Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen tarjoaa sisällissotaan valkoisen näkökulman, joka oli pitkään hallitseva mutta nykyisin harvinainen. Romaani perustuu osittain tositapahtumiin.

Tulen väri punainen (2017) on jatkoa Hiljaisiin huvimajoihin (2016). Päähenkilö Maria Manner on lappeenrantalaisen kauppiaan tytär, joka menettää 19-vuotiaana vanhempansa. Erinäisten vaiheiden jälkeen Mariasta tulee itsenäinen nainen, joka työskentelee prokuristina setänsä, kauppaneuvos Oskar Petreliuksen tukkuliikkeessä.

Vaikka sedän liike menee nurin, Marialla ei ole hätää. Vanhemmiltaan ja tädiltään saamansa perinnön ansiosta hänellä on osakehuoneisto Petreliuksen talossa Tampereella ja hän ostaa sedältään Ellilän huvilan Karkussa.

Epäuskottava rakkaustarina

Pari miestä on ilmaissut ihastuksensa Mariaan, mutta se ei ole johtanut mihinkään. Lopulta kolmikymppinen Maria tapaa järkevältä ja tasaiselta vaikuttavan lakimies Fredi Ilvesjärven, jonka perheen maatilasta Suvelasta Marian huvilapalsta on lohkaistu.

Syvempi syy on, että Marian mielessä on koko ajan ollut lapsuudenystävä Jere Kauppila. Hiljaisten huvimajojen lopussa Jere saapuu viimein Marian luo. Kohtaus jatkuu suoraan teoksessa Tulen väri punainen.

Rakastelun jälkeen Jere ei anna mitään lupausta tulevaisuudesta vaan matkustaa Venäjälle hoitamaan puhelinyhteyksiä ensimmäisen maailmansodan rintamalla eikä edes kirjoita Marialle. Tämä ei ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että Jere on Hiljaisten huvimajojen lopussa miettinyt, että hänellä on viimein sellainen työ ja palkka, että perheen perustaminen on mahdollista, ja juuri siksi hän on Mariaa tapaamaan tullutkin.

Syynä Jeren käytökseen voi olla vain se, että kirjailijan täytyy järjestää Maria pakkotilanteeseen. Huomatessaan odottavansa lasta hän solmii avioliiton ihailijansa Fredi Ilvesjärven kanssa. Ratkaisu säilyttää petoksella kunniallisuuden verho on aikakauden oloissa sinänsä ymmärrettävä. Marian luonteen ylpeys ei  kuitenkaan aivan riitä selittämään, ettei hän edes yritä ottaa yhteyttä Jereen tämän äidin kautta. Tämä on Marialle läheinen ja epäilemättä painostaisi poikansa korjaaman jälkensä.

Marian tilanne ratkeaa deus ex machinalla. Käy ilmi, että kyseessä on Fredin puolelta pelkkä kulissiavioliitto. Fredi uhkaa Mariaa, että tämän on paras suostua avioeroon, koska hän saa lakimiehenä sen kyllä hoidettua. Silloisen lain perusteella valtit olisivat todellisuudessa olleet nimenomaan Marian käsissä: Fredi on syyllistynyt aviorikokseen, mikä olisi ollut helppo todistaa. Ja nimenomaan Fredi olisi suostunut mihin vain välttääkseen skandaalin, joka olisi tuhonnut hänen uransa ja maineensa.

Marialla on lämmin suhde appivanhempiinsa Jarl ja Leea Losjöhän. Hän jää kaksostensa Ainon ja Aimon kanssa asumaan Suvelan tilalle, jonka hän nyt omsitaa lastensa kanssa.

Sotavankeuteen joutunut ja Saksasta Ruotsiin karannut Jere ilmestyy Ellilään juuri parahiksi voidakseen hoitaa salaista lennätintä, jolla sähköttää sisällissodan aikana valkoisille tietoja  rintaman takaa.

Erinäisten mutkien kautta rakastavaiset saavat toisensa.

Kaiken kaikkiaan rakkaustarina on epätyydyttävä ja epäuskottava. Tämä on vahinko, sillä Maria ja Jere ovat kiinnostavia henkilöitä, joiden suhteesta olisi saanut enemmän irti. Fredin luonne taas muuttuu avioliiton jälkeen niin, että hänestä tulee karikatyyri.

Lisäksi Pirjo Tuominen on esimerkiksi Suuriruhtinaanmaa-sarjassa (Kenraalitar, Ruukinkartanon rouva, Hovikosken valtiatar, 1989-1991) osoittanut sekä hallitsevansa rakkausromaanin konventiot että osaavansa uudistaa niitä.

Järkevät valkoiset

Kesän 1917 tapahtumat kuitataan Marian, Leean ja Jeren keskusteluilla. Maria toteaa läheisen Mouhijärven maatalouslakoista: ”Vaikka maassa on ankara pula ruuasta, niin sen tuotantoa on kaikin keinoin vaikeutettu kieltäytymällä työstä pelloilla ja hoitamasta karjaa, joka kuitenkin tarvitsee ruokaa ja lypsämistä kaikin säännöllisesti. Kaupunkien työväki kiljuu suoraa huutoa ruuan puutteen takia, mutta ei ymmärrä mitä yhteyttä sillä on kesän maatalouslakkojen kanssa!”

Jere ehdottaa, että ”Ihmisille pitäisi puhua järkeä”, ”ei tuulentupia ja valheita”, mutta Maria ei usko sen auttavan: ”Kukaan ei halua kuunnella järkipuhetta”, ”Eivätkä sitä edes ymmärrä kaikki. Pitäisi olla tietoa ja taitoa sekä laveampi maailmankuva, mutta miten sellaisen olisi saanut tavallinen työmies tai venäläinen matruusi. Unelmiin ja lupauksiin on niin helppo uskoa.”

Leean mielestä työväestön vaatimat uudistukset on joko toteutettu tai ainakin tulossa: on yleisellä äänioikeudella valittu eduskunta, kahdeksan tunnin työajasta ja kunnallisesta äänioikeudesta on päätetty ja esitys torpparivapautuksesta annettu. ”Nyt pitäisi vain malttaa ja jaksaa odottaa eikä riehua miten sattuu. Olen kuullut paljon kannunvalantaa jopa valtiollisesta itsenäisyydestä, ja nyt pitäisi kaikkien keskittyä rauhan töihin. Ikävä sanoa, mutta se ei sovi niille, jotka kiihkeästi haluavat bolsevistisen vallankumouksen leviävän myös tähän maahan.”

(Lisäys: tiedot ovat osittain harhaanjohtavat, sillä valtalain yhteydessä kesällä 1917 säädetyt kunnallislaki ja laki kahdeksan tunnin työpäivästä jäivät vahvistamatta, kun valtalaki kaatui. Lait vahvistettiin vasta marraskuun suurlakon aikana.)

Pirjo Tuominen näyttää keskeiset valkoiset laajakatseisina ja empaattisina ihmisinä, jotka vain kummastelevat mutta eivät tuomitse.

Romaanin kannalta ongelma on, että kesän 1917 maatalouslakoista vain puhutaan sen sijaan, että tapahtumat kuvattaisiin. Silloin lukija pystyisi ymmärtämään tapahtumia ja niiden vaikutusta paremmin.

Pakomatka Tyrväälle

Sisällissodan loppupuolella Maria pakenee kaksosten, lasten hoitajan Alinan ja sairaan anoppinsa Leean kanssa Tyrväälle Rautajoen kartanoon, jota isännöivät Verner ja Selma Vitikkala. Pariskunnalla on suuri lapsilauma, joista vanhimmat olivat Selman edellisestä avioliitosta. Perhettä on aiemmin kuvattu harvinaisen onnelliseksi, ja myös välit työväkeen ovat olleet hyvät.

Verner Vitikkala ihmettelee, ”mitä pahaa minä olen niille [= punaisille] tehnyt. On toki totta, että olen syntynyt isoon taloon ja tullut vävyksi toiseen, mutta minä mahdan syntyperälleni yhtä vähän kuin joku töllin poika omalleen. Parhaani olen aina tehnyt, antanut työtä monelle, hoitanut yhteisiä asioita palkkaa pyytämättä, ja kuitenkin ne vihaavat minua ja haukkuvat lahtariksi.

Lasten pelko

Parhaimpiin kohtiin romaanissa kuluu kuvaus kartanon lasten pelosta.

Helviä pelottaa, ”kun vieraat vihaiset miehet tulivat suurin elein kotiin ja veivät mitä eteen sattui. Mikään ei ollut turvassa, ei ruoka, vaatteet, kodin rakkaat esineet. Helvi oli nähnyt, miten nuo vihamieliset miehet hatunreuhkoissaan, turkit avoinna niskassa ja punanauha käsivarsissa, astuivat kuin isännät kamareihin heilutellen pelottavia kivääreitään ja paljastellen veitsiään. Niiden ahnaat silmät tutkivat joka kolon ja kädet nappasivat mukaansa kaiken, mikä vähääkin houkutteli.”

Kauhealta ja käsittämättömältä tuntuu, ”kun kaikkivoipa isä ja äiti eivät voineet asialle mitään. Vanhempia uhkailtiin ja solvattiin.”

Erityisesti lapset pelkäävät punakaartilaista, jolle he ovat antaneet nimen Paha Ratsu: ”Tanssitti ratsuaan tullessaan, heilutti tupesta paljastamaansa miekkaa
ja antoi revolverin laulaa kohti taivasta. Lapset pelkäsivät miestä kuollakseen ja juoksivat kauhuissaan pakoon nähdessään tulijan ylittävän sillan.”

Paha Ratsu on nimensä veroinen: hän ampuu koiran vain siksi, että se haukkuu häntä.

Murhia, ryöstöjä ja tuhopolttoja

Rautajoen kartanon väki joutuu kokemaan kovia. Ensin viedään isäntä ja sitten tämän poika ja poikapuoli. Aluksi he ovat vankeina ja heille saa viedä ruokaakin.
Mutta sitten löydetään kolme ruumista. Ne määrätään haudattaviksi punaisten rivihautaan, eivätkä omaiset pääse hautajaisiin.

Ennen kuin punaiset lähtevät pakoon paikkakunnalta, he vievät loput karjasta: ”Niille, jotka ottivat elannon maasta ja karjasta, oli katkeraakin katkerampaa nähdä miten kaikki tuhottiin. Älä tapa lypsävää lehmää tai munivaa kanaa, se oli ainakin maanviljelijöiden keskuudessa ymmärretty. Lehmän syöminen merkitsi hetkellistä tyydytystä, mutta tulevaisuuden tuhoa.”

Takavarikkojen lisäksi paheksutaan tuhlaavaisuutta: ”Miten olivat lihapadat kiehuneet, miten oli tuhlattu sikoja ja lampaita ruuaksi! Miten oli vaadittu maitoa, voita ja juustoa, ahmittu suurina kimpaleina ja vedetty viljalti leivälle.”

Johtopäätös on: ”Siemenviljatkin oli ryöstetty ja sen mukana uusi elämä ja tulevaisuus. Ikinä sitä ei annettaisi anteeksi, niin syvään oli puukko iskenyt maamiehen sydämeen.”

Leea on jouduttu viemään lääkäriin Vammalan kauppalaan. Hän ja myöhemmin myös Maria asuvat kauppias Lehtosen luona. Näin he joutuvat sotatoimien keskelle. Ennen valkoisten tuloa kauppias Lehtonen murhataan ja monia taloja poltetaan.

Tuominen kuvaa sinänsä hyvin valkoisten tunteita ja reaktioita, mutta niiden tausta olisi vaatinut syvempää käsittelyä. Tuominen onnistui sisällissodan kuvauksessa paremmin Satakunta-sarjansa ensimmäisessä osassa Itkevät syvät vedet (2001). Ehkä kirjailijalla on nyt ollut liian kiire?

Hyvät ja pahat palvelijat

Suvelan emäntäpiika Alina Korpi tiedetään paikkakunnalla ”kovaksi luupalaksi” ja tämä estääkin kapinan alussa takavarikot, joita yrittävät muualta tulleet punakaartilaiset: ”Tekö täällä kansaa edustatte? Kansaa olen minäkin, ja työtä tekevää kansaa. Teidän joukossanne ei moni taivu työhön. Ei miellä ole varastoja, ei piilossa eikä näkyvissä”, ”Suvela on pitänyt hyvin väkeään, samassa pöydässä on voitu syödä niin väki kuin isäntä. Katsokaa itse navettaan, siellä on pari kantturaa, joista saatu maito menee työväestön käyttöön. Hakekaa ruokanne muualta.”

Suvelassa Mimmi Krööni pystyy pitämään talon puolta, sillä hänen isänsä on punakaartissa. ”Iisakki Krööni oli tunnettu kunnon mieheksi ja ahkeraksi torppariksi”.

Rautajoen kartanon palvelijoista Fabian on kiinnostunut vain hevosten hoidosta. Naispalvelijoista Maijalla on valkoisiin kuuluva sulhanen, Idalla punakaartilainen. Iida ei kuitenkaan syyllisty pahempaan kuin lauseisiin: ”Nyt määrää kansa, ja omaisuus jaetaan tasan.” Vain Suoma Koskisella on ”kiivaat sosialistiset mielipiteet”, ja isäntäväki pelkää hänen kertovan kuulemiaan asioita punakaartille.

Stereotyyppiset punaiset

Frimanin perhettä on kuvattu jo Hiljaisissa huvimajoissa, jossa he menettävät torppansa Laukon häätöjen yhteydessä ja Maria auttaa heitä. Tampereella Sofia Friman pääsee kutojaksi ja innostuu sosialistisista aatteista.

Talvella 1918 Sofia oleskelee Kiikassa, josta hänen sulhasensa Tauno on lunastanut kotitorppansa vapaaksi. Rahat siihen Tauno on saanut myymällä Pyynikille rakentamansa talon, kun tapaturma on vammauttanut hänet eikä hän enää voi työskennellä tehtaassa.

Sofia innostuttaa ensin Taunon serkun Jaakon, ja yhdessä he innostavat nuoria miehiä liittymään punakaartiin.

Jaakko innostuu vallastaan: ”Kuka olisi uskonut, että tällainen aika koittaa! Ajatelkaa nyt, meikäläinen voi marssia sisälle kartanoon kuin kartanoon ja ottaa omakseen mitä ikinä mielii. Tämä on kansanvaltaa, tämä! Ja jos ne panevat hanttiin, niin kivääri rauhoittaa kummasti. Pahimmassa tapauksessa voi posauttaa lahtari-isännältä nirrin pois.”

Sofian linja on toisenlainen: ”en minä ainakaan Tampereella kansanvaltaa tällaiseksi mieltänyt. Siellä työväenyhdistys piti yllä ajatuksen selkeyttä ja tekojen järkevyyttä.” Sofia ei hyväksy tuhopolttoja. Mm. Ruotsilan kartano poltetaan.

Mutta kun Sofia lähtee Jaakon mukana tarkastamaan taloja ja takavarikoimaan, hänkin innostuu ”joukon hurmahengen vaikutuksesta, ja häntä huvitti seurata isäntien ja emäntien kauhistuneita ilmeitä heidän nyt joutuessa ensimmäisiä kertoja elämässään maksamaan siitä kovuudesta ja ymmärtämättömyydestä, millä he olivat kohdelleet köyhää kansaa.”

Vähitellen Sofian sisimmässä ”alkoi kasvaa yhä enemmän epäilyksiä. Oliko valittu tie lainkaan oikea?”

Jos kartanojen polttamista selittää kostonhimo, Omar Stenbergin forellinkasvatuslaitos tuhotaan vain, koska sitä ei ymmärretä. Lisäksi Stenberg jätetään koirineen palavaan mökkiin.

Jaakko osoittautuu tekopyhäksi oman edun tavoittelijaksi. Kun Tauno ja hänen äitinsä ovat kuolleet saunassa häkään, Jaakko vaatii mökkiä perinnökseen ”lahtarien lain” perusteella. Sofia ja Taunohan eivät olleet naimisissa.

Niinpä Sofia ei varoita Jaakkoa, joka joutuu vangiksi. Kun tilillä on murhapoltto, tuomio on selvä: Jaakko ammutaan. Sofia sen sijaan vapautetaan, mutta hän pelkää syystä, mitä myöhemmin voisi tapahtua, ja lähtee paikkakunnalta.

Tappion jälkeen Sofia tuntee syyllisyyttä siitä, että ”hänkin oli kiihottanut muita suoraan toimintaan, Jaakkoakin.” Hän on kuitenkin ”varma omien ihanteittensa oikeutuksesta. Periaatteissa ei ollut vikaa, mutta ihmiset olivat pilanneet kaiken.”

