Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Laila Hietamies: Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat

Laila Hietamiehen romaaneissa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat naiset selviävät sodasta paremmin kuin miehet.

vierailla-poluilla-oudoilla-ovilla

 

Laila Hietamiehen (myöhemmin Hirvisaari) Kannas-sarjan kaksi ensimmäistä sijoittuvat todellisen Valkjärven pitäjän kuvitteelliseen Suontaan kylään. Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu vuonna 1925 ja Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin. Tapahtumat keskittyvät yksityiselämään, ajan politiikka ei kosketa henkilöitä millään tavalla.

Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1980) alkaa Suontaan kylästä ja kuvaa kesäkuun 1944 suurhyökkäystä, Viipurin kukistumista ja evakkomatkaa. Kirjan lopussa ollaan vasta junassa Simolan asemalle. Tuolloin päähenkilöt Martta Heikkilä ja Helmi Elisa Karhu ovat kolmikymppisiä.

Neljäs osa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983) alkaa heinäkuussa Mynämämäellä, jossa suuri suontaalaisista elää evakkoina. Välillä ollaan sotasairaalassa Mikkelissä, toisella evakkopaikkakunnalla Jämsässä sekä sairaaloissa Helsingissä ja Turussa. Kirja päättyy syyskuussa ristiäisiin ja rauhan tuloon.

Viides osa Edessä elämän virrat (1984) tapahtuu pääosin Turussa helmikuusta alkukesään 1945.

Hyviä ja huonoja evakkokokemuksia

Vierailla poluilla, oudoilla ovilla kuvaa monipuolisesti suhtautumista evakoihin. Osa isäntäväestä on myötätuntoisia ja ymmärtäviä, kuten Aittalan emäntä ja isäntä. Keskinäistä toimeentuloa helpottaa, että pihapiirissä on useampi talo, joten kukin saa perhe asua omissa oloissaan häiritsemättä muita omilla tavoillaan ja tottumuksillaan.

Talonväen hyväntahtoisuus on aitoa. 18-vuotias tytär Leena selittää: No kun me tykätä teist kaikist. Eikä se ol mitenkä mukava kattoo kun ihmine kärsi. Kyl maar me se ymmärretä.”

Toisaalta sanotaan, että Leena sekä ymmärsi että ei ymmärtänyt Marttaa. Kyllä hän tiesi, että sota oli, mutta joskus tuntui, että Martan sota oli eri kuin hänen. Hänen kaksi veljeään olivat sodassa, sota koski heitä kaikkia yhtä paljon kuin Marttaakin, jonka mies oli kapteenina rintamalla, Leena tiesi. Mutta heidän kotinsa oli täällä vahingoittumattomana, eivätkä pommikoneet olleet vielä ilmestyneet heidän yläpuolelleen.”

Osa isäntäväestä on taas päinvastaisia luonteita. Eräs isäntä on vanhapoika, joka kieltää lapsia uimasta ja meluamasta, kulkee alasti ja huutelee rivouksia.  Myöhemmin selitetään, että isäntä on seksuaalisesti turhautunut. Jouduttuaan läheiseen kontaktiin verevän naisen kanssa, jonka suhteen hänellä ei ole mahdollisuuksia, hän purkaa ärtymyksensä kaikkiaan evakoihin.

Hevoskuski sanoo Helmi Elisalle kuultuaan tämän olevan evakko: ”Mää en ymmärrä sitä lainkka et kaike maailma ihmiset tullee sielt tänne muire ihmiste harmiks.” Kuskin mielestä olosuhteet eivät voi olla niin pahoja kuin huhut kertovat. Hän paheksuu sitä, että evakot tulevat ja vaativat asuntoa. Hän uskoo, että he kylpevät rahassa saatuaan korvauksia, ja kuka edes voi todistaa, että anomusten tiedot ovat totta. Hevoskuski on esimerkki ihmisestä, joka puhuu ensin, mitä sylki suuhun tuo. Kun hän sanomansa osoitetaan vääräksi, hän ei pyydä anteeksi vaan sanoo, ettei hän tarkoittanut mitään.

Romaanin lopussa Aittalan isäntä järjestää yhdeksänkymppisille Marille ja Kustaalle pysyväksi asunnoksi vapaana olevan mökin, sekä hyvästä sydämestä että ennakoiden poikiensa kotiintuloa sodasta, jolloin talossa ei enää ole tilaa.

Kustaa sanoo Aittalalle: Kaikilha se ei tää elämä olt samanlaista, tiijetäähä myö jot on tult kahnauksii puoli ja toisi. Mie sitä vaan, jot ihmisest itsestää riippuu vastaakos hyvvää pahal vai päinvasto.”

Samanlaista auttavaisuutta osoittaa lotta Kerttu, joka vuokraa perintömökkinsä Turussa Martalle ja asuu itse sairaanhoitajaoppilaiden asuntolassa.

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Martta on saanut toukokuussa 1945 sijaisuuden koulusta. Siellä hän joutuu miesopettajan syrjimäksi, koska aiemmin sijaisuudet on saanut tämän vaimo. Miesopettaja ei suostu myöntämään, että valinta on oikeudenmukainen: hänen vaimonsa on epäpätevä ja Martta on pätevä, joten totta kai Martta valitaan.

Tapaus osoittaa, että paikallisilla on henkilökohtaisia syitä nyreyteen: evakot kilpailevat heidän kanssaan työpaikoista ja asunnoista.

Miten ihminen selviää menetyksistä?

Teoksessa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla Helmi Elisa toteaa Martalle: kaiken sen kestää, jos vain haluaa itse jäädä eloon. Siksi on hyvä kun on joku jota varten jäädä eloon.”

Se tärkein joku on molemmilla lapsi. Sotaleski Helmi Elisalla on seitsenvuotias tytär Laura. Martan miehen Aarnen selviytymisestä ei pitkään aikaan tule tietoa, mutta Martta odottaa lasta, joka on onneksi pantu alulle jo ennen vihkimistä. Juuri tieto Martan raskaudesta on saanut Aarnen tekemään avioitumispäätöksen.

Käydessään Mikkelissä sotasairaalassa Martta kohtaa Malviina-mummon. Malviina uskoo, että kaikki ihmiset ovat mukavia ja pohjimmiltaan samanlaisia, olivat he karjalaisia tai ei. Ei ihme, että hän on kohdannut etupäässä mukavia ihmisiä.

Malviina on karjalaisen positiivisuuden ruumiillistuma. Se, mikä aikoinaan oli uutta ja raikasta Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilössä, on Malviinassa jo stereotyyppistä.

On harmillista, että Hietamies pani Kannas-sarjan alkuosien äreän Akviliinan kuolemaan evakossa talvisodan aikana. Olisi ollut vaihteeksi hyvä näyttää evakko, jonka kanssa tuskin sydämellisinkään isäntäväki olisi tullut toimeen.

Malviinan elämänohje kuuluu: ”Se on silviisii, jot ihmise pittää syyvä ja haastaa. Täs järjestyksen. Ens ku hää syöp mahhaase täytee, sit on niin hyvä jot. Sit ko hää on syönt, sit hää alkaa haastaa ne surut itsestää.”

Malviina sanoo myös, että Martan on vakuutettava itselleen, että Aarne paranee: se nääs auttaa ku uskoo siihen lujast. Sitä pittää sannoo nii lujast noita asjoit, jot itsekkii uskoo.” Ainakaan ei kannata surra etukäteen.

Kaikki ei ole aivan näin helppoa. Helmi Elisan pommituksessa saadut haavat pahenevat ja hän joutuu sairaalaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä Laura saa kurkkumätätartunnan ja joutuu toiseen sairaalaan.

edessa-elaman-virrat

Vaikeudet eivät lopu rauhan tuloon

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Laura asuu Martan luona Turussa, kun Helmi Elisa opiskelee kätilöksi Helsingissä.

