Ville Kaarnakari: Hakaristin leimaama ja Operaatio Para Bellum

Ville Kaarnakarin Hakaristin leimaamassa puolustetaan Natsi-Saksan ”uutta Eurooppaa” ja Operaatio Para Bellumissa maanpetos syksyllä 1944 esitetään isänmaallisuudeksi.

Hakaristin leimaama

Hakaristin leimaamassa (2014) on kaksi aikaa, joita kuvataan vuorotellen.  Entiset kansainvälisen Waffen-SS-divisioona Wikingin sotilaat eri maista kokoontuvat heinäkuussa 1961 Suomeen sotatoverinsa Kairan hautajaisiin.

Hautajaisten jälkeen pidetyssä saunaillassa Klaus Runolinna muistelee ja kommentoi omia ja ystävänsä Heikki Kairan vaiheita Wiking-divisioonassa sekä kaksikon sodanjälkeisiä vaiheita 1944-5. Välillä kuvataan suoraan heidän vaiheitaan Waffen-SS-vapaaehtoisina siten, ettei tulevaisuus ole tiedossa. 

Kaarnakoski vs. Lauttamus

Hakaristin leimaama poikkeaa Niilo Lauttamuksen suomalaisia Waffen-SS-sotilaita kuvaavasta klassikosta Vieraan kypärän alla useissa kohdin.

Vieraan kypärän alla kuvaa suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten pataljoonaa. Siihen sijoitettiin ne suomalaiset, joilla ei ollut sotilaskoulutusta eikä sotakokemusta ja joita siksi koulutettiin ensin puoli vuotta.

Sen sijaan Hakaristin leimaama kuvaa kansainvälistä Wiking-divisioonaa, johon sijoitettiin sotilaskoulutuksen ja sotakokemusta saaneet suomalaiset vapaaehtoiset. Kun hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, divisioona joutui heti taisteluihin ja rintaman takaisiin tapahtumiin (Neuvostoliitolle vuodesta 1939 kuuluvassa) Puolan itäosassa ja Ukrainassa.

Toiseksi Lauttamus korostaa suomalaisten epäpoliittisuutta ja esittää näiden motiiviksi sotilaskoulutuksen saamisen ja seikkailunhalun.

Kaarnakarinkin henkilöt korostavat, etteivät he ole natseja. ”Divisioonan miehet” jopa vieroksuvat, kun tapaavat ”pataljoonan poikien” joukossa kansallissosialisteja.

Henkilöillä on kuitenkin selvä poliittinen motiivi: he väittävät puolustavansa ”Eurooppaa”.

Lisäksi suomalaisilla on erikoismotiivi: he haluavat kostaa talvisodan ja poistaa ”idän uhan”. Tarkemmin ei sanota, tarkoittaako tämä vain kommunismin vai myös Venäjän tuhoamista.

Runolinna näkee kaikenlaista julmuutta, joka aiheuttaa hänessä epämukavuutta. Hän kuitenkin hyväksyy, että nyt käydään erilaista sotaa kuin talvisodan Taipaleessa.

Mitä Saksan hallitsema ”uusi Eurooppa” todella tarkoittaa, sitä eivät henkilöt lainkaan pohdi sen enempää sodan aikana kuin vuonna 1961.

Natsi-Saksan sodanpäämäärä propagandassa ja todellisuudessa

Ville Kaarnakarilla on ollut huono onni sikäli, että hän on julkaissut Hakaristin leimaaman vaiheessa, jossa historiantutkijoiden käsitys hänen käsittelemistään asioista on muuttunut Suomessakin.

Vuosi ennen Hakaristin leimaamaa ilmestyi Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teos Tuntematon Lauri Törni (2013) samoin kuin Antero Holmilan artikkeli ”Soldaten wie andere auch” kokoomateoksessa Finland’s Holocaust (2013). Kaarnakari ei siis voi puolustautua tietämättömyydellä.

Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, että Natsi-Saksan propaganda halusi esittää sodan Neuvostoliittoa vastaan ”suurena, yhteiseurooppalaisena bolševisminvastaisena ristiretkenä”.  Jotta tämä olisi kuulostanut uskottavalta, Waffen-SS yritti värvätä mahdollisimman monia kansallisuuksia edustavia vapaaehtoisia.  

Totuus paljastui kuitenkin pian. Waffen-SS ei ollut tässä vaiheessa juurikaan halukas värväämään Neuvostoliiton kansallisuuksia, jotka propagandan mukaan piti vapauttaa.  

Usein muistetaan, että kun hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, saksalaisia tervehdittiin varsinkin vähemmistökansojen piirissä usein vapauttajina. Harvemmin kerrotaan, että totuus paljastui tässäkin pian. Natsi-Saksa ei luvannut vähemmistökansallisuuksille – ei edes aiemmin itsenäisille Baltian maille – riippumattomuutta eikä vapauttanut talonpojat kolhooseista.

Sen sijaan Natsi-Saksan sodanpäämäärä oli, kuten Pohjonen ja Silvennoinen pelkistävät, ei vain ”Neuvostoliiton tuhoaminen vaan myös sen Euroopan puoleisten alueiden valtaaminen Saksan tuleviksi siirtomaiksi ja sen väestön orjuuttaminen.”

Kaarnakari voi toki puolustaa kuvaustaan sillä, että hän kuvaa asioita niin kuin hänen henkilönsä sodan aikana ajattelivat. Olennaisen kertoo kuitenkin se, että Kaarnakari on valinnut juuri tällaiset henkilöt eikä ole luonut heille vastavoimaa. Päinvastoin hän esittää heidät sodan aikana sankareina.

 Samoin tekee myös kustantaja Tammi. Hakaristin leimaaman takakansiteksti  alkaa: ”Suomen sotilas, jonka sankaruus mitätöitiin.”

Jopa vuonna 1961 Kaarnakari antaa Waffen-SS-vapaaehtoisen tanskalaisen Peter Thalbergin sanoa: ”Me uskoimme parempaan Eurooppaan ja parempaan maailmaan. [- -] Me olimme silloin oikealla asialla, ei tämä nykyinen kommunismin leviäminen ole ainakaan minun mieleeni.”

Tämä siis sen jälkeen, kun oli tieto niin holokaustista ja muista Natsi-Saksan rikoksista kuin suunnitelmista tulevaisuuden varalle.

Lisäksi Peter Thalberg esittää tapahtumien järjestyksen nurinkurisesti: Natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon ei estänyt kommunismin leviämistä, vaan nimenomaan edesauttoi sitä.

Toki voidaan vedota skenaarioon, että Stalin olisi joka tapauksessa liittynyt sotaan vaiheessa, kun Natsi-Saksa ja länsivallat olisivat sotineet itsensä uuvuksiin. Silloinkin unohtuu, että edellytyksenä oli se, että Hitler solmi Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja hyökkäsi Puolaan aloittaen näin toisen maailmansodan. 

Sotarikosten puolustelua ja väistelyä

Koska Kaarnakari kuvaa Wiking-divisioonaa, hän joutuu myös kuvaamaan paria sen tiliin pantua epäilyttävää asiaa. Tässä hän turvautuu puolusteluun ja väistelyyn, jotka ovat erottaneet aiemmat suomalaiset tutkijat, myös Mauno Jokipiin Panttipataljoonan, aiheen kansainvälisestä tutkimuksesta.

Ensimmäinen tapaus koskee Lembergiä (Lvovia), jossa tapahtui juutalaisten joukkomurha.

 Hakaristin leimaamassa koko syy pannaan paikallisen väestön kontolle. Sen kerrotaan raivostuneen siitä, että venäläiset olivat ennen lähtöään toimeenpanneet joukkomurhia. Saksalaisten sotilaiden kuvataan seuranneen pogromia syrjästä ja jopa kauhistuneen sitä.

Todellisuudessa, kuten Antero Holmila on osoittanut, pogromi tosin alkoi paikallisten toimesta, mutta saksalaiset osallistuivat siihen aktiivisesti ja lietsoivat sitä.

Hakaristin leimaamassa suomalaiset sotilaat katselevat pogromia syrjästä.

Todellisuudessa ainakin kaksi suomalaista on kertonut toista.

Antero Holmilan mukaan Tor-Björn Weckström kertoi Valpon sodanjälkeisissä kuulusteluissa, että oli ollut 6-7 suomalaisen joukossa, jotka määrättiin ampunaan. He tottelivat käskyä, mutta Weckström väitti, että hän oli tähdännyt tahallaan syrjään.

Sakari Lappi-Seppälä kertoi teoksessaan Haudat Dnjeprin varrella, että hän oli ollut 5-7 suomalaisen joukossa, joita oli käsketty ampumaan. He olivat kuitenkin kieltäytyneet, jolloin heidät oli määrätty kokoamaan kelloja ja muta omaisuutta.

Holmila yhtyy Jokipiihin siinä, ettei ole varsinaisia todisteita suomalaisten osallistumisesta tappamiseen. Samalla Holmila uskoo, että Lappi-Seppälän kertomus kuvaa, miten muutkin suomalaiset tuollaisessa tilanteessa menettelivät: kieltäytyivät tappamisesta, mutta toimivat avustajina.

Partisaanijohtajien teloitus

Hakaristin varjossa väitetään, että puna-armeijan julmuus aiheutti saksalaisten vastareaktion. Todellisuudessa, kuten mm. Christian Streit on osoittanut, Hitler oli antanut ns. rikolliset käskyt jo ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon. Jo etukäteen päätettiin, ettei itärintamalla noudatettaisi mitään kansainvälisiä sodan sääntöjä.

Romaanissa mainitaan vain komissaarikäsky, mutta väitetään, ettei sitä toteutettu Wiking-divisioonassa.

Runolinna saa käskyn kehitellä vastatoimia partisaanien toimille Donetskin alueella. Päähuomio kiinnitetään siihen, että Runolinna onnistuu vangitsemaan paikalliset partisaanijohtajat ja joutuu tekemään kovan päätöksen kieltäytymällä vaihtamasta näitä partisaanien vangitsemiin SS-sotilaisiin.

Runolinna luovuttaa partisaanijohtajat eteenpäin ja esittää olevansa yllättynyt kuullessaan jälkeenpäin, että nämä on tapettu. Vain hyvin naiivi ihminen ei olisi ollut selvillä siitä, että näin tapahtuisi. Partisaaneja ei tunnustettu sotilaiksi eikä heillä siten ollut oikeutta päästä sotavangeiksi. Tätä oikeutta Natsi-Saksa ei tunnustanut monille muillekaan ryhmille, kuten myöhemmin osoitan.   

Näin voidaan esittää, ettei Runolinna ole osaltaan vastuussa siitä, mitä vangeille tapahtuu luovuttamisen jälkeen. 

Olennaisempaa on, että Kaarnakari esittää taistelun partisaaneja vastaan täysin sotilaallisena asiana. Todellisuudessa siviilejä tapettiin paljon enemmän kuin partisaaneja eikä vain siksi, että siviilien tuki oli partisaaneille välttämätön, tai moninkertaisena kostona partisaanien teoista. 

Kyse oli väestön systemaattisesta tuhoamisesta, joka liittyi holokaustiin, kuten Timothy Snyder on osoittanut teoksessaan Tappotanner: Natsi-Saksalle partisaani oli juutalainen ja juutalainen oli partisaani.

Kaiken kaikkiaan Kaarnakoski jatkaa ”sotilaita kuten muutkin”-linjaa ja esittää, että suomalaiset eivät itse tehneet sotarikoksia.

Näin Kaarnakari väistää kaksi olennaista asiaa tyystin. Ensinnäkin, jos Saksan armeija ei olisi vallannut laajoja alueita Puolasta ja Neuvostoliitosta, siellä ei olisi voitu panna toimeen sotarikoksia, holokaustista puhumattakaan.

Näin oli myös käytännössä. Kuten Pohjoinen ja Silvennoinen toteavat, armeija antoi SS-Einsatz-joukoille logistista ja muuta apua. 

Saksa kävi idässä tuhoamissota

Toiseksi Kaarnakari kuvaa Saksan käyvän idässä normaalia sotaa. Todellisuudessa, kuten mm. Christian Streit on osoittanut, Saksan sodankäynti idässä oli olennaisesti erilaista kuin lännessä. Idässä Saksa kävi tuhoamissotaa, johon osallistui myös Wehrmacht sekä suoraan että välillisesti.

Työnjako sotavankien kohdalla toimi seuraavasti:

Rodun lisäksi tietty ideologia, asema tai koulutus tiesi sotavangille varmaa kuolemaa. Rintamajoukot ampuivat heti komissaarit, joita ei tunnustettu sotilaiksi eikä siten myöskään sotavangeiksi vaan pidettiin ”rikollisina”, sekä samalla politrukit. Sotavankileireillä luovutettiin SS:lle tuhottaviksi  toisaalta ”rodullisesti ala-arvoiset”, juutalaisten lisäksi aasialaiset, toisaalta ”poliittisesti epäluotettavat”, kommunistit ja ”intellektuellit”, joiksi jonkinlaisen koulutuksen saaneet. 

Kommunistien ja ”intellektuellien” katsottiin muodostavan potentiaalisen johtoaineksen. Kun heidät oli poistettu, muut voitaisiin helposti alistaa.

Jäljelle jääneille tavallisille sotavangeille annettiin tarkoituksellisesti liian vähän ruokaa. Nälän heikentäminä he eivät kestäneet jalkamarssein tapahtuvia kuljetuksia. Samasta syystä he olivat menettäneet vastustuskykynsä tauteja vastaan. Lisäksi SS eliminoi heistäkin ”tuottamattomina” haavoittuneet ja sairaat.

Kaikkiaan 5, 734 miljoonasta neuvostoliittolaisia sotavangeista kuoli Streitin mukaan 57,8 prosenttia. 

Sodan jälkeen vainon kohteena?   

Hakaristin leimaamassa muiden maiden Waffen-SS-sotilaat valittavat vuonna 1961, että saivat sodan jälkeen omissa maissaan maanpetostuomion. Kuitenkin pitäisi olla ilmiselvää, että vieraan valtion, saati miehittäjän armeijassa palveleminen on maanpetos.

Suomen kohdallakin esitetään, että entisiä SS-miehiä vainottiin. Pohjonen ja Silvennoinen kiistävät, että SS -taustaiset olisi systemaattisesti puhdistettu siviiliviroista, poliisista ja armeijasta. 

Joka tapauksessa syrjintä ei koskenut yksityisiä työmarkkinoita. Hakaristin varjossa Runolinnalla on yritys, johon hän ottaa Kairan töihin.

Pohjosen ja Silvennoisen mukaan kansallissosialistit ja kansallismieliset käyttivät uskomusta vainosta ja syrjinnästä tekosyynä, jolla he ovat perustelleet ryhtymisen syksyllä 1944 maanpetokselliseen toimintaan.

Myös Runolinna ja Kaira osallistuvat Saksan operaatio Sonderkommendo Nordiin, mutta sen toimintaa ei kuvata.

Operaatio Para Bellum

Maanpetos väännetään isänmaallisuudeksi

Enemmän Saksan masinoimaa vastarintaliikettä käsitellään Operaatio Para Bellumissa (2013). Siinä Mannerheim-ristin ritari Torni soluttautuu mukaan vastarintaliikkeeseen. Mitä ilmeisemmin Torni tarkoittaa Lauri Törniä, joka näin pestään fiktiivisesti puhtaaksi todellisesta maanpetostuomiostaan.

Romaanissa Torni estää valvontakomission johtajan Ždanovin murhan, jolla olisi ollut kohtalokkaat seuraukset.

Tästä huolimatta vastarintaliike sinänsä esitetään ymmärtävässä ja positiivisessa valossa:

”Kokoukseen osallistuvat olivat aidosti huolissaan Suomen kohtalosta. Monet tuntuivat olevan sitä mieltä, että Saksa oli Suomelle ainoa turva ja takuu Neuvostoliittoa vastaan. Kyse ei ollut mistään poliittisista sympatioista. Paikalla olevat olivat suomalaisia isänmaanystäviä. Nyt oli vain keskityttävä siihen, mikä oli isänmaan kannalta oleellista.”

