Enni Mustonen: Sotaleski

Mitä uutta Enni Mustosen Sotaleski tarjoaa toisaalta sodan, toisaalta sankarittaren kuvauksessa?

Sotaleski (2019) on seitsemäs osa Enni Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Ensimmäisissä osissa Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016) on minäkertojana Ida Eriksson, hänen tyttärensä Kirsti taas teoksissa Ruokarouvan tytär (2017) ja Taitelijan vaimo (2018) ja Sotaleski.

Enni Mustonen on kuvannut sota-aikaa jo useaan kertaan: Vihreän kullan maa -sarjan toisessa osassa Johannes ja Helena (1988), Koskivuori-sarjan kolmannessa osassa Kielon jäähyväiset (2000) ja Pohjatuulen tarinoita -sarjan ensimmäisessä osassa Lapinvuokko (2010) sekä omalla nimellä Kirsti Manninen yhdessä Markku Onttosen kanssa kirjoittamassa TV-sarjassa ja romaanissa Kun taivas repeää (1988) ja yhtenä TV-sarja Hovimäen kirjoittajista vain kirjana julkaistussa osassa Hovimäki: Ei muuta kunniaa (2004).

Sotaleskessä kuvataan paljon samoja asioita kuin aiemmissa teoksissa. Eniten yhteistä on Kielon jäähyväisissä: Kannaksen linnoitustyöt, Helsingin ensimmäiset pommitukset, evakkojen vastaanotto ja sotainvalidin paluu takaisin elämään sekä tietenkin tärkeimpien uutisten vaikutus henkilöihin.

Toki uusiakin asioita on. Päähenkilö Kirsti toimii amerikkalaisen valokuvaajan Thérèse Bonneyn ranskan kielen tulkkina Kannaksella, johtaa työvelvollisten naisten käsityötupaa ja opettaa itäkarjalaisille tytöille käsitöitä.

Olennainen ero on päähenkilöiden ikä. Kielon jäähyväisissä, Johanneksessa ja Helenassa ja Lapinvuokossa samoin kuin TV-sarjassa ja romaanissa Kun taivas repeää sankarittaret ovat parikymppisiä tyttöjä, jotka kokevat ensirakkautensa, joskus miehen kaaduttua tai kadottua toisen ja kolmannen rakkauden. Sotalesken Kirsti on syntynyt 1905 ja hän on vaimo ja kymmenvuotiaan Vienan äiti. Hovimäki: Ei muuta kunniaa on kollektiivin kuvaus.

Kirstin aviomies Iivo Borissainen on Itä-Karjalan pakolainen ja lahjakas kuvanveistäjä, mutta vaikka hän on suomalaistanut nimensä Ilmari Aaltoseksi, uralla oli Taitelijan vaimossa niin paljon pettymyksiä, että hän työskentelee 1939 Suojeluskuntien Yliesikunnassa.

Vaikka teoksen nimi jo paljastaa, miten Iivon lopulta käy, loppujen lopuksi romaanin teemana on Kirstin leskeksi jäämistä enemmän se, miten sota vaikuttaa parisuhteeseen. Kirsti näet kokee olleensa sotaleski jo siitä alkaen, kun Iivo keväällä 1939 lähti linnoitustöihin Kannakselle. Mutta kuten Kirstin äiti Ida kirjan lopussa osoittaa tyttärelleen, kaikki ei ole vain sodan syytä.

Tässä artikkelissa keskityn ensin romaanin historiakuvaan ja sen jälkeen käsittelen Enni Mustosen naiskuvaa ja -ihannetta yleensä.

Perinteinen sodankuvaus

Ero Mustosen Koskivuori-sarjaan ja ensimmäisiä naiskansanedustajia vuoteen 1918 kuvaavassa Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaan on, että Sotaleski tai oikeastaan koko Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on oikeistolaisempi – eikä vain siksi, että noissa aiemmissa sarjoissa on kaksi sankaritarta, joista toinen edustaa vasemmistolaista (tai ainakin työväenluokkaista) näkökulmaa.

