Laila Hietamies: Syksyksi kotiin, Koivu ja tähti, Siellä jossakin ja Kallis kotimaa

Laila Hietamies koukuttaa Lehmusten kaupunki -sarjan jatko-osissa lukijoita saippuasarjamaisilla parinvaihdoilla ja melodraamalla, mutta kuvaa myös sodan raadollisimpia puolia kuten siviilien pommituksia.

Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) saavutti menestyksen jo ensimmäisellä romaanillaan Lehmusten kaupunki (1972), joka tapahtuu Lappeenrantaa muistuttavassa pienessä varuskuntakaupungissa 20-luvun lopussa. Olen kertonut kirjasta lyhyesti blogin artikkelissa sarjan toisesta ja kolmannesta osasta Unohduksen lumet (1973) ja Kukkivat kummut (1976), jotka sijoittuvat talvisotaan ja välirauhaan. Tähän artikkeliin on syytä tutustua ensin, jos ei ollenkaan tunne sarjaa ja sen henkilöitä.

Vuosikymmenten tauon jälkeen Laila Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla osalla. Syksyksi kotiin (2001) tapahtuu kesäkuusta elokuuhun 1941, Koivu ja tähti (2002) maaliskuusta toukokuuhun 1942, Siellä jossakin (2003) tammikuusta kesäkuuhun 1943 ja Kallis kotimaa (2004) kesäkuusta elokuuhun 1944.

Laila Hietamiestä pidetään yleensä kirjailijana, joka tutkii lähteet tarkasti. Näissä romaaneissa on kuitenkin useita asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Muita niistä käsittelen ko. aiheen yhteydessä, mutta lopussa on katsaus siitä, mitä tutkimus kertoo Simolan pommituksesta, jota kuvataan Kalliissa kotimassa.

Saippuaoopperamaista parinvaihtoa ja sota kohtalona

Sankarittarien parisuhteiden käänteet tuovat mieleen saippuaoopperan.

Sotaleski Liisa Lunden purkaa välirauhan aikana solmimansa kihlauksen tuomari Kyösti Kankaan kanssa. Liisaa kosiskelee ratsumestari Harri Leppäniemi, joka on aluksi naimisissa, vaikkakin eroamassa uskottomasta vaimostaan Leenasta. Liisa ja Leppäniemi piinaavat vuorotellen toisiaan.

Suurin ongelma kuitenkin on, että Liisa on yhä kiinni menneessä. Hän on jopa vihainen miehelleen Arnoldille siitä, että tämä kaatui talvisodassa. Liisaa vaivaa myös epäilys, oliko aviomies uskoton Leppäniemen tulevan vaimon Leena Laitalan kanssa syksyn 1939 linnoitustöiden aikana Kannaksella. Kun epäilys viimein selviää perusteettomaksi, Liisa ryntää keskellä kesän 1944 suurhyökkäystä tunnustamaan rakkautensa Leppäniemelle. Pari vihitään elokuussa 1944.

Ilona ja Veikko Vehmaksen avioliitto on jo alkumetreillä saanut särön Veikon uskottomuudesta välirauhan aikana Ilonan ollessa viimeisillään raskaana. Pakollinen erossaolo jatkosodan alettua ei paranna asiaa. Veikko kirjoittaa rintamalta kaipuustaan Ilonaa, poikaansa Mikaelia ja vastasyntynyttä tytärtään Marjaa kohtaan, mutta käyttäytyy lomalla välinpitämättömästi.

Asemasodan aikana Vehmas hukuttaa syyllisyytensä viinaan. Käy ilmi, että hän ei ole kohdellut huonosti vain Ilonaa, jonka hän aikoinaan hylkäsi kun tämä odotti Mikaelia, ja edesmennyttä vaimoaan jonka hän nai rahan takia ja jolle hän oli jatkuvasti uskoton. Ottamalla holtittomasti velkaa hän on aiheuttanut isänsä konkurssin ja lopulta tämän itsemurhan.

Ilona saa kyllikseen ja haluaa mennä elämässä eteenpäin. Hän rakastuu Veikon serkkuun, sotakirjeenvaihtaja Karl Kristian Henderssoniin, joka on menettänyt perheensä talvisodan ensimmäisessä pommituksessa. Avioero hoituu sovussa. Ilona ja Hendersson avioituvat ja saavat tyttären. Vehmas taas kihlautuu tuomari Kaarin Talsteen kanssa.

Samoin kuin talvisodan aikana, sota toimii kohtalona: kesällä 1944 Hendersson kuolee punatautiin ja Vehmas loukkaantuu vaikeasti. Vehmaksen houreet sairaalassa paljastavat tämän kihlatulle Kaarinille, että mies rakastaa yhä Ilonaa. Kaarin ei muutenkaan halua elää sotainvalidin kanssa ja purkaa kihlauksen. Vehmas anoo menneisyyttä Ilonalta anteeksi. Ilonan tunteet nuoruudenrakkauttaan ja kahden lapsensa isää kohtaan eivät ole kuolleet, mutta ratkaisu jää avoimeksi.

”Paha nainen” voi olla hyvä lotta

Sarjan perinteinen ”paha nainen” on Harri Leppäniemen vaimo Leena. Ennen teoksen Syksyksi kotiin hän on häpäissyt miehensä kertomalla upseerikerhon juhlissa tämän impotenssista. Myöhemmin Leppäniemi kertoo, että hänen impotenssinsa on johtunut vaimon jatkuvasta uskottomuudesta jo seurusteluaikana eikä vaivaa häntä muiden naisten kanssa.

Juhlissa Leena on hyökännyt kaikkia upseereita vastaan: ”Te kaikki ratsuväen upseerit briljeeraatte miekoillanne niin kuin ne olisivat miehisyytenne jatke. Te olette yli varojennne eläviä upseerinretkuja, teistä ei ole mihinkään, ei mihinkään! Te uhoatte sodalla, käyttäydytte kuin marionetit, puhutte ’kunniasta ja upseerinvalasta’, olette olevinanne herrasmiehiä, vaikka olette aina juosseet jokaisen hameen perässä, mitä tästä kaupungista löytyy. Tässä talossa ei ole koskaan ole siedetty muita kuin rikkaita ja aatelisia naisia. – – Te teette naisesta huoran, petätte vaimojanne minkä kerkeätte, mutta esitätte uskollisuutta silmää räpäyttämättä, vaikka olette voineet viettää yön jonkun vieraan naisen luona.”

Kuulijoiden joukossa on ollut myös kaatuneen Arnold Lundenin leski Liisa. Harri Leppäniemi tulkitseekin Leenan hyökkäyksen kaksinkertaiseksi kostoksi: Leena on yrittänyt vietellä Arnoldin, ja Leppäniemi taas on aina ihaillut Liisaa, vaikkakin tämän avioliiton aikana vain platonisesti.

Rintamalla lotta Marjatta Kallioniemi juoruaa muille lotille Leenan epäonnistuneesta avioliitosta, osallistumisesta saksalaisten upseerin juhliin sekä suhteesta luutnantti Arvid Kallioon jolla on epämääräinen maine, ja väittää lopuksi, ”että Leena Leppiniemi makaa kaikkien miesten kanssa, jotka ovat hänestä vähänkin kiinnostuneita. Hän on niitä, jotka pilaavat lottien maineen, mutta…” Lotta Lea Julkunen, jolla on yleensäkin tapana lopettaa pahan puhuminen lyhyeen, keskeyttää: ”Hän on hyvä työntekijä ja hyvä lotta”.

Lotta Eeva Koski esittää mielipiteenään: ”Minusta on aivan samantekevää, mitä hän on tehnyt. Emme me voi täällä alkaa moralisoida ihmistä, jota emme tunne. Me emme ehkä toimi niin. Mutta en minä ryhdy arvostelemaan hänen yksityiselämäänsä.” Toiset lotat ovat samaa mieltä. Marjatta ja Eeva asettavat kuitenkin ehdon: Leena ei saa koskea heidän rakastettuunsa.

Tämä on kaksinkertaisesti poikkeava kuvaus. Ensinnäkään Leena Leppäniemi ei noudata lottaihannetta. Lottien moraalia valvottiin ja pienemmistäkin asioista kuin julkisesta seksisuhteesta seurasi sota-aikana ainakin lähettäminen kotiin.

Toiseksi, naisen käytös yksityiselämässä ei mitätöi tämän työpanosta sodassa. Kyseessä on vastalause mieskirjailijoiden lottakuvauksille: Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa ja Paavo Rintalan Sissiluutnantissa avioliiton ulkopuolisen seksin harrastaminen on naiselle suorastaan pahempaa kuin tappaminen miehelle.

Leena joutuu kuitenkin vaikeuksiin, kun hän antaa peilin Arvid Kalliolle, joka on menettänyt puolet kasvoistaan. Kun Kallio tekee itsemurhan, Leenan epäillään antaneen hänelle myös pistoolin.

Myös Leena syyttää itseään Arvidin kuolemasta: ”jollen olisi antanut hänelle peiliä, hän ei olisi käyttänyt pistoolia.” Muut lotat ovat kuitenkin sekä realistisia että ymmärtäväisiä: ”- Sinä armahdit häntä, Anna Koskela sanoi hiljaa. – Sodassa on pakko joskus armahtaa. Me kaikki olemme itse asiassa syyllisiä hänen itsemurhaansa, sillä kannustimme sinua antamaan peilin. Usko minua, Leena, sellaisen luonteen omaava mies olisi ennemmmin tai myöhemmin tehnyt itsemurhan, koska hänen ulkonäkönsä olisi pelästyttänyt kaikki ihmiset. Jokainen ihminen olisi kavahtanut häntä.”

Leena tuntee edelleen syyllisyyttä ja jopa myöntää itselleen: ”Minä ansaitsen ihmisten vihan, loukkasin monia…miestäni, hänen työtovereitaan…Olen huono nainen, kaikki tietävät sen.”

Leenan elämä jatkuu kuitenkin kahtalaisena. Hän hoitaa ammattimaisesti pommituksessa loukkaantunutta Liisa Lundenia, mutta myöhemmin hän kieltäytyy kertomasta tälle totuutta, ettei saanut vieteltyä tämän miestä.

Sarjan saippuaoopperamaiset käänteet kruunaa se, että Leena menee lopulta naimisiin Liisan aiemman kihlatun, tuomari Kyösti Kankaan kanssa.

Sankarittaret eivät ole sota-ajan ihannenaisia

Sarjan sankarittaret Liisa ja Ilona ovat perinteisiä ”hyviä naisia” siinä mielessä, että he harrastavat seksiä avioliiton ulkopuolella vain silloin, kun siihen liittyy rakkaus.

Muuten he poikkeavat sodan ja sen jälkeisen ajan naisihanteesta. Hietamies siis painottaa, että sota-ajan ihanne ei vastannut todellisuutta, mutta epäilemättä asiaan on vaikuttanut myös se, että hän on kirjoittanut myöhemmän ajan lukijoille, joiden naisihanne ja moraali on erilainen.

Sota-aikana ihanteena oli, että sotaleski on uskollinen miehensä muistolle ja omistautuu lapsilleen. Sen sijaan jo Kukkivissa kummuissa arvostellaan Liisan pakonomaista hautausmaalla käyntiä. Liisan suhde lapsiinkaan ei ole esimerkillinen, mitä käsitellään myöhemmin. Kotikaupungin lottatyön Liisa hoitaa tarmokkaasti, mutta sitä ei ihannoida vaan päinvastoin tulkitaan keinoksi paeta omia ongelmia.

Todellinen sotaleski ei siis ole pyhimys. Liisaa ei tuomita vaan ymmärretään, että hän on kokenut trauman eikä vain pysty parempaan. Hänellä on myös tunteensa ja tarpeensa ja siten oikeus uuteen elämään ja rakkauteen.

Sodan aikana ja sen jälkeen naisia neuvottiin ja vaadittiin tukemaan miestään ja unohtamaan omat tarpeensa. Sen sijaan sarjassa moraali on nykyaikainen: Ilona haluaa olla onnellinen ja toimii aktiivisesti sen hyväksi muiden ihmisten mielipiteistä välittämättä.

Elämää ei voi rakentaa miehen varaan

Toinen muutos koskee perinteistä rakkausromaania, jossa naisen onni löytyy rakkaudesta ja avioliitosta. Ilona sen sijaan havaitsee, ettei elämää voi rakentaa miesten varaan. Lopussa hän sanoo, ettei jaksa tukea toista, ennen kuin on selvinnyt omasta surustaan.

Jo aiemmin Ilona on perustanut oman yrityksen ja ostanut maaseudulta oman talon saatuaan tarpeekseen kaupunkilaisten ahdasmielisyydestä, kun nämä ovat tuominneet hänet siitä, että hän on alkanut odottaaa Hendersonin lasta ennen kuin on saanut eron Vehmaksesta. Taloudellinen riippumattomuus mahdollistaa henkisen itsenäisyyden: Ilona voi leskeksi jäätyään päättää vapaasti, mitä tulevaisuudelta haluaa.

Melodraama 1: turha pakomatka ja rintamakarkuruus

Koukuttaakseen lukijaa Hietamies turvautuu melodramaattisiin juoniin.

Koivussa ja tähdessä Werner Vartiainen rakastuu Itä-Karjalassa opettaja Anja Vasiljevnaan ja tämä häneen. Kun Anja alkaa odottaa lasta, Werner ryhtyy sotilaskarkuriksi. Pari taivaltaa pohjoiseen tuhat kilometriä, ylittäen rintamalinjan kaksi kertaa, kunnes saapuu Wernerin sukulaisen luo Karhutunturille.

Pakotarina on täysin tarpeeton, sillä Paula Salmisen teoksen Miehittäjän morsiamet suomalaiset saivat avioitua paikallisten kanssa. Tällaisia avioliittoja solmittiin useita kymmeniä, ja naisten joukossa oli muutama venäläinenkin. Avioituessaan naiset saivat Suomen kansalaisuuden ja luvan muuttaa Suomen on.

