoa ”petturille”, vaan Tuomen perhe pantaisiin Siperian-junaan.

Junassa matkalla rintamalle kesäkuussa 1941 Lassi kokee, että tavalliselle ihmiselle vaihtoehtoja ei ole: ”Isänmaallinen mies painaa päänsä tätä samaa lautaista seinää vasten, johon maanpetturin pää nojaa, ja meitä viedään tuntemattomaan samaa vauhtia.” Mutta kaikki ei sittenkään ole isojen päättäjien vallassa. Lassi muistaa kymmenvuotiaan Juhon puheen ”kenraali Siästä” joka vaikuttaa ratkaisevasti armeijoiden kohtaloihin. Lukija tietää, että talvi odottaa Wehrmachtia Moskovan edustalla.

Toisin kuin aatteen ihmiset uskovat, Suomesta ei tule Suur-Suomea eikä Neuvosto-Suomea, vaan Suomelle avautuu kolmas mahdollisuus.

Tätä eivät naisetkaan voi ennalta tietää, mutta he eivät anna periksi. Kuvaava on kohtaus, jossa Helvin murrosikää lähestyvä tytär Mari nousee vastustamaan äitiään, joka on opettanut, ettei muista ihmisistä tarvitse välittää. Mari liittyy naisiin, jotka tukemalla toisiaan selviytyvät ja vievät sodan läpi pienet ja muut avuttomat.

Lohtu ja toivo

Sota vie Annalta lapsenuskon, mutta jäljelle jää äidiltä opittuihin virsiin sisältyvä syvä lohtu. Rautaöissä Anna yhtyy anopin veisaamaan virteen Koska valaissee kointähtönen. Usko on Heprealaiskirjeen vanhan käännöksen mukaisesti ”lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan”. Tosin kointähti on monimerkityksinen symboli: se viittaa rakkauden jumalattareen Venukseen ja Raamatussa sekä Jeesukseen että Luciferiin.

Maallisemmallakin toivolla Anna lohduttautuu. Mustien morsiamien lopussa hän talvisodan evakossa puristaa kuluneita silkkikenkiä ja lupaa itselleen sodan jälkeen pukeutua valkoisiin – tietämättä miten kauan koettelemuksen vuosia kestää. Oleellista on, että Anna kieltäytyy noudattamasta appivanhempiensa eetosta, jossa ”oma pieni onni” on uskon tai aatteen rinnalla toissijainen.

Rautaöiden lopussa uimataidoton Anna oppii uimaan, luottamaan että vesi kantaa. Samalla hän kokee, että hän ei ole sittenkään yksin – maa ja taivas pysyvät, elämä jatkuu.

On Kuopio-sarjassa myös miehiä, joilla on samanlainen asenne. Kun Juho epäilee ”Mitenkäs se koulunkäynti sitten jos pommi puttoo piähän? Niin mitä se kaikki hyövyttää?”, kansasta noussut opettaja vastaa kuin aikuiselle: ”Ei auta miettiä – – Se on elettävä niin kuin sotia ei olis olemassakaan. Muutoin käy pienten ihmisten hullusti.” Tämä ei merkitse välinpitämättömyyttä vaan sitä, ettei anna sota-ajan ideologian itseensä vaikuttaa vaan säilyttää ihmismäiset ihanteet ja toimii niiden mukaan.

Vertailua muihin välirauhan kuvauksiin

Sodan aikana Mika Waltari ja Toivo Pekkanen romaaneissaan Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti korostivat kansan kokonaisetua ja kehottivat, suorastaan vaativat, että se täytyy asettaa yksilöiden edun ja onnen edelle, koska jos kansan käy huonosti, sama koskee myös yksilöitä.

Sodan jälkeen Paavo Rintala ja Sirpa Kähkönen asettuivat niiden pienten ihmisten puolelle, jotka eivät tahdo uhrata omaa pientä onneaan suuren asian puolesta.

Ei tietenkään voi sanoa, että kumpikaan näkökulma olisi väärä. Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut teoksiin, mutta myös kirjailijoiden omat arvot.

Miksi Kähkösen poliittiset teemat on julkisuudessa sivuutettu?

Kähkönen on valittanut teostensa poliittisten teemojen sivuttamista ja epäillyt sen johtuvan siitä, että hän on nainen ja kuvaa pääasiassa naisia ja lapsia. Vakavana historiana pidetään yhä poliittista ja sotahistoriaa, jossa toimijoina ovat miehet. Ehkä, mutta on toinenkin syy: Kähkönen osaa niin lämpimästi kuvata ”pieniä ihmisiä”, jotka sodan kurimuksessa pitävät yhtä ja auttavat toisiaan, että se herättää osassa lukijoista suorastaan nostalgiaa. Annalta ja muilta naisilta ei voi vaatia vastuuta suurista asioista, mutta heihin samastuvalta lukijaltakin unohtuu kysyä se, mistä Kähkönen muistuttaa kokoomateoksessa Ihminen sodassa: ”mistä tulevat ne vilja-, peruna- ja hiilitonnit, jotka Saksa lupasi vastineeksi yhteiseen rintamaan liittymisestä”.

Ei Kähkönenkään kannata alkeellista hyvä-paha-dikotomiaa, jolla lohkotaan paha pois ja nähdään vain jako ”pahat natsisiat vastaan hyvä, vapaa maailma”, jolloin Suomen sotapolitiikka on lähtökohtaisesti väärää. Tai päinvastoin nähdään vain torjuntavoitto ja nälkäkuoleman uhkaama siviiliväestö ja kielletään kytkökset Saksaan ja puolustaudutaan hokemilla ”sota on sotaa” ja ”muut tekivät paljon pahempaa”. Vain harva ihminen pystyy edes jälkikäteen näkemään asiat samanaikaisesti usealta puolen.

Tietoja

Artikkelini Kähkösen Kuopio-sarjasta artikkelin (jossa on mukana myös jatkosodan aikana tapahtuvat Lakanasiivet ja Neidonkenkä) Pienet ihmiset ja suuri aika on julkaistu Kanavassa 8/2009.

Olen kirjoittanut blogiin Mika Waltarin romaanista Rakkaus vainoaikaan ja Toivo Pekkasen romaanista Hämärtyvä horisontti.

Kirjailijasta

Sirpa Kähkönen on syntynyt 1964. Hän muistaa siis Kekkosen ajan ja pääsi peruskouluun, jonka ansiosta kaikille avautui mahdollisuus opiskella. Kähkönen opiskeli yliopistossa mm. historiaa ja aikoi tutkijaksi.

Sarjan taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana. Kähkönen pääsi tutustumaan mm. isoisänsä mappiin. Tämän vaiheista hän on kirjoittanut tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit.

Vanhempien ollessa työssä Kähkönen oli lapsena päivähoidossa isovanhempiensa luona. Nämä asuivat puutalokorttelissa. Niitä ei tuhonnut sota, vaan hyvinvointivaltioksi kehittyvä Suomi tehokkuuden himossaan ja perinteiden halveksunnassaan. Kuopio-sarjassa Kähkönen luo nuo luonnollista yhteisöllisyyttä edistävät korttelit mielikuvituksessaan uudelleen.

Sirpa Kähkönen Wikipediassa.

Kirjallisuutta:

Aly, Götz: Hitlers Volkstaat. Raub, Rassenkrieg, Nationalsosialismus. Fischer 2006.

Kirstinä, Leena: Kansallisia kertomuksia. SKS 2007

Kivimäki, Ville: Sodan rampauttama vanhemmuus. – Teoksessa Sodassa koettua 1. Haavoitettu lapsuus. W+G 2007. (Sodassa koettua -teoksen osat 1 ja 2 on julkaistu päivitettynä teoksena Sodan kasvattamat. WSOY 2010.)

Kähkönen, Sirpa: Isänmaallisuuden mustat säikeet. Suomen kohtalonhetket syyskesällä 1940. – Teoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Toim. Markku Jokisipilä ja Mari K. Niemi. Ajatus kirjat 2006.

– Suomen tie jatkosotaan. Sosiaalipoliittista harmonisointia kansallissosialismin hengessä. – Teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

–Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Salama. Otava 1973.

Günter Grass: Ravunkäyntiä

Günter Grassin Ravunkäyntiä kertoo historian suurimmasta merionnettomuudesta. Samalla romaanissa näytetään, miten historiaa vääristellään ja käytetään vihan lietsomiseen nettiaikana.

Romaanin Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002, suom. Oili Suominen 2002) minäkertoja on Paul Pokriefk. Aihe on hänelle henkilökohtainen ja kipeä, mutta hän yrittää lähestyä sitä järjellä ja monelta puolelta.

Paul Pokriefk nimittää 30. tammikuuta kolminkertaisesti kirotuksi päivämääräksi: hän syntyi 30.1.1945, samana päivänä kuin Wilhelm Gustloff -laiva upposi. Haverin symboliikkaa lisäsi, että Hitler oli nimitetty Saksan valtakunnankansleriksi 30.1.1933 ja Wilhelm Gustloff, jonka mukaan laiva oli nimetty, oli syntynyt 30.1.1895.

Minäkertojan tausta

Selviydyttyään vastasyntyneen poikansa kanssa Wilhelm Gustloff -laivan haaksirikosta kertojan äiti Tulla Pokriefk asettui asumaan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä (myöhemmin DDR:ssä) sijaitsevaan Wilhelm Gustloffin kotikaupunkiin Schweriniiin.

Tulla opiskeli puusepäksi. Hänestä tuli kommunisti, joka itki Stalinin kuolemaa. Samalla hän muisteli ihastellen vanhempiensa lomamatkaa natsiaikana Wilhelm Gustloff -laivalla, jossa ei ollut luokkia. Yksityisesti hän muisteli jatkuvasti laivan uppoamista, mikä osoittaa tapahtuman traumaattisuutta.

Tullan poika Paul eli tuleva kertoja muutti nuorena Länsi-Saksaan, jossa hän ryhtyi lehtimieheksi. Hän työskenteli ensin oikeistolaisissa Springerin lehdissä ja sitten vasemmistolehdissä.

Paul sai 35-vuotiaana opettaja Gabin kanssa pojan, Konradin eli Konnyn. Gabi kuitenkin otti eron, eikä Paulilla ollut juurikaan yhteyttä poikaansa. 15-vuotiaana Konny muutti isoäitinsä Tullan luo Schweriniin.