Sofia kuitenkin uskoo, että ilman Jaakon kaltaisia punaisesta Suomesta olisi voitu tehdä ihannevaltakunta, joka oli solminut rauhan valkoisen Suomen kanssa, kunnes edellinen olisi esimerkillään saanut jälkimmäisen liittymään itseensä.

Kirjailija on kuvannut hyvin Sofian kehityksen, mutta loppujen lopuksi hän leimaa tämän naiiviksi.

Sen sijaan muiden punaisten kuvaus on alusta lähtien stereotyyppistä: he ovat lyhytnäköisiä, herkkäuskoisia ja käsittämättömästi riehuvia.

Tampereen valtaus

Tampereen valloitusta kuvataan siviilien näkökulmasta.

Marian setä Oskar Petrelius on muuttanut toisen vaimonsa, pesulan omistaja Axa Lohmanin luo. Ennen kuin valkoisten tykit alkavat pommittaa, Oskar ymmärtää lähteä ajoissa pois. Sen sijaan Axa ei suostu lähtemään miehensä mukaan. Kun pesularakennus syttyy palamaan, hän yrittää sammuttaa tulipalon. Se ei onnistu:

”Koko Kyttälä katosi savuna ilmaan. Tykkituli lakaisi armottomana katuja ja pihoja. Ihmiset pakenivat kuin lauma villieläimiä metsäpalon edessä. Axa juoksi hameitaan kannatellen Hämeenkadulle vain nähdäkseen, miten hurja tulimyrsky eteni ryssänkirkon luota kohti pääkatua ja pitkä rivi taloja leiskui ilmiliekeissä.”

Seuraavaksi tykistö ampuu varakkaiden asuma-alueille: ”Siellä pakeni väki nyt kellareihin. Oli opittu, että tulipalon tappava kuumuus nousi aina ylöspäin, ja maan rajassa oli turvapaikka. Eivät edes tehdasrakennukset säästyneet kranaattien raivolta.”

Oskar ja Axa saavat turvapaikan Petreliuksen talon kellarissa. Onneksi Marian huoneistosta on vaatteita ja ruokatavaroita.

Yleisesti kuvataan, miten ihmiset sodan keskellä ”yrittivät suoriutua arkisista askareistaan. Oli saatava ruokaa tavalla tai toisella. Joku yritti pitää puotiaan auki, leipoa leipää, keittää soppaa tai kuumaa vettä. Urheat naiset juoksivat talojen suojassa uhmaten tykkitulta, kranaatinsirpaleita ja luoteja. Siellä täällä pujahteli joku pikkupoika asioilla kenties nauttien jännityksestä ja ymmärtämättä vaaran suuruutta.”

On muistettava, että kun nykyisiä säilytysmenetelmiä ei ollut, suuri osa kaupungin väestöstä joutui ostamaan ruokatarpeita lähes päivittäin.

Pesulanomistajan tarina

Pesulan omistajaa Axa Lohmania on Hiljaisissa huvimajoissa katsottu nuoren Marian silmin. Axalla on suhde naimisissa olevaan Oskar Petreliukseen. Maria ymmärtää setäänsä, sillä tämän vaimo Ellinoora on tyhjäpäinen tuhlari.

Nyt saadaan tietää Axan oma tarina. Hän on pyykkärin avioton lapsi. Hän oppi äidiltään ”kaiken pyykinpesusta, kuivattamisesta, silittämisestä, mankeloinnista ja tärkkäämisestä.” Axa oli tehnyt ahkerasti työtä, palkannut vähitellen muita naisia avukseen ja lopulta pystynyt ostamaan talon.

Omasta mielestään Axa oli ollut hyvä työnantaja. Hän oli maksanut työntekijöilleen kunnon palkkaa eikä ollut uuvuttanut heitä loppuun. Hän oli kuunnellut naisten ongelmia ja ottanut huomioon raskaudet, synnytykset ja pikkulapsiajat.

Ongelmana olivat olleet naisten juopot ja ahneet aviomiehet, ”jotka odottivat palkkapäivänä pesulan ovella viedäkseen naisen rahat saman tien kapakkaan”. Lain mukaanhan naiset palkka ja omaisuus kuuluivat aviomiehelle. Siitä huolimatta Axa oli yrittänyt puolustaa työtekijöitään ja saanut näin miehiltä ”kipakan ja häijyn eukon maineen”.

Kaupungin varakkaat ja joutilaat rouvat olivat väheksyneet Axaa, joka taloudellisesta menestyksestään huolimatta oli nousukas ja naimattomana naisena sosiaalisesti heidän alapuolellaan. Myöhemmin juoruttiin Axan suhteesta Oskar Petreliukseen. Kaiken tämän Axa oli kestänyt pystypäin.

Kiitosta tai edes ymmärrystä Axa ei ollut saanut edes työntekijöiltään: ”Eivätkö hekin olleet veisanneet vallankumouslauluja, häipyneet yksi toisensa jälkeen kaartin tehtäviin ja haistatelleet entiselle työnantajalleen? Axa oli nähnyt heidän silmissään vihaa ja ahneutta, vaikka hän oli ollut yksi heistä ja noussut ahdingosta omalla voimallaan.

Axan työntekijöiden versiota ei kuulla.

Sattumalta mukaan joutuneet Nikolai ja Matilda

Sofia Frimanin veli Nikolai on kohonnut Tampereella vossikkaliikkeen omistajaksi. Koska hänet on pakotettu auttamaan hevosineen punaisia, hänet Tampereen valtauksen jälkeen ilmiannetaan ”punaisena” ja hän joutuu vankileirille.

Sofian sisar, myyjätär Matilda on aiemmin ollut kiinnostunut lähinnä kauneudesta. Sisällissodan aikana värvätään punakaartin sairaanhoitajattareksi. Aluksi hän viettää aikaa juhlimalla punakaartilaisten ja venäläisten matruusien kanssa. Kun haavoittuneita pitäisi hoitaa, työ on hänelle liikaa.

Tampereen valtauksen yhteydessä Matildasta löytyy kuitenkin sisua. Hän vie tanssitautia sairastavan avuttoman sisarensa Alman kirkkoon, jossa he joutuvat olemaan kaksi viikkoa.  Kirkossa papilla ei ole punaisille mitään lohdun sanoja, ainoastaan tuomion.

Tuominen vs. Linna

Tulen väri punainen osoittaa, miten ratkaisevaa on näkökulma, josta tapahtumia katsotaan. Linna valitsi Pohjantähdessä punaisen terrorin uhriksi ruotsinkielisen paronin ja Töyryn itaran isännän, joka oli armottomasti häätänyt torpasta Laurilan perheen. Ei heidän murhiaan toki hyväksytä, mutta he ovat ”vieraita” eivätkä siten saa osakseen samaa myötätuntoa kuin valkoisen terrorin uhreiksi joutuneet sijaiskärsijät, Akseli Koskelan veljet Aleksi ja Aku ja idealistinen räätäli Halme.

Sen sijaan Pirjo Tuomisen romaanissa valkoiset uhrit ovat syyttömiä ja sympaattisia, eikä murhapolttoon syyllistyneen Jaakon teloitus juurikaan liikuta lukijaa.

Siinä missä Linnalla Töyryn emäntä vaatii kostamaan miehensä murhan koko Laurilan perheelle (”Ei viiskän päätä tätä korvaa”), Selma Rautajärvi vain kieltäytyy auttamasta:

”Rautajoessa palvelleen Suoma Koskisen syyllisyys tuli pian puntaroitavaksi, sillä esiin nousi vahvoja todisteita Suoman osuudesta Rautajoen miesten kavaltamiseen ja murhaan yllyttämiseen. Suoman äiti tuli Rautajoelle ja rukoili polvillaan armoa tyttärelleen.

Selma ei järkkynyt.

’Minun mieheni ja poikani murhattiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Nyt saa sentään oikeus päättää, onko Suoma syyllinen vai ei.’

Suomalle langetettiin kuolemantuomio, mutta sitä ei toteutettu, vaan se muuttui vankeudeksi ja vihdoin armahdukseksi.

Pohjantähden irvokkaimpiin kohtauksiin kuuluu, kun Mellola sopii Yllön kanssa, ettei Jokista ammuta, koska tämä osaa ainoana käyttää konetta, jolla tukit sahataan: ”Ampuu hänen sitten josma toisen saan…” Sen sijaan Tuomisen kirjassa pyyteetöntä auttamista tapahtuu molemmin puolin.

Sofia Friman etsiytyy Ellilään Marian luo, joka sulkee hänet syliinsä. Tampereella Sofian sisar Matilda tarjoaa turvapaikan kodittomiksi joutuneille Oskar ja Axa Petreliukselle. ”Kukin auttaa vuorollaan ja kyvyillään”, ”En ole unohtanut niitä aikoja, jolloin Maria vei meidät kaksi avutonta sisarusta, Sofian ja minut, Petreliuksille, kun harhailimme orpoina kaduilla.”

Myöhemmin vielä Oskar Petrelius pelastaa Matildan ja Sofian veljen Nikolain vankileiriltä: ”Olette kauppaneuvos Petreliuksen vastuulla tästä eteenpäin.” 

Romaani ja todellisuus

Verner Vitikkala, hänen poikansa ja poikapuolensa, kauppias Lehtonen ja forellien kasvattaja Omar Stenberg ovat todellisia henkilöitä, jotka joutuivat punaisen terrorin uhreiksi.

Punainen terrori oli Sastamalan seudulla ankaraa: uhreja oli 68, joista Tyrväällä 25, Kiikassa 6 ja Karkussa 6.

Valkoisella terrorin uhreja oli 167, joista Tyrväällä 41, Kiikassa 12 ja Karkussa. Kuten tavallista, punaisten uhrien määrän kasvattivat moninkertaiseksi vankileireillä kuollet (402 + 19 vapautumisen jälkeen).

Tietoja

Monet romaanissa mainitut pitäjät (Tyrvää, Vammalan kauppala, Kiikka, Karkku) ovat aikoinaan lohjenneet Sastamalan pitäjästä ja nykyisin taas sen osia. Sastamalan sijainnin näkee Wikipediasta.

Tietoja Pirjo Tuomisesta Wikipediassa, kustannusyhtiö Tammen sivulla ja Lappeenrannan kirjaston sivulla

Kirjallisuutta

Alapuro, Risto: Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1930. Hanki ja jää 1930.

Mahkonen, Sami: Avioero. 1980.

Pakula, Vihtori: Tyrvään seutu Suomen vapaussodassa. Tekijä 1926.

Piilonen, Juhani: Sastamalan historia. 3. 1860-1920. Vammala 1997.

Toivola, Lea: Linna ja valkoinen terrori. Kanava 7/1995.

Ilmar Talve: Kolme kotimaata

Ilmar Talve kertoo omaelämäkerrassaan Kolme kotimaata nuoruudestaan sotienvälisessä Virossa, kokemuksistaan jatkosodan aikana Suomen armeijassa ja elämästään pakolaisena Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Talven vironkielinen omaelämäkerta oli kolmiosainen: Kevad Eestis, Kutsumata külaline, Kolmas kodumaa (1992-9). Suomalaisen kustantajan pyynnöstä Talve teki yksiosaisen suomenkielisen version Kolme kotimaata (suomentanut Eva Gottberg, Kirja-Aurora 2004). Kirjasta on jätetty pois mm. Tukholman pakolaisyhteisöä ja Suomen politiikkaa koskeva osuus ja muissakin kohdin tehty lyhennyksiä.

Isän ja äidin perintö

Kansatieteilijän otteella Talve kuvaa ensimmäisessä osassa Kevät Virossa lapsuutensa ja nuoruutensa Tapan kauppalaa. Väestön valtaosa kuului pikkuporvaristoon, mutta ei suinkaan ollut ”sivistymätöntä, ahdasmielistä, rahanahnetta ja ties mitä”, kuten neuvostoaikana esitettiin.

Talven vanhempien tapaiset ”pienet ihmiset” olivat pääosin talonpoikien nuorempia jälkeläisiä tai käsityöläisten, torppareiden ja muonamiesten lapsia. Koulunkäynti oli supistunut venäjänkieliseen, usein kesken jääneeseen kylä- ja pitäjänkouluun, kun oli lähdettävä maailmalle työn perään.

Tavoitteena oli ensin oppia ammatti ja sitten rakentaa itselle ja ennen kaikkea lapsille parempi elämä. Se vaati ahkeruutta, säästäväisyyttä, pitkäjännitteisyyttä ja sitkeyttä. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ollut, piti tulla toimeen omillaan. Tarpeen tullen naapureita autettiin kristillisessä hengessä.

Rauhallinen ja mietiskelevä isä uskoi ihmisiin ja joutui usein pettymään. Koettelemuksissa hän turvautui Jumalaan uskoen, että ”Jumala ei sinua hylkää, kun vain varmasti luotat ja uskot häneen”.

Temperamenttinen äiti suhtautui ihmisiin isää skeptisemmin, huomioi ja reagoi nopeasti ja ilmaisi mielipiteensä suorasukaisesti ja sarkastisesti. Vaikeudet herättivät hänessä uhman: ”Vaikka nuija halki, mutta periksi ei anneta!”

Äidin esimerkin vaikutuksesta vuonna 1919 syntynyt Ilmar ja tämän nuorempi veli suhtautuivat kielteisesti totalitarismiin ja diktaattoreihin, olipa väri mikä tahansa. Molempien vanhempien perintöä oli käsitys, että työ oli kristillinen velvollisuus, joka piti tehdä hyvin.

Talvelle periytyi kodista vahva sivistystahto, joskin hän joutui pikkupaikkakunnalla tyytymään pääasiassa klassikoiden lukemiseen. Vasta ahmiessaan kesällä 1937 Viipurin kaupunginkirjastossa tieteellisten seurojen julkaisuja hän tajusi, mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi.

Tukikohtakausi, punainen vuosi ja kyyditykset

Tietämättään Talve teki tulevaisuuteensa ratkaisevasti vaikuttavan päätöksen, kun hän ylioppilaaksi tultuaan 1938 aloitti opinnot armeijaan menon sijasta. Viron armeijan upseereista olivat näet myöhemmin kiinnostuneita niin puna-armeija kuin Wehrmacht. Talve ehti maistaa demokraattisia virtauksia Tarton ylioppilaselämässä. Filosofian maisterin tutkinnon hän suoritti 1942.

Talve muistuttaa, etteivät aikalaiset tienneet Viron johdon 1939-40 tekemien ratkaisujen seurauksia. Hänkin harrastaa jälkikäteisspekulaatioita ja arvioi, että kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 esitti vaatimuksen tukikohdista, Virolla ei ollut mahdollisuuksia sotilaalliseen vastarintaan: armeija oli heikosti varustettu, yhteistyötä muiden Baltian maiden kanssa ei ollut ja maasto vastasi pikemmin Hollantia kuin Suomea. Sitä paitsi talvisotaa ei ollut vielä käyty, esikuvaa ei ollut. Talve epäilee myös virolaisten yksimielisyyttä, koska toimivaa demokratiaa eikä vapaata lehdistöä ei ollut.

Talven vanhemmat ikätovereineen olivat eläneet jo tsaarin aikana ja kokeneet Viron itsenäistymisen, ja heidän maailmankatsomukseensa kuului aimo annos skeptisyyttä. Siksi heidän oli helpompi hyväksyä Viron liittäminen Neuvostoliittoon 1940 kuin Talven oman sukupolven, joka oli kasvanut itsenäisessä Virossa ja piti sitä siksi itsestäänselvyytenä.

Nuoret kokoontuivat Tapassa nuoret kokoontuivat rautatieasemalle epävirallisiin demonstraatioihin. Niistä Talve luopui pian, sillä hänellä oli jo nuorena kykyä punnita, mikä oli mahdollista ja hyödyllistä ja mikä turhaa leikkiä tulella.

Kesäkuun 1941 kyyditysten aikana Talve osoitti oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä. Hän ehdotti, ettei perheen pitänyt jäädä odottamaan kotiin vaan hajaantua ja aiheuttaa hakijoille edes etsimisen vaiva.

Talven kirjoittaessa Viro oli itsenäistynyt uudelleen ja kyydityksistä saattoi puhua julkisesti. Tieto yksin ei kuitenkaan saa ymmärtämään, miten aikalaiset asiat kokivat. ”Sellaista raakuutta kukaan Viron asukas ei ollut eläessään kokenut”, Talve kirjoittaa. Vaikutusta lisäsi, että kyydittäminen ”tapahtui kaikkien silmien edessä. Se koettiin kansanmurhan alkusoitoksi ja sodaksi Viron kansaa vastaan.”

