Enni Mustonen: Sotaleski

Mitä uutta Enni Mustosen Sotaleski (2019) tarjoaa toisaalta sodan, toisaalta sankarittaren kuvauksessa?

Sotaleski (2019) on seitsemäs osa Enni Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Ensimmäisissä osissa Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016) on minäkertojana Ida Eriksson, hänen tyttärensä Kirsti on taas teoksissa Ruokarouvan tytär (2017) ja Taitelijan vaimo (2018).

Enni Mustonen on kuvannut sota-aikaa jo useaan kertaan: Vihreän kullan maa -sarjan toisessa osassa Johannes ja Helena (1988), Koskivuori-sarjan kolmannessa osassa Kielon jäähyväiset (2000) ja Pohjatuulen tarinoita -sarjan ensimmäisessä osassa Lapinvuokko (2019) sekä omalla nimellä Kirsti Manninen yhdessä Markku Onttosen kanssa kirjoittamassa TV-sarjassa ja romaanissa Kun taivas repeää (1988) ja yhtenä TV-sarja Hovimäen kirjoittajista vain kirjana julkaistussa osassa Hovimäki: Ei muuta kunniaa (2004).

Sotaleskessä kuvataan paljon samoja asioita kuin aiemmissa teoksissa. Eniten yhteistä on Kielon jäähyväisissä: Kannaksen linnoitustyöt, Helsingin ensimmäiset pommitukset, evakkojen vastaanotto ja sotainvalidin paluu takaisin elämään sekä tietenkin tärkeimpien uutisten vaikutus henkilöihin.

Toki uusiakin asioita on. Päähenkilö Kirsti toimii amerikkalaisen valokuvaajan Thérèse Bonneyn ranskan kielen tulkkina Kannaksella, johtaa työvelvollisten naisten käsityötupaa ja opettaa itäkarjalaisille tytöille käsitöitä.

Olennainen ero on päähenkilöiden ikä. Kielon jäähyväisissä, Johanneksessa ja Helenassa ja Lapinvuokossa samoin kuin TV-sarjassa ja romaanissa Taivas repeää sankarittaret ovat parikymppisiä tyttöjä, jotka kokevat ensirakkautensa, joskus miehen kaaduttua tai kadottua toisen ja kolmannen rakkauden. Sotalesken Kirsti on syntynyt 1905 ja hän on vaimo ja kymmenvuotiaan Vienan äiti. Hovimäki: Ei muuta kunniaa on kollektiivin kuvaus.

Kirstin aviomies Iivo Borissainen on Itä-Karjalan pakolainen ja lahjakas kuvanveistäjä, mutta vaikka hän on suomalaistanut nimensä Ilmari Aaltoseksi, uralla oli Taitelijan vaimossa niin paljon pettymyksiä, että hän työskentelee 1939 Suojeluskuntien Yliesikunnassa.

Vaikka teoksen nimi jo paljastaa, miten Iivon lopulta käy, loppujen lopuksi romaanin teemana on Kirstin leskeksi jäämistä enemmän se, miten sota vaikuttaa parisuhteeseen. Kirsti näet kokee olleensa sotaleski jo siitä alkaen, kun Iivo keväällä 1939 lähti linnoitustöihin Kannakselle. Mutta kuten Kirstin äiti Ida kirjan lopussa osoittaa tyttärelleen, kaikki ei ole vain sodan syytä.

Tämän enempää en nyt spoilaa vaan keskityn romaanin historiakuvaan. Lopuksi käsittelen Enni Mustosen naiskuvaa ja -ihannetta yleensä.

Perinteinen sodankuvaus

Ero Mustosen Koskivuori-sarjaan ja ensimmäisiä naiskansanedustajia vuoteen 1918 kuvaavassa Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaan on, että Sotaleski tai oikeastaan koko Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on oikeistolaisempi – eikä vain siksi, että aiemmissa sarjoissa on kaksi sankaritarta, joista toinen edustaa vasemmistolaista näkökulmaa.

Kirstin aviomies Iivo on jyrkkä antikommunisti, joka on osallistunut edellisessä osassa Taitelijan vaimo lapuanliikkeeseen ja lakonmurtamisiin. Sotaleskessä saadaan kuulla, että sarjan osien välillä Iivo on sotkeentunut myös Mäntsälän kapinaan, jonka ”järkevät ihmiset” Kirstin mukaan tajusivat toivottomaksi yritykseksi ainakin presidentti Svinhufvudin puheen jälkeen.

