Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen Kielon jäähyväiset on romaani kahden nuoren naisen kokemuksista lottina, mutta teoksessa kuvataan myös venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa ja suomalaisten suhteita itäkarjalaisiin miehitysaikana 1941-44, partisaanien hyökkäyksiä ja suomalaisten punaisten kohtaloa Stalinin vainoissa.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja kuvaa kahden eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan suvun naisten vaiheita 1910-luvulta 1960-luvulle. Joka osassa vaihtelee kahden sankarittaren minäkerronta. He ovat joko olleet ystäviä nuoresta asti tai sitten löytävät toisensa varhaisaikuisuudessa, vaikka heidän välillään on myös skismaa poliittisista tai henkilökohtaisista syistä.

Sukujen kotipaikka on lähellä Oittia sijaitseva kylä, jossa kartanonomistajalla on ennen itsenäistymistä torppia ja myöhemminkin tehdas. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla (1998) torpparisuvun edustajia osallistuu punaisten puolella sisällissotaan, mutta he eivät ole kaikkein jyrkimpiä vaan pelastavat teloitukselta kartanonomistajan, joka vuorostaan hakee työntekijöitään leiriltä.

2

Romanssi kakkossijalla

Sarjan kolmas osa Kielon jäähyväiset (2000) alkaa viimeisenä rauhan kesänä 1939, jolloin päähenkilöt Kristiina Forsberg ja Hanna Lönn ovat 21-vuotiaita.

Hanna on torpparin tyttären avioton tytär, jonka isäpuoli on ottanut omakseen. Hän työskentelee Helsingissä tarjoilijana ja seurustelee tanssiorkesterin viulistin Paavo Harakan kanssa. Suhde kuitenkin kaatuu miehen epäluotettavuuteen, jonka aiheuttaa liiallinen alkoholin käyttö. Hanna huomaa olevansa raskaana ja aikoo hankkia abortin. Sellainen ei naistenromaanissa käy, joten aie keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, mutta järkytys johtaa keskenmenoon. Kotinsa menettänyt Hanna palaa kotiin.

Kristiina on tuore ylioppilas ja salakihloissa lääkäriksi opiskelevan Matti Larvalan kanssa. Kihlaus julkistetaan Matin tullessa lomalle talvisodan jouluna. Pian sen jälkeen Matti kaatuu. Martin kaaduttua Hanna estää Kristiinaa tekemästä itsemurhaa.

Jatkosodan aikaisella lottakomennuksella Äänislinnassa Hanna tapaa uudelleen Paavon, jonka orkesteri on viihdytyskiertueella. Paavo on talvisodan aikana ryhdistäytynyt ja pyytää nyt Hannalta käytöstään anteeksi. Pari vihitään, mutta pian partisaanit hyökkäävät Paavon orkesteria kuljettavan auton kimppuun. Kun Paavon ruumista ei ole löydetty, hänen kohtalonsa on pitkään auki.

Nyt Kristiina huolehtii vuorostaan shokkiin joutuneesta Hannasta: toimittaa tämän ensin synnyttämään Äänislinnaan ja sitten vauvan kanssa kotiin Koskivuorelle.

Itä-Karjalassa Kristiina tutustuu kansakoulunopettaja Väinö Pirttikoskeen, joka opettaa itäkarjalaisia lapsia mutta myös kerää ja tutkii satuja. Suhteen kehitystä estää pitkään Kristiinan suru, mutta lopulta pari vihitään Koskivuorella kesällä 1943.

Moraalin suhteen sankarittarilla on sikäli eroa, että Hannalla seksi kuuluu jo vakinaiseen seurusteluun, Kristiinalla vasta julkisen kihlauksen jälkeen, molemmilla kuitenkin vain rakkauden yhteyteen.

Lotat kotiseudulla

Kesällä 1939 Kristiina on muonittajana Kannaksen linnoitustöissä. Hän loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu kotiin toipumaan.

Kylän vanhapiikaopettaja ja lotta-aktivisti Laina Aaltonen on jo YH-aikana kerännyt vaatteita ja kenkiä joka talosta. Sodan sytyttyä Kristiinan äiti Saara taas läpi kartanon liinavaate- ja vaatevaraston evakkoja varten. Kun juna Karjalasta saapuu, lotilla on kaikki valmiina eikä tomera Laina kuuntele isojen isäntien valituksia majoituksesta.

Talvisodan aikana Kristiinasta ja Hannasta tulee kotipaikkakunnallaan ilmavalvontalottia. Työ ei ole vain raskasta vaan vaarallista: kerran tornin juurella uhkaa desantti.

Suvun punaisesta taustasta huolimatta Hannan sisarukset ovat sotilaspojissa ja pikkulotissa sekä 19-vuotias veli rintamalla.

Lottien koulutus

Kristiina menee kurssille, jossa Tuulikki Strömmer eli Tykki kouluttaa ”lottia, jotka keskellä korpeakin kykenivät ruokkimaan satoja miehiä hätätilassa vaikka pelkillä marjoilla ja riistalla. Siksi oli opeteltava metson kyniminen ja kettupaistin liotus, siksi sahasimme hampaat irvessä jäätynyttä lehmänruhoa opiston liiterissä, siksi hiihdimme viidentoista kilometrin päähän soppahinkki selkärepussa ja keitimme talvipakkasessa puuroa opiston suuren pihakuusen alla.”

Tykin periaatteena on, että ”kun sota alkaa ja te lähdette miesten mukana etulinjaan, siellä ei ole kantajia eikä kaakelilattioita. Mitä paremmin te selviydytte omin voimin, sitä enemmän teitä kunnioitetaan. Emme me mene sinne pojille taakaksi vaan heidän avukseen!”

Yksi lotista huomauttaa, että ”Strömmeri sanos jot KUN se sota alkka”, ja toinen lotta toteaa: ”Totta maar se ny alkka”.

Kristiina palaa kotiin, mutta kesäkuun puolivälissä 1941 tulee kutsu Luumäelle. Hyökkäysvaiheen aikana tunnelma lottaporukassa on hyvä, vaikka työ on rankkaa ja vaara on lähellä.

Venäläisten siviilien leiri  

Vallatussa Petroskoissa, jonka nimi pian muutetaan Äänislinnaksi, lotat majoitetaan taloon, jossa naapurina on viisikumppinen Nastja Petrovna. Tämä halutaan lähettää siviiliväestön keräilypaikalle, mutta Kristiina ja toinen lotta Rauni vastustavat, koska tarvitsevat vieraassa kaupungissa opasta.

”Nastja kertoi surullisia tarinoita neuvostovallan alla. Mies ammuttiin jo kymmenen vuotta sitten ja kaksi vuotta takaperin vietiin poika.”

Lottatoveri Rauni arvelee Nastjan valehtelevan, mutta se ei Kristiinaa järkytä: ”Totta kai hän puhuu sitä mitä luulee meidän odottavan – – Mitä väliä sillä on, mihin Nastjan mies kuoli, viinanko vai teloituksiin. Tai onko Nastjan Stepan Siperiassa vai Puna-armeijassa. Nastja on yksin. Hän tarvitsee meitä yhtä paljon kuin me häntä.”

Seuravana päivänä keskustelun kuullut Nastja tulee kiittämään Kristiinaa ja lisää: ”kaikissa meissä on hyviä ja pahoja. Ei hänkään kaikkia ruotzeja tuomitse sen mukaan, miten valtaajat täällä riehuvat ja ryöstävät.”

Hannan ja Kristiinan tiet kohtaavat uudelleen Äänislinnassa, kun Hanna on saanut määräyksen kanttiinilotaksi.

Lotilta alkaa kadota villavaatteita, ja Hanna tajuaa, että syyllinen on Nastja. Tämä paljastaa syyn: hänen naapurinsa, venäläinen opettaja Vera ja tämän pienet lapset on viety keskitysleiriin. Hanna näkee piikkilangan takana nälkiintyneen lapsen ja järkyttyy, mutta hänen lottatoveriensa reaktio on erilainen: Aune toteaa että ”Nehän ovat ryssiä” ja Rauni sanoo ”Olen minäkin kuullut, että ne on koottu leirille sitä varten, että keväällä on helpompi lähettää Venäjälle”.

Kristiinakin selittää, että ”venäläiset ovat täällä vuosikausia sortaneet karjalaisiksi. Ja ne on kasvatettu kommunisteiksi kaikki. Ei niistä koskaan saisi kunnon suomalaisia.”

Hanna ei anna periksi: ”Ai se pikkupoikakin, joka seisoi piikkilangan takana? – – Ja pikkuveli, joka on jäätynyt laveriin kiinni?”

Kristiina antaa periksi ja ehdottaa, että puhumista kenttäpapin tai valistusupseerin kanssa. Sotilaspastori Elias Simojoki esiintyi jo sarjan toisessa osassa Ruiskukkasepple (1999), jossa Kristiinan Anna-sisar ihastui tähän palavaan AKS:läiseen, joka näytti oikean luonteensa osallistumalla Hannan vaarin ja sedän kyyditykseen. Simojoki on entisensä, mutta tämän seurassa ollut nuori upseeri neuvoo puhumaan kapteeni Miettiselle.

Miettinen innostuukin Nastjan sukujuurista, joista löytyy kuuluja runonlaulajia, ja näin Nastja saa tilaisuuden puhua ”kälyraukkansa” puolesta. Hanna on näet neuvonut Nastjaa kutsumaan Veraa kälykseen.

Vera ja pojat pääsevät leiriltä. ”Mutta ei Vera ruvennut meitä nöyristelemään”. Rauni arvelee Veran olevan politrukki, mikä tuntuu tuossa vaiheessa ennakkoluulolta.

Veran ja lasten tulo kylmentää lottaporukan välit. Varsinaista epäsopua ei ole, mutta iltaa ei enää istuta yhdessä.

Seesjärvellä kanttiininpitäjänä

Äänislinna alkaa ahdistaa, sillä meno on ”kuin villin lännen kaupungissa. Niinpä kun rajatoimisto avaa kanttiineja pohjoiseen, Kristiina ja Hanna lähtevät Seesjärven rannalla sijaitsevaan Seeslahden kylään, jossa on viestikeskus ja pieni tukikohta. Viestikeskuksessa on myös lottia.

Kristiina ja Hannan kanttiini on samassa talossa kuin kanttiini on koulu, jossa Väinö Pirttijärvi opettaa paikallisia lapsia ja jossa kaikki kolme asuvat. Yhteistyö syntyy luonnollisesti: ”Isommat pojat tekivät välitunnilla pilkkeitä, että saatiin liesi aamuisin syttymään. Kun ruokaa oli niukasti, sovittiin opettaja Pirttikosken kanssa, että hän voi syödä kanttiinissa kaikki ateriansa ja lapset saavat meiltä yhden lämpimän aterian päivässä. Sitä varten oli myönnetty oma muonakiintiönsä. Kristiina ja Pirttisalo keksivät, että isommat tytöt saivat vuorotellen auttaa meitä keittiössä.”

Kun Väinö käy Äänislinnassa, lapset saavat lupaa koulusta, ”mutta kun ruokatunnin aika tuli, ne ilmestyivät norkoilemaan kanttiinin ovensuuhun. Eihän niitä voinut nälkään jättää. Me laitoimme kaurapuuron porisemaan ja syötimme koko joukon. Niillä ei kotomaan ollut kai riittävästi ruokaa kellään, sillä täälläkin oli syksyn sato jäänyt pahasti sotimisen jalkoihin.”

Lisäksi Kristiina ”toimi epävirallisena terveyssisarena täällä. Jakoi täipulveria ja hoiteli jodilla haavoja, kun ne tahtoivat liassa ruveta märkimään.”

Suomalaisten vallalla on siis hyviäkin puolia niille, joita pidetään kielen takia ”omina”. Niinpä kun Hanna palaa vihkimatkalta Äänislinnasta, kylän naiset lahjoittavat hänelle itsekudotun liinan.

Opetuksen sisällöstä ei kerrota mitään, joten lukija ei saa tietää, miten ”propagandistista” se on. Sen sijaan kerrotaan Pirttijärven ahkerasti järjestämistä juhlista, joissa ohjelma on samanlaista kuin suomalaisissa kouluissa: esimerkiksi joulujuhlassa on enkeleitä. Yleisöä tulee juhliin vuosi vuodelta vähemmän, ja lopulta lapsia jää koulusta pois, kun paikalliset ymmärtävät vallan pian vaihtuvan.

Suomalaisten punaisten kohtalo

Kun Väinö huomaan oppilaansa Sirkan varastavan vanikkaa, Kristiina ja Hanna lähtevät Väinön kanssa tytön kotiin katsomaan, ”tarvittiinko siellä ruuan apua.

Kurjassa mökistä löytyy laiha nainen, joka yskii verta – hän sairastaa siis tuberkuloosia. Nainen paljastuu Hannan äidin sisareksi ja Kristiinan Anna-sisaren nuoruudenystäväksi Elina Koivikoksi.  Sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele kuvattiin, miten Elina rakastui Otto Mäntylään, joka oli lähetty Neuvosto-Karjalasta Suomeen agitaattoriksi, ja loikkasi tämän kanssa rajan taa.

Kristiina soittaa Koskivuorelle, ja Anna-sisar miehensä Leo Somerin kanssa järjestää Elinalle ja Sirkalle luvan muuttaa Suomeen.

Elina kertoo Hannalle omasta ja miehensä Oton kohtalosta: he olivat toimineet opettajina järven toisella puolella Selkissä, kunnes heidät oli pidätetty yhtenä päivänä kesken koulunpidon ja viety Petroskoihin. Yksivuotiaan Sirkan olivat naapurit Oleksi ja Maria olivat hakeneet luokseen ja väittäneet tyttären lapseksi.

Elina oli joutunut raatamaan neljä vuotta metsätyömaalla, jossa hän oli saanut tuberkuloositartunnan. Sitten hänet oli yllättäen vapautettu, ja hän oli vaeltanut metsiä myöten Selkiin, jossa Sirkka ei enää tuntenut äitiään.

”Niin kauan me selvisimme jotenkuten, kun Oleksi ja Maria olivat elossa – – Käytiin kalassa ja poimittiin marjat ja sienet.” Sitten Maria oli kuollut, eikä Oleksi ollut jaksanut elää ilman vaimoaan vaan tehnyt itsemurhan. Naapurit olivat väittäneet, että Elinan oli myrkyttänyt vanhan parin saadakseen mökin itselleen.

”- Ei ne pahoja ihmisiä olleet – – Mutta kun vihaa oli lietsottu vuosikaudet, meitä syytetty joka asiasta ja kuka tahansa sai tappaa suomalaisen, ei siitä perään huudeltu.”

Eräänä yönä Elina oli soutanut veneellä itsensä ja tyttärensä järven poikki. Hän oli aikonut Petroskoihin, mutta jäänyt Seeslahteen, jossa oli saanut yösijan ja ruokaa Senjalta.

Senjan poika oli ollut samalla leirillä kuin Otto. ”Niitä oli ollut isompi porukka, joka yritti karkuun. Oton olivat ampuneet aidan luokse.”

” – Vaikka parempi se oli niin. Ei Otto kumminkaan olisi jaksanut elää, kun toverit sen olivat pettäneet sillä lailla.”

Suomessa Elina pääsee parantolaan. Sirkka asuu isoäitinsä luona ja käy koulua.

Kansanrunoja useista kylistä kerännyt Väinö toteaa suomalaisista punaisista: ”Toisia muistetaan hyvällä ja toisia pahalla.”

Voiko paikallisiin luottaa?

Vielä yksi puoli suomalaisten ja paikallisen väestön suhteista kerrotaan, kun Kristiinan pikkuveli Johannes vie sisarensa Äänislinnassa ihastuksensa Larissan kotiin. Larissan äiti ”oli ystävällinen mutta vähän pidättyväinen. Ei liehakoinut sillä tavoin kuin Nastja ja Seeslahden mummot.”

Kun Kristiina kysyy, onko Johannes antanut Larissalle ruokaa tai rahaa, veli loukkaantuu: Larissa ei ole ”sellainen” ja suhdekin on viaton, vain suudelmien asteella.

Kristiina rauhoittelee: ”Eihän siinä mitään pahaa ole” ja myöntää Larissa olevan ”suloinen tyttö”. ”Mutta Irina-rouva on kyllä selvästi laskenut kaiken jo etukäteen.”

Johannes kertoo perheen olevan ”sivistyneitä ihmisiä. Larissakin on ylioppilas, tahtoo lukea lääkäriksi ja pojat, nekin ovat niin lahjakkaita.” Perheen isä on, insinööri, on viety väkisin puna-armeijaan. Kristiina on skeptisempi: ”Ja todennäköisesti [isä on] korkea-arvoinen puna-armeijan upseeri”.

Kristiina varoittaa Johannesta varomaan sanojaan: ”Älä puhu joukoista tai paikoista tai mikään, mikä ei saa joutua vihollisen tietoon.” Realistisesti Kristiina toteaa: ”Totta kai he pitävät omiensa puolta!”

Partisaanien isku

Lotille on annettu neuvo, ettei metsään saa mennä ilman vartiomiestä, mutta Kristiina ja Hanna uskovat, ettei läheisessä mustikkametsässä ole vaaraa. He erehtyvät, ja joutuvat partisaanien vangeiksi. Onneksi Hanna tunnistaa joukon johtajan Taisto Niiniluoman ja tämä hänet. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla kuvattiin, miten Kristiinan äiti Saara esti Hannan isää Taisto Niiniluomaa ottamasta Hanna-vauvaa ja tämän äitiä Vappua mukaansa, kun punaiset pakenivat sisällissodan tappion jälkeen rajan yli.

Taisto on vihainen Hannan lottapuvusta, mutta ei voi tapattaa tytärtään. Kun Hanna ja Kristiina jätetään sidottuina puuhun, Taisto antaa puukon Hannan käteen, ja partisaanien lähdettyä he pääsevät vapaaksi.

Sotilaille he kertovat valikoitu tarina: ”Nähtiin desantteja ja painuttiin niitä piiloon. Ne heittivät käsikranaatin jälkeen. Lopulta päästiin alas rantaan.”

Vain keskenään ystävykset voivat puhua kokemastaan keskenään:

”- Kädellä painoivat suuta ja kun huusit, ne löivät, että minulta pääsi ääni, Kristiina sanoi huokaisten. – Ne olisivat raiskanneet minut kaikki, ellei isäsi olisi tullut.

– Minä olisin lähtenyt juoksemaan ja antanut niiden ampua meidät, tunnustin suoraan. – Mutta jalat eivät kantaneet.”

