Skotlannilla on monta sankaria, mutta kaksi on ylitse muiden: 1200-1300-luvun vaihteessa käydyn vapaussodan sankarit, sissijohtaja William Wallace ja kuningas Robert Bruce. Skotlannin Porilaisten marssi alkaa: ”Skotit jotka ovat Wallacen kanssa verta vuotaneet, skotit joita Bruce on usein johtanut…”
Elokuvassa Braveheart – taipumaton Wallace esitetään epäitsekkään vapaudenhalun ruumiillistuma. Sen sijaan Brucesta annetaan varsin epäedullinen kuva Wallacen vastakohtana oman edun tavoittelijana ja jopa Wallacen pettäjänä.
Totta onkin, ettei Bruce ollut epäitsekäs kuten Wallace ja että hänen uransa sisälsi poliittisia täyskäännöksiä. Hän edustaa toisenlaista sankaruutta: ihmistä, joka tekee virheitä ja jopa suuria syntejä, mutta joka kykenee nousemaan, oppimaan erehdyksistään ja kasvamaan tehtävänsä mittaiseksi.
Skotlannin vapaussodan tapahtumat kuusisataa vuottaa sitten selittävät sen, mikä turistille Skotlannissa melkein heti kerrotaan: ”vanha vihollinen” (”the auld enemy”) tarkoittaa Englantia, ”vanha liitto” (”the auld alliance”) taas liittoa Ranskan kanssa.
Normannilais-kelttiläinen perhe
Robert Brucen esi-isä kuului yhteen niistä normannisuvuista, jotka seurasivat David I:tä Skotlantiin. Näille luottomiehilleen kuningas läänitti strategisesti tärkeitä alueita: Robert Brus sai noin vuonna 1124 Annandalen, joka on lännessä portti Skotlantiin.
Suku lisäsi omaisuuttaan ja vaikutusvaltaansa avioliittojen avulla. Robert Brucen samanniminen isä nai vanhaan kelttiläiseen sukuun kuuluvan perijättären. Avioliitto tuotti monta lasta, joista vanhin poika Robert syntyi vuonna 1274. Hän oli vain kahdeksantoistavuotias 1292, kun isä siirsi hänelle vaimoltaan saamansa Carrickin jaarlin arvonimen ja maat.
Tuon ajan oloissa veljet olivat hyödyllisiä alipäällikköinä ja muissa luottotehtävissä ja sisarten avioliittojen kautta luotiin siteitä valtakunnan muihin mahtimiehiin. Robertin ensimmäinen avioliitto Marin jaarlin tyttären kanssa päättyi vaimon varhaiseen kuolemaan, ja ainoa perillinen oli pitkään tytär Marjorie.
Kiista kruununperimyksestä johtaa Englannin miehitykseen
Nuori Robert oli todistamassa, miten hänen samanniminen isoisänsä vaati itselleen Skotlannin kruunua sen jälkeen, kun Canmoren hallitsijasuku oli vuonna 1290 sammunut. Kruununperimystä sovittelemaan kutsuttu Englannin kuningas Edvard I valitsi kuitenkin kuninkaaksi John Balliolin. Molemmat polveutuivat David I:n pojanpojan tyttäristä.
Balliol tunnusti Edvardin Skotlannin yliherraksi. Skotlantilaisilla oli asian merkityksestä eri käsitys kuin Edvardilla, joka oli hiljattain alistanut valtaansa Walesin ja Irlannin. Kun Edvard vaati Skotlannilta joukkoja sotaan omaa feodaaliherraansa Ranskan kuningasta vastaan, Skotlannin johtomiehet eivät tähän suostuneet.
Brucen isä, joka ei ollut koskaan tunnustanut Balliolia hallitsijaksi, kieltäytyi tuomasta miehiään kansalliseen armeijaan. Tämän takia suku karkotettiin Skotlannista ja siltä riistettiin sen maat, mutta se sai niistä korvausta Edvardilta.
Jo vanhastaan Brucen suvulla oli tiluksia myös Englannissa, ja avioliittojen kautta sillä oli sukulaissuhteet myös Englannin ylhäisimpiin sukuihin.
Historiaan ei tule heijastaa myöhempää kansallisuusaatetta. Tuon ajan ylimystö oli kansainvälistä: sillä oli omaisuutta useammassa maassa, joten se ei tuntenut lojaalisuutta yhtä maata kohtaan, vaan tärkeintä oli oman suvun etu.
