Mikko Karvonen: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942

Mikko Karvosen Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 juuttui jatkosodan aikana sensuuriin ja julkaistiin vasta 2007.

 

Raatteen tieltä Vuonniseen

Kirjan alkupuolella on uudelleen painettu teos Raatteen tieltä Vuonniseen, joka julkaistiin 1941 kirjailijanimellä Onttoni Miihkali. Se sisältää lyhyitä päiväkirjamerkintöjä ajalta 11.6.–20.7.1941.

Kirja alkaa 11. kesäkuuta 1941 kutsulla ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin”. Koska se syksyllä 1939 merkitsi liikekannallepanoa, Mikko Karvonen aavistaa, että edessä on  uusi sota. Kyseessä on jo hänen viides sotansa, ja ”kolmas koti on jätettävä. Kaksi kotia täysineen on ryssä minulta tuhonnut – isältä perimäni ja oman laittamani. Vajaassa vuodessa olen pystyttänyt kolmannen, – saas nähdä, miten sen käy.”

Oulun asemalla on 13. kesäkuuta junan vieressä toinen täynnä saksalaisia sotilaita, tykistöä ja panssariautoja: ”Saksalaisten läsnäolo toi mieleen turvallisuuden tunnun. Mitä tapahtuneekin, niin emme ole nähtävästi yksin. Mutta ihmiset ovat siitä huolimatta kovin vakavia. Viime sota on vielä kovin lähellä. Maa on väsynyt ja raihnainen. Ei ole vielä tarpeeksi rakennettu – uuden sodan hävitettäväksi.”

Liikekannallepano sujuu hyvin, sillä syksystä 1939 on otettu oppia: ”Silloin tulivat kaikki miehet kerralla ja joutuivat makailemaan viikkokausia ilman aseita ja varusteita, odotuksessa ja epävarmuudessa. Nyt käy kaikki toisin: miehet tulevat pienissä erissä ja pistetään heti jo ennen muodostettuihin yksikköihin. Ei melua eikä tungosta…”

Ilma on täynnä toinen toistaan hurjempia, joskus aivan naurettavia huhuja. Karvonen ihmettelee 20. kesäkuuta: ”Ei huomaa kenessäkään levottomuutta tai pelkoa. Valmistaudumme sotaan kuin tuttuun työhön.”

Seuraavana päivänä Karvonen merkitsee muistiin: ”Puuttuu kohtaloon alistumisen tuntu, kuten viimeksi. Kuolema on ikään kuin jossakin kauempana – ei niin ehdoton eikä niin lähellä.” Kiinnostavaa kyllä, nämä tunteet puuttuivat myös hänen omista talvisotakuvauksistaan Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä.

Vielä aamulla 22. kesäkuuta puhellaan, että jos Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyy sota, ”omat” otetaan ”korkojen kanssa”.

Pari tuntia myöhemmin tulee tieto Saksan hyökkäyksestä ja vähän ennen puoltapäivää tieto Hitlerin puhe luetaan radiossa. Karvonen uskoo naivisti Hitlerin vakuutukseen, että hän talvisodan aikana kärsi ja tunsi myötätuntoa Suomea kohtaan. Hän löytää ”jälleen viime sodan aikana kadottamani uskon. Olin pieni enkä kyennyt käsittämään suuria. Olin heikko ja siksi horjuin…”

Uusi päivä koittaa Karjalalle – Suomelle – koko Euroopalle.”

Samalla Karvonen uskoo koittavan Neuvostoliiton loppu. Kesäkuun 26. päivänä hän istuu talvisodassa kaatuneen puna-armeijalaisen haudalle ja miettii, miten käy aatteen, jonka puolesta tämä kaatui, ja tulee johtopäätökseen: ”Oppi, joka rakentuu pelkkään materialismiin, joka pitää kaikkea inhimillisyyttä naurettavana ja joka nojaa vain raakaan väkivaltaan ja ihmisen alhaisimpiin vaistoihin: vihaan, kostonhaluun ja sadismiin, ei voi elää kauan. Se on eräänlainen rappeutumisilmiö, paha sairaus, joka paranee nopean, säälimättömän leikkauksen avulla.”

Saman päivän iltana kuunnellaan radiosta presidentti Rytin puhe, joka on Karvosen mielestä ”Kiihkoton, asiallinen, rehellinen.” 

Karvoselle Suomen hyökkäys Itä-Karjalaan merkitsee oman kansan vapauttamista, jota hän on odottanut siitä lähtien, kun heimosotien jälkeen pakeni Suomeen. Hän uskoo vilpittömästi, että ”Karjalan heimo”, siis vienalaiset ja aunuslaiset, kuuluu yhteen suomalaisten kanssa: ”Te ette ole enää irrallinen oksa, kuten tähän asti. Teitä ei vieras sorra, ei hylji eikä hallitse.”

Karvosen luonteen olennainen piirre käy ilmi hyvin siitä, että järkeily on hänen mielestään pahasta ja ”intoilu” hyvästä: ”Hiiteen kylmä harkinta ja varovaisuus. Olkaamme kerran rohkeita, intoilijoita…” Nuoret ovat oikeassa: ”Alas vanhat ja viisaat!”

Hyökkäyksen etenemistä Karvonen seuraa takaa, joten siitä ei sen enempää. Yksilöllistä on se, ettei hän ole tavannut omaisiaan sen jälkeen, kun pakeni Suomeen. Millaista kaikki on? Kenet vielä tapaa elossa? Tällaiset tunteet eivät voi olla herättämättä myötätuntoa sellaisessakin, joka tietää lopputuloksen eikä muutenkaan voi yhtyä ylentyneeseen mielialaan: ”Olenhan unelmoinut ja haaveksinut tästä kaksikymmentä vuotta. Onhan tämä tässä, savinen, märkä maa minulle luvattua maata. Sodinhan heimoni vapauden puolesta…” 

Heinäkuun 20. päivänä 1941 Vuokkiniemessä järjestetään ”kansankokous”, jossa Onttoni Miihkali julistaa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen. ”Millä valtuuksilla? – Niillä, jotka Jumala on meille antanut, käskien asuttamaan tämän maan.”

Teoksen toimittaja Eero Marttinen huomauttaa esipuheessaan, että kokous ei tehnyt vaikutusta edes Suomessa, koska se ei ollut edustava: paikalla oli vain itäkarjalaisia pakolaisia ja paikallisista vain naisia, lapsia ja vanhuksia.

Kirjan lopettaa suoranainen ylistyshymni Mannerheimille, joka on nyt täyttänyt vuonna 1918 antamansa lupauksensa, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin Itä-Karjala on vapaa.

Tehtävä Itä-Karjassa

Esipuheessa Eero Marttinen kertoo, että tiedustelu-upseerin koulutuksen saanut luutnantti Mikko Karvonen nimitettiin jatkosodan alussa heimosoturipataljoonista muodostettuun Osasto K:hon. Samalla hänet määrättiin Itä-Karjalan sotahallinnon varakomentajana ja neuvottelukunnan puheenkohtajana toimineen jääkärieversti Ragnar Nordströmin adjutantiksi. Lisäksi hän toimi Karjalan vapautusliikkeen johdossa.

Tehtävänä oli kierrellä vapautetuilla alueilla ja suorittaa Itä-Karjalassa tarkastusmatkoja, kirjata sotasaaliit, tehdä mielialaraportteja, laatia ehdotuksia ja raportoida tilanteista ja tapahtumista suoraan marsalkka Mannerheimille.

Ensivaikutelmat suomalaisten valtaamassa Itä-Karjalassa

Teoksen toinen osa on nimeltään Raiskatun romantiikan mailla. Viisi matkaa Itä-Karjalaan. Nyt päiväkirjamerkinnät ovat paljon pitempiä kuin ensimmäisessä osassa.

Aluksi seuraa jälkinäytös Vuokkiniemen kokouksesta: Mikko Karvonen ja ”Karjalan vapausliikkeen johto” kutsutaan 27. heinäkuuta 1941 päämajaan Mannerheimin puhutteluun. Mutta Mannerheimin puheesta Karvonen ei kirjoita sanaakaan, sen sijaan hän kuvaa ihaillen ”suuren miehen” olemusta.

Sen jälkeen seuraa ensimmäisestä matkasta Aunukseen 27.9–9.10.1941 tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat kuin yksi suuri valitusvirsi siitä, kuinka itäkarjalaiset ovat menneet neuvostoaikana alaspäin niin taloudellisesti, kulttuurisesti kuin moraalisesti. Mutta vielä he ovat pelastettavissa, kun pääsevät Suomen yhteyteen.

Löydetään rangaistusleiri parakkeineen. Kirkot on naulattu umpeen ja muutettu teattereiksi.

Karjalaiset ottavat suomalaiset hyvin vastaan. Eräs poika sentään epäilee väitettä, että Suomessa asiat ovat paremmin, ja haluaa nähdä kaiken omin silmin. Hän pääseekin peräti Helsinkiin ja vakuuttuu.

Kuvaus on niin yksipuolista, että herää epäilys, että Karvonen uskoo naivisti kaiken, mitä itäkarjalaiset hänelle kertovat miehittäjää mielistelläkseen.

Suomalaisista Karvonen kertoo vain myönteisiä asioita. Sotilaat ovat kaikki reippaita ja reiluja poikia.

Eversti jakaa sotilasmuona-annoksia pakolaisille niin anteliaasti, että alaiset rupeavat piilottelemaan niitä, etteivät joutuisi kärsimään nälkää. Seteleitäkin eversti jakaa omista varoistaan, jotta vältyttäisiin byrokratialta, kun ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään. Eversti ottaa myös autonsa täyteen pakolaisia ja vie heidät matkan varrella olevaan koteihinsa.

Oman kansan rakastaminen – vieraan kansan vihaaminen

Mikko Karvoselle vihollisia ovat nimenomaan venäläiset, joista hän käyttää sanaa ”ryssä”. Kyse ei siis ole vain Neuvostoliitosta eikä kommunisteista.

Karvosen asenteista kertoo pähkinänkuoressa 11. syyskuuta 1941 kirjoitettu kuvaus Kareljskajasta, jonka muodostaa kymmenkunta pikkukylää. Puolessa niistä asuu venäläisiä ja ne näyttävät vauraammilta kuin Aunuksen karjalaiskylät, minkä Karvonen uskoo johtuvan siitä, että ”venäläisiä on tuskin ollenkaan vainottu poliittisista syistä.”

Karvosen valtaa ”katkeruus ja pahamieli. Muistelen heimoni viisisatavuotista kärsimyshistoriaa. Mieleeni tulee, että kaksi kolmannesta kotimaakuntani väestöstä on tuhoutunut tai kulkee parast’aikaa tuhoaan kohti. Tiedän, että näissä parissa kylässä asuu juuri sitä kansallisuutta, joka on meille karjalaisille antanut maaorjuutta, tehdasorjuutta ja kaikkinaista muuta orjuutta. Siperian ja ristin tiet, henkinen rappio ja ruumiillinen tuho – nehän ovat tulleet noiden ihmisten taholta. Venäläiset, nehän ovat ikisortajiamme, verivihollisiamme…”

Karvonen syyttää siis tavallisia venäläisiä siitä, mitä tsaarin venäjä ja Neuvostoliitto on karjalaisille tehnyt. Ennen kaikkea hän tulkitsee historiaa ajan suomalaisnationalisesta ja siten ei-karjalaisesta näkökulmasta. Silloin ei lainkaan ymmärretty, ettei identiteetti ei aikoinaan perustunut kieleen vaan uskontoon. Niinpä ne karjalaiset, jotka kastettiin ortodokseiksi, liittyivät Novgorodiin samoin kuin katolisiksi kastetut Ruotsiin. Katolisia ja myöhemmin luterilaisia ortodoksiset karjalaiset nimittivät ”ruotseiksi”.

Karvonen uskoo, että neuvostoviranomaiset ovat jättäneet venäläiset tarkoituksella paikalleen, kun taas karjalaiset on evakuoitu ”tietäen, että se, mikä suomalaista on, voi suomalaisiin helposti liittyä – mutta ollen samalla varmat, etteivät itä ja länsi, suomalainen ja venäläinen, yhdy milloinkaan…”

Venäläiset ovat Karvosella vain ”Lisää suita, jotka kärkkyvät kansamme niukoista varoista annoksia, vieraita suita, vihaamiamme suita.” Edes ”länsimaisen sivistyksen saaneena ihmisenä” ja ”kristittynä” hän ei pysty tuntemaan myötätuntoa venäläisiä kohtaan, vaan haluaa siirtää ”heidät yli Syvärin, omiensa luo, joka sorkan…”

Karvosen pettymykseksi hänen ehdotuksensa ei saa kyläläisiltä vastakaikua. Eräs ukko vastaa: ”Hallitkoon meitä vaikka paholaiset, kunhan vain bolševikeista irti pääsemme.” Ja kun hän yrittää sanoa, että kielikin on eri, hänelle vakuutetaan, että suomea kyllä opitaan.

Karvonen ei myöhemminkään mainitse lainkaan venäläisten siviilien leirejä, mutta voinee otaksua, ettei hänellä ollut mitään niitä vastaan, eikä hänellä olisi riittänyt sääliä korkean kuolleisuuden takia.

Puolen vuoden kuluttua kaikki on hyvin

Eero Marttisen esipuheen mukaan everstiluutnantti Nordström sairastui marraskuussa 1941 ja joutui jättämään tehtävänsä. Niinpä luutnantti Karvonen joutui hoitamaan tarkastusmatkoja pääasiassa yksin.

Välissä oli tauko marraskuun 1941 jälkeen kuukausien tauko. Muut neljä matkaa tapahtuivat huhtikuussa ja toukokuussa 1942.

Toukokuun 15. päivänä 1942 kirjoittamassaan merkinnässä Karvonen korostaa suomalaisten aiheuttamaa positiivista muutosta, joka on tapahtunut vain puolessa vuodessa: ”Viime syksynä, taistelujen vielä riehuessa keskellä maakuntaa, vallitsi kaikkialla sanoinkuvaamaton sekamelska, pelko ja epätoivo. Asukkaat palailivat juuri koteihinsa murheen murtamina, vapisevina, epäluuloisina. Suomalaisia ei tunnettu muuta kuin bolševikkien kauhunkuvauksista. Ei tiedetty, mitä huominen päivä tuo tullessaan.”

Sotilashallinnon esikuntien juuri toimintansa aloittaneiden virkailijoita Karvonen myöntää vaivanneen ”tottumattomuus ja epävarmuus”.

Puolen vuoden kuluttua jopa siisteys on parantanut: ”Ikuiset tunkiot ja kompostikasat ikkunoiden alta ovat hävinneet. Vallitsee puhtaus ja järjestys. Romukasat ja rikkinäiset ajokalut ovat hävinneet näkyvistä. Siellä täällä hohtaa uutuuttaan jokin rakennus. Teitten varsiin on ilmestynyt ojia, ohjaamaan pois märkyyttä. Esikunnat ja virkailijat työskentelevät tottuneesti ja taitavasti.

Asukkaiden mielissä on varmuutta. He tuntevat jo suomalaiset ja tietävät, mitä näiltä on odotettavissa. Kaikilla on työtä, jokainen voi ansaita leipänsä, eivätkä avuttomimmatkaan joudu näkemään nälkää.