Kotirintama ei ymmärrä

Jouluna 1941 Kristiina pääsee kotiin lomalle, mistä kertoo Hannalle: ”En minä osannut kotona olla – – Kaikki oli niin…pientä jotenkin. Ihmisten puheet ja mitä ne murehtivat. Sekin loukkasi, kun oli niin paljon ruokaa ja vaatetta. Vaikka kuinka yritti ajatella, että ne oli panneet minun takia parastaan, niin silti tahtoi pala takertua kurkkuun.”

Hanna vastaa: ”- Ne on mustasukkaisia sodasta – – Ihan totta. Pelkäävät, että me viihdytään täällä liiankin hyvin.”

Lottien ompeluseurassa Kristiina oli puhunut ”kuin joku TK-tyyppi”, ”miten Ääninen on mahtava ja kaupunki surullisella tavalla kaunis…”

Kristiinan ja Väinön häissä Koskivuorella morsiustyttöinä ovat Kristiinan siskontyttö Eeva ja Karjalasta pelastettu Sirkka. Eeva ”ryssäksi”. Anna-sisar läksyttää tytärtään, mutta myöhemmin Kristiinan äiti Saara kutsuu Johanneksen ihastusta ”ryssäksi”. Kristiina oikaisee: ”- Ne on karjalaisia – – Veljeskansaa, joka on elänyt sorron alla vuosikymmeniä.”

Sodan loppu ja rauhan alku

Keväällä 1944 Kristiinaa ja Hannaa neuvotaan: ”- Kun ilmoitus tulee, pakkaatte tavarat valmiiksi. Kenttäkeittiö pitäisi saada mukaan, ne ovat kallista tavaraa. Mutta kassalipas nyt joka tapauksessa ja muona – – Mitään turhaa ei täältä kannata ottaa mukaansa. Jos huonosti käy, joudutaan ehkä paikka paikoin liikkumaan jalan ja silloin on pakkauksen oltava sellainen että sen jaksaa kantaa.”

Kristiina joutuu taivuttelemaan Väinön lähettämään postissa kirjansa ja paperinsa, ettei monen vuoden tieteellinen työ mene hukkaan.

Kesäkuussa alkaa puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella, ja pian sen jälkeen tulee lähtökäsky.

”Neljä päivää ja neljä yötä juna jyskytti pitkin Karjalan metsiä. Aina kun hiukan sai nukutuksi, tuli ilmahälytys ja jouduttiin syöksymään pois.”

Juna ohittaa Elisenvaaran aseman vähän sen pommituksen jälkeen, jossa paljon siviilejä kuoli ja haavoittui.

Välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Elina pelkää hysteerisesti Suomen miehitystä ja pakenee Ruotsiin. Sirkka jää isoäidin luo Koskivuorelle.

Kun sotavangit palaavat, joukossa on Paavo. Hänet on pelastanut naispolitrukki Vera, joka oli tunnistanut valokuvasta Hannan. Kun Paavo oli sanonut kuvan esittävän vastavihittyä vaimoaan, Vera oli sanonut: ”Henki hengestä”.

”Kaikki muut vietiin ammuttaviksi. Minut se säästi sinua varten.”

Menneisyyden seuraukset

Romaani päättyy ensimmäisenä rauhan keväänä toukokuussa 1945. Silti, kuten Hanna sanoo tyynnyteltyään Paavoa painajaisunen jälkeen ”Sota oli jäänyt sisällemme. / Se tulisi uniin yhä uudelleen.”

Kaikki kokemukset eivät kuitenkaan ole negatiivisia. Kielon jäähyväisten lopussa Hanna kertoo kuopukselleen Sanalle, ”miten kaksi pientä tyttöä Hanna ja Kristiina leikkivät prinsessaa kartanon vintillä ja miten niille tuli riitaa, kumman prinssi oli rohkeampi.” Mutta lopulta ”Ne päättivät itse olla rohkeita prinsessoja ja taistelivat lohikäärmeitä ja jättiläisiä vastaan.”

Eniten menneisyydestä kärsii Elina, joka jää Ruotsiin. Neljännessä osassa Metsäkukkia asfaltilla (2001) käy ilmi, että hän on hylännyt kokonaan miehensä kanssa jakaman radikaalin ja optimistisen elämänkatsomuksen. Hänestä on tullut rikkaan miehen taloudenhoitaja ja salarakas.

Suomeen jäänyt Sirkka taas on saanut kokea ennakkoluuloja ”ryssänä”, myös koulutoverinsa Eevan taholta.

Yhteenvetoa

Sarjan viidennessä osassa Unikkoja ikkunassa (2002) Kristiinan tytär lukee 60-luvulla Paavo Rintalan Sissiluutnanttia ja miettii, tällaisiako lotat olivat. Olihan äitikin tavannut isän sodassa. 

Kielon jäähyväiset on kuin vastaus tuohon kysymykseen. Kirjassa korostetaan lottien työtä, kuten on ollut tapana tehdä vastakohtana Rintalan Sissiluutnantille ja Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Sodan jälkeen naisia neuvottiin ”ymmärtämään” sodasta palanneiden miestensä rankkoja kokemuksia ja unohtamaan omat tarpeensa. Kielon jäähyväiset korostaa, että myös naisilla saattoi olla rankkoja kokemuksia. Välirauhan aikana kartanossa toimii toipilaskoti. Kun yksi sotainvalideista suutelee Hannaa väkisin, Hanna lyö ”taikinakädellä sumeilematta miestä päin näköä”, Kristiina yrittää vähätellä: ”Mitäs tuosta, pojat vaan hassuttelee [- – -] Ne on jotenkin kuin vasikat laitumella. Kai ne nyt ottavat takaisin sitä keskenjäänyttä nuoruuttaan.” Hanna kuitenkin kysyy: ”Entäs me? [- – -] Meidänkö tässä pitää olla niiden äiteinä ja leikkitäteinä! Kuka meille antaa takaisin sen nuoruuden, joka jumalauta katkesi kesken?”

Romaanin lopussa Kristiina ja Hanna ovat naimisissa miehen kanssa, jota rakastavat, ja saaneet esikoisensa. Romaanin ydin ei kuitenkaan ole perinteisessä romanssissa, jossa rakkaus/mies tekee tytöstä naisen.  Suurimmat koettelemukset sankarittaret ovat kestäneet joko yksin tai ystävänsä tuella.

Sen enempää Paavo kuin Väinö eivät myöskään ole perinteistä sankarityyppiä, vaan pikemmin tarvitsevat vaimonsa tukea. Väinö jopa saa hermoromahduksen, kun pari on palannut sodasta.

Kaksi partisaanien iskua, jotka vielä päättyvät henkilöiden kannalta onnellisesti, ovat realistisesti ajatellen liikaa. Hannan ja Kristiinan hyvä työ, Veran ja lasten pelastaminen leiriltä, palkitaan kuten sadussa, kun Vera pelastaa Paavon. Toisaalta ei tunnu kovin väärältä, että kun kyseessä on sentään viihde, lukijaa säästetään pahimmalta, onhan romaanissa jo tarpeeksi rankkoja kokemuksia.

Teoksen suurin ansio on, että siinä kuvataan venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa. On suorastaan huvittavaa, että yksi harvoista kuvauksista suomalaisessa fiktiossa on naistenromaanissa. Koulun jälkeen tavalliset ihmiset saavat usein tietonsa historiasta romaaneista, joissa ei ole kyse tilastojen luvuista vaan yksittäisistä ihmisistä. Näin mukaan tulee myös tunnevaikutus.

Toki Kristiina ja Hanna edustavat nykyaikaista moraalia pelastaessaan Veran ja lapset vankileiriltä. Muille lotille on annettu silloisten ennakkoluulojen esittäjän osa. 

Samalla tavalla Kristiinan lanko, juutalaistaustainen Leo Someri edustaa skeptisyyttä sota-ajan propagandaa kohtaan, johon taas uskoo täysillä opettaja Laina Aaltonen.

Toisaalta Laina Aaltosen vapaaehtoistyöllä lottana on arvoa jo ihan humanitaarisilla perusteilla. Lopussa hän pelastaa lottaosaston omaisuuden ennen järjestön lakkauttamista.

Hanna ihmettelee, ”miten ripeästi naiset olivat toimineet”, Kristiina muistelee: ”Samalla laillahan meidät pelastettiin Aunuksesta kotiin – – Niin kuin Tykki aina julisti, mikään ei saa olla mahdotonta.”

Muuta

Itä-Karjalan siviilien leirejä ovat kuvanneet myös Tapani Bagge dekkarissa Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) ja Raija Talvio näytelmässä Viimeinen juna länteen.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Enni Mustosen romaanista Sotaleski. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta ja linkkejä lisätietoihin sekä tietoja Itä-Karjalan suomalaismiehistystä koskevia tutkimuksista.

Raija Talvio: Viimeinen juna länteen

Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen tapahtuu Äänislinnassa kesäkuussa 1944 viimeisenä vuorokautena ennen suomalaisten lähtöä. Näytelmän henkilöt liittyvät eri tavoin venäläisten siviilien leiriin, mutta myös yksityisasiat vaikuttavat heidän valintoihinsa.

Kapinallinen vartija ja esimiehet

Tapahtumien katalysaattori on vartija Johannes Santanen (tämä nimi tekstissä, henkilöluettelossa Toivonen), joka vastustaa määräystä, että leirillä on pengottava mummojen parakki partisaanien lentolehtisten löytämiseksi. Hänestä se on tässä vaiheessa turhaa. Tulkki Sonja kieltää tietävänsä, mistä lentolehtiset ovat tulleet.

Leirin komentaja, kapteeni Kairanto määrää Johanneksen arestiin, mutta toteaa samalla oikeusupseeri Hongalle, että lentolehtisiä on turha tässä vaiheessa etsiä: ”Ei ole mitään järkeä hermostuttaa vanhainkodin baabushkoja. Tärkeintä on nyt hoitaa asiat niin, että tilanne leirillä pysyy rauhallisena. Antaa mummojen olla.”  Puna-armeija ”odottaa toisella puolella järveä. Se tietää, että me luovutetaan, vetäydytään vapaaehtoisesti. Tällä samaisella tosiasialla on tietty vaikutus myös leiriläisiin, varsinkin nuoriin ja poliittisiin.”

Santasen arestirangaistus on Kairannon mielestä kuitenkin oikein, koska ”Santanen ei totellut. Käsky on käsky. Ei ole Santasen asia ymmärtää, oliko käskyssä järkeä vai ei.” Sen sijaan Hongan olisi pitänyt ymmärtää asia eikä antaa järjetöntä käskyä.

Santanen karkaa arestista ja osoittautuu vähemmän idealistisesti kuin minä hänet on aluksi esitetty.

Kaksi erilaista AKS:n jäsentä

Sekä kapteeni Kairanto ja että oikeusupseeri Honka ovat Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) valajäseniä. Siten Suur-Suomi, joka näytti toteutuvan 1941, on heille unelman täyttymys. Heidän suhtautumisensa on kuitenkin erilainen.

Kesäkuussa 1944 Honka haluaa taistella Itä-Karjalasta: ”Tämä maa ja ihmiset meidän omaa heimoa! Miten paljon verta vuodatettiin, että tänne asti päästiin?”

Sen sijaan Kairanto ymmärtää vetäytymisen Itä-Karjalasta olevan välttämätöntä. Hän yrittää lieventää asiaa sanomalla, että sodassa rintama vaihtelee, joten vetäytyminen voi olla tilapäistä. Honka ymmärtää, ettei Kairanto usko sanoihinsa.

Miehitysaikana Kairanto on keskittynyt keräämään ja osin äänittämään kansanrunoja. Hän on löytänyt mielestään aarteen, itkuvirsien taitajan Anastasia Mikkojevan ja haluaa viedä tämän Helsinkiin saadakseen talteen koko tämän aineiston tutkimuksensa lähteeksi.

Honka muistelee Bobi Sivéniä, joka ampui itsensä, kun Suomi suostui Tarton rauhassa palauttamaan Repolan ja Porajärven. Bobi Sivénin surmannut luoti ommeltiin AKS:n lippuun, jonka juurella uudet jäsenet vannoivat valansa. Kairanto uskoo saavansa Hongan irti itsemurha-ajatuksista.

Humanistinen lääkäri vs. AKS-läiset

Honka hävittää kiireellä leirin papereita, joista käyvät ilmi lukuisat ”paon” yhteydessä ammutut. Sen sijaan leirin lääkärin Tuurelan mielestä ne pitää säilyttää.

Tuurela muistuttaa Kairantoa leiriläisten korkeasta kuolleisuudesta talvella 1941-2. Kairanto vetoaa yleiseen elintarvikepulaan talvella 1941-2 ja Honka siihen, että määräykset leiriläisten annoksista eivät olleet heidän laatimiaan.

Tuurela ivaa: ”Ei. Te vain toteutitte, mitä muut olivat päättäneet. Näitte, mitä siitä seurasi, ja katsoitte vierestä. Viidesosa leiriläisistä kuoli. Viidesosa. Kaivoitte hautoja. Tai kaivautitte.” Tuurelan mukaan Honka oli kutsunut leiriläisiä ”rikkaruohoiksi”, jotka ”on todettu Suomeen sopimattomiksi ja kuuluvat keskitysleiriin…”

Sen sijaan Tuurela oli yrittänyt tehdä kaikkensa pelastaakseen leiriläisiä. Eikä vain sitä: hän oli lähettänyt tietoja korkeasta kuolleisuudesta päämajaan, lääkintöhallitukselle ja Punaiselle ristille.

Kun Kairanto pyytää Tuurelaa ottamaan lääkintäosaston autoon runonlaulajan Anastasian, Tuurela käyttää tilannetta hyväkseen: vastineeksi Kairannon on säilytettävä leirin paperit.

Tulkki Sonja yrittää pelastaa itsensä

Venäläinen mutta suomea osaava Sonja on ryhtynyt leirin tulkiksi pelastaakseen itsensä ja pienen tyttärensä Marusjan nälkäkuolemalta.

Samalla Sonja on yrittänyt auttaa leiritovereitaan, mutta hän tietää, että näiden on puna-armeijan tultua pakko puhua hänestä pahaa pelastaakseen itsensä. Yhteistyö vihollisen kanssa katsotaan maanpetokseksi, josta rangaistus on kuolema. Sen välttääksen Sonja ei voi jäädä Itä-Karjalaan.

Johannes on luvannut auttaa Sonjaa ja kihlannut tämän. Se takaisi Sonjalle ja hänen tyttärelleen luvan muuttaa tyttärineen Suomeen. Mutta koska Johanneksesta on tullut karkuri, Sonja ei saakaan Kairannolta lupaa muuttaa Suomeen.

Kairannon kaksinaismoraalia osoittaa, että hän vetoaa Sonjan kohdalla määräyksiin, vaikka hän on valmis taivuttamaan niitä Anastasian kohdalla, tosiasiassa siis omaksi hyväkseen.

Irja keskittyy yksityisasioihin

Hotelli Äänislinnan johtajattarelle Irja Salolle Itä-Karjalan suomalainen miehitysaika on ollut elämän parasta aikaa. Millaisia juhlia onkaan järjestetty! Yhdessä niistä hän oli Kairannon daamina.

Laulajatar Juulia Paananen on ollut esiintymismatkalla Äänislinnassa ja saanut sotilailta suuren suosion. Irja selittää Juulialle suunnitelmaansa: hän on ostanut hotelli Äänislinnan irtaimiston ja sisustaa niillä täysihoitolan, jonka hän aikoo perustaa kotipaikkakunnalleen.

Irja pyytää Kairantoa määräämään muutaman naisen leiristä kuljettamaan hotellin tavaroita juna-asemalle. Kairanto yrittää turhaan selittää, että Irjan tavarat ovat nyt pikkujuttu, kun puna-armeija hyökkää Kannaksella ja Itä-Karjalasta on lähdettävä. Irja saa Kairannon kuitenkin suostumaan. Sen sijaan hän ei myönny tämän pyyntöön tavata sodan jälkeen.

Kaksinaamainen Johannes ja epätoivoinen Sonja

Karattuaan arestista Johannes menee hotelliin Irjan luo, joka on myös ollut hänen rakastettunsa. Irja on halunnut pitää suhteen salassa, koska hotellin johtajattaren ja tavallisen sotilaan välillä on säätyero.

Irja suostuu auttamaan Johannesta, joka suunnittelee kävelevänsä länttä kohti. Johannes lupaa tulla talonmieheksi Irjan täysihoitolaan.

Epätoivoinen Sonja yrittää löytää uuden miehen, joka auttaisi häntä. Kuka tahansa kelpaisi ja hän on valmis tekemään mitä tahansa, mutta ei silti onnistu.

Sonja pyytää Juuliaa ottamaan tyttärensä Marusjan omakseen ja viemään Suomeen. Juulia ehdottaa, että Sonja pyytää Irjalta apua.

Näin Irjalle selviää totuus: Johanneksella on ollut samaan aikaan suhde Sonjaan. Kaksinaamaisuudesta kiinni joutunut Johannes vetoaa siihen, että hän halusi vain auttaa Sonjaa, mutta Irja ei usko miehen tehneen sitä pyyteettömästi. Johannes vetoaa myös siihen, ettei hänen Irjan välillä ollut mitään sitoumuksia. Irja myöntää tämän, mutta silti suhde on auttamatta karilla.

Sonja kiristää Irjaa puhumaan puolestaan Kairannolle – muuten Sonja ilmiantaa Johanneksen, ja silloin Irja paljastuu karkurin suojelijaksi. Kun Irjan huomauttaa, että ”Jos Johannes jää kiinni, se kuolee”, Sonja vastaa: ”Jos minä jään tähän kaupunkiin ja leirille, minä kuolen.”

Irja käyttää naisen keinoja

Saadakseen Kairannolta muuttoluvan Sonjalle ja tämän tyttärelle Irja muistuttaa Kairantoa, miten tämä on usein kertonut Stalinin terrorista. Neuvostovallan paluu merkitsee siis todennäköisesti uusia uhreja. Kairannon mielestä ”Se ei ole meidän vastuulla, mitä he tekevät toisilleen.” ”Tästä eteenpäin Aasia! Ihmisiä tuhoutuu. Tuhat tai kymmenen tuhatta. Venäjän historian kirjanpidossa satatuhatta on pieni luku.”

Irja näkee asian toisin ja vetoaa: ”Me ei puhuta nyt numeroista, vaan kahdesta elävästä ihmisestä.” Kairanto vastaa tekevänsä päätökset ”sotilaana tai ihmisenä” sen perusteella ”Mitä tämä merkitsee Suomelle?”

