Seppo Suihko: Sodasta ja rakkaudesta

Seppo Suihko kertoo teoksessaan Sodasta ja rakkaudesta vanhempiensa tarinan jatkosodan aikana, mutta myös siitä miten kirjeet voivat auttaa aikuista lasta ymmärtämään vanhempia.

Seppo Suihkon teos vanhempiensa Olli Suihkon ja Leena Kuusen nuoruudesta Sodasta ja rakkaudesta (Books on Demand) on esimerkki siitä, miten yksityistä ja yleistä aineistoa yhdistelemällä luodaan kiinnostava henkilö- ja ajankuva, jossa ei vältetä kertomasta nykyajalle outojakaan ilmiöitä.

Sodasta ja rakkaudesta

Teoksen päälähteenä on vanhempien kirjeenvaihto jatkosodan aikana. Muita lähteitä ovat isä Olli Suihkon päiväkirja ja tämän satunnaiset kertomukset pojilleen näiden ollessa pieniä sekä Antti Henttosen ja Matti Lappalaisen kirjoittama Rajajääkäripataljoona 4:n historiikki Tuolla puolen Syvärin (1991). Henttonen toimi Olli Suihkon taistelulähettinä. Olli Suihko kuului kirjan toimituskunnan puheenjohtaja ja antoi käytettäväksi päiväkirjansa.

Vänrikki Olli Suihkon ja lotta Leena Kuusen katseet kohtasivat, kun molemmat olivat jatkosodan alussa matkalla kuorma-auton lavalla kohti rintamaa. Myöhemmin molemmat sattuivat Nurmoilan kylään, jonne VI armeijakunnan esikunta sijoittui.

Missään muissa olosuhteissa pari olisi tuskin alkanut seurustella, niin erilaiset taustat heillä oli ja asialla oli tuohon aikaan suuri merkitys.

Karjalaistaustainen työläispoika

Olli Suihko syntyi 1918 Laatokan pohjoispuolella Ruskealan Harlussa. Hänen lapsuutensa tuntuu ulospäin kovalta: hän menetti äitinsä synnytyksessä ja jäi isovanhempiensa huostaan, poika asui isänsä luona vain pari vuotta yhdeksän-yksitoistavuotiaana ja suhde jäi etäiseksi, ja sen jälkeen Ollista huolehtinut Ville-setä oli ”koirakoulumainen” kasvattaja.

Ville Suihkon luona Ollilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua, mikä siihen aikaan oli etuoikeus. Mutta toisin kuin varakkaammissa perheissä, luokalle jäämistä ei suvaittu eikä sellaiseen ehkä ollut varaakaan. Olli siirtyi ammattikouluun, oppi sorvaajaksi ja harjoitteli eri osastoilla. Toisaalta hän saattoi luottaa siihen, että työuraa auttaisivat jatkossa suhteet: Ville Suihko oli Valkeakosken ammattikoulun rehtori, tehtaanomistaja Juuso Waldenin lähipiiriä ja Valkeakosken Hakan ensimmäinen puheenjohtaja.

Muutto Valkeakoskelle oli merkittävä myös ideologisesti: isä oli sosialidemokraatti, Ville-setä taas suojeluskuntamies, eikä ennen sotaa voinut olla molempia. Olli liittyi suojeluskuntaan 14-vuotiaana (ehkä tarkoitetaan suojeluskuntapoikia?) ja menestyi siellä hyvin, samoin urheilussa Valkeakosken Hakan riveissä. Kunnostautuminen molemmissa epäilemättä nostatti itsetuntoa ja korvasi näin koulumenestyksen puutetta. Osittain sotilaan ja urheilijan taidot menivät päällekkäin, mikä huomattiin nopeasti sodan aikana.

Olli aloitti asevelvollisuuden suorittamisen syyskuun alussa 1939. Marraskuun viimeisenä päivänä alkoi talvisota, mutta Olli joutui kuukaudeksi Hennalan sotasairaalaan. Raatteen ja Kuhmon taisteluissa hän palveli JR 65:ssä taistelulähettinä ja partioiden vetäjänä. Ennen sodan päättymistä Olli oli ylennetty alikersantiksi ja sodan päätyttyä hänet määrättiin reserviupseerikouluun, mikä oli poikkeuksellista muille kuin ylioppilaille. RUK:n päätyttyä hän jatkoi asevelvollisuuden suorittamista ja toimi aseupseerina ja koulutustehtävissä.

Vaikka Ollin lapsuus tuntuu kovalta, hän oli luonteeltaan valoisa ja optimistinen.

Sivistyneistöperheen ylioppilastyttö

Leena Kuusi syntyi helsinkiläiseen yläluokan perheeseen 1920. Granfeltit olivat aatelissukua, mutta 1800-luvun lopulla isoisä oli fennomaani-innossaan muuttanut perheen kielen suomeksi. Isä Aarne Kuusi oli jopa suomentanut sukunimensä Kuuseksi. Tämä saattoi auttaa työuraa suomenkielisissä vakuutuslaitoksissa. Lopulta isä toimi vakuutusyhtiö Salaman toimitusjohtajana.

Isä kasvatti lapset itsenäisiksi, mutta tämän periaatteet vaikuttivat alitajuisesti heidän ratkaisuihinsa. Koska isä luotti heihin, he eivät halunneet rikkoa luottamusta.

Perheen varakkuutta ei tuotu esiin, sillä arvoja olivat vaatimattomuus ja raittius. Ruokapöydässä noudatettiin asketismia: ei väkeviä juomia, ei kahvia, ei tupakkaa, ei mausteita.

Toisaalta arvona oli sivistys. Äiti Alli ohjasi lapset kulttuurin pariin.  Lapset kirjoittivat, soittivat ja lauloivat. Oman lehden nimi oli Kotikuusen kuiskehia.

Mutta äidin kautta siirtyi myös toisenlainen perintö, ”degeneraatio Wegeliana”. Oman äidin Anna Zidbäckin, omaa sukua Wegelius, ahdistus siirtyi Allille. Hän oli ankaran uskonnollinen, jätti lapset palvelijoiden huostaan ja pakotti molemmat Helsingissä ja Mäntyharjun Jylhässä päivittäisiin hartaudenharjoituksiin.

Ennen sotaa äiti Allilla diagnosoitiin maanis-depressiivinen sairaus, jota nykyään kutsutaan kaksisuuntainen mielenhäiriöksi. Hän vietti jaksoja sairaalassa ja myös omaehtoisessa retriitissä.

Äiti arvosti poikiaan, etenkin vanhinta Mattia, mutta väheksyi tyttäriään. ”Maijasta ja Leenasta ei hänen mielestään voinut tulla mitään.” Maijalla diagnosoitiin 30-luvulla sama sairaus kuin äidillään, mutta hän toipui.

Niinpä vaikka Leena näytti saaneen syntymälahjaksi kaiken maallisen hyvän, häntä vaivasi häntä sisäinen epävarmuus.

Leena pääsi ylioppilaaksi keväällä 1939. Hän oli opiskellut musiikkia ja laulanut Heikki Teittisen perustamassa Suomen ensimmäisessä kamarikuorossa.

Vanhimmat veljet olivat äärioikeistolaisia: Matti kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS) ja Pekka IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta Leenaan, jonka ihanteet ja asenteet olivat ehdottomia.

Leena esiintyi Merjan Kaiussa, Pekan johtamassa Sinimustien lausuntakuorossa. Ohjelmistoon kuului runoja Matin runokokoelmasta Runon ja raudan kirja.

Ennen talvisotaa Leena osallistui Maan Turvan viihdytysjoukkoihin, joka esiintyi YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin) kutsutuille sotilaille pitkin itärajaa.

Talvisodan jälkeen Leena aloitti opiskelun Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Jatkosodan alkaessa hän ilmoittautui muonituslotaksi VI Armeijan esikuntaan, olihan hänen itsensä toimittava niin kuin hän oli toisia kehottanut.

Esimerkillinen sotilas ja upseeri

Olli Suihko osallistui jatkosotaan Rajajääkäripataljoona 4:n (RjP4) riveissä.

Rajamiehistä koostuva Rajajääkäripataljoona 4 perustettiin Syvärinkaupungissa joulukuun alussa 1941. Pataljoona koostui eri joukko-osastojen rajajääkäreistä. Nämä yksiköt oli koottu rajavartijoista ja rajaseutujen asukkaista. Koska niiden paikallistuntemus talvisodan rauhassa luovutetuista alueista oli ollut tärkeä jatkosodan hyökkäysvaiheessa, ne olivat joutuneet koviin taisteluihin.

Kun Suomi oli vallannut 1941 Itä-Karjalan, RjP4:n asemat olivat Syvärinkaupungin ja Pertjärven välisessä maastossa. RjP4 oli osa Rajajääkäriprikaatia, joka kuului 7. divisioonaan joka taas oli Aunuksen ryhmää.

Olli johti jääkärijoukkuetta. Se oli eliittipataljoonan eliittijoukkue, joka heitettiin usein pahimpaan paikkaan. Lisäksi hän toimi tarkka-ampujana, urheilu-upseerina, tiedustelupartioiden vetäjänä ja komppanianpäällikkönä.

Aunuksen rintamalla asemasota ei alkanut vielä joulukuun alussa 1941, kun Mannerheim pysäytti suomalaisten etenemisen. Puna-armeija yritti iskeä takaisin ensin Gorassa joulu-tammikuussa 1941 ja huhtikuussa 1942 Pertjärvellä. Molemmat hyökkäykset suomalaiset onnistuivat torjumaan.

Jälkimmäisessä tapauksessa Ollin 50-miehisen partion tehtävänä oli ottaa selvää venäläisten asemista ja haitata näitä. Ollin metodina oli harjoitella perusteellisesti ja ottaa kaikki mahdollinen huomioon sekä tuumia yhdessä miesten kanssa onnistumismahdollisuuksia. Sitten mentiin pervitinin voimalla. Tällä kertaa palattiin ilman tappioita.

Tämän jälkeen mittavampi taistelutoiminta laantui kesäkuuhun 1944 asti. Partiomatkoja Olli kuitenkin teki lähes viisikymmentä.

”Uhmamielellä, kiihko rinnassa tehtävän takoessa pääkuoressa riennetään, ryömitään, ammutaan. Jokainen tekee vaistomaisesti sen tarkemmin ajattelematta jonkin ’urotyön’, joka muulloin nostaisi hiukset pystyyn.”

Omien miestensä keskuudessa luutnantti Suihko ”yrittää vitsailla, ottaa löysin rantein ja syventyä jokaisen huoliin ja asioihin”, mutta Leenalle hän saattoi kirjoittaa epävarmuudestaan.  Kaikesta Olli ei kuitenkaan kertonut kirjeissään, vaan noudatti ajan yleistä periaatetta, että sotilaan ei pidä valittaa läheisilleen asioista, jotka ovat kaikille yhteisiä ja joita ei voi muuttaa, ja siten raskauttaa näitä.

Toki sotasensuurikin oli otettava huomioon, mutta se ei näytä kirjeisiin suuremmin puuttuneen.

Lisäksi ”Ollille oli tärkeää osoittaa kunnostautumistaan Leenan silmissä.  Tapahtumien selostus toimi varmaan Ollille myös terapiana.”

Myöskään Rajajääkäripataljoona 4:n historiikissa Tuolla puolen Syvärin ei juuri kerrota sodan nurjista puolista. Seppo Suihkon kirjassakin on aukkoja, koska Olli ei kirjoittanut kaikesta. Niinpä saadaan tietää, että eräs sotilas ampui kostoksi sotavangin, mutta ei sitä rangaistiinko häntä vai ei ja miten.

Olli eli sodan lähellä miehiään. Hirsistä rakennetussa korsussa lattia lainehtii vettä sateen jälkeen tai lumen sulettua, ruokahuolto pelasi tai ei. Esikunnissa sekä ruoka että vaatteet olivat paremmat eikä siellä välttämättä ymmärretty tavallista sotilasta.

Asemasodan aikana oli tärkeää sekä pitää huolta fyysisestä kunnosta että mielialasta. Molempia päämääriä palveli urheilu, jossa Ollilla oli tärkeä osa. Hän oli huipputekijä niin ampumisessa, hiihdossa kuin suunnistuksessa sekä yleisurheilussa moniottelijana. Helmikuussa 1942 hänestä tuli pataljoonan jääkärijoukkueen johtaja ja urheilu-upseeri.

Seurustelun vaikeudet

Leena ja Olli alkoivat tapailla Nurmoilassa ystävinä, mutta jouluyönä ”Viattomat suukot muuttuvat kuumiksi suudelmiksi.” Tapaninpäivänä ”he ajelivat mustan hevosen vetämässä reessä pitkin Aunuksen kyläteitä tähtien tuikkiessa ja pakkasen paukkuessa.”

Tammikuussa 1942 pari joutui eroamaan, ja kirjeenvaihto alkoi. Tapaamisia oli 1942-4 vain muutamia vuodessa, ehkä yhteensä kymmenisen kertaa.

”Leena epäröi, Olli on varma tunteistaan.” ”Olli ei erittele tunteitaan ja tarkastele niitä eri valaistuksissa. Se säästää monilta henkisiltä kamppailuilta, mutta pelottaa Leenaa. Olli ei pysähdy punnitsemaan heidän ’tapaustaan’.”

Sen sijaan Leena noudattaa perheen periaatetta: ”Asiat pitää pohtia puolelta ja toiselta.” Leena selittää heti alkuun, ettei ole Ollin ihannetyttö, ja luettelee huonot puolensa.

Seppo Suihko kommentoi: ”Vähemmän sisukas sulhaskandidaatti kenties vetäisi omat johtopäätöksensä ja luovuttaisi.”

Vaikka tausta ja koulutus erottavat, yhdistävääkin on: ”perheitten arvot ovat lähellä toisiaan; raittius, ahkeruus, rehellisyys ja isänmaallisuus. Kummankin suvut – Ollin kohdalla Villen – ovat kansalaissodan aikana valkoisten puolella. Leenan vanhimpia veljiä ja Villeä voi pitää aikansa oikeistoradikaaleina.”

Leenan lottakausi kesti huhtikuun loppupuolelle 1942. Sen jälkeen hän jatkoi agronomin opintojaan. Vuonna 1943 hän oli maatilaharjoittelijana Lopella sijaitsevalle Leppälahden tilalla.

Lokakuussa 1942 pari tapasi Helsingissä. Kun ”Leena jatkaa pohdiskeluaan suhteen mahdottomuudesta”, Olli otti sen todesta eikä seuraavana päivänä tullutkaan tapaamiseen. Leena yllättyi, sillä hän ”ei ole hetkeäkään kuvitellut, että he voisivat erota. Hän on puhunut Ollille omasta epävarmuudestaan, koska on toivonut Ollin valavan varmuuttaan häneenkin.” Seuraavana päivänä järkyttynyt Leena meni asemalle, ja sovinto syntyi.

Samoissa merkeissä seurustelu sitten jatkui vuosikausia. Kyse ei ole siitä, että Leena olisi epävarma siitä, rakastaako Ollia vai ei, vaan siitä että ”hänen uskonsa omiin kykyihinsä vain vaihtelee.” Taustalla on äidin vähättelyn alas painama itsetunto sekä äidin ja sisaren mielenterveyden horjuminen.

Tyttöystävän ailahtelut saivat Ollin uskomaan, että Leena kaipasi omansäätyistään kumppania. Leena torjui tämän ja vakuutti arvostavansa Ollia, joka oli yhtä älykäs kuin veljet, mutta toisella tapaa: ”Hän on säilyttänyt sodassa henkisen tasapainonsa. Jotakin valoisinta ja huolettominta poikamaisuutta on hävinnyt, mutta tilalle on tullut vastuuntuntoa. Hän ottaa johtamisen vakavasti. Hän voi olla häikäilemätön ja muista piittaamaton, äärimmäisten vastakohtien yhdistelmä, jollaisia tämä aika pojista pyrkii muokkaamaan.”

Seppo Suihko kommentoi Leenan erästä kirjettä: ”Joko taas! Voisiko joskus panna kirjeen lähettämättä paperikoriin? Tai kirjoittaa pöytälaatikkoon tyyliin ’Rakas päiväkirja’? Tai pitää sisäisen puheensa sisällään? Omaelämäkerrallisen fiktionkin kirjoittaminen olisi tehnyt hyvää.” Leena oli kuitenkin omaksunut äidiltään ehdottoman totuuden ja rehellisyyden ihanteet.

