Janne Kuusi: Silmästä silmään 2

Janne Kuusen romaanissa Silmästä silmään (2018) kietoutuu yhteen kahden perheen kohtalot: aatelisten Kaskivuorien ja Räisälässä asuvan Peltosen torppariperheen.

Ensimmäistä osaa, joka kuvaa vuosia 1918-1944, olen käsitellyt aiemmin.

Salaisuudet, joista osa koskee koko Janne Kuusen Sukupuu-trilogiaa, paljastuvat romaanin toisessa, vuosia 1917-8 kuvaavassa osassa. Siksi käsittelen sitä vain yleisellä tasolla.

Ylioppilaat eivät hyväksy demokratiaa

Nuoren ylioppilaan Antti Kaskivuoren toverit eivät hyväksy demokratiaa. ”Yleinen äänioikeus on ollut autonomian aikamme suurin virhe”, mutta se on mahdollista korjata, kun Suomi irrottautuu Venäjästä. Jonkun mielestä sentään ”demokratia voidaan kyllä säilyttää, kun keskitymme kansan valistamiseen.”

Koska kansa tuskin suostuu yleisen äänioikeuden peruuttamiseen, ”todellinen valta ei voi jäädä eduskunnalle. Itsenäisen Suomen oloissa tulee vallitsemaan demokratia, joka ei kuitenkaan saa merkitä kansan valtaa vaan järjen voittokulkua.”

Itsenäisyyttä tärkeämpää on estää sosialistien valta: ”oli meille onnekasta, että Kerenski kumosi eduskunnan valtalain. Se tästä olisi puuttunut että sosialistinen eduskunta päästettäisiin huseeraamaan maassa.”

Räisälän työväenyhdistys

Räisälässä myös työväenyhdistys kuuluu suojeluskuntaan, mutta Helsingissä työväki on hylännyt suojeluskunnat ja punakaartit on herätetty eloon. Kun Räisälässä kuullaan tästä, suojeluskuntaa ei vielä hajoteta.

Työväenyhdistyksessä syntyy erimielisyyttä siitä, miten marraskuun suurlakon aikaisiin lain rikkomuksiin pitäisi suhtautua:

”- Piittäähän meijän puolustaa itteämme kun porvarit sortaa!
– Neuvotella pittää silti ensin!
– Neuvottelut on läpkäyty! Muuta ei jää kun ottaa väkisin!”

Peltosen torppariperheen nuoret vastustavat väkivaltaa, mutta ”hekin olivat puolustautumisen kannalla, jos tilanne siihen ajautuisi. Toisaalta he kaikki tiesivät, että työväestölle ei annettaisi mitään myönnytyksiä, ellei se jollain tavoin panisi kovaa kovaa vastaan.”

Jyrkkä suhtautuminen on vähän kummallista, koska Kaskivuoret ovat juuri lopettaneet taksvärkin Peltosilta ja muilta torppareiltaan.

Kovaa linjaa edustaa Aalto. Monet eroavat työväenkaartista ja siirtyvät Aallon johtamaan punakaartiin.

Tammikuussa Räisälä jää valkoiselle puolelle, ja Peltosen nuoret pakenevat Viipuriin. Hannasta tulee luutnantti, Silja pääsee huoltotehtäviin, ja veljet Viljami ja Kimmo joutuvat Ahvolan rintamalle.

Idealistinen Antti

Antti Kaskivuori on valinnut eri puolen kuin perheensä: ”Antti oli nyt täysiverinen punakaartilainen ja ylpeä siitä, sillä hänen omatuntonsa oli puhdas: hän oli kuunnellut niin järkensä kuin sydämensä ääntä eikä ollut antautunut aatteellisen itsepetoksen vietäväksi kuten veljensä. Ei hänkään olisi halunnut luokkajaon kärjistyvän sodaksi, mutta koska niin tapahtui, olisi ollut täysin mahdotonta asettua rakastettunsa ja syntymättömän lapsensa äidin kanssa vastakkaiselle puolelle vain oma syntyperänsä takia.”

Antti määrätään itärintaman johdon avuksi tiedonhankintaan. Strategiapalaverissa maaliskuussa 1918 Rämö kieltää kertomasta miehistölle saksalaisten maihinnoususta Ahvenanmaalle. Antti on toista mieltä: ”Asiasta pitää kertoa, koska punakaartin ja koko kansan pitää varautua ammattiarmeijan hyökkäykseen.”

Tulos oli, että ”uutinen saksalaisjoukoista levisi rintamalle parissa päivässä, ja asian salaaminen virallisessa tiedottamisessa herätti punakaartissa närää, mihin Rämö yritti vastata selittämällä, että koko uutinen olisi porvariston juoni paniikin levittämiseksi. Kun tieto kuitenkin parin päivän kuluttua vahvistettiin Helsingistä käsin, itärintaman punakaartilaiset raivostuivat.”

Antti nimitetään itärintaman tiedotuksen päälliköksi, mutta hän ei saa itse päättää asioista. Kaljunen vakuuttaa, ettei Tampereella käy huonosti ja kieltää Anttia kirjoittamasta asiasta.

Oman luokkansa hylännyt Tuure Lehén myöntää Antille, että tilanne on huono ja taistelumoraali horjuu. Siksi ei ole syytä lietsoa lisää paniikkia. Lehénin perustelu tehoaa Anttiin, joka antaa sensuurimääräyksen.

Myöhemmin Antti tunnustaa Lehénille: ”Minä en pidä punaisten rikoksia sen hyväksyttävämpänä kuin valkoistenkaan”. Lehén puolustautuu, että ”yleensä silloin on kyse puolustustaisteluista, joissa verta vuodatetaan tahdonvastaisesti”. Kaljunen vain vahvistaa säännön.

Lehén kertoo vastapuolen julmuudesta: ”valkoiset kiduttaa vankinsa vasaroimalla nauloja päähän. Ne viiltelee elävien meikäläisten silmämunia, repii kynsiä irti ja silpoo sukuelimiä, miesten ja naisten.” Lehénin johtopäätös on: ”Sellaista barbaarisuutta vastaan ei voi puolustautua muuten kuin väkivalloin.”

Kyseessä ovat tyypilliset sodanaikaiset huhut. Vastaavanlaisilla punaisten julmuuksista valkoiset oikeuttivat toimensa.

Kun Kansanvaltuuskunta pakenee Viipuriin, Gylling pitää Antin tehtävää toivottomana: ”Jos tiedotat totuudenmukaisesti, kaikki syyttävät sinua, jos taas kierrät tosiasiat, kaikki syyttävät sinua.”

Antti osoittautuu myös teoissaan idealistiksi. Hän yrittää estää punaisia murhaamasta vankeja Viipurin vankilassa. Valkoisten vallattua Viipurin hän piileskelee mutta paljastaa itsensä puuttumalla asiaan, kun valkokaartilaiset teloittavat venäläisiä pelkän kansallisuuden perusteella.

Jääkäri Matias valitsee kovan linjan

Suomeen jääkäreiden etujoukkoon kuuluva Matias Kaskivuori arvostelee Mannerheimin johtamista. Kun kenraali oli paljastanut, että ”tehtävänä ei olekaan pelkästään ryssien karkottaminen Venäjälle”, vaan ”vastassa on myös suomalaisia maanpettureita”, monet olivat kieltäytyneet asevelvollisuudesta.

Matiasta vaaditaan poistumaan seurasta ylipäällikön arvostelun takia, ja ”häntä raivostutti jääkäritoverien sokeus. Hän tiesi, että kun jääkäreiden pääjoukko saapuisi Suomeen, punaisen Etelä-Suomen valtaaminen olisi vain ajan kysymys ja pelkkä tekninen, vaikkakin ilmeisen verinen operaatio. Mutta vain sillä edellytyksellä, että Saksan asevoimien yksiköt tulevat avuksi. Venäjän kahden vallankumouksen ajan hän oli viettänyt poissa Suomesta ja juuri siksi hän katsoi, että hänellä oli objektiivisempi kuva maan tilanteesta kuin paikallisilla, joihin hän laski myös Mannerheimin. Hänellä ei riittänyt vähääkään ymmärrystä venäläisiä tukevia suomalaisia punabandiitteja kohtaan: ne oli karkotettava maasta ryssien kanssa tai eliminoitava niin pian kuin mahdollista, ja kaikki keinot olisivat sallittuja, jotta vasta itsenäistyneeseen maa saataisiin jaloilleen. Saksan armeijan läsnäolo olisi välttämätön Mannerheimin itsepintaisesta vastustuksesta huolimatta.”

Matias ei lainkaan pohdi, minkä hinnan Suomi maksaa avusta Saksalle.

Kun Matias saa kuulla Antin liittyneen ”vihollisiin”, hän ei enää pidä tätä veljenään.

Tampereen valtauksen jälkeen Matias ja muut jääkäriupseerit eivät välitä Mannerheimin määräyksestä kieltää antautuneiden teloitukset. Matias komentaa ”luotettavista miehistä” koostuvaa teloitusryhmää. Teloitettavat ovat hänestä surkimuksia, jotka herättävät vain inhoa, mutta sen ”rinnalle nousi huimaava tyydytys ja ylevä voimantunne: hän tekisi saman luopioveljelleenkin, jos vain tilaisuus tulisi.”

Pappi ja punakapteeni

Kirkkoherra Pellervo Kaskivuori saarnaa anteeksiantoa, koska punaiset ”eivät tiedä mitä tekevät”. Siitä huolimatta hänet pidätetään ja viedään Kaartin kasarmiin.

Pellervoa kuulusteleva kapteeni Laiho on teologian maisteri, joka on hylännyt kirkon tutkittuaan Jeesusta historiallisena henkilönä ja Raamattua aikojen kuluessa valikoituneena kirjoituskokoelmana. Kun tulokset poikkesivat luterilaisen kirkon opeista, Laiho erotettiin kirkon virasta.

Laiho joutui hankkimaan elannon ruumiillisella työllä ja tutustui työväenluokkaan, ”jonka elämästä akateeminen maailma on tyystin vieraantunut ja tietämätön. Se on kirkon karaktääriteorian mukaan vain harmaata ihmismassaa, jonka on tyytyminen alistettuun ja sorrettuun asemaansa, ja on sen vuoksi työväestön ymmärrys pysytettävä matalalla tasolla.”

Pellervon mielestä kirkko valistaa kansaa monin tavoin ja valistuksen pohjana on ”vilpitön usko ihmisen hyvyyteen”. Tämä ei kylläkään ole luterilainen käsitys, päinvastoin ihminen on perisynnin takia niin turmeltunut, ettei voi tehdä hyvää vaan voi pelastua vain armosta.

Keskustelun kannalta on kuitenkin olennainen Laihon kysymys: ”Entä jos ihminen ei ole hyvä?” Lisäksi ”Kirkon piirissä hyväksytään pahuus, jopa kannustetaan siihen, mikäli sen suorittaja on syntyisin sille sopivasta yhteiskuntaluokasta.” Kun Pellervo sanoo, ettei kirkko tunnusta yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, Laiho huomauttaa: ”Mutta ne vallitsevat siitä huolimatta. Ergo: kirkko ei toimi todellisuuden, vaan kuvitelmain varassa. Minä olen valinnut todellisuuden kuvittelun sijaan.”

Laiho huomauttaa myös: ”Kirkko siunaa aseet, jos ne ovat sortajain hallussa. Ja tuomitsee ne, jos sorretuilla.” Luterilaisuus todella korostaa esivallan edessä alistumista.

Pellervo ihmettelee, miksi häntä kohdellaan paremmin kuin muita vankeja. Laiho vastaa: ”Te ette tee pahuuden tekoja kuten useimmat vangituista ovat tehneet, olette vain ajatuksissanne harhautunut. Mutta meidän on pidettävä myös teidät ja kaltaisenne erillään kansasta, koska vapauden oloissa puheenne ja oppinne synnyttää lisää väkivaltaa ja levottomuutta. Sitä ei työväenluokka voi sallia.”

Vankitoverit epäilevät Pellervoa ilmiantajaksi, koska tämä käy usein keskustelemassa kapteeni Laihon kanssa. Pellervo kertoo keskusteluista ja myöntää Laihon tietävän häntä enemmän, mutta vankitoverit eivät usko sitä ”punikista”.

Huhtikuussa Laiho kertoo Pellervolle, että tämä vapautetaan pian, sillä punaisten häviö on enää vain päivien kysymys. Kun Pellervo ihmettelee: ”Miksi te tästä minulle uskoudutte?”, Laiho vastaa: ”Kenelle muullekaan?” ”Omilleni en tietenkään voi, se tulkittaisiin yllytykseksi antautumiseen. Koska minut tapetaan joka tapauksessa, en halua että sen tekevät omat.”

Pellervo ei usko, että Laiho teloitetaan: ”Laillinen yhteiskunta on oikeudentuntoinen”, mihin Laiho huomauttaa: ”Ette nähtävästi tiedä vallitsevasta todellisuudesta mitään.”

Tämän viimeisen keskustelun aikana Laiho sanoo: ”Elämän aikana voi vapautua jostakin vain sillä tavalla, että kahlehtii itsensä johonkin muuhun.”

Pellervo huomauttaa, että ”kahle on myös ihmisen ankkuri. Tai tukipuu, johon hän voi tarttua ja kiinnittää elämänsä.” Jumalakin voi olla kahle, mutta sitä Pellervo ei voi sanoa seurakunnalleen, vaikka tarkoittaakin kahletta myönteisessä merkityksessä.

Laiho myöntää, että ”jotkut kahleet ovat kiistämättä väistämättömiä”. ”Jos vapautuisimme kaikista kahleista elämän aikana, joutuisimme ei-minnekään, eikä mikään enää olisi missään suhteessa mihinkään. Vallitsisi nollatilanne.”

Pellervo soveltaa periaatetta ajan tapahtumiin: ”Juuri siksi täydellinen vapaus elon aikana on vain teoreettinen tavoite, silkkaa haihattelua ja illutsioonia. Kuten teidän punaisten kapina on osoittanut.”

Laiho myöntää: ”Saattaa olla että minulle henkilökohtaisesti työväenvalta on ollut juuri se kahle ja mainitsemanne tukipuu, johon olen nojannut. Aivan kuten minulla joskus oli Kristus. Ja kuten teillä on edelleen.”

Pellervo ei luovu Kristuksesta, eikä Laiho edes vaadi sitä, ”sillä ajautuisitte vain samaan epätoivoon kuin minä.” ”Tietoisuus siitä, että mikään ei ole totta ja kaikki mihin on uskonut on valhetta, musertaa kenet tahansa, meistä vahvimmankin.”

Laiho kertoo nähneensä ”liian paljon, jotta voisin uskoa enää mihinkään.” Pellervon mielestä ”eihän meillä olisi mitään, minkä vuoksi elää, jos ajattelisimme noin.” Laiho myöntää: ”Ei meillä olekaan.”

Laiho on romaanin kiintoisin henkilö.

Matias ja Antti

Vangiksi joutunut Antti kuvittelee käyvänsä aatteellista keskustelua jääkäriveljensä Matiaksen kanssa. Matias todistelee, miksi demokratia ei onnistu: ”Se antaa vallan silkalle typeryydelle ja johtaa maan turmioon, niin kuin olet omin silmin nähnyt.”

Antti myöntää, ettei punakaarti toiminut ammattimaisesti, mutta selittää: ”meidän oli toimittava valmistautumatta ja epäpätevin voimin, koska suurin osa pätevistä kansalaisista kieltäytyi yhteistyöstä teikäläisten pelosta. Ei mikään demokratia voi toimia, jos osa ei noudateta yhteisiä pelisääntöjä.”

Matiaksen mielestä nuo yhteiset pelisäännöt oli laatinut ”omia etujaan turvaava joukko”. Antti kysyy: ”Miten valkoinen valta poikkeaa siinä suhteessa punaisesta?” Matias vastaa: ”Siten, että meillä valkoisella puolella on viisaus, pätevyys ja ammattitaito.”

Matiaksen kysymyksen, ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset hakeutuvat valkoisten puolelle?” Antti kääntää toisinpäin: ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset huolehtivat siitä, ettei heidän asemaansa horjuteta? Esimerkiksi rajoittamalla korkeamman koulutuksen pelkästään oman luokkansa oikeudeksi? Ja sillä tavoin estämällä alempiluokkaisia nousemasta rinnalleen? Me Kaskivuoret emme ole syntyessämme valinneet oven kahvapuolta eivätkä työläiset saranapuolta, jota te lahtarit heille jo syntymässään tarjoatte.”

