Paula Havaste: Yhden toivon tie

Sodan aikana pahuus heijastetaan tavallisesti vihollisiin. Paula Havaste toimii Lapin sotaa kuvaavassa romaanissaan Yhden toivon tie (2012) toisin.

Yhden toivon tie (2012) kuvaa vuorotellen Kahden rakkauden (2010) päähenkilöä Annaa ja Annan sisarta Oilia. Keskityn tässä pääasiassa Oiliin.

Annan vaiheista kirjassa olen kertonut lyhyesti blogin artikkelissa, joka käsitteli Kahta rakkautta.

Huom! sisältää juonipaljastuksia.

Hyväuskoinen Oili uskoo rakkauteen

Kirjan alussa Oili työskentelee sairaanhoitajana saksalaisten sotasairaalassa Kemissä. Kyseessä on silmäsairaala, useimmat potilaista ovat menettäneet näkönsä. Kasvotkin ovat vaurioituneet ja niitä paikkaillaan ihonsiirroilla. Työ on sekä ruumiillisesti että henkisesti raskasta.

Tästä huolimatta iloinen ja sosiaalinen Oili elää elämänsä onnellinta aikaa. Työstä selviää, kun tekee mitä käsketään ja sulkee potilaiden kauheat vammat pois mielestään. Pulasta ei tarvitse kärsiä: aterialla on lihaa, hedelmiä ja suklaata, kaupasta voi ostaa nahkakengät ja meikkejä.

Asuntolaa vahtii tiukka saksalainen nunna. Tyttöjen kesken pidetään kuitenkin hauskaa. Joskus saksalaiset kutsuvat juhliin, joissa tarjoillaan viiniä ja konjakkia. Silloin saa myös tanssia, Suomessahan oli tanssikielto.

Oilin elämän keskus on Horst, jonka kanssa hän viettää salaa lemmenhetkiä. Pari on salakihloissa, ja Oili haaveilee muutosta Saksaan ja elämästä siellä Horstin vaimona ja lasten äitinä.

Lukijan on helppo päätellä, ettei Horst ole tosissaan, sillä tämä ei halua julkaista kihlausta. Oilin työtoveri on saanut naimaluvan, mikä sinänsä oli harvinaista, koska suomalaisia ei pidetty arjalaisina.

Oili on muutenkin hyvin naiivi. Kun huonetoveri tekee kummallisia merkintöjä ja tapaa metsässä salaperäisen miehen, Oili uskoo, että kyse on romantiikasta. Toinen työtoveri, jolle Oili asiasta kertoo, osaa laskea yhteen yksi plus yksi, tekee ilmoituksen ja vakoilija joutuu kiinni.

Suomalaiset naiset ja saksalaiset sotilaat

Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelusta käytiin lehdissä keskustelua 1941. Marianne Junilan mukaan asia pantiin kokonaan naisten niskoille: ”Naisten varassa oli sekä kotirintaman mieliala että rintaman iskukyky.”

Junila huomauttaa, että lehtikeskustelu käynnistyi hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin asiasta tuskin oli kovin paljon havaintoja. Aloitteentekijöinä olivat valtion viranomaiset, joiden tarkoitus oli kontrolloida etukäteen naisten käytöstä. Seuraukset olivat osittain toiset kuin oli tarkoitus, sillä rintamalla syntyi mielialaongelmia.

Pohjois-Suomessa seurusteluun suhtauduttiin Junilan mukaan suvaitsevammin kuin muualla, koska saksalaisia oli enemmän ja heihin oli tutustuttu työn kautta, jopa kutsuttu kotiinkin.

Oilille ei tässä vaiheessa koidu asiasta mitään vaikeuksia. Hänen tuttavansa ovat työtovereita, joille saksalaisen kanssa seurustelu on tavanomaista ja hyväksyttyä.

Kuten Junila toteaa, oli varsin naiivia olettaa, että kun nuoret naiset valtion määräyksestä joutuivat saksalaisten palvelukseen, suhteita ei syntyisi.

Lukija tietää, Oili ei

Toisin kuin Oili, lukija tietää enemmän ja jopa tulevaisuuden, sen että saksalaisten ja suomalaisten välille puhkeaa sota.

Jonkin verran tietoa – tai ainakin huhuja – on saatavana jo tuolloin. Lukija pannaan pohtimaan, olisiko hän itse uskonut niitä ja osannut tehdä niistä oikeat johtopäätökset.

Oilin huonetoveri huomaa esimerkiksi, että Lappiin menee vain lisää saksalaisia joukkoja eikä vaihtoja tehdä, ja vihjaa, että liittolaisuudet voivat vaihtua. Yksi potilaista taas hourailee Saksassa kulkevista kuolemanjunista ja kokee, että on tehnyt väärin totellessaan kyselemättä käskyjä.

Sekä hyväuskoisen luonteensa että rakastumisensa takia Oili torjuu tietoisuudestaan kaiken, mikä ei sovi hänen vaaleanpunaisiin unelmiinsa. Hän on sisäistänyt sotapropagandan: vihollinen on paha, suomalaiset ja saksalaiset hyviä. Siten sota voi päättyä vain jälkimmäisten voittoon.

Oili yrittää matkata Horstin luo

Kun saksalaisille tulee kiire lähtö, Oili ei ajattele mitään muuta kuin että haluaa Horstin luo. Alusta asti kaikki menee pieleen ja sama tapahtuu useaan kertaan.

En tässä kerro kaikkea, vain sen että Oili joutuu kulkemaan osan matkaa jalan sateessa ja vilustuu. Kävely osoittaa, että Oili on sisukas, mutta vähäisempi sisu olisi säästänyt hänet paljolta.

Rakkauden lisäksi Oilin aivot sumenevat kuumeesta. Hän ei ymmärrä, miksi tienvieren taloissa on perunat nostettu, eläimet lahdattu ja ihmiset paenneet. Jos lukija tietää Lapin sodan vaiheet, hän tajuaa pienistä vihjeistä, että Torniosta taistellaan ja Rovaniemi palaa.

Raiskaajat ovat suomalaiset sotilaita

Lopulta kuumeesta sekaisin oleva Oili törmää sotilasjoukkoon. Jo prologissa on paljastettu, mitä tulee tapahtumaan: Oilia pahoinpidellään ja hänet raiskataan, hänen tukkansa keritään ja hänet sysätään verta vuotavana lähteeseen kuolemaan.

Silti Havasteen onnistuu yllättää lukija ja iskeä tätä suorastaan vyön alle: joukkoraiskausta eivät tee saksalaiset vaan suomalaiset sotilaat.

Matkan aikana Oilia on jo haukuttu saksalaisten huoraksi. Nyt häntä epäillään myös vakoojaksi ja sabotööriksi. Toki se lienee vain tekosyy, kun miehet haluavat jonkun, jolle kostaa sen, että ovat joutuneet uuteen sotaan.

Yhden toivon tie kertoo sodan rumista puolista. Olisi naiivia uskoa, etteivät suomalaiset olisi koskaan syyllistyneet raiskauksiin. Nykyisin tiedetään, että myös länsiliittoutuneiden sotilaatkin raiskasivat Saksassa ja jopa vapauttamissaan liittolaismaissa kuten Ranskassa. Aiheesta on suomeksi julkaistu Miriam Gebhardtin  teos Ja sitten tulivat sotilaat.

Väinön salaiset bisnekset

Oili jaksaa kävellä lähimpään taloon. Se on täynnä naisia, jotka suhtautuvat häneen armeliaasti ja hoitavat häntä. Käy ilmi, että kyseessä on bordelli. Oilista ei kuitenkaan ole prostotuoiduksi, sillä hän kammoaa kaikkia miehiä.

Bordellin omistaja saapuu paikalle – ja toisen kerran Havaste yllättää: hän on Väinö, joka on naimisissa Annan miehen serkun Tujin kanssa. Väinö kuvattiin Kahdessa rakkaudessa positiivisessa valossa miehenä, jolta ei jää mitään huomaamatta mutta joka on myös empaattinen Annaa kohtaan.

Väinö pelästyy tunnettuaan Oilin, sillä hän ei haluaisi sivubisneksiensä tulevan ilmi. Hän kuitenkin toimittaa Oilin lääkäriin. Oili saadaan sellaiseen kuntoon, että Väinö voi viedä hänet Anna-sisaren luo.

Voiko Oili toipua?

Oili itsekin tuntee nurinkurisesti, että vaikka hän saisi Horstiin yhteyden, hän ei enää kelpaa tälle – hänet on pilattu, hän on arvoton.  Voiko hän koskaan toipua?

Hiukan valoa alkaa näkyä: kun Oili on auttanut Annan lapsen maailmaan, hän tuntee, että maailmassa on myös kaunista.

Helsingin matka on kuitenkin käydä Oilille yli voimien. Väinön vaimon Tujin itsekeskeisyys on tullut selväksi jo Kahdessa rakkaudessa, ja nyt se osoitetaan vielä kerran: Tuji ei kiinnitä mitään huomiota Oilissa tapahtuneeseen muutokseen vaan harmittelee vain sitä, että Oili on leikannut upean tukkansa mutta ei ole säästänyt sitä hänelle peruukiksi.

Lopussa Oilia lähestyy alle 15-vuotias Tatu, joka lukee runoja ja katselee lintuja. Aikuisia miehiä Oili ei voi lakata pelkäämästä, mutta Tatu ei vaadi mitään.

Sarjan päätösosassa Kolme käskyä (2013) saadaan tietää tarinan jatko Annan tyttären Raijan muistona: ”itkevä Oili oli kertonut äidille olevansa raskaana Tatulle ja jäätävän vihaiseksi muuttunut isä oli istunut kirjoittamaan presidentille anomusta, että he pääsivät naimisiin siitä huolimatta, että Tatu oli alaikäinen. Mikä häpeä. Koko kylä oli järkyttynyt, kun lupa oli tullut ja asia oli kaikkien tiedossa.”

