Paavo Rintala: Pojat

Kiinnostus saksalaisten ja suomalaisten sodanaikaisiin suhteisiin ei ole vain 2000-luvun ilmiö. Paavo Rintala käsitteli aihetta omien kokemustensa pohjalta romaanissa Pojat jo 1958.

Romaanin alaotsikko kertoo teeman: Kuvia vv. 1941-44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin.

Alkukohtauksessa saksalainen kuorma-auto seisoo leipomon edessä ja seudun lapset parveilevat auton ympärillä. Neljä kymmen-kolmetoistavuotiasta poikaa on päässyt auttamaan limppujen lastaamisessa autoon. Huoltoupseeri antaa heille kiitokseksi limpun ja suklaata.

Poikien kilpailu heijastaa sitä, ”joka paraillaan ankarana riehui tuon kiljuvan lauman huoltajissa”. Koko sotaa käyvässä maailmassa hyödykkeitä on niukasti ja Saksa päättää niiden jaosta.

Vasta tämän jälkeen esitellään päähenkilöt, viisi poikaa Raksilan työläiskaupunginosasta: Immu, Jake, Urkki, Matte ja Pate. Pojilla oli esikuvat, mutta Rintala on tehnyt muutoksia, jotta näitä ei tunnustettaisi.

Rintalan alter ego, evakkopoika Pate, ei nouse erityisesti esille. Kirjailija keskittyy kollektiivin kuvaukseen.

Kertoja antaa vain muutaman selityksen ja tulkinnan, muuten lukija saa tehdä tapahtumista omat johtopäätöksensä.

Saksalaisten kuvaus

Saksalaisia kuvataan romaanissa melko vähän, ja kuvatut ovat enimmäkseen tyyppejä eivätkä yksilöitä. Yhtä lukuun ottamatta he ovat nimettömiä.

Saksalaisten ajatukset suomalaisista ovat enimmäkseen stereotyyppisiä.

Sotapoliisi, jonka tehtävä on estää trokaus rautatieasemalla, ajattelee: ”Hyvinpuettu lapsi. Ihan kuin meillä Suur-Saksassa. Ei täällä ole mitään ryysyläisiä, jumalankiitos. Noo, Suomihan on niitä edistyksellisiä valtioita. Ei mikään Norja eikä Tanska. Asevelimaa…”

Mutta kun pojat huijaavat sotapoliisia, tämän asenne muuttuu: ”Scheussliche Finnen…sakramento…bärkkele”.

Sitten sotapoliisi vertailee itävaltalaista kotikaupunkiaan Ouluun: ”Ei olutta, ei makkaroita, ei alppeja lähelläkään ja ihmiset ylpeätä väkeä, katsovat alta kulmain, mutisevat, mitä pirun kieltä mutisevatkin. Oho. Donnerwetter. Katunaiset kerrassaan ala-arvoisia, täysin ammattitaidottomia. Miksi minä en päässyt Pariisiin. Herr mein Gott.”

Pojat kokevat saksalaiset sotilaat aluksi näin: ”Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittaja, kengissäkin arvomerkit. Ja autoja, paljon autoja, ooppeleita eikä mitään romuja.”

Poikien saksalaisihailu laimenee talvella, kun pojat huomaavat, että nämä sankarit palelevat. Autotkaan eivät kulje, kun ei ole pakkasnestettä.

Seuravana kesänä ihailu taas elpyy. Syksyllä syntyy vastakohtaisuus, kun pojat solkkaavat naiivisti: ”Petersburkki…Leningrad, pum, pum…”, mutta sotilas vastaakin: ”Minun veli, er ist jetzt in Stalingrad”, Niks gut in Stalingrad, ei yvä”.

Toisaalta saapuu uusia saksalaisia sotilaita, jotka eivät enää ole ystävällisiä vaan lyövät poikia luutturievulla silmille ja kiroilevat.

Lähtiessään syksyllä 1944 saksalaiset kuitenkin antavat kasoittain ylimääräistä tavaraa suomalaisille siviileille. Niin kova on puute ruuasta, että naiset suorastaan tappelevat.

Eräs monen lapsen äiti menee sisään valmiina tekemään mitä tahansa, jotta saisi lapsilleen ruokaa. Saksalaiset eivät kuitenkaan käytä tilaisuutta hyväkseen, vaan hän saa tavarat ilman maksua luonnossa.

Sankaruus ja kuolema

Romaanissa kerrotaan, että muut kaupungin poikajengit ovat liittyneet sotilaspoikiin. Kuvattu joukko on ainoa, joka pysyy vapaana.

Teoksen toistuvana teemana on poikien pyrkimys toimia sankarillisesti ja saavuttaa näin aikuisten arvostusta, mutta se menee aina jotenkin pieleen.

