Aleksandr Solženitsyn: Tapahtui Kretšetovkan asemalla

Aleksandr Solženitsynin novelli Tapahtui Kretšetovkan asemalla on lukijan testi. Aikoinaan sen tulkinta erotti erilaiset kommunistit.

Tapahtui Kretšetovkan asemalla oli yksi niistä harvoista teoksista, jotka Solženitsyn sai 60-luvulla julkaistua Neuvostoliitossa. Se ilmestyi suomeksi samassa niteessä kuin kuuluisa Ivan Denisovitšin päivä.

Novelli tapahtuu selustan rautatieasemalla lokakuussa 1941. Syyssateitakin enemmän masentavat uutiset rintamalta: puna-armeija on peräytynyt satoja kilometrejä Natsi-Saksan hyökkäyksen vyöryessä eteenpäin.

Päähenkilö on nuori luutnantti Zotov. Hän olisi halunnut etulinjaan, mutta on likinäköisyytensä takia joutunut rautatieaseman komendantin apulaiseksi.

Aatteellisesti ja moraalisesti esimerkillinen Zotov

Zotov on esimerkillinen kommunisti aivan Nikolai Ostrovskin klassisen romaanin Kuinka teräs karastui askeettisen Pavel Kortšakovin mallin mukaan. ”Hänen pieni elämänsä merkitsi vain sikäli, paljonko hän kykenee auttamaan Vallankumousta.”

Myös yksityiselämässään Zotov on moraalisesti moitteeton. Sodanaikainen rakkausjuttu on hänelle mahdoton eikä vain siksi, että se olisi uskottomuutta miehitetylle alueelle jäänyttä lasta odottavaa vaimoa kohtaan. Ennen kaikkea se olisi aatteen häpäisy, sopimatonta lohdutusta ”pyhään suruun”, jota ei saa yrittää lievittää.

Vaikka ideologia on erilainen, luonteeltaan tällainen nuori mies olisi hyvin sopinut AKS:äään.

Solženitsyn osoittaa taitavuutensa kirjailijana siinä, että hän ei tee kommunistista karikatyyria, toisin kuin Väinö Linna opettaja Rautajärvestä Pohjantähti-trilogian kolmannessa osassa.

Päinvastoin, Zotovilla samoin kuin Ensimmäisen piirin Rubinilla on kommunistin parhaat ominaisuudet.

Zotov torjuu epäilykset

Puna-armeijan peräytyessä Zotov tuntee voimatonta hämmennystä: ”miksi sota menee näin? Ei vain jäänyt vallankumous tulematta koko Euroopassa, ei vaan jäänyt meiltä menemättä sinne vähin veritappioin ja mitä tahansa hyökkääjien liittoa vastaan, vaan nyt peräännyttiin – mihin asti?”

Zotov muistuttaa itseään, että ”Moskova oli luovutettu Napoleonillekin”. Mutta entä jos Natsi-Saksa pääsee Uralille? Baikalille?

Solženitsyn oli nuorena marxilainen. Hänkin uskoi, että Euroopassa puhkeaisi sodan jälkeen vallankumous. Hän kuitenkin kykeni ajattelemaan itse ja katsoi Stalinin vääristelleen Leninin aatteen.

Sen sijaan Zotov on niellyt koko virallisen ideologian aina Stalin-kulttia myöten. Niinpä hän torjuu epäilykset ”rikoksena”: ”Ne olivat moite, ne loukkasivat kaikkivoipaa, kaikkitietävää Isää ja Opettajaa, joka on aina paikalla, näkee ennakkoon kaikki kaiken, ryhtyy kaikkiin vaadittaviin toimenpiteisiin, eikä päästä.”

Zotov purkaa voimattomuuden tunteensa toteuttamalla vapaa-aikanaan haaveen, johon opiskeluaikana ei ollut aikaa. Oppimalla perusteellisesti Marxin Pääoman ensimmäisen osan hän uskoo tulevansa aatteellisesti ”voittamattomaksi, haavoittumattomaksi, lyömättömäksi”.

Jos pahin tapahtuisi, Zotov ”menisi jalan Kjahtan kautta Kiinaan, tai Intiaan, tai valtameren taakse – mutta menisi vain siksi jotta liittyisi joihinkin vahvennettuihin osastoihin ja palaisi aseiden kanssa Venäjälle ja Eurooppaan.”

Kääntöpuolena suvaitsemattomuus

Zotov tuntee itsensä yksinäiseksi, kun muut ihmiset eivät ole niin esimerkillisiä ja epäitsekkäitä kuin hän:

”Kaikki nämä työntekijät hänen ympärillään aivan kuin yhtä synkkinä kuuntelivat tiedotuksia ja lähtivät kovaäänisten luota samalla äänettömällä kivulla. Mutta Zotov näki eron: ympäröivillä oli elämässään aivan kuin jotain muutakin paitsi uutisia rintamalta – he nostivat perunoita, lypsivät lehmiä, sahasivat halkoja, kittasivat laseja. Ja he puhuivat tästä ja harrastivat tätä paljon enemmän kuin rintaman asioita.

Hölmö muija. Toi hiiltä – ja nyt ’ei pelkää mitään’. Edes Guderianin tankkeja?”

Eikö varautuminen talvea varten ole itse asiassa ihan järkevää toimintaa? Eihän Neuvostoliitto pystynyt evakuoimaan suurinta osaa väestöstään, vaan he joutuivat elämään miehityksen alaisuudessa.

Vaikka Zotovin epäitsekkyys näyttää hyvältä, onko se sitä todella? Eihän hän voi huolehtimalla yleistilanteesta vaikuttaa siihen hiukkaakaan.

Lev Šestovin mukaan Tolstoin Sodassa ja rauhassa parhaimmatkaan ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita kuin läheisistään, puhe ”Venäjän kohtalosta” on teennäistä. Tolstoi ei heitä siitä tuominnut: sellaisia ihmisiä luonnostaan olivat. Eikä se estänyt heitä sotimasta.

Zotovin aatteellinen ja siveellinen puhtaus on osittain nuoruuden kokemattomuutta. Tämän esimerkillisyyden kääntöpuoli on suvaitsemattomuus epätäydellisiä ja ”neuvostoihmisen” kaavasta poikkeavia kanssaihmisiä kohtaan, kuten Hélène Zamoyska on huomauttanut.

Mitä on ”kansa”?

Yksi tällainen ei-esimerkillinen henkilö on Frosja-täti, joka kehuu Zotovin apulaiselle Valjalle vaihtaneensa evakkojen kanssa ”silkkisukkia viidestä perunakakusta. Ei tiedä vaikka sukkia ei saisi ollenkaan ennen sodan loppua. [- – -] Ja saippuaa niiltä saa, ja halvalla.”

Valja hävettää ryhtyä vaihtokauppaan evakkojen kanssa, mutta Frosja-tädin mielestä evakot ovat rikkaita: ”Ne kuljettavat kankaita, kuljettavat pukuja, kuljettavat saippuaa – ovat laittautuneet juuri kuin markkinoille. Siellä ajaa se-e-emmoisia paksunaamoja, anna niille keitetty kana kuule, muuta eivät tahdo!”

Frosja-tädin kertomuksesta käy ilmi, että evakot joutuvat hankkimaan ruokansa itse.

Sen sijaan vuokaralaisilleen, jotka ovat myös evakkoja, Frosja-täti on majoittanut ja ruokkinut ilmaiseksi: ”Alastomia kurjalaisia, pinkaisivat Kievistä niissä missä tulivat tänne – ihme oikein. [- – -] Minä avasin mummolle kellarin – siinä, minä sanoin, ota perunaa ja ota hapankaalia ja huoneestakaan teidän ei tarvitse maksaa mitään. Köyhiä minä säälin aina, Valjuša, vaan rikas – armoa älä pyydä.”

Onko Frosja-täti ahne hyväksikäyttäjä vai epäitsekäs auttaja? Hän on tilanteen mukaan molempia. Tuskin hänellä olisi mahdollisuuttakaan kaikkia auttaa.

Ensimmäisen piirin kommunisti Rubinilla on käsitys kollektiivisesta kansasta, jonka hän ideologian perusteella tuntee: ”Kansa valtasi Berliinin, kohtasi Elbellä amerikkalaiset, kansa virtasi kotiutettuna junissa itään, palasi jälleenrakentamaan Dneprin sähkövoimalaitosta, herättämään Donin laakion eloon, rakentamaan Stalingradia uudelleen.”

Sen sijaan Solženitsyn novellissa ei ole yhtenäistä sankarillista ”kansaa” vaan erilaisia yksilöitä hyveineen ja heikkouksineen.

Solženitsynin polyfoninen tekniikka

Solženitsyn on kutsunut tekniikkaansa polyfoniseksi.

Vladimir Krasnov määrittelee tämän termin, jota Mihail Bahtin käytti mm. Dostojevskin romaaneista: teoksessa ei ole yhtä sankaria, vaan kirjailija kohtelee henkilöitään tasapuolisesti ja antaa näiden esittämien näkemysten kilpailla sekä keskenään että omiensa kanssa. Lukijalla on täysi vapaus yhtyä kenen tahansa henkilön mielipiteisiin, esimerkiksi Karamazovin veljeksissä Ivanin.

Tapahtui Kretšetovkan asemalla kuvataan melkein kokonaan Zotovin näkökulmasta. Siitä huolimatta novelli samoin kuin Ivan Denisovitšin päivä ja Matrjonan talo ovat muodoltaan polyfonisia.

Tapahtumat ja keskustelut muiden ihmisten kanssa paljastavat Zotovista ja hänen ympäristöstään asioita, jotka lukija joko huomaa tai ei huomaa.

Kohtaaminen kersanttien kanssa

Zotov ei ole tyhmä – hän pystyy lukemaan lehtien selostuksia rivien välistä. Ja kun hän työnsä perusteella tietää, mihin asti junia menee, hän osaa päätellä, missä rintama kulloinkin on.

Oma-aloitteellisuuttakin Zotovista löytyy. Hän on huomannut puutteet liikekannallemääräyksissä, sotatarvikekuljetuksissa ja sotilaskomendatuurin työssä ja suunnittelee kirjoittavansa aiheesta esittelymuistioita puolustusasiain kansankomissariaatille uskoen, että niistä on hyötyä – ainakin seuraavassa sodassa. Innossaan hän ei tajua, miten vaaralliseksi tällainen arvostelu voisi hänelle itselleen koitua.

Ei Zotov ole kovasydäminenkään – hän ottaa todella huolehtiakseen puolueensa kääntyvien ihmisten asioista.

Kohtaus kersanttien Dygin ja Gajdukov paljastaa Zotovissa kuitenkin puutteen, joka nuoruuden kokemattomuuden lisäksi johtuu liiallisesta luottamuksesta auktoriteetteihin. Hän tyytyy toimimaan vain viranomaisten asettamissa rajoissa.

Zotov tekee parhaansa auttaakseen kersantti Dyginin nälkiintyneitä sotilaita, mutta hän ei voi mitään byrokraatille, joka turvautuu sääntöön, että varasto on suljettu, vaikka tämä merkitsee, että Dyginin juna on ehtinyt lähteä ennen kuin se avataan.

Sen sijaan rintamalla ollut Gajdukov ”tiesi sekä ohjesäännöt että miten niitä voi ja piti rikkoa”. Vaikka hän on Frosja-tädin tavoin käynyt kauppaa niiden kanssa, joilla on jotain vaihdettavaa, hän on valmis auttamaan Dyginin miehiä ilmaiseksi.

Aiemmin Zotov on tuominnut jauhovaraston kimppuun hyökänneet mottilaiset – ”Jos jokainen rupeaa ottamaan mikä häntä miellyttää, minä otan, sinä otat – niin voitetaanko sota?” Vaikka periaate kurin ja tasa-arvoisen jakamisen tärkeydestä sinänsä on sota-oloissa sinänsä oikea, se edellyttää viranomaisten huolehtivan siitä, että jokainen saa osansa.

Jollei järjestelmä toimi, ei ole muuta mahdollisuutta kuin pitää itse puolensa – ja johtajan täytyy tehdä se huostaansa uskottujen sotilaiden takia.

Mitä Zotov ei kuule?

Novellin ratkaiseva tapahtuma sattuu, kun Zotov tapaa 49-vuotiaan näyttelijän Tveritinovin, joka on joutunut mottiin mutta päässyt pakenemaan. Motissa hän on muiden tavoin hävittänyt henkilöpaperinsa. Asiasta on tullut ongelma vasta nyt, kun hän on joutunut eroon tovereistaan. Hän pyytää Zotovia kirjoittamaan takaa-ajomääräyksen (kääntäjän mukaan termi on Suomessa junasta jälleen jääneen todistus).

Zotov tuntee vaistomaista sympatiaa Tveritinovin kohtaan. Valokuvista käy ilmi, että tämä perheineen kuuluu vallankumousta edeltävään sivistyneistöön.

Innoissaan Zotov alkaa lörpötellä tajuamatta Tveritinovin lyhyitä vastauksia. Lukijan tulkintaan vaikuttaa ratkaisevasti, ymmärtääkö hän keskustelusta enemmän kuin Zotov.

Kun Tveritinov mainitsee klassisten näytelmien rooleja, Zotov ei niitä tunne. Hänelle Gorki on ylittämätön mestari.

Kohdassa lienee itseironiaa, sillä Solženitsynkin ihaili nuorena Gorkia. Vankileirien saaristossa hän kuitenkin arvostelee tätä kovin sanoin Vienanmeren kanavan rakentamista kuvaavasta kirjasta, jossa ylistettiin orjatyötä.

Kun Tveritinov mainitsee, että kysyminen on ollut vaarallista vuoden kolmenkymmenseitsemän jälkeen, Zotov ihmettelee: ”Mitä silloin oli, kolmenkymmentäseitsemän? Espanjan sota?”

Suuret oikeudenkäynnit ovat siis menneet Zotovilta täysin ohi – tai ainakin hän on pitänyt vähäpätöisinä tapahtumina ja uskonut syytettyjen syyllisyyteen. Solženitsyn itse ei uskonut, ei edes vuonna 1934 tapahtuneen Leningradin puoluejohtaja Kirovin murhan viralliseen versioon. Kollektivisoinnin todellisuutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, vaikka seisoi lapsena leipäjonossa, eikä sitä että oikeudenkäynnit olivat vain jäävuoren huippu.

Sodan todellisuus

Tveritinovin kautta Solženitsyn kertoo vaivihkaa sodan todellisuudesta.

Tveritinov kertoo, että työpaikalla olivat vapaaehtoisiksi armeijaan ilmoittautuneet kaikki ”pääjohtajasta alkaen. Mutta sitten joku veti jonkun numeron alle viivan ja viivan yläpuolelta jäätiin kotiin, viivan alapuolelta lähdettiin.” Tasa-arvo on siis näennäistä.

Sotilaskoulutusta Tveritinoville annettiin ”Muutama päivä. Pistintaistelussa. Kepeillä. Ja mitenkä heitetään kranaatteja. Puisia.” Marssilla ”viskattiin kiväärit. Vuoden yhdeksänkymmentäyksi malliset.”

Zotov ei lainkaan huomaa, että näin kumotaan hänen käsityksensä Stalinin viisaudesta ja kaukokatseisuudesta.

Kaikkein tyrmäävin arvostelu Stalinin sodanjohtoa kohtaan koskee motteja, vaikka ei kerrotakaan, että ne johtuivat Stalinin käskystä olla peräytymättä.

Joulukuun loppupuoleen 1941 mennessä saksalaisten haltuun oli joutunut 3,35 miljoonaa puna-armeijalaista, joista helmikuun alkuun 1942 mennessä oli kuollut kaksi miljoonaa eli 60 prosenttia (Christian Streitin mukaan).

Vakoojaepäily syntyy

Sitten Tveritinov kohtalokkaan erehdyksen kysymällä: ”Hetkinen…Stalingrad…Mikä sen nimi oli ennen?”

Tämä lipsahdus herättää Zotovin epäilykset: ”Oliko se mahdollista! Neuvostoihminen ei tunne Stalingradia? Eihän se mitenkään voi olla mahdollista! Ei mitenkään! Se ei mahdu päähän!”

Zotov päättelee, että Tveritinov on ”Agentti! Luultavasti valkoemigrantti!” tai jopa ”valepukuinen upseeri”.

Niinpä Zotov ilmoittaa NKVD:lle epäilevänsä Tveritinovia vakoilijaksi ja tämä pidätetään.

Tveritinov tietää, mitä se merkitsee: ”Tämähän on korjaamattomissa!!”

Mutta epäilyksen siemen on alkanut itää Zotovissa, kun hän on nähnyt ”himmeässä lyhdyn valossa nämä kasvot, Learin epätoivoiset kasvot kuolinhuoneessa.”

Myöhemmin Zotov yrittää tiedustella Tveritinovin kohtaloa. Hän saa vastauksen: ”Selvä otetaan teidän Tverikinistännekin. Meillä toimitaan.”

Novelli loppuu sanoihin: ”Mutta koskaan sitten koko elämänsä aikana Zotov ei voinut unohtaa tätä ihmistä.”

Miten ideologia vaikuttaa tulkintaan?

Sota-aikana vastaavaa tapahtui muissakin maissa: pienikin ”poikkeavuus” saattoi herättää epäilykset vakoilusta. Mutta Neuvostoliitossa epäily merkitsi lähes varmasti myös tuomiota.

Suurin osa länsimaisista lukijoista piti luultavasti itsestään selvänä Tveritinovin syyttömyyttä, koska tiesi Stalinin ajan menetelmistä.

Myöskään kuvauksessa ei ole mitään, joka viittaisi muuhun kuin siihen, että kyseessä oli hajamielinen lipsahdus, joita sattuu jokaiselle, vanhemmiten yhä enemmän. Ei Tveritinovin kaltaisesta miehestä olisi agentiksi ollut!

Siksi onkin kiintoisaa, että 60-luvulla neuvostoliittolaiset konservatiiviset kommunistit uskoivat, että kyseessä oli todellisen vakoojan paljastaminen ja katsoivat kirjailijan osoittavan myötätuntoa ”petturia” kohtaan (Sergovantzevin arvostelu Vladimir Lakšinin mukaan).

Yhtä kiinnostavaa on, että jopa sellainen uudistusmielinen kommunisti kuin Novyi mirin päätoimittaja Alexander Tvardovski epäili ensin novellia lukiessaan, että kyseessä oli aidon vakoilijan kiinniottotarina, kunnes lopussa oivalsi toisin (Solženitsynin kuvaus muistelmissa Puskipa vasikka tammeen).

Tällaiset uudistusmieliset kommunistit kuten Georg Lukács tulkitsivat Solženitsynin novellin niin, että myös parhaimmat kommunistit voivat erehtyä.

Tuo erehdys ei kuitenkaan syntynyt itsestään. Tapahtui Kretšetovkan asemalla kertoo, millainen ideologia sen aiheutti ja millainen järjestelmä teki sen peruuttamattomaksi.

Konservatiiviset kommunistit olivat siten oikeassa arvostellessaan alusta asti Solženitsynin teoksia. He tajusivat aivan oikein, että jo kirjailijan Neuvostoliitossa julkaistut teokset eivät olleet vain stalinismin arvostelua. Niiden sisällä oli räjähdyspanos, joka jäi uudistusmielisiltä kommunisteilta tajuamatta.

Solženitsynin omat sotakokemukset

Aleksandr Solženitsyn (11.12.1918-3.8.2008) oli Natsi-Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon 22-vuotias.

Hän oli valmistunut Rostovin yliopistosta pääaineena matematiikka. Samalla hän oli suorittanut kirjekursseja Moskovan filosofian, kirjallisuuden ja historian instituutissa, koska suunnitteli kirjailijan uraa.

Kun Natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, Solženitsyn hylättiin armeijasta terveyssyistä. Näin hän pelastui vuoden 1941 katastrofaalisista tappioista.

Solženitsyn kuitenkin halusi ehdottomasti rintamalle. Isänmaallisuuden lisäksi siihen kannusti edesmenneen isän esimerkki. Tämä oli lähtenyt vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja osallistunut Tannenbergin taisteluun. Solženitsynin aihetta koskeva romaanisuunnitelma toteutui Elokuu neljässätoista.

Myös kirjailijaura vaati rintamakokemusta. Ilman sitä ei voisi kirjoittaa suurta romaania vallankumouksen voitosta Euroopassa.

Sodan alussa Solženitsyn ja hänen vaimonsa työskentelivät kyläkoulun opettajina.

Lokakuussa Solženitsyn hyväksyttiin armeijaan, mutta hänet pantiin aluksi selustaan töihin, joista hänellä ei ollut kaupunkilaisena ollut kokemusta. Tovereita tuotti huvia, kun hän ei osannut ratsastaa.

Viimein maaliskuussa 1942 Solženitsyn hyväksyttiin tykistön upseerikouluun. Hän palveli patterin komentajana, yleni kapteeniksi ja sai kaksi kunniamerkkiä.

Itä-Preussissa Solženitsyn todisti puna-armeijan ryöstöjä ja raiskauksia. Leiriaikanaan hän teki aiheesta kertovan runon Preussin yöt, jota säilytti vapautumiseen asti muistissaan. Preussin yöt julkaistiin ulkomailla 1974 ja suomeksi 2014.

Tammikuussa 1945 Solženitsyn vangittiin Itä-Preussissa kirjeiden takia, jotka hän oli vaihtanut ystävänsä kanssa. Hän sai kahdeksan vuoden tuomion rikoslain 58. pykälän perusteella neuvostovastaisesta agitaatiosta ja neuvostovastaisen ryhmän perustamisesta.

Solženitsyn vapautui leiristä 1953, mutta sen jälkeen oli määrä seurata ”ikuinen karkotus”. Vuonna 1956 hän vapautui karkotuksesta ja seuraava vuonna hänet rehabilitoitiin.

Rehabilitaatiopäätöksessä (lainannut mm. Zhores Medvedev) Solženitsynin mielipiteitä ei enää pidetty neuvostovastaisina. Vaikka hän olikin arvostellut Stalinin henkilökulttia ja monien neuvostokirjailijoiden taiteellisia ja ideologisia puutteita, hänen todettiin olleen myös vakuuttunut marxismi-leninismin oikeellisuudesta, sosialistisen vallankumouksen edistyksellisyydestä Neuvostoliitossa ja sen väistämättömästä voitosta koko maailmassa.