Mutta sitten Kairanto, joka on aiemmin turhaan pyytänyt Irjaa taloudenhoitajakseen, tunnustaa rakastavansa Irjaa. Kun tämä näyttää vastaavan hänen tunteisiinsa, Kairanto unohtaa periaatteensa ja suostuu Irjan pyytämään ”pikkuasiaan”: myöntämään matkustusluvan Sonjalle ja tämän tyttärelle.

Irja auttaa Johannesta alkutaipaleelle, mutta kieltää tätä tulemasta suunnittelemaansa täysihoitolaan.

Tieto Viipurin menetyksestä kariuttaa Irjan suunnitelmat: hotellin tavaralaatikot jäävät juna-asemalle.

Juulia sanoo Irjalle: ”Älä kadu mitään. Älä katso taaksesi. Sen, minkä teit, teit sen tiedon varassa, joka silloin oli. Sillä viisaudella, joka silloin oli.” Irja vastaa: ”Minä osaan unohtaa.”

Nähdä vs. kieltäytyä näkemästä

Tuurelan ja Kairannon kohtauksessa näkyy ero sellaisen ihmisen välillä, joka näkee ja ajattelee, ja sellaisen joka kieltäytyy molemmista.

Kairanto selittää leirin nimen muuttamista siirtoleiriksi sillä, että ”Leiriläiset odottavat siirtoa. Ovat odottaneet alusta asti. Kuljetusta pois.” ”Minne”, Tuurela kysyy, ja Kairanto vastaa: ”Kyllä sinä tiedät. Saksalaiset lupasi auttaa, asia sovittiin Berliinissä. Slaavit ja muut vierasheimoiset pois. Asutetaan muualle.” ”Minne”, Tuurela kysyy uudelleen, ja Kairanto vastaa: ”Venäjälle ja Ukrainaan. Saksan miehittämälle alueelle.”’

Tuurela kysyy: ”Oletko sä koskaan tullut ajatelleeksi, oletko sinä koskaan laskenut, miten suuria saksalaisten keskitysleirien pitää olla, kun sinne viedään kaikki ne ihmiset…joista saa lukea lehdistä? Kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia. Enemmänkin. Mihin ne kaikki katoaa?”

Tuurela on kuullut totuuden eräältä saksalaiselta potilaaltaan: ”Kaasua.”

Kairanto ei suostu uskomaan, vaikka Tuurela sanoo: ”Puhdasta matematiikkaa. Ihmisiä viedään leireihin. Eikä ne koskaan tule ulos.” ”Ukrainan juutalaiskylät. Miksi ne oli tyhjiä?” ”Me oltiin osa suurta ketjua, osa suurta palapeliä. Ollaan vieläkin.”

Humanisti vs. nationalisti

Keskustelun jatkossa havainnollistetaan nationalistisen ja yleishumanistisen ihmisen erilainen tapa katsella ja arvioida asioita. Samalla ennakoidaan eri sukupolvien yhteentörmäystä tulevaisuudessa.

Tuurela pelkää, että jonain päivänä hänen lapsensa kysyvät häneltä: ”Mitä sä teit sodassa, isä? Olin keskitysleirin lääkäri, lapset. Mikä se sellainen leiri on? Saksassa oli samanlaisia. Oliko se samanlainen? Ei. Ei ollut. Miten niin ei ollut? No kun ei ollut. Mikä sota se oli, isä? Kenen puolella me oltiin?” Kun Kairanto vastaa ”Suomen puolella!”, Tuurela kysyy: ”Kenen puolella Suomi on?” Kairanto vastaa ”Itsensä puolella”, mutta jälleen Tuurela kysyy: ”Onko Suomen puolella muita? Kenen mukana Suomi voittaa tai häviää!!” Kairanto vetoaa siihen, että talvisodassa meidät jätettiin yksin eikä sen haluttu toistuvan. Tuurela ei anna periksi: ”Suomen puolella, minkä Suomen? Sen joka taisteli yksin vapaudestaan vai sen, joka on osa uutta Eurooppaa, jota Saksa johtaa?”

Lääkärille ihmiset ovat samanlaisia riippumatta kansallisuudesta tai ”rodusta”: ”Niillä on umpisuoli ja peräsuoli ja perna ja keuhkot ja jonkinlainen sielun retale jossain lepattamassa. Ne on eläviä ja kuolleita tai siltä väliltä.” Tuurelan mielestä Kairanto ei näe todellisuutta: ”Sinä kuuntelet sanoja. Sä et näe lihaa, sulle on vain sanoja. Kirjoitat niitä paperille ja ne on aatteita tai väitteitä. Musta muuttuu valkoiseksi ja harmaaksi ja hyökkäys puolustukseksi.”

Vaikka Tuurela on yrittänyt parhaansa pelastaakseen leiriläisiä, juuri hän tuntee siis omantunnon vaivoja. Mutta idealistisen humanistin pinnan alla on myös laskelmointia, miten parhaiten selviytyä. Syy leirin papereiden säilyttämiseen on se, että hän uskoo totuuden olevan paras henkivakuutus. Eihän vielä tiedetä, kuka Suomessa tulee pitämään valtaa. Myös saksalaistenkin miehitys on mahdollisuuksien rajoissa.

Hongan toivottomuus

Hongalla ei ole muuta kuin ideologia, ja siksi vaihtoehdot ovat vain totaali voitto tai totaali tappio: ”Jos Viipuri sortuu, sortuu koko Suomi!” Honka on sisäistänyt Eino Leinon sortovuorien runon Viipurin vartio sanoman: ”Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, / seisonut ennen jo tulessa ja veressä, / kertoa voivat sun muurisi harmaat / isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; / Viipuri! Et sinä sortua saa. / Jos sinä seisot, seisovi maa.”

Niinpä kun tulee tieto Viipurin menetyksestä, toivottomuus ottaa Hongassa vallan: ”Ei kannata lähteä. Miksi pitäisi lähteä täältä? Suomeen? Suomea ei kohta enää ole. Puna-armeija on Helsingissä ennen meitä.

Totuus selviää Kairannolle

Irja yrittää vielä vedota Kairantoon. Eikö tämä voisi ottaa mukaansa edes yhden paketin, jossa on hotellin kattokruunu?

Paikalle saapuu kuitenkin Johannes, joka uhkaa Kairantoa aseella saadakseen tämän asetakin, auton, kulkuluvan ja paperit. Ilman niitä hän ei pääse kaupungista.

Taustalta kuuluu laukaus. Kairanto saa Johanneksen aseen haltuunsa, mutta silloin saapuu Irja, joka osoittaa vuorostaan Kairantoa tämän aseella ja pelastaa Johanneksen. Kairannolle selviää Irjan ja Johanneksen suhde ja siten se, ettei Irja rakasta häntä. Toisaalta Kairanto Johanneksen lähdettyä paljastaa Irjalle, ettei hänen aseensa ollut ladattu – hän siis tiesi, ettei vaaraa ollut, mutta suostui silti Irjan pyyntöön päästää Johannes menemään. Se on Kairannon ainoa epäitsekäs teko, hänhän oli juuri saanit tietää, ettei Irja rakastanut häntä.

Kairannon suunnitelmat romahtavat myös sikäli, että Anastasiakaan ei halua lähteä Kairannon luokse Helsinkiin vaan pysyä kotona omaistensa luona.

Naiset selviävät

Laukauksen syy selviää: Honka on sittenkin tehnyt itsemurhan.

Lopussa nyssäköitä kantavat Sonja ja Marusja tapaavat kadulla Irjan, joka kantaa kristallikruunulaatikkoa. Irja ripustaa laatikon puun oksalle. Kaikki kolme jatkavat yhdessä kohti läntä. Yksityiselämään keskittyvät naiset siis selviytyvät ideologisia miehiä paremmin. Illusioiden hälvettyäkin he tuntevat solidaarisuutta toisiaan kohtaan.

Kaksi symbolia

Kattokruunu symboloi näytelmässä Irjan materialismia, johon tämä keskittyy sodan kaaoksen keskellä mutta josta tämä lopussa luopuu.

Toinen symboli ovat leirin paperit, jotka sisältävät todisteet leirin korkeasta kuolleisuudesta ja siksi Honka haluaa tuhota ne, Tuurela taas säilyttää ne. Tavallaan tässä on kyse perinteisen historiantutkimuksen uskosta siihen, että totuus selviää dokumenteista. Ihmisten muistot eivät riitä todisteiksi.

Arvio näytelmästä

Suomalaisten miehittämää Itä-Karjalaa ei ole paljonkaan kuvattu fiktiossa. Siten näytelmän idea on sinänsä hyvä. Toteutus jää kuitenkin pinnalliseksi. Näin näytelmän Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 2006.

Ilmeisesti Raija Talvio uskoi, ettei katsojilla ole tarpeeksi pohjatietoja. Tämä pitää todennäköisesti pitää paikkaansa, mutta silti on kömpelöä antaa suoraa informaatiota. Honka esimerkiksi lainaa AKS:n valaa – tällaista ei tarvitse tehdä asiasta, jonka molemmat keskustelukumppanit tietävät.

Henkilöissä ei ole oikein syvyyttä vaan he jäävät eri asenteita edustaviksi tyypeiksi. Repliikeistä puuttuu subteksti.

Toki näytelmässä tapahtuu klassinen anagnorisis: totuus paljastuu sekä yksityisesti (Sonjan käsitys Johanneksen rakkaudesta ja avusta, Irjan käsitys Johanneksen rakkaudesta ja Kairannon käsitys Irjan rakkaudesta osoittautuvat illuusioiksi) että yleisesti (Kairannon ja Hongan unelma Suur-Suomesta sortuu, Tuurela paljastaa Kairannolle taustalla olevan todellisuuden). Irjan kohdalla tapahtuu myös peripeteia: toiminnan suunta muuttuu päinvastaiseksi.

Sen sijaan Kairannon ja Hongan kovasydämisyys leirivankeja kohtaan ei voi tulkita harmartiaksi klassisessa merkityksessä ”erehdyksestä tai tietämättömyydestä johtuva virhetoiminta”, vaan syynä on heidän ideologiansa.

Kärsimys (pathos) on suureksi osaksi näyttämön ulkopuolella ja menneisyydessä (leirivankien joukkokuolema 1941-2). Vain Sonjan tilanne on epätoivoinen. Tai oikeastaan niin on myös Hongan, mutta häntä kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa.

Arvosteluja näytelmän esityksistä

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004447775.html

https://www.ts.fi/kulttuuri/1074168213/Viihdyttava+esitys+Suomen+historian+puhumattomista

https://www.ksml.fi/paikalliset/2843452

Venäläisten siviilien leirejä muissa romaaneissa

Blogissani olen kirjoittanut kahdesta venäläisten siviilien leirien Itä-Karjassa 1941-44 käsittelevästä romaanista: Enni Mustosen teoksessa Kielon jäähyväiset ja Tapani Bagge dekkarissaan Musta pyörre (joskaan jälkimmäisessä en ole juurikaan kirjoittanut aiheesta).

Aihetta on käsitellyt myös Pekka Manninen romaanissa Äänislinna (Helsinki-kirjat 2011).

Tutkimuksia Suur-Suomesta, Itä-Karjalan miehityksestä ja venäläisten siviilien leireistä

Hyytiä, Osmo: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita 2008.

Kulomaa, Jukka: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2013.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944. Otava 1982.

Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga 2014.

Mikkola, Marja-Leena: Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-1944. Tammi 2004.

Rosén, Gunnar: Suomalaisena Itä-Karjalassa. Sotilashallinnnon ja Suomen Punaisen Ristin yhteistoiminta 1941-1944. Suomen historiallinen seura 1998.

Salminen, Pauliina: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.

Seppälä, Helge: Suomi miehittäjänä 1941-1944. SN-kirjat 1989.

Heikki Turunen: Nenkoset

Heikki Turusen Hyrsylänmutkan ihmisiä kuvaavan trilogian Kuokka ja kannel kolmas osa Nenkoset kuvaa evakkoaikaa Juuassa 40-luvulta 60-luvulle, epilogissa nykypäivään asti.

Kirjan nimi Nenkoset (2018) tulee karjalankielisistä sanoista ”nenga” ja ”nengahai”, jotka tarkoittivat ”niin” ja ”tämmöinen”. ”Nengoinen muzikku” on  sellainen mies, ”nengoinen muzoi” vastaavasti sellainen naishenkilö. Niinpä kanta-asukkaat alkavat käyttävät evakoista sanaa ”nenkoset”, yksikössä ”nenkonen”.

Suojärven Hyrsylänmutkan evakot ovat siis vähemmistön vähemmistö: he puhuvat karjalan kieltä (jolla myös heidän repliikkinsä ovat) ja ovat ortodokseja.

Romaanin kertoja selostaa välistä yleistä kehitystä, sodanjälkeistä asutustoimintaa. Asutustiloja saivat evakkojen lisäksi myös perheelliset rintamamiehet.

Nenkoset keskittyy toisaalta Hovilan ökytaloon, jonne päähenkilö Manja on tullut miniäksi, toisaalta uusille asutustiloille.

Vierastamisesta ja ivailusta kilpailuun paremmuudesta

Useimpien paikkakuntalaisten silmissä ortodoksiset karjalan kieltä puhuvat evakot ”olivat sinne kansallisessa hätätilanteessa ohjattuja pakolaisia, melkein ulkomaalaisia, joiden kieltä ja tapoja he ymmärsivät huonosti ja nauroivat ja pilkkasivat ensi alkuun vieraskoreasti vain omassa keskuudessaan, viikkojen mennen myös heidän itsensä kuullen. Se taas loukkasi itseään karjalaisella tavalla suomalaisina pitäviä, mielestään kauniista ortodoksisista kirkonmenoistaan ja laulunomaisesti sointuvasta pehmeän joutuisasta äidinkielestään ylpeitä tulokkaita. Heidän sopeutumisensa karkeaa savokarjalaa vääntävään luterilaiseen rajamaakuntaan oli senkin tähden vaikeampaa kuin he ilkesivät näyttää. He tunsivat olevansa maanpaossa omassa maassaan.”

Poikkeus on Vienasta vallankumouksen jälkeen Suomeen muuttanut kyläkauppias Valde Maurojev, jolle kaikki ovat yhdenvertaisia asiakkaita. Maurojev neuvookin: ”Reilu kilpailuhenki panisi naapurukset yrittämään parastaan, mäne tiijä tarttuisi alkuasukkaisiinkin. ”

Parhaimmassa tapauksessa alkuvaiheen nimittelyjä ja syyttelyjen jälkeen kantaväestöä ja evakkoja edistavien naapurusten välillä vallitsee kohtalainen sopu, jonka alla on kuitenkin kilpailuasetelma: ”He istuivat kylää ja änkesivät jelppimään toisiaan vakoillakseen paikan päällä naapurin asioiden jamaa – -”

Huonoimmassa tapauksessa evakkotytöt joutuvat jatkuvan seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Pahin vainoaja on Manjan appi, Hovilan Eemeli.

Jos kirjailijan tarkoitus on paheksua naisten ahdistelua, on ristiriitaista, että romaani sisältää paljon rivoa kieltä. Naisia nimittelevät jopa perheenjäsenet.

Outi opettaa evakkolapsille rakkautta uuteen kotiseutuun

Sotaleski ja opettaja Outi Tuononen etsii lohdutuskeinoja ja ratkaisuja ongelmiin, jotka johtuvat koululaisten kuulumisesta eri kirkkokuntiin ja erilaisista tavoista puhua. Niinpä ”luterilaislapset nimittelivät heikäläisiä oppilaita välitunnilla ryssänpenikoiksi tai sanoivat samallaisiksi maanvaivoiksi ja ristinvarsiksi kuin mustalaiset”. Evakkona Outi ei voi käyttää samoja kasvatuskeinoja kuin kotipaikkakunnallaan, sillä lapset ovat oppineet nimitykset vanhemmiltaan.

Niinpä Outi keskittyy evakkolapsiin ja yrittää saada nämä kiintymään uuteen kotikuntaansa. Otettuaan selvää nähtävyyksistä ja muista myönteisistä erityispiirteistä hän ylistää ympäristöopin tunnilla maasta taivaaseen.

Mutta myös omat koirat purevat, sillä Manjan pikkusiskoa Siljaa kiusaa Manjaa koko elämänsä kadehtineen Veeran pikkusisko.

Pajuranta muuttaa Suur-Suomen sisällön

Hyrsylänmutkan evakkojen henkinen johtaja, intomielinen opettaja Pajuranta soveltaa vanhaa aatettaan uusiin oloihin: ”todellinen Suur-Suomi” onkin ”tässä, täällä, meidän ympärillä. Sisäänpäin, sydämeltään suureksi kasvanut Suomi.”

”Itse asiassa vasta tästä keväästä, kolmannesta rauhankeväästä, kiitos hävityn sodan ja maanhankintalain yhdistämän Karjalan, alkaa Suomen kansan ja erityisesti maaseudun nousu kaikkien aikojen kukoistukseen. Kodeistaan ikiajoiksi karkotetun Kannaksen ja Laatokan Karjalan kansan kärsimykset ja uhrit pitkällä evakkotaipaleella eivät siis ole olleet turhia.”

Pajurannan tavoin myös Outi kuvaa koulussa uutta kotiseutua raamatulliseksi ”luvatuksi maaksi” ja selittää ortoksien palanneen takaisin seudulle, josta he Ruotsin vallan aikaisten uskonvainojen takia pakenivat, kun taas paikkakunnalle jääneet omaksuivat luterilaisuuden. Kaksi heimoa ovat siis alkuaan samaa juurta ja vain kasvaneet erilleen, mutta ovat nyt saaneet tilaisuuden yhdistyä.

Karjalan kieli vaihtuu suomeen

”Kielierosta selvittiin pelättyä paremmin, vaikkakaan ei kitkattomasti”, toteaa kertoja. Koska karjalan kieli on kouluopeuksessa kielletty, evakkojen lapset omaksuvat suomen nopeasti. Myös työikäiset siirtolaiset opettelevat paremmin pärjätäkseen sekakieltä, johon jäävät venäjän kuuloiset liudennukset ja suhuäänteet.

Omassa keskuudessa puhutaan edelleen karjalaa. Iäkkäämmät, jotka ovat aikoinaan käyneet venäjänkielisen kansakoulun, osaavat vain karjalaa eivätkä edes halua oppia suomea.

Manjan vaikeat olot miniänä Hovilassa

Hovilan miniä Manja rakastaa miestään Antti Tuonosta, mutta itkee illalla salaa, koska kaipaa kotiin Karjalaan. Hänellä on ikävä myös pikkusiskoaan Siljaa, jolle on ollut äidin sijainen.