Martta on synnyttänyt pojan, mutta hän ei ole elänyt päivääkään aviomiehensä kanssa. Keuhkoihin haavoittunut Aarne on yhä tuberkuloosiparantolassa.

Aarne ei voi kertoa Martalle sotakokemuksistaan, ei ”miltä tuntui räjäyttää kokonainen korsu ja tappaa pakoonlähtevät venäläiset yksitellen hankeen” eikä miltä haavoittuminen tuntui. Vain mukana ollut voi ymmärtää.

Lisäksi Aarne haluaa suojella läheisiään: ”Minun poikani ei tarvitse sodasta tietää. Niin kauan kuin maailmassa on rauha. Siihen on uskottava.”

Aarne pohtii lyhyesti, että ulkopoliittiset muutokset ovat tapahtunut niin nopeasti, että ihmisten tunteet eivät ole pysyneet niiden vauhdissa. Kestää aikaa, ennen kuin suhde entiseen viholliseen muuttuu.

Sen sijaan ajan sisäpolitiikka loistaa kirjassa poissaolollaan, vaikka se juuri tähän aikaan oli repivää.

Kuten sarjan edellisissäkin osissa, romaanin heikkoutensa on, että henkilöiden yhteiskunnallinen tausta ei vaikuta mitenkään heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Martta ei hyväksy sotaa puolusteluksi

Muistot eivät häviä vain sillä, ettei niistä puhuta. Sairaalassa työskentelevä hoitaja Elina sanoo Aarnelle: ”sinä viet mukanasi kotiin omat aaveesi!” Ja Elina yleistää tämän kaikkien suomalaisten naisten kohtaloksi: ”Me joudumme kokoamaan teidät sirpaleista kokonaisiksi.”

Aarne epäilee: ”onko minusta enää ihmistä elämään? Työelämään? Aviomieheksi? Normaaliin arkiseen elämään?” Niinpä hän uudistaa suhteen Elinaan, jonka kanssa hänellä on ollut yhdenyönjuttu jo rintamalla. Elina toteaa tarkkanäköisesti: ”Jos osaisit minua rakastella, osaisit vaimoasikin…”

Martta aavistaa jotakin, ja Aarne myöntää suhteen mutta vain rintamalla. Aarne puolustautuu: ”Sodassa…et tiedä millaista se on pahimmillaan. Ja silloin repeää jokin sisällä, etsii purkautumista, kun tilanne osuu kohdalle, se on väistämätöntä…”

Martta iskee vastaan: ”Tekö taistelitte silloin…asemasodan aikana? Tiedätkö mitä teki suomalainen nainen kotirintamalla? Hoiti että koko maan talous pyöri, että oli ruokaa, vaatteita. Ei ollut aikaa pelata korttia, ei istua katsomassa viihdytyskiertueita. Piti tehdä työtä, niin kuin mekin viime kesänä Suontaassa. Ja sitten te valitatte naisen kaipuutanne sodan vaaroissa…Aarne..täällä ei ollut aikaa unelmille, täällä tehtiin työtä. Teistä tehtiin sankareita, mutta entä meistä?”

Tämä tuntuu jälkikonstruktiolta. Eihän kukaan puhu keskustelussa ”suomalaisista naisista” vaan omista tai korkeintaan tuttaviensa kokemuksista.

Myöskään romaanin tapahtumat eivät täysin vastaa Martan ja Elinan yleistyksiä. Nainenkin voi saada tukea mieheltä, joskaan Marttaa ei kuuntele aviomies Aarne vaan ystävä Karjalainen.

Eikä sota kaikille naisillekaan merkinnyt pelkkää työtä ja seksin puutetta. Vaikka päähenkilöt Martta ja Helmi Elisa rakastelevat vain yhden miehen kanssa, hoitaja Elina ja lääkäri Nelly ovat toista maata. Heitä ei tästä tuomita, kuten perinteisesti tehtiin.

Jotakin Aarnen mietteissä on pätevääkin: kritiikki että Martta haluaa omistaa hänet. Myös Helmi Elisa arvostelee mielessään ystäväänsä, joka ennen oli ollut niin itsenäinen: ”jollei Martta nyt ymmärtäisi, hänen avioliitostaan tulisi vaikea. Martta tuntui hyväksyvän kaiken, minkä Aarne sanoi, hän suorastaan kerjäsi mieheltä sanoja, rakkautta; mutta ei se tullut niin.”

Tämä on harvoja kohtia, joissa Martan ja Helmi Elisan muuten ihanteellisen lujaksi ja läheiseksi kuvatussa ystävyydessä on särö. Yhteiskunnalliseen aseman ja siviilisäädyn ero ei ole vaikuttanut heidän väleihinsä mitenkään.

Naisille sota on tuonut hyvääkin

Lääkäri Karjalaisen apu on saanut Helmi Elisan ihannoimaan miestä, kun taas Karjalaiseen on vedonnut naisen avuttomuus. Nyt he päätyvät yhdeksi yöksi samaan sänkyyn, mutta jatko menee mönkään, koska heillä on erilaiset odotukset.

Myöhemmin Karjalainen pyytää anteeksi ja kosii, mutta Helmi Elisa antaa rukkaset sanoen: ”Olisi liian yksinkertaista jättäytyä toisen ihmisen armoille, niin kuin aikoinaan, kun menin naimisiin. Miulla ei ollut mitään ammattia, ei työtä, olin kotona ja hoidin Lauraa.” Helmi Elisa ei siis halua ottaa roolia, joka naisille sodan jälkeen suositeltiin, miehen emotionaalista kannattelua, vaan keskittyä omaan kehitykseensä.

Miesten ja naisten välillä on selvä ero. Sota on raunioittanut Aarnen fyysisesti ja Karjalaisen psyykkisesti. Molemmat ovat jatkuvasti pettäneet vaimoaan, ja vaimon kuolema on vapauttanut heidät ”väärästä” avioliitosta. Karjalainen on menettänyt myös pienen tyttärensä, jota hän on kovasti rakastunut.

Sen sijaan naisille sota on tuonut mukanaan myös hyvää. Martta ei edes salaa iloaan siitä, että on saanut vihdoin omakseen Aarnen, kun tämän vaimo on kuollut pommituksessa.

Helmi Elisa ei ole rakastanut miestään, mutta tästä hän ei voi puhua edes Martalle. Ilman tällaisia harvinaisia säröjä ystävyys olisi liian idyllistä ollakseen uskottavaa.

Helmi Elisan kuvauksessa Hietamies murtaa sotalesken – ja ylipäänsä lesken – stereotyyppiä. Vaikka Lauralle orpous on yksiselitteisesti menetys, leskeys avaa Helmi Elisalle mahdollisuuden itsenäistymiseen ja kehittymiseen: ”nyt vihdoin viimein koko tulevaisuus oli hänen omissa käsissään. Hän tiesi, että pitkä tie se tulisi olemaan, pitkä ja kivinen. Mutta hän kulkisi sen, valmistuisi, kokisi mitä on olla vapaa ja itsenäinen. Ja sinä päivänä hän seisoisi käsi lapsensa kädessä siinä uuden elämän kynnyksellä. Ja hän rakastaisi, jos se olisi mahdollista.”

Nuoret selviävät helpoimmin. Lotta Kerttu, Arttu ja jopa kätensä menettänyt Kyösti alkavat suunnitella opintoja, ja Kerttu ja Arttu löytävät toisensa.