Matiaksen mielestä Antin ajattelu ”lähtee virheellisesti siitä, että kaikilla syntyperästä riippumatta olisi yhtäläinen oikeus ja lahjakkuus valtaan ja varakkuuteen.” Matiaksen mielestä näin ei ole: ”Yhteiskuntaa tai ylipäänsä mitään järjellistä toimintaa eivät voi kaikki yhdessä johtaa, kuten te punikit niin kutsutussa sodankäynnissänne huomasitte. On myönnettävä tosiasiat: johtajat johtavat, muut jäävät heidän toimivaltansa ulkopuolelle ja tottelevat heitä. Sama pätee koko valtakunnan mitassa: suurin osa kansasta jää vallankäytön ulkopuolelle.”

Yleinen äänioikeus ”ei ole ollut viisas oikeus. On palattava entiseen, säädyt toisistaan erottavaan järjestykseen, sillä muussa tapauksessa seurauksena on demokratuuri ja se taasen merkitsee Suomen tuhoutumista lopullisesti. Mutta vaikka pitäytyisimme näennäisesti demokratiassa, on huolehdittava siitä, että meidän on madollista ohittaa eduskunta, ellei sen enemmistö luonnostaan noudata järkeä. Ja sitä rohkenen epäillä. Ja sitä rohkenen epäillä.”

Antti kysyy: ”Kuka määrittelee, mikä on järkevää? Sinäkö?” Matias vastaa: ”Järki ei ole määrittelyn kysymys, sitä joko on tai ei ole.”

Antti ja Oskari

Veljenpoikansa Oskarin kysymykseen, miksi Antista tuli punikki, tämä vastaa: ”Mä näin millaista tässä maassa on työväenluokan elänä. Sellasen jälkeen ei valkosten puolelle voinu enää mennä, ellei ois jäädyttäny koko sielua.”

Oskarille ovat ”kaikki” – perhe, opettajat ja papit – kertoneet, että punaiset ovat rosvoja. Antti toteaa: ”Jokaisella on oma kaikkensa”. Hän selittää lauseensa tarkoittavan, ”että et sä ole todellisuudessa nähny paljon mitään. Mutta jos sä lähdet ulos siitä Kaskivuorten suljetusta laatikosta niin kas vaan, kaikki näyttääkin joltain muulta”.

Se ei ole helppoa. ”Kun on paljon rahaa ja omaisuutta niin ei sieltä [laatikosta] näe ulkopuolelle.” ”Eikä suku päästä sua edes kurkkimaan ympärilles, tai sulle käy kuten mulle.”

Kun Oskari kysyy ”Niin että kannattaaks toi sitte?”, Antti vastaa: ”Pitää funtsata paljon pitemmälle kun itteensä ja omaa nenäänsä. Ei pelkästään tätä hetkeä ja omaa mukavuutta. Jos on rehti itelleen, niin lähtee tsiikaileen maailmaa vaikka siinä lähtis henki.”

Antti säilyttää idealisminsa loppuun asti. Hän voittaa henkisesti, vaikka Matias voittaa vallan tasolla.

Romaanin ongelmat

Romaanin ongelmana on, että Matias on kuvattu on sysimustaksi ja Antti lähes rikkeettömän ihanteelliseksi. Matias puolustaa oman etunsa takia vanhentunutta sääty-yhteiskuntaa, Antti luopuu jopa perheestään taistellakseen tasa-arvon puolesta.

Lisäksi Kaskivuoren perhe syyllistyy yksityiselämässään rikoksiin, jotta perheen maine säilyy.

Loppujen lopuksi romaanin ja koko Sukupuu-trilogian teemana on unohtaminen ja hinta, joka siitä maksetaan sekä perheen että kansakunnan tasolla.

Aivan viimeisillä sivuilla paljastuu jotain olennaista sarjan ensimmäisen osan Kasvoista kasvoihin (2014) päähenkilön taustasta.

Tietoja

Sukupuu-trilogian ensimmäistä osaa Sielusta sieluun olen käsitellyt aiemmin. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Mainokset

Janne Kuusi: Silmästä silmään 1

Janne Kuusen Silmästä silmään (2018) on kolmas osa Kaskivuoren suvusta kertovaa Sukupuu-sarjaa. Se menee ajallisesti osittain päällekkäin toisen osan Sielusta sieluun kanssa.

Silmästä silmään kuvaa aatelisten Kaskivuorien lisäksi Peltosen torppariperhettä. Käsittelen romaania kahdessa osassa. Tämä käsittelee ensimmäistä osaa, jossa käsitellään vuosia 1918-1944.

Silja Peltonen menettää kaiken

Punaisten kärsittyä sisällissodassa tappion Silja Peltosen onnistuu vastasyntyneiden kaksospoikiensa kanssa paeta Laatokan metsien kautta rajan yli. Silja kaipaa lastensa isää Alia ja toivoo tämän pelastautuneen Pietariin, mutta miehestä ei kuulu mitään.

Kontupohjassa Siljaa ja hänen kanssaan paenneita naisia odottaa ankara työ, ja venäläisen Iljitšinin tapa johtaa kommuunia on jyrkempi kuin suomalaisen Mäkipään. Toivoa herättää Gyllingin tuleminen Neuvosto-Karjalan johtoon.

Toinen Siljan kaksospojista hukkuu järveen. Lapsensa kuoleman jälkeen Silja on niin huonossa kunnossa, että Iljitšin haluaa viedä toisen kaksosen Artturin lastenkotiin. Silja päättää paeta Suomeen, mutta juuri rajan yli päästyä Artturi katoaa metsässä.

Silja saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan valtiopetoksesta vankilaan. Siellä hän ystävystyy venäläisen Zinaidan kanssa.

Vapauduttuaan Silja palaa Räisälään isänsä luo. Tältä hän kuulee, että kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet kapinassa ja äiti sen jälkeen suruun. Rakastettu Alista isällä ei ole mitään tietoja.

Silja jää asumaan isänsä luo. Tämän kuoltua hän vajoaa epätoivoon ja miettii itsemurhaa, mutta ei toteuta sitä.

Silja kuvataan uhrina, jonka kohtalon on tarkoitus herättää myötätuntoa. Menetettyään kaiken Silja ei vuosiin pysty toimimaan, vain pysyttelemään elossa.

Matias Kaskivuori ei anna punaisille anteeksi

Jääkäriluutnantti Matias Kaskivuori eroaa armeijasta ja tekee menestyvän uran pankkimaailmassa. Poliittisesti hän on äärivalkoinen ja paheksuu: ”Punikit pasteeraavat kylänraitilla aivan vapaasti!” Pirkka-veli yrittää rauhoitella: ”Antaisit jo olla, siitä on kuusi vuotta”. Matias ei anna periksi: ”Kuusi vuotta sitten ne olisi pitänyt elimineerata kaikki!” Pirkka yrittää vielä: ”Ihmisiä hekin ovat”, mutta Matias kiistää: ”He ovat syöpäläisiä.”

Näistä lähtökohdista on selvää, että Matias hyväksyy Lapuan liikkeen: ”Toiminnan muodot saattavat ajoittain olla hiukan brutaaleja, mutta minä ymmärrän että jalo päämäärä pyhittää keinot.”

Kun Reino-veljen poika Oskari kysyy: ”Eikös lakia silti pitäisi noudattaa?”, Matias vastaa kysymällä: ”Noudatettiinko punakapinassa muka lakeja?” ja vastaa itse: ”Ei sitä ensimmäistäkään. Ja nyt ne samat piirit edellyttävät lain kirjaimellista seurantaa, kun Lapualla harjoitetaan…jonkinlaista kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Oskari ei anna periksi: ”Samat piirit ehkä, mutta väittäisin, että myös suurin osa muusta Suomen kansasta vaatii lakien noudattamista”. Matiakselle demokratialla ei ole väliä: ”Oli enemmistö tai vähemmistö, olennaista on se, mikä on oikein ja isänmaalle paras toimi!”

Myös agronomi Ake Kumela Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla on poliittinen haihattelija mutta ymmärtää tyttärensä kihlauksen köyhän luutnantin kanssa, toisin kuin vaimonsa, kartanon perijätär. Sen sijaan Matias Kaskivuori on kaikin tavoin epämiellyttävä hahmo, joka tyrannisoi vaimoaan eikä suostu vuosiin jakamaan tämän vuodetta.

Artturi hankkii hyväksynnän unohtamalla

Toisin kuin Silja uskoo, hänen pieni poikansa Artturi ei olekaan kuollut, vaan hänet on viety huutolaiseksi Ylisalon taloon Lapualle. Artturia kiusataan menneisyydestä, jota hän ei edes muista: ”hän sai vieläkin kuulla olevansa huutolaispoika, orpo piru, ryssänpentu, punikkikakara, kommunisti”.

Onneksi talon isäntä määrää lapsensa ja muut huutolaiset hyväksymään Artturin pikkuveljekseen, ja nämä puolustavat häntä kiusaajilta. Niinpä Artturi omaksuu valkoisen arvomaailman, sillä se on ehto muiden hyväksynnälle ja ryhmään kuulumiselle. Hän jopa osallistuu tihutöihin kommunisteja vastaan: ”Ylisalo valisti poikia kutsumalla kokousta Jumalan, isänmaan ja Mannerheimin riekkujaisiksi.”

Artturi suorittaa asevelvollisuutensa 1938-9 Sakkolassa. Hän on vahva ja hyvä ampuja, mutta saa jälleen kuulla punaisesta syntyperästään, eikä häntä sen takia hyväksytä aliupseerikouluun. Artturi seuraa armeijassa Pohjanmaalla oppimaansa menetelmää: ”elämästä selviäisi helpoiten olemalla mahdollisimman huomaamaton ja oli parasta olla miettimättä turhia. Hän oli harjoittanut kykyään karistaa menneisyyden murheet mielestään ja keskittyä vain nykyhetkeen.”

Sotilaspastorilla on Artturille yllättävä uutinen: hänen äitinsä onkin elossa. Vasta Artturin kirje paljastaa asian Siljalle, joka saa elämälleen tarkoituksen. Artturi jää asumaan äitinsä luo.

Poliittisesti äiti ja poika ovat eri mieltä. Silja sanoo: ”Kai sie tiijät mitä iikollä nykysellää puuhaa? Sottaa se puuhaa Stalinia vastaan yhessä sen saksalaisen höyrypeän kans. Hitlerin.” ”Jos hyä ärsyttäät venäläisii riittäväst, myö tääl Kannaksel jäähään jalkoihin nii ko kusiaiset metsäpolul.” Artturi jatkaa entistä linjaansa: ”Paree olla ajattelemati. Helepompi olla niin.”

Toisin kuin stereotyyppiset Silja ja Matias, Artturi on kiinnostava yksilönä.

Artturi ystävystyy Kaskivuoren nuorten kanssa

Kesällä 1939 Kaskivuoret nuoret, Matiaksen lapset 20-vuotias Armas ja 16-vuotias Adele sekä Auliksen lapset 18-vuotias Aleksi ja 16-vuotias Aune ovat Räisälässä maatöissä Artturi Peltosen kanssa.

Yhdessä he käyvät myös tanssimassa. Kun Artturin kimppuun käydään, Aleksi ja Armas puolustavat häntä. Sen sijaan seurustelukumppaniksi Artturista ei yläluokan tytöille ole.

Matiaksen ja Oskarin erilainen ulkopoliittinen linja kesällä 1939

Toisin kuin veljensä, Matias ei ehdi edes äitinsä kuolinvuoteelle. Hän on vaaleissa menettänyt paikkansa IKL:n kansanedustajana, mutta katsoo, että hänen on pysyttävä Helsingissä huolehtimassa isänmaan asioista, sillä muut puolueet ja hallitus eivät Stalinin pelosta ”uskalla tehdä ainoaa mahdollista ratkaisua”, kiinnittyä Saksaan.

Vanhin veli, kirkkoherra Pellervo epäilee, ”kannattaako Neuvostoliitolle ärhennellä?” Matias on varma: ”Ryssille pitää aina ärhennellä, muuten ne eivät pysy minkäänlaisessa ruodussa!”

Veljenpoika Oskari, josta on tullut sosiaalidemokraattien kansanedustaja, on sitä mieltä, ettei Neuvostoliittoa tarvitse pelätä, ”jos vain pidämme Hitlerin loitolla maastamme”.

Oskari ymmärtää Stalinin huolen Suomenlahden puolustuksesta ja katsoo, että olisi pitänyt antaa Suomenlahden saaret Neuvostoliitolle. ”Kieltäytyminen ärsyttää Stalinia aivan turhan tähden.”

Pirkka-veli ei luota ”Stalinin sanaan tippakaan”. ”Vaikka toisaalta en panisi muniani samaan koriin Hitlerinkään kanssa”.

Sen sijaan Matias uhoaa: ”Hitler on Suomen olemassaolon ja myös tulevan Suur-Suomen ainokainen tae! Siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto on poltettu tuhkaksi, meidän on viisainta seistä voittajan kanssa samassa rintamassa. Eikä siihen rintamaan yhdytä vasta silloin, siihen yhdytään nyt!”

Oskari muistuttaa, että Englanti, Ranska ja Yhdysvallat ”ovat Hitleriä vastaan. Suurin osa maailmasta on.” Matiaksen mielestä asialla ei merkitystä: ”Voima ratkaisee. Missään maailmassa ei ole sellaista tulivoimaa kuin Saksalla on.”

Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on vasta tulossa, Matiaksen puhe on joka suhteessa järjetöntä. Saksalaiset upseeritkin ovat selville siitä, että Saksan ”tulivoima” riittää vain siihen, että se voi voittaa vain lyhyen sotan.

Toinen asia, mitä tietenkään ei ole mahdollista saada selville on, olisiko Suomi Oskarin menetelmällä pysynyt irti sodasta.

Talvisota Kollaalla

Syksyllä 1939 Artturi kutsutaan palvelukseen. Silja joutuu evakkoon Helsinkiin, jossa hän asuu Zinaidan luona.

Artturi joutuu Kollaalle. Lääkintäkersantin mukaan ”Marokon kauhu” piiskaa miehiään järjettömiin saavutuksiin, mikä aiheuttaa tarpeettomia tappioita.

Samassa joukko-osastossa on Aleksi, joka on isänsä Auliksen vaatimuksesta ilmoittautunut vapaaehtoisesti. Komentajana Pellervon vanhin poika, kapteeni Aunus Kaskivuori. Artturi esittää Aunukselle, että Aleksi on liian nuori eturintamaan, mutta tämä ei taivu.

Aleksi haavoittuu läpimurrosta, ja kun häntä pystytä kuljettamaan, hän pyytää Artturia ampumaan hänet, jottei hän jää venäläisten käsiin. Aunus syyttää Artturia oman sotilaan ampumisesta ja määrää teloittamaan, mutta sotilaat ampuvatkin Aunuksen.

Talvisota on romaanissa yhtä järjetöntä ja raakaa kuin kaikki muutkin sodat.

Sotilaspastori pyytää Artturia kirjoittamaan Aleksin perheelle. Kirje herättää Matiaksessa epäilyksiä kirjoittajan takia.

Aunuksen hautajaiset

Aunuksen hautajaiset pidetään vasta rauhan tultua. Niissä puhutaan politiikkaa. Matias on entistä vakuuttuneempi demokratian kelvottomuudesta: ”Näin siinä käy, kun annetaan kansan päättää!” ”Ei demokratiasta ole mihinkään, varsinkaan kriisitilanteissa!”

Kun Oskari sanoo: ”Ryssät kuitenkin päihittivät suomalaiset”, Matias vastaa: ”Eivät päihittäneet!” ”Tätä häpeärauhaa tullaan katumaan katkerasti, ja revanssi on tulossa välittömästi kun hallitus ja kansanedustajat, siis ne kyvykkäämmät kansanedustajat, älyävät liittoutua Saksan kanssa. Silloin ryssät lakaistaan maan pinnalta iäksi!” Oskarin mielestä ”silloin Stalin saisi pätevän syyn hyökätä uudelleen Suomeen”.

Matias uskoo, että Hitler mitätöi Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen ”heti kun näkee tarpeelliseksi”, mihin ei mene kauan. Matias ihmettelee vain, ”miksi Hitler edelleen vitkuttelee hyökkäyksen kanssa”. ”Olisivat hyökänneet ajoissa niin emme olisi menettäneet Karjalaa edes väli-aikaisesti.”

Matiaksen ajattelu osoittautuu entistä järjettömämmäksi, sillä Saksa ei ole vielä kukistanut Ranskaa eikä tietenkään voinut ryhtyä kahden maarintaman sotaan. Saksan puolueettomuus talvisodan aikana ei ole vaikuttanut Matiakseen millään tavoin.