Kirstin aviomies Iivo on jyrkkä antikommunisti, joka on osallistunut edellisessä osassa Taitelijan vaimo lapuanliikkeeseen ja lakonmurtamisiin. Sotaleskessä saadaan kuulla, että sarjan osien välillä Iivo on sotkeentunut myös Mäntsälän kapinaan, jonka ”järkevät ihmiset” Kirstin mukaan tajusivat toivottomaksi yritykseksi ainakin presidentti Svinhufvudin puheen jälkeen.

Vaikka lukija on Iivon kanssa eri mieltä politiikasta, myötätunto häntä kohtaan säilyy. Sen sijaan Koskivuori-sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele (1999) porvarillinen sankaritar Anna toisaalta pettyy ensimmäiseen AKS-läiseen rakastettuunsa ja toisaalta pelastaa ystävänsä Elinan kommunistisen rakastetun tulemasta ilmi.

Sotalesken historiankuvaus muodostaa monessa suhteessa vastakohdan Timo Sandbergin Tilinteolle (2018), jossa myös ”puolueeton” poliisi pitää Kannaksen linnoittamistakin Neuvostoliiton provosointina. Paradoksaalista kyllä, kun Sotaleskessä kuvataan, kuinka linnoittajat menevät Rajajoelle laulamaan uhmakkaita lauluja, se saattaa saada nykylukijan kokemaan tällaisen turhana provosointina paremmin kuin Sandbergin henkilöiden suorat mielipiteet.

Tilinteossa osa punaisten jälkeläisistä ei ole antanut anteeksi vuoden 1918 valkoista terroria, pitää Suomea syyllisenä talvisotaan eikä suostu menemään armeijaan vaan piiloutuu. Sen sijaan Sotaleskessä Neuvostoliiton hyökkäys saa ainoan työläisiin kuuluvan henkilön, sörnäisläisen leskiäidin Olga Niemen, tulemaan järkiinsä. Olga on uskonut ”agitaattorin” vakuutuksia, ettei Neuvostoliito sodi työläisiä vastaan, mennyt avoimelle paikalle ja nostanut näkyville nuorimman lapsensa punainen liina kaulassa merkiksi – mutta lapsi ammuttiinkin lentokoneesta konekiväärillä. Itkien ja kiroten Olga purkaa katkeruuttaan, että ”agitaattorit” ovat valehdelleet kuten vuonna 1918, jolloin hänen punakaartiin kuulunut sulhasensa ammuttiin mutta johtajat pakenivat rajan taa.

Kohtaus saattaa tuntua aivan kuin se olisi osa Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa, joskin kuvaus ei ole yhtä krouvia. Toisaalta tällaista todella tapahtui eikä Neuvostoliiton propagandalla ”vapautuksesta” sen jälkeen ollut juurikaan mahdollisuuksia saada laajaa kannatusta työläistenkään keskuudessa.

Sotalesken historiankäsitys on muutenkin perinteinen. Kirstillä ei ole välirauhan aikana epäilystä siitä, että on ”vain ajan kysymys, milloin neuvostojoukot valloittavat Suomen, joka oli silvottu ja nöyryytetty Moskovan rauhansopimuksella”. Niinpä ”hyvityssotaan” lähteminen Saksan rinnalla kesällä 1941 hyväksytään ilman muuta, eikä ”verellä takaisin ostetusta” Karjalasta haluta keväällä 1944 luopua.

Toki pelko Neuvostoliittoa kohtaan ja usko oikeuden voittoon kuvaa ajan – ainakin julkista – henkeä ilman jälkiviisastelua, että toisin toimimalla olisi säästytty sodasta. Kun talvisodan jälkeisestä uupumuksesta on selvitty, Iivo sanoo Kirstille: ”Enää ei riitä, että me ollaan hengissä ja että meillä on ainakin toistaiseksi jonkinmoinen itsenäisyys, [- – -] Pitäis olla jotakin, johon voisi uskoa ja josta innostuisi yhtä paljon kuin silloin kesällä linnoitustöissä. Silloin mie tunsin ensimmäisen kerran elämässä, että mie olin tekemässä jotakin todella tärkeää.” Kohta on psykologisesti kiintoisa sekä Iivon kohdalla että yleisesti.