Vanhuksilla on vaikeinta

Yhdeksänkymppinen Mari on tähän mennessä ollut optimistisuuden ja elämänmyönteisyyden ruumiillistuma ja nauttinut täysin rinnoin kymmenen vuotta sitten solmimastaan avioliitosta Kustaa kanssa, mutta nyt hän sairastuu dementiaan: ”Tälviisi vanha ihminen saap kuolla vierais maisemis, parantusha sitä, jos olisi koton. Täällä maa ikkääkö vetää puoleesa. Sielt piti lähtee, mitehä monta vuotta siint oikein on?” Mari kuolee ja haluaa tulla haudatuksi kasvot Karjalaan päin.

Vanhusten kokemukset evakossa on melko lailla sivuutettu, sillä he eivät ehtineet kirjoittaa niitä muistiin – toisin kuin myöhemmin silloiset lapset. Siksikin Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilö, Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän Kaisu ja Laila Hietamiehen Mari ja Kustaa sekä Malviina ovat tärkeitä kirjallisia hahmoja.

Muistot ja uusi elämä

Tulee ensimmäinen rauhan kevät – ja samalla muistot viimeisestä keväästä Suontaassa. Siitä – samoin kuin sodasta – tuntuu olevan pitkä aika. Nyt vasta muistoihin on aikaa.

Martta ajattelee: ”Ennen muistoja siivitti toivo; nyt ne olivat kipeitä, mutta niistä ei silti voinut olla puhumatta. Ja silloin kun niistä ei puhuttu ääneen, palasivat ajatukset niihin tavan takaa. [- – -]

Ja varmasti oli jo nyt tunnustettava, että noita muistoja himmensi pelko. Vieraille ihmisille heidän kohtalonsa oli yhdentekevä, ja sen myötä muistot.”

Muistot voi jakaa vain saman kokeneiden kesken, ja tällaista yhteisyyttä teoksessa onkin.

Toisaalta näytetään jokaisen ihmisen pohjimmainen yksinäisyys: jokaisen on itse vastattava elämästään ja jokaisen ryhdyttävä työhön tulevaisuuden puolesta.

Lääkäri Karjalaisen käsitys sota-ajasta muistuttaa myöhempää ajopuuteoriaa: oltiin ”kuin suuren virran mukana, paljon emme ole sille mahtaneet. Mutta nyt kesän tullessa olemme ajautumassa suvantoon, ja nyt voisimme jo tehdä jotain!” Karjalaiseen vetoaa Paasikiven puhe jälleenrakentamisesta: ”Nyt on aika rakentaa koko elämä uudelle pohjalle”.

Hietamiehen henkilöillä on jokaisella oma unelma uudesta elämästä. Enää ei ole sellaista evakkojen yhteistä kohtaloa kuin Viljo Kojon Kymmenen savun kylässä – eikä edes kuvitelmaa siitä kuten Unto Seppäsen Evakon ja Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilöillä.

Sodan vaikutus lapseen

Neljännen ja viidennen osankin vaikuttavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura.

Teoksessa Vierailla poluissa, oudoilla ovilla Laura haaveilee Mynämäellä kaupan ikkunassa olevasta rahapussista. Hänen mielessään se on taikapussi, jossa raha lisääntyy itsestään. Kun äiti ei anna rahaa sen ostoon, Laura ostaa sen omin päin – kauppias luottaa, että äiti maksaa sen.

Kun Helmi Elisa saa asian selville, hän suuttuu sekä kauppiaalle, joka on myynyt kukkaron alaikäiselle, mutta ennen kaikkea Lauralle, joka kieltäytyy kertomasta missä kukkaro on. Koska kukkaro on paperia, se sulaa sateessa.

Äidin ja tyttären yhtäaikainen olo eri sairaalassa vieraannuttaa heitä entisestään.

Teoksessa Edessä elämän virrat erossaolo jatkuu, kun Helmi Elisan opiskelee Helsingissä.

Turussa Laura kiusataan koulussa ”karjalaisäpäräksi”, koska hän kertoo mielikuvituksellisia tarinoita siitä, että hänen isänsä on suuri sotaherra, joka on tavannut Mannerheimin. Luokkatoverit tietenkin syyttävät häntä valehtelusta.

Mynämäellä Lauralla on omakivi, Turussa taas Ajatuspuu. Hän kuvittelee Turun linnan torniin prinssit, joiden kanssa hän sitten keskustelee.

Vasta kun Laura putoaa jokeen ja pelastuu, aikuiset tajuavat tilanteen vakavuuden. Opettaja kieltää luokkaa kiusaamasta.

Ydin tässä kaikessa on Lauran kokemus, että häntä ei nähdä.

Vaikka äiti ei ymmärrä tyttärensä surua ja mielikuvitusleikkejä, häntä ei romaanissa syyllistetä. Helmi Elisa tekee sen mitä voi, mutta ei vain pysty enempään.

Hietamies on parhaimmillaan kuvatessaan koskettavasti sodan seurauksia lapselle, lapsen yksinäisyyttä ja mielikuvitusta, joka leimataan valehteluksi. Mitään ei selitetä, vain kuvataan luottaen lukija ymmärtävän.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Kannas-sarja kolmannesta osasta Hylätyt talot, autiot pihat.  Artikkelin alussa on kerrottu lyhyesti sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara, jotka tapahtuvat 20- ja 30-luvulla.

Blogini artikkelissa, joka käsittelee Hietamiehen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavia romaaneja Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut, on lopussa tietoja kirjailijasta.

Blogissani olen käsitellyt Unto Seppäsen Evakkoa, Iiris Kähärin Elämän koko kuvaa ja Viipurilaisen iltapäivää  sekä Kyllikki Mäntylän Opria.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi kuvaa romaanissaan Isänmaan tähden suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia sekä sitä, miten vaikeat muistot nousevat vanhana piinaamaan sotaveteraanien mieltä.

isanmaan-tahden

Teoksessa Isänmaan tähden (2011) eletään vuorotellen kahta aikaa, toisaalta 40-lukua, sotaa ja sen jälkeen sodanjälkeistä aikaa, toisaalta nykyaikaa.

Päähenkilöinä on kaksi eläkkeellä olevaa sotaveteraania, serkukset Antti ja Kaarlo Vallas.

Sotaveteraanien vanhuuden ongelmat

Antti kärsii pahoista muistiongelmista. Hän luulee vaimoaan ja tytärtään sotakavereikseen. Vaimo Leila ei tahdo enää jaksaa omaishoitajana. Kun silmä välttää, Antti kiipeää katolle, putoaa sieltä ja joutuu sairaalaan.

Putoaminen on myös symbolista: psyykkiset defenssit, jotka ovat vuosikymmeniä auttaneet Anttia sulkemaan sota-ajan tapahtumat pois, murtuvat.

Kaarlo toimii Itä-Hämeen sotaveteraanien puheenjohtajana, ja siinä ominaisuudessa hänet kutsutaan lukemaan sotilasvalan kaava asevelvolliselle. Kuvaus on farssi, Kaarlo valittaa kaikesta mutta ei saa ymmärrystä.

Jopa asetoveri huomauttaa, ”ettei Kaarlo ollut tapahtuman päähenkilö. Päähenkilöitä olivat ne nuoret, jotka lukisivat valan hänen perässään.” Kaarlo ei anna periksi: ”sen uhrauksen jälkeen, jonka hänen sukupolvensa oli tehnyt, he olivat, tai ainakin heidän olisi pitänyt olla, kaikkien tapahtumien päähenkilöitä”.

Tässä ei ole kyse sotaveteraanien halveksunnasta tai pilkkaamisesta vaan Kaarlon motiiveista. Tämä kaipaa julkista arvostusta ja huomiota, koska tuntee itsensä yksinäiseksi vaimonsa kuoleman jälkeen.