Vankileirien saaristossa Solženitsyn on antanut itsestään upseerina varsin negatiivisen kuvan: ”Nakkelin alaisilleni kiistattomia käskyjä ja olin vakuuttunut, ettei parempia voisi ollakaan. Jopa rintamallakin, jossa kuoleman olisi luullut tekevän meidät samanarvoisiksi, valtani sai minut nopeasti vakuuttuneeksi siitä, että minä kuuluin korkeampaan ihmislajiin. Istualta minä kuuntelin heitä, asennossa seisovia. Keskeyttelin ja käskin. Sinuttelin isiä ja isoisiä (he tietenkin teitittelivät minua). Lähettelin heitä tuleen palauttamaan katkenneita yhteyksiä, jotta ylempi päällystö ei olisi päässyt moittimaan minua (Andrejashin kaatui sillä tavalla). Söin upseerin voikeksejäni pohtimatta, miksi minä sain niitä mutta sotamiehet eivät saaneet. Tietenkin minulla oli sotilaspalvelija (ylevämmin: ”lähetti”), jota minä rasitin kaikin tavoin ja komentelin huolehtimaan persoonastani ja valmistamaan kaiken ruokani erillään sotamiesten muonasta. [- – -] Pakotin miehet selkä kyyryssä kaivamaan jokaisessa uudessa paikassa minua varten erillisen korsun ja rakentamaan sen katon paksuista hirsistä, jotta oloni olisi ollut mukavampi. [- – -]

Tämän olkalaatat ihmiselle tekevät. Mitä opetuksista, joita isoäiti ikonin edessä antoi! Mitä pioneerin haaveista tulevaisuuden pyhästä Tasa-arvoisuudesta!”

Kuvaus on kiinnostava myös yleisesti, koska se tulee paljastaneeksi, että tasa-arvoa mainostavan Neuvostoliiton armeijassa upseerin ja miehistön välillä vallitsi monissa suhteissa suurempi juopa kuin Suomen armeijassa.

Tavanomaisesti arvioiden Solženitsyn oli varmasti hyvä upseeri. Tämän osoittaa rehabilitaatiopäätös, jonka mukaan Solženitsynin patteri oli yksikön paras kurin ja taistelutehokkuuden suhteen. Solženitsyn ei ollut vain ”osoittanut henkilökohtaista sankaruutta” vaan hän oli  myös  ”innoittanut komentamansa yksikön kiintymyksen”.

Rehabilitaatiopäätöstä varten oli haastateltu Solženitsynin patterin sotilaita, joille ei ilmeisesti ollut jäänyt mitään hampaankolossa kapteeniaan vastaan. Ilmeisesti Solženitsynin käytös ei poikennut muiden puna-armeijan upseerien käytöksestä, joten he eivät edes odottaneet häneltä parempaa.

Ivan Denisovitšin päivä pääsi julkisuuteen Novyi mir -lehdessä 1962, kun päätoimittaja Tvardovski hankkii siihen Hruštševin henkilökohtaisen luvan.

Lenin-palkintoa teos ei saanut, koska arvostelijat väittivät valheellisesti Solženitsynin saaneen rikos- eikä poliittisen tuomion.

Operaatio Barbarossa

Novellin kuvaaman ajan rintamatapahtumat löytyvät Wikipedian kuvauksesta Operaatio Barbarossan 4. vaiheesta 2. lokakuuta – 5. joulukuuta 1941. Novellissa mainittu Tula, jonne ei enää lähetetty junia eli se oli saksalaisten hallussa, sijaitsee 165 kilometriä Moskovasta etelään.

Kirjallisuutta

Alexander Solzhenitsyn: Critical essays and documentary materials. Ed. by John B. Dunlop, Richard Hough, & Alexis Klimoff. 2nd ed. New York & London 1975.

Dostojevski, Fedor: Karamzovin veljekset. I-II. Alkuteos Bratja Karamazovy. Suom. ja esipuheen kirj. Lea Pyykkö. Hämeenlinna 1976.

Krasnov, Vladislav: Solzhenitsyn and Dostoevsky. A study in the polyphonic novel. London cop. 1984.

Lakshin, Vladimir: Literary criticism. Ivan Denisovitch, his friends and foes. – Ks. Dunlop.

Lakshin, Vladimir: Solzhenitsyn, Tvardovsky and Novyi mir. Orig. Solzhenitsyn, Tvardovsky y Novyi mir. Transl. and ed. by Michael Glenny with additional contributors by Mary Chaffin and Linda Aldwinckle. Cambridge, Mass. 1980.

Lukacs, Georg: Solsjenitsyn. Orig. Solschenitsyn. Övers. av Ragnar Ahlstedt. Halmstad 1970.

Medvedev, Zhores: Ten years after Ivan Denisovitch. Transl. from the Russian by Hilary Sterberg. Aulesbury, Bucks. 1975.

Ostrovksi, Nikolai: Kuinka teräs karastui. Alkuteos Kak zakaljalas stal. Suom. Erik Eriksson. Hki 1946.

Šestov, Lev: Dostojevski ja Nietzsche (tragedian filosofia). Suomentanut ja selityksin varustanut Mari Miettinen. Ilias 2009.

Solženitsyn, Aleksandr: Ensimmäinen piiri. Suom. Esa Adrian. Hki 1970.

Solženitsyn, Aleksandr: Ivan Denisovitšin päivä. [Sisältää myös teokset Tapahtui Kretšetovkan asemalla ja Matrjonan talo.] Suom. Markku Lahtela. 5. p. Hki 1963.

Solženitsyn, Aleksandr: Preussin yöt.Prusskie noči. {Runoelma}. Suom. Olli Hyvärinen. S.l. 2014.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Puskipa vasikka tammeen. Tutkielma kirjallisesta elämästä. Suom. Esa Adrian. Tampere 1976.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Alkuteos Arhipelag GULAG. Suom. Esa Adrian. Oslo 1974.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. Taitellisen tutkimuksen kokeilu. III Tappotyöleirit. IV Sielu ja piikkilanka. Alkuteos Archipelag GULAG. III Istrebitelno-trudovye. IV Dusha i koljutshaja provoloka. Suom. Esa Adrian. Tampere 1976.

Solzhenitsyn, Alekandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. V Pakkotyö. VI Karkotus. VII Stalinia ei enää ole. Alkuteos Achipelag GULAG. V Katorga. VI Ssylga. VII Stalina net. Suom. Esa Adrian. Saarijärvi 1978.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Die Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangener 1941-1945. Studien zur Zeitgeschichte, Band 13. Hrsg. von Institut für Zeitsgeschichte. Eichstätt 1978.

Thomas, D. M.: Alexander Solzhenitsyn. A century in his life. S.l. 1998.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha I-IV. Suom. J. A. Hollo 8. p. Porvoo 1068.

Zamoyska, Hélene: Solzhenitsyn and the grand tradition. – Ks. Dunlop.

Catherine Gavin: Linnoitus ja Uspenskin varjossa

Catherine Gavin on kirjoittanut kaksi romaania Suomen historiasta. Linnoitus kuvaa Krimin sotaa Itämerellä ja Uspenskin varjossa sisällissotaa. Jälkimmäisessä teoksessa on sivuhenkilönä Mannerheim.

Catherine Gavinin historiallisia romaaneja käännettiin 1950-70-luvulla suomeksi useita. Kirjat liittyivät Ranskan toiseen keisarikuntaan tai ensimmäiseen maailmansotaan jälkinäytöksineen. Gavin jatkoi romaanien julkaisemista vuoteen 1991.

Romaaneja markkinoitiin naisille rakkausromaaneina, ja siihen katsoen niissä on yllättävän paljon politiikkaa ja jopa sotaa. Esimerkiksi Madeleinessa (1957, suom. 1958) kuvataan Ranskan-Preussin sodan esihistoriaa, itse sotaa ja Pariisin piiritystä, jonka aikana sankaritar ajaa ambulanssia vetävää nelivaljakkoa. Vaikka sankaritar ruumiillisesti kuolee, hänestä tulee henkisesti kuolematon, sillä Delacroix on maalannut hänet Ranskan hengettärenä.

Fortress

Krimin sota Itämerellä

Linnoitus (alkuteos Fortress, 1964, suomeksi 1964). Sankaritar on suomalainen aatelistyttö Alexandra (Alix) Gyllenlöve, jonka kummitäti on Aurora Karamzin ja joka tuntee tsaari Nikolai I:n perheineen.

Alix rakastaa romanttisesti Suomea ja vihaa vimmaisesti Venäjää kohtaan. Tämä vastaa romaanin mustavalkoista arvomaailmaa: Venäjä on despoottinen ja paha, Suomi länsimainen ja hyvä.

Vastakohtana on Alixin isä, joka samastaa Suomen ja Venäjän edut ja jolle suurvaltaan kuuluminen avaa hienot uramahdollisuudet. Hän voisi allekirjoittaa Lars Gabriel von Hartmanin sanat: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle.”

Alixin innoittaja on Runeberg, joka esitetään vaarallisena radikaalina. Sellainen tämä ei Matti Klingen mukaan suinkaan ollut.

Sotaisa Alix ei edes pysty lukemaan loppuun Z. Topeliuksen englantilaisten hyökkäyksen tuomitsevaa runoa Ensimmäinen veripisara.

Aurora Karamzinin isäpuoli, senaattori Walleen yrittää turhaan takoa realismia Alixin päähän: ”Suomesta tulee taistelutanner. Me joudumme murskattaviksi kahden vihollisen väliin kuten viisikymmentä vuotta sitten. Minä elin viime sodan ajat kuten tuhannet muutkin suomalaiset ja usko minua, me siinä eniten kärsimme! Meidän maamme kärsi vaurioita – ei Venäjä ja Ruotsi – ja jos englantilaiset valloittavat suuriruhtinaskunnan ja hyökkäävät venäläisten kimppuun meidän maaperällämme, niin sanonpa sinulle, että Suoni kärsii taas!”

Selma Lagerlöf Topeliuksesta

Selma Lagerlöf on kuvannut romaanissaan Sakari Topelius aivan toiseen sävyyn Topeliuksen julkisia kannanottoja Krimin sodan aikana. Tosin kyse voi olla myös jälkiviisaudesta, sillä romaani julkaistiin Suomen itsenäistymisen jälleen 1920, mutta kirjoitti myös ensimmäisen maailmansodan aikana pasifistisen romaanin Kironalainen.

Näin Lagerlöfin Topelius miettii sen jälkeen, kun englantilaiset olivat yrittäneet Kokkolassa ja Oulussa maihinnousua ja tuhonneet siinä yhteydessä aluksia ja muuta yksityistä omaisuutta:

”Oliko näihin rosvouksiin tyydyttävä vain sen vuoksi, että ne suoritettiin muka vapauden ja kulttuurin nimessä? Eikö tosiaankaan oivallettu, että kaiken takana oli halu tuhota Suomen versova kauppa?

Kavahtaen hän tajusi, että jos nuorison, niin, vieläpä koko kansan vapaudenkaipuu ja viha oli niin voimakas, että se kirvelevistä menetyksistä huolimatta piti sokeasti länsivaltojen puolta, se voisi johtaa ilmikapinaan ja maan täydelliseen tuhoutumiseen. Venäjän hetki ei ollut vielä lyönyt. Mutta Suomea odottaisi Puolan kohtalo, siitä tulisi Venäjän kuvernementti, josta toivo olisi pitkäksi ajoiksi sammunut.”

Merisotaa Itämerellä

Alix houkuttelee amerikkalaisen kapteenin Brand Endicottin liittymään Britannian laivastoon ja osallistumaan operaatioihin Venäjää vastaan Itämerellä. Laivasto on kuitenkin teknisesti vanhentunut ja Napoleonin sotien aikaisten amiraalien ja kapteenien käsissä.

Ainoa, mitä Englannin ja Ranskan laivastot saavat aikaan, on Bomarsundin linnoituksen antautuminen Ahvenanmaalla.

Kiinnostava harvinainen episodi on kuvaus suomalaisista siviileistä, jotka sotilaiden lisäksi joutuvat sotavangeiksi. Merimatkalla ja perillä Englannissa olot ovat kurjat ja taudit raivoavat.

Auttaakseen tuttuja naisia ja lapsia Alix on ujuttautunut sotavankien joukkoon. Hän hoitaa sairaita, hankkii rahoillaan kohtalotovereillaan tarvikkeita ja piristää heitä henkisesti lausumalla Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runoja.

Alix ja Brand menevät naimisiin Pariisissa. Siellä Alix tapaa Napoleon III:n.

Vankeusaika on saanut Alix tuntemaan ”jonkinlaista piilotajuista kaunaa Britanniaa kohtaan, jossa ei tehty eroa suomalaisten ja venäläisten välillä”. Nyt hän tajuaa, että Ranskan keisari ”ei käynyt Venäjän sotaa minään oikeamielisyyden ristiretkenä, vaan omien itsekkäiden tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja että Tuileries’n juonittelija vain kylmästi käytti hyväkseen hänen kaltaistaan, yksinomaan oman maansa tulevaisuutta ajattelevien miesten ja naisten ponnistuksia.”

Kaikesta huolimatta Alix ja Brand haluavat edelleen jatkaa sotaa Venäjää vastaan.

Brand ostaa prikin, joka saa nimen Duchess of Finland (Suomen herttuatar). Alix pitää nimeä huonona enteenä, koska hänen mielestään Eeva Merthen, jota Topelius kuvasi teoksessaan Hertiginnan af Finland (Suomen herttuatar), petti isänmaansa.

Pari käy Itämerellä kaapparisotaa estääkseen aseiden viennin Venäjälle.

Yksityissota vaatii prikin irlantilais-amerikkalaisen perämiehen tyttären Mary Ryanin hengen. Syypää on teoksen roisto, joka on ruotsalainen. Muutenkin Ruotsin puolueettomuutta arvostellaan kovin sanoin.

Lopussa kuvataan Viaporin pommituksia. Sen yhteydessä Alix ja Brand onnistuvat uimaan lähelle venäläistä laivaa, jossa upseerit juhlivat voittoa, ja räjäyttämään sen miehistöineen.

Teko vapauttaa Alixin ”vihansa pitkästä riivajaisesta. Hänen mieltään sitoneet kahleet” irtoavat.

Rauhan tultua Alix ei kuitenkaan halua palata Suomeen vaan valitsee asettumisen Brandin kotisedulle Yhdysvalloille.

Ennustus Mannerheimista

Tavallaan Mannerheim esiintyy jo Linnoituksessa. Alixin saamelainen palvelijatar on ennustanut, että jollekulle läsnä olevista syntyy poika, joka on pelastava Suomen. Sankaritar uskoo, että kyse on hänestä, kun läsnä on vain Aurora Karamzin ja serkku Carl Robert Mannerheim. Suomalainen lukija tietää, että jälkimmäinen on marsalkan tuleva isä.

Alix saa kuitenkin keskenmenon, ja saamelaisen palvelijattaren uusi ennustus kuuluu: ”On kerran kaikuva Suomen laulu, mutta sinä et ole sitä kuuleva. Ja on syntyvä lapsi, joka on pelastava Suomen, mutta se ei ole sinun lapsesi…” 

Romaanin nimi ja kansikuva on erilainen Suomessa

Uspenskin varjossa (1972, suom. 1972) oli alkuperäiseltä nimeltään Give me the daggers (Tuo tänne puukot). Kyseessä on sitaatti Shakespearen Macbethista, mikä ei tietenkään olisi sanonut suomalaiselle lukijalle mitään.

Suomalaisen laitoksen kansikuvassa onkin taustalla Uspenskin katedraali. Etualalla nainen ja mies kuhertelevat, sodasta ei näy jälkeäkään, ja vaatetuksesta ja luonnosta päätellen on kesä.

Sen sijaan englanninkielisen painoksen kannessa on taustalla Suurkirkko (silloinen Nikolainkirkko), joka ulkomailla tunnetaan Helsingin tunnuksena.

Kansikuva antaa selvän vihjeen Suomea koskevista tapahtumista: Senaatintorilla näyttää olevan meneillään verilöyly. Pari ihmistä on parhaillaan kaatumassa saatuaan luodeista osuman, joku makaa jo maassa. Etualalla mies pitää sylissään naista, joka on vakavasti haavoittunut tai kuollut.

Kuva ei vastaa lainkaan tapahtumia Helsingissä 1918, ja romaanissakin suomalaisen sankarittaren kuolema tapahtuu muualla. Kyseessä lienee piirtäjän dramaattinen kuvitelma vallankumouksen aiheuttamasta väkivallasta.

give me the daggers

Salainen tehtävä Suomessa

Romaanin päähenkilö on kanadalainen Tom Fleming, joka on sukua Linnoituksen Brand Endicottille, vaikkakin eri sukuhaaraa.

Tom on ilmoittautunut heti 1914 vapaaehtoisena sotaan, taistellut länsirintamalla ja ylennyt kapteeniksi. Tilanteessa, jossa kaikki hänen miehensä ovat kuolleet, hän on itsekin haavoittunut vakavasti. Jälkivaikutuksena hän on saanut myöhemmin hermoromahduksen. Hän pelkää myös olevansa impotentti.

Tomin isä on kanadalainen puutavaraliikemies, ja armeijasta vapauduttuaan Tom lähtee joulukuussa 1917 brittiläisen puutavaraliikkeen edustajana juuri itsenäistyneeseen Suomeen. Koska rooli on todellinen, se tarjoaa erinomaisen peitteen suorittaa Englannin tiedustelupalvelulta saatu salainen tehtävä: auttaa Englannin Venäjällä olevia agentteja saamaan vallasta syöstyn Kerenskin Suomen kautta turvaan.

Tom tapaa agentin Imatralla. Hän tuntee huimausta katsellessaan koskeen, mutta onnistuu ylittämään sen huteraa siltaa myöten. Symbolisesti kyse on sotaneuroosin voittamisesta.

Mannerheim palaa Suomeen

Heti Helsinkiin saavuttuaan Fleming on nähnyt rautatieasemalla Pietarista tulevan kenraali Mannerheimin, joka suhtautuu rauhallisesti punakaartilaisten suorittamaan tarkastukseen.

Mannerheim on komea mies ja näyttää useimmiten ikäistään nuoremmalta, mutta tuossa tilanteessa hän näyttää ikäistään vanhemmalta.

Syy paljastuu, kun kerronta siirtyy Mannerheimin ajatuksiin. Hän ei voi saada mielestään verilammikkoa Mohilevin rautatieaseman laiturilla, jossa vallankumoukselliset olivat ampuneet hänen vanhan ystävänsä, keisarillisen armeijan esikuntapäällikön. Mannerheimin rohkeutta osoittaa, että  tämä silti matkustaa uhmakkaasti univormuun pukeutuneena.

Mannerheim muistelee Nikolai II:n kruunajaisia, joissa hänellä oli ollut kunniatehtävää. Edelleen kerrotaan Mannerheimin vaikutelmat Pietarista: kertaakaan hän ei ollut kuullut edes sellaisten miesten, jotka vihasivat ja pelkäsivät Kerenskin syrjäyttäneitä bolševikkeja, sanovan että he olivat valmiit syöksemään bolševikit vallasta ja tuomaan Kerenskin takaisin tai vapauttamaan tsaarin ja hänen perheensä heidän vankilastaan Siperiasta.”

Venäläisyys leimataan siis passiivisuudeksi. Tämä vastaa Mannerheimin muistelmissaan esittämään arviota: Venäjällä ei ollut vuoden 1917 lopulla vallankumoukselle vastavoimaa mutta Suomessa oli. Romaanissa venäläisyyden vastakohdaksi asetetaan porvarillisten suomalaisten sijasta pikemmin Mannerheim ”toiminnan miehenä”.

Historiallisesti romaanin kohta johtaa harhaan jättämällä huomiotta poliittiset erot. Kenraali Kornilov yritti kesällä 1917 kukistaa Kerenskin, ja taistelu tätä vastaan vahvisti olennaisesti bolševikkien asemaa.

Sekavuutta Suomen poliittisista suunnista

Tom Fleming tutustuu puutavaraliikkeen työntekijöihin Sophie Sandelsiin ja Nikko Hirniin, jonka ”palokunta” paljastuu suojeluskunnaksi.

Kolmikymppinen Sophie ja hänen parikymppinen sisarensa Lisa on kielitaitoisia ja sivistyneitä, mutta varattomina heidän on ansaittava itse elantonsa.

Sisarukset ovat ruotsinkielisiä mutta ortodokseja – harvinainen joskaan ei mahdoton yhdistelmä. Gavin on ilmeisesti halunnut saada Uspenskin katedraalin mukaan kuvaukseen.

Sen sijaan Gavin ei ole oikein selvillä, miten jyrkkiä vastakohdat jo porvarillisella puolella olivat perustuslaillisuutta ja aktivismia kannattavien välillä olivat – ystävyys- ja jopa perhesiteet saattoivat katketa poliittisten erimielisyyksien takia.

Sophien isävainaja on ilmeisesti ollut perustuslaillinen, koska hän on eronnut virastaan vastalauseena Venäjän sortotoimille. Sophien sulhanen on kaatunut Japanin sodassa, johon Venäjän vallan vastustaja tuskin olisi vapaaehtoisesti lähtenyt vaan päinvastoin iloinnut Venäjän tappiosta. Sehän aiheutti vuoden 1905 vallankumouksen, joka mahdollisti Suomessa suurlakon ja sitä kautta sortotoimenpiteiden kumoamisen ja eduskuntauudistuksen.

Sophie ei myöskään näe mitään ristiriitaa Saksassa kouluttautuneiden jääkäreiden ja ”ryssänkenraaliksi” pitkään kutsutun Mannerheimin välillä, vaikka he ovat taistelleet maailmansodassa toisiaan vastaan. Sophielle ei tule edes mieleen epäillä kenraalin isänmaallisuutta.

Päinvastoin, Sophie palvoo Mannerheimia, joka hänen mielestään on ”Sans peur et sans reproche” eli ritari peloton ja nuhteeton. Samanlainen on Gavinin suhde Mannerheimiin: romanttinen ja palvova.

Tomin tehtävänä on osoittaa realiteetit: Suomella ei ole armeijaa, kaupungeissa on venäläisiä varuskuntia ja Helsingin satamassa venäläisiä sotalaivoja. Kun Mannerheim Tomin epäilyistä huolimatta onnistuu, hän näyttäytyy sitä suurempana sankarina.