”- Taistelua jatketaan viimeiseen hengenvetoon, kuului eräs upseeri huudahtavan. – Suomi kuuluu läntisiin sivistysvaltioihin. Sitä ei voi jättää idän barbaarien kynsiin.”

”Tornista Fabritzen vaikutti mieheltä, joka ajoi pyyteettömästi Suomen etua. Puheissa vilahtelivat mielikuvat uudesta jääkäriliikkeestä, joka joutuisi huonoimmassa tilanteessa ase kädessä taas hankkimaan Suomelle itsenäisyyden.  Näissä kuvioissa Saksa oli taas se voima, jonka varaan laskettiin. Everstiluutnantti oli vanhan liiton miehiä, jonka käsitys nousukasmaisista natseista tuli väkisinkin näkyviin.”

”Torni oli jo aikaisemmin pannut merkille, että tässä salaliitossa oli mukana miehiä, joille isänmaa oli aidosti tärkeä. Hyvä että tällaisia miehiä oli liikkeellä!”

”- Fabritzenin touhuja kun arvioi, niin tavallaan minä ymmärrän niitä hyvin, Nihtilä sanoi. – Itse asiassahan meillä on sama päämäärä – pitää venäläiset poissa maasta. Joissakin olosuhteissa olisimme voineet tehdä jopa yhteistyötä.”

Vastarintaliikkeen jäsenten motiivit ovat siis Operaatio Para Bellumissa epäitsekkäät ja isänmaalliset. Mutta mitä isänmaallisuus heille tarkoittaa? Mitä he tarkoittavat ”Suomen edulla”? Ja miten he voivat olla ”vailla poliittisia sympatioita”, jos heille kuuluminen Suomen ”kuuluminen läntisiin sivistysvaltioihin” tarkoittaa liittoutumista kansanmurhaa parhaillaan toimeenpanevan Natsi-Saksan kanssa?

Mitä isänmaallisuus tarkoittaa?

Vastausta näihin kysymyksiin voi alkaa etsiä kohtauksesta, jossa vastarintaliikkeen jäsenet laulavat saksalaista SS:n marssia sanoilla ”Wir kämpfen für Mannerheim” (taistelemme Mannerheimin puolesta).

Kohtaus on korni ja läpeensä valheellinen. Natsi-Saksalle ja sen masinoimalle vastarintaliikkeelle Mannerheim oli tuossa vaiheessa maanpetturi. Olihan päätöksen suhteiden katkaisemisesta Saksaan ja välirauhansopimuksesta Neuvostoliiton kanssa tehnyt juuri marsalkka.

Kaarnakari yrittää kaikin keinoin salata sen, että vastarintaliikkeen puuhamiehet eivät olleet lojaaleja maan laeille, lailliselle hallitukselle eivätkä edes armeijan ylipäällikölle. Sen sijaan heidän toimintaansa ohjasi, kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, ”heidän itselleen omimansa korkeampi velvollisuus ainoina Suomen edun tosi vaalijoina. He eivät olleet lojaaleja Suomea vaan itse määrittelemäänsä Suomen ideaa kohtaan.”

Syksyllä 1944 oli selvää, että Saksa oli hävinnyt sodan, vaikka vastarintaliikkeen jäsenet uskottelivat itselleen toisin. Saksan tukeen tarttuminen oli siis äärimmäisen tyhmää, sillä onnistuessaan se olisi aiheuttanut sisällissodan, joka taas olisi todennäköisesti epäonnistunut ja johtanut Neuvostoliiton miehitykseen – siis juuri siihen, minkä vastarintaliike sanoi yrittävänsä estää.

Toisaalta, koska armeijaa oltiin kotiuttamassa, vallankaappaus olisi voinut johtaa suoraan Neuvostoliiton miehitykseen. Eli kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat: ”Syksyllä 1944 oli vielä kuviteltavissa, että vastarintatoiminta saattaisi olla se tekosyy, jonka Stalin ja Neuvostoliitto tarvitsivatkin miehittääkseen Suomen ilman länsiliittoutuneiden vakavia vastatoimia.”

Miksi vastarintaliike sitten otti riskin? Oliko julkilausuttu tavoite sittenkään todellinen?

Pohjoinen ja Silvennoinen lainaavat Aarne Runolinnan sanoja Seppo Heikkilälle tammikuussa 1945: ”vastarintaliike [on] etupäässä luonteeltaan bolshevisminvastainen, mutta tähtäsi siihen että silloin kun vastarintaliike kapinan avulla pääsisi valtaan, ei se tekisi sitä virhettä minkä se teki vapaussodan jälkeen, nim[ittäin] että pääsi kellarisankarit valtion johtoon, itse jäädessä sivuun, vaan että nyt ottaisi vastarintaliike myös jatkuvan vallan käsiinsä.”

Pohjosen ja Silvennoisen johtopäätös onkin, että neuvostomiehityksen vastustaminen oli vastarintaliikkeelle vain välikappale sen pyrkiessä todelliseen päämääräänsä. Se oli kansallissosialistien ja kansallismielisten vallankaappaus Suomessa.

Vastarintaliikkeen päämäärä siis nimenomaan oli ideologinen, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kaikki keinot olivat luvallisia: Suomen kansa ”tarvitsi poliittiseen heräämiseensä vain maistiaisia neuvostomiehityksen todellisuudesta ja ideologisesti valveutuneen kärkijoukon johtamaan kansan kapinaan.”

Tämä oli tietenkin toiveajattelua. Ilman ulkopuolisia tukijoita vastarintaliike ei onnistu, mutta tukea ollut saatavissa sen enempää Saksalta kuin länsivalloilta. Niinpä neuvostomiehitys oli jatkunut vuosikymmeniä kuten Baltian maissa.

Vastarintaliikkeen ideologian juuret ulottuivat ”vuoden 1918 valkoisen armeijan radikaaleimpiin voimiin. Vuonna 1918 taistelun hedelmät oli hukattu ja työkin jäänyt kesken”. Itsenäisestä Suomesta olikin tullut parlamentaarinen demokratia, jossa sosialidemokraateillakin oli mahdollisuus päästä eduskuntaa ja hallitukseen. Lapuanliike oli onnistunut saamaan porvarillista kannatusta vain kommunisteja vastaan, mutta epäonnistunut laajemmissa tavoitteissaan.  Syksyllä 1944 aktivistien ydinjoukko koki saaneensa ”vielä yhden mahdollisuuden toteuttaa utopiansa ilman aatteellisia kompromisseja.”

Kaikki tämä tarkoittaa, kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, ettei Suomen vastarintarintaliike edustanut laajasti isänmaallisia suomalaisia eikä se edes ollut yleisoikeistolainen liike. Tämä vie pohjan Kaarnakarin selitykseltä isänmaallisista motiiveista.

Isänmaallisuus olikin SS-vapaaehtoisten ja muiden radikaalien muistelmissa Pohjosen ja Silvennoisen mielestä peitetermi ideologiselle innostukselle.

Pohjonen ja Silvennoinen myöntävät, etteivät kaikki vastarintaliikkeen jäsenet olleet ideologisia sotureita. Mukaan liittyi myös turhautuneita ja toimintahakuisia, poliittisesti naiiveja nuoria miehiä, sellaisia kuin Lauri Törni.

”Tällaiselle pohjalle ei ollut rakennettavissa mitään massaliikettä, vaan vastarintaliikkeen oli jäätävä pienen joukon asiaksi. Sellaiseksi se myös jäi.” 

Suurimmalle osalle suomalaisista, myös oikeiston valtaosalle, isänmaallisuus tarkoitti sodan jälkeen juuri päinvastaista: lojaalisuutta maan hallitukselle, maan jälleenrakennusta ja kansalaisten elinolojen parantamista.

Saksan masinoimaa vastarintaliikettä on käsitellyt varsin koomisessa valossa Tapani Bagge värisarjansa neljännessä osassa Punainen varjo. Baggen päähenkilö, Valpon etsivä Väinö Mujunen suhtautuu epäluulolla Neuvostoliiton lisäksi myös Saksaan. 

Mikä oli Natsi-Saksan ja suomalaisten kansallisradikaalien todellinen motiivi luoda suomalainen Waffen-SS-osasto?

Tässä tullaan siihen, mikä oli aikoinaan ollut Natsi-Saksan ja suomalaisten värväreiden motiivi muodostaa suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten yksikkö.

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius kiistävät teoksessaan Suomalaiset fasistit perinteisen tulkinnan hankkeen epäpoliittisuudesta, jonka Mauno Jokipii sinetöi Panttipataljoonassa.

Ensinnäkin ”suomalaiset kansallismieliset radikaalit ymmärsivät hankkeen nimenomaan poliittiseksi projektiksi. Suomalaiseen pataljoonaan oli saatava ’kansallissosialistisesti ajattelevia vapaaehtoisia’.”  Koska värväys oli radikaalijärjestöjen käsissä, ne myös löysivät ja etsivät tällaisia miehiä.

Toiseksi ”SS-värväyksessä nojauduttiin alusta lähtien radikaalien tukeen, koska joko ei katsottu voitavan olla ilman, tai uskottu riittävää määrää vapaaehtoisia muuten löytyvän.” Väite vapaaehtoisten tiukasta karsinnasta aatteellisin perustein on sodanjälkeistä legendaa. 

Pohjonen ja Silvennoinen myöntävät, että ”suomalaisten SS-vapaaehtoisten pääjoukko tuskin oli erityisen valveutuneita kansallissosialisteja” lähtiessään Saksaan. Olennaista kuitenkin oli, että kaikista oli tarkoitus sellaisia tulla.

”SS teki parhaansa tehdäkseen vapaaehtoisista poliittisia kansallissosialisteja ja kansallissosialistisen hallinnon tukipylväitä. Se kaavaili joka tapauksessa vapaaehtoisten myöhempää poliittista hyödyntämistä kansallissosialismille ja Saksalle myötämielisinä, lojaaleina ryhminä kotimaassaan.”

Koska historia kulki toisin kuin otaksuttiin, Saksa ei pystynyt suunnitelmaa toteuttamaan. Sodan jälkeen se oli viisasta unohtaa.  

Operaatio-sarja

Lopuksi muutama sana Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjasta. Se edustaa Suomessa aivan omaa genreään, jota Kaarnakari kutsuu sotathrilleriksi.  Kirjojen tapahtumat on sijoitettu todellisten tapahtumien lomaan niin tarkasti, että monilla lukijalla lienee vaikeuksia erottaa tapahtuneen ja mahdollisesti tapahtuneen raja.

Kaarnakari kutsuu kirjojaan kontrafaktuaalisiksi, millä tarkoitetaan historian jossittelua. Oikeampi nimitys olisi ”historiallinen X-files”. Romaanien lopussa väitetään aina, että kyseessä ovat tositapahtumat, jonka dokumentit aikanaan tuhottiin ja joiden silminnäkijät vannotettiin olemaan vaiti. 

Kaarnakarin heikkous on henkilökuvaus. Positiiviset henkilöt ovat samasta puusta veistettyjä: reippaita, rohkeita ja sisukkaita. Heitä ei erota toisistaan, eikä yksikään jää mieleen.

Kaarnakarin vahvuus taas on ensimmäisissä teoksissa Operaatio Übung -42 (2010) ja Operaatio Chevalier (2011) juoni. Jännitys luodaan klassisin keinoin kuten aikataulun avulla. Esimerkiksi lukija tietää, että jotain aiotaan tehdä tietyssä paikassa tiettyyn aikaan mennessä, ja osa henkilöistä pyrkii estämään sen.

Toinen, heikompi tapa on, että Kaarnakari kuvaa kohtauksen, jossa henkilöt saavat tietää jotain tai päättävät jotain, mutta tieto tai päätös salataan lukijalta.

Jostain syystä Kaarnakari ei Operaatio Para Bellumissa ja Operaatio Vernassa (2015) enää huipenna tapahtumia kliimaksiin vaan käyttää deus ex machinaa: ulkopuolinen auttaja ratkaisee lopputuloksen. Sodan jälkeisiä kaukopartioita kuvaavassa Operaatio Polarissa (2016) jännitystä ei enää ole.

Operaatio-sarjan poliittiset sympatiat ovat selvät: bolševikit ovat ovelia ja kavalia ja aina suunnittelemassa Suomen tuhoa.

Toki Kimmo Rentolan teoksesta Stalin ja Suomen kohtalo voi saada saman käsityksen. Olennainen ero on, että Rentolan mukaan Stalinin tavoite Suomen suhteen vaihteli tilanteen mukaan. Suomi oli vain sivuosassa ja suhtautuminen siihen riippui poliittisesta kokonaiskuviosta. 

Täysin pöllöltä vaikuttaa, että suunnitelma on Operaatio Finljandijassa (2012) pantu paperille – itsestään selvyyksille ei yleensä näin tehdä. Eikä tuota paperia edes ole lukittu Stalinin kassakaappiin vaan sitä kuljetaan Itä-Karjalan metsissä, jossa suomalaiset siihen sattumalta törmäävät.

Kaarnakarin kirjoissa korostuu suomalaisten ja saksalaisten tiedustelumiesten aseveljeys. Sitä väitetään epäideologiseksi, mutta edellä käsiteltyjen kirjojen valossa tätä on syytä epäillä.

Kaarnakarin suomalaiset tiedustelumiehet ovat uskomattoman naiiveja uskoessaan sinisilmäisesti, että saksalaiset virkaveljet auttavat pyyteettömästi Suomea. Tämä usko ei horju edes Operaatio Para Bellumissa, kun Suomen johto pyrkii irtautumaan sodasta. Koska Saksalla on intressi estää se, jo terve järki sanoo, että saksalaiset pyrkivät syöttämään suomalaisille väärää tietoa.

Lisäksi kaikkia Kaarnakarin kirjoja leimaa konspiratiivisuus eikä vain teoissa. Operaatio Para Bellumissa henkilöt tekevät Suomen kohtalon koskevia ratkaisevia poliittisia ja sotilaallisia ratkaisuja, vaikka heillä ei ole tähän mitään valtuutusta sen enempää poliittiselta kuin sotilaalliselta johdolta. Välirauhaa käsittelevässä Operaatio Vernassa (2015) käskyn toiminnasta antaa sentään Mannerheim.

Salaliittolaisuuden ja sotilaiden korostus tarkoittaa myös, että muiden tekijöiden merkitys nollataan täysin vuoden 1944-5 ulkopoliittisissa ratkaisuissa. Suomen pelastuminen neuvostomiehitykseltä on vain sotilaiden ja tiedustelumiesten ansio. 

Käsittämätöntä on, miksi Neuvostoliitto Operaatio Para Bellumissa olisi syksyllä 1944 uhrannut resurssejaan miehittääkseen Suomen, kun se tarvitsi joukkonsa sotatoimiin Saksaa vastaan.

Pohjonen ja Silvennoinen vertaavat suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten muistelmia saksalaisen syöksypommittaja-ässän Hans-Ulrich Rudelin muistelmiin Trotzdem: ”kertomus Saksan osuudesta toisessa maailmansodassa pelkistyy yksiulotteiseksi taisteluksi isänmaan puolesta Neuvostoliittoa vastaan. Sota Puolan ja länsiliittoutuneiden kanssa, miehitettyjen maiden sotarikoksista ja holokaustista puhumattakaan, jäivät syrjään. Rudelin punoman tarinan ytimessä on yksin kamppailu kommunismia vastaan; liian myöhään Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnistavat kansallissosialistisessa Saksassa luonnollisen liittolaisensa. Se, että suomalaisten radikaalien oma kertomus näin tarkasti vastaa Saksaa kansallissosialistien omaksumaa, kertoo niiden yhteisestä ideologisesta pohjasta.”

Samanlainen punainen lanka on Kaarnakarin kirjoissa.