Kyläläiset unohtavat kuitenkin paheksuntansa, kun Oili saa keskenmenon. Pari saa osakseen sekä myötätuntoa että konkreettista apua.

Sota on kuitenkin muuttanut Oilin persoonallisuuden ja kohtalon: hän voi elää enää vain syrjäisessä maankolkassa ja tuttujen parissa. Luontainen luottamus, jolla Oili suhtautui myös vieraisiin ihmisiin, on iäksi poissa.

Anna sulkee silmänsä

Oili ei ole ainoa, joka on sulkenut silmänsä tosiasioilta. Kahdessa rakkaudessa Anna on uskonut, että Väinön bisnekset Petsamossa tarkoittavat, että tämä on järjestänyt sotilaille näiden kaipaamia tavaroita kuten tupakkaa, viinaa, ruokaa – siis mustan pörssin kauppaa. Tosin kaikkia näitä tavaroita juuri saksalaiset myivät suomalaisille eikä päinvastoin.

Muutenkaan Anna ei ole halunnut tietää sodasta mitään. Paradoksaalista onkin, että hän ei aviomiehen kotiuduttua syksyllä 1944 pääse koskaan enää sotaa pakoon, sillä Voitto herää yöllä jatkuvasti painajaisiin. Oilin kohtalo on kuitenkin liian kauhea, jotta Anna voisi sen kohdata.

Yhden toivon tie antaa viestin, että selviytyäkseen ihminen joutuu joskus sulkemaan silmänsä, jotta elämän voisi jatkua.

Ilmeisesti Voitto aavistaa ainakin osan totuutta, vaikkei sitä vaimolleen kerro. Miesten tapaan Voitto ilmaisee tunteensa työllä: tekemällä Oilille vinttiin kamarin.

Onko oikein kertoa aina totuus?

Kolme käskyä kertoo Annan tyttärestä Raijasta, joka on 50-luvun puolivälissä kansatieteellisissä kesätöissä Rovaniemellä. Raija tapaa erään Oilia auttaneista prostituoiduista: ”Oli paljon kysyttävää, mutta hän [Raija] ei ollut enää varma, halusiko hän kuulla vastauksia. Totuus saattoi olla liian julma, sillä vastaukset saattaisivat tuhota huolella rakennetun kuvan perheestä, suvusta, ystävistä. Entä jos olisi parempi jättää kyselemättä, toimia niin kuin tämä kauppala [Rovaniemi] tai sodasta toipuva maa oli tehnyt: yrittää unohtaa koko sota, olla kuin se olisi lopullisesti ohi? ”

Sinänsä Rovaniemellä puhutaan sodasta, mutta vain saksalaisten tihutöistä – siitä kun kaupunkiin palattiin evakosta ja perunamaa tai lasten leikkipaikka saattoi olla miinoitettu. Mutta on myös asioita, joista ei sovi puhua, joko siksi että ne ovat ihmisille liian raskaita tai siksi että ne eivät sovi kansakunnan ylevään kuvaan sodasta.

Raija päättää viedä terveiset perille – mutta paljastamatta, mitä on saanut selville. Samalla hän pystyy viimein antamaan anteeksi sen, että Oili on ”vienyt” hänen lapsena rakastamansa Tatun ja että vanhemmat ovat luovuttaneet parille talonsa Leppämäen kylässä ja muuttaneet Helsinkiin.

Nainen kansakunnan symbolina

Tiina Kinnunen on tutkimuksessaan lotista Kiitetyt ja parjatut käsitellyt yleisesti naista kansakunnan symbolina.

On yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Naisen on oltava ”puhdas” ja uskollinen, jotta miehen kannattaa kuolla ja taistella ja tämän takia.

Juuri siksi paheksutaan seurustelua vihollisen tai jopa liittolaisen kanssa: symbolisesti se tarkoittaa, että ”vieras” on päässyt kansakunnan ”sisään”.

Monissa maissa vapautus toisen maailmansodan jälkeen merkitsi sitä, että saksalaisten miehittäjien kanssa seurustelleet naiset häpäistiin ajamalla heiltä hiukset. Miehet kostivat naisille sen, etteivät olleet pystyneet puolustamaan heitä ja maataan.

Samoin kansakunnan alennustila on symbolisesti rinnastettu naisen alennustilaan.

Väinö Linna käytti Tuntemattomassa sotilaassa lotta Raili Kotilaista valkoisen Suomen symbolina: Railin seksuaalimoraali rapautui sodassa, ja samoin kävi porvarillisen Suomen arvoille ”koti, uskonto, isänmaa”. Sen sijaan tavallisten sotilaiden maine säilyi, koska he olivat hyviä taistelijoita – jostain syystä tappaminen ei ollut niin pahaa kuin seksi.

Sen sijaan porvarillis-patrioottinen Mika Waltari ei voinut antaa romaanissa ja elokuvassa Tanssi yli hautojen Ullan menettää koskemattomuuttaan. Kun keisari Aleksanteri kunnioittaa Ullan kunniaa, säilyy myös Suomen kunnia.

Myös Havasteen Yhden toivon tiessä Oili on kuin viaton Suomi-neito, jonka sota ryvettää hänet – mutta ryvettäjinä ovat suomalaiset sotilaat. Syyllisyyttä ei voi enää ulkoistaa ”vieraille”.

Tietoja

Arikkelini Kahden rakkauden lopussa on tietoja kirjailijasta.

Yhden toivon tiestä on kirjoitettu mm. seuraavissa blogeissa: Amman lukuhetki, Luettua, Annelin lukuvinkit, Kulttuuria ja kuusenoksia, Elämäni Helinä, Mari A:n kirjablogi

Kirjallisuus

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Alkuteos Als die Soldaten kamen. Saksan kielestä kääntänyt Maikki Soro. Minerva 2016.

Junila, Marianna: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Otava 2006.

Kalle Päätalo: Loimujen aika ja Ahdistettu maa

Kalle Päätalo kertoo omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa osittain samoista tapahtumista, jotka Myrskyssä Koillismaassa tapahtuvat hänen alter egolleen Kauko Sammalsuolle. Juuri sota-aikana tiet kuitenkin eroavat.

Vaikka Iijoki-sarja perustuu kirjailijan vaiheisiin, kutsun selvyyden sarjan minäkertojaa ja päähenkilöä Kalleksi ja kirjailijaa Päätaloksi.

Kauko joutuu rintamalle jo talvisodan aikana ja osallistuu jatkosotaan ja Lapin sotaan. Sen sijaan Kalle on talvisodan ajan sotilaskoulutuksessa, ja jatkosodassa hänen rintamakokemuksensa on lyhyt ja päättyy loukkaantumiseen.

Talvisotaa ja välirauhan 1940 kevättä kuvaava Ahdistettu maa (1977) etenee niin hitaasti, että se käsittää saman sivumäärän kuin Myrsky Koillismaassa (1963), joka kuvaa kaikki sotavuodet.

Myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä

Samoin kuin Koillismaa-sarjan toisen osan Selkosten kansan (1962) lopussa, Loimujen ajan (1976) lopussa kuvataan vuoden 1939 syksyä, ensin sotauutisia maailmalta ja sitten YH-kutsua ja ensimmäistä sotakuukautta.

Molemmissa romaaneissa käy ilmi, ettei syrjäseudullakaan eletä pussissa vaan seurataan maailman tapahtumia. Loimujen ajassa Kallelle kerrotaan kahden kesken myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä: linnoitustyöt ovat saattaneet ärsyttää venäläisiä, kun Leningrad on Rajajoelta vain kolmenkymmenen kilometriä päässä, ehkä joku kolmas valtio yrittää hyökätä kaupunkiin Suomen kautta.

Kai Hirvasnoro on huomannut, että vaikka sodan syttyminen sanoissa kielletään, monet sotilaat tekevät parannuksen. Tämä osoittaa, että he sisimmässään pelkäävät sotaa ja varautuvat siksi mahdollisuuteen, että kuolevat rintamalla.

Talvisodan alku

Puna-armeijan oppaina on rajan yli loikanneita suomalaisia. Tästä Kallen sukulainen Hiltu-Jakki saa aiheen huomauttaa, ettei työmiehiä olisi pitänyt pula-aikana pitää niin tiukilla, että he lähtivät rajan yli. Hyökkäys on kuitenkin tehnyt Hiltu-Jakistakin ”Talliinin” (Stalinin) vihollisen.

Kalle ja hänen Riitu-äitinsä eivät vihaa vihollista vaan säälivät, kun lehdet kertovat näiden paleltuvan joukoittain pakkasessa.

Kun vihollinen on kolmenkymmenen kilometrin päässä Alassalmella, siviilit evakuoidaan. Isä Hermanni osoittaa hänelle harvinaista hellämielisyyttä pyytäessään Kallea kertomaan evakuoinnista Riitulle varovasti, mutta äiti kertoo jo asian aavistaneensa.

Siinä missä Myrskyssä Kaukon nuoremmat sisarukset kyselevät päästäänkö ihan Ruotsiin, Loimujen ajassa Kallen nuoremmat sisarukset iloitsevat päästessään näkemään ”merimaita”. Molemmissa kohtauksissa äidin mieliala on toinen kuin lasten. Riitun mukaan edessä on lähtö ”mieron tielle”. Sanonnan traagisuuden tajuaa pohjia myöten, kun muistaa, että Riitu joutui lapsena huutolaiseksi ja että hänen piti miehensä sairastuttua henkisesti kerjätä perheelleen elantoa.