Perheitten erilainen tunneilmapiiri ja kommunikaatiotapakin tuotti vaikeuksia. Ollin lähetti Leenalle sisariensa kirjeitä, joissa nämä ”ilmaisevat itseään Ollin tavoin avomielisesti ja hellän sydämellisesti”, kun sen sijaan ”Leenan perhe välttää hellempiä tunteita. Lyödään leikiksi puheen mennessä hempeäksi. Sydämellisyyttä ja sisäisten asioiden käsittelyä pidetään lapsellisena ja helliä sanoja tunteiluna.” Tällä panssarilla perheenjäsenet suojelivat ”herkästi haavoittuvan sisimpänsä”. Juuri tämän vastakohdan takia Olli ilmeisesti viehätti Leenaa: ”Olli on välittömämpi ja lämpimämpi kuin kukaan toinen.”

Olli olisi halunnut edetä seurustelussa nopeammin ja tavata kahden kesken. Hän kysyi, miksi heidän pitäisi pidättyä seksistä, kun heillä kerran oli vakavat aikeet tulevaisuuden suhteen. Mutta Leena ei hyväksynyt ”vapaata rakkautta”. Moraalin lisäksi hänellä oli myös käytännöllisiä syitä: maineen menestys ja raskaus, kun varmaa ehkäisyä ei ollut. Muutenkaan avioliitto tai edes kihlaus ei tässä vaiheessa ollut Leenalle vaihtoehto. Myös sotalesken kohtalo saattoi pelottaa.

Kesällä 1943 Jylhässä pidettiin ”nuorisopäivät”, joihin Leenan ja Ollin lisäksi osallistuivat Leenan pikkuveljet ja toisen tyttöystävä. Sekin oli Leenan äidin mielestä arveluttavaa, mutta isä oli antanut luvan.

Maaliskuussa 1944 Olli tapasi Leenan Helsingissä ja he sopivat kihloihin menosta heinäkuun alussa. Mutta toisin kävi.

Suurhyökkäys 1944

Olli odotti, että länsiliittoutuneiden maihinnousun yhteydessä Suomikin saa ”rautaa kotona ja korvessa”. Sen sijaan hän uskoi, että ”Saksan vastaisku tulee olemaan musertava”.

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi Kannaksella 9.6. ja johti suomalaisten perääntymiseen. Mannerheim antoi 16.6. käskyn vetäytyä Itä-Karjalasta. Seuraavana päivänä Syvärin takana oleva puna-armeijan 7. armeijakunta sai Stalinilta käskyn tuhota Aunuksen ryhmä. Puna-armeijalla on kaksitoista divisioonaa ja suuri määrä erityisaselajien joukkoja, Aunuksen ryhmällä kolme divisioonaa ja yksi prikaati.

Suomalaiset vetäytyivät Syvärin yli joen pohjoispuolelle. RjP4 varautui suojaamaan 7. divisioonan vetäytymistä. Venäläiset tekivät yllättäen maihinnousun Laatokan koillisrannalle ja uhkasivat suomalaisten sivustaa.

RjP4 joutui kovimpiin taisteluihin Tokkarin viivytysasemassa, jonka hallussapito oli tärkeää, koska se suojasi VI armeijakunnan vetäytymistä Aunuksen kannaksen länsiosassa. ”Ollille tilanne on helpompi kuin monille muille. Hermot ja lihakset ovat kunnossa, pää kylmänä.”

Leena ei saanut Ollilta kirjettä kolmeen viikkoon. ”Hän vakuuttaa itselleen, että vääryys ja väkivalta voi tässä maailmassa savuttaa näin kirkuvaa riemuvoittoa. Mutta ehkä on nöyrryttävä ajattelemaan, ettei oikeus voita heidän sukupolvensa kohdalla, vaan vasta seuraavan tai sitä seuraavan sukupolven aikana. Silloin he kaksi ja monet muut saavat omat unelmansa uhraten elää, kärsiä ja ehkä menehtyä kerran koittavan valoisan tulevaisuuden lunnaiksi.”

Kun Olli viimein sai lomaa, pari vaihtoi Leena aiemmin ostamat kihlasormukset 3.9. Seuraavana päivänä tuli aselepo.

Olli joutui vielä Lapin sotaan. Siellä eräät asukkaat pitivät enemmän saksalaisista kuin suomalaisista. Marraskuussa 1944 Olli joutui sairaalaan juotuaan eräässä mökissä maitoa, joka oli myrkytetty petrolilla. Joku saksalaismielinen emäntä oli tehnyt saman muillekin.

Marraskuussa Olli kotiutettiin armeijasta yli viiden vuoden jälkeen.

Suurin haaste sodan jälkeen

Vasta rauhan tultua pari saattoi tutustua toistensa ”arkiminään”.

Vuoden 1945 Leena opiskeli Lepaan puutarhaopistossa. Ehkä he tulevaisuudessa hoitaisivat Jylhän tilaa? Olli taas opiskeli Helsingin teknillisessä koulussa. Ville-setä suunnitteli Ollille uraa Valkeakoskella, mutta kasvattipoika oli itsenäistynyt.

Sota oli vaikuttanut ratkaisevasti Ollin elämään. Menestys johtajana sodassa oli kohottanut itsetuntoa ja upseerin arvo oli auttanut kihlaamaan tytön, joka muuten olisi ollut saavuttamaton.

Olli kirjoitti päiväkirjaa, jota Leena luki ja kirjoitti omia kommenttejaan. Olli ei edelleenkään ymmärtänyt Leenan käytöksen ja mielialojen vaihtelua, mutta häntä vaivasi myös alemmuudentunne ”voimakasta ja esiintymisvarmaa” morsianta kohtaan.

Olli näki painajaisia sodasta, mutta sodan loppuminen merkitsi myös sotasankarin arvon menetystä. Toisin kuin Leenan yliopistossa opiskelevat veljet, Olli ei ollut saanut opintolomaa sodan aikana, eikä opiskelun aloittaminen 26-vuotiaana ollut helppoa. Paineet onnistua olivat vielä muita kovemmat, sillä 0lli halusi saavuttaa Leenan akateemisen suvun hyväksymisen.

Molemmat idealisoivat toista ja vähättelivät itseään: ”Kummallakin on toiselta puuttuvia ominaisuuksia.”

Uskontoonkin pari suhtautui eri tavalla. Olli on säilyttänyt lapsenuskon, kun taas Leena on saanut hänen tarpeekseen kodin pakollisista hartaushetkistä.

”Heillä ei ole paluutietä, on vain pyrittävä yhdessä eteenpäin.”

Kesällä 1945 ristiriidat lieventyivät eikä pahoja yhteenottoja enää ollut. Pari sopi naimisiin menosta loppukesällä 1946.

Mutta tulikin uusi, odottamaton koettelemus: loka-marraskuussa 1945 Leena sairastui lapsihalvaukseen eli polioon. Hän joutui olemaan kolme viikkoa kulkutautisairaalassa, jossa hoitona oli liikkumattomuus. Säryt olivat kovat.

Leenan mielestä avioliitto ei voinut toteutua, sillä hän ei halunnut Ollin vaivoiksi. Tai niin hän ainakin sanoi, vaikka sisimmässään ilmeisesti halusi, että Olli vakuuttaisi hänelle päinvastaista. Eikä Olli luovuttanut: kaveria ei jätetty rauhankaan aikana. Leenan kunto parani kuntoutuksen avulla, mutta invaliditeetti jäi.

Vihdoin heinäkuun lopulla 1947 olivat häät. Leenan perheen avulla saatiin asunto Johanneksenrinteeltä.

Tuoreena aviovaimona Leena vertasi elämäänsä vuoteen 1945, jolloin kaikki oli päältä katsoen ollut kunnossa: ”vastasaatu rauha, hyvä toveripiiri, hyvä sulhanen, mainio terveys”. Silti hän oli ollut ”kummallisen tasapainoton, rauhaton, kaikenlaisten epäilysten vallassa”. Vaikka hänellä oli edelleen ”ailahteluja, synkkyyden ja epätoivon puuskia”, hän oli enimmäkseen ”sanomattoman onnellinen”, sillä toisin kuin terveenä, hän osasi nyt arvostaa sitä, mitä hänellä oli.

Ehkä ristiriitojen käsittely etukäteen oli sittenkin ollut hyödyksi, niin tuskallista kuin se oli Ollille ollutkin.

Olli oli valmistunut teknikoksi joulukuussa 1946, ja Leenan laudaturtyö valmistui joulukuussa 1947. Ollin suunnitelmat jatko-opiskelusta romuttuivat, kun esikoinen Seppo syntyi syyskuussa 1948. Vaikka Leenakin meni töihin, tulot eivät tahtoneet riittää, sillä Leenan invaliditeetin takia oli palkattava kotiapulainen. Toinen poika Sampo syntyi 1951.

Matalasta koulutuksestaan huolimatta Olli teki nousujohteisen uran, ja hänestä tuli lopulta Yhtyneiden kuvalehtien henkilöstöpäällikkö ja johtoryhmän jäsen. Leena puursi eläkeikään asti vakuutusvirkailijana.

Olli kuoli 1994 ja Leena 2007.

Aikuinen lapsi löysi vanhempansa syvemmällä tavalla

Sodasta ja rakkaudesta on kertomus myös siitä, miten aikuinen lapsi saa kirjeiden ja päiväkirjan avulla vanhemmistaan syvemmän käsityksen ja siten ymmärtämään ja arvostamaan heitä näiden kuoleman jälkeen, vaikka näiden eläessä avoimet keskustelut ovat jääneet käymättä.

Aikoinaan sodan kokeneiden vanhempien ja 60-lukulaisten nuorten yhteentörmäys oli väistämätön, olivathan heidän kokemuksensa niin erilaisia. Mutta vuosien vieriessä perspektiivi laajeta, kun näkee sekä vanhempansa että itsensä sukupolvien ketjua: mitä vahvuuksia ja heikkouksia, asenteita ja arvoja kukin on vanhemmiltaan saanut ja mitä edelleen lapsilleen välittänyt.

Nykyään kuulee usein väitettävän, ettei kukaan selvinnyt sodasta traumatisoitumatta. Olli Suihko osoittaa, että se oli mahdollista. Sotaa korostamalla sivuutetaan se, että traumoja voi saada muutenkin, kuten Leena Kuuselle kävi äidin väheksynnän takia.

Seppo Suihko uskoo, että sota vaikutti isän persoonallisuuteen ja toimintaan kasvattajana hyvin vähän. Olli käytti vähän alkoholia eikä ollut arvaamaton, saati väkivaltainen. Kasvatusmenetelmät olivat perinteisiä, remmi oli silloin tällöin käytössä. Esikoisen erilainen luonne olisi kaivannut ”monivivahteisempaa ulottuvuutta”, mutta ainakin ”Isän ja poikien yhteisistä urheiluista jäi pojille elämän mittainen liikuntaharrastus.”

Isä ”jäi esikoiselleen yksiulotteisemmaksi; tarmokkaaksi urheilijaksi, sotasankariksi ja päälliköksi, miksei myös ihmisten yhdistäjäksi ja sosiaalisesti lahjakkaaksi hauskanpitäjäksi.” Niinpä Ollin sodanjälkeisen päiväkirjan paljastamat syvät mietteet olivat pojalle elämys. Olisiko niin, että isän ollut helpompi näyttää herkempi puolensa tyttärelle kuin pojalle, jolle hän haluaa olla esikuva?

Äiti taas ei invaliditeettinsa takia saanut haaveilemaansa työtä, ja hänen oli luovuttava myös rakkaasta harrastuksesta kuorolaulusta, kun invalidi ei sopinut kuoron imagoon. Kotona oli kuitenkin piano, ja äiti ”välitti pojilleen sukujensa kulttuuriperintöä, humanismia ja musiikkia” kuten oma äitinsä aiemmin. Kirjeiden ansiosta Seppo Suihko alkoi suhtautua äitinsä tiukkoihin moraalikäsityksiin ymmärtäväisemmin kuin nuorena.

”Perheemme arjessa ja juhlassa kohtasi kaksi erilaista kulttuuria. Ehkä sen vuoksi en itse ole ollut täysin kotonani kummassakaan.” Vaikka tällainen on rankkaa yksilölle, se auttaa kirjallisessa työssä.

Mannerheim-risti jäi saamatta, mutta elämä onnistui

Olli oli ollut pataljoonan komentajan Olli Korhosen luottoupseeri. Korhonen oli kysynyt Ollilta, haluaisiko tämä Mannerheim-ristin vai ylennyksen kapteeniksi. Olli oli asettanut etusijalle ristin, mutta jos hän ei saisi sitä, komentaja on luvannut ylennyksen. Mutta Korhonen jäi sotavangiksi 6.7. Seuraajan ja Ollin välillä vallitsi luottamuspula. Sekä risti että ylennys jäivät saamatta.

Olli kuulee myöhemmin, että syynä olisi ollut myös kaksintaistelu Lauri Törnin kanssa, jota saman aikaan oli samasta prikaatista ehdotettu ritariksi.

Kun Seppo Suihko kirjoittaa, että ”Mannerheim-ristin kenties Ollin nenän edestä saaneesta Lauri Törnistä tuli legendaarinen sotasankari”, joka ”nousi maineeseen”, kun taas ilman ristiä jäänyt isä ”sotilaana unohdettiin”, ei käy selville, onko poika pahoillaan asiasta. Toisesta perspektiivistä nimenomaan Olli Suihko onnistui elämässään: hän ei jäänyt kiinni sota-ajan identiteettiin, puhumattakaan että olisi paennut maasta kuten Törni, vaan onnistui luomaan rauhan aikana työuran ja perustamaan perheen.

Kirjallisuutta

Henttonen, Antti & Lappalainen, Matti: Tuolla puolen Syvärin. Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa. Otava 1991.

Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Raisa Lardotin Ripaskalinnut kuvaa, mistä lapsesta tuntui sota, miehitys ja pakolaisuus. Näin teos antaa samalla ulkopuolisen näkökulman suomalaisiin ja Suomeen. Samalla kyseessä on kuvaus moniongelmaisesta perheestä ja siitä, miten se vaikuttaa lapsen kehitykseen.

Raisa Lardotin Ripaskalintujen (1978, tekijän jälkilauseella vastustettu laajennettu 5. painos 1989) minäkerronta on aikuisen kieltä mutta näkökulma on pääosin lapsen, joskin Lardot kuvaa myös sellaista, mitä hän on lapsena havainnut mutta minkä hän on osannut sanoittaa vasta myöhemmin. Toisin kuin monissa muissa vastaavissa kertomuksissa, elämä ei ole silkkaa idylliä, kunnes onnettomus iskee ulkopuolelta.

See the source image

Vuonna 1938 vepsäläisessä Šokšun kylässä syntynyt Raisa on kuvaamiensa tapahtumien aikana 1941-48 kolme-kahdeksanvuotias. Tyttö palvoo isäänsä Grigorij Larjuškinia, joka harvoin kotona käydessään keinuttaa tytärtään polvellaan ja muuttuu humalassa vain hellämielisemmäksi. Tytär ei ymmärrä, miksi äiti huutaa isälle viinasta ja naisista.

Lardot antaa lapsiminämsä saada vanhempien suhteesta tietoja, joiden perusteella lukija ymmärtää äidin katkeruuden. Nuori tyttö on langennut komeaan ja hurmaavaan mutta holtittomaan ja vastuuttomaan mieheen. Lapsia on syntynyt perä perää, ja elämä on silkkaa raadantaa. Mies on näet humalaan juotettuna allekirjoittanut paperin kolhoosiin liittymisestä, mutta löytänyt muita töitä ja vaimo on joutunut tämän sijasta tekemään kolhoosissa raskaita miesten töitä.

Äiti on siis loppuun saakka väsynyt ja ikävä kyllä hän suuntaa turhautumisensa lapsiin. Hän ei vain kohtele lapsia huonosti, vaan vieläpä antaa näille kuvan, että näitä on ”liikaa” ja se on näiden omaa syytä. Raisa on vielä keskimmäinen, joka usein on se huomaamaton lapsi.

Kaksoset Roza ja Venera eli kutsumanimiltään Roška ja Venka käyvät koulua, joka neuvostoaikana on venäjänkielinen, suomalaisten tultua suomenkielinen. Raisa on isojasiskoja kuusi vuotta nuorempi. Pikkusisko Tomka on riisitautinen ja hänen odotettiin kuolevan, joten hänelle ei kannattanut antaa maitoa, ainakaan kolhoosista saatavasta puolesta litrasta. Vuonna 1942 syntyy Maika. Lisäksi perheestä on kuollut neljä lasta.