Kun he haluavat auttaa naisia tunnelin alitse, nämä luulevat heidän ahdistelevan. Kun he perustavat teatterin ja esittävät siellä Mannerheimin syntymäpäivät ja Hitlerin vierailun, esitys on  heidän tarkoittamattaan koominen ja opettaja sättii heitä epäisänmaallisuudesta. Kun he pyytävät koulussa päästä plankkipojiksi Pietariin kaupungin valtaamisesta, opettaja syyttää heitä pilkkaamisesta, sillä on jo selvää, että Leningrad jää valloittamatta.

Myös kuoleman teema toistuu. Kun pojat menevät yöllä myymään lomalaisjunalle olutta, junassa on ruumisarkkuja. Kun he tekevät vaihtokauppaa rakennustöistä vastaavan Todt-järjestön jäsenten kanssa, nämä ovat varastaneet tavaran ja rangaistuksena on teloitus. Kun he kadehtivat kilpailevaa poikajoukkoa, joka varastaa räjähdystykkien ammuksia, näistä kuolee kaksi ja loukkaantuu kaksi.

Viattomat pojat ja aatteeseen hurahtaneet aikuiset

Pojat trokaavat, tappelevat muiden kanssa ja keskenään, harhauttavat sotapoliisia ja jopa varastavat pyykkinarulta villapaidan vaihtaakseen sen saksalaisilta kameraan. Lapsellisuudessaan he kuitenkin ovat viattomia.

Poikien viattomuuden vastakohtana ovat aikuiset suomalaiset. Osa heistäkin hyötyy saksalaisista aineellisesti esimerkiksi trokaamalla.

Suomalainen sotapoliisi on itse kotoisin laitakaupungilta ja tulkitsee, että siellä muuttuu saalistamisen himoksi ”mikä tahansa jalo ja suuri aate, pyhä sota ja epävirallinen aseveljeys paikallisten asukkaitten ja maailmanvalloittajien välillä”.

Kirjan mittaan tuo aatteen suuruus ja jalous asetetaan kyseenalaiseksi. Naurettavimpia ovat aatetta julistavat aikuiset. Pappi julistaa, että kaikki kaatuneet pääsevät taivaaseen, ja oppikoulun opettaja asettaa pojille esikuvaksi vuonna 1918 valkoisten puolella 14-vuotiaana kaatuneen Onni Kokon.

Toki myös selväpäisiä aikuisia on. Valokuvaaja näkee poikien teatteriesityksen koomisuuden, ja rehtori päästää pojat rangaistuksetta plankkipoikaideasta.

Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden seksisuhteet

Keskeisellä sijalla ovat suomalaisnaisten seksisuhteet saksalaisten kanssa. Pojat kiistelevät, perustuvatko ne kiimaan vai aineelliseen hyötyyn.

Kuva on ruma, mutta myöhemmän ajan perspektiivistä ymmärtää, että rumaksi kuvan tekee osittain se, että näkökulma on teini-ikää lähestyvien, seksuaalisuuteen heräävien poikien. He saavat seksuaalisuudesta yksipuolisen kuvan vakoilemalla seksiakteja pusikoissa.

Toisaalta kyse ei ole vain poikien käsityksistä vaan Rintala tulee uusintaneeksi sodanaikaisia tuomitsevia lehtikirjoituksia. Niissä ei Marianne Junilan mukaan edes otettu huomioon, että suomalaisnaisten suhteet saksalaisten sotilaiden voisivat perustua kiintymykseen siinä missä muukin nuorten seurustelu. 

Pojissa työläisperheen ylioppilastyttö, konttoristi, seurustelee paksun saksalaisen vääpelin kanssa saadakseen ”rahaa, saksalaisia savukkeita, makeisia ja kahvia”.

Tiina Kinnunen toteaa, että kyseessä on yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Niinpä seurustelu vihollisen ja liittolaisen sotilaan kanssa tarkoittaa symbolisesti ”vieraan” päästämistä kansankunnan ”sisään”.

Immun silmät avautuvat

Poikien joukosta nousee esille kaksi, jotka kehittyvät, mutta eri suuntiin.

Ilmari Kaarela eli Immu on joukon vanhin, aloitteentekijä ja johtaja vaikka joukko onkin yleensä tasa-arvoinen. Sakari Toiviainen luonnehdinta Pojat-elokuvasta pätee myös romaaniin: Immu kehittyy kepposista ja ontosta sankari-ihailusta ”tietoisuuteen peruuttamattomista menetyksistä ja ajan epäinhimillistävistä seurauksista”.

Hiukan hämmästyttää esimurrosikäisten poikien vapaus: he saavat liikkua jatkuvasti ulkona keskellä yötä. Mutta loppujen lopuksi Immun äiti pitää pojalleen ja muillekin pojille jöötä: mitä tahansa ei saa tehdä. Äiti antaa pojille kolttosesta selkäsaunan mutta myös kehuu poikia, kun he alistuvat rangaistukseen.