Närkästyksekseen Kaarlo kuitenkin huomaa, että kun TV:n keskusteluissa puhutaan vanhoista, jotka ovat tulppana nuorten edessä, kyse ei olekaan hänen ikäisistään vaan suurista ikäluokista, johon hänen lapsensa kuuluvat. Hän ei ole enää edes tulppa, hän ei ole mitään. Juuri siksi hän korostaa sotaveteraaniuttaan.

Kaarlo kirjoittaa sotamuistelmiaan, mutta tekee ne sellaisiksi, millaisena hän haluaa esiintyä muille ihmisille.

Suomalaiset Waffen-SS-sotilaat ovat samanlaisia kuin saksalaiset

Antin menneisyydestä saadaan enemmän tietoa: kuvataan suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan värväystä, merimatkaa, koulutusta, itärintaman kokemuksia, paluuta Suomeen – ei kaikkea, vaan välähdyksiä, joissa on päivämäärä ja paikka.

Antilla on SS-pataljoonassa kolme Erkki-nimistä toveria, mutta vain yhtä kutsutaan Erkiksi, kahta muuta sukunimellä Luttiseksi ja Rajaperäksi. Sama nimi tarkoittaa, että kyseessä on ikään kuin kolmoset.

Alussa Antti haluaa sankariksi, mutta Erkin mielestä sankariksi ei tulla itse tekemällä vaan sankaruuden määrittelevät muut, ja siksi sille ei ”kannattanut antaa paljon arvoa”.

Luttinen eroaa muista kolmesta. Varsovassa hän antaa leipää kerjääville lapsille ja Venäjällä hän ei lähde muiden mukana huoriin, koska haluaa olla uskollinen tyttöystävälleen.

Sotilaille jokainen valloitetun alueen nainen on ”huora”, siis vapaasti seksuaalisesti käytettävissä. Kun taloon astuu aseistettu sotilas, kukaan ei uskalla vastustaa tämän aikeita paitsi vanha nainen, joka pyytää: ”Älkää raiskatko minun pientä tyttöäni, ottakaa minut, älkää tyttöä.”

Saksalaisten ei tarvitse opettaa suomalaisille rasismia: neuvostoliittolaiset sotavangit ovat näillekin ”eläimiä” ja siviileistä sanotaan: ”Nehän ovat ryssiä. Olisivat iloisia, kun on yksi suu vähemmän ruokittavina.”

Kirjassa tehdään sotarikoksia, ei kuitenkaan juutalaisia kohtaan, vaikka niistä tiedetään, vaan muita kohtaan. Yhdestä tapauksesta kuitenkin seuraa tutkimus, kun soittautuu, että uhri kuuluukin Saksan puolella taisteleviin vähemmistökansallisuuksiin.

Sotarikokset eivät erityisemmin säväytä lukijaa, koska uhrit ovat tuntemattomia.

Aseveljeys särkyy

Sen sijaan ydinkohdaksi nousee se, että Niilo Lauttamuksen romaaneissaan ylistämä suomalaisten aseveljeys särkyy. Antti ilmiantaa toverinsa rikoksesta, jonka on itse tehnyt. Jotta hän ei jäisi ilmi, hän tekee toiselle vielä katalammankin teon, joka paljastetaan vasta teoksen lopussa.

Kun pataljoona palaa Suomeen, Antti joutuu lähtemään maitojunalla Upseerikoulusta jouduttuaan vuorostaan aseveljen petoksen uhriksi mutta syystä.

Myöskään Kaarlo ei ole noudattanut ”veljeä ei jätetä”-periaatetta. Hän ei uskaltanut mennä hakemaan haavoittunutta toveriaan ”ei kenenkään maalta”, koska oma elämä oli tärkein.

Muistelmansa Kaarlo kirjoittaa virallisen sankarikertomuksen kaavan mukaan. Siihen ei mahdu yksityinen inhimillinen heikkous.

Sodan jälkeen

Aluksi Antti näyttää päässeen Kaarloa edelle ilmoittautumalla Waffen-SS-vapaaehtoiseksi. Mutta kun pataljoona palaa Suomeen, näyttää siltä, että Antti on tehnyt väärän valinnan, sillä tällä välin Kaarlo on edennyt elämässään.

Sodan jälkeen serkusten ero kasvaa. Kaarlo suorittaa tutkinnon, mutta Antti ei jaksa opiskella. Antin onneksi vaimo, Erkin sisar Leila, ei halua asemaa, perheonni riittää hänelle. ”Mitä muutakaan hän [= Antti] olisi voinut tehdä, ellei halunnut jäädä Erkiksi, sellaiseksi joka eli elämäänsä sodassa, puheessa, ei teoissa.”

Erkki kirjoittaa sotamuistoistaan Vapaaseen Sanaan, siis SKDL:n lehteen. Entisten tovereiden silmissä hän on takinkääntäjä.

Puhuminen ei auta

Jenni Linturin romaanin nimi Isänmaan tähden on ironinen, sillä isänmaa ei ole henkilöiden motiivi muuten kuin puheissa.

Vaikka Antti ja Kaarlo eivät ole esimerkillisiä eivätkä ihailtavia, lukija romaanin lopussa tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ymmärrettyään heidän tekojensa syyt ja seuraukset tekijöille: ”Teot jatkuivat vielä silloinkin, kun kukaan ei jaksanut pitää yllä puhetta. Miten sellaisen olisi voinut selittää sellaiselle, joka ei ollut ollut mukana?”

Jenni Linturin kuvaukselle on ominaista tarkkanäköisesti kuvatut yksityiskohdat. Joskus asiat suorastaan kiteytyvät aforismeiksi.

Pahempaa kuin tapahtumat on se, että niitä joutuu kantamana mielessään vuosikymmenet. Linturin romaanissa tekojen tunnustaminen ja katuminen ei kuitenkaan auta mitään, se ei tee ihmisestä moraalisempaa.

Näin kokee ainakin Erkki, joka sanoo Antille: ”Meissä ei ole kuin se yksi pieni ero, sinä haluat vaieta ja minä puhua. Eikä puhuminen, rakas Antti, ole kunniantuntoa, ei moraalia, eikä mitään sellaista. Se on vain puhetta.”

Asioiden käsittely puhumalla, mitä nykyään suositellaan, ei auta edes Erkkiä itseään, vaan tämä kuolee varhain.

Kirjailijasta

Jenni Linturi on syntynyt 1979. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri. Isänmaan tähden oli hänen esikoisromaaninsa. Se liittyy buumiin, jossa nuoret naiset ovat alkaneet kuvata sotaa, useimmiten kuitenkin siviilejä.

Tietoja Jenni Linturista löytyy Wikipediassa ja Teoksen sivulla. Linturin haastattelun voi katsoa Ylen Elävästä arkistosta.

Romaania Isänmaan tähden on käsitelty mm. seuraavissa blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Morren maailma, Kannesta kanteen, Kaiken voi lukea, Lukuisa, Tahaton lueskelija

Olen kirjoittanut blogissani Niilo Lauttamuksen romaanista Vieraan kypärän alla.

Iiris Kähäri: Vaikka en toivo paluuta

Iiris Kähärin romaanissa Vaikka en toivo paluuta Karjalan menetys on hyväksytty, mutta osa evakoista tuntee itsensä ikuisesti vieraiksi. Samalla myötätunto on laajentunut karjalaisista sodan uhreihin kansallisuudesta riippumatta.

vaikka-en-toivo-paluuta-2

Romaanin Vaikka en toivo paluuta (1972) tapahtumat kerrotaan Raisa Hirvosen, omaa sukua Retomäki, näkökulmasta.

Raisan aviomies Matias Hirvonen johtaa kansanopistoa, jossa oppilasmäärät koko ajan vähenevät, mikä taas vähentää resursseja. Syynä on, että nuoria ei enää kiinnosta karjalaisuus mutta ei myöskään sivistys sinänsä, vaan kaikesta pitäisi saada välitöntä hyötyä. Miten tuttua!