Ilmeisesti Hietamies ei ollut tutkinut asiaa kunnolla. Anjaa jopa nimitetään romaanissa ”viholliseksi”, vaikka hän on inkeriläinen, siis suomalainen.

Tukeva – sarjan sydän

Lehmusten kaupungissa Vehmaksen ratsupalvelija ja antrealainen maanviljelijä Tauno Tukeva on vähän koominen hahmo, joka on kuitenkin kuvattu lämmöllä. Jatkossa kerronnan sävy muuttuu, koomisuus häviää mutta lämpö jää.

Uusissa osissa Tukeva nousee lopullisesti sarjan keskushahmoksi, suorastaan sen sydämeksi. Hän on esimerkillinen suomalainen sotilas, joka vihaa sotaa mutta tekee velvollisuutensa, ja on ennen kaikkea hyvä toveri ja hyvä ihminen.

Tukeva kuuluu huoltojoukkoihin, ”sapuskaryhmään”. Osassa Syksyksi kotiin hän voittaa rehumestarilta korttipelissä hevosen, Sulottaren. Hevosta pidetään hulluna, koska se on puunpurija, mutta Tukeva mieltyy siihen ja yrittää hyvällä ja pahalla saada sen luopumaan tavastaan. Ja juuri Sulotar pelastaa Tulevan ja Jaakko Lindin, kun he joutuvat sotavangeiksi.

Koivussa tähdessä Tukeva tekee perinteisen urotyön. Lomajunan veturinkuljettaja näkee jotain epäilyttävää radan vieressä. Juna pysäytetään koska radan epäillään olevan miinoitettu. Sotilaista kootaan tiedustelupartio. Tukevan käsketään ottaa selvää, kuinka monta vihollisia on. Hän yrittää ensin sanoa, että eikö joku nuorempi voisi, mutta tottelee määräystä. Tuhoamalla partisaanit käsikranaatilla hän pelastaa junan matkustajat. Luonteensa mukaisesti Tukeva ei kerskaile asiasta, päinvastoin hän yllättyy saadessaan Mannerheimin kädestä vapaudenmitalin.

Tukevan omaatuntoa koetellaan Koivussa ja tähdessä, kun hän ei ilmianna sapuskaryhmään kuuluvaa Werner Vartiaista sotilaskarkuruudesta. Yksityiselämän siteet ylittävät muodollisen lojaalisuuden.

Lukijan myötätuntoa Tukevaa kohtaan kasvattaa se, että henkilöistä juuri hän joutuu kokemaan kaikkein suurimmat menetykset ja koettelemukset. Ei riitä, että Tukevan esikoispoika on Unohduksen lumissa kuollut juuri ennen talvisotaa ja perhe on sitten joutunut evakkoon. Koivussa ja tähdessä Iita-vaimo kuolee ja vie mukanaan syntymättömän lapsen. Tukeva jatkaa sotilaana eikä ajan tapaan edes usko osaavansa hoitaa kuopustaan. Iitan tahdon mukaisesti hän lähettää kaksi vanhinta sotalapsiksi Tanskaan, mutta ei suostu antamaan heitä adoptoitavasti.

Kalliissa kotimaassa Tukeva menettää rakkaan hevosensa, kun Sulotar saa osuman suurhyökkäyksen aikana. Tukeva itse loukkaantuu sirpaleesta, vaikka luulee ensin saaneensa sydänkohtauksen.

Leskeksi jäätyään Tukeva ihastuu Anna-Liisa Veikkolaan ja kosii tätä. Anna Liisa tulee hoitamaan Tukevan lapsia, mutta Hilkka-tytär ei hyväksy Anna-Liisaa äitinsä paikalle. Lisäksi Tukeva ei osaa kirjoittaa tunteistaan eikä kahdenkeskistä suhdetta synny. Anna-Liisa lähtee huolehtimaan vanhemmistaan. Tukeva toivoo, että voisi vielä korjata suhteen, mutta sarjan lopussa asia jää auki.

Kirjailija käsikirjoitti tyttärensä Eve Hietamiehen kanssa TV-sarjan Tauno Tukevan sota, jonka ensi-esitys oli Ylellä 2010.

Miesten toveruus

Sodassa on jotain hyvääkin: miesten keskeinen toveruus. Se on parhaimmillaan Tukevan ja samaan sapuskaryhmään kuuluvan Jaakko Lindin suhteessa, vaikka Tukeva on keski-ikäinen kannakselainen maanviljelijä ja Jaakko nuori ylioppilas. He puhuvat samaa murretta ja jokin muukin heitä yhdistää, sillä he uskovat toisilleen ilonsa, surunsa ja huolensa.  

Kalliissa kotimaassa Veikko Vehmas kuvaa miesten tavanomaisempaa, sanatonta toveruutta ollessaan sotasairaalassa: ”Sinä nainen et tiedä, mitä se merkitsee. Ei kyse ole ihmisten tappamisesta, eikä ainakaan siitä nauttimisesta. Se on sotilaiden keskeinen yhteishenki, jokin käsittämätön, jota naisen on mahdoton ymmärtää. Siinä eletään enemmän yhdessä kuin avioliitossa, siinä yötä päivää koetaan yhdessä kaikki vaaran hetket. Kun joku kaatuu, ei siitä sen enempää puhuta, se vain todetaan muutamalla sanalla, ’Arvi kaatui’. Kaikki miettivät itsekseen mitä miettivät, tai hälytyksen tullen ei ole aikaa miettiä mitään. Toverin kaatuminen yhdistää miehiä entistä enemmän. Tunteet nousevat pintaan, mutta niitä ei näytetä. Siinä missä äsken oli joku, ei ole nyt mitään. Kun jonkun paikka jää tyhjäksi korsussa, sitä vilkaistaan, katsotaan kuin huomaamatta ovelle, ketään ei tule. Odotetaan taas, kun ovi käy, tuleekin joku toinen.”

Naisten, lasten ja vanhusten yhteisö

Kun miehet ovat sodassa tai työpalvelussa, naiset, lapset ja vanhukset ovat kotiseudulla tai evakossa, jotkut naiset toki lottina.

Kaupunki evakuoidaan sekä jatkosodan alku- että loppupuolella. Sukulaiset ja ystävät eivät halua lähteä tuntemattomaan paikkaan vaan kokoontuvat yhdessä maaseudulle. Kesällä 1941 turvapaikkana Lundenien omistama Vehkapään huvila joka on suojassa lehvistön alla. Mikael joutuu kuitenkin soutuveneessä pommittajan kohteeksi.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana joukko läheisiä saa turvapaiakan Ilonan maaseudulta ostamasta talosta. Maata viljellään ja lapsia hoidetaan yhdessä. Ilonan äiti Anni on jo kaupungissa ollut hyvä hamstrauksessa samoin kuin hänen uusi miehensä Anton Hissa joka organisoi työvuorot.

Sodan vaikutukset lapsiin 1: Pentti ja Tuulikki

Sodan uhreiksi joutuu myös lapsia. Kun kaupunkia jatkosodan alussa pommitetaan, Pentti Lunden loukkaantuu vakavasti ja joutuu olemaan puoli vuotta sairaalassa Helsingissä.

Kotiin palattuaan Pentti näyttelee huonompaa kuin on, mitä äiti Liisa tukee hemmottelemalla poikaansa. Lopulta Pentin paras ystävä Mikael kyllästyy ja käskee Penttiä lopettamaan itsensä säälimisen. Siitä Liisa suuttuu ja loukkaa myös Ilonaa. Ilona ja isä Parmala joutuvat pitämään Liisalle tiukan puhuttelun. Pentti oppii olemaan valittamatta, vaikka vammat rajoittavat hänen elämäänsä ja tulevaisuudessa mahdollisuutta valita ammatti.

Tavallaan sota vaikuttaa myös Liisan tyttäreen Tuulikkiin, jota äiti miestään surressaan ja Pentiin keskittyessään laiminlyö. Tuulikki reagoi kuvittelemalla, ettei isä olekaan kuollut vaan asuu Ruotsissa.

Vaikka läheiset huomauttavat asiasta Liisalle ja hän tuntee asiasta huonoa omaatuntoa, hänen käytöksensä ei ole sarjan loppuun mennessä muuttunut.

Sodan vaikutukset lapsiin 2 + Melodraama 2:
Hilkka Tukeva sotalapsena Tanskassa

Hilkka Tukeva on menettänyt paljon: isonveljensä joka oli hänen paras ystävänsä, kodin ja kotiseudun ja viimein äidin. Koivussa ja tähdessä yksitoistavuotias tyttö lähetetään Tanskaan sotalapseksi nelivuotiaan veljensä Olavin kanssa, josta hänen vannotetaan pitävän huolta.

Hilkka tutustuu puoliksi juutalaiseen Georg Paulseenin, joka erehdyksessä joutuu Ruotsin sijasta Tanskaan. Hilkka ja eräät tanskalaiset auttavat Georgia pakenemaan Ruotsiin. Georgin äiti on Puolan juutalainen ja kotoisin Stettinistä (nykyisin Szczecin, toisin kuin romaanissa kerrotaan kaupunki kuului vuoteen 1945 asti Saksaan). Äidin sukulaisiin ei saa enää yhteyttä, mikä on realistista, mutta draamaa on lisätty siten, että Georg ”tietää” jo alkuvuodesta 1942, että saksalaiset panevat juutalaiset ”uuniin”, vaikka tuohon aikaan asia oli vielä uusi ja alun perin juutalaisia oli surmattu ampumalla. Hilkka ja eräät avuliaat tanskalaiset auttavat salakuljettamaan Georgin Ruotsiin.

Hilkka ihastuu ensin alkuperäisen pariskunnan naapurissa asuvaan Signeen ja haluaa tämän luo asumaan. Seuraavassa osassa Siellä jossakin Signe haluaa adoptoida sisarukset ja kun siihen ei suostuta, kaappaa heidät. Tämäkin juoni ovat turhan melodramaattinen. Eivätkö sotalapsen tavalliset kokemukset olisi riittäneet?

Kuvaus menomatkasta laivalla Ruotsiin osoittaa, että Laila Hietamiehellä oli taitoa kuvata lapsen kokemuksia. Sumussa ei nähdä eteenpäin, joten lapset määrätään kannelle ja laulamaan, jotta laivaan ei törmäisi vastaantuleva laivaan. Kun paikalle saapuu jäänmurtaja, Hilkka tulkitsee jään murtamisesta aiheutuvan ryskeen tulevan vihollisen sukellusveneestä. Lapsen mielikuvitus siis vielä lisää pelkoa, mutta toisaalta aikuiset eivät myöskään selitä tilannetta.

Hilkka saa ikäänsä nähden aivan liikaa vastuuta, mutta solmii toisaalta lujan ystävyyden Georgin kanssa. Pahemmat jäljet kokemukset ja etenkin kidnappaus jättää Olaviin, joka on liian pieni ymmärtääkseen mistä on kyse. Hilkka lukee Olaville Topeliuksen satua Koivu ja tähti, jossa isonvihan aikana Venäjälle viedyt lapset palaavat kotiin. Isä Tukeva on kertonut lapsilleen, että äiti on muuttunut tähdeksi taivaalle, joten nämä rukoilevatkin äidiltä apua ja saavat näin voimaa ja lohdutusta.

Tukevan kuopus Reino on ensin Ilonan äidin Annin hoidossa ja sitten Vehmasten entisen kotiapulaisen Sirkan ja tämän miehen Riston (paria on kuvattu eniten Unohduksen lumissa). Reinon ei kuvata kärsivän sodasta, äidin menetyksestä eikä erossaolosta muista perheenjäsenistä.

TV-sarjassa Tauno Tukevan sota Hilkka ja Olavi eivät lähde sotalapsiksi vaan joutuvat kokemaan evakkomatkan mummonsa ja tätinsä kanssa. Reinoa sarjassa ei ole.

Simolan pommitus

Hietamies oli jo Kannas-sarjan kolmannessa osaa Hylätyt talot, autiot pihat kuvannut puna-armeijan suurhyökkäystä kesäkuussa 1944 evakkojen kannalta sekä Viipurin kukistumista edeltäviä kaoottisia tapahtumia.

Kalliissa kotimaassa suurhyökkäystä käsitellään pääosin sotilaiden kannalta ja tapahtumat sijoittuvat Viipurinlahden saariin. Lisäksi kuvataan haavoittuneiden hoitoa ja myöhemmin sotasairaalaa.

Romaanin dramaattisin kuvaus koskee Simolan aseman pommitusta. Liisa Lunden joutuu autonkuljettajansa kanssa sattumalta paikalle, kokee pommituksen ja auttaa lottakoulutuksen saaneena jälkeenpäin uhreja. Hän pelastaa haavoittuneen äidin ja ottaa huostaansa tämän pienen tyttären. Onneksi Liisa voi tavata äidin sairaalassa ja vakuuttaa että lapsesta huolehditaan. Kun Liisa kotiin päästyään sanoo tytölle ”Liisa-täti hoitaa. Pentti hoitaa”, lapsi vastaa: ”Kaikki hoitaa.”

Myöhemmin Liisa kysyy lääkintämajuri Vaahteralta, onko päämaja vastuussa ammusjunista ja Vaahtera vastaa ”Tietenkin”. Kun Liisa kysyy, miten on mahdollista, että ammusjunat saivat osuman ja siviilejä kuoli, Vaahtera vastaa: ”Ehkä siksi, että on vain yhdet raiteet ja ammusjunat on vietävä sinne missä ammuksia tarvitaan.”

Ilonan äiti Anni esittää teorian, että kaksi ammusjunaa oli pantu kulkemaan ammusjunan molemmin puolin, joten naiset ja lapset ikään kuin ”turvasivat” ammusjunaa.

Molemmat kohdat antavat harhaisen käsityksen asiasta. Ammusjunat kulkivat kohti rintamaa ja evakkojunat länteen, joten ainoa paikka, jossa ne saattoivat olla lähekkäin, oli asemapiha.

