Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 2

Paavo Rintalan Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin toinen osa on vielä ensimmäistä kriittisempi Suomen sotapolitiikaa kohtaan. Ihmisten välinen yhteys on kuitenkin poliittisia ristiriitoja tärkeämpi.

Pieni kertaus romaaniparin kahdesta keskeisestä suvusta.

Kumelat on vanha sivistyneistösuku. Lassi Kumelalla ja hänen vaimollaan Susannalla on neljä lasta, joista Jussi oli jo talvisodassa. Nuoremmat lapset ovat Leena, Esa ja Johanna. Perhe asuu Helsingissä ja heillä on kesämökki, jossa he ovat evakossa.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela ovat ennen sotaa ostaneet varalta Kirkkonummelta tilan, jossa he  ovat nyt evakossa. Tytär Kaarina on vasta opiskelija, mutta poika Leo on naimisissa Päivin kanssa ja heille on ennen sotaa syntynyt tytär.

Nuorin veli, teologian apulaisprofessori Hessu Kumela on vanhapoika. Ihastus naimisissa olevaan hienostorouvaan Anni Bergin on pysynyt platonisena.

Veljesten velipuoli, entinen diplomaatti Eetu on säilyttänyt suvun alkuperäisen sukunimen Kumelius.

Susanna Kumelan veljellä eversti Henri Mustamäellä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä ja seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa. Kantaisä Vihtori on nahkapeitturi, karvari ja naimisissa Eeva Marian kanssa. He asuivat ennen sotaa Antreassa kuten myös tytär, terveyssisar Aino miehensä Otto Harjulaisen ja poikansa Penin kanssa.

Nikujen nuorin poika Ensio (Enska) ja vävy Otto Harjulainen katosivat talvisodan lopussa, mutta Aino ei suostu uskomaan aviomiehensä ja veljensä kuolemaa.

Aino on poikansa Penin kanssa evakossa Oulussa, jonne ovat päätyneet myös Vihtori ja Eeva Maria. Oulussa asuu myös heidän toinen poikansa Janne.

Hidas paluu sodasta

Jo ensimmäisessä osassa (1976) on käsitelty välirauhan alkua. Toisen osan (1979) alussa jatkuu kotirintaman sotapropagandan nielleen osan ja rintamaupseerien mielialojen eron korostaminen, kun Lassi Kumela julistaa: ”Meidän armeija on yhä lyömätön ja me tarvitaan sitä ennen kuin suursota päättyy”.

Luutnantti Leo Kumelaa vaivaa haavoittuminen mutta ennen kaikkea muistot Summasta: ”…minua paremmat miehet, nöyremmät, vaatimattomammat…henki pois kerralla…minun on ikävä teitä pojat…[- -] miksi minä jäin eloon.” Aviomiehen masennus raskauttaa myös vaimo Päivin oloa.

Vänrikki Jussi Kumela on säästynyt loukkaantumiselta mutta on sodasta palattuaan suhtautunut ”teennäisen jurosti kotiväkeensä. Nämä eivät Jussin mielestä tienneet sodasta mitään, puhuivat vain. Jussin todellisuus oli Tolvajärvellä, Ristisalmella, Ägläjärvellä ja Aittojoella.”

Junamatkalla pikkusisarensa Johannan kanssa Jussi kuitenkin ymmärtää, ettei ”voinut esiintyä Johannalle minään talvisen taistelun ihmeen karvaisena puoliprimitiivisenä myyttinä” ja ”ettei sotiminen sittenkään ollut kaikki kaikessa. Eihän hän ollut yhtään mitään, pelkkä opintojaan aloitteleva opiskelijapoika. Jos mieli säilyttää aidon itsenäisenä, oli paras olla välittämättä siitä mitä vanhat sotakaverit alinomaa puhuivat ja olla juuttumatta Ägläjärven tunnelmiin.”    

Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat ennallaan

Talvisodasta kotiin palanneet työmiehet saavat kokea, että työelämän sortavat käytännöt ovat ennallaan: metsätöissä metri tarkoittaa 1,20 metriä, mitä kutsutaan ”rosvon mitaksi”. Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanonherrat eivät suostu edes riidan panemiseen puoleksi, kuten Ake Kumela ehdottaa.

Tampereella Jussi Kumela kohtaa joukkueensa sotilaita, jotka ovat perustamassa työläisrintamamiesten seuraa. He eivät halua mukaan ”herrojen hankkeisiin”, jollaisena he pitävät Aseveljien liittoa.

Jokinen toteaa Jussille, että sodan aikana kysyttiin vain miestä, herroille saattoi sanoa vastaan ja nämä jopa ottivat asialliset ehdotukset huomioon. Nyt ”tivataan isänmaallisuutta ja käsketään tunnustaan väriä, tän maan herrakansan väriä”, joka on ”patamusta”.

Loppuvuodesta 1940 oikeustieteilijä Onni Kuusi kertoo Hessu Kumelalle siitä, miten Suomen Aseveljien Työjärjestön (SAT) ”välityksellä levitettiin työpaikoillakin sotilasjohdon käsityksiä jollaisia ei niiden jyrkkyydestä johtuen voinut julkaista edes päivälehdissä. Mitä härskeintä natsimielistä propagandaa. Heimosoturihengen veren ja raudan oppien oikeutusta. Uskovaista ryssänvihaa.”

Onni Kuusen mielestä muut mielipiteen kuin Mannerheimin ja tämän jääkärieverstien on kriminalisoitu. ”Sitä varten on perustettu näitä aseveliyhdistyksiä sun muita. Vapaamielinen liberaalisti ajatteleva keskiluokka, entiset ståhlbergiläiset ovat pelästyneet, vaikenevat. Sosialidemokraatitkin ovat ryhtyneet Marsalkan suosiota tavoitellakseen myötäilemään tämän yleviä näkemyksiä. Vapaamielinen keskiluokka näkee että sosialidemokraateista on ruvettu kasvattamaan kansallissosialisteja, mutta vaikenee. Pelkää ja vaikenee. Se sulautetaan kiihkomieliseen oikeistoon.”

Samaan aikaan on kielletty Vapaa Sana ja nyt ollaan lakkauttamassa Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuraa (SNS-1).  Sen jäsenet esitetään toisin kuin siihen asti (ja useimmiten vieläkin) on ollut tapana: ei  ”maanpettureina” vaan ihmisinä, jotka ovat taloudellisessa ahdingossa ja pelkäävät uutta sotaa.

Seuran jäsenten silmillä tapahtumia ei kuitenkaan kuvata vaan Hessun mietteinä.

Rintalan lähteenä oli ilmeisesti Anthony Uptonin Välirauha ja Kommunismi Suomessa.

Suur-Suomi-euforia valtaa sivistyneistön

Jatkosodan synty oli 70-luvun lopulla jo kohtuullisen hyvin selvitetty, vaikka osa suomalaisia harasi ulkomaisten tutkijoiden Anthony Uptonin ja Hans Petter Krosbyn tulkintoja vastaan.

Romaanissa tuntuu vähän epäuskottavalta, että vaikka Kumeloilla suhteita ylös asti onkin, he kuulevat lähes tosiaikaisesti salaiset tiedot Suomen johdon lähenemisestä Saksaan. Jopa ikikyyninen Eetu Kumelius pitää parhaana vaihtoehtona pyrkimistä Saksan vasallisiksi kuten vuonna 1918.

Vain idealistinen teologi Hessu Kumela epäilee, että saksalaiset esittävät tiedot tarkoitushakuisesti, ja muistuttaa ”lahjoja tuovista kreikkalaisista”, siis siitä Saksa tuskin auttaa Suomea pyyteettömästi. Saksan esittämiin tietoihinkaan ei tulisi sinisilmäisesti luottaa.

Kuultuaan Mannerheimin luovuttaneen Saksalle tiedot Suomen armeijan resursseista Hessu kutsuu tapausta ”valtiokaappaukseksi”. Hänelle on käsittämätöntä, että ”kokonaisen kansan kohtalolla saatettiin spekuloida”.

Hessu näkee asiat kummaltakin puolelta ja ymmärtää myös Neuvostoliiton motiiveja: ”Tietysti Molotov näki kehityksen mihin meillä oltiin menossa…yleinen mielipide oli panemassa parastaan luistaakseen Suomen Saksan vaikutuspiiriin… täytyihän Neuvostoliiton se nähdä, olihan heillä hirveä määrä miehiä Helsingissä, Ahvenanmaalla ja Petsamossa, miehillä silmät päässä; tietysti ne raportoi Moskovaan. Tästä kulmasta ajatellen Neuvostoliiton jatkuva puuttuminen Suomen asioihin ja Molotovin huolestuneisuus oli luonnollista, johdonmukaista…Jos minä olisin Molotovin housuissa, enkö tekisi samoin? Ja siten vain lisäisin suomalaisten halua etsiä turvaa Hitlerin Saksan suunnalta.”  

Kyse on siis eskalaatiosta, jossa kumpikin vuorotellen vastaa toisen osapuolen tekoihin, jolloin tilanne pahenee pahenemistaan.

Hessusta ei ole aktiiviseen toimintaan, sillä hän epäilee omia johtopäätöksiään. ”Entäpä jos on totta mitä Molotovin väitetään puhuneen Berliinissä? Jos emme hakeudu Hitlerin siipien suojaa, Venäjä miehittää maan? Sivistyneistö ja poliittiset johtajat karkotetaan Siperiaan.”

Hessu katsoo, ettei Stalinilla ole valinnan varaa: ”Stalinin on pakko tehdä se Saksan hyökkäyksen pelosta. Niinhän sen oli tehtävä Inkerinmaallakin kun jääkärieverstit alkoivat juhlapuheissaan tai juovuspäissään elämöidä Karjalan heimon vapauttamisesta. Inkeriläisiä alettiin siirtää pois.” Tässä Hessu tulee esittäneeksi varsin epäilyttävän periaatteen: suomalaiset ovat vastuussa sekä omista että Stalinin teoista, jopa tämän terrorista. 

”Tuho on edessä, teimme niin tai näin”, Hessu päättelee. ”Pappina ja kristittynä se lienee pakko hyväksyä, mutta ei ihmisenä, ei koskaan ihmisenä”. Papit ja kristityt ovat valinneet kahdesta pahasta mielestään vaarattomamman ja kaukaisemman ja hakeneet Natsi-Saksalta tukea Neuvostoliittoa vastaan ymmärtämättä, että sekin merkitsee kansanvallan ja kristillisen kirkon tuhoa.

Eversti Henri Mustamäki oli aikoinaan eronnut armeijasta, joka hänen mielestään oli liian preussilainen, myöntää nyt olleensa väärässä ja kollegoidensa oikeassa: ”Maailma on hullumpi kuin minä luulinkaan. Jos emme nyt aseistaudu, Suomen perii hukka. Ei tätä sinun kansanvallallas ja kristinuskon sanoilla eikä näkemyksillä enää puolusteta. Minäkin luulin että voidaan. Ei näköjään. Olemme liian pieni kansa. Kun suuri ristiveto puhaltaa, ainoa turva on tykistö ja armeija.”

Myöhemmin Hessu myöntää, että mahdollisuus rauhaan oli pieni.

Samoin kuin Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa, Hessu kauhistuu kuultuaan kaatuneiden muistopäivän puheista toukokuussa 1941: ”Kaatuneet yritettiin vetää haudoistaan pyhittämään ihmismielet vallannutta intoilua. Lapuanliikkeen tunnekuohut olivat infantiileja tähän verrattuna. Silloin sentään suuri osa kansaa, vaikkei sitä väkivallan pelosta julkisesti uskaltanut esittääkään, piti sotaintoilua haihattelevien körttipappien, eteläpohjalaisten rehvastelijoiden ja suojeluskuntien turhautuneimman siiven väkivaltaisensa törmäilynä.

Nyt maltilliset liberaalitkin olivat intoa täynnä: jos ja kun sota syttyy, me emme jää sivustakatsojiksi.”

”Kaikkinainen laskelmointi oli Hessulle vierasta”, joten hän ei kykene käsittämään, ”että kokonaisen kansan kohtalolla saatettiin spekuloida”.

Vapunaattona kun Lassi ja Susana Kumela viettävät hopeahäitään, änkyttävä Eetu Kumelius on jälleen oma pessimistinen itsensä: ”He…hetkittäin tuntuu että ka…kaikki onnistuu. Mutta sitä ei pi…iä säikähtää, se me…menee kyllä ä…äkkiä ohi.”

Lassi ja Susannan tytär Leena uskoo, että ”uusi Eurooppa synnyttää uuden ihmiskäsityksen”. Hänen serkkunsa Kaarina on toista mieltä: Natsi-Saksassa naiset ajetaan pois työelämästä ja sidotaan kotiin ja äitiyteen. Toinen serkku Ellen Mustamäki tukee Kaarinaa, koska ei hyväksy natsien vaatimusta naisten meikittömyydestä: ”Natürlich schön, ei kiitos”.

Leena-serkkunsa ylioppilasjuhlissa 1941 Leo Kumela vetoaa kenraali Siilasvuon 16. toukokuuta antamaan lupaukseen tarjota kahvit Vienan Kemissä heinäaikaan tai viimeistään riihenpuintiaikaan.

Kaikesta huolimatta Kumelan suvun keskinäiset välit säilyvät, sillä sukurakkaus on Hessulle tärkeämpi kuin poliittiset erot.

Realistiset ja pasifistiset naiset

Naiset ovat edelleen kiinni arkielämässä. Susanna Kumela ei enää jaksa kuunnella miehensä poliittista intoilua. Hän moittii Lassia siitä, että tämä luottaa Hitleriin mutta ei omaan poikaansa ja on ohjaamassa Jussia väärään ammattiin. Susanna ajattelee asioita yksilön tasolla: hän ei ole unohtanut, että sodassa kuollaan, ja pelkää poikiensa puolesta, Esakin kun haluaa koulun penkiltä sotaan.

Teini-ikää lähestyvä Johanna ei hyväksy vaatimusta uhrata yksilö kokonaisuuden takia: ”Minun ikioma etuni ja ylpeyteni on minun pikku etuoikeuteni enkä kyllä anna joka askeleella sitä suuren kalossin survottavaksi.”

Ouluun evakoksi joutunut Aino Harjulainen on saanut sodasta tarpeekseen, kun aviomies Otto ja Ensio-veli katosivat talvisodassa. Hän yrittää pelastaa sodalta toisen veljensä Jannen esittämällä tämän tutulle lääkärille hulluna. Runebergin ylevä runo Torpan tyttö käännetään farssiksi, ja pieni henkilökohtainen ”maanpetos ja yllytys maanpetokseen” rinnastetaan salaiseen toimintaan, jonka poliittinen sisärengas tekee sivuuttaen hallituksen enemmistön ja eduskunnan. Janne ei kuitenkaan halua olla pois sieltä mihin muutkin miehet joutuvat.

Sisarusten äiti Eeva Maria Niku toteaa vuoden 1918 kokemuksen perusteella: ”Äitin kannalta, kun poeka on sovassa, ei oo oikeeta ja vieäree puolta. Het kun se kuoloo, äiti on hävinneihin puolella, sillä viärellä puolella, tehköötpä sitte valtiot ja niiden sotajoukot vaikka minkälaesta voitonilvettä.”

Saksalaiset sotilaat ja suomalaiset naiset

Suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden seurustelusta Rintala antaa erilaisen kuva kuin Pojissa.

Oulun Raksilassa Hilman suhde Aadolfiin on aitoa rakkautta. Naapurit hyväksyvät lapatossumaisen maalaisjässikän, joka eroaa muista ”huolellisesti napitettuissa alppikengissään kopsuttelevista, edelweissiaan jodlaavista” alppijääkäreistä. He uskovat, että Aadolf sodan jälkeen vie Hilman Alpeille vaimokseen.

Helmis-Maijan luona käy raksilalaisten mielestä saksalaisia sotilaita liian tiuhaan, ja häntä kehotetaan olemaan mieleltään suomalainen. Maija ei anna periksi vaan torjuu isänmaallisuuden ja seksuaalisuuden samaistamisen: ”Kyllä mä mieleltäni suomalainen olen. Ja mun järki on suomalainen. Mutta toi mun pilluni, se on tullu saksalaismieliseks. Järki on Suomen puolta. Perse tykkää enempi sakemanneista. Ne ei oo humalassa, ne ei rähjää, ei yritä ryöstää mun rahoja ja aina ne on kohteliaita, kiittävät vielä saatuansa ja kysyvät että saitko ittekin siittä nautintoo? Kuka Suomen mies on niin kohtelias?”  

Kuvauksen muuttuminen kertoo Rintalan henkisestä aikuistumisesta. Naisia ei enää kuvata puolikasvuisten poikien mustasukkaisesta näkökulmasta vaan he saavat itse suunvuoron. Heillä on oikeus rakkauteen ja seksuaaliseen nautintoon, samoin oikeus valita mieleisensä mies kansallisuudesta välittämättä. Naisen ruumis ei ole enää kansakunnan omaisuutta.

”Voiton tantereella niistä henki sammui”

Jatkosodan hyökkäysvaiheen kuvaan vaikuttaa oleellisesti se, käsitteleekö kirjailija Moskovan rauhassa menetetyn Karjalan takaisinvaltausta vai Itä-Karjalan valloitusta kuten Väinö Linna Tuntemattomassa sotilaassa.

Rintala on valinnut Lapin, jossa kenraali Siilasvuon joukot on alistettu saksalaisten komentoon, joten Suomen suhde Saksaan on alusta asti näkyvissä.

Jo Kuusamon korvessa hyökkäystä odotellessa Leon alkuperäinen innostus laantuu. Hän on juuri ”henkisesti kyennyt palaamaan takaisin Summan aukeilta Päivin ja lapsen pariin ja alkanut arvostaa heidän yhteisiä pikku todellisuuksiaan enempi kuin Summaa ja sinne jääneistä kavereita” . Kansakunnan ”etu ei koskettanut häntä enää samalla tavoin kuin talvisodan aattona”, vaan hän ”halusi varjella yksilöllisyyttään, sitä ainoaa todellisuutta mistä hän saattoi edes jotakin ymmärtää.”

Vain nuoret joukkueenjohtajat innostuvat Suur-Suomen tekemisestä. Talvisodan rintamiehet anovat lomaa päästääkseen kotitilan heinätöihin.

Leon lähetin alikersantti Viljami Kälkäjän mielestä on ”passelia meille”, että ”isot sotakihot” tällä kertaa uskovat pärjäävänsä ”omalla uskollaan ja omilla suurilla sotasuunnitelmillaan”.

”Piru, kun ne rupiaa meitä tarvihtemmaa. Sillon ne alakaa sen vanahan hokeman: hyvä, sankari, täsä on nyt kohtalo, Suomi. Perkele sillon on kuule paskahommat tiijossa jätkämiehelle. Mitä ne muuta voipi, meitähän ne alkaa työntää siihen sotkuun jonka ne on ite tehneet.”

Leo ihailee, kuinka Kälkäjä kansakoulupohjalta ”osaa asettaa maailmanhistorian kohdalleen suhteessa omaan elämäänsä”.

Ei mökinmiehiä kuitenkaan pyhimyksinä esitetä. He eivät malta jättää heimoveljien sikoja ja kanoja rauhaan. Kyse ei ollut pikkujutusta, sillä kuten Mikko Porvali kaukopartiokirjassaan Hyökkäyksen edellä selostaa, sotaväen rikoslain mukaan kyseessä oli rikos nimeltä rosvonta, josta rangaistus oli ankarimmillaan viisi vuotta kuritushuonetta ja kuusi vuotta vankeutta. Moraaliselta kannaltakaan asiaa ei voi puolustella: köyhälle perheelle kotieläinten menetys voi olla kohtalokas.

Sotaoloissa on kuitenkin ymmärrettävää, että Leo katsoo asiaa sormien läpi, varsinkin kun asialle ei enää mitään voi: rajan läheisyydessä asuvat sotilaat ovat jo ajamassa sikoja kotiinsa.

Tavallisten sotilaiden rosvous rinnastuu puunjalostusteollisuuden himoon saada Itä-Karjalan metsät.

Myöhemmin Hessu väittää suoraan: ”Mikä Waldeneitten mielestä on Suomen etu, se lyö yksiin Yhtyneitten Paperitehtaitten etujen kanssa” ja ”’Strategiset’ rajat takaavat niille ilmaisen raakapuun.”

Siilasvuo jujuttaa saksalaisia

Kenraali Siilasvuo selviää innostuksesta nopeasti. Ymmärrettyään, etteivät motoroidut saksalaiset joukot pärjää korpimaastossa, hän on antanut tahallaan  epäsotilaallisista suomalaisista sotilaista huonon kuvan, ja etteivät saksalaiset tajua ottaa näitä tajuta kärkijoukoksi Sallassa.

Mutta myös suomalaisten hyökkäys Kiestinkiin pysähtyy mottiin. Sieltä Leo tuo eversti Turtolan terveiset, jotka todellisuudessa toi Wolf H. Halsti: ”Kyllä me voidaan sinne kuollakin, jos herroille siitä on jotakin iloa”.

Pelkkään etulinjan näkökulmaan ei jäädä. Toisin kuin ensimmäisessä osassa, jossa selustaa väheksytään, Leo alkaa levättyään ymmärtää myös esikunnan upseereita, joilla on monta vastaavaa ongelmaa hoidettavana.

Siilasvuo ymmärtää, mistä ”tärähtäneiden” ja ”piileskelijöiden” paljous johtuu: toisin kuin talvisodan aikana Suomussalmella, sotilaat eivät nähneet Vienan valloituksessa ”kouriinkosketeltavaa mieltä”.

Koska onnistumisen edellytyksiä ei ole, Siilasvuo alkaa tahallaan ”Jarruttaa saksalaisten käskyjen toimeenpanoa” ja ”hillitä omia komentajiaankin”.

Rintala arvostaa Siilasvuota, joka ei Ludendorffin muistelmien tapaan korota sotaa kaiken inhimillisen yläpuolelle. Suomussalmella Siilasvuo oli aktiivinen, mutta nyt hän noudattaa Sodan ja rauhan kenraali Kutuzovin taktiikkaa: tapahtumia ei voi pakottamalla pakottaa toiseksi, niiden logiikkaa on vain osattava seurata.

Nuoret saavat anteeksi illuusionsa

Täyslaidallisen saa sotapropaganda, joka saa Johannan kirjoittamaan ylioppilasaineessaan ”Jos saisin määrätä Suomen rajat” ”yhtäpitävästi historiallisten tosiasioiden kanssa että kolmen kannaksen rajat on meille sotilaallisesti tärkeät ja että lopultakin on oikeus tapahtunut”. Leningradin Johanna sentään jättää aineessaan tuhoamatta arvosanan alenemisen uhallakin.

Samoin kuin ensimmäisessä osassa, Hessun mielestä ”Johannan kaltaisten nuorten oli saatava pitää omat illuusionsa. Niin kauan kuin he itse uskoivat niihin. Miksi raastaa lapsilta ja nuorilta heidän rakentamansa kaunis maailmankuva? Mitä voi antaa tilalle? Ei muuta kuin tuhon odotuksen.”