Häiden aikainen sovinnollinen mieliala Antin perheen kanssa ei kestä kauan. Appi Eemeli lähentelee ja vonkaa, eikä anoppi Olgalle ei kelpaa mikään työ. Vaikka Manja on luopunut sellaisista ortodoksista tavoista kuin silmien ristiminen ennen ateriaa, Olgalle karjalankielinen unilaulu tai satu on liikaa ja ”kasvatti hänen lapsenlapsensa venäläiseksi, mikä oli aikoinaan Lapuan liikettä ja muilutuksia kannattaneen ’Sota-Olgan ajattelussa yhtä kuin bolsevikki.”

Ennen kaikkea Manjan moraali kyseenalaistetaan: ”Manja sai kuulla tuon tuosta, milloin emännän, milloin tyttärien suusta, miten laskelmoiva ja viekas, vain miehistä ja mammonasta välittävä hutsu hän oli.”

Syitä Olgan mielipiteen muuttumiseen tarjotaan useita: ”rehellinen mustasukkaisuus sekä lellikkipojan että kaunista miniää himoitsevan, vanhenevaa vaimoa laiminlyövän Eemelin päältä”, ”ikääntyessään puisevaksi muuttuneen naisen kateus Manjan nuoruutta ja lapsivuoteessakin kiinteänä säilynyttä muodokasta vartaloa kohtaan”.

Anopin ja miniän erimielisyydet lastenhoidosta ja kasvatuksesta johtavat Manjan ja Antin ensimmäiseen perheriitaan kolmantena rauhankesänä runsas kuukausi ennen Manjan laskettua aikaa. Manja on odottanut, että Antti asettuisi hänen puolelleen, mutta mies kannattaakin äitinsä ehdotusta, että Manja lähtisi seminaariin, josta on nuorena haaveillut, ja jättäisi lastensa hoidon ja kasvatuksen ”suomalaisista suomalaisimmalle” anopille. Riidan aikana Antti vetää esiin myös löytämänsä Manjan nuoruudenrakkauden Raunon kirjeen.

Riita päättyy kuitenkin anteeksipyyntöön ja rutistukseen, mutta sen vaikutukset eivät häivy Manjan mielestä, varsinkin kun anoppi Olgan vihamielinen käytös jatkuu.

Silja ja Silvon ystävyys

Vähä-älyisenä pidetty, paimenhuilua soittava Havusen Silvo ystävystyy Manjan pikkusisaren Siljan kanssa, jota poika pitää suorastaan enkelinä.

”Tieto itkuvirren taitavan rajakarjalaisen orpotytön ja mielenvikaisena säälitellyn soittaja- ja laulajapojan hassulla tavallaan hellyttävästä ystävyydestä levisi viidakkopostina nopeasti kaikkialle pitäjään. – – Lasten näyttäessä esimerkkiä aikuistenkin eriuskoisten rinnakkaiselo ja rakkaus tuntui mahdolliselta.”

Idylliä ei kestä kauan. Silja löydetään hukkuneena ja alastomana, mutta ilman ulkoisia väkivallan merkkejä. Syynä pidetään hukkumisonnettomuutta, joten tapausta ei tutkita. Vain Manja ihmettelee, että Siljan rannalle jääneestä vaatekasasta puuttuvat alushousut, minkä takia hän epäilee aiemmin pikkusiskoa ahdistellutta sairasmielistä paikkakuntalaista miestä, mutta ei saa konstaapelia tai edes Anttia uskomaan.

Pajuranta pitää Siljan hautajaisissa muistopuheen. Hän kysyy ensin, miten Jumala voi sallia näin paljon koettelemuksia: orvoksi jäämisen syntyessä, sotavankeuden parivuotiaana ja evakkouden koettelemukset? Vai todistaako tällainen elämä, joka vielä päättyy varhaiseen kuolemaan, ettei Jumalaa ole olemassakaan?  Luonteenomaisen tapaansa Pajuranta kieltää epäilykset ja päinvastoin näkee Siljan elämällä tarkoituksen. Muistuttaen Silvon kutsuneen Siljaa enkeliksi hän uskoo tämän tehtävänä olleen olla ”sovittelevana ystävyyden ja rakkauden valona kahden yhteiseloon pakotetun näennäisesti vastahankaisen ja erilaisen ihmisheimon välillä.”

Manjaa Pajurannan puhe ei lohduta, ja hänellä alkaa olla itsetuhoisia ajatuksia.

Julkinen kuva ei vastaa todellista

Kertoja selostaa asioita moneen otteeseen yleisellä tasolla. Virallinen käsitys, jota lehdistö ja radio tukevat, on ”että evakot ja kantasuomalaiset olivat sopeutuneet toistensa naapuruuteen lopulta pelättyä paremmin. Suomi – kiitos maanhankintalain ja sen asiansa osaavien toimeenpanijoiden – oli muka selvinnyt suhteellisesti maailman suurimpiin kuuluvasta siirtolaisongelmasta lähes vaikeuksitta.” Todisteena ovat seka-avioliitot ja yhteisyydestä todistavat talkoot.

Julkisuudessa paisutellaan myönteisiä asioita ja kaunisteltiin kielteisiä asioita yhtä ylenpalttisesti. Vaikka evakkojen omat kokemukset ovat ristiriidassa julkisen kuvan kanssa, ongelmista ”vaiettiin häveliäisyyssyistä, joskus suorastaan valehdeltiinkin. Kukapa olisi tohtinut kertoa valokuvia ottavalle, kynä savuten muistiinpanoja tekevälle haastattelijalle, että naapuri, jonka kanssa he joutuivat elämään lopun ikäänsä, ryssitteli häntä muina töinään, pilkkasi kirkonmenoja ja jätti osuutensa rajaojasta kaivamatta.”

Kun kertoja sanoo, että negatiivisista asioista ei kerrottu julkisuudessa, se ensisilmäyksellä rinnastuu tapaan, jolla median tapaa kertoa nykyisistä maahanmuuttajista on kritisoitu.  Vai onko kysymys sittenkään tästä? Toimittajat eivät voineet tietää asioista, joista asianomaisethan eivät kertoneet varsin ymmärrettävistä syistä: kertomisen hyödyt olivat kyseenalaisia, mutta haitat ilmeisiä.

Vain suppean sisäpiirin tietoon jäävät arkaluonteisimmat asiat kuten ”evakkotytön ressukan yksinäinen lapsi paikallisen isännän kanssa tai kantasuomalaisen perheenäidin rakastuminen komeaan hauskapuheiseen Shemeikka-tyyppiseen siirtolaismieheen”.

Molemmat osapuolet näet vaalivat oman suvun ja heimokunnan mainetta, joten haastattelijalle ei kerrota edes sellaisista yleistä ilmiöistä kuin iltamatappeluista ”useimmiten naisen päältä tai nimittelyn takia”.

Mutta olisiko kaikkien arkojen asioiden ja ongelmien puiminen julkisuudessa todella auttanut evakkoja vai olisiko se pikemmin lisännyt ongelmia, joista selviämiseen olisi pitänyt auttaa toisin keinoin? Tosin sellaista apua tuskin oli siihen aikaan tarjolla, jos oli edes tietoakaan, millaista sen olisi pitänyt olla.

Sodan aiheuttamat traumat

Kaikki ongelmat eivät evakkojen ja paikkakuntalaisten välisiä, vaan sota heittää yhä varjonsa monien miesten ja siten myös heidän perheidensä ylle.

Havusen Silvon isä kärsii usein painajaisista, huutaa ja itkee unissaan. Juovuksissa isä lyö äitiä ja Silvon Auvo-veljeä, jota hän epäilee saksalaisen upseerin aikaansaannokseksi.

Samanlaisista sotatraumoista kärsii Sorminiemen tilalla myös Manjan veli Breloin Jussi. Vaimo Sanna selittää Antero-pojalleen: ”Sovasta on neljä vuotta ja eikun joka paukahusta säikähtää unimielissään…”

Sanna toimii niin kuin naisille tuohon aikaan on opetettu: miehiä pitää sääliä ja näiden tekoja ymmärtää: ”Ei se pahuuttaan. Hyvä se on pohjimmiltaan, rakastaa meitä ihan kun oikeet maaliman immeiset lapsiaan ja akkojaan. Hermot reikaleina raukalta, viisi vuotta rintamalla, eikä yhtenäkään päivänä tiennä näkeekö iltaa.”

Loputtoman ymmärtämisen kääntöpuoli on, että vaimo ja lapset joutuvat koko ajan elämään varuillaan, ”jotta isä ei suutu ja sano äitiä huor…vaikka miksi, niin kuin eilen, kun esitin jotta syyvväänpäs välillä ulkosalla kun ei mahuta kunnolla tuohon persesilimän kokoiseen ’lomahotelliin’, mihin isä houkutteli meidät puuveitsellä kultaa vuolemaan…” 

Sanna pitää ”pakkotyölaitoksena” asutustilaa, jonne Jussi hänet on uhkauksilla houkutellut.  Kaupungissa olisi ollut helpompaa kuin asutustilalla, jossa liiallinen työnteko kiristää Jussin hermoja, mutta syrjäseudulla vaimoa on helpompi vahtia. Jussin mustasukkaisuus on lisääntynyt sodan aiheuttaman vuosien eron aikana. Ero on vielä pitkittynyt, kun Jussi on joutunut sotasairaalaan haavoituttuaan ihan sodan lopussa.

Mutta ei sotaa voi kaikesta syyttää: Jussi on aiemmin ollut vankilassa tapettuaan miehen.

Antin uskottomuus masentaa Manjan

Kalkin Jermei on perustanut hotelli-ravintolan, jonka ”Ruusubaletiksi” kutsutaan alakerrassa tarjotaan myös ”oheispalveluja”. Siellä toimii tarjoilijana Veera, joka on aina ollut kateellinen Manjalle. Veerasta epäillään olevan lähtöisin juoru, ettei Manjan toinen lapsi Elvi ole Antille – juoru jonka myös anoppi Olga uskoo.

Manja saa selville Antin uskottomuuden Veeran kanssa, ja tieto murtaa hänet: ”ominaisuus, jonka hän uskoi herättäneensä Antissa tummalla kauneudellaan ja ortodoksisella mielenlaadullaan tehden tavallisesta maalaispojasta melkein runoilijan ja jota hän tässä eniten rakasti, olikin yleistä omaisuutta, kannattavaksi osoittautunut keino päästä mieluisan naisen hameen alle.” Manja ei ole Antille se yksi ja ainoa.

Anopin ja miniän riita johtaa Manjan syyttämään Anttia uskottomuudesta ”maksullisen naisen kanssa” jo Lapin sodasta palatessa Rovaniemellä. Juuri tämän takia mies myöhästyi toisena adventtina 1944, kun oli kutsunut Manjan Hovilaan. Antti kysyy, onko Manja tiennyt asian alusta asti ja perustuuko heidän avioliittonsa siis valheelle.

Sitten Antti kuitenkin tajuaa, että kyseessä on lasten ja Hovilan tulevaisuus, ja asettuu viimein äitiään vastaan sanomalla, että jos Manja lähtee talosta, hänkin lähtee. Kun Antti itkee, Manja heltyy ja antaa anteeksi, koska rakkautta vielä on molemmilla. Manja tulee raskaaksi, ja kolmas lapsi Olavi syntyy.

Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa. Uni syyttää Manjaa pahaksi ja kylmäksi ihmiseksi, joka oli ”pettänyt mammonan ahneudessaan ja isontalon miniän ylpeydessään Jeesuksen, sukunsa ja ystävänsä, Hyrsylänmutkan ja koko Raja-Karjalan. Muka hän oli mennyt vastoin äitivainajalle vannomaansa valaa naimisiin luterilaisen miehen kanssa, kastattanut lapsensa luterilaisiksi ja ollut ajamatta sen aktiivisemmin Ylä-Karjalan ortodoksisen seurakunnan perustamista, kuten myös tsasounan rakentamisen asiaa.”

Unessa Manja tuntee rakastaneensa kaikki ne vuodet sydämensä kyllyydestä ainoastaan sodassa kuollutta Markovin Raunoa ja epäilee, ”ettei heillä Antin kanssa eikä edes heidän suvuillaan ollut pelastuksen toivoa liian raskaan syntitaakan takia. Äidin ja isän syntien ja Antin toisen naisen syliin ohjanneen, heikäläisten perustaman Ruusubaletin päälle uni oli tuntunut Jumalan tuomiolta koko Karjalan heimolle. Hänelle alkoi tulla hetkiä, jolloin vain lapset ja ikuisen Bysantin ja Valamon kellojen rytmissä lyövä sydän pitivät hänet elämässä kiinni ja estivät häntä seuraamasta Siljaa järven pohjaan. Hän kauhistui käsittäessään, ettei tiennyt mitä tekisi, kun Antti ei enää rakastanut häntä.”

Antti on yrittänyt vähentää ryyppäämistä ja salata harharetkiään sekä olla hellempi vaimoaan kohtaan. Myös kotiväen käytös parantunut.

Antti kuitenkin huomaa, että jotakin on vialla, kun Manja ei iloitse edes tsasounan valmistumisesta, ja alkaa pelätä vaimon mielentilaa. Hän ostaa tälle kansallispuvun äitienpäiväksi ja myös lapsille kalliita pukuja. Manja tajuaa lahjojen syyn ja näyttelee onnellista.

Manjan ja Raunon suhde

Tsasounan vihkiäisissä käy ilmi, että Markovin Rauno elää. Tämä on naimisissa ja pappi, mutta se ei merkitse Manjalle mitään, ei edes Outin varoitus, että Raunolta voi mennä papinvirka.

Rauno esittää, että ”Viimeisen tuomion kuvauksessaan Kristus todistaa, ettei meitä tuomita niinkään tekemiemme syntien takia kuin rakkauden puutteen vuoksi.”

Suhteen laadusta ei pitkään tule selvyyttä, mutta se vaikuttaa positiivisesti Manjaan: ”Mitä hyvänsä heidän välillään salaisissa kohtauspaikoissa 50- ja 60-lukujen vaihteen kahden puolen tapahtui, ulospäin se ei näkynyt Manjasta juuri muuten kuin muuttumisena päivä päivältä elämänmyönteisemmäksi, rakastavammaksi perheenäidiksi ja vaimoksi. Talonemäntänä hän muuttui kunnianhimoiseksi, oli kuin toinen ihminen – – Syynä äkilliseen elämänintoonsa, Olgan ja Antin aina ihmetellessä sitä, Manja piti tsasounan valmistumista. Oma kirkko muka oli saanut hänet hyväksymään Juuan Suojärven veroiseksi elonseuduksi, rakastamaan sitä ja tekemään osaltaan kaikkensa sen kehittämiseksi ja yritystoiminnan lisäämiseksi.”

Antti ”aivan kuin rakastui Manjaan uudelleen, eikä kahden lapsen syntyminen heille noiden viiden, kuuden vuoden aikana aiheuttanut perheessä ja kyläjäksessäkään minkäänlaista kannunvalantaa.” Myöhemmin tosin mainitaan juoruista, että toinen lapsista olisi Raunon.

Lopulta joku kantelee Raunosta tuomiokapitulille ja tämä erotettiin papinvirasta ja joutuu perheineen muuttamaan toiselle puolelle maata. Siihen katkeaa yli viisi vuotta kestänyt suhde Manjaan.

Sen jälkeen avioparin välille syntyy vielä yksi välienselvittely. Manja odottaa Anttia yöllä ja vaatii tämän palattua, että miehen on valittava ”Ruusubaletti” eli bordelli tai hän. Antti sanoo tienneensä vaimon suhteesta Raunoon alusta asti. Manja vastaa, että Rauno pelasti hänen ja lasten hengen.

”Evakkojen bordellin” paljastuminen herättää huomiota ja huvia ympäri Suomea.

Maaseudun Suomi – onnen maa

Vähitellen romaanissa valtaa yhä enemmän tilaa suurten ikäluokkien maalaislapsuuden ja -nuoruuden kokemukset, jotka kerrotaan me-muodossa. Huolimatta siitä, että asutustilalliset aluksi elävät varsin köyhästi ja vanhempien suhteita haittaa usein isän mustasukkaisuus ja väkivalta, kuvaus kääntyy onnelliseksi viimeistään silloin, kun 50-luvun alussa vietetyissä tupaantuliaisissa tarjotaan täytekakkua ja karamelleja. Asutustilallisten viisivuotisten hallintasopimusten kallein hanke, päärakennus, näet valmistuu viimeisenä ”välttämättömien raivuiden, ensiasunnon, navetan rakentamisen ja rahanpuutteen vuoksi”.

Kun vuodet kuluvat, evakkojen ja paikkakuntalaisten ristiriidat näyttävät olevan ohi: ”Lapsuutemme viisikymmentäluvun edetessä loppuaan kohti siirtokarjalaiset sulautuivat valtaväestöön tietääksemme päivä päivältä vähäisemmin raja- ja tieriidoin, nimittelyin ja tappelunnujakoin. Elämä rajaseudun laajoissa maapitäjissä rynni kohti yhteiseksi koettua tavoitetta, oman perheen ja yhteisön hyvinvointia ja uutta parempaa maailmaa aina vain motivoituneempana, varmemmin ottein ja kitkattomamman yhteisymmärryksen merkeissä.” 

Seuraintalojen ja työväentalojen, urheilukenttien ja koulujen rinnalle nousee tanssilavoja, joiden ”merkitys sekä että hiljalleen sähköistyneiden maakylien ulkokuvalle, nuorison elämänodotuksille sekä kahden Karjalan, kahden kuokan ja kanteleen kansan yhdentymiselle oli osoittautuva suuremmaksi kuin niiden kukoistuksen aikaan ikinä tajuttiin tai kukaan ilkesi myöntää.”

Vihdoin ”paikalliset käsittivät keille olivat kiitollisuuden velassa elämän kukoistamisesta siellä yhtäkkiä väkevämpänä ja iloisempana kuin koskaan. Samalla heidän aikuistuvat lapsensa, muiden muassa maatöissä isokouraisiksi roikaleiksi kasvaneet Sorminiemen Antero ja Hupelin Heino tahoillaan alkoivat käsittää, keitä olivat olleet vielä vuosikymmen sitten koulussa ryssitellemässä ja puhetavalle ja kirkonmenoille nauramassa.”