Raisa pelkää äitiään, mutta yrittää miellyttää tätä kaikin tavoin. ”Äidin ei tarvinnut lyödä minua, hänen ei tarvinnut edes huutaa minulle, kunhan minä vain kykenin etukäteen arvaamaan, miten hän tahtoi minun olevan.”

Onneksi Raisalla on turvana samassa perheessä asuva mummo. babutska. Mummo on venäläinen ja kotoisin kauempaa. Muut pelkäävät mummoa, joka tuntuu etäiseltä, mutta Raisan mielestä ”mummo antoi kaikkien olla rauhassa, hän ei yrittänyt muuttaa ketään toiseksi, hän oli vain siinä valmiina, varmuuden vuoksi, jos joku sattuisi tarvitsemaan.” Se, mitä Raisa tarvitsee, on sylissä pitämistä, johon on aikaa vain mummolla.

Teoksen alussa kerrotaan myös perinteisestä elämänmenosta (kanoja pidetään talon toisessa päässä, toisessa asuvat ihmiset) ja neuvostokaudesta (esimerkiksi kirkkojen sulkeminen).

Suomalaiset miehittäjät

Raisa ei muista suomalaisten tuloa, vaan on kuullut siitä mummolta.  Isä oli ollut puna-armeijassa, ja muu perhe on lähtenyt evakkoon, kuten on käsketty, ja oleskellut piilopaikassa muutamia viikkoja, kunnes suomalaiset sotilaat ovat tavoittaneet heidät. Neuvostopropagandan pelottelua korvien leikkauksesta ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ”miehet olivatkin näyttäneet ystävällisiltä, taputtaneet päälaelle lapsia sekä tyynnytelleet suunniltaan olevia aikuisilta.”

Kotiinpalaavaa perhettä odottaa odottaa lohduton näky: ”sekä ikkunat että ovet olivat olleet sepposen selällään. Lampaat oli syöty, kanat oli syöty, perunat kaivettu maasta.” Kun aitan vahvaa lukkoa ei ollut onnistuttu murtamaan, kattoon oli tehty reikä ja sitä kautta aitasta oli varastettu haitari ja gramofoni.

Olot eivät parane. Äiti joutuu edelleen ”kaivamaan ojia ja tekemään tietöitä ja kaikkea muuta sellaista, mitä miehet olisivat muuten tehneet, elleivät olisi olleet sotimassa.”

Koska valta on suomalaisilla, heidän kanssaan pitää olla väleissä. Sotilaat antavat ruokaa. Lapset saavat karamelleja, kun niiaavat kauniisti tai laulavat vepsäläisen laulun.

Isosiskot Venka ja Rožka kertovat koulussa kuulemiaan ”uusia tietoja”: suomalaiset ovat sukulaisia, Suomessa asiat ovat paremmin, koska siellä ei venäläisiä, kaikki mikä huonosti Itä-Karjalassa on venäläisten syytä, mutta nyt kaikki täälläkin muuttuisi ja ”aasialainen barbarismi nujerrettaisiin”.

Kuvaa Suomen erinomaisuudesta luovat isojensiskojen koulusta tuomat kuvakirjat ja Roškan kirjeenvaihtotoverin Aunen valokuva, jossa ”Aunella oli yllään leninki ja esiliina, oikein kantattu nauhalla helmasta, ja jalassa hänellä oli valkoiset kengät ja valkoiset pienet nilkkasukat. Valkoiset nilkkasukat!”

Raisalle tuo paineita se, että pitäisi osata käyttäytyä ”suomalaisittain”, missä epäonnistuessaan hän tuntee häpeää. Kun hän kerran pääsee isojensiskojensa kanssa kouluun ja huutaa lavalla olevalle siskolleen ”Roška”, kaikki purskahtavat nauruun. Lasten nimet on suomalaistettu. Vain Raisa saa pitää vepsäläisen nimensä.

Eräs kylän naisista on pyytänyt suomalaista opettajaa kummiksi lapselleen ja opettaja on antanut kumminlahjan. Niinpä äiti pyytää opettajaa Maikan kummiksi, mutta opettaja ei tuokaan kumminlahjaa. Hän kertoo olevansa jo monien kyläläisten lasten kummi, ja äiti tajuaa myöhästyneensä. Mutta kun opettaja ihailee pellavaliinaa, äiti ei ole ymmärtävinään. Jos opettaja olisi tuonut kumminlahjan, äiti olisi luultavasti lahjoittanut liinan tälle.

Isä suomalaisten palveluksessa

Puna-armeijaan rekrytoitu isä on joutunut sotavangiksi ja päässyt suomalaisten palvelukseen, tulkiksi Aunuksen radioon.

Kotona käydessään isä julistaa suomalaisen propagandan mukaisesti: ”bolševikit olivat syynä siihen että meillä oli ollut kaikki niin huonosti tähän asti. – – Kaikki tulisi muuttumaan, kaikki – -”, ”meitä oli sorrettu, että meitä oli pidetty nälässä ja kaikenlaisessa kurjuudessa”, ”miten paljon paremmin kaikki oli läntisessä maassa, Suomessa”, ”sukulaisethan rakastivat toisiaan – – Vahvempi veli auttoi heikompaansa – – Että jotkut uhmasivat vaaraa auttaakseen hädässäolevia – -”

Myöhemmin isä käy kotona suomalaisten ystäviensä kanssa, joilla on mukana kameroita ja muita laitteita. Raisa ei pidä lainkaan ”radioväen” vierailuista: ”Mitä syytä niillä oli kuvata meitä, oliko meissä jotain erikoista. Eniten pelkäsin olla erilainen, ja jos minua kuvattiin, se oli sen merkki, että olin jotain erikoista.”

Raisa ei pidä myöskään siitä, että suomalaisten aikana ”kaikki käyttäytyivät jotenkin eri lailla kuin muutoin. Yrittivät liikaa, vaikuttivat vierailta.” Pahinta oli isän käytös: ”Isä sanoi meistä: he, ihan niin kuin hän ei enää kuuluisikaan meihin, vaan hänestä olisi tullut ylempiarvoinen kuin me, suomalaisten tapainen.”

Sairaala ja raiskaus

Raisa sairastuu tuhkarokkoon, ja samaan aikana hänellä on päänahka täynnä märkärupia ja niskassa kasvain. Hänet viedään Soutjärven sairaalaan. Siellä hän pelkää, ettei äiti hakisikaan häntä pois.

”Itse en liikkunut, minua liikutettiin. Ensin leikattiin muhkura pois niskasta. Seuraavaksi jouduin seisomaan erään pienemmän huoneen lattialla, keskellä sitä, alasti, ja hoitaja harjasi juuriharjalla rupia pois päänahastani. Vesi ja rupikokkareet valuivat pitkin kasvojani ja pitkin alastonta laihtunutta ruumistani, minua palelsi ja minuun sattui, mutta ainoa mitä tunsin saavani tehdä oli seistä liikkumatta paikallani.”

Kotiin palattuaan Raisa huomaa, että muut lapset pelästyvät nähdessään hänet, sillä hänen päänsä on ajettu kaljuksi.

Seuraava traumaattinen koettelemus on raiskaus, josta Raisa ei onneksi muista paljoakaan. Syyllinen viedään vankilaan, mistä hän karkaa mutta hänet viedään takaisin. Kun hän yrittää paeta uudelleen, suomalaiset vartijat ampuvat häntä selkään.

Vaikka Raisa on uhri, hän tuntee olevansa syyllinen. Hautajaisissa ”Yritin istua ihan hiljaa. He eivät saaneet nähdä minua ja muistaa, miksi Vaška oli joutunut kuolemaan.

Kukaan ei saanut muistaa, mitä oli tapahtunut. Minun piti olla sen näköinen kuin kaikki muutkin, se ei saanut näkyä.”

Lähtö kotoa

Aikuiset näyttävät vakavilta, kuiskailevat keskenään tai jäävät tuijottamaan eteensä kesken töiden. Raisa päättelee, että asiat eivät ole kohdallaan.

”Minua pelotti eniten se, etten tiennyt tarkasti mistä oli kysymys. Päättelin mielessäni, että jotakin hirvittävää oli tapahtumassa, jotakin jota oli vaikea uskoa todeksi – -”  

Suomalaiset, ”uudet isäntämme”, olivat häviämässä sodan, ja ”vanhat isäntämme”, venäläiset palaisivat. Kaikki palaisi ennalleen: koulut ja virastot muuttuisivat taas venäjänkielisiksi. ”Mikään ei todella koskaan näyttänyt muuttuvan pysyvästi.”

Suomalaisten sotilaiden perääntymismarssi kylän läpi on toisaalta lohduton näky, jota on raskasta katsella, mutta toisaalta Raisa tuntee myös ”vahingoniloa ja helpotustakin, muukalaiset häipyisivät sinne mistä olivat tulleetkin”.

Isältä tulee sanoma: on pakattava nopeasti välttämättömät tavarat, hän tulee illalla kuorma-auton kanssa hakemaan perhettään. He lähtisivät Suomeen.

Raisa ihmettelee: ”Mekö, tämmöiset vepsäläiset, sinne hienoon maahan, valkoisten nilkkasukkien ja valkoisten kenkien maahan, hiljaisten ihmisten joukkoon, pehmeiden käsien puristettavaksi? Meistäkö tulisi niinkuin he, suomalaisia?

Suomalaisia. Minusta tulisi suomalainen. Minusta tulisi sellainen, joka valokuvaisi eriskummallisuuksia, minä kävelisin pitkin tietä ja tarjoilisin karamelleja muille, pitkin tietä kävelisin minä kuin suomalainen ainakin, ja kertoisin tietämättömille, mikä oli oikein mikä väärin.”

Mummo ei lähde mukaan, mutta lupaa tulla perässä. Vasta kun juna lähtee Äänislinnasta, jonne isä vielä jää, Raisa ymmärtää, että häntä on petetty: mummo on jäänyt kotiin.

Isku on niin kova, että Raisa pyyhkii mummon ”niin pois mielestään, että kun joitakin vuosia myöhemmin sain käteeni kuvan mummosta kuolinvuoteellaan, olin kysyvä: kuka on tuo vanha nainen. Ja kun mukana seuranneessa kirjeessä kerrottiin, että mummo kuoli suruun, ikävöidessään meitä lapsia, minä olin sanova: miksi ihmeessä, mitä ikävöimistä meissä nyt olisi ollut.”

Seurojentalolta toiselle

Ensimmäinen sijoituspaikka on Kauhavan seurojentalo, josta heidät siirretään Varsinais-Suomeen, ensin Minkiöön ja sieltä Mellilään.

Monen perheen yhdessäolo ottaa voimille. Märkärupi leviää. Lutikat, kirput ja täit purevat. Tavaroita häviää, ja naiset syyttelevät toisiaan varkauksista.

Asukkaat vaihtuvat usein. Juuri kun ehtii tutustua, perhe saa tiedon maapaikastaan ja muuttaa sinne.

Karjalaisten evakkojen varalle on suunnitelma: menetetty omaisuus korvataan osittain ja maanviljelijät asutetaan. ”Missään ei puhuttu sellaisista kuin me, eihän meitä pitänyt ollakaan, ja jos oli, niin takaisin vain, sinne mistä olimme tulleetkin.”

Perheen ongelmat lisääntyvät

Kun isä saapuu perheensä luo, Raisan olo tuntui helpommalta. Isä kuitenkin jatkaa entistä elämäntyyliään, mikä aiheuttaa riitoja äidin kanssa.

Syntyy viimein poika, mutta tällä on huulihalkio.  Äidin ahdistus lisääntyy. Raisa katselee pikkuveljen ”hidasta kuolemista” ja äidin ”hidasta hiljenemistä”.

Kenellekään ei ole aikaa Raisalle eikä kukaan huomaa tämän hätää:

”Kukapa olisi ehtinyt kuunnella pienen lapsen äänetöntä huutoa, näin sota-aikana, kun ei sitä aina kuunnella rauhankaan aikana.

Oma tuska on jokaiselle läheisempi kuin toisen.”

”Eikä ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa, että koski. Enhän olisi sitä osannut edes sanoa, mihin koski ja miksi. Vain että oli paha olla. Ja paha olla oli muillakin.”

Äiti on saanut tarpeekseen: ”isällä riitti narttuja joka nurkkaan” ja ”hänet oli revitty pois kotoaan tähän paskaiseen taloon, missä lutikat ja kaikenkarvaiset ämmät hyppivät silmille”. Äiti uhkaa: ”hän tappaisi itsensä nyt, tai ei sentään, hän tappaisikin isän, kaiken alkuunpanijan ja huoripukin.”

Isä taas nimittelee äitiä ”haisevaksi kolhoosimummoksi”, joka ei ”ollut edes naisen näköinen, vaan pelkkä surkea kuvatus, josta ei ollut jäljellä kuin iso maha ja suuri hampaaton suu, edes rahasta hän ei enää makaisi tämän kanssa, ei edes isostakaan rahasummasta.”

Isä kuitenkin alkaa etsiä töitä ja löytääkin ja saa samalla asunnon perheelleen. Isä on hyvällä tuulella: muuttomatkalla hän juo ja laulaa.

Raisassa herää toivo: ehkä hekin voivat aloittaa elämän alusta.

Mutta välirauhansopimuksen mukaisesti sotavangit ja muutkin Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava. Niinpä monet inkeriläiset ja itäkarjalaiset pakenevat meren yli Ruotsiin. Suomalaiset auttavat heitä – joko ystävyyden tai palkkion takia.

Isän ensimmäinen palkkapussi menee kurkusta asti. Silloin äiti ”hyökkäsi nyrkit pystyssä isän kimppuun ja päästi suustaan ulos koko pettymyksensä”, ja isä vastaa lyömällä takaisin ja lopulta työntää äidin ulos ovesta. ”Ja lapset istuivat yhdessä läjässä sängyn nurkassa, selät seinään päin ja silmissään kaamea pelästys.”

Raisa on edelleen isän puolella ja ymmärtää, ”että jokapäiväinen aamusta iltaan kestävä työ olisi hänelle ollut sama kuin hidas kuoleminen”, sillä ”isä oli tarkoitettu kirjoittamaan runoja ja juomaan viiniä ja näppäilemään balalaikkaa”, ”kuiskimaan hauraita onnellisia tuokioita naisen korvaan, kiikuttamaan pientä lasta polvellaan, kuuntelemaan airojen kolahdusta veneen laitoja vasten”.

Isän pidätys

Valpon miehet ovat jo pari kertaa käyneet etsimässä isää. 15. elokuuta 1945 he onnistuvat ja isä pidätetään. Ero isästä on Raisalle jo ties kuinka mones traumaattinen kokemus.

Tilanteen vaikeutta lisää, että äidistä ei ole apua: ”Mitä äiti nyt, tahtoiko hän kuolla, sitäkö hän huusi?

Äiti kiltti, me olemme tässä sinun ympärilläsi, kaikki sinun lapsesi, ethän sinä nyt voi tahtoa kuolla, kun sinä olet meidän ainoamme. Sinä olet meidän iso voimakas äitimme, nyt pitää vain elää edelleen, ja aivan ensimmäiseksi pitää syödä keittämäsi ruoka ennenkuin se ehtii jäähtyä, ja sitten pitää mennä nukkumaan, meidän kaikkien.”

Kuka oli ilmiantanut isän? Joku tuttu joka kadehti tämän kalansaaliita, naapuri jonka kanssa oli ollut riitaa, mustasukkainen aviomies vai paikkakunnan nimismies joka oli ”niitä niinsanottuja velvollisuudentäyttäjiä, niitä sellaisia jotka kautta aikojen ovat hyvin laillisia ja hyvin oikeassaolevilla jaloillaan survoneet ihmisiä alleen kuin puolukoita määttäillä.”

Neuvostoliitossa isä tuomitaan maanpetoksesta. Hän kuolee pian leirillä.

Miten tulla hyväksytyksi suomalaiseksi?

Raisa yrittää opetella suomen kieltä. Kun hän erehtyy sanoissa (”varasta väha” = vepsässä ”odota vähän”) tai taivutuksissa (”menepäs pudistamaan madot”), muut nauravat, mikä loukkaa.