Sophie rakastelee Tomin kanssa, joka näin paranee impotenssista. Tom tuntee tästä kiitollisuutta, mutta ei rakastu Sophieen.

Sophien nuorempi sisar Lisa on töissä pankissa. Tammikuussa 1918 Sveitsin passin omistava Boris Heiden onkii häneltä tiedon, että Mannerheimin käyttää on siirretty suuri summa rahaa Vaasaan. Tämä on kieltämättä hyvä juonenkäänne. Usein unohdetaan, että ilman rahaa ei voi sotia. Siksi rahavirtojen vakoilu on elintärkeä sen selville saamiseksi, missä vastustaja aikoo toimia.

Valkoiset sankareita, punaiset roistoja

Romaanin kuvaus on mustavalkoinen: valkoiset ovat sankareita, punaiset roistoja. Punaiset murhaavat, valkoisten vastaavia tekoja kutsutaan ”puhdistuksiksi” kertomatta lähemmin niiden luonnetta.

Teoksen ilmestymisaikana 1972 tällainen kuva sisällissodasta oli auttamatta Suomessa vanhentunut. Suomen oloja tuntemattomalle se saattoi mennä täydestä antikommunismin nimissä.

Erityisen epäuskottavaa suomalaiselle on, että punaisten otettua tammikuussa 1918 vallan Sophie pannaan mustalle listalle. Todellisuudessa Sophien pidättämisessä ei olisi ollut mitään mieltä. Toisin kuin Linnoituksen Alix ja Madeleinen nimihenkilö, Sophie ei ole tehnyt mitään muuta kuin tuntenut isänmaallisia tunteita ja laskenut kukkia Runebergin patsaalle. Vaatimattomasti omalla palkallaan elävää konttorityöntyöntekijää olisi tuskin voinut leimata ”riistäjäksi”.

Syynä onkin romaanin juonen vaatimus. Sophien on pannut mustalle listalle Boris Heiden, joka vihaa Sophieta pelkästään tämän isänmaallisten tunteiden takia. Sophien on kuoltava, koska Tom tarvitsee ulkomaalaisena henkilökohtaisen syyn – koston – liittyä valkoiseen armeijaan ja sen jälkeen jahdata Heideniä ulkomailla.

Lisäksi näin vältetään se, että Tom joutuisi käyttäytymään huonosti hylkäämällä Sophien, joka on rakastunut Tomiin.

Valkoisessa armeijassa

Mannerheimilla todetaan olevan Pohjanmaalla kaksi pulma, joita länsirintamalla ei ollut: ”kuinka käsitellä tahdikkaasti intoa pursuavia talonpoikia, jotka eivät olleet lainkaan tottuneet komentojärjestelmään, sekä keski-ikäisiä upseereita, joiden sotilaallinen tietous oli yhtä pahasti ruostunut kuin heidän keskinäinen mustasukkaisuutensa oli kiihkeää.”

Lisäksi Mannerheim oli tähän asti johtanut venäläisiin sotilaisiin, jotka olivat sokean tottelevaisia – kunnes tekivät kapinaan. Suomalaiset taas ”olivat varmasti viimeiset miehet alistumaan yhdenkään upserrin orjiksi olipa tämä sitten ylipäällikkökin.”

Vaikka Mannerheim puhuu suomea huonosti, hän selviää haasteesta: kolmestakymmenestä Venäjällä viettämästään vuodesta huolimatta Mannerheim oli suomalainen niin sydämeltään kuin syntyperältäänkin, ja moitteettomien käytöstapojensa muodostaman julkisivun takana hän oli yhtä itsepäinen, ovela ja päättäväinen kuin kuka tahansa hänen riveissään taistelevista talonpojista.”

Tomin ensimmäinen tehtävä päämajassa on järjestää junakuljetukset. Tämä oli elintärkeä asia modernissa sodankäynnissä, mutta asiasta ei kerrota enempää.

Tässä yhteydessä Tom tapaa Mannerheimin ensimmäisen kerran. Kenraalilla on kyky olla kohtaamisissa läsnä ja luoda yhteisyyttä, keksiä jokaiselle jotain henkilökohtaista sanottavaa ja ilmaista se iskevässä muodossa.

Niinpä eversti loistaa mielihyvästä Mannerheimin puhuessa itsestään ja everstistä tasa-arvoisesti ’vanhoina sotureina’.” Tom taas tuntee itsensä imarrelluksi, kun kenraali viittaa syntymäkotinsa Louhisaaren entisiin omistajiin, joiden sukunimi oli sama kuin Tomilla, Fleming, ja joilla oli Tomin tavoin skottilainen sukutausta.

Tom pääsee rintamalle Vilppulassa, jossa valkoiset torjuivat punaisten hyökkäyksen. Sotaneuroosi paranee sotimalla!

Vilppulassa ”Tom alkoi uskoa siihen minkä hän oli Sophielle sanonut olevan mahdotonta, nimittäin valkoisten lopulliseen voittoon. Ehkä hän oli joutunut Mannerheimin voimakkaan persoonallisuuden lumoihin ja hänen uskoaan lujitti lisäksi se itsepintainen päättäväisyys, jolla nuo talonpoikaissoturit taistelivat Vilppulan juoksuhaudoissa”.

Myöhemmin sentään mainitaan materiaaliset seikatkin: jääkärit ja ruotsalaiset vapaaehtoiset päällystönä sekä sotatarvikkeet.

Tom osallistuu Tampereen valtaukseen. Sen yhteydessä on Mannerheimin ajattelua kursiivina minämuodossa: Vihamieheni voivat sanoa että minä suunnittelen jatkavani sotaa Venäjän rajojen tuolle puolelle saakka. Niin tyhmä minä en toki ole. Venäjän valkoiset eivät ole järjestäytyneet voittoon. Koltšak ei pysty voittamaan yksin eikä Kornilovkaan Donin kasakoineen eikä Dietov Uralilla tai tšekkilegioona. Ja minun tehtäväni on Suomessa.”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Antoihan Mannerheim ns. miekantuppikäskyn Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Vielä 1919 hän olisi valtionhoitajana halunnut Suomen osallistuvan interventioon Venäjälle, mutta ei saanut siihen kannatusta.

Tuossa vaiheessa ei ollut mitenkään itsestään selvää, että bolševikit voittaisivat sisällissodan Venäjällä tai ylimalkaan että he pysyisivät vallassa, jollei Euroopassa syntyisi vallankumousta.

Mikkelissä Mannerheim antaa kunniamerkin myös Tomille. Jälleen Tom huomaa Mannerheimin karisman. Kenraalia on briifattu Tomin taustasta, ja niinpä tämä osaa lausua henkilökohtaiset mieleenpainuvat sanat: Kun te olette omissa metsissänne niin kantakaa kuusenoksaa hatussanne Tampereen muistoksi.”

Tom osallistuu voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta: Marssi hurraavaan kaupunkiin seuravana aamuna oli jokaisen sotilaan kunnianunelman täyttymys. Väkijoukot, kukat, liput, komea kenraali joka ratsasti kauniilla hevosellaan Neptunella pormestari von Haartmanin odottaessa silinterihattu kädessään vapauttajia – kaikki sujui kalliisti lunastetun voiton arvoisten suurten perinteiden merkeissä.”

Gavin on kyllä aiemmin kertonut, että Helsingin olivat vapauttaneet tai valloittaneet – miten sen kukin haluaa nähdä – saksalaiset, mutta tässä kohtaa se näyttää häneltä unohtuneen.

Heiden voittaa Tomin kaksi kertaa

Vilppulassa Tom on partioretkellä vanginnut muiden punaisten lisäksi Boris Heidenin. Heiden väittää olevansa sveitsiläinen lehtimies, eikä Tom saa muita uskomaan tämän olevan vakooja.

Heiden joutuu Tomin ruotsalaisen ystävän huostaan. Myöhemmin käy ilmi, että Heiden on ensin saanut tämän puolelleen ja sitten tappanut tämän pakomatkalla Pohjanlahden yli.

Sisällissodan päätyttyä Tom seuraa Heideniä Sveitsiin ja saa selville lisää tämän taustasta. Heidenin isä oli balttilainen paroni ja äiti tämän juutalainen rakastajatar.

Heidenin ”vallankumouksellisuus” selitetään osittain sillä, että tämä on avioton lapsi, osittain sillä että tämän vanhempi veli oli tuomittu kuolemaan epäonnistuneesta attentaatista. Heiden kaipaa tunnustusta, jota ei ole lapsena saanut, ja haluaa onnistua siinä, missä veli epäonnistui. Kaiken huipuksi hän tuntee homoseksuaalista mielenkiintoa Tomia kohtaan.

Heiden ottaa Tomin vangiksi ja pumppaa tämän täyteen huumausaineita kokeillakseen, voiko porvarillisen ja isänmaallisen ihmisen käännyttää. Tomin pelastaa häneen ihastunut lapsuudenystävä, amerikkalainen Nancy

Mannerheimin keskustelu Tomin kanssa

Tom käy tapaamassa sukulaisiaan Aberdeenissa Skotlannissa ja kohtaa siellä aselevon päivänä 11. marraskuuta 1918 Mannerheimin matkalla Lontooseen. Saksan hävittyä kenraali on saanut Suomen hallitukselta tehtävän solmia suhteet Englantiin ja Ranskaan.

Mannerheim muistaa Tomin, ja he viettävät illan yhdessä.

Keskustelussa Mannerheim kiisää, että hänellä olisi poliittista kunnianhimoa: en ole poliitikko enkä ole koskaan halunnut hallita mitään maata, en edes omaa maatani.”

Tom kysyy: Kun te otitte käsiinne ylipäällikkyyden Vaasassa vuoden alussa, niin valmistauduitteko te taistelemaan Suomen puolesta vai kommunismia vastaan?” Mannerheim vastaa: sekä puolesta että vastaan, mutta Suomen vapauttaminen oli tietysti ensi sijalla. En minä olisi koskaan johtanut armeijaa bolševikkeja vastaan, vaikka kaikki opposition lehden Suomessa sanovatkin, että juuri sen tuo sodanlietsoja Mannerheim aikookin tehdä.”

Mannerheimin interventiosuunnitelmat eivät YYA-aikana olleet hänelle Suomessa kunniaksi. Mutta Gavinhan oli ulkomaalainen ja kirja henkii muutenkin intoa, että bolševismi olisi pitänyt surmata kehtoonsa. Jollei Mannerheim-osuuden tarkastanut Eino E. Suolahti ole sensuroinut käsikirjoitusta, syynä on ollut se, ettei Gavinilla ole ollut tarpeeksi tietoja eikä kanttia suhtautua kriittisesti Mannerheimin muistelmiin.

Mannerheim kertoo Tomille Odessan ennustajasta tarinan, jonka marsalkka otti mukaan muistelmiinsa. Hän kohoaisi korkeaan asemaan ja luopuisi siitä, mutta kohoaisi pian oisen kerran korkeaan asemaan ja sekin kestäisi lyhyen ajan. Kolmas korkea asema tapahtuisi vuosien päästä.

Kohtauksen tapahtuma-aikana ensimmäinen kerta, valkoisen armeijan ylipäällikkyys 1918, oli takana. Suomalainen lukija tietää, että toinen kerta, valtionhoitajuus 1918-9, on juuri edessä, ja että kolmas kerta tarkoittaa talvi- ja jatkosotaa sekä presidenttiyttä.

Tom voittaa vastustajansa

Perun pääkaupungissa Limassa Tom kohtaa kolmannen kerran Heidenin. Tämä uskoo keksineensä paremman taktiikan kuin proletariaattiin nojaavat bolševikit. Keskiluokka ja varsinkin opiskelijat voidaan saada vallankumouksellisiksi tekemällä isänmaallisuus naurettavaksi sekä huumeiden avulla. Tämän skenaarion tarkoitus on ilmeisesti tehdä epäilyttäviksi 1960-luvun radikaalin nuorison aatteet ja toiminta.

Tom on jo aiemmin kiusannut Nancya tämän ”punaisista” aatteista. Ennen sotaa Nancyn oli puolustanut intialaisten sikihien oikeutta tulla Kanadaan ja kutsunut vastakkaista kantaa edustavaa Tomia ”rotuerottelijaksi”, nykykatsannossa täydellä syyllä.

USA:n liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan Nancy omaksuu periaatteen ”oikein tai väärin, minun maani” ja työskentelee kanttiinissa ensin Lontoossa ja sitten Pariisissa. Tsaariperheen murha saa hänet luopumaan ”vaaleanpunaisuuden” rippeistä.

Perussa Nancyn isä, amerikkalainen liikemies, suunnittelee asettavansa presidentiksi USA:lle mieluisan miehen. Tällaisessa sekaantumisessa toisen maan asioihin ei romaanissa nähdä mitään epäilyttävää.

Heiden tekee attentaatin Nancyn isää vastaan, mutta tämä vain loukkaantuu. Heidenkin on loukkaantunut Tomin luodeista ja pyytäävihamieheltään silmillään armonlaukausta, jonka tämä myös suo.

Tavallaan Heiden on siis ollut oikeassa: hänen ja Tomin välillä on ollut outo side. Surmaamalla Heidenin Tom suorittaa klassisen ”splittauksen”: hän lohkoo persoonallisuudestaan kaiken pahan ja heikon, joka ei kuulu ideaaliin miehisyyteen.

Aiemmin Tom ja Nancy ovat kihlautuneet. Tom lupautuu töihin Nancyn isän yritykseen, ja ennen aktiivinen Nancy omaksuu perinteisen vaimon roolin.

Romantiikka vaatii ajallista ja paikallista etäisyyttä

Jo Linnoitus mutta erityisesti Uspenskin varjossa saa ajattelemaan, että romanttinen historiallinen romaani toimii parhaiten, kun se sijoitetaan kaukaiseen maahan ja aikaan, josta lukija tietää mahdollisimman vähän.

Toisaalta Mika Waltarin Tanssi yli hautojen osoittaa, että lukija tai katsoja on valmis uskomaan melkoisia epätodennäköisyyksiä, jos alusta alkaen on selvää, että kyseessä on aikuisten satu.

Uspenskin varjossa sijoittuu pahaksi onneksi vuoteen 1918, josta suomalainen lukija ei voi löytää romantiikkaa etsimälläkään.

Mitä Gaviniin tulee, ilman suomen kielen taitoa hän oli sangen harvojen lähteiden varassa. Mutta tuskinpa hän olisi niitä omaksunut, jolleivat ne olisi vastanneet hänen omaa ajatteluaan ja ihanteitaan.

Muita arvioita

Vappu Karjalainen kirjoitti romanista Uspenskin varjossa kirjastonhoitajille tarkoitetussa Arvostelevassa kirjaluettelossa 1972:  ”Edellisen teoksen (Tähti ja puolikuu) muistaen en olisi ihmetellyt, vaikka kirjailija olisi järjestänyt Mannerheimille pikku romanssin. Ei toki sentään, Mannerheim säilyy etäisen viileänä sankarihahmona. [- -] Seikkailuviihteenä kirja on ammattitaitoisen pätevää työtä, Suomen historian tärkeän vaiheen kuvauksena sensijaan se on erittäin yksipuolinen.”

Tähti ja puolikuu käsittelee Kemal Atatürkiä ja Turkin sotaa Kreikkaa vastaan.

Linnoituksesta on kirjoittanut blogissaan Lukijatar.

Kirjailijasta

Catherine Gavinista englanninkielisessä Wikipediassa ja muistokirjoitus Herald Scotlandissa.

Kirjallisuutta

Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Lars Gabriel von Hartmanin elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2001.

Klinge, Matti: Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY 1998.

Klinge, Matti: Poliittinen Runeberg. Suom. Marketta Klinge. WSOY 2004.

Lagerlöf, Selma: Kootut teokset VIII. Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. 2. p. Sakari Topelius. Suom. Irja Malmila. WSOY 1952.

Mannerheim, G.: Muistelmat. 1-2. Suom. Lauri Hakulinen et al. Otava 1952.

Per-Erik Lönnfors: Mannerheim – mannen och myten

Per-Erik Lönnforsin näytelmä Mannerheim – mannen och myten osoittaa, että faktojen ei tarvitse rajoittaa historiallista fiktiota. Se toimii toisella, syvemmällä tasolla.

Mannerheim vs. päämajan upseerit

Näytelmän ensimmäinen näytös sijoittuu Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivään ja Hitlerin vierailuun Immolasssa 4. kesäkuuta 1942.

Samoin kuin Ilmari Turjan näytelmässä Päämajassa, marsalkka ei ole alkuun näyttämöllä. Ylipäälliköstä saadaan kuitenkin jo alustava käsitys sen perusteella, miten päämajan kenraalit Airo ja Heinrichs sekä tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen käyttäytyvät aamiaisella hotelli Kalevassa.

Upseerit kilpailevat keskenään ja piikittelevät toisiaan. Tarjoilija Taru Stenvall tulkitsee, että ilman marsalkkaa – ja tätä kohtaan tunnettua pelkoa – he kävisivät toistensa kimppuun.

Taru Stenvall todella työskenteli päämajassa ja on muistellut sota-aikaa ja henkilöitä kirjoissaan.

Lönnforsin lähteenä päämajan henkilöristiriidoista on Lasse Laaksosen tutkimus Eripuraa ja arvovaltaa.

Näytelmä on muuten ruotsinkielinen, mutta Airo puhuu suomea. Syynä ei ole suinkaan aitosuomalainen periaate, vaan hänet on kerran nolattu huonon ruotsin taidon takia, kun hän on käyttänyt sanaa gris (porsas) sanan kris (kriisi) sijasta. 

Yleensä on tapana pilailla Mannerheimin huonolla suomen kielen taidolla.

Jo tässä vaiheessa luodaan näytelmän ensimmäinen kolmio: päämajan korkeat upseerit – Hitler – Mannerheim. Upseerit uskovat Saksan voittoon, haluavat Suomen hyökkäävän Sorokkaan ja ihmettelevät, miksi Mannerheim epäröi. Heinrichs varovaisimpana haluaisi odottaa, että Saksa hyökkää ensin.

Sotilaspalvelija Stolt

Mannerheimin uusi sotilaspalvelija Konrad Stolt edustaa tavallista sotilasta, johon Mannerheimilla on läheinen, isällinen yhteys.

Tätä yhteyttä symboloi se, että Mannerheimia esitti Svenska teaternissa Tom Wentzell ja Stoltia hänen poikansa Carl Gustaf Wentzel.

Lönnforsilla oli Stoltille useita esikuvia. Ensinnäkin eno Ragnar Lindström, joka kaatui Rukajärvellä elokuussa 1944 – Lönnforsin mielestä turhaan, koska sota oli käytännössä ratkaistu. 

Toinen esikuva on Homeroksen Ilias-teoksessa kuvaama Hektor, jolle vaimo sanoo: ”Rohkeutesi ottaa minulta hengen. Et sääli pientä lastasi etkä minua josta kohta tulee leski.” 

Kolmas esikuva on Mannerheimin oikea sotilaspalvelija Einar From, joka anoi pääsyä rintamalle ja kaatui siellä pian. Fromin tytär Synnöve From on julkaissut isästään kirjan nimeltä Missä on From? 

Näytelmän teemaan liittyy, että alussa lauletaan Runebergin Sotilaspoika. Lönnfors muistelee tunnelman olleen Svenska teaternissa sellainen, että aikuiset miehet tulivat katsomosta kostein silmin.

Hitlerin vierailu

Päämajassa odotetaan Hitlerin vierailua. Radisti Tahvanaisella on sanoma, jonka hän haluaa kertoa vain Mannerheimille. He puhuvat toveri Ivanovitsista, joka on tosiasiassa Stalin

Katsojilta edellytetään paljon: Mannerheim ei voi puhua muille henkilöille suoraan ja Tahvanaisellekin hän puhuu verhotusti. Vaikka muut henkilöiden yrittävät vaikuttaa marsalkkaan, suurin kamppailu käydään tämän omassa mielessä.

Tahvanainen välittää Stalinin viestin: ilman asetoimituksia Murmanskin kautta puna-armeija on eristyksissä. Näin on luotu toinen, salainen kolmio: Mannerheim – Hitler – Stalin.

Presidentti Ryti saapuu vaimoineen onnittelemaan marsalkkaa. Ryti uskoo Saksan voittoon ja kehottaa Mannerheimia jatkamaan hyökkäystä, niinhän oli sovittu heidän kesken 1941. Ensimmäiseen kolmioon voidaan nyt liittää myös Ryti. Eli Ryti ja upseerit – Hitler – Mannerheim. 

Mannerheim lupaa hyökätä kolmella ehdolla, jotka kaikki edellyttävät ensin Saksan toimintaa. Ilmeistä on, ettei Mannerheim usko Saksan voivan noita ehtoja täyttää. Kyseessä on presidentti Kekkosen aikanaan neuvostosuhteissa käyttämä ”kyllä mutta”, joka tosiasiassa tarkoittaa ”ei”.

Hitler saapuu ja tulee Rytin kanssa hyvin toimeen. Molemmat uskovat perustavansa päätöksensä faktoihin. Tämä käsitys näyttäytyy ironisina, kun he vertailevat horoskooppimerkkejään. Ryti tulkitsee Mannerheimin horoskooppimerkin, kaksosten, kertovan kaksinaisesta luonteesta.

Näytöksen lopussa Mannerheim lähettää Tahvanaisen kautta Stalinille viestin, että hän ei korjaa satoa, ennen kuin se kypsyy – siis Suomi ei hyökkää, jos Saksa ei ensin onnistu hyökkäyksessään.

Saappaiden symboliikka

Sotilaspalvelija Stoltin tehtävänä on mm. kiillottaa marsalkan saappaat.

Saappailla on myös symbolinen merkitys. Mannerheim viittaa Kremlissä oleviin Pietari Suuren saappaisiin ja sanoo Suomen olevan Pietarin saappaan alla sen jälkeen, kun Pietarin kaupunki perustettiin 1703. Airo on aiemmin piikitellyt Heinrichsin nuolevan Mannerheimin saappaita.

Hitlerin vierailun jälkeen Mannerheim kysyy Stoltilta tämän saappaista. Stoltin mielestä ne ovat häpeäksi kiillottajalleen.

Fiktio ja historiantutkimus

Mannerheim – mannen och myten osoittaa, että fiktiossa voi käyttää myös sellaista materiaalia, jonka historiankirjoitus on osoittanut paikkansa pitämättömäksi.