”Siihen aikaan oli jo vaikea uskoa, että siellä eli rintarinnan kaksi alkujaan erikielistä kansanosaa. Enemmistön siirtoväestä omaksuttua paikallisen puhetavan ne erotti toisistaan vain eroissa kirkonmenoissa ja asuintalojen pienissä ullakonikkunoissa. – – He pukeutuivat ja puhuivat samalla tavalla, lukuunottamatta vanhoja pinttyneitä Suojärven ja Suistamon starikoita ja maatuskamuoreja – – He kulkivat kalassa samoilla vesillä, itkivät ja nauroivat samoille asioille, tekivät heinää ja käyttäytyivät työmailla samalla tavalla.”

Sähköistyminen ja koneistuminen helpottavat maa- ja metsätöitä. Kasvavan autoliikenteen takia rakennetaan pikateitä, mikä helpottaa liikkumista työmaille ja liikekeskuksiin. Maalaispitäjien väkiluku on suurempi kuin koskaan ennen tai jälkeen, ja elämä ”jatkuu pitkälle kuusikymmenlukua väkevämpänä ja kauniimpana kuin milloinkaan sitä ennen ja sen jälkeen.”

Maaseutu-Suomi on siis ”onnen maa”, suorastaan Pajurannnan ennustama ”luvattu maa” toteutuneena.

Mutta sitten alkaa muutto kaupunkiin ja Ruotsiin ja talot autioituvat.

Uusi tappelu johtaa sopuun

Kärjen Voitolla on tapana tanssittaa juhlissa Breloin Jussin Sanna-vaimoa liian lähellä. Kesällä 1962  syntyy uusi tappelu. Voitto tarttuu puukkoon ja Jussi loukkaantuu. Voitolle tuomitaan lähes kaksi ja puoli vuotta vankeutta, mutta hän pääsee vuoden kuluttua ehdonalaiseen. Hän raitistuu loppuiäkseen ja ystävystyy Jussin kanssa, joka katsoo itsessäänkin olevan syytä, ja jättää Voiton vaimon Sannan rauhaan.

Tappelun todellinen syy hämärtyy ”molemminpuoliseen anteeksiantoon perustuva kestävä naapurisopu ja uusi yhteishenkisyys tulkittiin lopulliseksi rauhanteoksi sikäläisten siirtolaisten ja paikallisten välillä.” Yleiseksi hyväksytty tulkinta on, että kyseessä on uusintaottelu vuoden 1946 ”idän ja lännen häistä”. Kun kokonaispisteet ovat nyt tasan 1-1, ”viisitoistavuotinen julistamaton ’heimosota’ oli päättynyt molemmille osapuolille lohdulliseen tasapeliin.”

Kertoja paljastuu

Kirjan puolivälissä on paljastunut, että kertoja on Hupelin Heino, jonka serkku äidin puolelta on Sannan ja Voiton poika Antero. Aikuisena Heino kihlaa Piitterin Topin tyttären. Anteron anoppi taas on Manja.

Silvosta tulee kansanmuusikko, Heinosta ”kansankirjailija”.

Manja selviytyy, jotkut eivät

Myöhemmin Manjan ja Raunon suhteesta kerrotaan kuin vanhasta legendasta ja uskottiin että Jeesuskin olisi sen hyväksynyt ”säälistä kauneimman Karjalan Venäjälle luovuttaneita rajakarjalaisia kohtaan.”

Kummallista kyllä, suhde jopa nostaa Manjan arvostusta pitäjäläisten silmissä. Hänet valitaan lautamieheksi ja myöhemmin kunnanvaltuustoon ja kaikkiin mahdollisiin lautakuntiin ja yhdistysten johtokuntiin.

Sitä ei tiedetä, kuinka moni ei selviytynyt, koska ihmiset vaikenivat kokemuksistan ”heimonsa maineen varjelemiseksi, häveliäisyyden ja vainon vuosien saatossa kenties geeneihin jääneessä venäjänpelossa kuin yhteisestä äänettömästä sopimuksestaan.”

Elämän mittainen evakkous

Lopuksi kuvataan Manjan haastattelu Bomba-talon 40-vuotispraasniekassa. Talo valmistui 1978, joten vuosi on Nenkosten julkaisuvuosi 2018. Tuolloin Manja lienee 93- tai 94-vuotias.

Manja toteaa, että ”pysymme evakkoina hautaan asti”, ”ikävämme ainoaan oikeaan Karjalaan on pohjaton, jopa lohduttomampi kuin tänne tullessamme.”

Manja lainaa Pajurantaa jonka mukaan ortodoksisuus ei ole ”pelkkä uskonto, vaan myös ajattelemis- ja tuntemistapa geeneissä tuhannen vuoden takaisesta Itä-Rooman tänne kulkeutunut, äärimmäisille tunteille altistava luonteenominaisuus. Olemme äärimmäisyysihmisiä hyvässä ja pahassa. Siksi minäkään, lapsistamme ja miesvainajan ihanista puolista huolimatta, en lopulta kestänyt kyynistä läntistä kulttuuria kuolemansyntiä tekemättä. Liian kreikkalaiskatolinen sielu minussa oli liian intohimoisessa ihmisessä, äidiltä peritty madonnan henki ja tahto liian naisessa. Ihmisen ja Kristuksen taistelu vallasta ei päättynyt kohdallani välttämättä Kristuksen voittoon…” 

Manja kertoo, ettei rakastanut Raunossa ”niinkään miestä ja nuoruudenrakastettua kuin meiltä ryöstettyä kultasipulisten vinoristikirkkojen ja Bomban kaltaisten satumaisten novgorodilaistalojen Karjalaa. Tein syntini rakastaessani hänen kauneudessaan Bysantin valtakunnan, Kristuksen, Ainaisen neitsyeen ja Jumalansynnyttäjän kauneutta. Rakastin hänessä kristinuskon armorikkaampaa muotoa, joka on sinänsä rakkautta ja intohimoa ja toteuttaa parhaiten apostoli Paavalin Rakkauden käskyn. Eli Suurin Niistä Kolmesta pelasti äidin, vaimon ja ihmisen minussa elämälle ja perheelleni. Ilman sitä olisin mennyt Siljan perässä Pielisen pohjaan.”

Lukijan kannalta tämä ei riitä. Jälleen Turunen on jättänyt avainkohtaukset kuvaamatta.

Menneisyyden nostalgisointi

Maria Lähteenmäki huomauttaa tutkimuksessaan Maailmojen rajalla, että kun evakkomuistelmien kirjoittajat muistelevat Terijokea, he muistelevat kadonnutta lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Niinpä kirjoissa esitetään paratiisi, josta ikävät asiat, kuten poliittiset kiistat ja ennen kaikkea vasemmistolaisuus, on siivottu pois. ”Koska alue menetettiin, se näkyy homogeenisena ja yhtenäisenä.” Kotiseudusta tunnetaan vain ylpeyttä.

Turusen trilogiaa voikin luonnehtia menneisyyden kaksinkertaisena nostalgisointina: kadotetun ortodoksisen Raja-Karjalan lisäksi kirjailijan lapsuuden ja nuoruuden ”maaseudun Suomen”. Näiden kahden paratiisin välissä on synkkä aika, evakkojen syrjintä.

Kun Turunen puhuu julkisuuden ”vaikenemisesta”, hän unohtaa evakkoromaanit, joissa negatiivisista asioista ei suinkaan ole vaiettu. Esimerkiksi Iiris Kähärin Elämän koko kuvassa (1960) kuvataan, miten tutkimus keskittyy vain näkyviin asioihin eikä ihmisten kokemuksiin, ja on kiinnostunut sopeutujista ja menestyjistä ja sivuuttaa ne, jotka murtuivat.

Turusen trilogian pääongelmana henkilökuvaus. Kuten Veli-Pekka Leppänen Helsingin Sanomien arvostellessaan Vinoristin kansaa totesi, että hyvät ovat liian hyviä ja pahat liian pahoja.

Niin paljon kuin ortodoksisuutta ihannoidaankin, se ei tule eläväksi ei-ortodoksille. Syynä on ehkä se, että Heikki Turunen katsoo asiaa ulkopuolelta, jolloin kuvaus keskittyy eksotiikkaan.

Kirjallisuutta

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia 243.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogissa Heikki Turusen trilogian ensimmäisestä osasta Kuokka ja kannel ja toisesta osasta Vinoristin kansa.  

Olen kirjoittanut blogissa Iiris Kähärin Elämän koko kuvasta

Romaanin on arvostellut  Venla Rossi Helsingin Sanomissa

Veli-Pekka Leppäsen arvostelu Vinoristin kansasta Helsingin Sanomissa.

Heikki Turunen: Kuokka ja kannel

Heikki Turusen Kuokka ja Kannel kuvaa Suojärven Hyrsylänmutkan ihmisiä 20-luvulta talvisotaan. Teos on samannimisen trilogian ensimmäinen osa.

Karjalan ja evakkojen kuvauksessa on painottunut Karjalan kannas. Jonkin verran kerrottu myös Laatokan Karjalasta. Lähes kokonaan huomiotta on jäänyt ortodoksiset karjalaiset, joista pääosa asui Raja-Karjalassa.

Raja-Karjalassa puhuttiin samaa karjalan kieltä kuin rajan takana. Sen, miten suuri ero suomen kirjakieleen oli, näkee romaanissa konkreettisesti, sillä repliikit ovat karjalaksi. Useimmiten ne luettuna suurin piirtein ymmärtää, mutta puheen kanssa olisi todennäköisesti toisin.

Hyrsylänmutkaksi kutsuttiin aluetta, jota Neuvostoliitto ympäröi kolmelta taholta ja jota Suomeen yhdisti vain kapea kannas. Hyrsylänmutkan ihmiset olivat suomussalmelaisten lisäksi toinen ryhmä, jotka joutuivat kokemaan miehityksen ja sitten sotavankeuden.

Runollinen rajavartija ja eksoottinen karjalaiskaunotar

Kuokan ja kanteleen (2016) alussa Hyrsylän kylään saapuu pitkän pyörämatkan jälkeen uusi rajavartija Seppo Tuononen. Hän rakastuu ensi silmäyksellä eksoottisen tummaan Malanjaan ja tämä häneen. Eroottisen viehätyksen lisäksi yhteen vetää kulttuuriharrastus: Seppo lausuu runoja, Malanja laulaa operettisäveliä.

Malanja on naimisissa seppä Johor Breloin kanssa, joka on vaimolleen jatkuvasti uskoton. Kun parin poika Johannes pelastuu ihmeenomaisesti hukkumasta, Malanja yrittää tukahduttaa tunteensa Seppo kohtaan, kuolettaa viettinsä ja ”pyhittäytyä”: ”Sielunsa hän omisti päivittäisin polvirukouksiin ja ristinmerkein Jeesukselle, naisen lihansa aviomiehelle. Hän alkoi pukeutua akkamaisesti ja sitoi huivin kaulaansa ollakseen herättämättä suotta muiden miesten haluja. Jopa uniin tulleen rajamiehen hän pyrki pyyhkimään mielestään ristimällä itsensä joka ilta obrasan edessä: ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.’”

Malanja ripittäytyy kansakoulunopettaja Pajurannalle, joka ”sai juuri herätykseen saaneen synnintekijän hurmioituneessa tilassa olevan uskonsisaren vakuuttumaan heidän olemisestaan Herran valittuja, sanoi Jumalan ottaneen heidät varjelukseensa toteuttaakseen jonkin Karjalan tulevaisuuteen liittyvän suunnitelmansa.”

Malanjalle syntyy tytär Manja. Seppo menee naimisiin kansakoulunopettaja Outin kanssa.

Kun Seppo pelastaa salakuljettajan kidnappaaman Manjan, äiti ja tytär alkavat palvoa tätä sankarina. Myös kyläläiset kutsuvat Seppoa Hyrsylän sankarivävyksi.

Outi näkee, miten sydänystävä ja serkku Malanja ja aviomies ”tuijottivat toisiaan rakastuneemmin kuin koskaan”, mutta itse intohimoisena ihmisenä ymmärtää heitä ja luottaa Malanjan uskoon.

Omituinen ratkaisu kirjailijalta on kuvata Malanjan ja Sepon vuosia kestänyttä palavaa kaipuuta ja kiimaa tosiaan kohtaan, mutta pettää lukijan odotukset jättämällä sen huipennus kuvaamatta ja vain vihjata, että rakkaus toteutuu yhden kerran fyysisesti.

Malanja kuolee synnytettyään tyttären, Siljan. Lapsen isästä ei ole varmuutta, sillä Malanja on maannut samoihin aikoihin myös aviomiehensä kanssa, mutta Siljan ulkonäkö viittaa Seppoon. Synnytyksessä auttanut Outi pitää epäilyksensä omana tietonaan eikä kanna asiasta miehelleen kaunaa.

Kerran Siljan isäehdokkaat Seppo ja Johor ryhtyvät painimaan, ja katsojat veikkaavat, voittaako symbolisesti Ruotsi vai Karjala, Suomi vai Neuvostoliitto. Johor antaa Sepon voittaa, ja sitten ”napalangot” ryyppäävät yhdessä. Aika kummallista tämäkin, jollei tarkoituksena ole painottaa karjalaisten perimmältään sopuisaa luonnetta verrattuna vaikka pohjalaisiin.

Opettaja Pajuranta ylistää ortodoksista uskoa, rakennustaitoa ja karjalan kieltä

Kansakoulunopettaja Pajuranta on suojeluskuntalainen ja Karjala-intoilija, joka pitää historiasta pitkiä esitelmiä. Ne eivät oikein sovi romaanimuotoon, mutta kirjailija on katsonut lukijoiden tarvitsevan valistusta.

Trilogian ensimmäisessä osassa Pajuranta jo ulkonäöltään koominen hahmo. Lisäksi hänen vihjaillaan pitävän miehistä. Naureskelu on kuitenkin hyväntahtoista eikä hänestä ole tehty negatiivista stereotyyppiä toisin kuin opettaja Rautajärvestä Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa.

Pajuranta on toisaalta valkoisen Suomen aatteiden kannattaja, mutta toisaalta ortodoksi ja karjalaa äidinkielenään äidinkielenään. Niinpä Suur-Suomeen on hänelle omakohtainen, koska rajan toisella puolella on samanlaisia karjalaisia.

Sotien välillä rajaseuduilla Lapista Kannakselle oli Maria Lähteenmäen mukaan käynnissä yhdenmukaistaminen. Sitä Pajuranta ei kannata. Toki hänen tavoitteensa on lisätä paikallisten lojaalisuutta Suomea kohtaan, mutta metodina on nostaa näiden itsetuntoa asettamalla karjalaiset ja ortodoksit karjalan kieltä puhuvat muiden suomalaisten ja luterilaisten edelle asiassa kuin asiassa.

Luterilainen kirkko on ankara ja tuomitseva, mikä näkyy virsissäkin, kun taas ortodoksinen kirkko on ”armorikas ja kilvoittelemaan houkutteleva seitsemine sakramentteineen, joista tärkein on katumuksen mysteerio. Meille evankeliumi tarkoittaa kirjaimellisesti ilosanomaa. Kirkkoamme leimaa ajatus Kristuksesta ihmiseksi tulleen Jumalan, Neitsyt Marian ja taivaan kauneuden maanpäällisenä ilmentäjänä.”

Samalla tavalla Pajuranta vertailee erään suurperheen hirsitaloa koristeellisine räystäineen ja värikkäine parvekkeineen moderniin suomalaiseen ”vaaleaksi maalattuun laatikkomaiseen asuintaloon” edellisen eduksi.

Karjalan kielikin on Pajurannan mielestä liudennuksineen ja suhuäänteineen suomen kieltä kauniimpi.

Vanhaa arvostetaan mutta elintasoa korotetaan

Eristyneen Hyrsylänmutkan vanhakantaisuus 20-luvulla tehdään romaanissa selväksi, mutta suureksi osaksi noita piirteitä kuvataan arvostaen: asukkaat asuvat yhdessä saman katon alla kotieläinten kanssa, pukeutuvat pellavaan ja sarkaan, noudattavat pakanallisen luonnonuskon ja ortodoksisen kristillisyyden yhdistäviä seurustelu- ja häätapoja ja kokoontuvat iltaisin tekemään puhdetöitä ja kertomaan satuja ja tarinoita. Kuvaus keskittyy siis eksotiikkaan.

Ortodoksisia tapoja noudatetaan: ”he tekivät ristinmerkin ikoniin päin joka kerta syömään ruvetessaan. He välttivät syömästä lihaa pääsiäispaaston aikana, käyttivät katumuksen sakramenttia edellyttävissä ehtoollisjumalanpalveluksissa toisinaan Annantehtaan ortodoksikirkossa, vaikka matka sinne kesti hevospelissä päiväkausia.”

Muuten Hyrsylänmutkan ulkopuolella sijaitsevaa Annantehdasta tai muita yrityksiä ei lainkaan kuvata. Työläisten näkökulma olisi voinut antaa paikkakunnasta erilaisen käsityksen. Yläluokkaa seudulla ei ole olekaan. Nyt kuvauksen kohteena ovat vain maatilat, koulu ja rajavartiosto. Huomattakoon, että rajavartijat ovat muualta Suomesta eli paikkakuntalaisten lojaalisuuteen ei täysin luoteta vaan heidän uskotaan katsovan rajan ylittäjiä, esimerkiksi salakuljettajia, läpi sormien.

Pajuranta ei ole vain aatteellinen intomieli, joka kerää ympäri Suomea rahaa suojeluskuntatalon rakentamista varten ja samalla levittää tietoa paikkakunnasta. Hän saa aikaan käytännöllisiä parannuksia innostuttamalla miehet pulan keskellä raivaamaan suon pelloksi. Taloudellinen syy yhdistyy poliittiseen: näin näytetään, että ”vapaa demokratia on sosialismia parempi vaihtoehto. Lisäksi paraneva toimeentulo ja täydellä mahalla nukkuvat lapset ovat pitkän päälle tuhoisampi ase puna-aatetta vastaan kuin viha ja paitojen repiminen ihmisten päältä. Toisin sanoen teemme maanpuolustustyötä tarttumalla aseen sijasta kuokkaan.”

Rajaseututyön toiminta-ajatus oli Maria Lähteenmäen mukaan, että rajaseutu oli ”kohotettava” muun maan tasolle, mutta ennen muuta alueen ihmisten poliittisen luotettavuutta oli vahvistettava vieraita vaikutteita, erityisesti venäläisyyttä vastaan.

Hyrsylänmutkan elintaso alkaakin lähestyä muun Suomen tasoa ja siitä suunnitellaan jopa vilja-aittaa. Vuosi ennen sotaa saadaan jopa sähkövalot.