Jatkosota

Artturi on kutsuttu taas armeijaan ja hyväksyy alun päämäärän: ”Pitää meijän silti omat ottaa takas”. Siljakin haluaa päästä kotiin Räisälään, mutta olisi pitänyt pysähtyä vanhalle rajalle eikä lähteä Hitlerin kelkkaan.

Kontupohjassa Artturi tapaa ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet lapsena. Hän ei pysty estämään, kun päihtyneen vänrikin tekemää raiskausta, jota tämä perustelee: ”Miehittäjä tekee mitä miehittäjän pitää”. Artturi turvautuu vanhaan tapaansa unohtaa ikävät asiat: ”Mitään ei tapahtunut, Artturi tolkutti itselleen, ei yhtään mitään.”

Zinaidan mielestä olisi pitänyt jo aiemmin ryhtyä vastarintaan: ”Myö on pelätty herroja ja esivaltaa ihan liiaks, ettei ole uskallettu tehä yhtikäs mittään, mutta tää kyllä mennee liian pitkälle. Jo kolmatta sottaa käyään enempi tai vähempi sakemannin komennossa. Ei vetele, että kansa kääntää kolmannenkin pos-kensa niitten haukattavaks. Mie ainaki oon päättänt uskaltaa.”

Siljaan tarttuu ”toverien raivo herrojen järjettömiä aikeita vastaan”: ”hänen poikansa taisteli rintamalla ja joutui nyt toteuttamaan Suur-Suomi -vouhkaajien mielihaluja.”

Niinpä Silja ryhtyy välittämään viestejä, joiden sisältöä ja muita välittäjiä hän ei tiedä, vaikka ”tietenkin hän ymmärsi harjoittavansa vaarallisia vastarintaliikkeen tehtäviä: suomalaisia sotasalaisuuksia toimitettiin viholliselle.”

Kun Zinaida paheksuu, miten Artturi on suostunut ”Neuvostomaata valloittammaan”, Silja puolustelee: ”Tuskin heil on olt vaihtoehtoja, etkö sie muista kun Helminen kertoi että hyö lahtaat ne toverit jotka kieltäytyy hykkäämäst”.

Zinaidan mielestä ”Ei Suomel ole ko kaks vaihtoehtoo: liittyä Neuvostomaahan tai sitten joutua natsi-Saksan alamaiseks. Työkansalle ei oo vaikea valinta.”

Silja saadaan kiinni ja hänet tuomitaan vankilaan.

Kun sota päättyy tappioon, Matias jää puna-armeijan lähestyessä Räisälän huvilalle. Hän tuntee eläneensä turhaan, hän on antanut isänmaalle kaikkensa mutta hylännyt lähimmäisensä.

Henkilöiden aatemaailma

Aatteellisesti Silmästä silmään perustuu vastakohdalle äärioikeistolaisten Saksan-mielisten ja kommunististen Neuvostoliitto-mielisten välillä. Myötätunto on jälkimmäisten puolella, koska he joutuvat kärsimään vankilaa, kidutusta ja raiskauksia.

Kaskivuoren suvussa on ilmeisesti jokin psykologinen piirre, joka saa viehättymään äärisuunnista, jollei sitten kyse ole silkasta isäkapinasta. Matiaksen pojasta Armaksesta tulee jatkosodan aikana kommunisti.

Kaskivuoren suku osoitetaan vastenmieliseksi myös yksityiselämän suhteen: pönkittääkseen sukunsa mainetta he ovat tehneet rikoksia ja onnistuneet salaamaan ne.

Nekin suvun jäsenet kuten kirkkoherra Pellervo, jotka eivät ole yhtyneet Matiaksen aatteisiin, ovat olleet liian heikkoja vastustaakseen häntä.

Jatkoa

Romaanin toinen osa käsittelee vuosia 1917-8. Siinä paljastuvat myös koko Sukupuu-trilogian keskeinen salaisuus. Sitä en kuitenkaan paljasta blogin artikkelissa.

Kirjailijasta

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelin Sielusta sieluun lopussa.

Eino Railo: Valittu kansa ja luvattu maa

Talvisodan yksimielisyyttä pidettiin ihmeenä, koska porvaripuolella oli sisällissodan takia epäilty työväestön isänmaallisuutta. Silti talvisotaromaaneissa ei ole useinkaan suoraan käsitelty sisällissodan varjoa. Yksi poikkeuksista on Eino Railon Valittu kansa ja luvattu maa.

Valittu kansa ja luvattu maa (1944) alkaa vapusta 1939 ja päättyy toukokuuhun 1940. Keskiössä on kolmen sukupolven helsinkiläinen sivistyneistöperhe, jonka alkuperäinen nimi on suomalaistettu.

80-vuotias isoisä, kanslianeuvos Carl Bergh, on tuntenut 1800-luvun suurmiehet, ja hänen sukupolvensa ”loi isänmaan ja siihen kohdistuvan rakkauden.” Isä, 48-vuotias tuomari Kaarlo Vuori on osallistunut aktivistina itsenäistymisvaiheeseen, ja hänen kaunis vaimonsa Helena harrastaa sotilaskotitoimintaa. Pojanpoika Kalevi on AKS:läinen ylioppilas ja asevelvollinen, pojantytär Kerttu kevään ylioppilas ja lotta.

Kalevin rakastettu Anja Tuuliala on kotoisin Itä-Karjalasta, mutta jo hänen vanhempansa ovat kääntyneet luterilaisiksi ja ottaneet suomalaisen nimen. Kertun poikaystävä Lauri Ylitalo on ison maalaistalon poika, joka opiskele lääketiedettä ja on reservin vänrikki.

Isä arvostelee nuorten poliittisia näkemyksiä: aitosuomalaisuus on sisäpoliittisesti hajottavaa aikana, jolloin tarvitaan yksimielisyyttä, ja Suur-Suomi-intoilu on ulkopoliittisesti vaarallista ja ennen kaikkea vailla toteuttamispohjaa. Sen sijaan isoisä ymmärtää nuorten idealismia: eihän itsenäisyyskään olisi toteutunut ilman silloisten nuorten tinkimätöntä uskoa, jota myös hänen poikansa oli aikoinaan osoittanut.

Väittelyistä huolimatta tuomari Vuori ihailee sisimmässään lapsiaan ja tuntee, että nuoriso oli ”oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä, sillä Suomen tulevaisuus oli uskottu sen haltuun. Jos se kestäisi, kaikki kestäisi.” Ja sodan sytyttyä tuomari Vuori pitää nuorten tehtävää Suomen historian vaikeimpana: ”Sortovuodet eivät olleet mitään. Jääkärivuodet ja vapaussota olivat jotakin. Nykyinen sota oli kuoleman täyttä vakavuutta.”

Työläisiä ja maalaisia

Muiden henkilöiden tarkoitus on antaa kokonaiskuva Suomen kansasta.

Perheen kotiapulaisten Aino Heikkilän ja Esteri Savilan miesystävät ovat ammattitaitoisia metallityöläisiä. Antti Toivonen on ihanteellinen ja intoileva kommunisti, Juho Honkanen taas järkevä ja käytännöllinen sosiaalidemokraatti. Samoin kuin päähenkilön työläiseno Erkki Palolammen romaanissa Kun se kerran tulee (1979, uusittu painos 1990), Juho on suorastaan oikeiston haavekuva: hän hyväksyy Lapuan liikkeen – siis väkivallan – ja kehottaa työläisiä liittymään suojeluskuntaan, vaikka SDP:n jäseniä ei järjestöön hyväksytty ennen ”tammikuun kihlausta” 1940.

Esterin äiti Savilan rouva on siivooja ja punakaartilaisen leski, mutta itse ei-poliittinen ja uskonnollinen. Vaikka muurari Savila oli ”kuollut kesällä [1918] keskitysleirissä – nälkään, niin, suoraan sanottuna nälkään”, kuten tuomari Vuori mielessään suoraan myöntää, leski ei kanna asiasta kaunaa.

Naisten tehtävänä on ohjata työläismiehet oikealle tielle. Topakka Aino opettaa Esteriä, että tämän ”piti olla lujana eikä uskoa Antin puheisiin. Ne piti kieltää kokonaan ja tehdä jo heti alusta selväksi, mihin suostuttaisiin ja mihin ei.” Näin oli Aino menetellyt Juhonsa kanssa, kun tämä oli puolustanut siviiliavioliittoa: ”Joko myrtti ja huntu tai ei mitään!” Lopulta Esteri saakin tarpeekseen Antin kommunismin ihannoinnista ja puhuttelee tätä kuin demonia: ”Mene, mene ainiaaksi! Katoa pimeyteesi, josta olet tänne tullut! Lähde jo!”

Vuoren perheen hämäläisen kesäpaikan ja kotiapulainen Ainon kautta muodostuu yhteys maalaisiin, joissa on sekä vauraita talollisia (Ylitalo, Ahola, Penttilä, Perkiö) että köyhempiä mökkiläisiä (Ainon äiti Heikkiläiskä).

Kansan kahtiajako umpeutuu

Jo romaanin alussa kiinnitetään kaksikin kertaa huomio Kullervon patsaaseen Suomen kansan symbolina.

Tuomari Vuori ”yhdisti aina vaistomaisesti Kullervon siihen, mitä oli tapahtunut yksikolmatta vuotta sitten. Silloin oli Suomen kansa juonut sekä syyllistä että syytöntä verta – riehunut Kullervon kirojen vallassa. Oliko sieluun jäänyt turman siemen kytemään, polttiko kostonhimo sydäntä, astelivatko nuoret Kullervot paimenina, eväskontissaan leipään leivottu kivi? Sitä ei voinut sanoa nyt, mutta se ilmenisi kyllä sillä kohtalon hetkellä, joka varmasti oli kerran tuleva kuin Herran päivä – kerran, ehkä pian.”

Romaanissa kansan kahtiajako voitetaan juuri ennen talvisotaa, kun työväen isänmaallisuus käy ilmi vappukulkueen 1939 julisteissa (”Kansan ja maan vapaus turvattava!”) ja puheissa. Tuomari Vuori ilahtuu: kunhan isänmaa vain on työväestön arvomaailmassa ylinnä, ei tuomari Vuorella ole mitään sitä vastaan, että työläiset pyrkivät parantamaan oman yhteiskuntaluokkansa oloja.

Vuori vertaa isänmaan rakastamista ensin ja omaa luokan sitten Jeesuksen kaksoiskäskyyn rakastaa ensin Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään – unohtaen täysin että Uudessa testamentissa lähimmäisiä olivat myös muut kuin omaan kansaan kuuluvat.

Romaani sijoittaa SDP:n ”kääntymyksen” historiallisesti liian myöhään ja jättää kertomatta sen ehdon. Suomen sosialidemokraatti vastasi Lauri Ingmanin kysymykseen Lapuan liikkeen aikana 1930, että jos ”maan vihollinen” hyökkäisi Suomen kimppuun, ”sosialidemokraattinen työväestö oli valmis puoltamaan rintamalla Suomen kansan itsemääräämisoikeutta ja Suomen kansan valtiollista suvereenisuutta” – mutta ei vain niitä vaan myös ”tasavaltaa, kansanvaltaa, työväen saavutuksia”, ja porvareista riippui, oliko työläisillä niitä puolustettavaksi (lainannut Siltala).

Talvisodan aikana Savilan rouva havaitsee, että joidenkin työläisnaisten mielestä sovinto on vain tilapäinen: ”nyt oli kysymyksessä vain välirauha porvarien kanssa. Kun oltiin piiritetyssä linnassa ja tiedettiin vihollinen yhtä armottomaksi molemmille, ei auttanut riidellä, vaan täytyi seisoa rinta rinnan. Mutta annahan kun tulee joskus rauha. Silloin alkaa uusi taistelu ja porvareilta otetaan pois omaisuutta ja valtaa senkin edestä, minkä ne nyt sodan vuoksi saavat pitää.”

Edes tällaista rauhanomaista luokkataistelua Savilan rouva ei hyväksy. Hän luottaa siihen, että uskonto saa ihmisen sisimmän muuttumaan, jolloin nämä alkavat toimia oikeudenmukaisesti ja näin korjataan yhteiskunnalliset vääryydet.

Pojat joutuvat sovittamaan vanhempien synnit

Aino Heikkilän torppari-isä on tuomittu murhasta kuolemaan varsin heiveröisin perustein, mutta tytär ajattelee näin: ”Molemmin puolin oli vuotanut viatonta verta, joka olisi voinut aiheuttaa Kullervon kostontöitä polvesta polveen, mutta eipä ollutkaan, Jumalalle kiitos, käynyt [Ainon kohdalla] niin. Päinvastoin välähti mielessä joskus aavistus, että tuo viaton veri oli ollut salaperäinen uhri, joka vasta oli tehnyt vapauden kallisarvoiseksi ja pysyväiseksi. Punaistenkin taholla se oli laajalti vuotanut vakaumuksen ja aatteen puolesta, niin harhautunutta kuin pyrkimys aatteen toteuttamiseksi oli ollutkin.”

Aino ja hänen poikaystävänsä Juho Honkanen tulkitsevat, että kapinan syy oli pohjaltaan venäläisten: ”Suomalaisesta rehellisyydestä oli johtunut, että työväki oli ottanut venäläisten viekkaat uskottelut täydestä ja joutunut taistelemaan väärän ihanteen puolesta.”

Talvisodassa punaisten pojat sovittavat talvisodan rintamalla isiensä ”maanpetturuuden” vuonna 1918. Niinpä valkoiset voivat ojentaa sovinnon käden: eduskunta päättää antaa punakaartilaisinvalideille ja -leskille eläkkeen. Savilan rouva kuvittelee kertovansa kuolleelle miehelleen, että tämä tovereineen on saanut ”kunniansa” takaisin ja hyväksytty taas suomalaisiksi.

Ihan näin yksipuolinen ei Railon kuvaus ole. Myös eräitä valkoisia painaa vääristä teoista syyllisyys, jonka he nyt pyrkivät sovittamaan. Lauri Ylitalon äiti Sohvi, jonka aviomiehen murhasta Ainon isä torppari Heikkilä on heiveröisin perustein tuomittu kuolemaan, pyytää Heikkilän leskeltä anteeksi, että ”surussani ja sokeassa vihassani” vaati kuolemantuomiota. Toki leski oli tuolloin ollut vakuuttunut Heikkilän syyllisyydestä, mutta ”minun olisi pitänyt ristittynä ihmisenä puolustaa häntä ja estää joutumasta katumattomana sinne, jossa katuminen on myöhäistä…”

Heikkiläiskän mielestä Sohvi-emännän tunnonvaivat ovat turhia: ”Oma aatteensa – tämä nyt köyhälistön valta tai miksi sitä sanoivat – hänet [Heikkilän] vei sen kuopan reunalle, josta ei enää noussut.” Näin torjutaan asian syvempi tarkastelu: kuten Marko Tikka on osoittanut, kenttäoikeudethan olivat laittomia ja valkoinen terrori systemaattista.

Edes Koskelan Alma ei ole Väinö Linnan trilogiassa Täällä Pohjantähden alla yhtä armelias kuin Heikkiläiskä: poikiensa teloituksen jälkeen hän menee kamariinsa ja tulee sieltä rauhallisena, mutta myöhemmin hän sanoo Akselille, että hän on jättänyt koston Jumalalle. Eikä hän koskaan pidä poikiaan syyllisinä.

Sohvi-emäntä tunnustus on johtunut pelosta, että hänen syyllisyytensä kostettaisiin hänen pojalleen Laurille. Tapahtuu kuitenkin päinvastoin: Aino Heikkilän aviomies Juho Honkanen kaatuu pelastettuaan Laurin hengen. Näin Sohvi-emännän velka Ainon perheelle kasvaa. Hän jopa tulkitsee, että ”rintamilla haavoittuvat ja kaatuvat nuoret suorittivat – itse viattomina – rangaistusta ja sovitusta isien ja äitien, menneiden sukupolvien syntiveloista. Ei ollut ketään, joka ei olisi tuota syntivelkaa kartuttanut ja siten aiheuttanut viattoman veren vuodatusta.”

Aiemmin Sohvi-emäntä on pyrkinyt ”verivihan” takia pitämään erillään poikansa Laurin ja Ainon, jotka ovat mieltyneet lapsina toisiinsa. Nyt hän päättää sovittaa syyllisyytensä ottamalla lasta odottavan Ainon tyttärekseen ja myöhemmin naittamalla tämän Laurille, joka on samoin menettänyt morsiamensa Kertun.

Kansakunta vaatii uhreja

Tuomas Tepora selostaa René Girardin traditionaalisiin yhteiskuntiin liittyvää uhriteoriaa: ”yhteiskunnat vaativat säännöllisesti uhreja, jotka puhdistavat yhteiskunnan sitä sisältäpäin uhkaavasta aggressiosta. Uhri on yhteisön yhteisellä päätöksellä harjoitettua kohdistettua väkivaltaa, jonka tarkoituksena on suojata yhteisöä väkivallan kierteeltä.”