Teoksen yhtenä vastakkainasetteluna on Hessun pyrkimys hengellisiin arvoihin ja naiseksi varttuneen Johannan pyrkimys toteuttaa naisen biologinen tehtävä ja kokea yksilöllinen onni.

Raksilan kaksi punaista aatetta

Oulun Raksilaan on rantautunut kaksi punaista aatetta: kristinusko Palestiinasta lähes 2000 vuoden takaa, sosialismi 1800-luvun Saksasta. ”Jeesuksen verellä pestyt ja punaisen aatteen uudestisynnyttämät iskivät toisiaan vastaan työpaikoilla, Raksilan saunassa lauantaisin ja keittiöissä jutellessaan Usein samassa talossa asui molempiin punaisiin kuuluvia. He kohtasivat toisensa halkoliiterissä, huusin portailla, huutelivat toisilleen aidan yli.” 

Köyhilläkin täytyy siis olla unelmia, joka auttavat kestämään. Stalinia nerona pitävät uskovat, että ”punainen voittaisi mustan faskistiperkeleen”.

Vain Ainon isä, entinen punakaartilainen Vihtori Niku ei usko huhuja, että länsivallat ovat Mannerheimille ilmoittaneet taanneensa Suomen itsenäisyyden.

Kun Valpo pidättää Penin ystävän Hanneksen sukulaisia, myös Hannes leimaa isänsä hulluiksi, joka ”tahtoo että ryssä voittaa”. Sen sijaan Peni uskoo oman kokemuksensa perusteella sedän olevan ”hieno ja kiltti ihminen”. Viattomuudelle ei ole poliittisia rajoja, vain ihmisen sisin merkitsee.

Monenlaista uskonnollisuutta

Hessu kauhistuu nationalismin sekoittamista uskontoon. Psalmin lupausta Messiaasta ”Kansa joka pimeässä vaeltaa kokee suuren valkeuden”, tulkitaan poliittisesti.

Toisaalta Mannerheimin miekantuppikäskylle antaa vastakohdan iltahartaus, jossa ”kiihkeäksi sinimustaksi tunnettu pappi” miellyttää Leoa puhumalla ”hengellisestä todellisuudesta: ’Vain tomu ja tuhka on väkevinkin ihmisvoima Jumalan edessä…ylpeyden hengestä Herra varoittaa meitä tekojamme tekemästä, matkalle lähtemästä, jopa isänmaata puolustamasta. Miehet, veljet, pyydetään sitä henkeä joka suurtenkin suoritusten edessä osaa nähdä miten vaivaiset me olemme kun me tekojamme kerskaamme. Kuinka me suomalaiset häpeämättä voisimmekaan kerskata. On onni, että juuri tänä iltana, jolloin tunteemme ovat korkealla, Jumala muistuttaa meitä siitä, mikä on väkevin kaikesta: rakkaudesta, armosta, laupeudesta.'” 

Hessu kastaa Leon ja Päivin kuopuksen vanhan kaavan mukaan, jossa kysytään kuten Kummisetä-elokuvan ensimmäisen osan kuuluissa kohtauksessa ”Luovutkos pois perkeleestä”. Käsitellessään vastaavaa kohtausta Mummoni ja Mannerheim -trilogiassa Pekka Tarkka toteaa, että Rintalalle ihminen on syntymästään asti perisynnin turmelema: ”ihmisen oma tahto on itsekkyyttä, kelvollista vain pahaan.”

Hessu ei usko lunastusoppiin eikä ylösnousemukseen. Hänen totuutensa löytyy Raamatun apokryfisiin kirjoihin kuuluvasta Salomonin Wiisaudesta (nykyisin Viisauden kirja).

Hessun mielestä ”Ahdistus kuuluu ihmisen perusolemukseen” siinä missä onnellisuus, eikä psykologien pitäisi yrittää ottaa ahdistusta pois vaan opettaa ”ihmistä kestämään ahdistuksensa, tulemaan toimeen sen kanssa. [- -] Syvyys puuttuu jos ahdistus pyyhitään pois”.

Toisaalta Hessu uskoo hyvään. Leo on tavannut samaa henkeä ”Summassa yksinkertaisissa maalaispojissa: hyvään uskovaa sisäistä iloa”, vaikka ”he saattoivat kirota iloisesti”. Leon keskustelukumppani Ensio Kynsilehto on ilmaissut asian näin: ”Katotaan, päivä se huomennakin, ei köyhällä muuta ole kuin toivo”.

Eversti Henri Mustamäen mielestä Hessun ”sisäiseen todellisuuteen” keskittyvä humanismi ei käy rintamalla: ”Raavaat miehet tarttee sisäisen varmuuden. Ainakin silloin tällöin. Minä en tarkoita uskovaisia miehiä vaan meitä tavallisia kirkon pakanoita. Sotilas kaipaa eheyden kokemusta yhtä lailla kuin se kaipaa joskus viinaa ja lomalla käydessään naista. Luuletko sinä että mökinpoika siitä kostuu jos sotilaspappi puhuu humanismista. Mutta jumala, Jeesus, siitä sillä on ainakin hämärä käsitys. Ja kun sotilaspappi sanoo että Jeesus auttaa sua, oli kyseessä tappelu ryssien kanssa tai kotihuolet tai muuten vain pitkäaikaisen sotavetelehtimisen korpeennuttama mielen ahdistus, oli se sinusta millaista taikauskoa tahansa, minusta se on oikein.”

Yksinkertaista kansan uskoa edustaa kirkkonummelainen ruotsinkielinen kalastaja Nordqvist, joka tuomitaan välirauhan aikana vankilaan salametsästyksestä, vaikka se on ollut välttämätön perheen ruokkimiseksi. Hän hyvästelee perheensä perinteisesti: ”God är trofast” (Jumala on uskollinen), mihin vaimo vastaa samalla lauseella. Kertoja kommentoi: ”Kun toivoa tarvittiin, siihen turvauduttiin.”  

Oulussa Aino Harjulainen on ryhtynyt lestadiolaiseksi, mitä jopa uskonnollinen äiti Eeva Maria pitää hurmahenkisenä liioitteluna. Mutta ”Astma osoittautui voimakkaammaksi kuin Ainon usko Jeesuksen parantavaan vereen. Joulunpyhien lähestyessä ahdistus syveni [- -] Mitä auttoi jos Kristus elikin kun Otto ja Ensio olivat poissa, poissa koti, poissa luonnollinen elämä.”

Alkuvuoden 1944 pommitukset tuovat taas sodan lähelle, mutta samalla ne vaikuttavat ”Ainoon parantavasti. Hän lopetti menneiden muistelun, astma hellitti, Aino piristyi ja palasi työhön” ja ”tavalliseksi kirkon kristityksi”.

Äiti Eeva Maria ei sano vastaan, kun isä Vihtori kommentoi: ”Naisihminen ei tuu toimehen ilman unelmia. Aino varsinkaan. Se tarttee alvariinsa kiinnekohran haaveesehen. Parree sen on että uskoo että Otto taikka Enska elää kun että toi Ristus Jumalanpoika elää. Parree se pitää Ainon virkiänä.”

Moraalin rappio johtuu virallisista valheista

Kun Hessu tulee keväällä 1944 käymään eversti Henri Mustamäen rykmentissä, tämä kertoo moraalin rappiosta: ”Miehistö ei ymmärrä sodan tarkoitusta. Ei sitä ymmärrä upseeristokaan. Siksi juopottelu leviää.” Se on tavallaan luonnollinen reaktio, kun suurin osa rintamaupseereistakaan ei usko Päämajan ”salainen”-leimalla varustettuja tilannekatsauksia. Silti ”pataljoonan komentajan ja komppanian päällikön pitää esiintyä miehille niin kuin kaikki olisi hyvin, niin kuin valmistauduttaisiin loppurytinän saaliin jakoon vaikka moni pelkää että sota on hävitty.”

Seuraus on, että sotilaat ”alkavat halveksia upseereita. Tämmöinen ’sotiminen’ se pohjustaa kuilua suomalaismiesten mieleen. Syvää kuilua. Tuli rauha kuinka hyvä tai kurja tahansa, se kuilu tuntuu kauan.”

Perimmäinen syy moraalin laskuun on Päämajan: ”jatkuvalla valehtelemisella viedään upseereilta moraali ja saadaan miehistö halveksimaan esimiehiään.”

Asemasodan aikana on revennyt olosuhteiden ero, jota Henri Mustamäki kuvaa: ”Tuolla neljän kilometrin päässä eletään kuin siviilissä, siitä saman verran koko Suomeen päin divisioonan portaassa eletään unelmien lomakylässä. [- -] Asemasota on kirottua. Tämä jakaa armeijan onnellisiin maan päällä eläjiin ja maan alla myyrinä asuviin etulinjan miehiin”.

Lottien arvostelu jatkuu

Rintala jatkaa lottien arvostelua samaan tyyliin kuin Sissiluutnantissa.

Henri Mustamäki kertoo Hessulle, että Lotta Svärdin johtaja Fanni Luukkonen ”ei osaa puhdassieluisuudessaan edes aavistaa, mitä hänen pikku kullanmurunsa täällä aiheuttavat pelkällä olemassaolollaan.” Kyse ei ole siitä, että lotat olisivat ”kevytmielisempiä kuin muutkaan ihmiset” vaan siitä että ”niitä on niin pirun paljon tuolla unelmaportaassa”, mikä ”aiheuttaa kireyttä etulinjan miehissä. Kansanmiehet halveksivat lottia, tai ainakin yleistävät näiden käyttäytymisen muutamien esimerkkien perusteella.” Tässä Rintala selittää, miksi Linnan lotta Kotilainen joutuu Linnan sodan lopussa halveksinnan kohteeksi. 

Toinen syy on Henrin mukaan lottien koostumus:Lotiksi tulevat ne jotka itse kuuluvat herrasväkeen tai yrittävät samastua ylempiin luokkiin. Se on se perussyy miksi niitä ei etulinjassa katsota hyvällä silmällä. Ja miksi katseltaisiin, herrojen kanssahan ne elävät tuolla onnellisten maassa.”

Henri myöntää, että ”Lääkintä- ja muonituslotat ovat asia erikseen. Miehet ymmärtää niiden tarpeellisuuden.” Näitä lottia ei kuitenkaan kuvata.

”Mutta nuo esikuntien toimistoissa pyllyään pyörittelevät tipuset.  Jos minä olisin Airo tai Mannerheim, yhtään alle 50-vuotiasta naista ei istuis lottana toimistoportaassa.” Avoimeksi jää, mistä tällaisia naisia olisi riittävästi saatu. 50-vuotiaiden terveys oli tuolloin nykyistä huonompi, eivätkä naimisissa olevat voineet lähteä rintamalle.

Toisaalta Aken tytär Kaarina löytää lottakomennuksella luutnantti Ilmarin, jonka kanssa kihlautuu lyhyen tuttavuuden jälkeen silkasta rakkaudesta.

Ylioppilaaksi päästyään 1943 Johanna hinkuu vanhemmiltaan lupaa päästä lotaksi, mutta kokemus on pettymys: ”Koko vuosi on tainnut mennä hukkaan [- -] Minun olisi sittenkin pitänyt mennä yliopistoon. [- -] Ei tämä ole yhtään semmoista suurta ja jaloa kuin isä luulee. Pikkumaisia ihmisiä, tärkeitä itsekkäitä viestiluutnantteja, aina vaan naisia jahtaamassa vaikka kotona on vaimo ja lapset.” Johannan mielestä vastuussa ovat siis jahtaavat miehet.

Mannerheimia ironisoidaan

Rintala omistaa Mannerheimille luvun Suuren hengen läsnäolo, jossa marsalkka rintaman romahdettua kesäkuussa 1941 käy mielessään läpi jatkosotaa ja omia ratkaisujaan.

Mannerheim kieltää, että hän, entinen venäläinen kenraali, olisi koskaan uskonut, että Natsi-Saksa ”kykenisi lopullisesti tuhoamaan Venäjän, oli siellä mikä tahansa hallintojärjestelmä. Kansa siellä oli aina sama Venäjänkansa ja maa suuri ja laaja.”

Sen sijaan marsalkka on kesä-heinäkuussa 1941 uskonut, ”että molemmat totalitarismit heikentäisivät toisiaan keskinäisessä sodassaan niin paljon että lopullinen toisen maailmansodan rauha koituisi lännen demokratioiden hyväksi ja että talvisodassa taistellut Suomi saisi vihdoinkin osakseen ansaitsemaansa oikeutta”.

Mannerheim väittää, että on jo heinä-elokuussa 1941 havainnut Saksan sodankäynnissä pahoja merkkejä, jotka sitten vuoden mittaan syvenivät. Mutta vasta Stalingradin jälkeen ”hänelle alkoi valjeta tilanteen koko karmeus. Venäjä ei ainoastaan tulisi heikentämään Saksan sotilasmahtia ja lyömään siihen syviä haavoja. Ei. Se murskaisi Saksan. Ilman USA:takin jos niikseen tuli. Hitaasti. Kuluttamalla Saksan sotakaluston loppuun.” 

Mannerheim on kuitenkin luottanut Stalinin ja puna-armeijan johdon olevan perivenäläisen järkeviä ja toimivan tosiasioiden eikä ideologian pohjalta. Marsalkka ei ole uskonut tiedustelutietoja suurhyökkäyksen valmisteluista, koska on uskonut puna-armeijan kiirehtivän Berliiniin. Sodan lopputulos ratkaisi myös Suomen kohtalon.

”Sitten tuli kesäkuun kymmenes päivä. / Generallissimus Staliniinkaan ei voinut luottaa. / Suomen armeijakin petti hänet Karjalan kannaksella.” 

”Bolsheviikkifobia”, joka on vaivannut Mannerheimia vallankumousvuodesta 1917, syvenee.

Elokuvassa Tali-Ihantala 1944 esitetään, että suunnitelmana oli lyödä puna-armeija Tali-Ihantalassa. Sen sijaan Rintalan Mannerheim pitää puhelussaan kenraali Laatikaiselle jo VT-linjaa (Vammelsuu-Taipale) paikkana, jossa ratkaistaan ”Suomen kohtalo”.

Mannerheim kuvataan ironisesti, turhamaisena, itseään korostavana ja itsevarmana ilman syytä, keskittyneenä oman maineensa ylläpitoon. Marsalkka on täysin vailla Mummoni ja Mannerheim -trilogian loppupuolen vanhan marsalkan illuusiotonta viisautta.

Luvun ironiaa lisää aiemmin kerrottu. Välirauhan aikana eversti Henri Mustamäki on vähätellyt Mannerheimin roolia Saksan-suuntauksen hyväksymisessä: ”Ei Marsalkka tätä itse päätä” [- -] ”Vaikka se päätökset tekeekin, se tekee ne siltä pohjalta kuinka ne sille esitellään. Jääkärikenraalit ja jääkärieverstit hänen päätöksiinsä vaikuttavat asioita esitellessään, mahdollisuuksia kuvaillessaan, vorausdisponierugeja tehdessään. Tältä pohjalta Marsalkka tekee omat päätöksensä.”

Tukikohta ”Kaljun” takaisinvaltaus on divisioonan komentajan mielestä sotilaallisesti merkityksetön, ja sotilaat syyttävät kenraali Oeschia ”sotahulluksi”. Todellinen syy on, ettei Oesch halua antaa Mannerheimille ”toista mahdollisuutta tulla tänne nokittelemaan”. Tässä arvostellaan Mannerheimin tunnettua tapaa puuttua pikkuasioihin.

Ylä- ja alatason prioriteettien ero tulee räikeästi esiin, kun Jussi haavoittuu tukikohdan valtauksessa päähän.

Poliittiset kannunvalajat ja sodan todellisuus

Eetu valittelee, että sota on Stalingradin antautumisen jälkeen alkuvuonna 1943 tosiasiassa ratkaistu mutta Suomi ei tosissaan tahdo rauhaa, koska ei suostu vuoden 1940 rajoihin. Vielä ei Hessukaan ole valmis tällaisiin ehtoihin.

Keväällä 1944 Hessu, Henri ja Leo kannattavat Neuvostostoliiton rauhanehtojen hyväksymistä, koska uskovat Saksan rinnalla sotimisen johtavan täydelliseen tuhoon. He siis yhtyvät Paasikiven kantaan, että parempia ehtoja ei voi saada.

Näkökulmasta riippuen Nahkapeitturien linja on terveen kriittinen vai jälkiviisaan suomettunut teos. Kannattaa kuitenkin huomata, että henkilöiden mielipiteet vaihtuvat usein. Hessu tunnustaa olleensa monesti väärässä ja päättää vaieta näkemyksistään, jottei ärsyttäisi sukulaisiaan.

Loppujen lopuksi poliittisten ratkaisujen puntarointi on toissijaista. Romaani näyttää elämän kokonaisuuden ja muistuttaa, että kyse ei ollut siirroista šakkilaudalla vaan elävistä ihmisistä. Kertoja toteaa: ”Vain niillä joita sota ei ollut mitenkään koskettanut tuntui olevan hallussaan maan ongelmien ratkaisu.” Arvostelu kohdistuu niin sodan jatkamista kannattaviin kuin rauhanoppositioon.

Kuten Lev Šestov sanoo, Tolstoin Sodassa ja rauhassa isänmaallinen puhe on teennäistä ja parhaatkin henkilöt ovat sodan aikana aidosti kiinnostuneita vain omaisistaan. Rintala ei leimaa yleisistä asioista huolestumista niinkään epäaidoksi kuin turhaksi.

Rintala näyttää, että ihmisessä on monta puolta. Äärioikeistolainen Ake on ideologisesti infantiili, mutta ammattitaitoinen agronomi ja isänä demokraattinen ja avaramielinen: hän luottaa Kaarina-tyttärensä valinneen kelpo miehen. Sen sijaan äiti Lilli on toisaalta säätytietoinen Vuoksen hovin perijä, joka kyselee Kaarinalta tuntemattoman luutnantin taustaa, toisaalta hän osoittaa moraalista vapaamielisyyttä suositellessaan mieluummin aviottoman lapsen synnyttämistä kuin pakkoavioliittoa satunnaisen suhteen kanssa, jotta ”kunnia” ympäristön silmissä säilyisi (Lillin epäilys on kylläkin väärä).

Sota näyttää ”todellisen luonteensa”, kun Jussi haavoittuu tukikohta ”Kaljun” turhassa operaatiossa. ”Lassikin unohti kannunvalantansa”, kun ”Tärkeämmäksi tuli se selviäisikö Jussi hengissä.”

Heti perään Hessun naimisissa oleva rakkauden kohde Anni Berg kokee, että ”Lähimmäisen etsiminen sosiaalisena kohteena” menettää merkityksensä, kun pieni tytär joutuu neuvostopartisaanien uhriksi.

Silmät suljetaan ennen suurhyökkäystä

Palattuaan Kannakselle Lilli ”oli linnoittautunut elämään niin kuin tapana oli, niin kuin ’pruukattiin’ ja kieltäytyi näkemästä ja kuulemasta mitä ympärillä tapahtui.” Lilli ei halua kuulla mitään maailmansodan kehityksestä ja suuttuu sukulaistensa riidellessä rauhan puolesta tai vastaan, sillä nuo asiat ”jo pelkällä olemassaolollaan uhkasivat kartanon, Lillin jälleen henkiin rakentaman maailman ja hänen täällä olevien rakkaittensa tulevaisuutta.”

Rintala ei soimaa Lilliä, joka keskittyy perheen kannalta tärkeimpään asiaan: saamaan miniänsä Päivin ajoissa synnytyslaitokselle.

Vielä silloinkin kun puna-armeijan tykkien jylinä kantautuu Vuokselle ja kuullaan, että etulinjasta on luovuttu, Lassi kyselee, milloin tehdään vastahyökkäys.

Hessu moittii, ettei Leo ”osaa ajatella muuta kuin hanttiin panemista vaikka viimeiseen mieheen”, koska on juuttunut Summan kokemuksiin. Tässä näkyy Hessun heikkous: hän antaa liian helposti periksi.

Leo osoittaa realisminsa vastaamalla, että hän on väsynyt sotaan, mutta ”Mitä me muuta voidaan kerran tähän on jouduttu ja kerta aikaisemmin ei olla rauhaan päästy.”

Kun Leo toteaa, että perheellä on taas edessä evakkoreissu, Ake kiihtyy: ”Miksei kukaan vastuullinen ihminen varoittanut karjalaisia aikaisemmin. [- -] Tämähän on rikollisista piittaamattomuutta karjalaisia kohtaan.” 

Aken perheessä mieliala muuttuu rauhan puolelle Leon kaaduttua Kuuterselässä ja perheen valmistautuessa toiseen evakkoon lähtöön. Lilli lohduttaa Akea: ”Muistoissa, rakas, muistoissamme.” Tässä on samaa sävyä kuin P. Mustapään runossa Muisto: ”Sen jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, / ja kadotettu tuskin poissa on”.

Todellisuus ei vastaa mielikuvia

Mannerheimin ylevien sanojen ja rintaman todellisuuden ero tehdään selväksi, kun sotilaiden joukkopako Kuuterselässä alkaa.

Vaikka Leo haavoittuu, hänestä tuntuu tärkeältä viedä perille sanoma: ”VT-linja Kuuterselässä on tyhjä, sekä etulinja että sulkulinja ja ne on miehitettävä heti. Sodalla on vain sodan oma sääntö: Kuuterselässä ratkaistaan Suomen kohtalo.”

Mutta Leon tajunta hämärtyy, eikä hän enää ymmärrä, mikä sanomassa on tärkeää.

Ennakkoaavistukset menevät pieleen myös yksityisellä tasolla: Leo on ollut valmis kuolemaan talvisodan viime päivinä ja pelännyt kuolevansa lähtiessään jatkosotaan, mutta nyt hän uskoo selviävänsä hengissä. Leon sekavuustila viime hetkinä on vastakohta Sodan ja rauhan ruhtinas Andrein seestyneelle kuolinkohtaukselle.

Rintala näyttää konkreettisesti, miten sotapropaganda on luonut kestämättömiä mielikuvia, kun kokematon upseerioppilas pöyristyy nähdessään Viipurissa sotilaiden ryöstävän alkoholiliikkeen: ”Nuo eivät ole mitään suomalaisia sotilaita. Pohjasakkaa. Ali-ihmisiä.” Sana ”ali-ihminen” viittaa siihen, että upseerioppilas on omaksunut vaikutteita natsismista.

Viholliset ovat samanlaisia ihmisiä

Sota on vaikuttaa ihmisiin dehumanisoivasti: edes vihollisen siviilejä säälitä.

Johannan isä Lassi ”oli joulupöydässä esitelmöinyt Leningradin ihmisistä kuin numeroista, että nyt ne kuolivat siellä nälkään, täit pakkasella, ei tarvinnut haaskata ammuksia, rautainen rengas kaupungin ympärillä riitti. Eihän isä ollut paha ollut kuinka se voi ajatella ihmisistä noin? Isä hymyili syödessään. Silloin tuska nousi Johannan suuhun asti, hän ryntäsi pöydästä sängylleen ja itki tyynyä vasten.” 