Operaatio Para Bellumin lopussa amerikkalaiset tajuavat jo syksyllä 1944 varoa Neuvostoliittoa ja auttavat Suomea. Hymyilyttävää kansallista itsekeskeisyyttä osoittaa usko, että USA olisi sodan olleessa vielä kesken vaarantanut liittolaisuuden Neuvostoliiton kanssa pikkuvaltio Suomen takia, kun se ei tehnyt sitä Puolankaan takia.

Äärioikeistolaista ideologiaa isänmaallisuuden varjolla

Seikkailujuonen alla Kaarnakarin kirjoissa on selvä poliittinen sanoma. Niissä markkinoidaan äärioikeistolaista aatemaailmaa, joka on sukua fasismille ellei jo ole sitä.  Se tehdään salakavalasti isänmaallisuuden varjolla. 

Aiemmin samasta aiheesta

Suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia olen blogissa käsitellyt seuraavia teoksia käsittelevissä artikkeleissa: Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, Jenni Linturin Isänmaan tähden ja Sakari Lappi-Seppälän Haudat Dnjeprin varrella.

Olen kirjoittanut blogiin myös Tapani Baggen värisarjasta.

Kirjallisuutta

Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena 2010.

Holmila, Antero: ”Soldaten wie andere auch”: Finnish Waffen-SS-Volunteers and Finland’s Historical Imagination. – Kokoomateoksessa Finland’s Holocaust. Silences in History. Ed. by Simo Muir and Hana Worthen. Palgrave Macmillan 2013.

Jokipii. Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana. SKS 2002.

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Weilin+Göös 1968.

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnieprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa osakseyhiö 1945.

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Rentola, Kimmo: Stalin ja Suomen kohtalo. Otava 2016. 

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko & Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY 2016.

Snyder, Timothy: Tappotanner. Europpa Hitlerin ja Stalinin välissä. Alkuteos: Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin. Suom. Seppo Hyrkäs. Siltala 2014.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Alkuteos: Waffen-SS: Hitler’s elite guard at war, in 1939-1945. Suom. Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Die Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangener 1941-1945. Studien für Zetgeschichte, Band 13. Hrsg. von Institut für Zeitgeschichte. Eichstätt 1978.

Lisäys 18.10.2017:

André Swanström osoittaa uudessa tutkimuksessaan, että Mauno Jokipii väärensi tahallaan tiedot suomalaisten Waffen-SS-miesten puoluekannoista ja osallistumisesta holokaustiin:

https://www.teologia.fi/artikkelit/1418-uskonto-nationalismi-ja-fasismi-ss-pastori-ensio-pihkalan-sotapaeivaekirjassa

http://www.skhs.fi/suomalaiset-ss-miehet-politiikka-ja-uskonto/

https://www.hbl.fi/artikel/finska-ss-mannens-barbari-avslojas-i-brev-och-dagbocker/

Lisäys 4.8.2019:

Arvosteluni Myytti murtuu André Swantsrömin teoksesta Hakaristin ritarit julkaistiin Kanavassa 8/2018.

Agricola-verkossa on tietopaketti André Swantsrömin teoksen Hakaristin ritarit ja Lars Westerlundin Kansallisarkistolle tekemän selvityksen The Finnish SS Volunteers and Atrocities 1941-1943 uutisoinnista, arvosteluista ja muista puheenvuoroista.

Suomalaiset SS-miehet

Mainokset

Sakari Lappi-Seppälä: Haudat Dnjeprin varrella

Suomessa Waffen-SS-sotilaisiin on suhtauduttu eri tavalla kuin muissa Euroopan maissa, ”sotilaina kuten muutkin”. Siksi on kiinnostavaa verrata Niilo Lauttamuksen romaanien kuvausta suomalaisista Waffen-SS-sotilaista Sakari Lappi-Seppälän varhaisiin muistelmiin Haudat Dneprin rannalla. 

Esitellessään Niilo Lauttamuksen kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita Martti Sinerma lainaa Erno Paasilinnan kritiikkiä vuodelta 1962. Paasilinna kuvaa Niilo Lauttamuksen kertomatyyliä rennoksi, ripeäksi, sumeilemattomaksi. ”Lauttamus ei haikaile, hän kuvaa huolettomasti kuin kulkumies kävelee: sanotaan kaikki, mitä nähdään, mutta ei katsota kaikkea, mitä nähdään”.

Tulkitsen Paasilinnan tarkoittavan, että Lauttamus kuvaa rehellisesti sitä, mitä on nähnyt, mutta hän ei ole katsonut kaikkea, mitä on nähnyt tai mikä on ollut nähtävissä –  ehkä siksi ettei ole tajunnut näkemänsä merkitystä.

Lauttamuksen ja Lappi-Seppälän erilaiset kokemukset

Sakari Lappi-Seppälän teos Haudat Dnjeprin varrella ilmestyi heti sodan jälkeen 1945. Teosta voi kutsua toisinajattelijan paljastuskirjaksi: Lappi-Seppälä oli sodan aikana kertonut asioista tuttavilleen Suomessa, mutta häntä ei ollut uskottu. Sodan jälkeen, kun oli mahdollista puhua julkisesti Saksan sotarikoksista, hän yritti uudelleen.

Lappi-Seppälän teoksen alaostikko on ”SS-miehen päiväkirjan lehtiä”. Kuvaus onkin niin yksityiskohtaista ja elävää, että sen täytyy perustua aikoinaan tehtyihin merkintöihin. Niitä on kuitenkin työstetty, eikä päivämääriäkään ole.

Lappi-Seppälä oli Saksaan lähtiessään 21-vuotias, kun Lauttamus oli vasta 17. Tuossa vaiheessa neljän vuoden ikäero merkitsee suurta eroa kokemuksessa ja talvisodan jälkeen se tarkoitti jopa kuulumista eri sukupolviin. Molemmista syistä tarkkailukyky ja kriittisyys olivat erilaiset.

Toinen teoksiin heijastunut asia oli se, että Lauttamus ja Lappi-Seppälä palvelivat eri yksiköissä, joiden koostumus ja vaiheet olivat osittain erilaiset.

Lauttamus kuului niihin 800 mieheen, joille annettiin ensin puoli vuotta sotilaskoulutusta ja joista muodostettiin oma SS-pataljoona. Sen päällystö oli saksalainen. Nämä ns. pataljoonan pojat taistelivat joulukuusta 1941 alkaen Ukrainassa. Tuolloin pataljoona alistettiin Waffen-SS-divisioona Wikingille. Kesästä 1942 alkaen taisteltiin Kaukasiassa.

Lappi-Seppälä taas kuului niihin 400 mieheen, jotka olivat taistelleet talvisodassa ja jotka siksi sijoitettiin suoraan kansainväliseen Wiking-divisioonaan. Nämä ns. divisioonan miehet osallistuivat kesästä 1941 alkaen sotatoimiin Itä-Puolassa ja Ukrainassa. Lappi-Seppälä haavoittui marraskuun lopulla 1941 ja vietti sen jälkeen pitkiä aikoja sairaalassa.

Lappi-Seppälä ei siis ollut enää rintamalla siinä vaiheessa, kun Lauttamuksen sota vasta alkoi.

Kuvaustapa

Lauttamus kuvaa tapahtumia monesta näkökulmasta: suomalaisten sotilaiden ja joskus saksalaisten esimiesten. Jälkimmäisissä on sekä hyviä että pahoja.

Kuvauksen kohteena on myös muiden ryhmien edustajia. He eivät kuitenkaan teoksessa Vieraan kypärän alla saa suunvuoroa. Myöhemmissä romaaneissa on joitakin poikkeuksia mutta ne ovat lyhyitä.

Lappi-Seppälän kuvaus on minämuodossa. Sen sijaan kuvauksen kohteita on useampia: suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden lisäksi kuvataan hollantilaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia, saksalaisia sairaanhoitajia, puolalaisia ja juutalaisia sekä ohimennen norjalaisia ja virolaisia siviilejä. Monet heistä myös kertovat tarinansa.

Suomalaisten ja muiden kuvaus

Lauttamus kuvaa suomalaiset sotilaat rohkeiksi. Tosin Kuolemanleirin kautta alkaa pakokauhulla ja paolla, mutta se kuvaa kansainvälistä joukko-osastoa.

Lappi-Seppälä ei kuvaa ollenkaan suomalaisten rohkeutta, sen sijaan hänellä on pakokauhun kuvaus.

Lauttamuksen suomalaisia sotilaita kannattelee kansallisylpeys, joka aiheuttaa halun näyttää saksalaisille, huumori ja yleinen toverihenki.

Solidaarisuus koskee kuitenkin lähinnä omaa joukkoa. Sodan uhreja kohtaan tunnetaan satunnaista sääliä, mutta he ovat silloinkin selvästi ”toisia”.

Lappi-Seppälä tuntee omassa yksikössään toveruutta vain parin samanmielisen kanssa. Sen sijaan hän katsoo muita kansanryhmiä siitä näkökulmasta, että kaikki ovat samanlaisia ihmisiä, ja tuntee myötätuntoa sorrettuja kohtaan.

Seksi

Lauttamus on parin nuoren päähenkilönsä kohdalla suorastaan romanttinen. Vaikka suhde alkaa teoksessa Vieraan kypärän alla satunnaisesta seksistä, se johtaa rakkauteen ja kihlaukseen. Teoksessa ei mainita mitään siitä, että Saksan kansalaisten oli vaikea saada lupaa ei-arjalaisten kanssa, joiksi suomalaiset laskettiin. Myös teoksessa Kuolemanleirin kautta on rakkaus- ja seksisuhde, joka johtaa avioliittoon.

Toki Lauttamus kuvaa myös satunnaisia suhteita ja Haavoittuneissa leijonissa bordellia.

Lappi-Seppälän kirjasta puuttuu kokonaan rakkaus ja romantiikka.  Sen sijaan hän kuvaa bordelleja, joihin miehitettyjen maiden naisia on pakotettu, sekä saksalaisten SS-miesten homoseksuaalisia suhteita.

Se, että homosuhteet olivat yleisesti tiedossa, tuntuu vähän epäuskottavalta. Kyseessähän oli rikos, josta passitettiin keskitysleiriin. Tosin voi olla, että esimiehet sota-aikana katsoivat asiaa läpi sormien. Hyvistä sotilaista ei kannattanut luopua.

Sitä paitsi kansallissosialismissa oli homoseksuaalinen juonne. Asiasta on kirjoittanut Heikki Länsitalo artikkelissaan Ernst Jüngeristä.

Suomalaiset ja politiikka

Lauttamus ei kuvaa ollenkaan politiikkaa. Suomalaiset ovat hänelle yhtä porukkaa.

Lappi-Seppälä kuvaa runsaasti politiikkaa ja nimenomaan ristiriitoja suomalaisten keskuudessa. Erityisesti hän kohdistaa kritiikin niihin, joita hän pitää natsimielisinä ja/tai jotka haluavat Saksan tuella saada hyvän aseman Suomessa ja siksi ilmiantavat suomalaisia saksalaisille.

Nimeltä Lappi-Seppälä mainitsee Berliinin yhteystoimiston Unto Bomanin (myöhemmin Unto Parvilahti). Parvilahti on kuvannut pataljoonan vaiheita muistelmissaan Terekille ja takaisin. Parvilahti kuului ns. Leinon vankeihin, jotka luovutettiin Neuvostoliitolle. Vankeus- ja leirivaiheistaan hän kirjoitti muistelmat Berijan tarhat.

Suomalaisten Gulag-kokemusten asiantuntijan Erkki Vettenniemi kertoo, että Parvilahden on epäilty palvelleen niin Neuvostoliiton, Suomen kuin Saksan tiedustelupalveluja.

Sotarikokset ja holokausti

Lauttamus kuvaa yksittäisiä sotarikoksia, mutta ei tee niistä johtopäätöksiä. Toki tämä olisi vaikeaa, koska romaanissa pitää pysyä henkilöiden tasolla.

Lappi-Seppälä kuvaa sotarikoksia jo Puolan kohdalla 1941 ja ennen kaikkea sitä, että ne ovat olennainen osa kansallissosialististista järjestelmää.

Sodan alussa Lappi-Seppälä todistaa juutalaisten joukkomurhaa Tarnapolissa Puolassa. Suomalaiset kieltäytyvät ampumasta mutta keräävät juutalaisten kellot ja muut arvoesineet.

Antero Holmilan ja Oula Silvennoisen mukaan Thor-Björn Weckström kertoi Valpon kuulustelussa 1947, että hänen monikansallinen ryhmänsä oli teloittanut viisi juutalaista, mutta hän oli itse ampunut ohi, koska ei hyväksynyt toimintaa. Kyseessä olivat siis divisioonan miehet.

Mauno Jokipii korostaa, ettei oli todisteita, että suomalaiset olisivat osallistuneet surmaamiseen.

Sen sijaan Antero Holmila painottaa, että vastuukysymys oli paljon laajempi: sekä Waffen-SS että Wehrmacht antoivat Einsatz-joukoille logistista ja muuta apua.

Myös Juha Pohjola ja Oula Silvennoinen korostavat Lauri Törnin elämäkerrassaan Omer Bartevia lainaten, että Saksan armeijan sodankäynti poikkesi muista armeijoista: se oli pääväline valloitus- ja kansanmurhapolitiikan toteuttamisessa.

Tähän voi vielä lisätä, että eihän holokausti olisi ollut mahdollinen ilman muiden maiden, ennen kaikkea Puolan ja Neuvostoliiton länsiosien valloitusta. Siten se, oliko joku sotilas tai jokin yksikkö tehnyt sotarikoksia, sivuuttaa pääasian.

”Sotilaita kuten muut”?

Kaiken kaikkiaan Lauttamus edustaa linjaa, että suomalaiset Waffen-SS-sotilaat olivat aivan samanlaisia sotilaita kuin ne suomalaiset, jotka taistelivat jatkosodan rintamalla. Tämä Suomessa perinteinen tapa kuvata suomalaiset Waffen-SS-sotilaita sai sinettinsä Mauno Jokipiin teoksessa Panttipataljoona.

Lappi-Seppälä taas ennakoi Saksassa 80-luvulla tapahtunutta muutosta historiantutkimuksessa: Natsi-Saksan sotarikoksia ei panna vain Hitlerin, natsien ja SS-Einsatzkommandojen tiliin, vaan myönnetään, että niihin osallistui myös armeija, ei vain Waffen-SS-joukot vaan myös Wehrmacht.

Suomessa ensimmäisiä merkkejä muutoksesta ovat olleet Antero Holmilan sekä Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen tutkimukset, joissa suomalaisia käsitellään aivan samoin kuin muidenkin maiden Waffen-SS-vapaaehtoisia osana Saksan tuhoamissotaa itärintamalla.

Tämä ei tarkoita sitä, että tuomittaisiin yksityiset sotilaat, joilla lähtiessään oli varsin hatarat tiedot, vaan että asia historiantutkimuksen normaaliin tapaan esitetään suuremmassa yhteydessä.

Sakari Lappi-Seppälä

Sakari Lappi-Seppälä syntyi 1920 Vaasassa. Hän osallistui talvisotaan ja lähti keväällä 1941 Saksaan Waffen-SS-sotilaaksi. Hän kuului kansainväliseen Wiking-divisioonaan, joka taisteli kesästä 1941 lähtien Puolassa ja Ukrainassa. Lappi-Seppälä haavoittui marraskuun lopussa 1941 ja vietti pitkän aikaa sairaalassa.

Lappi-Seppälä joutui lähtemään Sakasta vuoden 1942 lopussa: syystä on eri tulkintoja. Wikipedia puhuu vakoiluepäilyksistä, Lappi-Seppälän mielestä häntä itseään urkittiin.

Sodan jälkeen Lappi-Seppälä toimi tiedottajana ja julkaisi aiheesta kirjoja.

Niilo Lauttamus

Olen käsitellyt blogissa laajemmin Lauttamuksen esikoisromaania Vieraan kypärän alla ja artikkelin lopussa lyhyesti Lauttamuksen romaaneja Rautasaappaat, Haavoittuneet leijonat, Viikinkidivisioona, Kuolemanleirin kautta ja Rangaistuskomppania. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Kirjallisuutta

Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena 2010.