Kaukon tavoin Kalle ei ole vielä suorittanut asevelvollisuutta. Kauko työskentelee nuoremman veljensä Aukun kanssa lossilla, perheen isähän on kuollut. Loimujen ajassa Kalle määrätään isänsä kanssa lossille, jota pitää kaiken varalta pitää auki. Lisäksi rakennetaan jäätie.

Joulukuun lopussa Kalle ilmoittautuu Kaukon tavoin vapaaehtoisena armeijaan. Kalle saa määräyksen pioneeriksi Korialle.

Loimujen ajan loppu on vaikuttava: Kalle on kuvitellut esikoisromaaninsa lopussa kuvaavansa lähtöä kotiselkosista ja kehitellyt aiheesta monta erilaista versiota, mutta ei koskaan sellaista kuin todellisuudessa tapahtuu.

Oulussa ja junassa

Seuraavan osan Ahdistettu maa alussa Kalle on aluksi matkalla Oulun kautta Korialle. Matkatoverina on tuttu Toivo Räisänen.

Juodessaan oululaisessa kuppilassa korviketta Kalle panee merkille saman ilmiön, joka on tapahtunut jo syystalvella kotiselkosissa: ”Juuri naurun ja huumorin katoaminen oli synnyttänyt sisälleni painostavan, pahoja aavistuksia pukkivan mielialan. Olin kokenut ankeita aikoja kuten pulavuosina metsätyömailla, mutta milloinkaan eivät huumori ja nauru olleet kuolleet. Puolinälkäiset, mahastaan yhtiöön juuttuneet jätkät olivat silti iltapuhteita istuessaan kertoneet kaskuja ja remautelleet nauruja – jälkiruuaksi. Olin lapsesta asti kuullut sanottavan, että jos kämpässä ritsin reunalla istuva jätkä alkoi tuijottaa lapikkaittensa kärkiä, hänet löydettäisiin ennen pitkää vankasta oksasta narunjatkona. Ja näin tiesin myös usein käyneen.”  

Kaikki on Kallelle uutta, ja niinpä hän mokaa jo Oulun juna-asemalla, kun ei ymmärrä jonottaa lipunmyyntiin. Vaikka huumori onkin sodan takia loppunut selkosten miesten puheissa, Päätalon romaanista löytyy silloin tällöin päähenkilön tekojen aiheuttamaa komiikkaa.

Junamatka kuvataan yksityiskohtaisesti, koska sekin on Kallelle uutta. Kalle ja Toivo saavat aluksi istumapaikat, joiden vieressä seisova lihava mies valittelee olevansa sairas. Se ei saa toveruksia heltymään. Mutta kun he käyvät käymälässä, lihava mies valtaa röyhkeän omavaltaisesti heidän paikkansa. Hän vieläpä asettaa tavaransa viereensä ja vie näin täydessä vaunussa yhtään häpeämättä kaksi paikkaa. Mieheen eivät tehoa rykimisten kaltaiset hienovaraiset vihjaukset vaan hän syö runsaita eväitään. Kalle päättelee, ettei mies väitteistään huolimatta voi olla sairas, jos ruokahalu on tallella.

Sitten paikalle saapuu pohjalaismies, joka käy suoraan asiaan: ”Se on kaharen hengen penkki. Jos ei maharu kylykehen niin ota sylihisi…Nostat vaan reppusi hyllyylle!” Lihavan miehen ei auta kuin taipua, mutta pohjalaismies ei istukaan itse vaan tarjoaa paikan kumaralle vanhalle emännälle. Näin hän osoittaa olevansa luonteeltaan juuri päinvastainen kuin lihava mies, samalla kun hän on sekä puolensa pitämisessä että epäitsekkyydessä Kallea ja Toivoa edellä.

Samoin kuin Kauko, Kalle kuulee junassa erään Neuvostoliitolle myötämielisen miehen kertovan, että puna-armeija on edennyt jo Pudasjärvelle. Molemmat pystyvät oikaisemaan huhun, koska ovat juuri tulleet kyseisen rintaman läheltä.

Koulutus on samanlaista kuin rauhan aikana

Sen jälkeen kuvataan romaanin puoliväliin asti talvisodan aikaista pioneerien koulutusta Korialla. Toukokuussa ja syyskuussa palvelukseen astuneista ovat jääneet vain aliupseereiksi korotetut, joissa on erilaisia persoonallisuuksia.

Sodankin aikana koulutustavat ovat entisellään: suurin huomio on sellaisissa muodollisissa seikoossa kuin petaamisen viimeistelyssä ja sulkeisharjoituksissa.

Jonkin verran opetellaan pioneerien taitoja. Sitä haittaa se, etteivät aliupseeritkaan ole ehtineet saada riittävää koulutusta eikä heidän luontainen kätevyytensäkään ole kummoinen. Ammunnan harjoittelu jää olemattomaksi, koska aseita ei juurikaan ole.

Armeijan perinteiset tavat saavat romaanissa rankkaa arvostelua. Ylempien herroittelu ja alempien simputus jatkuu kasarmilla, vaikka Kalle on jo nähnyt, että rintamalle matkalle olevissa yksiköissä esimiehet eivät huuda eivätkä alaiset herroittele näitä. Hän alkaa ymmärtää, miksi hänen herkkä kaimansa ja paras ystävänsä oli tehnyt asevelvollisena ollessaan itsemurhan.

Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa junassa rintamalle matkaavat sotilaat santsaavat ruokaa, jota upseerit hylkivät. Sen sijaan Kalle pitää armeijan ruokaa ala-arvoisen huonona, vaikka on nuorena kokenut äärimmäisen köyhyyden. Tosin kerrotaan, että paremmat ruokatarpeet on viety rintamajoukoille, mutta ruoka on myös huonosti valmistettua.

Muita asevelvollisia

Asevelvollisten joukko on eri puolilta Suomea, ja Kallen on aluksi vaikea ymmärtää toisten murteita.

Sanojen merkityskin on erilainen eri puolilla Suomea. Kun Kalle kertoo olevansa siviiliammatiltaan jätkä, joukkueenjohtaja ällistyy, koska etelässä jätkällä tarkoitetaan epäkelpoa hampparia: ”Eikä alokas Päätalokaan vaikuta jätkältä…Päinvastoin ahkera ja tunnollinen tehtävässään.” Kalle joutuu selittämään, että Pohjois-Suomessa metsätyömiehiä kutsutaan jätkiksi, ja niin he tekevät itsekin.

Tovereiden joukossa on yksi aseettomaan palvelukseen uskonnollisista syistä haluava, jonka ratkaisu hämmästyttää sekä päällystöä että muita asevelvollisia.

Vain Tuonola suhtautuu kriittisesti uutisiin: ”Uskotko sinä kaiken mitä lehdet kirjoittaa? Etkä sinä…eikö yleensä Suomen kansa tunne semmosta sanaa kuin propaganda?” Tuonolan poliittisesta kannasta kertoo, ettei hän pidä Suomen Sosialidemokraattiakaan ”työväen lehtenä”.

Värikkäin hahmo on Vimpari, jonka tekee Kalleen vastenmielisen vaikutuksen sekä kylmän röyhkeällä luonteellaan ja kehuskelemalla sukupuolisella varustuksellaan ja kokemuksillaan.

Talvisodan kalpea kuvaus

Talvisodan ajasta Päätalo kertoo asiallisesti ja yksityiskohtiin keskittyen kuin kaikista muistakin aiheista. Välillä hän kuvaa alokkaiden kollektiivisia kokemuksia ja mielialoja, välillä Kallen omia tunteita ja ajatuksia.

Muuten Päätaloa ihaileva Kai Hirvasnoro pitää Ahdistettua maata huonona romaanina, jossa ajan ahdistus näy juuri millään tavalla.

Tämä ei aivan pidä paikkansa. Koriallakin on ilmahälytyksiä, haavoittumisen jälkeen kasarmille palannut pioneeri kertoo sodasta, ja uskovainen Toivo Räisänen luottaa etiäisensä sanomaan, ettei palaa sodasta. Mutta kun Kallea kehotetaan tekemään parannus siltä varalta, että hän kaatuu, hän katsoo, ettei asialla kiirettä.

Kalle noudattaa rauhanajan perinteisiä asevelvollisuusajan tapoja: täyttää sotilaan muistikirjaa lauluilla ja lähettää valokuvansa tutuille tytöille. Vaikka armeija on monin tavoin raskas ja epämiellyttävä kokemus, sen läpikäyminen on kunnon miehen mitta ja lisää pisteitä tyttöjen silmissä.

Ehkä kaikki eivät koko aikaa pohtineet sotatilannetta ja pelänneet Suomen vaaranalaista tilannetta vaan elivät edelleen arkisissa ympyröissään.

Kallella ei ole realistista käsitystä sodasta. Tosin kuultuaan vastustajia olevan viisikymmentä yhtä suomalaista kohtaan hän pohtii huolestuneena, miten selviää urakasta. Vähitellen hänen intonsa taistella Suomen puolesta hiipuu, ja hän unelmoi pääsystä keittiöpossuksi.

Maaliskuussakaan joukkoa ei viedä rintamalle vaan metsään yöpymään teltassa. Sinne heidät unohdetaan, kunnes tulee tieto rauhasta.

Samoin kuin Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaassa, asevelvollisista tulee vakivieraita maalaistaloissa, joissa heille tarjotaan ruokaa.

Omakuvan luominen: komiikka – nöyryys – myötätunto

Heti asevelvollisuuden alussa Kalle tekee tietämättömyyttään mokan: hän istuutuu käymälässä epäkunnossa olevalle pytylle, jota toiset ovat välttäneet, koska haluaa näyttää olevansa vaatimaton ja uhrautuvainen. Kun hän vetää vesisäiliön nuorasta, seuraa valtava vesisuihku, pytyn sisältö kohoaa yli laitojen ja leviää lattialle. Kalle ei uskalla tunnustaa olevansa syyllinen vaan selviää näyttelemällä viatonta.