Kohtaukselle antaa vastakohdan toinen kohtaus: Leon ruumis jää vähäksi aikaa vihollisen puolelle, ja hänet löytää puna-armeijan nuori, pitkäraajainen, hento ja hienohipäinen luutnantti, joka ”katseli Leon leveätä otsaa, jykevää leukaa ja poskipäitä. Raskastekoisen balttilaisen näköinen Leo muistutti hänen ympärillään seisovia tykkimiehiä. He olivat samasta puusta veistettyjä.”

Leon tavarat otetaan, ja kun luutnantin sormiin tarttuu tämän verta, hän putsaa ne hajuvedellä, jota lorauttaa Leonkin päälle.

Kun suomalaiset valtaavat paikan uudelleen, he hämmästyvät: ”Miten helevetissä se [Leo] on kerennyt yhen yönseuvun aikana ruveta haisemaan nuin kovasti ryssälle.”

Kohtaus osoittaa, että kansallisuus ja siten siihen perustuvat rajat ”meidän” ja ”muiden” on vain pintaa. Sisimmässään ihmiset ovat samanlaisia.

Miksi romaani loppuu kesäkuuhun 1944?

Rintala on aiemmin kuvannut kesän 1944 taisteluja dokumenttiromaaneissa Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet. Hän ei käyttänyt sanaa torjuntavoitto, vaan kyse oli enemmästä: suomalaisen identiteetin säilymisestä.

Nahkapeitturien linjalla loppuu kuitenkin kaikkein toivottomimpaan hetkeen. Puna-armeija on murtanut Suomen puolustuksen kymmenessä päivässä. Ake ja Lilli Kumelan kotona Vuoksen hovissa ”siitä ei uskallettu puhua ääneen. Jokainen tajusi ilmankin mitä tämä merkitsi. Suomen loppu oli tullut. Kannattiko täältä enää koota tavaroitaankaan ja yrittää niiden kanssa Sisä-Suomeen kuten ensimmäisellä korpivaelluksella. Jos se repeääkin koko puolustus tällä kertaa.”

Yksilötasolla Rintala kuvaa Johannan henkiseen luhistumiseen tyhjässä Viipurissa, jossa sotilaat löytävät hänet pianoa soittamassa. Noutaessaan Johannan Lappeenrannasta kotiin Hessu kirjoittaa Annille, että häntä yhdistää Johannaan ”avuttomuuden liikuttava kokemus”, Annin kanssa taas ”yhteinen yksinäisyys, surun, ahdistuksen yhteisyys”.

Rintala ei kaihda näyttämästä heikkoutta – edes naiset eivät ole koko ajan vahvoja selviytyjiä.

Romaanin loppu vakuuttaa, että tapahtuupa ylätasolla mitä mullistuksia tahansa, ihmisten elämä jatkuu ja juuri se on tärkeintä.

Hessu on liian naiivi sanoessaan: ”On sitä ennenkin oltu Venäjän alla”. Tsaarin Venäjä oli eri asia kuin Neuvostoliitto, kuten Viron historiasta tiedetään. Olisiko Johanna todella saanut elää tavallista elämää vai joutunut perheineen kyyditetyksi?

Silti syvemmällä tasolla Rintala osuu oikeaan. Ilman tavallista elämää ei ole mitään. Siksi ihmisten täytyy epätavallisina ja vaarallisina aikoina uskaltaa elää tavallista elämää ja varmistaa sen jatkuminen menemällä naimisiin ja saamalla lapsia.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogiin aiemmin seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, Pojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1. Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta, ja Poikien yhteydessä käsitellään tutkimuksia suomalaisten naisten suhteista saksalaisiin sotilaisiin.

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta Ouki-tietokannassa.

Wikipediasta löytyy kartta VT-linjasta.

Kirjallisuus

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Krosby, Hans Peter: Suomen valinta 1941. Engl. käsikirjoituksesta Finland and ’Barbarossa’ suom. Erkki Ihalainen. Kirjayhtymä 1967.

Porvali, Mikko: Hyökkäyksen edellä. Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. Atena 2013.

Runeberg, J. L.: Torpan tyttö Wikiaineineistossa

Šestov, Lev: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia). Suom. ja selityksin varustanut Mari Miettinen. Ilias 2009.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Upton, Anthony: Kommunismi Suomessa. Alkuteos: Communism in Finland. Kirjayhtymä 1970.

Upton, Anthony: Välirauha. Alkuteos Finland in crisis 1940-1941. Suom. Sirkka Upton. 2. p. Kirjayhtymä 1965.

Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 1

Nahkapeitturien linjalla on Paavo Rintalan sotanäkemyksen synteesi.

Romaaniparin (I 1976, II 1979) henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Henkilöinä on sotilaita ja siviilejä, upseereita ja rivimiehiä, sivistyneistöä ja kansan ihmisiä. Samaten henkilöt asuvat eri puolilla Suomea, ja sotilaat taistelevat eri rintamilla.

Sivistyneistö väittelee tulevasta sodasta

Romaaniparin keskiössä on kaksi sukua. Kirjailijan vaimon suku Pihkalat ja Gummerukset ovat esikuvia Kumeloiden suvulle, joiden esi-isät ovat olleet vuosisatoja pappeja ja virkamiehiä. Sukunimi oli alun perin Kumelius.

Kumelat esitellään Helsingin upouudella stadionilla 16. toukokuuta 1938, jolloin vietetään valkoisten voitonpäivää eikä armeijan 20-päivää kuten oli ollut tarkoitus, jotta vanhat rajalinjat painuisivat unohduksiin.

Vaikka Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua, varakas on vain agronomi Ake, joka on nainut Vuoksen hovin tyttären.

Lassilla ja hänen Susanna-vaimollaan on neljä lasta, mutta perheen ja kotiapulaisen on mahduttava kolmen huoneen, alkovin ja keittiön asuntoon, vaikka Lassi on liikunnan alalla kansainvälinen kuuluisuus.

Lassi omistaa intohimolleen virkatyön lisäksi myös vapaa-aikansa. Nuoruudessaan hän on jyrkimmin irtautunut pappissuvun perinteistä ja omaksunut pakanallis-hellenistiset ihanteet.

Päivällisillä Lassin kotona puhutaan sodasta, jonka tuloon Ake uskoo yhtä varmasti kuin uskoi 1917. Ake oli myös lähdössä Mäntsälään 1932.

Ake puhuu bolsevismin vaarasta, mutta Lassin mielestä Neuvostoliitolla on tarpeeksi tekemistä omassa maassaan.

Susannan veli Henri Mustamäki, jääkärieverstiluutnantti joka on paperiteollisuuden palveluksessa, toivoo rauhan jatkuvan, koska tuntee Suomen armeijan puutteellisen varustelutilanteen. Armeijan johto ei ole uskaltanut kertoa todellisia tarpeita poliitikoille.

Lassinkin mielestä armeija on ajastaan perässä. Se valmistautuu yhä hyökkäykseen eikä puolustukseen. Lisäksi Lassia kismittää, että Mannerheimin seurueessa on vain harvoja, jotka ovat edenneet huipulle vain omalla työllään ja lahjakkuudellaan. Sen sijaan edellytyksenä on ollut syntyperä, keskinkertaisuus, sopeutuminen kesylle tasolle ja samojen ennakkoluulojen omaksuminen.

Kolmas veli, teologian professori Hessu on outo lintu Suomessa, pasifisti ja liberaali. Suku pitää häntä hassahtavana kuten nimikin ilmaisee. Kollegoiden mielestä hän ei tiedä, mitä sopii sanoa ääneen ja mitä ei. Syyksi kertoja selventää, että hänestä puuttuu tekopyhyys.

Vanhapoika Hessu huomioi ainoana Lassin teini-ikää lähestyvän kuopuksen Johannan, jota isommat lapset kiusaavat ja isä laiminlyö.

Johannan nimi merkitsee ”Herra on armollinen”. Johanna ja Hessu päättävät yhdessä toivoa, ettei sotaa tule.

Jo varhain havaittiin henkilöiden yhteydet Tolstoin Sodan ja rauhan henkilöihin. Hessu tapaa rintamalla kansanmiehiä kuten Pierre Bezuhov, Hessun rakkauden kohde Anni Berg etsii henkisiä arvoja ruhtinatar Marian tavoin, Johanna säteilee elämäniloa ja odottaa rakkautta kuten Nataša Rostova, Johannan Jussi-veli muistuttaa käytännöllistä ja epäideologista Nikolai Rostovia.

Nahkapeitturien suku epäilee vouhotusta

Kirjailijan omaan sukuun pohjautuvat ”kansaa” edustavat Nikut ja Harjulaiset. Heidät esitellään äitienpäivänä 1939 Antreassa.

Yhdeksänvuotias Peni Harjulainen joutuu mummonsa kanssa metsässä keskelle suojeluskunnan harjoituksia – yksi teoksen teemoista on rintamalinjojen väliin joutuminen. Peni tulee nimestä Benjamin eli onnen poika, joksi Jaakob muutti kuolevan Raakelin ehdotuksen Ben-Oni eli murheen poika. Tunnettuna koiran nimenä Peni yhdistyy myös luontoon ja siten viattomuuteen.

Mummo Eeva Maria Niku on saanut nimensä Raamatun kahdelta kantaäidiltä kuten Mummoni ja Mannerheim –trilogian Eeva Maria Kustaava Kynsilehto, o.s. Mämmö.

Penin vaari Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari, ja romaanin nimi viittaa tämän arvoihin, ei niinkään työläisten kuin käsityöläisten. Etunimi Vihtori tulee latinan sanasta ”victor” eli voittaja, on ironinen, koska kyseessä on entinen punakaartilainen.

Vihtori on osallistunut kapinaan punaisten puolella, mutta kovin ideologinen hän ei silloinkaan ollut, vaan epäillyt liikaa vouhotusta: ”menee tuohiperseitten aatteeksi, että tosta ei hyvää seuraa”.

Vihtori ei hyväksy valkoista historiantulkintaa: ”Ympärysvallat sen soran voitti. Loppukesästä. Ei meirän valkoiset. Saksansa kanssa.” Suurin osa punaisista vapautettiin syksyllä 1918 länsivaltojen vaatimuksesta.

Perheen pojista tavataan tässä vaiheessa Ensio, joka on keski- ja kauppakoulun käynyt osuuskaupan konttoripäällikkö.

Eno kertoo Penille vuonna 1918 tapetusta venäläisestä sotilaasta Boriksesta. Paavo Cajanderin runon Isänmaalle ensimmäisen säkeistön ensimmäinen säe kuuluu ”Yks voima syömmehen kätketty on” ja viimeinen säe ”Isänmaa on sen nimi”, mutta Ensio on muuttanut jälkimmäisen muotoon ”Ihmisen jälki on sen nimi”.

Ensio siis asettuu vastustamaan ajan tapaa, että kansallisuusrajat jakavat ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Tärkeintä on olla Boriksen kaltainen ”hyvä ihminen”. Boris elää niin kauan kuin muisto hänestä säilyy.

Perheen tytär Aino, Penin äiti, on terveyssisar ja naimisissa maatalousneuvoja Otto Harjulaisen kanssa.

Ottoa harmittaa, ettei hän saa ”suulaita” mutta ”ajattelultaan jähmeitä” karjalaisia innostumaan uusista viljelykasveista ja -menetelmistä. Koska sen enempää Otto kuin vaimon suku eivät ole alun perin karjalaisia, Karjalaa ei katsella kritiikittä paratiisina.

Toisaalta ei salata, että syytä on Otossakin: karjalaiset pitävät suorapuheista, jutustelua turhana pitävää keskisuomalaista miestä tylynä.

Aleksis Kiveä ihaileva Otto ei lannistu: ”Pitää vain yrittää iloisin mielin. Niin kuin Jukolan Jussi.”

Elokuussa 1938 kahden suvun edustajat ovat olleet lähellä toisiaan. Antrean sokeritehtaan koneet asentaneet tšekkiläiset yrittävät saada paikkakuntalaiset tajuamaan Hitlerin olevan vaara koko Euroopalle. Paikkakuntalaisille asia on liian kaukainen, Ake kieltää puheet ”bolsevistisena kiihotuksena”.

Lukijan tehtäväksi jää tehdä päätelmä: tuomitessaan myöhemmin Ruotsin siitä, ettei se auttanut Suomea talvisodan aikana, suomalaiset ovat autuaasti unohtaneet, etteivät hekään turvassa ollessaan halunneet auttaa muita maita.

Idealistinen Hessu ja kyyninen Eetu

Yksi romaanin ensimmäisen osan jännitteitä on idealistisen, joskus suorastaan lapsenomaisen Hessun ja hänen kyynisen velipuolensa Eemil ”Eetu” Kumeliuksen välinen.

Eetu on entinen diplomaatti, eronnut ja lapseton. Halvauksen jälkeen Eetu änkyttää, mutta edelleen järki leikkaa ja naiset kiinnostavat.

Siinä missä Lassi Kumela perheineen edustaa syksyllä 1939 kotirintaman uskoa, ettei sota syty, Eetulla ei ole illuusioita suurvaltojen valtapolitiikasta. Niinpä hän kannattaa Paasikiven ja Mannerheimin tavoin myönnytysten tekemistä Neuvostoliitolle. Ainakaan neuvotteluja ei saisi päästää katkeamaan.

Talvisodan aikana Hessu opastaa ulkomaisia lehtimiehiä Kannaksella. Nämä saavat myös haastatella vankeja. Wolf H. Halstin mukaan vangit ei ymmärtäneet sodan syytä eivätkä uskoneet oman maansa propagandaan.

Sen sijaan Rintala on valinnut poikkeuksellisen tapauksen, eliittiyksikön poliittisesti sitoutuneen sotilaan. Kun tämä sanoo, ettei Neuvostoliitto halunnut sotaa, Hessu tulee samaan tulokseen: ”Ei Neuvostoliitto tainnut tätä sotaa haluta. Kyllä me suomalaiset sen tähän pakotimme menemällä ainakin puolitiehen vastaan sodan tiellä.”

Sodan syynä on siis lähinnä Suomen taitamaton ja jääräpäinen ulkopolitiikka. Hessu siis tulee samaan tulokseen kuin presidentti Kekkonen puheessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlissa syksyllä 1973.

Hessulta on unohtunut Clausewitzin lause, että hyökkääjä tahtoo aina rauhaa ja ottaisi mielellään haluamansa ilman sotaa.

Mutta kun sotaan on jouduttu ja Kuusisen nukkehallitus on perustettu, sota on yksiselitteisesti oikeutettu puolustussota. Pasifistikin voi hyvällä omallatunnolla tarttua aseeseen. Jos ei siihen kykene, on syytä lähteä Tukholmaan ”myötätunnon mannekiiniksi” kuten Eetu ja Hessu.

Sotilaallisen alkumenetyksen aikana vain kyyninen Eetu pysyy maan pinnalla. Hän lainaa F. E. Sillanpäätä teoksesta Rakas isänmaani ”Mi…minä kuulun taikauskoiseen kansaan. Minä pelkään toivorikkautta” ja kommentoi, että Sillanpää ”oli nähnyt kansalaissodan aikaiset punikkien toiveet ja niitten lopun. Maattoman kansanosan suuret odotukset. Ja odotusten lopun. Ja sitten valkoisten voittajien kauniit unelmat ja niitten lopun: hillittömän vihan.”

Rauhanehdotkaan eivät hätkäytä Eetua: ”Ei nämä ole niinkään pahat rauhanehdot kuin Pikkuvihan jälkeen.”

Eetu jopa päättelee: ”Ei ve…venäläisillä olut näemmä ta…tarkoituskaan kaapata koko Suomea. Me vanhat sprengtportenilaiset oltiin sittenkin oikeassa”.

Tässä Eetu tekee saman klassisen virheen kuin presidentti Kekkonen puhuessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlassa syksyllä 1973. Ei myöhemmistä tapahtumista voi tehdä päätelmiä toimijoiden aikeista edeltävien tapahtumien aikana. Rauhanehtojen perusteella voi yhtä vähän päätellä, mikä Neuvostoliiton suunnitelma oli marraskuun 1939 lopusta tammikuun loppuun 1940, kuin talvisodan perusteella voi päätellä Neuvostoliiton aikeita syksyn 1939 neuvotteluissa. 

Nuoret saavat anteeksi hölmöydetkin

Aken poika Leo ja Lassin poika Jussi ovat irtautuneet isiensä äärioikeistolaisista mielipiteistä. Ensossa insinöörinä työskentelevä, vasta perheen perustanut Leo on ehtinyt muodostaa oman maailmankatsomuksensa.

21-vuotiasta Jussia ”ei vain kiinnosta”. Kertoja toteaa, että kyseessä on ”luonnollinen biologinen prosessi”. Nuorten ”oli saatava itse muodostaa käsityksensä asioista, erehtyä ja korjata erehdyksensä. Vain ne jotka jäivät epäitsenäisiksi elämänsä loppuun saakka, saattoivat nuorukaisina alistua isiensä maailmankuvaan.” Tässä lienee Rintalan kommentti myös 60- ja 70-luvun sukupolvien ristiriitaan.

Muuten Jussissa on vielä nulikkamaisuutta. Reservin vänrikki harmittelee, että voi jäädä keltataudin takia sodasta pois. Kun Hessu lohduttaa: ”Ei ne kuule nuoria vänrikkejä tänne jätä”, Jussi ilahtuu tajuamatta Hessun tarkoitusta: ”Nuorten joukkueenjohtajien hölmöllä innolla sitä sotaa käydään.”

Hessu antaa nuorten ”pitää kuvitelmanne. Hölmötkin. Tehän sitä ensiksi joudutte todellisuuden kanssa vastatusten, jos sota puhkeaa. Eiköpähän todellisuus puhuttele teitä. Omalla äänellään.”

Sotapropagandan valtaan joutuu Johannakin. Hän kutoo käsineitä, joissa on peukalon lisäksi liipasinsormi, ja sanoo: ”Nyt täytyy kaikkien taistella, jokaisen omalla paikallaan, [- -]  Jumala auttaa meitä voittoon, jos me sitä itsekin kovasti tahdomme ja osoitamme sen teoillamme.” Hessun mielestä Johanna ei ”ollut voinut itse tulla moisiin ajatuspinttymiin omalla päällään, vaan oli joko kuullut tai lukenut jostain”.

Rintaman todellisuus

Sota alkaa niin epädramaattisesti, ”arkisesti ja huomaamatta, että luutnatti Leo Kumela ajattelee: ”Ei kai sota voi alkaa tällä tavalla. Saappaat kastuvat. Olisi pitänyt panna kumiterät.”

Yöjunalla Helsingistä Kannakselle tullut Hessu näkee lehmiä ajavan puolikasvuisen tytön itkevän. Tämä lienee Rintalan vastalause legendalle, että kaikki evakot käyttäytyivät rauhallisesti.

Taisteluja kuvataan monipuolisesti. Vänrikki Jussi Kumela joutuu hämäläisten reserviläisten kanssa Tolvajärvelle.

Jussia arastuttaa, uskovatko perheelliset miehet häntä. Näin näyttää ensin käyvänkin, kun syntyy pakokauhu. Jussi jää yksin paikalleen valmiina kuolemaan, mutta neljä keski-ikäistä sekatyömiestä ei jätä nuorta poikaa pulaan. Tämän jälkeen Jussi löytää oikean otteen suhteessa miehiinsä.

Aluksi Jussia järkyttää tuttujen miesten kaatuminen. Sitten seuraa vielä suurempi järkytys: polkupyöräpataljoona marssitetaan jään yli, jotta Pajarin vahvennettu komppania voi tehdä koukkauksen vihollisen selustaan.

Kertoja näkee laajemmin, saman minkä komentajat Talvela ja Pajari: jollei vihollista saada pysäytetyksi Tolvajärvellä, koko Laatokan Karjalan rintama romahtaa.

Armeijaan palanneen everstiluutnantti Henri Mustamäen mukana päästään armeijakunnan esikuntaan Viipurin lähelle. Paikalla on myös Hessu, johon kartalla näkyvä Mannerheim-linja tehoaa. Upseerit tietävät, miten heikko se on. Mutta kertojan mukaan se kesti parhaiten juuri siellä, missä se oli heikoin.

Eräässä Summaan sijoitetussa komppaniassa on lähettinä alikersantti Ensio Niku, joka eksyy ja kokee harhaillessaan ”yhdeksännen eli viimeisen piirin”. Tässä viitataan Danten Jumalaisen näytelmän helvettiin. Vaikutteita lienee antanut myös Pentti Haanpään Korpisotaa, jossa sotamies Puumi eksyy, hiihtää ympyrää ja joutuu umpiväsyneenä elämän ja kuoleman välimaastoon.

Upseerit ja miehet, selusta ja etulinja

Upseerien ja miehistön erilaista mentaliteettia kuvataan junassa Tolvajärvelle. Jussi ei viihdy suojeluskuntaan kuuluvien upseerien pariin ja siirtyy joukkueensa vaunuun. Siellä sotilaat santsaavat puolikypsää kaurapuuroa, jota upseerit ovat hylkineet.

Tässä lienee annos romantisointia: jopa Kalle Päätalon tapaiset tukkijätkät purnaavat Ahdistetussa maassa purnaavat armeijan huonosta ruuasta.

Hessulle kerrotaan Summassa, että komppaniassa on Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos sodasta yleensä palaa.

Hessu huomaa Leon komppaniassa, että etulinjan upseerit olivat ”reserviläisiä. Yhtään kullanväristä ruusuketta ei näkynyt, kaikki upseerinmerkit olivat hopeisia. Mutta tämä olikin etulinjan pataljoonia, tänne saakka ei riittänyt aktiiviupseereita.”

Alikersantti Ensio Niku tuumii: ”Tuntui kuin tämä yhteiskunta olisi pidetty piilossa rauhanajan Suomessa. Täällä johtopaikkojen vastuutakin pitivät ihan toiset miehet. Siviilielämän pomomiehiä ei näkynyt tai jos jokunen olikin, hän oli samaa porukkaa ilman etuoikeuksia.”

Käytyään etulinjassa Hessu tulee ”reservidivisioonien alueelle. Täällä näkyi jälleen kultaruusukkeisia upseereita. Miestenkin lumipuvut olivat hohtavan valkoisia. Tykistön jyly kuului vain etäisenä kumuna. Täällä oli kokonaan toinen maailma. Hessu ajatteli, että päähenkilöt olivat siellä, mistä he tulivat, etulinjassa.

Mutta Mannerheim-linja oli täällä, se linja jonka suuri yleisö ja kotiyleisö tiesi. Etulinjan miehet kuuluivat johonkin toiseen maailmaan josta ei paljon tiedetty. Siellä oli enemmistönä Suomen köyhälistö. Se puolustautui, paradoksaalista kyllä, maapallon sosialistisen valtion hyökkäystä vastaan. Siellä poikien sukupolvi nyt taisteli keskenään. Heidän isiensä sukupolvi, vuosisadan alun työväenliikkeen miehet, olivat yhdessä pyrkineet rauhaan ja kansainvälisyyteen.”