Holmila, Antero: ”Soldaten wie andere auch”: Finnish Waffen-SS-Volunteers and Finland’s Historical Imagination. – Kokoomateoksessa Finland’s Holocaust. Silences in History. Ed. by Simo Muir and Hana Worthen. Palgrave Macmillan 2013.

Jalonen, Jussi: Siniristi ja pääkallojoukot. [Blogipostaus TV-sarjan Hitlerin kätyrit Suomea koskevasta osuudesta]. http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/89431-siniristi-ja-paakallojoukot

Jokipii. Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana SKS 2002.

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Weilin+Göös 1968.

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnjeprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa kustannus 1945.

Länsitalo, Heikki: Ernst Jüngerin homoeroottinen fasismi. – Kokoomateoksessa Pervot pidot. Homo, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen. Toim. Lasse Kärki ja Katri Ilmonen. Like 2006.

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Alkuteos: Waffen-SS: Hitler’s elite guard at war, in 1939-1945. Suom. Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Veljesapu-perinneyhdistys ry: http://www.veljesapu.fi/

Erkki Vettenniemi: Jälkipuhe. Teoksessa Unto Palvilahti: Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954. 2. p. Otava 2004.

Paavo Rintala: Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen

Paavo Rintala oli jo varhain poikkeus suomalaisten kirjailijoiden joukossa. Hän ei kuvannut sotaa vain suomalaisten kannalta ja eristettynä maailmansodasta, vaan mukana olivat alusta lähtien myös saksalaiset, myöhemmin myös venäläiset.

Napapiirin äänten synty

Napapiirin äänissä (1969) Rintala kertoo moderniin tapaan teoksensa synnystä.

Rintalalle oli jäänyt lapsuuden kokemuksista trauma. Hän oli sodan aikana ihaillut saksalaisia sotilaita, koska nämä olivat näyttäneet ulospäin ylivoimaisilta ja antaneet Oulun pojille leipää. Sitä suurempi sokki oli ollut sodan jälkeen kuulla saksalaisten hirmuteoista muualla.

Tätä syyllisyyttä Rintala tilitti Leningradin kohtalonsinfoniassa (1968).

Leningradissa Rintala tapasi juutalaisen kirjallisuudentutkijan Efim Edkindin, joka oli toiminut sodan aikana Lapissa Puna-armeijan tiedustelu-upseerina. Edkind antoi Rintalalle saksalaisten sotilaiden kirjoittamia runoja, jotka oli saatu sotasaaliina.

”Saksalainen ihminen”

Näiden todellisten runojen perusteella Rintala loi Napapiirin äänten päähenkilöksi Paulin, jota hän kutsuu ”saksalaiseksi ihmiseksi”. Paul on Paul on tykistön yliluutnantti ja siviiliammatiltaan tekniikan tohtori, joka on tehnyt ballistisia tutkimuksia.

Paul lähtee Stettinistä laivalla kohti pohjoista 5. kesäkuuta 1941. Samaan aikaan lähtee Oslosta armeijakunnan esikunta.  Armeijakunnassa on kaksi divisioonaa ja moottoroitu tykistö, yhteensä 40 600.

Muonaa on varattu kolmeksi kuukaudeksi, ammuksia kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi, bensiiniä ja naftaa kahdeksi kuukaudeksi. Varastot tuntuvat liiallisilta, sillä kartasta katsoen Murmanskiin ja Arkangeliin ei ole Suomen ja Neuvostoliiton rajalta pitkäkään matka.

Laivan saavuttua Ouluun jatketaan junalla Rovaniemelle. Siellä huomataan, että Paulilla on liian korkea koulutus patterin päälliköksi. Hänet sijoitetaan armeijan säähavaintoasemalle, tehtävänä on koeampuma-aseman järjestäminen.

Saksalaiset vaikeuksissa Lapissa

Sallassa hyökkää 169. divisioona, Waffen-SS-divisioona Nord sekä suomalainen 6. divisioona. Kohteena on Kantalahti. Kaikkien – myös Paulin – mieliala on toiveikas.

Mutta heti alkuun Waffen-SS-divisioona Nord joutuu pakokauhun valtaan. Tämä herättää ilkkumista armeijan (Wehrmachtin) sotilaissa: ”SS-Fritz, mitä sitä täällä teet, / mene kotiisi marssimaan sunnuntaisin!” Ja: ”SS-Demelhuber, Hampurin kadut ovat leveitä, / siellä ei eksy metsään, / hyvää jatkoa!”

Joukkopaosta rangaistaan teloittamalla kolme tavallista sotilasta, jotka ovat aiemmin syyllistyneet pikkurikkeisiin, kuten kioskimurtoon Norjassa ja masturbaatioon. Paul, joka määrätään todistaman teloitusta, pitää rangaistusta mielettömänä.  Koko divisioonan miehethän pakenivat – jos jotakuta olisi pitänyt asiasta rangaista, niin upseereja.

Suomalaisen ja saksalaisen taktiikan ero

Jatkossa saksalaisen motorisoidun armeijan eteneminen on täysin riippuvainen suomalaisista, jotka koukkaavat venäläisten selustaan.

Saksalaiset etenevät peräkkäin jonossa, joten vihollisen on helppo ampua heitä. Suomalaiset taas etenevät mutkitellen ja hajallaan, heittäytyvät ammunnan kohteiksi joutuessaan heti maahan ja nousevat ylös toisesta paikasta.

Tykistön suuntimet saksalaiset määrittelevät vain kartan mukaan, mutta kompassi valehtelee. Siksi suomalaiset tykinjohtajat ovat etulinjassa.

Mutta syystä saksalaiset huomauttavat, että suomalaiset halveksivat heitä jo liikaakin. Lappihan on sivunäyttämö, jossa ei ratkaista sodan lopputulosta.

Waffen-SS-yksiköitä pidettiin eliittisotilaina, mutta poikkeuksia oli. George H. Stein kertoo teoksessaan Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa, että kyseinen Kampfgruppe Nord koostui yli-ikäisistä reserviläisistä, jotka oli koulutettu vain poliisitehtäviin, ei sotaan. Lisäksi esimiehet olivat epäpäteviä: heillä oli kokemusta vain keskitysleirin vartijoiden yksikköjen johtamisesta ja avuttomien siviilien tappamisesta.

Paulin työtoverit

Paulin lähimmät työtoverit ovat tulenjohtajana toimiva Hermann, joka tutkii innolla jäkäliä, ja säähavaintoaseman päällikkö Otto Reichelmann.

Hermannilla on kotona Saksassa vaimo mutta myös saksalaisten lomakaupungissa Oulussa naisystävä, joka on tahollaan naimisissa. Oton elämän suurimpia iloja onkin päästä nauttimaan normaalista elämästä, johon kuuluu esimerkiksi kylpyhuone.

Otto sen sijaan on uskollinen aviomies, joka kaipaa vaimoaan ja tyttäriään. Kämppäkaveria kiusaa, kun Otto juttelee jatkuvasti ääneen vaimonsa kanssa sekä käytännöllisistä että intiimeistä asioista.

Lopulta Otto palelluttaa jalkansa. Se amputoidaan, mutta sekään ei pelasta hänen henkeään. Viime hetkellä hän herää haave-elämästään.

Suomalaisten äänet

Napapiirin äänissä saavat äänen myös suomalaiset, sekä sotilaat että upseerit. Osa mainitaan nimeltä kuten JR12:n komentaja Puroma. Muut rykmentit ovat JR 33 ja JR 54.

Rintalan lähteenä ovat Yleisradioon tehtyjä sotilaiden haastattelut, joista Rintala oli aiemmin julkaissut kesän 1944 taisteluja Kannaksella kuvaavat Sotilaiden äänet (1966) ja Sodan ja rauhan äänet (1967).

Nuoret sotilaat ovat alkuun innostuneita ja uskovat, että Neuvostoliitto kukistuu nopeasti ja helposti. Talvisodan kokeneet miehet toppuuttelevat heitä.

Sota kairalla on loputonta kävelemistä ja soilla ja jängillä sekä aseiden, kahden viikon ammusten ja ruuan kantamista. Osittain saksalaiset lentokoneet pudottavat muonaa.

Saappaat kastuvat ja, mikä vielä pahempaa, tupakat kastuvat. Puhtaita alusvaatteita saa vain vihollisen kuormastosta.

Parhaiten jää mieleen kapteeni Rounija, jonka kautta kuvataan upseerin tuntoja. Rounaja on sotinut talvisodan Kannaksella, mutta joutunut nyt ihan erilaisiin olosuhteisiin. Miten tulla toimeen Pudaskoskelta kotoisin olevien miesten kanssa, kuten tulee kova paikka?

Kapteeni on hyvä sotilas, mutta pitää samalla miestensä puolta. Hän huolehtii, ettei turhia hyökkäyksiä tehdä, vaan tykistö ampuu ensin. Näin hän ansaitsee miestensä luottamuksen.

Vaihtokauppaa viinalla, varusteilla ja vangeilla

Suomalaiset ihmettelevät saksalaisten muonaa: juusto on valmiiksi homeista, vesipulloja on tuotu Saksasta vaikka lähteestä saisi parempaa vettä, punaviinistä ei tule kunnon humalaa.

Mutta yksi kelpaa: konjakki. Siihen suomalaiset vaihtavat kaiken mahdollisen: omat karvalakit, kumisaappaat ja muut varusteet, yksikön kirveet ja sahat, varastosta varastetut kamiinat.

Lopulta vaihdon välineiksi joutuu jopa kolme vankia. Tämä kammottaa saksalaisia ja saa heidät pitämään suomalaisia viinanhimossaan eläiminä.

Lili Marlenen ja Goethen runon muunnelmia

Suomen ilmasto on saksalaisille sotilaille kauhistus: ensin yötön yö, sitten pakkanen ja pimeys. Moraali alkaa rapistua.

Ensin kaivataan kotiin mutta sitten tajutaan, että sinne ei koskaan päästä – ja tästä syntyvät runot. Ne ovat kirjassa suomeksi käännettynä, lopussa myös alkuperäisinä saksaksi.

Osa runoista ovat muunnelmia sota-aikana suositusta iskelmästä Lili Marlene.

Aluksi runot ovat romanttisia: ”Kun väsyneenä pääni / sun sylissäsi on, / kun katson ystävääni, on onni loputon. / Sun povellesi painaudun, saa hetken kauan kaivatun, / saan sun, Lili Marlen!”  

Kaipuu rakastetun luo osoittautuu kuitenkin haaveeksi: ”Tuokin onnenhetki / jää pelkkiin unelmiin, / kun jääkäreiden retki / näin päättyy tunturiin.”

Toinen pohjateksti on Goethen tunnettu runo Tunnetko maan missä sitruunat kukkivat. Sitä on väännelty näin: ”Tunnetko maan missä koskaan ei aurinko näy, / missä ihminen idiootiksi käy / kun kunto ja moraali karsitaan pois. / Oi Karjala, / nuoruutemme murhaaja.”

Jatko on avoimen poliittinen: ”Rakas Hitler, antaisitko meille nyt / mitä puheillas olet meille syötellyt, / eikä pelkkää silliä ja perunaa. / Oi Göring, Möhömaha, / on olo täällä paha. // Terve, Hitler, meidän Johdattaja, / Saksan kansa sen kun turtuu yhä / ja paisuu johtoportaan ihrapinta pyhä. / Oi Stalin ainokainen, pelastajamme vainen.”

Synkin on Lapin divisioonan laulu: ”Olemme rämpineet sen metsiä ja soita, / olemme tappaneet ja tulleet tapetuiksi. / Meitä on käsketty: taistelu tai voitto! / Mutta voitto, mikä on voitto? Saksan Lapin-divisioona ei tunne sellaista.”

”Ryyppäämistä, paskantamista, / syödä ahmia ja murhata.”

”Ikuinen metsä, erämaa. Kello 12 laskee aurinko / ja mielenturtumus on ainoa onnentila.”

”Kuka vielä uskoisikaan meitä ihmisiksi, / ei meitä ihmisiksi voi tunnistaa.”

Ja joka säkeistön jälkeen toistuu: ”Me emme palaa koskaan kotiin.”

Koskettavin on venäläisten sotavankien yksinkertainen laulu: ”Voi äidin vittu, / Miksi minut synnytit! / Mikä elämä, mikä elämä. / Olisitpa mennyt kesken.”

Runojen vaikutus Rintalaan

Napapiirin äänten lopussa Rintala palauttaa Leningradissa runot Edkindille. Hän kertoo taustastaan ja lisää: ”Ja vasta nyt, näiden runojen ja laulujen jälkeen, olen pystynyt palaamaan takaisin siihen tuntuun, mikä meillä Oulun pojilla oli saksalaisista. En ainakaan häpeä enää sitä, että poikasena pidon heistä.”

Rintala siis näkee saksalaiset taas ihmisinä ja yksilöinä.

Efim huomauttaa: ”Te olitte Suomessa. Saksalaiset eivät tulleet sinne miehittäjinä vaan liittolaisina. Norjassa oli jo ihan toista.”   

Sotapolitiikan kritiikkiä

Napapiirin äänet sisältää myös romaanissa harvinaista suoraa kritiikkiä siitä, ettei jatkosotaan johtanutta politiikkaa ole Suomessa käsitelty rehellisesti.

Rintala lainaa kenraali Puroman JR 12:n juhlassa 1966 pitämää puhetta, jossa jatkosodan syttyminen supistuu lauseeseen: ”meidän piti alkaa miettiä myös turistimatkaa tuohon itäiseen suuntaan.”

Rintala kommentoi, että kenraalin puhetta myhäillen kuuntelevat entiset rintamamiehet eivät vieläkään osanneet tiedostaa, ”että he olivat olleet Hitlerin Saksan Norjan Armeijan alaisia, että heidän ylin komentajansa oli saksalainen Falkenhorst, että heidän kohtalostaan päätettiin alustavasti jo toukokuussa 1941 saksalaisten ja suomalaisten upseerien karttojen ääressä.”

Romaanin ilmestyessä ulkomaalaiset tutkijat olivat asettaneet kyseenalaiseksi Arvi Korhosen ”ajopuuteorian”, mutta suomalaiset suostuivat vain hitaasti myöntämään, että Suomen liittyminen sotaan oli etukäteen suunniteltu ja sovittu saksalaisten kanssa.

Juuri Lapissa ”erillissotateesiä” oli vaikeinta perustella. Paitsi että suomalaiset joukot oli alistettu saksalaiseen komentoon, kyse ei toisin kuin Laatokan Karjalassa ja Kannaksella ollut edes aluksi talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamisesta (Sallan itäosaa lukuun ottamatta) vaan ”vanha” valtakunnan raja ylitettiin jo kesällä 1941.

Ennen kaikkea Rintala esittää, että hyökkäys pohjoisessa palveli ensisijaisesti Saksan, ei Suomen etua. Siten myös uhrit tuntuvat erityisen turhilta.

Kansa teki sodassa mitä käskettiin – mutta rauhan aikana se petettiin

Rintalan kritiikki jatkuu:

Kesällä 1944 ”jänkäjääkärit, metsätyömiehet, asutustilalliset, maanviljelijät”, ”kaikki Lapin asekuntoiset eläjät” vietiin Kannakselle, ”jotta historia saisi uuden ylvään torjuntavoiton ja Ihantalan ihmeen myytin. Olisi luullut, että se olisi riittänyt yhden miespolven osalle, mutta ei. Te jouduitte häätämään maasta pois ne, jotka teitä olivat alussa komennelleet. Te teitte sen.” 

Rauhan tultua miehille annettiin asutustilat, jotka he raivasivat ja jonne he rakensivat asumukset. He menettivät raskaassa ja lopulta tyhjiin rauenneessa työssä terveytensä ja lopulta muuttivat ”työttöminä Ruotsiin, pois Sallasta ja koko Lapista, puutetta pakoon”.