Samoin kuin juna-aseman mokan kohdalla, sattumus huvittaa lukijaa mutta herättää myös myötätuntoa Kallea kohtaan.

Kyseessä on humilitas, nöyryys, yksi niistä keinoista, joilla antiikin puhuja Juhana Torkin mukaan hankki kuulijat puolelleen.

Kuten Kauko, Kalle saa kiitosta vääpeliltä, koska on ymmärtänyt pukeutua metsätyönmiehen vaatteisiin, jotka sopivat myös armeijassa talvioloihin. Monet muut joutuvat palelemaan omissa vaatteissa. Täydelliset varusteet saadaan vasta talvisodan jälkeen.

Perfektionistisen, työhullun ja kehunkipeän luonteensa mukaisesti Kalle reagoi höykytykseen yli-innokkaasti: hän pyrkii eturivin pioneeriksi ja himojynssääjäksi.

Motiivi on myös taktinen: simputuksen kohteeksi joutumisen välttäminen: ”Olin huomannut, että tupaamme ’juhlimaan’ poikennut vieraan tuvan esimies ei juuri sanonut pahaa sanaa jynssäystouhussa olevalle alokkaalle. Ei ollut tätä huomaavinaankaan. Sen hintana, että tunsin olevani ’turvassa’, pystyin nielemään sen sisälläni tuikkivan vastenmielisen ajatuksen, että kaverini ehkä luulevat minua akkamaiseksi mieheksi.”

Kallen jynssäysinnolle naureskellaan, mutta samoin kuin Myrskyssä oikeus tapahtuu: naureskelijat määrätään Kallen tilalle jynssäystöihin ja Kalle lähetetään ”komennukselle” sotilaskotiin.

Kalle on tottunut kotiselkosten tapaan ”tekeytyä ovelalla tavalla vaatimattomiksi”. Kun hän on puhdistanut kiväärinsä viimeisen päälle, hän vie sen tarkastettavaksi sanoen: ”Herra alikersantti, ei kait tämä alikersantti Päätalon kivääri vielä kelpaa. Meikäläinen kun on ensikertalainen…”

Tapa ei kuitenkaan toimi armeijassa. Esimies ottaa puheen kirjaimellisesti ja vastaa ärtyneenä: ”Jaa että ei kelpaa! Mitä, jumaliste, alokas Päätalo tulee semmosta jankuttamaan, jos kerta tietää jo itse, että kivääri ei ole vielä puhdas? No minä uskon että se ei ole…! Jatkakaa jynssäämistänne niin pitkään, että edes uskotte kiväärinne olevan puhtaan!”

Kohtauksessa Päätalo kertoo taas, miten Kalle mokaa, koska ei hallitse itselleen vieraita sosiaalisia tapoja. Samalla tulee esitellyksi myös Kallen esimerkillinen ahkeruus ja huolellisuus.

Itsevähättelyyn lankeamalla Kalle myös kieltäytyy aliupseerikoulusta: ”Ei meikäläisestä ole, herra alikersantti. Meikäläinen kun…” 

”Minua jo harmitti estelyni. Erityisesti se, että minulta oli taas karannut tuo tuttu ei meikäläisestä vale-estely, joka oli tyypillinen kotiseutuni vaatimatonta teeskenteleville ihmisille. Olin jopa sanonut sen samalla imelänmairealla äänellä, jolla se sanottiin kotipuolessani.”

Kallella on taipumus tuntea häpeää asioista, jotka hän tietämättään tekee väärin, samoin kuin yleensä luonteenlaadustaan: ”Miksi olin yhä niin herkkä ja lapsellinen, että täälläkin koti-ikävä oli pahin vaivani! Maa oli sodassa, kävi epätoivoista taistelua vapaudestaan, mutta minun mielikuvani siirtyilivät vain kotikyläni ja perheeni evakkopaikan välillä.”

Ehättämällä ensin moittimaan itseään Kalle vie aseet lukijalta, joka kenties haluaisi arvostella häntä tuolloin ”epämiehekkäänä” pidetystä tunteellisuudesta.

Päätalon elämäkerran kirjoittanut Ritva Ylönen nimittää tätä Iijoki-sarjan alkupuolen perusteella ”antinaissankariksi”. Ahdistetun maan perusteella Kalle voisi kutsua myös ”antisotasankariksi”.  Syvemmin katsoen molemmissa on kyse kerrontastrategiasta.

Välirauhan alku

Rauhan tultua asevelvolliset eivät enää laulaneet marssilla Sillanpään Marssilaulua, vaan laulujen aiheet muuttuivat kevyiksi. Tässä Päätalo onnistuu kuvaamaan yksityiskohdan kautta yleistä mielialan muutosta.

Myös romaanin loppuosassa on Myrskystä tuttuja tapahtumia: Kalle varastaa limppuja ja lihaa, mutta hävikin tultua ilmi tunnustaa tekonsa samoin kuin hänen jälkeensä kaksi toveriaan. Uskovainen talousaliupseeri ymmärtää sotilaita vaivaavan nälän ja antaa anteeksi.

Toinen Myrskystä tuttu tapahtuma on Kallen Rovaniemellä tapaama nainen, jolta Kalle saa Petsamossa tyrmäävän kirjeen.

Kaukon tavoin Kallen joutuu Petsamoon, kun pioneerit viedään korjaavat Jäämeren tietä ja siltoja. Lisäksi puretaan lastia Liinahamarin satamassa sekä miinoitetaan itärajaa.

Myös muut Lapin jätkien kuulut paikkakunnat kuten Savukoski tulevat tutuiksi. Kalle suunnittelee puhuvansa niistä myöhemmin ikään kuin olisi ollut töissä noilla seuduilla eikä armeijassa.

Keittiöpossuksi

Muut asevelvolliset tekevät parhaansa yrittääkseen vältellä ”naisten töitä”. Kalle sen sijaan ilmoittautuu jo heti alkuun vapaaehtoiseksi perunateatteriin, sillä keittiössä saa ”olla tuntikausia vapaana alokkaan jatkuvasta pelkotilasta ja jännityksestä. Lisäksi olin voinut uppoutua tekemään työtä siviiliaikojeni tapaan.”

Innokkuus ja ahkeruus palkitaan: Kalle saa palkaksi ylimääräistä ruokaa.

Kun kysytään vapaaehtoisia keittiöpossuksi, Kalle ilmoittautuu, koska on kuullut, että näin voi välttää varsinaisen sotimisen.

Kun Kallen on ensimmäisen kerran tehtävä hernekeittoa, hän herää tunnollisena luonteena aamuyöstä, jotta ehtisi panna keiton ajoissa tulelle.

Romaanin lopussa Kalle ylenee jopa keittiömieheksi. Lottien keittotaito osoittautuu kuitenkin Kallea paremmaksi. Lopulta löytyy syy soppakanuunan heikkoon kuntoon.

Välirauhan aikana Kalle Ilmari Vouvilan, joka toimii suutarina. Ystävyys Vouvilan kanssa jatkuu sodan jälkeen Tampereella.

Yksi Iijoki-sarjan teemoista, sota nähtynä töpinän miesten kautta, alkaa siis hahmottua.

Iijoki-sarja vs. Koillismaa-sarja

Sarjojen tekniikka on erilainen. Iijoki-sarja on minäkerrontaa, joten näkökulma on ainoastaan Kallen. Henkilöitä on paljon ja he ovat elävästi kuvattuja, mutta heitä voidaan kuvata vain, kun he tapaavat Kallen ja vain ulkoapäin heidän käytöstään, eleitään ja puheitaan sekä lisäksi sitä mitä he itsestään ja vaiheistaan kertovat.

Sen sijaan Koillismaa-sarjassa on useita näkökulmia ja saamme tietää useiden henkilöiden ajatukset ja samalla myös salaisuudet.

Yleensä Iijoki-sarja yltää Koillismaa-sarjaa syvemmälle, mutta nimenomaan talvisodan kuvaus on poikkeus. Ahdistetussa maassa pelkkä päähenkilön näkökulma on rajoitus, varsinkin kun Kalle on koko sodan ajan vain koulutuksessa.

Sen sijaan Myrskyssä Koillismaassa on tapahtumia ja paikkoja, joita kirjailija ei ole itse kokenut mutta jotka hän onnistuu elävästi kuvaamaan. Romaanin on harvinaisen monipuolinen sodan kuvaus: näkökulmina on kotiseudulle jääneitä siviilien, eri rintamilla taistelevien, evakkojen Pohjanmaalla ja Kaukon armeijan koulutuksessa.

Myrskyn ylittää monipuolisuudessa vain Paavo Rintalan Nahkapeitturien linjalla, jonka henkilöt ovat eri puolilta maata ja jossa on mukana myös yhteiskunnan päättävää eliittiä.

Toki Iijoki-sarja kokonaisuutena toi sotilaiden kuvaukseen merkittävästi uutta, sillä siinä kuvataan pääosassa muuta kuin rintamatapahtumia. Usein unohtuu, että armeijassa oli paljon muita kuin varsinaisia taistelijoita.

Saattaa myös olla, että poikkeavan jännittäviin ja koskettaviin tapahtuviin keskittyvät kuvaukset antavat sodasta yksipuolisen kuvan. Sodan aikanakin suurin osa päivistä oli aivan tavallisia, usein suorastaan tylsiä – aivan kuten Iijoki-sarjassa.

Ei isänmaallisuutta sanoissa mutta kyllä teoissa

Jenni Janatuinen toteaa, että Iijoki-sarjasta puuttuu isänmallinen paatos. No, sitä tuskin oli sodan jälkeen muissakaan teoksissa. Itse asiassa se puuttui jo sodan aikana teoksista, jotka jäivät kestäviksi, kuten Pentti Haanpään klassikko Korpisotaa.