Raisan ja Matiaksen kolme poikaa ovat jo aikuisia, ja puolisoiden välit ovat etäiset. Arvotkin erottavat: Matias kannattaa armeijaa, Raisa siviilipuolustusta.

Matias on niin velvollisuudentuntoinen, että hän työntekijän sairastuttua peruuttaa suunnitellun yhteisen lomamatkan. Tämä on Raisalle jo tuttua, ja hän lähtee kansainväliselle seuramatkalle Viipurin kautta Leningradiin.

Matkalla Raisa tuon tuostakin poikkeaa omille teilleen.

Kyseessä on Karin Armstrongin (Remembering Karelia, 2004) termein pyhiinvaellus, jollaiset alkoivat yleistyä 80-luvulla Neuvostoliiton vapautuessa. Aiemmin luovutetun Karjalan paikkakunnat olivat suljettuja turisteilta, joten niissä käytiin vain salaa.

Viipuri oli poikkeus, mutta siellä turistibussit vain pysähtyivät. Terijoelle (Zelenogorskiin) pääsi kylpylämatkalle.

Raisan nuoruus Viipurissa

Viipurin kohdalle sijoittuu laaja takautuma Raisan menneisyydestä. Isoisä oli sveitsiläinen juustomestari, joka kuljetti perhettään paikasta toiseen. Isä vajosi yhteiskunnassa alaspäin, ja perhe asui Viipurin laitamilla.

Suvun menneisyydessä ei siis ole mitään erityisen hienoa. Silti Raisa haluaa kuulla sukulaisilta salatut asiat, sillä kyseessä on ainoa oma menneisyys.

Raisa kävi oppikoulua, mutta suurin kiinnostus suuntautui seurusteluun ensirakkaus Jussin kanssa. Mutta kun Raisa pääsi Opettajakorkeakouluun ja Jussi ei, Jussi meni armeijaa ja löysi uuden.

Raisa valittiin opettajaksi maalaiskylään Kannakselle ja tapasi sattumalta Matiaksen. Talvisodan aikana Raisa lähti Matiaksen luokse Lappeenrantaan, avioitui tämän kanssa ja alkoi odottaa ensimmäistä lastaan.

Matias on inkeriläinen pakolainen. Osa hänen perheestään palasi vallankumoukselliselle Venäjälle, ja Stalinin aikana heidät karkotettiin kotiseudultaan.

Kirjan liikuttavin kohtaus on Raisan muisto, kuinka Matias aiemmalla matkalla Leningradissa tapasi veljensä perheineen ja veli kertoi alkoholin auttamana tuntikausia perheensä vaiheista.

Viipuri ja Leningrad

Paavo Rintalan teoksessa Velkani Karjalalle (1982) minäkertoja ällistyy ja loukkaantuu, kun venäläinen opas kutsuu Viipuria ”vanhaksi venäläiseksi kaupungiksi”. Aihe sai Osmo Jussilan kirjoittamaan teoksen Venäläinen Suomi (1983).

Raisa tietää asian ennestään. Hän kutsuu mielessään Pietari Suurta kaukonäköiseksi. Tällä hän kai tarkoittaa, että jälleen Pietari Suuren raja suojaa tämän perustamaa kaupunkia.

Aiemmalla matkalla Raisalle on tuottanut tuskaa se, että ”Isän hautaa ei viidakosta löytynyt, löytyi vain aukeama jonka keskellä kohosi sementtinen muistopatsas, Leningradin puolustaja”.

Leningrad on Viipurin kohtalo, kuten Raisa kertoo matkatovereilleen saksaksi: ”miten hänen kotikaupunkinsa Viipuri oli kaiken tämän takia haihtunut savuna ja tuhkana ilmaan. Ja lisäsi että vaikka hän ei toivonutkaan takaisin entisiä aikoja, niin tämä kaikki oli vaikuttanut niin paljon hänen kohtaloonsa ja hänen miehensä kohtaloon ja hänen sukulaistensa kohtaloon, että hän ei voinut eikä tahtonut sitä unohtaa. Anteeksiantaminen oli eri asia. Ja siitä syystä hän oli vieras tässä maailmassa. Mutta sai olla vieras. Kukaan ei pakottanut väärää passia hänen käteensä.”

Anteeksianto tarkoitta, ettei Raisa kanna kaunaa siitä, että menetti kotinsa ja kotiseutunsa, revanssista puhumattakaan. Toisaalta kieltäytyminen unohtamasta tarkoittaa, ettei Raisa halua kieltää menneisyyttä ja omaa identiteettiään hyväksymällä voittajan historiantulkinnan.

Kun opas kertoo Leningradin piirityksen uhreista, Raisa kommentoi mielessään, että kaupungista tuli sankarikaupunki, koska se ei tuhoutunut kokonaan. Viipuri tuhoutui kokonaan ja on nyt ”vain raunioläjä”.

Tämä ei kirjaimellisesti pidä paikkansa: vaikka Viipuria pommitettiin ankarasti talvisodan aikana, monet vanhat rakennukset ovat pystyssä toisin kuin Suomen kaupungeissa, joissa niitä sodan jälkeen on purettu urakalla uusien tieltä.

Se, että Viipuri on Raisalle ”vain raunioläjä”, johtuu siitä, että entiset asukkaat joutuivat lähtemään sieltä.

Silti Raisa ei halua käyttää sellaisia matkatoverinsa ilmauksia kuin ”ryssän haju: ”oliko enää järkevää käyttää sanoja ja vertauksia, joilla ei ollut katetta”.

Pakolaisuus on yleistä mutta se ei lohduta

Raisa tapaa sattumalta veljensä Ollin. Tämä muistuttaa, että ”Toisen suursodan jälkeen on yli 50 miljoonaa ihmistä joutunut lähtemään ja jättämään kotinsa ja kontunsa”.

Raisa vastaa: ”Ei se lohduta. Se vain suurentaa minun suruni. Se tekee sen 50 miljoonaa kertaa suuremmaksi.”

Olli kehottaa: ”sitä voisi jo alkaa unohtaa”. Raisa vastaa: ”Unohtaa. Miten sitä voisi alkaa unohtaa, kun meitä yhä muistutetaan siitä, että teimme väärin.”

Tässä viitataan siihen, miltä Neuvostoliiton virallisen historiantulkinnan mukaan Suomi oli yksin syyllinen sotiin. Toisen osapuolen jäykkyys talvisodan kohdalla tuskin edisti jatkosodan alkamisen tutkimista Suomessa.

Ennen kaikkea: miltä tämä syyllistäminen tuntui tavallisista ihmisistä, jotka eivät olleet mitenkään voineet vaikuttaa asioihin vaan olivat vain joutuneet sodan uhreiksi?

Sopeutujaa ei enää tuomita

Raisa sanoo: ”Minun on pitänyt yrittää olla milloin teuvalainen milloin räisäläinen milloin köyliöläinen milloin lohjalainen…”

Tähän Olli vastaa: ”Sinun on pitänyt olla niin monenlainen, että sinä tarraudut nyt siihen karjalaisuuteesi. Minun ei ole pitänyt. Minä olen saanut elää omaa elämääni ja nyt siitä on karjalaisuus eletty. Kokonaan.”

Romaanin takakansitekstissä Raisan aviomiestä Matiasta kutsutaan sopeutujaksi.

Inkeriläisen Matiaksen kokemukset ovat vielä paljon kovempia kuin Raisan, onhan hän paennut toiseen maahan ja joutuneet eroon perheestään, jonka kohtalosta ei ole vuosiin ollut tietoa. Matiaksella ei myöskään ole ollut mahdollisuutta jakaa kokemuksiaan samoin kokeneiden kanssa kuten Raisalla. Inkeriläisistä ei juuri puhuttu julkisuudessakaan, toisin kuin karjalaisista.