Kuljetuslaitokset, posti, kauppa ym. elämälle tarpeelliset laitokset toimivat. Kaikessa on tietysti sota-ajan tuntua ja rajoittuneisuutta, mutta neuvostokansalaiset eivät sitä huomaa. Tämä on kuitenkin verrattomasti parempaa kuin mitä heillä on ennen ollut.”

Karvonen on varma, ettei kyse ole ainoastaan hädän lievittämisestä, vaan ”huomaan siinä varman tulevaisuudenlupauksen. Huomaan, ettei tässä ole kysymys tilapäistyöstä. Lasketaan perustaa, joka ei petä. Karjalainen heimoni, jonka hyväksi uhrataan niin paljon, tunnustetaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksesta. Rakkaus, jota sille osoitetaan, uhrit, jotka sen puolesta kannetaan, osoittavat selvää selvemmin, että heimoni on pelastettu häviöstä ja unohduksesta.”

Idealismi ja ideologia estää Karvosta ymmärtämästä, että sotaa ei ole vielä ratkaistu.

”Suomenheimoisia” on oikein suosia, muilta kieltää kaikki oikeudet

Karvonen käy myös vepsäläisten parissa. Kun hän (5.5.1942) kuulee opettajan moittineen vepsäläispoikaa tappelemisesta kylään sijoitetun venäläisperheen pojan kanssa, hän uskoo sen tapahtuvan vain muodon vuoksi, koska se kuuluu opettajan virkaan. Karvonen sen sijaan on ”tyytyväinen, teki niin mukavaa, kun kuuli, että ryssänvihan itu oli noissa vepsäläisipanoissakin. Kun pojista tulee aikanaan miehiä, olisi kansallistunne heissä jo valmiiksi kehittynyttä, voimakasta, taisteluihin ja sankaritekoihin kannustavaa. Ryssää, jota jo pienenä oli selkään annettu, pieksettäisiin ja ruhjottaisiin kuin vierasta sikaa.”

Aiemmin (29.9.1941) Kaukoijärvellä karjalaiset ovat syyttäneet Valko-Venäjältä siirrettyjä talonpoikia siivottomiksi ja varkaiksi ja väittävät näiden saavan suuremmat normit kuin karjalaiset Karvonen väittää ottaneensa selvää, että tämä piti paikkaansa. Tosiasiassahan nimenomaan ”kansallisten” normit olivat suuremmat kuin ”ei-kansallisten”.

Valko-Venäjältä siirretyt varakkaat ja uskonnolliset talonpojat vastaavat samalla mitalla: ”Kun he tulivat tänne, haukkuivat karjalaiset heitä heidän uskonsa tähden ja soimasivat kulakeiksi. Kaikki työnsä teettivät heillä, itse kyliä kävivät ja virkoihin pyrkivät. Kommunisteja olivat, NKVD:n urkkijoita ja Stalinin kätyreitä.

Mutta entäpä nyt, kun suomalaiset tulivat? Valkoisista valkoisimpia olivat ja keikkuivat taas kukkoina tunkiolla. Ja sellaisiksi nationalisteiksi olivat tulleet, etteivät mahtuneet heidän kanssaan edes samoihin kyliin asumaan, vaan olivat ajaneet heidät niistä pois, jumalattomat!”

Karjalaisvaimo hihkaisee: ”Pidä suunne suokemmalle, ryssät! Tietäkään, että nyt on meidän hallitus!”

Karvonen ei rupea tutkimaan, olisiko valkovenäläisten syytöksissä perää ja voisivatko karjalaiset esittää itsensä suomalaisille vastoin totuutta hyvässä valossa, vaan asettuu itsestään selvästi ”tuon ryysyisen, laihan akan” puolelle, joka hänen mielestään ”käsitti, että valta on vihdoinkin siirtynyt omalle kansalle, että karjalaiset ovat isäntiä omassa maassaan ja nuo toiset vain vieraita, joilla ei ole mitään oikeuksia. Ja kansallisviha ja kansallisylpeys, nekin ovat hyvästä.”

Käsitys siitä, että miehitetyn alueen asukkaat voisivat olla ”isäntiä omassa maassaan”, on naiivi.

Nämä kaksi episodia tekevät selväksi, ettei Karvonen lainkaan havaitse, että hänen nationalisminsa on perusteiltaan juuri samanlaista kuin Stalinin kommunismi: ihmiset jakaantuvat ”meihin” ja ”muihin”. ”Me” ovat etuoikeutettuja, ”muita” voi kohdella miten vain.

Karvonen kertoi Paavolaisille epäkohdista, mutta vaikeni niistä kirjassaan

Mikko Karvonen ei suinkaan kirjoittanut kaikesta kokemastaan ja ajattelemastaan päiväkirjaansa. Siitä todistaa se, mitä Olavi Paavolainen kirjoittaa Synkässä yksinpuhelussa 11.-19.9.1941: ”Miten mielenkiintoista Tsalkin elämysten jälkeen on todeta se katkeruus, millä syntyperäinen vienalainen Miihkali puhuu Itä-Karjalan Sotilashallinnosta. Sen AKS:läinen johto on näet vallatun alueen toimipaikkoja täyttäessään aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta syrjäyttänyt sikäläistä syntyperää olevat miehet. Sitä olin uumoillutkin. Mutta mitä tulee ’Suur-Suomesta’, jos sitä ei hallita sydämellä ja myötätunnolla, vaan ainoastaan järjellä ja imperialistisella tylyydellä?”

Karvonen ei edes mainitse Paavolaisen tapaamista Salaisessa sotapäiväkirjassa Itä-Karjalasta. Ja vielä merkittävämpää on, ettei koko kirjasta löydy arvostelua suomalaista sotilashallintoa kohtaan. Onko syy vain se, että päiväkirja on tarkoitettu julkaistavaksi eikä tällainen olisi sota-aikana mennyt sensuurista läpi?

Olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Karvonen eri tavalla raporteissaan.

Vertauskohtana Synkkä yksinpuhelu

Kiinnostavinta on se, miten erilaisen kuvan Mikko Karvonen ja Olavi Paavolainen antavat Suomen miehittämästä ja valloittamasta Itä-Karjalasta. Synkkä yksinpuhelu on monessa suhteessa suorastaan vastakohta Salaiselle sotapäiväkirjalle Itä-Karjalasta 1941-1942.

Jo 31. elokuuta 1941 Paavolainen on kirjoittanut: ”Mitä kauemmin täällä oleskelen, sitä enemmän alkaa mieltäni painaa sekä se kyvyttömyys että myös h a l u t t o m u u s ymmärtää täkäläistä elämää, mitä ei vain tavallinen sotilas ja työkomppanian mies, vaan ’valistuneet’ upseerit ja lotatkin osoittavat. Hangatessaan lysolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ pois taloista he tuntuvat desinfioivan myös omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on yhtä paljon todistus perinnäistapojen voimasta.” 

”Mitä vaarallisin käsitys itäkarjalaisista ’ryssinä’ ja ’ali-ihmisinä’ on jo täyttä kyytiä muodostumassa. Vihalla ja suvaitsemattomuudella myrkytetty AKS:läisen heimoaatteen nurja puoli alkaa paljastua koko irvokkuudessaan.”   

Paavolainen itse ihailee sekä maisemaa että taloja. Hän uskoo, että juuri tällaisissa oloissa Kalevalan runot ovat syntyneet, ei vain säilyneet, kuten eräs ajan teoria väittää. Hän paheksuu muita suomalaisia, jotka pitävät taloja primitiivisinä, koska eläimet asuvat ihmisten kanssa saman katon alla.

Paavolainen näkee itäkarjalaiset erilaisina, mutta ei eriarvoisina. On väärin yrittää tehdä heistä pakolla suomalaisia.

Vuonna 1939 pitkän Neuvostoliiton-matkansa perusteella Paavolainen tahtoo myös opettaa suomalaisia lukijoita, joilla hänen mielestään on yksipuolisesti negatiivinen kuva Neuvostoliitosta, että Itä-Karjalassa on neuvostoaikana tapahtunut edistystä. Suomalaisten ei pidä arvostella näkemäänsä oman esteettisen makunsa perusteella rumaksi tai kummalliseksi vaan tajuta, mitä tehtävää ne palvelevat.

Vepsäläisalueella Paavolainen huomaa, että suomalaiset koetaan vieraina ja kohtelu on kylmää toisin kuin Aunuksessa, koska yhteydet ovat suuntautuneet vain Venäjälle päin, eivät Suomeen. Tässä Paavolainen katsoo siis asiaa neutraalisti.

Paavolainen arvelee, että koska vepsäläiset asuvat kauempana rajasta, neuvostovalta on voinut kohdella heitä paremmin. Tässä on perääkin, mutta osoittaa ennen kaikkea halua selittää asioita myönteisesti Neuvostoliiton kannalta.

Ylipäänsä negatiivisia asioita Paavolainen ei mainitse juuri lainkaan, ei edes Itä-Karjalan suomalaisten kohtalosta Stalinin puhdistusten aikana 1937-8. Johtuuko tämä vain siitä, että asiasta olisi ollut sopimatonta puhua, kun kirja julkaistiin 1946? Onhan tunnettua, että Paavolainen editoi Synkkää yksinpuhelua moneen otteeseen.

Näin myös Karvosen kirja näyttää Synkän yksinpuhelun puutteet.

Martti Haavion Me marssimme Aunuksen teitä

Martti Haavio lainaa teoksessaan Me marssimme Aunuksen teitä Onttoni Miihkalin puhetta Aunuksenkaupungin voitonparaatissa 10. syyskuuta 1941: ”Suomalaiset sotilaat” – – ”te valloititte tämän maan. Mutta te ette tulleet tänne valloittajina, ette kuin vihollismaahan. Te tulitte tuoden valoa pimeydessä vaeltajille. – – Kiitän teitä vapautuvan kansani puolesta. Me karjalaiset tiedämme: yksin emme voi mitään, teidän kanssanne paljon.”

Sen enempää Karvonen kuin Haavio eivät havainneet mitään kummallista siinä, että ”itäkarjalaisten edustajana” puhui Suomessa parikymmentä vuotta asunut.

Kuten tytär Katarina Eskola osoitti teoksessa Itään, Me marssimme Aunuksen teitä ei ollut päiväkirja kuten alaotsikko kertoi, vaan otteita vaimo Elsa Enäjärvi-Haaviolle lähettyjä kirjeitä. Haavio oli myös editoidessaan tekstejä poistanut omaa Suur-Suomi-intoaan, joka ei sopinut 60-luvun lopun mielipide-ilmastoon.

Myös Haavio oli innolla siirtämässä venäläisiä pois Itä-Karjalasta.

Paavolaisen tavoin Haaviokin ihailee maisemaa ja vanhaa rakennuskulttuuria. Kansanrunoudentutkija yhtyy romantikkoon merkinnässä Kaukoijärvellä 29.7.1941: ”Koko tämä harmaa, patinoitu kauneus: aikaa, joka ei ole pysyväinen, mutta on vielä, tällä hetkellä! Aristokraattista aikaa. Talonpoikaista, erehtymätöntä tyylitajua.”

Eukko, joka paistoi pirtissä leipää. oli ystävällinen ja puhelias. Hän oli minulle kuitenkin, kuin kalevalaisten aikojen nainen: naiivi, sanoisi kaupunkilainen, viisas, laajatietoinen, kun hänet sijoitetaan ympäristöönsä.” 

Haavio rekisteröi näkemäänsä konkreettisesti, mutta toisin kuin Karvosella kaikki ei ole hänestä hullusti. Toki hänkin kuvaa vankileiriä ja muuhun tarkoitukseen käytettyjä kirkkoja, mutta myös suurta voimalaitosta ja tehdaskylän virkailijoiden asuntoja nykyajan mukavuuksineen. Löytyypä vähemmän mairittelevia vertauskohteita Suomeen:

14.8.1941: ”Vieljärvi ei ole joka suhteessa se idylli, jollaiseksi olen kuvitellut karjalaiset kylät. Sen asemapaikka on kaunis, siellä on uljaita vanhoja taloja, jotka kuvastuvat veteen. Mutta se on myös epäsointuinen: vanhaan kylään on tuotu jotakin, joka ei liity tyyliin – eipä silti, samoinhan Suomenkin maaseudun kylät ovat siirtyneet idyllistä proosaan. Täällä on virastotaloja, osin nyt palaneita; kulttuuritalo, jossa on teatterihuoneisto, elokuvat, huomattavan suuri kirjasto, biljardihuone ja klubi, osaksi tiilestä, osaksi puusta rakennettu. Huomasin, että puinen fasadi on oudosti vääntynyt.”

Stalinets-lehden toimituksessa Haavio löytää kymmeniä käsikirjoituksia, joissa ”arvosteltiin – usein hämmästyttävän räikeäsanaisesti – oloja. Ne eivät paljoakaan eronneet meikäläisistä ’lähetetyistä kirjoituksista’.”

Kiinnostavaa on, että Haavion mielestä Ylä-Viteleen kyläkokouksessa 18.8.1941 ”paras puhe oli kolhoosin päällikön pitämä. Hän ei vähimmässäkään määrin viitannut politiikkaan. Hän tähdensi vain työn merkitystä. Olot ovat nyt muuttuneet, lausui hän, mutta ei ole aikaa lepoon. On kysymys siitä, että aunukselaiset elävät – kaikkien on siis kaksinverroin ahkerammin ryhdyttävä korjaamaan ja uutta kylvämään. Meidän, sanoi hän, on autettava itsemme  tulevan syksyn ja talven yli.”  

Sensuurin kourissa

Mikko Karvosen alias Onttoni Miihkalin yhteydessä on luontevaa puhua myös sensuurista. Talvisodan, välirauhan ja jatkosodan sensuurista lähteenä on Helena Pilkkeen teos Etulinjan kynämiehet.

Sota-aikana sensuuri koski paitsi lehtiä myös kauno- ja tietokirjallisuutta; elokuvillahan oli rauhan aikana ennakkotarkastus. Kirjallisuuden suhteen oli vähän erikoismääräyksiä, niitä käsiteltiin samalla tavalla kuin lehtiä. Valtioneuvoston alainen Erillinen sensuurivirasto, josta jatkosodan alussa tuli Valtion tiedotuslaitos (VTL) ja päämajan sensuuritoimisto päättivät, mitä ja miten sodasta sai kirjoittaa.

Talvisodan jälkeen lehdistösensuuria lievennettiin, mutta kirjojen kohdalla ote päin vastoin tiukkeni, vaikka perustuikin kesällä 1940 kustantajien vapaaehtoisuteen.

Välirauhan aikana talvisotakuvauksista paisui suoranainen tulva, sillä kysyntä oli suurta. Samaan aikaan osasta talvisotakirjoja tuli ulkopoliittinen rasite.

J. K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, että kun hän oli välirauhan aikana Suomen Moskovan-lähettiläänä, hänet kutsuttiin näiden kirjojen takia ulkoministeri Molotovin puheille. Molotov katsoi kirjojen todistavan, että Suomessa lietsotaan vihaa Neuvostoliittoa kohtaan. Hän vaati, että Suomen hallituksen pitää estää niiden julkaiseminen. Vähän myöhemmin Molotov palasi asiaan ja otti esimerkiksi juuri Onttoni Miihkalin Suomussalmen sotatanterilla.