Kohtausta ei pidä arvostella nykylain ja -moraalin mukaan. Ajan kontekstissa se kertoo, että Immusta huolehditaan.

Immun esikuva on isoveli, työläisperheen ylioppilas ja reservinupseeri Iikka Kaarela, joka on kihlannut morsiamen ”paremmasta” perheestä.

Kun Iikka kaatuu kesällä 1944, tämän morsiamen isä ”lohduttaa” Immua: ”Älähän sure. Veljesi kaatui niin kuin piti kaatua.” Sitten seuraa poliittinen saarna: ”Lopulliseen voittoon asti Saksan rinnalla, se o n nyt Suomen ainoa tie ja minä olen ylpeä siitä, että Suomen nuoriso sen ymmärtää, taistelee ja uhraa itsensä, jos niin tarvitaan, lopullisen voiton saavuttamiseksi…”

Immu ottaa sanat todesta ja haaveilee, että hän ilmoittautuu seuravana keväänä vapaaehtoisena armeijaan taistelulähetiksi. Ja sitten ”hän kaatuisi ja koulun seinällä olisi hänen hänenkin nimensä, Iikka Kaarelan nimen alla, se olisi komeata, veljekset, lahjakkaita poikia, sanottaisiin. Olihan ennenkin tässä maassa ollut kuusitoistavuotiaita sankareita.”

Immu tulee järkiinsä, kun hän tapaa kadulla veljensä morsiamen saksalaisen sotilaan käsivarressa. ”Eikä nuorukainen Ilmari Kaarela voinut enää Siltakatua takaisin Raksilaan kävellessään millään tietää, minkä puolesta hänen veljensä oli kuollut. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut sitä enää käsittää. Eikä luutnantti Iikka Kaarelakaan ollut tullut siitä koskaan mitään tietämään.”

Varsin osoittelevasti asetetaan vastakkain korkeasti moraalinen mies ja moraaliltaan kyseenalainen nainen. Iikka on toiminut ajan ihanteiden mukaan ja kaatunut suojatessaan kotiliettä, jotta Sillanpään Marssilaulun sanoin ”te lapset ja vanhuksia, te äidit ja morsiamet” olisivat turvassa.

Iikan uhrauksesta tulee kuitenkin turha, koska morsian osoittautuu arvottomaksi. Hän ei sure kaatunutta sulhastaan edes säädyllistä aikaa vaan aloittaa heti uuden seurustelun ja vieläpä ”vieraan”, saksalaisen, kanssa.

Kyseessä on jokaisessa sotaakäyvässä maassa yleinen uskomus, että kun mies vaarantaa henkensä rintamalla, naisen tulee olla uskollinen.

Laajemmin ottaen todellinen moraalinen rappio ei Pojissa ole laitakaupungilla. ”Parempien ihmisten” isänmaallisuus ilmenee vain sanoissa, ja näiden saksalaisihailu on niin vahvaa, että omia maanmiehiä syrjitään.

Kun saksalainen sotilas tappelee suomalaisen trokarin kanssa ja lyö tätä tikarilla, ”siviilipukuinen vaalea herra” vakuuttaa että saksalainen on syytön. Vain vanha ukko vain mutisee, että ”suomalaista kohdellaan kuin koiraa näitten vävypoikien rinnalla”.

Jaken tragedia

Jaken kehitys menee toiseen suuntaan.

Jaken vanhempien avioliitto on hajonnut, kun äiti on alkanut seurustella saksalaisen kanssa. Rakkauden, läsnäolon ja rajojen sijasta äiti antaa Jakelle vain saksalaiseltaan saatua rahaa ja tavaraa.

Ei siis ihme, että Jake leuhkii ja valehtelee, mielistelee opettajia, näyttelee koviksen roolia – hän on kerta kaikkiaan hukassa. Jake esittää sankaria, mutta kuten Sakari Toiviainen sanoo elokuvasta, ”tosiasiassa hän käyttäytyy kaikkein pelkurimaisimmin ja lipeää aina ensimmäisenä ryhmäsolidaarisuudesta”.  Kun muut pojat lähtevät auttamaan Immua, Jake painelee karkuun.

Muut pojat ovat hienotunteisia Jakea kohtaan, kuten Pekka Tarkka on huomannut: vaikka he muuten tappelevat ja kiusoittelevat toisiaan, he eivät lausu sanaakaan Jaken äidin suhteesta, joka on Oulun juoruakkojen hampaissa.

Kun saksalaiset lähtevät, Jaken äiti seuraa Fritziään. Isällä taas on uusi nainen, jolla on lapsi, eikä hän huoli Jakea uuteen perheeseen.