Amerikkalaiset tutkijat Carolyn Marvin ja David W. Ingle ovat Teporan mukaan muokanneet Girardin teoriaa modernien yhteiskuntien välisiin sotiin. Yhteiskunnat vahvistavat ”rajojaan etsimällä syntipukkeja sisäisiin kriiseihinsä ulkoa: viholliset toimivat syntipukkeina, mutta omat uhrit kantavat harteillaan sijaiskärsijän viittaa. Nämä kokonaisuuden puolesta uhratut ihmiset toimivat yhteiskuntaruumiin jatkuvuuden takaajina, ja täten uhrautumiseen liittyi kiinteästi vapaaehtoisuus. Onnistunut uhri on yksi on yksimielisesti toteutettu, ja myös sen subjektit ovat vapaaehtoisia. Muussa tapauksessa uhri saattaa kääntyä yhteisöä itseään vastaan.”

”Sisällissodan ongelma uhrautumisen mekaniikan kannalta oli juuri siinä, että aggressio jäi yhteiskunnan sisään, ja siksi se täytyi pyrkiä ulkoistamaan symbolisesti.”

Talvisota oli sisällissodan antiteesi. ”Jos sisällisota merkitsi uhrikriisiä, jossa väkivalta oli vapautettu pidäkkeistään ja johtanut näin kulttuuriseen traumaan, toimi talvisota initiatiivisena yhteisöllisyytenä, jossa hierarkiasuhteet kumoutuivat hetkelliseksi, ohimeneväksi tasaveroisuudeksi. Ilmiö ei ollut pitkäaikainen, mutta henkisesti peruuttamaton. Talvisodan henki merkitsi siis yhteisön ihannetilaa, pyhää kokemusta muutenkin kuin vain retorisesti.”

Naisen uhri on korkein

Edes isänmaalliselle Vuoren perheelle nuorten lähtö rintamalle ja pelko näiden menetyksestä ei ole suinkaan helppo kestää. Tuomari Vuori miettii: ”Ainoa poika … Mutta olisiko anti isänmaalle helpompi, vaikka Kalevi olisi yksi monesta? Ei olisi, vaan jokaisen luovutus olisi yhtä raskas. Ne ovat sanomattoman kalliita lahjoja kaikki.”

Sotilaiden kaatuminen on kuitenkin tavallaan ”luonnollista”. Lauri Ylitaloa piinaavat mielikuvat siitä, mitä vihollisen partio on tehnyt hänen lottana työskennelleelle tyttöystävälleen Kertulle – tämä on joutunut vihollisen partion käsiin mutta ei palaa vankien vaihdossa, joten tämä on varmasti surmattu, ehkä raiskattukin. Totuutta ei saada selville, mutta Kertun kohtalo on todiste vihollisen barbaarisuudesta, jos sellaista romaanissa vielä kaivataan.

Kuten Aimo Reitalan tutkimuksesta käy ilmi, Suomi on 1800-luvulta asti nähty neitona tai äitinä, jota miesten tehtävä on suojella. Kertun kuolemaa ei kuitenkaan tulkita siten, että miehet ovat epäonnistuneet suojelemaan häntä, koska hän on itse halunnut rintamalle.

Siinä missä Eila Pennasen romaanin Ennen sotaa oli nuoruus epilogissa vähätellään naisten merkitystä, koska he eivät voi miesten tavoin taistella ja kaatua sodassa, Kerttu on naisena ja vapaaehtoisena ja aseettomana – siis joka suhteessa viattomana – kaikkein suurin uhri isänmaalle. Hän kirkastuu poikaystävänsä Laurin näyssä suorastaan enkeliksi.

Aiemmin on Kertun kautta kuvattu nuorison, tarkemmin sanoen AKS-henkisten ylioppilaiden ”laskelmatonta, tulista, fanaattista, eräässä mielessä eroottista rakkautta” isänmaata kohtaan, joskin eroottisuutta voi tuskin yleistää. Kalevin morsian Anja palvoo samalla mystisellä tavalla ”Jumalaa, isänmaata ja Karjalaa”.

Tällainen tunnelmoiva vaikkakin uhrivalmis isänmaanrakkaus on mahdollisimman kaukana tavallisen kansan jokapäiväisistä ongelmista. Siihen sopii tuomari Vuoren toisessa yhteydessä esittämä arvostelu AKS:stä: ”Se oli välinpitämätön yhteiskunnallisiin uudistuksiin nähden ja harrasti vain sangen vaisusti, mikäli ollenkaan, kansanluokkia erottavan vaarallisen kuilun täyttämistä.”

Mika Waltarin välirauhaan sijoittuvassa romaanissa Rakkaus vainoaikaan käsitellään yllättävän realistisesti sodan aiheuttamia psyykkisiä ongelmia, joskin ne ennen uuteen sotaan lähtöä voitetaan. Sen sijaan Railon romaanissa sotainvaliditkin selviävät menetyksistään helposti.

Kalevi sokeutuu, mutta saa korvaukseksi musiikin ja kirjoittamisen sekä löytää Jumalan. Äiti opastaa isää: ”surumme on kyllä suurta, mutta samalla ylevää. Jos surisimme noita uhreja omina henkilökohtaisina tappioinamme, osoittaisimme vain itsekkyytemme.”

Antti Toivonen on aluksi halvaantunut ja sitten halvauksen hellitettyä hänen uskotaan saaneen epilepsiakohtauksen, mutta hänet parantaa Jumalan mystinen kohtaaminen ja morsian Esterin rakkaus. Realistisesti ajatellen kyseessä ei ollutkaan epilepsiaa vaan sotatrauma.

Kommunistin kääntymys

Samoin kuin Taisto Huuskosen Tauno-sarjassa, pahat ihmiset erottaa jo ilmeestä, mutta toisin kuin Huuskosella, pahoja ovat nyt kommunistit. Antti Toivosen kädenpuristus on Lauri Ylitalon mielestä ”kylmä, kyräävä, selvästi vihamielinen. Lauri näki Antin silmissä sen kummallisen verhon, joka kuin läpinäkyvä kelmu sulki hänen sielunsa oven ja esti sen tosiolemuksen säteilemästä näkyviin. Hän tunsi sen hyvin – se oli kommunistin erikoismerkki.”

Antti uskoo naivisti Neuvostoliiton rauhantahtoon ja köyhälistön ihanneyhteiskuntaan. Hänen luonteensa rehtiys osoitetaan kuitenkin sillä, että hän kieltäytyy, kun häntä pyydetään luovuttamaan tietoja Mannerheim-linjasta ja tehtaansa asetuotannon määrästä.

Talvisodan ensimmäisenä päivänä Antti kohtaa Sörnäisten pohjoispuolella olevilla kallioilla ”kommunistiakkoja, jotka uskoivat Stalinin pommikoneiden nyt tulevan kostamaan porvareille.” Koko kansa ei siis olekaan yksimielinen!

Sen sijaan Antin usko kommunismiin luhistuu, kun hän näkee, että miten siviilikohteita pommitetaan.

Ryssät – ali-ihmisiä

Huomaamattaan Antti syö palan limpusta, joka heitetty lentokoneesta, mutta oksentaa sen pois: ”Hänen mieleensä kuvastuivat ryssän kädet, jotka olivat leiponeet ja paistaneet sen – saastaiset, likaiset kädet ja mustareunaiset kynnet, jotka ennen uppoamistaan taikinaan olivat kaivelleet ties mitä”. Antti ”tunsi suurta, ikään kuin lopullista puhdistumista ja kohoamista. Oli kuin hän olisi oksentanut ulos riivajaisen, joka oli siihen saakka pitänyt hänessä asuntoa ja ollut hänen herransa.”

Riivauksesta puhuminen on uskonnollista: ateismi liittää kommunismin Saatanaan. Kuten sitaatista näkyy myös, että venäläiset eli ”ryssät” ovat lähtökohtaisesti pahoja ja alempaa rotua. Likaisuuden lisäksi muualla korostetaan heidän aasialaisuuttaan vastakohtana Suomen länsimaalaisuudelle.

Timo Vihavainen kommentoi sattuvasti, että on normaalia reagoida uhkaan ja loukkaukseen suuttumalla. Talvisodan taistelukuvausten aikalaisteksteissä viholliseen kohdistuu ”voimaton raivo, turhautuminen siitä, että hyökkäys on niin järjetön ja epäoikeudenmukainen.” 

Sen sijaan Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa ”ryssät” kuvataan inhottaviksi ali-ihmisiksi, jotka ovat kotoisin kirjailijan mielikuvituksesta. Siksi viholliseen kohdistettu viha ”vaikuttaa falskilta. Siinä on jotain liian konstruoitua, liian osoittelevaa”.

Myös porvarillisen puolen itsekkyys ja ahneus tuomitaan

Railo kuvaa negatiivisesti myös joitakin porvarillisia suomalaisia, jotka ajattelevat vain omaa etuaan isänmaan hädän hetkellä. Eräät liikemiehet haluavat hyötyä sodasta ja yrittävät turhaan lahjoa tuomari Vuorta, joka osoittaa moraalisen ryhtinsä. Silti tuomari Vuoren aiempi itsekeskeinen kieriskely epäonnistumisesta virkauralla osoitetaan ”syyksi” Kalevin sokeutumiseen.

Myös talonpoikien joukossa on itsekkyyttä ja ahneutta. Vanha Ahola on koko ikänsä himoinnut naapurinsa Penttilän tilaa. Unelma alkaa toteutua, kun Risto-poika, jolle Ahola on talonsa luovuttanut, nai Penttilän tyttären Aliinan. Sodan aikana vanha Ahola toivoo Penttilän pojan kaatuvan, jolloin tytär perisi koko talon. Näin tapahtuukin, mutta sitten kaatuu myös Aholan poika Risto.

Viimeisenä toivona on Aliinan raskaus. Mutta kun Ahola ei tylyyttään ota karjalaisia evakkoja pirttiinsä asumaan, miniä kompastuu näiden tavaroihin, synnyttää liian aikaisin ja vauva kuolee pian. Näin Ahola saa rangaistuksen itsekkyydestään ja ahneudestaan: vieraaseen sukuun joutuukin hänen oma talonsa, sillä lapsensa perinyt Aliina menee ennen pitkää uusiin naimisiin – ehkä jopa Aholan entisen, kapinassa kuolleen muonarengin pojan kanssa.

Jumalan valittu kansa

Romaani on vahvasti idealistinen: siinä uskotaan vankkumatta ei vain sitä, että Suomi edustaa oikeutta, vaan että oikeus voittaa. Tähän liittyy uskonnollisuus, joka kietoutuu kansallisaatteeseen. Perkiön vanha isäntä ”ymmärsi, että Suomen kansa oli määrätty taistelemaan yksin ja ilman apua maailman suurinta valtaa, itseänsä saatanaa vastaan, jotta iankaikkinen oikeus näyttäisi ihmissuvulle voimansa ja kunniansa. Herra on heikoissa väkevä. Suomen kansa oli nimenomaan Jumalan valitsema suorittamaan tätä tehtävää, koska maailman muut kansat oli lyöty sokeudella ja tekivät liittoja ihmiskunnan perivihollisen kanssa.”

Perkiöllä on osittain realistinen käsitys Neuvostoliiton oloista: ”Talonpojilta otetaan tilat pois ja heistä tehdään yhteisviljelmien orjia”, ”Herrat tapetaan” ja uskonto on kielletty. Mutta ikään kuin Stalinin ajan todelliset kauheudet eivät riittäisi, moraalisia iljettävyyksiä liioitellaan: ilmeisesti huhu Aleksandra Kollontayn vesilasiteoriasta on saanut Perkiön uskomaan, että ”tytöistä tulee kaikista porttoja”, vaikka Stalinin perhepolitiikka oli muuttunut varsin konservatiiviseksi.

Myös kanslianeuvoston ystäviensä kanssa uudenvuodenaattona käymässä keskustelussa suomalaiset esitetään ”valittuna kansana” ja Suur-Suomi luvattuna maana.

Jumalan lisäksi Suomi saa muutakin tuonpuoleista apua. Kuollut punakaartilainen Savila kertoo vaimolleen, että entisaikojen kaatuneet suomalaiset sotilaat ovat nousseet haudoistaan taistelemaan sodassa.

Positiivinen suhde Saksaan

Romaani ilmestyi jatkosodan aikana 1944, mutta tämä yksin tuskin selittää, että siinä ei vain suhtauduta myönteisesti Saksaan vaan että siinä on avoimesti natsimielisiä ajatuksia.

Keväällä 1939 Kalevi leimaa vanhentuneiksi aatteiksi vapaamielisyyden ja yksilön oikeudet ja vapaudet: ”yksilö on olemassa vain valtiota ja yhteiskuntaa varten ja velvollinen omitta viisasteluitta elämään ja toimimaan sen asettamissa puitteissa….” Isä on siis oikeassa arvostelussaan: ”Se [AKS] oli kaikesta päättäen valmis luopumaan kansainvaltaisista valtio- ja yhteiskuntaperinteistämme pohjolan vapaudelle vieraan diktatuuriaatteen hyväksi.”

Sen sijaan keski-ikäisenä liian järkeväksi ja varovaiseksi kuvattu tuomari Vuori on edesauttanut ”kansan eheyttämistä” käytännön tasolla esimerkiksi torpparivapautuksen aikana.

Kalevi esittää suoraan myös antisemitistisia ajatuksia. Ruotsi ja Neuvostoliitto ovat juutalaisten vallassa. Myös Antti Toivonen kuulee sisäisen äänen kehottavan luopumaan kommunismista, ”joka oli lähtöisin sairaista aivoista, ihmiskunnan kirouksena maailman raitilla vaeltaneiden isänmaattomien, juurettomien juutalaiskerjäläisten rikollisesta mielikuvituksesta”.

Edes Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ei muuta asenteita. Koska Suomi ei ole viljellyt ystävällisiä suhteita Saksaan, on sen oma vika, että Saksa ei sitä auta. Samoin Saksan hyökkäys Puolaan on Puolan syy.

Uudenvuodenaattona kanslianeuvoksen vanhojen ystävien piirissä ”ennustetaan” Saksan ja Venäjän sodan olevan taloudellis-poliittinen välttämättömyys, samoin aatteellis-yhteiskunnalliselta kannalta. Vaikka bolševismi ja natsismi ovat monelta kannalta samannäköisiä, Saksa ja Englanti eivät uhkaa Suomen vapauta eivätkä ole murhaajia, toisin kuin bolševikit.

Kanslianeuvos uskoo kuitenkin ”ikuiseen oikeuteen” eikä hyväksy Saksankaan taholta muiden maiden oikeuksien loukkaamista.

Englantilaisia moititaan liiasta materialismista, samoin ruotsalaisia. Niinpä Suomesta on Suur-Suomen myötä tuleva Pohjolan uusi johtaja. Suomi esitetään myös länsimaiden puolustajana, koska se taistelee bolsevismia vastaan.

Kaiken kaikkiaan ei ole ihme, että Railon romaani jäi rauhanteon ja poliittisen muutoksen jälkeen unohduksiin. Suur-Suomessa Railon ajatukset olisivat saattaneet olla valtavirtaa.

Mistä Railon viha kumpusi?

Eino Railo (aikaisemmin Nyman, 1884-1948) kuului aktivistien ja itsenäisyysmiesten sukupolveen. Talvisodan syttyessä hän oli jo 55-vuotias, eikä hänellä siten ollut mitään kokemusta rintaman todellisuudesta.

Timo Vihavaisen mukaan Railo ihaili nuorena Tolstoita. Hänelle samoin kuin  ”V. A. Koskenniemelle, Kyösti Vilkunalle ja Maila Talviolle venäläisen kulttuurin asema maailman kulttuurikehityksen eturivissä oli selviö.” 

Vuosina 1917-8 suomalaisen sivistyneistön suhde venäläisyyteen muuttui radikaalisti. Liberaali venäläinen sivistyneistö, jonka kanssa oli yhdessä vastustettu tsaarinvaltaa, oli pyyhitty pois ja jäljelle oli jäänyt vain barbaarinen ja himokas svoboda-solttu, joka oli houkutellut Suomen työläiset maanpetokseen.

Sivistyneistön käsityksen mukaan sodassa oli kyse vielä enemmästä kuin elämästä tai kuolemasta: ”kulttuurista, kaikesta siitä mikä teki elämästä elämisen arvoista. Vastassa oli raakuus ja eläimellisyys, joka uhkasi tuhota” vuosituhantisen inhimillisyyden rakennustyön.