Äiti riitelee erään sedän kanssa, joka kutsuu häntä kirosanojen säestyksellä ”ryssäksi” ja kehottaa menemään ”sinne mistä olet tullutkin”. Raisa yrittää selittää, että he ovat vepsäläisiä, jotka ovat lähteneet venäläisiä pakoon, mutta mielestä vepsäläiset ovat ”samanlaisia kuin ryssät. Yhtä paskaisia, kanojakin pitävät ihmisten tuvissa.” Tällainen tapahan oli myös Raisan kotona. Ei ole ainoa kerta, kun se osoittaa suomalaisten mielestä vepsäläisten ”alempaa” tasoa.

Raisa oivaltaa: ettei riittänyt ”että osasi puhua suomeksi ja käyttäytyi muutenkin suomalaisiksi”, vaan ”Oli parempia suomalaisia ja huonompia suomalaisia, riippuen aivan siitä missä päin Suomea he olivat sattuneet syntymään.”

Muitakin erehdyksiä sattuu. Kun Raisa aloittaa kansakoulun, hänellä ei ole reppua vaan salkku, ja häntä pilkataan ministeriksi.

Kun Raisa jää pois koulusta ja hyppelee ratapölkkyjä pitkin, eräs poika kutsuu häntä mustalaiseksi. Vaikka hän pyrkii kaikin voimin ylemmäs, hänet leimataan vieläkin huonommaksi kuin vepsäläinen.

Lopulta Raisa päättää mennä kouluun. Kun muut piirtävät, Raisa itkee ja peittää kasvonsa sormillaan. Opettaja antaa nenäliinan. Raisa rakastaa opettajaa, joka vieläpä selittää muille oppilaille, ”että minä olin vepsäläinen ja minulla oli ollut vaikeat ajat, Hän pyysi, että kaikki yrittäisivät olla minulle oikein kilttejä, koska kerran minulla oli ollut niin vaikeat ajat.”

Toinen hyvä kokemus on se, kun Raisa menee sveitsiläisessä avustuspaketissa olleessa balettipuvussa kouluun eikä kukaan naura vaan häntä päinvastoin ihaillaan.

Äiti on taas raskaana ja synnyttää lokakuussa terveen pojan. Ristiäisissä ortodoksipappi pitää maallisia asioita toisarvoisina ja kehottaa alistumaan koettelemuksiin, jotka ovat Jumalan lähittämiä. Tärkeintä on pysyä erossa synnistä, sillä se erottaa Jumalasta.

Raisa huomaa: ”Ei riittänyt että yritti tulla hyväksi suomalaiseksi. Piti tulla myös hyväksi ihmiseksi muuten. Kelvolliseksi jumalalle ja ihmisille, erityisesti tietysti äidille. Piti siivota koko ajan ja auttaa äitiä sekä ennen kaikkea olla pahoittamatta äidin mieltä.”

”Voi kuinka maailma oli paha ja syntiä täynnä, mutta suurin synti ja suurin pahuus asui kuitenkin minussa itsessäni.”

Raisan vastakohta on pikkusisar Tomka, joka ”pahoitti äidin mielen yhtenään. Kun äiti pyysi häntä tekemään jotakin, ei Tomka totellut. Ei ihme, että äidin piti lyödä. Ja sensijaan että olisi edes nyt taipunut, nähdessään äidin mielen pahana, Tomka heittäytyikin lattialle ja leikki kuollutta.”

Raisalla on ystävä: asemamiehen tytär Ritva. Ritvan äiti kysyy kanoista, joita Vepsässä pidettiin asuinhuoneissa. Raisa tuntee häpeää, mutta kompensoi sen kuvittelemalla naisen kanana.

Toinen keino on paeta fantasiaan: Raisa kuvittelee olevansa prinsessa.

Äiti yksinhuoltajana

Vauvan syntymän johdosta äiti saa Suomen Huollon Keskuksesta paketin vauvanvaatteita ja avustuskortin. Maaliskuussa 1948 Suomen Huollon kortti vaihtuu Siirtoväen Henkilö- ja Avustuskorttiin, jolla sai nostaa kuukausittain tietyn summan. Äiti saa siirtoväen avustusta 1948-9.

Maaliskuussa 1948 tehdyn lainmuutoksen jälkeen Suomen kansalaisuutta vailla oleville annetaan oikeus lapsilisään, jolloin muut avustukset lakkautetaan. Mutta silloin kaksi vanhinta lasta ovat jo niin isoja, että äiti saa lapsilisää vain neljästä nuorimmasta lapsesta.

Äiti ”kävi peltotöissä maatiloilla ja savitöissä saviruukkutehtaalla ja turvetöissä turvepehkutehtaalla. Äidille ei mikään työ ollut liian raskasta – -” Nukkua hän ehti vain puoliyöstä kello neljään aamulla.

Kirjan lopussa äidin kuva muuttuu vähän positiivisemmaksi: leivän hankkiminen yksin kuudelle lapselle on kunnioitettava saavutus.

Raisa kuitenkin häpeää edelleen äidin ulkonäköä ja käytöstä: äidillä ei kunnon vaatteita eikä hampaita, hän puhuu suomen ja vepsän sekoitusta eikä edes halua edes oppia, hän näkee unta vepsäläisistä sukulaisistaan ja tekee ristinmerkin.

Äidillä on yksi selviytymiskeino: hän näyttelee koomisesti suomalaista. Lapset eivät voi olla nauramatta, sillä ”eikö äiti ollutkin oikeassa, eivätkö useimmat suomalaiset olleetkin kuin mahtailevia kukkoja, ja kaikki vain siksi että sattuivat asumaan omassa maassaan.”

Erilaisuuden ja huonommuuden tunne

Raisa tuntee olevansa erilainen ja huonompi kuin muut, ja lisäksi ”oli tullut vielä tämä, että olin jotenkin ulkopuolella muiden, irrallaan heistä. Niin kuin asiat, jotka tapahtuvat muille, eivät oikeastaan olisi kuuluneet minulle ollenkaan.”

Nykykielellä Raisa kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta (PTSD). Hänellä on jo varhaislapsuudessa heikko perusluottamus. Sitten hän joutuu kokemaan muutamassa vuodessa useita traumatisoivia kokemuksia: sairaalaan joutuminen, raiskaus, ero mummosta, pakolaisuus, ero isästä. Ainoa hyväksyntää ja tukea tuonut lähipiirin henkilö, mummo, on jäänyt kotiseudulle.

Pakolaisena Raisa on muita huonommassa asemassa senkin jälkeen kun hän on oppinut kielen ja tavat, sillä hänellä ei ole identiteettiä. ”Kaikilla muilla tuntui olevan oma paikkansa, oma saareke johon sijoittautua. Ihmiset olivat joko sitä taikka tätä, mutta selvästi, eivätkä riippuneet tällä lailla välimailla kuin minä.

Sen sijaan Raisa tunsi, ettei ollut ”oikeastaan mitään.

En suomalainen enkä vepsäläinen enkä venäläinen. Hyvä on, minä olin vähän kaikkea, puhuin ja käyttäydyin kuin suomalaiset, olin syntynyt Vepsässä ja elänyt ensimmäiset vuoteni venäläisen mummoni seurassa, mutta selvästi, voittopuolisesti en ollut mitään näistä.”

Agnes-täti neuvoo käymään kouluja ja tulemaan joksikin – se ainoa keino jos on köyhä. Raisa oivaltaa:

”Ei ollut niinkäään tärkeää tietää, kuka ihminen oli kuin että mikä hän oli. Ei ollut tärkeää tietää, mitä hän oli läpikäynyt tai miltä hänestä oli tuntunut, tärkeätä oli tietää heti ihmisen nähdessään, mihin sarakkeeseen hänet sijoittaa. Luokitella ja punnita, ja jos havaita köykäiseksi, niin heittää pois. Maailma oli täynnänsä hitlereitä, heitä tuli joka päivä tiellä vastaan, ja ainoa mitä saatoit tehdä oli näyttää laadukkaalta. Mikäli et tahtonut tulla poisheitetyksi. Sillä kaikki mikä oli epäkelpoa ja heikkoa, oli samalla hävettävää ja sieti kitkeä pois.”

”Mitä arvostetumpaan sarakkeeseen pääsisit, sitä enemmän turvassa olisit. Ja mitä enemmän oppisit ymmärtämään arvostusperiaatteita, sitä helpompi sinulla olisi suunnistaa. Piti vain vähän katsella ympärilleen ja ottaa oppia muiden erehdyksistä.”

Raisa ei kykene näyttämään tunteitaan eikä ottamaan yhteyttä muihin, joten hän kääntyy esineiden ja luonnon puoleen. Lopulta hän jatkaa elämäänsä, ja ympärillä olevat eivät ole huomanneet katkosta.

”Elämä oli sellaista, että se aika ajoin tuotti tämmöisiä ihmismutaatioita kuin minä, tämmöisiä ripaskalintuja, ja oli vain yritettävä elää se tietäen että näin oli.”

Jälkilause 1989

Kun Ripaskalinnut ilmestyi 1977, Raisa Lardotista ”Tuntui kuin taakkani olisi vihdoinkin keventynyt, eikä minun tarvinnut enää raahata mukana lapsuuteni ’muistonyyttejä’.”

Samalla hän oli huolestunut siitä, miten suomalaiset lukijat ottaisivat kirjan vastaan: ”Miten he kokisivat sen, ettei heitä kuvattukaan kuten tavallisesti ikuisiksi uhreiksi vaan kerrankin syyllisiksi. Sillä minun, pahnanpohjimmaisen – – silmin katsottua suomalaiset olivat nimenomaan syyllisiä, lapsuudenturvani hävittäjiä, työntyessään miehittämään kotiseutuani Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.”

Jälkipuhetta kirjoittaessaan Lardot on kuitenkin kypsynyt näkemään, ”ettei sodassa, missään sodassa, ole uhreja ja syyllisiä. On vain uhreja.”

Lardot kiersi maata puhumassa kirjastaan matineoissa. Eniten ymmärrystä hän sai karjalaisilta evakoilta, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken ja aloittamaan alusta. Sen sijaan vanhat mieskuulijat hämmästyivät Lardotin käyttämää ilmausta ”suomalaiset miehittäjät”. He olivat itse kokeneet olleensa nimenomaan ”heimoveljien pelastajia”, jotka ”olivat panneet oman henkensä alttiiksi auttaakseen ahtaalle joutunutta sukulaiskansaa” ja siten eläneet ”elämänsä uljainta aikaa, parasta aikaa”.

Lardot oivaltaa, että jatkosodan häviäminen tuotti ”häpeää ja syyllisyyttä tarpeeksi”, varsinkin ”kun muistaa, miten virallinen Suomi otti vastaan väsyneet ja usein haavoittuneetkin sotilaansa. Sankariksi ei heistä yltänyt yksikään. Ei edes se riittänyt ansioksi, että kansa sai pitää itsenäisyytensä.”

Sodanaikaiset sivistystyöntekijät muistelivat ”kaiholla iloisia vepsäläislapsia. Oli ollut uuri nautinto opettaa heitä.” Yksikään ei ollut epäillyt ”hetkeäkään työnsä oikeutusta, vaikka suomalaistuttamisen aikataulu oli ollutkin varsin kireä. He yksinkertaisesti olivat kokeneet tekevänsä arvokasta työtä – -”

Lardot sanoi noissa tilaisuuksissa: ”Tämä kirja kertoo sotainvalidista. Sillä mielestäni sodassa eivät haavoitu vain ne, jotka juoksuhaudoissa haavoittuvat. Myös pieni lapsi, siviili, haavoittuu.”

”Kumpi vaikeuttaa enemmän ihmistä hänen yrityksessään elää täysipainoista elämää: ulkoinen vai sisäinen vamma, sielun vain ruumiin vamma.” Jos jalka on poikki, ympäristö näkee vamma eikä odota ihmisen kykenevän juoksemaan yhtä hyvin kuin tervejalkainen. Sen sijaan ”olipa ihmisellä takanaan miten traumaattinen lapsuus tahansa, häneltä odotetaan tervettä aikuisuutta.”

Onneksi ”Elämä ei ole kuitenkaan koskaan pelkästään vammauttava. Se sisältää myös lääkitseviä ja lieventäviä osatekijöitä.”

Jos Lardot olisi kirjoittanut kirjan myöhemmin, hän olisi tehnyt lopusta lohdullisemman. Esimerkiksi samassa talossa asuvalla karjalaisella Helenalla ”riitti lämpöä jaettavaksi jokaiselle joka näytti olevan sitä vailla, ja monet kerran hiivin hänen luokseen – –

”Aika on tehnyt minunkin kohdallani tehtävävänsä”, Lardot toteaa – mutta varmaan osasyy muutokseen oli kipeiden muistojen läpikäyminen kirjoittamalla kirja, jonka julkaiseminen merkitsi rohkeutta paljastaa haavat muille.

Arvio teoksesta

Raisa Lardotin Ripaskalinnut on yhä valitettavan ajankohtainen pakolaisuuden kuvaus, mutta ennen kaikkea se kertoo eläytyvästi lapsen hädästä, jota kukaan ei kuule. Kaiken kaikkiaan kirja on syvästi liikuttava ja vaikuttava.

Teoksen credon voi tiivistää: ”Sillä niin kauan, kuin oli maailmassa oli yksikin ihminen, joka oli valmis sotimaan toista ihmistä vastaan, kaikki se mikä tapahtui minulle, jatkaisi tapahtumistaan jollekin toiselle, vieläpä ehkä paljon pahempanakin kuin mitä minulle. Niinkauan kuin löytyi yksikin ihminen, joka kieltäytyi uskaltamasta katsomaan sisimpäänsä ja näkemään sen minkä minä näin: että ainoa mitä ihminen todella kaipasi oli saada rakastaa ja olla rakastettu, niinkauan löytyisi maailmasta vihaa ja pelkoa ja väärää alistumista ja väärää valtaa.” 

Kirjailijasta

Raisa Lardot Wikipediassa

Iltalehden haastattelu isän pidätyksestä

Wikipedian selostus PTSD:stä

Muuta

Blogissa olen käsitellyt Itä-Karjalan miehitystä käsitteleviä teoksia: Enni Mustosen Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Tapani Baggen Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) Mikko Karvosen (Onttoni Miihkalin) Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942, Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen ja Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt. Viimeisen artikkelin lopussa olen vertaillut aiheen kaunokirjallisia kuvauksia.

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen Kielon jäähyväiset on romaani kahden nuoren naisen kokemuksista lottina, mutta teoksessa kuvataan myös venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa ja suomalaisten suhteita itäkarjalaisiin miehitysaikana 1941-44, partisaanien hyökkäyksiä ja suomalaisten punaisten kohtaloa Stalinin vainoissa.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja kuvaa kahden eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan suvun naisten vaiheita 1910-luvulta 1960-luvulle. Joka osassa vaihtelee kahden sankarittaren minäkerronta. He ovat joko olleet ystäviä nuoresta asti tai sitten löytävät toisensa varhaisaikuisuudessa, vaikka heidän välillään on myös skismaa poliittisista tai henkilökohtaisista syistä.

Sukujen kotipaikka on lähellä Oittia sijaitseva kylä, jossa kartanonomistajalla on ennen itsenäistymistä torppia ja myöhemminkin tehdas. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla (1998) torpparisuvun edustajia osallistuu punaisten puolella sisällissotaan, mutta he eivät ole kaikkein jyrkimpiä vaan pelastavat teloitukselta kartanonomistajan, joka vuorostaan hakee työntekijöitään leiriltä.

2

Romanssi kakkossijalla

Sarjan kolmas osa Kielon jäähyväiset (2000) alkaa viimeisenä rauhan kesänä 1939, jolloin päähenkilöt Kristiina Forsberg ja Hanna Lönn ovat 21-vuotiaita.

Hanna on torpparin tyttären avioton tytär, jonka isäpuoli on ottanut omakseen. Hän työskentelee Helsingissä tarjoilijana ja seurustelee tanssiorkesterin viulistin Paavo Harakan kanssa. Suhde kuitenkin kaatuu miehen epäluotettavuuteen, jonka aiheuttaa liiallinen alkoholin käyttö. Hanna huomaa olevansa raskaana ja aikoo hankkia abortin. Sellainen ei naistenromaanissa käy, joten aie keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, mutta järkytys johtaa keskenmenoon. Kotinsa menettänyt Hanna palaa kotiin.

Kristiina on tuore ylioppilas ja salakihloissa lääkäriksi opiskelevan Matti Larvalan kanssa. Kihlaus julkistetaan Matin tullessa lomalle talvisodan jouluna. Pian sen jälkeen Matti kaatuu. Martin kaaduttua Hanna estää Kristiinaa tekemästä itsemurhaa.