Äiti Tulla on aina odottanut, että hänen poikansa Paul kirjoittaisi Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta: ”Mää elän vaan sitä varten, että poika viä joskus olis todistamassa.”

”Ja jäinen meri ja ne lapsiraukat kontit pystys. Paat kaiken ylös sitte. Sen sää oot meille velkaa, kerta selvisit hengissä. Mää kerron sulle joskus siittä kaikesta, prikulleen, ja sää sitten kirjotat ylös…”

Nettiin ilmaantuu uusnatsihenkinen Veritodistajan (Blutzeuge) blogi, jonka ylläpitäjäksi ilmoitetaan Schwerinin Toveriyhteisö. Vähitellen Paul alkaa aavistaa, ettei mitään yhteisöä ole olemassa vaan blogin ylläpitäjä on hänen teini-ikäinen poikansa Konny, jolle isoäiti Tulla on syöttänyt pakolaistarinoitaan lapsesta asti.

Yleinen tausta: kolme tarinaa

Yleisellä tasolla kertoja kuvaa rinnakkain kolmea tarinaa, joiden päähenkilöiden kohtalot törmäävät toisiaan vastaan.

Wilhelm Gustloff syntyi 30.1.1895 Schwerinissä. Keuhkosairauden takia hän ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan vaan oleskeli parantolassa Sveitsissä. Sodan jälkeen hänestä tuli Sveitsin kansallissosialistien johtaja.

Gustloffin kerrotaan sanoneen: ”Kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat minulle vaimo ja äiti. Jos Johtajani [= Hitler] käskisi minun tappaa heidät, minä tottelisin.” Veritodistaja-blogissa tämä kuitenkin kiistetään.

Wilhelm Gustloff -laivan tuleva upottaja Alexander Marinesko syntyi vuonna 1913 Odessassa Mustanmeren rannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Itämerellä sukellusveneen päällikkönä.

Juutalainen David Frankfurter aikoi tehdä itsemurhan, mutta matkustikin Sveitsiin ja ampui Wilhelm Gustloffin 4.2.1936. Tekonsa jälkeen Frankfurter ilmoittautuu poliisisille: ”Ammuin koska olen juutalainen. Olen täysin tietoinen teostani enkä kadu sitä missään tapauksessa.”

Kertoja kommentoi: ”Minua eivät ole koskaan miellyttäneet sellaiset ihmiset, jotka tuijottavat aina vain yhteen pisteeseen, kunnes jokin käryää, savuaa, leimahtaa. Niin kuin nyt vaikka Gustloff, jolle Führerin tahto oli ainut päämäärä, tai Marinesko, joka rauhan vuosina harjoitteli vain yhtä asiaa, laivanupotusta, taikka David Frankfurter, joka oikeastaan aikoi ampua itsensä mutta halusikin viitoittaa kansalleen tien ja teki toiseen ihmiseen neljä luodinreikää.”

Halpoja lomamatkoja kansalle

Saksan työrintaman johtaja Robert Ley peri lakkautettujen ammattiyhdistysten rahat ja käyttää niitä työläisten vapaa-ajan viettoon. Kraft durch Freude (= KdF = voimaa ilosta) -järjestö järjesti halpoja lomamatkoja työläisille. Tämä oli yksi natsien keinoista saavuttaa tavallisen kanan suosio.

KdF rakennutti laivoja, jotka vievät työläisiä risteilemään Norjan vuonoille, Madeiralle ja Italiaan. Ensimmäinen laiva ristittiin natsien aatteen marttyyriksi katsoman Wilhelm Gustloffin mukaan.

Sodan aikana Wilhem Gustloff -laiva on enimmäkseen laiturissa sairaalana, sitten parakkina, jolloin sen väriksi muutetaan harmaa.

Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen

Tammikuussa 1945 Wilhelm Gustloff -laiva lähti Gotenhafenista (nykyisin Puolaan kuuluva Gdynia) kuljettamaan tuhansia pakolaisia, haavoittuneita, sotilaita, laivaston aputyttöjä. Laivaan otettiin viime hetkellä rekisteröimättömiä matkustajia, koska puna-armeija lähestyi uhkaavasti. Kaikkiaan laivassa on arvioitu Wikipedian mukaan olleen yli 10 500 henkeä. Kapteeneita oli neljä ja heillä oli erimielisyyksiä. Pelastusveneitä oli liian vähän ja nekin jäässä.

Punalaivaston sukellusveneen S-13:n komentaja Alexander Marinesko oli nauttinut alkoholista ja naisista Turussa (jonka satamaa Neuvostoliitto oli saanut välirauhansopimuksessa 1944 oikeuden käyttää sodassa Saksaa vastaan). Marineskon oli saatava tehdyksi jotain suurta, joka estäisi rangaistuksen.

Antaessaan käskyn ampua torpedot Marinesko uskoi, että kyseessä oli sotilaslaiva. Mikään laivassa ei ilmaissut muuta.

Kyseessä on historian suurin merionnettomuus (Wikipedian mukaan viimeisen arvio on yli 9300). Ravunkäynnin mukaan uhrien määrästä on eri lähteissä vaihtelevia lukuja, koska aluksessa olevien ihmisten määrä ei tiedossa. Varmaa vain on, että menehtyneet olivat pääasiassa naisia ja lapsia, yli 1200 pelastunutta taas pääasiassa miehiä, joukossa kaikki neljä kapteenia.

Laivan uppoamisesta ei kerrottu Natsi-Saksan uutisissa mitään, mutta huhut haverista levisivät.

Kun puna-armeija pääsi Saksan alueelle, se valloitti mm. Nemmersdorffin. Kun Saksan armeija valtasi paikkakunnan takaisin, kävi ilmi, että puna-armeija oli tehnyt siellä hirmutöitä. Niistä kertominen osoittautui kuitenkin huonoksi propagandaksi. Se ei suinkaan lietsonut taistelutahtoa vaan pikemmin lamautti ihmisiä. Venäläisten halveksunta muuttui venäläisten peloksi.

Vaikenemisen ajasta eloonjääneiden kokoukseen

Sodan jälkeen natsien muistomerkit tuhottiin, myös Wilhelm Gustloffin hautamuistomerkki Schwerinissä, DDR:ssä, jossa Tulla asui. Siellä puna-armeija esitettiin sankarillisena vapauttajana. Siksi ei saanut julkisesti muistella myöskään Wilhelm Gustloff -laivan siviiliuhreja.

Vasta kun muuri oli murtunut, Tulla vei Wilhelm Gustloffin haudalle ruusuja 30.1.1990: ”Mut en mää Gustloffille niitä ruusuja. Se ny oli vaan yks natsi muitten tapettujen joukossa. Ei, sille laivalle mää ne kukkaset vein ja niille lapsraukoille jotka kuoli jääkylmään mereen, ja tasan kello kaksikymmentäkaksikahdeksantoista mää laskin ne valkoset ruusut. Ja multa pääsi poru, vaikka siittä on jo neljäkymmentäviis vuotta…”

Viiden vuoden kuluttua, kun laivan uppoamisesta oli 50 vuotta, oli mahdollisuus pitää eloonjääneiden kokous.

Heinrich Schön oli kirjoittanut laivan uppoamisesta perusteellisen kirjan, mutta se ei saavuttanut Tullan hyväksyntää: ”Kyllä pitäs olla enämpi henkilökohtainen ote. Tää ei tuu sydämestä!”

Heinrich Schön oli tavannut S-13:n pursimiehen Vladimir Kurotškinin, joka oli päällikön käskystä lähettänyt matkaan kolme laivaan osunutta torpedoa, ja ystävystynyt tämän kanssa. Tätä eivät henkiin jääneet hyväksyneet, vaan Schön leimattiin venäläismieliseksi:

”Heidän [= eloonjääneiden] mielestään sota ei ollutkaan vielä loppunut. Heille venäläiset olivat ryssiä, torpedot murha-aseita. Mutta Vladimir Kurotškinin kannalta katsoen nimetön, uppoava alus oli täynnä natseja, jotka olivat hyökänneet hänen isänmaahansa ja vetäytyessään noudattaneet poltetun maan taktiikkaa. Vasta Heinrich Schöniltä hän sai kuulla, että torpedojen osuttua alukseen yli neljätuhatta lasta hukkui tai jäätyi tai katosi laivan mukana syvyyksiin. Pursimies näki sitten lapsista painajaisia pitkään ja toistuvasti.”

Veritodistaja-blogin yksipuolisuus

Veritodistaja-blogi esiintyy objektiivisena historiantutkimuksena, mutta kertoja löytää siitä useita kohtia, jotka on jätetty pois: ”Miksi hän [= Konny] jätti mainit-sematta laivaan päässeet tuhat sukellusvenemiestä ja 370 laivaston aputyttöä, samaten kuin kiireesti asennettujen ilmatorjuntatykkien miehistön?”

Blogissa ei kerrota myöskään kroatialaisista vapaaehtoisista, riittämättömistä radiolaitteista eikä kymmenen pelastusveneen poistamisesta.

Kertoja kysyy: ”Miksi Konny valehteli? Miksi poika huijasi itseään ja muita? Miksi hän, joka yleensä oli niin pilkuntarkka yksityiskohdista ja tunsi laivan kohtalot KdF-ajoilta alkaen ja akselitunnelia ja pesulan takimmaista nurkkaa myöten, ei nyt halunnut myöntää, ettei Oxhöftin laiturissa maannut sen paremmin Punaisen Ristin kuljetusalus kuin pelkästään pakolaisilla lastattu iso rahtilaivakaan, vaan sotalaivaston alainen aseistettu matkustaja-alus, johon oli ahdettu ties minkälaista väkeä? Miksi hän kielsi sen, mistä oli jo vuosikaudet ollut mustaa valkoisella ja jota eivät edes taantumukselliset homekorvat enää kiistäneet? Aikoiko hän muuttaa koko jutun sotarikokseksi ja tehdä todellisia tapahtumia kaunistelemalla vaikutuksen Saksan ja maailman skineihin? Niinkö kiihkeästi hän halusi saada kaiken näyttämään puhtaalta uhrilta, ettei hänen kotisivuilleen päässyt edes siviilipäällikkö Pedersenin sotilasvastine, komentajakapteeni Zahn saksanpaimenkoirineen?”