Myös Suomen ulkoministeriön mielestä kirja oli ”sopimaton ja loukkaava”. Ulkoministeriö ilmoitti Paasikivelle, että vielä myymättömät kappaleet oli oikeusministeriö takavarikoinut. Muut sotakirjat luvattiin tutkia ja tarpeen vaatiessa takavarikoida. ”Aikomuksemme on estää sotakirjallisuuden julkaiseminen.” Paasikivi kertoi tämän Molotovin varamiehelle Vyshinskille, joka oli vastaukseen kerrankin tyytyväinen.

Uusien sotakirjojen julkaiseminen kiellettiin Suomessa syksyllä 1940, mutta useimmat vanhoista olivat edelleen myynnissä.

Kielletyt talvisotakirjat palasivat kauppoihin jatkosodan alkamisen jälkeen ja samaan aikaan alkoi jatkosotakirjojen tuotanto. Hyökkäysvaiheessa ei sensuuri kovin vahvaa. Sodan pitkittyessä esiintyi ilmiöitä, joiden kuvaaminen kiellettiin: sotaväsymys, jermuilu, henkiset kärsimykset, liian realistiset haavoittumiskuvaukset. Isänmaallisetkin tekstit saatettiin hylätä, jos ne sisälsivät sensuurin mielestä liikaa sodan kauhuja.

Sensuuri oli tiukin Itä-Karjalan kuvausten kohdalla, ne tarkistettiin kolmeen kertaan: valtion tiedotuslaitoksen ja päämajan lisäksi sen teki miehitysalueen sotilashallinto.

Sensuuri reagoi poliittisten suhdanteiden muutokseen. Onttoni Miihkalin teos, jonka alkuperäinen nimi oli Raiskatun romantiikan mailla, joutui sensuurin uhriksi. Kirja oli jo ladottu ja osin painettukin, kun sensuuri päämajan vaatimuksesta hylkäsi sen tammikuussa 1943 ja koko painos määrättiin hävitettäväksi.

Helena Pilke toteaa, että kirjan vaiheissa ja sensuurikohtelussa ”näkyvät hyvin Itä-Karjalan kysymyksen vaiheet. Syksyllä 1941 Suomen armeija kulki kohti itää ja usko Saksan sotilaalliseen ylivoimaan oli suuri. Kirjailija Onttoni Miihkali oli palannut kotiseudulleen tiedustelumiehenä ja ajoi heimoaatetta. Kirja, jossa suomensukuisten asukkaiden huonoa kohtelua ja ’bolshevismin’ negatiivisia puolia tuodaan siekailematta esiin, propagoi omalla tavallaan Itä-Karjalan ’vapauttamisen’ välttämättömyyttä ja ja tuki hankkeita sen liittämiseksi Suomeen. Vielä vuonna 1942 kirja olisi voitu julkaista, mutta viimeistään saksalaisten antautuessa Stalingradissa alkoi suursodan loppunäytös näyttää kokonaan toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Syksyllä Raiskatun romantiikan mailla oli auttamattomasti myöhässä: sensuuri alkoi juuri tuolloin puuttua Neuvostoliittoon kohdistuvaan arvosteluun. Lopulliseksi jäävässä lausunnossaan päämaja totesi julkaisukiellon syyksi nimenomaan Itä-Karjalan väestön tulevaisuuden huomioimisen. Selvää oli, ettei heitä tultaisi ’tunnustamaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksessa’ tai pelastamaan häviöstä ja unohduksesta, kuten kirjailija kuvaili länttä kohti kulkevassa Äänislinnan junassa.”    

Jatkosodan jälkeisestä sensuurista on tutkinut Kai Ekholm teoksessaan Kielletyt kirjat 1944-1946, joka käsittelee yleisten kirjastojen kirjapoistoja.

Liittoutuneiden valvontakomitea vaati poistamaan yleisön saatavilta, kirjakaupoista ja kirjastoista, Neuvostoliitolle vihamielisen aineiston. Kirjastoista poistettiin 1783 nimekettä ja 30 000 nidettä. kirjoja poistettiin 403 kunnasta, keskimäärin 50 nimekettä kuntaa kohti.

Kirjastoille ei kuitenkaan annettu mitään listaa poistetuista teoksista, vaan kirjastot saivat päättää niistä itse. Niinpä poistettujen joukossa ei ollut vain Neuvostoliittoa arvostelevia ja Natsi-Saksaan myönteisesti suhtautuvia teoksia, sotapropagandaa ja sotaromaaneja, vaan joukkoon saattoi joutua Mika Waltarin sodanaikaisen propagandatyön takia myös tämän salapoliisiromaani Komisario Palmun erehdys, jonka yksi kirjasto poisti.

Kirjastojen poistot saattoivat myös olla erilaisia kuin kirjakauppojen. Erkki Palolammen Kollaa kestää poistettiin useimmista kirjastoista, mutta oli edelleen saatavilla kirjakaupoista.

Helsingin kaupunginkirjasto poisti 600 nimekettä ja 4000 nidettä. Kirjat sijoitettiin ns. myrkkykaappiin.

Vuonna 1958 opetusministeriö salli kuntien vapaasti päättää, siirretäänkö poistetut kirjat taas yleisön saataville. Ehdotuksen oli tehnyt Kemin kaupunginkirjaston kirjastonjohtaja, tunnettu vasemmistolainen Raoul Palmgren.

Kirjastojen listan kärjessä oli itseoikeutetusti Adolf Hitlerin Taisteluni (poistettiin 292 kirjastosta), toisena oli Kirsti Huurren muistelmat Sirpin ja moukarin maa (267 poistoa), kolmantena Erkki Palolammin klassikko Kollaa kestää (219) ja neljäntenä NMika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa (202).

Onttoni Miihkalin teos Raatteen tiellä oli sijalla 9 (poistettu 160 kirjastosta), Suomussalmen sotatanterilla sijalla 15 (134 poistoa) ja Raatteen tieltä Vuonniseen sijalla 175 (32 poistoa). Ruotsinkielinen teos Från soldatofficer i Suomussalmi on poistettu kahdesta kirjastosta.

Ennen sotaa julkaistuja teoksia on poistettu paljon vähemmän, mikä tosin saattaa johtua myös siitä, ettei niitä ollut niin monessa kirjastossa.  Teokset Uusi Isänmaa ja Vienan rannoilla poistettiin 25 kirjastosta, Heräävän elämän maa ja Solovetskissa kuohuu 18:sta, Kahden puolen rajaa ja Kapina luostarissa 13:sta.

Ekmanin kirja sisältää luettelon myös kirjakaupoista poistetuista teoksista, joiden joukossa on Onttoni Miihkalin teokset Raatteen tiellä, Suomussalmen sotatanterilla, Heräävän elämän maa ja Raatteen tieltä Vuonniseen.

Kirjailijasta

Mikko Karvosen alias kirjailija Onttosen elämästä yleensä on blogissa kerrottu tämän talvisotakirjojen Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä koskevan artikkelin lopussa.

Mikko Karvosesta alias Mikko Karvosesta Wikipediassa

Muuta

Ragnar Nordströmistä Wikipediassa

Kirjallisuutta

Ekman, Kai: Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–46. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 2000.

Haavio, Martti & Enäjärvi-Haavio, Elsa: Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1941-1942. Toim. Katarina Eskola. WSOY 2002.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941–1942. WSOY 1969.

Marttinen, Eero: Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Paasikivi, J. K.: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41. 4. p. WSOY 1986.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. I osa. WOY 1946.

Pilke, Helena: Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan säätelijänä 1939–1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009.

Onttoni Miihkali: Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä

Onttoni Miihkalin talvisotakuvaukset Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä kiellettiin sotien jälkeen. Asenteidensa takia ne ovat jääneet syystä unohduksiin, mutta ovat kiinnostavia aatehistorian kannalta.

Onttoni Miihkalin teos Suomussalmen sotatanterilla. Rintamamiehen kokemuksia oli ensimmäinen talvisodasta kertova kirja. Ensimmäinen painos ilmestyi 11. maaliskuuta, kaksi päivää ennen rauhan solmimista.

Tieto sodan puhkeamisesta otetaan vastaan rauhallisesti. Vaikka ”sota tuottaisi meille kärsimyksiä”, sitä ei voinut välttää. Vaihtoehdot ovat selvät: ”Kuolema, sehän oli loppujen lopuksi kaunis sana – kun sen vastapainoja on orjuus…”

Onttoni Miihkali oli vienankarjalainen pakolainen ja hän vetoaakin siihen, mitä itäkarjalaiset olivat kokeneet neuvostovallan alla. Vain ne, jotka olivat paenneet Suomeen, olivat pelastuvat ”raskaista kärsimyksistä, Siperian ja ristin tiestä”. Se on kasvattanut heistä tulevaisuuden johtajia.

”Suomen kansalle ei tämäntapainen koettelemus ollut tarpeellinen. Se oli eheä, sivistynyt ja voimakas. Se kykeni rakentamaan ja luomaan, elämään ja kukoistamaan ilman sitäkin…”

Teoksessa kuvataan entistä punakaartilaista, joka on paennut Venäjälle, rakentanut Neuvosto-Karjalaa ja havainnut silloin, että kansallisuus on tärkeämpi kuin aate, säilynyt hengissä Stalinin puhdistuksissa ja päässyt palaamaan Suomeen. Hän on tullut kääntymykseen ja tulee nyt hyvin toimeen suojeluskuntalaisen kanssa, joka on taistellut häntä vastaan sekä vapaussodassa (mitä termiä kirjoittaja käyttää) että heimosodissa.

Sota esitetään kirjassa melkein leikkinä, myös kahden lotan mielestä.

Vihollista kohtaan kertoja osoittaa avointa vihaa ja halveksuntaa, jossa on rasistinen leima: venäläisille on ominaista likaisuus, eläimellisyys, lapsellisuus ja laumasieluisuus.  Suomalaiset ovat kaikessa vastakohtia. Vaikka heiltä puuttui preussilainen kuri, ”tämän korvasi mainiosti heidän taisteluhalunsa ja peräänantamaton suomalainen sisunsa. – – He eivät sietäneet pakkoa, mutta tekivät vapaaehtoisesti kaiken sen, mikä oli tehtävä. He eivät olleet koneita – he olivat vapaita, itsenäisiä ihmisiä.”

”Kaikkinainen liioittelu, hosuminen ja huutaminen, teki heidät [suomalaiset] noloiksi ja vastahakoisiksi. Juhlapuheet ja korulauseet olivat heille pahasta. Lauman iskuvoima puuttui heiltä kokonaan. Mutta he osasivat tapella yksikseenkin, harkita, mitä missäkin tilanteessa oli tehtävä. Koska he eivät osanneet hyökätä laumana, eivät he lauman tavoin hajaantuneetkaan, kun tulivat lyödyiksi…”

Sotavangit kuvataan vastenmielisiksi, jopa silloin kun he vastaavat kuulusteluissa totuudenmukaisesti, sillä silloin he eivät käsitä pettävänsä oman isänmaansa. Tosin ”eihän hänellä isänmaata ollutkaan – hänellähän oli vain isäntä. Hänen esi-isänsä olivat olleet maaorjia, hän itse oli kolhoosilaisorja. Vuosisatoja hänen sukunsa oli ryöminyt maassa, suudellut sitä kättä, joka heilutti sen likaisessa selässä ruoskaa. Siksi hän ei tuntenut rakkautta, ei kiitollisuutta, eikä hänellä ollut mitään velvollisuutta, ei ketään ja mitään kohtaan.”

Suomalainen sotilas taas on ”jalo ja inhimillinen. Hänen vastustajansa on raaka, julma ja epäinhimillinen. Mutta hän ei siitä välitä – kohtelee tätä samaista vihollistaan ystävällisesti, jakaa hänen kanssaan leipäpalansa ja joskus vaatevaransakin.”  

Onttoni Miihkali uskoo Suomen voittoon ja myös Suur-Suomen toteutuvan jo talvisodassa. Taustalla on ensinnäkin se, että alkulause on päivätty 27.1.1940, pari viikkoa ennen Summan murtumista.

Toiseksi Suomussalmella ja muualla itärintamalla, jossa teitä oli harvassa, oli mahdollisuus kaartaa selustaan ja pilkkoa vihollisen joukot. Sen sijaan Kannaksella vihollinen hyökkäsi linnoitettua Mannerheim-linjaa vastaan ja siten lopulta materiaali ratkaisi.

Perimmäinen selitys on kuitenkin kirjoittajan ideologia. Onttoni Miihkalin mielestä suomalaiset ja itäkarjalaiset ovat sama kansa.

Raatteen tiellä

Toinen Onttoni Miihkalin talvisotaa koskeva teos, Raatteen tiellä. Muistoja ja kokemuksia ilmestyi myös 1940. Se on edeltäjäänsä maltillisempi vihollista kohtaan, osittain jopa säälivä, varsinkin loppupuolella kun kuvataan eri kansallisuuksiin kuuluvien sotavankeja.

Silti peruslinja on sama kuin edellisessä kirjassa. ”Suomalaisten puolustuslinjan länsipuolella tien varret ovat puhtaita, siellä täällä on nuotion pohja, tyhjä savukerasia tai tulitikkulaatikko. Mutta sen itäpuolella kaikki muuttuu, ikäänkuin tulisi toiseen valtakuntaan, järjettömän sekasorron, kuoleman ja saastan maahan.”

”Metsä on raiskattu, liattu ja häväisty; ennen puhdas korpi ikään kuin suree alennustaan. Riepukasoja, särkyneitä ajoneuvojen röykkiöitä, lommoisia ruoka-astioita, kaikkea, mitä parinkymmentuhantinen ihmisjoukko on tarvinnut jokapäiväistä elämäänsä varten, ja myös sellaista, minkä varassa sotajoukko on toiminut: aseita, ammuksia ja viestitysvälineitä on kaikkialla.” Sekä paperia ja kirjallisuutta tienvarsi täynnä: ”Kommunistisen puolueen historioita, eri aselajien ohjesääntöjä, propagandaoppaita, kaunokirjallisuutta, runoteoksia, – kaikki nämä sadat ja tuhannet kirjat levällään, huiskin haiskin, rapakoissa, ojissa, puiden juurilla, repaleisena, likaisena sekamelskana.”

Ja kaiken yllä on ”kalman vinkeä, ällöttävä haju.”

Kaatuneen taskusta löytyy punakantinen kirja, jossa arvostellaan ”porvarillista humanismia” ja kehutaan ainoaksi oikeaksi humanismiksi Marxin, Leninin ja Stalinin humanismia: Kommunistille ”saa olla oikein vain se, mikä aiheuttaa vanhan maailman häviämisen.”

Evakkojen ja heidän vastaanottajiensa ongelmat

Loppuluvussa ennakoidaan evakkojen vaikeuksia tekijän omien pakolaiskokemusten perusteella. Yllättäen tämä osuus on niin hyvä, että se olisi voitu antaa jopa oppaaksi evakkoja vastaanottajille, ehkä myös itse evakoille, jotta kumpikin osapuoli olisi tiennyt mikä on edessä.