Mitä Elisenvaarassa ja Simolassa todella tapahtui?

Simolassa ja Etu-Simolan asemilla on 19.-20. kesäkuuta 1944 arvioitu kuolleen 137-160 henkeä, joista osa oli siviilejä. Vastaavat tuhoisat pommitukset kohdistuivat 20. kesäkuuta Elisenvaaran asemaan, jossa uhreja oli noin 170-200.

Sodan aikana tiedot Simolan ja Elisenvaaran pommitusten uhreista sensuroitiin julkisuudessa. Huhut kuitenkin levisivät ja syntyi vaikka minkälaisia salaliittoteorioita, mistä Ilonan äidin arvelu on hyvä esimerkki.

Sodan jälkeenkin asia oli tabu, mutta Iiris Kähäri kuvasi Elisenvaaran pommituksen seurauksia on Elämän koko kuvassa 1960. Tutkimuksia julkaistiin vasta Kalliin kotimaan ilmestymisen jälkeen: Heikki Kauranteen ja Jukka Wesenin Simolan pommitukset 19.-20.6.1944 (2006) sekä Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944 (2008, 3., tarkastettu p. 2015).

Neuvostoliitolla oli asemien pommituksiin sotilaallinen syy: selustan rataverkkoon iskemällä ja se katkaisemalla yritettiin estää suomalaisia tuomasta Kannaksen rintamalle joukkoja, aseita ja ammuksia suurhyökkäyksen aikana. Sen ilmavoimat eivät kyenneet osumaan siltoihin, joiden katkaiseminen olisi ollut tehokkainta, joten kohteina olivat asemapihat.

Vastaavasti Suomelle oli tärkeää suojata juuri risteysasemat kuten Elisenvaara ja Simola. Rahkola ja Geust sanovat suoraan, että Suomen ilmavalvonta ja -puolustus epäonnistui totaalisti, minkä takia sotilailla ei ole ollut intoa muistella asiaa.

Perussyitä pommitusten tuhoisuuteen oli kaksi. Ensinnäkään tutkia ei ollut (Saksasta ostetut kaksi Raijaa olivat Helsingin suojana), joten ilmavalvonta oli aistien varassa eikä hälytystä annettu ajoissa. Myös ilmatorjuntatykkejä ja kuljetuskalustoa oli riittämättömästi eikä it-rykmentin johto ollut sijoittanut niitä tilanteen mukaisesti.

Kauranne ja Vesen toteavat, että aineelliset vahingot saatiin korjattua nopeasti, joten sotilaallista vaikutusta pommituksilla ei ollut. Inhimillinen tragedia kuitenkin tapahtui, suurin tietenkin evakkojen ja muiden siviilien kohdalla.

Kauranteen ja Vesenin mukaan evakoiden kuljetuksesta vastuussa olevat viranomaiset eivät olleet saaneet tarpeeksi junia, minkä takia evakoita kerääntyi ratapihalle. Heidät olisi pitänyt lähettää eteenpäin omin neuvoin.

Simolassa oli sentään kevyitä it-tykkejä, mutta Elisenvaarassa ei lainkaan. Siksi viimeinen pommitus Elisenvaarassa voitiin tehdä matalalta. Hävittäjistä jopa ammuttiin konekivääreillä ihmisiä, vaikka näkyi selvästi, että he olivat siviilejä. Silloin kyse ei enää ollut siitä, että siviileistä tuli ”oheisvahinkoja”, vaan sotarikoksesta.

Kahtalainen suhde sotaan

Kukaan henkilöistä ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta. Miehet lähtevät kuitenkin sotaan ja tekevät mitä käsketään. Vanhan rajaan asti eteneminen hyväksytään mutta Itä-Karjalan valtausta ei. Hietamies on siis siivonnut pois osan aikalaisten tunnoista, joita myöhemmin ei pidetä enää sopivina.

Viimeisessä osassa Kallis kotimaa upseerin poika Mikael ”vihasi sotaa” eikä halua upseeriksi vaan lääkäriksi. ”Hän ei tulisi koskaan elämässään vahingoittamaan ainuttakaan viatonta ihmistä, hän ei tulisi koskaan ihailemaan sotaa.”

Kotiin palatessaan Tukeva toivoo: ”Ei koskaan enää sotaa. Ei hänen lapsilleen. Ei Suomelle. Kunpa koko maailma voisi lopettaa tämän järjettömän tappamiseen.”

Silti sarja päättyy sanoihin, jossa kirjailija ilmeisesti summaa oman käsityksensä.”Ymmärtämättömät kysyisivät: miksi menitte sinne. Nämä miehet tiesivät vastauksen. Vain siten säilytettiin kallis kotimaa.” Kallis-sanalla on kaksi merkitystä: rakas ja paljon maksava – yhteyteen sopivat molemmat. Huomattakoon, että nationalistisen isänmaan sijasta käytetään sanaa kotimaa.

Loppujen lopuksi sota nähdään siis sarjassa välttämättömänä, jotta Suomi säilyi vapaana ja itsenäisenä. Ja ainakaan sodasta ei voi sotaveteraaneja syyttää.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta on sarjan toista ja kolmatta osaa Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut koskevan artikkelin lopussa.

Sarjassa esiintyy myös omalla nimellään todellisia henkilöitä, erityisesti upseereita. Viimeisen osan Kallis kotimaa alussa Hietamies kiittää tiedoista mm. Markku Palokangasta, joka suurhyökkäyksen aikan 1944 oli ratsumestari Uudenmaan ratsuväkirykentin komentaja ja menetti räjähdyksessä näön molemmista silmistään, ja tämän vaimoa Eeva Palokangasta. Silloinen lotta Eeva Koski esiintyy yllä kuvatussa kohtauksessa, jossa lotat pohtivat Leena Leppäniemen moraalia teoksessa Syksyksi kotiin.

Blogissa on käsitelty myös Kannas-sarjan kolmatta osaa Hylätyt talot, autiot pihat (artikkelin alussa kerrotaan lyhyesti sarjan ensimmmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara) sekä neljättä ja viidettä osaa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat ja lisäksi heimosotia kuvaavaa romaania Vienan punainen kuu.

Blogissa on myös artikkeli Iiris Kähärin romaanista Elämän koko kuva, jossa päähenkilö saapuu Elisenvaaran asemalle pommituksen jälkeen ja myöhemmin arvostelee sitä, että Suomessa on korotettu selviytymisestä ja sivuutettu ne siviilit, jotka traumatisoituivat kokemuksistaan pysyvästi.

Kirjallisuutta

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena 2022.
Kauranne, Heikki & Wesen, Jukka: Simolan pommitukset 19.-20.6.1944. Apali 2006.
Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.
Lagerbohm, John & Kirves, Jenni & Kleemola, Olli: Me puolustimme elämää. Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Otava 2010.
Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.
Rahkola, Erkki & Geust, Carl-Fredrik: Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. 3., tarkastettu p. Gummerus 2015. (1. p. 2008.
Paula Salminen: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.Saure, Salme: Laila Hietamies läheltä. Otava 1998.

Paavo Rintala: Vänrikin muistot

Paavo Rintalan Vänrikin muistoissa päähenkilö käy tiliä nuoruudestaan miehitetyssä Itä-Karjalassa.

Paavo Rintalan romaanin Vänrikin muistot (1975) alussa päähenkilö Heikki Lemetti on matkalla kotiin Tukholmassa pidetystä kansainvälisestä kongressista, jossa Neuvostoliitto on pokkana kiistänyt käyttäneensä käyttäneensä Afganistanissa kemiallisia myrkkyjä, vaikka kansainvälinen lääkäriryhmä on pakolaisia tutkittuaan esittänyt asiasta kiistämättömät todisteet.

Lemetti on pettynyt. Yli kymmenen vuotta sitten eli Vietnamin sodan aikana ”vielä uskottiin maailman omaantuntoon, toivottiin että kongressi, suuri tribunaali, herättäisi ihmiset näkemään silloista sotaa käyvän suurvallan menetelmät. Silloin vielä rohjettiin toivoa, että kongressilla olisi vaikutusta yleiseen mielipiteeseen.” Lemetti on tajunnut, että ”Neuvostoliitto satelliitteineen ja Euroopan demokratioiden kommunistiset puolueet sekä näitä myötäilevät sosialistit ehättivät käyttämään sitä omiin tarkoituksiinsa.”

Tukholman satamassa paperiruusuja sotaveteraanien hyväksi kauppaava ”elähtänyt herrasmies” kutsuu Lemettiä ”esteettiseksi fasistiksi”. Lemetti alkaa miettiä, mistä mies tuntee hänet. Hän palaa muistoihin Karhumäestä kesällä ja syksyllä 1943. Onko hän siellä syyllistynyt johonkin, vaikka ei enää asiaa muista?

Teoksessa on näin kaksi aikaa.

Alkuperäisessä kansikuvassa vänrikin takana on hakaristi, jonka yläosan sininen väri viittaa Suomeen ja alaosan musta väri fasismiin. Hakaristi on kuitenkin pystyssä kuten Suomen ilmavoimien tunnuksessa eikä kyljellään kuten kansallissosialisteilla. Väreillä voidaan viitata myös IKL:n mustiin puseroihin ja sinisiin solmioihin sekä IKL:n nuorisojärjestön nimeen Sinimustat.

Nuori idealisti kohtaa todellisuuden

Lemetti oli joutunut armeijaan suoraan koulun penkiltä ja valittu Upseerikouluun. Sen jälkeen hänet on määrätty Kannaksen rintamalle, jossa on käyty jo asemasotaa. Muutenkin sotakokemukset ovat olleet kaikkea muuta sankarillisia: Lemetti on joutunut sotasairaalaan mutta ei haavoittumisen vaan paiseiden vuoksi. Tulevaisuuden suunnitelmissa on oikeustieteen opiskelu, mitä varten hän lukenut itsekseen tenttikirjoja. Karhumäessä hänet sijoitetaan esikuntakomppaniaan, mutta sitä ennen hänen joukkueensa on lähetty jäljittämään partisaaniosastoa. Oikeusupseerin loukkaannuttua määrätään tämän sijaiseksi.

Lemetin silloiseen maailmankuvaan ”sisältyi ellei suorastaan natsien uuden eurooppalaisuuden ihailu, niin ainakin hyvin voimakas toivepotentiaali sen esteettisiin painotuksiin. Ensimmäisen maailmansodan pirstoman Euroopan sivistyksellinen elvyttäminen ranskalais-saksalaisen kulttuurin pohjalta.

Jos se oli fasismia, ei vain hän vaan kaikki hänen tuttavansa ja enemmänkin – Suomen armeijan nuorten reservinupseereitten enemmistö – oli fascisteja.”

Karhumäessä Lemetti oli ensimmäistä kertaa Suur-Suomen alueella. Tuohon aikaan ”Saksan myötäily oli itsestäänselvyys kuin nykyisin Neuvostoliiton rauhanpolitiikan ja hyvien suhteiden itsestäänselvyys. Poikkeavia käsityksiä ei yksinkertaisesti ollut tai jos olikin, niiden esittäjille hymähdettiin.”

Todellisuus Suomen uudeksi maakunnaksi kaavaillusta Itä-Karjalasta näyttää jo heti alkuun toisenlaiselta kuin on lehdissä esitetty. Rääsyiset lapset kerjäävät junan pysähdyspaikoissa leipää, mikä sotilaspapin mielestä todistaa, että he eivät ”ole oikeita suomensukuisiakaan. Epäkansallista ainesta. Degeneroitunut ryssäläinen vähemmistö on tämän maan kirous. Vetävät heimoveljemme alennukseen.” Tilanne ei korjaannu, ”ennenkuin saksalaiset saivat hoidetuksi slaavirodun siirron Ostiin. Vasta sen jälkeen voitiin toden teolla ryhtyä kasvattamaan heimokansan epäsosiaalisia aineksia ja muita henkiseen alennustilaan luisuneita heikkoja yksilöitä rehelliseen työhön.”

Nykyajassa Lemetti miettii: ”Sisältyikö hänen Gegenwartiinsa [tulevaisuuteensa] suvaitsemattomuus avointa yhteiskuntaa kohtaa; oliko siinä länsimaisen demokratian vastaisia piirteitä? Suomen merkitys uudessa Euroopassa. Lemetti joutui myöntämään. Saksan ja Suomen väliset luottamukselliset suhteet. Suomi ei ollut satelliitti vaan erikoisasemassa – niin hän hyväuskoisesti kuvitteli – kaikkiin muihin Itä-Euroopan maihin nähden. Jos sitä kutsuttiin esteettiseksi fasismiksi, eikö ruusumies paremmin perustein voisi syyttää häntä tänään esteettiseksi neuvostokommunistiksi.”

Kaksi näkemystä Karhumäestä

Laivamatkalla Lemetti tapaa rehtorin ja tämän rouvan, lukion opettajan, jotka ”olivat tavanneet toisensa Karhumäessä, rakastuneet. Heidän muistoissaan Karhumäki oli iltakävelyjä kanjonissa, tivolin huvipuistossa ja elokuisia kuutamoiltoja. Kuu oli suuri ja punainen Äänisen yllä eivätkä he nähneet ihastukseltaan kuin toistensa silmät. Heille koko se aika, suur-suomalaisuus, aakooässäläinen unelma, luterilainen käännyttämisinto, Itä-Karjalan lasten kasvattaminen puhdasoppiseen suomalaisuuteen, oli yhtä tyyntä idylliä vailla ironian häivääkään, jonka aika, historiankirjoitus ja uudet sukupolvet olivat siihen liittäneet.”