Kertojan kysymykset ovat retorisia. Hänelle on selvää, että Konny valikoi ja peittelee tosiasioita, koska hänen tarkoituksenaan on ”luoda selvä ja yksiselitteinen viholliskuva”.

Vihapuhe johtaa veritekoon

Netissä Konny esiintyy nimellä Wilhelm, mikä viittaa selvästi Wilhelm Gustloffiin. Hänen kiistakumppanikseen ilmestyy juutalainen David. Heille kehittyy viha-rakkaus-suhde: ”Moikkaa vaan, senkin kloonattu natsisika!” ”Hyvät voinnit, jutsku!”

Kun nuorukaiset tapaavat, alku sujuu hyvin. Mutta kun David sylkee Wilhelm Gustloffin muistokiveä, Konny ampuu Davidin kuten Frankfurter ampui Wilhelm Gustloffin. Samalla tavoin kuin Frankfurter, Konny ilmoittautuu itse poliisille, tunnustaa tekonsa ja perustelee sitä: ”Ammuin koska olen saksalainen”.

Oikeudenkäynnissä käy ilmi, että Davidin oikea nimi on Wolfgang Stremplin eikä hän ole juutalainen vaan oli vain samastunut juutalaisuuteen luettuaan natsien hirmutöistä.

Tämän kuultuaan Konny sanoo: ”Ei se asiaa muuta. Vain minun oli pääteltävä, puhuiko ja toimiko tämä minun Davidina tuntemani henkilö juutalaisena.”

Kun Konnylta kysytään, onko koskaan tuntenut ainuttakaan juutalaista, hän vastaa: ”Ei se ollut relevanttia minun tekoni kannalta. Minä ammuin periaatteesta.”

Konny sanoo, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan sinänsä, mutta nämä ovat ”vierasta ainesta arjalaisten kansojen piirissä. Muuttakoot kaikki Israeliin, sinnehän ne kuuluvat.”

Isä Paul kommentoi: ”Oliko Konnysta ylipäätään vihaamaan? Moneen kertaan hän kielsi vihanneensa juutalaisia. Minä olisin taipuvainen puhumaan Konnyn rationalisoidusta vihasta. Hänen vihansa paloi säästöliekillä. Mutta pitkään. Se oli kiihkottomasti, suvuttomasti lisääntyvää vihaa.”

Hanna Muraja sanoo Grass-esseessään kirjailijan esittävän, että Konnyn kaltainen usko vääjäämättömään historialliseen prosessiin ”peittää näkyvistä yksilöiden kärsimyksen ja sen yhteiskunnalliset ehdot sekä sen, että historia rakentuu viime kädessä yksilöiden teoista ja tekemättä jättämisestä”.

Syypäänä isä vai isoäiti

Oikeudenkäynnissä Konnyn taustaa psykoanalysoidaan, jolloin syyksi tekoon pannaan Konnya isättömyys.

Kertoja puolustautuu mielessään: ”Lopulta syylliseksi havaittiin aina isä. Ja kuitenkin juuri Gabi Konnyn ainoana huoltajana päätti olla puuttumatta asiaan, kun hänen poikansa muutti Möllnistä Schweriniin, missä tämä sitten lopullisesti joutui äidin kynsiin.”

Samalla kertoja kuitenkin toivoo: ”Kunpa minä, isätön lapsi, en olisi milloinkaan tullut isäksi!”

Kertoja puolestaan syyttää äitiään, Konnyn isoäitiä Tullaa: ”Äiti, äiti on yksin syyllinen. Noita, kettupuuhka kaulallaan. Varsinainen virvaliekki [- – -] ”

”Äiti sen hänelle syötti. Siksi, äiti, ja myös siksi että synnytit minut laivan upotessa, minä vihaan sinua. Kohtauksittain vihaan sitäkin että selviydyin hengissä, sillä jos sinä silloin, äiti, kun käsky kuului ’pelastautukoon ken voi’, olisit tuhansien muiden tapaan loikannut yli laidan ja pelastusliiveistäsi huolimatta jähmettynyt jäisessä vedessä tai jos keula edellä uppoavan aluksen imu olisi temmannut sinut ja minun syntymättömyyteni meren syvyyksiin…”

Toisaalta kertoja tulkitsee: ”Vai saattaisiko olla mahdollista, ettei puolustusasianajaja ollutkaan väärässä, kun hän tulkitsi äidin aiheuttaman Wilhelm Gustloff -fiksaation isänkorvikkeen etsinnäksi? Hän muistutti, että Gustloffien avioliitto oli ollut lapseton. Paikkaansa etsivälle Konny Pokriefkelle oli siten ikään kuin tarjoutunut virtuaalinen aukko. Uusi teknologia, etenkin Internet, mahdollisti tämäntapaisen paon nuoruuden yksinäisyydestä.”

Konnyn esitelmän kieltäminen

Kertoja pohtii, miten Konnyyn vaikutti, että tältä kiellettiin koulussa esitelmän pitäminen Wilhelm Gustloff -laivasta.

Opettajien mukaan Konnyn esitelmissä oli ”runsaasti kansallissosialistista aate-sisältöä, joka tosin oli osattu tuoda esiin älykkään peitellyllä tavalla, esimerkiksi niin että oli korostettu ’luokatonta kansanyhteisöä’ ja ujutettu taitavasti mukaan vaatimus ’ideologiasta vapaan muistomerkkien suojelun’ aikaansaamisesta, mikä tarkoitti erityisesti entisen natsijohtajan Wilhelm Gustloffin eliminoitua hautakiveä”.

Entisestä Itä-Saksasta peräisin oleva opettaja perustelee kieltoa koulunsa antifasismilla, entisestä Länsi-Saksasta kotoisin oleva opettaja periaatteella ”vastusta ajoissa”.

Kertoja myöntää, ”että sekä Gabi että minä epäonnistuimme. Meidän kummankin olisi pitänyt tietää, mitä Möllnissä tapahtui. Kasvattajana ja opettajana, joskin toisessa koulussa, Gabi sai taatusti tiedon, että hänen poikaansa oli kielletty pitämästä esitelmää arkaluontoisesta aiheesta tekstin sisältämien ’erheellisten tendenssien’ takia, kuten sanonta kuului; mutta myöntää täytyy, että minunkin olisi pitänyt kiinnostua enemmän poikani asioista.”

Kertoja myöntää vielä toisenkin laiminlyönnin: hän olisi voinut sopia työmatkansa niin, että olisi voinut olla läsnä vanhempainilloissa, joissa olisi voinut kyseenalaista kiellon.

Gabi taas halusi olla solidaarinen opettajakollegoilleen ja oli muutenkin ”ruskeita” aatteita vastaan. Hänestä esitelmien kieltäminen oli oikein, koska Wilhelm G:ustloffin syntymäpäivä oli samalla Hitlerin valtaannousun vuosipäivä.

Kertojan synti

Ex-vaimo Gabi syyttää kertojaa: ”jos jollakulla niin sinulla on salaisia oikeistosympatioita, yhä vielä…”

Kertoja myöntää: ”Kylläkyllä! Tunnenhan minä omat syöverini. Tiedän, miten hikistä homma on pitää ne asiat vakan alla. Yritän olla kuin en olisikaan, en sitä eikä tätä. Esitän yleensä puolueetonta. Sillä jos saan toimeksiannon, tulipa se mistä vain, minä vain totean, miten asiat ovat, selostan vain, mutta periksi en anna…”

Teemaa ei käsitellä laajemmin, mutta ilmeisesti kertojan syntinä on liiallinen puolueettomuus, se ettei hän ole ottanut asioihin kantaa.

Ristiriitainen Tulla

Jenny-täti sanoo kertojan äidistä ja Konny isoäidistä Tullasta: ”Oikeastaan Tullaa voi ymmärtää vain, jos tajuaa, että hänestä olisi pitänyt tulla nunna, stigmatisoitunut tietenkin…” Stigmatisointi tarkoittaa Kristuksen haavojen ilmestymistä ihoon.

Jenny-täti selittää Konnyn tekoa: ”Paha siinä pyrkii ulos. Nuoruudenystäväni Tulla, sinun rakas äitisi, kyllä tietää mitä se tarkoittaa. Voi sentään, miten usein me saimme kärsiä hänen kiukunpuuskistaan.” Tulla oli ilmiantanut Jennyn ottoisän, joka vietiin Sutthofin keskitysleiriin.

Toisaalta Tulla oli nähnyt ”sota-aikanakin kaikkien sokeiksi tekeytyneiden uhallakin” luukasan ja sanonut sen ääneen.

Tulla on siis ristiriitainen hahmo. Kertojan mukaan ”varmaa ainakin on, että äiti on pitelemätön. Puoluekaaderinakaan häntä ei saatu pysymään aisoissa.”

Toimeksiantaja

Romaanin minäkertoja mainitsee myöhemmin, että hänet oli palkannut kirjoittamistehtävään henkilö, jota hän nimittää vuorotellen ukoksi, pomoksi ja toimeksiantajaksi. Tämä oli löytänyt hänet Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta eloonjääneiden luettelosta.

Toimeksiantaja ilmoittaa kerran kertojalle: ”Kaikkien niiden juonenkulkujen, jotka liittyvät kiinteästi tai höllästi Danzigin kaupunkiin tai sen ympäristöön, pitäisi oikeastaan olla hänen hommiaan”, mutta ”Paha kyllä, sen tarinan tutkiminen ei ollut häneltä sujunut.”

Toimeksiantajan julkaisuista mainitaan Koiranvuosia, Günter Grassin romaani, vaikka kirjailijaa ei mainita nimeltä.

Ravunkäynnin todellinen kirjoittaja on tietysti Günter Grass itse – kyseessä on Daniel Defoen Robinson Crusoesta alkaen kirjailijan ja lukijan välinen sopimus.

Kertoja sanoo, että hän kirjoittaa äidin pakottamana. Tulla on kuitenkin Günter Grassin henkilöhahmo: hän esiintyy jo romaanissa Kissa ja hiiri ja Koiranvuosia.