Balliol haki tukea Englannin vihollisesta Ranskasta, jonka kanssa solmittiin liitto 1295. Englannin armeija kukisti kuitenkin helposti skotlantilaisten vastarinnan, ja Edvard pani Balliolin 1296 viralta. Skotlannin alistamisen merkiksi hän vei mukanaan Sconen pyhän kruunauskiven, joka vuosisatoja oli voitonmerkkinä nähtävänä Westminister Abbeyssä Edvard Tunnustajan puisen valtaistuimen alla, kunnes se viimein palautettiin Skotlantiin.
Wallacen kapina
Skotlannin mahtavimmat maalliset ja kirkolliset ylimykset olivat vannoneet uskollisuutta Edvardille. Pienen maanomistajan nuorempi poika William Wallace nousi kuitenkin kapinaan englantilaisia vastaan. Kerrotaan, että Wallace oli vannonut kostoa heille, koska hänen vaimonsa oli kuollut englantilaisten käsissä.
Wallace voitti englantilaiset 1297 Stirlingin sillalla, missä näiden ratsumiehet eivät voineet edetä kuin kolme rinnan. Sen jälkeen Wallace valittiin valtakunnan suojelijaksi.
Wallacesta ei henkilönä tiedetä paljoakaan. Hän on jäänyt historiaan sankarina, joka on jättiläiskokoinen, voimakas ja urhea. Hän ei ollut sosiaalinen kapinallinen, jollaisena hänet on usein esitetty, vaan hän halusi takaisin vanhan järjestyksen ja esiintyi koko ajan Ranskassa oleskelevan viralta pannun kuninkaan John Balliolin nimissä.
Patriotismi ja oman suvun etu
Vastarintaan liittyi myös joukko ylimyksiä. Se, että näiden joukossa oli myös nuori Robert Bruce, oli suvun menneisyyttä ajatellen yllätys. Hylkäämällä Edvardin suosion hän otti riskin, joka todistaa hänen olleen isänmaallisempi tai kunnianhimoisempi – tai molempia – kuin isänsä, joka vietti elämänsä loppuajan englantilaisilla maatiloillaan. Kelttiläisen äitinsä kautta Robert oli luultavasti isäänsä vahvemmin kiintynyt Skotlantiin.
Englannin armeija oli tähän aikaan Euroopan paras. Wallace teki kohtalokkaan virheen ryhtymällä taisteluun sitä vastaan ilman maaston suomaa etua Falkirkissä 1298. Sanat ”Olen tuonut teidät areenalle, tanssikaa niin hyvin kuin osaatte” eivät auttaneet, vaan englantilaisten kuulut jousimiehet tuottivat skotlantilaisille murskaavan tappion.
Tämän jälkeen Wallace syrjäytettiin valtakunnan johdosta, mutta hän johti yhä sissisotaa englantilaisia vastaan.
Valtakunnan suojelijoiksi tulivat kilpailevat ylimykset Robert Bruce ja Balliolin lanko John Comyn sekä arkkipiispa William Lamberton, jonka ei onnistunut kauan sovitella edellisten kiistoja. Mahdoton triumviraatti kesti vain pari vuotta.
Edvard osasi taitavasti pelata kruunusta kilpailevia Brucea ja Comynia toisiaan vastaan suosimalla milloin toista, milloin toista. Bruce teki vuonna 1302 ensimmäisenä ja merkittävimpänä kapinallisena ylimyksenä sovinnon Edvardin kanssa.
Bruce oli aluksi Edvardin suosiossa, ja sitoakseen hänet tiiviimmin itseensä kuningas antoi hänelle vaimoksi irlantilaisen Ulsterin jaarlin tyttären Elizabeth de Burghin. Tämän kautta Bruce sai sukulaisuussuhteen myös Stewart-sukuun.
Muut patrioottiset ylimykset jatkoivat taistelua vielä pari vuotta, kunnes heistäkin useimmat – joukossa Comyn – taipuivat 1304 Edvardin alamaisiksi.
Vain Wallacelle Edvard ei armahdusta suonut, eikä tämä sitä anonut. Kun Wallace oli viimein saatu kiinni, hänet tuomittiin kapinallisena kuolemaan, vaikka juuri hän ei ollut koskaan edes vannonut uskollisuutta Edvardille. Tuomio pantiin täytäntöön erityisen hitaalla ja julmalla tavalla. Näytti siltä, että Skotlannin vastarinta oli viimeinkin murskattu.
Wallacesta oli kuitenkin tullut marttyyri: vaikka hän olikin hävinnyt, hän oli ikään kuin kärsinyt koko kansan vapauden puolesta ja esimerkillään hän innosti maanmiehiään epätasaisessa ja epätoivoisessa taisteluissa.