Railo kirjoitti pakinoita aktiivisen vastustuspuolueen lehteen Uuteen päivään nimimerkillä Sissi. Pakinat on julkaistu nimellä Kynällä ja kiväärillä (1918).

Kiväärin tehtävänä oli puhdistaa ”sielua ja ruumista turmeleva myrkky”, joka oli vuotanut ”saastaisen mielen pitelemästä kynästä”. Tällaista kynää oli Railon mielestä pidellyt mm. Algot Untola alias kirjailija Maiju Lassila, joka oli kirjoittanut Työmies-lehteen nimellä Irmari Rantamala. Railo oli mukana kohtalokkaalla Suomenlinnan-matkalla, jolloin punavankien joukossa ollut Untola joko hyppäsi tai työnnettiin mereen ja ammuttiin sinne.

Railo väitteli tohtoriksi 1925 Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevällä tutkimuksella Haamulinna. Teos käännettiin englanniksi nimellä The haunted castle ja se säilyttänyt arvonsa ulkomaillakin.

Sotien välillä Railolla oli sotien välillä kirjallisuuden kentässä portinvartijan asema: hän toimi yliopistossa dosenttina 1924-48, kustannusalalla (Kustannus Oy Kirja, WSOY), kirjallisuuskriitikkona (Uusi Suomi 1937-9 ja Kauppalehti 1941-8) ja järjestöjen johtotehtävissä.

Railon kuusiosainen Yleisen kirjallisuuden historia (1933-34) joutui esimerkiksi Raoul Palmgrenin ankaran kritiikin kohteeksi.

Mika Waltarin Kirjailijan muistelmista käy ilmi, miten Railo toimi ns. kirjallisuustaistelussa Waltarin takapiruna. Tulos oli, että liberaali Kaarlo Marjanen luopui Uudessa Suomessa arvostelijan paikasta, jonka peri Railo.

Railo julkaisi ihanteellisia romaaneja, joiden tyylistä antaa kuvan nimi Silkkihuivi ja virsikirja (1933). Koti virran rannalla (I-III 1937, lyhennetty laitos 1945) kuvaa itsenäisyystaistelua aktivistien näkökulmasta. Päähenkilö on idealistinen lehtimies, jonka punaiset murhaavat, minkä jälkeen yksi punakaartilaisista kokee kääntymyksen.

Wikipedian artikkeli Railosta

Aiempia kirjoituksia

Olen artikkelissa viitannut aiempiin kirjoituksiini tässä blogissa:

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Kirjallisuutta

Palmgren, Raoul: Dosentti Railon periaatteet. Kirjallisuuslehti n:o 18-24/1935. (Julkaistu myös: Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love 1980.)

Reitala, Aimo: Suomi-neito. Suomen kuvallisen henkilöitymän vaiheet. Otava 1983.

Tikka, Marko: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004.

Tepora, Tuomas: Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917-1945. WSOY 2011.

Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.

Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava 2011.

Kaarlo Isotalo: Maattoman miehen talvisota

Talvisotaromaanien klisee on kommunisti, joka kokee ideologisen kääntymyksen. Myös Kaarlo Isotalon romanissa Maattoman miehen talvisodassa Neuvostoliiton hyökkäys järkyttää naapurimaan rauhantahtoon uskovat. Ideologiaansa he eivät kuitenkaan muuta, sillä se perustuu suomalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen.

Maattoman miehen talvisodan (1972) minäkertoja on Kalle Närhi. Hän kertoo isänsä olevan entinen maanviljelijä. Ilmeisesti tämä on menettänyt maatilansa velkojen takia pakkohuutokaupassa 30-luvun alun laman aikana.

Romaanin ideologinen lähtökohta käy ilmi jo alussa, kun kuvataan kahta taloa. Toisen talo, jonka tornissa liehuu siniristilippu, tekee Närheen ”pelottavan, jotenkin pois työntävän vaikutuksen”. Talon pihalla harjoittelevat suojeluskuntalaiset. Toisen talon ikkunat ja ovi on suljettu: ”Sanottiin että Kruununmakasiinissa oli vuonna kahdeksantoista teloitettu satoja.”

Työväen olot ankarat vielä 30-luvun lopussa

Kaupunki on Raahe, jossa on kaksi suurta työnantajaa. Sahalla ei kysytä työtekijän menneisyyttä, mutta se palkkaa lähinnä naisia, joille voi maksaa pienempää palkkaa kuin miehille. Konepajalla ei sallita mitään punaisuutta. Pienessä kaupungissa tiedetään sukulaisetkin: kummalla puolella isä on ollut 1918, ja onko joku sukulainen kadonnut itärajan taakse. Poikkeus tehdään, jos liittyy suojeluskuntaan.

Vanhempi mies Ville Orava opettaa nuotiolla kapitalismin käytäntöjä: ”Nämäkin puut, kyllä nämä ovat ryöstötavaraa. Nehän maksavat talollisille mitä tykkäävät. Viisitoista prosenttia kaiken lisäksi pitää antaa ilmaiseksi.” Myös työntekijöille maksetaan puukuutiosta, jossa metri on itse asiassa metri viisitoista senttiä. Tästä ”rosvonmitasta” kerrotaan myös Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Vaistonvarainen ja katkera Berta manaa kostoa: ”Parempi olisi jos ryssät tulisivat ja hirttäisivät tuollaiset kyrvät …”, mutta ideologisesti tietoinen Orava oikoo: ”Ei hyvä tyttö, ei neuvostoihminen ketään hirtä.” Ryssittelyä ei ole syytä käyttää.

Yritetään pitää kokous, mutta poliisi keskeyttää sen. Muut pidätetyt palavat, mutta Orava katoaa ja uskotaan, että hänet on murhattu.

Uudeksi laitavasemmiston edustajaksi tulee Lauri Siuvatti. Tämän isä on poliittisena vankina Tammisaaressa, minkä takia pojan koulunkäynti on päättynyt keskikouluun. Siuvatti on Närheä vähän vanhempi, mutta paljon tätä edellä tiedoissa ja tietoisuudessa. Hän tekee ”teräviä huomautuksia Hitlerin Euroopan herruussuunnitelmista” ja arvostelee Tanneria porvariston syötiksi.

Tapahtuma-aika on talvi 1938-9, jolloin pula-aika on takana ja maassa on punamultahallitus. Silti työtä on vaikea saada, Pihkalan rikkurikaarti toimii, ja mielipiteitä valvotaan tarkasti.

Siuvatti ei usko suomalaisten kommunistien kuolleen Stalinin vainoissa

Keväällä Närhi ja Siuvatti pääsevät Oulussa töihin helsinkiläiseen rakennusliikkeeseen, jonka mestarit ovat ”hurriporvareita” etelästä ja ottavat työhön poliittisista mielipiteistä riippumatta. Sosiaalidemokraattiset raudoittajat ”pelkäsivät kahta vihollista: kommunisteja ja fasisteja”. Siuvatti taas uskoo: ”Sotaa ei tule. Stalin on siksi viisas, että teki mieluimmin sopimuksen Hitlerin kanssa, kuin rupesi teurastuttamaan viatonta kansaa.”

Sen sijaan ”Noorsdröm piti Stalinia täysverisenä itämaisena despoottina ja julmana tunnottomana murhaajana”. Hänen Pohjanmaalta Kanadaan muuttaneet sukulaisensa on houkuteltu Venäjälle ja tapettu siellä. Siuvatti leimaa tiedot ”porvarin valeeksi”, mutta Noorsdröm luettelee nimeltä muitakin Neuvostoliitossa teloitettuja suomalaisia. Siuvatti kutsuu heitä ”kätyreiksi”, mutta Noorsdröm pitää päänsä: ”Ei kuin parhaimmistoa. Rehellisiä kommunisteja.”

Yleensä Närhi vain selostaa keskusteluja omaa kantaansa kertomatta. Siitä, että hän ystävystyy Siuvatin kanssa, voi toki päätellä, että hän ainakin osittain yhtyy tämän mielipiteisiin.

Siuvatti ja Lommi uskovat Neuvostoliiton rauhantahtoon

Syksyllä 1939 Siuvatti ja Närhi aloittavat asevelvollisuuden suorittamisen Kuopiossa. Siuvatin lukeneisuudesta kertoo, että hänen mielestään koulutus on samalaista kuin Pentti Haanpään Kentässä ja kasarmissa.

Lommi, jonka veli on Venäjällä, luottaa Neuvostoliiton rauhantahtoon. Poikkeuksellisesti Närhi liittyy keskusteluun kysymällä: ”Entäs Puola. Ja Viro ja Latvia”, jolloin Siuvatti valistaa, että ”se on eri asia”.

”Helsingin poika” uskoo, että sodan sattuessa Suomea ei jätetä yksin: ”Ranska varmasti sanoo sanansa. Ja Ruotsissa on tavaraa, siellä on maailman parhaat asetehtaat.” Sen sijaan Lommi ei usko Suomen saavan apua kummaltakaan, mutta ei hän usko sotaankaan: ”Venäläiset … Ei, miten ne vois. Punaiselta Neuvostoliitolta me olemme saaneet itsenäisyyden. Se on Leninin antama.” Siuvatti oikoo: ”Ei Lenin tarkoittanut valtaa annettavaksi lahtareille”.

Kun kasarmilla annetaan lukea myös vasemmistolehtiä, Siuvatti epäilee: ”Jotakin on tekeillä, mutta ei sotaa. En minä usko sotaan, nehän tappaisivat meidät kuin russakat.” Ilmeisesti Siuvatti tarkoittaa, etteivät Suomen hallitus ole niin hullu, että antaa tilanteen mennä sotaan, koska taistelu olisi maiden kokoeron takia toivoton.

Uutinen sodan alkamisesta hiljentää porukan. Kommentit ovat pelkästään toteavia: ”Se on sitten kohta menoa.”

Talonpoikien ja työläisten poikien erilainen menneisyys

Sodan sytyttyä asevelvolliset viedään junalla Kuopiosta Kontiomäen kautta Oulun ja sieltä Kemiin. Siellä majoitutaan ja kootaan uudet yksiköt, joissa on sekaisin vanhaa ja nuorempaa ikäluokkaa, jaetaan varusteet, saadaan uudet upseerit ja jaetaan henkilökohtaiset aseet ja niihin ammukset. Närhi, Siuvatti ja Lommi kuuluvat konekiväärimiehiin. Oulusta lähdetään Kontiomäen kautta Hyrynsalmelle.

Sodan kuvauksessa ei sinänsä ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Siksi keskityn tässä niihin asioihin, joita on harvemmin käsitelty tai joita Isotalo käsittelee poikkeavalla tavalla.

Kun puhutaan Suomussalmen poltetusta kirkonkylästä, käy ensi kertaa ilmi, että komppaniassa on ”kahdenlaista ilmaa”. Toisaalta on ”perinteellisen, vakaan uskonnollisen kasvatuksen” saaneita talonpoikien poikia, toisaalta tehdastyöläisten jälkeläisiä, ”jotka olivat jo omin silmin nähneet ja kokeneet isänmaan nurjat puolet, sen maan, jota olimme puolustamassa.”

Jälkimmäisten sodanaikaista ajatusmaailmaa Närhi kuvaa suoraan arvostellen me-muodossa: ”moni meistä katseli ja muisteli menneitä vuosiaan valheellisten silmälasien läpi. Emme halunneet muistella kokemiamme kovia päiviä. Puheemme tuntui aika ajoin sellaiselta, että me todella omistimme tämän maan. Olimme puolustamassa ’kotia, uskontoa ja isänmaata’.”

Kun komppania talvisodan loppuvaiheessa siirretään Laatokan Karjalaan, yhteiset kokemukset ovat tavalliseen tapaan hitsanneet yhteen: ”Huomasimme sen jokainen, että olimme tulleet toisillemme läheisemmiksi. Kaikki tölväisyt, leikillisetkin ja hermostuksissa tapahtuneet ärähtelyt olivat jääneet pois.”

Rohkeus riittää nyt myös siihen, että pelko voidaan tunnustaa toiselle.

Vänrikki alkaa luottaa oma-aloitteeseen sotilaaseen

Hyrynsalmella joukkoon liittyy vanhempaan ikäluokkaan kuuluva Romppainen. Tällä ei ole sotakokemusta, mutta ”kylmä ja selkeää havaintokyky”. Kun joukkueenjohtaja, vänrikki Uusiluoma määrää aseman, Romppainen kysyy, miksi juuri siihen, eikä vänrikki osaa selittää.

Muutenkaan he eivät tulee toimeen: Uusiluoma kieltää seudut tuntevaa Romppaista antamasta muille tietoja maastosta, ilmeisesti epäillen että nämä välittäisivät tiedot viholliselle. Sen jälkeen vänrikin ja Romppaisen välillä on ”muuri. Ei aivan puhumaton mutta kuitenkin kuilu.”

Kun vangiksi saadaan puna-armeijan partio, jossa on pari suomea puhuvaa, Uusiluoma aikoo lyödä toista sotilasta, mutta tämä ehtii väistää. Romppainen kiroaa: ”Ja perkele, tässä pirtissä et hakkaa ketään. Et vankeja etkä muita”.

Ennen pitkää yhteys ”herran” ja ”jätkän” välillä kuitenkin syntyy. Uusiluoma alkaa sinutella Romppaista ja kertoa suoraan, mitä tulee tapahtumaan. Romppainen taas hyväksyy vaikeatkin tehtävät: tärkeintä on, ”kun sen tietää”.

Myöhemmin Laatokan Karjalassa asiantuntemusta arvostetaan arvoasemasta välittämättä. Kun komppanianpäällikkö näyttää Uusiluomalle karttaa eikä asia ei selviä, Romppainen kutsutaan paikalle. Tämä ymmärtää heti tilanteen ja laatii suunnitelman, joka perustuu siihen, että ”jos [puna-armeijalaisilla] vähänkin järkisyyt pelaavat”.

Aivan sodan lopussa tilanne on niin vaikea, että Uusiluoman mielestä on vaihdettava paikkaa, mutta kun Romppaisen mielestä nykyisessä kannattaa pysyä, Uusiluoma suostuu muitta mutkitta: ”Sunhan se on asias”.

Uusiluoman ja Romppaisen suhde on kuin malliesimerkki Jussi Jalosen tutkimuksesta Summan tarina. Auktoriteetti ei sodassa perustukaan asemaan vaan asiantuntemukseen. Upseeri luopuu komentamisesta ja alkaa luottaa miehiinsä, kun havaitsee, että näiden oma-aloitteisuus tuottaa paremman tuloksen kuin pelkkä käskyjen seuraaminen.

Teemaa on sinänsä kuvattu fiktiossa muutenkin, mutta Isotalon romaanissa korostuu toisaalta se, että vänrikki epäilee alkuun miestensä poliittista luotettavuutta, toisaalta Uusiluoman ja Romppaisen erilainen suhde viholliseen.

Puna-armeijalaiset ja loikkarit

Puna-armeijalaisia kuvataan romaanissa harvinaisen paljon. Osa antautuu helposti: ”Kiväärimiehet kokosivat vankiporukoita, useimmat olivat ilman asetta. Ja joilla oli ase, he nakkasivat sen hankeen, kun näkivät, että suomalaiset lähestyivät.”

Vangeilla on huonot varusteet, joista on aiheutunut paleltumisvammoja.

Toisaalta kun joku epäilee puna-armeijalaisten moraalin pettäneen sillä perusteella, että motissa ollaan hiljaa, toinen osaa tulkita asian paremmin: ”Siinäpä se. Niillä on viimeiset hetket, eivätkä ne ole niin saatanan tyhmiä ole, etteikö ne sitä tietäisi. Ja kun ei muuta mahdollisuutta ole kuin kuolla taikka päästä pakoon … ne yrittää!”

Partioissa on suomalaisia loikkareita. Suurin osa sotilaista ei tiedä loikkareista mitään tai ei ainakaan sitä mitä kertoja ystävineen: loikkaukseen oli pakottanut taloudellinen tilanne. Suojeluskorpraali Mantereen mielestä ”nämä saatanat” ovat ”pahempia kuin ryssät”. Sen sijaan Romppaisen mielestä ”Kaikkein vittumaisimpia ovat nuo rajantakaa tulleet. Ne ovat niitä pakolaisia. Jokaisen päälle ovat kantelemassa. Kuuluvat järestään suojeluskuntaan…”

Romppainen ei kerro poliittisia mielipiteitään julkisesti, mikä on sodan aikana ymmärrettävää. Selväksi tulee kuitenkin, ettei hän ole ”valkoisen Suomen” kannattaja.