Sen sijaan ”Lemetin muistoissa Karhumäki oli syrjäinen kolkka. Kaupunkiröttelö historian ulkopuolella. Neuvostososialismin harmauden, masentavuuden ja alakuloisuuden konkretisoituma, jota Suomen viranomaiset olivat vain lisänneet tyhjentämällä kaupungin lähes tyystin sen omista asukkaista. Venäläissyntyiset oli viety Pyhäniemen keskitysleiriin ja muut siirretty ympäristön kyliin. Kolkko ja autio paikka täynnä öykkäröiviä upseereita, varastelevia sotamiehiä, Pärmin linnakundeja, prinsessahaaveissa supsuttelevia lottakoulun herrasneitejä; alkuasukkaista jäljellä jokunen Kalevalan runonlaulajan näköinen ukkeli ja itkuvirsimummo, kodittomiksi jääneitä koiria ja kissoja. Harmaantuvien hirsitupien, izbojen, kyläidyllit, joista opettajapariskunta lämpeni, olivat herättäneet Lemetissä ahdistusta ja herättivät yhä. Ne olivat Kanadasta ja Pohjois-Amerikan talouslamaa paenneiden suomalaissiirtolaisten kyliä. Puu oli niissä yhtä tuoretta kuin paaluaidalla ja piikkilangoilla ympäröidyissä pakkotyöleirien parakeissa, joihin kylien miehiä siirrettiin Stalinin suurten puhdistusten aikana. Kommunistiviranomaiset eristivät niihin nationalistiset ainekset. Heidän jälkeensä suomalaiset vallanpitäjät eristivät samoihin leireihin ’epäkansallisen väestön, rodullisesti epäpuhtaat’, ne joiden suonissa virtasi slaavien veri. Samojen piikkilankojen taakse. Portissa sama kielto suomeksi ja venäjäksi: pääsy ampumisen uhalla kielletty.”

Ovatko kaikki naiset ostettavissa?

Suomalaisten sotilaiden moraalista on esimerkki vääpeli, joka merkitsee varastokirjaan yhden sokerisäkin vähemmän kuin kuormakirjassa ja in laskettu. Lemetti oikaisee: ”Minun nähteni ei varasteta, ei edes armeijalta”. Vääpeli yrittää vielä: ”Vaan jos sun silmäs välttää, yks ainut säkki. Minä voisin hommata meille naiset.” Lemetti torjuu tarjouksen: ”Täällä ei ole kuin kahdenlaisia naisia. Ja niitä joilla säkeillä ostetaan, niiden kanssa en halua olla missään tekemisissä.”

Alikersantin mielestä Lemetin ”on helppo puhua paskaa: ’Ne toiset naiset taas, joita sinä havittelet, herrastytöt, lotat, ne ei kuule katokkaan meikäläiseen. On oltava vähintään rähinäremmi ja ruusuke kauluksessa ennenku ne vastaa ees hyvän päivän toivotukseen. Vaan ostettavia nekin on, kahden sortin naisia ei ole olemassa.’”

Alikersantti myöntää, että vanhemmissa lotissa on ”niitä joita et vikittele millään. Niillä on oma kulta tai ne on sen verran viisaita että jaksavat odottaa rakkautta, sitä suurta ja oikiaa.” Sen sijaan alle kaksikymmentävuotiaat lotat alikersantti leimaa: ”Seikkailua ne on tulleet täältä hakemaan. Itseään ne etsivät ja kun eivät löydä, kulkevat teikäläisten upseeriplanttujen sylistä syliin. En minä väitä että ne huoria olis, mutta semmosia perhetyttöjä ne ei taatusti ole joita sinä etsit.”

Alikersantti on samaa mieltä kuin Johanna Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin toisessa osassa ja Valehtelijan muistelmissa: ”Hienot perheet ei kuule, ei ne päästä tyttäriään tämmöisiin olosuhteisiin”, ainakaan jos välittävät näistä. Poikkeukset ovat ”niitä höyniä jotka uskoo Runeperiin, Hitleriin ja Mannerheimin päiväkäskyyn, mutta ne on fanaatikkoja, ja yleensä ne pappeja tai muita perkeleen palvojia”.

Uusi kansikuva viittaa vain sotaan, sen tuottamaan aineelliseen hävitykseen ja kenties päähenkilön rankkoihin kokemuksiin, mutta ei suomalaisten suhteisiin miehitetyn Itä-Karjalan väestöön.

Lemetti ja pettyneet AKS:läiset

Lemetti ilmoittautuu mielellään päälliköksi koloniin, joilla kyliin viedään tavaroita. Erästä hänen tapaamaansa aluepäällikköä ”kiusaa paikallisen väestön piittaamattomuus, yhteistyöhaluttomuus ja ivallisen kohteliaan pinnan alla kytevä viha. Niin, suoranainen vihamielisyys.” Hän sanoo suoraan: ”Tämä on tuhoon tuomittu maa ja paikallinen väestö tietää sen. Me uskottelemme heille yhteistä tulevaisuutta Suomen kanssa. He näkevät että emme puhu totta.” 

Lemetti ei ole AKS:läinen, hän on liian nuori ja ”vihan veljien” ideologia on hänelle muutenkin vieras kasvatusvanhempien  – mummon ja enon – vaikutuksesta. Mutta hän ihannoi Porthania ja Franzénia sekä veljeksiä Topelius ja Toppelius: ”Heitä elähdytti suuri unelma, ja te sanotte että kaikki on lopussa. Tuhoon tuomittu.”

Aluepäällikkö vastaa: ”Sellaisiin unelmiin uskovat idealistit. Suomen valtiovalta ja sotilasjohto painottavat yksinomaan strategisten rajojen merkitystä. Mutta suomalaiset opettajat, papit, maanviljelyksen ja siviilihallinnon viranomaiset työskentelevät Itä-Karjalan Suomeen liittämiseksi. Paikallinen väestö tajuaa dualismin. Yhteinen suur-suomalainen tulevaisuus on illuusio.”

Opettajatarneiti Liisa on jo koulutyttönä liittynyt IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Hän puhuu paljon AKS:n aatteista, mutta naisena hän ei ole voinut järjestöön kuulua, mutta ehkä Akateemisten Naisten Karjala-seuraan.

Opettajatarneiti ”koki tulleensa petetyksi. Suomenruotsalainen puutavarakapitalisti, joka halusi vain ryöstää Itä-Karjalan metsävarat, oli vetänyt nenästä häntä ja hänen aatetovereitaan, usuttanut tuhoamaan heimokansalaisten kielenkin samalla kun he itse suunnittelivat näiden metsien hakkuita.”

Kun opettajatarneiti on löytänyt koulustaan ”painettuja karjalankielisiä oppikirjoja, yhden alakoululaisille tarkoitetun vepsänkieliseen, – jopa vepsänkielisen – lukemiston”, hän on havainnut, että suomalaiset kommunistit ovat hallitessaan Neuvosto-Karjalaa tehneet enemmän heimokansojen hyväksi kuin AKS nyt. Opettajatarneitiä on näet opastettu pakottamaan karjalaiset lapset koulussa suomenkielisiksi.

Venäläisiä lapsia taas ei ole saanut ottaa kouluun lainkaan. Opettajatarneiti on alistunut määräykseen, vaikka häpeää tuntien. Hän tekee rinnastuksen: ”Stalinin puhdistusten aikana sorrettiin suomenheimoisia, nyt venäjänkielisiä, henki oli sama: puhdistettava vieraista aineksista.”

Stalingradin taistelun jälkeen Suomen valtionjohto on alkanut etsiä tietä rauhaan, mutta tätä ei voida kertoa suoraan kansalle. Tosin Suur-Suomi -propagandaa on hillitty, mutta Itä-Karjalassa jatketaan edelleen työtä valloituksen yhdistämiseksi Suomeen.

Lemetti näkee, ”että Gyllingin kommunistinen nationalismi ja AKS:n karelianismi olivat pohjimmiltaan samanlaista idealismia. Vallanpitäjille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tyrehdyttää moinen kehitys, pitipä täällä valtaa Stalin tai Suomen armeija.”

Lemetin unelmat särkyvät

”Karhumäkeen palattuaan Lemetti tietoisesti pyrki pääsemään eroon AKS:n vaikutuksesta ja suuntautumaan Eurooppaan.” Hän panee seinälleen Eiffel-tornin toivoen, että saksalaiset ja ranskalaiset voivat sopia vuosisataisen perivihollisuuden.

Sekin unelma särkyy, kun hän kuulee, että saksalaiset olivat hirttäneet Vienan kylissä vakoilusta epäiltyjä nuorukaisia lyhtypylväisiin kylän pääraitille ja jättäneet ruumiit roikkumaan pelottaakseen väestöä.

Ja jälleen yksi unelma särkyy, kun lottakurssilaiset osoittautuvat seksinnälkäisiksi. Lemetin poikuus menee.

Lemetti yrittää pelastaa myrkytetyn koiran, mutta se onnistuu vain tilapäisesti, sillä eräs sotilas himoitsee sen turkkia rukkasiin. Tässä yhteydessä Lemetti kohtaa myös ei-kansalliseksi määritellyn tytön, jonka ”Katseessa on vihaa, halveksuntaa.”

Juutalainen reservinkapteeni Grünstein puhuu siitä, että ollaan kuin Titanicilla, joka on törmäämässä jäävuoreen.

Partisaanien unelma sankaruudesta

Kaksi kertaa Lemetti joutuu kohtaamaan jäännöksiä partisaaniosastosta.

Matkalla kylään partisaanit hyökkäävät kolonnan kimppuun ja kuski saa surmansa, muuten hyökkäys torjutaan ja otetaan vanki. Tämä on vaalea 17-vuotias nuorisoliittolainen, siis Komsomolin jäsen, joka on ilmoittautunut vapaaehtoiseksi sissiosastoon. Suomea puhuvat saivat suomalaiset sotilaspuvut. Hän oli selvillä siitä, että se kiinni jäädessä tarkoitti kuolemantuomiota. Häntä ei pelottanut.  Oli vannottu vala: ”vangiksi antautuminen on petturuutta, jos toveri näkee toverinsa antautuvan tai aikovan antautua, hänet on ammuttava.”

Toinen tapaus on, kun Osasto Antikaisen kolme nälkiintynyttä partisaania löydetään ja havaitaan, että neljäs on tapettu ja syöty. Kuulustelujen perusteella tapaus ei näyttäydy suunnitelmallisena ja hirvittäväna vaan satunnaisena ja säälittävänä.

Osasto Antikainen tarkoittaa neuvostoliittolaiseen tapaan Antikaiselle nimetty osastoa, mutta kaksi EK:n (= Etsivän keskuspoliisin, silloin nimeltään Valpo) miestä, joista toinen on Ruusumies, tiukkaavat tietoja Toivo Antikaisesta ja yrittävät kompromentoida osaston yhdistää sen tähän. (Tietoja Antikaisesta on artikkelin lopussa.)

Sotilasjohto haluaa käyttää kolme ihmissyöjää propagandassa taistelussa sotaväsymystä vastaan esimerkkinä ”bolsheviikkien eläimellisyydestä”.

EK haluaa painottaa myös maanpetosta, vaikka vangit eivät ole Suomen kansalaisia. Myöhemmin tapaamissaan suomalaisissa kommunisteissa, jotka ”olivat syksyyn 1944 saakka eläneet vailla ihmisen tärkeimpiä perusvapauksia sananvapaudesta alkaen”, Lemetti ”ei havainnut niin syvää henkistä vammaa kuin Etsivän keskuspoliisin miehissä, joiden ihmisyyden kasvun oli tyrehdyttänyt voittajien vallankäyttö.”

”Kuulusteltavat vastasivat pelottomasti kysymyksiin” ja yrittivät ottaa syyn surmaamisesta, nylkemisestä ja paloittelemisesta itselleen ja väittää tovereidensa osallistuneen vain syömiseen, mutta puhuvat ristiin. Punakaartilaisveteraani, ja amerikansuomalainen poika ”esiintyivät arvokkaasti”, mutta ”Etsivä keskuspoliisi piti heidän henkistä murtumattomuuttaan bolshevistisena raakuutena. Heidän luonteva, miehuullinen esiintymisensä painoi elämän ja kuoleman vaa’assa sotaoikeuden istunnossa kuoleman puolelle.

Sen sijaan kolmas, itäkarjalainen poika ”romahti henkisesti, aneli armoa ja kauhisteli tekonsa hirvittävyyttä.” Hänen kuolemantuomionsa vaati ylimääräisen istunnon.

”Syytetyille olisi ollut eduksi, jos everstin arvoinen syyttäjä joskus itsekin olisi kokenut olleensa väärässä. Tämä eversti kuului oikeassa oleviin, jaloihin persoonallisuuksiin. Hänellä ei ollut edellytyksiä muuhun kuin kuolemantuomion vaatimiseen.”

Kolmesta tuomarista vain Päämajan nuori everstiluutnantti vastusti nuorukaisten kuolemantuomiota. Kaksi muuta tuomaria ”olivat nousseet arvossa ja kunnioituksessa sopeutumalla Suomen sisällissodan jälkeen voittajien uusiin edistyksellisiin ihanteisiin ja kellumalla niiden pinnalla, kakkana avannossa.”

Tässä tilanteessa Lemetti ymmärtää jälleen AKS:n tavoitteita, sillä kolmessa tuomarissa kiteytyy ”ruotsinkielinen herraluokka, sääty-yhteiskunnan etuoikeudet, bättre folkin näennäisliberaalisuus omia kohtaan ja kovakalloinen tyly suhtautuminen sekä omaan että suomenkieliseen rahvaaseen.”

Lemetti ja ruusumies

Vangit ammutaan yöllä. Sen jälkeen Lemetti ja ruusumies käyvät keskustelun, jossa Ruusumies esittää halveksuntansa ”sivistyneille jupeille”: ”Lankesitte sääliin. Ja teikäläiset upseereita. Kerro kuule vänskä terveiset sille Päämajan sinisukalle ja divisioonan hienohelmoille.”