Kyydityksiä on puolusteltu sillä, että Stalin valmistautui sotaan Saksaa vastaan ja halusi etukäteen poistaa potentiaaliset petturit. Talven arvion mukaan vaikutus oli kuitenkin juuri päinvastainen, sillä suhtautuminen uusiin vallanpitäjiin muuttui radikaalisti: ”syntyi kostonhimo, jota tuskin olisi siinä määrin ilmennyt myöhempien tapahtumien ja Saksan miehityksen aikana, tai ainakin se olisi ollut vähäisempää. Sotaan vastattiin sodalla.”

Pako Suomeen, paluu Viroon, uusi pako

Kun pakko-otto Saksan armeijaan uhkasi, Talve pakeni tovereineen huhtikuussa 1943 Suomeen, vaikka heillä ei ollut tietoa, luovuttaisivatko suomalaiset hänet saksalaisille. Kun vaihtoehdoiksi Suomessa asetettiin armeija tai metsätyöt Pohjois-Suomessa, Talve valitsi empimättä edellisen, sillä hän ei halunnut olla sotaa käyvässä maassa vapaamatkustaja.

Talven kuvaus ei imartele Suomen armeijaa. Sotilaskoulutukseen ei lainkaan panostettu, ja heikko ruokahuolto laski mielialaa entisestään. Kuvaus puna-armeijan suurhyökkäyksen torjunnasta Kannaksella 1944 on virolaisen kokemana vailla sankariglooria.

Suomen armeijassa taistelevat virolaiset pitivät Normandian maihinnousua hyvänä uutisena, koska se tiesi Saksan tappiota. Silti rykmentistä lähes kaikki palasivat syksyllä juuri ennen Suomen aselepoa Viroon. Jääminen Suomeen olisikin tiennyt luovutusta Neuvostoliittoon; todellinen vaihtoehto oli pako Ruotsiin. Perillä kävi ilmi, että Saksa ei edes epätoivon hetkellä luvannut Virolle itsenäisyyttä ja Suomen-pojat liitettiin Saksan armeijaan.

Päätöstä palata on arvioitu ja ihmetelty lopputuloksen, tappion, valossa. Talve muistuttaa, että silloin ei tiedetty varmasti muuta kuin, että Virossa taisteltiin ja siellä tarvittiin apua. Niinpä palaamatta jättäminen olisi ”osoittanut välinpitämättömyyttä ja ollut myös merkki kotimaan hylkäämisestä: valitettavaa, mutta yrittäkää selvitä ilman minua! Lähtijöille se merkitsi myös arvokkuuden ja puhtaan omantunnon säilyttämistä”. Etukäteen ei koskaan voi varmasti tietää, onko tilanne täysin toivoton, Talve muistuttaa: ”Meidän toki piti yrittää, silloin näemme, miten siinä käy. Silloin ei tarvitse jälkikäteen katua, että jäi tekemättä sellaista, mikä vielä olisi ollut mahdollista.”

Talve oli ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, että tappion jälkeen saattoi paeta ulkomaille, olihan hän sen jo kerran tehnyt. Niinpä hän jättäytyi joukko-osastostaan, luopui asepuvustaan ja pyrki toverinsa kanssa meren yli Ruotsiin. Kahden haaksirikon jälkeen laivan suunnaksi tuli tappiota kohti kulkeva Saksa.

Ensimmäisen osan lopussa edessä onkin tuntematon tulevaisuus. Sen kohtaaminen on Talven omaelämäkerran kertautuva teema.

Leiri opetti eteenpäin katsomista ja oma-aloitteisuutta

Saksassa Talve joutui viettämään kymmenen kuukautta yhtenä miljoonista vierastyöläisistä. Tappion häämöttäessä saksalaisten aiemman ”ylimielisyyden, ylpeyden ja raakuudenkin” tilalle tuli ”sentimentaalinen ahdistus ja itsesääli”.

Koska Saksaan ei ollut jouduttu omasta tahdosta, se ”oikeutti joka tilanteessa tekemään kaiken mahdollisen itsellemme hyödyllisen”. Ainoana tavoitteena oli ”säilyä hengissä, hinnalla millä hyvänsä ja kaikki keinot hyväksi käyttäen”. Englantilaisten tultua ruokatilanne parani.

Jotain olennaista Talven luonteesta kertoo, että ”pelkästä inhimillisestä uteliaisuudesta halusimme nähdä, kuinka kaikki päättyisi”. Ja sodan loputtua elämällä piti ”tehdä jotakin”. Olihan isä opettanut että ”Vielä tulee parempi päivä”.

Jälkikäteen Talve näki Saksan ajan opettaneen jotain ”jota ennen pakolaisuutta olisi ollut vaikea hyväksyä”: ”Olipa tilanne millainen hyvänsä ja kokonaan siitä riippumatta, oletko joutunut siihen omasta tahdostasi vai vastentahtoisesti, ei ole pienintäkään syytä jäädä muistelemaan tai kaipaamaan sitä, mikä ennen oli ja mitä nyt enää ei ole, kun et kuitenkaan pysty tilannetta muuttamaan.”

Paasikiviläinen tunnuslause ”Kaikki viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta” oli siten Talvenkin ajattelun perusta, mutta johtopäätökset olivat erilaiset kuin suomalaisilla.

Talve lähti siitä, ”ettei ole mitään järkeä jäädä passiivisesti odottamaan, että toiset, olkootpa he sitten ’viranomaisia’ tai keitä hyvänsä, ajattelisivat sinua tai sinun asioidesi järjestämistä.” Oma-aloitteisuus oli toki Natsi-Saksassa riskialtista, monesti pelasti vain hyvä onni. Mutta onni selittyi isän usein käyttämällä sananparrella ”Auta itse itseäsi, niin Jumalakin auttaa sinua”, vaikkei Talve itse uskonnollinen ollutkaan.

Elokuussa 1945 Talve lähti tovereineen salaa Saksasta Tanskaan. Myytyään kellonsa hän osti leivän mutta myös leivoksia. Jo aiemmin hän oli suomalaistanut nimensä Fremdenpassiin uskoen tämän suojaavan luovutukselta Neuvostoliittoon. Kööpenhaminan Suomen lähetystössä hänet uskottiinkin suomalaiseksi, osasihan hän suomea ja tunsi Viipurin, joten pystyi kysyttäessä kertomaan työpaikkansa ja sen osoitteen.

Näin Talve pääsi sittenkin Ruotsiin. Laivalla oli syytä juhlia nauttimalla tanskalaisesta oluesta ja ruotsalaisista savukkeista.

Vastoinkäymisissä auttoi huumori ja sisu

Kun Talve kuuli Tukholmassa Suomen tilanteesta ja luovutuksista Neuvostoliittoon, hänestä tuntui viisaimmalta jäädä Ruotsiin. Aktiivisuus ja virolaisten verkosto auttoi saamaan oman alan pätkätyötä, palkka tosin oli minimaalinen mutta mahdollisti opintojen jatkamisen. Vastoinkäymisissä Talve turvautui ensin huumoriin ja voitti ne sitten sisulla.

Talvea auttoi monin tavoin professori Erixon. Tätä kuitenkin ilmeisesti loukkasi, kun Talve yritti kansatieteen lisensiaattitenttiä läpi kerralla. Erixon ei tehnyt yhtään kysymystä itse tenttikirjallisuudesta, vaan alkoi kysellä Ruotsin historiasta, jota Talve ei tietenkään tuntenut. Kun Talve lopulta rohkeni kysyä, mitä ruotsalaisessa lisensiaattitentissä oikein pitää osata, Erixonin vastaus oli vain, että ”siinä pitää pystyä keskustelemaan kaikesta!”

Talve ei ruvennut syyttämään Erixonia syrjinnästä. Vaikka tentin pieleen meno masensi, hän näki asiassa komiikkaakin, mitään kunnon tenttiähän ei edes ollut. ”Saatoin syyttää ainoastaan itseäni naiiviudestani ja siitä, etten ollut kysynyt ruotsalaisilta, mitä se tentti ja erityisesti Erixonille suoritettuna todella tarkoitti”. Talve ei antanut periksi vaan opiskeli Ruotsin historiaa ja jakoi kirjallisuuden useisiin tentteihin, kuten oli tapana.

Vain kerran Talve sai Ruotsissa samaa palkkaa kuin ruotsalaiset. Museoalan virkoihin valittiin jopa ruotsalaisia ylioppilaita mieluummin kuin ”ulkomaalaisia” lisensiaatteja, vaikka nämä olivat jo Ruotsin kansalaisuuden saaneet. Toisen osan nimi onkin Kutsumaton vieras.

Mutta elämää oli vain elettävä eteenpäin. Suuri osa ikätovereista oli kuollut, ja heistä monien kohtalo oli omaisille tuntematon. Talvella oli onnea, sillä hän sai vuonna 1946 kortin äidiltään, joka oli kiertoteitse saanut tietää poikansa olevan elossa ja Ruotsissa. Pyyteetöntä rakkautta osoitti äidin neuvo: ”Älä koti-ikävän takia tee vääriä ratkaisuja, ei kannata. Pysy siellä missä olet. Miten meidän käy, ei kukaan tiedä.”

Sen jälkeen seurasi lähes vuosikymmenen hiljaisuus. Kirjeiden ja valokuvien vaihtoon sekä pakettien lähettämiseen avautui mahdollisuus vasta suojasään myötä 1955.

Sulkeutunut Ruotsi ei ymmärtänyt pakolaisia

Ruotsissa oli sodan jälkeen suhteellisen vähän ulkomaalaisia, ja heistä oli pakolaisia vähän yli 20 000 virolaista, joitakin tuhansia latvialaisia ja muutama sata liettualaista. Ruotsalaisten suhdetta heihin kuvaa nimitys ”jävla utlänning”. Talven reaktio oli hänelle luonteenomainen: nimittelyyn ”piti yrittää tottua kuten kaikkeen muuhunkin käsittämättömältä ja vieraalta tuntuvaan”.

Tiedemiehenä Talve alkoi kuitenkin pohtia mistä oli kyse. Ruotsi oli ollut 1800-luvulta asti kansallisvaltio, jossa kansallisuus ja kansalaisuus olivat sama asia. Norbottenissa ei asunut suomalaisia vaan ruotsalaisia, jotka puhuivat suomea. Niinpä balttien halua pitää kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan ei lainkaan ymmärretty, ja aluksi heidän oli itse kustannettava omankieliset koulunsa.

Ruotsalaiset eivät juuri tunteneet kiinnostusta muuta maailmaa kohtaan. Tiedot Baltiasta ja jopa Suomesta olivat vähäiset tai olemattomat. Baltian maiden tiedettiin olleen 30-luvulla ”diktatuurivaltioita”, joten kun baltit olivat taistelleet Saksan armeijassa, heidän joukossaan oli ”fasistisia kollaborantteja”. ”Kun Puna-armeija nyt oli ajanut saksalaiset tiehensä ja vapauttanut Baltian maat, miksi sieltä piti paeta” ja tulla ”vieraaseen maahan toisten riesaksi ja ristiksi”?

Ruotsalaiset olivat tottuneet turvallisuuteen, ja heillä oli luottavainen suhde virkavaltaan. Baltian maiden ”punainen vuosi” 1940-1 rinnastui heidän mielessään normaaliin hallituksen vaihdokseen. Kyydityksistä kuultuaan he toki kauhistelivat mutta kysyivät heti perään: ”miksi ette soittaneet poliisille, kun tuolla tavoin tultiin hakemaan?”

Pakolaisille kansainvälisen politiikan seuraaminen ei ollut vain totunnainen tapa tai jännittävä harrastus, vaan he punnitsivat kokemustensa pohjalta, miten tapahtumat saattaisivat vaikuttaa heidän omaan asemaansa. Pelkoa herätti, kun Ruotsi luovutti latvialaiset legioonalaiset Neuvostoliittoon 1946. Monet baltit jatkoivatkin matkaa Kanadaan tai USA:han. Talve oli kuitenkin päättänyt jäädä Eurooppaan.

Ruotsin kulttuurielämän skitsofreenisuus

Vastenmieliseltä Talvesta tuntui, että ”osa Ruotsin nuoremmasta kirjailijakunnasta suhtautui myötämielisesti kommunisteihin ja Neuvostoliittoon” eikä tuominnut edes Tšekkoslovakian kaappausta 1948.

Eksistentialismi ja Kafka olivat tuoneet Ruotsinkin kulttuurikeskusteluun käsitteet pelko (Frucht) ja kauhu (Angst). Sotaa kokemattomien ruotsalaisten suussa ne tuntuivat naiiveilta ja koomisilta. Talven mielestä ruotsalaiset potivat skitsofreniaa: he uskoivat säästyneensä sodalta suuremman viisautensa ansiosta, sotimaan joutuneet olivat olleet heitä tyhmempiä. Toisaalta ruotsalaiset olivat lähes kateellisia, kun muilla oli jotain, jota heiltä puuttui, ja he jäivät keskusteluissa vain kuuntelijoiksi.

Talven mieleen oli Arthur Koestlerin stalinismin kritiikki romaanissa Pimeää keskellä päivää sekä George Orwellin dystopiat Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Virolaisten sota oli poikennut muista maista, joten heidän oli itse löydettävä sanat kuvata sitä. Novellikokoelmassaan Ainult inimene (1949), Talve käsitteli jatkosotaa vuosia ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, kuten hän ylpeänä totesi.

Eksistentialismi auttoi ymmärtämään maailman absurdiutta

Romaaninsa Maja lumes (1952, ruotsiksi Huset i snön, 1964) Talve sijoitti tuntemattomaan maahan kahden suurvallan välissä, mutta tosiasiassa se on kuvitelma, miten Viron olisi käynyt, jos se olisi valinnut toisin – ei hyvin silloinkaan.

Albert Camus’n Rutto oli tehnyt Talveen suuren vaikutuksen: ”Olimme pieni kansa, maamme oli miehitetty, kansaamme oli kidutettu, kyyditetty ja tapettu. Mahdollisuuden avautuessa olimme yrittäneet taistella yhtä diktatuuria vastaan vieraassa asepuvussa, sillä omaa meillä ei ollut. Olimme hävinneet, ja nyt maanpaossa meitä kutsuttiin fasisteiksi ja niitä, jotka olivat surmanneet kansaamme, demokraateiksi. Eksistentialistit sanoivat tätä maailmaa absurdiksi, ja oman kokemukseni pohjalta he näyttivät olevan oikeassa.”

Eksistentialismi antoi uskoa, että ”Ihminen ei kuitenkaan ollut oman tilanteensa vanki” vaan oli vapaa. Joka tilanteessa oli mahdollisuus valita. ”Taistelu, myös hävitty taistelu, oli absurdissakin maailmassa positiivinen asia, se oli ihmisen ainoa mahdollisuus ja hänen elämänsä perusta. Valinta, vastuu ja vapaus.”

Totalitarismia ei Talven mielestä koskaan saanut hyväksyä. Mutta taistelu jatkui toisin keinoin, jotka voisi pelkistää: olemalla vapaa ihminen ja kehittämällä virolaista kulttuuria. Oman työn ja opiskelun ohella Talve kirjoitti satoja artikkeleita ja ajoittain toimitti myös pakolaisten kulttuurilehtiä.

Esseessään Halli horisondi ees (”Harmaata horisonttia katsellessa”, Sõna 5/1949 ja Looming 11/1990) Talve mietiskeli pakolaiskirjallisuuden tehtävää. Viron kaltaisen pienen kielen kohdalla edessä näytti olevan vain alaspäinmeno. Silti ei saanut alistua ja käpertyä vain säilyttämään sotaan edeltävän ajan muistoja vaan piti seurata, mitä maailmalla tapahtui, ja yrittää uudistua, sillä ”vain eteenpäinmeno tukisi myös hengissä säilymistä, paikalleen jääminen ja nostalginen taaksepäin katsominen sitä vastoin ei”.

Pakolaisyhteisön pienuuteen verrattuna kirjallisuuden levikki oli hämmästyttävän suuri: esimerkiksi Maja lumes -romaania painettiin 3600 kappaletta. Ilmeisesti lähes jokainen virolainen katsoi olevansa velvoitettu tukemaan omankielisistä kulttuuria.

Virka löytyi Suomessa

Syrjintä Ruotsissa koitui Suomen eduksi. Toisen osan lopussa Talve polttelee kesän 1959 lopussa laivan kannella matkalla Turkuun, jonka yliopistosta hänelle on tarjottu koulutusta vas-taava työpaikka kansatieteen assistenttina. Laiva ”tuli lännestä ja meni itään. Olin melkein kuin matkalla takaisin.”

Talve väitteli Tukholman yliopistossa aiheenaan sauna 1960, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin ensimmäiseksi kansatieteen professoriksi Turun yliopistoon. Oliko taustalla heimoystävyys vai oltiinko silloin ennakkoluulottomampia kuin nykyisin?