Vaikka Matiaksen ajatuksista ei kerrota, sopeutumista voi epäillä näennäiseksi. Matkan peruuttaminen viittaa siihen, että Matias ei ole käsitellyt tuskaansa vaan edelleen kieltää sen.

Matiasta voikin luonnehtia pikemmin pakenijaksi, salaajaksi ja koteloituneeksi.

Sopeutuja on pikemmin Raisan Olli-veli, jonka identiteetti on yksilöllinen ja joka pystyy vaihtamaan sitä mielensä mukaan. Hän edustaa modernia maailmaa.

Toisin kuin Kähärin romaanissa Elämän koko kuva (1960) sopeutuja Ollia ei kuvata negatiivisesti, vaikka myötätunto on selvästi Raisan puolella.

Myötätunto laajenee kaikkiin sodasta kärsineisiin

Kunnioitettavaa kyllä, trauma ei ole saanut Raisaa käpertymään itseensä vaan auttanut häntä kasvamaan ihmisenä.

Toinen ero Elämän koko kuvaan onkin, että myötätunto on laajentunut evakoista muihin sodassa kärsimään joutuneisiin ryhmiin kansallisuudesta riippumatta.

Erityisesti mainitaan juutalaiset. Holokaustin takia Raisa on Israelin puolella.

Vaikka Israel oli valloittanut kuuden päivän sodassa 1967 suuria palestiinalaisten asuttamia alueita, joita se miehittää edelleen, Suomessa oli edelleen vallalla perinteinen kuva pienestä kansasta taistelemassa ylivoimaa vastaan eivätkä palestiinalaisten kärsimykset olleet kovinkaan tunnettuja.

Paikallisuus kansallisuuden sijaan

Raisa ihmettelee, että ”siitä huolimatta, kaiken kokemisensa jälkeen, he olivat laittaneet lapsia maailmaan, arvelematta. Hän ja Matias, Antti ja Elli. Leningradilaiset. Juutalaiset. Vieläpä saksanjuutalaiset. Miten sitä uskalsi. Miten sitä luuli että löytyisi jokin parempi maailma. Miten sitä haaveili, että syntyisi jokin uusi utooppinen elämisentapa, kristallipalatsi. / Kun ihminen oli mikä oli.”

Elämä voittaa, ainakin biologisesti. Tosin voi epäillä, oliko lasten teko tietoinen päätös, ehkäisykeinothan olivat vielä epävarmoja.

Vaikka Raisalla on humaani arvomaailma, sodan ja evakkouden kokemus on estänyt tätä omaksumasta 60-luvun nuorison optimismia.

Raisa uskoo ja toivoo, että ”Jos ei olisi rajaa, ei olisi pakolaisiakaan”. Unelmana esitetään, että kansallisuutta tärkeämmäksi tulisi paikallisuus.

Samanlaisia ajatuksia esitti aikoinaan esseissään ahvenanmaalainen Johannes Salminen. Hänen sankarinsa oli Julius Sundman, joka piti tiukasti kiinni Ahvenanmaan demilitarisoinnista.

Ahvenanmaa säästyi sodalta maantieteellisen asemansa ansiosta. Karjalaa demilitarisointi tuskin olisi säästänyt. Se oli liian lähellä Leningradia.

iiris-kahari

Kirjailijasta

Iiris Kähäristä elämästä olen kertonut blogissani Elämän koko kuvaa koskevan artikkelin lopussa. Olen kirjoittanut blogissa myös Kähärin romaaneista Viipurilaisen iltapäivä (1964) ja Seppele Viipurille (1989).

Muita tietoja

Armstrong, Karen: Remembering Karelia. A family’s story of displacement during and after the Finnish wars. Berghahn books 2004.

Jussila, Osmo: Venäläinen Suomi. WSOY 1983.

Salminen, Johannes: Rajamaa. Alkuteos Gränsland. Suom. Risto Hannula, Kyllikki Härkäpää. WSOY 1984.

Iiris Kähäri: Viipurilaisen iltapäivä

Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivässä seitsemänkymppinen kunnalliskodissa asuva vähän höpsähtänyt Kaisu odottaa linja-autoasemalla poikaansa ja yrittää puhua vieraiden kanssa Viipurista.

Paikkakunnan nimeä ei mainita, vain se että se on linja-autoreitin Hanko-Helsinki varrella. Paikkakunta lienee siis Lohja, jossa Iiris Kähäri sodan jälkeen asui.

Viipurilaisen iltapäivä ilmestyi 1964, jolloin oli kulunut kaksikymmentä vuotta jatkosodan päättymisestä. Suomi oli päällisin puolin selvinnyt sodasta ja oli muuttumassa pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.

Prosessissa keskityttiin aineelliseen puoleen, henkisen puolen saivat ihmiset hoitaa itse tai olla hoitamatta.  Onneksi apuna oli kirjallisuus.

viipurilaisen-iltapaiva

Menetetty Viipuri luodaan sanallisesti uudelleen

”Viipurin kaupunki, hän [Kaisu] ajatteli haikeasti. Viipurista vain puhun. Mistään muusta en osaa puhua.”

”Älkää pahastuko, [- -] Kaikki aina pahastuu, mutta siitä ei voi olla haastamatta, kun siitä haastaa, se on tässä. Kun sanon Viipurin linna, se on tässä. Kun sanon Pyöreä torni, se on tässä. Katariinankatu, Haminanportti. Kaikki kaikki. Kovalla äänellä vain VIIPURI. Ja se on.”

Kaisu harrastaa eräänlaista sanamagiaa: mainitsemalla Viipurin paikkojen suomalaisia nimiä hän yrittää todistaa sekä itselleen että muille, että nuo paikat – samoin kuin niiden suomalainen historia – ovat edelleen olemassa.

Samaa tekee tietysti myös kirjailija itse. Sotaa edeltävään aikaan sijoittuvissa romaaneissaan hän luo menetetyt maisemat ja ihmiset sanallisesti uudelleen.

Kaisu torjutaan aina

Kaisu tulee aina torjutuksi. Viipuri ei kiinnosta ketään, jokainen keskittyy omaan elämäänsä.

Sukupolvien ero näkyy seuraavassa lauseessa: ”Mua ei kiinnosta, kun se on se paikka minkä ne on menettänyt.” Se, mitä itse ei ole kokenut ja mikä ei edes ole tapahtunut oman sukupolven elinaikana, ei kosketa.

Länsisuomalaisella paikkakunnalla ei ole tapana ruveta keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa eikä tuttujenkaan kesken harrastaa small talkia. Kaisu toteaa: ”niille pitää puhua hirveän vakavasti, muuten pahastuvat. A kuka tahansa vähäjärkinen osaa puhua vakavasti.”

Osa tuntee Kaisun ja on luokitellut hänet kategoriaan ”asiattomat oleskelijat”. Rahastaja sanoo kuljettajalle: ”Se on taas täällä kurkkimassa, se sama nainen.”

Kaisun kielikin erottaa hänet muista. Kun hän baarissa sanoo ”A jos joisin vaikka tsajut”, hänelle vastataan: ”Puhukaa niin kuin muutkin ihmiset ruukaa puhua.”

Vain poliisi Jokinen tervehtii Kaisua ystävällisesti, kyselee kohteliaasti kuulumisia ja on pannut merkille, että tämä on jo seitsemättä kertaa poikaansa vastassa. Kun Kaisu ”haastaa mukavia”, Jokinen nauraa, uskoo ensin ja sanoo tarinan jatkuessa hyväntuulisesti: ”Nyt mua jutkautettiin.” 