Iivon idealismin vastakohtana Kirsti ja hänen äitinsä Ida edustavat selviytymistä keskittymällä arjen asioihin ja pitämällä huolta sekä omaisistaan että muista kohdalleen osuvista avuntarvitsijoista.

Sotilaallista realismia on kyllä mukana. Talvisodan aikana lomalla olevat sotilaat kertovat puna-armeijan ylivoimasta, epäilevät Suomen kestoa ja jopa arvostelevat johtamista (joulukuun epäonnistunutta vastahyökkäystä Kannaksella).

Jatkosodan aikana Idan täysihoitolan viimeinen vuokralainen maisteri Ilmari Tikkanen ymmärtää esimerkiksi vuoden 1944 alussa Leningradin saarron päättymisen merkityksen Suomelle. Hän on jo aiemmin kuunnellut länsivaltojen propagandaradiolähetyksiä.

Unelma Suur-Suomesta

Poikkeuksellista romaanissa on Iivon pakolaistausta. Muitakin Itä-Karjalan pakolaisia ja Naisylioppilaiden Karjala-Seuran (NYKS) toimia näiden auttamiseksi 20-luvulla kuvattiin melko laajasti sarjan osassa Ruokarouvan tytär.

Hävittyyn kansannousuun osallistunut Iivo ei ole pariinkymmeneen vuoteen voinut tavata lapsuudenperhettään. Kommunismin varjopuolet kokeneelle Iivolle jatkosodan alku merkitsee unelman täyttymystä: perustetaan kaksi heimopataljoonaa ja Vuokkiniemessä pidetään (masinoitu) kokous, jossa Viena ja Aunus julistetaan vapaaksi.

Iivo uskoo vilpittömästi, että suomalaiset tulevat Vienaan ja Aunukseen vapauttajina. Jääkärieversti Ragnar Nordströmin varoilla perustetaan kansanopiston tapainen sisäoppilaitos, jossa nuorille opetetaan kädentaitoja ja samalla yritetään käännyttää pois bolsevistisesta ideologiasta. Iivo opettaa poikia ja Kirstikin yhden kevätlukukauden tyttöjä.

Opisto kuitenkin lopetetaan, kun valtion vihdoin perustaa seudulle isäntä- ja emäntäkoulun, ja Iivo pettyy rajusti: ”Katkeraa on huomata, etteivät sotilashallinnon ja päämajan herrat, ministeriöstä nyt puhumattakaan, pidä meitä karjalaisia kelvollisina opettamaan omiamme. Niin rehtori kuin kaikki opettajat ovat suomenkielisiä ja heidät on valittu yksinomaan tutkintojensa perusteella. Saa nähdä, miten koulu voi menestyä, jos opettajilla ja oppilailla ei ole edes yhteistä kieltä.”

Iivo haluaa muuttaa Itä-Karjalaan perheensä kanssa ja panna tyttärensä Äänislinnassa oppikouluun. Sen sijaan Kirsti tajuaa, ettei sodan voittamisesta ole mitään takeita, eikä suostu tuumaan, ennen kuin sodan lopputulos on selvä: ”Jos hyvin käy ja ihme tapahtuu, tästä tulee vielä varsinainen helmi Suomen maakuntien joukossa. [- – -] Jos huonosti käy, meillä on sentään oma elämämme Leppävaaran kodissa.”

Henkilökohtaisia ja poliittisia ristiriitoja syntyy myös Iivon sisaren Anjan ja Kirstin välillä, mutta Iivo on niille täysin sokea. Hän on vihdoinkin omalla maallaan eikä ymmärrä sitä, miten vaikeaa Kirstin on opettaa, kun oppilaiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Anjan sukulaistyttö Raisa toisaalta ihastuttaa, toisaalta närkästyttää suomalaisia Aunuksen radion illanvietossa.