Lemetti vastaa, ettei hänellä ollut henkilökohtaisesti mitään EK:n kuulustelijaa vastaan, eihän tämä ollut syyttänyt häntä valtiopetoksesta eikä ”bolshevistisesta raakuudesta”, ja kai tuomio olisi ollut sama Neuvostoliitossakin. ”Mutta tavasta ja innosta, jolla te ajoitte asiaanne, minulla on mielipide. Mutta te voititte, voititte koska vallitsee poikkeustila, sota. Mutta rauhan aikana te ette tule voittamaan. Te edustatte poliisivaltaa, juuri niitä samoja hallinnollisia menetelmiä, joita te Neuvostoliitossa vihaatte.”    

Ruuusumies huvittuu: ”Niin te luulette. Esteettiset fascistit. Mutta poliisivaltaa tarvitaan aina.” Hän väittää, ettei ”vihaa Neuvostoliittoa, en bolsheviikkeja. Minä vain edustan niitä jotka vihaavat – tänään bolsheviikkia, huomenna jotakin toista. Tässä virassa joutuu unohtamaan itsensä, muuten saa heittää silmukan ensimmäiseen yhyttämäänsä orteen.”

Lemetti kysyy: ”Kuinka te kestätte.” Ruusumies vastaa: ”Suojautumismekanismi. Sitä alkaa vihata ja halveksia kaikkia kuulusteltavia. Pakko. Muuten ei kestä.” Alkoholi auttaa.

Nykyisyydessä Lemetti myöntää itselleen, että ”Ruusumies oli ollut oikeassa hymyillessään hänelle ivallisesti paviljongissa. Poliisivallan kasvu ei ollut loppunut rauhan tuloon, päinvastoin, siitä sen leviäminen oli alkanut.”

Lemetti ymmärtää kuolemaan tuomittuja poikia. ”Nuoruus katkesi työleiriin; maapallon ensimmäisen sosialistisen valtion nuorilta vaadittiin enemmän kuin muilta.” Ihanteena oli Nikolai Ostrovskin romaanin Kuinka teräs karaistui päähenkilö Pavel, joka ”oli bolshevistisessa puritaanisuudessaan kuin ruoska. Siihen politrukit ja Komsomolin johtajat vetosivat vaatiessaan työsuorituksia. Ja jos joku uskalsi epäillä, kun illanvietoissa Komsomolin hyvin pukeutuneet nuoret naiset ja sihteeritoverit ylistivät Pavelin jaloutta – tai vain hymähtää ja hymyillä – hänen ansiotaan pienennettiin.”

”Sitten tuli sota, ja kun heillekin annettiin tällainen tilaisuus vapaaehtoisesti liittyä armeijaan, nuoruus oli jälleen muutakin kuin iskulauseita, Komsomolin uskonkokouksia ja vakuutuksia – vapaus oli vihdoin koittanut; jokainen voisi tehdä parhaansa. Suuri tulevaisuus oli viimeinkin avautumassa, se mistä äiti ja isä olivat unelmoineet Amerikasta lähtiessään.”

Romaanin lopussa Lemetti ei pysty palauttamaan mieleensä teloitetun amerikansuomalaisen pojan kasvoja. ”Hän saattoi palauttaa mieleensä vain idyllin ja sen kääntöpuolen, pastellinpehmeän, kollektiivisen syyllisyyden. Vittorio Storaron sumun tavoin menneisyys kavahti nykyisyyden kosketusta ja tuntui etääntyvän, jos sitä yritti lähestyä.” 

”Hän [Lemetti] koetti tähystellä näkyisikö jo majakoita, mutta nykyisyyteen ei näkynyt niinkään pitkälle kuin menneisyyteen.”

Arvio romaanista

Neljänkymmen vuoden välimatkan ansiosta Vänrikin muistot kuvaa sota-aikaa tasapainoisesti. Teos näyttää sodan ja miehityksen raadollisen todellisuuden mutta ymmärtää silloisten nuorten idealismia kummallakin puolilla rintamaa.

Kiinnostava rinnastus on, että sodan kokenut Lemetti on ilmeisesti ollut myös 60-luvulla idealisti, mutta nyt sekin haave on romahtanut. Saksan myötäily jatkosodan aikana rinnastetaan sodanjälkeiseen Neuvostoliiton myötäilyyn.

Ainoa miinus tulee lottakuvauksesta, johon Rintala on ilmeisesti juuttunut.

Tietoja

Itä-Karjalan kansannousun aikana Toivo Antikainen johti punaisten hiihto-osastoa, joka voitti suomalaiset heimosoturit Kiimasjärvellä 1922.

Kun Antikainen saatiin 30-luvulla kiinni Suomessa, häntä syytettiin oikeudessa sotavangin murhasta kiduttamalla ja jopa kannibalismista. Samalla yritettiin ottaa uudelleen käyttöön kuolemanrangaistus rauhan aikana, mutta tätä vastaan koottiin valtaisa adressi ja yritys epäonnistui.

Lisää Antikaisesta on Wikipediassa.

Hakarististä on tietoa mm. Wikipediassa.

Tietoa Akateemisten Naisten Karjala-Seurasta (vuoteen 1938 Naisylioppilaiden Karjala-Seura) Wikipediassa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissani useista Paavo Rintalan romaaneista, joista tässä artikkelissa mainitaan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toinen osa ja Valehtelijan muistelmat.

Blogissani on myös artikkeleita muista Itä-Karjalan miehitystä kuvaavasta kaunokirjallisuudesta: Enni Mustosen romaaneista Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Raija Lardotin omiin kokemuksiin perustuvaa romaanista Ripaskalinnut, Raija Talvion näytelmästä Viimeinen juna länteen ja Lauri Kokkosen näytelmästä Ruskie neitsyt. Viimeksi mainitun artikkelin lopussa on vertailtu aihetta käsitelleitä teoksia.

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannelan Kiivaat kertoo tamperelaisista nuorista, jotka vastustivat jatkosotaa ja Suomen liittolaisuutta Natsi-Saksan kanssa. Tausta on todellinen, mutta henkilöt fiktiivisiä.

HUOM! Koska kyseessä on uusi romaani, käsittelen vain sen teemoja. En spoilaa romaanin olennaisimpia asioita.

Terhi Rannelan romaanin Kiivaat (2021) minäkertoja on Salme Maria Laine, omaa sukua Kiivas. Salme kirjoittaa vuonna 1955 kirjeen tuntemattomalle naiselle, joka on hänen nuoruudenrakkautensa Toivon vaimo. Hän haluaa kertoa, mitä tapahtui jatkosodan aikana muutamille nuorille Pispalassa.

Luonnollisesti tämä on vain kirjallinen keino, vaikka välillä Salme puhuttelee vastaanottajaa. Salme myöntää itsekin asian: ”Sitä mukaa kuin kirjoitan, työnnän näitä papereita hellan suuhun, sivu kerrallaan, kaikki saa mennä.”

Kyseessä on siis sarja muistoja ennen kaikkea itseä varten. Asiat, jotka on vuosiksi painettu mielen pohjalle, nousevat esiin. Ainakin itselle jos ei muille pitää myöntää, mitä ”todella” tapahtui.

Salme on vuosia luullut, että Toivo on kuollut. Sodan jälkeen hän on avioitunut Arvon kanssa. Nyt Toivosta on kuulunut tyrmääviä uutisia, jotka kuultuaan Arvo on häipynyt jonnekin.

Salmen tausta

Jälkeenpäin Salme näkee kehityksensä ratkaisevana tekijänä olleen sen, kun hän kuusivuotiaana osallistui vankilassa nälkälakkoon kuolleen Pauli Tuomirannan hautajaisiin Kalevankankaalla 1933 ja ratsupoliisit hajottavat kokoontumisen. Salmen lisäksi läsnä ovat tulevat läheiset toverit, Toivo, Arvo, Veikko ja Kerttu, joita hän ei vielä tunne. ”Kuluisi vielä vuosia ennen kuin meistä tulisi sitä mitä meistä lopulta tuli, mutta sen päivän tapahtumat olivat siemeniä tuleville päätöksille. Hautajaisten jälkeen me aloimme ymmärtää asioita, ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässämme.”

Oikeastaan Salmen tie on ennalta määrätty. Hän on kasvanut isoäitinsä hoivissa Tampereen Pispalassa. Pappa on teloitettu 1918. Isä on lähtenyt Neuvostoliittoon ja äiti Kaarina on pannut lastensa edelle politiikan, jonka takia hän on istunut useaan otteeseen vankilassa. Myöhemmin äiti on tuonut äitinsä hoiviin myös poikansa Eikun, joka järkyttyneenä talvisodan pommituksista on jäänyt lapsen kaltaiseksi.

Jatkosodan alkaessa vuonna 1941 16-vuotias Salme työskentelee kutojana tekstiilitehtaassa, mutta kuvauksen polttopisteessä on vapaa-aika. Salme kirjoittaa runoja, mutta epäonnistuu runonsa julkisessa esittämisessä. Salmen vetää mukaan sosialidemokraattisen nuorisoseuran toimintaan kolmikymppinen mies, jota kutsutaan pituutensa takia Kurjeksi.

Salme esitelmöi Ruskeasta kirjasta. Tämä teos, joka kertoo natsien terrorista poliittisia vastustajiaan Hitlerin valtaannousun jälkeen, vastaan ilmestyi suomeksi heti tuoreeltaan 1933.

Aikuinen Salme kysyy Toivon vaimolta tai oikeastaan vastaan itselleen: ”Mitä on rohkeinta mitä sinä olet tehnyt? Mistä erottaa rohkeuden ja uhkarohkeuden? Onko se nuoruuden ja aikuisuuden ratkaiseva ero?”

Salme toivoo että mummo olisi sanonut: ”Lapsikulta. Nämä ovat aikuisten miesten asioita. Mitä tahansa voi sattua. Vaikka toverit kuinka houkuttelisivat, kaikkeen ei pidä lähteä mukaan. Pidä järki päässä.”

Sen sijaan mummo kehottaa Salmea jatkamaan suvun linjaa: ”Kun mietit, uskallatko kantaa asetta, muista pappasi. Jos et ole varovainen, ne samat miehet tulevat sinun perässäsi. Tässä kaupungissa on pahuutta, ei se ole poistunut, vaikka ne miehet ovat vanhentuneet. Niillä on hyvä muisti. Leirit ovat taas pystyssä, Ne jatkavat siitä, mihin aikanaan jäivät. Jos olet väärällä puolella, ei niille ole väliä, oletko tyttö tai poika, suomalainen tao venäläinen, aikuinen tai lapsi.”

Tavallista nuoren tytön elämää sodan keskellä

”Vuodet 1941 ja -41 olivat meidän vuosiamme. Teimme pitkiä pyörä- ja kävelyretkiä Teiskoon, pidimme opinto- ja lukupiirejä, pojat potkivat rikkinäistä pallonrähjää Tahmelan kentällä ja talvella pelasivat jääpalloa Pyhäjärven jäällä. Nauroimme, hulluttelimme ja teimme maailmaa paremmaksi. Se oli elämäni onnellisinta aikaa.

’Mutta silloin oli sota’, sinä kuiskaat.

Niin oli. Sanomalehdet olivat ristejä täynnä. Nuorukaiset olivat kuin puita, jotka yksi toisensa jälkeen kaatuivat kaukana idässä. Ehkä kuolemanpelko vahvistaa elossapysymisen tunnetta. Kun on kiire elää, ei ennätä miettiä syiden ja seurauksien monimutkaista ketjua. Kuinka moni tärkeä asia voi jäädä pelon takia tekemättä?”

Kuvaus muistuttaa müncheniläisen vastarintaryhmän Valkoisen ruusun nuoria. Syy, miksi heitä ei pitkään osattu epäillä, oli että vastarinnan ohella he elivät samaan aikaan normaalia nuorten elämää.

Muiden teinityttöjen tavoin Salme ja hänen paras ystävä Kerttu lukevat elokuvalehdistä testiä ihannemiehistä. Toisaalta kikattelu huulipunista julkisuudessa on myös harhautusta – eihän sellaisesta puhuvia tyttöjä voi ottaa vakavasti!

Vastarinnan muotoja

Salmen ryhmän toiminta alkaa lentolehtisistä, joiden kirjoittamiseen ja liimailemiseen Salme osallistuu. Öisessä kaupungissa jakajat ovat olevinaan rakastavia pareja. Lentolehtisiä varten varastetaan monistuskone, vaha, paperia ja muutama kirjoituskone.

”Meillä oli hirveä palo vaikuttaa asioihin ja keksimme kaiken aikaa lisää keinoja saadaksemme äänemme kuuluviin.

Uskoimme, että teoillamme oli vaikutusta.

Uskoimme, että pystyisimme muuttamaan maailman.

Uskoimme, että oikeudenmukaisuus on saavutettavissa.

Mihin hienot haaveet katosivat?”

Romaanissa ei niinkään kuvata tekoja vaan tunnelmia, sillä kuten Salme sanoo: ”Päivämäärien ja kellonaikojen sijaan muistan takin läpäisevän tihkusateen, palelevat varpaat ja äkillisen tähdenlennon öisellä taivaalla. Oli vain yksi ainoa toive: sodan loppuminen.”

Toiminta laajenee: metsäkaartilaisia ja venäläisiä sotavankeja autetaan, jonossa tehdään propagandaa, jossa yhteydessä tavataan avustajaksi haluava juutalainen kauppias Roth.

Ja lopulta tehdään myös sabotaasia muuntajia ja junakiskoja vastaan.

Se, miten lukija suhtautuu näihin tekoihin, riippuu monesta asiasta. Joidenkin mielestä oman hallituksen vastustaminen sota-aikana ja vihollisen auttaminen on aina väärin. Toisten mielestä asia riippuu siitä, kenen puolta he pitävät ”oikeana”. Kolmansien mielestä jokaisella on oikeus seurata omaatuntoaan, mutta toisaalta hallituksella on oikeus puolustautua, tosin keinoissa on raja.