Kertojan mukaan ”Kyllähän se painaa ukkoa [= toimeksiantajaa]. Oikeastaan, hän sanoo, olisi ollut hänen sukupolvensa tehtävä kuvata Itä-Preussin pakolaisten kurjuutta: talvisäässä kohti länttä pyrkiviä pakolaissaattueita, kuolemaa lumituiskun keskellä, tien laidalla tai railoissa, kun Veikselinlahden jää pommituksista ja hevosvaunujen painosta alkoi pettää ja kun Heiligenbeilistä tuli silmänkantamattomien lumiaavojen yli yhä vain lisää väkeä, sillä venäläisten kostoa pelättiin…pako…valkoinen kuolema. Missään tapauksessa, hän sanoo, pakolaisten kärsimyksistä ei olisi saanut pysyä vaiti vain koska oma syyllisyys oli valtava ja koska katumus ja tehtyjen rikosten myöntäminen oli niinä vuosina ensi sijalla, eikä koko tätä välteltyä teemaa olisi saanut jättää pelkästään nurjamieliselle oikeistolle. Laiminlyönti oli suunnaton…”

Kerrontatapa: ei ajatuksia

Kertoja on saanut ”pomolta” määräyksen, että hän ei saa kuvaa henkilöiden ajatuksia koska niitä ei voi tietää, ei myöskään mitä kuolleet kokivat ja tunsivat laivan upotessa: ”Kieltotaulu oli voimassa alun alkaenkin. Hän kielsi minua ehdottomasti spekuloimasta Konnyn ajatuksilla, leikkimästä ajatusleikkejä sillä, mitä pojan mielessä liikkui, saati sitten kirjoittamasta julki, millaiset ajatukset poikani pääkopassa voisivat muotoutua sanoiksi ja siteerattaviksi lauseiksi.

Hän sanoi: ’Kukaan ei tiedä, mitä hän ajatteli ja ajattelee nyt. Otsan taakse ei mennä, ei hänen eikä muiden. Pääsy kielletty. Sananmetsästäjille ei-kenenkään maata. Turha kurkistella kallon alle. Eihän kukaan sitä paitsi kerro mitä ajattelee. Ja se joka yrittää, valehtelee ensimmäisessä lauseenpuolikkaassa. Lauseet, jotka alkavat näin: Sinä hetkenä hän ajatteli… tai: Hänen mielessään liikkui… ovat aina pelkkiä kainalosauvoja. Mikään ei ole yhtä tiiviisti kiinni kuin ihmisen pää. Tehokkainkaan kidutus ei tuota aukottomia tunnustuksia. Siksi emme tiedä, mitä Wolfgang Stremplin ajatteli hänen päättäessään ryhtyä esittämään juutalaisen Davidin roolia Internetissä, emme liioin, mitä hänen mielessään liikkui, kun hän Kurt Bürgerin retkeilymajan edessä seisoessaan näki, miten hänen ystävävihollisensa, joka netissä käytti nimeä Wilhelm, nyt todellisena Konny Pokriefkenä veti esiin pistoolin maiharinsa oikeanpuoleisesta taskusta ja ensimmäisen, vatsaan osuneen laukauksen jälkeen ampui vielä kolme laukausta hänen päähänsä ja sen kätkettyihin ajatuksiin. Me näemme vain sen minkä näemme. Pinta ei kerro kaikkea, mutta riittävästi kuitenkin. Ei siis ajatuksia, ei liioin jälkikäteen ajateltuja. Kun käytämme sanoja säästellen, pääsemme nopeammin loppuun.”

Kirjailijasta

Günter Grass syntyi 27.10.1927 Danzigin vapaakaupungissa (Saksa valtasi kaupungin 2. maailmansodan alussa, ja sodan jälkeen se liitettiin Puolaan nimellä Gdansk).

Kauppiasperheen isä oli saksalainen protestantti, äiti kašubialais-puolalainen katolinen. Grass pitikin itseään kašubialaisena. Hänet kasvatettiin katolilaiseksi ja hän toimi alttaripoikana.

Grass opiskeli lyseossa ja kuului Hitler-Jugendiin, jossa hän muistelmiensa Sipulia kuoriessa mukana imi itseensä siellä tarjottua sankariuskoa. Myös elokuvien viikkokatsaukset esittivät ”mustavalkoisia kaunisteltuja totuuksiaan, joihin minä uskoin hetkeäkään epäilemättä”.

Grass palveli työjoukoissa ja ilmoittautui 17-vuotiaana sukellusvenejoukkoihin päästäkseen pois kotoa, mutta laivasto hylkäsi ja joutui vuoden 1944 lopulla Waffen-SS:n Panssaridivisioonaan. Hän palveli helmikuusta 1945 huhtikuun 20. päivään 1945 jolloin haavoittui. Hän oli amerikkalaisten vankileirillä toukokuusta 1945 huhtikuuhun 1946.

Sodan jälkeen Grass työskenteli kaivoksessa. Hän opiskeli ensin kivenhakkaajaksi ja sitten kuvataitelijaksi Düsseldorfin taideakatemiassa ja Berliinin taidekorkea-koulussa. Fiktiota hän alkoi kirjoittaa 50-luvulla.

Grassin mukaan kyky epäillä kehittyi hänessä liian myöhään: vain sen voimin olisi voinut vastustaa natsismia ja vain sen pohjalta hän lopulta kehittyi taitelijaksi.
1956-60 hän työskenteli kuvataiteilijana ja kirjailijana Pariisissa.

Läpimurto oli 1959 romaani Peltirumpu, joka aloitti Danzigin trilogian.

Grass nostettiin heti esikoisromaaninsa ilmestyttyä oman sukupolvensa omaksitunnoksi: Hanna Murajan mukaan hänet ”nähtiin kansallisen syyllisyyden työstäjänä, jolla oli rohkeutta käsitellä sellaisia menneisyyden kipeitä asioita, jotka virallinen Saksa pyrki unohtamaan”.

Grass oli Ryhmä 47:n perustajia. Hän SDP:n aktiivinen kannattaja, Willy Brandtin puheenkirjoittaja ja toimi rauhanliikkeessä.

Grass sai 1999 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän kuoli 13.4.2015.

Saksalaiset ja syyllisyys

Hanna Muraja kirjoittaa, että Grass on pitänyt pikkuporvarillista elämää natsismin edellytyksenä: saksalaisten peruspahe oli sitoutuminen yleiseen, abstraktiin ideaan yksilöiden ja konkreettisen todellisuuden kustannuksella. Vertauskohteena on Hannah Arendtin kuvaus Adolf Eichmannista, joka oli valmis uhraamaan idealleen kaiken ja jokaisen antamatta valtaa tunteilleen, jos ne ristiriidassa idean kanssa.

Grass kirjoitti muistelmissaan Sipulia kuoriessa: ”Tylsistyttävä koulutus panssarimieheksi jatkui yli syksyn ja talven, eikä sinä aikana puhuttu sanaakaan niistä sotarikoksista, jotka myöhemmin paljastuivat, mutta tietämättömyyden voimalla en voi peitellä sitä tosiasiaa, että olin osa järjestelmää, joka oli suunnitellut, organisoinut ja toteuttanut miljoonien ihmisten tuhon. Ja vaikken syyllistynyt mihinkään rikollisiin toimiin, jäi mieltä aina näihin päiviin saakka painamaan jokin, mitä aivan liian sujuvasti nimitetään osavastuuksi. Sen kanssa joudun elämään vielä jäljellä olevat vuoteni.”

Grass tunsi syyllisyyttä, vaikka oli vasta teini-ikäinen eikä ollut ampunut ketään. Ilmeinen syy oli se, että vanhemmat saksalaiset kiistivät sodan jälkeen syyllisyyden ja halusivat vain unohtaa. Tai sitten he korostivat omia kärsimyksiään sodan loppuvaiheessa – pommituksia, karkotuksia, raiskauksia – unohtaen että ne olivat seurausta Saksan aloittamasta maailmansodasta, joka oli itärintamalla ollut tuhoamissotaa.

Tästä ”kyvyttömyydestä surra” johtui myös, että saksalaiset suuntasivat sodan jälkeen huomionsa jälleenrakennukseen, mistä seurauksena oli talousihme. Näin analysoivat psykoanalyysin pohjalta Alexander ja Margarete Mitscherlich, joiden teoriaa teki Suomessa tunnetuksi Anne Fried. 80-luvun alussa julkaisemassa kirjassa Fried katsoi, että toisin kuin saksalaiset, suomalaiset olivat onnistuneet käsittelemään sotatraumojaan kirjallisuuden avulla.

Keskustelu Saksassa alkoi vasta 60-luvulla uuden sukupolven myötä ja johti osaltaan terrorismiin.

Vasta 80-luvulla alettiin puhua Wehrmachtin osallistumisesta sotarikoksiin. Vuonna 1986-7 käytiin myös ns. Historikerstreit eli historiataistelu.

Vasta muurin murtumisen jälkeen 90-luvulla kumottiin vastarintaliikkeen jäsenten kuolemantuomiot. Sitä aiemmin useimmat tuomarit ym. jatkoivat virassaan.

Grassin kohdalla voi puhua sijaissyyllisyydestä, koska ne, joilla oli paljon suurempi syy tuntea syyllisyyttä, eivät sitä tunteneet tai ainakaan julkisesti tunnustaneet.

Muistaminen ja sukupolvien jännitteet

Hanna Murajan Grass-esseen mukaan yksipuolinen tapa käsitellä toista maailmansotaa on Grassin mukaan osasyy sukupolvien välisiin jännitteisiin: ”Kun lasten sukupolvi pani vanhempansa tilille natsirikoksista, vanhempien kokemasta kärsimyksestä tuli tabu.”

Seuraavilla sukupolvilla oli vaikea rakentaa identiteettiä syyllistäväksi kokemassaan kulttuurissa. Uusnatsismi-ilmiö ”liittyy tarpeeseen löytää menneisyydestä samastumisen kohteita ja yritykseen pitää – viholliskuvan voimalla – kiinni kansallisesta identiteetistä”.

Konnyn Veritodistaja-blogi on osoitus ilmiöstä, jota Jonathan Glover kutsuu tribalismin loukuksi: kun muistetaan vain oman ryhmän kärsimykset ja syyllistetään muut, luodaan ja vahvistetaan viholliskuvaa, joka voi väkivaltaan.

Romaanissa lopussa Konny tosin särkee Wilhelm Gustloff -laivan pienoismallin, mutta verkosta löytyy häntä ihaileva kotisivu. Kertoja toteaakin: ”Se ei lopu. Se ei koskaan lopu.”