Kielon jäähyväisissä Mustonen käsitteli Itä-Karjan miehitystä, siviilien vankileirejä, suomalaisten punaisten kohtaloa, itäkarjalaisten lasten opettamista ja partisaanitoimintaa. Sotaleskessä keskitytään vain desantteihin ja partisaaneihin, ulkonaisesti vähemmän dramaattisesti mutta sisäisesti sitäkin kipeämmin. Näkökulma on vain suomalaisten, ”puoluekaaderi” kuitataan adjektiivilla ”kova”.

Arvio romaanista

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea oli alun perin katsoa Suomen kulttuurihenkilöitä ja näiden perheitä (Z. Topelius, Jean Sibelius, Albert Edelfelt, Eino Leino ja L. Onerva, Ville Vallgen) kyökin puolelta. Päähenkilön vaihduttua 20-luvulla Kirsti ei ole äitinsä tavoin palvelijan asemassa vaan on tasa-arvoisena vieraana mukana Nuoren Voiman Liiton talvipäivillä ja eksoottisilla kutsuilla Olavi Paavolaisen kotona Vienolassa sekä Pariisissa. Sotaleskessä teemasta on enää jäljellä hyvin vähän. Thérèse Bonneyn henkilöinä lisäksi vain Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä vilahtavat. Tämä ei ole moite, päinvastoin, sillä minäkertoja on nyt todellakin päähenkilö eikä muiden elämän sivustaseuraaja.

Sotaleski toimii hyvin lukuromaanina, vaikkei se tuokaan sodankuvaukseen juurikaan uutta. Tämä johtuu siitäkin, että yli 500-sivuisessä romaanissa kuvataan varsin laajasti (150 sivua) kesää 1939. Talvisodan 105 päivää saa osakseen 90 sivua, välirauha samoin. Näin ollen jatkosodalle jää vain 150 sivua.

Erityisen valitettavaa, että Itä-Karjala kuitataan varsin lyhyesti (kolme vaihetta yhteensä 35 sivua).  Se olisi tuore aihe, jota on kaunokirjallisuudessa käsitelty vähän. Ennen kaikkea henkilöiden tasolla juuri tässä jaksossa on eniten draamaa. Juuri tässä kohtaa olisin kaivannut myös muiden henkilöiden – Anjan ja Raisan mutta ennen kaikkea Iivon – näkökulma.

Iivo on heikompi kuin Kirsti mutta juuri siksi mielenkiintoisempi henkilö. Kirsti ja Ida ovat vahvuudessaan ihailtavia, mutta muutama heikkous tekisi heistä läheisempiä ja ennen kaikkea monipuolisempia.

Miehensä kuoleman jälkeen Kirstille paljastuu, että Iivolla on ollut kotiseudullaan suhde, josta on syntynyt lapsi. Asiasta toipumiseen olisi ollut syytä käyttää paljon tilaa, koska normaalisti sellainen kestää vuosia. Mustosen teoksessa kuluu vain viisi sivua ennen lausetta ”Viha ja katkeruus [- – -] alkoi sulaa omia aikojaan”. Käytännössä vihaa ja katkeruutta ei siis juurikaan kuvata, vaan Kirsti hyväksyy simsalabim äitinsä arvion, että hänelläkin on osuutensa avioliiton ongelmiin. Hän jopa ottaa lapsen omakseen. Paula Havasteen Anna on teoksissa Kaksi rakkautta, Yhden toivon tie ja Kolme käskyä psykologisesti paljon uskottavampi.

Vahvan suomalaisnaisen kultti

Kaikki Mustosen sankarittaret ovat arvoiltaan samanlaisia: itsenäisiä tai sellaiseksi kasvavia, ahkeria, oikeamielisiä, auttavaisia ja ylipäänsä kunnollisia. Poikkeus on vain Koskivuori-sarjan teoksen Metsäkukkia asfaltilla (2001) alkupuolella tehtaan- ja kartanonomistajan hemmoteltu tytär Eeva, joka seuraavan osan Unikkoja ikkunassa (2002) alkupuolella käyttää runsaasti alkoholia toipuakseen avioerostaan.