Vaikka lukija on Iivon kanssa eri mieltä politiikasta, myötätunto häntä kohtaan säilyy. Sen sijaan Koskivuori-sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele (1999) porvarillinen sankaritar Anna toisaalta pettyy ensimmäiseen AKS-läiseen rakastettuunsa ja toisaalta pelastaa ystävänsä Elinan kommunistisen rakastetun tulemasta ilmi.

Sotalesken historiankuvaus muodostaa monessa suhteessa vastakohdan Timo Sandbergin Tilinteolle (2018), jossa myös ”puolueeton” poliisi pitää Kannaksen linnoittamistakin Neuvostoliiton provosointina. Paradoksaalista kyllä, kun Sotaleskessä kuvataan, kuinka linnoittajat menevät Rajajoelle laulamaan uhmakkaita lauluja, se saattaa saada nykylukijan kokemaan tällaisen turhana provosointina paremmin kuin Sandbergin henkilöiden suorat mielipiteet.

Tilinteossa osa punaisten jälkeläisistä ei ole antanut anteeksi vuoden 1918 valkoista terroria, pitää Suomea syyllisenä talvisotaan eikä suostu menemään armeijaan vaan piiloutuu. Sen sijaan Sotaleskessä Neuvostoliiton hyökkäys saa ainoan työläisiin kuuluvan henkilön, sörnäisläisen leskiäidin Olga Niemen, järkiinsä. Olga on uskonut ”agitaattorin” vakuutuksia, ettei Neuvostoliito sodi työläisiä vastaan, mennyt avoimelle paikalle ja nostanut näkyville nuorimman lapsensa punainen liina kaulassa merkiksi – mutta lapsi ammuttiinkin lentokoneesta konekiväärillä. Itkien ja kiroten Olga purkaa katkeruuttaan, että ”agitaattorit” ovat valehdelleet kuten vuonna 1918, jolloin hänen punakaartiin kuulunut sulhasensa ammuttiin mutta johtajat pakenivat rajan taa.

Kohtaus saattaa kuulostaa aivan kuin se olisi Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa, joskin kuvaus ei ole yhtä krouvia. Toisaalta tällaista todella tapahtui eikä Neuvostoliiton propagandalla ”vapautuksesta” sen jälkeen ollut juurikaan mahdollisuuksia saada laajaa kannatusta työläistenkään keskuudessa.

Sotalesken historiankäsitys on muutenkin perinteinen. Kirstillä ei ole välirauhan aikana epäilystä siitä, että on ”vain ajan kysymys, milloin neuvostojoukot valloittavat Suomen, joka oli silvottu ja nöyryytetty Moskovan rauhansopimuksella”. ”Hyvityssotaan” lähteminen Saksan rinnalla hyväksytään ilman muuta eikä ”verellä takaisin ostetusta” Karjalasta haluta keväällä 1944 luopua.

Toki pelko Neuvostoliittoa kohtaan ja usko oikeuden voittoon kuvaa ajan – ainakin julkista – henkeä ilman jälkiviisastelua, että toisin toimimalla olisi säästytty sodasta. Kun talvisodan jälkeisestä uupumuksesta on selvitty, Iivo sanoo Kirstille: ”Enää ei riitä, että me ollaan hengissä ja että meillä on ainakin toistaiseksi jonkinmoinen itsenäisyys, [- – -] Pitäis olla jotakin, johon voisi uskoa ja josta innostuisi yhtä paljon kuin silloin kesällä linnoitustöissä. Silloin mie tunsin ensimmäisen kerran elämässä, että mie olin tekemässä jotakin todella tärkeää.” Kohta on psykologisesti kiintoisa sekä Iivon kohdalla että yleisesti.

Iivon idealismin vastakohtana Kirsti ja hänen äitinsä Ida edustavat selviytymistä keskittymällä arjen asioihin ja pitämällä huolta sekä omaisistaan että muista kohdalleen osuvista avuntarvitsijoista.

Sotilaallista realismia on kyllä mukana. Talvisodan aikana lomalla olevat sotilaat kertovat puna-armeijan ylivoimasta, epäilevät Suomen kestoa ja jopa arvostelevat johtamista (joulukuun epäonnistunutta vastahyökkäystä Kannaksella).