Idea Mannerheimin ja Stalinin salaisesta yhteydestä perustuu Vilho Tahvaisen teokseen Erikoistehtävä. Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932-1945.

Tahvanaisen kirjaa eivät tutkijat ole pitäneet vakavasti otettavana, koska mikään muu tieto ei sitä tue. Yleensä salaisista ja tuhotuista dokumenteistakin jää jälkiä muihin dokumentteihin.

Sankarin matka

Tahvanaisen paikkansa pitämättömän kirjan hyväksikäytöstä ei ole väliä. Ei myöskään siitä ettei Mannerheim ja tuskin kukaan muukaan suomalainen sotilas- tai siviilijohtaja historiallisessa todellisuudessa enää 1942 pohtinut hyökkäyksen jatkamista. Eikä siitä ettei Hitler vieraillessaan Mannerheimin syntymäpäivillä esittänyt poliittisia vaatimuksia.

Näytelmän ydin on syvemmällä tasolla.

Lönnfors kertoo huomanneensa näytelmän jo valmistuttua, että se noudatti David Mametin teosta Three Uses of the Knife. On the Nature and Purpose of Drama.

Mametin mielestä ”Teatteri käsittelee sankarin matkaa. Sankarit ja sankarittaret ovat sellaisia ihmisiä, jotka eivät anna periksi viettelyksille. Sankarin tarina käsittelee henkilöä, joka selviytyy koettelemuksista, jota ei ole itse valinnut.”

Näytelmässä Mannerheimin tehtävä on Lönnforsin mukaan pelastaa Suomi. Kiusaus on antaa perille Hitlerin houkutuksille hyökätä Leningradiin tai katkaista Murmanskin rata.

Kuten marsalkka Rytille sanoo, mitään hän ei toivo enempää kuin bolsevismin kukistumista. Vastavoimana on Mannerheimin realismi – sen tajuaminen, ettei Venäjää voi hävittää.

Puna-armeijan suurhyökkäys 1944

Toinen näytös tapahtuu juhannuksena 1944, jolloin puna-armeijan suurhyökkäys on murtanut jo kaksi suomalaisten puolustuslinjaa ja Viipuri on menetetty.

Airon ja Mannerheimin keskustelusta käy kuitenkin ilmi, että kaikki on mennyt niin kuin he ovat etukäteen ounastelleet. Nyt on tullut oikea hetki siirtää reservit Itä-Karjalasta Kannakselle. Tarvitaan kuitenkin aseita.

Ryti saapuu tapaamaan Mannerheimia. Hän haluaa suostua Neuvostoliiton antautumisvaatimukseen ja pyytää Mannerheimia presidentiksi. Mannerheim vastaa, että poliitikot hoitakoot omat tehtävänsä. Hänellä on sota johdettavana. Saksa voi hyökätä Suomeen Virosta käsin.

Mannerheim keskustelee sotilaspalvelijansa Stoltin kanssa, joka on pyytänyt siirtoa rintamalle. Marsalkka vastustelee ensin, mutta suostuu sitten. Samalla hän pohtii, ettei Suomen pidä menetellä kuin Karthago – siis tuhoutua. Suomi on pieni kansa, suurilla kansoilla ei tätä pelkoa ole.

Päämajan aiemmin intoilevat upseerit ovat nyt heilahtaneet tunneskaalan toiseen päähän, syvään pessimismiin. Illanistujaisissa he laulavat Kusessa ollaan, jossa keskinäinen piikittely jatkuu mutta Mannerheimkin saa osansa: ”Kun Mannerheimi ratsasti ratsullaan / Ja Hitleri  pyyhkäisi persettään, / Niin Staalin se moskovassa (sic) nauroi vaan / Kusessa ollaan, kusessa ollaan.”

Marsalkan sukulainen, lihava ja koominen eversti Bruncrona kertoo, että Mannerheimista tuli Venäjällä opportunisti, joka siirtää aina syyn pois itseltään. ”Hän on kettu leijonan nahassa”, liehittelee kansaa mutta todellisuuksia käyttää ihmisiä hyväkseen. Muille käy huonosti, jos he satsaavat väärään hevoseen, mutta Mannerheim vaihtaa hevosta.

Upseerit pystyvät kuitenkin hoitamaan työnsä. Paasonen arvelee, että puna-armeija tarvitsee joukkojaan pian etelässä. Kaiken varalta Mannerheim käskee varastoimaan aseita sissisotaa varten ja siirtämään tiedustelumateriaalin ulkomaille.

Lönnfors vs. Turja ja Haavikko 

Mannerheimin ratkaisuja jatkosodan aikana ovat käsitelleet myös Ilmari Turjan näytelmän Päämajassa lisäksi Paavo Haavikon näytelmissä Airo ja Brita sekä Hitlerin sateenvarjo.

Näytelmiä yhdistää se, että kaikissa Mannerheim simputtaa kenraaleitaan.

Turja halusi painottaa Mannerheimin epäonnistumisia ja esittää sankarina kenraali Airon. Haavikolle ja Lönnforsille sodan johtamiseen ei riitä se, että Airo osaa suunnitella onnistuneita operaatioita, sillä tältä puuttuu kyky nähdä niiden poliittiset seuraukset.

Siinä missä Haavikon Airo on väärässä sekä 1941 että 1944, Lönnforsin Airo on väärässä 1941 mutta 1944 hän hoitaa tehtävänsä kunnolla.

Suurin ero Haavikkoon on siinä, että Haavikon marsalkka yrittää opettaa upseereitaan, mutta Lönnforsin Mannerheim pitää tilannearvionsa ja aikeensa itsellään. Hän toimii jo kokonaan toisella, myyttisellä tasolla. 

Sankari epäilee itseään

Lönnforsin mielestä toinen näytös kuvaa Mamet’n teorian mukaisesti hetkeä, jolloin sankari epäilee itseään ja toivoo, ettei retkeä olisi koskaan aloitettu.

Tästä epäilystä nähdään Lönnforsin näytelmässä vain vilaus.  Keskustellessaan sotilaspalvelijansa Stoltin kanssa marsalkka toteaa, että tällä on sentään poika, mutta hänellä ei ole mitään. Kunniakin viedään, jos puna-armeija miehittää Suomen.

Lönnfors sanoo myös, että sankari saapuu ”lopullisen päämäärän taistelutantereella, jolloin ensimmäinen tavoite muuttuu korkeammaksi päämääräksi ja kamppailun todellinen luonne paljastuu.” Sankari voi siinä tuossa kamppailussa turvata vain itseensä. 

Itse asiassa perimmäinen tavoite on muuttunut jo näytelmän ensimmäisessä näytöksessä, jossa Mannerheim kieltäytyy jatkamasta hyökkäystä. 

Sanallisesti marsalkan motiivi tulee ilmi, kun presidentin rouva Gerda Ryti sanoo unelman Itä-Karjalasta täyttyneen. Marsalkka vastaa, että hänen päämääränsä on Suomen kansan eloonjääminen.

Ryti vs. Mannerheim

Kolmannessa näytöksessä Ryti saapuu uudelleen päämajaan ja kertoo Saksan ulkoministeri Ribbentropin vaativan sitoumusta, ettei Suomi tee erillisrauhaa. Muuten tarvittavia aseita ei saada.

Mannerheim pakottaa Rytin allekirjoittamaan yksin Ribbentrop-sopimuksen, vaikka Ryti valittaa, että se vie häneltä kunnian.

Mannerheim kertoo alkaneensa epäillä jo silloin, kun saksalaiset eivät onnistuneet valloittamaan Leningradia ja muuttivat strategiansa valloituksesta piiritykseksi. Lopullisen päätöksensä hän kertoo syntyneen, koska Hitlerin saappaat olivat niin huonosti kiillotetut. Eihän sellaiseen mieheen voinut luottaa suuremmissakaan asioissa!

Mannerheim paljastaa viimein Rytille sopimuksensa Stalinin kanssa. Tällainen olisi sota-aikana maanpetos jopa ylipäällikön kohdalla, kun siitä ei ole sovittu presidentin kanssa, joka perustuslain mukaan johtaa Suomen ulkopolitiikkaa.

Asia sivuutetaan kuitenkin näytelmässä tyystin. Keskeistä on, että Mannerheim on toiminut pitkällä tähtäimellä viisaasti Suomen pelastamiseksi.

Suurhyökkäys on Mannerheimin mielestä Neuvostoliiton nuhtelu Suomelle, kun se ei ole aiemmin suostunut rauhaan. Viipurin menetys saa suomalaiset vihdoin rauhan kannalle. Ryti ei ole uskonut Mannerheimia, koska ei ole tajunnut, ettei sota perustu laskelmiin vaan sattumaan ja ihmisten tekoihin.

Ryti syyttää Mannerheimia kovaksi ja pahaksi. Mannerheimin vastaus kuuluu: ”Ihmisen, joka valitsee tehtäväkseen olla hyvä, tuhoaa maailman pahuus. Siksi hänen täytyy oppia olla olematta hyvä ja käyttää tätä kykyä tai olla käyttämättä, tarpeen mukaan.”

”Jos on valittava moraalin ja maansa välillä, pitää uhrata moraali.”

Kekkonen olisi epäilemättä allekirjoittanut nämä machiavellimäiset periaatteet. Oli suurvalta mikä tahansa, pienen valtion keinot selviytyä ovat samat.

Sankaruuden hinta

Lönnforsin mielestä Mannerheimista tulee traaginen sankari ja hän vertaa tätä Odysseukseen. Odysseus ei kylläkään ollut traaginen vaan neuvokas ja ovela sankari.

Mutta yhteistä on, että Odysseus purjehtii Skyllan ja Kharybriksen lävitse ja Mannerheimin pitää pystyä luotsaamaan Suomi Hitlerin ja Stalinin välitse. Samalla tavoin kuin Odysseus uhraa kuusi miestä, Mannerheim uhraa tuhansia sotilaita ja Risto Rydin.

Syvemmin katsoen Mannerheim uhraa Suomen pelastamiseksi myös oman sielunsa. 

Kirjailijasta ja näytelmän synnystä

Per-Erik Lönnfors on syntynyt 1935.

Lönnfors ryhtyi kaunokirjailijaksi vasta myöhemmällä iällä. Sitä ennen hän loi uran ulkoministeriössä ja mm. Hufvudstadstadsbladetin päätoimittajana.

Näytelmänsä Mannerheim – mannen och myten synnystä Lönnfors on kertonut ensin käsiohjelmassa ja sitten muistelmiensa kolmannessa osassa Vändpunkter. Mitt liv som drama (2010).

Lönnforsin näytelmä Svart och vitt oli esitetty Svenska teaternissa. Sven Sid keksi idea, että Lönnfors kirjoittaisi Svenskaniin näytelmän Mannerheimista. Sid myös ohjasi näytelmän, jota esitettiin 2007-8. 

Loppuvaiheessa Lönnfors oleskeli viikon Kyproksella näyttelijä ja teatterinjohtaja Johan Storgårdin kanssa. Siellä näytelmä muuttui eeppisestä kertomuksesta draamaksi. 

Lönnfors kertoo käsitelleensä keskushenkilöitä klassista luonnetyypin pohjalta. Monet repliikit lainattiin suoraan Mannerheimia koskevista anekdooteista.

Storgård ei Lönnforsin mielestä ymmärtänyt, että Mannerheim oli tietyissä suhteissa hänen oma kuvansa: yhteistä oli tahdonvoima, narsismi, tuloksiin orientoituminen, suosikkijärjestelmä, tunnekylmyys, vallanhalu ja ryhmätyön halveksunta. Molemmat vihasivat tunneargumentteja.

Muita tietoja

Näytelmän traileri löytyy Youtubesta.

Runebergin Sotilaspoika: suomenkieliset sanat ja laulettuna Youtubessa.

Kirjallisuutta

From, Synnöve: Missä on From? Kenttäpostia Mannerheimin sotilaspalvelijalta 1938-1943. Minerva 2010.

Laaksonen, Lasse: Eripuraa ja arvovaltaa. Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen. Täydennetty painos. Docendo 2014.

Lönnfors, Per-Erik: Vändpunkter, Mitt liv som drama. Söderström 2010.

Mamet, David: Three Uses of the Knife. On the Nature and Purpose of Drama. Columbia University Press cop. 1998.

Stenvall, Taru: Marski ja hänen ”hovinsa”. WSOY 1955.

Tahvanainen, Viljo: Erikoistehtävä. Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932-1945, 1971. 

Ville Kaarnakari: Hakaristin leimaama ja Operaatio Para Bellum

Ville Kaarnakarin Hakaristin leimaamassa puolustetaan Natsi-Saksan ”uutta Eurooppaa” ja Operaatio Para Bellumissa maanpetos syksyllä 1944 esitetään isänmaallisuudeksi.

Hakaristin leimaama

Hakaristin leimaamassa (2014) on kaksi aikaa, joita kuvataan vuorotellen.  Entiset kansainvälisen Waffen-SS-divisioona Wikingin sotilaat eri maista kokoontuvat heinäkuussa 1961 Suomeen sotatoverinsa Kairan hautajaisiin.

Hautajaisten jälkeen pidetyssä saunaillassa Klaus Runolinna muistelee ja kommentoi omia ja ystävänsä Heikki Kairan vaiheita Wiking-divisioonassa sekä kaksikon sodanjälkeisiä vaiheita 1944-5. Välillä kuvataan suoraan heidän vaiheitaan Waffen-SS-vapaaehtoisina siten, ettei tulevaisuus ole tiedossa. 

Kaarnakoski vs. Lauttamus

Hakaristin leimaama poikkeaa Niilo Lauttamuksen suomalaisia Waffen-SS-sotilaita kuvaavasta klassikosta Vieraan kypärän alla useissa kohdin.

Vieraan kypärän alla kuvaa suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten pataljoonaa. Siihen sijoitettiin ne suomalaiset, joilla ei ollut sotilaskoulutusta eikä sotakokemusta ja joita siksi koulutettiin ensin puoli vuotta.

Sen sijaan Hakaristin leimaama kuvaa kansainvälistä Wiking-divisioonaa, johon sijoitettiin sotilaskoulutuksen ja sotakokemusta saaneet suomalaiset vapaaehtoiset. Kun hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, divisioona joutui heti taisteluihin ja rintaman takaisiin tapahtumiin (Neuvostoliitolle vuodesta 1939 kuuluvassa) Puolan itäosassa ja Ukrainassa.

Toiseksi Lauttamus korostaa suomalaisten epäpoliittisuutta ja esittää näiden motiiviksi sotilaskoulutuksen saamisen ja seikkailunhalun.

Kaarnakarinkin henkilöt korostavat, etteivät he ole natseja. ”Divisioonan miehet” jopa vieroksuvat, kun tapaavat ”pataljoonan poikien” joukossa kansallissosialisteja.

Henkilöillä on kuitenkin selvä poliittinen motiivi: he väittävät puolustavansa ”Eurooppaa”.

Lisäksi suomalaisilla on erikoismotiivi: he haluavat kostaa talvisodan ja poistaa ”idän uhan”. Tarkemmin ei sanota, tarkoittaako tämä vain kommunismin vai myös Venäjän tuhoamista.

Runolinna näkee kaikenlaista julmuutta, joka aiheuttaa hänessä epämukavuutta. Hän kuitenkin hyväksyy, että nyt käydään erilaista sotaa kuin talvisodan Taipaleessa.

Mitä Saksan hallitsema ”uusi Eurooppa” todella tarkoittaa, sitä eivät henkilöt lainkaan pohdi sen enempää sodan aikana kuin vuonna 1961.

Natsi-Saksan sodanpäämäärä propagandassa ja todellisuudessa

Ville Kaarnakarilla on ollut huono onni sikäli, että hän on julkaissut Hakaristin leimaaman vaiheessa, jossa historiantutkijoiden käsitys hänen käsittelemistään asioista on muuttunut Suomessakin.

Vuosi ennen Hakaristin leimaamaa ilmestyi Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teos Tuntematon Lauri Törni (2013) samoin kuin Antero Holmilan artikkeli ”Soldaten wie andere auch” kokoomateoksessa Finland’s Holocaust (2013). Kaarnakari ei siis voi puolustautua tietämättömyydellä.

Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, että Natsi-Saksan propaganda halusi esittää sodan Neuvostoliittoa vastaan ”suurena, yhteiseurooppalaisena bolševisminvastaisena ristiretkenä”.  Jotta tämä olisi kuulostanut uskottavalta, Waffen-SS yritti värvätä mahdollisimman monia kansallisuuksia edustavia vapaaehtoisia.  

Totuus paljastui kuitenkin pian. Waffen-SS ei ollut tässä vaiheessa juurikaan halukas värväämään Neuvostoliiton kansallisuuksia, jotka propagandan mukaan piti vapauttaa.  

Usein muistetaan, että kun hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, saksalaisia tervehdittiin varsinkin vähemmistökansojen piirissä usein vapauttajina. Harvemmin kerrotaan, että totuus paljastui tässäkin pian. Natsi-Saksa ei luvannut vähemmistökansallisuuksille – ei edes aiemmin itsenäisille Baltian maille – riippumattomuutta eikä vapauttanut talonpojat kolhooseista.

Sen sijaan Natsi-Saksan sodanpäämäärä oli, kuten Pohjonen ja Silvennoinen pelkistävät, ei vain ”Neuvostoliiton tuhoaminen vaan myös sen Euroopan puoleisten alueiden valtaaminen Saksan tuleviksi siirtomaiksi ja sen väestön orjuuttaminen.”

Kaarnakari voi toki puolustaa kuvaustaan sillä, että hän kuvaa asioita niin kuin hänen henkilönsä sodan aikana ajattelivat. Olennaisen kertoo kuitenkin se, että Kaarnakari on valinnut juuri tällaiset henkilöt eikä ole luonut heille vastavoimaa. Päinvastoin hän esittää heidät sodan aikana sankareina.

 Samoin tekee myös kustantaja Tammi. Hakaristin leimaaman takakansiteksti  alkaa: ”Suomen sotilas, jonka sankaruus mitätöitiin.”

Jopa vuonna 1961 Kaarnakari antaa Waffen-Ss-vapaaehtoisen tanskalaisen Peter Thalbergin sanoa: ”Me uskoimme parempaan Eurooppaan ja parempaan maailmaan. [- -] Me olimme silloin oikealla asialla, ei tämä nykyinen kommunismin leviäminen ole ainakaan minun mieleeni.”

Tämä siis sen jälkeen, kun oli tieto niin holokaustista ja muista Natsi-Saksan rikoksista kuin suunnitelmista tulevaisuuden varalle.

Lisäksi Peter Thalberg esittää tapahtumien järjestyksen nurinkurisesti: Natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon ei estänyt kommunismin leviämistä, vaan nimenomaan edesauttoi sitä.

Toki voidaan vedota skenaarioon, että Stalin olisi joka tapauksessa liittynyt sotaan vaiheessa, kun Natsi-Saksa ja länsivallat olisivat sotineet itsensä uuvuksiin. Silloinkin unohtuu, että edellytyksenä oli se, että Hitler solmi Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja hyökkäsi Puolaan aloittaen näin toisen maailmansodan. 

Sotarikosten puolustelua ja väistelyä

Koska Kaarnakari kuvaa Wiking-divisioonaa, hän joutuu myös kuvaamaan paria sen tiliin pantua epäilyttävää asiaa. Tässä hän turvautuu puolusteluun ja väistelyyn, jotka ovat erottaneet aiemmat suomalaiset tutkijat, myös Mauno Jokipiin Panttipataljoonan, aiheen kansainvälisestä tutkimuksesta.

Ensimmäinen tapaus koskee Lembergiä (Lvovia), jossa tapahtui juutalaisten joukkomurha.

 Hakaristin leimaamassa koko syy pannaan paikallisen väestön kontolle. Sen kerrotaan raivostuneen siitä, että venäläiset olivat ennen lähtöään toimeenpanneet joukkomurhia. Saksalaisten sotilaiden kuvataan seuranneen pogromia syrjästä ja jopa kauhistuneen sitä.

Todellisuudessa, kuten Antero Holmila on osoittanut, pogromi tosin alkoi paikallisten toimesta, mutta saksalaiset osallistuivat siihen aktiivisesti ja lietsoivat sitä.

Hakaristin leimaamassa suomalaiset sotilaat katselevat pogromia syrjästä.

Todellisuudessa ainakin kaksi suomalaista on kertonut toista.

Antero Holmilan mukaan Tor-Björn Weckström kertoi Valpon sodanjälkeisissä kuulusteluissa, että oli ollut 6-7 suomalaisen joukossa, jotka määrättiin ampunaan. He tottelivat käskyy, mutta Weckström väitti, että hän oli tähdännyt tahallaan syrjään.

Sakari Lappi-Seppälä kertoi teoksessaan Haudat Dnjeprin varrella, että hän oli ollut 5-7 suomalaisen joukossa, joita oli käsketty ampumaan. He olivat kuitenkin kieltäytyneet, jolloin heidät oli määrätty kokoamaan kelloja ja muta omaisuutta.

Holmila yhtyy Jokipiihin siinä, ettei ole varsinaisia todisteita suomalaisten osallistumisesta tappamiseen. Samalla Holmila uskoo, että Lappi-Seppälän kertomus kuvaa, miten muutkin suomalaiset tuollaisessa tilanteessa menettelivät: kieltäytyivät tappamisesta, mutta toimivat avustajina.

Partisaanijohtajien teloitus

Hakaristin varjossa väitetään, että puna-armeijan julmuus aiheutti saksalaisten vastareaktion. Todellisuudessa, kuten mm. Christian Streit on osoittanut, Hitler oli antanut ns. rikolliset käskyt jo ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon. Jo etukäteen päätettiin, ettei itärintamalla noudatettaisi mitään kansainvälisiä sodan sääntöjä.

Romaanissa mainitaan vain komissaarikäsky, mutta väitetään, ettei sitä toteutettu Wiking-divisioonassa.

Runolinna saa käskyn kehitellä vastatoimia partisaanien toimille Donetskin alueella. Päähuomio kiinnitetään siihen, että Runolinna onnistuu vangitsemaan paikalliset partisaanijohtajat ja joutuu tekemään kovan päätöksen kieltäytymällä vaihtamasta näitä partisaanien vangitsemiin SS-sotilaisiin.