Tämä ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista ilman niitä toisenlaisia ominaisuuksia, poliittista taitoa ja kärsivällisyyttä, joita Brucella oli. Juuri siksi, että Bruce oli pystynyt säilyttämään henkensä, hän saattoi toteuttaa Wallacen unelman.
Toisin kuin suoraviivaisen ja ihanteellisen Wallacen, Robert Brucen tähänastinen ura oli ollut ristiriitainen ja opportunistinen: hän oli ollut välillä kapinallinen, välillä Edvardin suosikki. Jos Brucen ratkaisujen motiivina pidetään edellisessä tapauksessa patriotismia, jälkimmäisessä suvun etujen turvaamista, kysymys asetetaan väärin: luultavasti Bruce samasti nämä kaksi asiaa ja yritti pyrkiä päämääräänsä keinoja vaihdellen.
Isänsä kuoltua 1304 Bruce oli suvun päämies, joka peri paitsi Annandalen myös laajoja maatiloja Englannissa. Hän olisi voinut valita mukavan elämän Englannissa hovissa.
Bruce hautoi kuitenkin pitkällä tähtäimellä kunnianhimoisia suunnitelmia, kuten käy ilmi siitä, että hän solmi salaisen ystävyys- ja yhteistyöliiton piispa Lambertonin kanssa. Bruce ilmeisesti laskelmoi, että hänen oli paras odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä kuningas Edvard oli jo vanha ja kuolisi pian eikä tämän samanniminen poika ollut missään suhteessa isänsä veroinen.
Murhaajasta kuninkaaksi
Ratkaisu tuli kuitenkin jo aiemmin ja yllättävällä tavalla. Kun Robert Bruce ja John Comyn 1306 tapasivat, heidän välilleen syntyi riita, joka johti siihen, että Bruce tappoi Comynin.
Rikos oli tuskin suunniteltu, sillä se tapahtui kirkossa, joten Brucella oli odotettavissa paavin kirkonkirous. Lisäksi murha oli tehnyt vastakohtaisuuden mahtavan Comynin suvun kanssa sovittamattomaksi, mikä merkitsi sisällissotaa. Toisaalta Bruce oli raivannut kilpailijansa tieltään.
Bruce päätti käyttää yllätystä hyväkseen: hän julistautui kuninkaaksi, ja hänen kannattajansa saivat linnoja haltuunsa. Skotlannin kirkko, joka kävi omaan riippumattomuustaisteluaan Englannin kirkkoa vastaan, antoi Brucelle synninpäästön ja asettui arkipiispa Lambertonin johdolla tukemaan Brucea.
Palmusunnuntaina 1306 Bruce kruunattiin kuninkaaksi perinteisessä Sconessa. Kruunauskivi oli tosin englantilaisten hallussa, ja Fifen jaarli, jolla McDuffin perheen päänä oli etuoikeutena kruunata kuningas, oli englantilaisten vankina, mutta hänen sisarensa Isabel varasti miehensä hevoset ja ratsasti Englannin halki Skotlantiin hoitamaan sukunsa kunniatehtävän. Patriotismi ja oman perheen kunnia merkitsi hänelle enemmän kuin lojaalisuus aviomiestä, Buchanin jaarlia kohtaan, joka oli Comynin sukulainen.
Kuninkaasta pakolaiseksi
Bruce oli nyt tilanteessa, jossa hänen entiset selviytymiskeinonsa eivät enää auttaneet: hänen oli pakko onnistua, paluutietä ei ollut. Englannin kuningas ei antaisi hänelle armoa – sen tuli hänen perheensä kohtalo pian osoittamaan.
Edvard lähetti Skotlantiin armeijan, joka yllätti petoksella Brucen ja löi tämän joukot Methvenin taistelussa. Brucen onnistui vaivoin paeta, mutta uusi tappio seurasi.
Bruce oli jättänyt perheensä naiset yhden veljensä huostaan ja uskonut heidän olevan turvallisessa paikassa, mutta nämä joutuivat Rossin jaarlin petoksen uhreina englantilaisten käsiin ja veli hirtettiin.
Brucella oli jäljellä enää kourallinen miehiä. Realistisesti ajatellen hänen tilanteensa oli epätoivoinen: häntä odotti lainsuojattoman pakolaisen elämä. Viisainta tuntui olevan etsiä turvapaikka Norjasta, jossa yksi hänen sisaristaan oli kuningattarena.