Jatkosodan aikana Idan täysihoitolan viimeinen vuokralainen maisteri Ilmari Tikkanen ymmärtää esimerkiksi vuoden 1944 alussa Leningradin saarron päättymisen merkityksen Suomelle. Hän on jo aiemmin kuunnella Yhdysvaltain propagandaradiolähetyksiä.

Unelma Suur-Suomesta

Poikkeuksellista romaanissa on Iivon pakolaistausta. Muitakin Itä-Karjalan pakolaisia ja Naisylioppilaiden Karjala-Seuran (NYKS) toimia näiden auttamiseksi 20-luvulla kuvattiin melko laajasti sarjan osassa Ruokarouvan tytär.

Hävittyyn kansannousuun osallistunut Iivo ei ole pariinkymmeneen vuoteen voinut tavata lapsuudenperhettään. Kommunismin varjopuolet kokeneelle Iivolle jatkosodan alku merkitsee unelman täyttymystä: perustetaan kaksi heimopataljoonaa ja Vuokkiniemessä pidetään (masinoitu) kokous, jossa Viena ja Aunus julistetaan vapaaksi.

Iivo uskoo vilpittömästi, että suomalaiset tulevat Vienaan ja Aunukseen vapauttajina. Jääkärieversti Ragnar Nordströmin varoilla perustetaan kansanopiston tapainen sisäoppilaitos, jossa nuorille opetetaan kädentaitoja ja samalla yritetään käännyttää pois bolsevistisesta ideologiasta. Iivo opettaa poikia ja Kirstikin yhden kevätlukukauden tyttöjä.

Opisto kuitenkin lopetetaan, kun valtion vihdoin perustaa seudulle isäntä- ja emäntäkoulun, ja Iivo pettyy rajusti: ”Katkeraa on huomata, etteivät sotilashallinnon ja päämajan herrat, ministeriöstä nyt puhumattakaan, pidä meitä karjalaisia kelvollisina opettamaan omiamme. Niin rehtori kuin kaikki opettajat ovat suomenkielisiä ja heidät on valittu yksinomaan tutkintojensa perusteella. Saa nähdä, miten koulu voi menestyä, jos opettajilla ja oppilailla ei ole edes yhteistä kieltä.”

Iivo haluaa muuttaa Itä-Karjalaan perheensä kanssa ja panna tyttärensä Petroskoissa oppikouluun. Sen sijaan Kirsti tajuaa, ettei sodan voittamisesta ole mitään takeita, eikä suostu tuumaan, ennen kuin sodan lopputulos on selvä: ”Jos hyvin käy ja ihme tapahtuu, tästä tulee vielä varsinainen helmi Suomen maakuntien joukossa. [- – -] Jos huonosti käy, meillä on sentään oma elämämme Leppävaaran kodissa.”

Henkilökohtaisia ja poliittisia ristiriitoja syntyy myös Iivon sisaren Anjan ja Kirstin välillä, mutta Iivo on niille täysin sokea. Hän on vihdoinkin omalla maallaan eikä ymmärrä sitä, miten vaikeaa Kirstin on opettaa, kun oppilaiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Toisaalta Anjan sukulaistyttö Raisa toisaalta ihastuttaa, toisaalta närkästyttää suomalaisia Aunuksen radion illanvietossa.

Kielon jäähyväisissä Mustonen käsitteli Itä-Karjan miehitystä, siviilien vankileirejä, suomalaisten punaisten kohtaloa, itäkarjalaisten lasten opettamista ja partisaanitoimintaa. Sotaleskessä keskitytään vain jälkimmäiseen, ulkonaisesti vähemmän dramaattisesti mutta sisäisesti sitäkin kipeämmin. Näkökulma on vain suomalaisten, ”puoluekaaderi” kuitataan adjektiivilla ”kova”.

Arvio romaanista

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea oli alun perin katsoa Suomen kulttuurihenkilöitä ja näiden perheitä (Z. Topelius, Jean Sibelius, Albert Edelfelt, Eino Leino ja L. Onerva, Ville Vallgen) kyökin puolelta. Päähenkilön vaihduttua 20-luvulla Kirsti ei ole äitinsä tavoin palvelijan asemassa vaan on tasa-arvoisena vieraana mukana Nuoren Voiman Liiton talvipäivillä ja eksoottisilla kutsuilla Olavi Paavolaisen kotona Vienolassa sekä Pariisissa. Sotaleskessä teemasta on enää jäljellä hyvin vähän. Thérèse Bonneyn henkilöinä lisäksi vain Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä vilahtavat. Tämä ei ole moite, päinvastoin, sillä minäkertoja on nyt todellakin päähenkilö eikä muiden elämän sivustaseuraaja.