Kuunnellessaan selustan ”upseereitten pikkutärkeää motkotusta” Hessu vertaa Leon komppaniaan, jossa ”ei ollut noita pikkuporvarisieluja. Ei ainuttakaan virkamiesupseeria. Siellä henkikin oli aivan toinen kuin täällä, selustassa, jossa nuo kapitulantit todella loivat armeijan hengen. Olihan Öhqvist toisaalta huomauttanut: ’Sitä enempi yltiöisänmaallisuutta ja kansalliskiihkoista suvaitsemattomuutta, mitä alemmas upseerikunnassa mennään.’ Sieltä, jossa maan elämästä ja kuolemasta parastakin aikaa tunti tunnilta kamppailtiin, sieltä onneksi puuttui tämä ’armeijan henki’. Siellä oli tihentymänä sekatyömiesten, pienviljelijöitten, sotamiesten henki. Ja hyvä niin, sillä heillä oli pääosa tässä kohtalon kamppailussa.” 

Hessun juuri sodan alkua junassa tapaama kapteeni vastaa kysymykseen sotilaiden hengestä näin: ”Pojat on kyllä lujat. Ja henki, sen vaistoo, ei siinä mitään. Se on niin kuin johtoajatus että kattotaan ensin. Että ei tästä niin vain mennä, sano Hyvämäen kerjäläinen. Vaikka kerjäläisiltä näytetäänkin – siellä ei oo kuulkaa edes kunnon vaatetta pojilla päällä – ei sentäs olla Puolan ratsuväkee. Muusta mä en sitten tiedä. Ei siellä ainakaan kukana sillai uhoo ku Helsingissä.” 

Rintala arvostaa 5. divisioonaan komentajaa Selim Isakssonia, joka on kokonaan vailla illuusioita eikä hairahdu edes joulukuun menestysten jälkeen ”uskomaan ihmeisiin. Siinä mielessä hän oli kenties lähempänä tavallista sotamiestä kuin yksikään toinen Kannaksen divisioonan komentajista. Hän näki sodan muuttuvan päivä päivältä toivottomammaksi.” Ylempänä karsastetaan Isakssonin pessimistisiä raportteja, mutta omat sotilaat eivät kaivanneet ”konventtitason reippautta”.

Uskonnon lohdutus

Esikunnassa Hessu tapaa uskovaisen viestikapteenin, joka arvostelee liian innokkaasti julistavia sotilasappeja: ”Rintamajoukoissa juur sanajulistuksen tehtävä olis saada väsyneet miehet levähtämään Jumalan sanan äärellä. Ei muu.”

Kapteeenin mielestä ”kristityn tulee ymmärtää, ettei kuolema ole vain hävittävä voima, vaan ovi, se ahdas portti, josta Kristuksen sovittama ihminen astuu sisälle johonkin täydellisempään, katoamattomuuteen.” 

Nähdessään esikunnassa kartalla Mannerheim-linjan Hessu pitää sitä ensin suojaavana muurina, mutta Henrin kehottaa häntä katsomaan tarkemmin:

”Se ei ollut mikään ’ahdas portti’ vaan koko Kannaksen levyinen laaja väylä, Hessu käsitti. ’Tuoko se nyt olikin sitten se ”ovi jonka kautta ” – niin kuin kapteeni oli äsken puhunut – Kristuksen verellä sovitetut astuisivat sisälle katoamattomuuteen. Se se oli. Mutta siitä astuisivat sisälle muutkin, sovittamattomatkin. Yhtä lailla. Kaikkien Suomen paikkakuntien miehiä sopisi paljon käymään tuosta sisälle – yhdessä venäläisten kanssa – kuoleman valtakuntaan.”

Tavallisilla sotilailla, varsinkin vanhemmilla, on ”hengellisen turvallisuuden kokemuksen tarve”, ja Hessu joutuu pitämään kenttähartauden.

Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Rintalan sotilaille uskonnon suoma lohdutus on tärkeä eikä kirjailija sitä ivaa eikä ironisoi.

Tässä Rintala on Linnaa lähempänä kuvaamansa ajan ihmisiä, varsinkin maalta kotoisin olevia. Mutta kuten Hannu Raittila toteaa, tässä on yksi syy miksi Tuntemattoman sotilaat tuntuvat nykylukijasta moderneilta, kun sen sijaan Antti Tuurin Talvisodan ”veisaavat ja isänmaalliset talonpoikaissotilaat tuntuvat vierailta”.

Kotirintama heittäytyy illuusioon

Jos rintamalla vallitsee realismi ja jopa pessimismi, alkuvoitot saavat kotirintaman heittäytymään illuusioon.

Siviilien usko armeijan voittamattomuuteen on näiden mielessä eri osastossa kuin se, ettei rintamalla taistelevia omaisia ja tuttavia ole pidetty mitenkään erikoisina: ”Kotona ei omaa poika osattu kuvitella voittamattomaksi, mutta se linja jolla tämä oli Suomea puolustamassa, se oli paljon etevämpi ja parempi kuin näiden ryssänpirujen sotiminen, se oli voittamaton. Se oli Mannerheimin linja. Siitä koko maailman lehdetkin kuuluivat puhuvan.

Suuren talon vähäinen renkipoikakin joita vielä kesällä oli pidetty nahjuksena, oli talonväen muistumissa noussut säätyään ylemmäs: taisteli siellä Mannerheim-linjalla.”

Lev Sestovin mukaan Tolstoin Sodan ja rauhan parhaatkin henkilöt ”juttelivat sodasta niin kuin muutkin ja liioittelivat tahtomattaan sen aiheuttamaa murhetta” ja olivat vilpittömiä vain puhuessaan huolestaan läheistensä kohtalosta.

Rintalan kärkevin arvostelu kohdistuu kotirintaman ylä- ja keskiluokan miehiin, jotka tuhlaavat aikaansa kannujen valamiseen, vaikkeivat voi mitenkään vaikuttaa asioihin.

Sen sijaan naiset keskittyvät konkreettisiin tekoihin. Huolimatta pommituksista ”Helsinkiin jääneillä naisilla oli kevyt olo”. Toisin kuin normaalisti kaamosaikana ”Kukaan ei puhunut mielenmasennuksestaan. He olivat aamusta iltaan kiinni työn touhussa silmät kirkkaina, mieli tyynen päättäväisenä.”

Lassin ja Susannan vanhin tytär Leena sekä Henri Mustamäen vaimo Minna ja tytär Ellen työskentelevät 12-14 tuntia vuorokaudessa Kalastajatorpalle perustetussa sotasairaalassa. ”Vain uskomalla illuusioon he saivat pidetyksi yllä todellisuuden.” 

Realistinen Susanna sanoo miehelleen: ”Jos minä antaisin ajatukselleni periksi, itkisin koko yön, kun poika lähtee eikä tiedä palaako takaisin. Mutta minä kieltäydyn ajattelemasta tulevaisuutta. Nyt aletaan elää päivä kerrallaan.”

Kirkkonummelle evakkoon päässyt Susanna tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Yläluokan naisia edustaa Hessun rakkauden kohde, jatkuvasti uskottoman hienostoasianajan vaimo Anni Berg, joka työskentelee Punaisessa Ristissä ja Valtion tiedotuskeskuksessa. Ulkomaisten toimittajien kanssa keskustellessaan hän huomaa tavanneensa ”kansaa” lomamatkoilla Ranskassa ja Italiassa. Sen sijaan Suomessa hänellä ei ole yhteyksiä tavallisiin ihmisiin, ja hänen käsityksensä ”kansasta” on edelleen Edelfeltin, Järnefeltin, Sibeliuksen ja Gallen-Kallelam 1800-luvulla luoma.

Kansainvälinen lehdistö luo talvisodan myytin

Kansainväliset lehtimiehet päästetään taistelukentälle ”vasta sen jälkeen kun taistelu on käyty, suomalaisten jäljet siivottu ja vain venäläiset kaatuneet ja jäätyneet jätetty paikalle.” Niinpä he joutuivat kirjoittamaan juttunsa Helsingissä tapaamiensa ”asiantuntevien tahojen” perusteella.

”Niin alkoi syntyä myytti suomalaisesta sotilaasta”, jota ”Helsingin herrat” olivat rauhan aikana kutsuneet ”’huligaanin, punikin pennun ja yhteiskunnallisesti levottoman aineksen’ epiteeteillä'”, samoin kuin myytti ”Pohjolan Maginotista, Mannerheim-linjasta jossa oli kuulemma – erittäin skandinaavisten tietojen mukaan – jopa ’tuhansia bunkkereita’.” 

Anni saa luettavakseen artikkelin, jossa suomalainen rintamasotilas oli ”suksiinsa kiinni kasvanut, puissa kiipeilevä, ’puukoutaan’ heiluttava arktinen kummitus, pikemmin eläinmaailman olio kuin ihminen. Mutta lumimiesmäisyydestään huolimatta hän oli perehtynyt nykyaikaiseen tekniikkaan niin paljon että osasi itse valmistaa ’incendiary grenates’ jolla poltti vihollisen tankkeja. Konepistoolista jolla tämä olio yksin tuhosi satoja vihollisia ajaessaan nämä sitä ennen suksillaan yhteen kasaan lumen peittämässä metsässä – Danten Infornon suomalaisessa sovellutuksessa: lumen ja jään ikuisessa helvetissä – kuin karjalauman [- -]”

Sotienvälisen henkisen ilmaston kritiikki

Tolvajärven taistelun yhteydessä kertoja katsoo taaksepäin: kun kareliaanit hakivat 1800-luvulla Karjalasta innoitusta taiteeseensa, itsenäisyyden aamussa Vienaan ja Aunukseen marssivat jääkärit, joukossa Talvela ja Pajari, ”ottamaan väkisin, ryöstämään ja murskaamaan”.

Samanlaista kritiikkiä tulee myös henkilöiden suulla. Aivan kuin olisi lukenut etukäteen Raoul Palmgrenin Suuren linjan (1948), Leo katsoo, että itsenäisyyden aikana on lahotettu 1800-luvun perintöä. Leon itsekritiikin ansiosta Ensio voi väittää vastaan: eihän kaikki sentään riippunut ”suurmiehistä”. Ja itsenäisyyden aikana on tapahtunut kehitystäkin, muuten Ensio olisi kelvannut vain Leon sotilaspalvelijaksi.

Kertoja toteaa että ”isoisiemme ja isiemme sukupolvi ei kavahtanut kuolemaa”, sillä kansanmiehet eivät olleet tottuneet antamaan elämälleen suurta arvoa. Päästyään kansakoulusta 12-vuotiana he olivat tottuneet tekemään ”raskasta työtä ja pienellä palkalla aamuhämäristä illan pimeään. [- -] Siviilissä metsätöissä oli monesti ollut rasittavampia päiviä.” Moni miehistä koki ensimmäisen kerran elämässään, että perheen säännöllinen toimeentulo oli turvattu.

Silti on hiukan vaikea uskoa että köyhyyden rinnalla vihollinen oli ”kevyt asia: se saattoi korkeintaan tappaa.”

Ilmeisesti välinpitämättömyys kuoleman suhteen johtuu osaltaan viimeisten päivien apaattisesta uupumistilasta.

Todellinen talvisodan henki

Talvisota yhdistää kansan yhteiskunnallisten kuilujen yli, mutta ei sillä tavoin kuin kotirintaman propagandassa esitetään.

Summassa luutnantti Leo Kumelan ja alikersantti Ensio Nikun pystyvät puhumaan avoimesti ja vaihtamaan kokemuksia. Sellainen ei olisi ollut mahdollista rauhan aikana. Ei vain siksi että he eivät olisi edes kohdanneet, vaan siksi että siviilissä Ensio kärsi alemmuudentunteesta, joka sai hänet torjumaan esimiesten lähestymisyritykset.

Sen sijaan Leo ei rintamalla pääse täysin irti sivistyneistön kansaa kohtaan tuntemasta syyllisyydestä ja säälistä, joiden Aleksandr Solženitsyn sanoo Vankileirien saaristossa estäneen todella ymmärtämään kansaa: ”Sääli käytti menneisyyden jaloja surunvalittelijoita (kaikkia valistajia!) ja sääli myös heidät sokaisi! Heitä raateli huono omatunto siitä, etteivät he itse olleet jakaneet kovaa osaa, ja niinpä he katsoivat velvollisuudekseen kolminkertaisesti huutaa epäoikeudenmukaisuudesta mutta samalla laiminlöivät sekä alempien että ylempien – kaikkien – ihmisluonteen perusteellisen tarkastamisen.” Vasta leirissä sääli suli pois, kun kohtalo oli kaikilla sama.

Paradoksaalista kyllä, vaikka Rintala purkaa virallista talvisodan myyttiä, hän tulee rakentaneeksi uuden. Mannerheimin linjan sijalle tulee romaanin nimen mukaisesti nahkapeitturien linja.

Mutta kuten Ensio toteaa, sivistyneistöä ja kansaa yhdistävä kokemus jää taisteluhautoihin: ”Meillä joilla on yhteinen aaltopituus toisiimme yli luokkarajojen, mehän kuollaan tänne. Ne siellä rintaman takana, siviiliyhteiskunnassa, nehän sitä tarvitsisivat.  Mistäpä ne sen saisivat. Todistajat jäävät tänne.”

Ironia Ruotsin avusta

Rintala kuvaa viiltävän ironisesti ”myötätuntoisten” ruotsalaisten suhtautumista Suomeen ja Suomen auttamiseen.

Eetu tiivistää: ”Ta…tavallinen suuri kansa täällä ajattelee ni…ninku Tukholman tervakaupan monopolistit 1700-luvulla: ne suomalaiset, a…alhaisempaa sakkia. [- -] Ja tämä he…herrasväki, ne pitää meitä siirtomaanaan ni…niinku ennenki.”

Eetun arvio Suomen yläluokkaisten ruotsalaisten todellisista motiiveista on tyly: ”So…sotaa ne haluaa. 1700-luvun ha…hatut sano että menköön koko Suomi kunhan Ru…Ruotsi saa sodan. Nämä ovat vielä hurjempia. Nä…nämä sanoo että menköön koko Ruotsin kansa ku…kunhan me saadaan sota ja sosialistit pois valtion johdosta…” 

Raivo Ruotsin ”petoksesta”

Summan murruttua ”silmitön raivo” kauttakulun kieltänyttä Ruotsia kohtaan saa kotirintamaa latautumaan viimeiseen ponnitukseen. Kertojan mukaan vain ”sinisilmäisyys” ja luottamus ”asiansa oikeutukseen” antaa naisille voimaa lähettää rintamalle 17-vuotiaat poikansa ja yli 44-vuotiaat miehensä ”hyökkääjän pysäyttämiseen ja kunnialliseen rauhaan luottaen”.

Nykyhetkestä katsoen naisten käytös näyttäytyy suorastaan psykoosina. Mutta kansallisen hätätilan aiheuttamaa kollektiivista hätätilaa ei voi arvioida normaalielämän mittarilla.

Kuvatessaan vastaavaa tilannetta teoksessaan Moskova 1941 Rodric Braithhwaite katsoo nostoväkirykmenttien täyttäneen tehtävänsä: viivyttämään vihollista tarpeeksi kauan, ennen kuin Siperiasta tulleet divisioonat saapuivat paikalle.

Kylmästi Braithwaite toteaa, että sodanjohdolta vaaditaan armottomuutta. Ranskasta se keväällä 1940 puuttui ja maa luhistui.

Puolustus piti loppuun asti

Vaikuttavasti kuvataan, miten sekä talvi- että jatkosodassa Äyräpäästä ja Vuosalmesta tuli joukkohauta, jonka yksi uhri on Otto Harjulainen.

Silti ”rintama ei luhistunut. Suomalaiset yksiköt kaatuivat, kuluivat loppuun, mutta taistelivat viimeiseen asti eli siihen saakka että rauhanneuvottelut saatiin käyntiin.” Hyökkääjä ei pystynyt pakottamaan Suomea ehdottomaan antautumiseen, sillä ”Sekatyömies, reservin sotamies, piti valtin käsissään vielä kuoleman hetkelläkin puristaen sitä lujasti kouraansa.”

Haavoittunut Leo pohtii keväällä sairaalassa Norjan nopean luhistumisen syytä, siellähän oli vahvemmat linnoitukset kuin Kannaksella ja maasto luotu puolustukseen. ”Meillä ei ollut muuta kuin kansalliskiihkoinen uho itää vastaan”. Siitä esimerkkeinä on aiemmin siteerattu Uuno Kailaan runoja Rajalla ja Ceterum censio, joille kansan miehet ovat aikoinaan hymähdelleet ”herrasväen vouhotuksena”. Oliko se sittenkin ”parempi kuin ei mitään”, Leo miettii eikä ole enää varma, että isä Ake oli ollut ”kokonaan väärässä”.

Erilainen kokemus rauhasta

Rauhankin tultua kotirintamalla jatkuu se talvisodan henki, joka on propagandan, tietämättömyyden ja illuusioiden luoma, erilainen henki kuin rintamalla vallinnut realismi. Aken tapaiset kotirintaman strategit eivät hyväksy rauhaa, koska armeija oli ”voittamaton”.

Sodasta selvinneet sotilaat kuten Leo eivät pysty välittämään kokemustaan, että joukot olivat lopussa. Jussikin ihmettelee, miksi Mannerheim-linja murtui, olisihan luullut että bunkkereissa on helppo sotia.

Leoa vaivaa pitkään kipujen lisäksi masennus. Henkisesti hän on edelleen sodassa ja poissaolo varjostaa myös perhe-elämää.

Sodan voittajat ja häviäjät

Alun teema rintamien välissä olosta toistuu, kun Peni ja Aino ovat evakossa Saarijärvellä jossa evakkopojat joutuvat vastakkain isäntäväen poikien kanssa. Peni ”oli toisaalta näitä samoja, jotka nyt lähestyivät nurkkausta ja kohta löisivät, mutta hän oli myös noita, joita kohta lyötäisiin. Hän oli molempia. Välissä.”

Koska Oton ja Ension ruumiit ovat jääneet kentälle, Aino ei pysty uskomaan heidän kuolemaansa. Konstantin Simonovin runon Kunhan odotat tavoin Aino uskoo voivansa maagisesti aikaansaada sen, että aviomies palaa. Torjuttu suru ilmenee kuitenkin psykosomaattisesti astmana.

Evakkona Oulussa Ainoa painaa lisäksi sosiaalisen aseman romahdus. Ironiseen sävyyn Rintala kuvaa, miten Penistä ollaan ”kansan eheyttämisen” nimissä tekemässä paremman väen hyväntekeväisyyden maskottia. Mutta äiti Aino ei suostu antamaan poikaansa kasvatiksi: ”Jääköön vaikka kerjäläiseksi, mutta jääpähän ainakin minulle.”

Tämä juopa sodan voittajien ja häviäjien, propagandistien ja läheisensä menettäneiden, välillä ilmeni Aleksandr Solženitsynin Syöpäosaston mukaan myös Neuvostoliitossa. Kun Vera Gangart menetti nuoruudenrakastettunsa, ”siitä alkaen tuo sota saattoi olla mitä tahansa: oikeudenmukainen, sankarillinen, isänmaallinen tai pyhä – Vera Gangartille se merkitsi viimeistä sotaa. Sotaa jossa hänen sulhasensa myötä oli surmattu hänetkin.”

Kun muistot isästä, Ensiosta ja Boriksesta haalenevat ja leikit ja seikkailukirjat vetävät puoleensa, Peni kokee olevansa huono ihminen. Se aiheuttaa ahdistuksen: ”Ahdistuksen mukana tuli yksinäisyys ja orpouden tunne.

Hän oli vähitellen oppinut pitämään niistä ja huomannut että ne täyttivät mielen jollakin sellaisella mitä mikään muu ei pystynyt antamaan. Hän oli muukalainen vieraalla maalla.”

Tässä lienee ollut siemen kirjailijan syntyyn.

Miksi kirja unohdettiin?

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta ei ole otettu uutta painosta. Miksi näin loistava romaani on lähes unohdettu?

Yhtenä syynä on varmaan se, että Rintala ei koskaan päässyt irti Sissiluutnantin aiheuttaman kirjasodan lyömästä ”rienaajan” leimasta. Edes dokumenttiromaanit Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet eivät saaneet ymmärtämään, että vaikka Rintala arvosteli sotapolitiikkaa, hän kunnioitti aina yksityisen sotilaan kokemusta.

Muutenkin Rintala samastettiin Kekkosen aikaan ja ”suomettumiseen”. ”Uuspatriotismin” aikaan ei enää sopinut kritiikki Suomen politikkaa kohtaan, vaikka se Nahkapeittureissa oli vain sivuasia.

Vieläkään ei liian myöhäistä. Rintalan romaaniparissa on kaikki ainekset loistavaan TV-sarjaan. Jos vain olisi rahaa…

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogiaPojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen. Ensimmäisen artikkelin lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kurki teoksesta Nahkapeitturien linjalla Ouka-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle sanat, Sibeliuksen sävellyksenä.

Presidentti Kekkosen YYA-puheesta ja reaktioista siihen ks. Jakobson, Max: 20. vuosisadan tilinpäätös. 1. Väkivallan vuodet. Otava 1999.

Kirjallisuus

Braithwaite, Rodric: Moskova 1941. Alkuteos: Moscow 1941: a city and its people at war. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2007.

Dante: Jumalainen näytelmä. I. Helvetti. Suom. Eino Leino. Otava 1967.

Clausewitz, Karl von: Sodasta. Valikoima ajatelmia. Alkuteos: Vom Kriege. Suom. Erkki Hannula. WSOY 1981.

Haanpää, Pentti: Korpisotaa. Otava 1940.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Kailas, Uuno: Runoja. WSOY 1932. Digitoituna Kansalliskirjaston kirjallisuuspankissa.

Palmgren, Raoul: Suuri linja. Adwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkimuksia. Kansankulttuuri 1948.

Päätalo, Kalle: Ahdistettu maa. Gummerus 1977.

Raittila, Hannu: Jätkäpojan linja. – Teoksessa Väinö Linna: Kootut teokset I. Päämäärä, Musta rakkaus. WSOY 2000.

Sestov, Leo: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia).  Suom. ja selityksen varustanut Mari Miettinen. Iliaas 2009.

Sillanpää, F. E.: Rakas isänmaani. Kootut teokset 2. Otava 1932.

Simonov, Konstantin: Kunhan odotat. – Teoksessa Neuvostolyriikkaa. 4. Tammi 1986.

Solzenitsyn, Aleksandr: Syöpäosasto. I-II. Suom. Esa Adrian. Tammi 1968.

Solzenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag) 1918-1956. III Tappotyöleirit. IV; Sielu ja pikkilanka. Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste 1976.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha. I-II. Suom. Esa Adrian. [Uusi p.] Otava 2016.