Varsin monelle kynnys on ihmisten, ainakin viattomien, vahingoittamisessa. Siksi Valkoinen ruusun nuoret, jotka tyytyivät vain kirjoittamaan ja levittämään lentolehtisiä, on aina ollut hyväksytty, toisin kuin ne, jotka yrittivät tappaa Hitlerin. Myös suhtautuminen Salmeen saattaisi muuttua, jos hänen aikeensa ”räjäyttää elokuvateatterillinen ihmisiä” olisi toteutunut.

Pidätys ja vankeus

Salme tietää, että tiedottajia on kaikkialla. Kurki pidätetään, mutta Salme ei osaa pelätä: Kurki ”oli aikuinen. Hän osasi pitää puoliaan. Ei meille muille kuinkaan kävisi. Vaikka mummo sanoi mitä, ei nykyaikana kukaan käynyt tyttöihin käsiksi.”

Salme kuvaa itseään lapsena, missä on vähän nykyajan perspektiiviä. Monet aloittivat työnteon 12-vuotiaana, kun kansakoulu loppui. Tässä mielessä nuoret itsenäistyivät aikaisemmin kuin nykyään.

Toisaalta nuorilla oli nykyistä vähemmän oikeuksia. Täysi-ikäiseksi tultiin vasta 21-vuotiaana ja äänestämään pääsi 24-vuotiaana. Näin ollen nuori mies katsottiin sopivaksi sotimaan jo vuosia ennen, kuin hän saattoi äänestää, ostaa laillisesti viinaa tai solmia avioliiton ilman vanhempien lupaa.

On alusta asti selvää, että ryhmän nuoret pidätetään. Vankila-ajasta kerrotan vain sirpaleita. Niistä voimakkain on, kun kuulustelijat kieltävät Salmelta kuukautissuojat ja veri valuu hänen jalkojaan pitkin.

Valpon miehet on saaneet kuvaavat nimet Susi ja Kivi. Edellinen on siis peto, jälkimmäinen tunteeton.

Valpoa avustaa äärioikeistolainen nuorukainen Väinö, jolla on kansallisromanttinen, Kalevalaan viittaava nimi.

Totuus, valhe ja muistot

Sota-aikana vallitsi sensuuri. Sabotaaseista ei välttämättä kerrottu lehdistä: ”Meidän suumme kapuloitiin ja kätemme sidottiin. Jos meistä ei kirjoittanut, meitä ei ollut. Jos meitä ei ollut, me emme voineet yllyttää muita nousemaan rinnallemme.”

Asia rinnastuu siihen, mitä ja kenen näkökulmasta historiaa kirjoitetaan.

Salme sanoo mielessään Toivon vaimolle: ”Väität, että muisteleminen on epäreilua, sillä jokaisella on oma totuutensa eikä yhtä oikeaa ole. Muisteleminen on epäreilua vain, jos toinen vääristää totuutta, keksii omiaan tai kieltäytyy muistelemasta. Valehtelijat ovat vielä asia erikseen.

Mutta entä jos on viisi, jotka muistavat oikein, ja vain yksi, joka muistaa väärin. Kenen puolelle asetut?”

Mutta tietääkö ”oikein” muistava todella, mitä ”todella” tapahtui vai luuleeko vain? Onko hän sopeuttanut muistonsa sopimaan ”oikeaan” versioon tapahtumista

”Kuinka syvällä valheessa ihminen voi elää? Sitä minä olen viime aikoina pohtinut. Asiat ovat lopulta hyvin monimutkaisia, eikö sinustakin. Kaikki rakkauteen liittyvät asiat, kaikki toden puhumiseen liittyvät.

Onko se paha, jos valhe on pelkkää hiljaisuutta. Sitä, ettei kerro tai ole tietävinään. On eri asia sepittää omiaan.”

Mitä on petos?

Kirjan alaotsikko on ”Romaani rakkaudesta ja vastarinnasta”. Tähän voisi kolmanneksi teemaksi lisätä sanan petos.

Vihollisen auttaminen sodan aikana on maanpetos. Se on siitä ainutlaatuinen rikos, että se täysin riippuu siitä, kuka on vallassa. Kun valta vaihtuu, maanpetturista voi tulla sankari.

Toisaalta Salmen ryhmässä on ilmiantaja, joka pettää toverinsa. Jälkimmäinenkään asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulisi. Kun ihminen pettää jonkun tai jotakin, syy ei välttämättä ole heikkous tai ahneus, vaan motiivi voi olla myös se, että on uskollinen jollekin muulle.

Aate ja elämä

Romaanin nimi Kiivaat on monikossa. Kyse ei siten ole vain Salmesta vaan koko perheestä. Kiivas luonne on johtanut kiivaaseen poliittiseen toimintaan.

Salmen etunimet Salme Maria ja mieheltä saatu sukunimi Laine ovat vastakohta tyttönimelle. Salme ja Laine liittyvät veteen, tulen vastakohtaan. Maria viittaa Neitsyt Mariaan, joka yleensä liitetään nöyryyteen, vaikka Marian kiitosvirsi todistaa muuta.

Avioliitostaan Arvon kanssa Salme kertoo: ”Kiinnitin kiven jalkaani, jotta etten lentäisi tuulen mukana.” Kiinnostavaa kyllä, Toivon sukunimi on Kiviaho. Ja toisen Valpon miehenhän nimi oli Kivi.

Toinen Salmen käyttämä vertaus elämästään Arvon vaimona 1955 on ”kolossaan lymyilevä hiiri”.  Salmen mielestä hiiret ovat aliarvostettuja eläimiä: ”Eivätkö ne ole varsin kekseliäitä? Kiinni jäädessään hiiri näykkäisee, ei vain ponnettomasti alistu kohtaloonsa.”

Samaan aikaan ”Muut lähtivät suureen maailmaan ja kiihkeään puoluepolitiikkaan, sillä vihdoin koitti kaltaistemme aika, mutta me asetuimme aloillemme. Yhteisistä kokemuksista tuli vihkisormuksemme.” ”Muut” ovat äiti Kaarina, josta on tullut tunnettu ammattipoliitikko, ja Helsinkiin muuttanut nuoruudenystävä Kerttu.

Ehkäpä kirjan ydin onkin kysymyksessä, ovatko vain suuret aatteet arvokkaita vai onko ”tavallisella pienellä elämällä” arvoa. Turhaan Salmen aviomiehen nimi ei ole Arvo.

Kirjoja ja sitaatteja

Romaanissa viitataan useihin kirjoihin.

Salme innostuu nuorena Upton Sinclairin romaanista Taistelu Madridista, mutta aikuisena hän tekee siitä erilaisen tulkinnan.

”Jos voi muistaa kirjan näin väärin, voinko muistaa elämäni yhtä pieleen. Kuvittelinko sittenkin, että se kaikki oli molemminpuolista, vaikka välillämme ei ollutkaan mitään. Ehkä Toivo vain odotti tilaisuutta –

Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.”

Kun runonlausunta epäonnistuu, mummo lohduttaa Salmea antamalla tälle F. E. Sillanpään novellikokoelmasta Maan tasalta – vaatimattomia tarinoita. Kirjasta löytyy kertomus piika Lyylistä: ”Nuorella tytöllä voi olla sievät runonlahjat ja siveellisesti puhdas luonne eikä hänessä ole muuta vikaa se, että hän Kohtalottaren oikusta on sattunut syntymään tehtaantytöksi tai piikatytöksi.”

Salme ihmettelee: ”Miten täysin tuntematon kirjailija, vieläpä mies, pystyi lukemaan niin täsmällisesti juuri minun ajatuksiani?”

Olisiko tässä kirjailijan oma puolustus sille, että hän kirjoittaa aiheista, joita ei ole itse kokenut ja jotka ovat tapahtuneet historiassa tai kaukaisissa maissa?

Vankilassa Salmen toverina on Elvi Sinervo, jonka runoa Pilvet hän lainaa. Salme kirjoittaa vastineen, jossa hän sanoo katsovansa pilvien sijasta maahan, ”saveen, kuraan ja liejuun, verta tihkuviin varpaisiin”.

Romaanin mottona on Arvo Turtiaisen runo Laulu ajasta ja rakkaudesta.

Romaanissa siteerataan runoa Taistelijanainen, joka esitetään Kurjen kirjoittamaksi. Todelliseksi kirjoittajaksi kerrotaan lopussa Pellervo Takatalo.

Salmen isoäidin seinällä on Paavalin lause, vaikka sen merkitys ei ole uskonnollinen vaan poliittinen: ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa” (2 Kor 4:8). Säe jatkuu: ”olemme neuvottomia mutta emme toivottomia”. Salmen nuoruudenrakastetun nimi ei ole turhaan Toivo.

Aiheesta aiemmin

Elvi Sinervon romaanissa Toveri, älä petä (1947) arvot ovat selkeät: on väärin pettää toverinsa. Päähenkilö Marjaa on jymäytetty kuulusteluissa, mutta koska kyse on vain naiiviudesta, kollektiivi opettaa hänet vankilassa kunnon kommunistiksi.

Tamperelaisesta vastarintaryhmää kuvaavassa Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä (1972) ilmiantaja puolustaa tekojaan jälkikäteen sillä, että hän oikeastaan pelasti ihmisiä, koska tajusi, että sabotaasiteot vain antaisivat ohranalle oikeutuksen entistä rankempaan vainoamiseen. Romaanissa on toinenkin petturi, jonka syyt ovat henkilökohtaiset. Olennaista romaanissa on se, että asioita kuvataan sekä oman aikansa että nykyisyyden perspektiivistä.

Salama sai arvostelua taistolaisten taholta, koska vastarintaan osallistujat eivät olleet tarpeeksi sankarillisia. Kalevi Seilonen kirjoitti vastateoksen Vastarintaryhmä (1974).

Kiivaiden lopussa on luettelo teoksen lähteistä, jotka usein ovat pienten kustantamojen tai seurojen julkaisemia.

Kirjailijasta

Terhi Rannela on syntynyt 1980. Hän on kirjoittanut parikymmentä teosta.

Romaani Punaisten kyynelten talo kertoo punakmerien hallitsemasta Kamputseasta ja Frau SS-kenraali Reinhard Heydrichin vaimosta.

Terhi Rannela Wikipediassa.

Kirjailijan kotisivu: https://terhirannela.org/

Arvioita romaanista

Romaanista Kiivaat ovat kirjoittaneet blogissaan myös Tuijata, Sivumerkkejä, Kirjojen kuisketta ja Anun ihmeelliset matkat

Pekka Jaatinen: SS-mies Valo

Pekka Jaatisen SS-mies Valo kuvaa nuorukaista, jonka ideologia on niin vahva, että hän säilyttää uskon Hitleriin ja sodan voittoon loppuun asti.

Suomalaisista Waffen-SS-sotilaista on kirjoitettu useita romaaneja, mutta Pekka Jaatinen on teoksessaan SS-mies Valo (Johnny Kniga 2015) valinnut omaperäisen näkökulman. Torniolainen 16-vuotias Valo Hanhiala värväytyy vasta syksyllä 1944, kun Suomi on tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa.

Valo salaa ikänsa ja saa Norjassa alokaskoulutuksen. Hitlerille vannotun sotilasvalan jälkeen hänet valitaan aliupseerikouluun, jossa hänet koulutetaan konekivääriryhmän johtajaksi. Sitten hänet lähetetään Saksaan laskuvarjojääkärikoulutukseen. Se jää kuitenkin kesken, kun paikkaa pommitetaan, harjoitustorni sortuu ja komentaja kaatuu. Epäonnisen junamatkan jälkeen Valo pääsee vihdoin rintamalle, jossa palvelee sodan loppuun asti.

Valon tausta

Valon vinttihuoneesta käyvät ilmi tämän harrastukset ja ihailun kohteet: seinillä on sotilasmerkkejä ja kokardeja, haulikko ja metsästys- ja pienoiskivääri, hyllyssä ampumakilpailussa voitetut palkinnot ja Hitlerin Taisteluni, jonka poika on myös lukenut. Suurin aarre on SS-miesten ulosmenopuvun tikari, jossa om SS:n tunnus ”Meine Ehre heisst Treue”, suomeksi ”uskollisuus kunniani”. Tikarin Valo oli vaihtanut joulukuussa 1941 kahdella parilla villasukkia ja kaulaliinalla. Lukija tajuaa, että säilyminen Lapin talvessa paleltumatta on ollut kaupat tehneelle SS-sotilaalle sittenkin kaikkein tärkeintä.

Valon kohtaloon on vaikuttanut ratkaisevasti isä, joka on aikoinaan ollut jääkärinä ja toimii nyt pappina ja opettajana. Isä on myös SS-värväri, ja hän hyväksyy poikansa ratkaisun ja antaa ohjeet värvärin tapaamiseen Haaparannassa. Sen sijaan parhaan kaverin isä saa tämän ajoissa kiinni.

Valon äiti ei ole kestänyt aviomiehen intoilua ja poissaoloa vaan joutunut mielisairaalaan. Valon mielestä ”Äiti on heikko”, joten hänet on unohdettava.

Torjuessaan äidin Valo torjuu myös omat positiiviset tunteensa kuten myötätunnon sekä muita että itseä kohtaan.

Poikkeuksellinen Valo

Valo esitetään koko ajan poikkeuksena jopa SS-sotilaiden joukossa. Norjassa muut sotilaskoulutukseen tulleet ovat norjalaisia kansallissosialistien nuorisojärjestelmän kasvatteja, mutta vain Valo haluaa saada lisää ideologista koulutusta ”bolševikkien ja juutalaisten maailmanlaajuisesta salaliitosta”. Propagandan hän uskoo olevan totta.

Iltalomalla Valo kuulee ensimmäisen kerran, että suomalaiset käyvät Lapissa sotaa saksalaisia vastaan. Suomalaistaustaiset norjalaiset kertovat: ”Tämä meidän nykyinen hallintomme täällä tuntuu meistä varmasti aivan samalta kuin aikanaan Kuusisen hallitus tuntui teistä.” Norjalaiset SS-miehet kutsuvat maanmiehiään kommunisteiksi ja syntyy tappelu.