Günter Grassin mukaan yksi syy monista ottaa Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen aiheeksi olikin ottaa se pois äärioikeistolta, joka väittää, että laivan tragedia oli sotarikos. Grassin mukaan se oli kauhea, mutta sodan seuraus, sodan kauhea seuraus.

Valitsemalla kertojaksi Paul Pokriefin Grass vielä Ravunkäyntiä-romaanissa piiloutui kirjallisen strategian taakse. Toisaalta kirjailija antaa Paulin selittää kirjan nimeä Ravunkäyntiä tavalla, joka voisi koskea myös häntä itseään: ”Kaikki, mitä kerron pyrkiessäni ravunkäyntiä koko ajan itsestäni poispäin, mitä kerron tässä ripissäni totuutta hipoen tai mitä paljastan kuin pakon ajamana, tapahtuu hänen arvionsa mukaan ’jälkikäteen ja huonon omantunnon takia’.

Vasta muistelmissaan 2006 Grass paljasti palvelunsa Waffen-SS:ssä vasta 2006. Hän joutui Saksassa arvostelun kohteeksi, ei ehkä niinkään itse asian kuin sen salaamisen takia. Kansakunnan omantuntona esiintynyt Grass ei ollut itsekään ollut rehellinen. Grass itse selitti, että hän pystyi käsittelemään asiaa vasta nyt.

”Mutta koska niin monet ovat pysyneet vaiti, on suuri kiusaus olla täysin piittaamatta omasta kelvottomuudesta ja puhua sen sijaan moraalin rintaäänellä yleisesti syyllisyydestään ja itsestään vain kolmannessa persoonassa: Hän oli, näki, teki, sanoi, hän pysyi vaiti…”

Hanna Murajan mukaan Günter Grassin ”teokset korostavat muistamisen ja tarinankerronnan välistä yhteyttä ja sitä, miten menneisyys välittyy meille kerrottuna, tarinoiden muodossa. Niissä pohditaan, miten muistilla on taipumus liittää tapahtumia yhteen ja työstää kokemuksia näin syntyneiden tarinoiden muodossa. Tarinat puolestaan ovat aina kiistettävissä ja kerrottavissa toisin.”

Siksi Grass toteaa muistelmissaan, että ”menneisyydestä – sekä omasta elämästä että historiasta laajemmin – on kerrottava aina uudelleen, ja tämä uudelleenkertomisen prosessi merkitsee aina myös eräänlaista tilintekoa ja itsetutkistelua: ’eletty elää muuttuu raakamuodostaan moneen kertaan korjatuksi tekstiksi, joka rauhoittuu vasta painettuna’ mutta vaatii vielä tällöinkin jatkuvaa uudelleenkirjoitusta.”

Kirjallisuutta

Arendt, Hannah: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Alkuteos: Eichmann in Jerusalem. Suom. Jouni Tilli ja Antero Holmila. Docen-do 2016.

Fried, Anne: Literatur und Politik in Finnland. Wechselwirkund zwischen Nachkriegsliteratur und Politik. Helmut Buske 1982. Schriften aus dem Finnland-Institut in Köln, Band 14.

Fried, Anne: Poliittinen psykoanalyysi Länsi-Saksasta. Helsingin Sanomat 21.1.1975.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2. p. Like 2003.

Mitscherlich, Alexander & Mitcherlich, Margarete: Die Unfähigkeit zu trauern. Grundlagen kollektiven Verhalten. R. Piper 1968.

Muraja, Hanna: Günter Grass ja syyllisyys kerronnan moottorina. – Kokoomateoksessa Muistijälkiä. Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja. Avain 2010. Cafe Voltaire.

Muita tietoja

Saksankielisen Wikipedian artikkelit: Wilhel Gustloff (Schiff) ja Historikerstreit

Irja Lounaja: Rakas syntipukki

Millainen oli tavallisten saksalaisten elämä toisen maailmansodan loppuvuosina? Millaisia olivat amerikkalaiset miehittäjät? Näitä aiheita kuvaa teoksessa Rakas syntipukki Irja Lounaja aikalaisena, joka ei tiennyt, mitä me tiedämme.

Jälkikäteen ihmetyttää, että joku lähti Saksaan huhtikuussa 1943. Irja Lounaja, silloinen Maria Lukkarinen, olisi halunnut opiskella, mutta ei saanut pankkilainalle takaajia. Niinpä hän tarttui tilaisuuteen, kun sai Saksasta työpaikan. Hänen aikomuksenaan oli oppia ensin paremmin saksaa ja saada sitten stipendi ja opiskelupaikka. Lähtöä helpotti, ettei hänellä ei ollut läheisiä eikä velvollisuuksia.

Teoksen Rakas syntipukki. Minun saksalainen sotani (2002) alkuosa käsittää kirjeenvaihtoa ja loppuosa päiväkirjan.

Kirjeissä päähenkilöstä käytetään nimeä Kisu, muuten Saksassa ja myös päiväkirjassa nimeä Maria, joten minäkin käytän jälkimmäistä nimeä. 

Kirjeenvaihtotoveri on suomalainen sotilas, josta käytetään kirjassa vain nimeä Syntipukki. Kyseessä on pelkkä kirjeenvaihtosuhde, mutta kirjeiden sävy on rento, toverillinen ja luottamuksellinen.

Marian vaiheet Saksassa

Aluksi Maria asuu Kasselissa, missä hän tekee konttoritöitä. Kirjeet käsittelevät varsin arkisia asioita.

Kassel pommitetaan maan tasalle lokakuussa 1943. Uutinen on niin suuri, että siitä on lehdissäkin, joten Maria erehtyy kertomaan siitä kirjeessään. Kuvaus on liian yksityiskohtainen, ja sensuuri puuttuu asiaan. Onneksi Maria alkaa tässä vaiheessa pitää kokemuksistaan päiväkirjaa, jossa voi kirjoittaa ilman ulkoista sensuuria.

Huhtikuussa 1944 Maria aloittaa opiskelun Münchenin yliopistossa. Kyseessä on saksan kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin kurssi ulkomaalaisille, jotka haluavat opiskella Saksassa. Stipendiä maksetaan 150 RM (Reichsmark), ja se kattaa kaikki menot.

Mutta Müncheniäkin pommitetaan. Mariaa uhkaa joutuminen raunioiden raivaamiseen, mutta hän onnistuu pääsemään evakkoon Ylä-Baijeriin.

Kun Suomi katkaisee syyskuussa 1944 välirauhansopimuksen ehtona suhteet Saksaan, myös postiyhteys Suomeen katkaistaan ja Marian elokuussa lähettämät kirjeet ja kortit palautetaan.

Vaikka Suomi ja Saksa sotivat Lapissa ja Maria on siten vihollismaan kansalainen, häntä ei internoida toisin kuin suomalaisia merimiehiä. Vain hänen stipendinsä jäädytetään. Jo marraskuussa 1944 hän saa kuitenkin jatkaa opintojaan Göttingenissä.

Joululoman 1944 Maria viettää maalla Forsthausenissa, samoin pääsiäisloman 1945. Siellä hän on myös huhtikuussa, kun valta vaihtuu rauhallisesti, vaikka lähiseudulla taistellaan.

Kielitaitonsa ansiosta Maria pääsee toukokuun loppupuolella Hofgeismariin amerikkalaisen miehitysvallan palvelukseen. Välillä hän joutuu vaikean rakkotulehduksen takia sairaalaan Karlshafeniin.

Heinäkuusta 1946 alkaen Maria asuu taas Münchenissä, jossa hän ensin opiskelee mutta hakeutuu sitten taas amerikkalaisten miehittäjien palvelukseen.

Sosiaalinen ja auttavainen mutta vapaudenhaluinen Maria

Maria tutustuu helposti ihmisiin ja kohtaa jatkuvasti ihmisiä, jotka auttavat häntä, esimerkiksi löytämään asunnon. Jopa silloin kun hän on vihollismaan kansalainen, ystävät auttavat häntä jatkamaan opintoja Göttingenissä.

Myös Maria auttaa muita. Münchenissä hän kirjoittaa palkatta opettajansa tutkimuksen koneella puhtaaksi.

Fortshafenissa Maria on ilmeisen kiintynyt Mamma ja Pappa Neuhun. Sen sijaan hän on vastahakoinen, kun Fuchsin perhe tarjoaa hänelle asuntoa: ”Miksi he haluavat minut luokseen? En pidä heistä enkä tunne heitä lainkaan. He ovat juuri menettäneet ainoan lapsensa. En voi enkä halua olla hänen korvikkeensa, mikäli he sitä toivovat. Ahdistun, kun kuvittelen heitä ’perheekseni’. Tahdon olla vapaa.”

Marialla on runsaasti ihailijoita, mutta vain yksi käy käsiksi eikä siitäkään seuraa pahempaa. Romansseja on kirjan perusteella yksi eikä sekään vakava.

Natsi-Saksan kuvaus

Irja Salla liikkuu teoksissaan Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä irrallisena ja osin ”alamaailmassa” ja seurustelee monien kansalaisuuksien edustajien kanssa, joita Natsi-Saksassa oli vapaehtoisesti ja pakotettuina. Sen sijaan Maria tapaa opiskelun ja työn kautta pääasiassa tavallisia saksalaisia.

Ollessaan evakossa Ylä-Baijerissa Maria asuu kuitenkin perheessä, jossa on apulaisina puolalainen pakkosiirretty 17-vuotias poika ja ranskalainen maanviljelijä. Heidät kerätään yöksi vartioituun majapaikkaan, mutta muuten heitä ei kohdella vankeina ja he näyttävät tulevan hyvin toimeen isäntäväkensä kanssa.

Edes päiväkirjassaan Maria ei lausu mitään kansallissosialistisesta järjestelmästä, ei sen enempää myönteistä kuin kielteistäkään. Muidenkaan hän ei päiväkirjan mukaan kuule puhuvan politiikasta.

Poikkeus on, kun Münchenin yliopistossa eräs yliopiston opettajista kertoo hänelle kahden kesken, että kaksi yliopiston opiskelijaa eli Valkoisen ruusun Hans ja Sophie Scholl, on teloitettu natsien vastustamisesta.

Matkalla evakkoon Ylä-Baijeriin Maria tapaa rouvan, joka kertoo olleensa miehensä kanssa komennuksella Puolassa. Rouva häpeää tapaa, jolla saksalaiset kohtelivat puolalaisia ”kuin joitakin alempirotuisia hylkiöitä”. Maria ihmettelee, että ulkomaalaiselle ollaan näin avomielisiä, ja pitää sitä epälojaalina omaa maata kohtaan.