Tässä ratkaisevassa vaiheessa Bruce kävi Skotlannin lähes itsenäisillä saarilla. Siellä hän sai tukijoikseen Angus Ogin, joka toivoi saavansa kuninkaalta apua omia vihollisiaan vastaan, ja Christina Macruarien, jolla leskenä oli itsenäinen ja vaikutusvaltainen asema.
Hämähäkin opetus
Kesällä 1307 Bruce lähetti kahden veljistään johtamaan maihinnousua Gallowayhin, mutta taas kaikki epäonnistui. Veljet joutuivat englantilaisten vangeiksi ja kärsivät häpeällisen kuoleman pettureina.
Bruce itse oli päättänyt palata omille mailleen Carrickiin. Maihinnousua varten oli tarkoitus sytyttää merkkituli, mutta siksi luultiin väärää nuotiota. Kaikki retken osallistujat olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, etteivät he halunneet palata, ja he onnistuivat yllättämään englantilaisten paikallisen sotilasosaston.
Vähän myöhemmin Bruce sai kuulla veljiensä kuolemasta. Myös perheen aiemmin vangeiksi joutuneita naisia oli kohdannut Edvardin armoton kosto. Brucen vaimo Elizabeth de Burgh, joka oli Edvardin suosikin tytär, oli tosin tuomittu vain eristykseen ja yksi sisarista suljettu luostariin. Sen sijaan toinen sisar ja kuninkaan kruunannut Buchanin kreivitär Isabel oli pantu linnojen edustalla riippuviin häkkeihin, jossa he olivat päivät ja yöt, kesät talvet kenen tahansa töllisteltävinä ja pilkattavina. Sama kohtalo oli vähän aikaa jopa Brucen pienellä tyttärellä Marjoriella.
Ei ihme, että Bruce tässä vaiheessa ajatteli jo luovuttaa ja kenties epäili, että hänen läheisiinsä kohdistui Jumalan rangaistus hänen murhatekonsa takia. Hän aikoi etsiä sovitusta lähtemällä ristiretkelle. Tarina kertoo, että tällöin hän näki luolassa hämähäkin, joka epäonnistui kuusi kertaa verkon kutomisessa – mutta onnistui seitsemännellä kerralla! Bruce päätti, ettei hänkään voisi luovuttaa vähemmällä.
Sissisota ainoa keino
Bruce oli viimein hyväksynyt tosiasiat: hän alkoi käydä englantilaisia Wallacen tapaan sissisotaa, jossa iskettiin yllättäen eikä vankeja otettu ja häivyttiin sitten nopeasti paikalta. Seuraus tosin oli, että miehittäjän kosto kohdistui siviiliväestöön, jolle sissisota on aina raskasta.
Skotlannin kirkon merkitys oli suuri: sen verkoston kautta sissit saivat tietoja englantilaisten sotilasosastojen liikkeistä, ja papit nostattivat kansan mielialaa miehittäjää vastaan ja saivat näin yhä useamman miehen liittymään sisseihin.
Näinä vuosina Bruce oppi perusteellisesti tuntemaan kansansa ja sai jopa villit ylämaalaiset alistumaan tarpeellisen sotilaskuriin. Vuosikaudet hän koki vaivoja, vastuksia ja vaaroja, nälkää ja kylmää, mutta kesti ne iloisella mielellä, kuten myöhemmässä kronikassa kerrottiin.
Vaikka Bruce pyrki murtumattomalla tahdolla päämääräänsä, hän ei ollut fanaatikko vaan säilytti humaanisuutensa. Näitä piirteitä ei valitettavasti näy hänestä myöhemmin tehdyistä mahtavissa patsaissa.
Englantilaiset lähettivät suuremman armeijan Skotlantiin, mutta Bruce hävitti maan sen edestä eikä suostunut kohtamaan sitä taistelussa. Saatuaan englantilaisten miehittämät linnat haltuunsa Bruce revitytti ne maan tasalle, jotta niitä ei enää voitaisi käyttää skotlantilaisia vastaan.
Mitä enemmän Bruce saavutti sotilaallista menestystä, sitä useammat skotlantilaiset liittyivät häneen. Ajatus itsenäisestä valtakunnasta eli edelleen laajoissa piireissä, eikä muita vaihtoehtoja vastarintaliikkeen johtajaksi enää ollut kuin Bruce. Balliol oli epäonnistunut ja vankina Ranskassa, ja Wallacen kohtalo ja väliaikainen suojelijajärjestelmä olivat osoittaneet, että kansakunnan johtaja tarvitsi tehtävässä onnistuakseen kuninkaan aseman. Brucen ja Skotlannin eduista oli tullut yhtä.