Saadaan myös oma tsasouna. Spoassan päivän praasniekan aikana kosinta vanhaan tapaan puhemiehen (”partamiehen”) välityksellä. Kirkolliseen juhlaan yhdistyy myös maallinen juhlinta. Poliisi vetää vesiperän viinan etsimisessä, varoitus on ehtinyt perille, ja juomat ja juopuneet piilotettu kotietsinnän ajaksi.

Ortodoksien suurin juhla on pääsiäinen. Vuonna 1939 Suojärvellä iloitaan kirkossa perinteiseen tapaan, eivätkä maailmalta kuuluvat uutiset saa uskomaan sotaan.

Juuri ennen sotaa saapuu myös matkailijoita, joka kuvauttavat itsensä tyhjäksi jääneen kolhoosikylän edessä kuin myöhemmät matkailijat Berliinin muurin. Matkailu oli Lähteenmäen mukaan yksi tapa tehdä rajaseutu tutuksi kaikille suomalaisille.

Yhteys rajan yli sukulaisiin katkeaa

Autonomian aikana rajaa ei ole käytännössä ollut, vaan Suomen ja Venäjän puolella asuvat karjalaiset olivat kyläilleet keskenään, solmineet avioliittoja ja käyneet samoja venäjänkielisiä kouluja.

Nyt Neuvostoliiton viranomaiset ovat kieltäneet yhteydenpidon, mutta keinoja siihen löytyy. Koska Hyrsylän ja Posuadan kylät erottaa vain kapea järvi, pyykkärit kertovat laulaen uutisia karjalaksi, mitä venäläissotilaat eivät ymmärrä.

Niinpä naapurikylän muutoksia päästään seuraamaan aitiopaikalta. Kollektivisointi herättää Hyrsylän asukkaissa ”sääliä ja suuttumusta”, ovathan kyseessä sukulaiset ja ystävät, mutta jostain syystä rakentaminen jää kesken.

Kalkin liikemiessuvun vesa kertoo (liian modernein termein) ”etnisistä puhdistuksista”, ”joiden oli kuullut Stalinin ulottaneen Karjalan kansantasavaltaankin. Perhekunnittain Neuvostoliiton paratiisina nähneinä ja hyvässä uskossa Venäjän Karjalaan metsätöihin ja kaivoksiin tulleita kanadansuomalaisia alaisia kommunisteja oli laman aikana teloitettu tai viety Siperiaan.”

Myöhemmin myös Posuadan kylän asukkaita kohtaa joukkokarkotus. Tilalle tulee neuvostosotilaita ja venäläisiä siviilejä, jotka kääntävät pyykkirannassa suomalaisille selkänsä.

”Piinallisinta oli epätietoisuus siitä, minne heidät oli viety ja miksi. Ensin luultiin, että heidät oli laitettu Siperian kaivoksille tai teloitettaviksi hyväuskoisten Kanadan-siirtolaisten tavoin. Mutta syyspuolesta alkoi liikkua rajavartioston tiedustelutietoihin perustuvia huhuja, että heidät oli viety Kolatselän keräilykeskuksen kautta Aunuksen ja Äänisen taakse, osa myös Siperian hiilikaivoksille, syynä todella Autonomisen Karjalan kansantasavallan kollektivisoinnin keskeytys. Kaikkien rajaa vasten olevien kylien arveltiin kokeneen Posuadan kohtalon.” Mutta ”miksi takapajuinen syrjäkylä oikeastaan oli evakuoitu, riittikö salakauppa syyksi? Ehkä Kreml pelkäsi, että neuvostokansa näkisi demokraattisen naapurimaan huiman kehityksen ja samalla totuuden sosialismin paratiisista Hyrsylän mutkan kautta silmiensä edessä kuin tarjottimella, ja sehän ei sopinut suljetun yhteiskunnan etuoikeutetulle johdolle. Tai sitten…?”

”Tai sitten”-ilmauksella tarkoitettaneen romaanissa Neuvostoliiton valmistautumista sotaan Suomea vastaan (tosin Neuvostoliiton kannalta se tarkoitti pelkoa Suomen hyökkäyksestä). Joka tapauksessa ryhmänä epäluotettaviksi leimatut karjalaiset karkotetaan rajan pinnasta.

Kansakoulun merkitys kansallisen identiteetin luomisessa

Yhtenäistäminen näkyy selvimmin kansakoulussa, jossa lasten on puhuttava ”kirjasuomea”, joka karjalan kielen puhujille merkitsi lähes vieraan kielen opettelua.

Kansakoulun merkitys kansallista identiteetin luojana on keskeinen. Tulos nähdään, kun koulun kookkain ja huonotapaisin poika kirjoittaa aineessaan ”Kotiläänimme Viipuri” ”kömpelöin lausein olevansa ylpeä Suomen suurimmasta läänistä ja Pohjolan Pariisiksi sanotusta Viipurista ja vihaavansa Venäjää, joka on tuhonnut ja polttanut sitä vuosisatoja.”

Poika on omaksunut täysin ajan suomalaiskansallisen historiankäsityksen, jossa tärkein identiteettitekijä on kieli. Todellisuudessahan se oli aikaisemmin uskonto. Pojankin ortodoksiseen uskoon kastetut esivanhemmat olivat samastuneet Venäjään ja pitäneet vihollisinaan katolisia ja luterilaisia suomalaisia ja karjalaisia, joita he kutsuivat ”ruotseiksi”.

Käkisalmen lääni kuului Ruotsiin vain sata vuotta, Stolbovan rauhasta 1617 Uudenkaupungin rauhaan 1721. Tuolloin Ruotsi vainosi ortodokseja niin, että näitä pakeni Venäjän puolelle. Kun Venäjä oli valloittanut Suomen 18909, Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812.

Sepon mielestä aine on ”Yllättävän isänmaallinen ja hyvä aine siltä junkkarilta”, mutta Outi on toista mieltä: ”Liiankin isänmaallinen. – – Oikeuttaako verisinkään historia koululaitosta vihamaan Venäjeä, muga kui olemmo näköjään tehny. Ollah kuitenkin tuhatyheksänsataaluvul, ja Neuvostoliiton sisällä edelleen vanha hieno kulttuuri, Tolstoin ja Tsehovin da Tšaikovskin kansa ja maa. Kalevalakin saatu Venäjältä, itseasiassa. Mutta koululapset pitää niitä barbaareina ja ryssittelee, haluisi voittaa ja tappaa. Rauhaan ja yhteistyöhön naapurin kanssa meijän kai kuuluisi nuoriso opettaa, mutta myö kasvatammo ryssänvihaan…”

Outi jopa sanoo: ”Jos tässä soda tulou, on vöörin syytteä siidä yksin venjalaisia. Olemme isse provosoineet Neuvostoliiton siihen. Hullu mieletöintä yllyttänyt.”

Kaunis ja työteliäs Manja

Malanjan tytär Manja saa kasvaessaan vaikutteita toisaalta lukemistaan romanttisista rakkausromaaneista, toisaalta ortodoksisesta kristillisyydestä. Hän kokee ”lihan himon” syntinä ja matkustaa Valamoon tekemään synnintunnutuksen.

Äiti Malanjan kuoltua synnytyksessä Manja lupaa kasvattaa pikkusisarensa Siljan samanlaiseksi ortodoksiksi kuin itse on. Vielä koulua käyvän Manjan tehtäväksi lankeaa myös karjan ja kodin hoito. Topakasti hän komentaa isän ja aikuistuvat veljet, jotka ”pitivät navettatöitä ja talousaskareita naisten tehtävinä”, auttamaan ”lannanluonnissa, veden- ja polttopuiden kannossa ja muissa raskaissa maaemännän töissä.” Silti työtä riittää aamusta iltaan.

Manja taistelee piiaksi tullutta Hirvi-Juulia vastaan, joka pyrkii isä Johorin vaimoksi. Hän tekee Hirvi-Juulin luvattomasta alkoholin valmistuksesta ilmiannon ja tämä saa vankilatuomion – ja pelastuu talvisodan vankeudelta.

Lähes 14-vuotiaana Manja on ”likimain täysi nainen – hoikkauumaista päärynävartaloa, omituisen arvokasta käyntiään ja surumielistä hymyään myöten äitinsä kuva. Itämaisine piirteineen ja kiiltävänmustine kankipaljakkoineen – – hän oli ilmestys, jonka vain juuri tuo ylpeydeltä vaikuttava arvokkuus ja uskovaisen orpotytön maine oli suojellut samallaiselta yläkoulun poikien piiritykseltä kuin kuvankaunis Vuolammen Veera.” Veerasta tulee Manjan elämänikäinen kiusanhenki.

Luostariin meno houkuttaa Manjaa, mutta sitten hän alkaa Outin esimerkin mukaan haaveilla kansakoulunopettajaseminaariin menosta. Hän ihastuu ponomariin eli alttaripalvelusta hoitavaan, ”jeesussilmäiseen” Markovin Raunoon, joka suunnittelee pappisseminaariin menoa mutta lausuu myös Runebergin runon Sotilaspoika.

Aikuistuessaan Manja muuttuu ja ”usko, jonka avulla hän oli päässyt äidin menetyksestä, kävi aika ajoin riittämättömäksi: äidin ihmelapsi muuttui melkein silmissä tavalliseksi tytöksi, jolle laulu, soitto, tanssi ja kirjallisuus olivat pakoa työntäyteisestä enemmän tai vähemmän kuviteltuun suurten tunteiden maailmaan. Mieleen ei juolahtanut, että se maailma oli koitunut lopulta äidin tuhoksi.” 

Hyrsylässä käy myös Sepon juukalainen velipuoli Antti Tuononen. Manja ”mielistyi pojassa kaikkeen, mikä muistutti Seppoa”, mutta ”isonveljen aito tunteikkuus ja lukevan ihmisen mielenkauneus ja elämänymmärrys puuttuivat”. Antti myös katselee ”liian pitkään ja julkeasti naisten povea ja takapuolta”.

Molemmat esittävät roolia toisen viehättämiseksi: ”Manja painotti seminaariaikeitaan ja lauluharrastustaan ja vähätteli uskonnollisuuttaan”. Antti taas kerskailee sukutalollaan ja sen komealla navetalla ja väittää itseään veljensä kaltainen ”Karjala–hullu”. Heinänteko antaa tilaisuuden koskettaa luonnollisesti toista.

Antti kutsuu Manjan ja vaikka suvun evakkoon Hovilaan, jos sota syttyy.

Sotaan ei uskota, mutta se syttyy

Rauhaan luotetaan eikä väestönsuojelupropagandaa ilmapommituksista uskota. Kannaksen linnoittamisesta tuumitaan, että mitä se meille kuuluu. Pajuranta valistaa, että mahdollinen hyökkäys ei koske vain Kannasta, vaan tapahtuu koko itäraja  pituudelta. Tämä vastoin ajan sotilaallista käsitystä, joten Pajurannalle on annettu ennustamisen kyky.

Syksyllä miehet kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin (YH), mutta evakuointia ei tehdä, vaikka paikka on äärimmäisen vaarallinen. Tätä ihmettelevät Erkki Palolampi, tulevan Kollaa kestää -teoksen kirjoittaja, ja Kollaalla taisteleva ”Marokon kauhu” Aarne Juutilainen. Vapaaehtoisesti lähtevät jopa käännytetään takaisin.

Kun Seppo Tuononen kumppaneineen näkee, miten piippolakkkisia miehiä alkaa lappaa ”nelijonossa jään yli vinosti kohti Hyrsylän pohjoisinta kylänosaa”, asukkaiden hyväksi ei voi enää tehdä.

Hyrsylän mutka vallataan lähes ilman laukaisten vaihtoa. Vain Myllyjärven ja Lossin vartioiden kohdalla kaatuu kaksi miestä ja haavoittuu yksi.

Muualla Suojärvellä talot poltetaan perääntymisen yhteydessä: ”Sukupolvien uurastuksen tulos, niin pitäjään muuttaneiden viidentuhannen luterilaisen modernit länsimaiset kodit kuin ortodoksisen kantaväestön huikeat novgorodilaislinnat, koko heidän oma Suojärvensä, kallis Karjalansa, haihtui hetkessä savuna ilmaan. Salaperäisten aarniometsien, käkilehtojen ja koskenpärskeiden, Bysantin ja vanhan Novgorodin loistoa heijasteleva Korela. Köyhän itkut ja raatajan huohotukset ja ponnistelut ykinän nauruun ja lauluun kätkeä isojen lasten maa, hymykuoppa Suomi-äidin protestanttisen karuilla kasvoilla lakkasi olemasta.”

Tässä näkyy selvimmin Maria Lähteenmäen termein ”historiallinen inversio”, jonka ilmauksia ovat ”myytit paratiisista, kulta-ajasta ja luonnollisista synnynnäisistä oikeuksista. Varsinkin menetettyyn alueeseen, kuten juuri Kannakseen ja muuhun Karjalaan, liittyvät muistot kultaantuvat. Näin myös siksi, että muistellessaan Karjalaa tämän päivän vanhimmat muistelijat muistelevat omaa lapsuuttaan.” 

Kappaleessa korostuu luonnon kauneus, idän vuosisataiset perinteet ja ihmisten ”lapsellisuus” eli ”luonnollisuus”. Näin epäkohdatkin kuten Johorin jatkuva uskottomuus saavat silauksen.

Miehitysaika on enimmäkseen rauhallinen

Onneksi ”miehitys oli pelättyä rauhanomaisempi, lähes leppoisa tapahtuma.” Tosin yhdeksän siviiliä saa surmansa.

Pääosin miehittäjä käyttäytyy kohteliaasti ja asiallisesti. Niinpä myös siviilit pysyvät rauhallisina: ”Ehkä he olivat kauhistelleet sodan syttymistä etukäteen niin usein, että he olivat tosipaikassa ensisäikähdyksen jälkeen omituisen tyyniä. – – Päällimmäisenä oli pelko lasten ja rakkaimpien ystävien puolesta.”

Luonnollisesti puna-armeijalaiset kyselevät suojeluskuntalaisia ja asekuntoisia miehiä ja etsivät heidän piilopaikkojaan. Nuoret pojat ja vanhat miehet miehet, joita ei ole kutsuttu YH:hon, ovat paenneet kellareihin, latoihin tai metsään, mutta kun pahempaa ei tapahdu, he palaavat kotiin.

Havaitaan, että venäläisillä on paljon tietoa yksityisistä ihmisistä, ”kaiketi Toroi-vainaan kaltaisten kansan joukkoon soluttautuneiden urkkijoiden ansiosta.” Valitettavasti romaanissa ei kuvata lainkaan urkkijoita ja näiden motiiveja. Ilmaus, että nämä ovat soluttautuneet kansan joukkoon, rajaa heidät pois kansasta, joka halutaan esittää yhtenäisenä.

Pajuranta uskoo tuntevansa rajaseudun historian, venäläisen kansanluonteen ja neuvostojohdon aivoitukset ja neuvoo: ”Kääpiö ei selviä jättiläisen vankeudesta raa’alla voimalla, vaan samoilla konsteilla kuin Isonvihan ajan sissipäällikkö Tapani Löfving ja Suomen sodan karjalainen kansallissankari Olli Tiainen: viekkaudella, juonittelulla, hämäämisellä, mielistelyllä, tarvittaessa tekeytymällä samanmieliseksi ja olla suostuvinaan yhteystyöhön ven’alaisten kanssa muun muassa miehitysajan hallinnon järjestämiseksi. Esimerkiksi Mannerheimin haukkuminen valkoiseksi roistoksi ja Otto-Ville Kuusisen kehuminen ei ole pahitteeksi…”   

”Missään tapauksessa pelko ei saa meitä nyt lamaannuttaa eikä estää vetämästä joka asiassa kotioppäin ja miettimästä pakokeinoja. Avoin uhittelu, aseellisesta vastustamisesta puhumattakaan, on itsemurha. Turvallisinta on suhtautua maahantunkeutujana kuin pitäisimme sitä sortovallasta vapauttajana, ja käyttäytyä näennäisesti kuten se haluaa, antaa mitä se pyytää, jopa ruokaa ja juomaa. Eli toimia Jeesuksen opetusten mukaan, vastata pahuuteen hyvyydellä. Se hellyttää heidät, sillä ryssäkin on ihminen, ruskeaa ja pyöreää se kakkii ja nauttii jalkapohjan kutittamisesta. Siis malttia, voimia ja viisautta, rakkaat siskot ja veljet Kristuksessa. Edessä olevan taistelun, jos minkä, me voitamme. Kaikkivaltias on puolellamme, onhan vastassa raakalainen, Goljat jolta puuttuu Jumala ja samalla rakkaus ja moraali. Herra Sebaot isänmaata varjelkoon.”

Joka kylään perustetaan kansalaiskomitea. Sen tehtävistä suuri osa liittyy paikkakuntalaisten hyvinvointiin: komiteat vastaavat elintarvehuollosta ja koulutoimesta, järjestävät ruoka- ja vaateapua köyhemmille perheille ja ylläylläpitävät kauppaa, jonka maksuvälineenä on vain markka. Toiset tehtävät liittyvät miehittäjiä hyödyttäviin toimiin: neuvostoarmeijan majoitukseen ja aseiden keräämiseen ja suojärveläisiä miesten värväämiseen hevosineen Veskelys-Suvilahti-radan rakennustyöhön, mistä heille maksetaan pientä palkkaa.

Vaikka miehittäjä pyrki saamaan ja saikin komiteaan venäjäntaitoisia tunnettuja ja luotettavia kommunisteja kätyreikseen”, heitä on niin vähän, että muitakin täytyy ottaa. Jälleen näitä henkilöitä ei kuvata lainkaan. Sen sijana kerrotaan, että Hyrsylän kyläkomitean jäseniksi ryhtyvät ”vanha Tammivuori, Vuolammen Matti ja Haukan Matrona, ”enemmän velvollisuudentunnosta ja pakon edessä kuin myötämielisyydestä vihollista kohtaan: oli parempi olla järjestelemässä omia käytännön elämän asioitaan kuin antaa ne yksin miehitysvallan yksin miehitysvallan hoidettaviksi.” Ja vain vaikea sairas ja muu hyvä syy oikeuttaa kieltäytymiseen.

Kertoja summaa: ”Missään tapauksessa Kuusien hallitusta ja kyläkomiteoita ei tervehditty ’suurella riemulla’, kuten kauppoihin jaetut venäläisten lentolehtiset ja suomenkielisen propagandalehden ’Kansan Vallan’ kirjoitukset antoivat ymmärtää.