Tuuri, Antti: Talvisota. Kertomus. Otava 1984.

Paavo Rintala: Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen

Paavo Rintala oli jo varhain poikkeus suomalaisten kirjailijoiden joukossa. Hän ei kuvannut sotaa vain suomalaisten kannalta ja eristettynä maailmansodasta, vaan mukana olivat alusta lähtien myös saksalaiset, myöhemmin myös venäläiset.

Napapiirin äänten synty

Napapiirin äänissä (1969) Rintala kertoo moderniin tapaan teoksensa synnystä.

Rintalalle oli jäänyt lapsuuden kokemuksista trauma. Hän oli sodan aikana ihaillut saksalaisia sotilaita, koska nämä olivat näyttäneet ulospäin ylivoimaisilta ja antaneet Oulun pojille leipää. Sitä suurempi sokki oli ollut sodan jälkeen kuulla saksalaisten hirmuteoista muualla.

Tätä syyllisyyttä Rintala tilitti Leningradin kohtalonsinfoniassa (1968).

Leningradissa Rintala tapasi juutalaisen kirjallisuudentutkijan Efim Edkindin, joka oli toiminut sodan aikana Lapissa Puna-armeijan tiedustelu-upseerina. Edkind antoi Rintalalle saksalaisten sotilaiden kirjoittamia runoja, jotka oli saatu sotasaaliina.

”Saksalainen ihminen”

Näiden todellisten runojen perusteella Rintala loi Napapiirin äänten päähenkilöksi Paulin, jota hän kutsuu ”saksalaiseksi ihmiseksi”. Paul on Paul on tykistön yliluutnantti ja siviiliammatiltaan tekniikan tohtori, joka on tehnyt ballistisia tutkimuksia.

Paul lähtee Stettinistä laivalla kohti pohjoista 5. kesäkuuta 1941. Samaan aikaan lähtee Oslosta armeijakunnan esikunta.  Armeijakunnassa on kaksi divisioonaa ja moottoroitu tykistö, yhteensä 40 600.

Muonaa on varattu kolmeksi kuukaudeksi, ammuksia kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi, bensiiniä ja naftaa kahdeksi kuukaudeksi. Varastot tuntuvat liiallisilta, sillä kartasta katsoen Murmanskiin ja Arkangeliin ei ole Suomen ja Neuvostoliiton rajalta pitkäkään matka.

Laivan saavuttua Ouluun jatketaan junalla Rovaniemelle. Siellä huomataan, että Paulilla on liian korkea koulutus patterin päälliköksi. Hänet sijoitetaan armeijan säähavaintoasemalle, tehtävänä on koeampuma-aseman järjestäminen.

Saksalaiset vaikeuksissa Lapissa

Sallassa hyökkää 169. divisioona, Waffen-SS-divisioona Nord sekä suomalainen 6. divisioona. Kohteena on Kantalahti. Kaikkien – myös Paulin – mieliala on toiveikas.

Mutta heti alkuun Waffen-SS-divisioona Nord joutuu pakokauhun valtaan. Tämä herättää ilkkumista armeijan (Wehrmachtin) sotilaissa: ”SS-Fritz, mitä sitä täällä teet, / mene kotiisi marssimaan sunnuntaisin!” Ja: ”SS-Demelhuber, Hampurin kadut ovat leveitä, / siellä ei eksy metsään, / hyvää jatkoa!”

Joukkopaosta rangaistaan teloittamalla kolme tavallista sotilasta, jotka ovat aiemmin syyllistyneet pikkurikkeisiin, kuten kioskimurtoon Norjassa ja masturbaatioon. Paul, joka määrätään todistaman teloitusta, pitää rangaistusta mielettömänä.  Koko divisioonan miehethän pakenivat – jos jotakuta olisi pitänyt asiasta rangaista, niin upseereja.

Suomalaisen ja saksalaisen taktiikan ero

Jatkossa saksalaisen motorisoidun armeijan eteneminen on täysin riippuvainen suomalaisista, jotka koukkaavat venäläisten selustaan.

Saksalaiset etenevät peräkkäin jonossa, joten vihollisen on helppo ampua heitä. Suomalaiset taas etenevät mutkitellen ja hajallaan, heittäytyvät ammunnan kohteiksi joutuessaan heti maahan ja nousevat ylös toisesta paikasta.

Tykistön suuntimet saksalaiset määrittelevät vain kartan mukaan, mutta kompassi valehtelee. Siksi suomalaiset tykinjohtajat ovat etulinjassa.

Mutta syystä saksalaiset huomauttavat, että suomalaiset halveksivat heitä jo liikaakin. Lappihan on sivunäyttämö, jossa ei ratkaista sodan lopputulosta.

Waffen-SS-yksiköitä pidettiin eliittisotilaina, mutta poikkeuksia oli. George H. Stein kertoo teoksessaan Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa, että kyseinen Kampfgruppe Nord koostui yli-ikäisistä reserviläisistä, jotka oli koulutettu vain poliisitehtäviin, ei sotaan. Lisäksi esimiehet olivat epäpäteviä: heillä oli kokemusta vain keskitysleirin vartijoiden yksikköjen johtamisesta ja avuttomien siviilien tappamisesta.

Paulin työtoverit

Paulin lähimmät työtoverit ovat tulenjohtajana toimiva Hermann, joka tutkii innolla jäkäliä, ja säähavaintoaseman päällikkö Otto Reichelmann.

Hermannilla on kotona Saksassa vaimo mutta myös saksalaisten lomakaupungissa Oulussa naisystävä, joka on tahollaan naimisissa. Oton elämän suurimpia iloja onkin päästä nauttimaan normaalista elämästä, johon kuuluu esimerkiksi kylpyhuone.

Otto sen sijaan on uskollinen aviomies, joka kaipaa vaimoaan ja tyttäriään. Kämppäkaveria kiusaa, kun Otto juttelee jatkuvasti ääneen vaimonsa kanssa sekä käytännöllisistä että intiimeistä asioista.

Lopulta Otto palelluttaa jalkansa. Se amputoidaan, mutta sekään ei pelasta hänen henkeään. Viime hetkellä hän herää haave-elämästään.

Suomalaisten äänet

Napapiirin äänissä saavat äänen myös suomalaiset, sekä sotilaat että upseerit. Osa mainitaan nimeltä kuten JR12:n komentaja Puroma. Muut rykmentit ovat JR 33 ja JR 54.

Rintalan lähteenä ovat Yleisradioon tehtyjä sotilaiden haastattelut, joista Rintala oli aiemmin julkaissut kesän 1944 taisteluja Kannaksella kuvaavat Sotilaiden äänet (1966) ja Sodan ja rauhan äänet (1967).

Nuoret sotilaat ovat alkuun innostuneita ja uskovat, että Neuvostoliitto kukistuu nopeasti ja helposti. Talvisodan kokeneet miehet toppuuttelevat heitä.

Sota kairalla on loputonta kävelemistä ja soilla ja jängillä sekä aseiden, kahden viikon ammusten ja ruuan kantamista. Osittain saksalaiset lentokoneet pudottavat muonaa.

Saappaat kastuvat ja, mikä vielä pahempaa, tupakat kastuvat. Puhtaita alusvaatteita saa vain vihollisen kuormastosta.

Parhaiten jää mieleen kapteeni Rounija, jonka kautta kuvataan upseerin tuntoja. Rounaja on sotinut talvisodan Kannaksella, mutta joutunut nyt ihan erilaisiin olosuhteisiin. Miten tulla toimeen Pudaskoskelta kotoisin olevien miesten kanssa, kuten tulee kova paikka?

Kapteeni on hyvä sotilas, mutta pitää samalla miestensä puolta. Hän huolehtii, ettei turhia hyökkäyksiä tehdä, vaan tykistö ampuu ensin. Näin hän ansaitsee miestensä luottamuksen.

Vaihtokauppaa viinalla, varusteilla ja vangeilla

Suomalaiset ihmettelevät saksalaisten muonaa: juusto on valmiiksi homeista, vesipulloja on tuotu Saksasta vaikka lähteestä saisi parempaa vettä, punaviinistä ei tule kunnon humalaa.

Mutta yksi kelpaa: konjakki. Siihen suomalaiset vaihtavat kaiken mahdollisen: omat karvalakit, kumisaappaat ja muut varusteet, yksikön kirveet ja sahat, varastosta varastetut kamiinat.

Lopulta vaihdon välineiksi joutuu jopa kolme vankia. Tämä kammottaa saksalaisia ja saa heidät pitämään suomalaisia viinanhimossaan eläiminä.

Lili Marlenen ja Goethen runon muunnelmia

Suomen ilmasto on saksalaisille sotilaille kauhistus: ensin yötön yö, sitten pakkanen ja pimeys. Moraali alkaa rapistua.

Ensin kaivataan kotiin mutta sitten tajutaan, että sinne ei koskaan päästä – ja tästä syntyvät runot. Ne ovat kirjassa suomeksi käännettynä, lopussa myös alkuperäisinä saksaksi.

Osa runoista ovat muunnelmia sota-aikana suositusta iskelmästä Lili Marlene.

Aluksi runot ovat romanttisia: ”Kun väsyneenä pääni / sun sylissäsi on, / kun katson ystävääni, on onni loputon. / Sun povellesi painaudun, saa hetken kauan kaivatun, / saan sun, Lili Marlen!”  

Kaipuu rakastetun luo osoittautuu kuitenkin haaveeksi: ”Tuokin onnenhetki / jää pelkkiin unelmiin, / kun jääkäreiden retki / näin päättyy tunturiin.”

Toinen pohjateksti on Goethen tunnettu runo Tunnetko maan missä sitruunat kukkivat. Sitä on väännelty näin: ”Tunnetko maan missä koskaan ei aurinko näy, / missä ihminen idiootiksi käy / kun kunto ja moraali karsitaan pois. / Oi Karjala, / nuoruutemme murhaaja.”

Jatko on avoimen poliittinen: ”Rakas Hitler, antaisitko meille nyt / mitä puheillas olet meille syötellyt, / eikä pelkkää silliä ja perunaa. / Oi Göring, Möhömaha, / on olo täällä paha. // Terve, Hitler, meidän Johdattaja, / Saksan kansa sen kun turtuu yhä / ja paisuu johtoportaan ihrapinta pyhä. / Oi Stalin ainokainen, pelastajamme vainen.”

Synkin on Lapin divisioonan laulu: ”Olemme rämpineet sen metsiä ja soita, / olemme tappaneet ja tulleet tapetuiksi. / Meitä on käsketty: taistelu tai voitto! / Mutta voitto, mikä on voitto? Saksan Lapin-divisioona ei tunne sellaista.”

”Ryyppäämistä, paskantamista, / syödä ahmia ja murhata.”

”Ikuinen metsä, erämaa. Kello 12 laskee aurinko / ja mielenturtumus on ainoa onnentila.”

”Kuka vielä uskoisikaan meitä ihmisiksi, / ei meitä ihmisiksi voi tunnistaa.”

Ja joka säkeistön jälkeen toistuu: ”Me emme palaa koskaan kotiin.”

Koskettavin on venäläisten sotavankien yksinkertainen laulu: ”Voi äidin vittu, / Miksi minut synnytit! / Mikä elämä, mikä elämä. / Olisitpa mennyt kesken.”

Runojen vaikutus Rintalaan

Napapiirin äänten lopussa Rintala palauttaa Leningradissa runot Edkindille. Hän kertoo taustastaan ja lisää: ”Ja vasta nyt, näiden runojen ja laulujen jälkeen, olen pystynyt palaamaan takaisin siihen tuntuun, mikä meillä Oulun pojilla oli saksalaisista. En ainakaan häpeä enää sitä, että poikasena pidon heistä.”

Rintala siis näkee saksalaiset taas ihmisinä ja yksilöinä.

Efim huomauttaa: ”Te olitte Suomessa. Saksalaiset eivät tulleet sinne miehittäjinä vaan liittolaisina. Norjassa oli jo ihan toista.”   

Sotapolitiikan kritiikkiä

Napapiirin äänet sisältää myös romaanissa harvinaista suoraa kritiikkiä siitä, ettei jatkosotaan johtanutta politiikkaa ole Suomessa käsitelty rehellisesti.

Rintala lainaa kenraali Puroman JR 12:n juhlassa 1966 pitämää puhetta, jossa jatkosodan syttyminen supistuu lauseeseen: ”meidän piti alkaa miettiä myös turistimatkaa tuohon itäiseen suuntaan.”

Rintala kommentoi, että kenraalin puhetta myhäillen kuuntelevat entiset rintamamiehet eivät vieläkään osanneet tiedostaa, ”että he olivat olleet Hitlerin Saksan Norjan Armeijan alaisia, että heidän ylin komentajansa oli saksalainen Falkenhorst, että heidän kohtalostaan päätettiin alustavasti jo toukokuussa 1941 saksalaisten ja suomalaisten upseerien karttojen ääressä.”

Romaanin ilmestyessä ulkomaalaiset tutkijat olivat asettaneet kyseenalaiseksi Arvi Korhosen ”ajopuuteorian”, mutta suomalaiset suostuivat vain hitaasti myöntämään, että Suomen liittyminen sotaan oli etukäteen suunniteltu ja sovittu saksalaisten kanssa.

Juuri Lapissa ”erillissotateesiä” oli vaikeinta perustella. Paitsi että suomalaiset joukot oli alistettu saksalaiseen komentoon, kyse ei toisin kuin Laatokan Karjalassa ja Kannaksella ollut edes aluksi talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamisesta (Sallan itäosaa lukuun ottamatta) vaan ”vanha” valtakunnan raja ylitettiin jo kesällä 1941.

Ennen kaikkea Rintala esittää, että hyökkäys pohjoisessa palveli ensisijaisesti Saksan, ei Suomen etua. Siten myös uhrit tuntuvat erityisen turhilta.

Kansa teki sodassa mitä käskettiin – mutta rauhan aikana se petettiin

Rintalan kritiikki jatkuu:

Kesällä 1944 ”jänkäjääkärit, metsätyömiehet, asutustilalliset, maanviljelijät”, ”kaikki Lapin asekuntoiset eläjät” vietiin Kannakselle, ”jotta historia saisi uuden ylvään torjuntavoiton ja Ihantalan ihmeen myytin. Olisi luullut, että se olisi riittänyt yhden miespolven osalle, mutta ei. Te jouduitte häätämään maasta pois ne, jotka teitä olivat alussa komennelleet. Te teitte sen.” 

Rauhan tultua miehille annettiin asutustilat, jotka he raivasivat ja jonne he rakensivat asumukset. He menettivät raskaassa ja lopulta tyhjiin rauenneessa työssä terveytensä ja lopulta muuttivat ”työttöminä Ruotsiin, pois Sallasta ja koko Lapista, puutetta pakoon”.

Siten kenraalin sanoilla ”Meillä on nyt, voimme sanoa, kaikki hyvin!” on ironinen kaiku. Hän ei tunne todellisuutta – tai tuntee mutta haluaa pitää yllä illuusiota sodassa yhtenäisestä, nykyisin hyvinvoivasta kansasta.

Se toinen Lili Marlen

Rintalan toisessa Lappiin sijoittuvassa romaanissa Se toinen Lili Marlen (1975) toistuvat Napapiirin äänten teemat. Henkilöinä on jälleen sekä suomalaisia että saksalaisia, mutta tapahtuma-aikoja on kaksi: sota-aika ja ilmestymisajan nykyaika eli 70-luvun puoliväli.

Kirjan nimi Se toinen Lili Marlen viittaa toisaalta Lili Marlenesta tehtyihin muunnelmiin, joissa arvosteltiin sotaa ja Hitleriä: ”On täysin tolkutonta / tää sota tunturin. Vain lieju, saasta sonta / ja käskyt Hitlerin.”

Rakastetun uskollisuuteen ei voi luottaa: ”Ennen kuin turve peittää mun / vielä SS-karju ottaa sun / niin juur Lili Marlen!”

Toisaalta Lili Marlene -iskelmän sanat käyvät toteen. On olemassa myös naisia, jotka odottavat miestään uskollisesti.

Leipuri ja sotamies Martin Kubler menee naimisiin Angelan kanssa tätä koskaan tapaamatta. Angela nimi tarkoittaa enkeliä.

Vihkiminen toteutetaan sijaisvihkimyksenä, joka on kuvattu jo Napapiirin äänissä: Hitlerin kuvan alla seisoo samalla hetkellä mutta eri paikassa morsian ja sulhanen siten, että toista osapuolta edustaa valokuva.

Uskomatonta kyllä, seuraa vuosikymmeniä kestävä onnellinen avioliitto.

Herrat ja kansa sodassa

Suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden sodanaikaisia suhteita kuvataan Napapiirin äänten tavoin kaupankäynniksi. Saksalaisilla on näennäisesti kaikkea, mutta heiltä puuttuvat erämassa välttämättömät tavarat, ne joita esimerkiksi kumisaappaat. Suomalaiset taas ovat valmiit myymään mitä vain, kunhan saavat konjakkia.

Luutnantti Pirkkula pitää sotilailleen puhuttelun, kun divisioonan varastosta on hävinnyt kamiina, joka on myyty saksalaisille. Pirkkula kuitenkin lisää: ”Tietysti tommonen asiallinen vaihtaminen on jokaisen ittensä harkinnassa.” Asiallisen luutnantti selittää tarkoittavan omia vaatteita ja muita omia vehkeitä.

Todellisuudessa Pirkkula on sopinut alaistensa kanssa, että nämä hoitavat vaihtokaupat ja hän saa niistä prosentit. Seuraavaksi on aikomus myydä viestikomppanian sahat ja kirveet.

Kuva tavallisista suomalaisista on kuitenkin lempeämpi kuin Napapiirin äänissä. Pohjaltaan he ovat hyväntahtoisia ja myyvät tavarat saksalaisille sopuhinnalla. Yksi jopa antaa karvareuhkan ilmaiseksi. Sen sijaan juuri Pirkkula vaihtaa miestensä ottamat sotavangit viinaan.

Saksalaisille vankien saaminen on pohjoisessa niin harvinaista, että saksalainen upseeri, joka on onnistunut ottamaan peräti kolme vankia, palkitaan rautaristillä.

…ja sodan jälkeen

70-luvulla lappilaiset sotilaat muistelevat, miten heidät oli kesällä 1944 viety Ihantalaan ja sanottu: ”Tässä on nyt Suomen kohtalo.”

Sitten kerrotaan vähän Napapiirin ääniä laajemmin kehityksestä sodan jälkeen. Heille oli annettu kylmät tilat, mutta kun he olivat raivanneet ne pelloiksi, tuli rakennemuutos eivätkä pienet tilat enää elättäneet. Työttömyyden takia heidän lapsensa olivat joutuneet muuttamaan joko Ruotsiin tai Etelä-Suomeen. Joku on tullut takaisin, koska oli tuntenut, että pelkkä aineellinen hyvinvointi merkitsee sielun menettämistä.

Sodan jälkeen sotilaista oli näyttänyt siltä, että yhteiskunta muuttuu paremmaksi: työntekijää alettiin kohdella ihmismäisesti. Tätä uskoa riitti 60-luvun alkuun.

Nyt on palattu entiseen menoon: ”Se on kuule eri kohtalo teijän Suomella ja eri meijän”.

Sama kehitys Länsi-Saksassa

Länsi-Saksassa entinen luutnantti Herrman johtaa perittyä tehdastaan, tosin alihankkijana. Hän ei halua enää tuntea entistä sotilaspalvelijaansa Martin Kubleria ja väittää unohtaneensa paleltuneen upseeritoverinsa.

Sekä Herrman että Kubler vaimoineen lähtevät lomamatkalle Lappiin. Rovaniemen Pohjanhovissa Pirkkula ja Herrman juhlivat yhdessä. Sen sijaan Kubler heitetään ravintolasta ulos.

Pirkkula kutsuu Kubleria Lapin hävittäjäksi. Todellisuudessa juuri Herrman oli käskenyt polttaa kaikki talot, kun sen sijaan Kubler oli kieltäytynyt siitä, karannut ja jouduttuaan pantu rangaistuskomppaniaan.

Suomen että Saksan ”herroja” yhdistää taas yhteinen etu molempien maiden ”kansaa” vastaan”.

Vaimot arvostelevat miehiään

Kerrankin myös sotilaiden ja pienviljelijöiden vaimot saavat puheenvuoron, jossa kiistetään niin miesten sotasankaruus kuin näiden sodanjälkeiset koettelemukset:

”Sovan aikana ne lekotteli missä pirun Syvärillä ja Murattajoella ja met saimma tehhä kaikki työt kotona. Ne vaan pistäysi lomalla oli olevinaan sankareita”.

”Ja sovan jäläkhin ne kitisi sitä että aseveli poltti kaikki, että on niin raskasta raivata ja uskoa huomiseen. Että terveys tässä meneepi. Ja taas met saimma kantaa vastuun talon piossa ja lasten puolesta.”

”Nämä vaan otti taksin ja ajo Rovaniemelle”.

”Ja rahat vei mennessään. Ja muistelivat Pohjanhovissa niitä hyviä aikoja, kun he aseveljien kanssa yhessä ryyppäsivät Vermanjoella ja Kiestingissä.”

”Ja tulivat takasin kukkaro tyhjänä ja pää täynnä.”

”Tyhjästä piti muuttua leiväksi ja evästää nuo ukot tukkikämpälle”.

Ei nationalisti

Rintala ei ollut nationalisti eikä ideologi. Siksi hän pystyi tuntemaan myötätuntoa sodan kaikkia osapuolia kohtaan kansallisuudesta riippumatta.

Kirjailijasta

Olen kirjoittanut blogiin myös Rintalan Mummoni ja Mannerheim-trilogiasta ja romaanista Pojat. Edellisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Rintala Ouki-tietokannassa

Muita tietoja

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Engl. alkuteos: Waffen SS. Hitler’s elite guard at war, 1939-1945. Suom, Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Rintalan Efim Edkindin oikea nimi oli Efim Etkind. Hänestä tuli toisinajattelija, ja hän esiintyy Rintalan romaanissa St. Petersburgin salakuljetus eli kaupunki mielenkuvana (1987). Hänen elämästään ja teoksistaan kertoo saksankielinen Wikipedia.

Goethen runnon Tunnetko maan jossa sitruunat kukkivat suomennoksia

Lili Marlene Lale Andersenin ja Marlene Dietrichin esityksenä (jälkimmäinen sisältää saksankieliset sanat).

Wikipedian artikkelit: ajopuuteoriaSaksan ja Suomen sotilasyhteistyö 1940-1, Pohjois-Suomen operaatiot jatkosodan hyökkäysvaiheessa, Operaatio HopeakettuOperaatio Napakettu (= hyökkäys Sallasta kohti Kantalahtea) ja Lapin sota.

Paavo Rintala: Pojat

Kiinnostus saksalaisten ja suomalaisten sodanaikaisiin suhteisiin ei ole vain 2000-luvun ilmiö. Paavo Rintala käsitteli aihetta omien kokemustensa pohjalta romaanissa Pojat jo 1958.