Diplomatiaa kotimaassa ja ulkomailla
Brucen sisarenpoika Thomas Randolph oli englantilaisten vangiksi jouduttuaan suostunut taistelemaan näiden puolella. Kun hän jälleen joutui Brucen vangiksi, hän syytti enoaan epäritarillisista taistelumenetelmistä. Muistutettuaan englantilaisten julmuudesta ja petoksista Bruce vakuutti Randolphin siitä, ettei muuta tietä voittoon ollut, ja sai tämän siirtymään puolelleen.
Yleensä Bruce antoi anteeksi jopa vihamiehilleen, mikäli nämä suostuivat sovintoon. Poikkeusta hän ei tehnyt edes Rossin jaarlin kohdalla, vaikka tämä oli luovuttanut hänen perheensä naiset englantilaisille. Henkilökohtaisten tunteiden voittaminen osoitti Brucen kaukokatseisesta viisaudesta: kuningas oli sekä maan hallitsemisessa että sotilaiden rekrytoinnissa riippuvainen ylimysten uskollisuudesta ja yhteistyöstä.
Mutta ehkä Bruce kohteli vastustajiaan toisin kuin Edvard myös siksi, että hän murhan tehneenä tunsi itsekin tarvitsevansa anteeksiantoa. Tarve hyvittää lankeaminen sai niin Brucen kuin Randolphin yrittämään kaikkensa ja ylittämään itsensä.
Comynin suku ei tietysti luopunut vihamielisyydestä, joten vapaussota oli myös sisällissota. Muutenkaan kuningas ei toki voinut olla loputtoman pitkämielinen: jos joku rikkoi vannomansa uskollisuudenvalan toisen kerran, Bruce ei enää säästänyt edes sukulaisensa henkeä.
Randolphin armahtamista Brucen ei tarvinnut katua. Tämä oli sekä etevä sotilasjohtaja että taitava diplomaatti, jonka kuningas lähetti Ranskan kuninkaan ja paavin luo. Paavin auktoriteettiin vedottiin siinä, olivatko skotlantilaiset vapaustaistelijoita vai kapinallisia ja oliko Bruce laillinen kuningas.
Brucen aseman vahvistumista kotimassa osoittaa se, että tämä kutsui ensimmäisen parlamenttinsa kokoon vuonna 1309. Koska sota tuohon aikaan tarkoitti lyhyitä kampanjoita, Bruce ehti hallitusaikanaan uudistaa monin tavoin maan oloja.
Hävitysretkiä Englantiin
Edvard I:n kuolema 1307 oli ollut ratkaiseva helpotus, sillä Edvard II oli heikko hallitsija. Hänellä oli vaikeuksia saada vasallinsa maksamaan veroja ja antamaan sotilaita, joita tarvittiin samaan aikaan Ranskassa, Walesissa ja Irlannissa.
Edvard II kuitenkaan ei suostunut rauhaan. Sen takia Bruce järjesti hävitysretkiä Pohjois-Englantiin: tehtiin yllätyshyökkäys, poltettiin taloja ja koottiin ryöstösaalista – tai luovuttiin tästä sillä ehdolla että saatiin ”suojelurahoja”. Sitten vetäydyttiin nopeasti takaisin, ennen kuin englantilaiset ehtivät koota joukkojaan.
Skotlanti oli kuitenkin Englantia epäedullisemmassa asemassa siinä, että kun Englannin hyökkäys kohdistui Skotlannin vauraaseen ja keskeiseen eteläosaan, Skotlanti saattoi hävittää vain Englannin köyhempää ja syrjäisempää pohjoisosaa.
Näitä hyökkäyksiä johtivat Brucen kuuluisat alipäälliköt: veljistä ainoa eloonjäänyt Edward Bruce, sisarenpoika Thomas Randolph ja Sir James Douglas. Sodankäyntitapa oli raskas väestölle kummallakin puolen rajaa. ”Hyvä sir James” oli englantilaisille ”musta Douglas”, jolla äidit pelottelivat tottelemattomia lapsiaan tyyliin: ”Jos et nyt ole kiltisti, niin musta Douglas tulee ja vie sinut.”
Kolmen veljensä kuoltua kuningas tarvitsi uusia luottomiehiä, ja tällöin sellainen alemman aatelin edustaja kuin Sir James Douglas sai mahdollisuuden kunnostautua. Sisarenpoikana Randolph sai kuitenkin aivan toisenlaisen aseman: hänet korotettiin Morayn jaarliksi ja hän sai tuon strategisesti tärkeän pohjoisen alueen Morayn lisäksi yhtä tärkeän Manin saaren.