Kommunisti masentuu mutta ei luovu aatteestaan

Sotasaaliiksi saatuja kirjoja ja karttoja katsellessaan Siuvatti sanoo, että ”vituiksi on mennyt koko vapaussota”. Ilmaisu on monimielinen: vapaussotahan on valkoisten termi vuoden 1918 sodasta, mutta Neuvostoliittokin julisti talvisodassa, että puna-armeijan aikomuksena oli vapauttaa Suomi.

Sekä Siuvatti että Lommi eivät usko mitä tahansa. Neuvostoliiton propagandaa kumpikin pitää huonona. Kun radiosta kuullaan ”Juntusrannan hallituksen” ministerit, Lommi kommentoi: ”En minä olisi uskonut, että ne [venäläiset] noin helvetin älyttömiä ovat.”

Siuvatti arvostelee myös vihollisen radiolähetysten häirintää: ”Antaisivat saatanoitten paasata, hallaahan se heille tekisi, kun suomalaiset kuulisivat, kuinka pimeitä heidän tietonsa ovat.”

Närhi vaistoaa, että sodan alussa Siuvatti ja Lommi ”olivat jotenkin henkisesti hajallaan”. Vähän aikaa nämä jopa puhuvat toisilleen vain Närhen välityksellä. ”Sanoin joskus oman mielipiteeni, se avasi Siuvattia, hän sai luonnollisuutensa takaisin, rupesi meidän kolmisin ollessamme arvailemaan Hitlerin ja Stalinin liittoa. Arvuutti itselleen, mihin helvettiin tämä päättyy.”

Toisin kuin fiktion monet stereotyyppiset kommunistit, jotka kääntävät totaalisesti kelkkansa, Siuvatti ja Lommi eivät luovu aatteestaan. Toisaalta Lommi suuttuu, kun häntä kutsutaan ”ryssäksi”: ”- …ja perkele, sinä et minua ryssittele!”

Kun Siuvatti lopussa kaatuu, Lommi kommentoi ironisesti: ”Joo, isänmaa otti kasvattinsa, saatana … uskonnon ja isänmaan …” Kumpikin on sotinut siinä missä muutkin, mutta se ei merkitse, että he hyväksyisivät virallisen ideologian.

Renki Viitala, aseeton Paunu ja hevosia säälivä Kurtti

Junamatkalla Laatokan Karjalaan tututustaan uusiin miehiin, joista osa on ollut mukana jo Raatteella.

Viitala lupaa tehdä ”mitä vaan ja missä vaan, jos saan jonkinlaisen korvauksen”. Muiden ihmetellessä puhetta korvauksesta Viitala kertoo olleensa ”trenki”: ”ei renkillä ole edes koiran arvoa”.  Osoittelevasti Viitala on kotoisin Pohjanmaalta. Viitalaa huonosti kohteleva isäntä pitää luultavasti itseään isänmaallisena miehenä.

Närhen mieleen tulee ”sota, jota käymme lehtikirjoitusten mukaan ’yksityisen omistuksen’ suojelemiseksi’.” Viitalalla on kuitenkin niin kehnot vaatteet, että hän paleltuu heti alkuun ja patistetaan sairaalaan.

Toinen uusi mies on Paunu, joka palvelee aseettomana uskonnollisen vakaumuksensa takia. Siitä hän kertoo: ”Ei saa ajatella taikka täytyy ajatella perusteellisesti” ja selittää: ”Ajatella voi aina. Eläminen on niin ja niin. Tämä maallinen elämä”, ”Ihminen on ikuinen olento. Jumalan luoma olento. Elävä sielu.”

Paunu myöntää pelkäävänsä, mutta ei kuolemaa. Hän vakuuttaa, ettei tapa ketään, vaikka hänet tapettaisiin. Kun toiset pitävät häntä hulluna, hän vastaa rauhallisesti: ”Voin olla. Ihmisten silmissä.”

Paunusta tulee lääkintämies, joka haluaa hakea haavoittuneet vaarallisestakin paikasta: ”Eihän niitä tuonnekaan voi jättää kuolemaan”. Vaikka Romppainen ei anna lupaa omalta lohkolta, Paunu vain lähtee.

Paunu myös tuo majapaikkaan miehiä, joissa on sikotauti tai jotka ovat paleltuneet. Paunun myötätuntoon liittyy lyhytnäköisyys: hän ei joko tiedä tai ei välitä, että tartuntatautiin sairastuneiden tuominen samaan tilaan terveiden kanssa aiheuttaa tartuntavaaran.

Lääkintähuoltoa on tuskin koskaan kuvattu armottomammin kuin Paunun kertomuksessa: ”Haavoittuneet ja sairaat saavat virua ja paleltua JSP:llä. Lääkäri on menettänyt hermonsa …” Romppainen kommentoi: ”Ettei ne saatanat saa sanaa suustaan. Voi helvetti! Ei sitä jätkäpojalla näy olevan koirankaan arvoa. Meinaako ne meidät tapattaa tänne kuin metsäluteet.” Sellaisesta tuskin on kyse vaan pikemmin resurssien puutteesta, mutta ilmeisesti rauhanajan kokemusten takia Romppainen tuntee ylempiä kohtaan syvää epäluottamusta.

Jo Hyrynsalmella taistellutta Kurttia säälittävät eniten hevoset: ”Kyllä ihminen itsensä suojaa mutta hevoset …” Kurtti lähtee lopettamaan haavoittuneita hevosia, vaikka Romppainen yrittää estää häntä.

Samoin kuin Paunun tapauksessa, Romppainen ajattelee asiaa järjen kannalta: henkeä ei kannata vaarantaa turhaan.

Paunun, Lommin ja Romppaisen poliittinen ero näkyy seuraavasta keskustelussa. Kun Paunu kysyy: ”Milloin tämä loppuu?”, Lommi vastaa: ”Kysy niiltä, jotka ovat tämän aloittaneetkin”. Paunu jatkaa kysymällä: ”Kuka tämän aloitti?” Romppainen kommentoi: ”Kyllä kai se teidän on turha pohtia, kuka tämän aloitti”, mutta Lommi vastaa: ”Ei minusta”.

Huolimatta kaikesta kriittisyydestään ”valkoista Suomea” kohtaan Romppainen ei siis ole sillä tavoin ideologinen kuin Lommi. Tämän kysymys ”Kuka tämän aloitti?” tuskin tarkoittaan vain sitä, kumpi on hyökkääjä, vaan sodan syitä laajemminkin.

Samaa kansaa – silti menneisyys ei häviä

Romaanin lopussa Närhi haavoittuu ja on JSP:llä, kun radiosta kuullaan, että suomalainen valtuuskunta on matkustanut Moskovaan. Kun minäkertoja odottaa linja-autoa, hän kuulee, että Uusiluomakin on samassa tilanteessa.

Aiemmassa kohtauksessa mennyt siviilielämä ”muistui nyt lämpimän turvalliselta. [- – -] Epämiellyttävät kokemukset tuntuivat kovin heppoisilta. Ajattelin kuunnellessani pakkasen narskunnasta lähteviä ääniä, miten ymmärrettävää oli lausuma ’me kaikki samaa kansaa’.

Kuinka muuten voisi ollakaan?”

Toisaalta 30-luvun kovat kokemukset eivät ole talvisodan vaikutuksesta suinkaan nollautuneet Närhen mielessä: ”Silmieni edessä oli kuin vaaka, sen toisessa päässä olivat suojeluskuntalaiset kivääreineen ja toisessa kupissa köyhäinhoidon, nälkäiset jonot ja työläisiä jahtaavat ohranat vihaisine koirineen. Minun oli väkisinkin ajateltava kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat luottaneet Neuvostoliiton sosialismiin. Ajattelin parkkuutyömaan vanhaa miestä, Ville Oravaa … Ajattelin miestä, joka kuori jäisiä pöllejä lapsineen … Miksei heillä olisi oikeus odottaa elämältä muutakin kuin nälkää. Alituista turvattomuutta. Miksi he eivät uskoisi niitä puheita, joita heille oli vuosikausia puhuttu?”

Huomionarvoista on, että Närhi puhuu nyt ”heistä” eikä ”meistä”, ja näin erottaa itsensä pikemmin tarkkailijaksi kuin samastuu Oravan ideologiaan.

Kirjailijasta

Kaarlo Isotalo syntyi 1918 Pyhäjoella. Isä oli maanviljelijä. Isotalo kävi kansakoulun ja opiskeli myöhemmin työväenopistossa. Sodan jälkeen hän työskenteli muun muassa hitsaajana, veturinlämmittäjänä ja telakkatyöläisenä, kunnes 1960 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Hän kuului jäsenenä kirjailijaryhmä Kiilaan ja esiintyi myös lausujana ja näyttelijänä.

Isotalo asui Oulussa ja Raahessa ja vuodesta 1945 lähtien Turussa. Hän kuoli 1989.

Pekka Tarkka luonnehtii Suomalaisissa nykykirjailijoissa Isotaloa ”kollektiivisten paineiden ja yksilön hädän kertojaksi”: ”Epätasaisessa tuotannossaan hän on yltänyt tuloksiin nimenomaan yhteisön häiriötilojen ja ahdistuneen, estyneen ihmistyypin kuvaajana.”

Isotalo julkaisi esikoisrunokokoelmansa Yli karikon 1950 ja esikoisromaaninsa Telakka 1960. Romaani Maa repeää (1962) sijoittuu 30-luvun talouspulan ja lapuanliikkeen vuosiin. Loikkarit (1969) kertoi Neuvostoliiton loikanneista nuorukaisista. (1969). Sotaa kuvaavat dokumenttiteos He vetivät Hitlerin vankkureita (1966) ja romaani Maattoman miehen talvisota (1972).

Kirjallisuuutta:

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Tarkka, Pekka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Tammi 1968.

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Harvinainen Neuvostoliitossa ilmestynyt talvisotakuvaus on Taisto Huuskosen kynästä. Sitä on tapana nimittää Tauno-sarjaksi ensimmäisen osan mukaan, vaikka jokainen osa ilmestyi omalla nimellään.

Ensimmäinen osa Tauno ilmestyi Neuvosto-Karjalan suomenkielisen kirjallisuuslehden Punalipun numerossa 3/1955, toinen osa Koetus numeroissa 4/1956 ja 1/1957, kolmas osa Tehtävä numeroissa 3/1959 ja 4/1959 ja neljäs osa Henkipattona vasta numeroissa 3/1973 ja 4/1973.

Ensimmäinen osa tapahtuu isossa kaupungissa, jonka nimeä ei mainita mutta joka on pääteltävissä Tampereeksi. Lainan aviomies kuolee työtapaturmassa, ja Laina synnyttää pojan, jota hän ei pysty tätä elättämään. Kaikeksi onneksi aviomiehen toveri vaimoineen adoptoi Taunon.

Toinen osa tapahtuu pienellä teollisuuspaikkakunnalla. On syksy 1939, edellisestä osasta on kulunut kolmetoista vuotta, ja Tauno on lopettanut kansakoulun. Kasvatusvanhempien Lauri ja Milja Mäkelän koti on köyhä, mutta he ovat hyviä Taunolle ja poika rakastaa heitä. Tauno kalastaa naapurissa asuvan Ketolan vaarin kanssa, mutta vaarilla ei ole kalastuslupaa ja he joutuvat kiinni. Ketolan vaarin poika Mikko on ilmiantaja.

Tarinassa on useita asiavirheitä: Neuvostoliiton vaatimukset kerrotaan heti Moskovan neuvottelujen alkaessa, Suomen liikekannallepano toimeenpannaan vasta marraskuussa vaikka se käytännössä oli tehty jo yleisten kertausharjoitusten (YH) nimellä, junat kulkevat itään sotaa edeltävänä yönä, vaikka joukot olivat olleet YH-ajan rajalla jo puolitoista kuukautta.

Missään näistä asioista Suomessa tuolloin elänyt Huuskonen on tuskin voinut erehtyä, vaan kyseessä täytyy olla hänen neuvostoliittolaisten ohjaajiensa vaatimus. Viimeinen kohta saa Suomen näyttämään hyökkääjältä ilman, että asiaa sanottaisiin suoraan.

Kolmas osa tapahtuu talvisodan alussa. Taunon kasvattiisä Lauri Mäkelä on levittänyt yhdessä Ritalan kansa lentolehtisiä. Ritala joutuu kiinni, ja muut samanmieliset lähetetään työvelvollisiksi. Maanalaisesta organisaatiosta tulee mies isää tapaamaan. Tauno jakaa salaa lisää lehtisiä. Isä on joutua kiinni mutta ehtii pelastaa poikansa ja pakenee.

Tavataan lisää henkilöitä: tehtailija Malberg, poliisi Koivula, jehovantodistaja Taave ja sosiaalidemokraatti Kallio. Taave on sotaa vastaan, mutta ”väärin perustein”, sillä hän kannattaa ”luokkarauhaa”. Kallio taas pysyy sosialidemokraattina mutta ei kuitenkaan ilmianna Taunoa.

Taunon kasvatti-isä katsoo sodan Suomen johdon syyksi, erityisesti Tannerin. Milja-vaimo tukee kaikessa miestään, vaikka pelkääkin tämän puolesta. Mäkelä uskoo, että venäläiset voittavat ja sitten työläisten olot paranevat eikä heidän tarvitse pelätä puheitaan.

Neljäs osa jatkuu heti kolmannen osan lopusta. Tauno joutuu kiinni ja joutuu kuulusteluihin. Poliisi Koivula valehtelee Taunolle, että isä on joutunut kiinni ja tunnustanut ja pyytää Taunoakin tunnustamaan. Tauno epäilee jälkimmäistä, koska ei usko isästään mitään pahaa. Vankina oleva Ritala huutaa sellistä, että poliisi valehtelee. Koivula pieksee Ritalan kuoliaaksi.

Taunon isä Lauri Mäkelä ja Mäkelän jo aikuisen tyttären Aunen sulhanen piileskelevät mutta pelastuvat. Eräs suojeluskuntalainen osoittautuu kommunistiksi ja antaa Taunolle levitettäväksi lisää lentolehtisiä. Niissä on allekirjoitus Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitea.

Kimmo Rentolan tutkimuksesta Kenen joukoissa seisot? käy ilmi, että kommunistien toiminta oli talvisodan aikana hyvin vähäistä. Tauno-sarja on kuitenkin sosialistista realismia pahimmillaan: henkilöitä ja tapahtumia ei kuvata sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kuin niiden ideologian mukaan pitäisi olla.

Taunon biologinen äiti Laina on perinyt isänsä ja haluaa poikansa luokseen. Tauno kieltäytyy, sillä Laina on hänelle vieras ja hän kokee kasvattivanhemmat oikeiksi vanhemmikseen.

Tauno on ainoa kiinnostava henkilö – niin nuori että tekee myös erehdyksiä. Muut henkilöt ovat ennalta arvattavia: työläiset ovat reiluja, rikkaat kovasydämisiä. Henkilön luonne näkyy kasvoista aivan samoin kuin Eino Railon fasistisessa Valitussa kansassa ja luvatussa maassa: paha henkilö ei katso silmiin. Ainoa ero on siinä, että ne jotka Railon romaanissa ovat pahoja, ovat Huuskosella hyviä ja päinvastoin.

Romaanissa vaietaan Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta, Neuvostoliiton hyökkäyksestä Puolaan ja Terijoen hallituksesta. Sen sijaan Tampereen pommituksista kerrotaan.

Tauno ja muut ovat ”sotaa vastaan”, mutta ei kerrota, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Lopulta Jehovan todistaja Taavekin kääntyy ”sodanvastustajien” kannalle, joten kertomus loppuu toiveikkaasti, vaikka sota on vielä kesken. Tauno uskoo tapaavansa kasvatti-isänsä ennen kevättä.

Talvisota oli Neuvostoliitossa tabu, josta yleensä vaiettiin. Ilmeisesti 50-luvun lopun suojasää aiheutti sen, että asiasta saattoi esittää edes neuvostoversion.

Kirjailijasta

Taisto Huuskonen syntyi 4.11.1925 Tampereella. Hän osallistui jatkosotaan.

Vuonna 1949 Huuskonen loikkasi morsiamensa Ennin kanssa Neuvostoliittoon. Stalin oli vielä vallassa, joten seurauksena oli ensin vankileiri ja sitten karkotus. 50-luvulla pari pääsi muuttamaan Neuvosto-Karjalaan. Siellä Huuskonen työskenteli peltiseppänä ja Petroskoin radiossa.

Tauno-sarja on Huuskosen esikoisteos, jonka vaiheista hän on kertonut Suomessa julkaisemissa muistelmissa Laps Suomen (1979). Asiasta kertoo myös Lauri Haataja esitellessään Huuskosen kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita.