Niinpä sankarittaret selviävät mistä vain. Toki he masentuvat vähäksi aikaa, jos rakastettu tai aviomies pettää, jättää tai kuolee, mutta ei kulu kauan, kun he tarttuvat taas kiinni elämään.

Poikkeus on Elina, joka Ruiskukkaseppeleen lopussa loikkaa rakastettunsa kanssa Neuvosto-Karjalaa. Sukulaistyttö Hanna, joka on Kielon jäähyväisissä jatkosodan aikana lottana Itä-Karjalassa, löytää sattumalta Elinan, jonka aviomies on kuollut vankileirillä. Elina toimitetaan tyttärensä kanssa Suomeen sukulaisten luo, mutta hän on kokenut niin murskaavan henkilökohtaisen ja ideologisen iskun, ettei koskaan palaa ennalleen eikä saa takaisia psyykkisiä voimavarojaan. Rauhan tultua hän suistuu niin hysteeriseen pelkoon, että pakenee Ruotsiin. Seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla hän toimii Ruotsissa varakkaan miehen taloudenhoitajana ja rakastajattarena. Elina ei kuitenkaan ole myöhempien osien minäkertoja, joten hänen vaiheensa kerrotaan vain ulkokohtaisesti.

Käsikirjoitettuaan nuoren lotan osuuden TV-sarjassa Kun taivas repeää Kirsti Manninen sanoi haastattelussa: ”Jokaisesta sodasta selvinneestä naisesta kasvoi henkisesti vahva. He löysivät itsestään rintamalla aivan uusia voimia, kykyä erottaa olennainen epäolennaisesta.” Lottien tutkijan Tiina Kinnunen kommentoi Mannisen mielipidettä ihmettelemällä, miksi TV-sarjassa rakennettiin lotista ihanteellista kuvaa: ”Kun tiedämme, että osa lotista murtui fyysisesti tai henkisesti lottakomennuksellaan, voi pohtia, miksi on tarpeen luoda myyttiä sankarillisista lotista.”

Ensimmäisissä, nykyaikaan ja maaseudulle sijoittuvissa romaaneissaan (Maitotyttö, 1984, Saako olla muuta, 1985, Hukkakauraa, 1986) Mustonen kuvasi perinteisen rakkausromaanin tapaan romanssia, jossa nuori vaatimaton mutta hyväsydäminen sankaritar voittaa omakseen sen kaikkein tavoitelluimman miehen. Vähitellen sankaripari muuttui niin, että sankaritar saattoi olla eronnut ja äiti ja/tai sankarilla olla menneisyyden ongelmia tai pettymyksiä, jotka hän sankarittaren avulla voittaa (esim. Vasikantanssi, 1989, Nostovara, 1992).

Johanneksen ja Helenan Johannes ja Ruiskukkaseppeleen toisen minäkertojan Annan tuleva aviomies ovat kumpikin päteviä liikemiehiä, kun taas Helena ja Anna eivät ymmärrä liikeasioita lainkaan.

Sen sijaan ensimmäisiä naiskansanedustajia kuvaavassa sarjassa Järjen ja tunteen tarinat (Nimettömät, 2004, Mustasukkaiset, 2005, Lipunkantajat, 2006, Sidotut, 2007) ja vielä selvemmin Syrjästäkatsojan tarinoissa mies on selvästi se heikompi astia ja nainen joutuu selviytymään pitkiä aikoja yksinhuoltajana.

Mustosen sankarittarista vain Eeva on ennen teoksen Unikkoja ikkunassa alkua tehnyt miesystävänsä painostuksesta abortin. Sen sijaan parille muulle aviottoman raskauden keskenmeno tulee sopivasti (Kielon jäähyväiset, Lipunkantajat). Jos sankarittarille syntyy avioton lapsi, he eivät luovuta tätä pois (Lapinvuokko, Emännöitsijä, Unikkoja ikkunassa).