Vuonna 1314 Randolph valloitti oveluudella ja muutamalla kymmenellä miehellä Edinburghin linnan. Vähän aiemmin Douglas oli saanut saanut samalla tavoin Roxburghin linnan haltuunsa.
Ratkaisutaisteluun jouduttiin erehdyksestä
Edward Bruce oli loistava ratsuväen komentaja, mutta hänellä ei ollut Randolphin ja Douglasin oveluutta eikä veljensä politiikan tajua. Kyllästyttyään piirittämään strategisesti tärkeää Stirlingin linnaa hän sopi omin päin englantilaisten kanssa, että jolleivät nämä seuraavan vuoden 1314 juhannukseen mennessä lähettäisi apuvoimia, linna antautuisi skotlantilaisille.
Tässä Edward Bruce teki ratkaisevan arviointivirheen: kansallinen ylpeys vaati englantilaisia voittamaan keskinäiset kiistansa ja lähettämään Stirlingin avuksi sotajoukon, jonka kokoamiseen heillä oli kosolti aikaa. Näin Robert Bruce joutui juuri siihen tilanteeseen, jota hän oli vuosikaudet yrittänyt välttää: kohtamaan englantilaiset perinteisessä taistelussa, jossa hän saattoi kerralla menettää kaiken niin kuin Wallacen oli käynyt Falkirkissä.
Päällisin puolin Brucen tilanne näytti huonolta: hänen joukkonsa oli vain kolmannes ja neljännes englantilaisten armeijasta, ja ennen kaikkea hänellä oli vain vähän ratsuväkeä. Ratsuväen yli tuhat vuotta kestänyt valtakausi sotataidossa oli tosin päättymässä, mutta englantilaiset olivat tuomassa tilalle ratkaisevaa uudistusta: pitkäjousimiehiä.
Toisaalta Bruce oli kokeillut pienemmässä mittakaavassa uudenlaista taktiikkaa. Hänellä oli myös aikaa valita itselleen sopiva taistelupaikka läheisestä Bannockburnista, missä rämeinen maasto suojasi hänen joukkojaan. Näiden puolustusasemat hän turvasi katkotuttamalla tielle puita ja rakennuttamalla tielle ansoja, joihin vihollisen ratsumiehet putoaisivat.
Kaksintaistelu epäritarilliseen tapaan
Juhannusaattona 1314 Bruce oli ponin selässä seuraamassa englantilaisten etujoukkojen lähestymistä, kun Henry de Bohun tunnisti yksinäisen ratsastajan kuninkaaksi ja tajusi, että hänellä oli tilaisuus saada kunnia Skotlannin kuninkaan lyömisestä. Niinpä nuori ritari ojensi peitsensä tanaan ja kannusti ison sotaratsunsa yksin Brucea kohti.
Haarniskoinut de Bohun näytti olevan ylivoimainen verrattuna kevyeen ratsastusasuun pukeutuneeseen vastustajaansa, jolla oli aseenaan vain sotakirves. Antautumalla kaksintaisteluun Bruce vaarantaisi koko armeijansa ja maansa, mutta pakoonkaan hän ei voinut lähteä, koska se olisi antanut huonon esimerkin armeijalle.
Brucen ratkaisu oli hänelle luonteenomainen: hän ei noudattanut ritaritapoja vaan toimi kylmäverisen järkevästi ja luovasti. Hän odotti vastustajan lähestymistä paikallaan ja harhautti tämän siirtämällä tapparan vasempaan käteensä. Viime hetkellä hän siirsi helposti ohjattavan poninsa sivuttain, pois vastustajan peitsen ulottuvilta. De Bohun ei enää pystynyt muuttamaan raskaan ratsunsa suuntaa ja oli jo sujahtamassa Brucen ohi, kun tämä silmänräpäyksessä kohottautui jalustimille, siirsi tapparan takaisin oikeaan käteensä – ja iski sen takaapäin vastustajansa päähän.
Kaksintaistelun voitto paransi skotlantilaisten moraalia antamalla esimerkin siitä, että ylivoimaisen vihollisen voi taidolla ja rohkeudella voittaa.
Samana päivänä sattui myös toinen, sotilaallisesti tärkeämpi yhteenotto. Englantilaiset ratsumiehet olivat toista tietä matkalla kohti Stirlingin linnaa, mutta joutuivat perääntymään kohdatessaan Randolphin peitsimiehet, jotka pysyttäytyivät tiiviisti yhdessä.