Sotaleski toimii hyvin lukuromaanina, vaikkei se tuokaan sodankuvaukseen juurikaan uutta. Tämä johtuu siitäkin, että yli 500-sivuisessä romaanissa kuvataan varsin laajasti (150 sivua) kesää 1939. Talvisodan 105 päivää saa osakseen 90 sivua, välirauha samoin. Näin ollen jatkosodalle jää vain 150 sivua.

Erityisen valitettavaa, että Itä-Karjala kuitataan varsin lyhyesti (kolme vaihetta yhteensä 35 sivua).  Se olisi tuore aihe, jota on kaunokirjallisuudessa käsitelty vähän. Ennen kaikkea henkilöiden tasolla juuri tässä jaksossa on eniten draamaa. Juuri tässä kohtaa olisin kaivannut myös muiden henkilöiden – Anjan ja Raisan mutta ennen kaikkea Iivon – näkökulma.

Iivo on heikompi kuin Kirsti mutta juuri siksi mielenkiintoisempi henkilö. Kirsti ja Ida ovat vahvuudessaan ihailtavia, mutta muutama heikkous tekisi heistä läheisempiä ja ennen kaikkea monipuolisempia.

Lopussa Kirstille paljastuu salaisuus, jonka muutkin perheestä saavat tietää mutta asianomainen ei vielä itse. Epäilemättä kyseessä on tehokas koukku seuraavia osia ajatellen.

Salaisuudesta toipumiseen olisi ollut syytä käyttää paljon tilaa, koska normaalisti sellainen kestää vuosia. Mustosen teoksessa kuluu vain sivua ennen lausetta ”Viha ja katkeruus [- – -] alkoi sulaa omia aikojaan”. Käytännössä vihaa ja katkeruutta ei siis kuvata, eikä Kirsti tietenkään kosta syyttömälle.

Paula Havasteen Anna on teoksissa Kaksi rakkautta, Yhden toivon tie ja Kolme käskyä psykologisesti paljon uskottavampi.

Vahvan suomalaisnaisen kultti

Kaikki Mustosen sankarittaret ovat arvoiltaan samanlaisia: itsenäisiä tai sellaiseksi kasvavia, ahkeria, oikeamielisiä, auttavaisia ja ylipäänsä kunnollisia. Poikkeus on vain Koskivuori-sarjan teoksen Metsäkukkia asfaltilla (2001) alkupuolella tehtaan- ja kartanonomistajan hemmoteltu tytär Eeva, joka seuraavan osan Unikkoja ikkunassa (2002) alkupuolella käyttää runsaasti alkoholia toipuakseen avioerostaan.

Niinpä sankarittaret selviävät mistä vain. Toki he masentuvat vähäksi aikaa, jos rakastettu tai aviomies pettää, jättää tai kuolee, mutta ei kulu kauan, kun he tarttuvat taas kiinni elämään.

Poikkeus on Elina, joka Ruiskukkaseppeleen lopussa loikkaa rakastettunsa kanssa Neuvosto-Karjalaa. Sukulaistyttö Hanna, joka on Kielon jäähyväisissä jatkosodan aikana lottana Itä-Karjalassa, löytää sattumalta Elinan, jonka aviomies on kuollut vankileirillä. Elina toimitetaan tyttärensä kanssa Suomeen sukulaisten luo, mutta hän on kokenut niin murskaavan henkilökohtaisen ja ideologisen iskun, ettei koskaan palaa ennalleen eikä saa takaisia psyykkisiä voimavarojaan. Rauhan tultua hän suistuu niin hysteeriseen pelkoon, että pakenee Ruotsiin. Seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla hän toimii Ruotsissa varakkaan miehen taloudenhoitajana ja rakastajattarena. Elina ei kuitenkaan ole myöhempien osien minäkertoja, joten hänen vaiheensa kerrotaan vain ulkokohtaisesti.