Sankarittarilla on joskus etäinen suhde äitinsä kanssa. Omia lapsiaan he rakastavat lapsiaan syntymästä asti, vaikka myöhemmin tyttären kanssa voi olla ristiriitoja. Äidin saattaa korvata läheinen suhde isoäitiin tai muuhun vanhempaan naiseen.

Poikkeus on jälleen Elina, joka paetessaan Kielon jäähyväisissä Ruotsiin jättää tyttärensä Sirkan lapsuudenperheensä huostaan. Äidin ja tyttären suhde ei seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla parane lainkaan.

Myös seksuaalisesti Mustosen sankarittaret ovat esikuvallisia lähes perinteisen moraalin tapaan. Toki he ovat muuttuneet alkuteoksista niin että heillä voi olla seksiä ennen avioliittoa rakastettunsa kanssa mutta ei muiden. He voivat myös elää pitkäänkin vihkimättömässä liitossa, jos olosuhteet estävät avioitumisen (Lapinvuokko, Mustasukkaiset). Molemmat muutokset seuraavat jälkijunassa lukijakunnan moraalin muutoksia, eivät ennakoi niitä kuten ruotsalaisen Alice Lyttkensin Tollman-sarja (alkuteokset 1943-9, suom. Onnen temppeli, 1945, Kaipuun sininen kukka, 1947, Uudet tähdet syttyvät, 1948, Nouse armaani ja tule, 1950, Ota onnesi, 1950).

Viihteelle tyypillinen teema – kiellettyjen asioiden kanssa leikittely mielikuvituksen avulla – Mustoselta puuttuu lähes täydellisesti. Joskus sankarittaret tosin lankeavat lyhyeksi aikaa naimisissa olevaan mieheen (esim. Unikkoja ikkunassa, Lipunkantajat),  Emännöitsijässä suhde on pitempi, mutta mies on elänyt jo vuosia erossa vaimostaan. Ennen kaikkea sankarittaret eivät petä kumppaniaan, puhumattakaan rakastajan lapsen synnyttämisestä aviomiehen nimiin kuten ruotsalaisen Margit Söderholmin Kreivittäressä (1945, suom. 1974).

Tyypillistä on, että Ruokarouvan tyttäressä Kirsti katselee sivusta Tulenkantajien partnerinvaihtoja ja suhtautuu niihin tuomitsevasti. Syynä ei ole vain se, että uskottomuus aiheuttaa tuskaa hänen kasvattisisarelleen, joka on uskonut seksin tarkoittavan rakkautta. Pariisissa Kirsti arvioi myös Ernest Hemingwayn suhdekolmiota perhetytön tiukasta moraalista käsin.

Mustosen teosten muuttumisen kannalta on mielenkiintoista, että Kirsti Manninen, joka on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija, kirjoitti aikoinaan Laila Hietamiehen (nykyään Hirvisaari) teoksista: ”Naisten maailma ja miesten maailma ovat erillään, sovittamattomasti” ja ”Kestävää läheisyyttä nainen voi kokea vain lapsen tai toisen naisen kanssa, naisten piirissä” ja ”Tiedon, työn ja äitiyden kolmiyhteys esitetään Hietamiehen romaaneissa naisen itsenäistymisen ja uudelleensyntymisen ainoana vaihtoehtona.”

Vaikka Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida ja Kirsti toki kokevat miesten kanssa onnen hetkiä ja joskus vuosien kumppanuuttakin, loppujen lopuksi tärkeimpiä ovat lapset ja työ. Oman miehen sijasta todellinen tuki on nais- ja miesystävien verkosto.