Jatkosodan aikaisella lottakomennuksella Äänislinnassa Hanna tapaa uudelleen Paavon, jonka orkesteri on viihdytyskiertueella. Paavo on talvisodan aikana ryhdistäytynyt ja pyytää nyt Hannalta käytöstään anteeksi. Pari vihitään, mutta pian partisaanit hyökkäävät Paavon orkesteria kuljettavan auton kimppuun. Kun Paavon ruumista ei ole löydetty, hänen kohtalonsa on pitkään auki.

Nyt Kristiina huolehtii vuorostaan shokkiin joutuneesta Hannasta: toimittaa tämän ensin synnyttämään Äänislinnaan ja sitten vauvan kanssa kotiin Koskivuorelle.

Itä-Karjalassa Kristiina tutustuu kansakoulunopettaja Väinö Pirttikoskeen, joka opettaa itäkarjalaisia lapsia mutta myös kerää ja tutkii satuja. Suhteen kehitystä estää pitkään Kristiinan suru, mutta lopulta pari vihitään Koskivuorella kesällä 1943.

Moraalin suhteen sankarittarilla on sikäli eroa, että Hannalla seksi kuuluu jo vakinaiseen seurusteluun, Kristiinalla vasta julkisen kihlauksen jälkeen, molemmilla kuitenkin vain rakkauden yhteyteen.

Lotat kotiseudulla

Kesällä 1939 Kristiina on muonittajana Kannaksen linnoitustöissä. Hän loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu kotiin toipumaan.

Kylän vanhapiikaopettaja ja lotta-aktivisti Laina Aaltonen on jo YH-aikana kerännyt vaatteita ja kenkiä joka talosta. Sodan sytyttyä Kristiinan äiti Saara taas läpi kartanon liinavaate- ja vaatevaraston evakkoja varten. Kun juna Karjalasta saapuu, lotilla on kaikki valmiina eikä tomera Laina kuuntele isojen isäntien valituksia majoituksesta.

Talvisodan aikana Kristiinasta ja Hannasta tulee kotipaikkakunnallaan ilmavalvontalottia. Työ ei ole vain raskasta vaan vaarallista: kerran tornin juurella uhkaa desantti.

Suvun punaisesta taustasta huolimatta Hannan sisarukset ovat sotilaspojissa ja pikkulotissa sekä 19-vuotias veli rintamalla.

Lottien koulutus

Kristiina menee kurssille, jossa Tuulikki Strömmer eli Tykki kouluttaa ”lottia, jotka keskellä korpeakin kykenivät ruokkimaan satoja miehiä hätätilassa vaikka pelkillä marjoilla ja riistalla. Siksi oli opeteltava metson kyniminen ja kettupaistin liotus, siksi sahasimme hampaat irvessä jäätynyttä lehmänruhoa opiston liiterissä, siksi hiihdimme viidentoista kilometrin päähän soppahinkki selkärepussa ja keitimme talvipakkasessa puuroa opiston suuren pihakuusen alla.”

Tykin periaatteena on, että ”kun sota alkaa ja te lähdette miesten mukana etulinjaan, siellä ei ole kantajia eikä kaakelilattioita. Mitä paremmin te selviydytte omin voimin, sitä enemmän teitä kunnioitetaan. Emme me mene sinne pojille taakaksi vaan heidän avukseen!”

Yksi lotista huomauttaa, että ”Strömmeri sanos jot KUN se sota alkka”, ja toinen lotta toteaa: ”Totta maar se ny alkka”.

Kristiina palaa kotiin, mutta kesäkuun puolivälissä 1941 tulee kutsu Luumäelle. Hyökkäysvaiheen aikana tunnelma lottaporukassa on hyvä, vaikka työ on rankkaa ja vaara on lähellä.

Venäläisten siviilien leiri  

Vallatussa Petroskoissa, jonka nimi pian muutetaan Äänislinnaksi, lotat majoitetaan taloon, jossa naapurina on viisikumppinen Nastja Petrovna. Tämä halutaan lähettää siviiliväestön keräilypaikalle, mutta Kristiina ja toinen lotta Rauni vastustavat, koska tarvitsevat vieraassa kaupungissa opasta.

”Nastja kertoi surullisia tarinoita neuvostovallan alla. Mies ammuttiin jo kymmenen vuotta sitten ja kaksi vuotta takaperin vietiin poika.”

Lottatoveri Rauni arvelee Nastjan valehtelevan, mutta se ei Kristiinaa järkytä: ”Totta kai hän puhuu sitä mitä luulee meidän odottavan – – Mitä väliä sillä on, mihin Nastjan mies kuoli, viinanko vai teloituksiin. Tai onko Nastjan Stepan Siperiassa vai Puna-armeijassa. Nastja on yksin. Hän tarvitsee meitä yhtä paljon kuin me häntä.”

Seuravana päivänä keskustelun kuullut Nastja tulee kiittämään Kristiinaa ja lisää: ”kaikissa meissä on hyviä ja pahoja. Ei hänkään kaikkia ruotzeja tuomitse sen mukaan, miten valtaajat täällä riehuvat ja ryöstävät.”

Hannan ja Kristiinan tiet kohtaavat uudelleen Äänislinnassa, kun Hanna on saanut määräyksen kanttiinilotaksi.

Lotilta alkaa kadota villavaatteita, ja Hanna tajuaa, että syyllinen on Nastja. Tämä paljastaa syyn: hänen naapurinsa, venäläinen opettaja Vera ja tämän pienet lapset on viety keskitysleiriin. Hanna näkee piikkilangan takana nälkiintyneen lapsen ja järkyttyy, mutta hänen lottatoveriensa reaktio on erilainen: Aune toteaa että ”Nehän ovat ryssiä” ja Rauni sanoo ”Olen minäkin kuullut, että ne on koottu leirille sitä varten, että keväällä on helpompi lähettää Venäjälle”.

Kristiinakin selittää, että ”venäläiset ovat täällä vuosikausia sortaneet karjalaisiksi. Ja ne on kasvatettu kommunisteiksi kaikki. Ei niistä koskaan saisi kunnon suomalaisia.”

Hanna ei anna periksi: ”Ai se pikkupoikakin, joka seisoi piikkilangan takana? – – Ja pikkuveli, joka on jäätynyt laveriin kiinni?”

Kristiina antaa periksi ja ehdottaa, että puhumista kenttäpapin tai valistusupseerin kanssa. Sotilaspastori Elias Simojoki esiintyi jo sarjan toisessa osassa Ruiskukkasepple (1999), jossa Kristiinan Anna-sisar ihastui tähän palavaan AKS:läiseen, joka näytti oikean luonteensa osallistumalla Hannan vaarin ja sedän kyyditykseen. Simojoki on entisensä, mutta tämän seurassa ollut nuori upseeri neuvoo puhumaan kapteeni Miettiselle.

Miettinen innostuukin Nastjan sukujuurista, joista löytyy kuuluja runonlaulajia, ja näin Nastja saa tilaisuuden puhua ”kälyraukkansa” puolesta. Hanna on näet neuvonut Nastjaa kutsumaan Veraa kälykseen.

Vera ja pojat pääsevät leiriltä. ”Mutta ei Vera ruvennut meitä nöyristelemään”. Rauni arvelee Veran olevan politrukki, mikä tuntuu tuossa vaiheessa ennakkoluulolta.

Veran ja lasten tulo kylmentää lottaporukan välit. Varsinaista epäsopua ei ole, mutta iltaa ei enää istuta yhdessä.

Seesjärvellä kanttiininpitäjänä

Äänislinna alkaa ahdistaa, sillä meno on ”kuin villin lännen kaupungissa. Niinpä kun rajatoimisto avaa kanttiineja pohjoiseen, Kristiina ja Hanna lähtevät Seesjärven rannalla sijaitsevaan Seeslahden kylään, jossa on viestikeskus ja pieni tukikohta. Viestikeskuksessa on myös lottia.

Kristiina ja Hannan kanttiini on samassa talossa kuin kanttiini on koulu, jossa Väinö Pirttijärvi opettaa paikallisia lapsia ja jossa kaikki kolme asuvat. Yhteistyö syntyy luonnollisesti: ”Isommat pojat tekivät välitunnilla pilkkeitä, että saatiin liesi aamuisin syttymään. Kun ruokaa oli niukasti, sovittiin opettaja Pirttikosken kanssa, että hän voi syödä kanttiinissa kaikki ateriansa ja lapset saavat meiltä yhden lämpimän aterian päivässä. Sitä varten oli myönnetty oma muonakiintiönsä. Kristiina ja Pirttisalo keksivät, että isommat tytöt saivat vuorotellen auttaa meitä keittiössä.”

Kun Väinö käy Äänislinnassa, lapset saavat lupaa koulusta, ”mutta kun ruokatunnin aika tuli, ne ilmestyivät norkoilemaan kanttiinin ovensuuhun. Eihän niitä voinut nälkään jättää. Me laitoimme kaurapuuron porisemaan ja syötimme koko joukon. Niillä ei kotomaan ollut kai riittävästi ruokaa kellään, sillä täälläkin oli syksyn sato jäänyt pahasti sotimisen jalkoihin.”

Lisäksi Kristiina ”toimi epävirallisena terveyssisarena täällä. Jakoi täipulveria ja hoiteli jodilla haavoja, kun ne tahtoivat liassa ruveta märkimään.”

Suomalaisten vallalla on siis hyviäkin puolia niille, joita pidetään kielen takia ”omina”. Niinpä kun Hanna palaa vihkimatkalta Äänislinnasta, kylän naiset lahjoittavat hänelle itsekudotun liinan.

Opetuksen sisällöstä ei kerrota mitään, joten lukija ei saa tietää, miten ”propagandistista” se on. Sen sijaan kerrotaan Pirttijärven ahkerasti järjestämistä juhlista, joissa ohjelma on samanlaista kuin suomalaisissa kouluissa: esimerkiksi joulujuhlassa on enkeleitä. Yleisöä tulee juhliin vuosi vuodelta vähemmän, ja lopulta lapsia jää koulusta pois, kun paikalliset ymmärtävät vallan pian vaihtuvan.

Suomalaisten punaisten kohtalo

Kun Väinö huomaan oppilaansa Sirkan varastavan vanikkaa, Kristiina ja Hanna lähtevät Väinön kanssa tytön kotiin katsomaan, ”tarvittiinko siellä ruuan apua.

Kurjassa mökistä löytyy laiha nainen, joka yskii verta – hän sairastaa siis tuberkuloosia. Nainen paljastuu Hannan äidin sisareksi ja Kristiinan Anna-sisaren nuoruudenystäväksi Elina Koivikoksi.  Sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele kuvattiin, miten Elina rakastui Otto Mäntylään, joka oli lähetty Neuvosto-Karjalasta Suomeen agitaattoriksi, ja loikkasi tämän kanssa rajan taa.

Kristiina soittaa Koskivuorelle, ja Anna-sisar miehensä Leo Somerin kanssa järjestää Elinalle ja Sirkalle luvan muuttaa Suomeen.

Elina kertoo Hannalle omasta ja miehensä Oton kohtalosta: he olivat toimineet opettajina järven toisella puolella Selkissä, kunnes heidät oli pidätetty yhtenä päivänä kesken koulunpidon ja viety Petroskoihin. Yksivuotiaan Sirkan olivat naapurit Oleksi ja Maria olivat hakeneet luokseen ja väittäneet tyttären lapseksi.

Elina oli joutunut raatamaan neljä vuotta metsätyömaalla, jossa hän oli saanut tuberkuloositartunnan. Sitten hänet oli yllättäen vapautettu, ja hän oli vaeltanut metsiä myöten Selkiin, jossa Sirkka ei enää tuntenut äitiään.

”Niin kauan me selvisimme jotenkuten, kun Oleksi ja Maria olivat elossa – – Käytiin kalassa ja poimittiin marjat ja sienet.” Sitten Maria oli kuollut, eikä Oleksi ollut jaksanut elää ilman vaimoaan vaan tehnyt itsemurhan. Naapurit olivat väittäneet, että Elinan oli myrkyttänyt vanhan parin saadakseen mökin itselleen.

”- Ei ne pahoja ihmisiä olleet – – Mutta kun vihaa oli lietsottu vuosikaudet, meitä syytetty joka asiasta ja kuka tahansa sai tappaa suomalaisen, ei siitä perään huudeltu.”

Eräänä yönä Elina oli soutanut veneellä itsensä ja tyttärensä järven poikki. Hän oli aikonut Petroskoihin, mutta jäänyt Seeslahteen, jossa oli saanut yösijan ja ruokaa Senjalta.

Senjan poika oli ollut samalla leirillä kuin Otto. ”Niitä oli ollut isompi porukka, joka yritti karkuun. Oton olivat ampuneet aidan luokse.”

” – Vaikka parempi se oli niin. Ei Otto kumminkaan olisi jaksanut elää, kun toverit sen olivat pettäneet sillä lailla.”

Suomessa Elina pääsee parantolaan. Sirkka asuu isoäitinsä luona ja käy koulua.

Kansanrunoja useista kylistä kerännyt Väinö toteaa suomalaisista punaisista: ”Toisia muistetaan hyvällä ja toisia pahalla.”

Voiko paikallisiin luottaa?

Vielä yksi puoli suomalaisten ja paikallisen väestön suhteista kerrotaan, kun Kristiinan pikkuveli Johannes vie sisarensa Äänislinnassa ihastuksensa Larissan kotiin. Larissan äiti ”oli ystävällinen mutta vähän pidättyväinen. Ei liehakoinut sillä tavoin kuin Nastja ja Seeslahden mummot.”

Kun Kristiina kysyy, onko Johannes antanut Larissalle ruokaa tai rahaa, veli loukkaantuu: Larissa ei ole ”sellainen” ja suhdekin on viaton, vain suudelmien asteella.

Kristiina rauhoittelee: ”Eihän siinä mitään pahaa ole” ja myöntää Larissa olevan ”suloinen tyttö”. ”Mutta Irina-rouva on kyllä selvästi laskenut kaiken jo etukäteen.”

Johannes kertoo perheen olevan ”sivistyneitä ihmisiä. Larissakin on ylioppilas, tahtoo lukea lääkäriksi ja pojat, nekin ovat niin lahjakkaita.” Perheen isä on, insinööri, on viety väkisin puna-armeijaan. Kristiina on skeptisempi: ”Ja todennäköisesti [isä on] korkea-arvoinen puna-armeijan upseeri”.

Kristiina varoittaa Johannesta varomaan sanojaan: ”Älä puhu joukoista tai paikoista tai mikään, mikä ei saa joutua vihollisen tietoon.” Realistisesti Kristiina toteaa: ”Totta kai he pitävät omiensa puolta!”

Partisaanien isku

Lotille on annettu neuvo, ettei metsään saa mennä ilman vartiomiestä, mutta Kristiina ja Hanna uskovat, ettei läheisessä mustikkametsässä ole vaaraa. He erehtyvät, ja joutuvat partisaanien vangeiksi. Onneksi Hanna tunnistaa joukon johtajan Taisto Niiniluoman ja tämä hänet. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla kuvattiin, miten Kristiinan äiti Saara esti Hannan isää Taisto Niiniluomaa ottamasta Hanna-vauvaa ja tämän äitiä Vappua mukaansa, kun punaiset pakenivat sisällissodan tappion jälkeen rajan yli.

Taisto on vihainen Hannan lottapuvusta, mutta ei voi tapattaa tytärtään. Kun Hanna ja Kristiina jätetään sidottuina puuhun, Taisto antaa puukon Hannan käteen, ja partisaanien lähdettyä he pääsevät vapaaksi.

Sotilaille he kertovat valikoitu tarina: ”Nähtiin desantteja ja painuttiin niitä piiloon. Ne heittivät käsikranaatin jälkeen. Lopulta päästiin alas rantaan.”

Vain keskenään ystävykset voivat puhua kokemastaan keskenään:

”- Kädellä painoivat suuta ja kun huusit, ne löivät, että minulta pääsi ääni, Kristiina sanoi huokaisten. – Ne olisivat raiskanneet minut kaikki, ellei isäsi olisi tullut.

– Minä olisin lähtenyt juoksemaan ja antanut niiden ampua meidät, tunnustin suoraan. – Mutta jalat eivät kantaneet.”