Ensimmäisen osan julkaisemista varten Huuskonen ohjattiin aloittelevia kirjailijoita neuvovan Nikolai Jaakkolan luo. Mutta kun Huuskonen oli kirjoittanut teoksensa uudelleen Jaakkolan neuvojen mukaan, aloittelijoiden neuvojaksi oli vaihtunut Antti Timonen, joka antoi uudet, erilaiset ohjeet. Kun Huuskonen oli noudattanut niitä, neuvojaksi oli vaihtunut uudelleen Jaakkola. Taas oli edessä uusi kirjoittaminen. Kun se oli tehty, Jaakkola viimein suositteli Punalipulle teoksen julkaisemista. Mutta asia ei ollut vieläkään selvä, vaan lehden kirjallisuustoimittaja antoi omat ohjeensa. Huuskonen kirjoitti teoksen neljänteen kertaan. Tätäkin versiota käsittelivät vielä kirjailijat ja toimittajat – ja lopulta korjaamatta jäi vain teoksen nimi.

Vaikka neljäs osa oli valmiina, sen julkaiseminen Punalipussa lykkääntyi neljätoista vuotta vuoteen 1971. Haatajan mukaan syynä olivat riidat lehden kanssa. Ehkä asiaan vaikutti myös Hrushtshovin kukistumisen jälkeinen perääntyminen destalinisoinnissa.

Uusi aihepiiri Neuvosto-Karjalan kirjallisuudessa oli myös maatalous. Huuskosen romaanit Huomenen oraat (1963) ja sen jatko-osa Maa kaipaa isäntää (1968) olivat menestys.

Vielä suuremman suosion sai Teräsmyrsky Kannaksella (1970), joka kuvasi vuoden 1944 taisteluja suomen puolelta. Huuskonen noudatti osin perinteisiä julkaisemisen ehtoja, jotka Haatajan tiivistää: ”Suomen kansa soti Neuvostoliittoa vastaan Mannerheimin-Tannerin koplan pakottamana, vailla patrioottisuutta, isänmaanrakkautta ja vapaudenkaipuuta”. Samalla Huuskosen romaanissa oli neuvostolukijalle uuttakin: romaanissa kaatui myös venäläisiä, eikä suomalaisten joukossa ollut ”marxismi-leninismiä latelevia tulisieluisia kommunisteja”. Suomalaisten sotilaiden epäsotilaallinen puheet ja käytös hämmästyttivät neuvostolukijoita. Teos käännettiin myös venäjäksi.

Teräsmyrsky Kannaksella saavutti suosiota myös Suomessa. Haatajan sanoin Huuskonen ainoana suomalaisena ”voitti eturivin sotakirjailijan aseman sekä Suomessa että Neuvostoliitossa”. 

Taisto ja Enni Huuskonen palasivat Suomeen 1976. Huuskosen omista kokemuksistaan Neuvostoliitossa kertovasta teoksesta Laps Suomen (1979) tuli bestseller. Vaimon vaiheista kertova Ennin tarina ilmestyi vuonna 1984.

Suomessa Huuskonen kirjoitti teoksen Teräsmyrsky Kannaksella uusiksi nimellä Teräsmyrsky (1981). Siitä hän Juhani Niemen mukaan poisti esimerkiksi erään kaatuneen sotilaan taskusta löytyneessä kirjeessä olleen kehotuksen lähteä metsäkaartiin. Yleisesti ottaen Huuskonen puhdisti sotilaansa sekä vasemmistolaisista että isänmaallisista ideologiasta ja fraaseista.

Lisäksi hän julkaisi talvisotaan sijoittuvan humoristisen sotaromaanin Jermut (1983) ja sen jatkon jatkosodassa (1986). Moukarin kaiku (1988) kuvaa hämäläistä kuvaa punaisten puolelta vuonna 1918.

Huuskonen kuoli Mouhijärvellä 28.11.1990.

Kirjallisuutta

Haataja, Lauri: Taisto Huuskonen. – Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma. BTJ Kirjastopalvelu 2001.

Niemi, Juhani: Viime sotien kirjat. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1988.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Elvi Sinervo: Maisema

Talvisodan aikanakin oli toisinajattelijoita. Kirjallisuudessa on kuitenkin vain yksi varhainen esimerkki: Elvi Sinervon novelli Maisema. Se julkaistiin Kirjailijaryhmä Kiilan albumissa 3 välirauhan aikana 1940.

Tosin toisinajattelijoiden näkemysten julkaisuun ei sota-aikana juuri ollut mahdollisuuttakaan.

Maisema

Maisema kuvaa suomalaista kylää talvella 1940, ”ahdistavina päivinä”. Maisemalle on ominaista liikkumattomuus. Kylässä on kartano ja mökkejä, jotka häpeävät ja kyyristelevät, mikä kertoo olennaisen mökkien asukkaista.

Kylän ihmiset esitetään kauttaaltaan vastenmielisinä. Arvid on tappanut eläimiä ja olisi halunnut tappaa ihmisiäkin, mutta häntä ei otettu armeijaan. Nieminen on syönyt naapurinsa vadelmat, ja naapuri hakkaa poikki vadelmapensaat, ettei tämä toistu.

Tällaisen käytöksen syyksi sanotaan köyhyys, joka tukahduttaa paremmat tunteet. Mökkiläiset kyräilevät toisiaan: miten on toisilla? Kenelläkään ei saisi olla paremmin kuin itsellä.

Sota on aikaansaanut joitakin aineellisia parannuksia: kolmen lapsen vanhemmat ovat eläneet susiparina, mutta menevät naimisiin ennen miehen lähtöä rintamalle, jotta vaimo saa sotakuukausipalkan 850 markkaa, kun päivätyöläisen palkka on 400 markkaa.

Lapset ovat saaneet herrasväen lasten vaatteita, jotka ovat vain vähän rikki, ja kengät, joten he voivat olla talvella ulkona. Näin tehdään selväksi sekä perheen köyhyys että tehdään naurettavaksi herrasväen hyväntekeväisyys.

Ihmiset kuvataan muusta maailmasta tietämättömiksi: heille ei tule lehtiä, miehet kuulevat uutiset kartanossa. Kaiken kaikkiaan talvisodan myyttiä yritetään kaataa näyttämällä konkreettisesti mutta tendenssinomaisesti köyhien suomalaisten todellisuus.

Lopuksi kuvataan lentokoneita, jotka ovat ”kuin tähtiä” – kertoja ei pääse niiden ”mukana huomiseen. Olen sidottu tähän päivään ja tähän maisemaan.” Punailmavoimat edustavat siis tulevaisuutta ja hyvyyttä.

Sensuuri poisti viimeisen kappaleen: ”Mitä teettekään täällä. Lentäkää takaisin omaan maahanne, jossa uudet ihmiset rakentavat uutta maailmaa. Täällä ei vielä ymmärretä vapautta, jonka tahdotte tuoda. Täällä pidetään kiinni vanhasta vapaudesta ja vanhoista vääryyksistä. Täällä rakastaa jokainen omaansa niin, että on valmis tuhoamaan sen, jotta sitä ei tarvitsisi jakaa toisen kanssa.”

Kohta on mukana Sinervon novellikokoelmassa Vuorelle nousu (1948) julkaistussa versiossa.

Kalevi Kalemaa toteaa kohdasta: ”Vaikka Sinervo niillä riveillä halusikin julkaista novellin kireyttä ja tuoda siihen optimismia, osoittaa vertailu sensuurin toimineen tahtomattaan novellin taiteellisen kokonaisuuden hyväksi; sensuroitu kohta on kuin päälleliimattu, jopa taiteellista tehoa häiritsevä, lähes propagandistinen lisä.”

Jaana Torninoja-Latola summaa Maiseman näin: ”Novellin pääteema on näköalattomuus, joka vaivaa sekä minäkertojaa että hänen tarkkailemiaan ihmisiä. Ikkunasta avautuva maisema on ahdistava, pimeä, kapea ja surumielinen. Näkymästä puuttuu kokonaan valo ja sen mukana toivo tulevasta. Minäkertoja tarkkailee kylän ihmisiä, mutta ei löydä kosketuspintaa heidän elämäänsä ja hän tuntee olevansa täysin ulkopuolinen ja erilainen, vaikka hänkin on sidottu ’tähän päivään ja tähän maisemaan’.”

Tavallaan, kenties tahtomattaan, Sinervo tuli kertojan kautta paljastaneeksi, miten eristäytyneitä muista ihmisistä hänen ja hänen miehensä sekä heidän laillaan ajattelevat ihmiset talvisodan aikana olivat.

Elvi Sinervo ja Mauri Ryömä talvisodan aikana

Elvi Sinervo (1912-86) oli naimisissa Mauri Ryömän (1911-58) kanssa, joka oli SDP:stä erotetun Akateemisen sosialistiseuran lehden Soihdun päätoimittaja.

Ryömä oli yhteydessä Tukholmaan siirtyneeseen Arvo ”Poika” Tuomiseen, jonka kautta hän sai Moskovasta ohjeita O. V. Kuusiselta.

Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus 23.8.1939 oli järkytys useimmille pienen vasemmistoälymystön jäsenille, jotka olivat pitäneet 30-luvulla Neuvostoliittoa fasismin taatuimpana vastustajana. Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9., ja Ranska ja Englanti julistivat Saksalle sodan 3.9.

Kimmo Rentolan mukaan Erkki Vala jatkoi anfasistista linjaa, asettui länsivaltojen puolelle ja tunsi huolta pienten valtojen kohtalosta. Jotkut vaikenivat, toiset hakeutuivat kansalliseen yhteisrintamaan. Jarno Pennanen arvosteli Suomen Sosialidemokraatissa Neuvostoliittoa. Sen sijaan Ryömä tuki edelleen Neuvostoliiton politiikkaa ja tulkitsi aluksi uudenkin käänteen fasismin vastaiseksi.

Moskovan poliittinen linja oli toinen: Englanti ja Ranska olivat halunneet Neuvostoliiton palkattomaksi rengikseen, sotaan syyllinen oli ”fasistinen” Puola ja maailmansota oli imperialistinen sota kahden kapitalistiryhmän välillä.

Soihdun viimeiset numerot takavarikoitiin. Muutenkaan ”kansallisesta yhteisrintamasta” poikkeavia ajatuksia ei ollut syksyllä 1939 mahdollista julkaista.

Työväen Arkiston muistelmista ja haastatteluista koostettu Kotirintaman kahdet kasvot todistaa kuitenkin, että toisinajattelijoita oli.

Ryömä oli ammatiltaan lääkäri, ja yleisten kertausharjoitusten (YH) alkaessa hänet määrättiin lokakuun puolivälissä lääkäriksi Kokkolan sotilassairaalaan.

Kun Ryömä kuuli Helsingin ensimmäisestä pommituksesta 30. marraskuuta, hän väitti, että kyseessä olivat vain lentolehtiset.

Ulkoministeri Tanner piti 15. joulukuuta radiossa puheen, jossa hän Rentolan mukaan ”totesi Suomen valmiuden myönnytyksiin, vaikka Neuvostoliitolla ei ollutkaan oikeutta vaatimuksiinsa. Sodan aloittaminen pientä ja rauhaa rakastavaa Suomea vastaan asetti kuitenkin kyseenalaiseksi Neuvostoliiton periaatteiden ja lupausten arvon.” Toisaalta Tanner tunnusteli mahdollisuuksia neuvotteluihin, toisaalta hän korosti voimakkaasti suomalaisten yksimielisyyttä ja puolustustahtoa ja lähetti näin työväenliikkeen johtajana lähetti terveisiä Neuvostoliiton perustamalle Terijoen hallitukselle, joka oli koettanut vedota työväestöön.

Tannerin puhe suututti Ryömän, joka kirjoitti Tannerille 19. joulukuuta päivätyn avoimen kirjeen. Se on kokonaisuudessaan julkaistu Jaana Torninoja-Latolan Sinervo-elämäkerrassa.

Ryömän mukaan Tanner valehteli väittäessään, että ”olet joutunut sotaan vastoin tahtoasi”. Syypää sotaan oli vain ja ainoastaan Suomi: ”Suomen porvariston onneton politiikka vienyt kansamme tilanteeseen, joka uhkaa vaatia raskaita uhreja. Käännyn juuri sinun puoleesi, koska Sinä ymmärtääkseni olet siihen suurimpia syyllisiä.”

Ryömä syytti Tanneria myös siitä, että oli vuodesta 1918 alkaen harjoittanut Neuvostoliiton vastaista politiikkaa ja toiminut taantumuksen asialla.

Jaana Torninoja-Latolan mukaan kirje oli ”loukatun ja hämmentyneen miehen henkilökohtainen julistus ja epätoivoinen yritys puuttua historian kulkuun”. 

Ryömän naiiviutta osoittaa, että solvattuaan Tanneria kaikin tavoin hän lopuksi kehotti tätä näyttämään, että tässä olisi ”miestä” lopettamaan sodan.

Samaa naiiviutta osoittaa, ettei Ryömä Tornionoja-Latolan mukaan tajunnut, mitä seurauksia kirjeestä sota-aikana olisi. Entisenä kansanedustajana Ryömän olisi luullut tuntevan tasavallan suojelulain ja siihen liittyvän turvasäilöasetuksen.

Turvasäilöön voitiin panna ”henkilö, joka on harjoittanut tahi johon nähden on perusteltua syytä otaksua, että hän tulee harjoittamaan maanpuolustusta vahingoittavaa tai valtakunnan suhteita muihin valtioihin huonontavaa toimintaa”. Todisteitakaan ei siis tarvittu, joskin Ryömä oli itse antanut sellaisen.

Elvi Sinervo oli käynyt katsomassa miestään Kokkolassa. Kalemaan ja Torninoja-Latolan versiot eroavat toisistaan. Kalemaan mukaan Ryömä antoi vaimolleen kolme kopiota ja pyysi, että vaimo veisi yhden kopion Suomen sosialidemokraatille. Lehti ei kirjettä julkaissut vaan vei sen viranomaisille. Torninoja-Latola taas kirjoittaa, että Ryömä antoi vaimolleen yhden kopion, eikä puhu Suomen Sosialidemokraatista mitään.

Paikallisen maalaisliittolaisen kansanedustajan kautta Ryömä oli Rentolan mukaan lähettänyt kansanedustaja K.H. Wiikille terveiset, ”että tämä koettaisi saada aikaan neuvotteluja Kuusisen hallituksen kanssa.” Tässä on jälleen osoitus Ryömän naiiviudesta. Neuvottelut olivat mahdollisia vasta sitten, kun Neuvostoliitto hylkäsi Kuusisen hallituksen ja tunnusti taas Suomen hallituksen.

Rentolan mukaan juuri tämä kehotus johti Ryömän pidätykseen 4.1.1940. Ryömä suljettiin 28.1. turvasäilöön hallituksen häpäisemisestä ja hänet toimitettiin Tammisaareen.

Ryömän kirje pääsi kuitenkin julkisuuteen kiertoteitse. Kun Leila Adler oli muissa asioissa lähdössä Ruotsiin, Elvi Sinervo pyysi häntä opettelemaan kirjeen ulkoa. Adler matkusti Tukholmaan ja toimitti kirjeen ruotsalaisille kommunistilehdille Ny dagille ja Norrskensflammanille, jotka julkaisivat kirjeen helmikuussa. Kirjettä siteerattiin Neuvostoliiton radion lähetyksissä, ja sitä kautta suomalaisetkin kuulivat siitä.

Suomessa Ryömä jäi Rentolan mukaan ilman kannattajia. Kansanedustaja Cay Sundström totesi: ”Kyllä voi olla radikaali, mutta ei tuolla tavalla.” K. H. Wiik kieltäytyi edes ottamasta Ryömän kirjettä vastaan.

30-luvun vasemmistoradikaalista kulttuuriväestä Nyrki Tapiovaara kaatui ja myös Arvo Turtiainen ja Raoul Palmgren taistelivat rintamalla, joskin Rentolan mukana ”vailla hurmosta”.

Ryömän kirje ei mitenkään edesauttanut rauhantekoa, mutta sillä oli Rentolan mukaan pitempiaikaisia vaikutuksia: ”Se sinetöi Tannerin vihamielisyyden suomalaista äärivasemmistoa ja Neuvostoliittoa kohtaan ja varmisti niiden yhtäläisen leppymättömyyden Tannerin suuntaan. Myöskään Kuusinen ei koskaan unohtanut Ryömän kirjettä, sillä se oli ainoa suomalainen kädenojennus silloin kun hän sitä kipeimmin kaipasi.”

Elvi Sinervo koki Torninoja-Latolan mukaan talvisodan rauhanehdot eri tavalla kuin suomalaisten enemmistö: ”Pasifistina koko sodan idea oli hänelle vastenmielinen, kuten myös maailman sotaan ajanut kansallista ylpeyttä ja itsetuntoa korostanut nationalistinen ajattelumaailma, ja tältä kannalta katsottuna sodan päättyminen tuntui vain helpotukselta. Rauha oli iloinen asia myös siksi, että se kaikella todennäköisyydellä tiesi Maurin vapautumista.”