Pommitusten kuvaus

Pommituksia kuvatessaan Maria keskittyy ensin asiantuntevasti termeihin ja tekniikkaan. Ulkonaiseen keskittymällä voi etäännyttää omat kokemukset ja tunteet, pitää pelon aisoissa ja estää mielen hajoamisen, joka uhkasi Irja Sallaa.

Kirjeenvaihtotoverilleen Syntipukille Maria lähettää lievennytyn version, joka menee perille. Siinä hän kertoo, että asuntonsa menettäneiden, viralliselta termin mukaan ”ulospommitettujen” (ausgebombt) huolto on ”mainiosti järjestetty – olosuhteisiin katsoen – kehuvat ruokaa hyväksi”.

Päiväkirjasta käy ilmi, että todellisuus on toisenlainen: sadevesi valuu sisään parakkiin, joka Marian mielestä muistuttaa ”enemmän sikopahnaa kuin säädyllisten ihmisten byroota”, nukutaan oljilla, joita asuintoverit ripottelevat ympäriinsä, on likaista ja kylmää. ”Vasta viime viikolla saimme lafkalle valon ja vettä, mutta lämpöä ei ole vielä pattereissa.”

Niinpä istutaan takit päällä ja lämmitetään käsiä lampun hehkussa. Yhteinen kohtalo on kuitenkin synnyttää tunteen, että ollaan kuin yhtä suurta perhettä: yhdessä palellaan ja odotetaan ruokaa.

Eloonjääneet yrittävät jatkaa normaalia elämää, eikä huvittelustakaan luovuta: käydään elokuvissa ja vietetään juhlia. Koska hälytys voi tulla koska vain, on kuitenkin aina varauduttava jäämään muualle yöksi.

Münchenin kaudelta Maria kertoo yksityiskohtaisen havainnollisesti pommituksesta: ”Kellarin uloskäynti oli tukossa. Aloimme hakea ulospääsytietä, sillä yleensä ensin satoi räjähdyspommeja ja sitten tulivat palopommit. Joku miehistä löysi = tiesi tahallisen heikon muurauskohdan seinässä ja löi sen hakulla auki. Siitä sitten ryömimme kukin vuorollamme naapuritalon kellariin. Mitään paniikkia ei syntynyt. Vain yksi vanha rouva nyyhkytti ääneen.” Hermojen hallinta on edellytys sille, että voi toimia ja pelastua. On keskityttävä siihen, mitä juuri sillä hetkellä voi ja pitää tehdä.

Maria tarkkailee asioita myös laajemmin: ”Normaalit elämän edellytykset ovat jo aikoja sitten loppuneet, ei ole sähköä, kaasua, ei vettä, jolla tulipalot sammutettaisiin”.

Ruokahuolto sentään toimii: ”Pommeilta säästyneeseen ravintolantapaiseen on järjestetty ilmainen ruokailu kotinsa menettäneille. Tavallisesti nämä jakelupaikat ovat katuvierillä raunioiden välissä.”

Kaikkea ei ole onneksi menetetty: ”Tarmokas isännöitsijämme apujoukkoineen oli käynyt kaivamassa esiin kellarissa olleet varamatkalaukut. Sieltä löysin omani, joten en ole yhden mekon varassa. Luojan kiitos!”

Sodan lopussa ei uskota propandaan

Sodan lopussa tappioon on alistuttu. Propagandan kustannuksella vitsaillaan: ”liittoutuneiden marssiessa voitokkaina Berliinin Unter den Lindenillä Goebbels avaa katuluukun, pistää päänsä esiin, huutaa: ’Me voitamme sittenkin!’ ja sulkee luukun jälleen.”

BBC:n saksankielisten radiolähetysten perusteella ollaan selvillä sotatilanteesta. Kiinnijääminen tietää ankaraa rangaistusta, joten joku on aina vahdissa.

Sotilaskarkureita ilmestyy silloin tällöin Fortshafenissa. Mamma Neun antaa heille voileipää, mutta Pappa Neu manailee: ”Olisit tapellut, niin ei tarvitsisi kerjätä!”

Jenkit tulevat

”Kaikki talot oli liputettu – valkoisin lipuin: ikkunoista ja parvekkeilta riippui valkeita kangaskappaleita antautumisen merkiksi. Tunnelma on järkyttävä, ahdistava.

Valtatien puolin seisoi vaitelias ihmisjoukko. Tietä pitkin ajoi katkeamattomana virtana voittajan motorisoitua kalustoa. Sotilaat istuivat ajoneuvoissaan tyynen arvokkaina purukumia jauhaen. Monen sotilaan vieressä istui koira. Tien viereisille pelloille ja niityille oli pystytetty pahviplakaateja merkiksi siitä, että miinat oli haravoitu pois. Tuskin niitä oli siellä ollutkaan.”

Maria kuulee kerrottavan ”häiriöistä”, jotka olivat sattuneet amerikkalaisten etsiessä kodeista aseita: ”Eräs sotilas oli kerännyt rannekelloja käsivarren pituudelta ja/tai sormuksia taskut täyteen. Ehkä pötyä, ehkä ei.” Maria ei siis suoraa päätä usko kaikkea mitä kuulee. Se, että ryöstöjä tosiaan tapahtuu, käy myöhemmin ilmi.

Positiivista on, että ”amit = amerikkalaiset pitävät lapsista ja antavat heille auliisti purukumia.”

Vakavampi tapaus sattuu talossa, jossa isäntää uhataan aseella, ”jolloin tämä oli pötkinyt pakoon. Sotilaat olivat ampuneet isännän perään, ilmeisesti sumatta.” Tämän kertoi venäläinen sotavanki Ivan, jonka emäntä oli lähettänyt etsimään isäntää.

Myöhemmin amerikkalaiset sotilasviranomaiset tutkivat tapahtuman. Käy ilmi, että vierailijat ovat olleet belgialaisia vapaaehtoisia. He olivat olleet jo tullessaan päissään ja jatkaneet juomista kellarista löytämillään kotiviineillä. He olivat vaatineet juhla-ateriaa, uhanneet aseella ja ammuskelleet kattoon. Isäntä oli livistänyt, mutta emäntä oli kantanut pöytään kinkut ja makkarat. Kaikkea ruokaa sotilaat eivät olleet jaksaneet syödä vaan olivat tahrineet loput ulosteillaan.

Amerikkalaisten miehittäjien palveluksessa

Amerikkalaiset tarvitsevat rutiinitehtäviin avuksi saksalaisia. Myös Maria saa konttorityötä: hän kirjoittaa koneella, vastaa puhelimeen ja toimii tulkkina saksasta englantiin tai päinvastoin.

Jotkut työntekijät tarttuvat tilaisuuteen käyttää valtaa: ”Frau Schmidtillä on jokin mystinen tehtävä asiakkaiden seulomisessa.”

Rouva Schmidt kertoo Marialle melodramaattisen elämäntarinansa, jonka mukaan hän oli alun perin venäläinen ruhtinatar; suurin osa on ilmeisesti keksitty. Amerikkalaiset hän saa uskomaan, että on pääsyt ”pakoon natseja”. Todellisuudessa hänen miehensä oli suuren saksalaisen firman johtaja ja reservin upseeri armeijassa.

Marian toimii myös kirjurina oikeudessa, kun saksalaiset ovat rikkoneet amerikkalaisten määräyksiä kuten öistä ulkonaliikkumiskieltoa tai ”veljeilyä” eli seurustelua miehityssotilaiden kanssa.

Amerikkalaisen Jimmyn kysyttyä saksalaisten suhtautumisesta amerikkalaisiin Maria vastaa: ”Aluksi suurin osa väestöstä oli helpottunut, kun sota loppui, mutta sitten tulivat miehitysvallan uudet säännöt ja määräykset ulkonaliikkumis- ja veljeilykieltoineen, natsijahdit, kotietsinnät, mielistelijät ja ilmiantajat, uusi epävarmuus tulevaisuudesta. [- – -] Saksalaisten kansallisylpeys oli saanut kuolettavan iskun. Miksi he rakastaisivat teikäläisiä? He pitävät teitä pintapuolisina ihmisinä, jotka ovat hyvinsyöneitä ja -vaatetettuja ja jotka halveksivat heitä heidän alennustilansa vuoksi.”

Jimmy yllättyy ja loukkaantuu. Hän tokaisee: ”Itsepä ovat osansa valinneet. Meillä on eurooppalaisista sellainen käsitys, että ovat lähimmäisten kaulassa tai kurkussa. Muuta vaihtoehtoa ei ole.”

Marraskuussa 1945 Maria lainaa kahta saksalaisten tunteita kuvaavaa lausahdusta: ”Jumala, anna meille pian viides valtakunta, neljäs on kolmannen kaltainen” ja ”Mitä kauemmin läntinen aurinko meihin paistaa sitä ruskeammiksi tulemme”. Suluissa on huomautus: ruskea oli SA:n väri. Onkin selvää, että ilman Marshall-ohjelman auttamaa taloudellista nousua useammat olisivat alkaneet haikailla, että ainakin ennen sotaa asiat olivat paremmin.

Natsismin poiskitkemisen ongelmia

Amerikkalaiset katsovat tehtäväkseen kasvattaa saksalaiset pois natsi-ideologiasta. ”Heti amerikkalaisten tultua Hofgeismariin asukkaat vietiin – pakolla – elokuvateatteriin katsomaan keskitysleirejä kuvaavia kauheuksia. Ei ihme, että se herätti väestössä voimakkaita tunnekuohuja, itkua ja pyörtymistä.”

Kyselylomakkeella (Fragebogen), joka viran- ja toimenhaltijoiden on täytettävä, amerikkalaiset yrittävät saada selville kansallissosialistisen puolueen ja muiden natsijärjestöjen jäsenyydet. ”Amerikkalaiset työtoverini tosin väittävät, etteivät ole tavanneet yhtään pesunkestävää natsia Saksassa ja odottavat toiveikkaina tällaiseen harvinaisuuteen törmäämistä ennen kotiuttamista. 

Luutnantti Price ilmaisee Marialle ”ilonsa, ettei minun kyselylomakkeessani ollut ’tahroja’. Taitavat nämä uudet isännät olla vähän lapsellisia.” Maria tarkoittaa, ettei Price tajua, mikä Marian asema ulkomaalaisena oli. 