Joku ymmärtää Kaisun kiinnostuksen väärin kuten nuori äiti, jonka lapsi on ilmeisesti syntynyt avioliiton ulkopuolella: ”Mä olen saanut tarpeekseni jo kaikkien ämmien ilkkumisesta ja repisestä ja opettamisesta. Eiks täällä saa enää elää rauhassa?” 

Useimmat ihmiset ovat ”vain” tylyjä, mutta nuorten asevelvollisten sanallinen kiusaaminen yltyy väkivallaksi. Ensin Kaisu pakotetaan siirtymään penkillä, kunnes hän putoaa, ja sekään ei riitä: ”Hän oli jo nelinkontin, kun lyötiin kädet alta.” 

Erilaiset muistot

Silloin harvoin kun keskustelu Viipurista syntyy, muistot ovatkin niin erilaisia, että ne eivät yhdistä vaan erottavat. Erään rouvan tuttavat Viipurissa ovat olleet ”tunnettuja liikemiehiä ja sivistyneitä ihmisiä vanhalla hyvin arvokkaalla tavalla”. Kaisu taas on asunut esikaupungissa, mitä hän ei kehtaa tunnustaa.

Eräs juuri Leningradissa turistina käynyt taas kertoo pysähdyksestä neuvostoajan Viipurissa: ”Tunti kaksi oltiin kaupungissa, enemmästä ei väliä, siinä ennättää nähdä kaikki, ei siinä paikassa ole paljon katsomista.” Ainoa hyvä asia oli samppanja, jota tulikin juoduksi pullokaupalla.

Suorastaan absurdiksi menee Kaisun keskustelu nuoren Maikin kanssa: ”Menen vielä takaisin tuohon Viipuriin, olen pakolainen.” ”Kaikkihan täällä ollaan kohta pakolaisia.” ”Minulla ei ole enää Viipuria”. ”Ei minullakaan”. ”Onko …onko teilläkin ollut Viipuri?” ”Kaikilla on ollut.”

Kaisu ehtii jo ilahtua, että on tavannut toisen viipurilaisen. Mutta käykin ilmi, että Maikin kielenkäyttö on varhainen esimerkki postmodernista kielipelistä.

Toisaalta Maikin sanat voi tulkita niinkin, kaikilla, jotka on kokeneet – sodassa tai muuten – menetyksen, on ”oma Viipuri”.

Mahdollinen on myös uskonnollinen tai eksistentiaalinen tulkinta: ihminen on aina vieras maailmassa.

Tämä vieraus-teema on Toini Havun mukaan Iiris Kähärin teosten punainen lanka: ”Pakolaisuus tai muuttuvaisuus, orpous, ei ole välttämättä vain matkantekoa, vaan sieluntapahtuma.” 

Äidin ja pojan vieraantuminen

Vihdoin saapuu Kaisun poika Putu.

Putu-nimi on outo jo sinänsä ja vielä enemmän outo aikuisen miehen nimeksi. Todennäköisesti se on ollut joko äidin tai lapsen itsensä väännös oikeasta nimestä. Jostain syystä äiti käyttää sitä yhä edelleen.

Niin kuin odottaa saattaa, tapaamisesta tulee pettymys. Poika on vieraantunut äidistään eikä hänellä on tälle aikaa.

Mutta ehkä kaikki syy ei ole Putun.  Kaisu on vaatinut, että poika pannaan kouluun,  jotta tämä pääsisi yhteiskunnassa ylöspäin. Putu ei ole kuitenkaan kyennyt täyttämään äitinsä odotuksia.

Ilmeisesti Kaisulla on ollut myös miniän kanssa erimielisyyksiä. Se ei kuitenkaan ole puolustus sille, ettei Putu ole tuonut lapsiaan vuosiin tapaamaan isoäitiä.

”Herää Suomi”

Romaanin loppupuolella Kaisun aivoissa kiertää sanat ”SUOMI, Herää, Putu. SUOMI” joka muuttuu ensin muotoon ”HERÄÄ SUOMI” ja saa lopulta saa muodon ”HERÄÄ SUOMI JO LOPPUU YÖ.” Kyse on Arvi Jänneksen (oikealta nimeltään Arvid Genetz) runosta Herää Suomi, joka tosin kuuluu ”Herää Suomi niin loppuu yö.”

Laulu liittyi alun perin vahvasti fennomaaniaan, eivätkä ruotsinkieliset sitä hyväksyneet. Sortovuosina laulu herätti taistelutahtoa ja uskoa Suomen tulevaisuuteen. Itsenäisyyden aikana Ylioppilaskunnan laulajat piti sitä esillä. Laulu oli suosittu myös Lapuan liikkeessä.

Laulu saattaa siis kertoa Kaisun ideologisesta taustasta, joka ei sovi sodanjälkeiseen aikaan. Samahan koskee Kähärin Elämän koko kuvan (1960) päähenkilöä Joroa, joka pitää sodan jälkeen kiinni valkoisesta aatemaailmastaan.

”Viipuri on kuollut”

Laulun herätyshuuto ei toteudu, vaan epätoivo valtaa Kaisun: ”Viipuri on kuollut, a miksen miekin kuukahtaisi.”

”Viipurin kuolema” ei liity vain yhden evakkovanhuksen kuolemaan, sillä Viipurin kestäminen on assosioitunut runoissa Suomen kestämiseen ja jopa yleisesti vapauden kestämiseen.

Esimerkiksi Eino Leino kirjoitti ns. sortovuosina runossa Viipurin lukko: ”Voi virrat vaipua, maat voi hukkua, / vaan ei kansojen omatunto nukkua, / siellä on vapauden haaveilo haikein, / missä sen puolesta taisto on vaikein. / Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, / seisonut ennen jo tulessa ja veressä, / kertoa voivat sun muurisi harmaat / isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; / Viipuri! Et sinä sortua saa. / Jos sinä seisot, seisovi maa.”

Sylvesterin punainen silmä

Aviomiehestään Sylvesteristä Kaisulla ei ole juurikaan mukavia muistoja. ”Sylvesterin silmä oli välähtänyt ovella, heleänpunaisena, väsyneenä tai kiukkuisena. Kaisu ei ollut varma. Hän oli ollut pääsemättömissä siitä silmästä. Oli saanut odottaa ja pelätä ja olla varuillaan.” 

Mutta lopussa tapahtuu muutos: ”Nyt vasta Kaisu tajusi että Sylvester oli ollut mies. Nyt vasta. Rinnat olivat kasvaneet, pehmeät mättäät, mutta sisäisesti Sylvester oli ollut mies. Tulinen mies. Ja Kaisu muisti taas silmän, heleänpunaisen. Turha sitä on paeta, pelätä tai hävetä. Se häntä johtaa. Koditonta.”

Aiemmin Sylvesterin punainen silmä on tuonut Kaisu mieleen punaisen varoitusvalon, joka kadunkulmassa ja junan tasoristeyksessä kertoo, ettei yli ole menemistä. Nyt tuo punainen silmä muuttuu oppaaksi. Mieleen tulee Z. Topeliuksen satu Koivu ja tähti, jossa sisaruksilla oli vieraalta maalta kotiin taivaltaessaan oppaina koivu ja tähti. Kaisu on kuitenkin pysyvästi koditon.

Aviomies Sylvesterin nimipäivä on uudenvuodenaattona, joten nimi tässä tapauksessa viittaa vanhan ja uuden rajaan. Tienhaaran pommituksessa talvella 1940 kuollut Sylvester jäi iäksi vanhaan, kun taas Kaisu pakotettiin evakkona uuteen elämään, jossa hän ei viihdy.