Romaanin alaotsikko kertoo teeman: Kuvia vv. 1941-44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin.

Alkukohtauksessa saksalainen kuorma-auto seisoo leipomon edessä ja seudun lapset parveilevat auton ympärillä. Neljä kymmen-kolmetoistavuotiasta poikaa on päässyt auttamaan limppujen lastaamisessa autoon. Huoltoupseeri antaa heille kiitokseksi limpun ja suklaata.

Poikien kilpailu heijastaa sitä, ”joka paraillaan ankarana riehui tuon kiljuvan lauman huoltajissa”. Koko sotaa käyvässä maailmassa hyödykkeitä on niukasti ja Saksa päättää niiden jaosta.

Vasta tämän jälkeen esitellään päähenkilöt, viisi poikaa Raksilan työläiskaupunginosasta: Immu, Jake, Urkki, Matte ja Pate. Pojilla oli esikuvat, mutta Rintala on tehnyt muutoksia, jotta näitä ei tunnustettaisi.

Rintalan alter ego, evakkopoika Pate, ei nouse erityisesti esille. Kirjailija keskittyy kollektiivin kuvaukseen.

Kertoja antaa vain muutaman selityksen ja tulkinnan, muuten lukija saa tehdä tapahtumista omat johtopäätöksensä.

Saksalaisten kuvaus

Saksalaisia kuvataan romaanissa melko vähän, ja kuvatut ovat enimmäkseen tyyppejä eivätkä yksilöitä. Yhtä lukuun ottamatta he ovat nimettömiä.

Saksalaisten ajatukset suomalaisista ovat enimmäkseen stereotyyppisiä.

Sotapoliisi, jonka tehtävä on estää trokaus rautatieasemalla, ajattelee: ”Hyvinpuettu lapsi. Ihan kuin meillä Suur-Saksassa. Ei täällä ole mitään ryysyläisiä, jumalankiitos. Noo, Suomihan on niitä edistyksellisiä valtioita. Ei mikään Norja eikä Tanska. Asevelimaa…”

Mutta kun pojat huijaavat sotapoliisia, tämän asenne muuttuu: ”Scheussliche Finnen…sakramento…bärkkele”.

Sitten sotapoliisi vertailee itävaltalaista kotikaupunkiaan Ouluun: ”Ei olutta, ei makkaroita, ei alppeja lähelläkään ja ihmiset ylpeätä väkeä, katsovat alta kulmain, mutisevat, mitä pirun kieltä mutisevatkin. Oho. Donnerwetter. Katunaiset kerrassaan ala-arvoisia, täysin ammattitaidottomia. Miksi minä en päässyt Pariisiin. Herr mein Gott.”

Pojat kokevat saksalaiset sotilaat aluksi näin: ”Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittaja, kengissäkin arvomerkit. Ja autoja, paljon autoja, ooppeleita eikä mitään romuja.”

Poikien saksalaisihailu laimenee talvella, kun pojat huomaavat, että nämä sankarit palelevat. Autotkaan eivät kulje, kun ei ole pakkasnestettä.

Seuravana kesänä ihailu taas elpyy. Syksyllä syntyy vastakohtaisuus, kun pojat solkkaavat naiivisti: ”Petersburkki…Leningrad, pum, pum…”, mutta sotilas vastaakin: ”Minun veli, er ist jetzt in Stalingrad”, Niks gut in Stalingrad, ei yvä”.

Toisaalta saapuu uusia saksalaisia sotilaita, jotka eivät enää ole ystävällisiä vaan lyövät poikia luutturievulla silmille ja kiroilevat.

Lähtiessään syksyllä 1944 saksalaiset kuitenkin antavat kasoittain ylimääräistä tavaraa suomalaisille siviileille. Niin kova on puute ruuasta, että naiset suorastaan tappelevat.

Eräs monen lapsen äiti menee sisään valmiina tekemään mitä tahansa, jotta saisi lapsilleen ruokaa. Saksalaiset eivät kuitenkaan käytä tilaisuutta hyväkseen, vaan hän saa tavarat ilman maksua luonnossa.

Sankaruus ja kuolema

Romaanissa kerrotaan, että muut kaupungin poikajengit ovat liittyneet sotilaspoikiin. Kuvattu joukko on ainoa, joka pysyy vapaana.

Teoksen toistuvana teemana on poikien pyrkimys toimia sankarillisesti ja saavuttaa näin aikuisten arvostusta, mutta se menee aina jotenkin pieleen.

Kun he haluavat auttaa naisia tunnelin alitse, nämä luulevat heidän ahdistelevan. Kun he perustavat teatterin ja esittävät siellä Mannerheimin syntymäpäivät ja Hitlerin vierailun, esitys on  heidän tarkoittamattaan koominen ja opettaja sättii heitä epäisänmaallisuudesta. Kun he pyytävät koulussa päästä plankkipojiksi Pietariin kaupungin valtaamisesta, opettaja syyttää heitä pilkkaamisesta, sillä on jo selvää, että Leningrad jää valloittamatta.

Myös kuoleman teema toistuu. Kun pojat menevät yöllä myymään lomalaisjunalle olutta, junassa on ruumisarkkuja. Kun he tekevät vaihtokauppaa rakennustöistä vastaavan Todt-järjestön jäsenten kanssa, nämä ovat varastaneet tavaran ja rangaistuksena on teloitus. Kun he kadehtivat kilpailevaa poikajoukkoa, joka varastaa räjähdystykkien ammuksia, näistä kuolee kaksi ja loukkaantuu kaksi.

Viattomat pojat ja aatteeseen hurahtaneet aikuiset

Pojat trokaavat, tappelevat muiden kanssa ja keskenään, harhauttavat sotapoliisia ja jopa varastavat pyykkinarulta villapaidan vaihtaakseen sen saksalaisilta kameraan. Lapsellisuudessaan he kuitenkin ovat viattomia.

Poikien viattomuuden vastakohtana ovat aikuiset suomalaiset. Osa heistäkin hyötyy saksalaisista aineellisesti esimerkiksi trokaamalla.

Suomalainen sotapoliisi on itse kotoisin laitakaupungilta ja tulkitsee, että siellä muuttuu saalistamisen himoksi ”mikä tahansa jalo ja suuri aate, pyhä sota ja epävirallinen aseveljeys paikallisten asukkaitten ja maailmanvalloittajien välillä”.

Kirjan mittaan tuo aatteen suuruus ja jalous asetetaan kyseenalaiseksi. Naurettavimpia ovat aatetta julistavat aikuiset. Pappi julistaa, että kaikki kaatuneet pääsevät taivaaseen, ja oppikoulun opettaja asettaa pojille esikuvaksi vuonna 1918 valkoisten puolella 14-vuotiaana kaatuneen Onni Kokon.

Toki myös selväpäisiä aikuisia on. Valokuvaaja näkee poikien teatteriesityksen koomisuuden, ja rehtori päästää pojat rangaistuksetta plankkipoikaideasta.

Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden seksisuhteet

Keskeisellä sijalla ovat suomalaisnaisten seksisuhteet saksalaisten kanssa. Pojat kiistelevät, perustuvatko ne kiimaan vai aineelliseen hyötyyn.

Kuva on ruma, mutta myöhemmän ajan perspektiivistä ymmärtää, että rumaksi kuvan tekee osittain se, että näkökulma on teini-ikää lähestyvien, seksuaalisuuteen heräävien poikien. He saavat seksuaalisuudesta yksipuolisen kuvan vakoilemalla seksiakteja pusikoissa.

Toisaalta kyse ei ole vain poikien käsityksistä vaan Rintala tulee uusintaneeksi sodanaikaisia tuomitsevia lehtikirjoituksia. Niissä ei Marianne Junilan mukaan edes otettu huomioon, että suomalaisnaisten suhteet saksalaisten sotilaiden voisivat perustua kiintymykseen siinä missä muukin nuorten seurustelu. 

Pojissa työläisperheen ylioppilastyttö, konttoristi, seurustelee paksun saksalaisen vääpelin kanssa saadakseen ”rahaa, saksalaisia savukkeita, makeisia ja kahvia”.

Tiina Kinnunen toteaa, että kyseessä on yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Niinpä seurustelu vihollisen ja liittolaisen sotilaan kanssa tarkoittaa symbolisesti ”vieraan” päästämistä kansankunnan ”sisään”.

Immun silmät avautuvat

Poikien joukosta nousee esille kaksi, jotka kehittyvät, mutta eri suuntiin.

Ilmari Kaarela eli Immu on joukon vanhin, aloitteentekijä ja johtaja vaikka joukko onkin yleensä tasa-arvoinen. Sakari Toiviainen luonnehdinta Pojat-elokuvasta pätee myös romaaniin: Immu kehittyy kepposista ja ontosta sankari-ihailusta ”tietoisuuteen peruuttamattomista menetyksistä ja ajan epäinhimillistävistä seurauksista”.

Hiukan hämmästyttää esimurrosikäisten poikien vapaus: he saavat liikkua jatkuvasti ulkona keskellä yötä. Mutta loppujen lopuksi Immun äiti pitää pojalleen ja muillekin pojille jöötä: mitä tahansa ei saa tehdä. Äiti antaa pojille kolttosesta selkäsaunan mutta myös kehuu poikia, kun he alistuvat rangaistukseen.

Kohtausta ei pidä arvostella nykylain ja -moraalin mukaan. Ajan kontekstissa se kertoo, että Immusta huolehditaan.

Immun esikuva on isoveli, työläisperheen ylioppilas ja reservinupseeri Iikka Kaarela, joka on kihlannut morsiamen ”paremmasta” perheestä.

Kun Iikka kaatuu kesällä 1944, tämän morsiamen isä ”lohduttaa” Immua: ”Älähän sure. Veljesi kaatui niin kuin piti kaatua.” Sitten seuraa poliittinen saarna: ”Lopulliseen voittoon asti Saksan rinnalla, se o n nyt Suomen ainoa tie ja minä olen ylpeä siitä, että Suomen nuoriso sen ymmärtää, taistelee ja uhraa itsensä, jos niin tarvitaan, lopullisen voiton saavuttamiseksi…”

Immu ottaa sanat todesta ja haaveilee, että hän ilmoittautuu seuravana keväänä vapaaehtoisena armeijaan taistelulähetiksi. Ja sitten ”hän kaatuisi ja koulun seinällä olisi hänen hänenkin nimensä, Iikka Kaarelan nimen alla, se olisi komeata, veljekset, lahjakkaita poikia, sanottaisiin. Olihan ennenkin tässä maassa ollut kuusitoistavuotiaita sankareita.”

Immu tulee järkiinsä, kun hän tapaa kadulla veljensä morsiamen saksalaisen sotilaan käsivarressa. ”Eikä nuorukainen Ilmari Kaarela voinut enää Siltakatua takaisin Raksilaan kävellessään millään tietää, minkä puolesta hänen veljensä oli kuollut. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut sitä enää käsittää. Eikä luutnantti Iikka Kaarelakaan ollut tullut siitä koskaan mitään tietämään.”

Varsin osoittelevasti asetetaan vastakkain korkeasti moraalinen mies ja moraaliltaan kyseenalainen nainen. Iikka on toiminut ajan ihanteiden mukaan ja kaatunut suojatessaan kotiliettä, jotta Sillanpään Marssilaulun sanoin ”te lapset ja vanhuksia, te äidit ja morsiamet” olisivat turvassa.

Iikan uhrauksesta tulee kuitenkin turha, koska morsian osoittautuu arvottomaksi. Hän ei sure kaatunutta sulhastaan edes säädyllistä aikaa vaan aloittaa heti uuden seurustelun ja vieläpä ”vieraan”, saksalaisen, kanssa.

Kyseessä on jokaisessa sotaakäyvässä maassa yleinen uskomus, että kun mies vaarantaa henkensä rintamalla, naisen tulee olla uskollinen.

Laajemmin ottaen todellinen moraalinen rappio ei Pojissa ole laitakaupungilla. ”Parempien ihmisten” isänmaallisuus ilmenee vain sanoissa, ja näiden saksalaisihailu on niin vahvaa, että omia maanmiehiä syrjitään.

Kun saksalainen sotilas tappelee suomalaisen trokarin kanssa ja lyö tätä tikarilla, ”siviilipukuinen vaalea herra” vakuuttaa että saksalainen on syytön. Vain vanha ukko vain mutisee, että ”suomalaista kohdellaan kuin koiraa näitten vävypoikien rinnalla”.

Jaken tragedia

Jaken kehitys menee toiseen suuntaan.

Jaken vanhempien avioliitto on hajonnut, kun äiti on alkanut seurustella saksalaisen kanssa. Rakkauden, läsnäolon ja rajojen sijasta äiti antaa Jakelle vain saksalaiseltaan saatua rahaa ja tavaraa.

Ei siis ihme, että Jake leuhkii ja valehtelee, mielistelee opettajia, näyttelee koviksen roolia – hän on kerta kaikkiaan hukassa. Jake esittää sankaria, mutta kuten Sakari Toiviainen sanoo elokuvasta, ”tosiasiassa hän käyttäytyy kaikkein pelkurimaisimmin ja lipeää aina ensimmäisenä ryhmäsolidaarisuudesta”.  Kun muut pojat lähtevät auttamaan Immua, Jake painelee karkuun.

Muut pojat ovat hienotunteisia Jakea kohtaan, kuten Pekka Tarkka on huomannut: vaikka he muuten tappelevat ja kiusoittelevat toisiaan, he eivät lausu sanaakaan Jaken äidin suhteesta, joka on Oulun juoruakkojen hampaissa.

Kun saksalaiset lähtevät, Jaken äiti seuraa Fritziään. Isällä taas on uusi nainen, jolla on lapsi, eikä hän huoli Jakea uuteen perheeseen.

Epämääräisesti on sovittu, että Jake muuttaisi mummonsa luo, mutta kukaan ei pidä huolta, että näin tapahtuu.

Romaanin ja elokuvan erilainen loppu

Romaanissa Jake leikkii pistoolilla, jonka on saanut äidin saksalaiselta miesystävältä, ja kuvittelee: ”Se olis vasta hurja juttu. Jumalauta. Pojat uskoisivat … joka sanan, mitä minä oon niille leuhkinu … luulisivat, että Jake on ammuttu.” 

Jake ei vielä tajua kuoleman lopullisuutta vaan uskoo tekevänsä urotyön, jolla saavuttaa muiden poikien ihailun: ”ei ikinä tarttis pojille valehdella … vois olla niinku toiset … aina uskoisivat.” 

Jake koskettaa liipasinta, ja ase laukeaa. Kyseessä ei siis ole suunniteltu itsemurha vaan lähinnä onnettomuus.

Mikko Niskanen käsikirjoitti ja ohjasi Rintalan romaanin pohjalta elokuvan Pojat 1962. Jaken roolin sai 17-vuotias Vesa-Matti Loiri. Elokuvan näytettiin 60-luvulla televisiossa.

Kaikki elokuvan nähneet muistavat loppukohtauksen, joka oli tehokkaampi kuin romaanin itsemurha: Jake raahautuu äitiään kuljettavan junan perässä ja jää lopulta kiskoille.

Lapsensa hylkäävä äiti ja poissaolevat isät

Kaija Heikkinen on todennut, että Pojat on ollut vaikea teos myös feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, joka ei ole halunnut käsitellä teosta.

Jaken äiti hylkää perinteisen moraalin, joka painottaa velvollisuuksia muita kohtaan, ja valitsee modernin maailmankatsomuksen, jossa tärkeintä on oma onni. Jaken tuska liikuttaa lukijaa ja katsojaa niin, että tämän on vaikea olla tuomitsematta lapsensa hylkäävää äitiä.

Silloin huomiotta saattaa jäädä, että kokonaisuutena ottaen romaani ja elokuva kuvaavat ”isätöntä sukupolvea”. Pekka Tarkka tulkitsee, että ”Oulun pojat joutuvat etsimään rintamalla oleville isilleen korvikkeita kaupungeissa majailevista saksalaisista sotilaista tai taistelukuvauksista”, joissa kuvataan sotasankaruutta.

Mannerheimin ensimmäisessä päiväkäskyssä talvisodan alussa todettiin, että ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sisäisen ristiriidan aiheuttaa se, että sodan takia kodista puuttuu isä, jota lapsi tarvitsisi.

Tarkka toteaa, että tuolloin auktoriteeteiksi tulevat valtio, armeija tai kirkko, mutta ”isänmaa äidinkasvoineen ei vastaa todellista kontaktia isään ja äitiin, vaikka sodan aikana kehittyikin tunnevarainen käsitys Mannerheimista ja sarkamanttelisesta lotista kansallisen perheen vanhimpina.”

Sodan jälkeen nämäkin auktoriteetit kaatuivat, mutta ”Paluuta oikeaan perheeseen ei enää ollut, koska isä oli niin perusteellisesti samastunut sotilaaseen ja sankarivainajaan.”

Rintala ja Niskanen haastoivat sekä aiemman virallisen isänmaallisen version että myöhemmän feministisen diskurssin. Varsinkin elokuvan menestys osoitti, että aihe oli tärkeä ja oleellinen.

Tietoja kirjasta ja kirjailijasta

Juhani Salokannel kertoo teoksessaan Linnasta Saarikoskeen, että kesällä 1944 13-vuotias Paavo kuului sotilaspoikiin ja toimi lähettinä. Elo-syyskuun vaihteessa ratapihan laitaan ilmestyi saksalaisen divisioonan pesula. Vaunussa oli nuoria naisia, jotka puhuivat oppikoululaisille tuntematonta kieltä. Eleistä Paavo päätteli, että saksalaiset pitivät rintamabordellia. Syntyi oivallus: ”Todellisuus oli aina ristiriitaisempi, monisyisempi kuin ihmisten vakiintuneet käsitykset siitä”.

Todt-organisaatiosta Wikipediassa.

Irma Kyrki on kirjoittanut Rintalasta ja hänen Ouluun sijoittuvista teoksistaan Ouki-tietokannassa.

Olen kirjoittanut blogiini Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogiasta artikkelin, jonka lopusta löytyy tietoja kirjailjasta.

Kirjallisuutta:

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisen monta sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. SKS 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Salokannel, Juhani: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. WSOY 1993.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin muutoksessa. Otava 1966.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio. Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. SKS 1999.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi kuvaa romaanissaan Isänmaan tähden suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia sekä sitä, miten vaikeat muistot nousevat vanhana piinaamaan sotaveteraanien mieltä.

isanmaan-tahden

Teoksessa Isänmaan tähden (2011) eletään vuorotellen kahta aikaa, toisaalta 40-lukua, sotaa ja sen jälkeen sodanjälkeistä aikaa, toisaalta nykyaikaa.

Päähenkilöinä on kaksi eläkkeellä olevaa sotaveteraania, serkukset Antti ja Kaarlo Vallas.

Sotaveteraanien vanhuuden ongelmat

Antti kärsii pahoista muistiongelmista. Hän luulee vaimoaan ja tytärtään sotakavereikseen. Vaimo Leila ei tahdo enää jaksaa omaishoitajana. Kun silmä välttää, Antti kiipeää katolle, putoaa sieltä ja joutuu sairaalaan.

Putoaminen on myös symbolista: psyykkiset defenssit, jotka ovat vuosikymmeniä auttaneet Anttia sulkemaan sota-ajan tapahtumat pois, murtuvat.

Kaarlo toimii Itä-Hämeen sotaveteraanien puheenjohtajana, ja siinä ominaisuudessa hänet kutsutaan lukemaan sotilasvalan kaava asevelvolliselle. Kuvaus on farssi, Kaarlo valittaa kaikesta mutta ei saa ymmärrystä.

Jopa asetoveri ”huomautti, ettei Kaarlo ollut tapahtuman päähenkilö. Päähenkilöitä olivat ne nuoret, jotka lukisivat valan hänen perässään.” Kaarlo ei anna periksi: ”sen uhrauksen jälkeen, jonka hänen sukupolvensa oli tehnyt, he olivat, tai ainakin heidän olisi pitänyt olla, kaikkien tapahtumien päähenkilöitä”.

Tässä ei ole kyse sotaveteraanien halveksunnasta tai pilkkaamisesta vaan Kaarlon motiiveista. Tämä kaipaa julkista arvostusta ja huomiota, koska tuntee itsensä yksinäiseksi vaimonsa kuoleman jälkeen.

Närkästyksekseen Kaarlo kuitenkin huomaa, että kun TV:n keskusteluissa puhutaan vanhoista, jotka ovat tulppana nuorten edessä, kyse ei olekaan hänen ikäisistään vaan suurista ikäluokista, johon hänen lapsensa kuuluvat. Hän ei ole enää edes tulppa, hän ei ole mitään. Juuri siksi hän korostaa sotaveteraaniuttaan.

Kaarlo kirjoittaa sotamuistelmiaan, mutta tekee ne sellaisiksi, millaisena hän haluaa esiintyä muille ihmisille.

Suomalaiset Waffen-SS-sotikaat ovat samanlaisia kuin saksalaiset

Antin menneisyydestä saadaan enemmän tietoa: kuvataan suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan värväystä, merimatkaa, koulutusta, itärintaman kokemuksia, paluuta Suomeen – ei kaikkea, vaan välähdyksiä, joissa on päivämäärä ja paikka.

Antilla on SS-pataljoonassa kolme Erkki-nimistä toveria, mutta vain yhtä kutsutaan Erkiksi, kahta muuta sukunimellä Luttiseksi ja Rajaperäksi. Sama nimi tarkoittaa, että kyseessä on ikään kuin kolmoset.

Alussa Antti haluaa sankariksi, mutta Erkin mielestä sankariksi ei tulla itse tekemällä vaan sankaruuden määrittelevät muut, ja siksi sille ei ”kannattanut antaa paljon arvoa”.

Luttinen eroaa muista kolmesta. Varsovassa hän antaa leipää kerjääville lapsille ja Venäjällä hän ei lähde muiden mukana huoriin, koska haluaa olla uskollinen tyttöystävälleen.

Sotilaille jokainen valloitetun alueen nainen on ”huora”, siis vapaasti seksuaalisesti käytettävissä. Kun taloon astuu aseistettu sotilas, kukaan ei uskalla vastustaa raiskausta tämän aikeita paitsi vanha nainen, joka pyytää: ”Älkää raiskatko minun pientä tyttöäni, ottakaa minut, älkää tyttöä.”

Saksalaisten ei tarvitse opettaa suomalaisille rasismia: neuvostoliittolaiset sotavangit ovat näillekin ”eläimiä” ja siviileistä sanotaan: ”Nehän ovat ryssiä. Olisivat iloisia, kun on yksi suu vähemmän ruokittavina.”

Kirjassa tehdään sotarikoksia, ei kuitenkaan juutalaisia kohtaan, vaikka niistä tiedetään, vaan muita kohtaan. Yhdestä tapauksesta kuitenkin seuraa tutkimus, kun soittautuu, että uhri kuuluukin Saksan puolella taisteleviin vähemmistökansallisuuksiin.