Sivuutan tässä vain maininnalla Talven uran kansatieteilijänä Suomessa, vaikka on sinänsä kiinnostavaa lukea, miten silloinen akateeminen vapaus antoi resurssien niukkuudesta huolimatta professorille mahdollisuuden innovointiin, kun rasitteena eivät olleet liialliset hallinnolliset velvollisuudet kuten myöhemmin. Talve laajensi kansatieteen tutkimuksen Ruotsissa opituin menetelmin teollisuustyöväestön ja kaupunkeihin, mutta myös maaseudun muuttumiseen. Kansankulttuurikaan ei ole pysyvää, sillekin on ominaista muutos.

Pitkät työpäivät eivät ole sinänsä poikkeuksellisia tiedemiehelle, mutta ulkomaalaisena Talvella oli erityisiä paineita: hänen oli pakko onnistua ja lunastaa häneen asetettu luottamus. Toisaalta kaunokirjalliset harrastukset jäivät myös siksi, että elämän vakiintuminen ei ollut taiteellisesti inspiroivaa. Näin ollen svejkmäinen sotaromaani Juhansonin matkat (1959, suomeksi 1961) näytti jäävän Talven viimeiseksi romaaniksi.

Sodasta toipuva ja suomettunut Suomi

Vielä 50-luvun alussa suomalaiset olivat Ruotsin näkökulmasta vaikuttaneet sodan jäljiltä väsyneiltä. Vuosikymmenen lopussa maa oli toipunut. Kun Talve näki Turun keskustassa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta seitsemäntoista nostokurkea, hän ei haikaillut katoavaa puutaloidylliä vaan havaitsi suomalaisissa ”mukaansa tempaavaa optimismia”. Myöhemmin hän sijoitti modernin ajan murroksen juuri 50-60-luvun vaihteeseen.

Yliopistolla Talven ikäiset suomalaiset miehet oli sodan käyneitä. Sodasta ei kuitenkaan puhuttu: se oli ollut miesten velvollisuus, joka oli vain pitänyt hoitaa. Kollegojensa sotakokemuksista ja -saavutuksista Talve kuuli kiertoteitse. Hän luonnehtii ikätovereitaan ”kansallismielisiksi” mutta samalla liberaaleiksi demokraateiksi. Monet kollegoista olivat Viipurista, jossa oli ollut muuta Suomea liberaalimpi ilmapiiri. Toisaalta he kokivat kotiseudun menetyksen kipeänä vääryytenä.

Myöhemmästä Suomesta Talve kirjoittaa paljon kriittisemmin. Suomalaisesta laitoksesta puuttuvassa osassa hän hyväksyy Paasikiven politiikan, koska tällä oli moraali, jonka yli tämä ei suostunut menemään, kun taas Kekkonen oli opportunisti, joka kysyi vain, mikä oli hyödyksi ja mikä ei.

Noottikriisi sai virolaisen ystävän pakenemaan Ruotsiin, mutta Talve pysyi Suomessa. Ruotsin passin pitämistä voisi luulla varotoimenpiteeksi, mutta Talven oman selityksen mukaan (Looming 2/1989) kansalaisuuden vaihtaminen tuntui tarpeettomalta, koska Pohjoismaiden välillä ei tarvittu passia eikä työlupaa.

Itsesensuurista Talve luettelee tunnetut, julkiset tapaukset, mutta tiedemiehen olisi toki pitänyt pohtia niiden edustavuutta. Erityisen kummallista on sivuuttaa se, että yliopistoissa suomen kielen vaatimuksiin kuului viron kurssi ja historian vaatimuksiin naapurimaiden (myös Baltian) historia. Myöskään matkailun takia Viron olot eivät voineet pysyä suomalaisilta piilossa.

Sen sijaan on myönnettävä, että Kekkosen määräys katkaista yhteydet ulkovirolaisiin järjestöihin 1964 vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuva niistä perustui ennakkoluuloihin. Mutta eikö yhteyksien pitäminen Viroon sittenkin ollut tärkeintä?

Yksinhuoltajaisän elämää

Vuonna 1947 Talve oli solminut avioliiton viipurilaisen evakkotytön Liisa Karvisen kanssa. Yhteiselämän teki sopusointuiseksi samanlainen arvomaailma ja huumorintaju sekä Liisan sopeutumiskyky, vaikka asunto oli alkuun pieni ja puutteellinen.

Lapsia syntyi kolme, nuorin poika Suomessa. Mutta kun ulkoiset asiat näyttivät viimein olevan kunnossa, Liisa sairastui syöpään. Hänet leikattiin, ja muutama vuosi kului puolivuotistarkastusten pelossa, kunnes syöpä uusiutui. Vuonna 1966 Talve jäi leskeksi kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Seurasi masennus, jonka takia hän kutsuu aikaa ”mustiksi vuosiksi”.

Lasten tähden oli kuitenkin jatkettava elämää. Sukupuolen mukainen työnjako oli vielä 60-luvulla niin itsestään selvä, että 15-vuotias tytär teki kotitöistä isomman osan kuin isä, jo täysi-ikäinen isoveli ja pikkuveli yhteensä.

Ehkä suru avasi uudestaan yhteyden siihen pinnanalaiseen virtaan, ”mustaan ja kylmään, pimeään ja ajattomaan”, joka oli synnyttänyt Talven kaunokirjalliset teokset. Suunnitelmat saattoivat toteutua vasta eläkkeellä, joka alkoi lyhyen virkauran takia vasta 67-vuotiaana 1986. Kaksiosainen romaani Maapagu (1988) kertoo virolaisten edellisestä maanpakolaiskaudesta 1906-1917.

Missä kotimaa on?

Talven omaelämäkerran kolme osaa päättyvät kaikki matkaan Itämeren yli. Mielialansa symbolina Talve käyttää säätä.

Talve oli kieltäytynyt vierailemassa Virossa ennen kuin se oli vapaa ja demokraattinen. Vanhemmat taas eivät saaneet matkustuslupaa. Näin suuri periaatteellisuus kummastuttaa ulkopuolista, mutta Talve ei matkustanut myöskään Kreikkaan, Espanjaan eikä Portugaliin, kun niissä vallitsi diktatuuri.

Syksyllä 1991 Talve viimein matkustaa uudelleenitsenäistyneeseen Viroon – mutta havaitsee tulleensa liian myöhään: jäljellä on vain vanhempien hauta, kotitalon on veli myynyt jo aiemmin. Paluu Suomeen ei tällä kertaa tapahdu meritse vaan lentäen, ja koneen lähtöä odottaessa ”tulee mieleen Ain Kalmusin romaanin nimi Kotiin ennen iltaa, ja se tieto lämmittää sydäntä”.

Pitkän elämänsä ansiosta Talvella on se onni, että hän sai palata ”kotiin ennen iltaa”, ennen kuolemaa. Toisaalta hän on teoksen lopussa konkreettisesti matkalla kotiin Turkuun ennen iltaa. Presidentin uudenvuodenpuhetta 1996 hän kuuntelee ”tuhansien suomalaisten tavoin. Onhan Suomi ollut kotimaani jo vuodesta 1959 alkaen. Kaikki mitä täällä tapahtuu, on minulle tärkeää. Virossa tapahtuvakin on, mutta eri tavoin.”

Isänmaata Talve ei vaihtanut, mutta vuosien mittaan rinnalle oli tullut kotimaa, ensin Ruotsi ja sitten Suomi, jotka tarjosivat turvallisuuden. Kun ihminen voi ”liikkua vapaasti, nukkua yönsä rauhassa ja tehdä päivisin töitä”, hän alkaa ”ajatella tulevaisuutta ja uskoa siihen, sillä ilman tulevaisuudenuskoa ihmisen on vaikea elää. Kun oli mahdollisuus kotiutua, perustaa koti ja perhe, maata saattoi ruveta pitämään kotimaanaan.”

Suomessa kasvanut poika valitsi virolaisuuden

Tähän matkaan Talve päättää omaelämäkertansa. Ihmiselämän hauraudesta ja kohtalon arvaamattomuudesta kertoo, että Talve joutui ennen kuolemaansa 2007 kokemaan vielä yhden raskaan menetyksen: vanhimman poikansa Juhan Kristjan Talven (1951-2003) varhaisen kuoleman.

Iskun rankkuutta isälle osoittaa, kun suomalaisen laitos ilmestyi vuosi pojan kuoleman jälkeen, Talve ei asiaa esipuheessaan mainitse ja on myös jättänyt käännöksestä pois kohdan, joka valottaa emigranttien lasten valintoja identiteetin suhteen.

Ruotsissa ilman isää kasvanut Maarja Talgre koki Ruotsin historian hupaisana, helppona, voitokkaana, kun taas Viron historia oli ”synkkä, vaikeaselkoinen, toivoton. Voitoton” (Isäni Leo – virolainen vapaustaistelija, 1990, suomeksi 1991). Sen sijaan Suomessa kasvanut Juhan Kristjan Talve teki teini-iässä valintansa Viron hyväksi sillä perusteella, että Viro pieni ja tarvitsi siis häntä Suomea enemmän.

Juhan Kristjan Talve teki Ruotsissa ja Suomessa tunnetuksi Viron venäläistämistä (esim. Kanava 7/1981). Salanimellä Sirje Sinilind Ruotsissa ilmestynyt teos suomennettiin 1984 nimellä Viro ja Venäjä.

Identiteettiristiriitaa Viron, Suomen ja Ruotsin välillä Juhan Kristjan Talve ei tuntenut, vaan koki kolme maata ja kieltä rikkautena (Looming 4/1989). Silti ulkovirolaiset olivat se yhteisö, jonka parissa hän tunsi olevansa eniten kotona – siellä hänen ei tarvinnut selittää mitään.

Tietoja

Wikipedian artikkelit: Suomen pojat ja Ilmar Talve

Günter Grass: Ravunkäyntiä

Günter Grassin Ravunkäyntiä kertoo historian suurimmasta merionnettomuudesta. Samalla romaanissa näytetään, miten historiaa vääristellään ja käytetään vihan lietsomiseen nettiaikana.

Romaanin Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002, suom. Oili Suominen 2002) minäkertoja on Paul Pokriefk. Aihe on hänelle henkilökohtainen ja kipeä, mutta hän yrittää lähestyä sitä järjellä ja monelta puolelta.

Paul Pokriefk nimittää 30. tammikuuta kolminkertaisesti kirotuksi päivämääräksi: hän syntyi 30.1.1945, samana päivänä kuin Wilhelm Gustloff -laiva upposi. Haverin symboliikkaa lisäsi, että Hitler oli nimitetty Saksan valtakunnankansleriksi 30.1.1933 ja Wilhelm Gustloff, jonka mukaan laiva oli nimetty, oli syntynyt 30.1.1895.

Minäkertojan tausta

Selviydyttyään vastasyntyneen poikansa kanssa Wilhelm Gustloff -laivan haaksirikosta kertojan äiti Tulla Pokriefk asettui asumaan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä (myöhemmin DDR:ssä) sijaitsevaan Wilhelm Gustloffin kotikaupunkiin Schweriniiin.

Tulla opiskeli puusepäksi. Hänestä tuli kommunisti, joka itki Stalinin kuolemaa. Samalla hän muisteli ihastellen vanhempiensa lomamatkaa natsiaikana Wilhelm Gustloff -laivalla, jossa ei ollut luokkia. Yksityisesti hän muisteli jatkuvasti laivan uppoamista, mikä osoittaa tapahtuman traumaattisuutta.

Tullan poika Paul eli tuleva kertoja muutti nuorena Länsi-Saksaan, jossa hän ryhtyi lehtimieheksi. Hän työskenteli ensin oikeistolaisissa Springerin lehdissä ja sitten vasemmistolehdissä.

Paul sai 35-vuotiaana opettaja Gabin kanssa pojan, Konradin eli Konnyn. Gabi kuitenkin otti eron, eikä Paulilla ollut juurikaan yhteyttä poikaansa. 15-vuotiaana Konny muutti isoäitinsä Tullan luo Schweriniin.

Äiti Tulla on aina odottanut, että hänen poikansa Paul kirjoittaisi Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta: ”Mää elän vaan sitä varten, että poika viä joskus olis todistamassa.”

”Ja jäinen meri ja ne lapsiraukat kontit pystys. Paat kaiken ylös sitte. Sen sää oot meille velkaa, kerta selvisit hengissä. Mää kerron sulle joskus siittä kaikesta, prikulleen, ja sää sitten kirjotat ylös…”

Nettiin ilmaantuu uusnatsihenkinen Veritodistajan (Blutzeuge) blogi, jonka ylläpitäjäksi ilmoitetaan Schwerinin Toveriyhteisö. Vähitellen Paul alkaa aavistaa, ettei mitään yhteisöä ole olemassa vaan blogin ylläpitäjä on hänen teini-ikäinen poikansa Konny, jolle isoäiti Tulla on syöttänyt pakolaistarinoitaan lapsesta asti.

Yleinen tausta: kolme tarinaa

Yleisellä tasolla kertoja kuvaa rinnakkain kolmea tarinaa, joiden päähenkilöiden kohtalot törmäävät toisiaan vastaan.

Wilhelm Gustloff syntyi 30.1.1895 Schwerinissä. Keuhkosairauden takia hän ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan vaan oleskeli parantolassa Sveitsissä. Sodan jälkeen hänestä tuli Sveitsin kansallissosialistien johtaja.

Gustloffin kerrotaan sanoneen: ”Kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat minulle vaimo ja äiti. Jos Johtajani [= Hitler] käskisi minun tappaa heidät, minä tottelisin.” Veritodistaja-blogissa tämä kuitenkin kiistetään.

Wilhelm Gustloff -laivan tuleva upottaja Alexander Marinesko syntyi vuonna 1913 Odessassa Mustanmeren rannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Itämerellä sukellusveneen päällikkönä.

Juutalainen David Frankfurter aikoi tehdä itsemurhan, mutta matkustikin Sveitsiin ja ampui Wilhelm Gustloffin 4.2.1936. Tekonsa jälkeen Frankfurter ilmoittautuu poliisisille: ”Ammuin koska olen juutalainen. Olen täysin tietoinen teostani enkä kadu sitä missään tapauksessa.”

Kertoja kommentoi: ”Minua eivät ole koskaan miellyttäneet sellaiset ihmiset, jotka tuijottavat aina vain yhteen pisteeseen, kunnes jokin käryää, savuaa, leimahtaa. Niin kuin nyt vaikka Gustloff, jolle Führerin tahto oli ainut päämäärä, tai Marinesko, joka rauhan vuosina harjoitteli vain yhtä asiaa, laivanupotusta, taikka David Frankfurter, joka oikeastaan aikoi ampua itsensä mutta halusikin viitoittaa kansalleen tien ja teki toiseen ihmiseen neljä luodinreikää.”

Halpoja lomamatkoja kansalle

Saksan työrintaman johtaja Robert Ley peri lakkautettujen ammattiyhdistysten rahat ja käyttää niitä työläisten vapaa-ajan viettoon. Kraft durch Freude (= KdF = voimaa ilosta) -järjestö järjesti halpoja lomamatkoja työläisille. Tämä oli yksi natsien keinoista saavuttaa tavallisen kanan suosio.

KdF rakennutti laivoja, jotka vievät työläisiä risteilemään Norjan vuonoille, Madeiralle ja Italiaan. Ensimmäinen laiva ristittiin natsien aatteen marttyyriksi katsoman Wilhelm Gustloffin mukaan.

Sodan aikana Wilhem Gustloff -laiva on enimmäkseen laiturissa sairaalana, sitten parakkina, jolloin sen väriksi muutetaan harmaa.

Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen

Tammikuussa 1945 Wilhelm Gustloff -laiva lähti Gotenhafenista (nykyisin Puolaan kuuluva Gdynia) kuljettamaan tuhansia pakolaisia, haavoittuneita, sotilaita, laivaston aputyttöjä. Laivaan otettiin viime hetkellä rekisteröimättömiä matkustajia, koska puna-armeija lähestyi uhkaavasti. Kaikkiaan laivassa on arvioitu Wikipedian mukaan olleen yli 10 500 henkeä. Kapteeneita oli neljä ja heillä oli erimielisyyksiä. Pelastusveneitä oli liian vähän ja nekin jäässä.

Punalaivaston sukellusveneen S-13:n komentaja Alexander Marinesko oli nauttinut alkoholista ja naisista Turussa (jonka satamaa Neuvostoliitto oli saanut välirauhansopimuksessa 1944 oikeuden käyttää sodassa Saksaa vastaan). Marineskon oli saatava tehdyksi jotain suurta, joka estäisi rangaistuksen.

Antaessaan käskyn ampua torpedot Marinesko uskoi, että kyseessä oli sotilaslaiva. Mikään laivassa ei ilmaissut muuta.