Siten kenraalin sanoilla ”Meillä on nyt, voimme sanoa, kaikki hyvin!” on ironinen kaiku. Hän ei tunne todellisuutta – tai tuntee mutta haluaa pitää yllä illuusiota sodassa yhtenäisestä, nykyisin hyvinvoivasta kansasta.

Se toinen Lili Marlen

Rintalan toisessa Lappiin sijoittuvassa romaanissa Se toinen Lili Marlen (1975) toistuvat Napapiirin äänten teemat. Henkilöinä on jälleen sekä suomalaisia että saksalaisia, mutta tapahtuma-aikoja on kaksi: sota-aika ja ilmestymisajan nykyaika eli 70-luvun puoliväli.

Kirjan nimi Se toinen Lili Marlen viittaa toisaalta Lili Marlenesta tehtyihin muunnelmiin, joissa arvosteltiin sotaa ja Hitleriä: ”On täysin tolkutonta / tää sota tunturin. Vain lieju, saasta sonta / ja käskyt Hitlerin.”

Rakastetun uskollisuuteen ei voi luottaa: ”Ennen kuin turve peittää mun / vielä SS-karju ottaa sun / niin juur Lili Marlen!”

Toisaalta Lili Marlene -iskelmän sanat käyvät toteen. On olemassa myös naisia, jotka odottavat miestään uskollisesti.

Leipuri ja sotamies Martin Kubler menee naimisiin Angelan kanssa tätä koskaan tapaamatta. Angela nimi tarkoittaa enkeliä.

Vihkiminen toteutetaan sijaisvihkimyksenä, joka on kuvattu jo Napapiirin äänissä: Hitlerin kuvan alla seisoo samalla hetkellä mutta eri paikassa morsian ja sulhanen siten, että toista osapuolta edustaa valokuva.

Uskomatonta kyllä, seuraa vuosikymmeniä kestävä onnellinen avioliitto.

Herrat ja kansa sodassa

Suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden sodanaikaisia suhteita kuvataan Napapiirin äänten tavoin kaupankäynniksi. Saksalaisilla on näennäisesti kaikkea, mutta heiltä puuttuvat erämassa välttämättömät tavarat, ne joita esimerkiksi kumisaappaat. Suomalaiset taas ovat valmiit myymään mitä vain, kunhan saavat konjakkia.

Luutnantti Pirkkula pitää sotilailleen puhuttelun, kun divisioonan varastosta on hävinnyt kamiina, joka on myyty saksalaisille. Pirkkula kuitenkin lisää: ”Tietysti tommonen asiallinen vaihtaminen on jokaisen ittensä harkinnassa.” Asiallisen luutnantti selittää tarkoittavan omia vaatteita ja muita omia vehkeitä.

Todellisuudessa Pirkkula on sopinut alaistensa kanssa, että nämä hoitavat vaihtokaupat ja hän saa niistä prosentit. Seuraavaksi on aikomus myydä viestikomppanian sahat ja kirveet.

Kuva tavallisista suomalaisista on kuitenkin lempeämpi kuin Napapiirin äänissä. Pohjaltaan he ovat hyväntahtoisia ja myyvät tavarat saksalaisille sopuhinnalla. Yksi jopa antaa karvareuhkan ilmaiseksi. Sen sijaan juuri Pirkkula vaihtaa miestensä ottamat sotavangit viinaan.

Saksalaisille vankien saaminen on pohjoisessa niin harvinaista, että saksalainen upseeri, joka on onnistunut ottamaan peräti kolme vankia, palkitaan rautaristillä.

…ja sodan jälkeen

70-luvulla lappilaiset sotilaat muistelevat, miten heidät oli kesällä 1944 viety Ihantalaan ja sanottu: ”Tässä on nyt Suomen kohtalo.”

Sitten kerrotaan vähän Napapiirin ääniä laajemmin kehityksestä sodan jälkeen. Heille oli annettu kylmät tilat, mutta kun he olivat raivanneet ne pelloiksi, tuli rakennemuutos eivätkä pienet tilat enää elättäneet. Työttömyyden takia heidän lapsensa olivat joutuneet muuttamaan joko Ruotsiin tai Etelä-Suomeen. Joku on tullut takaisin, koska oli tuntenut, että pelkkä aineellinen hyvinvointi merkitsee sielun menettämistä.

Sodan jälkeen sotilaista oli näyttänyt siltä, että yhteiskunta muuttuu paremmaksi: työntekijää alettiin kohdella ihmismäisesti. Tätä uskoa riitti 60-luvun alkuun.

Nyt on palattu entiseen menoon: ”Se on kuule eri kohtalo teijän Suomella ja eri meijän”.

Sama kehitys Länsi-Saksassa

Länsi-Saksassa entinen luutnantti Herrman johtaa perittyä tehdastaan, tosin alihankkijana. Hän ei halua enää tuntea entistä sotilaspalvelijaansa Martin Kubleria ja väittää unohtaneensa paleltuneen upseeritoverinsa.

Sekä Herrman että Kubler vaimoineen lähtevät lomamatkalle Lappiin. Rovaniemen Pohjanhovissa Pirkkula ja Herrman juhlivat yhdessä. Sen sijaan Kubler heitetään ravintolasta ulos.

Pirkkula kutsuu Kubleria Lapin hävittäjäksi. Todellisuudessa juuri Herrman oli käskenyt polttaa kaikki talot, kun sen sijaan Kubler oli kieltäytynyt siitä, karannut ja jouduttuaan pantu rangaistuskomppaniaan.

Suomen että Saksan ”herroja” yhdistää taas yhteinen etu molempien maiden ”kansaa” vastaan”.

Vaimot arvostelevat miehiään

Kerrankin myös sotilaiden ja pienviljelijöiden vaimot saavat puheenvuoron, jossa kiistetään niin miesten sotasankaruus kuin näiden sodanjälkeiset koettelemukset:

”Sovan aikana ne lekotteli missä pirun Syvärillä ja Murattajoella ja met saimma tehhä kaikki työt kotona. Ne vaan pistäysi lomalla oli olevinaan sankareita”.

”Ja sovan jäläkhin ne kitisi sitä että aseveli poltti kaikki, että on niin raskasta raivata ja uskoa huomiseen. Että terveys tässä meneepi. Ja taas met saimma kantaa vastuun talon piossa ja lasten puolesta.”

”Nämä vaan otti taksin ja ajo Rovaniemelle”.

”Ja rahat vei mennessään. Ja muistelivat Pohjanhovissa niitä hyviä aikoja, kun he aseveljien kanssa yhessä ryyppäsivät Vermanjoella ja Kiestingissä.”

”Ja tulivat takasin kukkaro tyhjänä ja pää täynnä.”

”Tyhjästä piti muuttua leiväksi ja evästää nuo ukot tukkikämpälle”.

Ei nationalisti

Rintala ei ollut nationalisti eikä ideologi. Siksi hän pystyi tuntemaan myötätuntoa sodan kaikkia osapuolia kohtaan kansallisuudesta riippumatta.

Kirjailijasta

Olen kirjoittanut blogiin myös Rintalan Mummoni ja Mannerheim-trilogiasta ja romaanista Pojat. Edellisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Rintala Ouki-tietokannassa

Muita tietoja

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Engl. alkuteos: Waffen SS. Hitler’s elite guard at war, 1939-1945. Suom, Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Rintalan Efim Edkindin oikea nimi oli Efim Etkind. Hänestä tuli toisinajattelija, ja hän esiintyy Rintalan romaanissa St. Petersburgin salakuljetus eli kaupunki mielenkuvana (1987). Hänen elämästään ja teoksistaan kertoo saksankielinen Wikipedia.

Goethen runnon Tunnetko maan jossa sitruunat kukkivat suomennoksia

Lili Marlene Lale Andersenin ja Marlene Dietrichin esityksenä (jälkimmäinen sisältää saksankieliset sanat).

Wikipedian artikkelit: ajopuuteoriaSaksan ja Suomen sotilasyhteistyö 1940-1, Pohjois-Suomen operaatiot jatkosodan hyökkäysvaiheessa, Operaatio HopeakettuOperaatio Napakettu (= hyökkäys Sallasta kohti Kantalahtea) ja Lapin sota.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi kuvaa romaanissaan Isänmaan tähden suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia sekä sitä, miten vaikeat muistot nousevat vanhana piinaamaan sotaveteraanien mieltä.

isanmaan-tahden

Teoksessa Isänmaan tähden (2011) eletään vuorotellen kahta aikaa, toisaalta 40-lukua, sotaa ja sen jälkeen sodanjälkeistä aikaa, toisaalta nykyaikaa.

Päähenkilöinä on kaksi eläkkeellä olevaa sotaveteraania, serkukset Antti ja Kaarlo Vallas.

Sotaveteraanien vanhuuden ongelmat

Antti kärsii pahoista muistiongelmista. Hän luulee vaimoaan ja tytärtään sotakavereikseen. Vaimo Leila ei tahdo enää jaksaa omaishoitajana. Kun silmä välttää, Antti kiipeää katolle, putoaa sieltä ja joutuu sairaalaan.

Putoaminen on myös symbolista: psyykkiset defenssit, jotka ovat vuosikymmeniä auttaneet Anttia sulkemaan sota-ajan tapahtumat pois, murtuvat.

Kaarlo toimii Itä-Hämeen sotaveteraanien puheenjohtajana, ja siinä ominaisuudessa hänet kutsutaan lukemaan sotilasvalan kaava asevelvolliselle. Kuvaus on farssi, Kaarlo valittaa kaikesta mutta ei saa ymmärrystä.

Jopa asetoveri huomauttaa, ”ettei Kaarlo ollut tapahtuman päähenkilö. Päähenkilöitä olivat ne nuoret, jotka lukisivat valan hänen perässään.” Kaarlo ei anna periksi: ”sen uhrauksen jälkeen, jonka hänen sukupolvensa oli tehnyt, he olivat, tai ainakin heidän olisi pitänyt olla, kaikkien tapahtumien päähenkilöitä”.

Tässä ei ole kyse sotaveteraanien halveksunnasta tai pilkkaamisesta vaan Kaarlon motiiveista. Tämä kaipaa julkista arvostusta ja huomiota, koska tuntee itsensä yksinäiseksi vaimonsa kuoleman jälkeen.

Närkästyksekseen Kaarlo kuitenkin huomaa, että kun TV:n keskusteluissa puhutaan vanhoista, jotka ovat tulppana nuorten edessä, kyse ei olekaan hänen ikäisistään vaan suurista ikäluokista, johon hänen lapsensa kuuluvat. Hän ei ole enää edes tulppa, hän ei ole mitään. Juuri siksi hän korostaa sotaveteraaniuttaan.

Kaarlo kirjoittaa sotamuistelmiaan, mutta tekee ne sellaisiksi, millaisena hän haluaa esiintyä muille ihmisille.

Suomalaiset Waffen-SS-sotilaat ovat samanlaisia kuin saksalaiset

Antin menneisyydestä saadaan enemmän tietoa: kuvataan suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan värväystä, merimatkaa, koulutusta, itärintaman kokemuksia, paluuta Suomeen – ei kaikkea, vaan välähdyksiä, joissa on päivämäärä ja paikka.

Antilla on SS-pataljoonassa kolme Erkki-nimistä toveria, mutta vain yhtä kutsutaan Erkiksi, kahta muuta sukunimellä Luttiseksi ja Rajaperäksi. Sama nimi tarkoittaa, että kyseessä on ikään kuin kolmoset.

Alussa Antti haluaa sankariksi, mutta Erkin mielestä sankariksi ei tulla itse tekemällä vaan sankaruuden määrittelevät muut, ja siksi sille ei ”kannattanut antaa paljon arvoa”.

Luttinen eroaa muista kolmesta. Varsovassa hän antaa leipää kerjääville lapsille ja Venäjällä hän ei lähde muiden mukana huoriin, koska haluaa olla uskollinen tyttöystävälleen.

Sotilaille jokainen valloitetun alueen nainen on ”huora”, siis vapaasti seksuaalisesti käytettävissä. Kun taloon astuu aseistettu sotilas, kukaan ei uskalla vastustaa tämän aikeita paitsi vanha nainen, joka pyytää: ”Älkää raiskatko minun pientä tyttöäni, ottakaa minut, älkää tyttöä.”

Saksalaisten ei tarvitse opettaa suomalaisille rasismia: neuvostoliittolaiset sotavangit ovat näillekin ”eläimiä” ja siviileistä sanotaan: ”Nehän ovat ryssiä. Olisivat iloisia, kun on yksi suu vähemmän ruokittavina.”

Kirjassa tehdään sotarikoksia, ei kuitenkaan juutalaisia kohtaan, vaikka niistä tiedetään, vaan muita kohtaan. Yhdestä tapauksesta kuitenkin seuraa tutkimus, kun soittautuu, että uhri kuuluukin Saksan puolella taisteleviin vähemmistökansallisuuksiin.

Sotarikokset eivät erityisemmin säväytä lukijaa, koska uhrit ovat tuntemattomia.

Aseveljeys särkyy

Sen sijaan ydinkohdaksi nousee se, että Niilo Lauttamuksen romaaneissaan ylistämä suomalaisten aseveljeys särkyy. Antti ilmiantaa toverinsa rikoksesta, jonka on itse tehnyt. Jotta hän ei jäisi ilmi, hän tekee toiselle vielä katalammankin teon, joka paljastetaan vasta teoksen lopussa.

Kun pataljoona palaa Suomeen, Antti joutuu lähtemään maitojunalla Upseerikoulusta jouduttuaan vuorostaan aseveljen petoksen uhriksi mutta syystä.

Myöskään Kaarlo ei ole noudattanut ”veljeä ei jätetä”-periaatetta. Hän ei uskaltanut mennä hakemaan haavoittunutta toveriaan ”ei kenenkään maalta”, koska oma elämä oli tärkein.

Muistelmansa Kaarlo kirjoittaa virallisen sankarikertomuksen kaavan mukaan. Siihen ei mahdu yksityinen inhimillinen heikkous.

Sodan jälkeen

Aluksi Antti näyttää päässeen Kaarloa edelle ilmoittautumalla Waffen-SS-vapaaehtoiseksi. Mutta kun pataljoona palaa Suomeen, näyttää siltä, että Antti on tehnyt väärän valinnan, sillä tällä välin Kaarlo on edennyt elämässään.

Sodan jälkeen serkusten ero kasvaa. Kaarlo suorittaa tutkinnon, mutta Antti ei jaksa opiskella. Antin onneksi vaimo, Erkin sisar Leila, ei halua asemaa, perheonni riittää hänelle. ”Mitä muutakaan hän [= Antti] olisi voinut tehdä, ellei halunnut jäädä Erkiksi, sellaiseksi joka eli elämäänsä sodassa, puheessa, ei teoissa.”

Erkki kirjoittaa sotamuistoistaan Vapaaseen Sanaan, siis SKDL:n lehteen. Entisten tovereiden silmissä hän on takinkääntäjä.

Puhuminen ei auta

Jenni Linturin romaanin nimi Isänmaan tähden on ironinen, sillä isänmaa ei ole henkilöiden motiivi muuten kuin puheissa.

Vaikka Antti ja Kaarlo eivät ole esimerkillisiä eivätkä ihailtavia, lukija romaanin lopussa tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ymmärrettyään heidän tekojensa syyt ja seuraukset tekijöille: ”Teot jatkuivat vielä silloinkin, kun kukaan ei jaksanut pitää yllä puhetta. Miten sellaisen olisi voinut selittää sellaiselle, joka ei ollut ollut mukana?”

Jenni Linturin kuvaukselle on ominaista tarkkanäköisesti kuvatut yksityiskohdat. Joskus asiat suorastaan kiteytyvät aforismeiksi.

Pahempaa kuin tapahtumat on se, että niitä joutuu kantamana mielessään vuosikymmenet. Linturin romaanissa tekojen tunnustaminen ja katuminen ei kuitenkaan auta mitään, se ei tee ihmisestä moraalisempaa.

Näin kokee ainakin Erkki, joka sanoo Antille: ”Meissä ei ole kuin se yksi pieni ero, sinä haluat vaieta ja minä puhua. Eikä puhuminen, rakas Antti, ole kunniantuntoa, ei moraalia, eikä mitään sellaista. Se on vain puhetta.”