Suomalaiset sotilaat, jotka ovat jääneet vangeiksi ja houkuteltu saksalaisten puolelle, pitävät Valoa outona eikä yhteyttä synny.

Saksassa Valon usko propagandaan ei horju, vaikka ristiriita todellisuuden kanssa käy yhä selvemmäksi. Siviilit pakenevat etenevää vihollista välittämättä Hitlerin käskystä, että jokainen kaupunki on linnoitus, ja Volksturmiin kootaan jo teinipoikia ja vanhoja miehiä.

Valo joutuu käsikähmään ilmasuojelumiehen kanssa, joka esittää realistisen kysymyksen: ”Milloin te pojat viimeksi olette nähneet omia koneita taivaalla”? Valon mielestä lentokoneita ei tarvita: ”Meillä on Führerin kostoaseet!”

Rakkaus ja unelma tulevaisuudesta

Filmitähtimäisen komeaa Valoa on vilkuillut moni tyttö niin Suomessa kuin Norjassa, mutta turhaan sillä he eivät vedä vertoja Signal-lehden arjalaisisille kaunottarille.

Laskuvarjokoulutuksen aikana Valo tapaa viimein ihanteensa, Floran, joka on yhtä innokas Hitlerin ihailija kuin hänkin. Heidän välilleen syntyy suhde, ja he haaveilevat yhteisestä elämästä: kun sota on voitettu, he menevät naimisiin ja saavat lapsia, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. SS-sotilaaksi värväytyessään Valolle on luvattu Saksan kansalaisuus, joten hän uskoo, että hän saa valtion viran tai sitten heillä on maatila.

”-    Me olemme onnellisia ja kaikkialla on rauha. Führer johtaa meitä ja koko kansakuntaa. / – Tai jopa maailmaa.”

Kovuus ja kuolema

Laskuvarjojääkärikoulutuksessa opetetaan pitämään tunteet kurissa ja erossa siitä mitä tehdään. Mieli ja ruumis ovat yhteydessä toisiinsa: ”Mitä parempi kunto, sitä vahvempi mieli. Mitä vahvempi mieli, sitä paremmin pystytte pitämään tunteet erossa työstänne.”

Juuri tällaisya etäännytystä Valo tarvitse. Kotona hän on pelästynyt avattuaan ruumishuoneella rintamalta tulleen arkun, mutta kerrannut mielessään sotasairaalan lääketokkuraisilta potilaiden kuulemiaan juttuja: ”Kuolema yhdistää sotilaat. Kuolleilla ei ole pelättävää. Kuolleille ei mahda mitään. Kuolema voittaa aina. SS-miehet ovat tavallaan kuolleita, vaikka elävät. Siksi heille ei kukaan voi mitään. Se on sitä kovuutta, Härteä, jonka täyttämänä voi kävellä selkä suorana vaikka luotisateeseen.”

”Vain vahvat pärjäävät. Pääkallomiehet ovat voittamattomia. He antavat nimensä kirjurille, veriryhmä tatuoidaan vasempaan käteen ja heistä tulee vahingoittumattomia. Vaikka pää lähtisi irti, räjähtäisi tuusan nuuskaksi, he elävät. He ovat liittyneet ikiaikaiseen kosmiseen armeijaan, kaikkeuden ketjuun.”

Valon hinku SS-mieheksi esitetään pakona: ”Sitten minulle ei voi käydä enää kuinkaan, eikä minun tarvitse pelätä mitään. Ei äidin väsymistä, ei sitä palaako isä sodasta, ei ruumishuo-neen arkkuja, joissa lukee ’avaaminen kielletty’. Kun olen hiljaisuus ja kuolema itse, minun ei tarvitse pelätä edes omaa kuolemaani, hän ajatteli. Ryssille on koittava hiljaisuus ja kuo-lema. Kostan niille elukoille kaikkien kaatuneiden, silpoutuneiden ja päättömien puolesta. Minusta tulee maailman kovin sotilas ja hurjapää. Kävelevä Härte [kovuus], ryssien kauhu.”

Vertauskohteena on henkilöitä, joiden reaktiot olivat ”normaaleja”. Valon laskuvarjokoulutuksen aikana tapaama sotapoliisi myöntää pelkäävänsä kuolemaa, sillä ”On niin paljon läheisiä menetettävänä. Sukulaisia ja ystäviä.” Hän haluaa myös aivan erilaisen kuoleman kuin kaatumisen rintamalla: ”rauhassa, sovussa kaikkien ja kaiken kanssa. Kaiken täytyy olla anteeksi pyydetty ja annettu. Ihmisen täytyy saada kuolla rauhassa.”

Valon rintamatoveri taas uskoo fatalistisesti, että kuolema ”tulee kun on tullakseen. Ei kai kannattaisi murehtia. Hetki kerrallaan vain, aina valmiina pahimpaan.”

Sen sijaan Valo ei rintamallakaan pelkää kuolemaa, sillä hän uskoo että ”Me olemme jo kuolleita” ja ”Me olemme jo unohtumattomassa, kosmisessa ketjussa.” Siksi ”Meille ei voi käydä mitenkään.”  ”Me voitamme, vaikka häviäisimme. Me eläisimme, vaikka olemme kuolleita.”

Valo taitaakin pelätä elämää.

Liian innokas rintamalla

Aliupseerikoulun komentaja on Norjassa ajatellut Valosta näin: ”Kyllä on innokas poika. Täydellinen propagandan uhri. Luottaa sokeasti ja uskoo kaiken. Mutta tällaisia nuoria miehiä itärintama tarvitsee nyt. Ja näin innokkaista minä tahdon eroon.”

Rintamalla käy ilmi, miksi komentaja tahtoo eroon ”näin innokkaista”: sellaiset haluavat taistella tappioista välittämättä eivätkä koskaan hyväksyisi antautumista.

Päästyään rintamalle Valo ei usko korviaan kuullessaan uusien tovereidensa puheita: ”Jos iivanat pääsevät sillanpäästään jatkamaan, etenevät ne Seelowon kukkuloille ja me menetämme ne, se on loppu.”

Valo sen sijaan uskoo: ”Me vielä hyökkäämme ja lakaisemme ryssät maan rakoon”, sillä ”Führer sanoi ettei ole väliä kuinka huonolta tilanne näyttää. Ne selviämme ja voitamme.”

Valolta kysytään, onko hän aiemmin ollut rintamalla, ja hän joutuu vastaamaan kieltävästi. Hän päättää kuitenkin näyttää kaikille. Hänen ripeä toimintansa ensimmäisessä taistelussa saa mielipiteen lievenemään: ehkä tulokas ”sittenkin on hyvä sotilas”.

Valo on vakuuttunut siitä, että ”Jos kaikki taistelisivat niin kuin minä ja olisitte alusta asti taistelleet niin kuin minä, Saksa olisi voittanut jo ajat sitten”.

Hän saa vastaukseksi, että ”Sinunlaistesi takia tämä paska kyllä taisi alkaa”.

Valo hyväksyy holokaustin

Ryhmässä on kaksi liettualaista SS-sotilasta, jotka ovat osallistuneet juutalaisten joukkomurhiin Kaunasissa ja Vilnassa. Heidän tavoitteensa on olla jäämättä elävänä puna-armeijan käsiin. Viimeinen luoti pitää säästää itseä varten.

Toisen liettualaisen mielestä naisten, lasten, mummojen ja pappojen ampuminen ”ei ollut yhtään hienoa”, mutta ”Siihen tottui yllyttävän äkkiä.” Hän myöntää, että hän tovereineen toimi ”enemmän rahan kuin aatteen takia. Saatiin hyvät päivärahat ja kaikki mahdolliset lisät, kun ruvettiin siihen touhuun. Ja evakuoitiin niitten omaisuus. Mutta mitään siitä ei ole jäljellä. Kaikki on mennyt korttipöytiin, huoriin, viinaan ja tupakkaan. Meistä tuntuu, että se kostautuu.”

Valoa ei joukkomurhat eivät hätkähdytä yhtään vaan hän pitää niitä oikeutettuina: ”Ali-ihmiset on tuhottava. Vain meillä arjalaisilla on oikeus elää. Se on luonnonlaki. Vain vahvimmalla on oikeus jäädä eloon maailmanhistorian sovittamattomassa, lopullisessa taistelussa ja sillä siisti.”

Kaksinaismoralistisesti Valo paheksuu vihollisten toimia: ”Amerikkalaiset ja britit ovat samanlaisia kuin ryssät. On yhtä raukkamaista pudottaa pommeja siviilien niskaan kuin naulata sotilaita huonekaluihin, valella bensalla ja polttaa.”

Sodan loppu

Kirjan loppupuolella kertoja valottaa myös yleistilannetta, perääntymistä askel askeleelta.

”Taistelu taistelulta hän [Valo] oppi käyttämään enemmän järkeä. [- – -] Toiset sietivät häntä, koska hän oli verraton ampuja ja uhkarohkea. Lisäksi hän näytti tuovan onnea. Ryhmästä kukaan ei ollut edes haavoittunut, vaikka kokonaisia joukkueita ja komppanioita tuhoutui vierestä viimeiseen mieheen. Valo puolestaan sieti toisia, koska nämä hetkittäin taistelivat kuin SS-miehet ainakin.”

Mutta onni ei kestä ja sodan lopussa koko pataljoona on kaatunut lukuun ottamatta Valoa ja kahta liettualaisia. Jälkimmäiset suunnittelevat hipsivänsä länteen antautuakseen amerikkalaisille tai englantilaisille.

Kun Valo näkee rakastettunsa Floran raiskatun ja kidutetun ruumiin, hän menee järjiltään ja vaatii hyökkäämään suin päin. Liettualaiset kieltäytyvät ja toinen yrittää ampua Valon, mutta Valo ehtii ensin. Nyt hän on aivan yksin, mutta kuulee mielessään Hitlerin äänen.

Kun radiossa kerrotaan Hitlerin kuolemasta, Valo myöntää vihdoin pelkäävänsä ”halusi syöksyä ulos ja paiskata aseet maahan. / – Lopetetaan tämä leikki. Minä en jaksa enää. Isä ja äiti, pelottaa.”

Luonteensa mukaisesti Valo kuitenkin lähtee hyökkäämään vielä kerran.

Valon nimen merkitys

Valo kertoo saaneensa nimensä Jobin kirjasta, mutta ei sen tarkemmin.

Jobin kirjassa sana ”valo” esiintyy useissa jakeissa. Niistä seuraava voisi olla se, jonka mukaan Valon pappi-isä on valinnut pojalleen nimen: ”Mihin tahansa ryhdytkin, se onnistuu, valo loistaa sinun teilläsi.” (Job 22:28)

Loppujen lopuksi Valoon sopii toinen säe, jonka mukaan ”jumalattoman valo sammuu, hänen liekkinsä ei loista”. (Job 18:5)

Arvio romaanista

Jaatisen kirja on realistinen kuvaus sodasta, jossa ei ole mitään sankarillista, ja nuorukaisesta, jonka ideologiaa ei mikään järkytä. Henkilönä Valo on vähän tylsä, koska hän ei kehity vaan on alusta loppuun samanlainen. Toisaalta on tavallaan hyväkin, ettei seurata tavallista mallia, jossa sota muuttaa idealistisen nuorukaisen.

Suomalaiset romaanit SS-vapaaehtoisista ovat yleensä kertoneet Saksan hyökkäysvaiheesta itärintamalla, joten kuvaus Saksan viimeisistä taisteluista 1945 muutenkin kuin strategiselta ylätasolta nähtynä voi tarjota lukijoille uutta.

Puna-armeijan raakuutta ja kostonhimoa ei peitellä, mutta sen tausta, Saksan aiemmat teot, käy ilmi.

Romaanille antaa uuden ulottuvuuden, jos sitä lukee yleisenä radikalisoitumisen kuvauksena.

Kirjailijasta

Tietoja kirjailijasta on kustantaja Johnny Knigan sivulla ja Wikipediassa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin seuraavista suomalaisia SS-sotilaista kuvaavista romaaneista: Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, Jenni Linturin Isänmaan puolesta ja Ville Kaarnakarin Hakaristin leimaama sekä varhaisista Sakari Lappi-Seppälän muistelmista Haudat Dnjeprin varrella. Näissä artikkeleissa on myös tietoa aiheesta ja tutkimuksen nykyvaiheesta.

Hagar Olsson: Lumisota

Hagar Olssonin pasifistinen näytelmä Lumisota ennusti talvisotaan johtanutta kehitystä, mutta päättyi toisenlaiseen ratkaisuun kuin todellisuudessa myöhemmin tapahtui.

Näytelmällä oli dramaattiset vaiheet. Raoul Palmgren kertoo työläiskirjallisuuden historiassaan Kapinalliset kynät II, että ruotsinkielinen Hagar Olsson kirjoitti Lumisodan keväällä ja kesällä 1939 suomeksi Eino Salmelaisen Kansanteatteria varten. Kirjailija halusi vedota nimenomaan suomenkieliseen ylioppilasnuorisoon.

Kesällä 1939 kirjailijaa painostettiin luopumaan näytelmästä, ja syksyllä ulkoministeri Eljas Erkko kielsi näytelmän esittämisen. Näytelmä sai ensiesityksensä vasta 1958 Jyväskylän kamariteatterissa.

60-luvussa Lumisota esitettiin radiossa kuunnelmana, jolloin minäkin siihen tutustuin. 1981 se esitettiin Lilla teaternissa suomeksi.

Teatterikoulun kirjastosta löytyi kaksi käsikirjoitustaversiota, joita seuraavassa vertailen.