Kyseessä on historian suurin merionnettomuus (Wikipedian mukaan viimeisen arvio on yli 9300). Ravunkäynnin mukaan uhrien määrästä on eri lähteissä vaihtelevia lukuja, koska aluksessa olevien ihmisten määrä ei tiedossa. Varmaa vain on, että menehtyneet olivat pääasiassa naisia ja lapsia, yli 1200 pelastunutta taas pääasiassa miehiä, joukossa kaikki neljä kapteenia.

Laivan uppoamisesta ei kerrottu Natsi-Saksan uutisissa mitään, mutta huhut haverista levisivät.

Kun puna-armeija pääsi Saksan alueelle, se valloitti mm. Nemmersdorffin. Kun Saksan armeija valtasi paikkakunnan takaisin, kävi ilmi, että puna-armeija oli tehnyt siellä hirmutöitä. Niistä kertominen osoittautui kuitenkin huonoksi propagandaksi. Se ei suinkaan lietsonut taistelutahtoa vaan pikemmin lamautti ihmisiä. Venäläisten halveksunta muuttui venäläisten peloksi.

Vaikenemisen ajasta eloonjääneiden kokoukseen

Sodan jälkeen natsien muistomerkit tuhottiin, myös Wilhelm Gustloffin hautamuistomerkki Schwerinissä, DDR:ssä, jossa Tulla asui. Siellä puna-armeija esitettiin sankarillisena vapauttajana. Siksi ei saanut julkisesti muistella myöskään Wilhelm Gustloff -laivan siviiliuhreja.

Vasta kun muuri oli murtunut, Tulla vei Wilhelm Gustloffin haudalle ruusuja 30.1.1990: ”Mut en mää Gustloffille niitä ruusuja. Se ny oli vaan yks natsi muitten tapettujen joukossa. Ei, sille laivalle mää ne kukkaset vein ja niille lapsraukoille jotka kuoli jääkylmään mereen, ja tasan kello kaksikymmentäkaksikahdeksantoista mää laskin ne valkoset ruusut. Ja multa pääsi poru, vaikka siittä on jo neljäkymmentäviis vuotta…”

Viiden vuoden kuluttua, kun laivan uppoamisesta oli 50 vuotta, oli mahdollisuus pitää eloonjääneiden kokous.

Heinrich Schön oli kirjoittanut laivan uppoamisesta perusteellisen kirjan, mutta se ei saavuttanut Tullan hyväksyntää: ”Kyllä pitäs olla enämpi henkilökohtainen ote. Tää ei tuu sydämestä!”

Heinrich Schön oli tavannut S-13:n pursimiehen Vladimir Kurotškinin, joka oli päällikön käskystä lähettänyt matkaan kolme laivaan osunutta torpedoa, ja ystävystynyt tämän kanssa. Tätä eivät henkiin jääneet hyväksyneet, vaan Schön leimattiin venäläismieliseksi:

”Heidän [= eloonjääneiden] mielestään sota ei ollutkaan vielä loppunut. Heille venäläiset olivat ryssiä, torpedot murha-aseita. Mutta Vladimir Kurotškinin kannalta katsoen nimetön, uppoava alus oli täynnä natseja, jotka olivat hyökänneet hänen isänmaahansa ja vetäytyessään noudattaneet poltetun maan taktiikkaa. Vasta Heinrich Schöniltä hän sai kuulla, että torpedojen osuttua alukseen yli neljätuhatta lasta hukkui tai jäätyi tai katosi laivan mukana syvyyksiin. Pursimies näki sitten lapsista painajaisia pitkään ja toistuvasti.”

Veritodistaja-blogin yksipuolisuus

Veritodistaja-blogi esiintyy objektiivisena historiantutkimuksena, mutta kertoja löytää siitä useita kohtia, jotka on jätetty pois: ”Miksi hän [= Konny] jätti mainit-sematta laivaan päässeet tuhat sukellusvenemiestä ja 370 laivaston aputyttöä, samaten kuin kiireesti asennettujen ilmatorjuntatykkien miehistön?”

Blogissa ei kerrota myöskään kroatialaisista vapaaehtoisista, riittämättömistä radiolaitteista eikä kymmenen pelastusveneen poistamisesta.

Kertoja kysyy: ”Miksi Konny valehteli? Miksi poika huijasi itseään ja muita? Miksi hän, joka yleensä oli niin pilkuntarkka yksityiskohdista ja tunsi laivan kohtalot KdF-ajoilta alkaen ja akselitunnelia ja pesulan takimmaista nurkkaa myöten, ei nyt halunnut myöntää, ettei Oxhöftin laiturissa maannut sen paremmin Punaisen Ristin kuljetusalus kuin pelkästään pakolaisilla lastattu iso rahtilaivakaan, vaan sotalaivaston alainen aseistettu matkustaja-alus, johon oli ahdettu ties minkälaista väkeä? Miksi hän kielsi sen, mistä oli jo vuosikaudet ollut mustaa valkoisella ja jota eivät edes taantumukselliset homekorvat enää kiistäneet? Aikoiko hän muuttaa koko jutun sotarikokseksi ja tehdä todellisia tapahtumia kaunistelemalla vaikutuksen Saksan ja maailman skineihin? Niinkö kiihkeästi hän halusi saada kaiken näyttämään puhtaalta uhrilta, ettei hänen kotisivuilleen päässyt edes siviilipäällikkö Pedersenin sotilasvastine, komentajakapteeni Zahn saksanpaimenkoirineen?”

Kertojan kysymykset ovat retorisia. Hänelle on selvää, että Konny valikoi ja peittelee tosiasioita, koska hänen tarkoituksenaan on ”luoda selvä ja yksiselitteinen viholliskuva”.

Vihapuhe johtaa veritekoon

Netissä Konny esiintyy nimellä Wilhelm, mikä viittaa selvästi Wilhelm Gustloffiin. Hänen kiistakumppanikseen ilmestyy juutalainen David. Heille kehittyy viha-rakkaus-suhde: ”Moikkaa vaan, senkin kloonattu natsisika!” ”Hyvät voinnit, jutsku!”

Kun nuorukaiset tapaavat, alku sujuu hyvin. Mutta kun David sylkee Wilhelm Gustloffin muistokiveä, Konny ampuu Davidin kuten Frankfurter ampui Wilhelm Gustloffin. Samalla tavoin kuin Frankfurter, Konny ilmoittautuu itse poliisille, tunnustaa tekonsa ja perustelee sitä: ”Ammuin koska olen saksalainen”.

Oikeudenkäynnissä käy ilmi, että Davidin oikea nimi on Wolfgang Stremplin eikä hän ole juutalainen vaan oli vain samastunut juutalaisuuteen luettuaan natsien hirmutöistä.

Tämän kuultuaan Konny sanoo: ”Ei se asiaa muuta. Vain minun oli pääteltävä, puhuiko ja toimiko tämä minun Davidina tuntemani henkilö juutalaisena.”

Kun Konnylta kysytään, onko koskaan tuntenut ainuttakaan juutalaista, hän vastaa: ”Ei se ollut relevanttia minun tekoni kannalta. Minä ammuin periaatteesta.”

Konny sanoo, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan sinänsä, mutta nämä ovat ”vierasta ainesta arjalaisten kansojen piirissä. Muuttakoot kaikki Israeliin, sinnehän ne kuuluvat.”

Isä Paul kommentoi: ”Oliko Konnysta ylipäätään vihaamaan? Moneen kertaan hän kielsi vihanneensa juutalaisia. Minä olisin taipuvainen puhumaan Konnyn rationalisoidusta vihasta. Hänen vihansa paloi säästöliekillä. Mutta pitkään. Se oli kiihkottomasti, suvuttomasti lisääntyvää vihaa.”

Hanna Muraja sanoo Grass-esseessään kirjailijan esittävän, että Konnyn kaltainen usko vääjäämättömään historialliseen prosessiin ”peittää näkyvistä yksilöiden kärsimyksen ja sen yhteiskunnalliset ehdot sekä sen, että historia rakentuu viime kädessä yksilöiden teoista ja tekemättä jättämisestä”.

Syypäänä isä vai isoäiti

Oikeudenkäynnissä Konnyn taustaa psykoanalysoidaan, jolloin syyksi tekoon pannaan Konnya isättömyys.

Kertoja puolustautuu mielessään: ”Lopulta syylliseksi havaittiin aina isä. Ja kuitenkin juuri Gabi Konnyn ainoana huoltajana päätti olla puuttumatta asiaan, kun hänen poikansa muutti Möllnistä Schweriniin, missä tämä sitten lopullisesti joutui äidin kynsiin.”

Samalla kertoja kuitenkin toivoo: ”Kunpa minä, isätön lapsi, en olisi milloinkaan tullut isäksi!”

Kertoja puolestaan syyttää äitiään, Konnyn isoäitiä Tullaa: ”Äiti, äiti on yksin syyllinen. Noita, kettupuuhka kaulallaan. Varsinainen virvaliekki [- – -] ”

”Äiti sen hänelle syötti. Siksi, äiti, ja myös siksi että synnytit minut laivan upotessa, minä vihaan sinua. Kohtauksittain vihaan sitäkin että selviydyin hengissä, sillä jos sinä silloin, äiti, kun käsky kuului ’pelastautukoon ken voi’, olisit tuhansien muiden tapaan loikannut yli laidan ja pelastusliiveistäsi huolimatta jähmettynyt jäisessä vedessä tai jos keula edellä uppoavan aluksen imu olisi temmannut sinut ja minun syntymättömyyteni meren syvyyksiin…”

Toisaalta kertoja tulkitsee: ”Vai saattaisiko olla mahdollista, ettei puolustusasianajaja ollutkaan väärässä, kun hän tulkitsi äidin aiheuttaman Wilhelm Gustloff -fiksaation isänkorvikkeen etsinnäksi? Hän muistutti, että Gustloffien avioliitto oli ollut lapseton. Paikkaansa etsivälle Konny Pokriefkelle oli siten ikään kuin tarjoutunut virtuaalinen aukko. Uusi teknologia, etenkin Internet, mahdollisti tämäntapaisen paon nuoruuden yksinäisyydestä.”

Konnyn esitelmän kieltäminen

Kertoja pohtii, miten Konnyyn vaikutti, että tältä kiellettiin koulussa esitelmän pitäminen Wilhelm Gustloff -laivasta.

Opettajien mukaan Konnyn esitelmissä oli ”runsaasti kansallissosialistista aate-sisältöä, joka tosin oli osattu tuoda esiin älykkään peitellyllä tavalla, esimerkiksi niin että oli korostettu ’luokatonta kansanyhteisöä’ ja ujutettu taitavasti mukaan vaatimus ’ideologiasta vapaan muistomerkkien suojelun’ aikaansaamisesta, mikä tarkoitti erityisesti entisen natsijohtajan Wilhelm Gustloffin eliminoitua hautakiveä”.

Entisestä Itä-Saksasta peräisin oleva opettaja perustelee kieltoa koulunsa antifasismilla, entisestä Länsi-Saksasta kotoisin oleva opettaja periaatteella ”vastusta ajoissa”.

Kertoja myöntää, ”että sekä Gabi että minä epäonnistuimme. Meidän kummankin olisi pitänyt tietää, mitä Möllnissä tapahtui. Kasvattajana ja opettajana, joskin toisessa koulussa, Gabi sai taatusti tiedon, että hänen poikaansa oli kielletty pitämästä esitelmää arkaluontoisesta aiheesta tekstin sisältämien ’erheellisten tendenssien’ takia, kuten sanonta kuului; mutta myöntää täytyy, että minunkin olisi pitänyt kiinnostua enemmän poikani asioista.”

Kertoja myöntää vielä toisenkin laiminlyönnin: hän olisi voinut sopia työmatkansa niin, että olisi voinut olla läsnä vanhempainilloissa, joissa olisi voinut kyseenalaista kiellon.

Gabi taas halusi olla solidaarinen opettajakollegoilleen ja oli muutenkin ”ruskeita” aatteita vastaan. Hänestä esitelmien kieltäminen oli oikein, koska Wilhelm G:ustloffin syntymäpäivä oli samalla Hitlerin valtaannousun vuosipäivä.

Kertojan synti

Ex-vaimo Gabi syyttää kertojaa: ”jos jollakulla niin sinulla on salaisia oikeistosympatioita, yhä vielä…”

Kertoja myöntää: ”Kylläkyllä! Tunnenhan minä omat syöverini. Tiedän, miten hikistä homma on pitää ne asiat vakan alla. Yritän olla kuin en olisikaan, en sitä eikä tätä. Esitän yleensä puolueetonta. Sillä jos saan toimeksiannon, tulipa se mistä vain, minä vain totean, miten asiat ovat, selostan vain, mutta periksi en anna…”

Teemaa ei käsitellä laajemmin, mutta ilmeisesti kertojan syntinä on liiallinen puolueettomuus, se ettei hän ole ottanut asioihin kantaa.

Ristiriitainen Tulla

Jenny-täti sanoo kertojan äidistä ja Konny isoäidistä Tullasta: ”Oikeastaan Tullaa voi ymmärtää vain, jos tajuaa, että hänestä olisi pitänyt tulla nunna, stigmatisoitunut tietenkin…” Stigmatisointi tarkoittaa Kristuksen haavojen ilmestymistä ihoon.

Jenny-täti selittää Konnyn tekoa: ”Paha siinä pyrkii ulos. Nuoruudenystäväni Tulla, sinun rakas äitisi, kyllä tietää mitä se tarkoittaa. Voi sentään, miten usein me saimme kärsiä hänen kiukunpuuskistaan.” Tulla oli ilmiantanut Jennyn ottoisän, joka vietiin Sutthofin keskitysleiriin.

Toisaalta Tulla oli nähnyt ”sota-aikanakin kaikkien sokeiksi tekeytyneiden uhallakin” luukasan ja sanonut sen ääneen.

Tulla on siis ristiriitainen hahmo. Kertojan mukaan ”varmaa ainakin on, että äiti on pitelemätön. Puoluekaaderinakaan häntä ei saatu pysymään aisoissa.”

Toimeksiantaja

Romaanin minäkertoja mainitsee myöhemmin, että hänet oli palkannut kirjoittamistehtävään henkilö, jota hän nimittää vuorotellen ukoksi, pomoksi ja toimeksiantajaksi. Tämä oli löytänyt hänet Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta eloonjääneiden luettelosta.

Toimeksiantaja ilmoittaa kerran kertojalle: ”Kaikkien niiden juonenkulkujen, jotka liittyvät kiinteästi tai höllästi Danzigin kaupunkiin tai sen ympäristöön, pitäisi oikeastaan olla hänen hommiaan”, mutta ”Paha kyllä, sen tarinan tutkiminen ei ollut häneltä sujunut.”

Toimeksiantajan julkaisuista mainitaan Koiranvuosia, Günter Grassin romaani, vaikka kirjailijaa ei mainita nimeltä.

Ravunkäynnin todellinen kirjoittaja on tietysti Günter Grass itse – kyseessä on Daniel Defoen Robinson Crusoesta alkaen kirjailijan ja lukijan välinen sopimus.

Kertoja sanoo, että hän kirjoittaa äidin pakottamana. Tulla on kuitenkin Günter Grassin henkilöhahmo: hän esiintyy jo romaanissa Kissa ja hiiri ja Koiranvuosia.

Kertojan mukaan ”Kyllähän se painaa ukkoa [= toimeksiantajaa]. Oikeastaan, hän sanoo, olisi ollut hänen sukupolvensa tehtävä kuvata Itä-Preussin pakolaisten kurjuutta: talvisäässä kohti länttä pyrkiviä pakolaissaattueita, kuolemaa lumituiskun keskellä, tien laidalla tai railoissa, kun Veikselinlahden jää pommituksista ja hevosvaunujen painosta alkoi pettää ja kun Heiligenbeilistä tuli silmänkantamattomien lumiaavojen yli yhä vain lisää väkeä, sillä venäläisten kostoa pelättiin…pako…valkoinen kuolema. Missään tapauksessa, hän sanoo, pakolaisten kärsimyksistä ei olisi saanut pysyä vaiti vain koska oma syyllisyys oli valtava ja koska katumus ja tehtyjen rikosten myöntäminen oli niinä vuosina ensi sijalla, eikä koko tätä välteltyä teemaa olisi saanut jättää pelkästään nurjamieliselle oikeistolle. Laiminlyönti oli suunnaton…”

Kerrontatapa: ei ajatuksia

Kertoja on saanut ”pomolta” määräyksen, että hän ei saa kuvaa henkilöiden ajatuksia koska niitä ei voi tietää, ei myöskään mitä kuolleet kokivat ja tunsivat laivan upotessa: ”Kieltotaulu oli voimassa alun alkaenkin. Hän kielsi minua ehdottomasti spekuloimasta Konnyn ajatuksilla, leikkimästä ajatusleikkejä sillä, mitä pojan mielessä liikkui, saati sitten kirjoittamasta julki, millaiset ajatukset poikani pääkopassa voisivat muotoutua sanoiksi ja siteerattaviksi lauseiksi.