Toki elämä ilman ihmisarvoa ja liikkumisen vapautta loukkaavaa, heidän kalliin kirkkonsa häpäisseiden raa’annäköisten arvaamattomien venäläisten jatkuvan tarkkailun alla, oli sinänsä nöyryyttävää, täynnä pelkoa ja huolta ennen kaikkea pikkulasten puolesta, mutta ainakin he saivat olla vankina, kuin kotiarestissa omassa kodissaan, tehdä töitään ja jatkaa ompelu- ja kudontaharrastuksiaan. Nälästäkään heidän ei tarvinnut kärsiä – -”

Suomen radiosta saadaan uutisia voitosta Tolvajärvellä, jossa taistelee suojärveläisiä, ja puna-armeijan pysähtymisestä Kollaalla, mikä keventää mielialoja.

Outi synnyttää pojan, jonka nimeksi jo ennalta päätetty symbolinen nimi Toivo.

Pajurannan joulusaarna ei nyt naurata ketään. Yhdistäen nationalismi ja uskonnon hän uskoo Suomen voittojen sodan alkuvaiheessa todistavan, että ”Kaikkivaltias Herra Sebaot on tässä sodassa kristityn kansan puolella.” Ja koska kerran puna-armeijan heikkoudet ovat paljastuneet, Pajurannan ajatus liitää kauemmas ja hän uskoo, että myös Suur-Suomi toteutuu jo talvisodassa – aivan kuten Onttoni Miihkali teoksessaan Suomussalmen sotatanterilla.

Tämä on kuitenkin vain mahdollisuus: ”Riittää kun saamme vuosisataisen vainoojamme nykyisen rajan taa ja pääsemme vapauteen jatkamaan työtämme rakkaan Karjalan hyväksi. Toivo siitä, että vapaasta Karjalasta elää niin kauan Toivo Tuononen ja Kristus ja hänen armonsa elää”. Pajuranta vertaa koettelemuksia Israelin kansan neljänkymmen vuoden vaellukseen.

Alttaripalvelija Markovin Rauno sujauttaa Manjalle kirjelapun., jossa kertoo, että he ovat hänen äitinsä mielestä liian nuoria seurustelemana. Rauno aikoo pyrkiä Sortavalan ortodoksiseen pappisseminaariin, mutta kertoo unestaan, että hän on naimisissa Manjan kanssa ja heillä on kolme lasta.

Kylmä matka itään

Sitten tulee pikainen käsky lähteä. Kuorma-autojen lavalla istutaan yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Vanhuksia ja pieniä lapsia kuolee matkalla, joukossa Outin Toivo-vauva. Pajuranta siteeraa Uudesta testamentista Johanneksen kirjettä toistensa rakastamisesta ja Ilmestyskirjan kuvauksia ahdistuksia.

Manja kokee kyseessä olevan rangaistus synneistä, myös äidin. ”Mutta kilvoittelumme vilpittömyys oikeuttaa meille paikan Paratiisissa.”

Miksi suojärveläisiä ei evakuoitu ennen sotaa?

Päälähteenäni on Ari Haasion ja Erkki Hujasen teos Tasavallan panttivangit.

Suomessa oli varauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen, mutta uskottiin, että se tapahtuisi lähinnä Karjalan kannaksen kautta. Niinpä sinne keskitettiin suurin osa armeijasta. Neuvostoliiton yllättävän voimakas miehitys Laatokan Karjalan rintama-alueella ja pohjoisempana tuli yllätyksenä.

Suojärven puolustusta oli hankala järjestää Tarton rauhansopimuksen ja Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1922 solmitun rajarauhan turvaamissopimuksen takia. Siinä määriteltiin rajan molemmin puolin kulkeva 10-20 kilometrin rajavyöhyke Laatokasta Jäämerelle. Koko Suojärvi oli sopimuksessa määritelty rajavyöhykealueeksi, joten siellä ei saanut olla muita kuin rajavartiotehtäviin tarkoitettuja joukkoja. Kokonaisvahvuus oli 2500 miestä ja raskain sallittu aseistus konekiväärit. Suojeluskuntalaisten oli sallittua pitää alueella harjoituksia, kunhan pysyivät vähintään kolme kilometriä rajasta.

Sisäasianministeriö oli syyskuun loppupuolella 1939 antanut evakuointiohjeet, jotka perustuivat aikaisempiin suunnitelmiin. Nimismiesten tuli soveltaa ohjeita paikallisiin oloihin. Salmin rajavartioston esikunta sai tehtäväkseen tarkistaa Suojärven nimismiespiirin evakuointisuunnitelman ja ohjata alueensa nimismiehiä. Nimismiesten tuli suojeluskuntien aluepäälliköitten kanssa määrätä kuntiin henkilöt johtamaan evakuointia.

Puolustusvoimien yleisesikunta antoi sisäasiainministeriölle tiedon evakuoitavista alueista. Näiden ohjeiden mukaan Suojärvi kuului mahdollisesti evakuoitaviin alueisiin. Lokakuun alkuun mennessä Viipurin lääninhallitus jakoi Suojärven ”vapaaehtoiseen ja pakolliseen alueeseen”.

Yleisten kertausharjoitusten (YH) aikana Kannaksen rajakunnissa tehtiin ensin vapaaehtoinen ja sitten pakollinen evakuointi.

Sen sijaan Suojärvellä evakuoitavaksi määrättiin 25.10. vain Vegaruksen kylä, jota sijaitsi kauimpana rajasta mutta syrjässä rautatiestä. Muita kyliä ei määrätty evakuoitaviksi, ei edes Hyrsylänmutkaa, ja todellisuudessa Vegaruskin jäi evakuoimatta.

Suojärveltä lähti kuitenkin lokakuussa paljon ihmisiä evakkoon, mutta suurin osa palasi takaisin ennen sodan syttymistä.

Samaa tapahtui muuallakin, koska uskottiin, ettei sotaa tule. Koti-ikävä vaivasi, varsinkin jos suhteet isäntäväkeen eivät olleet hyvät. Evakossa olo tuntui myös turhalta, kun Moskovan neuvottelut olivat keskeytyneet.

IV armeijakunnan komentaja pyysi sitä YH:n aikana kahdesti päämajan ja lääninhallituksen kautta, että Suojärven kylät evakuoitaisiin. Lääninhallitus antoi asiasta käskyn, mutta sisäasiainministeriö kielsi sen.

29.11. päämaja esitti toisen kerran evakuoitavan alueen laajentamista. Laatokan Karjalassa evakuoitavan alueen rajana olisi ollut Salmin kirkonkylä-Uomaa-Oravaniemi-Varpakylä. Tuolloin Mannerheim kirjoitti sisäministeri Kekkoselle, että evakuointi oli mahdotonta sodan aikana. Sen syttymisestä päämaja oli tuolloin varma.

Talvisodan alettua 30.11. valtioneuvosto päätti mm. Suojärven pakkoevakuoinnista. Siviiliviranomaiset eivät kuitenkaan enää hallinneet tilannetta, vaan luovuttivat väestönsiirtojen johdon ja toimeenpanon armeijalle.

IV armeijakunnan esikunta antoi ensimmäisen evakuoimiskäskyn 30.11., mutta rajakylien osalta se tuli liian myöhään, sillä vihollinen oli hyökännyt rajan yli aamulla.

Juhani Suomi puolustaa tavalliseen tapaansa Kekkosta. Hän vetoaa ensinnäkin siihen, ”ettei Kekkonen – kuten ei moni muukaan vielä tässä vaiheessa – uskonut Neuvostoliiton kärjistävän tilannetta sotaan asti.” Ilmauksella ”tässä vaiheessa” Suomi tarkoittaa YH:n aiempaa vaihetta. Hän nimittäin korostaa: ”Marraskuun puolivälissä Kekkosen rooli ’evakuointiministerinä’ päättyi, ja vastuu siirtyi ministeri Koivistolle.” Juuri apulaismaatalousministeri Juho Koivisto allekirjoitti kirjelmän rajoitun paluumuuton sallimisesta. Kolmanneksi Suomi vetoaa puolustusministeri Niukkasen tunnustukseen, ”ettei yleisesikunta jostakin syystä antanut sisäasianministeriölle ajoissa ohjeita siitä, mitkä alueet olisi kulloinkin evakuoitava”.

Näin Niukkanen kirjoittaakin muistelmissaan, mutta Suomi jättää lainaamatta jatkon: ”ettei [sisäasiain]ministeriö kallistanut korvaansa Viipurin maaherran tekemille esityksille.” Niukkanen kertoo, että sisäasiainministeriön lokakuussa pakkoevakuoitaviksi määrätyt alueet (joihon sisältyi Suojärveltä Vegaruksen kylä) oli Viipurin läänin maaherran Mannerin sekä Kannaksen armeijan komentajan, kenraali Östermanin ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Tapolan mielestä liian suppeita. Tämän Manner selitti 6.11. Kekkoselle ja ehdotti alueen laajentamista. Sisäasianministeriö ei kuitenkaan antanut uusia määräksiä pakkoevakuoinneista Kekkosen ollessa asiasta vastuussa. Marraskuun puolivälissä vastuu vastuu siis vaihtui.

Haasio ja Hujanen kysyvät: ”Jättivätkö suomalaiset viranomaiset tarkoituksella rajakyliin siviilejä? Olivatko suojärveläiset suomalaisten johtajien panttivankeja, joiden pitämisellä rajaseudulla haluttiin kertoa, että Suomi ei valmistaudu sotaan eikä halua millään tavalla osoittaa Neuvostoliitolle halukkuuttaan sotaan.”

Väitteen tueksi he vetoavat Johannes Virolaiseen, jonka mukaan Kekkonen ja hallitus olivat varovaisia, koska pelkäsivät, että Neuvostoliitto olisi tulkinnut Hyrsylänmutkan evakuoinnin sodan valmisteluksi.

Virolainen kirjoittaa teoksessaan Karjalaiset Suomen kohtaloista : ”Sain sisäministeri Kekkoselta kuulla, että hallitus noudatti itään päin suurta varovaisuutta Hyrsylän kohdalla. Kun alueelle Suomen puolelta johti kapea tie ja joen yli kulkeva silta, itäinen naapuri olisi helposti voinut katkaista yhteyden Hyrsylän mutkan kyliin.”

Mitä Virolainen tällä oikein tarkoittaa? Eihän tien katkaisu olisi haitannut yhtään, jos asukkaat olisi saatu evakuoitua. Jollei sitten pelätty, että Neuvostoliitto olisi evakuoinnin havaitessaan sulkenut tien kesken kaiken?

Vai tarkoittaako Virolainen Haasion Hujasen tavoin, että Neuvostoliitto olisi pitänyt nimenomaan Hyrsylänmurtkan tyhjentämistä osoituksena Suomen ”vihamielisistä aikeista”? Mutta sehän oli pikkuasia verrattuna siihen, mitä Suomi oli jo tehnyt: toteuttanut liikekannallepanon YH:n nimellä ja evakuoinut sen aikana Kannaksen rajapitäjistä kymmeniätuhansia ihmisiä. Kekkonen oli myös radiossa kehottanut väestöä, jolla ei ollut välttämätöntä tekemistä, siirtymään pois Helsingistä, Viipurista ja muista suurista kaupungeista.

Haasio ja Hujanen jopa sanovat kirjansa lopussa, että sodan aattopäivinä ”Suomen poliittinen johto tiesi sodan alkamisen olevan vain ajan kysymys”, mikä on totaalinen väärinkäsitys. Hallituksen ja viranomaisten toimet ennen sotaa vastoin armeijan kantaa, että sodan syttyminen oli täydellinen yllätys: valtioneuvosto antoi 21.11. evakuoiduille luvan palata tekemään maataloustöitä ja hakemaan tavaroita, ja kouluhallitus ilmoitti 25.11. koulutyön jatkuvan. Osa hallituksesta (mm. valtiovarainministeri Tanner) vaati juuri marraskuun lopussa, että osa YH:n joukkoista kotiutettaisiin ja jäljelle jäisi vain 100 000 sotilasta. Samaa totaalista yllätystä osoittavat hallituksen jäsenten ensimmäiset reaktiot sodan syttymiseen.

Haasion ja Hujasen oma selostus tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen: evakuoinnin suunnittelu oli sekavaa. Mukana oli useita viranomaisia. Sotilas- ja siviiliviranomaisten tehtäväjako oli epäselvä ja puuttui keskitetty johto. Lisäksi siviiliviranomaiset olivat haluttomia tekemään suuria väestönsiirtoja, joista oli suuria kustannuksia ja käytännön hankaluutta. Toimeen haluttiin ryhtyä vasta, kun kriisi oli päällä. Siirtoväen huoltoa ja toimeentuloa ei ollut järjestetty.

Loppujen lopuksi ratkaisevaa oli myös se, oliko paikallisilla viranomaisilla rohkeutta toimia oma-aloitteellisesti, jos tilanne niin vaati, vaikka ylempää ei ollut tullut määräyksiä tai vaikka vastoin niitä, ja siten oman asemansa vaarantaen. Haasion ja Hujasen mukaan väite, että Suojärven nimismies esti rajakylien evakuoinnin, pitänee paikkansa. Sen sijaan he eivät kommentoi esittämäänsä väitettä, että nimismies olisi käännyttänyt ihmisiä koteihinsa, eli eivät ilmeisesti ole saaneet sille vahvistusta.

Suojärvelle oli sijoitettu IV armeijakunnan 12. divisioona ja osasto Räsänen. Suomi noudatti kuitenkin rajasopimusta, että joukkoja ei saanut sijoittaa kahtakymmentäviittä kilometriä lähemmäs rajaa, mikä haittasi sodan sytyttyä Suojärven puolustusta.

Suomalaiset joukot siirtyivät 29.-30.11. välisenä yönä taisteluvalmiuteen ja odottamaan hyökkäystä, mutta suojärveläiset siviilit olivat edelleen suomalaisten ja venäläisten sotilaiden välissä.

Suuri osa Suojärven väestöstä jäi sodan syttyessä kotiinsa, koska monella oli se käsitys, että kotoa ei saanut lähteä ennen viranomaisten käskyä.

He toimivat viranomaisten käskyn mukaan: ”Varpakylässä ja Vegaruksessa kuultiin sodan alkamispäivänä radiosta, että ihmisten täytyy pysyä kotona kaikessa rauhassa ja odottaa viranomaisten käskyä. Samalla ihmisille levitettiin tietoa, että heillä ei ole mitään hätää.”

Myös suomalaiset sotilaat neuvoivat sodan ensimmäisenä päivänä ihmisiä pysymään kotonaan.

Tämä kuulostaa tylyltä, kun tietää lopputuloksen. Mutta sodan puhjettua ensi sijalle täytyi asettaa armeijan tarpeet: maanteitä tarvittiin sotilaiden kuljetuksiin, joita häiritsemään ei haluttu siviilejä.

Venäläiset hyökkäsivät 30.11. kuudelta eri pääsuunnalta. 56. Divisioona ja 139. divisioona ylittivät rajan klo 7 ja valtasivat rajakylät välittömästi. Aseellista vastarintaa ei tehty.

56. divisioona katkaisi Hautavaaran lossiyhteyden Hyrsylänmutkaan, jolloin alue joutui mottiin.

Virolainen kirjoittaa Suojärven tilanteesta: koska Suojärven rata joutui jo sodan alussa pois käytöstä, suurin osa tämän väestöstä täytyi ohjata Värtsilän suuntaan. Sinne johti vain yksi ainoa maantie reittiä Ägläjärvi-Tolvajärvi-Korpiselkä. Kaikkiaan matkaa tuli sata kilometriä. Samaa tietä etenivät sotilaat, jotka myöhemmin pysäyttivät vihollisen Tolvajärvellä. Samaan aikaan evakuoitiin myös Korpiselkä. Väestö ohjattiin ensin Kiteelle ja Tohmajärvelle ja siirrettiin sieltä myöhemmin eteenpäin.

Tietoja

Tietoja Heikki Turusesta Wikipediassa.

Wikipediassa on tietoja myös Hyrsylän mutkasta, Suojärvestä, Raja-Karjasta ja Suomen karjalankielisistä.

Olen kirjoittanut blogissa myös Heikki Turusen trilogian toisesta osasta Vinoriston kansa ja kolmannesta osasta Nenkoset.

Olen kirjoittanut blogissa myös elokuvasta Kainuu 39, joka kuvaa suomussalmenlaisten miehitysaikaa ja siviilisotavankeja Neuvostoliitossa. Artikkelin lopussa on tietoja suomussalmelaisten ja suojärveläisten talvisodan jälkeen saamista maanpetostuomioista.

Ortodoksia evakkoja on kuvannut myös Oiva Autio romaanissaan Katkerat vuodet, josta olen kirjoittanut blogissa artikkelin.

Veli-Pekka Leppäsen arvostelu Kuokasta ja kanteleesta Helsingin Sanomissa.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia.

Niukkanen, Juho: Talvisodan puolustusministeri kertoo. WSOY 1951.

Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936-1944. Myrrysmies. 3. p. Otava 1986.

Virolainen, Johannes: Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava 1988.

Onttoni Miihkali: Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä

Onttoni Miihkalin talvisotakuvaukset Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä kiellettiin sotien jälkeen. Asenteidensa takia ne ovat jääneet syystä unohduksiin, mutta ovat kiinnostavia aatehistorian kannalta.

Onttoni Miihkalin teos Suomussalmen sotatanterilla. Rintamamiehen kokemuksia oli ensimmäinen talvisodasta kertova kirja. Ensimmäinen painos ilmestyi 11. maaliskuuta, kaksi päivää ennen rauhan solmimista.

Tieto sodan puhkeamisesta otetaan vastaan rauhallisesti. Vaikka ”sota tuottaisi meille kärsimyksiä”, sitä ei voinut välttää. Vaihtoehdot ovat selvät: ”Kuolema, sehän oli loppujen lopuksi kaunis sana – kun sen vastapainoja on orjuus…”

Onttoni Miihkali oli vienankarjalainen pakolainen ja hän vetoaakin siihen, mitä itäkarjalaiset olivat kokeneet neuvostovallan alla. Vain ne, jotka olivat paenneet Suomeen, olivat pelastuvat ”raskaista kärsimyksistä, Siperian ja ristin tiestä”. Se on kasvattanut heistä tulevaisuuden johtajia.

”Suomen kansalle ei tämäntapainen koettelemus ollut tarpeellinen. Se oli eheä, sivistynyt ja voimakas. Se kykeni rakentamaan ja luomaan, elämään ja kukoistamaan ilman sitäkin…”

Teoksessa kuvataan entistä punakaartilaista, joka on paennut Venäjälle, rakentanut Neuvosto-Karjalaa ja havainnut silloin, että kansallisuus on tärkeämpi kuin aate, säilynyt hengissä Stalinin puhdistuksissa ja päässyt palaamaan Suomeen. Hän on tullut kääntymykseen ja tulee nyt hyvin toimeen suojeluskuntalaisen kanssa, joka on taistellut häntä vastaan sekä vapaussodassa (mitä termiä kirjoittaja käyttää) että heimosodissa.