Epämääräisesti on sovittu, että Jake muuttaisi mummonsa luo, mutta kukaan ei pidä huolta, että näin tapahtuu.

Romaanin ja elokuvan erilainen loppu

Romaanissa Jake leikkii pistoolilla, jonka on saanut äidin saksalaiselta miesystävältä, ja kuvittelee: ”Se olis vasta hurja juttu. Jumalauta. Pojat uskoisivat … joka sanan, mitä minä oon niille leuhkinu … luulisivat, että Jake on ammuttu.” 

Jake ei vielä tajua kuoleman lopullisuutta vaan uskoo tekevänsä urotyön, jolla saavuttaa muiden poikien ihailun: ”ei ikinä tarttis pojille valehdella … vois olla niinku toiset … aina uskoisivat.” 

Jake koskettaa liipasinta, ja ase laukeaa. Kyseessä ei siis ole suunniteltu itsemurha vaan lähinnä onnettomuus.

Mikko Niskanen käsikirjoitti ja ohjasi Rintalan romaanin pohjalta elokuvan Pojat 1962. Jaken roolin sai 17-vuotias Vesa-Matti Loiri. Elokuvan näytettiin 60-luvulla televisiossa.

Kaikki elokuvan nähneet muistavat loppukohtauksen, joka oli tehokkaampi kuin romaanin itsemurha: Jake raahautuu äitiään kuljettavan junan perässä ja jää lopulta kiskoille.

Lapsensa hylkäävä äiti ja poissaolevat isät

Kaija Heikkinen on todennut, että Pojat on ollut vaikea teos myös feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, joka ei ole halunnut käsitellä teosta.

Jaken äiti hylkää perinteisen moraalin, joka painottaa velvollisuuksia muita kohtaan, ja valitsee modernin maailmankatsomuksen, jossa tärkeintä on oma onni. Jaken tuska liikuttaa lukijaa ja katsojaa niin, että tämän on vaikea olla tuomitsematta lapsensa hylkäävää äitiä.

Silloin huomiotta saattaa jäädä, että kokonaisuutena ottaen romaani ja elokuva kuvaavat ”isätöntä sukupolvea”. Pekka Tarkka tulkitsee, että ”Oulun pojat joutuvat etsimään rintamalla oleville isilleen korvikkeita kaupungeissa majailevista saksalaisista sotilaista tai taistelukuvauksista”, joissa kuvataan sotasankaruutta.

Mannerheimin ensimmäisessä päiväkäskyssä talvisodan alussa todettiin, että ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sisäisen ristiriidan aiheuttaa se, että sodan takia kodista puuttuu isä, jota lapsi tarvitsisi.

Tarkka toteaa, että tuolloin auktoriteeteiksi tulevat valtio, armeija tai kirkko, mutta ”isänmaa äidinkasvoineen ei vastaa todellista kontaktia isään ja äitiin, vaikka sodan aikana kehittyikin tunnevarainen käsitys Mannerheimista ja sarkamanttelisesta lotista kansallisen perheen vanhimpina.”

Sodan jälkeen nämäkin auktoriteetit kaatuivat, mutta ”Paluuta oikeaan perheeseen ei enää ollut, koska isä oli niin perusteellisesti samastunut sotilaaseen ja sankarivainajaan.”

Rintala ja Niskanen haastoivat sekä aiemman virallisen isänmaallisen version että myöhemmän feministisen diskurssin. Varsinkin elokuvan menestys osoitti, että aihe oli tärkeä ja oleellinen.

Tietoja kirjasta ja kirjailijasta

Juhani Salokannel kertoo teoksessaan Linnasta Saarikoskeen, että kesällä 1944 13-vuotias Paavo kuului sotilaspoikiin ja toimi lähettinä. Elo-syyskuun vaihteessa ratapihan laitaan ilmestyi saksalaisen divisioonan pesula. Vaunussa oli nuoria naisia, jotka puhuivat oppikoululaisille tuntematonta kieltä. Eleistä Paavo päätteli, että saksalaiset pitivät rintamabordellia. Syntyi oivallus: ”Todellisuus oli aina ristiriitaisempi, monisyisempi kuin ihmisten vakiintuneet käsitykset siitä”.

Todt-organisaatiosta Wikipediassa.

Irma Kyrki on kirjoittanut Rintalasta ja hänen Ouluun sijoittuvista teoksistaan Ouki-tietokannassa.

Olen kirjoittanut blogiini Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogiasta artikkelin, jonka lopusta löytyy tietoja kirjailjasta.

Kirjallisuutta:

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisen monta sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. SKS 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Salokannel, Juhani: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. WSOY 1993.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin muutoksessa. Otava 1966.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio. Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. SKS 1999.

Advertisements

4 thoughts on “Paavo Rintala: Pojat

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s