Isä Hermanni ei salli Kallen liittyä suojeluskuntaan. ”Mulla ja sulla ei ole isoja menetettäviä. Huono selekäreppu ja voirassia ja pihkaset ryysyt. Niissä ei ole vahinkoa viepikö venäläinen vain kiinalainen eli vaikka hottentotti…” Kun Kalle puhuu isänmaasta, Hermanni vastaa: ”Käytä helevitissä, ehki, pienempää sannaa! Syntymämaasi tämä on eli tekomaasi.”

Janatuinen kuitenkin myöntää sen, minkä yllä on nähty: ”Asenteet muuttuivat kun todellinen vaara uhkasi vieläpä konkreettisesti omaa kotia”. Osansa toki lienee Neuvostoliiton oikeudettomana pidetyllä hyökkäyksellä, sillä eihän Kalle vapaaehtoiseksi lähtiessään tiedä, mitä kohtaa Suomesta hän joutuu puolustamaan.

Vaikka paatos puuttuu, Kalle osoittaa isänmaallisuutensa täyttämällä velvollisuutensa yli esimiesten vaatimusten. Sen enempää koulutusaikana kuin myöhemmin hän ei voi hyväksyä vänrikkinsä ohjetta, että ”armeijassa on tehtävä vain se mitä käsketään”. Kirjailija lisää Iijoki-sarjassa harvinaisen kannanoton vuosikymmenien perspektiivistä: ”Jos sitä olisin noudattanut ja jos kaikki suomalaiset sotilaat olisivat sitä noudattaneet, ei maamme tänä päivänä olisi itsenäinen valtakunta, eikä sillä olisi siihen oikeuttakaan.”

Sen sijaan teoksen Myrskyssä Koillismaassa isänmaasta puhutaan myös suoraan.

Jätän jokaisen tulkittavaksi, onko kyse siitä, että vuonna 1960 puhe isänmaasta ja vapaudesta oli julkisuudessa hyväksyttyä mutta 1972 ei vai toimiko kirjailija 1960 yleisön odotusten mukaan mutta 1972 saattoi olla rehellinen.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa Päätalon romaanista Myrsky Koillismassa kaksi artikkelia, joista ensimmäinen käsittelee talvisodan kuvausta ja toinen välirauhaa, jatkosodan ja Lapin sodan kuvausta.

Blogista löytyy artikkelini Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, jossa kuvataan talvisotaa, ja toisesta osasta, joka kuvaa välirauhaa ja jatkosotaa.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Kallen kalpea talvisota.
http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kallen-kalpea-talvisota/

Hirvesnoro, Kai: Päätalon matkassa. Johdatusta Iijoki-sarjaan. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2013.

Janatuinen, Jenni (nykyisin Kirves, Jenni): Miehenkuva. Kalle Päätalon perintö. Johnny Kniga 2005.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Torkki, Juhana: Puhevalta. Kuinka kuulijat vakuutetaan. Otava 2006.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)

Paavo Rintala: Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen

Paavo Rintala oli jo varhain poikkeus suomalaisten kirjailijoiden joukossa. Hän ei kuvannut sotaa vain suomalaisten kannalta ja eristettynä maailmansodasta, vaan mukana olivat alusta lähtien myös saksalaiset, myöhemmin myös venäläiset.

Napapiirin äänten synty

Napapiirin äänissä (1969) Rintala kertoo moderniin tapaan teoksensa synnystä.

Rintalalle oli jäänyt lapsuuden kokemuksista trauma. Hän oli sodan aikana ihaillut saksalaisia sotilaita, koska nämä olivat näyttäneet ulospäin ylivoimaisilta ja antaneet Oulun pojille leipää. Sitä suurempi sokki oli ollut sodan jälkeen kuulla saksalaisten hirmuteoista muualla.

Tätä syyllisyyttä Rintala tilitti Leningradin kohtalonsinfoniassa (1968).

Leningradissa Rintala tapasi juutalaisen kirjallisuudentutkijan Efim Edkindin, joka oli toiminut sodan aikana Lapissa Puna-armeijan tiedustelu-upseerina. Edkind antoi Rintalalle saksalaisten sotilaiden kirjoittamia runoja, jotka oli saatu sotasaaliina.

”Saksalainen ihminen”

Näiden todellisten runojen perusteella Rintala loi Napapiirin äänten päähenkilöksi Paulin, jota hän kutsuu ”saksalaiseksi ihmiseksi”. Paul on Paul on tykistön yliluutnantti ja siviiliammatiltaan tekniikan tohtori, joka on tehnyt ballistisia tutkimuksia.

Paul lähtee Stettinistä laivalla kohti pohjoista 5. kesäkuuta 1941. Samaan aikaan lähtee Oslosta armeijakunnan esikunta.  Armeijakunnassa on kaksi divisioonaa ja moottoroitu tykistö, yhteensä 40 600.

Muonaa on varattu kolmeksi kuukaudeksi, ammuksia kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi, bensiiniä ja naftaa kahdeksi kuukaudeksi. Varastot tuntuvat liiallisilta, sillä kartasta katsoen Murmanskiin ja Arkangeliin ei ole Suomen ja Neuvostoliiton rajalta pitkäkään matka.

Laivan saavuttua Ouluun jatketaan junalla Rovaniemelle. Siellä huomataan, että Paulilla on liian korkea koulutus patterin päälliköksi. Hänet sijoitetaan armeijan säähavaintoasemalle, tehtävänä on koeampuma-aseman järjestäminen.

Saksalaiset vaikeuksissa Lapissa

Sallassa hyökkää 169. divisioona, Waffen-SS-divisioona Nord sekä suomalainen 6. divisioona. Kohteena on Kantalahti. Kaikkien – myös Paulin – mieliala on toiveikas.

Mutta heti alkuun Waffen-SS-divisioona Nord joutuu pakokauhun valtaan. Tämä herättää ilkkumista armeijan (Wehrmachtin) sotilaissa: ”SS-Fritz, mitä sitä täällä teet, / mene kotiisi marssimaan sunnuntaisin!” Ja: ”SS-Demelhuber, Hampurin kadut ovat leveitä, / siellä ei eksy metsään, / hyvää jatkoa!”

Joukkopaosta rangaistaan teloittamalla kolme tavallista sotilasta, jotka ovat aiemmin syyllistyneet pikkurikkeisiin, kuten kioskimurtoon Norjassa ja masturbaatioon. Paul, joka määrätään todistaman teloitusta, pitää rangaistusta mielettömänä.  Koko divisioonan miehethän pakenivat – jos jotakuta olisi pitänyt asiasta rangaista, niin upseereja.

Suomalaisen ja saksalaisen taktiikan ero

Jatkossa saksalaisen motorisoidun armeijan eteneminen on täysin riippuvainen suomalaisista, jotka koukkaavat venäläisten selustaan.

Saksalaiset etenevät peräkkäin jonossa, joten vihollisen on helppo ampua heitä. Suomalaiset taas etenevät mutkitellen ja hajallaan, heittäytyvät ammunnan kohteiksi joutuessaan heti maahan ja nousevat ylös toisesta paikasta.

Tykistön suuntimet saksalaiset määrittelevät vain kartan mukaan, mutta kompassi valehtelee. Siksi suomalaiset tykinjohtajat ovat etulinjassa.

Mutta syystä saksalaiset huomauttavat, että suomalaiset halveksivat heitä jo liikaakin. Lappihan on sivunäyttämö, jossa ei ratkaista sodan lopputulosta.

Waffen-SS-yksiköitä pidettiin eliittisotilaina, mutta poikkeuksia oli. George H. Stein kertoo teoksessaan Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa, että kyseinen Kampfgruppe Nord koostui yli-ikäisistä reserviläisistä, jotka oli koulutettu vain poliisitehtäviin, ei sotaan. Lisäksi esimiehet olivat epäpäteviä: heillä oli kokemusta vain keskitysleirin vartijoiden yksikköjen johtamisesta ja avuttomien siviilien tappamisesta.

Paulin työtoverit

Paulin lähimmät työtoverit ovat tulenjohtajana toimiva Hermann, joka tutkii innolla jäkäliä, ja säähavaintoaseman päällikkö Otto Reichelmann.

Hermannilla on kotona Saksassa vaimo mutta myös saksalaisten lomakaupungissa Oulussa naisystävä, joka on tahollaan naimisissa. Oton elämän suurimpia iloja onkin päästä nauttimaan normaalista elämästä, johon kuuluu esimerkiksi kylpyhuone.

Otto sen sijaan on uskollinen aviomies, joka kaipaa vaimoaan ja tyttäriään. Kämppäkaveria kiusaa, kun Otto juttelee jatkuvasti ääneen vaimonsa kanssa sekä käytännöllisistä että intiimeistä asioista.

Lopulta Otto palelluttaa jalkansa. Se amputoidaan, mutta sekään ei pelasta hänen henkeään. Viime hetkellä hän herää haave-elämästään.

Suomalaisten äänet

Napapiirin äänissä saavat äänen myös suomalaiset, sekä sotilaat että upseerit. Osa mainitaan nimeltä kuten JR12:n komentaja Puroma. Muut rykmentit ovat JR 33 ja JR 54.

Rintalan lähteenä ovat Yleisradioon tehtyjä sotilaiden haastattelut, joista Rintala oli aiemmin julkaissut kesän 1944 taisteluja Kannaksella kuvaavat Sotilaiden äänet (1966) ja Sodan ja rauhan äänet (1967).

Nuoret sotilaat ovat alkuun innostuneita ja uskovat, että Neuvostoliitto kukistuu nopeasti ja helposti. Talvisodan kokeneet miehet toppuuttelevat heitä.