Ensin kuvataan evakkojen vastaanoton ongelmia: ”Ihminen tinkii hyvin vastahakoisesti omasta mukavuudestaan. Hän on tottunut määrättyyn elämänjärjestykseen ja piintynyt tapoihinsa. Hän on rakentanut talonsa vaatimustensa mukaisesti ja on tarvitsevinaan kaikki sen tilat. Pihallaan hän on tottunut vuosien vieriessä näkemään vain oman vähäisen väkensä liikkuvan ja askartelevan, lastensa ja omaistensa, jotka ovat osa hänestä itsestään ja joihin hän täydellisesti luottaa.

Mutta sitten eräänä päivänä tulee hänen taloonsa vieraita ihmisiä, jotka valtaavat hänen huoneitaan, kävelevät hänen pihoillaan ja panevat kaikki hänen mielestään sekaisin. Hänen elämänjärjestyksensä järkkyy, hän ei voi noudattaa tuttuja tapojaan. Hän tuntee itsensä ahdistetuksi, sorretuksi ja kaikki oikeutensa loukatuiksi.  Nuo tulokkaat, ne saattavat olla hyviä, mainiota ihmisiä, mutta hän näkee heissä vain ilkeitä rauhanhäiritsijöitä ja alkaa suorastaan vihata heitä.

Hänen on melkein mahdoton katsoa asioita heidän näkökannaltaan, vaikkapa hän tahtoisikin. Että he ovat menettäneet kaikkensa, ovat onnettomia ja turvattomia, sen hän unohtaa. Ja jos muistaakin, niin hän ajattelee:

’Mutta enhän minä ole heidän onnettomuuteensa syyllinen.’

Inhimillisen itsekkyytensä valossa hän näkee omat ’kärsimyksensä’ paljon suurempina ja noiden toisten aivan mitättöminä. Hän on ilkeä ja paha heitä kohtaan, lausuu typeriä, suorastaan rikollisia sanoja, vaistoten, että ne ovat sellaisia, mutta tahtoen loukata noita vihaamiaan tungettelijoita mahdollisimman kipeästi.”

Onttoni Miihkali odottaa lukijan väittävän, että evakkojen tilanne on nyt erilainen kuin aikoinaan itäkarjalaisten pakolaisten, koska ”eiväthän länsikarjalaiset ole pakolaisia”, ”Hehän ovat omassa maassaan. He ovat maan kansalaisia, joilla on oikeus vaatia ja myös saada.”

Onttoni Miihkali myöntää, että evakot ”ovat verrattoman paremmassa asemassa kuin olimme me itäkarjalaiset kahdeksantoista vuotta sitten. Meillä ei ollut mitään oikeuksia: ei oikeutta vaatia, ei edes pyytää. Me tulimme vieraaseen maahan köyhinä, nälkäisinä ryysyläisinä. Me emme osanneet paljonkaan, suomalainen yhteiskuntajärjestys oli meille aivan outo, elinkeinoelämä tuntematon. Sivistystasostamme ei tietysti voinut puhuakaan. – – Mehän olimme luonnonkansan lapsia, suurimmaksi osaksi lukutaidottomia.”

Itäkarjalaiset kuitenkin selviytyivät eivätkä ”ole enää pakolaisia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Olemme kasvaneet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan kuin ympätyt oksat omenapuuhun.” Ero muihin Suomeen kansalaisiin on vain se, että itäkarjalaiset ovat tyytyväisiä, vaikka joskus muiden tavoin murisevatkin. ”Sillä pakolaisuudessa oli meidän pelastuksemme.” Jos he eivät olisi aikoinaan nousseet ”kaiken inhimillisen järjen ja käsityksen vastaiseen vastarintaan”, ”vaeltaisimme tänä päivänä Siperian ja ristin tietä, kituisimme pakkotyöhelvetissä ja vankiloissa.”

Kahdeksassatoista itäkarjalaiset ovat ”selviytyneet hyvin pakolaisuuden kirouksista. Monet silloiset pennittömät ryysyläiset ovat tänä päivänä miljoonamiehiä, monet talottomat talollisia. Varattomista on tullut varakkaita ja lukutaidottomista lukutaidollisia.”

Näennäisesti näyttää siltä, että ”länsikarjalaisilla”, ”jotka ovat kansalaisia omassa maassaan, tuntevat sen olot ja ovat saaneet sen antaman sivistyksellisen pohjan”, olisi paljon paremmat mahdollisuudet selviytyä pakolaisuudesta.

”Sielullisessa suhteessa he kuitenkin joutuvat läpikäymään kaikki ne kehitysasteet kuin mekin. He ovat jättäneet kotinsa, kuten me, tylyt ihmiset tulevat kohdelleeksi heitä samoin kuin meitä. Samanlainen koti-ikävä, elämänä väliaikaisuuden tunto ja toisten haittana olemisen karvaus johtuvat heitäkin vaivaamaan. He tekevät samat erehdykset kuin mekin ja valittavat sisimmässään samoin katkerin sanoin.”

Ainakin yhdessä suhteessa evakoilla tulee olemaan vaikeampaa päästä alkuun kuin itäkarjalaisilla, ennustaa Onttoni Miihkali: ”Me emme rakentaneet mitään korvauksen varaan, koska tiesimme, ettemme milloinkaan sellaista saisi. Mikä on menetetty, sitä on turha enää muistella. Se on kuin menneen talven lumi, sulanut ja haihtunut olemattomiin.

Me emme jääneet odottelemaan, että valtiovalta järjestää meidän olomme ja toimeentulomme. Aloitimme alusta ja hartiavoimin. Tiesimme, ettei suomalaisella yhteiskunnalla ollut minkäänlaisia velvollisuuksia meitä kohtaan. Emme näin ollen tulleet katkeriksi, vaikkei meistä erityisesti pidettykään.”

Pakolaisuuden alkuvuodet olivat raskaita ja pitkiä: ”Koti-ikävä, taistelu jokapäiväisestä leivästä, tylyt, vihamieliset ihmiset – ei toivoa kotiinpaluusta, harmaat päivät lipuivat ohi katkeamattomana jonona…”

Onttoni Miihkali huomauttaa, että ”tylyjä, vihamielisiä ihmisiä” oli itse asiassa ”vähän, yksi sadasta – ei, korkeintaan pari, kolme tuhannesta! Lempeitä ja ystävällisiä oli paljon enemmän.” Ihmisen psykologia on kuitenkin sellainen, että ”kaunis, lohduttava sana viipyy sielussa vain hetkisen ja häipyy pois. Ilkeä, loukkaava sana katkeroittaa siellä vuosikausia, myrkyttää päivät ja vie öitten unen. Pahan ihmisen muistaa aina, mutta hyvän unohtaa pian…”

Onttoni Miihkalilta kysyttiin kerran: ”Miksi te karjalaiset vaellatte paikasta toiseen? Miksette tee työtä ja syö leipäänne niin kuin muutkin ihmiset?”

Tuolloin Onttoni Miihkali ei osannut vastata, vasta myöhemmin hän oivalsi, mistä oli kyse: ”Pakolainen etsii paikkaa, joka olisi yhtä rakas ja kaunis kuin se, jonka hän menetti. Mutta hän ei löydä sitä. Kaikki muut paikat ovat rumia, outoja ja rakkaudettomia.”

Onttoni Miihkali muistuttaa mieleen sanonnan: ”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä.” Pakolainen ”kaipaa kai sitä ympäristöä, jossa leipä maistuu makeimmalta…” Siis kotiseudulleen.

”Lopulta pakolainen kyllästyy vaeltamiseen ja asettuu johonkin. Paikka on hänestä maailman kurjin ja viheliäisin, ihmiset siinä ilkeitä ja typeriä, hassuja ja naurettavia. Mutta hän puree hampaansa yhteen ja vannoo: Tähän jään!

Vierivät vuodet, paikka on yhä ruma, ihmiset edelleenkin ilkeitä. Pakolainen lähtee parin kuukauden matkalle ja – alkaa siellä ikävöidä.  Hän ei ole uskoa itseään, suuttuu ja alkaa sättiä omaa minäänsä. Mokomaankin paikkaan muka ikävä, tuollaisten kurjimusten luo!

Mutta ikävä kasvaa ja voimistuu, ja hänelle tulee kiire päästä sinne, mistä on lähtenyt. Ja kun hän tulee määränpäähän, huomaakin hän ällistyen: Ennen niin ruma paikka on nyt mitä ihanin, ja vielä joku aika sitten ikävät, pahat ihmiset ovat kuin taivaan enkeleitä, hyviä ja rakastavia.

Ja riemuiten hän havaitsee, ettei hän olekaan enää pakolainen. Hänen ympärillään on tuttua, rakasta – hänellä on koti, hänellä on ystäviä.”

Jonkun pakolaisen koti-ikävä on kuitenkin niin ylivoimainen, että ”hän ajattelee: Oma kurjuus on parempi kuin vieras hyvinvointi. Lähden kotiin, eihän minulle tämän pahempi sielläkään voi olla.”

Tällöin pakolainen kuitenkin unohtaa kotiseutunsa olosuhteet. Onttoni Miihkalin mielestä ”kodin tekee kodiksi kotoinen ympäristö.”

Puolet itäkarjalaisista pakolaisista palasi uskoen lupauksiin täydellisestä anteeksiannosta ja omaisuuden palauttamisesta. ”Missä he ovat nyt? – Sinä, länsikarjalainen lukija, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin.”

Kirjailijasta

Onttoni Miihkali (1904-1979) eli elämänsä kolmessa maassa ja hänellä oli kolme nimeä. Hän oli lähtöisin Vienan Karjalasta ja käytti elämänsä ensi vuosikymmenet nimeä Onttoni Miihkali. Ensimmäinen nimi on isännimi, joten nimi tarkoittaa Miihkali Ontonpoika.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Onttoni Miihkali osallistui Itä-Karjalan kansannousuun. Sen epäonnistuttua hän pakeni Suomeen ja omaksui nimen Mikko Karvonen.

Mikko Karvonen valmistui kansankoulunopettajaksi ja toimi Suomussalmen Kuivajärvellä opettajana vuosina 1928–1939. Lisäksi hän toi radio-ohjelmissa, lehtikirjoituksissa ja esitelmissä esille Kuivajärven ja läheisen Hietajärven kylien ortodoksista vienankarjalaista kulttuuria ja teki runonlaulajan, anoppinsa Domna Huovisen tunnetuksi.

Talvisotaan Mikko Karvonen osallistui luutnanttina Suomussalmen rintamalla Erillinen Pataljoona 15:n tiedustelu-upseerina vuoden 1939 loppuun saakka. Tammikuussa 1940 hän siirtyi Päämajan propagandaosastolle Mikkeliin.

Jatkosodan alkaessa hänestä tuli tiedustelu-upseeri heimosoturipataljoonista muodostetussa Osasto K:ssa. 20. heinäkuuta 1941 Vuokkiniemellä järjestettiin ”kansankokous”, jossa Karvonen julisti pitämässään puheessa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen; tätä ei koskaan virallisesti tehty.

Suur-Suomen valtaus oli ollut Karvosen unelma ja tavoite. Tapa, jolla suomalaiset kohtelivat itäkarjalaisia, tuotti hänelle musertavan pettymyksen.

Lapin sodan aikana Karvosen perhe evakuoitiin Ruotsiin ja Karvonen seurasi mukana, koska hän oli saanut varoituksen, että se olisi viisainta. Hän ei ollut tehnyt sotarikoksia, mutta voimakas kielenkäyttö ja itäkarjalainen syntyperä olivat tehneet hänestä merkityn miehen.

Karvonen jäi Ruotsiin, suoritti ruotsin kielen tutkinnon ja toimi taas opettajana. Hän muutti nimensä Mikael Karresandiksi. Hän jatkoi kirjoittamista, mutta keskittyi ortodoksisiin aiheisiin. Hän kuoli 1979.

Kirjailijanimenä hän käytti alusta asti vienankarjalaista nimeään Onttoni Miihkali. Jo ennen sotaa hän oli kirjoittanut useita teoksia, joiden tapahtumapaikkana oli Vienan Karjala.

Onttoni Miihkalin teosten sensuroinnista sodan aikana ja sen jälkeen kerrotaan blogin artikkelissa, joka käsittelee vasta vuosikymmeniä myöhemmin julkaistua teosta Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 (sen alussa on myös sodan aikana julkaistu teos Raatteen tieltä Vuonniseen). Artikkelissa Salaista sotapäiväkirjaa verrataan Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun ja Martti Haavion teokseen Me marssimme Aunuksen teitä.

Kirjallisuutta

Marttinen, Eero:  Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa: Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941–1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Onttoni Miihkali Wikipediassa

Kainuu 39

Elokuva Kainuu 39 (1979) kertoo puna-armeijan talvisodan alussa valtaaman Suomussalmen Juntusrannan asukkaista, jotka suhtautuivat myönteisesti Neuvostoliittoon.

Käsikirjoitus tehtiin paikan päällä, ja rooleja näyttelivät paikalliset amatöörit. Ohjaus oli Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon. Elokuva palkittiin Jussi-patsaalla, mutta nykyisin se on lähes unohdettu, vaikka onkin esitetty muutaman kerran TV:ssä.

 

Elokuvan julisteessa korostuu pienen ihmisen voimattomuus sodassa: mieshahmo juoksee kumarassa mutkaisen joen rannalla kahden jättiläispuun välissä ja edessä uhkaa kivääriä pitävä käsivarsi. Elämää edustaa sentään toisessa puussa oleva lintu ja taivaalla oleva aurinko (tai kuu). Mitään puna-armeijan tunnettuja tunnuksia kuten punatähteä ei ole, päinvastoin kivääriä pitävässä kädessä on hakaristisormus. Valtavärinä on eri sävyineen ruskea, natsien lempiväri, eikä talveen sopiva valkoinen. Kun sinisenä joessa uiskentelee mustia esineitä, yhdistelmä viittaa (sinimustaan) fasismiiin. Rajaukset ovat valkoiset, mikä viitannee ”Valkoisen Suomen” henkilöille asettamiin rajoihin, varsinkin kun mieshahmo juoksee vähän leveämmän valkoisen värin kohdalla (jollei sillä sitten tarkoiteta lunta).

Elokuvassa näytetään alussa ja osin välissäkin dokumenttifilmejä ja kertoja selittää kansainvälistä taustaa, osin valikoivasti. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus mainitaan mutta ei salaista lisäpöytäkirjaa. Saksan hyökkäyksestä Puolaan kerrotaan, mutta ei sitä että Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan idästä.

Aluksi haastatellaan kahta keski-ikäistä miestä, jotka olivat talvisodan aikana nuoria miehiä. Sitten haastatellaan nuorisoa, jonka tiedot paikkakuntalaisten kohtalosta talvisodan aikana ovat hatarat. Esimerkiksi koulun polttajiksi luullaan venäläisiä, kun tosiasiassa suomalaiset polttivat taloja poltetun maan taktiikkana.

Fiktio-osuuden kerrotaan perustuvan nuoren Vihtorin kirjoittamaan vihkoon, josta kuullaan voice over -kerrontaa.

Kesällä 1939 Aarne palaa suomalaisesta vankilasta, jossa hän on istunut kuuden vuoden maanpetostuomion osallistuttuaan SKP:n toimintaan.

Takautumana kerrotaan, miten Aarne pitää lapsille julkisesti ”pyhäkoulua”, mutta aitassa laulattaa Kansainvälistä. Mukana on myös kyläkauppiaan poika Korhos-Mikko, joka pelkää isäänsä. Kolme poikaa, Vihtori, Janne ja Mikko ovat ystävyksiä.