Hän sanoi: ’Kukaan ei tiedä, mitä hän ajatteli ja ajattelee nyt. Otsan taakse ei mennä, ei hänen eikä muiden. Pääsy kielletty. Sananmetsästäjille ei-kenenkään maata. Turha kurkistella kallon alle. Eihän kukaan sitä paitsi kerro mitä ajattelee. Ja se joka yrittää, valehtelee ensimmäisessä lauseenpuolikkaassa. Lauseet, jotka alkavat näin: Sinä hetkenä hän ajatteli… tai: Hänen mielessään liikkui… ovat aina pelkkiä kainalosauvoja. Mikään ei ole yhtä tiiviisti kiinni kuin ihmisen pää. Tehokkainkaan kidutus ei tuota aukottomia tunnustuksia. Siksi emme tiedä, mitä Wolfgang Stremplin ajatteli hänen päättäessään ryhtyä esittämään juutalaisen Davidin roolia Internetissä, emme liioin, mitä hänen mielessään liikkui, kun hän Kurt Bürgerin retkeilymajan edessä seisoessaan näki, miten hänen ystävävihollisensa, joka netissä käytti nimeä Wilhelm, nyt todellisena Konny Pokriefkenä veti esiin pistoolin maiharinsa oikeanpuoleisesta taskusta ja ensimmäisen, vatsaan osuneen laukauksen jälkeen ampui vielä kolme laukausta hänen päähänsä ja sen kätkettyihin ajatuksiin. Me näemme vain sen minkä näemme. Pinta ei kerro kaikkea, mutta riittävästi kuitenkin. Ei siis ajatuksia, ei liioin jälkikäteen ajateltuja. Kun käytämme sanoja säästellen, pääsemme nopeammin loppuun.”

Kirjailijasta

Günter Grass syntyi 27.10.1927 Danzigin vapaakaupungissa (Saksa valtasi kaupungin 2. maailmansodan alussa, ja sodan jälkeen se liitettiin Puolaan nimellä Gdansk).

Kauppiasperheen isä oli saksalainen protestantti, äiti kašubialais-puolalainen katolinen. Grass pitikin itseään kašubialaisena. Hänet kasvatettiin katolilaiseksi ja hän toimi alttaripoikana.

Grass opiskeli lyseossa ja kuului Hitler-Jugendiin, jossa hän muistelmiensa Sipulia kuoriessa mukana imi itseensä siellä tarjottua sankariuskoa. Myös elokuvien viikkokatsaukset esittivät ”mustavalkoisia kaunisteltuja totuuksiaan, joihin minä uskoin hetkeäkään epäilemättä”.

Grass palveli työjoukoissa ja ilmoittautui 17-vuotiaana sukellusvenejoukkoihin päästäkseen pois kotoa, mutta laivasto hylkäsi ja joutui vuoden 1944 lopulla Waffen-SS:n Panssaridivisioonaan. Hän palveli helmikuusta 1945 huhtikuun 20. päivään 1945 jolloin haavoittui. Hän oli amerikkalaisten vankileirillä toukokuusta 1945 huhtikuuhun 1946.

Sodan jälkeen Grass työskenteli kaivoksessa. Hän opiskeli ensin kivenhakkaajaksi ja sitten kuvataitelijaksi Düsseldorfin taideakatemiassa ja Berliinin taidekorkea-koulussa. Fiktiota hän alkoi kirjoittaa 50-luvulla.

Grassin mukaan kyky epäillä kehittyi hänessä liian myöhään: vain sen voimin olisi voinut vastustaa natsismia ja vain sen pohjalta hän lopulta kehittyi taitelijaksi.
1956-60 hän työskenteli kuvataiteilijana ja kirjailijana Pariisissa.

Läpimurto oli 1959 romaani Peltirumpu, joka aloitti Danzigin trilogian.

Grass nostettiin heti esikoisromaaninsa ilmestyttyä oman sukupolvensa omaksitunnoksi: Hanna Murajan mukaan hänet ”nähtiin kansallisen syyllisyyden työstäjänä, jolla oli rohkeutta käsitellä sellaisia menneisyyden kipeitä asioita, jotka virallinen Saksa pyrki unohtamaan”.

Grass oli Ryhmä 47:n perustajia. Hän SDP:n aktiivinen kannattaja, Willy Brandtin puheenkirjoittaja ja toimi rauhanliikkeessä.

Grass sai 1999 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän kuoli 13.4.2015.

Saksalaiset ja syyllisyys

Hanna Muraja kirjoittaa, että Grass on pitänyt pikkuporvarillista elämää natsismin edellytyksenä: saksalaisten peruspahe oli sitoutuminen yleiseen, abstraktiin ideaan yksilöiden ja konkreettisen todellisuuden kustannuksella. Vertauskohteena on Hannah Arendtin kuvaus Adolf Eichmannista, joka oli valmis uhraamaan idealleen kaiken ja jokaisen antamatta valtaa tunteilleen, jos ne ristiriidassa idean kanssa.

Grass kirjoitti muistelmissaan Sipulia kuoriessa: ”Tylsistyttävä koulutus panssarimieheksi jatkui yli syksyn ja talven, eikä sinä aikana puhuttu sanaakaan niistä sotarikoksista, jotka myöhemmin paljastuivat, mutta tietämättömyyden voimalla en voi peitellä sitä tosiasiaa, että olin osa järjestelmää, joka oli suunnitellut, organisoinut ja toteuttanut miljoonien ihmisten tuhon. Ja vaikken syyllistynyt mihinkään rikollisiin toimiin, jäi mieltä aina näihin päiviin saakka painamaan jokin, mitä aivan liian sujuvasti nimitetään osavastuuksi. Sen kanssa joudun elämään vielä jäljellä olevat vuoteni.”

Grass tunsi syyllisyyttä, vaikka oli vasta teini-ikäinen eikä ollut ampunut ketään. Ilmeinen syy oli se, että vanhemmat saksalaiset kiistivät sodan jälkeen syyllisyyden ja halusivat vain unohtaa. Tai sitten he korostivat omia kärsimyksiään sodan loppuvaiheessa – pommituksia, karkotuksia, raiskauksia – unohtaen että ne olivat seurausta Saksan aloittamasta maailmansodasta, joka oli itärintamalla ollut tuhoamissotaa.

Tästä ”kyvyttömyydestä surra” johtui myös, että saksalaiset suuntasivat sodan jälkeen huomionsa jälleenrakennukseen, mistä seurauksena oli talousihme. Näin analysoivat psykoanalyysin pohjalta Alexander ja Margarete Mitscherlich, joiden teoriaa teki Suomessa tunnetuksi Anne Fried. 80-luvun alussa julkaisemassa kirjassa Fried katsoi, että toisin kuin saksalaiset, suomalaiset olivat onnistuneet käsittelemään sotatraumojaan kirjallisuuden avulla.

Keskustelu Saksassa alkoi vasta 60-luvulla uuden sukupolven myötä ja johti osaltaan terrorismiin.

Vasta 80-luvulla alettiin puhua Wehrmachtin osallistumisesta sotarikoksiin. Vuonna 1986-7 käytiin myös ns. Historikerstreit eli historiataistelu.

Vasta muurin murtumisen jälkeen 90-luvulla kumottiin vastarintaliikkeen jäsenten kuolemantuomiot. Sitä aiemmin useimmat tuomarit ym. jatkoivat virassaan.

Grassin kohdalla voi puhua sijaissyyllisyydestä, koska ne, joilla oli paljon suurempi syy tuntea syyllisyyttä, eivät sitä tunteneet tai ainakaan julkisesti tunnustaneet.

Muistaminen ja sukupolvien jännitteet

Hanna Murajan Grass-esseen mukaan yksipuolinen tapa käsitellä toista maailmansotaa on Grassin mukaan osasyy sukupolvien välisiin jännitteisiin: ”Kun lasten sukupolvi pani vanhempansa tilille natsirikoksista, vanhempien kokemasta kärsimyksestä tuli tabu.”

Seuraavilla sukupolvilla oli vaikea rakentaa identiteettiä syyllistäväksi kokemassaan kulttuurissa. Uusnatsismi-ilmiö ”liittyy tarpeeseen löytää menneisyydestä samastumisen kohteita ja yritykseen pitää – viholliskuvan voimalla – kiinni kansallisesta identiteetistä”.

Konnyn Veritodistaja-blogi on osoitus ilmiöstä, jota Jonathan Glover kutsuu tribalismin loukuksi: kun muistetaan vain oman ryhmän kärsimykset ja syyllistetään muut, luodaan ja vahvistetaan viholliskuvaa, joka voi väkivaltaan.

Romaanissa lopussa Konny tosin särkee Wilhelm Gustloff -laivan pienoismallin, mutta verkosta löytyy häntä ihaileva kotisivu. Kertoja toteaakin: ”Se ei lopu. Se ei koskaan lopu.”

Günter Grassin mukaan yksi syy monista ottaa Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen aiheeksi olikin ottaa se pois äärioikeistolta, joka väittää, että laivan tragedia oli sotarikos. Grassin mukaan se oli kauhea, mutta sodan seuraus, sodan kauhea seuraus.

Valitsemalla kertojaksi Paul Pokriefin Grass vielä Ravunkäyntiä-romaanissa piiloutui kirjallisen strategian taakse. Toisaalta kirjailija antaa Paulin selittää kirjan nimeä Ravunkäyntiä tavalla, joka voisi koskea myös häntä itseään: ”Kaikki, mitä kerron pyrkiessäni ravunkäyntiä koko ajan itsestäni poispäin, mitä kerron tässä ripissäni totuutta hipoen tai mitä paljastan kuin pakon ajamana, tapahtuu hänen arvionsa mukaan ’jälkikäteen ja huonon omantunnon takia’.

Vasta muistelmissaan 2006 Grass paljasti palvelunsa Waffen-SS:ssä vasta 2006. Hän joutui Saksassa arvostelun kohteeksi, ei ehkä niinkään itse asian kuin sen salaamisen takia. Kansakunnan omantuntona esiintynyt Grass ei ollut itsekään ollut rehellinen. Grass itse selitti, että hän pystyi käsittelemään asiaa vasta nyt.

”Mutta koska niin monet ovat pysyneet vaiti, on suuri kiusaus olla täysin piittaamatta omasta kelvottomuudesta ja puhua sen sijaan moraalin rintaäänellä yleisesti syyllisyydestään ja itsestään vain kolmannessa persoonassa: Hän oli, näki, teki, sanoi, hän pysyi vaiti…”

Hanna Murajan mukaan Günter Grassin ”teokset korostavat muistamisen ja tarinankerronnan välistä yhteyttä ja sitä, miten menneisyys välittyy meille kerrottuna, tarinoiden muodossa. Niissä pohditaan, miten muistilla on taipumus liittää tapahtumia yhteen ja työstää kokemuksia näin syntyneiden tarinoiden muodossa. Tarinat puolestaan ovat aina kiistettävissä ja kerrottavissa toisin.”

Siksi Grass toteaa muistelmissaan, että ”menneisyydestä – sekä omasta elämästä että historiasta laajemmin – on kerrottava aina uudelleen, ja tämä uudelleenkertomisen prosessi merkitsee aina myös eräänlaista tilintekoa ja itsetutkistelua: ’eletty elää muuttuu raakamuodostaan moneen kertaan korjatuksi tekstiksi, joka rauhoittuu vasta painettuna’ mutta vaatii vielä tällöinkin jatkuvaa uudelleenkirjoitusta.”

Kirjallisuutta

Arendt, Hannah: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Alkuteos: Eichmann in Jerusalem. Suom. Jouni Tilli ja Antero Holmila. Docen-do 2016.

Fried, Anne: Literatur und Politik in Finnland. Wechselwirkund zwischen Nachkriegsliteratur und Politik. Helmut Buske 1982. Schriften aus dem Finnland-Institut in Köln, Band 14.

Fried, Anne: Poliittinen psykoanalyysi Länsi-Saksasta. Helsingin Sanomat 21.1.1975.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2. p. Like 2003.

Mitscherlich, Alexander & Mitcherlich, Margarete: Die Unfähigkeit zu trauern. Grundlagen kollektiven Verhalten. R. Piper 1968.

Muraja, Hanna: Günter Grass ja syyllisyys kerronnan moottorina. – Kokoomateoksessa Muistijälkiä. Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja. Avain 2010. Cafe Voltaire.

Muita tietoja

Saksankielisen Wikipedian artikkelit: Wilhel Gustloff (Schiff) ja Historikerstreit

Irja Lounaja: Rakas syntipukki

Millainen oli tavallisten saksalaisten elämä toisen maailmansodan loppuvuosina? Millaisia olivat amerikkalaiset miehittäjät? Näitä aiheita kuvaa teoksessa Rakas syntipukki Irja Lounaja aikalaisena, joka ei tiennyt, mitä me tiedämme.

Jälkikäteen ihmetyttää, että joku lähti Saksaan huhtikuussa 1943. Irja Lounaja, silloinen Maria Lukkarinen, olisi halunnut opiskella, mutta ei saanut pankkilainalle takaajia. Niinpä hän tarttui tilaisuuteen, kun sai Saksasta työpaikan. Hänen aikomuksenaan oli oppia ensin paremmin saksaa ja saada sitten stipendi ja opiskelupaikka. Lähtöä helpotti, ettei hänellä ei ollut läheisiä eikä velvollisuuksia.

Teoksen Rakas syntipukki. Minun saksalainen sotani (2002) alkuosa käsittää kirjeenvaihtoa ja loppuosa päiväkirjan.

Kirjeissä päähenkilöstä käytetään nimeä Kisu, muuten Saksassa ja myös päiväkirjassa nimeä Maria, joten minäkin käytän jälkimmäistä nimeä. 

Kirjeenvaihtotoveri on suomalainen sotilas, josta käytetään kirjassa vain nimeä Syntipukki. Kyseessä on pelkkä kirjeenvaihtosuhde, mutta kirjeiden sävy on rento, toverillinen ja luottamuksellinen.

Marian vaiheet Saksassa

Aluksi Maria asuu Kasselissa, missä hän tekee konttoritöitä. Kirjeet käsittelevät varsin arkisia asioita.

Kassel pommitetaan maan tasalle lokakuussa 1943. Uutinen on niin suuri, että siitä on lehdissäkin, joten Maria erehtyy kertomaan siitä kirjeessään. Kuvaus on liian yksityiskohtainen, ja sensuuri puuttuu asiaan. Onneksi Maria alkaa tässä vaiheessa pitää kokemuksistaan päiväkirjaa, jossa voi kirjoittaa ilman ulkoista sensuuria.

Huhtikuussa 1944 Maria aloittaa opiskelun Münchenin yliopistossa. Kyseessä on saksan kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin kurssi ulkomaalaisille, jotka haluavat opiskella Saksassa. Stipendiä maksetaan 150 RM (Reichsmark), ja se kattaa kaikki menot.

Mutta Müncheniäkin pommitetaan. Mariaa uhkaa joutuminen raunioiden raivaamiseen, mutta hän onnistuu pääsemään evakkoon Ylä-Baijeriin.

Kun Suomi katkaisee syyskuussa 1944 välirauhansopimuksen ehtona suhteet Saksaan, myös postiyhteys Suomeen katkaistaan ja Marian elokuussa lähettämät kirjeet ja kortit palautetaan.

Vaikka Suomi ja Saksa sotivat Lapissa ja Maria on siten vihollismaan kansalainen, häntä ei internoida toisin kuin suomalaisia merimiehiä. Vain hänen stipendinsä jäädytetään. Jo marraskuussa 1944 hän saa kuitenkin jatkaa opintojaan Göttingenissä.

Joululoman 1944 Maria viettää maalla Forsthausenissa, samoin pääsiäisloman 1945. Siellä hän on myös huhtikuussa, kun valta vaihtuu rauhallisesti, vaikka lähiseudulla taistellaan.

Kielitaitonsa ansiosta Maria pääsee toukokuun loppupuolella Hofgeismariin amerikkalaisen miehitysvallan palvelukseen. Välillä hän joutuu vaikean rakkotulehduksen takia sairaalaan Karlshafeniin.

Heinäkuusta 1946 alkaen Maria asuu taas Münchenissä, jossa hän ensin opiskelee mutta hakeutuu sitten taas amerikkalaisten miehittäjien palvelukseen.