Sota esitetään kirjassa melkein leikkinä, myös kahden lotan mielestä.

Vihollista kohtaan kertoja osoittaa avointa vihaa ja halveksuntaa, jossa on rasistinen leima: venäläisille on ominaista likaisuus, eläimellisyys, lapsellisuus ja laumasieluisuus.  Suomalaiset ovat kaikessa vastakohtia. Vaikka heiltä puuttui preussilainen kuri, ”tämän korvasi mainiosti heidän taisteluhalunsa ja peräänantamaton suomalainen sisunsa. – – He eivät sietäneet pakkoa, mutta tekivät vapaaehtoisesti kaiken sen, mikä oli tehtävä. He eivät olleet koneita – he olivat vapaita, itsenäisiä ihmisiä.”

”Kaikkinainen liioittelu, hosuminen ja huutaminen, teki heidät [suomalaiset] noloiksi ja vastahakoisiksi. Juhlapuheet ja korulauseet olivat heille pahasta. Lauman iskuvoima puuttui heiltä kokonaan. Mutta he osasivat tapella yksikseenkin, harkita, mitä missäkin tilanteessa oli tehtävä. Koska he eivät osanneet hyökätä laumana, eivät he lauman tavoin hajaantuneetkaan, kun tulivat lyödyiksi…”

Sotavangit kuvataan vastenmielisiksi, jopa silloin kun he vastaavat kuulusteluissa totuudenmukaisesti, sillä silloin he eivät käsitä pettävänsä oman isänmaansa. Tosin ”eihän hänellä isänmaata ollutkaan – hänellähän oli vain isäntä. Hänen esi-isänsä olivat olleet maaorjia, hän itse oli kolhoosilaisorja. Vuosisatoja hänen sukunsa oli ryöminyt maassa, suudellut sitä kättä, joka heilutti sen likaisessa selässä ruoskaa. Siksi hän ei tuntenut rakkautta, ei kiitollisuutta, eikä hänellä ollut mitään velvollisuutta, ei ketään ja mitään kohtaan.”

Suomalainen sotilas taas on ”jalo ja inhimillinen. Hänen vastustajansa on raaka, julma ja epäinhimillinen. Mutta hän ei siitä välitä – kohtelee tätä samaista vihollistaan ystävällisesti, jakaa hänen kanssaan leipäpalansa ja joskus vaatevaransakin.”  

Onttoni Miihkali uskoo Suomen voittoon ja myös Suur-Suomen toteutuvan jo talvisodassa. Taustalla on ensinnäkin se, että alkulause on päivätty 27.1.1940, pari viikkoa ennen Summan murtumista.

Toiseksi Suomussalmella ja muualla itärintamalla, jossa teitä oli harvassa, oli mahdollisuus kaartaa selustaan ja pilkkoa vihollisen joukot. Sen sijaan Kannaksella vihollinen hyökkäsi linnoitettua Mannerheim-linjaa vastaan ja siten lopulta materiaali ratkaisi.

Perimmäinen selitys on kuitenkin kirjoittajan ideologia. Onttoni Miihkalin mielestä suomalaiset ja itäkarjalaiset ovat sama kansa.

Raatteen tiellä

Toinen Onttoni Miihkalin talvisotaa koskeva teos, Raatteen tiellä. Muistoja ja kokemuksia ilmestyi myös 1940. Se on edeltäjäänsä maltillisempi vihollista kohtaan, osittain jopa säälivä, varsinkin loppupuolella kun kuvataan eri kansallisuuksiin kuuluvien sotavankeja.

Silti peruslinja on sama kuin edellisessä kirjassa. ”Suomalaisten puolustuslinjan länsipuolella tien varret ovat puhtaita, siellä täällä on nuotion pohja, tyhjä savukerasia tai tulitikkulaatikko. Mutta sen itäpuolella kaikki muuttuu, ikäänkuin tulisi toiseen valtakuntaan, järjettömän sekasorron, kuoleman ja saastan maahan.”

”Metsä on raiskattu, liattu ja häväisty; ennen puhdas korpi ikään kuin suree alennustaan. Riepukasoja, särkyneitä ajoneuvojen röykkiöitä, lommoisia ruoka-astioita, kaikkea, mitä parinkymmentuhantinen ihmisjoukko on tarvinnut jokapäiväistä elämäänsä varten, ja myös sellaista, minkä varassa sotajoukko on toiminut: aseita, ammuksia ja viestitysvälineitä on kaikkialla.” Sekä paperia ja kirjallisuutta tienvarsi täynnä: ”Kommunistisen puolueen historioita, eri aselajien ohjesääntöjä, propagandaoppaita, kaunokirjallisuutta, runoteoksia, – kaikki nämä sadat ja tuhannet kirjat levällään, huiskin haiskin, rapakoissa, ojissa, puiden juurilla, repaleisena, likaisena sekamelskana.”

Ja kaiken yllä on ”kalman vinkeä, ällöttävä haju.”

Kaatuneen taskusta löytyy punakantinen kirja, jossa arvostellaan ”porvarillista humanismia” ja kehutaan ainoaksi oikeaksi humanismiksi Marxin, Leninin ja Stalinin humanismia: Kommunistille ”saa olla oikein vain se, mikä aiheuttaa vanhan maailman häviämisen.”

Evakkojen ja heidän vastaanottajiensa ongelmat

Loppuluvussa ennakoidaan evakkojen vaikeuksia tekijän omien pakolaiskokemusten perusteella. Yllättäen tämä osuus on niin hyvä, että se olisi voitu antaa jopa oppaaksi evakkoja vastaanottajille, ehkä myös itse evakoille, jotta kumpikin osapuoli olisi tiennyt mikä on edessä.

Ensin kuvataan evakkojen vastaanoton ongelmia: ”Ihminen tinkii hyvin vastahakoisesti omasta mukavuudestaan. Hän on tottunut määrättyyn elämänjärjestykseen ja piintynyt tapoihinsa. Hän on rakentanut talonsa vaatimustensa mukaisesti ja on tarvitsevinaan kaikki sen tilat. Pihallaan hän on tottunut vuosien vieriessä näkemään vain oman vähäisen väkensä liikkuvan ja askartelevan, lastensa ja omaistensa, jotka ovat osa hänestä itsestään ja joihin hän täydellisesti luottaa.

Mutta sitten eräänä päivänä tulee hänen taloonsa vieraita ihmisiä, jotka valtaavat hänen huoneitaan, kävelevät hänen pihoillaan ja panevat kaikki hänen mielestään sekaisin. Hänen elämänjärjestyksensä järkkyy, hän ei voi noudattaa tuttuja tapojaan. Hän tuntee itsensä ahdistetuksi, sorretuksi ja kaikki oikeutensa loukatuiksi.  Nuo tulokkaat, ne saattavat olla hyviä, mainiota ihmisiä, mutta hän näkee heissä vain ilkeitä rauhanhäiritsijöitä ja alkaa suorastaan vihata heitä.

Hänen on melkein mahdoton katsoa asioita heidän näkökannaltaan, vaikkapa hän tahtoisikin. Että he ovat menettäneet kaikkensa, ovat onnettomia ja turvattomia, sen hän unohtaa. Ja jos muistaakin, niin hän ajattelee:

’Mutta enhän minä ole heidän onnettomuuteensa syyllinen.’

Inhimillisen itsekkyytensä valossa hän näkee omat ’kärsimyksensä’ paljon suurempina ja noiden toisten aivan mitättöminä. Hän on ilkeä ja paha heitä kohtaan, lausuu typeriä, suorastaan rikollisia sanoja, vaistoten, että ne ovat sellaisia, mutta tahtoen loukata noita vihaamiaan tungettelijoita mahdollisimman kipeästi.”

Onttoni Miihkali odottaa lukijan väittävän, että evakkojen tilanne on nyt erilainen kuin aikoinaan itäkarjalaisten pakolaisten, koska ”eiväthän länsikarjalaiset ole pakolaisia”, ”Hehän ovat omassa maassaan. He ovat maan kansalaisia, joilla on oikeus vaatia ja myös saada.”

Onttoni Miihkali myöntää, että evakot ”ovat verrattoman paremmassa asemassa kuin olimme me itäkarjalaiset kahdeksantoista vuotta sitten. Meillä ei ollut mitään oikeuksia: ei oikeutta vaatia, ei edes pyytää. Me tulimme vieraaseen maahan köyhinä, nälkäisinä ryysyläisinä. Me emme osanneet paljonkaan, suomalainen yhteiskuntajärjestys oli meille aivan outo, elinkeinoelämä tuntematon. Sivistystasostamme ei tietysti voinut puhuakaan. – – Mehän olimme luonnonkansan lapsia, suurimmaksi osaksi lukutaidottomia.”

Itäkarjalaiset kuitenkin selviytyivät eivätkä ”ole enää pakolaisia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Olemme kasvaneet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan kuin ympätyt oksat omenapuuhun.” Ero muihin Suomeen kansalaisiin on vain se, että itäkarjalaiset ovat tyytyväisiä, vaikka joskus muiden tavoin murisevatkin. ”Sillä pakolaisuudessa oli meidän pelastuksemme.” Jos he eivät olisi aikoinaan nousseet ”kaiken inhimillisen järjen ja käsityksen vastaiseen vastarintaan”, ”vaeltaisimme tänä päivänä Siperian ja ristin tietä, kituisimme pakkotyöhelvetissä ja vankiloissa.”

Kahdeksassatoista itäkarjalaiset ovat ”selviytyneet hyvin pakolaisuuden kirouksista. Monet silloiset pennittömät ryysyläiset ovat tänä päivänä miljoonamiehiä, monet talottomat talollisia. Varattomista on tullut varakkaita ja lukutaidottomista lukutaidollisia.”

Näennäisesti näyttää siltä, että ”länsikarjalaisilla”, ”jotka ovat kansalaisia omassa maassaan, tuntevat sen olot ja ovat saaneet sen antaman sivistyksellisen pohjan”, olisi paljon paremmat mahdollisuudet selviytyä pakolaisuudesta.

”Sielullisessa suhteessa he kuitenkin joutuvat läpikäymään kaikki ne kehitysasteet kuin mekin. He ovat jättäneet kotinsa, kuten me, tylyt ihmiset tulevat kohdelleeksi heitä samoin kuin meitä. Samanlainen koti-ikävä, elämänä väliaikaisuuden tunto ja toisten haittana olemisen karvaus johtuvat heitäkin vaivaamaan. He tekevät samat erehdykset kuin mekin ja valittavat sisimmässään samoin katkerin sanoin.”

Ainakin yhdessä suhteessa evakoilla tulee olemaan vaikeampaa päästä alkuun kuin itäkarjalaisilla, ennustaa Onttoni Miihkali: ”Me emme rakentaneet mitään korvauksen varaan, koska tiesimme, ettemme milloinkaan sellaista saisi. Mikä on menetetty, sitä on turha enää muistella. Se on kuin menneen talven lumi, sulanut ja haihtunut olemattomiin.

Me emme jääneet odottelemaan, että valtiovalta järjestää meidän olomme ja toimeentulomme. Aloitimme alusta ja hartiavoimin. Tiesimme, ettei suomalaisella yhteiskunnalla ollut minkäänlaisia velvollisuuksia meitä kohtaan. Emme näin ollen tulleet katkeriksi, vaikkei meistä erityisesti pidettykään.”

Pakolaisuuden alkuvuodet olivat raskaita ja pitkiä: ”Koti-ikävä, taistelu jokapäiväisestä leivästä, tylyt, vihamieliset ihmiset – ei toivoa kotiinpaluusta, harmaat päivät lipuivat ohi katkeamattomana jonona…”

Onttoni Miihkali huomauttaa, että ”tylyjä, vihamielisiä ihmisiä” oli itse asiassa ”vähän, yksi sadasta – ei, korkeintaan pari, kolme tuhannesta! Lempeitä ja ystävällisiä oli paljon enemmän.” Ihmisen psykologia on kuitenkin sellainen, että ”kaunis, lohduttava sana viipyy sielussa vain hetkisen ja häipyy pois. Ilkeä, loukkaava sana katkeroittaa siellä vuosikausia, myrkyttää päivät ja vie öitten unen. Pahan ihmisen muistaa aina, mutta hyvän unohtaa pian…”

Onttoni Miihkalilta kysyttiin kerran: ”Miksi te karjalaiset vaellatte paikasta toiseen? Miksette tee työtä ja syö leipäänne niin kuin muutkin ihmiset?”

Tuolloin Onttoni Miihkali ei osannut vastata, vasta myöhemmin hän oivalsi, mistä oli kyse: ”Pakolainen etsii paikkaa, joka olisi yhtä rakas ja kaunis kuin se, jonka hän menetti. Mutta hän ei löydä sitä. Kaikki muut paikat ovat rumia, outoja ja rakkaudettomia.”

Onttoni Miihkali muistuttaa mieleen sanonnan: ”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä.” Pakolainen ”kaipaa kai sitä ympäristöä, jossa leipä maistuu makeimmalta…” Siis kotiseudulleen.

”Lopulta pakolainen kyllästyy vaeltamiseen ja asettuu johonkin. Paikka on hänestä maailman kurjin ja viheliäisin, ihmiset siinä ilkeitä ja typeriä, hassuja ja naurettavia. Mutta hän puree hampaansa yhteen ja vannoo: Tähän jään!

Vierivät vuodet, paikka on yhä ruma, ihmiset edelleenkin ilkeitä. Pakolainen lähtee parin kuukauden matkalle ja – alkaa siellä ikävöidä.  Hän ei ole uskoa itseään, suuttuu ja alkaa sättiä omaa minäänsä. Mokomaankin paikkaan muka ikävä, tuollaisten kurjimusten luo!

Mutta ikävä kasvaa ja voimistuu, ja hänelle tulee kiire päästä sinne, mistä on lähtenyt. Ja kun hän tulee määränpäähän, huomaakin hän ällistyen: Ennen niin ruma paikka on nyt mitä ihanin, ja vielä joku aika sitten ikävät, pahat ihmiset ovat kuin taivaan enkeleitä, hyviä ja rakastavia.

Ja riemuiten hän havaitsee, ettei hän olekaan enää pakolainen. Hänen ympärillään on tuttua, rakasta – hänellä on koti, hänellä on ystäviä.”

Jonkun pakolaisen koti-ikävä on kuitenkin niin ylivoimainen, että ”hän ajattelee: Oma kurjuus on parempi kuin vieras hyvinvointi. Lähden kotiin, eihän minulle tämän pahempi sielläkään voi olla.”

Tällöin pakolainen kuitenkin unohtaa kotiseutunsa olosuhteet. Onttoni Miihkalin mielestä ”kodin tekee kodiksi kotoinen ympäristö.”

Puolet itäkarjalaisista pakolaisista palasi uskoen lupauksiin täydellisestä anteeksiannosta ja omaisuuden palauttamisesta. ”Missä he ovat nyt? – Sinä, länsikarjalainen lukija, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin.”

Kirjailijasta

Onttoni Miihkali (1904-1979) eli elämänsä kolmessa maassa ja hänellä oli kolme nimeä. Hän oli lähtöisin Vienan Karjalasta ja käytti elämänsä ensi vuosikymmenet nimeä Onttoni Miihkali. Ensimmäinen nimi on isännimi, joten nimi tarkoittaa Miihkali Ontonpoika.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Onttoni Miihkali osallistui Itä-Karjalan kansannousuun. Sen epäonnistuttua hän pakeni Suomeen ja omaksui nimen Mikko Karvonen.

Mikko Karvonen valmistui kansankoulunopettajaksi ja toimi Suomussalmen Kuivajärvellä opettajana vuosina 1928–1939. Lisäksi hän toi radio-ohjelmissa, lehtikirjoituksissa ja esitelmissä esille Kuivajärven ja läheisen Hietajärven kylien ortodoksista vienankarjalaista kulttuuria ja teki runonlaulajan, anoppinsa Domna Huovisen tunnetuksi.

Talvisotaan Mikko Karvonen osallistui luutnanttina Suomussalmen rintamalla Erillinen Pataljoona 15:n tiedustelu-upseerina vuoden 1939 loppuun saakka. Tammikuussa 1940 hän siirtyi Päämajan propagandaosastolle Mikkeliin.

Jatkosodan alkaessa hänestä tuli tiedustelu-upseeri heimosoturipataljoonista muodostetussa Osasto K:ssa. 20. heinäkuuta 1941 Vuokkiniemellä järjestettiin ”kansankokous”, jossa Karvonen julisti pitämässään puheessa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen; tätä ei koskaan virallisesti tehty.

Suur-Suomen valtaus oli ollut Karvosen unelma ja tavoite. Tapa, jolla suomalaiset kohtelivat itäkarjalaisia, tuotti hänelle musertavan pettymyksen.

Lapin sodan aikana Karvosen perhe evakuoitiin Ruotsiin ja Karvonen seurasi mukana, koska hän oli saanut varoituksen, että se olisi viisainta. Hän ei ollut tehnyt sotarikoksia, mutta voimakas kielenkäyttö ja itäkarjalainen syntyperä olivat tehneet hänestä merkityn miehen.

Karvonen jäi Ruotsiin, suoritti ruotsin kielen tutkinnon ja toimi taas opettajana. Hän muutti nimensä Mikael Karresandiksi. Hän jatkoi kirjoittamista, mutta keskittyi ortodoksisiin aiheisiin. Hän kuoli 1979.

Kirjailijanimenä hän käytti alusta asti vienankarjalaista nimeään Onttoni Miihkali. Jo ennen sotaa hän oli kirjoittanut useita teoksia, joiden tapahtumapaikkana oli Vienan Karjala.

Onttoni Miihkalin teosten sensuroinnista sodan aikana ja sen jälkeen kerrotaan blogin artikkelissa, joka käsittelee vasta vuosikymmeniä myöhemmin julkaistua teosta Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 (sen alussa on myös sodan aikana julkaistu teos Raatteen tieltä Vuonniseen). Artikkelissa Salaista sotapäiväkirjaa verrataan Olavi Paavolaisen Synkkään yksinpuheluun ja Martti Haavion teokseen Me marssimme Aunuksen teitä.

Kirjallisuutta

Marttinen, Eero:  Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa: Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941–1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Onttoni Miihkali Wikipediassa