Sotarikokset eivät erityisemmin säväytä lukijaa, koska uhrit ovat tuntemattomia.

Aseveljeys särkyy

Sen sijaan ydinkohdaksi nousee se, että Niilo Lauttamuksen romaaneissaan ylistämä suomalaisten aseveljeys särkyy. Antti ilmiantaa toverinsa rikoksesta, jonka on itse tehnyt. Jotta hän ei jäisi ilmi, hän tekee toiselle vielä katalammankin teon, joka paljastetaan vasta teoksen lopussa.

Kun pataljoona palaa Suomeen, Antti joutuu lähtemään maitojunalla Upseerikoulusta jouduttuaan vuorostaan aseveljen petoksen uhriksi mutta syystä.

Myöskään Kaarlo ei ole noudattanut ”veljeä ei jätetä”-periaatetta. Hän ei uskaltanut mennä hakemaan haavoittunutta toveriaan ”ei kenenkään maalta”, koska oma elämä oli tärkein.

Muistelmansa Kaarlo kirjoittaa virallisen sankarikertomuksen kaavan mukaan. Siihen ei mahdu yksityinen inhimillinen heikkous.

Sodan jälkeen

Aluksi Antti näyttää päässeen Kaarloa edelle ilmoittautumalla Waffen-SS-vapaaehtoiseksi. Mutta kun pataljoona palaa Suomeen, näyttää siltä, että Antti on tehnyt väärän valinnan, sillä tällä välin Kaarlo on edennyt elämässään.

Sodan jälkeen serkusten ero kasvaa. Kaarlo suorittaa tutkinnon, mutta Antti ei jaksa opiskella. Antin onneksi vaimo, Erkin sisar Leila, ei halua asemaa, perheonni riittää hänelle. ”Mitä muutakaan hän [= Antti] olisi voinut tehdä, ellei halunnut jäädä Erkiksi, sellaiseksi joka eli elämäänsä sodassa, puheessa, ei teoissa.”

Erkki kirjoittaa sotamuistoistaan Vapaaseen Sanaan, siis SKDL:n lehteen. Entisten tovereiden silmissä hän on takinkääntäjä.

Puhuminen ei auta

Jenni Linturin romaanin nimi Isänmaan tähden on ironinen, sillä isänmaa ei ole henkilöiden motiivi muuten kuin puheissa.

Vaikka Antti ja Kaarlo eivät ole esimerkillisiä eivätkä ihailtavia, lukija romaanin lopussa tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ymmärrettyään heidän tekojensa syyt ja seuraukset tekijöille: ”Teot jatkuivat vielä silloinkin, kun kukaan ei jaksanut pitää yllä puhetta. Miten sellaisen olisi voinut selittää sellaiselle, joka ei ollut ollut mukana?”

Jenni Linturin kuvaukselle on ominaista tarkkanäköisesti kuvatut yksityiskohdat. Joskus asiat suorastaan kiteytyvät aforismeiksi.

Pahempaa kuin tapahtumat on se, että niitä joutuu kantamana mielessään vuosikymmenet. Linturin romaanissa tekojen tunnustaminen ja katuminen ei kuitenkaan auta mitään, se ei tee ihmisestä moraalisempaa.

Näin kokee ainakin Erkki, joka sanoo Antille: ”Meissä ei ole kuin se yksi pieni ero, sinä haluat vaieta ja minä puhua. Eikä puhuminen, rakas Antti, ole kunniantuntoa, ei moraalia, eikä mitään sellaista. Se on vain puhetta.”

Asioiden käsittely puhumalla, mitä nykyään suositellaan, ei auta edes Erkkiä itseään, vaan tämä varhain.

Kirjailijasta

Jenni Linturi on syntynyt 1979. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri. Isänmaan tähden oli hänen esikoisromaaninsa. Se liittyy buumiin, jossa nuoret naiset ovat alkaneet kuvata sotaa, useimmiten kuitenkin siviilejä.

Tietoja Jenni Linturista löytyy Wikipediassa ja Teoksen sivulla. Linturin haastattelun voi katsoa Ylen Elävästä arkistosta.

Romaania Isänmaan tähden on käsitelty mm. seuraavissa blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Morren maailma, Kannesta kanteen, Kaiken voi lukea, Lukuisa, Tahaton lueskelija

Olen kirjoittanut blogissani Niilo Lauttamuksen romaanista Vieraan kypärän alla.

Iiris Kähäri: Seppele Viipurille

Iiris Kähärin Seppele Viipurille ilmestyi 1988, jolloin kirjailija tunsi vapautumisen koittaneen pysähtyneisyyden ajan jälkeen.

Silti Seppele Viipurille ei ole vain nostalginen vaan myös kriittinen kirja, jossa murretaan monia karjalaisia ja lottia koskevia stereotyyppejä.

Romaanin tapahtuma-aika kattaa Viipurin viimeiset suomalaiset kuukaudet helmikuusta kesäkuuhun 1944. Romaani päättyy marraskuussa 1944.

Seppele Viipurille kuvaa naisia, jotka Iiris Kähärin omien sanojen mukaan ovat marginaali-ihmisiä. Tapahtumapaikkana on usein esikaupunki, koska kirjailijan mielestä kauppiassukuja ja keskikaupunkia oli tarpeeksi kuvattu.

Inka Koistinen

Romaanin päähenkilö on Inka Koistinen, joka työskentelee toimistolottana Poliisiasiain toimiston osoitetoimistossa.

Muita henkilöitä ja tapahtumia kuvataan Inkan näkökulmasta. Repliikkejä on vain muutama, ja kerronta on epäsuoraa.

Inka on kotoisin maalaistalosta Säkkijärveltä. Vaikka äiti on jäänyt varhain leskeksi, Inka on päässyt oppikouluun. Tästä etuoikeudesta Aino-sisar kantaa edelleen kaunaa.

Inka on tullut ylioppilaaksi 1937. Jatko-opinnot on estänyt ensin varattomuus ja sitten sota.

Romaanin tapahtuma-aikana Inka on 25-26-vuotias. Hänellä ei ole ammattia, ja miestenkin suhteen hän on kokematon. Hän kirjoittelee rintamalle vänrikki Teppo Larjavalle, mutta asiasta ei näytä tulevan valmiimpaa.

Inka ihastuu myös naimisissa olevaan majuriin, joka tunnetaan Punaisena Neilikkana. Mutta kun mies lähentelee ja ehdottaa hotellihuoneeseensa menoa, Inka ymmärtää paeta ja pelastuu ”kuin Aino Väinämöisen kynsistä”.

Vain naiselta olisi mennyt maine, mies sen sijaan olisi voinut jälkeenpäin kerskailla: ”Tein sen niin nopeasti ettei tyttö aavistanut mitään ennen kuin oli motissa.”

Inkan Aino-sisaren mies Antti on rintamalla. Aino ja äiti hoitavat kotitaloa ja Ainon lapsia. Naimaton ja lapseton Inka on äidin ja sisaren silmissä hyödytön olio.

Ei esimerkillinen lotta

Luonteeltaan Inka on arka ja kömpelö. Tai ”paremmat” ihmiset saavat hänet tuntemaan niin, koska hän on ulkopuolinen ”tässä kaupungissa, missä kukaan ei tiennyt hänen taustaansa, missä häntä ei ollut nähty kenenkään käsipuolessa, ei kenenkään morsiamena Torkkelilla tai nuorena rouvana ostoksilla Kauppatorilla tai Kauppahallissa. Missä hän ei ollut nainut niin että olisi erottautunut joukosta. Naimiskaupalla olisi voinut pöyhkeillä elämänsä loppuun asti. Me kahdeksan maisterin perhe. Me Kannaksen talonpoikaisaateli.”

Inka ei myöskään ole ajan ihanteiden mukainen esimerkillinen lotta. Hän ei pidä talkoista töiden jälkeen eikä siitä, että kun kysytään vapaaehtoisia, ei ole sopivaa kieltäytyä. Hän on kuitenkin niin kiltti, ettei pysty pitämään puoliaan.

Inka haluaisi toisaalta erota järjestöstä, toisaalta pystyä parempaan kuin talvisodassa.

Inkan vastakohtana on lottaosaston johtaja, upseerin rouva Winter, jolla on aina isänmaalliset sanat huulilla. Todellisuudessa hän katsoo ennen kaikkea omaa etuaan.

Avoimesti oman edun tavoittelija on kauppiaan rouva Elma Riikonen.

Jenny Paju

Inka asuu kauppias Riikosen omakotitalon yläkerrassa, jonka toien huoneen Riikoset vuokraavat keski-ikäiselle Jenny Pajulle.

Rouva Winter kehottaa Inkaa pitämään Jennyä silmällä. Se onkin helppoa, sillä Jenny kertoo avoimesti elämästään.

Jenny  on kotoisin Kivennavalta Raivolan kylästä. Seutu oli monikielistä ja -kulttuurista. Siellä oli rautatieasema ja Pietariin oli sopivan lyhyt matka, joten rikkaat venäläiset rakennuttivat sinne autonomian aikana huviloita. Vallankumouksen jälkeen osa heistä jäi tai pakeni Suomeen, missä heistä tuli köyhiä emigrantteja.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Jenny pääsi töihin sotasairaalaan, jossa eräs sotilas teki hänet raskaaksi, ennen kuin häipyi Pietariin tekemään vallankumousta.

Jenny palveli köyhtynyttä venäläistä emigranttia Lidia Ivakovskia, joka ilmeisesti järjesti vastavallankumouksellisia rajan yli. Viipuriin muutettuaan Jenny elätti itsensä ja tyttärensä ranssien rakentamisella eli seppeleiden solmimisella.

Myös Lidia ilmestyy Viipuriin ja muistelee entistä elämäänsä Pietarissa.

Suhde ”toisiin” paljastaa ihmisten moraalin

Ratkaisevaksi moraaliseksi vedenjakajaksi romaanissa nousee suhde ”toisiin”, oman ryhmän ulkopuolisiin.

Sotavankileirien karmeat olot eivät ole mikään salaisuus: ”jokainen kaalinlehti jonka vanki tieltä löysi, jokainen jäätynyt peruna sille kelpasi, jokainen tupakantumppi. Silti moni oli kuollut vesipöhöön.” 

Mutta kun sotavankeihin on tutustuttu yksilöihin, heitä on ruvettu kohtelemaan ihmisinä. Tällaisen inhimillisyyden rouva Winter tuomitsee jyrkästi: ”Kaiken sen jälkeen mitä olemme joutuneet kokemaan ja kärsimään ja menettämään. Vangit, tilattuina työntekijöinä, elävät siviilien parissa ja syövät. Niin kuin ihmiset! Niin kuin kaupungin oma väki! Leipää, tupakkaa, käsineitä, sukkia on vartijan silmän välttäessä spekuloitu remonttimiehelle, lääkkeitä sairaalle, mikä rouva Winterin mielestä on romanttista hölynpölyä,  vanki sinne toinen tänne, tavaraa ja omaisuutta, mistä tässä taistelevassa maassa on yhä huutava pula.”

Rouva Winterin mielestä ”Raja kansalaisen ja muukalaisen välillä alkaa jo huomattavasti hämärtyä. Ihmiset, sivistyneetkin ja juuri he, puhuvat Ukrainasta ja Valkovenäjästä, puhuvat kirgiiseistä, kalmukeista ja tataareista. Ei ryssistä! Ryssistä ei saisi muka enää puhua!”

Jenny sen sijaan ystävystyy Valerin kanssa ja vie tälle ”Leipää, Pullaa. Keitetyn lantun. Perunoita. Lapaset”, puolustautuen että ”omistaan hän oli antanut. Syönyt itse vähemmän.”

Inka on kahden vaiheilla. Hän antaa Poliisiosastossa työskentelevälle Mitjalle luvan soittaa pianoa sekä ”piirakan ja pullan, eikä pitänyt sitä lainkaan syntinä”.

Toisaalta rouva Winterin asenteet vaikuttavat Inkaan: vanki on vihollinen, jota ”ei ole lupa sääliä. Vaikka sydän käskee, et sitä kuuntele.”

Perusteena on, että ”Sehän ei ole yksityinen asia enää! Tässä on kyse koko kansan elämästä. Tämä on pieni ja vähäinen maa. Ja tämä kansa taistelee nyt sen vähäisen puolesta.”

Mutta kun Jenny vie Inkan kuuntelemaan sotavankien konserttia, tämä kokee yhteisen ihmisyyden yhdistävän kaikesta huolimatta: ”Vangit, ihmiset, lauloivat vartijoille, toisille ihmisille.”

Rouva Winterin vävy luutnantti Enmark tappaa Valerin joutumatta asiasta edesvastuuseen. Sen sijaan Jennyä kuulustellaan, koska sotavangin auttaminen katsotaan maanpetokseksi.

Myös Inkaa kuulustellaan todistajana. Tämä puolustaa Jennyä: tämän käytös on luonnollista, koska Raivolassa ”myös venäläisiä oli pidetty ihmisinä”.

Jenny tekee seppeleen Valerille ja kuolee pommituksessa viedessään sitä tämän haudalle.

seppele-viipurille

Nimen symboliikka

Seppele Viipurille näyttäisi siis merkitsevän hautaseppelettä. Kirjan nimi oli kuitenkin kustantajan päättämä. Kirjailija ei siitä pitänyt, vaan halusi kanteen kuvan, jossa naisella on seppele päässä – siis elämän symbolin.

Kähärin oma nimiehdotus oli Kyyn punainen maito. ”Ajattelin kansanrunoa ’Kyy lypsi punaisen maion, maion valkean valutti, kipehillen voitehksi, haavoillen parantejiksi.’ Punainen maito oli minusta osuva paradoksi, mahdottomuus, niin kuin meidän koko väliaikainen oleskelumme Kannaksella oli.” Runo on romaanin motto.

Kyy-symbolilla Inka yrittää vakuuttaa itseään, että sotavanki on vihollinen: ”Kuin kyy kaikista suojeluperusteista huolimatta se iskee, jos ei sinuun, ainakin koiraasi.”

Kyyn pisto saa erilaisen merkityksen kohtauksessa, jossa Inka tapaa Tepon keskellä puna-armeijan suurhyökkäystä: ”Teppo tuli. Tuli ja levitti käsivartensa. Sillä hetkellä he tapahtui. Se oli nopea, kuin käärmeen, kuin kyyn pisto. Sille ei voinut mitään. Inka juoksi suoraan Tepon syliin.” Heillä on aikaa viisi minuuttia.

Viipuri paloi marttyyrina Suomen takia

Muistoissa palataan lähtöön Viipurista talvisodan loppuvaiheessa: ”Hurjasti roihuavat tulipalot olivat valaisseet heidän tiensä, kun he jäätä myöten, railoon putoamista uhmaten olivat kompuroineet toiselle rannalle, ja riemuitsivat kun tiesivät olevansa Tervaniemellä. Vasta Nälkälinnan kohdalla he olivat kääntyneet katsomaan taakseen ja nähneet sen valtavan rovion jolla…Niin, sillä roviolla oli tuo Kaunis Neiti Viipuri palanut niin kuin vain palava voi palaa, kuin Jeanne d’Arc.”

Viipuri esitetään neitona, joka poltetaan roviolla kuten Jeanne d’Arc. Polttaminen oli aikoinaan kerettiläisten rangaistus, mutta Jeanne d’Arcista tuli marttyyri ja Ranskan kansallispyhimys.

Viipuri siis kuolee marttyyrina Suomen takia.

Evakko kaipaa kotikaupungin hajuja

Nostalgisisin on kohtaus, jossa Inkan ystävä Hertta muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa Viipurin hajuja.

”Puun ja tervan hajua mikä tuntui Linnansillalla. Myös sarkahousujen hajua. Kun hän [Hertta] sulki silmänsä ja ajatteli sarkahousujen hajua, hän ajatteli myös katuja ja teitä ja pölypilviä joita raskaat laahustavat saappaat olivat nostattaneet, ja niin sarkahousujen hajuun oli sekaantunut toinen haju, pölyisen tien haju, harjoitusten haju ja harmaa joukko marssi kasarminportista sisään ja ulos, laulaen tai laumatta . . . Hertta nyyhkäisi ja jatkoi. Torkkelin puiston haju, muistiko Inka vielä Torkkelin puiston hajun. Heinäkuun puolivälissä kukki lehmus, ilma oli täynnä makeaa tuoksua, illat kuumia ja kuu punainen. Heinäkuu tuoksui Hertan mielestä aina kuulle, kukille, musiikille. Ihmiset vaelsivat edestakaisin kukkien lemussa, katosivat hämyisiin käytäviin, tulivat esille, katosivat taas, kadottivat parinsa ja löysivät uuden. Ja orkesteri soitti, oi että orkesteri soittikaan, mitä se soittikaan? Pirteitä sotilasmarsseja, hitaita kesäillan valsseja ja kehtolauluja. Salaperäiset paperilyhdyt keinuivat Espilässä. Siellä tanssivat ja söivät rapuja. Ja punanenäiset herrat taluttivat daaminsa kohti ajureita ja istuivat ne peräpenkille, jäi sikarin ja hajuveden, viinin ja ruusun tuoksu.

Mutta arvaas, Inka, mikä haju lapsesta oli paras? Se oli leipurin haju. Se leijui Torkkelinkadulta tai Linnankadulta. Sitä hän, Hertta, ei sanonut unohtavansa koskaan. Se tuntui yhä, syvällä hän sanoi tuntevansa sen suussaan yhä.” 

Viipurin takaisinvaltaus 1941 herätti riemua koko maassa

Lyhyessä välähdyksessä kerrotaan myös, miten kesällä 1941 Viipurin takaisin valtaus ”herätti riemua koko maassa. Liput liehuivat saloissa. Niinä päivinä koko Suomi oli rakastunut Viipuriin.  Niinä päivinä laskettiin liikkeelle ’Työn ja taistelun laina’ -niminen laina. Se ilmoitti radiossa itse presidentti Ryti.

Kaikki oli yhtä juhlaa. Työ ja taistelu ja lainat. Koko kansa oli lyhytaikaisesti kuin huumautunut onnesta. Lehdet lainehtivat kirjoituksia. Ei ollut sitä runoilijaa joka ei olisi ihmeteltävän vimman vallassa nähnyt huimaavia näkyjä. Oi Karjala, oi Viipuri, sinä..rakas…”

Kähäri lainaa mm. Yrjö Jylhän runosta säkeitä ”Sinun puolestas, Karjala, kaunis sisko, joku kaatua pelkäiskö, arvelisko?” Tässä kirjailija muistaa väärin: säkeet ovat Jylhän runosta Päin Äänisjärveä, Vienanmerta. Kuten nimi ilmaisee, runo käsittelee Itä-Karjalan valtausta. Erehdys on ymmärrettävä, sillä Jylhän runo oli niin suosittu, että siitä tehtiin postikortti.

Runossa Karjala esitetään naisena, jonka kohtalona on surra, kunnes mies saapuu pelastamaan.

sinun-puolestas-karjala-2

Kähäri ei kuitenkaan unohda asian toista, raadollista puolta: ”evakoista, ainakin salaa jos ei julkisesti, oli pyritty pääsemään”.

Euforinen paluu Viipuriin 1941

Inka lähti takaisin 1941 siivousryhmän mukana heti, kun se kaupungin takaisin valtauksen jälkeen oli mahdollista, ensin junalla Kouvolaan ja sieltä linja-autoilla. Tunnelma oli euforinen: ”Kun Viipuri alkoi näkyä, tutut kiviset Hietalan rannat ja Sorvalin saari, he nousivat seisomaan ja lauloivat, ja Inka unohti että hän oli vain Inka Kostiainen ja lauloi niin kuin muutkin lauloivat, ’Oi nouse Suomi katso sinun päiväs koittaa…!’”

Laulu oli Finlandia-hymni, johon V. A. Koskenniemi oli tehnyt sanat 1940. Ne liittyvät siis talvisotaan. Sibeliuksen musiikkiteos taas sai ensiesityksensä ns. ensimmäisen sortokauden aikana 1899.

Yksi tytöistä lausui Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar.

Inkan muistoissa tuolloin oli vallinnut yhteishenki ja solidaarisuus: ”Ketään ei vähätelty! Kaikkien työ kelpasi! Ei enää kilpailua! Ei etuilua! [- -] Oli luonnollista antaa ja auttaa pyytämättä takaisin.”

Kaupunki oli raunioina, ihmisten sijasta koirien ja kissojen, hiirien ja rottien vallassa.  Työ oli raskasta ja epämiellyttävää. ”Hän [Inka] keräsi, kantoi ja kuljetti, pesi, hankasi ja siivosi. Polvet pateilla ja kynnet verissä ja nälkä suolissa kuristen hän repi, kiskoi, raahasi, nosti ja latoi.”

Mutta ”samalla kun hän [Inka] rakensi kaupunkia, hän rakensi itseään.” Koska Inkaa ei maalaistyttönä ole Viipurissa pidetty minään, ”Hänellä oli ollut hävettäviä, kaunaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Nyt oli aika raivata ne pois.”

”He elivät toivosta. He toivoivat että tulisi vielä se päivä jolloin he saisivat rakentaa kaupunkinsa sellaiseksi kuin se oli ennen tuhoa. Sitäkin paremmaksi! [- -] Tämän sijaan he kuin unta nähden rakensivat jo toisen, aineettoman kaupungin. [- -] se, tuleva Viipuri, se ikävöity kaupunki!”

Viipuri vertautuu tässä Jerusalemiin, jota juutalaiset pakkosiirtolaisuudessa ikävöivät.

Sodan pitkittymisen myötä tunnelma on kuitenkin muuttunut: ”Oli alettu riitautua ja rakastua. Myydä ja ostaa ja laskea rahoja.”

Miksi negatiiviseksi ilmiöksi leimataan riitelyn ja kaupanteon lisäksi myös rakastuminen? Ilmeisesti siksi, että silloinkin yksilöllinen etu pannaan yhteisön edun edelle. Tässä kohtaa samaistutaan sota-ajan virallisiin arvoihin.

Kahdenlaista suhtautumista suurhyökkäyksen edellä

Keväällä 1944 suunnitellaan toisaalta kaupungin hallinnon siirtämistä sotilailta siviiliviranomaisille, toisaalta evakuointia. Vaikka saksalaiset peräytyvät itärintamalla, eräs upseeri puhuu taistelusta lopulliseen voittoon asti. Rouva Winter suunnittelee kesäksi viihdytyskiertuetta Itä-Karjalaan. Sen sijaan päämajassa työskentelevä upseeri on pessimistinen. Kaupungin läpi kulkee rintamalle junia, joiden ikkunat on peitetty.

Rouva Winter ja kauppiaan rouva Elma Riikonen ryhtyvät ajoissa toimenpiteisiin pelastaakseen omaisuutensa. Tämähän on sinänsä järkevää toimintaa, mutta Kähäri liittää sen moraalisesti epäilyttäviin ihmisiin aivan kuten aikoinaan Elämän koko kuvassa.