Sosiaalinen ja auttavainen mutta vapaudenhaluinen Maria

Maria tutustuu helposti ihmisiin ja kohtaa jatkuvasti ihmisiä, jotka auttavat häntä, esimerkiksi löytämään asunnon. Jopa silloin kun hän on vihollismaan kansalainen, ystävät auttavat häntä jatkamaan opintoja Göttingenissä.

Myös Maria auttaa muita. Münchenissä hän kirjoittaa palkatta opettajansa tutkimuksen koneella puhtaaksi.

Fortshafenissa Maria on ilmeisen kiintynyt Mamma ja Pappa Neuhun. Sen sijaan hän on vastahakoinen, kun Fuchsin perhe tarjoaa hänelle asuntoa: ”Miksi he haluavat minut luokseen? En pidä heistä enkä tunne heitä lainkaan. He ovat juuri menettäneet ainoan lapsensa. En voi enkä halua olla hänen korvikkeensa, mikäli he sitä toivovat. Ahdistun, kun kuvittelen heitä ’perheekseni’. Tahdon olla vapaa.”

Marialla on runsaasti ihailijoita, mutta vain yksi käy käsiksi eikä siitäkään seuraa pahempaa. Romansseja on kirjan perusteella yksi eikä sekään vakava.

Natsi-Saksan kuvaus

Irja Salla liikkuu teoksissaan Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä irrallisena ja osin ”alamaailmassa” ja seurustelee monien kansalaisuuksien edustajien kanssa, joita Natsi-Saksassa oli vapaehtoisesti ja pakotettuina. Sen sijaan Maria tapaa opiskelun ja työn kautta pääasiassa tavallisia saksalaisia.

Ollessaan evakossa Ylä-Baijerissa Maria asuu kuitenkin perheessä, jossa on apulaisina puolalainen pakkosiirretty 17-vuotias poika ja ranskalainen maanviljelijä. Heidät kerätään yöksi vartioituun majapaikkaan, mutta muuten heitä ei kohdella vankeina ja he näyttävät tulevan hyvin toimeen isäntäväkensä kanssa.

Edes päiväkirjassaan Maria ei lausu mitään kansallissosialistisesta järjestelmästä, ei sen enempää myönteistä kuin kielteistäkään. Muidenkaan hän ei päiväkirjan mukaan kuule puhuvan politiikasta.

Poikkeus on, kun Münchenin yliopistossa eräs yliopiston opettajista kertoo hänelle kahden kesken, että kaksi yliopiston opiskelijaa eli Valkoisen ruusun Hans ja Sophie Scholl, on teloitettu natsien vastustamisesta.

Matkalla evakkoon Ylä-Baijeriin Maria tapaa rouvan, joka kertoo olleensa miehensä kanssa komennuksella Puolassa. Rouva häpeää tapaa, jolla saksalaiset kohtelivat puolalaisia ”kuin joitakin alempirotuisia hylkiöitä”. Maria ihmettelee, että ulkomaalaiselle ollaan näin avomielisiä, ja pitää sitä epälojaalina omaa maata kohtaan.

Pommitusten kuvaus

Pommituksia kuvatessaan Maria keskittyy ensin asiantuntevasti termeihin ja tekniikkaan. Ulkonaiseen keskittymällä voi etäännyttää omat kokemukset ja tunteet, pitää pelon aisoissa ja estää mielen hajoamisen, joka uhkasi Irja Sallaa.

Kirjeenvaihtotoverilleen Syntipukille Maria lähettää lievennytyn version, joka menee perille. Siinä hän kertoo, että asuntonsa menettäneiden, viralliselta termin mukaan ”ulospommitettujen” (ausgebombt) huolto on ”mainiosti järjestetty – olosuhteisiin katsoen – kehuvat ruokaa hyväksi”.

Päiväkirjasta käy ilmi, että todellisuus on toisenlainen: sadevesi valuu sisään parakkiin, joka Marian mielestä muistuttaa ”enemmän sikopahnaa kuin säädyllisten ihmisten byroota”, nukutaan oljilla, joita asuintoverit ripottelevat ympäriinsä, on likaista ja kylmää. ”Vasta viime viikolla saimme lafkalle valon ja vettä, mutta lämpöä ei ole vielä pattereissa.”

Niinpä istutaan takit päällä ja lämmitetään käsiä lampun hehkussa. Yhteinen kohtalo on kuitenkin synnyttää tunteen, että ollaan kuin yhtä suurta perhettä: yhdessä palellaan ja odotetaan ruokaa.

Eloonjääneet yrittävät jatkaa normaalia elämää, eikä huvittelustakaan luovuta: käydään elokuvissa ja vietetään juhlia. Koska hälytys voi tulla koska vain, on kuitenkin aina varauduttava jäämään muualle yöksi.

Münchenin kaudelta Maria kertoo yksityiskohtaisen havainnollisesti pommituksesta: ”Kellarin uloskäynti oli tukossa. Aloimme hakea ulospääsytietä, sillä yleensä ensin satoi räjähdyspommeja ja sitten tulivat palopommit. Joku miehistä löysi = tiesi tahallisen heikon muurauskohdan seinässä ja löi sen hakulla auki. Siitä sitten ryömimme kukin vuorollamme naapuritalon kellariin. Mitään paniikkia ei syntynyt. Vain yksi vanha rouva nyyhkytti ääneen.” Hermojen hallinta on edellytys sille, että voi toimia ja pelastua. On keskityttävä siihen, mitä juuri sillä hetkellä voi ja pitää tehdä.

Maria tarkkailee asioita myös laajemmin: ”Normaalit elämän edellytykset ovat jo aikoja sitten loppuneet, ei ole sähköä, kaasua, ei vettä, jolla tulipalot sammutettaisiin”.

Ruokahuolto sentään toimii: ”Pommeilta säästyneeseen ravintolantapaiseen on järjestetty ilmainen ruokailu kotinsa menettäneille. Tavallisesti nämä jakelupaikat ovat katuvierillä raunioiden välissä.”

Kaikkea ei ole onneksi menetetty: ”Tarmokas isännöitsijämme apujoukkoineen oli käynyt kaivamassa esiin kellarissa olleet varamatkalaukut. Sieltä löysin omani, joten en ole yhden mekon varassa. Luojan kiitos!”

Sodan lopussa ei uskota propandaan

Sodan lopussa tappioon on alistuttu. Propagandan kustannuksella vitsaillaan: ”liittoutuneiden marssiessa voitokkaina Berliinin Unter den Lindenillä Goebbels avaa katuluukun, pistää päänsä esiin, huutaa: ’Me voitamme sittenkin!’ ja sulkee luukun jälleen.”

BBC:n saksankielisten radiolähetysten perusteella ollaan selvillä sotatilanteesta. Kiinnijääminen tietää ankaraa rangaistusta, joten joku on aina vahdissa.

Sotilaskarkureita ilmestyy silloin tällöin Fortshafenissa. Mamma Neun antaa heille voileipää, mutta Pappa Neu manailee: ”Olisit tapellut, niin ei tarvitsisi kerjätä!”

Jenkit tulevat

”Kaikki talot oli liputettu – valkoisin lipuin: ikkunoista ja parvekkeilta riippui valkeita kangaskappaleita antautumisen merkiksi. Tunnelma on järkyttävä, ahdistava.

Valtatien puolin seisoi vaitelias ihmisjoukko. Tietä pitkin ajoi katkeamattomana virtana voittajan motorisoitua kalustoa. Sotilaat istuivat ajoneuvoissaan tyynen arvokkaina purukumia jauhaen. Monen sotilaan vieressä istui koira. Tien viereisille pelloille ja niityille oli pystytetty pahviplakaateja merkiksi siitä, että miinat oli haravoitu pois. Tuskin niitä oli siellä ollutkaan.”

Maria kuulee kerrottavan ”häiriöistä”, jotka olivat sattuneet amerikkalaisten etsiessä kodeista aseita: ”Eräs sotilas oli kerännyt rannekelloja käsivarren pituudelta ja/tai sormuksia taskut täyteen. Ehkä pötyä, ehkä ei.” Maria ei siis suoraa päätä usko kaikkea mitä kuulee. Se, että ryöstöjä tosiaan tapahtuu, käy myöhemmin ilmi.

Positiivista on, että ”amit = amerikkalaiset pitävät lapsista ja antavat heille auliisti purukumia.”

Vakavampi tapaus sattuu talossa, jossa isäntää uhataan aseella, ”jolloin tämä oli pötkinyt pakoon. Sotilaat olivat ampuneet isännän perään, ilmeisesti sumatta.” Tämän kertoi venäläinen sotavanki Ivan, jonka emäntä oli lähettänyt etsimään isäntää.

Myöhemmin amerikkalaiset sotilasviranomaiset tutkivat tapahtuman. Käy ilmi, että vierailijat ovat olleet belgialaisia vapaaehtoisia. He olivat olleet jo tullessaan päissään ja jatkaneet juomista kellarista löytämillään kotiviineillä. He olivat vaatineet juhla-ateriaa, uhanneet aseella ja ammuskelleet kattoon. Isäntä oli livistänyt, mutta emäntä oli kantanut pöytään kinkut ja makkarat. Kaikkea ruokaa sotilaat eivät olleet jaksaneet syödä vaan olivat tahrineet loput ulosteillaan.

Amerikkalaisten miehittäjien palveluksessa

Amerikkalaiset tarvitsevat rutiinitehtäviin avuksi saksalaisia. Myös Maria saa konttorityötä: hän kirjoittaa koneella, vastaa puhelimeen ja toimii tulkkina saksasta englantiin tai päinvastoin.

Jotkut työntekijät tarttuvat tilaisuuteen käyttää valtaa: ”Frau Schmidtillä on jokin mystinen tehtävä asiakkaiden seulomisessa.”

Rouva Schmidt kertoo Marialle melodramaattisen elämäntarinansa, jonka mukaan hän oli alun perin venäläinen ruhtinatar; suurin osa on ilmeisesti keksitty. Amerikkalaiset hän saa uskomaan, että on pääsyt ”pakoon natseja”. Todellisuudessa hänen miehensä oli suuren saksalaisen firman johtaja ja reservin upseeri armeijassa.

Marian toimii myös kirjurina oikeudessa, kun saksalaiset ovat rikkoneet amerikkalaisten määräyksiä kuten öistä ulkonaliikkumiskieltoa tai ”veljeilyä” eli seurustelua miehityssotilaiden kanssa.

Amerikkalaisen Jimmyn kysyttyä saksalaisten suhtautumisesta amerikkalaisiin Maria vastaa: ”Aluksi suurin osa väestöstä oli helpottunut, kun sota loppui, mutta sitten tulivat miehitysvallan uudet säännöt ja määräykset ulkonaliikkumis- ja veljeilykieltoineen, natsijahdit, kotietsinnät, mielistelijät ja ilmiantajat, uusi epävarmuus tulevaisuudesta. [- – -] Saksalaisten kansallisylpeys oli saanut kuolettavan iskun. Miksi he rakastaisivat teikäläisiä? He pitävät teitä pintapuolisina ihmisinä, jotka ovat hyvinsyöneitä ja -vaatetettuja ja jotka halveksivat heitä heidän alennustilansa vuoksi.”

Jimmy yllättyy ja loukkaantuu. Hän tokaisee: ”Itsepä ovat osansa valinneet. Meillä on eurooppalaisista sellainen käsitys, että ovat lähimmäisten kaulassa tai kurkussa. Muuta vaihtoehtoa ei ole.”

Marraskuussa 1945 Maria lainaa kahta saksalaisten tunteita kuvaavaa lausahdusta: ”Jumala, anna meille pian viides valtakunta, neljäs on kolmannen kaltainen” ja ”Mitä kauemmin läntinen aurinko meihin paistaa sitä ruskeammiksi tulemme”. Suluissa on huomautus: ruskea oli SA:n väri. Onkin selvää, että ilman Marshall-ohjelman auttamaa taloudellista nousua useammat olisivat alkaneet haikailla, että ainakin ennen sotaa asiat olivat paremmin.

Natsismin poiskitkemisen ongelmia

Amerikkalaiset katsovat tehtäväkseen kasvattaa saksalaiset pois natsi-ideologiasta. ”Heti amerikkalaisten tultua Hofgeismariin asukkaat vietiin – pakolla – elokuvateatteriin katsomaan keskitysleirejä kuvaavia kauheuksia. Ei ihme, että se herätti väestössä voimakkaita tunnekuohuja, itkua ja pyörtymistä.”

Kyselylomakkeella (Fragebogen), joka viran- ja toimenhaltijoiden on täytettävä, amerikkalaiset yrittävät saada selville kansallissosialistisen puolueen ja muiden natsijärjestöjen jäsenyydet. ”Amerikkalaiset työtoverini tosin väittävät, etteivät ole tavanneet yhtään pesunkestävää natsia Saksassa ja odottavat toiveikkaina tällaiseen harvinaisuuteen törmäämistä ennen kotiuttamista. 

Luutnantti Price ilmaisee Marialle ”ilonsa, ettei minun kyselylomakkeessani ollut ’tahroja’. Taitavat nämä uudet isännät olla vähän lapsellisia.” Maria tarkoittaa, ettei Price tajua, mikä Marian asema ulkomaalaisena oli. 

 

Lääkäri Koch on erotettu virastaan varhaisen puoluejäsenyyden takia. (Todellisuudessa 1934 ei ollut kovin varhaista, sillä sen jälkeen kun Hitler tuli valtaan tammikuussa 1933, puolueeseen liityttiin myös urasyistä. Vain ennen valtaantuloa puolueeseen liittyminen oli todella varhaista.) Lääkäri pystyi kuitenkin todistamaan, että oikea vuosi oli 1938.

Marian mielestä kuulustelun hoitanut luutnantti käyttäytyi epäasiallisesti: tämä ”käski minun kysyä tohtorilta, oliko tämä taitava metsätöissä, etenkin puiden kaatamisessa, ja nauroi rumasti. Minä mykistyin. Oliko oikein lyödä lyötyä, joka jo kärsi kovasta kohtalostaan, jolle työ oli elämää ja sen kieltäminen oli kuolemantuomio.”

Sairaalassa Maria ystävystyy ylihoitaja sisar Gudrunin kanssa. Tämä on joutunut vaikeuksiin, koska on ollut kansallissosialistisen jäsen, mitä hän on pitänyt virkaan liittyvänä itsestäänselvyytenä: ”En voi ymmärtää, miksi isänmaallisuus on yhtäkkiä muuttunut rikolliseksi.” Maria kommentoi: ”Tuskinpa hän tietää kaasukammioiden todellisuudesta.”

Kun sisar Gudrun erotetaan virastaan, Maria vetoaa Samiin, ”joka oli aluksi vastahakoinen ja epäröivän näköinen. Kun käytin kaiken kaunopuheisuuteni todistaakseni, miten välttämätön ja tärkeä Sisar oli sairaalan hallinnossa, josta hänellä oli vuosikymmenien kokemus, Sam alkoi kuunnella tarkkaavaisesti. Mitä hyötyä olisi kenellekään hänen syrjäyttämisestään ja miten paljon vahinkoa se saisi aikaan? Tämä nainen ei ollut syyllistynyt mihinkään natsien rikoksiin. Tämä on suorastaan typerä farssi hyödyttömästä kostosta. Sota on ohi ja elämän täytyy jatkua. Natsien puhdistukset ja tutkimukset ovat siirtymässä saksalaisille viranomaisille. Eikö sotilashallinto voi antaa ylihoitaja Gudrunin jatkaa virassaan ainakin siihen asti?”

Maria katsoo asioita vain yksilöiden kokemien epäkohtien kannalta. Hän ei näe kokonaisuutta: monet vakaviinkin rikoksiin syyllistyneet saivat vain pienen rangaistuksen tai onnistuivat luikertelemaan siitä kokonaan irti varsinkin vaiheessa, jossa tutkinta siirtyi saksalaisille. Aiheesta voi lukea suomeksi Frank McDonoughin kirjan Gestapo loppupuolelta.

Saksalaisia ja muita kansallisuuksia

Kun Maria kutsutaan saksalaisten illanviettoon, jossa on läsnä myös entinen SS-sotilas, hän epäilee kutsujien tarkoitusta: ”En tahtonut enkä tahdo olla missään tekemisissä minkään kanssa joka haiskahtaa politiikalta. Olisiko minun ehkä heidän aivoitustensa mukaan ’vakoiltava’ työnantajieni salaisuuksia, joihin tuskin törmäisin vaatimattomassa asemassani? Entäpä jos lörpöttelisin amerikkalaisille saksalaisten mahdollisesti, melko varmasti, laittomista kokouksista? Vai kuvittelisivatko he naiivisti – noin vain – minun olevan heidän puolellaan? [- – -] Ehkä pelkoni on vain väsyneiden aivojeni synnyttämää ’hätävarjelua’.” 