Asioiden käsittely puhumalla, mitä nykyään suositellaan, ei auta edes Erkkiä itseään, vaan tämä kuolee varhain.

Kirjailijasta

Jenni Linturi on syntynyt 1979. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri. Isänmaan tähden oli hänen esikoisromaaninsa. Se liittyy buumiin, jossa nuoret naiset ovat alkaneet kuvata sotaa, useimmiten kuitenkin siviilejä.

Tietoja Jenni Linturista löytyy Wikipediassa ja Teoksen sivulla. Linturin haastattelun voi katsoa Ylen Elävästä arkistosta.

Romaania Isänmaan tähden on käsitelty mm. seuraavissa blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Morren maailma, Kannesta kanteen, Kaiken voi lukea, Lukuisa, Tahaton lueskelija

Olen kirjoittanut blogissani Niilo Lauttamuksen romaanista Vieraan kypärän alla.

Niilo Lauttamus: Vieraan kypärän alla

Niilo Lauttamuksen kirjallinen esikuva oli Väinö Linna, mutta hänen esikoisromaaninsa Vieraan kypärän alla poikkeaa monessa kohdin Tuntematon sotilaasta.

vieraan-kyparan-alla-2

Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) osoitti, että tavallisen sotilaan perspektiivistä kirjoitetuilla sotakirjoilla on kysyntää samoin kuin että sodasta oli mahdollista kirjoittaa entistä karheammin.

Lauttamuksella oli valttina omiin kokemuksiin perustuva aihe: suomalaiset Waffen-SS-vapaehtoiset. Heistä kirjoittamisen mahdollisti Stalinin kuoleman (1953) jälkeinen suojasää. Lauttamuksen esikoisromaani Vieraan kypärän alla ilmestyi 1957.

Romaani kuvaa suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan vaiheet lähdöstä paluuseen. Ensimmäinen osa käsittelee koulutusta, toinen osa rintamalla oloa.

Ensimmäinen osa ei ole kronologinen, vaan alkukohtauksessa ollaan lokakuussa 1941 viidenkymmenen kilometrin marssilla, jossa miehet ovat ihan lopussa. Sitten kuvataan aiempia vaiheita niin, että koko ajan liikutaan ajassa edestakaisin. Rakenne on siis moderni, mutta muuten kerronta on perinteistä.

Kokematon Aihela ei ole vastuussa

Kerronta on hän-muodossa useista näkökulmista, joukossa myös saksalaisia. Päähenkilö on Johannes Aihela, jota on pidetty kirjailijan omakuvana. Aihela on 17-vuotias evakkopoika, jonka värvää Waffe-SS-vapaaehtoiseksi suojelukunnan paikallispäällikkö.

Aihela on aluksi kaikissa suhteissa kokematon ja tietämätön: tupakkaa hän ei ole polttanut, viinaa hän ei ole juonut, Helsinkiin hän tulee ensimmäisen kerran, saksaa hän ei osaa.

Näin lukijalle näytetään, ettei Aihelalla ole mitään edellytyksiä arvioida, mistä on kyse, vaan hän lähtee matkaan lähinnä seikkailunhalusta. Vastuu on värvärin ja vielä enemmän tätä korkeampien toimijoiden.

Muutenkin Lauttamus painottaa, etteivät SS-vapaaehtoiset voi vaikuttaa asioihin vaan heitä käytetään pelinappuloina. Kun Suomi joutuu sotaan, sotilaat uskovat että heidät palautetaan Suomeen – näin on heidän mielestään luvattu, mutta lupausta ei pidetä. Sen sijaan heillä vannotetaan sotilasvala.

Muulla tavoinhan ei asiasta ollut mahdollista julkisuudessa muistella, kun Saksa oli hävinnyt sodan.

Häpeän välttäminen ja halu näyttää

Helsingin lääkärintutkimuksessa alastomuus vieraiden nähden hävettää Aihelaa ja vielä enemmän se, että hylättäisiin. ”Millaisen kuvan saisikaan hänestä Matilainen? Hän olisi kelvoton…Hän ei tajunnut, että tarkastus, joka oli äärettömän pikkutarkka ja tiukka, jätti kotimaahan tuhansia ja jälleen tuhansia pyrkijöitä. Hän tajusi vain, että se olisi häpeä ja samalla epäluottamuslause hänelle henkilökohtaisesti.” Myöhemminkin motiivina on häpeän välttäminen.

Koulutus on kovaa ja jotkut saksalaiset kouluttajat suorastaan sadisteja. Syntyy konflikti, kun keittiömestari haukkuu suomalaisia sioiksi, koska nämä eivät osaa pöytätapoja.

Kyseessä on tuttu teema koulun lukukirjasta: Kyösti Wilkunan kertomuksessa Karoliinin korvapuusti suomalaista sotilasta pidetään Versailles’n hovissa koomisena barbaarina, kunnes hän osoittaa voimansa.

Luutnantti Lautio selittää saksalaiselle kapteenille suomalaisen ja saksalaisen luonteen eroa: ”Suomalainen vaatii itseltään enemmän vapautta kuin saksalainen, – –  Suomalainen alistuu kuriin vaikeasti ja jos alistuu lainkaan preussilaiseen kuriin, se tapahtuu hitaasti ja aiheuttaa tapahtuessaan monia vastareaktioita, kuin kokeiluja ja tunnusteluita, että onko todellakin pakko alistua.”

Simputukseen Aihela reagoi halulla näyttää: ”Luuletko sinä saatana, etten minä jaksa…hyppään vaikka sata kertaa.”

Tämä on yleinen reaktio. Miehet ”vihasivat, koska heidän ympärillään ei ollut muuta kuin rasitusta, ainaista rasitusta, väsymystä ja katkeruutta. Mutta heissä oli tapahtunut ihmeellinen muutos. He eivät ilmaisseet vihaansa ääneen, he vain vähän niskoittelivat, mutta vain niin vähän, ettei se antanut aihetta ylettömiin lisäkärsimyksiin. Sanattomina he tekivät mitä käskettiin ja heidän tekoihinsa oli alkanut liittyä joka kerran isänmaallista ylpeyttä, halua näyttää, että me kestämme, vaikka sitten vetäisitte solmuun. Se oli puolittain alitajuista tunnetta, jollainen vain harvoin esiintyi sanoina. Silloinkin vain, jos joku tarvitsi rohkaisua kestääkseen. Mutta tuskin he itse tajusivat sitäkään, kuinka nopeasti he olivat kasvaneet. Heissä ei ollut enää jäljellä kuin ulkokuori ja rakkaus isänmaahan siitä, mitä he olivat olleet silloin, kun laiva purjehti yli Itämeren. He elivät juuri kasvukauttaan. ja he kasvoivat nopeasti.”

Tässä on sisun ja kansallisylpeyden lisäksi yleinen teema: initiaatio sotilaaksi. Kuten Ville Kivimäki Murtuneissa mielissä sanoo, edellytys sodassa kestämiselle on, että minuuden päälle rakentuu sotilaan identiteetti.

Kun saadaan rintamakokemusta, kovalle koulutukselle annetaan tunnustusta. Sen ansiosta Aihela osaa toimia vaaratilanteessa automaattisesti oikein.

Ainoa, joka koulutusvaiheessa epäilee Saksan voittoa, on Sihvonen, metsätyömies Lapista, jonka mielestä huoltolinjat ovat liian pitkiä. Muut uskovat, että vastaavan koulutuksen ansiosta saksalaiset pystyvät mihin tahansa.

Suomalaiset sotilaat eivät ole sokeita vaan huomaavat, että venäläiset sotavangit ovat niin nälkäisiä että penkovat jätesammiota. Suomalaiset säälivät heitä ja antavat heille ruokaa ja savukkeita, vaikka se on kiellettyä.

Näin romaanissa tehdään ero saksalaisten sadismin ja suomalaisten inhimillisyyden välillä. Yksi vangeista kuolee ja toiset syövät hänet – näin osoitetaan venäläisten eläimellisyys.

Lauttamuksen kuvaamien suomalaisten SS-vapaaehtoisten joukossa ei ole kansallissosialismin kannattajia, eikä politiikkaa ylipäänsä kiinnosta heitä.  Toki on selvää, että jotta aihetta olisi ylipäätään voitu käsitellä romaanin ilmestymisaikana, epäpoliittisuus oli ainoa vaihtoehto.

Toisaalta monet asiat olivat 50-luvun lukijoilla vielä hyvässä muistissa. Neuvostoliittoa vastaan sotimista ei tarvinnut erityisesti perustella.

Aihelan epäuskottava romanssi

Vapaa-aikana ajanviettotapoina on juominen, seksi ja joukkotappelut muiden kansallisuuksien kanssa. Kouluttajat hyväksyvät tämän, pitää vain korvata ravintolan särkyneet kalusteet.

Myös puntikselle, omalle lomalle, lähdetään. Erään sellaisen aikana Laitavaara ja Aihela tapaavat kaksi wieniläistä tyttöä, joiden kanssa päätyvät sänkyyn. Aihelalle tämä on ensimmäinen kerta, samoin tytölle, Elisabetille. Yllättäen kuvaus muuttuu romanttiseksi: pari rakastuu ja menee kihloihin.

Epäuskottavalta tuntuu, että Elisabetin hieno ja varakas perhe – jopa lanko joka on majuri – hyväksyy ilman muuta aviosuunnitelmat köyhän vierasmaalaisen sotilaan kanssa. Puhumattakaan että Saksan kansalainen (Itävaltahan kuului Saksaan vuodesta 1938) olisi noin vain saanut luvan avioitua ei-arjalaisen kanssa!

Sisu ja aseveljeys

Matka rintamalle vuoden 1941 lopussa tapahtuu Puolan kautta. Siellä kerjäävät puolalaiset lapset herättävät sääliä ja heille annetaan leipää ja suklaata. Mieliala kuitenkin muuttuu, kun juna joutuu partisaanien hyökkäyksen kohteeksi.

Rintamalla saksalaiset esimiehet väittävät, että puna-armeija rikkoo sääntöjä joten hekin voivat tehdä samoin. ”Me kostamme! Ryssät tuhosivat meikäläisen upseeripartion, kiduttivat hengiltä, panivat kahden hirren väliin, valelivat petroolilla, tuikkasivat tuleen ja kiristivät hirsien välissä suolet pois!”

Epäilemättä myös puna-armeijan sodankäynti oli julmaa, mutta Hitler oli päättänyt jo ennen hyökkäystä, ettei itärintamalla noudatettaisi kansainvälisiä sopimuksia sodankäynnistä vaan käytäisiin tuhoamissotaa. Romaanissa ei tietysti voi kertoa sellaista, mitä henkilöt eivät voineet tietää.

Sota muuttaa nopeasti Lauttamuksen suomalaisetkin. He eivät sääli siviilejä, vaan vievät surutta näiden kotieläimiä sillä tekosyyllä, että ne omistaa kolhoosi tai Stalin.

Sen sijaan suomalaisten sisu on ennallaan ja aseveljeys on rikkomaton. Kun Aihela jätetään ilman leipää, muutkaan suomalaiset eivät syö: ”Hän tajusi, ettei hän ollutkaan yksin – hänellä oli tovereita, veljiä, niin kuin he viime aikoina olivat alkaneet toisiaan kutsua.” Aihela tuntee kiusausta syödä rautaisannoksen mutta voittaa sen ja Laitavaara tuo hänelle leipää.

Suomalaiset kuvataan urheiksi sotilaiksi. Sen sijaan saksalaisen komentajan kuvataan uhraavan turhaan miehiä: tämä ei odota panssareita vaan lähettää pataljoonan suoraan hyökkäykseen joka epäonnistuu. Totalitaarisen suurvallan edustajana hän uskoo, että sotilaita riittää tuhlattavaksi.

Stalingradin jälkeen kertoja antaa ensimmäisen kerran tunnusta vastustajalle: ”Venäläinen sotilas oli yhtäkkiä kuin uudestisyntynyt ja tiesi taistella isänmaansa viimeistä elämää antavista neliökilometreistä.”

vieraan-kyparan-alla

Pojasta mieheksi = sotilaaksi

Yksityisellä tasolla romaani on kuvaus Aihelan kasvamisesta pojasta mieheksi. Mies on sama kuin sotilas. Aihela omaksuu aikansa maskuliiniset ihanteet ja toteuttaa ne tavalla, joka kirjan arvomaailmassa on positiivista. Aihelan sotilaskunto palkitaan rautaristin lisäksi ylennyksellä: hän joutuu vastaamaan muista.

Aihelan vasta- ja vertauskohtana on Laitavaara. Laitavaara on ollut valmis uhraamaan henkensä toisten pelastamiseksi. Sen sijaan Aihela katsoo, ettei hän heidän kaikkien toisten hengen takia voi antaa lupaa ”tuohon selvään itsemurhaan”.

Ero koskee myös kuria. Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Laitavaaran omapäisyyttä ei ihailla. Tosin sen kontekstikin on erilainen: Rokka vastustaa Lammion sotatoimiin liittymättömiä käskyjä, mutta Laitavaara haluaa taistelutilanteessa menetellä oman pään mukaan. Sen sijana Aihelan mielestä ”käsky on täytettävä. Ei tästä mitään tule, jos jokainen tahtoo vain tapella eikä kukaan varmista toimintaa. Koko ryhmä saattaa mennä huolimattomuuden takia!”

Linna pitäytyi ”sammakkoperspektiiviin”, kun taas Lauttamus suosii Aihelaa, joka esimiehenä näkee asiat laajemmin.

Laitavaaran uhkarohkeuden syynä on se, ettei hän ole saanut rautaristiä kuten monet muut. Lopulta Laitavaarakin onnistuu ja on tyytyväinen. Hänen motiivinsa on ollut osoittaa jääkäri-isälleen olevansa tämän veroinen.

Kaiken kaikkiaan Lauttamuksen suhde sotaan on erilainen kuin Linnalla.  Kaiken näennäisen karheuden Vieraan kypärän alla on miesten seikkailukirja. Suomalaiset sotilaat kestävät sisulla niin preussilaisen kurin kuin itärintaman taistelut.

Tuntemattoman sotilaan traaginen pohjavire puuttuu kokonaan, samoin ”herrojen ja ”kansan” vastakohta. Siinä missä Linnan sotilaat ovat Juha Mälkin termin mukaisesti kansalaissotilaita, jotka eivät ole kokonaan luopuneet siviiliminästään vaan soveltavat sen taitoja sodassakin, Lauttamuksen sotilaat ovat vieraalla maalla taistelevia värvättyjä sotilaita, jotka ovat paljon syvemmin sisäistäneet sotilaan identiteetin.

Rautasaappaat

Aihelan tarina jatkuu Rautasaappaissa (1965), joka kuvaa tämän vaiheita jatkosodassa ja Lapin sodassa. Saksan-kokemus herättää kunnioitusta muissa sotilaissa. Aihela saa tilaisuuden kostaa suomalaiselle simputtajalleen mutta ei käytä sitä. Sota ja valta turmelee jotkut, mutta Aihela säilyttää perustavan inhimillisyyden.

Aihelan romanssille Lauttamus ei järjestä happy endiä, vaan Elisabet menee sodan aikana luostariin.

Haavoittuneet leijonat

Kaikesta huolimatta Laitavaara on Aihelan paras ystävä. Näin kerrotaan Haavoittuneissa leijonissa (1968).

Romaanin aiheena on Laitavaaran, Roteva-Laihasen ja Tillan haavoittuminen, sairaala-aika, kuljetus junassa ja toipumisaika Itävallan Grazissa. Siellä suomalaiset panevat jälleen ranttaliksi, juovat, tappelevat muunmaalaisten sotilaiden kanssa ja käyvät naisissa.

Kerrotaan, että suomalaisilla on hyvä onni naisten suhteen. Heidät tunnistaa hihassa olevasta leijonasta, jonka eräs muunmaalainen Waffen-SS-sotilas varastaa.