Käsikirjoitettuaan nuoren lotan osuuden TV-sarjassa Kun taivas putoaa Kirsti Manninen sanoi haastattelussa: ”Jokaisesta sodasta selvinneestä naisesta kasvoi henkisesti vahva. He löysivät itsestään rintamalla aivan uusia voimia, kykyä erottaa olennainen epäolennaisesta.” Lottien tutkijan Tiina Kinnunen kommentoi Mannisen mielipidettä ihmettelemällä, miksi TV-sarjassa rakennettiin lotista ihanteellista kuvaa: ”Kun tiedämme, että osa lotista murtui fyysisesti tai henkisesti lottakomennuksellaan, voi pohtia, miksi on tarpeen luoda myyttiä sankarillisista lotista.”

Ensimmäisissä, nykyaikaan ja maaseudulle sijoittuvissa romaaneissaan (Maitotyttö, 1984, Saako olla muuta, 1985, Hukkakauraa, 1986) Mustonen kuvasi perinteisen rakkausromaanin tapaan romanssia, jossa nuori vaatimaton mutta hyväsydäminen sankaritar voittaa omakseen sen kaikkein tavoitelluimman miehen. Vähitellen sankaripari muuttui niin, että sankaritar saattoi olla eronnut ja äiti ja/tai sankarilla olla menneisyyden ongelmia tai pettymyksiä, jotka hän sankarittaren avulla voittaa (esim. Vasikantanssi, 1989, Nostovara, 1992).

Johanneksen ja Helenan Johannes ja Ruiskukkaseppeleen toisen minäkertojan Annan tuleva aviomies ovat kumpikin päteviä liikemiehiä, kun taas Helena ja Anna eivät ymmärrä liikeasioita lainkaan.

Sen sijaan ensimmäisiä naiskansanedustajia kuvaavassa sarjassa Järjen ja tunteen tarinat (Nimettömät, 2004, Mustasukkaiset, 2005, Lipunkantajat, 2006, Sidotut, 2007) ja vielä selvemmin Syrjästäkatsojan tarinoissa mies on selvästi se heikompi astia ja nainen joutuu selviytymään pitkiä aikoja yksinhuoltajana.

Mustosen sankarittarista vain Eeva on ennen teoksen Unikkoja ikkunassa alkua tehnyt miesystävänsä painostuksesta abortin. Sen sijaan parille muulle aviottoman raskauden keskenmeno tulee sopivasti (Kielon jäähyväiset, Lipunkantajat). Jos sankarittarille syntyy avioton lapsi, he eivät luovuta tätä pois (Lapinvuokko, Emännöitsijä, Unikkoja ikkunassa).

Sankarittarilla on joskus etäinen suhde äitinsä kanssa. Omia lapsiaan he rakastavat lapsiaan syntymästä asti, vaikka myöhemmin tyttären kanssa voi olla ristiriitoja. Äidin saattaa korvata läheinen suhde isoäitiin tai muuhun vanhempaan naiseen.

Poikkeus on jälleen Elina, joka paetessaan Kielon jäähyväisissä Ruotsiin jättää tyttärensä Sirkan lapsuudenperheensä huostaan. Äidin ja tyttären suhde ei seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla parane lainkaan.

Myös seksuaalisesti Mustosen sankarittaret ovat esikuvallisia lähes perinteisen moraalin tapaan. Toki he ovat muuttuneet alkuteoksista niin että heillä voi olla seksiä ennen avioliittoa rakastettunsa kanssa mutta ei muiden. He voivat myös elää pitkäänkin vihkimättömässä liitossa, jos olosuhteet estävät avioitumisen (LapinvuokkoMustasukkaiset). Molemmat muutokset seuraavat jälkijunassa lukijakunnan moraalin muutoksia, eivät ennakoi niitä kuten ruotsalaisen Alice Lyttkensin Tollman-sarja (alkuteokset 1943-9, suom. Onnen temppeli, 1945, Kaipuun sininen kukka, 1947, Uudet tähdet syttyvät, 1948, Nouse armaani ja tule, 1950, Ota onnesi, 1950).

Viihteelle tyypillinen teema – kiellettyjen asioiden kanssa leikittely mielikuvituksen avulla – Mustoselta puuttuu lähes täydellisesti. Joskus sankarittaret tosin lankeavat lyhyeksi aikaa naimisissa olevaan mieheen (esim. Unikkoja ikkunassa, Lipunkantajat),  Emännöitsijässä suhde on pitempi, mutta mies on elänyt jo vuosia erossa vaimostaan. Ennen kaikkea sankarittaret eivät petä kumppaniaan, puhumattakaan rakastajan lapsen synnyttämisestä aviomiehen nimiin kuten ruotsalaisen Margit Söderholmin Kreivittäressä (1945, suom. 1974).