Alkuperäinen näytelmä

Alkuperäinen näytelmä on pitempi ja henkilöitä on enemmän. Heistä muodostuu erilaisia ryhmiä: viralliset toimijat kuten kolme ministeriä ja poliisivirkailija, ulkoministerin perheen jäsenet ja uskottu palvelija, ylioppilasjärjestön jäsenet (osa nimellisiä, osa nimettömiä) ja ulkoministerin vaimon kolme naisystävää.

Ryhmät menevät päällekkäin, koska konflikti on sekä poliittinen että ulkoministerin perheen sisäinen. Ulkoministeriä kutsutaankin henkilöluettelossa isäksi mutta hänen vaimoaan ja lasten äitiä jostain syystä etunimellä Leenaksi.

Ulkoministeri on porvarillinen liberaali, joka on halukas neuvottelemaan myös Neuvostoliiton kanssa. Esikuva on edellinen ulkoministeri Rudolf Holsti.

Ulkoministerin vanhempi poika Esko on maisteri ja ylioppilasjärjestön johtajia. Ylioppilasjärjestöllä tarkoitetaan selvästi Akateemista Karjala-Seuraa (AKS), vaikka sen nimeä ei suoraan sanota. Esko puhuu nimittäin linnoitustöistä, ”Inkerimaata ja Karjalaa” koskevasta unelmasta ja ylipäänsä nuorisosta, joka valmis kaikkiin uhrauksiin isänmaan puolesta.

Esko pitää isää heikkona, varovaisena ja vanhanaikaisena. Mutta kun hänen aatetoverit kertovat kuulleensa ”Jaskalta” – joka ei esiinny näytelmässä henkilönä – että isä aikoo matkustaa Moskovaan myymään Suomenlahden saaret, Eskon mielestä ei kannata uskoa huhuja, vaan kyseessä täytyy olla erehdys. Toveri varoittaa Eskoa: ”Pidät isäsi, menetät isänmaasi.”

Väittelyssä isänsä kanssa Esko vetoaa siihen, että nuorison usko oli oikeassa myös edellisen maailmaansodan aikana ja sen ansiosta itsenäisyys toteutui, mutta unelma jäi kesken, kun Suur-Suomi ei toteutunut. Isä vastaa, että Suomella oli aiemmin kaikki voitettavana, sitä vastoin nyt on kaikki hävittävänä.

Isä ilmaisee periaatteensa näin: ”Pienet ja suojattomat ovat nyt susien hampaissa. Suojattomat yksilöt, suojattomat maat. Niitten kohtalo tässä painaa.” ”Katsos, minä tiedän, että minun takanani ovat kaikki suojattomat, koko ihmiskunnan suuri, tuntematon, työtä tekevä, kärsivä armeija. Heidän vuokseen minä taistelen. Ja siksi minä en saa peräytyä. Rintamalla tavataan!”

Esko vastaa: ”Meillä on nuoriso ja isänmaa. Sinulla on poliisi ja Musta Maija. On sekin taistelua.”

Isä varoittaa: ”Nuoriso, joka äärimmäisen vaaran hetkellä osoittaa itsekurin puutetta ja heikentää isänmaan vastustuskykyä, se nuoriso on kovakouraistesti oikaistava.”

Ulkoministerin nuorempi poika, lyseolainen Outi on idealisti ja humanisti, joka ei halua asettua kummallekaan puolelle. Nimeä ”lumisota” selitetään näytelmässä vertauksella pojasta, joka ei tahdo olla kummallakaan puolella, vaan jää keskelle molempien puolten käymään lumisotaa. Vertaus voi kertoa, miten puolueettoman maan käy sodassa, mutta näytelmässä sillä tarkoitetaan erityisesti Outia.

Ulkoministerin vaimon Leenan mielestä äidin tehtävä on sovittaa, auttaa, parantaa haavoja. Sen sijaan yksi hänen ystävättärensä Vieno pitää ”sentimentaalia äidillisyyttä” vanhanaikaisena: ”Nyt kysytään uhrimieltä. Uusi äidillisyys on on raudankova.”

Outi menee ylioppilasjärjestön kokoukseen. Isä kertoo muulle perheelle tapahtumista: ”Hän työnsi puhujan syrjään, asettui itse hänen paikalleen, paljasti päänsä ja huusi: ’Ihmisen pojan te taas ristiinnaulitsette!'” Outi siis vertaa itseään Jeesukseen. Ja seuraukset onkin samantyyliset, kuten isän kertomuksesta käy ilmi: ”Siitä kiihtymys sai alkunsa. Kaikki kääntyivät yksinäistä vastaan. Hänet raastettiin alas, lyötiin ja en tiedä mitä lie sattunut, ennen kuin poliisit tulivat paikalle.”

Loukkaantunut Outi sanoo isälle: ”Isä – minä tiedän – että kaikki ovat – syyttömät.”

Kolmas näytös tapahtuu päivää myöhemmin. ”Venäjän marsalkka” on matkalla Lontoosta kotimaahan pysähtynyt Suomeen. Ulkoministeri ottaa tämän vastaan, joten hänen oma matkansa Moskovaan on tarpeeton.

Kun vaimo kertoo ulkoministerille Eskon mielipiteen, ”ettei meidän tarvitse ryssää pokkuroida”, tämä vastaa: ”Kohteliaisuus ei ole pokkuroimista, eikä röyhkeys ole voiman merkki – päin vastoin.” Jollei marsalkalle osoitettaisi kunnioitusta, ”niin osoittaisimme koko maailmalle, että pelkäämme.”

Isä kertoo äidille, että lääkärit antavat Outille toivoa paranemisesta. Outin pahoinpitely yleiseen mielipiteen: paitsi että on tullut myötätunnon osoituksia ja kukkia, lehdet ovat tuominneet teon: ”viattoman ihmisen ääni kumminkin pääsee tunkeutumaan kaikkien sumujen lävitse”.

Äiti kertoo, että ”Eskokin on sydänjuuriaan myöten liikuttunut. Hän sanoi, että heikäläiset kunnioittavat Outia.” 

Isä selittää: ”kaikki ovat jollain tavoin ymmärtäneet, että tuo nuorukainen ei puolustanut eikä tuominnut ketään, vaan hän puhui ankaran ja puhtaan tulevaisuuden nimissä. Jokainen tunsi piston sydämessään, kun hän sanoi, että se joka isänmaan nimissä loukkaa oikeudentuntoa ja veljellistä inhimillisyyttä, hän on henkisen isänmaan kavaltaja.”

Sisäministeri on kuullut, että ylioppilailla on kokoontumisia ja ainakin mielenosoitus suunnitteilla marsalkan vastaanotolla, mitä varten hän on ryhtynyt toimenpiteisiin. Ulkoministeri on eri mieltä: ”Sinä olet väärässä. – – Suomen kansa on nyt toinen kuin ensimmäisen koettelemuksen hetkellä. Työmies tuntee isänmaan arvon, ja yltiöisänmaalliset saavat sen kurituksen, joka oli heille tarpeen. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on niin syvälle juurtunut meihin kaikkiin, ettei sitä mitkään ulkonaiset tapahtumat enää horjuta.”

Esko tulee kysymään isältään, onko Jaska todella tunnustanut ja isä vahvistaa asian. Esko toteaa, että huhu ”salaisesta sopimuksesta Venäjän kanssa, Seiskarin, Suursaaren ja Tytärsaaren kaupasta” on siis Jaskan omaa keksintöä. Isä selittää että kyse oli taktiikasta: ”Kun ei teitä tomppeleita muuten saanut liikkeelle”. 

Esko epäilee vieläkin: ”Jos nyt valehtelet, niin surmaat jotain”. Isä selittää, että nyt on sota, ei asein vaan ”Hermosota, aivosota, myrkkysota”, joka ”hävittää kaikki inhimilliset arvot, rehellisyyden, oikeudentunteen, vieläpä isänmaanrakkaudenkin.” Isä kykenee näkemään myös Jaskan yhtenä sodan uhrina.

Esko kysyy: ”Mistä minä tiedän, mikä on totuus! – – Sinä voit valehdella! Mikset sinä, yhtä hyvin kuin Jaskakin? Kaikki voivat valehdella!” Isä vastaa: ”Niin. Ja sinä voit valehdella. Voit kavaltaa oman isäsi!”

Lopussa ulkoministeri avaa sähkösanoman, jossa Saksa pyytää pommikoneilleen lupaa ”harjoituslinjalle” Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Silloin Eskon toverit tyyntyvät ja vannovat, ettei mikään valtio saa loukata Suomen aluetta.

Lopputulos on siis kansan yhdistyminen, minkä ulkoministeri ilmaisee näin: ”Me vedämme viivan menneen yli, eikö niin? Me tarvitsemme henkiset voimamme rakentavaan työhön.”

Myöhempi versio

Koska tapahtumat menivät todellisuudessa toisin kuin alkuperäisessä näytelmässä, myöhemmässä versiossa kolmas, toiveikas näytös on jätetty pois.

Myös henkilöt on supistettu lähes kokonaan ulkoministerin perheeseen, johon on lisätty taiteellinen tytär Vega. Hän on kiinnostunut baletista ja haluaisi Moskovaan nähdäkseen Bolshoi-baletin. Lisäksi Eskolle on lisätty tyttöystävä Marja. Ulkoministerin vaimon ystävättäret ja Eskon toverit on poistettu. Näin perheen sisäinen ja sukupolvien välinen konflikti korostuu.

Ulkopoliittinen asetelma on se, että Neuvostoliitto vaatii Suomelta neuvotteluja lähestyvän suursodan varalta. Samaan aikaan Suomeen saapuu myös toisen suurvallan lähettiläs – mutta ei Saksan vaan Englannin. Ulkoministeri ottaa vastaan molemmat lähettiläät samana päivänä: ”toisen salkussa oli häikäilemätön uhkaus, toisen salkussa kylmä, asiallinen ehdotus”.

Ulkoministeri on valmis lähtemään neuvottelumatkalle ”vaikka helvettiin, jos sillä voin turvata kansani olemassaolon”.

Isä kehottaa levollisesti Eskoa toimimaan omantuntonsa mukaan. Hän luottaa nuorisoon ja torjuu sisäministerin ehdotuksen, että nuorison ulkopoliittista aktiivisuutta pitäisi poliisitoimin hillitä, sananvapaus on tärkein. Hän ei usko uhkauksiin vaan sanoo uskaltavansa mennä tapaamaan opiskelijoita.

Eskon morsian Marja torjuu Leenan tapaisen naisellisuuden ja äidillisyyden vanhanaikaisena: nyt naistenkin kuuluu osallistua sotaan. Marja asettaa Eskon valinnan eteen: ”Pidä isäsi, menetät isänmaasi.”

Esko uskoo vielä, että kyseessä on erehdys: isä ei matkusta Moskovaan. Isä taas luottaa siihen, että opiskeleva nuoriso tulevaisuudessa ymmärtää, ”että nämä ikävät toimenpiteet olivat välttämättömiä”. Nuorison puuhat ovat villitystä, vaikka se ”kulkee isänmaallisuuden nimissä”. Hän uskoo näkevänsä nuorisoa kauemmas: ”Me olemme pieni kansa, asemamme on uhattu.” Vaarallisinta on sisäinen juopa, nuorten nouseminen vanhempia vastaan.

Esko muistuttaa jääkäreistä: nuoret olivat silloin oikeassa. Isä vastaa, että silloin Suomella oli kaikki voitettavana, menetettävää ei ollut. ”Nyt meillä on vapaus ja itsenäisyys. Nyt meillä on kaikki menetettävänä.”

Esko kuitenkin vaatii isäänsä eromaan ulkoministerin paikalta. Ilman tätä muu hallitus ei uskalla toimia. Esko pyytää pikkuveljeään Outia auttamaan. Tämä kuitenkin tuntee toisin: ”Isää on häpäisty. Minua on häpäisty.” Isä ajaa Eskon ulos kotoa.

Loppuratkaisu on heikko, varsinkin kun se vain kerrotaan. Nyt sen kertoo sisäministeri. Outi on noussut ylioppilaiden kokouksessa puhujalavalle, sysännyt puhujan syrjään, puolustanut isäänsä ja syyttänyt ”ihmisen pojan” uudesta ”ristiinnaulitsemisesta”. Seuraus on, että Outi on pahoinpidelty hengiltä. Näytelmä on osoittelevasti sijoitettu pääsiäiseen.

Esko palaa kotiin ja perhe yhdistyy. Muuten Outin marttyyrikuolemalla ei ole ollut vaikutusta ulkopuolisiin. Jää vain toivo, että tulevaisuuden nuorisosta, jota Outi on kuvannut: ”Me puhdistamme elämän, pesemme veren pois. Ja minä sanon sinulle, että jokainen meistä vastaa itse, aivan yksin, omista teoistaan.”

Kirjailijasta

Hagar Olsson (1893-1978) oli ruotsinkielinen kirjailija ja yksi modernismin klassikoista.

Raoul Palmgrenin mukaan Lumisota muistuttaa henkilöasetelmaltaan Olssonin aiempaa näytelmää Det blåa undet (1932, suomeksi Sininen ihme). Siinäkin kyseessä on vauras helsinkiläinen sivistyneistökoti, jossa isä on liberaali ja lapset etsivät ”sinistä ihmettä”: vanhempi Louise haluaa auttaa työttömiä naisia sivistykseen, 16-vuotias Martin innostuu mustapaidoista eli siis IKL:stä.

Työttömät naiset järjestävät mielenosoituksen, ja poliisien avuksi tulevat mustapaidat. Louise pidätetään, ja järkyttynyt Martin käy häntä vankilassa tapaamassa. Louise kuitenkin korostaa sitä, että molempien nuorten edustamat aatteet edustavat tulevaisuutta, sen sijaan isä porvarina menneisyyttä.

Lumisodassa Olsson ei enää näe fasismissa toista tulevaisuuden tekijää vaan uhan.

Kirjallisuutta

Palmgren, Raoul: Kapinalliset kynät. 2 : Pulan, fasismin ja sodan varjossa (1930-44): itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuus. WSOY 1984.