Myös tässä nähtiin enne seuraavan päivän taistelusta: skotlantilaisten jalkaväki oli osoittanut pystyvänsä pitämään puolensa ratsuväkeä vastaan. Tärkeää oli myös, että Bruce oli saanut pitää valitsemansa taistelukentän.
Bannockburnin taistelu juhannuspäivänä 1314
Skotlantilaisilla oli puolellaan moraalinen etu, sillä he puolustivat omaa maataan. Bruce oli kokenut ja taitava komentaja, samoin hänen alipäällikkönsä, veljensä Edward ja sisarenpoikansa Thomas Randolph. Arvonsa takia aseman alipäällikkönä saanut Walter Stewart oli nuori ja kokematon, mutta hänen rinnallaan oli todellisena päällikkönä Sir James Douglas. Pientä ratsuväkeä johti Sir Robert Keith.
Vastapuolen moraali sen sijaan horjui: ylimykset eivät kunnioittaneet heikkoa kuningasta vaan riitelivät keskenään. Englantilaiset suhtautuivat kuitenkin määrällisen ylivoimansa takia tulevaan yhteenottoon ylimielisesti, vaikka Randolph oli tuottanut heille odottamattoman tappion.
Toisin kuin Braveheart-elokuvassa esitetään, rohkeus ei yksin riitä taistelun voittamiseen. Ratkaisevaa on saattaa ylivoimainen vastustaja tilanteeseen, jossa se ei voi käyttää etujaan hyväkseen. Kun sattuma antoi Brucelle tähän mahdollisuuden, hän osasi käyttää sitä hyväkseen yhtä luovasti kuin edellisen päivän kaksintaistelussa.
Englantilaiset olivat tehneet kohtalokkaan virheen leiriytymällä Bannockburn- ja Pelstream-jokien jousenmuotoiseen mutkaan. He tosin suunnittelivat sitä vain yöpymispaikaksi, jossa he voisivat juottaa ja ruokkia hevosiaan, sillä he eivät osanneet odottaa, että skotlantilaiset luopuisivat lujista puolustusasemistaan.
Kun Bruce varhain Johannes Kastajan päivän aamuna määräsi joukkonsa hyökkäämään, englantilaisten asemasta muodostui vuoroveden aikaan loukku, jossa näille ei jäänyt tilaa käyttää ratkaisevaa asettaan ratsuväkeä.
Lisäksi kuulut englantilaiset jousimiehet oli virheellisesti sijoitettu ratsuväen taakse. Kun he alkoivat siirtyä eteenpäin, Bruce lähetti pienen ratsuväkensä heidän kimppuunsa. Nähdessään englantilaisten jousimiesten tuhon Bruce tajusi, että taistelun ratkaiseva vaihe oli tullut ja heitti pienen reservinsä tuleen.
Kuningas Edvard II pakeni paikalta, ja englantilaisten rivit alkoivat horjua. Skotlannin armeijan leiriseuralaiset ja palvelijat, jotka olivat seuranneet taistelua kukkulalta, alkoivat juuri tällä hetkellä laskeutua alaspäin Englantilaisista näytti siltä, että uusi skotlantilainen armeija lähestyi, ja ratsuväki kääntyi pakoon.
Englantilaisten jalkaväki ei ollut edes ehtinyt osallistua taisteluun. Ilman johtajia se ei enää kyennyt vastarintaan.
Bruce ei kostanut perheensä kohtelua englantilaisille. Jaarlit ja ritarit saivat ajan tapaan lunastaa itsensä vapaiksi lunnailla. Tärkeintä oli, että kuningas sai perheensä ja ystävänsä kahdeksan vuoden jälkeen takaisin Englannin vankeudesta.
Historia ei kulje suoraviivaisesti
Taistelu ei lopettanut sotaa, sillä englantilaiset eivät luopuneet yrityksestä alistaa Skotlanti valtansa alle. Pakottaakseen Englannin rauhaan Bruce ulotti sodan Irlantiin asti, jossa hänen veljensä Edward oli vähän aikaa kuninkaana, mutta yritys päättyi tämän kaatumiseen.
Edward Bruce oli ollut myös Skotlannin kruununperijä, sillä täysi-ikäisenä miehenä häntä oli pidetty tehtävään sopivampana kuin kuninkaan tytärtä. Bruce oli naittanut Marjorien Walter Stewartille, mutta tämä oli kuollut synnytettyään pojan. Edward Brucen kuoleman jälkeen kruununperijänä oli muutaman vuoden ikäinen Robert Stewart, kunnes kuningatar Elizabeth onnistui parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen synnyttämään pojan, Davidin.