Kesällä 1939 poikien tiet ovat eronneet, kun Mikosta on tullut suojeluskuntalainen.  Hän on kuitenkin mukana tansseissa. Niiden yhteydessä Janne ja Vihtorin sisar Annu löytävät toisensa.

Poliisit keskeyttävät tanssit. Mikko hakkaa Kansainvälistä huuliharpulla soittaneen Vihtorin, joka alkaa vihata Mikkoa.

Aarne loikkaa metsien läpi rajan yli jouduttuaan suojeluskuntalaisten ahdistelemaksi.

Kylä jää evakuoimatta, ja sodan alkaminen saadaan tietää, kun puna-armeijalainen ilmestyy taloon. Mikkoa pyydetään puna-armeijan oppaaksi ja hän suostuu ilman muuta.

Vihtori on saanut Punaisen Ristin sairastuvalla toipumassa keuhkotaudista.

Elämä jatkuu rauhallisena. Vain Korhos-Mikko pelkää, että puna-armeijalaisille on kerrottu hänen kuuluvan suojeluskuntaan.  Janne myöntää kertoneensa asian, mutta lisää, että senhän näkee päältä – Mikolla on suojeluskuntaunivormu. Janne muistuttaa, että ”Meikäläiset on kymmenen vuotta pelänneet, että teikäläiset vie ryssinä rajan taa”, mutta vakuutta ettei sitä kosteta.

Pidetään kokous, jossa perustetaan kyläkomitea. Sen valmis jäsenlista muuttuu vähän, kun huomautetaan, että mukana pitäisi olla nainenkin. Niinpä Johanna valitaan sihteeriksi.

Osoitetaan, etteivät kyläläiset voi tietää mitään siitä, mitä sodassa tapahtuu ja miten muualla Suomessa asiat käsitetään. Radiosta kuunnellaan Moskovan asemaa. Kyläläiset pääsevät ensimmäisen kerran elämässään näkemään elokuvia. Yhdessä niistä tankki kaataa puita. On siis luonnollista, että kyläläiset uskovat Neuvostoliiton voittavan sodan.

Kun sotaonni kääntyy, kyläläiset evakuoidaan Neuvostoliiton puolelle. Kerrotaan nuoret käyvät työssä ja saavat palkkaa. Se myönnetään, että lapsilla ja vanhuksilla ruoka on yksipuolista.

Rauhan jälkeen palataan Suomeen, jossa kyläläiset pannaan piikkilangan taa karanteeniin. He joutuvat alastomina jonottamaan täisaunaan. Korhos-Mikko pasteerailee suojeluskuntaunivormussaan kivääri kädessä ja tyrkkii ihmisiä täisaunaan. Lotat desinfioivat vaatteet.

Piikkilangan takana pappi saarnaa tekopyhin ilmein, että Jumala ja isänmaa antavat hairahtuneille anteeksi.

Annu tulee kertomaan Vihtorille, että heidän isoisänsä on saanut elinkautisen ja kuollut vankilassa.

Sitten seuraa oikeudenkäynti, jossa annetaan pitkiä kuritushuonetuomiota maanpetoksesta puna-armeijan oppaalle Jannelle ja kylätoimikunnan sihteeri Johannalle. Maanpetostuomion saa myös Vihtori toimittuaan myyjänä kyläkaupassa, jonka rahat sanotaan vihollisen käyttäneen.

Suojeluskuntalainen Korhos-Mikko lähentelee Annua ja kertoo, ettei hän ollut tarkoittanut, että entiset ystävät joutuisivat vankilaan. Ilmeisesti Mikko on siis todistanut heitä vastaan. Annu torjuu Mikon tylysti. Mikko ei kestä tunnontuskiaan ja ampuu itsensä.

Tuomitut nähdään raidallisissa vanginvaatteissa kuokkimassa suota.

Kerrotaan, että Saksa hyökkää länteen. Neuvostoliiton suorittamaa Baltian maiden liittämistä ei mainita.

Arvio elokuvasta

Henkilökuvaus on mustavalkoista, mutta siten että perinteinen talvisota-asetelma on kääntynyt ympäri. Kommunistit sankareita ja suojeluskuntalaiset roistoja. Puna-armeijalaiset ovat ystävällisiä eivätkä tee mitään pahaa.

Elokuvalla on paikkansa vastakohtana yksipuoliselle talvisotakuvalle, joka toki ei ole vaivannut parhaita suomalaisia kuvauksia vaikka jatkoikin elämäänsä standardituotteissa. Valitettavasti ajankohta ja elokuvan tekijöiden poliittiset sympatiat saivat aikaan yhtä yksipuolisen ja ennen kaikkea naiivin kuvauksen.

Elokuvassa nähdään Kainuun upeita maisemia, erityisesti järviä. Filmille on myös ikuistunut vanhojen, ikänsä paljon ruumiillista työtä tehneiden ihmisten kasvoja, jollaisia ei enää näe.

Päähenkilöillä ei ole paljon repliikkejä. Voice over on hyvä ratkaisu, sillä amatöörit ovat parempia ilmaisemaan tunteita kasvoillaan kuin puheella. Viattomien nuorten ilmeet tuntuvat useimmiten aidoilta.

Mitä tapahtumista tiedetään?

Koska elokuvaa nimitetään tosikertomukseksi, niin on paikallaan tutkia, mitä se kertoo ja mitä jättää kertomatta. Lähteenäni on 1990-2010-luvulla ilmestyneitä teoksia sekä lisäksi yleistä taustaa Kainuun korpikommunismista antamaan Raimo Heikkisen ja Matti Lackmannin Korpikansan kintereillä. Näitä teoksia Honkasalo ja Laine eivät ole tietenkään voineet käyttää, mutta ainakin osa aineistosta olisi jo ollut saatavana arkistoissa. Vain Aarnen vaiheista 30-luvulla elokuvassa sanotaan käytetyn Etsivä keskuspoliisin arkistoa SKP:n maanalaisesta toiminnasta.

Huomattakoon, että Heikkinen ja Lackman pitävät siviilisotavankien Suomeen paluun jälkeen tehtyjä kuulustelupöytäkirjoja luotettavampina lähteinä kuin haastatteluja ja muistelmia vuosikymmeniä myöhemmin. Suomussalmen kylien miehitysajalta on jäänyt jäljelle myös kokousten pöytäkirjoja, lehtiä ja propagandamateriaalia.

Kirjansa Raaka tie Raatteeseen alussa Teemu Keskisarja kuvaa Suomussalmen Juntusrannassa ennen sotaa vaikuttanutta Antti Juntusta. Antti-Kristukseksi kutsuttu saarnamies yhdisti omaperäisesti uskonnon ja politiikan: S-kirjain suojeluskuntalaisen hihassa oli ”Peton Merkki”, vain kommunistit pääsivät taivaaseen. Vähemmän huomiota saa toinen paikkakuntalainen, punaupseerikoulun käynyt Aarne Hulkkonen.

Suomussalmella jäi evakuoimatta 1685 ihmistä. Aluksi heitä kohdeltiin suhteellisen hyvin.

Siviilit olivat täysin niiden uutisten varassa, mitä neuvostoliittolaisilta saatiin. Puna-armeijan menestystä ei ollut syytä epäillä, kun vertailukohteena oli alkuperäinen 40 miehen suomalaisjoukko. Myötämieltä Suomen armeijaa kohtaan ei edistänyt poltetun maan taktiikka, joka uhkasi koteja ja karjaa.

Puna-armeija sai ”eläviä kompasseja”, oppaita. Ideologisen sympatian lisäksi yhteistyöhön ryhdyttiin myös aineellisista syistä ja pelosta. Suuri osa yhteistyöstä oli käytännön asioiden hoitoa.

Talvisodan aikana suomalaiset teloittivat paikkakunnalla viisi siviiliä pikaoikeuden tuomion jälkeen. Keskisarja pitää teloituksia kostona: kyseessä olivat reppanat, jotka toimivat osin pakotuksesta eivätkä olleet saaneet käytännössä mitään aikaan, eikä muiden pelotukseenkaan ollut enää aihetta. Lisäksi omin päin ammuttiin ainakin yksi ”luihun” näköinen, mahdollisesti useampia. Sodan jälkeen palautetut siviilivangit saivat vakavammistakin rikoksista vain pitkiä vankeustuomioita.

Toisaalta Keskisarja huomauttaa, että vuoden 1918 kaltaista joukkoterroria ei syntynyt. Muuten talvisodan aikana teloitettiin alle 40 henkilöä, miltei kaikki desantteja ja Neuvostoliiton kansalaisia, mutta ei rintamakarkureita eikä maanalaisia kommunisteja.

Yleisellä tasolla Keskisarjan toteaa, että alistuminen ja jopa yhteistyö oli yleistä ja normaalia miehitetyissä maissa. Vastarintaliikkeeseen liittyi vain pieni osa väestöstä.

Seppo Kämäräinen summaa teoksessaan Talvisodan katkera jälkinäytös: ”Suomussalmen tapahtumissa salailuun on ollut syytä sekä Suomen viranomaisilla että neuvostojoukkojen myötäjuoksijoilla. Viranomaisia voidaan todella syyttää evakuoinnin epäonnistumisesta, jos kohta luonnonolot olivat heitä vastaan. Miehitetylle alueelle jääneillä taas ei ole ollut kovinkaan suurta halukkuutta kertoa, että yhteistoimintaa tapahtui laajassa mitassa. Tässäkin tapauksessa löytyy kovasti lieventävä asianhaaroja.”

Toisaalta Seppo Kämäräinen kritisoi kuitenkin edellisessä teoksessaan Talvisodan toiset kasvot Tyyne Martikaista, joka ”on tarttunut halukkaasti ajatukseen, että yhteistoiminta Puna-armeijan kanssa oli ainoastaan siviilien keino selvitä sodan jaloissa. Tämä on varmasti totta, mutta kaikkea se ei selitä.” ”Esimerkiksi useiden vakoilumatkojen teko suomalaisten selustaan tai suojeluskuntalaisten ja lottien ilmiantaminen täysin vapaaehtoisesti ja jopa hanakasti eivät selity pelkästään selviytymisopportunismilla, jota Martikainen tarjoaa selitykseksi.”

Heikkinen ja Lackman kirjoittavat: ”Mistä on etsittävä selitystä tähän Suomussalmen kommuunikokeiluun? Vaikka monet saattoivat jäädä puolivahingossa sodan jalkoihin ja joutuivat siten neuvostojoukkojen valtaamalle alueelle, on myös muistettava, että näiden rajaseutujen kyläläisissä oli runsaasti vakaumuksellisia kommunisteja, jotka olivat vuosikausia, jotkut vuosikymmeniä työskennelleet sosialistisen Suomen puolesta. Ilmeisen monilla oli myös tietoja siitä salaisesta puoluetyöstä, jota rajanpinnassa oli vuoden 1918 jälkeen tehty. Mahdollisesti jotkut olivat jopa selvillä sodan alkamisesta tietyllä hetkellä ja osasivat siihen myös valmistautua.”

Heikkinen ja Lackman kiinnittävät huomiota myös ”Neuvostoliiton tapaan viedä vallankumousta eteenpäin puna-armeijan avulla” ja viittaavat Osmo Jussilan tutkimukseen, jonka mukaan Terijoen hallitus ei ollut poikkeus. Suomussalmen kylissä pidetyissä valmistelevissa kokouksissa oli paikalla ”puna-armeijalaisia, joku venäläisten mukana liikkunut suomalainen komissaari ja paikallisia kommunisteja.” Tosin mukana oli myös ei-kommunisteja, jotka olivat tahtomattaan jääneet alueelle, mutta he olivat ymmärrettävästi hiljaa. Kokouksissa ”asetettiin jonkinlainen paikallinen komitea huolehtimaan erinäisistä asioista kyseisillä kylillä ja niissä otettiin myönteisesti kantaa Suomen Kansanhallituksen julistuksiin ja puna-armeijan tuloon. Oikeastaan tapahtumien kaava oli aivan samanlainen kuin ’vapautettujen’ alueiden liittäminen neuvostojärjestelmään 20 vuotta aikaisemmin.”

Heikkisen ja Lackmanin mukaan ”Venäläiset ja heidän palvelukseensa siirtyvät pyrkivät selvästikin normalisoimaan olot mahdollisimman nopeasti. Alueen väestölle yritettiin vakuuttaa järjestelmän lopullista muuttumista. Ilmeisesti venäläiset luulivat itsekin, että Suomussalmi oli siirtynyt pysyvästi Suomen Kansanhallituksen edustamaan järjestelmään.”

Neuvostoliittolaisten suhtautuminen siviileihin muuttui sotilaallisten epäonnistumisten jälkeen. Heidän joukostaan saatiin syntipukkeja armeijankomentajien lisäksi. Kuolemantuomioitakin annettiin.

Tilanteen edelleen huonontuessa siviilit evakuoitiin rajan yli, ensin Uhtuan piiriin Konnussuon metsätyömaaalle ja sitten Kalevalan piiriin Kintismän erikoisasutuskeskukseen. Osa lähti vapaaehtoisesti, osa vietiin pakolla. Siviilivankien kohtaloita ovat neuvostoarkistojen pohjalta kuvanneet Seppo Kämäräisen lisäksi Sergei Verigin, Einar Laidinen ja Jussi Kämäräinen Talvisodan panttivangeissa.  Työkykyiset kävivät työssä ja saivat palkkaa, jolla saattoivat ostaa elintarvikkeita. Työkyvyttömille annettiin avustusta, joka ei kuitenkaan riittänyt hintoihin. Olosuhteet olivat vaikeat: ”Raskaat työolot ja ankea asuminen kylmissä ja täysissä parakeissa, alkeellinen hygienia, huono ruoka, aliravitsemus ja terveydenhuollon puuttuminen johtivat epidemioihin ja kuolemantapauksiin.” Kuten aina tällaisissa tapauksissa, kuolema niitti heikoimpia: vanhuksia ja lapsia. Se ei kuitenkaan ollut tarkoituksellista, vaan syynä oli pikemmin huono organisointi.

Rajan yli viedyistä juntusrantalaisista neuvostoviranomaiset kuulustelivat 25 ihmistä. Kuolemantuomion sai ja teloitetuksi joutui 14. Lisäksi annettiin vuosien leirituomiota. Kun Seppo Kämäräinen vain selostaa neuvostoarkistojen asiakirjoja mutta ei ota kantaa tuomioiden aiheellisuuteen, Verigin, Laidinen ja Jussi Kämäräinen sanovat suoraan, että syytteet olivat keksittyjä. Kymmenien kilometrien säteellä ei ollut mitään vakoiltavaa, ei sen enempää neuvostojoukkoja kuin aseteollisuutta, liikkumista oli rajoitettu, eikä tietoja ei olisi voinut välittää Suomeen, koska yhteyksiä ei ollut.