Miehitysaikana Maria seurustelee myös muiden kansallisuuksien edustajien kanssa. Hän huomaa, että puhuja olettaa usein itsestään selvästi hänen olevan samaa mieltä kanssaan. Esimerkiksi venäläinen palvelustyttö Martha uskoo hänen olevan kommunisti, eikä Maria korjaa erehdystä.

Italialaisia sotavankeja on paikkakunnalla useita, ja Maria saa yhdeltä italian tunteja. Yhdysvaltain armeijasta löytyy amerikansuomalaisia, joiden kanssa Maria voi puhua suomea.

Maria pääsee mukaan virolaisten juhliin. ”Erehdyin kysymään eräältä pojalta, joka pyöritti minua tanssilattialla, miten hän oli tullut Saksaan. Hän hymyili kuin ei uskoisi korviaan ja puisteli päätään. Häpesin uteliaisuuttani ja pyysin anteeksi.”

Vain norjalainen tyttö suhtautuu Mariaan etäisesti ja torjuvasti. Maria tyrmistyy ensin mutta ymmärtää sitten: tyttö on Norjan vastarintaliikkeen jäsen, jota Gestapo on kuulustellut ja kiduttanut. Maria on tälle vihollinen, koska on tullut Natsi-Saksaan vapaaehtoisesti. 

Pula-ajan pulmia

Ruuan suhteen siviilien olot eivät olleet huonoimmillaan sodan aikana, sillä Natsi-Saksassa suosittiin omaa väestöä muiden kustannuksella. Nyt miehitysvaltojen oli ruokittavana paitsi oman armeijan sotilaat, jotka tietysti olivat etusijalla, saksalaiset siviilit ja sotavangit, miljoonat keskitysleireistä ja pakkotyöstä vapautuneet sekä vapautettujen maiden siviilit.

Syyskuussa 1945 Maria kirjaa: ”Ruuasta on huutava pula. Miehittäjät ovat huomattavasti pienentäneet siviiliväen korttiannoksia, etenkin liha- ja rasva-annoksia. Maitokuponkeja saavat vain pikkulapset ja sairaat.”

Musta pörssi tietysti toimii. Maria suunnittelee joulukuussa 1945 pyytävänsä eräältä emännältä ”jotakin pientä jouluksi: voita, juustoa ja/tai kananmunia. Olen pari kertaa käynyt hänen luonaan ja vastahakoisesti hän on myöntynyt pyyntööni pitkän empimisen jälkeen, vaikka tietenkin maksan mukisematta, mitä hän pyytää. Taitaa kenkä puristaa siitä, ettei minulla ole mitään vaihdettavaa (tupakkaa, kahvia).”

Muidenkaan tavaroiden hankkiminen ei ole yksinkertaista. Marian ongelmana ovat erityisesti kengät, jotka kuluvat loppuun, kun oleskelusta Saksassa tulee aiottua pitempi. Jotta suutari laittaisi kenkiin puolipohjat, nahka pitäisi olla omasta takaa.

Mamma Neu tarjoaa omia kenkiään, jotka ovat liian suuret mutta käyvät sanomalehtipaperilla täytettyinä. Rouva Scmidtin avustuksella Maria saa kenkäkaupasta tiskin alta ”viininpunaiset korkeakorkoiset mokkakengät. Kauniit, mutta epäkäytännölliset.”

Ystävältään Samilta Maria saa lahjaksi ”kaksi paria mustia, matalakantaisia kävelykenkiä. Uudet ja ehjät ja kaksi numeroa liian suuret! No, sanomalehtipaperiahan aina riittää sen verran kärkiin, että ne tulevat sopiviksi.”

Maria on niin ylpeä, ettei halua pyytää Samilta mitään eikä ”jäädä kiitollisuuden velkaan. Yritän tulla toimeen omillani. Jos ei Sam hoksaa puutteitani, se on hänen ’häpeänsä’.”

Joskus Sam huomaakin Marian puutteet, esimerkiksi ”miksei minulla ole huoneessani radiota. Minä taas ällistyin, miksi hän ei sitä tajunnut. Kaupoissa kun ei ole ja mustassa pörssissä ne ovat mielettömän kalliita. Niinpä Sam toi käytetyn radion ilokseni. Kiitin ja kumarsin. En kysynyt sen alkuperää. Voin vain arvailla.” 

Myöhemmin Sam tuo Marialle matkakirjoituskoneen. ”Sen alkuperästä ei ollut epäilystäkään, koska siinä oli saksalaiset äät ja ööt, joita amerikkalaisissa koneissa ei ole.” Kirjoituskone lienee sotasaalista.

Erilaisia seurustelu- ja seksisuhteita

Maria kirjaa muistiin erilaisia suhteita saksalaisten tyttöjen ja amerikkalaisten sotilaiden välillä.

Joillekin tytöille on mieleen, että sodan jälkeen on miehiä mistä valita. Eikä haittaa, että miehet vaihtuvat, kun vanha joukko-osasto lähtee ja uusi tulee.  

”Runsaan puolen tunnin kuluttua pari palasi metsästä ja muutamaa minuuttia myöhemmin toinen. Ensiksi tullut poika huusi kaverilleen: – How many times? (Monestiko?) ja toinen näytti sormillaan voitonmerkkiä. Ilmeisesti poikien päähän ei pälkähtänyt että jokin pihapiirissä voisi ymmärtää englantia.”

Myös eräät rouvat ja lesket seurustelevat amerikkalaisten upseerien kanssa. Joku tulee raskaaksi, toiselle tehdään abortti.

Sotilaillekin voi tulla seurauksia: eräs ”kyyhkyläinen” tartuttaa kupan koko komppaniaan.

Seurustelusta amerikkalaisten kanssa on aineellista hyötyä. ”Saksalaiset tytöt kehuvat saavansa miesystäviltään melkein mitä vain kehtaavat pyytää: suklaata, kosmetiikkaa, hammastahnaa, saippuaa, ruokapurkkeja, vaatteita, kahvia, teetä ja niin edelleen.”

Huonommin ovat asiat idästä paenneella nuorella naisella. Tämä pelkää, että vanhemmat sairastuvat, ja on ”valmis olemaan Samille ’suosiollinen’ voipaketista”. Voipaketti painaa neljänneskilon.

Joku tytöistä uskoo seurustelun olevan vakavaa ja ehkä se aikanaan onkin, mutta amerikkalaisesta poikaystävästä ei kotiuttamisen jälkeen kuulu mitään, ja Maria epäilee perheen kääntäneen tämän pään. Sen sijaan Marian suomalainen ystävä Eve pääsee sotamorsiamena Yhdysvaltoihin.

On yleisesti tunnettua, että puna-armeijalaiset syyllistyivät joukoittain raiskauksiin. Mariakin kirjaa kuulemiaan kauhutarinoita. 

Länsiliittoutuneiden sotilaiden tekemistä raiskauksista on alettu puhua vasta hiljattain. Miriam Gebhardtin kirja Ja sitten tulivat sotilaat on käännetty suomeksikin.

Maria kertoo 20-vuotiaasta puolalaisesta kaimastaan, joka joutui raiskatuksi ratsian yhteydessä. Kaksi sotilasta ”meni navettaan, jossa Maria oli syöttämässä lehmiä. Toinen pojista, joka kutsui toveriaan Johniksi, jäi ovelle vahtiin sillä aikaa kun tämä meni tutustumaan Mariaan. Näin joutui karitsa suden suuhun.

Oli vaikea, ehkä mahdoton tehtävä löytää ’Johnia’ näin vähin eväin, sillä heinäkuinen joukko-osasto oli aikaa sitten siirretty muualle. Sitä paitsi tämä oli tuskin mikään harvinainen tapaus. Viitsivätkö ’tahot’ vaivautua?”

Amerikkalaiset ovat itsekin selvillä siitä, mitä ratsioissa voi tapahtua. Sam varoittaa Mariaa ratsian ajankohdasta ja ”antoi ohjeita, miten piti toimia. Hänen kuvansa oli asetettava näkyvästi peilin eteen lipaston päälle; pukeuduttava heti kun kaverit tulevat taloon, jotta he eivät kohtaisi puolipukeista, unenpöpperöistä naista sängystä tai sängyn laidalta sisään tullessaan; puhuttava heti englantia heidän kanssaan.”

Viimeinkin Suomeen

Kasselin pommitusten jälkeen Maria haaveilee paluusta Suomeen. Helsingin pommitukset helmikuussa 1944 saavat hänet kuitenkin uskomaan, että tilanne on sama Suomessa ja Saksassa, joten on sama, missä hän on. Maria lykkää päätöstä paluusta siihen asti, kunnes tulee tieto, saako hän opiskelupaikan ja stipendin.

4. syyskuuta 1944 Maria kirjoittaa: ”sain tiedon Suomen antautumisesta.” Näin uutinen aselevosta Saksassa kerrotaan.

Kun postiyhteys on poikki, Maria on jatkossa täysin Saksan Suomen oloista antaman tiedon varassa. Sodan jälkeen amerikkalaiset eivät ilmeisesti ole kiinnostuneita kertomaan Suomen oloista. 

Vasta vuoden 1946 lopussa Maria kuulee, että posti Suomeen toimii. Seuravana vuonna Ruotsin Punainen Risti järjestää paluukuljetuksia.

Vielä loka-marraskuun vaihteessa 1947 on Saksasta tulevilla käsitys, että Suomi on Neuvostoliiton miehittämä, vaikka rauha on solmittu helmikuussa ja valvontakomissio poistunut maasta syyskuussa.

Laivalla Maria kuuntelee muiden naisten kertomuksia ja hämmästyy: ”Suurin osa meidän joukostamme näyttää tuntevan toisensa ja olevan kotoisin Pohjois-Suomesta, missä he ovat olleet saksalaisten joukko-osastojen palveluksessa.” Aivan kuten jälkimaailmalle on käsittämätöntä Marian lähtö Saksaan sodan keskelle, Maria ei ymmärrä, miksi naiset ”eivät jääneet kotiseudulleen saksalaisten lähdettyä. Eivät kai he kaikki voineet olla ”morsiamia”! Enimmäkseen he näyttävät jääneen Pohjois-Saksaan, englantilaiselle vyöhykkeelle.” 

Hangon leirin kuulustelu

Muiden tavoin Maria joutuu kahden viikon karanteeniin Hangossa, missä hänestä otetaan valokuvat sekä sormenjäljet ja Valpo kuulustelee häntä. Kuulustelija Mikko Matikainen väittää tietävänsä Mariasta ”kaiken”, mm. että tämä oli ”ollut amerikkalaisen everstin sihteerinä. Pitikö se paikkansa? Juu, kyllä se piti – suurin piirtein, jatkoin mielessäni, osa oli ollut everstiluutnantteja, yksi majuri, monta kapteenia, joista Matikaisella ei ollut aavistustakaan!”

Tietojen lähteeksi paljastuu Marian ystävän Even tuttava Armi. ”Armi olisi tuskin halunnut minun lörpöttelevän, mitä satuin tietämään hänestä! Eve oli kertonut, että Armi odotti lasta amerikkalaiselle upseerille. Ei olisi juolahtanut mieleeni kertoa Matikaiselle, sehän olisi ollut typerää.”

Muutenkin Maria noudattaa toista taktiikkaa: ”Kuulusteluissa minun kuului antaa tarkka selonteko Saksassa tapaamistani suomalaisista. Näistä kaikista se ’kaikki’ siis koostui. Kerroin muutamista tapauksista mahdollisimman pintapuolisesti ja neutraalisti.” Kuten Saksassakin, Maria ei halua urkkia eikä ilmiantaa ketään eikä ylipäänsä aiheuttaa muille ikävyyksiä.

Onneksi Maria saattaa todistaa kertomuksensa kirjallisilla dokumenteilla: vanhentuneen passin lisäksi hänellä on ”Humboldt-säätiön stipenditodistus, erilaisia henkilöllisyyskortteja, Münchenin yliopiston kurssitodistus, saksalaisilta ja amerikkalaisista työnantajilta saamiaan työtodistuksia. Hitaasti, mutta varmasti meikäläisen ’Lefenslauf’ siirtyi salaiseen arkistoon. Siitä voi kuka tahansa nähdä, etten tuona aikana ole ollut ’joron jäljillä’ vaan yrittänyt otsani hiessä ansaita työllä leipäni.”

Ennen kuulustelupöytäkirjan allekirjoittamista Matikainen ehdottaa, että Maria helpottaisi omaa tapaustaan kertomalla, että oli lähtenyt Saksaan ”miehen perässä”. Maria ei suostu, mutta loppujen lopuksi hänkin saa Valpolta ”synninpäästön”.

Lopuksi Marialta kysytään, onko hän saanut vakoojakoulutusta, tunteeko hän Ruth Munckin ja kuuluuko hän laittomaan puolueeseen. Häntä vaaditaan myös lupaamaan, ettei hän lähde salaa maasta. Mariasta kaikki tämä kuulostaa hullulta.

Taustan tietävä lukija oivaltaa, mistä on kyse: Valpo yritti seuloa poliittisesti viattomien palaajien joukosta, jotka olivat kuuluneet Saksan tukemaan, Suomen kannalta maanpetokselliseen ”vastarintaliikkeeseen” ja joita oli syytä pitää silmällä.

Saksasta piti vaieta

Vasta Hangon leiriltä päästyään Mariaa kuulee Lapin sodasta.  

Kun hän kertoo jollekulle Saksassa oleskelustaan, hän huomaa toisen kasvoilla halveksivan tai jopa vihamielisen ilmeen. Hän oppii, että asiasta on paras vaieta.

Yhteys osaan Saksassa tavattuihin ihmisiin säilyy vuosikausia.

Miksi juuri naiset vakenivat?

Niilo Lauttamuksen esikoisromaani SS-sotilaista ilmestyi jo 1957, siis Stalinin kuoleman jälkeisen suojasään aikana. SS-miehillä oli toki sodan jälkeen vaikeaa, mutta sen jälkeen pataljoona ei ole ollut Suomessa tabu, toisin kuin muissa maissa. Neuvostoliittokaan esittänyt vastalauseita, kun entisestä SS-miehestä tuli puolustusministeri.

Sen sijaan naisten vaikeneminen kesti pitempään. Poikkeuksia toki oli: Irja Salla toinen osa Hävityksen keskellä ilmestyi sodan jälkeen, ja Annikki Kariniemi kuvasi 70-luvulla suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden suhteista Lapissa teoksissaan Veren kuva ja Veren ikävä.

Syynä erilaisen kohteluun lienee ollut kaksoisstandardi: miehelle on pidetty kunniallisena olla sotilas, mutta naiselle ei-kunniallisena seurustella vieraan kansallisuuden edustajan kanssa. Ja ilman muuta on oletettu, ettei naisella voinut olla muuta motiivia olla yhteydessä saksalaisiin tai lähteä Saksaan.

Lisää tietoa kirjailijasta

Irja Lounaja, alkuaan Irja Maria Lukkarinen, syntyi 1916 Kuopiossa ja asui lapsuutensa Varpaisjärvellä. Isä kuoli, kun tytär oli kymmenvuotias 1926. Äiti kuoli samana vuonna 1937, kun hän pääsi ylioppilaaksi Kuopion tyttölyseosta.

Siitä, miten ja miksi hän lähti Saksaan, on kerrottu alussa.  

Sodan jälkeen hän toimi ensin puutavaraliikkeiden ulkomaankirjeenvaihtajana, mutta opiskeli sitten saksan ja englannin kielen maisteriksi ja työskenteli kielten lehtorina eri puolilla Suomea. Hän jäi eläkkeelle 1979.

Vuonna 1963 hän meni naimisiin kirjailija, metsäteknikko Heikki Lounajan, joka oli leski. Perheeseen kuuluivat aviomiehen nuorimmat lapset.

Heikki Lounaja kuoli 1987, ja Irja Lounaja kuoli 2010.

Lähde: http://www.narc.fi:8080/VakkaWWW/Selaus.action?kuvailuTaso=AM&avain=45465.KA

Muita tietoja

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Suom. Maikki Soro. Minerva 2016.

McDonough, Frank: Gestapo. Natsi-Saksan salaisen poliisin historia. Suom. Mari Janatuinen. Atena 2016.

Olen kirjoittanut blogiin Irja Sallasta, Annikki Kariniemestä ja Niilo Lauttamuksesta.

Lisää tietoja sodan loppuvaiheesta ja sen jälkeisestä ajasta

Bessel, Richard: Germany 1945. From peace to war. Pocket books 2010.

Hitchcock, William I.: Liberation. The bitter way to freedom, Europe 1944-1945. Faber & Faber 2009.

Lowe, Keith: Savage continent. Europe in the aftermath of World War II. Penguin books 2013.