Kotirintama ei ymmärrä

Jouluna 1941 Kristiina pääsee kotiin lomalle, mistä kertoo Hannalle: ”En minä osannut kotona olla – – Kaikki oli niin…pientä jotenkin. Ihmisten puheet ja mitä ne murehtivat. Sekin loukkasi, kun oli niin paljon ruokaa ja vaatetta. Vaikka kuinka yritti ajatella, että ne oli panneet minun takia parastaan, niin silti tahtoi pala takertua kurkkuun.”

Hanna vastaa: ”- Ne on mustasukkaisia sodasta – – Ihan totta. Pelkäävät, että me viihdytään täällä liiankin hyvin.”

Lottien ompeluseurassa Kristiina oli puhunut ”kuin joku TK-tyyppi”, ”miten Ääninen on mahtava ja kaupunki surullisella tavalla kaunis…”

Kristiinan ja Väinön häissä Koskivuorella morsiustyttöinä ovat Kristiinan siskontyttö Eeva ja Karjalasta pelastettu Sirkka. Eeva ”ryssäksi”. Anna-sisar läksyttää tytärtään, mutta myöhemmin Kristiinan äiti Saara kutsuu Johanneksen ihastusta ”ryssäksi”. Kristiina oikaisee: ”- Ne on karjalaisia – – Veljeskansaa, joka on elänyt sorron alla vuosikymmeniä.”

Sodan loppu ja rauhan alku

Keväällä 1944 Kristiinaa ja Hannaa neuvotaan: ”- Kun ilmoitus tulee, pakkaatte tavarat valmiiksi. Kenttäkeittiö pitäisi saada mukaan, ne ovat kallista tavaraa. Mutta kassalipas nyt joka tapauksessa ja muona – – Mitään turhaa ei täältä kannata ottaa mukaansa. Jos huonosti käy, joudutaan ehkä paikka paikoin liikkumaan jalan ja silloin on pakkauksen oltava sellainen että sen jaksaa kantaa.”

Kristiina joutuu taivuttelemaan Väinön lähettämään postissa kirjansa ja paperinsa, ettei monen vuoden tieteellinen työ mene hukkaan.

Kesäkuussa alkaa puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella, ja pian sen jälkeen tulee lähtökäsky.

”Neljä päivää ja neljä yötä juna jyskytti pitkin Karjalan metsiä. Aina kun hiukan sai nukutuksi, tuli ilmahälytys ja jouduttiin syöksymään pois.”

Juna ohittaa Elisenvaaran aseman vähän sen pommituksen jälkeen, jossa paljon siviilejä kuoli ja haavoittui.

Välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Elina pelkää hysteerisesti Suomen miehitystä ja pakenee Ruotsiin. Sirkka jää isoäidin luo Koskivuorelle.

Kun sotavangit palaavat, joukossa on Paavo. Hänet on pelastanut naispolitrukki Vera, joka oli tunnistanut valokuvasta Hannan. Kun Paavo oli sanonut kuvan esittävän vastavihittyä vaimoaan, Vera oli sanonut: ”Henki hengestä”.

”Kaikki muut vietiin ammuttaviksi. Minut se säästi sinua varten.”

Menneisyyden seuraukset

Romaani päättyy ensimmäisenä rauhan keväänä toukokuussa 1945. Silti, kuten Hanna sanoo tyynnyteltyään Paavoa painajaisunen jälkeen ”Sota oli jäänyt sisällemme. / Se tulisi uniin yhä uudelleen.”

Kaikki kokemukset eivät kuitenkaan ole negatiivisia. Kielon jäähyväisten lopussa Hanna kertoo kuopukselleen Sanalle, ”miten kaksi pientä tyttöä Hanna ja Kristiina leikkivät prinsessaa kartanon vintillä ja miten niille tuli riitaa, kumman prinssi oli rohkeampi.” Mutta lopulta ”Ne päättivät itse olla rohkeita prinsessoja ja taistelivat lohikäärmeitä ja jättiläisiä vastaan.”

Eniten menneisyydestä kärsii Elina, joka jää Ruotsiin. Neljännessä osassa Metsäkukkia asfaltilla (2001) käy ilmi, että hän on hylännyt kokonaan miehensä kanssa jakaman radikaalin ja optimistisen elämänkatsomuksen. Hänestä on tullut rikkaan miehen taloudenhoitaja ja salarakas.

Suomeen jäänyt Sirkka taas on saanut kokea ennakkoluuloja ”ryssänä”, myös koulutoverinsa Eevan taholta.

Yhteenvetoa

Sarjan viidennessä osassa Unikkoja ikkunassa (2002) Kristiinan tytär lukee 60-luvulla Paavo Rintalan Sissiluutnanttia ja miettii, tällaisiako lotat olivat. Olihan äitikin tavannut isän sodassa. 

Kielon jäähyväiset on kuin vastaus tuohon kysymykseen. Kirjassa korostetaan lottien työtä, kuten on ollut tapana tehdä vastakohtana Rintalan Sissiluutnantille ja Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Sodan jälkeen naisia neuvottiin ”ymmärtämään” sodasta palanneiden miestensä rankkoja kokemuksia ja unohtamaan omat tarpeensa. Kielon jäähyväiset korostaa, että myös naisilla saattoi olla rankkoja kokemuksia. Välirauhan aikana kartanossa toimii toipilaskoti. Kun yksi sotainvalideista suutelee Hannaa väkisin, Hanna lyö ”taikinakädellä sumeilematta miestä päin näköä”, Kristiina yrittää vähätellä: ”Mitäs tuosta, pojat vaan hassuttelee [- – -] Ne on jotenkin kuin vasikat laitumella. Kai ne nyt ottavat takaisin sitä keskenjäänyttä nuoruuttaan.” Hanna kuitenkin kysyy: ”Entäs me? [- – -] Meidänkö tässä pitää olla niiden äiteinä ja leikkitäteinä! Kuka meille antaa takaisin sen nuoruuden, joka jumalauta katkesi kesken?”

Romaanin lopussa Kristiina ja Hanna ovat naimisissa miehen kanssa, jota rakastavat, ja saaneet esikoisensa. Romaanin ydin ei kuitenkaan ole perinteisessä romanssissa, jossa rakkaus/mies tekee tytöstä naisen.  Suurimmat koettelemukset sankarittaret ovat kestäneet joko yksin tai ystävänsä tuella.

Sen enempää Paavo kuin Väinö eivät myöskään ole perinteistä sankarityyppiä, vaan pikemmin tarvitsevat vaimonsa tukea. Väinö jopa saa hermoromahduksen, kun pari on palannut sodasta.

Kaksi partisaanien iskua, jotka vielä päättyvät henkilöiden kannalta onnellisesti, ovat realistisesti ajatellen liikaa. Hannan ja Kristiinan hyvä työ, Veran ja lasten pelastaminen leiriltä, palkitaan kuten sadussa, kun Vera pelastaa Paavon. Toisaalta ei tunnu kovin väärältä, että kun kyseessä on sentään viihde, lukijaa säästetään pahimmalta, onhan romaanissa jo tarpeeksi rankkoja kokemuksia.

Teoksen suurin ansio on, että siinä kuvataan venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa. On suorastaan huvittavaa, että yksi harvoista kuvauksista suomalaisessa fiktiossa on naistenromaanissa. Koulun jälkeen tavalliset ihmiset saavat usein tietonsa historiasta romaaneista, joissa ei ole kyse tilastojen luvuista vaan yksittäisistä ihmisistä. Näin mukaan tulee myös tunnevaikutus.

Toki Kristiina ja Hanna edustavat nykyaikaista moraalia pelastaessaan Veran ja lapset vankileiriltä. Muille lotille on annettu silloisten ennakkoluulojen esittäjän osa. 

Samalla tavalla Kristiinan lanko, juutalaistaustainen Leo Someri edustaa skeptisyyttä sota-ajan propagandaa kohtaan, johon taas uskoo täysillä opettaja Laina Aaltonen.

Toisaalta Laina Aaltosen vapaaehtoistyöllä lottana on arvoa jo ihan humanitaarisilla perusteilla. Lopussa hän pelastaa lottaosaston omaisuuden ennen järjestön lakkauttamista.

Hanna ihmettelee, ”miten ripeästi naiset olivat toimineet”, Kristiina muistelee: ”Samalla laillahan meidät pelastettiin Aunuksesta kotiin – – Niin kuin Tykki aina julisti, mikään ei saa olla mahdotonta.”

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Enni Mustosen romaanista Sotaleski. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta ja linkkejä lisätietoihin sekä tietoja Itä-Karjalan suomalaismiehistystä koskevia tutkimuksista.

Itä-Karjalan siviilien leirejä ovat kuvanneet myös Tapani Bagge dekkarissa Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) ja Raija Talvio näytelmässä Viimeinen juna länteen. Miehitystä käsittelee myös Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt koskeva artikkeli, jonka lopussa vertaillaan aihetta käsitelevää kaunokirjallisuutta. Olen kirjoittanut blogissa myös Mikko Karvosen (Onttoni Mihkalin) aikalaiskuvauksesta Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942.

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannelan Kiivaat kertoo tamperelaisista nuorista, jotka vastustivat jatkosotaa ja Suomen liittolaisuutta Natsi-Saksan kanssa. Tausta on todellinen, mutta henkilöt fiktiivisiä.

HUOM! Koska kyseessä on uusi romaani, käsittelen vain sen teemoja. En spoilaa romaanin olennaisimpia asioita.

Terhi Rannelan romaanin Kiivaat (2021) minäkertoja on Salme Maria Laine, omaa sukua Kiivas. Salme kirjoittaa vuonna 1955 kirjeen tuntemattomalle naiselle, joka on hänen nuoruudenrakkautensa Toivon vaimo. Hän haluaa kertoa, mitä tapahtui jatkosodan aikana muutamille nuorille Pispalassa.

Luonnollisesti tämä on vain kirjallinen keino, vaikka välillä Salme puhuttelee vastaanottajaa. Salme myöntää itsekin asian: ”Sitä mukaa kuin kirjoitan, työnnän näitä papereita hellan suuhun, sivu kerrallaan, kaikki saa mennä.”

Kyseessä on siis sarja muistoja ennen kaikkea itseä varten. Asiat, jotka on vuosiksi painettu mielen pohjalle, nousevat esiin. Ainakin itselle jos ei muille pitää myöntää, mitä ”todella” tapahtui.

Salme on vuosia luullut, että Toivo on kuollut. Sodan jälkeen hän on avioitunut Arvon kanssa. Nyt Toivosta on kuulunut tyrmääviä uutisia, jotka kuultuaan Arvo on häipynyt jonnekin.

Salmen tausta

Jälkeenpäin Salme näkee kehityksensä ratkaisevana tekijänä olleen sen, kun hän kuusivuotiaana osallistui vankilassa nälkälakkoon kuolleen Pauli Tuomirannan hautajaisiin Kalevankankaalla 1933 ja ratsupoliisit hajottavat kokoontumisen. Salmen lisäksi läsnä ovat tulevat läheiset toverit, Toivo, Arvo, Veikko ja Kerttu, joita hän ei vielä tunne. ”Kuluisi vielä vuosia ennen kuin meistä tulisi sitä mitä meistä lopulta tuli, mutta sen päivän tapahtumat olivat siemeniä tuleville päätöksille. Hautajaisten jälkeen me aloimme ymmärtää asioita, ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässämme.”

Oikeastaan Salmen tie on ennalta määrätty. Hän on kasvanut isoäitinsä hoivissa Tampereen Pispalassa. Pappa on teloitettu 1918. Isä on lähtenyt Neuvostoliittoon ja äiti Kaarina on pannut lastensa edelle politiikan, jonka takia hän on istunut useaan otteeseen vankilassa. Myöhemmin äiti on tuonut äitinsä hoiviin myös poikansa Eikun, joka järkyttyneenä talvisodan pommituksista on jäänyt lapsen kaltaiseksi.

Jatkosodan alkaessa vuonna 1941 16-vuotias Salme työskentelee kutojana tekstiilitehtaassa, mutta kuvauksen polttopisteessä on vapaa-aika. Salme kirjoittaa runoja, mutta epäonnistuu runonsa julkisessa esittämisessä. Salmen vetää mukaan sosialidemokraattisen nuorisoseuran toimintaan kolmikymppinen mies, jota kutsutaan pituutensa takia Kurjeksi.

Salme esitelmöi Ruskeasta kirjasta. Tämä teos, joka kertoo natsien terrorista poliittisia vastustajiaan Hitlerin valtaannousun jälkeen, vastaan ilmestyi suomeksi heti tuoreeltaan 1933.

Aikuinen Salme kysyy Toivon vaimolta tai oikeastaan vastaan itselleen: ”Mitä on rohkeinta mitä sinä olet tehnyt? Mistä erottaa rohkeuden ja uhkarohkeuden? Onko se nuoruuden ja aikuisuuden ratkaiseva ero?”

Salme toivoo että mummo olisi sanonut: ”Lapsikulta. Nämä ovat aikuisten miesten asioita. Mitä tahansa voi sattua. Vaikka toverit kuinka houkuttelisivat, kaikkeen ei pidä lähteä mukaan. Pidä järki päässä.”

Sen sijaan mummo kehottaa Salmea jatkamaan suvun linjaa: ”Kun mietit, uskallatko kantaa asetta, muista pappasi. Jos et ole varovainen, ne samat miehet tulevat sinun perässäsi. Tässä kaupungissa on pahuutta, ei se ole poistunut, vaikka ne miehet ovat vanhentuneet. Niillä on hyvä muisti. Leirit ovat taas pystyssä, Ne jatkavat siitä, mihin aikanaan jäivät. Jos olet väärällä puolella, ei niille ole väliä, oletko tyttö tai poika, suomalainen tao venäläinen, aikuinen tai lapsi.”

Tavallista nuoren tytön elämää sodan keskellä

”Vuodet 1941 ja -41 olivat meidän vuosiamme. Teimme pitkiä pyörä- ja kävelyretkiä Teiskoon, pidimme opinto- ja lukupiirejä, pojat potkivat rikkinäistä pallonrähjää Tahmelan kentällä ja talvella pelasivat jääpalloa Pyhäjärven jäällä. Nauroimme, hulluttelimme ja teimme maailmaa paremmaksi. Se oli elämäni onnellisinta aikaa.

’Mutta silloin oli sota’, sinä kuiskaat.

Niin oli. Sanomalehdet olivat ristejä täynnä. Nuorukaiset olivat kuin puita, jotka yksi toisensa jälkeen kaatuivat kaukana idässä. Ehkä kuolemanpelko vahvistaa elossapysymisen tunnetta. Kun on kiire elää, ei ennätä miettiä syiden ja seurauksien monimutkaista ketjua. Kuinka moni tärkeä asia voi jäädä pelon takia tekemättä?”

Kuvaus muistuttaa müncheniläisen vastarintaryhmän Valkoisen ruusun nuoria. Syy, miksi heitä ei pitkään osattu epäillä, oli että vastarinnan ohella he elivät samaan aikaan normaalia nuorten elämää.

Muiden teinityttöjen tavoin Salme ja hänen paras ystävä Kerttu lukevat elokuvalehdistä testiä ihannemiehistä. Toisaalta kikattelu huulipunista julkisuudessa on myös harhautusta – eihän sellaisesta puhuvia tyttöjä voi ottaa vakavasti!

Vastarinnan muotoja

Salmen ryhmän toiminta alkaa lentolehtisistä, joiden kirjoittamiseen ja liimailemiseen Salme osallistuu. Öisessä kaupungissa jakajat ovat olevinaan rakastavia pareja. Lentolehtisiä varten varastetaan monistuskone, vaha, paperia ja muutama kirjoituskone.

”Meillä oli hirveä palo vaikuttaa asioihin ja keksimme kaiken aikaa lisää keinoja saadaksemme äänemme kuuluviin.

Uskoimme, että teoillamme oli vaikutusta.

Uskoimme, että pystyisimme muuttamaan maailman.

Uskoimme, että oikeudenmukaisuus on saavutettavissa.

Mihin hienot haaveet katosivat?”

Romaanissa ei niinkään kuvata tekoja vaan tunnelmia, sillä kuten Salme sanoo: ”Päivämäärien ja kellonaikojen sijaan muistan takin läpäisevän tihkusateen, palelevat varpaat ja äkillisen tähdenlennon öisellä taivaalla. Oli vain yksi ainoa toive: sodan loppuminen.”

Toiminta laajenee: metsäkaartilaisia ja venäläisiä sotavankeja autetaan, jonossa tehdään propagandaa, jossa yhteydessä tavataan avustajaksi haluava juutalainen kauppias Roth.