Vapauduttuaan turvasäilöstä Mauri Ryömä perusti toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran, joka sai nopeasti kymmeniätuhansia jäseniä. Ryömä oli seuran puheenjohtaja, ja Sinervokin kuului johtokuntaan.

Ryömä pidätettiin uudestaan heinäkuussa 1940, ja seura lakkautettiin vuoden lopussa. Sinervokin vangittiin juuri ennen jatkosotaa. He viettivät sodan vankilassa samoin kuin Arvo Turtiainen ja Raoul Palmgren.

Kirjallisuus:

Kalemaa, Kalevi: Elvi Sinervo – vuorellenousija. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1989.

Kotirintaman kahdet kasvot. Suomen työväen henkinen perinne. Sota-ajan perinne. Toim. Matti Hako, Heimo Huhtanen. Tammi 1985. Työväen muistitietotoimikunnan julkaisuja 7.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Torninoja-Latola, Jaana: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into 2017.

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Sodan aikana pahuus heijastetaan tavallisesti vihollisiin. Paula Havaste toimii Lapin sotaa kuvaavassa romaanissaan Yhden toivon tie (2012) toisin.

Yhden toivon tie (2012) kuvaa vuorotellen Kahden rakkauden (2010) päähenkilöä Annaa ja Annan sisarta Oilia. Keskityn tässä pääasiassa Oiliin.

Annan vaiheista kirjassa olen kertonut lyhyesti blogin artikkelissa, joka käsitteli Kahta rakkautta.

Huom! sisältää juonipaljastuksia.

Hyväuskoinen Oili uskoo rakkauteen

Kirjan alussa Oili työskentelee sairaanhoitajana saksalaisten sotasairaalassa Kemissä. Kyseessä on silmäsairaala, useimmat potilaista ovat menettäneet näkönsä. Kasvotkin ovat vaurioituneet ja niitä paikkaillaan ihonsiirroilla. Työ on sekä ruumiillisesti että henkisesti raskasta.

Tästä huolimatta iloinen ja sosiaalinen Oili elää elämänsä onnellinta aikaa. Työstä selviää, kun tekee mitä käsketään ja sulkee potilaiden kauheat vammat pois mielestään. Pulasta ei tarvitse kärsiä: aterialla on lihaa, hedelmiä ja suklaata, kaupasta voi ostaa nahkakengät ja meikkejä.

Asuntolaa vahtii tiukka saksalainen nunna. Tyttöjen kesken pidetään kuitenkin hauskaa. Joskus saksalaiset kutsuvat juhliin, joissa tarjoillaan viiniä ja konjakkia. Silloin saa myös tanssia, Suomessahan oli tanssikielto.

Oilin elämän keskus on Horst, jonka kanssa hän viettää salaa lemmenhetkiä. Pari on salakihloissa, ja Oili haaveilee muutosta Saksaan ja elämästä siellä Horstin vaimona ja lasten äitinä.

Lukijan on helppo päätellä, ettei Horst ole tosissaan, sillä tämä ei halua julkaista kihlausta. Oilin työtoveri on saanut naimaluvan, mikä sinänsä oli harvinaista, koska suomalaisia ei pidetty arjalaisina.

Oili on muutenkin hyvin naiivi. Kun huonetoveri tekee kummallisia merkintöjä ja tapaa metsässä salaperäisen miehen, Oili uskoo, että kyse on romantiikasta. Toinen työtoveri, jolle Oili asiasta kertoo, osaa laskea yhteen yksi plus yksi, tekee ilmoituksen ja vakoilija joutuu kiinni.

Suomalaiset naiset ja saksalaiset sotilaat

Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelusta käytiin lehdissä keskustelua 1941. Marianne Junilan mukaan asia pantiin kokonaan naisten niskoille: ”Naisten varassa oli sekä kotirintaman mieliala että rintaman iskukyky.”

Junila huomauttaa, että lehtikeskustelu käynnistyi hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin asiasta tuskin oli kovin paljon havaintoja. Aloitteentekijöinä olivat valtion viranomaiset, joiden tarkoitus oli kontrolloida etukäteen naisten käytöstä. Seuraukset olivat osittain toiset kuin oli tarkoitus, sillä rintamalla syntyi mielialaongelmia.

Pohjois-Suomessa seurusteluun suhtauduttiin Junilan mukaan suvaitsevammin kuin muualla, koska saksalaisia oli enemmän ja heihin oli tutustuttu työn kautta, jopa kutsuttu kotiinkin.

Oilille ei tässä vaiheessa koidu asiasta mitään vaikeuksia. Hänen tuttavansa ovat työtovereita, joille saksalaisen kanssa seurustelu on tavanomaista ja hyväksyttyä.

Kuten Junila toteaa, oli varsin naiivia olettaa, että kun nuoret naiset valtion määräyksestä joutuivat saksalaisten palvelukseen, suhteita ei syntyisi.

Lukija tietää, Oili ei

Toisin kuin Oili, lukija tietää enemmän ja jopa tulevaisuuden, sen että saksalaisten ja suomalaisten välille puhkeaa sota.

Jonkin verran tietoa – tai ainakin huhuja – on saatavana jo tuolloin. Lukija pannaan pohtimaan, olisiko hän itse uskonut niitä ja osannut tehdä niistä oikeat johtopäätökset.

Oilin huonetoveri huomaa esimerkiksi, että Lappiin menee vain lisää saksalaisia joukkoja eikä vaihtoja tehdä, ja vihjaa, että liittolaisuudet voivat vaihtua. Yksi potilaista taas hourailee Saksassa kulkevista kuolemanjunista ja kokee, että on tehnyt väärin totellessaan kyselemättä käskyjä.

Sekä hyväuskoisen luonteensa että rakastumisensa takia Oili torjuu tietoisuudestaan kaiken, mikä ei sovi hänen vaaleanpunaisiin unelmiinsa. Hän on sisäistänyt sotapropagandan: vihollinen on paha, suomalaiset ja saksalaiset hyviä. Siten sota voi päättyä vain jälkimmäisten voittoon.

Oili yrittää matkata Horstin luo

Kun saksalaisille tulee kiire lähtö, Oili ei ajattele mitään muuta kuin että haluaa Horstin luo. Alusta asti kaikki menee pieleen ja sama tapahtuu useaan kertaan.

En tässä kerro kaikkea, vain sen että Oili joutuu kulkemaan osan matkaa jalan sateessa ja vilustuu. Kävely osoittaa, että Oili on sisukas, mutta vähäisempi sisu olisi säästänyt hänet paljolta.

Rakkauden lisäksi Oilin aivot sumenevat kuumeesta. Hän ei ymmärrä, miksi tienvieren taloissa on perunat nostettu, eläimet lahdattu ja ihmiset paenneet. Jos lukija tietää Lapin sodan vaiheet, hän tajuaa pienistä vihjeistä, että Torniosta taistellaan ja Rovaniemi palaa.

Raiskaajat ovat suomalaiset sotilaita

Lopulta kuumeesta sekaisin oleva Oili törmää sotilasjoukkoon. Jo prologissa on paljastettu, mitä tulee tapahtumaan: Oilia pahoinpidellään ja hänet raiskataan, hänen tukkansa keritään ja hänet sysätään verta vuotavana lähteeseen kuolemaan.

Silti Havasteen onnistuu yllättää lukija ja iskeä tätä suorastaan vyön alle: joukkoraiskausta eivät tee saksalaiset vaan suomalaiset sotilaat.

Matkan aikana Oilia on jo haukuttu saksalaisten huoraksi. Nyt häntä epäillään myös vakoojaksi ja sabotööriksi. Toki se lienee vain tekosyy, kun miehet haluavat jonkun, jolle kostaa sen, että ovat joutuneet uuteen sotaan.

Yhden toivon tie kertoo sodan rumista puolista. Olisi naiivia uskoa, etteivät suomalaiset olisi koskaan syyllistyneet raiskauksiin. Nykyisin tiedetään, että myös länsiliittoutuneiden sotilaatkin raiskasivat Saksassa ja jopa vapauttamissaan liittolaismaissa kuten Ranskassa. Aiheesta on suomeksi julkaistu Miriam Gebhardtin  teos Ja sitten tulivat sotilaat.

Väinön salaiset bisnekset

Oili jaksaa kävellä lähimpään taloon. Se on täynnä naisia, jotka suhtautuvat häneen armeliaasti ja hoitavat häntä. Käy ilmi, että kyseessä on bordelli. Oilista ei kuitenkaan ole prostotuoiduksi, sillä hän kammoaa kaikkia miehiä.

Bordellin omistaja saapuu paikalle – ja toisen kerran Havaste yllättää: hän on Väinö, joka on naimisissa Annan miehen serkun Tujin kanssa. Väinö kuvattiin Kahdessa rakkaudessa positiivisessa valossa miehenä, jolta ei jää mitään huomaamatta mutta joka on myös empaattinen Annaa kohtaan.

Väinö pelästyy tunnettuaan Oilin, sillä hän ei haluaisi sivubisneksiensä tulevan ilmi. Hän kuitenkin toimittaa Oilin lääkäriin. Oili saadaan sellaiseen kuntoon, että Väinö voi viedä hänet Anna-sisaren luo.

Voiko Oili toipua?

Oili itsekin tuntee nurinkurisesti, että vaikka hän saisi Horstiin yhteyden, hän ei enää kelpaa tälle – hänet on pilattu, hän on arvoton.  Voiko hän koskaan toipua?

Hiukan valoa alkaa näkyä: kun Oili on auttanut Annan lapsen maailmaan, hän tuntee, että maailmassa on myös kaunista.

Helsingin matka on kuitenkin käydä Oilille yli voimien. Väinön vaimon Tujin itsekeskeisyys on tullut selväksi jo Kahdessa rakkaudessa, ja nyt se osoitetaan vielä kerran: Tuji ei kiinnitä mitään huomiota Oilissa tapahtuneeseen muutokseen vaan harmittelee vain sitä, että Oili on leikannut upean tukkansa mutta ei ole säästänyt sitä hänelle peruukiksi.

Lopussa Oilia lähestyy alle 15-vuotias Tatu, joka lukee runoja ja katselee lintuja. Aikuisia miehiä Oili ei voi lakata pelkäämästä, mutta Tatu ei vaadi mitään.

Sarjan päätösosassa Kolme käskyä (2013) saadaan tietää tarinan jatko Annan tyttären Raijan muistona: ”itkevä Oili oli kertonut äidille olevansa raskaana Tatulle ja jäätävän vihaiseksi muuttunut isä oli istunut kirjoittamaan presidentille anomusta, että he pääsivät naimisiin siitä huolimatta, että Tatu oli alaikäinen. Mikä häpeä. Koko kylä oli järkyttynyt, kun lupa oli tullut ja asia oli kaikkien tiedossa.”

Kyläläiset unohtavat kuitenkin paheksuntansa, kun Oili saa keskenmenon. Pari saa osakseen sekä myötätuntoa että konkreettista apua.

Sota on kuitenkin muuttanut Oilin persoonallisuuden ja kohtalon: hän voi elää enää vain syrjäisessä maankolkassa ja tuttujen parissa. Luontainen luottamus, jolla Oili suhtautui myös vieraisiin ihmisiin, on iäksi poissa.

Anna sulkee silmänsä

Oili ei ole ainoa, joka on sulkenut silmänsä tosiasioilta. Kahdessa rakkaudessa Anna on uskonut, että Väinön bisnekset Petsamossa tarkoittavat, että tämä on järjestänyt sotilaille näiden kaipaamia tavaroita kuten tupakkaa, viinaa, ruokaa – siis mustan pörssin kauppaa. Tosin kaikkia näitä tavaroita juuri saksalaiset myivät suomalaisille eikä päinvastoin.

Muutenkaan Anna ei ole halunnut tietää sodasta mitään. Paradoksaalista onkin, että hän ei aviomiehen kotiuduttua syksyllä 1944 pääse koskaan enää sotaa pakoon, sillä Voitto herää yöllä jatkuvasti painajaisiin. Oilin kohtalo on kuitenkin liian kauhea, jotta Anna voisi sen kohdata.

Yhden toivon tie antaa viestin, että selviytyäkseen ihminen joutuu joskus sulkemaan silmänsä, jotta elämän voisi jatkua.

Ilmeisesti Voitto aavistaa ainakin osan totuutta, vaikkei sitä vaimolleen kerro. Miesten tapaan Voitto ilmaisee tunteensa työllä: tekemällä Oilille vinttiin kamarin.

Onko oikein kertoa aina totuus?

Kolme käskyä kertoo Annan tyttärestä Raijasta, joka on 50-luvun puolivälissä kansatieteellisissä kesätöissä Rovaniemellä. Raija tapaa erään Oilia auttaneista prostituoiduista: ”Oli paljon kysyttävää, mutta hän [Raija] ei ollut enää varma, halusiko hän kuulla vastauksia. Totuus saattoi olla liian julma, sillä vastaukset saattaisivat tuhota huolella rakennetun kuvan perheestä, suvusta, ystävistä. Entä jos olisi parempi jättää kyselemättä, toimia niin kuin tämä kauppala [Rovaniemi] tai sodasta toipuva maa oli tehnyt: yrittää unohtaa koko sota, olla kuin se olisi lopullisesti ohi? ”

Sinänsä Rovaniemellä puhutaan sodasta, mutta vain saksalaisten tihutöistä – siitä kun kaupunkiin palattiin evakosta ja perunamaa tai lasten leikkipaikka saattoi olla miinoitettu. Mutta on myös asioita, joista ei sovi puhua, joko siksi että ne ovat ihmisille liian raskaita tai siksi että ne eivät sovi kansakunnan ylevään kuvaan sodasta.

Raija päättää viedä terveiset perille – mutta paljastamatta, mitä on saanut selville. Samalla hän pystyy viimein antamaan anteeksi sen, että Oili on ”vienyt” hänen lapsena rakastamansa Tatun ja että vanhemmat ovat luovuttaneet parille talonsa Leppämäen kylässä ja muuttaneet Helsinkiin.

Nainen kansakunnan symbolina

Tiina Kinnunen on tutkimuksessaan lotista Kiitetyt ja parjatut käsitellyt yleisesti naista kansakunnan symbolina.

On yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Naisen on oltava ”puhdas” ja uskollinen, jotta miehen kannattaa kuolla ja taistella ja tämän takia.

Juuri siksi paheksutaan seurustelua vihollisen tai jopa liittolaisen kanssa: symbolisesti se tarkoittaa, että ”vieras” on päässyt kansakunnan ”sisään”.

Monissa maissa vapautus toisen maailmansodan jälkeen merkitsi sitä, että saksalaisten miehittäjien kanssa seurustelleet naiset häpäistiin ajamalla heiltä hiukset. Miehet kostivat naisille sen, etteivät olleet pystyneet puolustamaan heitä ja maataan.

Samoin kansakunnan alennustila on symbolisesti rinnastettu naisen alennustilaan.

Väinö Linna käytti Tuntemattomassa sotilaassa lotta Raili Kotilaista valkoisen Suomen symbolina: Railin seksuaalimoraali rapautui sodassa, ja samoin kävi porvarillisen Suomen arvoille ”koti, uskonto, isänmaa”. Sen sijaan tavallisten sotilaiden maine säilyi, koska he olivat hyviä taistelijoita – jostain syystä tappaminen ei ollut niin pahaa kuin seksi.

Sen sijaan porvarillis-patrioottinen Mika Waltari ei voinut antaa romaanissa ja elokuvassa Tanssi yli hautojen Ullan menettää koskemattomuuttaan. Kun keisari Aleksanteri kunnioittaa Ullan kunniaa, säilyy myös Suomen kunnia.

Myös Havasteen Yhden toivon tiessä Oili on kuin viaton Suomi-neito, jonka sota ryvettää hänet – mutta ryvettäjinä ovat suomalaiset sotilaat. Syyllisyyttä ei voi enää ulkoistaa ”vieraille”.

Tietoja

Arikkelini Kahden rakkauden lopussa on tietoja kirjailijasta.

Yhden toivon tiestä on kirjoitettu mm. seuraavissa blogeissa: Amman lukuhetki, Luettua, Annelin lukuvinkit, Kulttuuria ja kuusenoksia, Elämäni Helinä, Mari A:n kirjablogi

Kirjallisuus

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Alkuteos Als die Soldaten kamen. Saksan kielestä kääntänyt Maikki Soro. Minerva 2016.

Junila, Marianna: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Otava 2006.