Sota kairalla on loputonta kävelemistä ja soilla ja jängillä sekä aseiden, kahden viikon ammusten ja ruuan kantamista. Osittain saksalaiset lentokoneet pudottavat muonaa.

Saappaat kastuvat ja, mikä vielä pahempaa, tupakat kastuvat. Puhtaita alusvaatteita saa vain vihollisen kuormastosta.

Parhaiten jää mieleen kapteeni Rounija, jonka kautta kuvataan upseerin tuntoja. Rounaja on sotinut talvisodan Kannaksella, mutta joutunut nyt ihan erilaisiin olosuhteisiin. Miten tulla toimeen Pudaskoskelta kotoisin olevien miesten kanssa, kuten tulee kova paikka?

Kapteeni on hyvä sotilas, mutta pitää samalla miestensä puolta. Hän huolehtii, ettei turhia hyökkäyksiä tehdä, vaan tykistö ampuu ensin. Näin hän ansaitsee miestensä luottamuksen.

Vaihtokauppaa viinalla, varusteilla ja vangeilla

Suomalaiset ihmettelevät saksalaisten muonaa: juusto on valmiiksi homeista, vesipulloja on tuotu Saksasta vaikka lähteestä saisi parempaa vettä, punaviinistä ei tule kunnon humalaa.

Mutta yksi kelpaa: konjakki. Siihen suomalaiset vaihtavat kaiken mahdollisen: omat karvalakit, kumisaappaat ja muut varusteet, yksikön kirveet ja sahat, varastosta varastetut kamiinat.

Lopulta vaihdon välineiksi joutuu jopa kolme vankia. Tämä kammottaa saksalaisia ja saa heidät pitämään suomalaisia viinanhimossaan eläiminä.

Lili Marlenen ja Goethen runon muunnelmia

Suomen ilmasto on saksalaisille sotilaille kauhistus: ensin yötön yö, sitten pakkanen ja pimeys. Moraali alkaa rapistua.

Ensin kaivataan kotiin mutta sitten tajutaan, että sinne ei koskaan päästä – ja tästä syntyvät runot. Ne ovat kirjassa suomeksi käännettynä, lopussa myös alkuperäisinä saksaksi.

Osa runoista ovat muunnelmia sota-aikana suositusta iskelmästä Lili Marlene.

Aluksi runot ovat romanttisia: ”Kun väsyneenä pääni / sun sylissäsi on, / kun katson ystävääni, on onni loputon. / Sun povellesi painaudun, saa hetken kauan kaivatun, / saan sun, Lili Marlen!”  

Kaipuu rakastetun luo osoittautuu kuitenkin haaveeksi: ”Tuokin onnenhetki / jää pelkkiin unelmiin, / kun jääkäreiden retki / näin päättyy tunturiin.”

Toinen pohjateksti on Goethen tunnettu runo Tunnetko maan missä sitruunat kukkivat. Sitä on väännelty näin: ”Tunnetko maan missä koskaan ei aurinko näy, / missä ihminen idiootiksi käy / kun kunto ja moraali karsitaan pois. / Oi Karjala, / nuoruutemme murhaaja.”

Jatko on avoimen poliittinen: ”Rakas Hitler, antaisitko meille nyt / mitä puheillas olet meille syötellyt, / eikä pelkkää silliä ja perunaa. / Oi Göring, Möhömaha, / on olo täällä paha. // Terve, Hitler, meidän Johdattaja, / Saksan kansa sen kun turtuu yhä / ja paisuu johtoportaan ihrapinta pyhä. / Oi Stalin ainokainen, pelastajamme vainen.”

Synkin on Lapin divisioonan laulu: ”Olemme rämpineet sen metsiä ja soita, / olemme tappaneet ja tulleet tapetuiksi. / Meitä on käsketty: taistelu tai voitto! / Mutta voitto, mikä on voitto? Saksan Lapin-divisioona ei tunne sellaista.”

”Ryyppäämistä, paskantamista, / syödä ahmia ja murhata.”

”Ikuinen metsä, erämaa. Kello 12 laskee aurinko / ja mielenturtumus on ainoa onnentila.”

”Kuka vielä uskoisikaan meitä ihmisiksi, / ei meitä ihmisiksi voi tunnistaa.”

Ja joka säkeistön jälkeen toistuu: ”Me emme palaa koskaan kotiin.”

Koskettavin on venäläisten sotavankien yksinkertainen laulu: ”Voi äidin vittu, / Miksi minut synnytit! / Mikä elämä, mikä elämä. / Olisitpa mennyt kesken.”

Runojen vaikutus Rintalaan

Napapiirin äänten lopussa Rintala palauttaa Leningradissa runot Edkindille. Hän kertoo taustastaan ja lisää: ”Ja vasta nyt, näiden runojen ja laulujen jälkeen, olen pystynyt palaamaan takaisin siihen tuntuun, mikä meillä Oulun pojilla oli saksalaisista. En ainakaan häpeä enää sitä, että poikasena pidon heistä.”

Rintala siis näkee saksalaiset taas ihmisinä ja yksilöinä.

Efim huomauttaa: ”Te olitte Suomessa. Saksalaiset eivät tulleet sinne miehittäjinä vaan liittolaisina. Norjassa oli jo ihan toista.”   

Sotapolitiikan kritiikkiä

Napapiirin äänet sisältää myös romaanissa harvinaista suoraa kritiikkiä siitä, ettei jatkosotaan johtanutta politiikkaa ole Suomessa käsitelty rehellisesti.

Rintala lainaa kenraali Puroman JR 12:n juhlassa 1966 pitämää puhetta, jossa jatkosodan syttyminen supistuu lauseeseen: ”meidän piti alkaa miettiä myös turistimatkaa tuohon itäiseen suuntaan.”

Rintala kommentoi, että kenraalin puhetta myhäillen kuuntelevat entiset rintamamiehet eivät vieläkään osanneet tiedostaa, ”että he olivat olleet Hitlerin Saksan Norjan Armeijan alaisia, että heidän ylin komentajansa oli saksalainen Falkenhorst, että heidän kohtalostaan päätettiin alustavasti jo toukokuussa 1941 saksalaisten ja suomalaisten upseerien karttojen ääressä.”

Romaanin ilmestyessä ulkomaalaiset tutkijat olivat asettaneet kyseenalaiseksi Arvi Korhosen ”ajopuuteorian”, mutta suomalaiset suostuivat vain hitaasti myöntämään, että Suomen liittyminen sotaan oli etukäteen suunniteltu ja sovittu saksalaisten kanssa.

Juuri Lapissa ”erillissotateesiä” oli vaikeinta perustella. Paitsi että suomalaiset joukot oli alistettu saksalaiseen komentoon, kyse ei toisin kuin Laatokan Karjalassa ja Kannaksella ollut edes aluksi talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamisesta (Sallan itäosaa lukuun ottamatta) vaan ”vanha” valtakunnan raja ylitettiin jo kesällä 1941.

Ennen kaikkea Rintala esittää, että hyökkäys pohjoisessa palveli ensisijaisesti Saksan, ei Suomen etua. Siten myös uhrit tuntuvat erityisen turhilta.

Kansa teki sodassa mitä käskettiin – mutta rauhan aikana se petettiin

Rintalan kritiikki jatkuu:

Kesällä 1944 ”jänkäjääkärit, metsätyömiehet, asutustilalliset, maanviljelijät”, ”kaikki Lapin asekuntoiset eläjät” vietiin Kannakselle, ”jotta historia saisi uuden ylvään torjuntavoiton ja Ihantalan ihmeen myytin. Olisi luullut, että se olisi riittänyt yhden miespolven osalle, mutta ei. Te jouduitte häätämään maasta pois ne, jotka teitä olivat alussa komennelleet. Te teitte sen.” 

Rauhan tultua miehille annettiin asutustilat, jotka he raivasivat ja jonne he rakensivat asumukset. He menettivät raskaassa ja lopulta tyhjiin rauenneessa työssä terveytensä ja lopulta muuttivat ”työttöminä Ruotsiin, pois Sallasta ja koko Lapista, puutetta pakoon”.

Siten kenraalin sanoilla ”Meillä on nyt, voimme sanoa, kaikki hyvin!” on ironinen kaiku. Hän ei tunne todellisuutta – tai tuntee mutta haluaa pitää yllä illuusiota sodassa yhtenäisestä, nykyisin hyvinvoivasta kansasta.

Se toinen Lili Marlen

Rintalan toisessa Lappiin sijoittuvassa romaanissa Se toinen Lili Marlen (1975) toistuvat Napapiirin äänten teemat. Henkilöinä on jälleen sekä suomalaisia että saksalaisia, mutta tapahtuma-aikoja on kaksi: sota-aika ja ilmestymisajan nykyaika eli 70-luvun puoliväli.

Kirjan nimi Se toinen Lili Marlen viittaa toisaalta Lili Marlenesta tehtyihin muunnelmiin, joissa arvosteltiin sotaa ja Hitleriä: ”On täysin tolkutonta / tää sota tunturin. Vain lieju, saasta sonta / ja käskyt Hitlerin.”

Rakastetun uskollisuuteen ei voi luottaa: ”Ennen kuin turve peittää mun / vielä SS-karju ottaa sun / niin juur Lili Marlen!”

Toisaalta Lili Marlene -iskelmän sanat käyvät toteen. On olemassa myös naisia, jotka odottavat miestään uskollisesti.

Leipuri ja sotamies Martin Kubler menee naimisiin Angelan kanssa tätä koskaan tapaamatta. Angela nimi tarkoittaa enkeliä.

Vihkiminen toteutetaan sijaisvihkimyksenä, joka on kuvattu jo Napapiirin äänissä: Hitlerin kuvan alla seisoo samalla hetkellä mutta eri paikassa morsian ja sulhanen siten, että toista osapuolta edustaa valokuva.