Ja lopulta tehdään myös sabotaasia muuntajia ja junakiskoja vastaan.

Se, miten lukija suhtautuu näihin tekoihin, riippuu monesta asiasta. Joidenkin mielestä oman hallituksen vastustaminen sota-aikana ja vihollisen auttaminen on aina väärin. Toisten mielestä asia riippuu siitä, kenen puolta he pitävät ”oikeana”. Kolmansien mielestä jokaisella on oikeus seurata omaatuntoaan, mutta toisaalta hallituksella on oikeus puolustautua, tosin keinoissa on raja.

Varsin monelle kynnys on ihmisten, ainakin viattomien, vahingoittamisessa. Siksi Valkoinen ruusun nuoret, jotka tyytyivät vain kirjoittamaan ja levittämään lentolehtisiä, on aina ollut hyväksytty, toisin kuin ne, jotka yrittivät tappaa Hitlerin. Myös suhtautuminen Salmeen saattaisi muuttua, jos hänen aikeensa ”räjäyttää elokuvateatterillinen ihmisiä” olisi toteutunut.

Pidätys ja vankeus

Salme tietää, että tiedottajia on kaikkialla. Kurki pidätetään, mutta Salme ei osaa pelätä: Kurki ”oli aikuinen. Hän osasi pitää puoliaan. Ei meille muille kuinkaan kävisi. Vaikka mummo sanoi mitä, ei nykyaikana kukaan käynyt tyttöihin käsiksi.”

Salme kuvaa itseään lapsena, missä on vähän nykyajan perspektiiviä. Monet aloittivat työnteon 12-vuotiaana, kun kansakoulu loppui. Tässä mielessä nuoret itsenäistyivät aikaisemmin kuin nykyään.

Toisaalta nuorilla oli nykyistä vähemmän oikeuksia. Täysi-ikäiseksi tultiin vasta 21-vuotiaana ja äänestämään pääsi 24-vuotiaana. Näin ollen nuori mies katsottiin sopivaksi sotimaan jo vuosia ennen, kuin hän saattoi äänestää, ostaa laillisesti viinaa tai solmia avioliiton ilman vanhempien lupaa.

On alusta asti selvää, että ryhmän nuoret pidätetään. Vankila-ajasta kerrotan vain sirpaleita. Niistä voimakkain on, kun kuulustelijat kieltävät Salmelta kuukautissuojat ja veri valuu hänen jalkojaan pitkin.

Valpon miehet on saaneet kuvaavat nimet Susi ja Kivi. Edellinen on siis peto, jälkimmäinen tunteeton.

Valpoa avustaa äärioikeistolainen nuorukainen Väinö, jolla on kansallisromanttinen, Kalevalaan viittaava nimi.

Totuus, valhe ja muistot

Sota-aikana vallitsi sensuuri. Sabotaaseista ei välttämättä kerrottu lehdistä: ”Meidän suumme kapuloitiin ja kätemme sidottiin. Jos meistä ei kirjoittanut, meitä ei ollut. Jos meitä ei ollut, me emme voineet yllyttää muita nousemaan rinnallemme.”

Asia rinnastuu siihen, mitä ja kenen näkökulmasta historiaa kirjoitetaan.

Salme sanoo mielessään Toivon vaimolle: ”Väität, että muisteleminen on epäreilua, sillä jokaisella on oma totuutensa eikä yhtä oikeaa ole. Muisteleminen on epäreilua vain, jos toinen vääristää totuutta, keksii omiaan tai kieltäytyy muistelemasta. Valehtelijat ovat vielä asia erikseen.

Mutta entä jos on viisi, jotka muistavat oikein, ja vain yksi, joka muistaa väärin. Kenen puolelle asetut?”

Mutta tietääkö ”oikein” muistava todella, mitä ”todella” tapahtui vai luuleeko vain? Onko hän sopeuttanut muistonsa sopimaan ”oikeaan” versioon tapahtumista

”Kuinka syvällä valheessa ihminen voi elää? Sitä minä olen viime aikoina pohtinut. Asiat ovat lopulta hyvin monimutkaisia, eikö sinustakin. Kaikki rakkauteen liittyvät asiat, kaikki toden puhumiseen liittyvät.

Onko se paha, jos valhe on pelkkää hiljaisuutta. Sitä, ettei kerro tai ole tietävinään. On eri asia sepittää omiaan.”

Mitä on petos?

Kirjan alaotsikko on ”Romaani rakkaudesta ja vastarinnasta”. Tähän voisi kolmanneksi teemaksi lisätä sanan petos.

Vihollisen auttaminen sodan aikana on maanpetos. Se on siitä ainutlaatuinen rikos, että se täysin riippuu siitä, kuka on vallassa. Kun valta vaihtuu, maanpetturista voi tulla sankari.

Toisaalta Salmen ryhmässä on ilmiantaja, joka pettää toverinsa. Jälkimmäinenkään asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulisi. Kun ihminen pettää jonkun tai jotakin, syy ei välttämättä ole heikkous tai ahneus, vaan motiivi voi olla myös se, että on uskollinen jollekin muulle.

Aate ja elämä

Romaanin nimi Kiivaat on monikossa. Kyse ei siten ole vain Salmesta vaan koko perheestä. Kiivas luonne on johtanut kiivaaseen poliittiseen toimintaan.

Salmen etunimet Salme Maria ja mieheltä saatu sukunimi Laine ovat vastakohta tyttönimelle. Salme ja Laine liittyvät veteen, tulen vastakohtaan. Maria viittaa Neitsyt Mariaan, joka yleensä liitetään nöyryyteen, vaikka Marian kiitosvirsi todistaa muuta.

Avioliitostaan Arvon kanssa Salme kertoo: ”Kiinnitin kiven jalkaani, jotta etten lentäisi tuulen mukana.” Kiinnostavaa kyllä, Toivon sukunimi on Kiviaho. Ja toisen Valpon miehenhän nimi oli Kivi.

Toinen Salmen käyttämä vertaus elämästään Arvon vaimona 1955 on ”kolossaan lymyilevä hiiri”.  Salmen mielestä hiiret ovat aliarvostettuja eläimiä: ”Eivätkö ne ole varsin kekseliäitä? Kiinni jäädessään hiiri näykkäisee, ei vain ponnettomasti alistu kohtaloonsa.”

Samaan aikaan ”Muut lähtivät suureen maailmaan ja kiihkeään puoluepolitiikkaan, sillä vihdoin koitti kaltaistemme aika, mutta me asetuimme aloillemme. Yhteisistä kokemuksista tuli vihkisormuksemme.” ”Muut” ovat äiti Kaarina, josta on tullut tunnettu ammattipoliitikko, ja Helsinkiin muuttanut nuoruudenystävä Kerttu.

Ehkäpä kirjan ydin onkin kysymyksessä, ovatko vain suuret aatteet arvokkaita vai onko ”tavallisella pienellä elämällä” arvoa. Turhaan Salmen aviomiehen nimi ei ole Arvo.

Kirjoja ja sitaatteja

Romaanissa viitataan useihin kirjoihin.

Salme innostuu nuorena Upton Sinclairin romaanista Taistelu Madridista, mutta aikuisena hän tekee siitä erilaisen tulkinnan.

”Jos voi muistaa kirjan näin väärin, voinko muistaa elämäni yhtä pieleen. Kuvittelinko sittenkin, että se kaikki oli molemminpuolista, vaikka välillämme ei ollutkaan mitään. Ehkä Toivo vain odotti tilaisuutta –

Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.”

Kun runonlausunta epäonnistuu, mummo lohduttaa Salmea antamalla tälle F. E. Sillanpään novellikokoelmasta Maan tasalta – vaatimattomia tarinoita. Kirjasta löytyy kertomus piika Lyylistä: ”Nuorella tytöllä voi olla sievät runonlahjat ja siveellisesti puhdas luonne eikä hänessä ole muuta vikaa se, että hän Kohtalottaren oikusta on sattunut syntymään tehtaantytöksi tai piikatytöksi.”

Salme ihmettelee: ”Miten täysin tuntematon kirjailija, vieläpä mies, pystyi lukemaan niin täsmällisesti juuri minun ajatuksiani?”

Olisiko tässä kirjailijan oma puolustus sille, että hän kirjoittaa aiheista, joita ei ole itse kokenut ja jotka ovat tapahtuneet historiassa tai kaukaisissa maissa?

Vankilassa Salmen toverina on Elvi Sinervo, jonka runoa Pilvet hän lainaa. Salme kirjoittaa vastineen, jossa hän sanoo katsovansa pilvien sijasta maahan, ”saveen, kuraan ja liejuun, verta tihkuviin varpaisiin”.

Romaanin mottona on Arvo Turtiaisen runo Laulu ajasta ja rakkaudesta.

Romaanissa siteerataan runoa Taistelijanainen, joka esitetään Kurjen kirjoittamaksi. Todelliseksi kirjoittajaksi kerrotaan lopussa Pellervo Takatalo.

Salmen isoäidin seinällä on Paavalin lause, vaikka sen merkitys ei ole uskonnollinen vaan poliittinen: ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa” (2 Kor 4:8). Säe jatkuu: ”olemme neuvottomia mutta emme toivottomia”. Salmen nuoruudenrakastetun nimi ei ole turhaan Toivo.

Aiheesta aiemmin

Elvi Sinervon romaanissa Toveri, älä petä (1947) arvot ovat selkeät: on väärin pettää toverinsa. Päähenkilö Marjaa on jymäytetty kuulusteluissa, mutta koska kyse on vain naiiviudesta, kollektiivi opettaa hänet vankilassa kunnon kommunistiksi.

Tamperelaisesta vastarintaryhmää kuvaavassa Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä (1972) ilmiantaja puolustaa tekojaan jälkikäteen sillä, että hän oikeastaan pelasti ihmisiä, koska tajusi, että sabotaasiteot vain antaisivat ohranalle oikeutuksen entistä rankempaan vainoamiseen. Romaanissa on toinenkin petturi, jonka syyt ovat henkilökohtaiset. Olennaista romaanissa on se, että asioita kuvataan sekä oman aikansa että nykyisyyden perspektiivistä.

Salama sai arvostelua taistolaisten taholta, koska vastarintaan osallistujat eivät olleet tarpeeksi sankarillisia. Kalevi Seilonen kirjoitti vastateoksen Vastarintaryhmä (1974).

Kiivaiden lopussa on luettelo teoksen lähteistä, jotka usein ovat pienten kustantamojen tai seurojen julkaisemia.

Kirjailijasta

Terhi Rannela on syntynyt 1980. Hän on kirjoittanut parikymmentä teosta.

Romaani Punaisten kyynelten talo kertoo punakmerien hallitsemasta Kamputseasta ja Frau SS-kenraali Reinhard Heydrichin vaimosta.

Terhi Rannela Wikipediassa.

Kirjailijan kotisivu: https://terhirannela.org/

Arvioita romaanista

Romaanista Kiivaat ovat kirjoittaneet blogissaan myös Tuijata, Sivumerkkejä, Kirjojen kuisketta ja Anun ihmeelliset matkat

Raija Talvio: Viimeinen juna länteen

Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen tapahtuu Äänislinnassa kesäkuussa 1944 viimeisenä vuorokautena ennen suomalaisten lähtöä. Näytelmän henkilöt liittyvät eri tavoin venäläisten siviilien leiriin, mutta myös yksityisasiat vaikuttavat heidän valintoihinsa.

Kapinallinen vartija ja esimiehet

Tapahtumien katalysaattori on vartija Johannes Santanen (tämä nimi tekstissä, henkilöluettelossa Toivonen), joka vastustaa määräystä, että leirillä on pengottava mummojen parakki partisaanien lentolehtisten löytämiseksi. Hänestä se on tässä vaiheessa turhaa. Tulkki Sonja kieltää tietävänsä, mistä lentolehtiset ovat tulleet.

Leirin komentaja, kapteeni Kairanto määrää Johanneksen arestiin, mutta toteaa samalla oikeusupseeri Hongalle, että lentolehtisiä on turha tässä vaiheessa etsiä: ”Ei ole mitään järkeä hermostuttaa vanhainkodin baabushkoja. Tärkeintä on nyt hoitaa asiat niin, että tilanne leirillä pysyy rauhallisena. Antaa mummojen olla.”  Puna-armeija ”odottaa toisella puolella järveä. Se tietää, että me luovutetaan, vetäydytään vapaaehtoisesti. Tällä samaisella tosiasialla on tietty vaikutus myös leiriläisiin, varsinkin nuoriin ja poliittisiin.”

Santasen arestirangaistus on Kairannon mielestä kuitenkin oikein, koska ”Santanen ei totellut. Käsky on käsky. Ei ole Santasen asia ymmärtää, oliko käskyssä järkeä vai ei.” Sen sijaan Hongan olisi pitänyt ymmärtää asia eikä antaa järjetöntä käskyä.

Santanen karkaa arestista ja osoittautuu vähemmän idealistisesti kuin minä hänet on aluksi esitetty.

Kaksi erilaista AKS:n jäsentä

Sekä kapteeni Kairanto ja että oikeusupseeri Honka ovat Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) valajäseniä. Siten Suur-Suomi, joka näytti toteutuvan 1941, on heille unelman täyttymys. Heidän suhtautumisensa on kuitenkin erilainen.

Kesäkuussa 1944 Honka haluaa taistella Itä-Karjalasta: ”Tämä maa ja ihmiset meidän omaa heimoa! Miten paljon verta vuodatettiin, että tänne asti päästiin?”

Sen sijaan Kairanto ymmärtää vetäytymisen Itä-Karjalasta olevan välttämätöntä. Hän yrittää lieventää asiaa sanomalla, että sodassa rintama vaihtelee, joten vetäytyminen voi olla tilapäistä. Honka ymmärtää, ettei Kairanto usko sanoihinsa.

Miehitysaikana Kairanto on keskittynyt keräämään ja osin äänittämään kansanrunoja. Hän on löytänyt mielestään aarteen, itkuvirsien taitajan Anastasia Mikkojevan ja haluaa viedä tämän Helsinkiin saadakseen talteen koko tämän aineiston tutkimuksensa lähteeksi.

Honka muistelee Bobi Sivéniä, joka ampui itsensä, kun Suomi suostui Tarton rauhassa palauttamaan Repolan ja Porajärven. Bobi Sivénin surmannut luoti ommeltiin AKS:n lippuun, jonka juurella uudet jäsenet vannoivat valansa. Kairanto uskoo saavansa Hongan irti itsemurha-ajatuksista.

Humanistinen lääkäri vs. AKS-läiset

Honka hävittää kiireellä leirin papereita, joista käyvät ilmi lukuisat ”paon” yhteydessä ammutut. Sen sijaan leirin lääkärin Tuurelan mielestä ne pitää säilyttää.

Tuurela muistuttaa Kairantoa leiriläisten korkeasta kuolleisuudesta talvella 1941-2. Kairanto vetoaa yleiseen elintarvikepulaan talvella 1941-2 ja Honka siihen, että määräykset leiriläisten annoksista eivät olleet heidän laatimiaan.

Tuurela ivaa: ”Ei. Te vain toteutitte, mitä muut olivat päättäneet. Näitte, mitä siitä seurasi, ja katsoitte vierestä. Viidesosa leiriläisistä kuoli. Viidesosa. Kaivoitte hautoja. Tai kaivautitte.” Tuurelan mukaan Honka oli kutsunut leiriläisiä ”rikkaruohoiksi”, jotka ”on todettu Suomeen sopimattomiksi ja kuuluvat keskitysleiriin…”

Sen sijaan Tuurela oli yrittänyt tehdä kaikkensa pelastaakseen leiriläisiä. Eikä vain sitä: hän oli lähettänyt tietoja korkeasta kuolleisuudesta päämajaan, lääkintöhallitukselle ja Punaiselle ristille.

Kun Kairanto pyytää Tuurelaa ottamaan lääkintäosaston autoon runonlaulajan Anastasian, Tuurela käyttää tilannetta hyväkseen: vastineeksi Kairannon on säilytettävä leirin paperit.

Tulkki Sonja yrittää pelastaa itsensä

Venäläinen mutta suomea osaava Sonja on ryhtynyt leirin tulkiksi pelastaakseen itsensä ja pienen tyttärensä Marusjan nälkäkuolemalta.

Samalla Sonja on yrittänyt auttaa leiritovereitaan, mutta hän tietää, että näiden on puna-armeijan tultua pakko puhua hänestä pahaa pelastaakseen itsensä. Yhteistyö vihollisen kanssa katsotaan maanpetokseksi, josta rangaistus on kuolema. Sen välttääksen Sonja ei voi jäädä Itä-Karjalaan.