Runolinna luovuttaa partisaanijohtajat eteenpäin ja esittää olevansa yllättynyt kuullessaan jälkeenpäin, että nämä on tapettu. Vain hyvin naiivi ihminen ei olisi ollut selvillä siitä, että näin tapahtuisi. Partisaaneja ei tunnustettu sotilaiksi eikä heillä siten ollut oikeutta päästä sotavangeiksi. Tätä oikeutta Natsi-Saksa ei tunnustanut monille muillekaan ryhmille, kuten myöhemmin osoitan.   

Näin voidaan esittää, ettei Runolinna ole osaltaan vastuussa siitä, mitä vangeille tapahtuu luovuttamisen jälkeen. 

Olennaisempaa on, että Kaarnakari esittää taistelun partisaaneja vastaan täysin sotilaallisena asiana. Todellisuudessa siviilejä tapettiin paljon enemmän kuin partisaaneja eikä vain siksi, että siviilien tuki oli partisaaneille välttämätön, tai moninkertaisena kostona partisaanien teoista. 

Kyse oli väestön systemaattisesta tuhoamisesta, joka liittyi holokaustiin, kuten Timothy Snyder on osoittanut teoksessaan Tappotanner: Natsi-Saksalle partisaani oli juutalainen ja juutalainen oli partisaani.

Kaiken kaikkiaan Kaarnakoski jatkaa ”sotilaita kuten muutkin”-linjaa ja esittää, että suomalaiset eivät itse tehneet sotarikoksia.

Näin Kaarnakari väistää kaksi olennaista asiaa tyystin. Ensinnäkin, jos Saksan armeija ei olisi vallannut laajoja alueita Puolasta ja Neuvostoliitosta, siellä ei olisi voitu panna toimeen sotarikoksia, holokaustista puhumattakaan.

Näin oli myös käytännössä. Kuten Pohjoinen ja Silvennoinen toteavat, armeija antoi SS-Einsatz-joukoille logistista ja muuta apua. 

Saksa kävi idässä tuhoamissota

Toiseksi Kaarnakari kuvaa Saksan käyvän idässä normaalia sotaa. Todellisuudessa, kuten mm. Christian Streit on osoittanut, Saksan sodankäynti idässä oli olennaisesti erilaista kuin lännessä. Idässä Saksa kävi tuhoamissotaa, johon osallistui myös Wehrmacht sekä suoraan että välillisesti.

Työnjako sotavankien kohdalla toimi seuraavasti:

Rodun lisäksi tietty ideologia, asema tai koulutus tiesi sotavangille varmaa kuolemaa. Rintamajoukot ampuivat heti komissaarit, joita ei tunnustettu sotilaiksi eikä siten myöskään sotavangeiksi vaan pidettiin ”rikollisina”, sekä samalla politrukit. Sotavankileireillä luovutettiin SS:lle tuhottaviksi  toisaalta ”rodullisesti ala-arvoiset”, juutalaisten lisäksi aasialaiset, toisaalta ”poliittisesti epäluotettavat”, kommunistit ja ”intellektuellit”, joiksi jonkinlaisen koulutuksen saaneet. 

Kommunistien ja ”intellektuellien” katsottiin muodostavan potentiaalisen johtoaineksen. Kun heidät oli poistettu, muut voitaisiin helposti alistaa.

Jäljelle jääneille tavallisille sotavangeille annettiin tarkoituksellisesti liian vähän ruokaa. Nälän heikentäminä he eivät kestäneet jalkamarssein tapahtuvia kuljetuksia. Samasta syystä he olivat menettäneet vastustuskykynsä tauteja vastaan. Lisäksi SS eliminoi heistäkin ”tuottamattomina” haavoittuneet ja sairaat.

Kaikkiaan 5, 734 miljoonasta neuvostoliittolaisia sotavangeista kuoli Streitin mukaan 57,8 prosenttia. 

Sodan jälkeen vainon kohteena?   

Hakaristin leimaamassa muiden maiden Waffen-SS-sotilaat valittavat vuonna 1961, että saivat sodan jälkeen omissa maissaan maanpetostuomion. Kuitenkin pitäisi olla ilmiselvää, että vieraan valtion, saati miehittäjän armeijassa palveleminen on maanpetos.

Suomen kohdallakin esitetään, että SS-taustaisia vainottiin. Pohjonen ja Silvennoinen kiistävät, että SS -taustaiset olisi systemaattisesti puhdistettu siviiliviroista, poliisista ja armeijasta. 

Joka tapauksessa syrjintä ei koskenut yksityisiä työmarkkinoita. Hakaristin varjossa Runolinnalla on yritys, johon hän ottaa Kairan töihin.

Pohjosen ja Silvennoisen mukaan kansallissosialistit ja kansallismieliset käyttivät uskomusta vainosta ja syrjinnästä tekosyynä, jolla he ovat perustelleet ryhtymisen syksyllä 1944 maanpetokselliseen toimintaan.

Myös Runolinna ja Kaira osallistuvat Saksan operaatio Sonderkommendo Nordiin, mutta sen toimintaa ei kuvata.

Operaatio Para Bellum

Maanpetos väännetään isänmaallisuudeksi

Enemmän Saksan masinoimaa vastarintaliikettä käsitellään Operaatio Para Bellumissa (2013). Siinä Mannerheim-ristin ritari Torni soluttautuu mukaan vastarintaliikkeeseen. Mitä ilmeisemmin Torni tarkoittaa Lauri Törniä, joka näin pestään fiktiivisesti puhtaaksi todellisesta maanpetostuomiostaan.

Romaanissa Torni estää valvontakomission johtajan Ždanovin murhan, jolla olisi ollut kohtalokkaat seuraukset.

Tästä huolimatta vastarintaliike sinänsä esitetään ymmärtävässä ja positiivisessa valossa:

”Kokoukseen osallistuvat olivat aidosti huolissaan Suomen kohtalosta. Monet tuntuivat olevan sitä mieltä, että Saksa oli Suomelle ainoa turva ja takuu Neuvostoliittoa vastaan. Kyse ei ollut mistään poliittisista sympatioista. Paikalla olevat olivat suomalaisia isänmaanystäviä. Nyt oli vain keskityttävä siihen, mikä oli isänmaan kannalta oleellista.”

”- Taistelua jatketaan viimeiseen hengenvetoon, kuului eräs upseeri huudahtavan. – Suomi kuuluu läntisiin sivistysvaltioihin. Sitä ei voi jättää idän barbaarien kynsiin.”

”Tornista Fabritzen vaikutti mieheltä, joka ajoi pyyteettömästi Suomen etua. Puheissa vilahtelivat mielikuvat uudesta jääkäriliikkeestä, joka joutuisi huonoimmassa tilanteessa ase kädessä taas hankkimaan Suomelle itsenäisyyden.  Näissä kuvioissa Saksa oli taas se voima, jonka varaan laskettiin. Everstiluutnantti oli vanhan liiton miehiä, jonka käsitys nousukasmaisista natseista tuli väkisinkin näkyviin.”

”Torni oli jo aikaisemmin pannut merkille, että tässä salaliitossa oli mukana miehiä, joille isänmaa oli aidosti tärkeä. Hyvä että tällaisia miehiä oli liikkeellä!”

”- Fabritzenin touhuja kun arvioi, niin tavallaan minä ymmärrän niitä hyvin, Nihtilä sanoi. – Itse asiassahan meillä on sama päämäärä – pitää venäläiset poissa maasta. Joissakin olosuhteissa olisimme voineet tehdä jopa yhteistyötä.”

Vastarintaliikkeen jäsenten motiivit ovat siis Operaatio Para Bellumissa epäitsekkäät ja isänmaalliset. Mutta mitä isänmaallisuus heille tarkoittaa? Mitä he tarkoittavat ”Suomen edulla”? Ja miten voivat olla ”vailla poliittisia sympatioita”, jos heille kuuluminen Suomen ”kuuluminen läntisiin sivistysvaltioihin” tarkoittaa liittoutumista kansanmurhaa parhaillaan toimeenpanevan Natsi-Saksan kanssa?

Mitä isänmaallisuus tarkoittaa?

Vastausta näihin kysymyksiin voi alkaa etsiä kohtauksesta, jossa vastarintaliikkeen jäsenet laulavat saksalaista SS:n marssia sanoilla ”Wir kämpfen für Mannerheim” (taistelemme Mannerheimin puolesta).

Kohtaus on korni ja läpeensä valheellinen. Natsi-Saksalle ja sen masinoimalle vastarintaliikkeelle Mannerheim oli tuossa vaiheessa maanpetturi. Olihan päätöksen suhteiden katkaisemisesta Saksaan ja välirauhansopimuksesta Neuvostoliiton kanssa tehnyt juuri marsalkka.

Kaarnakari yrittää kaikin keinoin salata sen, että vastarintaliikkeen puuhamiehet eivät olleet lojaaleja maan laeille, lailliselle hallitukselle eivätkä edes armeijan ylipäällikölle. Sen sijaan heidän toimintaansa ohjasi, kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, ”heidän itselleen omimansa korkeampi velvollisuus ainoina Suomen edun tosi vaalijoina. He eivät olleet lojaaleja Suomea vaan itse määrittelemäänsä Suomen ideaa kohtaan.”

Syksyllä 1944 oli selvää, että Saksa oli hävinnyt sodan, vaikka vastarintaliikkeen jäsenet uskottelivat itselleen toisin. Saksan tukeen tarttuminen oli siis äärimmäisen tyhmää, sillä onnistuessaan se olisi aiheuttanut sisällissodan, joka taas olisi todennäköisesti epäonnistunut ja johtanut Neuvostoliiton miehitykseen – siis juuri siihen, minkä vastarintaliike sanoi yrittävänsä estää.

Toisaalta, koska armeijaa oltiin kotiuttamassa, vallankaappaus olisi voinut johtaa suoraan Neuvostoliiton miehitykseen. Eli kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat: ”Syksyllä 1944 oli vielä kuviteltavissa, että vastarintatoiminta saattaisi olla se tekosyy, jonka Stalin ja Neuvostoliitto tarvitsivatkin miehittääkseen Suomen ilman länsiliittoutuneiden vakavia vastatoimia.”

Miksi vastarintaliike sitten otti riskin? Oliko julkilausuttu tavoite sittenkään todellinen?

Pohjoinen ja Silvennoinen lainaavat Aarne Runolinnan sanoja Seppo Heikkilälle tammikuussa 1945: ”vastarintaliike [on] etupäässä luonteeltaan bolshevisminvastainen, mutta tähtäsi siihen että silloin kun vastarintaliike kapinan avulla pääsisi valtaan, ei se tekisi sitä virhettä minkä se teki vapaussodan jälkeen, nim[ittäin] että pääsi kellarisankarit valtion johtoon, itse jäädessä sivuun, vaan että nyt ottaisi vastarintaliike myös jatkuvan vallan käsiinsä.”

Pohjosen ja Silvennoisen johtopäätös onkin, että neuvostomiehityksen vastustaminen oli vastarintaliikkeelle vain välikappale sen pyrkiessä todelliseen päämääräänsä. Se oli kansallissosialistien ja kansallismielisten vallankaappaus Suomessa.

Vastarintaliikkeen päämäärä siis nimenomaan oli ideologinen, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kaikki keinot olivat luvallisia: Suomen kansa ”tarvitsi poliittiseen heräämiseensä vain maistiaisia neuvostomiehityksen todellisuudesta ja ideologisesti valveutuneen kärkijoukon johtamaan kansan kapinaan.”

Tämä oli tietenkin toiveajattelua. Ilman ulkopuolisia tukijoita vastarintaliike ei onnistu, eikä sitä ollut saatavissa sen enempää Saksalta kuin länsivalloilta. Niinpä neuvostomiehitys oli jatkunut vuosikymmeniä kuten Baltian maissa. 

Vastarintaliikkeen ideologian juuret ulottuivat ”vuoden 1918 valkoisen armeijan radikaaleimpiin voimiin. Vuonna 1918 taistelun hedelmät oli hukattu ja työkin jäänyt kesken”. Itsenäisestä Suomesta olikin tullut parlamentaarinen demokratia, jossa sosialidemokraateillakin oli mahdollisuus päästä eduskuntaa ja hallitukseen. Lapuanliike oli onnistunut saamaan porvarillista kannatusta vain kommunisteja vastaan, mutta epäonnistunut laajemmissa tavoitteissaan.  Syksyllä 1944 aktivistien ydinjoukko koki saaneensa ”vielä yhden mahdollisuuden toteuttaa utopiansa ilman aatteellisia kompromisseja.”

Kaikki tämä tarkoittaa, kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, ettei Suomen vastarintarintaliike edustanut laajasti isänmaallisia suomalaisia eikä se edes ollut yleisoikeistolainen liike. Tämä vie pohjan Kaarnakarin selitykseltä isänmaallisista motiiveista.

Isänmaallisuus olikin SS-vapaaehtoisten ja muiden radikaalien muistelmissa Pohjosen ja Silvennoisen mielestä peitetermi ideologiselle innostukselle.

Pohjonen ja Silvennoinen myöntävät, etteivät kaikki vastarintaliikkeen jäsenet olleet ideologisia sotureita. Mukaan liittyi myös turhautuneita ja toimintahakuisia, poliittisesti naiiveja nuoria miehiä, sellaisia kuin Lauri Törni.

”Tällaiselle pohjalle ei ollut rakennettavissa mitään massaliikettä, vaan vastarintaliikkeen oli jäätävä pienen joukon asiaksi. Sellaiseksi se myös jäi.” 

Suurimmalle osalle suomalaisista, myös oikeiston valtaosalle, isänmaallisuus tarkoitti sodan jälkeen juuri päinvastaista: lojaalisuutta maan hallitukselle, maan jälleenrakennusta ja kansalaisten elinolojen parantamista.

Saksan masinoimaa vastarintaliikettä on käsitellyt varsin koomisessa valossa Tapani Bagge värisarjansa neljännessä osassa Punainen varjo. Baggen päähenkilö, Valpon etsivä Väinö Mujunen suhtautuu epäluulolla Neuvostoliiton lisäksi myös Saksaan. 

Mikä oli Natsi-Saksan ja suomalaisten kansallisradikaalien todellinen motiivi luoda suomalainen Waffen-SS-osasto?

Tässä tullaan siihen, mikä oli aikoinaan ollut Natsi-Saksan ja suomalaisten värväreiden motiivi muodostaa suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten yksikkö.

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius kiistävät teoksessaan Suomalaiset fasistit perinteisen tulkinnan hankkeen epäpoliittisuudesta, jonka Mauno Jokipii sinetöi Panttipataljoonassa.

Ensinnäkin ”suomalaiset kansallismieliset radikaalit ymmärsivät hankkeen nimenomaan poliittiseksi projektiksi. Suomalaiseen pataljoonaan oli saatava ’kansallissosialistisesti ajattelevia vapaaehtoisia’.”  Koska värväys oli radikaalijärjestöjen käsissä, ne myös löysivät ja etsivät tällaisia miehiä.

Toiseksi ”SS-värväyksessä nojauduttiin alusta lähtien radikaalien tukeen, koska joko ei katsottu voitavan olla ilman, tai uskottu riittävää määrää vapaaehtoisia muuten löytyvän.” Väite vapaaehtoisten tiukasta karsinnasta aatteellisin perustein on sodanjälkeistä legendaa. 

Pohjonen ja Silvennoinen myöntävät, että ”suomalaisten SS-vapaaehtoisten pääjoukko tuskin oli erityisen valveutuneita kansallissosialisteja” lähtiessään Saksaan. Olennaista kuitenkin oli, että kaikista oli tarkoitus sellaisia tulla.

”SS teki parhaansa tehdäkseen vapaaehtoisista poliittisia kansallissosialisteja ja kansallissosialistisen hallinnon tukipylväitä. Se kaavaili joka tapauksessa vapaaehtoisten myöhempää poliittista hyödyntämistä kansallissosialismille ja Saksalle myötämielisinä, lojaaleina ryhminä kotimaassaan.”

Koska historia kulki toisin kuin otaksuttiin, Saksa ei pystynyt suunnitelmaa toteuttamaan. Sodan jälkeen se oli viisasta unohtaa.  

Operaatio-sarja

Lopuksi muutama sana Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjasta. Se edustaa Suomessa aivan omaa genreään, jota Kaarnakari kutsuu sotathrilleriksi.  Kirjojen tapahtumat on sijoitettu todellisten tapahtumien lomaan niin tarkasti, että monilla lukijalla lienee vaikeuksia erottaa tapahtuneen ja mahdollisesti tapahtuneen raja.

Kaarnakari kutsuu kirjojaan kontrafaktuaalisiksi, millä tarkoitetaan historian jossittelua. Oikeampi nimitys olisi ”historiallinen X-files”. Romaanien lopussa väitetään aina, että kyseessä ovat tositapahtumat, jonka dokumentit aikanaan tuhottiin ja joiden silminnäkijät vannotettiin olemaan vaiti. 

Kaarnakarin heikkous on henkilökuvaus. Positiiviset henkilöt ovat samasta puusta veistettyjä: reippaita, rohkeita ja sisukkaita. Heitä ei erota toisistaan, eikä yksikään jää mieleen.

Kaarnakarin vahvuus taas on ensimmäisissä teoksissa Operaatio Übung -42 (2010) ja Operaatio Chevalier (2011) juoni. Jännitys luodaan klassisin keinoin kuten aikataulun avulla. Esimerkiksi lukija tietää, että jotain aiotaan tehdä tietyssä paikassa tiettyyn aikaan mennessä, ja osa henkilöistä pyrkii estämään sen.

Toinen, heikompi tapa on, että Kaarnakari kuvaa kohtauksen, jossa henkilöt saavat tietää jotain tai päättävät jotain, mutta tieto tai päätös salataan lukijalta.

Jostain syystä Kaarnakari ei Operaatio Para Bellumissa ja Operaatio Vernassa (2015) enää huipenna tapahtumia kliimaksiin vaan käyttää deus ex machinaa: ulkopuolinen auttaja ratkaisee lopputuloksen. Sodan jälkeisiä kaukopartioita kuvaavassa Operaatio Polarissa (2016) jännitystä ei enää ole.

Operaatio-sarjan poliittiset sympatiat ovat selvät: bolševikit ovat ovelia ja kavalia ja aina suunnittelemassa Suomen tuhoa.

Toki Kimmo Rentolan teoksesta Stalin ja Suomen kohtalo voi saada saman käsityksen. Olennainen ero on, että Rentolan mukaan Stalinin tavoite Suomen suhteen vaihteli tilanteen mukaan. Suomi oli vain sivuosassa ja suhtautuminen siihen riippui poliittisesta kokonaiskuviosta. 

Täysin pöllöltä vaikuttaa, että suunnitelma on Operaatio Finljandijassa (2012) pantu paperille – itsestään selvyyksille ei yleensä näin tehdä. Eikä tuota paperia edes ole lukittu Stalinin kassakaappiin vaan sitä kuljetaan Itä-Karjalan metsissä, jossa suomalaiset siihen sattumalta törmäävät.

Kaarnakarin kirjoissa korostuu suomalaisten ja saksalaisten tiedustelumiesten aseveljeys. Sitä väitetään epäideologiseksi, mutta edellä käsiteltyjen kirjojen valossa tätä on syytä epäillä.

Kaarnakarin suomalaiset tiedustelumiehet ovat uskomattoman naiiveja uskoessaan sinisilmäisesti, että saksalaiset virkaveljet auttavat pyyteettömästi Suomea. Tämä usko ei horju edes Operaatio Para Bellumissa, kun Suomen johto pyrkii irtautumaan sodasta. Koska Saksalla on intressi estää se, jo terve järki sanoo, että saksalaiset pyrkivät syöttämään suomalaisille väärää tietoa.

Lisäksi kaikkia Kaarnakarin kirjoja leimaa konspiratiivisuus eikä vain teoissa. Operaatio Para Bellumissa henkilöt tekevät Suomen kohtalon koskevia ratkaisevia poliittisia ja sotilaallisia ratkaisuja, vaikka heillä ei ole tähän mitään valtuutusta sen enempää poliittiselta kuin sotilaalliselta johdolta. Välirauhaa käsittelevässä Operaatio Vernassa (2015) käskyn toiminnasta antaa sentään Mannerheim.

Salaliittolaisuuden ja sotilaiden korostus tarkoittaa myös, että muiden tekijöiden merkitys nollataan täysin vuoden 1944-5 ulkopoliittisissa ratkaisuissa. Suomen pelastuminen neuvostomiehitykseltä on vain sotilaiden ja tiedustelumiesten ansio. 

Käsittämätöntä on, miksi Neuvostoliitto Operaatio Para Bellumissa uhraa syksyllä 1944 uhrannut resurssejaan miehittääkseen Suomen, kun se tarvitsi joukkonsa sotatoimiin Saksaa vastaan. 

Pohjonen ja Silvennoinen vertaavat suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten muistelmia saksalaisen syöksypommittaja-ässän Hans-Ulrich Rudelin muistelmiin Trotzdem: ”kertomus Saksan osuudesta toisessa maailmansodassa pelkistyy yksiulotteiseksi taisteluksi isänmaan puolesta Neuvostoliittoa vastaan. Sota Puolan ja länsiliittoutuneiden kanssa, miehitettyjen maiden sotarikoksista ja holokaustista puhumattakaan, jäivät syrjään. Rudelin punoman tarinan ytimessä on yksin kamppailu kommunismia vastaan; liian myöhään Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnistavat kansallissosialistisessa Saksassa luonnollisen liittolaisensa. Se, että suomalaisten radikaalien oma kertomus näin tarkasti vastaa Saksaa kansallissosialistien omaksumaa, kertoo niiden yhteisestä ideologisesta pohjasta.”

Samanlainen punainen lanka on Kaarnakarin kirjoissa.

Operaatio Para Bellumin lopussa amerikkalaiset tajuavat jo syksyllä 1944 varoa Neuvostoliittoa ja auttavat Suomea. Hymyilyttävää itsekeskeisyyttä osoittaa usko, että USA olisi sodan olleessa vielä kesken vaarantanut liittolaisuuden Neuvostoliiton kanssa pikkuvaltio Suomen takia, kun se ei tehnyt sitä Puolankaan takia.

Äärioikeistolaista ideologiaa isänmaallisuuden varjolla

Seikkailujuonen alla Kaarnakarin kirjoissa on selvä poliittinen sanoma. Niissä markkinoidaan äärioikeistolaista aatemaailmaa, joka on sukua fasismille ellei jo ole sitä.  Se tehdään salakavalasti isänmaallisuuden varjolla. 