Pakolainen on tuomittu kulkemaan

Kaisun nimi perustuu nimeen Katariina, joka kristillisessä perinteessä merkitsee puhdasta. Nimen on kuitenkin arveltu perustuvan kreikan sanaan, joka merkitsee kidutusta. Nimi voi myös olla jumalatar Hekaten nimestä. Hekate oli antiikin Kreikassa yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Kaikki nämä merkitykset sopivat Kaisuun.

Romaanissa Kaisu itse tulkitsee nimensä näin: ”Pakolainen on pakolainen, sen elämä on pyörien varassa, ja kyllä minä jaksan. En ole suotta Kaisu. Katariina. Pyörien ja hevosten Katariina.”

Pyörä paljastaa, että Katariina viittaa Katariina Aleksandrialaiseen. Tämän pyhimyksen tunnus on teilipyörä, joka tuhoutui, kun hänet yritettiin mestata sillä. Samoin kuin pyhimys ei suostunut luopumaan kristinuskosta, Kaisu ei luovu karjalaisuudesta. Teilipyörän eli marttyyrikuoleman sijasta pyörä merkitsee Kaisulle ikuista kulkemista.

Huomattakoon, että Kaisu käyttää itsestään nimitystä pakolainen. Näin hän samastuu myös suomalaisten lisäksi myös muihin, jotka ovat joutuneet sodan takia lähtemään kodistaan.

Kaisu ei saa empatiaa

Se, että Kaisu toistamistaan toistaa Viipuriin liittyviä asioita, on selvä todiste traumasta. Nykytermein hän olisi terapian tarpeessa.

Silloisissa oloissa empaattinen kuunteleminenkin auttaisi.  Tai tarkemmin: ihmisten välinen kohtaaminen.

Kaisu etsii ihmistä, mutta ei löydä.

Muiden käytös Kaisua kohtaan  paljastaa näiden materialismin, itsekkyyden ja empatian puutteen.

Toisaalta muita ihmisiä ei pidä liiaksi syyttää. Kaisu käyttäytyy usein liian tarvitsevasti, ja jokaisella on omat huolensa.

Voi olla, että muut torjuvat Kaisun siksi, että tämä muistuttaa heitä heidän omista torjutuista suruistaan, joita he kiireisellä elämällään yrittävät välttää kohtaamasta.

Nuorilla taas on omat huolensa, aina samat mutta heille uudet. Kaisu kykenee antamaan empatiaa sotilaalle: ”- Mua on karkeesti petetty. / – Pettäminen on aina karkeaa. / – Se oli sitä ensi silmäyksellä. Lyhytsulku. Ja sitten mun paras kamu tulee ja vie sen ihan nokan alta. / – Palajaa vielä. / – Ei ole väliks enää. / – Tahtoisit sie tapella? / – Saamari, sitä sentään tappelis omasta olemisestaan, sen tytön olemisesta, tarkotan, eikä laskis läpi käsien. / Kaisu silitti sotilaan hihaa.” Tosin Kaisu tuskastuu pian: ”En jaksa enää, hän ajatteli, auttaa niitä.” 

Muiden silmissä Kaisu on outo ja naurettava, mutta kohtaamisessa hänen kanssaan voikin käydä niin, että lukijan silmissä naurettava onkin toinen osapuoli.

Eräs herra pyytää Kaisua vahtimaan matkalaukkujaan sillä aikaa, kun hän käy ostamassa lehden. Palattuaan ”herra laski kahteen kertaan laukut: ne olivat tallella.” Tämän huomattuaan Kaisu letkauttaa: ”Tarjosivat hyvää hintaa, mutta en myynyt niitä.” Herra ei ymmärrä Kaisun huumoria vaan lähtee sanomatta edes kiitos. Nimitys ”herra” on ironinen, sillä sydämen sivistyksen lisäksi tältä puuttuu normaali järkikin.

Vertailukohtana Opri

Evakkovanhuksista tiedetään vähän. He kirjoittivat vähän muistoistaan – aikaa oli vähän ennen kuolemaa, ja kirjoitustaitokin saattoi olla heikko. Onneksi pari kirjailijaa tekivät sen heidän puolestaan.

Kyllikki Mäkelän Oprissa (näytelmä 1953, elokuva 1954) nimihenkilö kaipaa kotiin Karjalaan, mutta sulattaa positiivisella luonteellaan jopa länsisuomalaisen kunnalliskodin äkeimmän lvanhuksen sydämen.  Mäntylän näytelmässä (1953) ja siitä tehdyssä elokuvassa (1954) optimistinen johtopäätös on, että eri heimojen edustajat voivat löytää yhteisymmärryksen ja jopa hyötyä toistensa erilaisuudesta.

Opri ystävystyy kunnalliskodissa nopeasti, sillä hän on kiinnostunut muista ihmisistä ja tekee parhaansa auttaakseen heitä. Karjala on hänen sydämessään, mutta hän ei alituiseen puhu asiasta vaan vastaa vain kysyttäessä.

Sanoma nykyajalle

Kaisulla ei ole samanlaisia psyykkisiä voimavaroja kuin Oprilla. Mutta eipä kunnalliskotikaan ole samanlainen, vaan hoitohenkilökunnan jäsen Manja vetoaa koko ajan kiireeseensä.

Näin Viipurilaisen iltapäivä kertoo yleisemminkin vanhusten yksinäisyydestä ja masennuksesta – siis asioista, jotka ovat edelleen ajankohtaisia.

2000-luvun pakolaiskriisissä voisi olla käyttöä evakkojen kokemuksilla – onhan jokaisella pakolaisella tosiaan ”oma Viipuri”.

siiri-angerkoski-viipurilaisen-iltapaivassa

TV-näytelmä

Julkisuudessa evakot eivät suikaan olleet tabu. Aiheesta ilmestyi jatkuvasti romaaneja, ja Unto Seppäsen romaaniin Evakko pohjautuva samanniminen elokuva näytettiin TV:ssä.

Viipurilaisen iltapäivästä tehtiin 1965 samanniminen TV-näytelmä. Sen ohjasi Rauni Mollberg. Pääosan näytteli unohtumattomasti Siiri Angerkoski, joka kerrankin sai vakavan roolin

Katkelma löytyy Youtubesta

Tienhaara (lisätty 21.3.2017)

Kaisu on joutunut aviomiehestään eroon Tienhaarassa. Miksi juuri siellä, lukijalle ei kerrota, epäilemättä koska aikalaislukijat ja erityisesti evakot tiesivät kertomattakin.

Nuoremmille lukijoille asia selviää Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene (2016). Viipurin ratapihaa oli pommitettu, joten viipurilaisia kehotettiin menemään omin toimin Tienhaaran asemalle. Sinne tuli kuitenkin idästä junia, jotka olivat jo täynnä Itä-Kannaksen evakkoja. Monet joutuivat jatkamaan matkaa jalan jopa Lappeenrantaan asti.

Kirjallisuutta

Olen kirjoittanut blogiini myös Iiris Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960), Vaikka en toivo paluuta (1972) ja Seppele Viipurille (1988). Ensimmäisen artikkelin lopussa on kerrottu kirjailijan elämänvaiheista.

Blogissa on artikkeli myös Kyllikki Mäntylän Oprista.

Kirjailijan haastattelu ks. Ylen elävä arkisto.

Wikipediassa on tietoja Arvi Genetzistä ja hänen nimimerkillä Arvi Jännes kirjoittamastaan runosta Herää Suomi.

Eino Leinon runo Viipurin vartio sisältyy Leinon kokoelmaan Painuvan päivä (1914).

Nimistä: Katariina ja Hekate

Katariina Aleksandrialaisesta

Tienhaarasta

Havu, Toini: Iiris Kähärin Kaukamaa. – Teoksessa Iiris Kähäri: Valitut teokset. Ex libris 1970. Suomalaisen kirjallisuuden suuret mestariteokset.