Edvard III suostui viimein 1328 tunnustamaan Skotlannin itsenäiseksi valtakunnaksi ja Brucen sen kuninkaaksi. Rauhansopimuksessa määrättiin, ettei skotlantilainen voinut omistaa tilaa Englannissa tai päinvastoin: ylimysten oli valittava, halusivatko he olla skotlantilaisia vai englantilaisia.
Vaikka Skotlannin ja Englannin keskinäiset vihollisuudet toistuivat vielä monesti, enää Englanti ei kiistänyt Skotlannin itsenäisyyttä. Tämä oli Brucen kestävä saavutus. Voittajana hän saattoi ratkaisevasti vaikuttaa kuvaansa historiassa: hänen uransa alkupuoli selitettiin parhain päin, kun taas Balliolin ja Comynin maine mustattiin.
Kun ”hyvä kuningas Robert” 1329 kuoli, näytti siltä, että hänen sukunsa oli varmistanut itselleen Skotlannin kruunun, vaikka tuona aikana olikin vaarallista jättää valtakunta lapselle. David II oli kuitenkin luonteeltaan heikko ja monta vuotta lisäksi englantilaisten vankina. Valtakunnan todellinen hallitsija olikin hänen enonsa Robert Stewart. David II:n kuoltua lapsettomana Robert II kruunattiin yli viisikymmentävuotiaana kuninkaaksi. Myöhemmin suvun nimen kirjoitusasu muuttui Stuartiksi.
Jaakko IV:n ja Englannin kuninkaan Henrik VII:n tyttären Margaret Tudorin vuonna 1503 solmitun avioliiton ansiosta Jaakko VI nousi1603 myös Englannin valtaistuimelle Jaakko I:n nimisenä. Siten kuningatar Elisabet II polveutuu kummastakin kuninkaasta, jotka taistelivat toisiaan vastaan Bannockburnissa.
Tämä johtaa kysymykseen, eivätkö Englanti ja Skotlanti olisi voineet yhdistyä aiemmin, jolloin molemmat maat olisivat välttyneet monilta keskinäisiltä sodilta. On kuitenkin suuri ero siinä, miten yhdistyminen tapahtui: pakosta vai vapaaehtoisesti.
”Kalliimpi kuin elämä”
Miksi valloittajat ovat epäonnistuneet? Tähän kysymykseen voi etsiä vastausta Arbroathin julistuksesta, jolla skotlantilaiset 1320 yrittivät saada paavin puolelleen.
Julistuksessa korostettiin ensin sitä, miten englantilaisten sorrosta oli skotlantilaiset pelastanut kuningas Robert Bruce. Mutta heti perään jatkettiin yllättävästi: jos tämä suostuisi luovuttamaan maan Englannin alaisuuteen, skotlantilaiset hylkäisivät hänet ja valitsisivat toisen kuninkaan, joka pystyisi puolustamaan heidän oikeuksiaan ja vapauttaan. Pohjalla on kelttiläinen perinne, että kuningas valitaan.
Arbroathin julistuksessa voi nähdä länsimaiden perustavia periaatteita ensimmäisiä kertoja ilmaistuina: hallitusta on vaihdettava, jos se ei edistä hallittavien etuja, ja ihmisten tulee enemmän kuin ulkopuolisiin auktoriteetteihin luottaa omaantuntoonsa ja arvostelukykyynsä.
Julistus loppuu: ”Niin kauan kuin satakin meistä elää, emme tule koskaan millään ehdolla alistumaan englantilaisten valtaan. Sillä totisesti emme taistele maineen tähden, emme rikkauksien emmekä kunnianosoitusten tähden vaan vapauden tähden – sen ainoan tähden, josta kukaan kunnon mies ei luovu muuta kuin luopuessaan samalla elämästään.”
(Tämän artikkelin alkuversio on julkaistu Opiskelijakirjaston henkilökunnan tiedotuslehdessä Rypströmissä 2/1995 ja tässä muodossa vanhalla kotisvullani, jota ei ole enää verkossa.)
Kirjallisuutta:
Barrow, G. S. : Robert Bruce and the community of realm of Scotland. 1965.
Costain, Thomas B: The three Edwards. The pageant of England 1272-1377. Repr. 1973.
Reese, Peter: Bannockburn. 2000.
Reese, Peter: Wallace. A biography. Repr. 1999.
Scott, Ronald NcNair: Robert Bruce, King of Scots. 1988.
sotaromaanit 