Aiemmin samasta aiheesta

Suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia olen blogissa käsitellyt seuraavia teoksia käsittelevissä artikkeleissa: Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, Jenni Linturin Isänmaan tähden ja Sakari Lappi-Seppälän Haudat Dnjeprin varrella.

Olen kirjoittanut blogiin myös Tapani Baggen värisarjasta.

Kirjallisuutta

Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena 2010.

Holmila, Antero: ”Soldaten wie andere auch”: Finnish Waffen-SS-Volunteers and Finland’s Historical Imagination. – Kokoomateoksessa Finland’s Holocaust. Silences in History. Ed. by Simo Muir and Hana Worthen. Palgrave Macmillan 2013.

Jokipii. Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana. SKS 2002.

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Weilin+Göös 1968.

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnieprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa osakseyhiö 1945.

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Rentola, Kimmo: Stalin ja Suomen kohtalo. Otava 2016. 

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko & Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY 2016.

Snyder, Timothy: Tappotanner. Europpa Hitlerin ja Stalinin välissä. Alkuteos: Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin. Suom. Seppo Hyrkäs. Siltala 2014.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Alkuteos: Waffen-SS: Hitler’s elite guard at war, in 1939-1945. Suom. Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Die Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangener 1941-1945. Studien für Zetgeschichte, Band 13. Hrsg. von Institut für Zeitgeschichte. Eichstätt 1978.

 

Sakari Lappi-Seppälä: Haudat Dnjeprin varrella

Suomessa Waffen-SS-sotilaisiin on suhtauduttu eri tavalla kuin muissa Euroopan maissa, ”sotilaina kuten muutkin”. Siksi on kiinnostavaa verrata Niilo Lauttamuksen romaanien kuvausta suomalaisista Waffen-SS-sotilaista Sakari Lappi-Seppälän varhaisiin muistelmiin Haudat Dneprin rannalla. 

Esitellessään Niilo Lauttamuksen kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita Martti Sinerma lainaa Erno Paasilinnan kritiikkiä vuodelta 1962. Paasilinna kuvaa Niilo Lauttamuksen kertomatyyliä rennoksi, ripeäksi, sumeilemattomaksi. ”Lauttamus ei haikaile, hän kuvaa huolettomasti kuin kulkumies kävelee: sanotaan kaikki, mitä nähdään, mutta ei katsota kaikkea, mitä nähdään”.

Tulkitsen Paasilinnan tarkoittavan, että Lauttamus kuvaa rehellisesti sitä, mitä on nähnyt, mutta hän ei ole katsonut kaikkea, mitä on nähnyt tai mikä on ollut nähtävissä –  ehkä siksi ettei ole tajunnut näkemänsä merkitystä.

Lauttamuksen ja Lappi-Seppälän erilaiset kokemukset

Sakari Lappi-Seppälän teos Haudat Dnjeprin varrella ilmestyi heti sodan jälkeen 1945. Teosta voi kutsua toisinajattelijan paljastuskirjaksi: Lappi-Seppälä oli sodan aikana kertonut asioista tuttavilleen Suomessa, mutta häntä ei ollut uskottu. Sodan jälkeen, kun oli mahdollista puhua julkisesti Saksan sotarikoksista, hän yritti uudelleen.

Lappi-Seppälän teoksen alaostikko on ”SS-miehen päiväkirjan lehtiä”. Kuvaus onkin niin yksityiskohtaista ja elävää, että sen täytyy perustua aikoinaan tehtyihin merkintöihin. Niitä on kuitenkin työstetty, eikä päivämääriäkään ole.

Lappi-Seppälä oli Saksaan lähtiessään 21-vuotias, kun Lauttamus oli vasta 17. Tuossa vaiheessa neljän vuoden ikäero merkitsee suurta eroa kokemuksessa ja talvisodan jälkeen se tarkoitti jopa kuulumista eri sukupolviin. Molemmista syistä tarkkailukyky ja kriittisyys olivat erilaiset.

Toinen teoksiin heijastunut asia oli se, että Lauttamus ja Lappi-Seppälä palvelivat eri yksiköissä, joiden koostumus ja vaiheet olivat osittain erilaiset.

Lauttamus kuului niihin 800 mieheen, joille annettiin ensin puoli vuotta sotilaskoulutusta ja joista muodostettiin oma SS-pataljoona. Sen päällystö oli saksalainen. Nämä ns. pataljoonan pojat taistelivat joulukuusta 1941 alkaen Ukrainassa. Tuolloin pataljoona alistettiin Waffen-SS-divisioona Wikingille. Kesästä 1942 alkaen taisteltiin Kaukasiassa.

Lappi-Seppälä taas kuului niihin 400 mieheen, jotka olivat taistelleet talvisodassa ja jotka siksi sijoitettiin suoraan kansainväliseen Wiking-divisioonaan. Nämä ns. divisioonan miehet osallistuivat kesästä 1941 alkaen sotatoimiin Itä-Puolassa ja Ukrainassa. Lappi-Seppälä haavoittui marraskuun lopulla 1941 ja vietti sen jälkeen pitkiä aikoja sairaalassa.

Lappi-Seppälä ei siis ollut enää rintamalla siinä vaiheessa, kun Lauttamuksen sota vasta alkoi.

Kuvaustapa

Lauttamus kuvaa tapahtumia monesta näkökulmasta: suomalaisten sotilaiden ja joskus saksalaisten esimiesten. Jälkimmäisissä on sekä hyviä että pahoja.

Kuvauksen kohteena on myös muiden ryhmien edustajia. He eivät kuitenkaan teoksessa Vieraan kypärän alla saa suunvuoroa. Myöhemmissä romaaneissa on joitakin poikkeuksia mutta ne ovat lyhyitä.

Lappi-Seppälän kuvaus on minämuodossa. Sen sijaan kuvauksen kohteita on useampia: suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden lisäksi kuvataan hollantilaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia, saksalaisia sairaanhoitajia, puolalaisia ja juutalaisia sekä ohimennen norjalaisia ja virolaisia siviilejä. Monet heistä myös kertovat tarinansa.

Suomalaisten ja muiden kuvaus

Lauttamus kuvaa suomalaiset sotilaat rohkeiksi. Tosin Kuolemanleirin kautta alkaa pakokauhulla ja paolla, mutta se kuvaa kansainvälistä joukko-osastoa.

Lappi-Seppälä ei kuvaa ollenkaan suomalaisten rohkeutta, sen sijaan hänellä on pakokauhun kuvaus.

Lauttamuksen suomalaisia sotilaita kannattelee kansallisylpeys, joka aiheuttaa halun näyttää saksalaisille, huumori ja yleinen toverihenki.

Solidaarisuus koskee kuitenkin lähinnä omaa joukkoa. Sodan uhreja kohtaan tunnetaan satunnaista sääliä, mutta he ovat silloinkin selvästi ”toisia”.

Lappi-Seppälä tuntee omassa yksikössään toveruutta vain parin samanmielisen kanssa. Sen sijaan hän katsoo muita kansanryhmiä siitä näkökulmasta, että kaikki ovat samanlaisia ihmisiä, ja tuntee myötätuntoa sorrettuja kohtaan.

Seksi

Lauttamus on parin nuoren päähenkilönsä kohdalla suorastaan romanttinen. Vaikka suhde alkaa teoksessa Vieraan kypärän alla satunnaisesta seksistä, se johtaa rakkauteen ja kihlaukseen. Teoksessa ei mainita mitään siitä, että Saksan kansalaisten oli vaikea saada lupaa ei-arjalaisten kanssa, joiksi suomalaiset laskettiin. Myös teoksessa Kuolemanleirin kautta on rakkaus- ja seksisuhde, joka johtaa avioliittoon.

Toki Lauttamus kuvaa myös satunnaisia suhteita ja Haavoittuneissa leijonissa bordellia.

Lappi-Seppälän kirjasta puuttuu kokonaan rakkaus ja romantiikka.  Sen sijaan hän kuvaa bordelleja, joihin miehitettyjen maiden naisia on pakotettu, sekä saksalaisten SS-miesten homoseksuaalisia suhteita.

Se, että homosuhteet olivat yleisesti tiedossa, tuntuu vähän epäuskottavalta. Kyseessähän oli rikos, josta passitettiin keskitysleiriin. Tosin voi olla, että esimiehet sota-aikana katsoivat asiaa läpi sormien. Hyvistä sotilaista ei kannattanut luopua.

Sitä paitsi kansallissosialismissa oli homoseksuaalinen juonne. Asiasta on kirjoittanut Heikki Länsitalo artikkelissaan Ernst Jüngeristä.

Suomalaiset ja politiikka

Lauttamus ei kuvaa ollenkaan politiikkaa. Suomalaiset ovat hänelle yhtä porukkaa.

Lappi-Seppälä kuvaa runsaasti politiikkaa ja nimenomaan ristiriitoja suomalaisten keskuudessa. Erityisesti hän kohdistaa kritiikin niihin, joita hän pitää natsimielisinä ja/tai jotka haluavat Saksan tuella saada hyvän aseman Suomessa ja siksi ilmiantavat suomalaisia saksalaisille.

Nimeltä Lappi-Seppälä mainitsee Berliinin yhteystoimiston Unto Bomanin (myöhemmin Unto Parvilahti). Parvilahti on kuvannut pataljoonan vaiheita muistelmissaan Terekille ja takaisin. Parvilahti kuului ns. Leinon vankeihin, jotka luovutettiin Neuvostoliitolle. Vankeus- ja leirivaiheistaan hän kirjoitti muistelmat Berijan tarhat.

Suomalaisten Gulag-kokemusten asiantuntijan Erkki Vettenniemi kertoo, että Parvilahden on epäilty palvelleen niin Neuvostoliiton, Suomen kuin Saksan tiedustelupalveluja.

Sotarikokset ja holokausti

Lauttamus kuvaa yksittäisiä sotarikoksia, mutta ei tee niistä johtopäätöksiä. Toki tämä olisi vaikeaa, koska romaanissa pitää pysyä henkilöiden tasolla.

Lappi-Seppälä kuvaa sotarikoksia jo Puolan kohdalla 1941 ja ennen kaikkea sitä, että ne ovat olennainen osa kansallissosialististista järjestelmää.

Sodan alussa Lappi-Seppälä todistaa juutalaisten joukkomurhaa Tarnapolissa Puolassa. Suomalaiset kieltäytyvät ampumasta mutta keräävät juutalaisten kellot ja muut arvoesineet.

Antero Holmilan ja Oula Silvennoisen mukaan Thor-Björn Weckström kertoi Valpon kuulustelussa 1947, että hänen monikansallinen ryhmänsä oli teloittanut viisi juutalaista, mutta hän oli itse ampunut ohi, koska ei hyväksynyt toimintaa. Kyseessä olivat siis divisioonan miehet.

Mauno Jokipii korostaa, ettei oli todisteita, että suomalaiset olisivat osallistuneet surmaamiseen.

Sen sijaan Antero Holmila painottaa, että vastuukysymys oli paljon laajempi: sekä Waffen-SS että Wehrmacht antoivat Einsatz-joukoille logistista ja muuta apua.

Myös Juha Pohjola ja Oula Silvennoinen korostavat Lauri Törnin elämäkerrassaan Omer Bartevia lainaten, että Saksan armeijan sodankäynti poikkesi muista armeijoista: se oli pääväline valloitus- ja kansanmurhapolitiikan toteuttamisessa.

Tähän voi vielä lisätä, että eihän holokausti olisi ollut mahdollinen ilman muiden maiden, ennen kaikkea Puolan ja Neuvostoliiton länsiosien valloitusta. Siten se, oliko joku sotilas tai jokin yksikkö tehnyt sotarikoksia, sivuuttaa pääasian.

”Sotilaita kuten muut”?

Kaiken kaikkiaan Lauttamus edustaa linjaa, että suomalaiset Waffen-SS-sotilaat olivat aivan samanlaisia sotilaita kuin ne suomalaiset, jotka taistelivat jatkosodan rintamalla. Tämä Suomessa perinteinen tapa kuvata suomalaiset Waffen-SS-sotilaita sai sinettinsä Mauno Jokipiin teoksessa Panttipataljoona.

Lappi-Seppälä taas ennakoi Saksassa 80-luvulla tapahtunutta muutosta historiantutkimuksessa: Natsi-Saksan sotarikoksia ei panna vain Hitlerin, natsien ja SS-Einsatzkommandojen tiliin, vaan myönnetään, että niihin osallistui myös armeija, ei vain Waffen-SS-joukot vaan myös Wehrmacht.

Suomessa ensimmäisiä merkkejä muutoksesta ovat olleet Antero Holmilan sekä Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen tutkimukset, joissa suomalaisia käsitellään aivan samoin kuin muidenkin maiden Waffen-SS-vapaaehtoisia osana Saksan tuhoamissotaa itärintamalla.

Tämä ei tarkoita sitä, että tuomittaisiin yksityiset sotilaat, joilla lähtiessään oli varsin hatarat tiedot, vaan että asia historiantutkimuksen normaaliin tapaan esitetään suuremmassa yhteydessä.

Sakari Lappi-Seppälä

Sakari Lappi-Seppälä syntyi 1920 Vaasassa. Hän osallistui talvisotaan ja lähti keväällä 1941 Saksaan Waffen-SS-sotilaaksi. Hän kuului kansainväliseen Wiking-divisioonaan, joka taisteli kesästä 1941 lähtien Puolassa ja Ukrainassa. Lappi-Seppälä haavoittui marraskuun lopussa 1941 ja vietti pitkän aikaa sairaalassa.

Lappi-Seppälä joutui lähtemään Sakasta vuoden 1942 lopussa: syystä on eri tulkintoja. Wikipedia puhuu vakoiluepäilyksistä, Lappi-Seppälän mielestä häntä itseään urkittiin.

Sodan jälkeen Lappi-Seppälä toimi tiedottajana ja julkaisi aiheesta kirjoja.

Niilo Lauttamus

Olen käsitellyt blogissa laajemmin Lauttamuksen esikoisromaania Vieraan kypärän alla ja artikkelin lopussa lyhyesti Lauttamuksen romaaneja Rautasaappaat, Haavoittuneet leijonat, Viikinkidivisioona, Kuolemanleirin kautta ja Rangaistuskomppania. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Kirjallisuutta

Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena 2010.

Holmila, Antero: ”Soldaten wie andere auch”: Finnish Waffen-SS-Volunteers and Finland’s Historical Imagination. – Kokoomateoksessa Finland’s Holocaust. Silences in History. Ed. by Simo Muir and Hana Worthen. Palgrave Macmillan 2013.

Jalonen, Jussi: Siniristi ja pääkallojoukot. [Blogipostaus TV-sarjan Hitlerin kätyrit Suomea koskevasta osuudesta]. http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/89431-siniristi-ja-paakallojoukot

Jokipii. Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana SKS 2002.

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Weilin+Göös 1968.

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnjeprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa kustannus 1945.

Länsitalo, Heikki: Ernst Jüngerin homoeroottinen fasismi. – Kokoomateoksessa Pervot pidot. Homo, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen. Toim. Lasse Kärki ja Katri Ilmonen. Like 2006.

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Alkuteos: Waffen-SS: Hitler’s elite guard at war, in 1939-1945. Suom. Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Veljesapu-perinneyhdistys ry: http://www.veljesapu.fi/

Erkki Vettenniemi: Jälkipuhe. Teoksessa Unto Palvilahti: Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954. 2. p. Otava 2004.

Kyllikki Mäntylä: Opri

Kyllikki Mäntylän Opri on ihanteellinen evakko, joka valoisuudellaan ja auttavaisuudellaan voittaa paikallisten sydämet.

Mäntylän näytelmä Opri (1953) tapahtuu sodan jälkeen kunnalliskodissa. Se sijaitsee Länsi-Suomessa, tarkempaa paikkaa ei ole kerrottu.

Länsisuomalainen kolmikko ja ulkopuolinen Opri

Kunnalliskodissa on tapana, että neljä vanhinta naista asuu ”kunniahuoneessa”. Neljäs paikka on vapautunut, kun asukas on kuollut.

Kolmen asukkaan keskustelussa käy ilmi, etteivät kaikki länsisuomalaisetkaan ole luonteeltaan samanlaisia. Elämänmyönteinen Miina haluaisi, että jotain tapahtuisi, kun sen sijaan Akviliinan mielestä kaikki on hullusti. Dementoitunut Tiina puhelee vain pojastaan tajuamatta, että tämä on kuollut.

Toisaalta kolmikon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa se, että heidän nimensä rimmaavat: Tiina, Miina, Akviliina. Oprin osoittaa ulkopuoliseksi jo erilainen nimi, joka on ortodoksinen.

Toinen kohta, jolla osoitetaan Oprin erilaisuutta, on se, että hänen repliikkinsä ovat murteellisia. Kaikki muut henkilöt puhuvat yleiskieltä ja edustavat näin ”normisuomalaisuutta”.

Sydämellinen Opri voittaa muut puolelleen

Opri on 70-vuotias evakkonainen, leski ja lapseton, siis aivan yksin maailmassa.

Positiivisen luonteensa ja auttavaisuutensa takia Opri kuitenkin on löytänyt kaikkialta ystäviä. Jopa evakkoon jouduttuaan hän on ystävystynyt talon emännän kanssa.

Näytelmän alussa Oprin mökki on määrätty purettavaksi tien tieltä ja hän joutuu surukseen kunnalliskotiin. Emäntä kuitenkin lupaa ottaa hänet asumaan talon kamariin, kunhan siellä asuva sukulainen ensin kuolee.

Oprin salainen ase ovat unet, joiden avulla hän ohjailee ihmisten elämää oikeaan suuntaan. Aiemmin hän on mm. estänyt itsemurhan aviottoman raskauden takia ennustamalla, että lapsen isä vielä muuttaa mieltään.

Opri kuitenkin kokee unilla ”manipuloinnin” synniksi, varsinkin kun edesmennyt aviomies Oleksi ei ole hyväksynyt unia.

Mutta sitten Opri näkee tosiunen tulipalosta ja osaa varoittaa siitä ajoissa, ja ”sen oikean” ennustaminen osuu ainakin joskus oikeaan.

Oprista alkaa näyttää siltä, että ”manipulointi” ei olekaan väärin, vaan kyse on päinvastoin ihmisten auttamisesta. Ja jos uni ei toteudu, on vain nähtävä uusi uni. Opri saa siis ikään kuin luvan olla oma itsensä.

Muutenkin Opri alkaa viihtyä kunnalliskodissa. Hän kieltäytyy, kun emännän luota viimein vapautuu asunto.

Heimot lähenevät, suvaitsevaisuus voittaa

Lopulta jopa Akviliina sulaa Oprin sydämellisyyden edessä. Käy ilmi, että molemmilla on ollut ankara aviomies, mutta kokemus on tehnyt Akviliinasta kaikesta purnaavan mörököllin, mutta Oprista päivänpaistetta ympärilleen levittävän.

Oprin ja Akviliinan suhteessa on monenlaista symboliikkaa. Kansallisella tasolla heimot lähenevät toisiaan, kun karjalaisten ystävällisyys ja empatia pehmentää länsisuomalaisten ulkoisesti kovaa luonnetta.

Inhimillisellä tasolla viesti on suvaitsevuuden voitto: maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Se, että luonne ja tavat ovat erilaisia, ei ole vika vaan rikkaus.

opri

Opri-elokuva sisältää dokumenttikuvia

Opri filmattiin 1954. Ohjaajana oli Edvin Laine. Pääosaa näytteli Rakel Laakso. Elokuva mahdollisti sen, että tapahtumia ei tarvinnut rajoittua ”kunniamummojen” huoneeseen tai ylipäänsä sisätiloihin. Ulkokohtauksilla saatiin enemmän toimintaa ja vastaavasti puhe väheni.

Elokuvan alussa nähdään dokumenttifilmeistä otettuja kuvia Karjalan maisemista rauhan aikana ja kuullaan Oprin äänen sanovan, että kotiseudulla on kauniimpaa kuin missään muualla ja että siellä voi olla ainakin unissa.

Sitten kuvan ilmestyvät lumipukuiset sotilaat, jotka sytyttävät talot tuleen.

Sen jälkeen nähdään kuvia evakkojen kulkueesta lumista taustaa vasten, ja sitten lähikuva Oprista heidän joukossaan.

Seuraavassa kohtauksessa nuoret tytöt seisovat Oprin mökin edustalla. Heidän keskustelustaan käy ilmi, että Oprin koti ei ole ”täältä” vaan hän on evakko.

Ortodoksisuus hyväksytään osaksi suomalaisuutta

Tuvassa Opri hän näyttää tytöille ”tulikiekon” – rukki pyörittää soihtua. Naurava Opri näyttää ihan noidalta.

Myöhemmin kunnalliskodissa ”huru-ukot” ripittävät häntä Vanhan Testamentin noidat tuomitsevilla kohdilla. Myöhemmin he peruvat puheensa: Oprin unet hyväksytään – ne eivät ole syntiä.

”Huru-ukot” esitetään ikuisina pikkupoikina, jotka leikkivät vauhdikkaasti ulkona, kun taas ”kunniahuoneen” vanhat naiset istuvat sisällä. Rakkaus ja parisuhde on mahdollinen vain kaksi-kolmekymppisille, ei vanhoille.

Kunnalliskodissa Opri joutuu aluksi piilottelemaan ikoniaan. Vasta kun Akviliina lopussa hyväksyy hänet, hän panee sen ”kunniahuoneen” seinälle. Näin ortodoksinen usko symbolisesti hyväksytään ”suomalaisuuteen” kuuluvaksi.

Kaipaus Karjalaan

Yleisesti ottaen elokuva seuraa näytelmän juonta, mutta lopussa Opri sanoo vain olevansa ”kotona – melkein”. Sen sijaan näytelmässä hän sanoo, että jos olisi mahdollisuus palata Karjalaan, hän lähtisi heti. Näytelmässä saattoi ilmeisesti puhua suoremmin kuin elokuvassa, jonka katsojamäärät olivat toista luokkaa kuin näytelmän.

Muutenkin Karjalan kaipaus on elokuvassa lähinnä nostalgista, vailla näytelmän traagisia sävyjä. Tosin näytelmässäkin Opri ikään kuin hymyilee kyynelten läpi.

Opri-elokuva samoin kuin Evakko-elokuva esitettiin 60-luvulla TV:ssä. Evakkous ei siten ollut tabu, joskin se elokuvassa esitettiin menneisyyden ilmiönä.