Pääsyynä on se, että kuvaus käsittää useita vuosikymmeniä naisen elämää. Idan tarinan kaksi ensimmäistä osaa Paimentyttö ja Lapsenpiika osaa päättyvät siihen, että palvelussuhde Topeliuksen ja Sibeliuksen perheisiin päättyy, kolmas osa Emännöitsijä päättyy lapsen syntymään. Siksi vain kaksi kirjoista päättyy perinteiseen happy endiin eli sankaritar saa rakastettunsa (Ruokarouva, Ruokarouvan tytär), mutta tuo happy end on vain tilapäinen, koska tarina jatkuu.

Toki jo Pohjatuulen tarinoita -sarjan toisen osa Jääleinikki (2011) happy end osoittautuu kolmannessa osassa Kultarikko (2012) illuusioksi, sillä avioliitto on päättynyt miehen uskottomuuteen. Minäkertojana on kuitenkin parin tytär.

60-luvun Saksaan sijoittuvassa Jääleinikissä ajankohdan poliittiset ja mentaaliset muutokset sivuutetaan täysin. Samoin saksalaisen isän löytymistä käsitellään vain henkilökohtaisella tasolla, vaikka isä oli Rovaniemellä työskennellyt Organization Todtissa, joka käytti pakkotyöläisiä.

Järjen ja tunteen tarinoita -sarjassa mikään osa ei pääty perinteiseen happy endiin vaan Lipunkantajat ja Sidotut loppuvat cliffhangeriin. Lisäksi sarja jää oikeastaan kesken keväällä 1918, jolloin sekä porvarillisen että vasemmistolaisen päähenkilön elämäntilanne on varsin vaikea. Heidän myöhemmistä vaiheistaan kerrotaan lyhyesti nykypäivään sijoittuvassa Parittomissa (2008).

Enni Mustonen

Enni Mustonen on Kirsti Mannisen kirjailijanimi. Kirjailijan esittely ja tuotanto löytyy myös Otavan sivulta.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta kokonaisuutena on kirjoitettu esim. Kirsin kirjanurkassa.

Sotaleskestä on kirjoitettu mm. blogeissa Amman lukuhetki, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuijata 

Kirsti Manninen kuului TV-sarja Hovimäen kirjoittajatiimiin, ja sarja julkaistiin myös kirjoina. Sota-aikaa kuvaava osa Ei muuta kunniaa (2004) ilmestyi vain kirjamuodossa.

Kirsti Mannisen sitaatti sota-ajan naisista on Tiina Steniuksen artikkelista TV-sarja lotista auttaa meitä historian kautta ymmärtämään itseämme. ”Miksi äiteestä tuli sellanen, tyttärestä tällanen” (Kotiliesi 18/1997) ja Tiina Kinnusen kommentti on teoksessa Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen (2. p., Otava 2006).

Kirsti Mannisen artikkeli Yksinäiset – Laila Hietamies on teoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja (toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989).

Olen kirjoittanut Enni Mustosen alkupään teoksista, jotka sijoittuvat nykyaikaan ja useimmiten maaseudulle, artikkelin Paluu mummolan mansikkamaalle. Enni Mustonen ja suomalaisen rakkausromaanin kehitys (Kirjastolehti 5/1997). Blogissani on artikkeli Mustosen Koskivuori-sarjan kolmannesta osasta Kielon jäähyväiset, jossa kaksi sankaritarta toimii lottina suomalaisten miehittämässä Itä-Karjalassa.

Muita miehitetyn Itä-Karjalan kuvauksia blogissani ovat: Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen, Tapani Baggen Musta pyörre, Mikko Karvosen (Onttoni Miihkalin) Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942 ja Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt. Jälkimmäisen artikkelin lopussa vertaillaan aihetta käsitteleviä kaunokirjallisia kuvauksia. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut vielä artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa ja Paula Havasteen romaaneja Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie (jossa kerrotaan myös osasta Kolme käskyä).

Muuta

Tietoja amerikkalaisesta valokuvaajasta Thérèse Bonneystä: Wikipedia, artikkeli jossa on Suomesta otettu kuva, epäilys vakoilusta jatkosodan aikana

Ruotsalainen Wikipedia Alice Lyttkensistä ja Margit Söderholmista

Päivitetty 20.8.2021.