 

Lääkäri Koch on erotettu virastaan varhaisen puoluejäsenyyden takia. (Todellisuudessa 1934 ei ollut kovin varhaista, sillä sen jälkeen kun Hitler tuli valtaan tammikuussa 1933, puolueeseen liityttiin myös urasyistä. Vain ennen valtaantuloa puolueeseen liittyminen oli todella varhaista.) Lääkäri pystyi kuitenkin todistamaan, että oikea vuosi oli 1938.

Marian mielestä kuulustelun hoitanut luutnantti käyttäytyi epäasiallisesti: tämä ”käski minun kysyä tohtorilta, oliko tämä taitava metsätöissä, etenkin puiden kaatamisessa, ja nauroi rumasti. Minä mykistyin. Oliko oikein lyödä lyötyä, joka jo kärsi kovasta kohtalostaan, jolle työ oli elämää ja sen kieltäminen oli kuolemantuomio.”

Sairaalassa Maria ystävystyy ylihoitaja sisar Gudrunin kanssa. Tämä on joutunut vaikeuksiin, koska on ollut kansallissosialistisen jäsen, mitä hän on pitänyt virkaan liittyvänä itsestäänselvyytenä: ”En voi ymmärtää, miksi isänmaallisuus on yhtäkkiä muuttunut rikolliseksi.” Maria kommentoi: ”Tuskinpa hän tietää kaasukammioiden todellisuudesta.”

Kun sisar Gudrun erotetaan virastaan, Maria vetoaa Samiin, ”joka oli aluksi vastahakoinen ja epäröivän näköinen. Kun käytin kaiken kaunopuheisuuteni todistaakseni, miten välttämätön ja tärkeä Sisar oli sairaalan hallinnossa, josta hänellä oli vuosikymmenien kokemus, Sam alkoi kuunnella tarkkaavaisesti. Mitä hyötyä olisi kenellekään hänen syrjäyttämisestään ja miten paljon vahinkoa se saisi aikaan? Tämä nainen ei ollut syyllistynyt mihinkään natsien rikoksiin. Tämä on suorastaan typerä farssi hyödyttömästä kostosta. Sota on ohi ja elämän täytyy jatkua. Natsien puhdistukset ja tutkimukset ovat siirtymässä saksalaisille viranomaisille. Eikö sotilashallinto voi antaa ylihoitaja Gudrunin jatkaa virassaan ainakin siihen asti?”

Maria katsoo asioita vain yksilöiden kokemien epäkohtien kannalta. Hän ei näe kokonaisuutta: monet vakaviinkin rikoksiin syyllistyneet saivat vain pienen rangaistuksen tai onnistuivat luikertelemaan siitä kokonaan irti varsinkin vaiheessa, jossa tutkinta siirtyi saksalaisille. Aiheesta voi lukea suomeksi Frank McDonoughin kirjan Gestapo loppupuolelta.

Saksalaisia ja muita kansallisuuksia

Kun Maria kutsutaan saksalaisten illanviettoon, jossa on läsnä myös entinen SS-sotilas, hän epäilee kutsujien tarkoitusta: ”En tahtonut enkä tahdo olla missään tekemisissä minkään kanssa joka haiskahtaa politiikalta. Olisiko minun ehkä heidän aivoitustensa mukaan ’vakoiltava’ työnantajieni salaisuuksia, joihin tuskin törmäisin vaatimattomassa asemassani? Entäpä jos lörpöttelisin amerikkalaisille saksalaisten mahdollisesti, melko varmasti, laittomista kokouksista? Vai kuvittelisivatko he naiivisti – noin vain – minun olevan heidän puolellaan? [- – -] Ehkä pelkoni on vain väsyneiden aivojeni synnyttämää ’hätävarjelua’.” 

Miehitysaikana Maria seurustelee myös muiden kansallisuuksien edustajien kanssa. Hän huomaa, että puhuja olettaa usein itsestään selvästi hänen olevan samaa mieltä kanssaan. Esimerkiksi venäläinen palvelustyttö Martha uskoo hänen olevan kommunisti, eikä Maria korjaa erehdystä.

Italialaisia sotavankeja on paikkakunnalla useita, ja Maria saa yhdeltä italian tunteja. Yhdysvaltain armeijasta löytyy amerikansuomalaisia, joiden kanssa Maria voi puhua suomea.

Maria pääsee mukaan virolaisten juhliin. ”Erehdyin kysymään eräältä pojalta, joka pyöritti minua tanssilattialla, miten hän oli tullut Saksaan. Hän hymyili kuin ei uskoisi korviaan ja puisteli päätään. Häpesin uteliaisuuttani ja pyysin anteeksi.”

Vain norjalainen tyttö suhtautuu Mariaan etäisesti ja torjuvasti. Maria tyrmistyy ensin mutta ymmärtää sitten: tyttö on Norjan vastarintaliikkeen jäsen, jota Gestapo on kuulustellut ja kiduttanut. Maria on tälle vihollinen, koska on tullut Natsi-Saksaan vapaaehtoisesti. 

Pula-ajan pulmia

Ruuan suhteen siviilien olot eivät olleet huonoimmillaan sodan aikana, sillä Natsi-Saksassa suosittiin omaa väestöä muiden kustannuksella. Nyt miehitysvaltojen oli ruokittavana paitsi oman armeijan sotilaat, jotka tietysti olivat etusijalla, saksalaiset siviilit ja sotavangit, miljoonat keskitysleireistä ja pakkotyöstä vapautuneet sekä vapautettujen maiden siviilit.

Syyskuussa 1945 Maria kirjaa: ”Ruuasta on huutava pula. Miehittäjät ovat huomattavasti pienentäneet siviiliväen korttiannoksia, etenkin liha- ja rasva-annoksia. Maitokuponkeja saavat vain pikkulapset ja sairaat.”

Musta pörssi tietysti toimii. Maria suunnittelee joulukuussa 1945 pyytävänsä eräältä emännältä ”jotakin pientä jouluksi: voita, juustoa ja/tai kananmunia. Olen pari kertaa käynyt hänen luonaan ja vastahakoisesti hän on myöntynyt pyyntööni pitkän empimisen jälkeen, vaikka tietenkin maksan mukisematta, mitä hän pyytää. Taitaa kenkä puristaa siitä, ettei minulla ole mitään vaihdettavaa (tupakkaa, kahvia).”

Muidenkaan tavaroiden hankkiminen ei ole yksinkertaista. Marian ongelmana ovat erityisesti kengät, jotka kuluvat loppuun, kun oleskelusta Saksassa tulee aiottua pitempi. Jotta suutari laittaisi kenkiin puolipohjat, nahka pitäisi olla omasta takaa.

Mamma Neu tarjoaa omia kenkiään, jotka ovat liian suuret mutta käyvät sanomalehtipaperilla täytettyinä. Rouva Scmidtin avustuksella Maria saa kenkäkaupasta tiskin alta ”viininpunaiset korkeakorkoiset mokkakengät. Kauniit, mutta epäkäytännölliset.”

Ystävältään Samilta Maria saa lahjaksi ”kaksi paria mustia, matalakantaisia kävelykenkiä. Uudet ja ehjät ja kaksi numeroa liian suuret! No, sanomalehtipaperiahan aina riittää sen verran kärkiin, että ne tulevat sopiviksi.”

Maria on niin ylpeä, ettei halua pyytää Samilta mitään eikä ”jäädä kiitollisuuden velkaan. Yritän tulla toimeen omillani. Jos ei Sam hoksaa puutteitani, se on hänen ’häpeänsä’.”

Joskus Sam huomaakin Marian puutteet, esimerkiksi ”miksei minulla ole huoneessani radiota. Minä taas ällistyin, miksi hän ei sitä tajunnut. Kaupoissa kun ei ole ja mustassa pörssissä ne ovat mielettömän kalliita. Niinpä Sam toi käytetyn radion ilokseni. Kiitin ja kumarsin. En kysynyt sen alkuperää. Voin vain arvailla.” 

Myöhemmin Sam tuo Marialle matkakirjoituskoneen. ”Sen alkuperästä ei ollut epäilystäkään, koska siinä oli saksalaiset äät ja ööt, joita amerikkalaisissa koneissa ei ole.” Kirjoituskone lienee sotasaalista.

Erilaisia seurustelu- ja seksisuhteita

Maria kirjaa muistiin erilaisia suhteita saksalaisten tyttöjen ja amerikkalaisten sotilaiden välillä.

Joillekin tytöille on mieleen, että sodan jälkeen on miehiä mistä valita. Eikä haittaa, että miehet vaihtuvat, kun vanha joukko-osasto lähtee ja uusi tulee.  

”Runsaan puolen tunnin kuluttua pari palasi metsästä ja muutamaa minuuttia myöhemmin toinen. Ensiksi tullut poika huusi kaverilleen: – How many times? (Monestiko?) ja toinen näytti sormillaan voitonmerkkiä. Ilmeisesti poikien päähän ei pälkähtänyt että jokin pihapiirissä voisi ymmärtää englantia.”

Myös eräät rouvat ja lesket seurustelevat amerikkalaisten upseerien kanssa. Joku tulee raskaaksi, toiselle tehdään abortti.

Sotilaillekin voi tulla seurauksia: eräs ”kyyhkyläinen” tartuttaa kupan koko komppaniaan.

Seurustelusta amerikkalaisten kanssa on aineellista hyötyä. ”Saksalaiset tytöt kehuvat saavansa miesystäviltään melkein mitä vain kehtaavat pyytää: suklaata, kosmetiikkaa, hammastahnaa, saippuaa, ruokapurkkeja, vaatteita, kahvia, teetä ja niin edelleen.”

Huonommin ovat asiat idästä paenneella nuorella naisella. Tämä pelkää, että vanhemmat sairastuvat, ja on ”valmis olemaan Samille ’suosiollinen’ voipaketista”. Voipaketti painaa neljänneskilon.

Joku tytöistä uskoo seurustelun olevan vakavaa ja ehkä se aikanaan onkin, mutta amerikkalaisesta poikaystävästä ei kotiuttamisen jälkeen kuulu mitään, ja Maria epäilee perheen kääntäneen tämän pään. Sen sijaan Marian suomalainen ystävä Eve pääsee sotamorsiamena Yhdysvaltoihin.