Johannes on luvannut auttaa Sonjaa ja kihlannut tämän. Se takaisi Sonjalle ja hänen tyttärelleen luvan muuttaa tyttärineen Suomeen. Mutta koska Johanneksesta on tullut karkuri, Sonja ei saakaan Kairannolta lupaa muuttaa Suomeen.

Kairannon kaksinaismoraalia osoittaa, että hän vetoaa Sonjan kohdalla määräyksiin, vaikka hän on valmis taivuttamaan niitä Anastasian kohdalla, tosiasiassa siis omaksi hyväkseen.

Irja keskittyy yksityisasioihin

Hotelli Äänislinnan johtajattarelle Irja Salolle Itä-Karjalan suomalainen miehitysaika on ollut elämän parasta aikaa. Millaisia juhlia onkaan järjestetty! Yhdessä niistä hän oli Kairannon daamina.

Laulajatar Juulia Paananen on ollut esiintymismatkalla Äänislinnassa ja saanut sotilailta suuren suosion. Irja selittää Juulialle suunnitelmaansa: hän on ostanut hotelli Äänislinnan irtaimiston ja sisustaa niillä täysihoitolan, jonka hän aikoo perustaa kotipaikkakunnalleen.

Irja pyytää Kairantoa määräämään muutaman naisen leiristä kuljettamaan hotellin tavaroita juna-asemalle. Kairanto yrittää turhaan selittää, että Irjan tavarat ovat nyt pikkujuttu, kun puna-armeija hyökkää Kannaksella ja Itä-Karjalasta on lähdettävä. Irja saa Kairannon kuitenkin suostumaan. Sen sijaan hän ei myönny tämän pyyntöön tavata sodan jälkeen.

Kaksinaamainen Johannes ja epätoivoinen Sonja

Karattuaan arestista Johannes menee hotelliin Irjan luo, joka on myös ollut hänen rakastettunsa. Irja on halunnut pitää suhteen salassa, koska hotellin johtajattaren ja tavallisen sotilaan välillä on säätyero.

Irja suostuu auttamaan Johannesta, joka suunnittelee kävelevänsä länttä kohti. Johannes lupaa tulla talonmieheksi Irjan täysihoitolaan.

Epätoivoinen Sonja yrittää löytää uuden miehen, joka auttaisi häntä. Kuka tahansa kelpaisi ja hän on valmis tekemään mitä tahansa, mutta ei silti onnistu.

Sonja pyytää Juuliaa ottamaan tyttärensä Marusjan omakseen ja viemään Suomeen. Juulia ehdottaa, että Sonja pyytää Irjalta apua.

Näin Irjalle selviää totuus: Johanneksella on ollut samaan aikaan suhde Sonjaan. Kaksinaamaisuudesta kiinni joutunut Johannes vetoaa siihen, että hän halusi vain auttaa Sonjaa, mutta Irja ei usko miehen tehneen sitä pyyteettömästi. Johannes vetoaa myös siihen, ettei hänen Irjan välillä ollut mitään sitoumuksia. Irja myöntää tämän, mutta silti suhde on auttamatta karilla.

Sonja kiristää Irjaa puhumaan puolestaan Kairannolle – muuten Sonja ilmiantaa Johanneksen, ja silloin Irja paljastuu karkurin suojelijaksi. Kun Irjan huomauttaa, että ”Jos Johannes jää kiinni, se kuolee”, Sonja vastaa: ”Jos minä jään tähän kaupunkiin ja leirille, minä kuolen.”

Irja käyttää naisen keinoja

Saadakseen Kairannolta muuttoluvan Sonjalle ja tämän tyttärelle Irja muistuttaa Kairantoa, miten tämä on usein kertonut Stalinin terrorista. Neuvostovallan paluu merkitsee siis todennäköisesti uusia uhreja. Kairannon mielestä ”Se ei ole meidän vastuulla, mitä he tekevät toisilleen.” ”Tästä eteenpäin Aasia! Ihmisiä tuhoutuu. Tuhat tai kymmenen tuhatta. Venäjän historian kirjanpidossa satatuhatta on pieni luku.”

Irja näkee asian toisin ja vetoaa: ”Me ei puhuta nyt numeroista, vaan kahdesta elävästä ihmisestä.” Kairanto vastaa tekevänsä päätökset ”sotilaana tai ihmisenä” sen perusteella ”Mitä tämä merkitsee Suomelle?”

Mutta sitten Kairanto, joka on aiemmin turhaan pyytänyt Irjaa taloudenhoitajakseen, tunnustaa rakastavansa Irjaa. Kun tämä näyttää vastaavan hänen tunteisiinsa, Kairanto unohtaa periaatteensa ja suostuu Irjan pyytämään ”pikkuasiaan”: myöntämään matkustusluvan Sonjalle ja tämän tyttärelle.

Irja auttaa Johannesta alkutaipaleelle, mutta kieltää tätä tulemasta suunnittelemaansa täysihoitolaan.

Tieto Viipurin menetyksestä kariuttaa Irjan suunnitelmat: hotellin tavaralaatikot jäävät juna-asemalle.

Juulia sanoo Irjalle: ”Älä kadu mitään. Älä katso taaksesi. Sen, minkä teit, teit sen tiedon varassa, joka silloin oli. Sillä viisaudella, joka silloin oli.” Irja vastaa: ”Minä osaan unohtaa.”

Nähdä vs. kieltäytyä näkemästä

Tuurelan ja Kairannon kohtauksessa näkyy ero sellaisen ihmisen välillä, joka näkee ja ajattelee, ja sellaisen joka kieltäytyy molemmista.

Kairanto selittää leirin nimen muuttamista siirtoleiriksi sillä, että ”Leiriläiset odottavat siirtoa. Ovat odottaneet alusta asti. Kuljetusta pois.” ”Minne”, Tuurela kysyy, ja Kairanto vastaa: ”Kyllä sinä tiedät. Saksalaiset lupasi auttaa, asia sovittiin Berliinissä. Slaavit ja muut vierasheimoiset pois. Asutetaan muualle.” ”Minne”, Tuurela kysyy uudelleen, ja Kairanto vastaa: ”Venäjälle ja Ukrainaan. Saksan miehittämälle alueelle.”’

Tuurela kysyy: ”Oletko sä koskaan tullut ajatelleeksi, oletko sinä koskaan laskenut, miten suuria saksalaisten keskitysleirien pitää olla, kun sinne viedään kaikki ne ihmiset…joista saa lukea lehdistä? Kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia. Enemmänkin. Mihin ne kaikki katoaa?”

Tuurela on kuullut totuuden eräältä saksalaiselta potilaaltaan: ”Kaasua.”

Kairanto ei suostu uskomaan, vaikka Tuurela sanoo: ”Puhdasta matematiikkaa. Ihmisiä viedään leireihin. Eikä ne koskaan tule ulos.” ”Ukrainan juutalaiskylät. Miksi ne oli tyhjiä?” ”Me oltiin osa suurta ketjua, osa suurta palapeliä. Ollaan vieläkin.”

Humanisti vs. nationalisti

Keskustelun jatkossa havainnollistetaan nationalistisen ja yleishumanistisen ihmisen erilainen tapa katsella ja arvioida asioita. Samalla ennakoidaan eri sukupolvien yhteentörmäystä tulevaisuudessa.

Tuurela pelkää, että jonain päivänä hänen lapsensa kysyvät häneltä: ”Mitä sä teit sodassa, isä? Olin keskitysleirin lääkäri, lapset. Mikä se sellainen leiri on? Saksassa oli samanlaisia. Oliko se samanlainen? Ei. Ei ollut. Miten niin ei ollut? No kun ei ollut. Mikä sota se oli, isä? Kenen puolella me oltiin?” Kun Kairanto vastaa ”Suomen puolella!”, Tuurela kysyy: ”Kenen puolella Suomi on?” Kairanto vastaa ”Itsensä puolella”, mutta jälleen Tuurela kysyy: ”Onko Suomen puolella muita? Kenen mukana Suomi voittaa tai häviää!!” Kairanto vetoaa siihen, että talvisodassa meidät jätettiin yksin eikä sen haluttu toistuvan. Tuurela ei anna periksi: ”Suomen puolella, minkä Suomen? Sen joka taisteli yksin vapaudestaan vai sen, joka on osa uutta Eurooppaa, jota Saksa johtaa?”

Lääkärille ihmiset ovat samanlaisia riippumatta kansallisuudesta tai ”rodusta”: ”Niillä on umpisuoli ja peräsuoli ja perna ja keuhkot ja jonkinlainen sielun retale jossain lepattamassa. Ne on eläviä ja kuolleita tai siltä väliltä.” Tuurelan mielestä Kairanto ei näe todellisuutta: ”Sinä kuuntelet sanoja. Sä et näe lihaa, sulle on vain sanoja. Kirjoitat niitä paperille ja ne on aatteita tai väitteitä. Musta muuttuu valkoiseksi ja harmaaksi ja hyökkäys puolustukseksi.”

Vaikka Tuurela on yrittänyt parhaansa pelastaakseen leiriläisiä, juuri hän tuntee siis omantunnon vaivoja. Mutta idealistisen humanistin pinnan alla on myös laskelmointia, miten parhaiten selviytyä. Syy leirin papereiden säilyttämiseen on se, että hän uskoo totuuden olevan paras henkivakuutus. Eihän vielä tiedetä, kuka Suomessa tulee pitämään valtaa. Myös saksalaistenkin miehitys on mahdollisuuksien rajoissa.

Hongan toivottomuus

Hongalla ei ole muuta kuin ideologia, ja siksi vaihtoehdot ovat vain totaali voitto tai totaali tappio: ”Jos Viipuri sortuu, sortuu koko Suomi!” Honka on sisäistänyt Eino Leinon sortovuorien runon Viipurin vartio sanoman: ”Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, / seisonut ennen jo tulessa ja veressä, / kertoa voivat sun muurisi harmaat / isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; / Viipuri! Et sinä sortua saa. / Jos sinä seisot, seisovi maa.”

Niinpä kun tulee tieto Viipurin menetyksestä, toivottomuus ottaa Hongassa vallan: ”Ei kannata lähteä. Miksi pitäisi lähteä täältä? Suomeen? Suomea ei kohta enää ole. Puna-armeija on Helsingissä ennen meitä.

Totuus selviää Kairannolle

Irja yrittää vielä vedota Kairantoon. Eikö tämä voisi ottaa mukaansa edes yhden paketin, jossa on hotellin kattokruunu?

Paikalle saapuu kuitenkin Johannes, joka uhkaa Kairantoa aseella saadakseen tämän asetakin, auton, kulkuluvan ja paperit. Ilman niitä hän ei pääse kaupungista.

Taustalta kuuluu laukaus. Kairanto saa Johanneksen aseen haltuunsa, mutta silloin saapuu Irja, joka osoittaa vuorostaan Kairantoa tämän aseella ja pelastaa Johanneksen. Kairannolle selviää Irjan ja Johanneksen suhde ja siten se, ettei Irja rakasta häntä. Toisaalta Kairanto Johanneksen lähdettyä paljastaa Irjalle, ettei hänen aseensa ollut ladattu – hän siis tiesi, ettei vaaraa ollut, mutta suostui silti Irjan pyyntöön päästää Johannes menemään. Se on Kairannon ainoa epäitsekäs teko, hänhän oli juuri saanit tietää, ettei Irja rakastanut häntä.

Kairannon suunnitelmat romahtavat myös sikäli, että Anastasiakaan ei halua lähteä Kairannon luokse Helsinkiin vaan pysyä kotona omaistensa luona.

Naiset selviävät

Laukauksen syy selviää: Honka on sittenkin tehnyt itsemurhan.

Lopussa nyssäköitä kantavat Sonja ja Marusja tapaavat kadulla Irjan, joka kantaa kristallikruunulaatikkoa. Irja ripustaa laatikon puun oksalle. Kaikki kolme jatkavat yhdessä kohti läntä. Yksityiselämään keskittyvät naiset siis selviytyvät ideologisia miehiä paremmin. Illusioiden hälvettyäkin he tuntevat solidaarisuutta toisiaan kohtaan.

Kaksi symbolia

Kattokruunu symboloi näytelmässä Irjan materialismia, johon tämä keskittyy sodan kaaoksen keskellä mutta josta tämä lopussa luopuu.

Toinen symboli ovat leirin paperit, jotka sisältävät todisteet leirin korkeasta kuolleisuudesta ja siksi Honka haluaa tuhota ne, Tuurela taas säilyttää ne. Tavallaan tässä on kyse perinteisen historiantutkimuksen uskosta siihen, että totuus selviää dokumenteista. Ihmisten muistot eivät riitä todisteiksi.

Arvio näytelmästä

Suomalaisten miehittämää Itä-Karjalaa ei ole paljonkaan kuvattu fiktiossa. Siten näytelmän idea on sinänsä hyvä. Toteutus jää kuitenkin pinnalliseksi. Näin näytelmän Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 2006.

Ilmeisesti Raija Talvio uskoi, ettei katsojilla ole tarpeeksi pohjatietoja. Tämä pitää todennäköisesti pitää paikkaansa, mutta silti on kömpelöä antaa suoraa informaatiota. Honka esimerkiksi lainaa AKS:n valaa – tällaista ei tarvitse tehdä asiasta, jonka molemmat keskustelukumppanit tietävät.

Henkilöissä ei ole oikein syvyyttä vaan he jäävät eri asenteita edustaviksi tyypeiksi. Repliikeistä puuttuu subteksti.

Toki näytelmässä tapahtuu klassinen anagnorisis: totuus paljastuu sekä yksityisesti (Sonjan käsitys Johanneksen rakkaudesta ja avusta, Irjan käsitys Johanneksen rakkaudesta ja Kairannon käsitys Irjan rakkaudesta osoittautuvat illuusioiksi) että yleisesti (Kairannon ja Hongan unelma Suur-Suomesta sortuu, Tuurela paljastaa Kairannolle taustalla olevan todellisuuden). Irjan kohdalla tapahtuu myös peripeteia: toiminnan suunta muuttuu päinvastaiseksi.

Sen sijaan Kairannon ja Hongan kovasydämisyys leirivankeja kohtaan ei voi tulkita harmartiaksi klassisessa merkityksessä ”erehdyksestä tai tietämättömyydestä johtuva virhetoiminta”, vaan syynä on heidän ideologiansa.

Kärsimys (pathos) on suureksi osaksi näyttämön ulkopuolella ja menneisyydessä (leirivankien joukkokuolema 1941-2). Vain Sonjan tilanne on epätoivoinen. Tai oikeastaan niin on myös Hongan, mutta häntä kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa.

Arvosteluja näytelmän esityksistä

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004447775.html

https://www.ts.fi/kulttuuri/1074168213/Viihdyttava+esitys+Suomen+historian+puhumattomista

https://www.ksml.fi/paikalliset/2843452

Venäläisten siviilien leirejä muissa romaaneissa

Blogissani olen kirjoittanut kahdesta venäläisten siviilien leirien Itä-Karjassa 1941-44 käsittelevästä romaanista: Enni Mustosen teoksessa Kielon jäähyväiset ja Tapani Bagge dekkarissaan Musta pyörre (joskaan jälkimmäisessä en ole juurikaan kirjoittanut aiheesta).

Aihetta on käsitellyt myös Pekka Manninen romaanissa Äänislinna (Helsinki-kirjat 2011).

Blogissa olen käsitellyt Itä-Karjalan miehitystä myös seuraavissa teoksissa: Mikko Karvosen (Onttoni Miihkalin) Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942, Enni Mustosen Sotaleski ja Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt. Jälkimmäisen artikkelin lopussa vertailen aihetta käsitteleviä suomalaista kaunokirjallisuutta.

Tutkimuksia Suur-Suomesta, Itä-Karjalan miehityksestä ja venäläisten siviilien leireistä

Hyytiä, Osmo: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita 2008.

Kulomaa, Jukka: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2013.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944. Otava 1982.

Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga 2014.

Mikkola, Marja-Leena: Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-1944. Tammi 2004.

Rosén, Gunnar: Suomalaisena Itä-Karjalassa. Sotilashallinnnon ja Suomen Punaisen Ristin yhteistoiminta 1941-1944. Suomen historiallinen seura 1998.

Salminen, Pauliina: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.

Seppälä, Helge: Suomi miehittäjänä 1941-1944. SN-kirjat 1989.