NKVD:n ajattelutapa oli toinen: ”Aiempi oleskelu Neuvostoliitossa ja paluu Suomeen, Neuvostoliitossa asuneet sukulaiset, Suomen armeijassa palvelleet sukulaiset ja kosketukset suojeluskuntaan tulkittiin ’yhteyksiksi Suomen tiedusteluelimiin’.” Samoin ”NKVD arvioi suomalaisia luokkaperiaatteen mukaan ja yhteiskunnallisen aseman perusteella.” Niinpä epäiltiin suurtilallisia, ” joilla oli ’suuret maatilat, 5-15 lehmää, monta hevosta ja paljon maata (127 hehtaaria) ja viiden huoneen talot’.” Mutta myös pikkutilallisia epäiltiin ”ulkomaisen tiedustelun asiamiehiksi”. NKVD:n perusteet olivat siten käytännössä samat kuin kotimaisissa puhdistuksissa ennen sotaa. Sama näkyy esimerkiksi asiakirjassa, jossa epäillään suomalaisten tahallaan jättäneet ihmisiä rintaman selustaan suorittamaan ”vakoilua, tihutöitä ja neuvostovastaista toimintaa, millä luodaan perustaa erilaisille vastavallankumouksellisille joukkioille ja tuholaistoiminnalle.”

Kyse oli myös erilaisesta kulttuurista. Neuvostoliittolaisessa ”kasvatuksessa esimerkillistä oli kollektiivisuus, rajaton luottamus Staliniin sekä uskollisuus bolsevistisille aatteille ja tunnuslauseille.” Lisäksi elettiin ”ilmapiirissä, jolle oli ominaista jatkuva epäluottamus ympäröiviä ihmisiä kohtaan ja pelko omasta turvallisuudesta.” Niinpä kun suomalaiset valittivat huonoista työoloista tai ruuasta tai ylipäätään lausuivat kielteisen mielipiteen Neuvostoliitosta, se tulkittiin ”neuvostovastaiseksi agitaatioksi”. ”Syytös oli järjetön, koska agitaatiolle ei ollut maaperää”: ei ollut ketä agitoida, koska ei ollut kontakteja paikalliseen väestöön.

Kolmikko kirjoittaa myös: ”Suojeluskuntalaisten ja vakoojien ’paljastaminen’ perustui ikivanhaan keinoon. Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuneet suomalaiset ilmiantoivat heitä.” ”Monesti ihmiset tällä tavoin pelastivat oman nahkansa ja toisinaan kostivat vanhoja kaunoja.”

Sodan jälkeen muutama halusi jäädä Neuvostoliittoon. Leirituomion saaneiden oli pakko jäädä.

Suomeen palasi kesäkuun alussa 257 suomussalmelaista, jotka koottiin karanteenileirille Paltamon Mieslahden kansanopistolle. Seppo Kämäräisen kertojat ymmärtävät, että karanteenileiri täisaunoineen oli välttämätön tartuntatautien estämiseksi. Samasta syystä miespuolisilta ajettiin tukka ja parta. Saunan ja puhtaiden vaatteiden jälkeen eräs kertoja alkoi ”tuntea ihmiseksi jälleen”. Toinen toteaa, että ”Meitä kohdeltiin ihmisinä”. (Seppo Kämäräisen molemmat teokset koostuvat useista minämuotoisista kertomuksista, jotka perustuvat arkistolähteisiin ja haastatteluihin. Aina ei selviä, kuka on kyseessä ja mikä on kirjan tekijän osuus.)

Sitten alkoivat kuulemiset ja kuulustelut, joita seurasivat pidätykset. Heikkisen ja Lackmannin teoksesta käy ilmi, että raskauttavia tietoja ei saatu vain niiltä, jotka kertoivat muiden toiminnasta puhuen ”ryssän agenteista, joilla he tarkoittivat ylipäänsä venäläisten esikunnassa käyneitä, venäläisiltä määräyksiä ottaneita tai venäläisten kanssa veljeilleitä henkilöitä.” Vaikka monet puolustautuivat vetoamalla olosuhteisiin, oli niitäkin, jotka rangaistusuhan huomioon ottaen hämmästyttävän avomielisesti ”myönsivätkin olleensa mielihyvin puna-armeijan kanssa yhteistyössä ja olevansa vakaumuksellisia kommunisteja.”

Hyrynsalmella pidetyssä oikeudenkäynnissä kuritushuone- tai vankeustuomion sai 27, joista yksi oli nainen. 23 sai syytteen liittymisestä Suomen kansanarmeijaan, siis vihollisen armeijaan, ja heistä kymmentä syytettiin myös muusta maanpetoksellisesta toiminnasta, mikä tarkoitti joko vihollisen oppaana oloa toimimista tai aseiden keräämistä ja niiden luovuttamista viholliselle. Vain yksi oli ase kädessä osallistunut toimintaan siitä, että hän oli ase kädessä taistellut suomalaisia vastaan. Samoin yksi tuomittiin vakoilusta vihollisen hyväksi. Muu maanpetoksellinen toiminta tarkoitti myyjänä toimimista puna-armeijan perustamassa kaupassa ja propagandalehdyköiden allekirjoittamista.

Toimimisesta Ruhtinaansalmen toimeenpanevan jäsenenä saivat syytteen kolme miestä ja ainoa nainen.

Seppo Kämäräisen mielestä suomalainen yhteiskunta osoitti toimivuutensa poikkeusoloissa: ”Vaikka sotatilanne oli joko meneillään tai juuri päättynyt, yhteistoiminnasta syytetyt saivat puolueettoman oikeudenkäynnin. – – Merkille pantavaa on, miten nopeasti tuomiot tulivat. Kaikesta näkyy, että laillisuuteen ainakin pyrittiin.” Tosin Hyrynsalmen oikeudenkäynnissä vaikutti ”tietynlainen läheisyys” eli henkilön tunnettu vasemmistolainen menneisyys kovensi tuomiota, mutta hovioikeus otti asiat asioina ja lievensi joitakin tuomioita parilla vuodella.

Heikkinen ja Lackman huomauttavat kuitenkin, ettei oikeudessa otettu huomioon lieventävänä tekijänä, että suomussalmelaiset olisi saatu uskomaan, että järjestelmä ja hallitus oli pysyvästi muuttunut ja sama koskisi pian koko Suomea. Tämä motivoi suomussalmelaisia suostumaan avustajiksi puna-armeijan tiedustelutoiminnassa ja liittymään Kuusisen kansanarmeijaan. Vaikka kyseessä olivat Suomen lain mukaan rangaistavat teot, ei rangaistusta osattu silloin pelätä. Ja koska tietoja ulkomaailmasta ei saatu, oli niidenkin, jotka eivät olleet ideologisesti neuvostojärjestelmän kannattajia, ”oman etunsa vuoksi annettava uudelle järjestelmälle velkasitoumus, joka takaisi koskemattomuuden tulevaisuudessa.”

Lopulliset tuomiot olivat yleensä 7-8 vuotta, yhdellä 11 tai yhdellä 12 vuotta. Lisäksi kansalaisoikeus otettiin tuomion jälkeen pois 10-15  vuodeksi. Ainoa nainen sai vähän lievemmän tuomiot kuin miehet vastaavista rikoksista, joita olivat toimiminen  toimenpanevan komitean sihteerinä, suojeluskuntalaisten paljastaminen viholliselle, lentolehtisten allekirjoittaminen ja suomalaisten houkutteleminen vihollisen sotilasyksikköön.

Toisesta suuresta vihollisen valtaan joutuneesta siviilijoukosta, Laatokan Karjalan Suojärveltä ja Salmista, tuomittiin Ari Haasion ja Erkki Hujasen Tasavallan panttivankien mukaan vain neljä. Yksi heistä tunnusti ennen palautusta saaneensa ja hyväksyneensä vakoilutehtävän suorittamisen Suomessa. Kun palautettuja aikuisia oli Suojärvellä ja Salmissa 839, tuomittuja oli häviävän vähän. Sen sijaan 27 tuomittua on Suomussalmen 167 palautetusta aikuisesta peräti 16 prosenttia.

Luvuissa ei ole otettu huomioon Neuvostoliittoon jääneitä, joita Suojärvellä oli enemmän. Tämä ei kuitenkaan olennaisesti muuta sitä, että Suomussalmi näyttää olleen Suojärveä ja Salmia huomattavasti neuvostomyönteisempi ja siksi myös yhteistyöhaluisempi paikkakunta.

Syynä Verigin, Laidinen ja Jussi Kämäräinen pitävät Suomussalmen taloudellista ja poliittista tilannetta. Pääelinkeino oli maa- ja metsätalous. Tilojen pienuuden takia metsätyöt olivat tarpeellinen lisäansio, mutta palkat olivat huonot, mitä pidettiin epäoikeudenmukaisena. ”Tämä lisäsi vihamielisyyttä rikkaita kohtaan ja voimisti sosialistisia aatteita.” Lisäksi Ruhtinaansalmi oli ollut tärkeä tukikohta Neuvostoliittoon loikanneille, joita paikkakuntalaiset olivat auttaneet.

Tietoja

Tietoja elokuvasta Elonetissä, Ylen sivulla ja Wikipediassa

Elonetin juoniselostus perustuu Suomen kansallisfilmografian 8. osaan. Se sisältää virheellisen tiedon, että kahdeksan suomussalmelaisista olisi teloitettu talvisodan jälkeen.

Muuta

Olen aiemmin käsitellyt blogissa Anu Kaipaisen Suomussalmen taisteluja käsittelevää romaania Vierus verta täynnä, jossa esiintyy Antti Huuskonen.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Heikkinen, Reijo & Lackman, Matti: Korpikansan kintereillä. Kainuun työväenliikkeen historia. Kainuun työväenliikkeen historiatoimikunta 1986.

Jussila, Osmo: Terijoen hallitus 1939-40. WSOY 1985.

Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2012.

Kämäräinen, Seppo: Talvisodan katkera jälkinäytös. Suomussalmen siviilisotavankien karanteeni ja tuomiot. Myllylahti 2012.

Kämäräinen, Seppo: Talvisodan toiset kasvot. Rajan kansa pystykorvakiväärin ja rotanhäntäpistimen välissä. Myllylahti 2011.

Martikainen, Tyyne: Talvisodan evakot ja siviilisotavangit – äidit ja lapset sodan kurimuksessa. Fenix-kustantamo 2000.

Verigin, Sergei & Laidinen, Einar & Kämäräinen, Jussi: Talvisodan panttivangit. Internoidut suomalaiset Neuvosto-Karjalan piirin alueella vuosien 1939-1940 talvisodan aikana. Täydennetty suomennos Petroskoin valtion yliopiston vuonna 2004 julkaisemasta teoksesta. Sykiäinen & Johan Bäckman. Johan Beckman Institute 2006.

Timo Sandberg: Tilinteko

Timo Sandbergin Tilinteossa eräät henkilöistä eivät voi yhtyä ”talvisodan henkeen”, koska ovat menettäneet läheisiään valkoisten uhreina vuonna 1918.

Tilinteko (2018) on neljäs osa sarjasta, joka sijoittuu Lahteen sisällissodan jälkeen. Se kuvaa edellisten osien Mustamäki (2013), Häränsilmä (2015) ja Murhakuja (2016) tavoin toisaalta etsivä Otso Kekin selvittämiä rikoksia, toisaalta samoja Reunanpalstalla asuvia henkilöitä.

Kirjojen alaotsikko on jännitysromaani, mutta tämä on lähinnä muodollisuus. Keskeisessä osassa ovat ihmisten normaalit kokemukset, joihin jatkuvasti vaikuttaa sisällissodan aikana heille tai heidän sukulaisilleen tapahtuneet asiat.

Huom! En käsittele tässä artikkelissa lainkaan Tilinteon murhajuonta. Sen sijaan paljastan, ketkä henkilöistä selviytyivät sodasta ja ketkä eivät. Lisäksi kuvaan Murhakujan rikoksia, jotka ovat edelleen henkilöiden välisten kaunojen pohjalla.

Suurin osa toistuvista henkilöistä on entisiä punaisia ja heidän jälkeläisiään. Sen sijaan Kekin poliisikollegoista useimmat ovat suojeluskuntalaisia, jotka ovat tunteneet sympatiaa Lapuanliikettä kohtaan ja epäilevät entisiä punaisia pienimmänkin syyn varjolla. Molemmat asenteet vaikuttavat vahvasti heidän tutkimuksiinsa.

Vain Kekki ja uusi poliisikomentaja Korpisaari pyrkivät siihen, että poliisi tutkii rikoksia puolueettomasti. Ammattitaitonsa ansiosta Kekki on onnistumaan toimimaan poliisina tsaarin vallan, punaisten, saksalaisten (jotka valtasivat Lahden 1918) ja nyt ”valkoisen Suomen” aikana.

Tilinteko tapahtuu keväästä 1939 kevääseen 1940. Kekki elää yhä (ajan termein) susiparina venäläistaustaisen Veran kanssa. Vera ei ole suostunut virallistamaan liittoa, vaikka parilla on poika Urho Nikolai.

Tornin perhe

Sarjan alusta asti on kuvattu Tornin perheen vaiheita.

Isä August Torni soitti punakaartin orkesterissa. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta tuomiota ei ehditty panna täytäntöön. Vankileirin kovat kokemukset vaikuttivat kuitenkin Augustiin niin, että hän etsii lohtua ja unohdusta pullosta. Perheen elatus on jäänyt pääasiassa äiti Hildalle, joka saunottaa ja hieroo asiakkaitaan säätyyn katsomatta.

Perheestä teloitettiin 1918 tytär Tyyne, joka oli ystävänsä kanssa liittynyt punakaartin. Aseesta luopuminen ei pelastanut heidän henkeään, ja lisäksi ruumiit häpäistiin pistimillä.

Perheen poika Ismo Torni on työpaikkansa Lahden Rautateollisuuden luottamusmies. Hänen vaimonsa Silja on saanut paikan sijaisopettajana, ja heillä on pieni tytär Sinikka.

Rakkaus voitti aikoinaan varakkuus- ja sivistyseron ja jopa ideologisen rajan, mutta jälkimmäinen tuottaa yhä ristiriitoja parisuhteessa. Kotona kokoontuu Ismon tovereita, jotka jakavat salaisessa painossa monistettuja sodanvastaisia lehtisiä. Sen sijaan Silja kuuluu lottiin.

Ismon sisar Eliisa on naimisissa lapsuudenystävänsä Anton Rimmisen kanssa, joka työskentelee puuseppänä. Myös Antonin punakaartin hevosmieheksi pakotettu isä surmattiin 1918, koska tämän villasukissa oli punainen raita.

Valkoisen työmiehen katkeruus

Karl Mannelin muistelee yhä katkerana Murhakujassa kuvattuja tapahtumia 20-30-luvun vaihteessa, jolloin hän työskenteli Rautateollisuudessa. Kun työpaikalla saatiin selville, että Mannelin oli taistellut valkoisten puolella, vieläpä julmuudestaan kuuluisan Hans Kalmin joukoissa, työtoverit kutsuivat häntä lahtariksi ja kieltäytyivät työskentelemästä hänen kanssaan.

Mannelin ei tuntenut tehneensä mitään väärää. Mutta koska hänellä oli perhe elätettävänä, hän pyysi julkisesti anteeksi. Se ei muuttanut kohtelua, toisin kuin oli luvattu.

Kiusaaminen ei jäänyt vain sanoihin ja jäynän tekoon. Mannelinin päälle roiskaistiin valimossa sulaa rautaa – tämän mielestä tahallisesti. Toinen jalka vaurioitui pysyvästi, ja kipu muistuttaa jatkuvasti asiasta.