On yleisesti tunnettua, että puna-armeijalaiset syyllistyivät joukoittain raiskauksiin. Mariakin kirjaa kuulemiaan kauhutarinoita. 

Länsiliittoutuneiden sotilaiden tekemistä raiskauksista on alettu puhua vasta hiljattain. Miriam Gebhardtin kirja Ja sitten tulivat sotilaat on käännetty suomeksikin.

Maria kertoo 20-vuotiaasta puolalaisesta kaimastaan, joka joutui raiskatuksi ratsian yhteydessä. Kaksi sotilasta ”meni navettaan, jossa Maria oli syöttämässä lehmiä. Toinen pojista, joka kutsui toveriaan Johniksi, jäi ovelle vahtiin sillä aikaa kun tämä meni tutustumaan Mariaan. Näin joutui karitsa suden suuhun.

Oli vaikea, ehkä mahdoton tehtävä löytää ’Johnia’ näin vähin eväin, sillä heinäkuinen joukko-osasto oli aikaa sitten siirretty muualle. Sitä paitsi tämä oli tuskin mikään harvinainen tapaus. Viitsivätkö ’tahot’ vaivautua?”

Amerikkalaiset ovat itsekin selvillä siitä, mitä ratsioissa voi tapahtua. Sam varoittaa Mariaa ratsian ajankohdasta ja ”antoi ohjeita, miten piti toimia. Hänen kuvansa oli asetettava näkyvästi peilin eteen lipaston päälle; pukeuduttava heti kun kaverit tulevat taloon, jotta he eivät kohtaisi puolipukeista, unenpöpperöistä naista sängystä tai sängyn laidalta sisään tullessaan; puhuttava heti englantia heidän kanssaan.”

Viimeinkin Suomeen

Kasselin pommitusten jälkeen Maria haaveilee paluusta Suomeen. Helsingin pommitukset helmikuussa 1944 saavat hänet kuitenkin uskomaan, että tilanne on sama Suomessa ja Saksassa, joten on sama, missä hän on. Maria lykkää päätöstä paluusta siihen asti, kunnes tulee tieto, saako hän opiskelupaikan ja stipendin.

4. syyskuuta 1944 Maria kirjoittaa: ”sain tiedon Suomen antautumisesta.” Näin uutinen aselevosta Saksassa kerrotaan.

Kun postiyhteys on poikki, Maria on jatkossa täysin Saksan Suomen oloista antaman tiedon varassa. Sodan jälkeen amerikkalaiset eivät ilmeisesti ole kiinnostuneita kertomaan Suomen oloista. 

Vasta vuoden 1946 lopussa Maria kuulee, että posti Suomeen toimii. Seuravana vuonna Ruotsin Punainen Risti järjestää paluukuljetuksia.

Vielä loka-marraskuun vaihteessa 1947 on Saksasta tulevilla käsitys, että Suomi on Neuvostoliiton miehittämä, vaikka rauha on solmittu helmikuussa ja valvontakomissio poistunut maasta syyskuussa.

Laivalla Maria kuuntelee muiden naisten kertomuksia ja hämmästyy: ”Suurin osa meidän joukostamme näyttää tuntevan toisensa ja olevan kotoisin Pohjois-Suomesta, missä he ovat olleet saksalaisten joukko-osastojen palveluksessa.” Aivan kuten jälkimaailmalle on käsittämätöntä Marian lähtö Saksaan sodan keskelle, Maria ei ymmärrä, miksi naiset ”eivät jääneet kotiseudulleen saksalaisten lähdettyä. Eivät kai he kaikki voineet olla ”morsiamia”! Enimmäkseen he näyttävät jääneen Pohjois-Saksaan, englantilaiselle vyöhykkeelle.” 

Hangon leirin kuulustelu

Muiden tavoin Maria joutuu kahden viikon karanteeniin Hangossa, missä hänestä otetaan valokuvat sekä sormenjäljet ja Valpo kuulustelee häntä. Kuulustelija Mikko Matikainen väittää tietävänsä Mariasta ”kaiken”, mm. että tämä oli ”ollut amerikkalaisen everstin sihteerinä. Pitikö se paikkansa? Juu, kyllä se piti – suurin piirtein, jatkoin mielessäni, osa oli ollut everstiluutnantteja, yksi majuri, monta kapteenia, joista Matikaisella ei ollut aavistustakaan!”

Tietojen lähteeksi paljastuu Marian ystävän Even tuttava Armi. ”Armi olisi tuskin halunnut minun lörpöttelevän, mitä satuin tietämään hänestä! Eve oli kertonut, että Armi odotti lasta amerikkalaiselle upseerille. Ei olisi juolahtanut mieleeni kertoa Matikaiselle, sehän olisi ollut typerää.”

Muutenkin Maria noudattaa toista taktiikkaa: ”Kuulusteluissa minun kuului antaa tarkka selonteko Saksassa tapaamistani suomalaisista. Näistä kaikista se ’kaikki’ siis koostui. Kerroin muutamista tapauksista mahdollisimman pintapuolisesti ja neutraalisti.” Kuten Saksassakin, Maria ei halua urkkia eikä ilmiantaa ketään eikä ylipäänsä aiheuttaa muille ikävyyksiä.

Onneksi Maria saattaa todistaa kertomuksensa kirjallisilla dokumenteilla: vanhentuneen passin lisäksi hänellä on ”Humboldt-säätiön stipenditodistus, erilaisia henkilöllisyyskortteja, Münchenin yliopiston kurssitodistus, saksalaisilta ja amerikkalaisista työnantajilta saamiaan työtodistuksia. Hitaasti, mutta varmasti meikäläisen ’Lefenslauf’ siirtyi salaiseen arkistoon. Siitä voi kuka tahansa nähdä, etten tuona aikana ole ollut ’joron jäljillä’ vaan yrittänyt otsani hiessä ansaita työllä leipäni.”

Ennen kuulustelupöytäkirjan allekirjoittamista Matikainen ehdottaa, että Maria helpottaisi omaa tapaustaan kertomalla, että oli lähtenyt Saksaan ”miehen perässä”. Maria ei suostu, mutta loppujen lopuksi hänkin saa Valpolta ”synninpäästön”.

Lopuksi Marialta kysytään, onko hän saanut vakoojakoulutusta, tunteeko hän Ruth Munckin ja kuuluuko hän laittomaan puolueeseen. Häntä vaaditaan myös lupaamaan, ettei hän lähde salaa maasta. Mariasta kaikki tämä kuulostaa hullulta.

Taustan tietävä lukija oivaltaa, mistä on kyse: Valpo yritti seuloa poliittisesti viattomien palaajien joukosta, jotka olivat kuuluneet Saksan tukemaan, Suomen kannalta maanpetokselliseen ”vastarintaliikkeeseen” ja joita oli syytä pitää silmällä.

Saksasta piti vaieta

Vasta Hangon leiriltä päästyään Mariaa kuulee Lapin sodasta.  

Kun hän kertoo jollekulle Saksassa oleskelustaan, hän huomaa toisen kasvoilla halveksivan tai jopa vihamielisen ilmeen. Hän oppii, että asiasta on paras vaieta.

Yhteys osaan Saksassa tavattuihin ihmisiin säilyy vuosikausia.

Miksi juuri naiset vakenivat?

Niilo Lauttamuksen esikoisromaani SS-sotilaista ilmestyi jo 1957, siis Stalinin kuoleman jälkeisen suojasään aikana. SS-miehillä oli toki sodan jälkeen vaikeaa, mutta sen jälkeen pataljoona ei ole ollut Suomessa tabu, toisin kuin muissa maissa. Neuvostoliittokaan esittänyt vastalauseita, kun entisestä SS-miehestä tuli puolustusministeri.

Sen sijaan naisten vaikeneminen kesti pitempään. Poikkeuksia toki oli: Irja Salla toinen osa Hävityksen keskellä ilmestyi sodan jälkeen, ja Annikki Kariniemi kuvasi 70-luvulla suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden suhteista Lapissa teoksissaan Veren kuva ja Veren ikävä.

Syynä erilaisen kohteluun lienee ollut kaksoisstandardi: miehelle on pidetty kunniallisena olla sotilas, mutta naiselle ei-kunniallisena seurustella vieraan kansallisuuden edustajan kanssa. Ja ilman muuta on oletettu, ettei naisella voinut olla muuta motiivia olla yhteydessä saksalaisiin tai lähteä Saksaan.

Lisää tietoa kirjailijasta

Irja Lounaja, alkuaan Irja Maria Lukkarinen, syntyi 1916 Kuopiossa ja asui lapsuutensa Varpaisjärvellä. Isä kuoli, kun tytär oli kymmenvuotias 1926. Äiti kuoli samana vuonna 1937, kun hän pääsi ylioppilaaksi Kuopion tyttölyseosta.

Siitä, miten ja miksi hän lähti Saksaan, on kerrottu alussa.  

Sodan jälkeen hän toimi ensin puutavaraliikkeiden ulkomaankirjeenvaihtajana, mutta opiskeli sitten saksan ja englannin kielen maisteriksi ja työskenteli kielten lehtorina eri puolilla Suomea. Hän jäi eläkkeelle 1979.

Vuonna 1963 hän meni naimisiin kirjailija, metsäteknikko Heikki Lounajan, joka oli leski. Perheeseen kuuluivat aviomiehen nuorimmat lapset.

Heikki Lounaja kuoli 1987, ja Irja Lounaja kuoli 2010.

Lähde: http://www.narc.fi:8080/VakkaWWW/Selaus.action?kuvailuTaso=AM&avain=45465.KA

Muita tietoja

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Suom. Maikki Soro. Minerva 2016.

McDonough, Frank: Gestapo. Natsi-Saksan salaisen poliisin historia. Suom. Mari Janatuinen. Atena 2016.

Olen kirjoittanut blogiin Irja Sallasta, Annikki Kariniemestä ja Niilo Lauttamuksesta.

Lisää tietoja sodan loppuvaiheesta ja sen jälkeisestä ajasta

Bessel, Richard: Germany 1945. From peace to war. Pocket books 2010.

Hitchcock, William I.: Liberation. The bitter way to freedom, Europe 1944-1945. Faber & Faber 2009.

Lowe, Keith: Savage continent. Europe in the aftermath of World War II. Penguin books 2013.