Vakavampiakin aiheita teoksessa on. Venäläinen sairaanhoitaja Nadja hoitaa suomalaisia mutta vakuuttaa ”teidän” häviävän sodan. Saksalainen eversti, joka on menettänyt sodassa kaksi poikaa, yhtyy sanontaan ”kirottu sota”. Eräs muunmaalainen Waffen-SS-sotilas teloitetaan pienestä varkaudesta. Suomalaiset ovat myös selvillä sotavankien ja orjatyöläisten kurjista oloista.

Ennen kuin Laitavaara haavoittuu, hän lupaa, että kotiin palatessaan vetää turpaan värvääjäänsä. Muissakin yhteyksissä todetaan, että kyseessä oli niin sanottu hukkareissu, johon oli houkuteltu väärin perustein.

Loppujen lopuksi nämä asiat jäävät sivuhuomautuksiksi ja ylimmäksi arvoksi nousee suomalaisen sotilaan kunnian ylläpitäminen. Laitavaara pitää tovereilleen puheen, jossa hän sanoo:

”Me olemme kotoisin muualtakin kuin kotimaastamme. Me olemme myös tulleet kuoleman kentältä – – Me emme ole enää niitä suomalaisia, joita olimme koulutusvaiheen aikana. Kuoleman kentällä me muutuimme. Me koimme sodan sellaisena kuin se on.”

Me olemme haudanneet veljemme vieraan maan multiin. Me jätimme veljemme sinne. Koskaan emme pysty heitä hakemaan sieltä pois. Mutta koskaan me emme voi heitä unohtaa mielestämme.”

”Meidän vastuullamme on nyt niittenkin veljiemme kunnia, jotka makaavat vieraan maan mullassa. Me olemme täällä yksinäisiä suomalaisia monen kansallisuuden keskellä. Täällä vain me voimme suomalaista sotilaskunniaa puolustaa.” 

Viikinkidivisioona

Viikinkidivisoona (1970) kertoo Jaakko Rautakorvesta, joka kuului ns. divisioonan miehiin. Nämä olivat suorittaneet asepalveluksen Suomessa ja osallistuneet talvisotaan ja Saksaan tultuaan he osallistuivat alusta alkaen sotatoimiin kansainvälisessä Wiking-divisioonassa Puolassa ja Ukrainassa.

Ihan alussa kuvataan, miten paikalliset miehet saksalaisten tultua kostavat ja tappavat poliittiset vastustajansa. Sitten saksalaiset ampuvat – tosin erehdyksessä – nuo tappajat. Tuossa yhteydessä Rautakorpi pelastaa alaikäisen pojan, joka ollaan tappamassa isän rikosten takia. Teoksen lopussa sama partisaaneihin liittynyt poika pelastaa Rautakorven hengen.

Rautakorven vastakohta on häntä simputtava ja epäreilu ryhmänjohtaja Vogel, joka lopussa haavoittuu ja pyytää apua. Toisin kuin Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, jossa Rokka jättää haavoittuneen Karjulan, koska ei katso tämän enää kuuluvan ihmisten joukkoon,  Rautakorpi kantaa Vogelin turvaan. Kyse on jälleen suomalaisesta kunniantunnosta.

Rautakorpi menettää kuulonsa ja joutuu sairaalaan. Sairaanhoitaja Annikalle hän kertoo nähneensä paljon venäläisiä naisia, myös kuolleina. Annika toteaa: ”Sinä kärsit silloin ja sinä kärsit vieläkin. Omaatuntoaan ei voi paeta.”

Kuolemanleirin kautta ja Rangaistuskomppania

Teoksen Kuolemanleirin kautta (1971) nimi on harhaanjohtava. Päähenkilö, Wiking-divisioonan sotamies Tauno Tervo ei näet joudu tuhoamisleirille, vaan tutustuu kirjan lopussa lyhyesti Dachauhun, kun hänen esimiehensä toimii keskitysleirien tarkastajana.

Muuten kyseessä on fantastinen tarina siitä, miten Tervo joutuu sotavangiksi, mutta ei silloinkaan vankileirille vaan sairaalaan. Siellä hänet pelastaa sudeettisaksalainen sairaanhoitaja Katariina, jonka kanssa hänellä on suhde. Saksalaiset valtaavat paikkakunnan ja Tervosta tulee everstin lähetti. Hän kieltäytyy ensin ampumasta yhtä vankia, mutta ampuu sitten toisen. Hän todistaa juutalaisten joukkomurhaa ja pelastaa joukosta vaalean tytön.

Esimiehensä avulla Tervo ja lasta odottava Katariina pääsevät naimisiin ja Suomeen – tavattuaan ensin Prahassa Katariinan äidin ja sisarpuolen. Kaiken kaikkiaan juoni on täynnä onnenkantamoisia – ja se ei oikein Lauttamukselta onnistu sovi. Lauttamus on vahvimmillaan silloin, kun hän voi perustaa omiin kokemuksiin.

Tämä koskee vielä enemmän Rangaistuskomppaniaa (1972). Siinä sotamies Paavo Rajas joutuu esimiehensä uhrina tuomituksi varkaudesta rangaistuskomppaniaan. Se sijaitsee Dachaun keskitysleirin vieressä. Seuraa kosolti simputusta, johon Rajas vastaa suomalaista sisulla. Kaiken kaikkiaan tunnelma on epäaito.

Lauttamuksen parhaaksi kirjaksi jäi Vieraan kypärän alla. Esikoisromaniin toi aitouden tunnetta omakohtaisuus.

Vaikka Lauttamus myöhemmissä romaaneissaan käsitteli Saksan sotarikoksia, se jäi kovin ulkokohtaiseksi.

niilo-lauttamus

Niilo Lauttamus

Niilo Lauttamus syntyi 1924 Sakkolassa. Neljä vuotta myöhemmin perhe kuitenkin muutti Sysmään, jossa Lauttamus kävi kansakoulun.

Lauttamus oli liian nuori talvisotaan, mutta keväällä 1941 hän lähti 17-vuotiaana Saksaan Waffen-SS-pataljoonaan. Kun pataljoona kaksi vuotta myöhemmin palasi Suomeen, Lauttamus osallistui jatkosodan loppuvaiheeseen ja Lapin sotaan. Rauhan tultua Lauttamus palveli puolustusvoimissa kanta-aliupseerina.

Lauttamuksen esikoisromaani Vieraan kypärän alla perustuu hänen omiin kokemuksiinsa SS-pataljoonassa.

Viikkosanomien haastattelussa (26.9.1974) Lauttamus vastasi kysymykseen, miksi kirjoittaa sodasta: ”Ainakin se tulee kerrotuksi sukupolvelle, joka ei tiedä sodasta mitään. Ja nähdäkseni se pitää kertoa niin, että lukija tajuaa sodan mielettömyyden. Että kaikki harhakuvat sodan ihannoimisesta katoavat. Ja toisaalta olen myös yrittänyt kuvata suomalaista johtajaa, hänen vastuutaan tovereistaan, inhimillistä kypsymistään tilanteissa, joissa kypsymiselle ei juuri anneta aikaa.”

Edellä olen tullut siihen tulokseen, etteivät romaanit oikein vasta Lauttamuksen niistä antamaa kuvaa.

Kaikkiaan Lauttamus julkaisi 21 sotaromaania. Hän teki itsemurhan 1977.

Martti Sinerma lainaa kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita Erno Paasilinnan kritiikkiä vuodelta 1962. Paasilinna kuvaa Niilo Lauttamuksen kertomatyyliä rennoksi, ripeäksi, sumeilemattomaksi. ”Lauttamus ei haikaile, hän kuvaa huolettomasti kuin kulkumies kävelee: sanotaan kaikki, mitä nähdään, mutta ei katsota kaikkea, mitä nähdään”.

Tulkitsen Paasilinnan tarkoittavan, että Lauttamus kuvaa rehellisesti sitä, mitä on nähnyt, mutta hän ei ole katsonut kaikkea, mikä on ollut nähtävissä – tai ehkä on katsonut mutta ei ole tajunnut näkemänsä merkitystä.

Kirjallisuutta

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY 2013.

Linna, Väinö: Tuntematon sotilas.  10. p. WSOY 1955

Liukkonen, Petri: Niilo (Johannes) Lauttamus (1924-1977) . Authors’ Calendar.

Mälkki, Juha: Herrat, jätkä ja sotataito. Kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja 1930-luvulla ”talvisodan ihmeeksi”. SKS 2008.

Sinerma, Matti: Niilo Lauttamus. – Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma.  BTJ Kirjastopalvelu 2001.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangenen 1941-1945. Studien zur Zeitgeschichte Band 13. 1978.

Vilkuna, Kyösti: Karoliinin korvapuusti. Teoksessa Suomalaisia kohtaloita. 1913.

Irja Salla: Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä

Irja Salla kuvasi teoksissaan Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä irrallisia ihmisiä pommitusten keskellä Natsi-Saksassa 1943.

havityksen-keskella

Keväällä 1943 kirjailija Irja Salla alias Taju Sallinen sai stipendin Saksaan Euroopan kirjailijaliitolta. Europäische Schriftsteller-Vereinigung oli Saksan perustama kulttuurijärjestö, joka toimi 1941-1945. Siihen kuului jäsenosastoja 16 maasta, myös Suomesta.

Irja Salla oleskeli Saksassa 1943 yli puoli vuotta. Hän olisi voinut viettää lomalla Alpeilla, mutta häntä kiinnosti enemmän siviilien kokemukset sota-aikana.

Matkasta Irja Salla julkaisi kaksi teosta Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947). Ne ovat minämuotoista kerrontaa, jossa on päiväkirjan tapaan päiväys ajalta 5.7.1943-10.1.1944.

Minäkertoja kutsuu itseään välillä Irjaksi, välillä Tajuksi eli hän käytti sekä kirjailijanimeään että oikeaa nimeään. Saksalaisille hän esittelee itsensä toisella etunimellään Birgitta, jonka saksalaiset lausuvat Brigitte. Tämä osoittaa halua näytellä eri rooleja ja/tai epätietoisuutta identiteetistä. Samalla se enteilee mielen hajoamista. Molemmilla tavoilla kirjailija heijastaa kolmatta valtakuntaa, joka kulkee tuhoaan kohti.

Epäpoliittisen ihmisen näkemys Natsi-Saksasta

Jälkimaailman silmissä näyttää hulluudelta lähteä 1943 Natsi-Saksaan, jota liittoutuneet pommittivat jatkuvasti. Saksan kuudennen armeijakunnan antautuminen Stalingradissa vuoden 1943 alussa merkitsi sodan käännekohtaa. Natsi-Saksan tappio oli enää ajan kysymys.

Saksaan tullessaan Salla on ihminen, joka ei ole itse pohtinut politiikkaa vaan uskonut median sensuroidun näkemyksen sellaisenaan.

Suomen lehtien perusteella Salla on uskonut, että Suomi on koko maailman katseiden ja ihailun kohde. Saksassa hän tajuaa, että Suomen rintama on pieni asia. ”Suuri kansa taistelee suurta kamppailua – ja jotakin omituista, epäinhimillistä suuruutta se luo jokaiseen yksilöön.”  Suomessa sota on kaukana rintamalla ja sen voi unohtaa, Saksassa sota koskee kaikkia.

Miljoonia on liikekannalla. Sotilaita lomailee ja siirretään rintamalta toiselle. ”Ulospommitettuja” on ”jättiläismäinen orpojoukko, joka vaeltaa kotimaataan ristiin rastiin päämäärättä ja ikuisesti odottaen yhtä kummitusmaisina kuin pommituksissa tuhoutuneet lähimmäisensä.”

Salla matkustelee ilmeisesti ilman mitään suunnitelmaa pitkin poikin Saksaa tai oikeastaan ajelehtii. Oleskelupaikkoina ovat lähinnä suurkaupungit kuten München, Berliini, Köln, Stuttgart. Hän oleskelee myös Wienissä, Prahassa (sinne hän tarvitsee luvan), Strassburgissa, Metzissä ja Luxemburgissa.

Salla asuu hotellissa ja syö kaikki ateriansa ulkona, joten hän tutustuu helposti ihmisiin, lähinnä miehiin.

Hän kuulee mitä erilaisimpia tarinoita ja kirjaa ne sellaisinaan. Hän huomauttaa, ettei tiedä, mikä hänen kuulemastaan on totta ja mikä ei. Toisaalta hän ei myöskään valikoi kirjoittamiaan asioita poliittisen tarkoituksenmukaisuuden mukaan.

Salla polttaa tupakkaa, jonka ostaa mustasta pörssistä, ja joutuu näin kosketuksiin myös ns. alamaailman kanssa. Siellä kaikki on kaupan ja täytyy olla varuillaan, ettei tule petetyksi kaupoissa.

Yleensä ihmiset ovat kuitenkin auttavaisia. Eväät jaetaan, jos huomataan, ettei toisella ole. Sotilaat antavat loput korteistaan, kun lähtevät rintamalle.

Ulkomaalaisia on Natsi-Saksassa miljoonia

Irja Sallan tuttavapiiri vaihtuu jatkuvasti ja on varsin erikoinen: siihen kuuluu saksalaisia mutta enemmän monia eri kansallisuuksia. On sotilaita, myös ulkomaisia Waffen-SS-sotilaita, on sotavankeja ja sotavankeudesta juuri vapautettuja, on pakkotyövankeja ja Saksaan työhön tuotuja. Osa on liittolaisia ja osa miehitettyjen maiden kansalaisia. On italialaisia ja bulgarialaisia, espanjalaisia ja turkkilaisia, hollantilaisia, kreikkalaisia, ranskalaisia, puolalaisia, armenialaisia, turkestanilaisia, ukrainalaisia ja venäläisiä, algerialaisia, egyptiläisiä, marokkolaisia ja saudiarabialaisia, jopa meksikolaisia.

Melkoinen luettelo – natsien tarkoitushan oli ”puhdistaa” Saksa. Muiden kuin juutalaisten suhteen tulos on juuri päinvastainen, sillä työvoimaa tuodaan miehitetyistä maista korvamaan miljoonat sotilaat. Syyskuussa 1943 työvoimaa oli 35,9 miljoonaa, josta ulkomaalaisia oli 7,5 miljoonaa.

Ulkomaalaiset tulevat hyvin toimeen keskenään, myös venäläiset ja suomalainen Salla, vaikka saman kansan jäsenet sotivat parhaillaan keskenään. Yhteinen kohtalo yhdistää.

Muutenkin Salla antaa vaikutelman, että sota jopa lähentää kansoja. Eräs tehtailija kehuu ranskalaisia parhaiksi työläisikseen. Ranskalaiset työläiset taas kertovat, että saksalainen on ankara esimies, työstä pinnaamisesta rangaistaan heti. ”Mutta jos suorittaa työnsä hyvin, ei ole moittimista. Silloin on kaikki hyvin. Hyvä palkka, hyvä ruoka. Hyvä hoito sairaustapauksissa.”

Salla ei tietenkään voi tarkistaa tietoja. Tutkijoiden mielestä ulkomaalaisia kohdeltiin saksalaisia huonommin ja sitä huonommin, mitä alempana he olivat natsien rotuhierarkiassa. Työnantajatkin valittivat, että huonon ravinnon takia itäeurooppalaiset olivat niin huonossa kunnossa, etteivät he pystyneet täystehoiseen työhön.

Salla väittää, ettei ole nähnyt saksalaisten kohtelevan ulkomaalaisia huonosti, mutta itse asiassa hän on aiemmin kuvannut sellaisia tapauksia. Lomalla olevat sotilaat ajavat poliisin kera ajavat vierasmaalaiset kahvilanpöydästä, jolloin Salla suuttuu. ”Sanoin heille, että ulkolaiset kyllä erinomaisen mielellään lähtevät tästä maasta. Eivät lainkaan kaipaa näitä ihanuuksia. Itsehän he ovat raahanneet tänne tämän ’roskajoukon’, koska tarvitsevat heitä…” Silloin vierastyöläiset varoittavat Sallaa jatkamasta vetämällä kuvaavan viivan kaulansa poikki.