Uskomatonta kyllä, seuraa vuosikymmeniä kestävä onnellinen avioliitto.

Herrat ja kansa sodassa

Suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden sodanaikaisia suhteita kuvataan Napapiirin äänten tavoin kaupankäynniksi. Saksalaisilla on näennäisesti kaikkea, mutta heiltä puuttuvat erämassa välttämättömät tavarat, ne joita esimerkiksi kumisaappaat. Suomalaiset taas ovat valmiit myymään mitä vain, kunhan saavat konjakkia.

Luutnantti Pirkkula pitää sotilailleen puhuttelun, kun divisioonan varastosta on hävinnyt kamiina, joka on myyty saksalaisille. Pirkkula kuitenkin lisää: ”Tietysti tommonen asiallinen vaihtaminen on jokaisen ittensä harkinnassa.” Asiallisen luutnantti selittää tarkoittavan omia vaatteita ja muita omia vehkeitä.

Todellisuudessa Pirkkula on sopinut alaistensa kanssa, että nämä hoitavat vaihtokaupat ja hän saa niistä prosentit. Seuraavaksi on aikomus myydä viestikomppanian sahat ja kirveet.

Kuva tavallisista suomalaisista on kuitenkin lempeämpi kuin Napapiirin äänissä. Pohjaltaan he ovat hyväntahtoisia ja myyvät tavarat saksalaisille sopuhinnalla. Yksi jopa antaa karvareuhkan ilmaiseksi. Sen sijaan juuri Pirkkula vaihtaa miestensä ottamat sotavangit viinaan.

Saksalaisille vankien saaminen on pohjoisessa niin harvinaista, että saksalainen upseeri, joka on onnistunut ottamaan peräti kolme vankia, palkitaan rautaristillä.

…ja sodan jälkeen

70-luvulla lappilaiset sotilaat muistelevat, miten heidät oli kesällä 1944 viety Ihantalaan ja sanottu: ”Tässä on nyt Suomen kohtalo.”

Sitten kerrotaan vähän Napapiirin ääniä laajemmin kehityksestä sodan jälkeen. Heille oli annettu kylmät tilat, mutta kun he olivat raivanneet ne pelloiksi, tuli rakennemuutos eivätkä pienet tilat enää elättäneet. Työttömyyden takia heidän lapsensa olivat joutuneet muuttamaan joko Ruotsiin tai Etelä-Suomeen. Joku on tullut takaisin, koska oli tuntenut, että pelkkä aineellinen hyvinvointi merkitsee sielun menettämistä.

Sodan jälkeen sotilaista oli näyttänyt siltä, että yhteiskunta muuttuu paremmaksi: työntekijää alettiin kohdella ihmismäisesti. Tätä uskoa riitti 60-luvun alkuun.

Nyt on palattu entiseen menoon: ”Se on kuule eri kohtalo teijän Suomella ja eri meijän”.

Sama kehitys Länsi-Saksassa

Länsi-Saksassa entinen luutnantti Herrman johtaa perittyä tehdastaan, tosin alihankkijana. Hän ei halua enää tuntea entistä sotilaspalvelijaansa Martin Kubleria ja väittää unohtaneensa paleltuneen upseeritoverinsa.

Sekä Herrman että Kubler vaimoineen lähtevät lomamatkalle Lappiin. Rovaniemen Pohjanhovissa Pirkkula ja Herrman juhlivat yhdessä. Sen sijaan Kubler heitetään ravintolasta ulos.

Pirkkula kutsuu Kubleria Lapin hävittäjäksi. Todellisuudessa juuri Herrman oli käskenyt polttaa kaikki talot, kun sen sijaan Kubler oli kieltäytynyt siitä, karannut ja jouduttuaan pantu rangaistuskomppaniaan.

Suomen että Saksan ”herroja” yhdistää taas yhteinen etu molempien maiden ”kansaa” vastaan”.

Vaimot arvostelevat miehiään

Kerrankin myös sotilaiden ja pienviljelijöiden vaimot saavat puheenvuoron, jossa kiistetään niin miesten sotasankaruus kuin näiden sodanjälkeiset koettelemukset:

”Sovan aikana ne lekotteli missä pirun Syvärillä ja Murattajoella ja met saimma tehhä kaikki työt kotona. Ne vaan pistäysi lomalla oli olevinaan sankareita”.

”Ja sovan jäläkhin ne kitisi sitä että aseveli poltti kaikki, että on niin raskasta raivata ja uskoa huomiseen. Että terveys tässä meneepi. Ja taas met saimma kantaa vastuun talon piossa ja lasten puolesta.”

”Nämä vaan otti taksin ja ajo Rovaniemelle”.

”Ja rahat vei mennessään. Ja muistelivat Pohjanhovissa niitä hyviä aikoja, kun he aseveljien kanssa yhessä ryyppäsivät Vermanjoella ja Kiestingissä.”

”Ja tulivat takasin kukkaro tyhjänä ja pää täynnä.”

”Tyhjästä piti muuttua leiväksi ja evästää nuo ukot tukkikämpälle”.

Ei nationalisti

Rintala ei ollut nationalisti eikä ideologi. Siksi hän pystyi tuntemaan myötätuntoa sodan kaikkia osapuolia kohtaan kansallisuudesta riippumatta.

Kirjailijasta

Olen kirjoittanut blogiin myös Rintalan Mummoni ja Mannerheim-trilogiasta ja romaanista Pojat. Edellisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Rintala Ouki-tietokannassa

Muita tietoja

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Engl. alkuteos: Waffen SS. Hitler’s elite guard at war, 1939-1945. Suom, Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Rintalan Efim Edkindin oikea nimi oli Efim Etkind. Hänestä tuli toisinajattelija, ja hän esiintyy Rintalan romaanissa St. Petersburgin salakuljetus eli kaupunki mielenkuvana (1987). Hänen elämästään ja teoksistaan kertoo saksankielinen Wikipedia.

Goethen runnon Tunnetko maan jossa sitruunat kukkivat suomennoksia

Lili Marlene Lale Andersenin ja Marlene Dietrichin esityksenä (jälkimmäinen sisältää saksankieliset sanat).

Wikipedian artikkelit: ajopuuteoria, Saksan ja Suomen sotilasyhteistyö 1940-1, Pohjois-Suomen operaatiot jatkosodan hyökkäysvaiheessa, Operaatio Hopeakettu, Operaatio Napakettu (= hyökkäys Sallasta kohti Kantalahtea) ja Lapin sota.

Annikki Kariniemi: Veren kuva ja Veren ikävä

Vetävä yhdistelmä ”Lappi, sota, seksi ja saksalaiset” keksittiin jo ennen Katja Kettua ja Heidi Köngästä. Annikki Kariniemen Veren kuva ja Veren ikävä olivat 70-luvulla kohuromaaneja.

Veren kuva ja Veren ikävä eivät liity toisiinsa muuten kuin aiheensa puolesta, vaikka molempien nimessä esiintyvä sana ”veri”. Se on toisaalta konkreettisesti verta, jota sodassa vuodatetaan, toisaalta symbolisesti ”veren vetoa” eli seksuaalista halua. Kuoleman läheisyys herättää biologisen vastavoiman.

Veren kuva

Veren kuva (1971) alkaa Länsi-Saksasta 25 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen 1970.

Varakkaan liikemiehen Sepp Leitnerin suomalainen vaimo Kaarina on loukkaantunut auto-onnettomuudessa eikä paranemisesta ole toivoa.

Sepp Leitner on sodan aikana ollut Lapissa ja osaa suomea. Hän alkaa lukea vaimonsa päiväkirjaa, jossa Kaarina muistelee menneisyyttä ja johon hän on jäljentänyt ensimmäisen aviomiehensä kirjeet.

Kaarina on rikkaan isän tytär, joka on mennyt naimisiin nuoren upseerin Jannen kanssa. Pari asuu Rovaniemellä. Jatkosodan aikana Kaarina työskentelee sairaalassa lottana, mutta sitä ei kuvata vaan alkoholinhuuruisia juhlia.

Kaarinalla on useita lyhyitä suhteita saksalaisten sotilaiden kanssa ja hän nauttii seksistä. Aviomies on kaukana, eikä Kaarina tunne omantunnonvaivoja uskottomuudestaan. Samanlaisia ovat hänen ystävättärensä.

Janne on alusta lähtien mustasukkainen vaimostaan mutta toisaalta loppuun asti ihmeellisen luottavainen. Kirjeissä vaimolleen on niin kosolti kirosanoja että kansanomaisia seksitermejä, että ajan mieskirjailijat jäävät toiseksi.

Kaarinan sivusuhteita kuvataan vähemmän yksityiskohtaisesti. Päähuomio on siinä, miten seksuaalinen halu syttyy tuntemattomien ihmisten välillä.

Romaanin lopussa Kaarina tapaa diakoni Sepp Leitnerin. Aviomies yllättää parin ja päättää lähteä partioretkelle. Ilmeisesti hän vaimon uskottomuuden paljastuttua haluaa kuolla mutta tehdä sen kunniallisella tavalla, kaatua isänmaan puolesta.

Jo aiemmin on käynyt ilmi, että Kaarina on lähtenyt aikoinaan saksalaisten joukkojen mukaan. Hän ei ole käynyt Rovaniemellä, koska haluaa säilyttää kaupungin mielessään sellaisena kuin se oli sodan aikana, ennen polttamista.

Kaarina-nimi on symbolinen. Sen alkumuoto on Katariina, joka kristityille tarkoittaa puhdasta ja on parinkin pyhimyksen nimi.

Toisaalta nimi liittyy kiinteästi sotaan ja Suomen aseveljeyteen Saksan kanssa: kuulu saksalainen marssilaulu Erika käännettiin Kaarinaksi. Romaanin Kaarina jopa väittää, että nimi valittiin hänen kunniakseen.