Kostoksi Mannelin ilmiantoi työtoverinsa Ismo Tornin ja työväenteatterin näyttelijän Lars Kuivasen Lapuan liikkeen aktiivisteille. Kuivanen tapettiin, Ismo selviytyi vaivoin hengissä.

Kekki ratkaisi rikokset, ja myös Mannelin sai ehdonalaisen tuomion. Siitä hän kantaa Kekille edelleen kaunaa. Oman syyllisyytensä Lapuan liikkeen väkivallasta hän sen sijaan kieltää.

Mannelin muutti Kotkaan, jossa hän liittyi suojeluskuntaan ja pääsi samanhenkisten ystävien avulla töihin Valtiolliseen poliisin eli Valpoon.

Yli-innokkaat Valpon etsivät

Palattuaan 1939 Lahteen Mannelin katselee työväentalon salissa vappujuhlan ohjelmaa harjoittelevia ihmisiä tuntien ”pakahduttavaa riemua. Hän oli taas voittajien puolella, sillä puolella, joka turvaisi maan vapauden. Hänellä oli valtaa ja hän aikoi tehdä kaikkensa, ettei tuo roskasakki pääsisi horjuttamaan itsenäisen Suomen kehitystä.”

Kollegansa Teräväisen kanssa Mannelin pidättää Anton Rimmisen ja Matti Långin epäiltynä sodanvastaisten lehtisten levittämisestä. Kun näkyvää jälkeä pidätettyjen pahoinpitelystä ei jää, etsiviä ei voi saada edesvastuuseen.

Natsi-Saksaa ihaileville Mannelinille ja Teräväiselle Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ja maiden tekemä Puolan jako aiheuttaa orientoitumisvaikeuksia. Saksaa ei enää voidakaan pitää Suomea kohtaan ystävällismieleisenä valtiona eikä edes puolueettomana. Siten myös saksalaistaustaisia tiedottajia pitää tarkkailla.

Talvisodan aikana etsivät tekevät innolla töitä. He perkaavat kortistosta kaikki vanhat ilmoitukset, jopa mitä ilmeisimmin vain pahantahtoisiin juoruihin perustuvat.

Valpo määrää, että ”juutalaiset, venäläiset, inkeriläiset ja vienalaiset piti ottaa erityisen tarkkailun kohteeksi. Pienimmänkin epäilyn perusteella heidät oli syytä pidättää ja sulkea turvasäilöön.” Venäläistaustaisena myös Kekin avovaimo Vera joutuu vaaraan.

Kaiken kaikkiaan Mannelinilta ja Teräväiseltä puuttuu arvostelukykyä erottaa todella syylliset ja vaaralliset henkilöt. Mannelin myös käyttää asemaansa hyväkseen kostaakseen henkilökohtaisia kaunojaan, Kekin lisäksi myös Ismo Tornille.

Kannaksen linnoitustyöt ja YH ”veren kaivamista nenästä”

Kommunistiksi tunnustautuva Eino Kock uskoo, että ”Suomea ollaan viemässä fasistien talutusnuorassa sotaa kohti.” ”Sotaan meidän ei pitäisi missään tapauksessa ryhtyä. Itsenäisyyden paras tae on turvata rauha ja hyvät suhteet naapurimaihin.”

Myös ylimääräisistä kertausharjoituksista töihin palannut Ismo Torni tulkitsee pääpuolustuslinjan rakentamisen Kannakselle niin, että ”Suomi kaivaa verta nenästään”.

Kekki taas on ”kahden vaiheilla. Hän ajatteli, että jos maahan hyökätään, niin ilman muuta Suomen täytyi puolustaa itsenäisyyttään. Mutta hänestä tuntui, että täällä lietsottiin sotaa”.

Kekki arvostelee myös sodan varalta tehtyjä valmiustoimenpiteitä. Esimerkiksi poliisin ohjeet pommitusten varalta ”lisäsivät pelkoa. Monet poistuivat kaupungista. Poliisi joutui hillitsemään ja rauhoittelemaan kansalaisia, sillä muuttajien joukossa oli useita teollisuustyöläisiä. Joukkopako maalle uhkasi pysäyttää koko tuotannon.”

Ismo Torni muuttaa mielensä

Sisaren murha 1918 oli herättänyt teini-ikäisen Ismon mielessä kostonhimon. Rautateollisuudessa hän oli kärkäs painostamaan entisiä valkokaartilaisia julkiseen katumiseen.

Työväenliikkeessä toimiessaan Ismo halusi edistää kansojen rauhallista rinnakkaiseloa. Hän uskoi Neuvostoliitosta pitkään hyvää, mutta kuunneltuaan rajaa takaa palaavien kertomuksia hänen oli lopulta pakko myöntää, että todellisuus oli toisenlainen.

Aiemmin Ismo oli arvosteli varustautumista, koska uskoi Suomen ryhtyvän sotaan fasistien puolella. Hänen kantansa on kuitenkin muuttunut. Sotavarustelut ovat tuoneet Rautateollisuudelle lisää työtä. Saksa ja Neuvostoliitto ovat tehneet hyökkäämättömyyssopimuksen ja Neuvostoliitto esittänyt vaatimuksia Suomelle, joten ”alkoi todella olla kyse Suomen itsenäisyydestä. Rauhan puolustaminen oli yksi työväenliikkeen keskeisistä tavoitteista. Mutta jos naapuri hyökkää, Suomella ei Ismon mielestä ole vaihtoehtoa.”

Anton pakenee ja piiloutuu

Anton Rimminen ei ole muuttanut mieltään vaan ”uskoi, että oli tärkeää pitää kiinni periaatteistaan. Kock oli sanonut, että jos meillä ei ole aatetta eikä uskoa, että maailmasta voi tehdä paremman, olemme tyhjän päällä. Mitä arvoa sellaisella elämällä oli?”

Anton löytää tuttavien avulla piilopaikan maaseudulta. Hän uskoo, ”että sota ei voinut kestää kauan. Ehkä sen jälkeen rauhaa puolustaneiden vaino hellittäisi. Ehkä vihdoin kannatusta saisi sellainen toiminta, jolla asioita pystytään muuttamaan parempaan, oikeudenmukaisempaan suuntaan.”

Yksi Antonin auttajista on Laakso, jonka tytär, punaisten sairaanhoitaja, joutui 1918 valkoisten tappamaksi, minkä jälkeen Laakson vaimo kuoli suruun. Laakso uskoo: ”Neuvostotovereiden myötä nämä riistäjät ja murhaajat saavat palkkansa ja oikeus tulee voittamaan. Ja kun se aika koittaa, meidän tulee olla valmiita rakentamaan tasa-arvoista yhteiskuntaa, jossa työmies on arvossaan.”

Ismo rintamalla, Silja ilmavalvonnassa

Ismo lähtee rintamalle. Hänen kokemuksensa ovat melko tavallisia. Aluksi hän toimii lataajana, mutta kun pikakiväärin ampuja kaatuu, hän tarttuu aseeseen. Pienen totuttelun jälkeen ampumisen tekniikka on hallussa, mutta perääntyvän sotilaan ampuminen selkään tuntuu raukkamaiselta.

Tosin ihmisten ampuminen tuottaa Ismolle myöhemminkin moraalisia vaikeuksia, joita helpottaakseen hän ajattelee: ”Se on vain vihollinen. Se on vihollinen joka hyökkää päälle. Minä ammun Eliisan, Sinikan ja kaikkien reunanpalstalaisten puolesta.”

Jo heti sodan alussa ”Ismon päässä nakutti, että tästä ei voi selvitä. Olisi typeryyttä jäädä tänne tapattamaan itsensä.” Silti hän perääntyy vasta käskyn saatuaan.

Ismo jopa kunnostautuu panssarivaunun tuhoamisessa. Saman työpaikan insinööri vinoilee: ”Loistavaa lahtariainesta” ja ”En olisi entisestä lakkopäälliköstä uskonut.”

Silja toimii lottana ilmavalvonnassa. Hän seisoo kylmissään tornissa kiikari silmillä. Pari kertaa hän unohtuu haaveilemaan miehestään. Toisen kerran toveri pelastaa tilanteen, toisen kerran hän antaa hälytyksen liian myöhään. Tästä hän tuntee omantunnontuskia, vaikka syynä on voi olla myös huono sää.

Valkoinen kapteeni ei kadu mitään

Ismo haavoittuu, ja kenttäsairaalassa potilastoveriksi sattuu kapteeni. Tämä kertoo kokemuksiaan vapaussodassa, joka sota hänelle on.

Kun kapteeni kuulee Ismon perheen kohtalosta, hän hyväksyy niin tämän isän kuolemantuomion (”ne kiihottajat olivat pahimpia”) kuin tämän aseettoman sisaren tappamisen (”Saatana että me vihattiin niitä naisia, jotka kekkaloivat housut jalassa punikkien joukossa”).

Ismo ”mietti, että pitäisi taas lähteä ampumaan tuntemattomia vihollisia. Oliko se sittenkään oikein, kun pahempi vihollinen tuntui olevan viereisessä vuoteessa.”

Silti kun kenttäsairaalaa pommitetaan ja kapteeni pyytää auttamaan, Ismo kantaa tämän selässään turvaan. Ismon uskotaan kuolleen pommituksessa, mutta tämä selviää ja leikataan.

Kiitokseksi pelastumisestaan kapteeni järjestää Ismolle kunniamerkin, jonka tämä saa itsensä Mannerheimin kädestä. ”Vaikka tunnustus tuntui toisaalta kiusalliselta, se lämmitti mieltä. Ehkä se oli osoitus siitä, että oli aika antaa menneet teot anteeksi.”

On vaikea ymmärtää, miksi Ismo haluaa antaa menneet anteeksi, kun kapteeni ei niitä pyydä anteeksi eikä edes yritä ymmärtää punaisten kokemuksia. Ismo ei ole muutenkaan kokenut sellaista työläisten ja suojeluskuntalaisten keskinäisen luottamuksen syntyä rintamalla, jollaista Jussi Jalosen Summan tarina kuvaa.

Muidenkaan äärivalkoisten asenteet eivät muutu. Edes Siljan toimitusjohtajaisä, joka ei ole suostunut edes tapaamaan Ismoa, ei lepy vävylleen, vaikka tämä on rintamalla. Vasta kun Ismon uskotaan kaatuneen, hän kelpaa apelle. Sankarivainajahan ei pysty ilmaisemaan omia mielipiteitään.

Äiti sentään lähenee Siljaa, tuo ruokaa ja käy katsomassa lapsenlastaan.

Kuoleman läheisyys saa ilmaisemaan rakkauden

Sairaalasta Ismo kirjoittaa vaimolleen ”vain hyvin lyhyesti sodasta, pakkasesta ja ainaisesta hengenvaarasta. Sitä perusteellisemmin hän kirjoitti ikävästään ja siitä miten paljon rakasti Siljaa ja Sinikkaa.”

Tilinteossa talvisota ei luo yhteisvastuuta erilaisten ihmisten kesken, vaan sodan ainoa hyvä puoli on, että kuoleman läheisyys saa miehen avautumaan ja kirjoittamaan vaimolleen tunteistaan, joista hän ei ole koskaan tälle sanoin ilmaissut.

Kekki hoitaa velvollisuutensa

Kekin mielestä ”oli oikeastaan yllättävää, että työväki ja jopa kommunistit pitivät Neuvostoliiton hyökkäystä moraalisesti vääränä ja olivat valmiit puolustamaan maataan.”

Kekin mieliala on kaksijakoinen. Hän arvostaa monia sodanvastustajia ihmisinä. Ennen sotaa hän on yrittänyt varoittaa heitä, että he joutuvat vaikeuksiin aatteellisen toimintansa takia.

Sodan aikana ei Kekin mielestä olisi pitänyt vainota niitä harvoja, ”joiden aatteellinen vakaumus esti sotaan osallistumisen”, ”vaan antaa mahdollisuus vaikka oman työnsä kautta olla yhteisessä toiminnassa mukana.”

Toisaalta Kekki hoitaa poliisille määrätyt velvollisuudet. Kun Valpon etsivät menevät tarkastamaan vihjeitä rintamalle lähtöä pakoilevien piilopaikoista, Kekki haluaa lähteä näiden mukaan – ilmeisesti osaltaan siksi, että voisi estäisi etsiviä turvautumasta liian herkästi verenvuodatukseen.

Eräälle tutulle pidätetylle, joka nuhtelee Kekin osallistumista, Kekki perustelee: ”Kyseessä oli pakkotilanne”: ”Tämä sota meidän täytyy voittaa.” Mitä Kekki voitolla tarkoittaa, ei käy ilmi.

Kun suomalaishävittäjät saavat pommikoneet pudottamaan pomminsa jäälle, Kekistä tuntuu ”hyvältä kun Lahden ilmapuolustus oli vihdoin saatu kuntoon.” Tämä tuntuu vähän huvittavalta, kun muistaa Kekin arvostelun valmistautumista vastaan ennen sotaa.

Kekin tilinpäätös

Kun Kekki on selvittänyt romaanin kolme murhaa, hän ajattelee, että syyllisyyden ”ratkaisee viime kädessä oikeus. Ja suurin syyllinen tähänkin asiaan oli se sota, jossa kansa jaettiin kahtia ja ihmiset usutettiin toisiaan vastaan. Punaiset tappajat saivat erittäin kovan rangaistuksen. Sen sijaan valkoiset, jopa puolustuskyvyttömien ihmisten, nuorten naisten ja lasten joukkomurhaajat armahdettiin. Se jätti katkeruuden, joka näytti jäytävän joidenkin mielessä jopa vuosien jälkeen.

Hän oli kokenut, että samankaltaista vihaa ja oman käden oikeutta oli synnyttänyt myös tämä talvinen sota. Poikkeuslaki ja siihen liitetty turvasäiliöasetus olivat päästäneet pahan voimia valloilleen. Kovin räikeäksi se ei nyt yltynyt, koska kansalla oli nyt yhteinen vihollinen eikä taisteltu keskenään.”

Arvio romaanista

Tilinteko on vastakohta sellaisille ”epäpoliittisille” talvisotaromaneille kuin Laila Hietamiehen Unohduksen lumet.

Moni Ismon Tornin tovereista ei omien tai sukunsa vuoden 1918 kokemusten takia halua taistella rintamalla Suomen puolesta. He eivät ryhdy sabotaasitekoihin tai anna merkkejä pommittajille, vaan vain etsivät itselleen piilopaikan.

Timo Sandberg on hyvin kuvannut Mannelinin kaltaisten ”valkoisten työmiesten” motivaation kohtelustaan sotienvälisillä työpaikoilla. Silti Mannelin jää varsin mustavalkoiseksi karikatyyriksi.

Romaanina Tilinteko jää valjummaksi kuin sarjan edelliset osat. Esimerkiksi henkilöiden kokema pelko ei oikein välity lukijalle. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että henkilöiden mietteitä on vähän liikaa ja toimintaa liian vähän. Siljan ja Ismon kokemuksissa ilmavalvonnassa ja rintamalla ei ole mitään uutta, ne on kuvattu moneen kertaan.

Jos Ismo ja Kekki lasketaan pois, Tilinteon henkilöasetelma muistuttaa Mika Waltarin näytelmää Yö oli Euroopan (1934) siinä, että vastakkain ovat fasistit/äärivalkoiset ja laitavasemmistolaiset/kommunistit, vaikka sympatia jakaantuu päinvastoin.