Ylpeimmissäkin ulkomaalaisissa työntekijöissä on Sallan mielestä ”jonkinlaista arkuutta”. Hän tulkitsee sen johtuvaksi siitä, että nämä ovat hävinneiden maiden kansalaisia. Poikkeus on ranskalaisen vapaaehtoisen Waffen-SS-pataljoonan sotilaat, jotka ovat ”suoraryhtisiä, huolettomia, vapaakäytöksisiä ja iloisia olentoja” – syyksi Salla päättelee, että heitä pidetään Saksassa ”kunniallisina ja arvossapidettyinä yksilöinä”.

Salla kysyy SS-sotilailta, eivätkö he tunne itseään pettureiksi taistellessaan vihollisen puolella, varsinkin kun heidän maanmiehiään on vielä sotavankeina. Hänelle vastataan: ”Emme ole SS-miehiä nyt sen tähden, että se olisi meille edullista. Emme me ole ’myyneet sieluamme’ saadaksemme joitakin etuja. Olemme SS-miehiä vakaumuksesta. Vakaumus on meissä ollut jo aikaisemmin. Meillä on Saksan kanssa yhteiset intressit, koska olemme lähimmät naapurukset. Jos olisimme ja pysyisimme sovussa, olisi Eurooppa vahva.”

Metzissä poliisipäällikö selostaa Sallalle, että ennen oli ongelmia, kun ranskalaiset tahtoivat ranskalaistaa kaupungin, mutta enää ei ole ongelmia, koska ranskalaiset on karkotettu pois. Strassburgissa Salla kuulee asian toisen puolen: ”Osa ihmisistä on saksalaisia. Nimenomaan saksalaisia. Ja osa taas ranskalaisia, nimenomaan ranskalaisia. He kaikki tietävät, mitä ovat. – Mutta me. Me olemme elsassilaisia ja se merkitsee, että me emme oikein tiedä mitä olemme. Vuoroin meitä hallitsee Ranska – silloin meidän on oltava ranskalaisia. Sitten meitä hallitsee Saksa ja meidän on oltava saksalaisia.”

Juutalaisia Salla näkee vain kerran. Suurin osa heistähän oli siirretty pois Saksasta jo syksyllä 1941. Vartijat saattavat katua pitkin juutalaisia, joilla on keltainen tähti ja jotka marssivat epäjärjestyksessä. Salla tietää, että heitä ollaan viemässä keskitysleiriin, ja ihmettelee: ”He huusivat, lauloivat ja nauroivat”.

Sota-ajan rakkaus ja seksi

Irja Salla herättää kosolti ihailua miehissä. Miehet kuitenkin vonkaavat vain sanallisesti. Mies poistuu huoneesta, kun Salla pyytää – tosin useaan kertaan. Kuvauksen perusteella suhteet ovat platonisia, mutta senaikaisessa kirjallisuudessa nainen olisi tuskin voinut kertoa, jos ne olisivat menneet pitemmälle.

Rakkaus syttyy sattumalta kohdatun lomalla olevan sotilaan Wernerin kanssa. Werner kaatuu ensimmäisen teoksen lopussa. Wernerin kohdallakin kuvaus on platonista, mutta välillä on kolmella ajatusviivalla ilmaistuja katkoja – jotain on ilmeisesti jätetty pois.

Myöhemmin Sallalle läheinen on kreikkalainen Tasso, jota hän myös pelkää.

Salla kuvaa, miten on suorastaan normi, että kaikilla pitää olla ranskalaisittain ”cherie”. Ei ole mikään este, että kotimaassa on puoliso. ”Kaikki, mikä ennen muodosti oman elämän ja maailman ja ympäristön, joka oli pysyvää ja jossa itsellä oli tietty asema, kaikki tuo oli poissa. Ihminen on heitetty yksinään uuteen olemassaoloon, jossa eletään menneen muistoilla, odottaen päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen, että tämä välitila loppuisi. Tämä olotila, johon ei voi ajatella mitään tulevaisuutta. – Tulevaisuus on jossakin – siellä kotimaassa sitten joskus.”

Kyse ei ole vain tai edes etupäässä seksistä, eräs ranskalainen selittää: chérie on ”toveri, ystävä, jonka kanssa jakaa nykyisen elämän sekä hyvät että huonot asiat – joka huolehtii ja välittää enemmän kuin vain toveri välittää – (koska chérie on myös rakastettu) ja josta itse huolehtii ja välittää enemmän kuin muista.” Jotkut suhteet ovat kestäneet kolme jo vuotta – siis lähes koko sodan ajan.

Salla kiistää, että kyse olisi ”antaa mennä”-mentaliteetista. Hänen mielestään se ”on sota-ajan ja nykyajan elämänviisautta, joka ei sopisi rauhanaikaan. Rauhanajan normit ja elämäntaito ja viisaus eivät taas oikein voi päteä tänä aikana.”

Koska saksalaiset miehet ovat poissa, naiset etsivät seuraa ulkomaalaisista miehistä. Mutta näiden on syytä olla varovainen. Saksalaiset naisystävät ovat ilmiantaneet ranskalaiset miesystävänsä sellaisista satunnaisista ilmauksista kuin ”kirottu sota –  kirottu hitlerismi”.

Suhteita syntyy myös (natsien määritelmän mukaan) ”erirotuisten” välillä. Vaikka tämä on Saksassa laitonta, kuhertelu saattaa olla julkistakin. Eräs sotilas paheksuu suhdetta moraalittomana, koska seurauksena saattaa olla ”sekarotuinen” lapsi.

Salla sen pyrkii katselemaan ”kaikkea asenteettomasti. En puolusta, en moiti – katselen vain, millaista elämä on, ja koetan ymmärtää sitä – mikäli sitä koskaan voi oppia ymmärtämään. Koettaa voi kumminkin.” Vasta sitten voi rakentaa maailmankuva.

Pommitukset tekevät apaattisiksi

Jatkuvia pommituksia kuvatessaan Irja Salla keskittyy siihen, miten ne vaikuttavat ihmisen psyykeen.

Äiti, jonka lapsi huutaa pommisuojassa, selittää: ”En ole rauhallinen enkä rauhaton. Olen apaattinen. Mitään muuta ei voi olla. Ei käy päinsä olla tunteva ja ajatteleva ihminen. Ihmisyys riisuutuu meistä kaikista täydelleen pois – meistä tulee primitiivisiä alkuolentoja, eläimiä, siten jaksamme edelleen, sillä elää kuitenkin tahdomme. Kaikesta huolimatta!”

Salla huomaa, että kaikki haluavat jatkaa elämäänsä, vaikka olisivat menettäneet rakkaimpansa. Jaksamisen salaisuus on, ettei ajattele ”kaikkea perusteellisesti nyt vielä, kun lakkaamaton jännitys ja varuillaanolo vie tunteiden voiman ja toiminta vie kaiken ajan. Eiväthän tiedä omastakaan elämästään, kohtalostaan hetkeäkään eteenpäin. – – He työntävät ajattelemisen, tuntemisen, ymmärtämisen myöhemmäksi – aikaan, jolloin sota on lopussa.”

Salla uskoo, että vaikeudet alkavat vasta sodan jälkeen: ”Elämää pitäisi sitten taas yht’äkkiä ajatella pitkälti eteenpäin, ja kaikkien toimien tulisi suuntautua pitkälti eteenpäin – -. – Mutta – t u n n e t t a, tunne-elämä, vuosikausia ihmiseen syöpyneitä ja opittuja tunnetottumuksia lienee vaikea yht’äkkiä muuttaa toisenlaisiksi. Sekin vaatii vuosia.”

Saksalaiset elävät ilman tulevaisuutta

Sodasta on siis tullut normaalitila. Saksalaisten ja ulkomaalaisten välillä on kuitenkin ero.

Ulkomaalaiset katsovat tulevaisuuteen – he odottavat vapautusta ja voittoa, vieläpä pikaista. Kesällä 1943 he sanovat: ”Kaksi kuukautta ja sitten – fini.”

Sen sijaan saksalaiset elävät vain tätä päivää eivätkä enää puhu voitosta. ”Sotilaat lähtiessään rintamalle puhuvat työstä, joka on tehtävä, kävipä miten kävi. Itärintamalle lähtevät sotilaat hyvästelevät sensuuntaisesti, että nyt tavattiin viimeinen kerta. Sieltä ei ole enää paluuta. Mutta mennä täytyy.”

Koska Irja Salla on ulkomaalainen, hänelle avaudutaan helposti, tietenkin kahden kesken. Myös saksalaisten joukosta löytyy – ei toisinajattelijoita vaan sellaisia, joiden mukaan ennen sotaa oli onnellista elää eikä kukaan halunnut sotaa. Hallituksen toimia ei ymmärretä, toisaalta hävitystä ei kukaan tunne ansainneensa.

Toisaalta Sallaan rakastunut Werner on ihannesotilas: ”Jokaiseen taisteluun on mentävä kuin viimeiseensä ajattelematta lainkaan elämää tai tulevaisuutta. Joka kerta on pantava kaikki alttiiksi, jotta tehtävä tulee hyvin suoritetuksi. Ei ole muuta kuin tehtävä. Pidä huolta itsestäsi, ettei minun tarvitse huolehtia sinusta. Jos huolehdin sinusta ja – jos toivoisin tulevaisuutta sinun kanssasi – minusta tulisi huonompi sotilas. Silloin säästäisin itseäni, varaisin jotain itselleni ja tehtävä tulisi huonommin suoritetuksi. Se ei käy. Meidän täytyy kaikkien tehdä kaikkemme nyt tässä asiassa, joka on meille kaikkein tärkein. Maailmassa ei ole muuta asiaa. Yksi asia vain kerrallaan. Voin kaatua rauhassa nyt, kun olen saanut olla onnellinen. Tämä vain puuttui minun elämästäni. Nyt minulla on sekin, enkä voi moittia elämää mistään.”

Mitä teoksista on aiemmin kirjoitettu

Irja Sallan Koottujen teosten esipuheessa Mirja-Liisa Heinonen luonnehtii teosta Hävityksen keskellä ”huomattavasti synkemmäksi” kuin Rakkautta raunioilla: ”kokemusten kauhut alkavat jo vaikuttaa.”

Marko Leppänen on kirjoittanut romaaniparista kiinnostavan artikkelin: http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/rakkautta-raunioilla-seikkailijatar.html.

Leppänen on pannut merkille, miten viileästi Irja Salla analysoi mielensä järkkymisestä:  ”Hänen on jaksettava, vaikka on tilassa jossa ’kaiken tekeminen on mahdotonta’; ei ole muuta vaihtoehtoa. Hän miettii, että jos hän siellä vieraassa totaalista sotaa käyvässä maassa joutuisi laitoskierteeseen, niin sieltä hän ei enää esiin tulisi.”

Leppäsen mielestä Sallan romaanipari muistuttaa Sartren Inhoa. Sallalla on pohjakosketuksensa, ”jossa kauhu puhaltaa vaimeasti hiljaisia henkäyksiä hedelmättömässä autiomaassa”. Hän eroaa kuitenkin aikansa muotifilosofeista, eksistentialisteista siinä, että ”hän ei koskaan pidä ihmistä mitättömänä turhimuksena.”

Kirjailijasta

Irja Salla, alkuperäiseltä nimeltään Taju Birgitta Tiara Sallinen, syntyi 1912 Sortavalassa. Isä oli taidemaalari Tyko Sallinen, äiti Helmi Vartiainen tunnetaan miehensä mallina nimellä Mirri.

Vanhempien avioliitto päättyi eroon. Taju eli ensin äitinsä kanssa, sitten isänsä, jonka boheemisuuteen sekoittui lapsuudenkodin lestadiolaista henkeä. Hellyyttä isä ei osannut osoittaa. Silti Taju ihaili isää rajattomasti mutta ihailuun sekoittui pelonsekaista kunnioitusta.

Taju Sallinen kävi keskikoulun Helsingissä missä hän asui isoäidin ja tätien luona. Isä oli solminut toisen avioliiton ja tytär tunsi itsensä syrjäytetyksi. Sama ulkopuolisuuden tunne vaivasi häntä myös tätien luona.

17-vuotiaana Taju Sallinen aloitti opinnot Ateneumin Taideyhdistyksen keskuskoulun graafisella linjalla. Vuonna 1932 hän kuitenkin lopetti opinnot ja meni naimisiin Erkki Rantalaisen kanssa. Aviomies oli lahjakas ja tietorikas, mutta ei saanut aikaan kirjallista teosta ja ehkä kompensaationa tälle hän tuki vaimonsa kirjallisia pyrkimyksiä.

Ateneumin jälkeen Taju Sallinen toimi jonkin aikaa mainospiirtäjänä ja vapaa-aikanaan hän maalasi ja piirsi ahkerasti, mutta lopulta sanat voittivat kuvan.

Syksyllä 1939 ilmestyi Irja Sallan esikoisteos Kaksi tietä. Syy salanimen valitsemiseen oli aiheen läheisyys: aiheena oli Tyko Sallisen vanhempien avioliitto

Sitten ilmestyi trilogia Lisa-Beata (1940), Kohtalon päiviä (1942) ja Unissakävijä (1943). Varsinkin Unissakävijä oli menestys. Mirja-Liisa Heinosen mukaan Salla ”osoittautui omalaatuiseksi poikkeusyksilöitten kuvaajaksi”, joka oli varsinkin nuoren tytön ajatusmaailman tulkki ja varmavaistoinen psykologi. Pohjimmiltaan hän ammensi aina itsestään.

Ennen jatkosodan syttymistä Taju Sallinen erosi Erkki Rantalaisesta ja vuonna 1943 hän solmi toisen avioliiton Kari Suomalaisen kanssa, joka myöhemmin tuli tunnetuksi pilapiirtäjänä. Tämäkin avioliitto osoittautui varsin pian epäonnistuneeksi, muuten pitkä matka Saksaan olisi tuskin ollut mahdollinen.

Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947) eivät olleet menestyksiä. Heinosen mukaan Irja Sallalta ”odotettiin analyysia sodan jaloissa olevista ihmisistä, mutta tuloksena olikin omien sieluntunnelmien maalausta.” Kritiikki on liioittelua, kuten edellä on nähty.

Taju Sallinen myönsi itsekin olevansa heikkohermoinen, ja hänen tilaansa vain pahensi matka Saksaan aikana, jolloin sen kaupunkeja pommitettiin raunioiksi. Mutta on tulkittu myös, että hänen henkiseen luhistumiseensa vaikutti kolmas avioliitto, jonka hän oli solminut uudelleen Erkki Rantalaisen kanssa. Taju Sallisen oli vaikea myöntää olevansa lopullisesti sairas, taiteilijuuteen kuului hänen mielestään tietynasteinen hulluus.

Vuonna 1957 ilmestyi kuitenkin Irja Sallan muistelmateos Isä ja minä. Tyko Sallinen oli kuollut kaksi vuotta aiemmin. Kirjassa tytär kuvasi isänsä sellaisena kuin olisi halunnut tämän olevan.

Taju Sallinen alias Irja Salla kuoli Nikkilän sairaalassa 1966.

Irja Salla on nykyään unohdettu, mutta sota-aikana hän oli sekä arvostettu että suosittu kirjailija ja vielä 1967 julkaistiin Kootut teokset. Elämäkertatietojen lähteenä on ensimmäisessä osassa oleva Mirja-Liisa Heinosen esipuhe.

Liisa Urpelainen on kirjoittanut näytelmän Taju Taju ja Tyko Sallisen suhteesta (ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 10.11.2016).

(Lisäys: Helsingin Sanomien arvostelussa ja Suomen kuvalehden haastattelussa kosketellaan myös Saksan-matkaa ja sen vaikutusta mielenterveyden romahtamiseen.)

Kolmannesta valtakunnasta

Evans, Richard E. Evans: The third war at war. How the Nazis led Germany from conquest to disaster. Cop. 2008. Penguin books 2009.