Kirjailijasta

Kyllikki Mäntylä, omaa sukua Wanninen, syntyi Sortavalassa 1907.

Mäntylä oli koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän työskenteli Yleisradion maaseutuohjelmapäällikkönä Kuopiossa 1941-1952.

Mäntylän tuotantoon kuuluu novelleja, pakinoita, näytelmiä ja kuunnelmia.

Oprin vaiheista Karjalassa ja avioliitosta kertoo Opri ja Oleksi (1955).

Tauno Pylkkänen sävelsi Oprin ja Oleksin oopperaksi 1984.

Mäntylä kuoli 1979.

Olen blogissa verrannut Mäntylän Opria Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivään Artikkelissa, jonka aiheena oli Unto Seppäsen Evakko, olen maininnut lyhyesti siitä, että huumorin toi evakkojen ominaispiirteeksi Evakko-elokuvan ei-karjalainen ohjaaja Ville Salminen.

Kirjallisuutta

Kirjailijasta Wikipediassa

Elokuvasta Wikipediassa.

Paavo Rintala: Valehtelijan muistelmat

Paavo Rintalan Valehtelijan muistelmat kuvaa Kekkosen Suomen syntyä ja rapautumista, mutta sisältää myös joitakin kommentteja sota-ajasta.

 

Valehtelijan muistelmat (1982) on itsenäinen jatko romaaniparille Nahkapeitturien linjalla (1. osa 1976, 2. osa 1979). Pieni kertaus henkilöistä ja olennaisista tapahtumista:

Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua. Urheilun kehittäjä Lassi Kumela asuu vaimonsa Susannan kanssa Helsingissä. Heillä on neljä aikuista lasta. Vanhin poika Jussi haavoittui jatkosodassa. Nuorin tytär Johanna pääsi 1943 ylioppilaaksi, oli sen jälkeen lottana ja koki hermoromahduksen Viipurissa kesäkuussa 1944.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela joutuivat jatkosodan lopussa jo toiselle evakkomatkalle. He olivat jo ennen talvisotaa ostaneet kaiken varalta Kirkkonumelta tilan, jonne asettuivat uudelleen. Poika Leo kaatui suurhyökkäyksen aikana 1944, ja häneltä jäi vaimo Päivi ja kolme lasta. Tytär Kaarina kihlautui jatkosodan lopussa Ilmarin kanssa.

Kolmas veli, teologi Hessu on vanhapoika. Hänellä on ollut vuosia platoninen suhde naimisissa olevaan hienostorouva Anni Bergiin, joka menetti pienen tyttärensä Kaisun partisaanien uhrina.

Lassin ja Aken velipuoli, entinen diplomaatti Eetu Kumelius, on vanhasuomalainen myöntyvyyssuunnan edustaja, tuntee Paasikiven ja on tätä inhorealistisempi kansainvälisen politiikan suhteen.

Susanna Kumelan veli eversti Henri Mustamäellä oli sotien välillä teollisuuden palveluksessa, mutta toimi sotien aikana rintamakomentajana. Henrillä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä, seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa.

Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari. Vihtorin ja Eeva Marian nuorin poika Ensio katosi talvisodan lopussa.

Tytär Aino on sairaanhoitaja. Myös hänen miehensä Otto Harjulainen katosi talvisodan lopussa.

Vihtori, Eeva Maria, Aino ja Ainon poika Peni joutuivat talvisodan jälkeen Antreasta evakkoon Ouluun. He eivät kuitenkaan ole alun perin karjalaisia.

Joillekin tappiolla oli positiivisia seurauksia

Sodan lopputulosta katsotaan monelta puolen.

Palstansa vapaaksi lunastanut Pellikka voi rehellisesti sanoa että ”onneksi me hävittiin sota, meikäläisen onneksi. Jumalauta jos olis voitettu. Ei olis mulla kuulkaa asiaa tänne portaille nyt.” Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanon valta on murtunut aineellisesti, kun maata on jaettu evakkojen lisäksi muillekin. Samalla henkinen tasa-arvo on lisääntynyt.

Eversti Henri Mustamäki on taas siirtynyt siviilityöhön, hoitamaan työnantajien edustajana työehtosopimusneuvotteluja. Toisin kuin Henri on jatkosodan lopussa pelännyt, rintamamiesten asemasodan aikainen katkeruus ei ole johtanut lopulliseen juopaan. Päinvastoin, yhteisten rintamakokemusten ansiosta neuvottelut ovat sujuneet, paljolti tupakan ja vähän viinankin voimalla, vakavia lakkoja ei ole syntynyt ja sotakorvaukset on saatu toimitetuksi ajoissa.

”Itsenäisyyden menettämisen piiska pakotti teollisuuden shokkiorganisointiin, sitä voitiin hyvin verrata talvisodan ihmeeseen.” 

”Me suomalaiset pystymme näköjään lähes mihin vain, mahdottomuuteenkin jos ja kun oli pakko.”

Henri kuuluu realisteihin, jotka eivät vatvo menneisyyttä vaan keskittyvät nykyisyydessä työskentelemään tulevaisuuden hyväksi.

Kun amerikkalaisia lehtimiehiä vierailee vuonna 1952 lankonsa Ake Kumelan maatilalla Kirkkonummella, Henri toteaa, että jos sota olisi voitettu ja saatu Itä-Karjalan metsävarat, olisi jääty puuteollisuuden varaan ja jouduttu Saksan siirtomaaksi. Sotakorvausten takia oli pakko luoda metalliteollisuus.

Vaikka teologi Hessu Kumela on pasifisti ja suhtautunut ainoana suvun jäsenistä kielteisesti Saksaan lähestymiseen ja jatkosotaan lähtöön, hän ei suostu kääntämään Henrin sanoja: ”En kai minä voi sanoa että meistä on oikein kun hävittiin, Karjala meni ja Petsamo, invalidit, siirtolaiset ja kaatuneet, että se on vain oikein meille.” Puunjalostus- ja metalliteollisuuden kehitys ei merkitse kaikkea, Hessu muistuttaa.

Joillakin sodan aiheuttamat kärsimykset jatkuvat

Toisaalta joillekin sota ei lopu koskaan.

Koska sirpaleet ovat jääneet Jussi Kumelan päähän, kivut tulevat aina takaisin ja elämänilo on kadonnut. Jussi ei voi eikä halua toteuttaa kauniin vaimonsa Elisabetin kunnianhimoisia toiveita uralla menestymisestä vaan ”suuntautui toisaalle. Luontoon, hiljaisuuteen, yksinäisyyteen Suomenlahden luodoille.”

Leo Kumelan leski  Päivi on katkera siitä, että Leo ja muut ”parhaat miehet” kaatuivat. Sen sijaan Kaarina-serkun aviomies Ilmari, jota Päivi pitää ”pyrkyrinä, sosialistien ja ryssien myötäilijänä”, ”oli jäänyt eloon ja menestyi teollisuusmaailmassa”.

Päivi turvautuu alkoholiin, ei suinkaan unohtaakseen surunsa vaan päinvastoin jaksaakseen surra: ”Nykyinen elämä, lapsetkin, kaikki oli jotenkin toispuolista; yksinäisyys, murhe, ikävöiminen tuntui olevan todellista; vain se merkitsi ja piti häntä jotenkuten pystyssä. ’Leo, minä ikävöin, sinä elät minussa.’ Niin kauan kuin hän jaksaisi jatkaa tätä ikävöimisen työtä, hän kestäisi, oli kestettävä, lastenkin takia. Psyyken murhe oli ainoa side todellisuuteen. Sen varassa hän uskoi jaksavansa.”

Myös Ake ja Lilli Kumelalta ”Leon kaatumisen ja Karjalan menetyksen myötä oli mennyt enempi kuin vain maa, vain kartano, vain poika. Kaikki yhdessä olivat riistäneet heidän olemassaololtaan merkityksen. He elivät hidastettua aikaa, jota vain katkeruuden puuskat kykenivät säväyttämään ja nekin harvemmin.”

Hessun ihastus Anni Berg on tyttärensä Kaisun kuoltua adoptoinut miehensä Fredin kanssa inkeriläistytön. Koska inkeriläisiä uhkaa jatkosodan jälkeen palautus Neuvostoliittoon, Bergit siirtyvät Ruotsiin. Kun perhe Pariisin rauhansopimuksen ratifioinnin jälkeen palaa Suomeen, Annin valtaa uudelleen suru Kaisun kohtalosta, jonka hän ”koki aiheuttaneensa sosiaalisen yhteishyvän uskovaisuudellaan”. Anni oli näet omistautunut köyhien lasten auttamiseen rajaseudulla, jossa tytär sitten joutui partisaanien uhriksi.

Anni joutuu mielisairaalaan. Aviomies ottaa eron, ja adoptiotytär valitsee jäämisen tämän luokse. Yksinäisyys lähentää Annia uudestaan Hessuun. He liikkuvat yhdessä välittämättä juoruista, mutta eivät avioidu.

Koska Otto Harjulaisen ruumista ei ole talvisodan vetäytymisvaiheessa saatu pelastettua, vaimo Aino ei suostu uskomaan miehensä kaatumiseen, vaan pitää kiinni toivosta, että tämä on joutunut sotavangiksi. Otto on varmaan kiivasluontoisena tehnyt jotain, josta on saanut rangaistuksen. Siksi häntä ei ole palautettu muiden sotavankien mukana. Jossain Siperiassa Otto nyt viljelee kurkkuja, Anni uskoo ja odottaa miestään kotiin elämänsä loppuun asti.

Jotkut tekevät epärealistisia suunnitelmia

Lassi ja Ake Kumela suunnittelevat syksyllä 1944 vastarintaliikettä ja aikovat perheineen lähteä maanpakoon Ruotsiin.  Lassin vaimo Susanna kutsuu Hessun rauhoittamaan höyrähtäneet veljensä, jotka ”aikovat puuttua historian kulkuun”.

Lassi katsoo, että ”Kun kyseessä on suuri asia, isänmaan kohtalo, se menee ohi kaiken. Vaimojen ja perheiden.”

Hessu vastaa: ”Teidän isänmaallisuudellanne ei ole mitään tekemistä Susannan, lasten ja minun isänmaan kanssa. Me puolustamme omaa isänmaatamme pysymällä kotona, tekemällä arkiset työt ja jättämällä sen kohtalon niiden käsiin jotka siitä meidän edusmiehinämme vastaavat. Vanhan Marsalkan, Paasikiven ja Eetun kaltaisten miesten.”

Kun korkeat upseerit vaimoineen ja muita yläluokan edustajia pakenee syksyllä 1944 Ruotsiin, irvileuka Eetu pistelee änkyttäen: ”U…uuven Euroopan susuomalaine  va…lioaines pepelastaa mimitä pepelastettavissa on: ti..timanttinsa, mi…minkkinsä, so…soopelinsa. Ja fro…frouvat vavarjelevat pypyhän pupuhasrotusen pi…pimpensä bobolseviikki…sosotamieheltä.”

Tavallaan Eetun vitsailu on sopimatonta: Puna-armeijan todellisissa joukkoraiskauksissa ei ole mitään huvittavaa, ovat kohteina ketkä vain. Ironian perimmäinen syy on kuitenkin se, että ihmiset, joille Natsi-Saksan miehittämä maanosa oli ”Vapaa Eurooppa” ja jotka 1941 olivat valmiit hyväkysymään ”ali-ihmisten” tuhoamisen Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa, ovat nyt paniikissa. He pelastavat vain itsensä ja jättävät muut suomalaiset selviytymään miten taitavat.

Johanna analysoi myöhemmin, että isä Lassille ja eräille muille sukulaisille isänmaa on etuoikeutettujen yksilöiden privatåmrode [yksityisalue]. Suomen kansalaisten yhteisö, valtio, on niille jotakin alhaista, byrokraattista.”

Lassin epärealistiset suunnitelmat jatkuvat, kun Tshekkoslovakia muuttuu kommunistiseksi ja Stalinin ehdottaa Suomelle YYA-sopimusta 1948. Lassi matkustaa Norjaan pyytämään apua ”kansannousulle”. USA:n ja Iso-Britannian sotilasmiesten on vaikea kätkeä huvittuneisuuttaan kuullessaan Lassin vakuuttavan, että liikekannallepano voitaisiin suorittaa kolmessa viikossa.

Henri yrittää turhaan opettaa Lassille sotilaallisia tosiasioita. Sissisota ei ole mahdollista Suomessa: ”Se on vuoriston asukkaiden ja tropiikin eläjien sotaneuvo. Eikä nekään siihen huvikseen heittäydy. [- -] Ryssät 25 kilometrin päässä Helsingistä ja sinä se vaan haluat nostattaa kolmessa viikossa sissijoukot. Se on kuule korkeintaan pari tuntia kun ne ajaa laivoilla Porkkalasta Helsinkiin ja merijalkaväki istuu Smolnassa valtioneuvoston jäsenten kanssa iltakoulussa. Laskuvarjojoukot miehittää liikennesolmut puolessa tunnissa. Ja panssarit on suurtorilla viiden tunnin sisällä.”

”Eihän tämä hääviä ole, mutta mikä on vaihtoehto. [- -] Onko se Juho Kustin syy, jos me ei olla niin vapaita kuin mieli tekis.” 

Lassi ymmärtää asian järjellään mutta ei tunteellaan.

Jotkut käyvät sotaa aina uudestaan

Kuten keskiluokkaisen vaimon eno Risto Jarvan elokuvassa Työmiehen päiväkirja, Lassi käy sotaa uudelleen läpi: millaisen virheen Mannerheim teki kun ei hyökännyt Leningradiin.”

Aikuistensa lastensa mielestä Lassi on ”sietämätön, tunne-elämältään infantiilisti juuttunut talvisodan sankarimyytin hangille”.  Kuten jo romaanipari Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa käy ilmi, talvisodan sankarimyyttiin uskoo ja sitä ylläpitää nimenomaan kotirintamalla ollut Lassi, eivät sodassa taistelleet.

Hessun mielestä Lassi koetti bolsevismin pelollaan ”myrkyttää nuoretkin, onneksi ei pystynyt”. Hessusta on tervettä, että nuoret sulkevat korvansa ”katastrofiin johtaneen ulkopolitiikan jälkipeluusta ja sen uudelleentulkitsemiselta”.

Raksilan saunassa kerrotaan historiasta maan tasalta

 Oulun Raksilan yleisessä saunassa Peni Harjulainen kuulee, miten sotaa käydään uudestaan, mutta ei Lassi Kumelan sankarimyytin mukaan vaan ”köyhän miehen historiaa”, niiden jotka ovat maksaneet ja maksavat sodan hintaa.

Työviikon jälkeen lauantai-iltana nautittu alkoholi toisaalta auttaa miehiä, jotka olivat saunassa ”avuliaita, epätavallisen puheliaita, muuten jöröt umpimielet, henkiset ja fyysiset kolhunsa unohtaneina, kaunansa kadottaneita, selkävikansa parantaneita; viina oli huuhtonut heidän ajatusmaailmansa puhtaiksi.”  Toisaalta alkoholi voi myös johtaa väkivaltaan, ei kuitenkaan Raksilassa.

Jotkut kääntävät poliittisesti kelkkansa

Anni Bergin aviomies, hienostoasianajaja Fredi Berg tulee poliittiseen kääntymykseen kuultuaan sodan jälkeen uusia tietoja vuoden 1939-41 tapahtumista. ”Kun hän kuuli että lähetystöneuvos Jartsev ja lähettiläs Boris Stein olivat ottaneet yhteyttä Suomen politiikan vastuullisiin päättäjiin jo hyvissä ajoin ennen talvisotaa, hän ei enää uskonut yhtä yksisilmäisesti että Suomen valinta oli elo-syyskuussa oli ollut ainoa mahdollinen.”

Fredi on jopa valmis todistamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, ”miten innokkaasti korkein jääkäriupseeristo työskenteli saadakseen maan Hitlerin intressipiiriin jo ennen kauttakulkusopimusta” ja kuinka Mannerheim oli antanut Saksalle ”tiedot Suomen sotilaallisesta ja taloudellisesta valmiudesta”.

Innokkain ruoskimaan ”vanhaa politiikan” edustajia on siis poliittinen käännynnäinen, joka on tuota politiikkaa aikoinaan kannattanut, mutta tuntee tulleensa petetyksi saatuaan vajavaisesti tai vääriä tietoja.

Ne, jotka eivät mieltään muuta, leimaavat Fredin ”poliittiseksi streberiksi”, siis pyrkyriksi. He kiinnittävät huomionsa vain Fredin (luuloteltuihin) motiiveihin ja säästyvät näin pohtimasta, onko hänen analyysinsa oikea.

Nuoret irtaantuvat sodasta

Kumelan suvun nuoret naiset ovat työskennelleet sodan aikana lottina, mutta sodan jälkeen he kääntävät kokemuksilleen selkänsä ja kiinnostuvat aivan muista asioista: ”Vaatteet, uudet kirjat, varsinkin amerikkalaiset uudet äänilevyt ja pojat, kaikki oli suvun tytöistä ihanaa, uutta. Maailma oli avautunut kauniina pitkän ja ankean, mitään tapahtumattoman sodan jälkeen.”

Eurooppaan pääsee jälleen matkustamaan, vaikka vain työleirille.

Aika ei ole vain vuosia. Rauhan vakiinnuttua sota tuntuu kuuluvan toiseen todellisuuteen. Oulussa ”tuntui että syksy -44 oli yhtä kaukaisessa menneessä kuin syksy -39. Milloin ne panssaridivisioonan sotkat ja rynnäkkötykit olivat näillä pelloilla lähtiessään karkottamaan saksalaisia Iijoen pohjoispuolelta? Eikö se ollut joskus Troijan sodan aikaan? Milloin kenraalit Siilasvuo ja Pajari laivasivat miehiään Oulun satamassa saartaakseen entisen aseveljensä Kemissä ja Torniossa? Oliko sellaista syksyä ollutkaan?”

Säätykierto lisääntyy

Sodan ”hyviin” seurauksiin kuuluu myös se, että oululainen sotaorpo Ossi Leimu pääsee opintielle isänsä kaatumisen ansiosta.”Tilaisuus käydä koulua vapaaoppilaana, sotakummien taloudellinen tuki ja kaupungin paremman väen auttamishalu kellutti minut pinnalle.”

”Joka syksy tuli Pohjois- ja Itä-Suomesta pääkaupunkiin uusia opiskelijanplanttuja. ’Helsingin herra’ rouvineen ja näiden tyttäret herrasmieskavaljeereineen herättivät heissä kateutta, saivat unelmoimaan ihanasta elämästä, yhteiskunnallisesta arvostuksesta, vallan makeudesta.”

Säätykierto tai nykykielellä luokkaretki onkin entistä helpompaa, sillä ”Syksystä -44 lähtien tuo ’herra’, Helsingin hyvä porvari ja hänen etuoikeutettu rouvansa, tuo pääkaupunkiin keskitetyn taloudellisen vallan haltija, taantumuksen tukipylväs, [- -] ei ollut enää niin etuoikeutetussa asemassa kuin pohjoisesta saapuneet ylioppilaat luulottelivat.” 

Perinteinen keino sitoa nousukkaat vanhaan eliittiin on avioliitto. Ossi Loimu nai Henri Mustamäen tyttären Ellenin ja Peni Harjulainen Lassi Kumelan tyttären Johannan.

Kaikki tämä tarkoittaa, että toisin kuin sotavuosia kuvaava romaanipari Nahkapeitturien linjalla, Valehtelijan muistelmat keskittyy loppuosassaan vain yhteiskunnan eliittiin.

Johannan syyllisyys

Ainoana henkilöistä Johannaa painaa syyllisyys. Hän kertaa, miten isä Lassi  ”joulupöydässä -42 julisti että Leningradin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta, kuolkoot nälkään siellä.

Voi arvailla, että reaktio sotiin 60-luvulla johtui osaltaan siitä, että nuoret ottivat kantaakseen syyllisyyden, jonka Lassin kaltainen vanhempi polvi totaalisti torjui. Toinen asia on, että se johti joidenkin nuorten kohdalla käsitykseen, että vain Suomi oli syyllinen.

Johanna katuu lotta-aikaansa

Vielä 50-luvulla Johanna harmittelee, että ”hukkasin sota-aikana monet lukukaudet viestilottana istumiseen. Olihan se jännittävää, näki toisenlaisen Suomen kuin kotona osasi kuvitellakaan.” [- -]  Minä pieni hölmö uteliaisuuttani siellä silmät kiiluen katselin.”

Tämä tuntuu liioitellulta: koko sukupolven miehet ja monen naisetkin menettivät nuoruutensa sodassa, jotkut viisikin vuotta, Johanna vain vuoden. Ennen kaikkea Johanna itse hukkasi sodan jälkeen paljon enemmän aikaa muuttamalla opiskelualaa lääketietellisestä tiedekunnasta konservatorioon ja sieltä takaisin lääketieteelliseen tiedekuntaan. Lopulta Johannasta tulee soitonopettaja.

Rintala jatkaa edelleen vanhoillista naiskäsitystään, jonka mukaan naisen paikka on kotona tai korkeintaan opiskelemassa tai työssä mutta ei missään tapauksessa sodassa, jossa hänen ”puhtautensa” tahriintuu. Johannan tapauksessa mitään pahempaa ei edes tapahtunut kuin että hän on joutunut sivusta seuraamaan esikunnan rietastelua.

Kun Johanna paheksuu vanhempiaan, jotka olivat ”kumman piittaamattomia” kuopuksestaan, asia on sinänsä ainakin isä Lassin suhteen totta. Lukijaa alkaa kuitenkin jo huvittaa: nuorena syytetään vanhempia jos nämä eivät anna lupaa, vähän vanhempana siitä että antoivat.

Taistelu ulkopolitiikasta

Valehtelijan muistelmat kattaa yli kolmekymmentä vuosikymmentä YYA-aikaa aina 70-luvun loppupuolelle asti, ensin taistelun uuden, neuvostomyönteisen ulkopolitiikan puolesta ja sitten tuon politiikan lieveilmiöt, Kekkosen yksinvallan, itsesensuurin ja suomettumisen.