Inka sen sijaan päättää: ”Viisainta oli elää päivä kerrallaan. Niin kuin he, karjalaiset, olivat täällä oikeastaan eläneetkin, tottuneet elämään. Se oli tietysti lyhytnäköistä elämää muun Suomen mielestä. Mutta yksi täällä vain oli tarpeen. Toivo. Järjetön ja lyhytnäköinen toivo!”

Inkan mielestä muut suomalaiset pohtivat jo, miten saada rauha, mutta karjalaisille rauhalle oli ehto: saada pitää kotiseutu.

Jenny taas näkee, että karjalaisiakin on kahta lajia: ”Tänne ei olisi pitänyt oikeastaan tulla. Ne joilla oli ymmärrystä eivät tulleetkaan. Joilla oli korkeampaa tietoa, ne varoivat, ne selviytyivät, niin sodassa kuin rauhassa, olivat oppineet varomaan satoja vuosia sitten, se oli niillä veressä. [- -] Varovainen väki ei tule sellaiseen paikkaan jossa palopommeja vielä putoilee. Vasta kun täällä on kaikki kunnossa eikä jälkeäkään enää raunioista… [- -] sitten tänne tullaan…sitten täällä taas osataan olla…sitten osataan ottaa ilo elämästä…kaviaaria ja samppanjaa, laulua ja soitantoa…Sitä ei hänen tapaisensa ihminen osaa, ei ymmärrä mitä iloa siitä on.”

Rikkaat kauppiaat eivät siis ole palanneet Viipuriin, ja muutenkin kaupungin kuuluisa kansainvälinen ilmapiiri on romaanista poissa. Inkan mielestä se on hyvä asia: kaupunki on nyt kokonaan suomalainen.

Vihan päivä

Suurhyökkäyksen alkamista 9. kesäkuuta 1944 Kähäri kuvaa: ”Se oli katkera päivä. Suuri ja katkera. Vihan päivä.” Ilmaus vihan päivä (dies irae) aloittaa katolisen kirkon sielunmessun eli Requemin latinankielisen Sequentia-jakson: ”Vihan päivä, tuomion päivä  / polttaa kerran maailman tuhkaksi:  / niin ennustavat Daavid ja Sibylla.” Kyseessä on apokryfisen Sefanjan kirjan 1. luvun jakeet 15-16.

Viipuria pommitetaan, ja sen läpi virtaa pakolaisia, joille on järjestettävä syötävää ja juotavaa ja lääkintätarpeita. Inkan tehtävät muuttuvat.

Sitten luovutaan toivosta, että ihme tapahtuisi: ”Sammutus oli lopetettu. Se oli tarpeetonta. Kaupunki jäisi tulijoille sellaisena kuin he sen tahtoisivat valloittaa. Palakoon! Vaikka armeija taistelikin. Tulessa he joutuisivat pakenemaan, tulessa, tulen alta.”

Tulta ei mainita syyttä useampaan kertaan, sehän liittyy ”vihan päivän” ennustukseen maailman tuhosta.

Inka on oppinut ulkoa Edith Södergranin säkeen: ”jag längtar till landet som icke är”, mutta vasta nyt hän ”oli todella löytänyt maan jota ei ole”. 

Iiris Kähäri kertoo ymmärtäneensä,  että Edith Södergren tarkoitti kuoleman maata. Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola oli sen sijaan päätellyt, että kirjailija tarkoitti Karjalaa, ja otsikoinut arvostelunsa ”Karjala – maa jota ei ole!”

Kerran Inka katsoo taakseen. ”Alla cara memoria. Rakkaitteni muistoksi.” Tämäkin voisi olla romaanin motto.

Itsekkyyttä ja auttamishalua

Tienhaarassa tapahtuu kaksi vastakkaista asiaa. Toisaalta pakokauhun vallassa oleva sotilas huutaa: ”Pelastakoon itsensä ken voi.” Yhteishenki on kadonnut. Jokainen huolehtii vain itsestään.

Toisaalta kun vääpelin kyselee työntekijöitä Kaatuneiden evakuointikeskukseen (KEK), Inka lähtee – ja nyt hän ei enää katso taakseen. Raamatussahan Lootin vaimo muuttui suolapatsaaksi kääntyessään katsomaan taakseen Sodomaa.

Jälleen näkyy ihmisten itsekkyys, kun vieraat lotat, vaikka ovat karjalaisia, eivät jaa eväitään Inkan kanssa kuten aiemmin Jenny. ”Tämä ei ole totta, Inka sanoi itsekseen. Tämä ei voi olla totta. Mutta tämä oli totta. Tässä tilanteessa nämä ihmiset eivät olleet enää samoja viihtyisiä hauskasti rupattelevia karjalaisia. Nämä olivat kokonaan toisia. Nyt jo.”

Silti Inka yrittää ymmärtää: ”Kukaties nämä ihmiset, jotka kiirehtivät sotaa pakoon, ovat murtuneita ihmisiä. Ja kuinka eivät olisi kun taivas oli ääriään myöten täynnä jyrinää ja maa vavahteli jalkojen alla.”

KEKissä Inka kasvaa viimein aikuiseksi naiseksi: ”Hän oli nyt oma itsensä, riippumaton äidistä ja sisaresta, myös rouva Winteristä, kaikista niistä jotka olivat sanoneet hänelle ’tee niin’ tai ’älä tee niin’.”

Heinäkuun viidentenä päivänä kuullaan ääni, jonka joku tietävä osaa selittää: ”Jossain Juustilan takana ampuu koko Nenosen tykistö, tai ainakin suurin osa siitä”.

Taistelua ei kuitenkaan pidetä ratkaisevana, sillä puolustajilla on vielä mahdollisuus vetäytyä välirauhan aikana uuden rajan taakse rakennetulle Salpa-linjalle.

Katkeruutta ja epävarmuutta

Ennen kuin Lotta Svärd lakkautetaan marraskuussa 1944, rouva Winter kokoaa osastonsa lotat viimeisen kerran yhteen.

Rouva Winter on selvinnyt toisestakin evakkomatkasta. Parhaat huonekalut ja taulut ovat olleet säilössä Hämeessä. Useimmat Viipurissa olleista tavaroistaan hän on saanut kuljetukseen ja suojelluksi ryöstäjiltä, joiksi ”miellyttävät sivistyneet ihmiset” olivat tilaisuuden tullen muuttuneet. Silti hänellä on otsaa surra pianoaan, jonka hän oli ”omin käsin turmellut, että ei yksikään vanja soittaisi sillä ’Vapaata Venäjää'” mutta joka sittenkin oli toimitettu käyttökelvottomana perille.

Inkan Aino-sisaren mies on katkera: ”Hänkin, tilallinen mies, oli Moskovan rauhan jälkeen joutunut linnoitustöihin, oli itse pyrkinyt muun työn puutteessa. Hän oli raatanut lapio kädessä jossain Luumäen ja Lappeenrannan välillä ja sellaiset bunkkerit oli rakennettu ettähän. Ja kaikki turhaan! Olisivat ne saaneet olla … no, Kannaksella … taikka Viipurissa. ’Jumala Suomea suojatkoon’, hän matki Mannerheimia, ’Isänmaan nöyrä kiitos keventäköön…'” 

Junassa Inka kuulee, kun ”Vanhempi mies kertoi, pettyneellä ja vaisulla vanhanmiehen äänellä, että monet olivat itkusilmin hyvästelleet heitä, karjalaisia, kun he olivat keväällä 42 lähteneet Hämeestä kotiinsa, ja oli kirjoiteltu ka lämpimin sanoin muisteltu, mutta kun he tulivat olivat tulleet takaisin, nyt heistä tuli taas riesa, maita menisi ja kyliin asettuisi vierasta heimoa, kouluja pitäisi rakentaa ja työpaikat jakaa karjalaisten kanssa, nyt oli niillä äänessä toinen nuotti, ja se lämpö mitä aiemmin oli osoitettu olikin ollut heijastusta vain heistä, karjalaisista.” 

Nuorempi mies, joka on ollut armeijassa, epäilee, ”kannattiks tää. Kun kaikki taistelupaikat mäni ja kotiseutu karjalaisilta. / – Ka kannatti, vakuutti vanhempi. Jäihä täs sentään itsenäisyys ja jäi monel ihmisel kotiseutukii viel.”

Miesten keskustelua kuunnellessaan Inka miettii: ”Kannattiko? Pakko kannattaa.”

Tämä tuo mieleen Elämän koko kuvan Joron tunnuslauseen ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata”, joka oli myös kirjailijan oma tunnuslause.

Inka aikuistuu myös suhteessa mieheen

Inka ja Teppo ovat menneet kihloihin. Mutta Tepollakaan ei ole ammattia, ja mies tuntuu olevan kiinnostunut vain karjalaisten järjestön perustamisesta. Inka kyllästyy syrjäyttämiseensä ja toimii ensi kertaa jämäkästi lähettämällä Tepon pois.

Romaanin päättyessä suhteen jatko jää auki. Tosin Inka ”uskoo että mikään ei pääty yhteen suutahdukseen. Omituisen surun ja onnentunteen vallassa hän miettii, mitä sanoisi, kun Teppo suostuisi puhumaan.” 

Kähäri ei siis valitse rakkausromaanin helppoa ratkaisua, jossa naisen elämän täyttymys on avioliitto ”oikean” miehen kanssa.

Inkasta on tullut aikuinen nainen myös suhteessa mieheen. Teppo ei enää ole hänelle haavekuva, vaan hän näkee miehen sellaisena kuin tämä on.

Mahdollinen avioliitto ei tule olemaan helppo, mutta Inka aikoo tehdä siitä tasa-arvoisen.

Musiikki tuottaa katharsiksen – samoin kirjallisuus

Romaanissa kuvataan paljon musiikkia, sillä Inka kuuluu kuoroon. Yksi musiikkikappaleista on Mozartin Requem, sielunmessu joka surun jälkeen päättyy riemuun.

Jos riemun vaihtaa sanaan katharsis,  sama koskee kirjallisuutta. Koska lukijalla on tapahtumiin riittävästi välimatkaa, ei tarvita halpahintaista lohdutusta. Sen sijaan suruun voidaan palata, ja sen uudelleen kokeminen taideteoksen kautta tuottaa katharsiksen.

iiris-kahari-3

Kirjailijasta

Kirjan taustasta ks. Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Olen kirjoittanut blogiini myös Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960) ja Viipurilaisen iltapäivä (1964) ja Vaikka en toivo paluuta (1972). Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Muita tietoja

Yrjö Jylhän runo Päin Äänisjärveä, Vienanmerta

Finlandia-hymnistä Wikipediassa

Paavo Cajanderin runo Vapautettu kuningar

Tietoja Raivolasta Wikipediassa, kuvia Raivola-seuran sivulla.

Iiris Kähäri: Vaikka en toivo paluuta

Iiris Kähärin romaanissa Vaikka en toivo paluuta Karjalan menetys on hyväksytty, mutta osa evakoista tuntee itsensä ikuisesti vieraiksi. Samalla myötätunto on laajentunut karjalaisista sodan uhreihin kansallisuudesta riippumatta.

vaikka-en-toivo-paluuta-2

Romaanin Vaikka en toivo paluuta (1972) tapahtumat kerrotaan Raisa Hirvosen, omaa sukua Retomäki, näkökulmasta.

Raisan aviomies Matias Hirvonen johtaa kansanopistoa, jossa oppilasmäärät koko ajan vähenevät, mikä taas vähentää resursseja. Syynä on, että nuoria ei enää kiinnosta karjalaisuus mutta ei myöskään sivistys sinänsä, vaan kaikesta pitäisi saada välitöntä hyötyä. Miten tuttua!

Raisan ja Matiaksen kolme poikaa ovat jo aikuisia, ja puolisoiden välit ovat etäiset. Arvotkin erottavat: Matias kannattaa armeijaa, Raisa siviilipuolustusta.

Matias on niin velvollisuudentuntoinen, että hän työntekijän sairastuttua peruuttaa suunnitellun yhteisen lomamatkan. Tämä on Raisalle jo tuttua, ja hän lähtee kansainväliselle seuramatkalle Viipurin kautta Leningradiin.

Matkalla Raisa tuon tuostakin poikkeaa omille teilleen.

Kyseessä on Karin Armstrongin (Remembering Karelia, 2004) termein pyhiinvaellus, jollaiset alkoivat yleistyä 80-luvulla Neuvostoliiton vapautuessa. Aiemmin luovutetun Karjalan paikkakunnat olivat suljettuja turisteilta, joten niissä käytiin vain salaa.

Viipuri oli poikkeus, mutta siellä turistibussit vain pysähtyivät. Terijoelle (Zelenogorskiin) pääsi kylpylämatkalle.

Raisan nuoruus Viipurissa

Viipurin kohdalle sijoittuu laaja takautuma Raisan menneisyydestä. Isoisä oli sveitsiläinen juustomestari, joka kuljetti perhettään paikasta toiseen. Isä vajosi yhteiskunnassa alaspäin, ja perhe asui Viipurin laitamilla.

Suvun menneisyydessä ei siis ole mitään erityisen hienoa. Silti Raisa haluaa kuulla sukulaisilta salatut asiat, sillä kyseessä on ainoa oma menneisyys.

Raisa kävi oppikoulua, mutta suurin kiinnostus suuntautui seurusteluun ensirakkaus Jussin kanssa. Mutta kun Raisa pääsi Opettajakorkeakouluun ja Jussi ei, Jussi meni armeijaa ja löysi uuden.

Raisa valittiin opettajaksi maalaiskylään Kannakselle ja tapasi sattumalta Matiaksen. Talvisodan aikana Raisa lähti Matiaksen luokse Lappeenrantaan, avioitui tämän kanssa ja alkoi odottaa ensimmäistä lastaan.

Matias on inkeriläinen pakolainen. Osa hänen perheestään palasi vallankumoukselliselle Venäjälle, ja Stalinin aikana heidät karkotettiin kotiseudultaan.

Kirjan liikuttavin kohtaus on Raisan muisto, kuinka Matias aiemmalla matkalla Leningradissa tapasi veljensä perheineen ja veli kertoi alkoholin auttamana tuntikausia perheensä vaiheista.

Viipuri ja Leningrad

Paavo Rintalan teoksessa Velkani Karjalalle (1982) minäkertoja ällistyy ja loukkaantuu, kun venäläinen opas kutsuu Viipuria ”vanhaksi venäläiseksi kaupungiksi”. Aihe sai Osmo Jussilan kirjoittamaan teoksen Venäläinen Suomi (1983).

Raisa tietää asian ennestään. Hän kutsuu mielessään Pietari Suurta kaukonäköiseksi. Tällä hän kai tarkoittaa, että jälleen Pietari Suuren raja suojaa tämän perustamaa kaupunkia.

Aiemmalla matkalla Raisalle on tuottanut tuskaa se, että ”Isän hautaa ei viidakosta löytynyt, löytyi vain aukeama jonka keskellä kohosi sementtinen muistopatsas, Leningradin puolustaja”.

Leningrad on Viipurin kohtalo, kuten Raisa kertoo matkatovereilleen saksaksi: ”miten hänen kotikaupunkinsa Viipuri oli kaiken tämän takia haihtunut savuna ja tuhkana ilmaan. Ja lisäsi että vaikka hän ei toivonutkaan takaisin entisiä aikoja, niin tämä kaikki oli vaikuttanut niin paljon hänen kohtaloonsa ja hänen miehensä kohtaloon ja hänen sukulaistensa kohtaloon, että hän ei voinut eikä tahtonut sitä unohtaa. Anteeksiantaminen oli eri asia. Ja siitä syystä hän oli vieras tässä maailmassa. Mutta sai olla vieras. Kukaan ei pakottanut väärää passia hänen käteensä.”

Anteeksianto tarkoitta, ettei Raisa kanna kaunaa siitä, että menetti kotinsa ja kotiseutunsa, revanssista puhumattakaan. Toisaalta kieltäytyminen unohtamasta tarkoittaa, ettei Raisa halua kieltää menneisyyttä ja omaa identiteettiään hyväksymällä voittajan historiantulkinnan.

Kun opas kertoo Leningradin piirityksen uhreista, Raisa kommentoi mielessään, että kaupungista tuli sankarikaupunki, koska se ei tuhoutunut kokonaan. Viipuri tuhoutui kokonaan ja on nyt ”vain raunioläjä”.

Tämä ei kirjaimellisesti pidä paikkansa: vaikka Viipuria pommitettiin ankarasti talvisodan aikana, monet vanhat rakennukset ovat pystyssä toisin kuin Suomen kaupungeissa, joissa niitä sodan jälkeen on purettu urakalla uusien tieltä.

Se, että Viipuri on Raisalle ”vain raunioläjä”, johtuu siitä, että entiset asukkaat joutuivat lähtemään sieltä.

Silti Raisa ei halua käyttää sellaisia matkatoverinsa ilmauksia kuin ”ryssän haju: ”oliko enää järkevää käyttää sanoja ja vertauksia, joilla ei ollut katetta”.

Pakolaisuus on yleistä mutta se ei lohduta

Raisa tapaa sattumalta veljensä Ollin. Tämä muistuttaa, että ”Toisen suursodan jälkeen on yli 50 miljoonaa ihmistä joutunut lähtemään ja jättämään kotinsa ja kontunsa”.

Raisa vastaa: ”Ei se lohduta. Se vain suurentaa minun suruni. Se tekee sen 50 miljoonaa kertaa suuremmaksi.”

Olli kehottaa: ”sitä voisi jo alkaa unohtaa”. Raisa vastaa: ”Unohtaa. Miten sitä voisi alkaa unohtaa, kun meitä yhä muistutetaan siitä, että teimme väärin.”

Tässä viitataan siihen, miltä Neuvostoliiton virallisen historiantulkinnan mukaan Suomi oli yksin syyllinen sotiin. Toisen osapuolen jäykkyys talvisodan kohdalla tuskin edisti jatkosodan alkamisen tutkimista Suomessa.

Ennen kaikkea: miltä tämä syyllistäminen tuntui tavallisista ihmisistä, jotka eivät olleet mitenkään voineet vaikuttaa asioihin vaan olivat vain joutuneet sodan uhreiksi?

Sopeutujaa ei enää tuomita

Raisa sanoo: ”Minun on pitänyt yrittää olla milloin teuvalainen milloin räisäläinen milloin köyliöläinen milloin lohjalainen…”

Tähän Olli vastaa: ”Sinun on pitänyt olla niin monenlainen, että sinä tarraudut nyt siihen karjalaisuuteesi. Minun ei ole pitänyt. Minä olen saanut elää omaa elämääni ja nyt siitä on karjalaisuus eletty. Kokonaan.”

Romaanin takakansitekstissä Raisan aviomiestä Matiasta kutsutaan sopeutujaksi.

Inkeriläisen Matiaksen kokemukset ovat vielä paljon kovempia kuin Raisan, onhan hän paennut toiseen maahan ja joutuneet eroon perheestään, jonka kohtalosta ei ole vuosiin ollut tietoa. Matiaksella ei myöskään ole ollut mahdollisuutta jakaa kokemuksiaan samoin kokeneiden kanssa kuten Raisalla. Inkeriläisistä ei juuri puhuttu julkisuudessakaan, toisin kuin karjalaisista.

Vaikka Matiaksen ajatuksista ei kerrota, sopeutumista voi epäillä näennäiseksi. Matkan peruuttaminen viittaa siihen, että Matias ei ole käsitellyt tuskaansa vaan edelleen kieltää sen.

Matiasta voikin luonnehtia pikemmin pakenijaksi, salaajaksi ja koteloituneeksi.

Sopeutuja on pikemmin Raisan Olli-veli, jonka identiteetti on yksilöllinen ja joka pystyy vaihtamaan sitä mielensä mukaan. Hän edustaa modernia maailmaa.

Toisin kuin Kähärin romaanissa Elämän koko kuva (1960) sopeutuja Ollia ei kuvata negatiivisesti, vaikka myötätunto on selvästi Raisan puolella.

Myötätunto laajenee kaikkiin sodasta kärsineisiin

Kunnioitettavaa kyllä, trauma ei ole saanut Raisaa käpertymään itseensä vaan auttanut häntä kasvamaan ihmisenä.

Toinen ero Elämän koko kuvaan onkin, että myötätunto on laajentunut evakoista muihin sodassa kärsimään joutuneisiin ryhmiin kansallisuudesta riippumatta.

Erityisesti mainitaan juutalaiset. Holokaustin takia Raisa on Israelin puolella.

Vaikka Israel oli valloittanut kuuden päivän sodassa 1967 suuria palestiinalaisten asuttamia alueita, joita se miehittää edelleen, Suomessa oli edelleen vallalla perinteinen kuva pienestä kansasta taistelemassa ylivoimaa vastaan eivätkä palestiinalaisten kärsimykset olleet kovinkaan tunnettuja.

Paikallisuus kansallisuuden sijaan

Raisa ihmettelee, että ”siitä huolimatta, kaiken kokemisensa jälkeen, he olivat laittaneet lapsia maailmaan, arvelematta. Hän ja Matias, Antti ja Elli. Leningradilaiset. Juutalaiset. Vieläpä saksanjuutalaiset. Miten sitä uskalsi. Miten sitä luuli että löytyisi jokin parempi maailma. Miten sitä haaveili, että syntyisi jokin uusi utooppinen elämisentapa, kristallipalatsi. / Kun ihminen oli mikä oli.”

Elämä voittaa, ainakin biologisesti. Tosin voi epäillä, oliko lasten teko tietoinen päätös, ehkäisykeinothan olivat vielä epävarmoja.

Vaikka Raisalla on humaani arvomaailma, sodan ja evakkouden kokemus on estänyt tätä omaksumasta 60-luvun nuorison optimismia.

Raisa uskoo ja toivoo, että ”Jos ei olisi rajaa, ei olisi pakolaisiakaan”. Unelmana esitetään, että kansallisuutta tärkeämmäksi tulisi paikallisuus.

Samanlaisia ajatuksia esitti aikoinaan esseissään ahvenanmaalainen Johannes Salminen. Hänen sankarinsa oli Julius Sundman, joka piti tiukasti kiinni Ahvenanmaan demilitarisoinnista.

Ahvenanmaa säästyi sodalta maantieteellisen asemansa ansiosta. Karjalaa demilitarisointi tuskin olisi säästänyt. Se oli liian lähellä Leningradia.

iiris-kahari

Kirjailijasta

Iiris Kähäristä elämästä olen kertonut blogissani Elämän koko kuvaa koskevan artikkelin lopussa. Olen kirjoittanut blogissa myös Kähärin romaaneista Viipurilaisen iltapäivä (1964) ja Seppele Viipurille (1989).

Muita tietoja

Armstrong, Karen: Remembering Karelia. A family’s story of displacement during and after the Finnish wars. Berghahn books 2004.

Jussila, Osmo: Venäläinen Suomi. WSOY 1983.

Salminen, Johannes: Rajamaa. Alkuteos Gränsland. Suom. Risto Hannula, Kyllikki Härkäpää. WSOY 1984.