Miehet, naiset ja seksi sota-aikana

Suomalaisten naisten sodanaikaisia suhteita saksalaisten kanssa käsiteltiin sota-ajan julkisuudessa tuomitsevasti. Vastaavaa paheksuntaa ei kohdistettu miesten vastaaviin suhteisiin miehitetyssä Itä-Karjalassa.

Taustalla oli vanha kaksinaismoraali, mutta tutkijoiden mukaan myös se ajatus, että kun miehet uhraavat rintamalla elämänsä, naisten oli siveydestään kiinni pitämällä osoitettava olevansa uhrausten arvoinen.  Vaikka saksalaiset olivat aseveljiä, he olivat myös ”toisia”. Naisen ruumiin katsottiin kuuluvan kansakunnalle, ei heille itselleen.

Tämä kaksinaismoraali ei korjaantunut Tuntemattomassa sotilaassa, sillä Väinö Linnan naiskuva on patavanhoillinen. ”Hyvä” nainen on vaimo ja äiti, joka pysyttelee kodin piirissä. Jos hän lähtee rintamalle vaikkapa lotaksi, hänen puhtautensa tahraantuu, mitä edustavat lotta Kotilaisen useat seksisuhteet. Mies sen sijaan ei tahriinnu, vaikka hän ampuisi sotavangin tai toimisi sutenöörinä.

Annikki Kariniemen Veren kuva, jossa naimisissa olevaa Kaarinaa käyttäytyy seksuaaliasioissa yhtä vapaasti kuin monet miehet, näyttäisi pinnalta katsoen todistavan rumimmatkin syytteet naisten sodanaikaisesta käytöksestä todeksi.

Nykypäivästä katsoen romaanin voi kuitenkin tulkita toisin. Merkityksellistä on, että Kaarinaa ei katsota miesten näkökulmasta vaan hän saa itse kertoa tarinansa eikä häntä mitenkään rangaista.

Toisaalta näytetään myös vaimon uskottomuuden onnettomat seuraukset aviomiehelle, mutta asiaa ei moralisoida.

Myöskään saksalaisen miehen mukaan lähteminen ei ole vienyt Kaarinaa onnettomuuteen vaan hän on solminut toisen avioliiton, joka on hänen sairastumiseensa asti ollut onnellinen ja jossa on riittänyt seksiä.

Naisellakin on siis oikeus nautintoon.

Veren ikävä

Veren ikävä (1979) kertoo vähemmän sensaatiomaisen tarinan, jossa pääpaino on rakkaudessa.

Rovaniemellä lottana toiminut Marja kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen, saksalaiselle lääkäri Josefille, jonka on käsketty lähteä pois Lapista. Marja muistelee mennyttä rakkaussuhdetta, jonka tuloksensa hän nyt odottaa lasta.

Samaan aikaan Marja kertoo tapahtumista, joiden keskellä hän parhaillaan elää ja jotka alkavat syyskuusta 1944 ja päättyvät heinäkuuhun 1945.

Kun suhteet syyskuussa Saksaan katkaistaan ja Suomi solmii aselevon Neuvostoliiton kanssa, uutinen on Marjalle shokki, sillä paikallisten suhteet saksalaisiin ovat olleet ystävälliset. Shokkia lisäävät vellovat huhut, että Lappi luovutetaan Neuvostoliitolle.

Toisaalta uskotaan, ettei taisteluja saksalaisten ja suomalaisten välillä tule. Evakuointi sujuukin pääosin rauhallisesti ja saksalaiset auttavat siinä.

Vähitellen alkavat kuitenkin toisenlaiset tapahtumat. Suomalaiset upseerit sieppaavat Marjan lottatoverin ja aikovat raiskata tämän, mutta tulee hälytys ja tämä pääsee pakoon. Kaksi naista on murhattu mökkiinsä ja omaisuus ryöstetty, ja myöhemmin käy ilmi, että syypäitä ovat karkuteille päässeet englantilaiset sotavangit, jotka ovat joutuneet vangeiksi Norjan sotaretkellä.

Pastorska vaatii, että pappilan kalustus kuljetetaan evakkoon, mutta papin mielestä ihmisillä on etusija niukkaan kuljetuskalustoon. Eräästä Ruotsin evakuointileiristä kerrotaan, että naiset on pantu kulkemaan täisaunaan alastomina sotilaiden muodostaman kujan keskeltä.

Ihmisissä on siis raadollisuutta, olipa näiden kansallisuus mikä tahansa.

Kun Marjan raskaus tulee ilmi, hän joutuu julkisesti nuhdeltavaksi. Siinä yhteydessä hän tapaa pastori Erkki Jokisen, jolta hän saa salaisia papereita. Niissä on ensimmäisiä tietoja holokaustista.

Marja ei ensin usko: Himmlerhän oli ollut niin ystävällisen näköinen käydessään Rovaniemellä. Asia muuttuu hänelle henkilökohtaiseksi, kun käy ilmi, että Josef on juutalainen.

Marja ja hänen lottatoverinsa lähtevät Rovaniemeltä viime hetkellä. Kaksi heistä lähtee saksalaisten mukana Norjaan. Marja ei rohkene tehdä samoin, koska Josef on poissa.

Kahdenlaista rakkautta

Lopputulos on, että Erkki Jokinen menee naimisiin lasta odottavan Marjan kanssa, mutta antaa vaimonsa edelleen kirjoittaa Josefille. Pastori edustaa siis todellista kristillisyyttä. Empatiaa hänelle on opettanut se, että hänen edellinen vaimonsa on hylännyt hänet.

Pastori jopa etsii Punaisen Ristin kautta tietoja Josefista. Kuten on odotettavissa, Josef on kuollut.

Näin käy toteen kaksi kirjan alussa olevaa lainausta. Laulu ”Oi Josef Josef palannut et koskaan” tosin koskee naistenmiestä, jolla ei ole aikomustakan palata valloitusten luo, kun taas Veren  ikävän Josefin paluun estää holokausti. Rukouskirjan lause ”ehkä hän sentähden joutui eromaan sinusta ajaksi että saisit hänet takaisin iäksi” (Filemon 1:15) ilmaisee Marjan uskon, että hän pääsee Josefin kanssa yhteen kuoleman jälkeen.

Vielä yksi merkittävä lainaus on Ruutin kirjasta (1:16): ”sinun kansasi on minun kansasi ja sinun Jumalasi on myös minun Jumalani.” Se ei toteudu Marjan kohdalla, mutta kuten hän sanoo, näin luotiin uudenlaisen maailman pohja. Ruuthan oli pakananainen, jonka kanssa juutalaisen miehen oli kiellettyä avioitua, mutta hänestä tuli Jeesuksen esiäiti. Marja taas odottaa lasta juutalaiselle, holokaustin uhrille.

Avain Veren ikävän on, että rakastavaisille on annettu nimet Jeesuksen äidin Marian ja isäpuolen Josefin mukaan. Kuvio on vain kääntynyt ympäri: Josef on biologinen isä, ja Erkki Jokisesta tulee kasvatusisä.

Lapsi saa nimen Hannele, joka tulee nimestä Johanna. Se on feminiininen muoto Johannes-nimestä, joka tarkoittaa ”Jahve on armollinen”.

Loppujen lopuksi sodan aikana on siis syntynyt jotain hyvää: kaksi ihmistä, jotka eivät olisi muuten kohdanneet, ovat rakastaneet ja luoneet uuden elämän. Heidän eros-rakkauteensa liittyy ainakin Marjan puolelta ”kuolema yhdistää”-usko.  Pastori Jokinen edustaa pyyteetöntä caritas-rakkautta.

Taustaa

Annikki Kariniemi syntyi Rovaniemellä 1913.

Kariniemi kävi Rovaniemellä keskikoulun. Hän työskenteli aluksi Helsingissä mutta palasi melko pian pohjoiseen. Hän työskenteli Rajavartiolaitoksen kanslistina ja kansakoulun opettajana. Sota-aikana hän toimi sähköttäjälottana.

Ensimmäisen kirjansa Poro-Kristiina Kariniemi julkaisi 1952. Hänen muutkin kirjat sijoittuivat Lappiin.

Kariniemi oli kolme kertaa naimisissa. Toinen aviomies oli eversti Oiva Willamo.

Kariniemi kuoli 1984.

Lisää tietoja seuraavilta sivustoilta: Naisten ääni, Tornionlaakson kirjailijoita, Robert Branting, Kultaomena

Kirjallisuutta Lapin asukkaista sodasta, suomalaisten ja saksalaisten suhteesta, naisten sotakokemukista ja sota-ajan seksistä:

Haavio-Mannila: Miesten ja naisten väliset suhteet sodan aikana. – Teoksessa Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. Toim. Riikka Raitis ja Elina Haavio-Mannila. 3. p. WSOY 1994.

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisten kaksi sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012. Kultaneito X.

Heiskanen, Anu: ”Sitä taas eletään tätä päivää”. Nuoren naisen elämä ja valinnat Kolmannen valtakunnan vaikutuspiirissä ja miehitetyssä Saksassa. – Teoksessa Ihminen sodassa Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Junila, Marianne: ”Isä. ”Saksalainen sotilas”. – Teoksessa Ihminen sodassa Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944 (2000).

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Lähteenmäki, Maria: Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1999.

Näre, Sari: Sota ja seksi. Rintamamiesten seksuaalikerrontaa talvi- ja jatkosodan ajalta. Tammi 2016.

Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.

Wilms-Narvola, Noora: Vieraat miehet talossa – naisten ja sotavankien suhteet jatkosodan aikana. – Sotahistoriallinen aikakauskirja 31. Sotahistoriallinen seura ja sotamuseo 2011.