Myös kommunistien kuvaus tuntuu vähemmän aidolta kuin Kaarlo Isotalon Maattoman miehen talvisodassa. Ehkä kyse on vain siitä, että Sandberg ei ole itse elänyt aikaa vaan pohjaa arkistoihin ja muistelmiin.

Kaiken kaikkiaan Tilintekoa vaivaa naiivius. Termiä ”sodanvastainen” käytetään ikään kuin se olisi neutraali ilmaus. Eino Kock ja Anton Rimminen todennäköisesti hyväksyvät Neuvostoliiton tulevan sodan Saksaa vastaan ja Neuvostoliiton puolustusvalmistelut.

Samoin pohditaan, että suomalaisten pitäisi elää sovussa Neuvostoliiton kanssa, ikään kuin asia riippuisi vain suomalaisista. Suomen valmistautuminen mahdollista sotaa varten koetaan vääräksi pohtimatta, minkälaisia seurauksia valmistautumattomuus olisi aiheuttanut.

Naiivius koskee myös Kekkiä. Tällä on tietenkin täysi oikeus ja syy arvostella Valpon mielivaltaa ja muutenkin Suomen puutteita. Mutta Suomen rinnastaminen Neuvostoliittoon (”Ihmisiä vainottiin mielipiteidensä takia, ja kyse oli oikeastaan samanlaisesta mielivallasta kuin Neuvostoliitossa, mutta vain toisenlaisten aatteiden takia”) sivuuttaa sen, ettei Neuvostoliitossa ollut kyse vainosta mielipiteiden eikä edes tekojen takia, vaan leiriin tai teloitetuksi saattoi joutua kuka vain. Tällaisesta rinnastuksesta tulee pikemmin Stalinin terrorin valkopesua kuin oikeusvaltion ja demokratian puolustusta Suomessa.

Kirjailijasta

Timo Sandberg Wikipediassa

Timo Sandbergin kotisivu

Olen julkaissut Timo Sandbergin dekkareista Ruumiin kulttuurin numerossa 3/2010 artikkelin Rikosrealismia varmoin ottein. Timo Sandberg kuvaa 1990-luvun laman vaikutuksia 2000-luvun Järvenpäässä. Artikkeli löytyy skannattuna Timo Sandbergin kotisivulla

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Laila Hietamiehen Unohduksen lumista ja Kaarlo Isotalon Maattoman miehen talvisodasta.

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. SKS 2017.

Kotirintaman kahdet kasvot. Sota-ajan muistelmia. Toim. Matti Hako, Heimo Huhtanen. Tammi 1985.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tepora, Tuomas: Sodan henki. Kaunis ja ruma talvisota. WSOY 2015.

Venäläinen näkemys suomalaisista sotaelokuvista

Jelena Senjavskaja käsittelee Carelia-lehdessä 5/2005 julkaistussa artikkelissaan varhaisten neuvostoliittolaisten talvisotaelokuvien lisäksi kolmea tunnettua suomalaista elokuvaa: Edvin Laineen Tuntematonta sotilasta, Pekka Parikan Talvisotaa ja Olli Saarelan Rukajärven tietä.

Senjavskajan mielestä ”filmit ovat taiteellisesti varsin heikkoja, juoni puuttuu niistä lähes kokonaan, ne ovat pitkäveteisiä ja ikävystyttäviä”.

Koska filmit eivät ole tehneet Senjavskajaan vaikutusta, hän ihmettelee, miksi filmien vaikutus suomalaisiin katsojiin on ollut niin voimakas, ja päättelee: ”Ilmeisesti siksi että niiden aatteet ja mielialat sointuvat yhteen suomalaisten joukkotajunnan kanssa.”Elokuvat puolustelevat ideologisesti Suomen osallistumista sotaan”, mistä Senjavskajan esimerkkinä Talvisodasta ”upseerin puheenvuoro sotilaille”, siis ilmeisesti eversti Laurilan puheen rykmentilleen juuri ennen rintamavastuuseen lähtöä Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen.

Senjavskajan mielestä kaikkien kolmen filmin perussanoma on sama: ”Venäläiset ovat ikuisia vihollisiamme. He tahtovat anastaa maamme. Me puolustamme Suomea.” Tämä ei Senjavskajan mielestä vastaa historiallista todellisuutta: ”Elokuvan tekijät eivät ole huomaavinaan, että heidän oikeutettuna, isänmaallisena pitämänsä paatos joutuu ankaraan ristiriitaan sankareiden aggressiivisten valtauspyrkimysten kanssa.”

Talvisodan puolustustaistelun ja jatkosodan Itä-Karjalaan ulottuvan hyökkäysvaiheen välillä Senjavskaja ei siis näe mitään olennaista eroa.

Kiinnostavaa kyllä, Senjavskaja on vivahteikkaampi toisessa artikkelissaan, joka käsittelee neuvostoliittolaisen sotapropagandan kuvaa suomalaisista. Vaikka hän pääosin yhtyy Neuvostoliiton perusteluihin ennen talvisotaa (”Neuvostohallituksen keskuudessa aitoa levottomuutta herättivät Suomen aktiiviset sotavalmistelut, jotka olivat synnyttäneet ajatuksen Suomen alueelle rakennettavasta vahvasta Neuvostoliiton vastaisesta sillanpääasemasta”), hän myöntää, että ”Mannerheimin päiväkäskyn sanamuoto suomalaisten taistelusta kotinsa ja Isänmaansa puolesta oli sittenkin lähempänä totuutta ja suomalaisen sotilaan näkemystä kuin [Neuvostoliiton sotapropagandan] väkinäiset muotoilut, miten pieni naapuri uhkaa valtavaa Neuvostoliittoa.”

Senjavskaja myöntää myös, että ”propagandalla ei ollut läheskään absoluuttista vaikutusta neuvostokansalaisten kollektiiviseen tietoisuuteen rintamalla ja selustassa; kansalaiset säilyttivät kykynsä arvioida todellisuutta varsin selväjärkisesti ja kriittisesti.”

Kummallista kyllä, Senjavskaja pitää ”Leningradin turvallisuuden takaamista” liian epämääräisenä ja riittämättömänä väitteenä, minkä takia propagandassa siirryttiin ”korostamaan vain puna-armeijan vapautuspäämääriä Suomen suhteen”. Tosiasiassahan muutos oli nimenomaan päinvastainen. Senjavskaja jättää mainitsematta propagandan yhteyden Kuusisen hallitukseen ja siitä luopumiseen eikä ollenkaan käsittele propagandan muutosten yhteyttä Stalinin päämäärien muutoksiin.

Vihollisen kuvaamisen suomalaisissa elokuvissa Senjavskaja näkee näin: ”Venäläiset eivät ole pelkästään vastustajia, vaan halveksittavia ryssiä.” Tämä johtuu siitä, että ”Luokkakantainen, ideologinen aines puuttuu suomalaisista elokuvista” – vaikka artikkeli on kirjoitettu 2005, Senjavskaja käyttää samoja termejä kuin aikoinaan Neuvostoliitossa.

Sen sijaan Neuvostoliiton sotapropagandaa käsitelessään Senjaskaja kirjoittaa, että molemmat maat käyttivät samanlaista propagandistista sanastoa: Neuvostoliitossa käytettiin termejä ”valkosuomalaiset rosvot” ja suomalainen valkokaartilasijoukko” ja ”Valko-Suomi”, ja ”suomalaisia työläisiä kehotettiin käymään taisteluun ’bolshevistista fasismia’ vastaan.”

Elokuvia käsitellessään Senjavskaja arvostelee vain suomalaisia: ”kansalliskiihkoista motiivia lietsotaan kaikissa elokuvissa” ja se tapahtuu ”toista kansaa loukkaamalla ja nöyryyttämällä. Venäläiset on kuvattu pedoiksi (typerät ja pelottavat elukat), pelkureiksi (he rukoilevat armoa, juoksevat karkuun suomalaisia ja hyökkäävät yksittäisten sotamiesten kimppuun), idiooteiksi (heidän propagandansa on tarkoitettu tyhmille), roistoiksi (he jättävät haavoittuneita sotilaitaan oman onnensa nojaan), julmureiksi (he rikkovat kansainvälisiä oikeusnormeja: ampuvat kiellettyjä räjähtäviä luoteja – – jne.”

Suomalaiset sitä vastoin on Senjavskajan mielestä elokuvissa ”kuvattu sankareiksi, urhoiksi”. Siitä kertovat repliikit: ”’Hei venäläiset, täältä tullaan!’, ’Suomen karhu on vihdoin noussut pystyyn!’, ’Yksi suomalainen on kuin kymmenen venäläistä’, ’Herätkää, Suomen leijonat!’

Ilmeisesti Senjavskaja ei ole käsittänyt lainkaan, että Tuntemattomassa sotilaat itse ironisoivat oman maansa propagandaa. Toki kyseessä ovat usein viittaukset, joiden ymmärtäminen edellyttäisi Suomen kirjallisuuden ja kulttuurin, ennen kaikkea Runebergin ja Topeliuksen tuntemusta. Senjavskaja ei Timo Vihavaisen mukaan osaa suomea, ja kun hän kirjoittaa samoista elokuvista teoksessaan Venäjän viholliset 1900-luvun sodissa (20102, ei suom.), kirjallisuusluettelossa ei ole suomalaisia tutkimuksia.

Varhaisissa neuvostoliittolaisissa talvisotaelokuvissa oli Senjavskajan mielestä ihan oikein kuvata puna-armeijan sotilaat oli sankareiksi ja suomalaiset roistoiksi. Ilmeisesti hän uskoo ihan vilpittömästi, että suomalaiset rikkoivat koko ajan kansainvälisiä sopimuksia ja yleistä humaanisuutta vastaan mutta neuvostoliittolaiset eivät koskaan tehneet niin. Senjavskan mielestä sodanaikaisen neuvostopropagandan kuva suomalaisista vastasi totuutta.

Neuvostopropagandaa käsittelevässä artikkelissa Senjavskaja kertoo, että Karjalan rintamalla taistelleet puna-armeijalaiset arvostivat suomalaisia sotilaina: ”he jättivät jopa saksalaiset varjoonsa. Ketkään muut Saksan liittolaiset eivät saaneet kehuskella vihollisen kunnioituksella”. Myös vangiksi jääneet suomalaiset osoittivat sisukkuutta eivätkä suostuneet kertomaan mitään, mistä viholliselle olisi ollut hyötyä.

Neuvostoliittolaiset sotaveteraanit jopa ovat sitä mieltä, että myös suomalaiset puolustivat itseään. Niinpä Senjavskajakin myöntää: ”Kaikista Saksan vasalleista varmaankin vain Suomella oli Neuvostoliiton vastaiseen sotaan osallistumisessa läsnä oikeudenmukaisuuden elementti, joka tosin limittyi sen valloitussuunnitelmien kanssa. On mielenkiintoista, että sotaan liittymisen ja siitä irtautumisen perustelut olivat käytännöllisesti katsoen päinvastaiset.”

Toisaalta Senjavskaja kirjoittaa, että puna-armeijalaiset pitivät suomalaisia julmina: suomalaiset tappoivat neuvostoliittolaiset haavoittuneet puukolla, tuhosivat sotasairaaloita, asettivat ”petollisia” miina-ansoja, lähettivät suksilla ”tuhotyöläisiä”, käyttivät ”selkään tähdänneitä veitsenheittäjiä” ja puusta ampuvia tarkka-ampujia, ”käkiä” (”kukushkat”).

Suomalaiset tutkijat ovat kiistäneet ”käkien” olemassaolon, sekä siksi että sellaisia ei mainita missään suomalaisissa lähteissä, että siksi että menetelmä olisi ollut täysin järjetön: puusta amouja olisi ollut täysin suojaron. Senjavskaja on kuitenkin täysin vakuuttunut, että kertomukset ”käeistä” pitävät paikkansa!

Senjavskaja ihmettelee ilmeisen aidosti, että kaikissa elokuvissa on suomalaisille epäedullisia kohtauksia. Tuntemattomassa sotilaassa ja Talvisodassa toistuu repliikki ”Tähdätkää vatsaan”, mistä Senjavskaja on aivan ihmeissään: ”Tekijät eivät ole edes huomaavinaan kuvattavan raakuutta.” Senjavskaja myöntää, että sodassa tapetaan vihollisia, mutta hänestä ”julmuudella maiskottelu” on liikaa. Kuitenkin Senjavskaja on Vihavaisen mukaan arvostettu tutkija.

Suomalainen katsoja tuskin pitää juuri tätä kohtaa erityisen raakana ja julmana. Yleisesti ottaen suomalaiselle katsojalle on itsestään selvää, että sotaa ei pidä kaunistella, ei myöskään omia sotilaiden tekoja.

Senjavskajan loppupäätelmä on, että venäläisvastaisia ja revanssistisia mielialoja on Suomessa puoli vuosisataa aktiivisesti lietsottu propagandan keinoin, mm. näiden elokuvan välityksellä.

Minun on mahdotonta nähdä revanssismia missään näistä elokuvista. Ne kaikki kuvaavat omalla tavallaan sodan kauheutta, joskin ne samalla kunnioittavat sotilaiden kestävyyttä.

Senjavskaja ei mainitse mitään siitä, mikä suomalaisen mielestä on keskeistä Tuntemattomassa sotilaassa: upseerien ja miehistön ristiriita.

Myös Olli Saarelan Rukajärven tien uskonnollinen symboliikka – päähenkilö istumassa kuin Jeesus Leonardo da Vincin tunnetussa ehtoollismaalauksessa ”pahiksen” ja ”hyviksen välillä – on mennyt Senjavskajalta täysin ohi.

Loppujen lopuksi kyse ei ole vain kahdesta kansallisesta näkökulmasta vaan myös kahdesta erilaisesta esteettisestä lähtökohdasta. Kun Talvisodassa eversti Laurila nostattaa puheellaan ennen rintamalle lähtöä miestensä mielialaa, suomalainen katsoja ottaa sen vain aikakauden realistisena kuvauksena. Sen sijaan Senjavskajan mielestä suomalaisten olisi pitänyt kuvata sotaa sodanjälkeisen ulkopolitiikan tai tarkemmin sanoen sen neuvostoliittolaisen version mukaan.

Senjavskajan artikkelista voi ottaa opiksi: ei pidä suoralta kädeltä tuomita vierailta tuntuvia ulkomaisia romaaneja ja elokuvia, vaan on ensin tunnettava niiden konteksti.

Kirjallisuutta

Senjavkaja, Jelena: Suomi Neuvostoliiton vihollisena toisessa maailmansodassa: viholliskuvan synty ja kehitys vuosina 1939-40 ja 1941-44. -Teoksessa Monikasvoinen Suomi. Venäläisten mielikuvia Suomesta ja suomalaisista. Toim. Olga Iljuhina, Aleksei Tsamutali, Timo Vihavainen. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Mnogolikaja Finljandija. Obraz Finladii i finnov v Rossii (2004) suom. Mirko Harjula et al. Edita 2009. Kleio.

Senjavskaja, Jelena: Venäläiset ja suomalaiset toistensa silmin sota-aiheisissa elokuvissa. Carelia 5/2005.

Tästä artikkelista olen referoinut Senjavskajan kuvaamia venäläisiä talvisotaelokuvia blogissa aiemmin.

Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava 2011.