Suurlähettiläs Ossi Loimu kuvaa jälkikäteen ulkopolitiikan lähtökohtaa näin: ”Sukupolveni nuoruudessa Helsingissä vihattiin ja pelättiin Neuvostoliittoa. Inhottiin avoimesti venäläisiä kuten jeesus-kertomusten Jerusalemissa roomalaisia. Niin kutsutun sivistyneen mielipiteen ylenkatseesta saivat poikkeuksetta kaikki jotka pyrkivät rakentamaan yhteistyötä venäläisten kanssa olivatpa teollisuusmiehiä, poliitikkoja tai kulttuurin nimiä.”

Peni Harjulainen on 50-luvulla ei-sosialistisen poliitikon, entisen punamultahallituksen ministerin Kalle Raskaan opissa: ”Vaihtoehtoa ei ole. Voittajavaltiot edellyttää sitä. Itään me menetettiin koko Karjala ja Petsamo. Mutta länteen- (sic) ja se vaara on vielä edessä – me voimme menettää koko kansan, jos ei pidetä varaamme: jos ei saada yleistä mielipidettä tajuamaan että Suomen maantieteellistä asemaa ei voi mihinkään siirtää. Meidän on elettävä tässä. Sovussa venäläisten kanssa. Ja suomalaisina.”

Kalle on sikäli harvinainen, että hän ymmärtää vastustajiakin ja myöntää virheitä tehdyn: ”Neuvostoliitto ja kotikommunistit olivat tehneet kaikkensa jottei avoin luottamus pääsisi kasvamaan leimaamalla fasistiseksi ja liittoutuneille vihamieliseksi Suomen Aseveliliiton ja vaatimalla sen lakkauttamista välirauhan kyseiseen pykälään vedoten. Se karkotti monet rehelliset oikeiston miehet Paasikiven linjalta.”

Suomettuminen ja itsesensuuri

Käännekohta oli vuoden 1961 noottikriisi, joka ”auttoi meitä liikaakin”, kun Kekkosen vastaehdokas Honka luopui. ”Innostuimme olemaan kaikessa oikeassa. Näin me voitonhuumassamme itse panimme alkuun sen kehityksen josta meitä myöhemmin on moitittu: vapaaehtoisen mykkäkoulun, suomettumisen ja yhden miehen ulkopoliittisen erehtymättömyyden palvomisen.”

Vaikka Ossi ei ”hetkeäkään epäilisi toimia samoin kuin silloin”, hän myöntää, että ”väärin teimme kun voitonhuumassamme leimasimme vastustajamme – sosialidemokraatit ja isänmaallisen oikeiston – pelkästään taantumuksen ymmärtämättömiksi edustajiksi ja Ison Karhuun [Neuvostoliittoon] pelkästään ivallisesti suhtautuviksi.”

Paradoksaalinen seuraus siitä, että Paasikiven-Kekkosen linjasta on 70-luvulla tullut yleisesti hyväksyttyä ja YYA:sta puheissa välttämätön fraasi, on että vanhat Kekkosen avustajat joutuvat syrjään.

Enemmän Ossi kuitenkin suree sitä hintaa, mikä ulkopolitiikasta on jouduttu maksamaan: itsesensuuri on tehnyt julkisuudesta valheellisen. Romaanin nimi Valehtelijan muistelmat onkin ironinen: julkisuudessa ”Suomen edun” nimissä valehdellut Ossi kertoo nyt yksityisesti totuuden kulissien takaa.

”Jos sivistyneistö kokee olevansa mykkäkoulussa jossa sille on varattu nyökyttelijän paikka, jos nuoriso kokee oikeudentuntoaan loukatun kun sille ei sallitaan vain USA:n Vietnamin sodan arvostelu mutta ei Unkarin kapinan, ei Prahan elokuun tukahduttamisen aiheuttamaa nuoren intomielen välitöntä purkausta vaan päinvastoin jopa presidentin vakuuttavin kasvoin ilmoitetaan kuten tämän vuosikymmenen alussa hänen virallisen Moskovan vierailunsa jälkeen televisiossa: on pidettävä suu supussa, asiaton kritiikki vahingoittaa Suomen etuja, niin, jos ja jos -. Jos Suomen valtion etu tämmöisestä kärsii, olemme reaalipolitiikassamme menneet metsään. Teemme itsemme vätystelijöiksi heristelemällä nuorisolle kauppapolitiikan ja kansan turvallisuuden ja onnen nimissä. Hehän tulevaisuuden Suomen muodostavat emmekä me, käytössä ruostuneet, pian syrjään siirrettävät vältit.”

Suomettumisen paine tulee Ossin mielestä lähinnä ”ministeriöissä, puoluetoimistoissa ja eduskunnassa istuvien parlamentarismin, byrokraattien taholta, yksilöistä joille on taloudellisesti edullista tai poliittisesti (vallassa pysyäkseen) edullista suomettaa Suomea ja suomalaisia. Eikä siinä katsota puoluetta, ei ystävyyspolitiikkaa.” Mutta vaikka ”tyypillinen suomettaja on sosialidemokraattis-porvarillinen poliitikko tai keskitason liikemies” onkin ”opiskellut ulkoa obligatorisen ystävyysmessun”, se ei ole aitoa vaan vanhat asenteet elävät pinnan alla: ”julkisuuden selän takana, pikku tunneilla Hyvä Veli-piireissä viidennen pitkän viskin jälkeen hän ihailee vilpittömästi Hitlerin Saksan-Suomen aseveljeyttä ja ivailee ryssää”. 

Voisi jopa epäillä, että tämä kaksinaisuus johti siihen, ettei sotapolitiikkaa koskaan käyty Suomessa läpi toisin kuin Saksassa.

Uuspatriotismin kritiikki

Koska monet vanhat asenteet oli vain pakastettu, ne Neuvostoliiton kukistuttua nousivat pintaan uuspatriotismina.

Uuspatriotismin ensi aaltoa edustaa Ossi Loimun Sirkku-tyttären sulhanen Kari, jonka ”isoisä oli tunnettu natsisympatioistaan ja joutui sen takia eroamana sodan jälkeen virastaan”. Kari väittää, että ”meillä ei edes paljon parjatulla 30-luvulla ollut niin etuoikeutettua yläluokkaa kuin tämä nykyinen valtaa pitävä johon kuuluvat vuoden -18 punikkien pojat ja pojanpojat.”

Kari on vasta lääketieteen opiskelija, mutta varakkaan perheensä ansiosta hän ajelee satatuhatta maksavalla autolla, omistaa upean purjeveneen, oman pienen osakkeen kaupungissa, vaivaiset 140 neliötä”. Ossin mielestä ”Kari tarkoittaakin tasa-arvollaan jotakin kokonaan muuta kuin taloudellista demokratiaa. [- -] Omistukseen tukeutuva porvarillisuus tuntuu jälleen nousevan arvoonsa.”

Ossilla on taustansa ansiosta historiallinen perspektiivi epäoikeudenmukaisuuteen ja nöyristelyyn: ”Minun isäni oli kansaa. Ja hän joutui kyllä nöyristelemään. Muistan kuinka häntä lyötiin. Silloista työnantajaliiton perustamaa Vientirauhaa [lakonmurtajajärjestöä] johtivat nationalistiset gangsterit. Näiden komennossa eteläpohjalainen ylioppilas- ja talonpoikaiskaarti purkautui junasta Oulun asemalla, marssi Toppilan satamaan ja pieksi lautapulien takana satamatyöläiset. Kun me boorivedellä hoitelimme isän kasvoja, koin totisesti oikeudentuntoni loukatuksi. Isä vain lohdutti meitä, sellaisiin oli kuulemma totuttava, se kuului köyhän luontoisetuihin.”

Vaikka Kari puhuu Itä-Euroopan toisinajattelijoiden vainosta, hänen asenteensa ovat Ossin mielestä yhtä autoritaarisia kuin Neuvostoliitossa. Kari ihaileekin Neuvostoliiton isänmallisuutta: ”Jos meillä oltais järkeviä ja ajateltais lasten parasta, ne pantais seisomaan Hietamiemen sankariristille jatkuvaan vartioon”.

Ossi kauhistuu: ”Näin lähelle totalitärismin ihailua on siis tultu. Minun sukupolvelleni se oli Karin iässä vastenmielistä. Silloin olikin Eurooppa raunioina. Hän haluaa omasta Suomestaan puhtaan, ehdottoman, uusisänmaallisen.”  

Vallan hinta on alkoholismi ja yksinäisyys

Ossi maksaa vallasta kovan hinnan: hän laiminlyö vaimoaan Elleniä ja poikaansa Petteriä ja alkoholisoituu hitaasti ja salakavalasti.

”Vaimoni rakasti minua niin paljon, että pani alkoholin käyttönikin Paasikiven-Kekkosen linjalla kutsumustietoisesti työskentelevien poliittisten ystävieni syyksi. Samoin suvun naiset. He alkoivat inhota koko Suomen-Neuvostoliiton ystävyyttä, se näytti tekevän minusta juopon. (Ja kun Kaarinan Ilmari ryyppäsi, syy ei ollut tämän vaan sosialistisen kehityksen kun työläiset vaativat parempia palkkoja.)”

Lastensa tähden Ossi yrittää lopettaa juomisen ja ottaa jopa antabuskuurin. Seuraus on, ettei hän pysty lähenemään vaimoaan Elleniä, joka miettii turhaan syytä. Keski-ikään ehtinyt Ellen ei olisi edes mustasukkainen, jos Ossilla olisi toinen nainen, vaan ”pelkäsi että oli kadottanut inhimillisen läheisyytensä hänelle rakkaaseen, että oli jäämässä henkisesti heitteille.”

Liian myöhään Ossi huomaa, että ”Ellenhän minun läheiseni oli. [- -] Rakkauden vaarallisin illuusio on se että mies alkaa pitää lapsiaan läheisempänä kuin vaimoaan.”

Ossi pitää itseään vastuussa siitä, että Ellen löytää toisen miehen, jonka kanssa alkaa tissutella iltaisin.

Idealistinen Peni tukee pyyteettömästi Kekkosta

Peni Harjulainen jää ikuiseksi ylioppilaaksi, joka ansaitsee leipänsä Kekkosen ulkopolitiikkaa tukevilla kolumneilla. Vaimo Johanna yrittää turhaan patistaa miestään: ”eiköhän nuo sullekin alkais järjestää jotakin kuukausipalkkaista pikku tärkeilijän postia.”

Johannan mielestä kaikki muut, kannattivatpa tai vastustivatpa he Kekkosta tai Honka-liittoa, ”tekevät sitä siksi että ne syövät leipänsä vallan kädestä ja tarvitsevat sen siunausta. Sinä olet ainoa joka ei kostu mitään, oli sitten vallassa uusi tai vanha linja.”

Johanna on käytännössä perheen pääelättäjä. Tulot eivät tahdo riittää kuin juokseviin kuluihin, asuntolainan lyhennyksiin ja korkoihin pitää tavan takaa pyytää apua Hessulta. Penillä ei free lancerina ole kesälomia eikä hänelle jää eläketurvaa.

Peni ei ole vain idealistinen vaan myös antelias. Kun Suomessa vierailevat neuvostoliittolaiset antavat Penille ostoslistoja, tämä maksaa ostokset omasta pussistaan. Johanna kommentoi: ”Eikä se ikinä ole vastavierailulla. Hyysättävänä. Ei sinne kaikkein pienimpiä nappuloita pyydetä. Ei se sitä kaipaa, sille riittää että se ystävyys alkaa avartua. Ennen vanhaan sillä oli Jeesus. Aina pitää näköjään olla jokin mahdoton.”

Peni uskoo sinisilmäisesti, että ”Venäjälläkin alkaa avartumiskehitys. Suvaitsevaisuus voittaa sielläkin.” Sen sijaan Johanna tajuaa realistisesti: ”Suvaitsevaisuus yksipuoluejärjestelmässä, että voittaa, se on yhtä kaukana kuin Jeesuksen toinen tuleminen.”

Johannan ja Penin avioliitto on kuitenkin paremmassa tilassa kuin muulla nuorella polvella. Vaimot haluaisivat miestensä olevan toisenlaisia, ja miehillä menestyksen hinta on alkoholismi.

Sen sijaan Johanna hyväksyy loppujen lopuksi miehensä sellaisenaan ja tietää, mikä elämässä on tärkeintä: ”Oikeastaan meillä ei ole valittamista. On tilaa ja luontoa ympärillä. Ja terveet lapset.”

Ainoastaan Peni ”ukkoilua”, ryyppäämistä ”valtion edun” varjelemisen varjolla, Johanna ei hyväksy. Sen sijaan hän ymmärtää, että Ellenin aviomiehen Ilmarin ”pitää olla mukana. Sen on vastattava niin monien perheiden toimeentulosta. Teollisuusmiehenähän se siellä onkin. Eikä se innostu tärkeilemään. Ossinkin ymmärtää, se on sen työtä, kun tekisi sitä kuten työtä tehdään, intoilematta, ryypiskelemättä.”

Ulkopolitiikan suunta on vaihtunut, sisältö ei

Johanna muistelee, miten isä-Lassin ystävä Urho Kekkonen kirjoitti kesällä 1942 Suomen kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi, ”että sitä parempi Suomelle, ’mitä enempi saksalaiset tappavat ryssiä’, se oli hänen silloinen käsityksensä valtion hyveestä.” Toisin kuin Lassi, Kekkonen muutti suhtautumistaan Neuvostoliittoon, mikä särki ystävysten välit.

Johannan näkökulmasta vain ulkopolitiikan suunta on muuttunut, ei sen perusta. Johanna on ”pikku tytöstä pitäen saanut kuulla kuinka yksilön on nieltävä omat käsityksensä rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisyydestä jos ne eivät sovi yksiin sen ’kansallisen turvallisuuden politiikan’ kanssa Suomen pikku valtiona on harjoitettava.”

Petterin globaali idealismi

Ossin poika Petteri TKK:ssa 1968 ”tulee uskoon” eli vastustaa imperialismia,  vaatii globaalista oikeudenmukaisuutta ja kannattaa Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikkaa”. Peni kulkee Petterin kanssa ”rauhanliikkeen kokouksissa, osallistui marsseihin. Hessuilivat yhdessä.”

Kun Ossi kehottaa Peniä ohjaamaan Petteriä realismiin, Peni vastaa: ”Nuorella miehellä pitää olla kosketus haaveeseen. Ja jos se on aito, se ei voi olla yhtäpitävä ahtaan, kuristavan todellisuuden kanssa. Ilmaa siinä välissä, ihannointia ja romantisointia. Niin kuin mullakin nuorena. Sulla myös. Muistele miten me uskotiin että Neuvostoliitto avartuu. Minä uskon vieläkin.”

Kuten nimityksestä ”hessuttelu” käy ilmi, Peni on omaksunut Johannan Hessu-sedän idealismin. Penin isoisä Vihtori Niku oli punakaartilaisenakin realisti ja epäili liikaa innostusta ”tuohiperseiden uskona”.

Peni järkyttyy Viipurissa

Idealistinen Peni selviää vähemmillä vaurioilla kun reaalipolitiikan konkari Ossi, vaikka kokeekin suuren järkytyksen turistimatkalla synnyinkaupungissaan Viipurissa: ”Turistiryhmän opas oli kertonut että Viipuri oli aina ollut ’vanha venäläinen kaupunki’. Peni ei ollut uskonut korviaan. Opas oli näyttänyt mustaa valkoisella. Kaikissa matkaesitteissä luki niin. Se oli kirjoitettu suomeksi, venäjäksi ja englanniksi.”

”Jos se mitä minä näin ja kuulin, on totta, minua ei olekaan. Missä helvetissä minä olen syntynyt, kokenut lapsuuteeni. En niin missään. Ja miksei se olisi totta. Ei kai 250-miljoonainen kansa voi erehtyä, vai paljonko niitä on. Ainakin sen totuudella on suurempi todistusvoima kuin vajaan viisimiljoonaisen kansan totuudella.”

Mikä on kestävä elämän perusta?

Valehtelijan muistelmien puolivälissä kuolee Hessu, joka on pääosaltaan kannatellut trilogian uskonnollisia ja humaaneja arvoja.

Johanna sanoo Penille: ”Helsinki säästyi sodan aikaiselta miehitykseltä ja pahimmilta pommeilta sen jälkeisistä armeijoista. Minä tahdon ajatella että Hessun kaltaiset ihmiset –”

Se, mitä Johanna ei halua ääneen sanoa on, että Helsinki pelastui tuholta, koska siellä oli kymmenen hyvää ihmistä, toisin kuin Vanhan testamentin kertomuksessa Sodomasta ja Gomorrasta.

Toinen henkinen perintö on laulu, jonka venäläinen sotilas Boris opetti 1918 Ensio-enolle ja tämä taas ennen talvisodassa katoamistaan Penille, kuten Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin ensimmäisessä osassa kerrotaan.

Peni opettaa laulun Berliinin kriisin lauettua 1961 omille lapsilleen. Laulu on Sibeliuksen sävellys Paavo Cajanderin runoon Isänmaalle.  Säkeeseen ”Yks voima syömmehen kätketty” alkuperäinen vastaus on ”Ja isänmaa on sen nimi”. Ensio vaihtoi ”isänmaan” tilalle ”ihmisen jäljen”, Peni taas ”elämänuskon”.

Muutenkin Peni jatkaa lasten kanssa ”hessuttelua”. Ulkonaisesti se osoittautuu illuusioksi ainakin lyhyellä tähtäimellä: suurvallat aseistautuvat jälleen, ja Kekkosen voitettua liian totaalisti suomettuminen alkaa näyttää negatiiviset puolensa.

Nykylukija tietää, että ydinsodan uhasta selvittiin ja Neuvostoliitto kukistui, mutta tämä lohdutus ei päde romaanin yksityiseen puoleen.

Kevyemmän elämänohjeen antaa ennen kuolemaansa Eetu Kumelius: ”Ma-amailma muuttuu. Vä-välillä edistyy, vä-välillä taantuu. Vaan sa-samppanja, na-naiskauneus ja valta, ne säilyttääpi arvonsa.”

Vastakohdan tarjoaa hyllytetty suurlähettiläs Ossi Loimu, joka lainaa Vietnamin hallitsevan ruhtinaan sotapäällikön ja hovimiehen Nguyen Train runoa: ”Uskollinen kuninkaalle, lähimmäiselleni hellä, / sydämeni ei vaihtelua kaipaa. / Työtä ollut koko elämä, työtä. / Ja nyt hymähdän. / Ainut mitä olen saanut -”

Tässä kohtaa Ossi katkaisee runon, kertoo lopun omin sanoin ja myös tulkitsee sen: ”Hän katselee ankkuroitua vettä kuun valossa ja kokee sen kelluvan poissa itsestään, maailman sydämellä.”

Miksi nuori, jolla on kaikki, ei jaksa elää?

Ossi Loimu kohtaa ”Hamlettini haamun” etsiessään syytä poikansa Petterin itsemurhaan.

Jos Ossi-nimen merkitys hirvi ja siten viittaus hiiden hirven hiihdäntään jäisi lukijalta tajuamatta, Ossia nimitetään Lemminkäiseksi. Isä ei pysty kokoamaan ja herättämään poikaansa eloon, koska hän itse on ampunut pyhän joutsenen Tuonelan joella.

Ossin mielestä Petterillä oli paljon paremmat fyysiset ja psyykkiset edellytykset kuin hänen sukupolvellaan. Mutta ehkä Akilleuksen kantapää ollut päinvastoin juuri se, ettei Petteri ollut aiemmin kohdannut tappioita ja pettymyksiä eikä siten oppinut selviytyminen niistä. Siksi hän ei kestänyt havaitessaan, ettei maailma ollutkaan hänen ihanteensa kaltainen.

Petteriä ei ollut myöskään enää tyydyttänyt Ossin sukupolven ihanne, Hemingwayn lause ”ihminen voidaan tuhota mutta ei lannistaa.”

Sean O’Faolain toteaa teoksessaan The vanishing hero, että Hemingway sivuuttaa arvot ja esittää rohkeuden sinänsä ihailtavana, mutta vaikka myös gangsteri tai fasisti voi toimia rohkeasti, hän ei silti ole sankari.

Ossi sanoo että hänen sukupolvella on vielä ollut ”kosketus suureen haaveeseen”. Mikä tuo haave on? Kansallisvaltio? Tasa-arvo? Rauha? Ja mikä tuon haaveen on tuhonnut? Se että Suomi näytti jo tulleen valmiiksi? Että supervaltojen rauhanpuheiden takana on kilpavarustelu?

Vai tarkoittaako Rintala perustavia arvojaan, joita Pekka Tarkka on luodannut teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta? Ainakin kyyninen Ossi päätyy siihen, että kaikessa köyhyydessään hänen lapsuutensa oli ollut ”jotenkin pyhempää”, siihen oli liittynyt ”jotakin kosmista, semmoista jota on enää mahdoton saavuttaa.” Ossin vauraudessa ja osin ulkomailla kasvaneet lapset ovat jääneet vaille ”eheyttä”.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös Paavo Rintalan seuraavista romaaneista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, PojatNapapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1 ja Nahkapeitturien linjalla 2. Ensimmäisen lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kyrki Valehtelijan muistelmista Ouki-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle (Yks voima sydämehen kätketty on) sanat

Paavo Rintalan äiti odotti elämänsä loppuun asti miestään sotavankeudesta kotiin aivan kuten Aino Harjulainen. Rintala kirjoitti Ainon kohtalosta kuunnelman Kenties kaipuutakin tarvitaan (1979).

Viipurissa käynti oli Paavo Rintalalle niin traumaattinen, että tämä kirjoitti siitä ensin kuunnelma Syntyisin ei-mistään (1980) ja sitten romaanin Velkani Karjalalle (1982).

Wikipedian tietoja Lakonmurtajajärjestö Vientirauhasta ja sen johtajasta Martti Pihkalasta sekä Pihkalaa käsittelevä Suomen kuvalehden artikkeli. Vaikka Kumelan suvun esikuvina on Rintalan vaimon suku Gummerukset ja Pihkalat, lakonmurtajajärjestön johtajana ei muuten äärioikeistolainen Ake Kumelan kerrota toimineen romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Kirjallisuutta

Jussila, Osmo: Venäläinen Suomi. WSOY 1983.  (S. 11-13, 24-40: Miten Viipurista tuli ”vanha venäläinen kaupunki”.)

O’Faolain, Sean: The vanishing hero. Studies of the hero in the modern novel. Grosset & Dunlap 1957.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Otava 2012. (S. 289-291: Paavo Rintalan kaksinaisesta suhteesta Rauhanpuolustajiin, jonka puheenjohtaja hän oli.)

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.