Tyypillistä on, että Ruokarouvan tyttäressä Kirsti katselee sivusta Tulenkantajien partnerinvaihtoja ja suhtautuu niihin tuomitsevasti. Syynä ei ole vain se, että uskottomuus aiheuttaa tuskaa hänen kasvattisisarelleen, joka on uskonut seksin tarkoittavan rakkautta. Pariisissa Kirsti arvioi myös Ernest Hemingwayn suhdekolmiota perhetytön tiukasta moraalista käsin.

Mustosen teosten muuttumisen kannalta on mielenkiintoista, että Kirsti Manninen, joka on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija, kirjoitti aikoinaan Laila Hietamiehen (nykyään Hirvisaari) teoksista: ”Naisten maailma ja miesten maailma ovat erillään, sovittamattomasti” ja ”Kestävää läheisyyttä nainen voi kokea vain lapsen tai toisen naisen kanssa, naisten piirissä” ja ”Tiedon, työn ja äitiyden kolmiyhteys esitetään Hietamiehen romaaneissa naisen itsenäistymisen ja uudelleensyntymisen ainoana vaihtoehtona.”

Vaikka Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida ja Kirsti toki kokevat miesten kanssa onnen hetkiä ja joskus vuosien kumppanuuttakin, loppujen lopuksi tärkeimpiä ovat lapset ja työ. Oman miehen sijasta todellinen tuki on nais- ja miesystävien verkosto.

Pääsyynä on se, että kuvaus käsittää useita vuosikymmeniä naisen elämää. Idan tarinan kaksi ensimmäistä osaa Paimentyttö ja Lapsenpiika osaa päättyvät siihen, että palvelussuhde Topeliuksen ja Sibeliuksen perheisiin päättyy, kolmas osa Emännöitsijä päättyy lapsen syntymään. Siksi vain kaksi kirjoista päättyy perinteiseen happy endiin eli sankaritar saa rakastettunsa (Ruokarouva, Ruokarouvan tytär), mutta tuo happy end on vain tilapäinen, koska tarina jatkuu.

Toki jo Pohjatuulen tarinoita -sarjan toisen osa Jääleinikki (2011) happy end osoittautuu kolmannessa osassa Kultarikko (2012) illuusioksi, sillä avioliitto on päättynyt miehen uskottomuuteen. Minäkertojana on kuitenkin parin tytär.

60-luvun Saksaan sijoittuvassa Jääleinikissä ajankohdan poliittiset ja mentaaliset muutokset sivuutetaan täysin. Samoin saksalaisen isän löytymistä käsitellään vain henkilökohtaisella tasolla, vaikka isä oli Rovaniemellä työskennellyt Organization Todtissa, joka käytti pakkotyöläisiä.

Järjen ja tunteen tarinoita -sarjassa mikään osa ei pääty perinteiseen happy endiin vaan Lipunkantajat ja Sidotut loppuvat cliffhangeriin. Lisäksi sarja jää oikeastaan kesken keväällä 1918, jolloin sekä porvarillisen että vasemmistolaisen päähenkilön elämäntilanne on varsin vaikea. Heidän myöhemmistä vaiheistaan kerrotaan lyhyesti nykypäivään sijoittuvassa Parittomissa (2008).

Enni Mustonen

Enni Mustonen on Kirsti Mannisen kirjailijanimi. Kirjailijan esittely ja tuotanto löytyy myös Otavan sivulta.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta kokonaisuutena on kirjoitettu esim. Kirsin kirjanurkassa.

Sotaleskestä on kirjoitettu mm. blogeissa Amman lukuhetki, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuijata 

Kirsti Manninen kuului TV-sarja Hovimäen kirjoittajatiimiin, ja sarja julkaistiin myös kirjoina. Sota-aikaa kuvaava osa Ei muuta kunniaa (2004) ilmestyi vain kirjamuodossa.

Kirsti Mannisen sitaatti sota-ajan naisista on Tiina Steniuksen artikkelista TV-sarja lotista auttaa meitä historian kautta ymmärtämään itseämme. ”Miksi äiteestä tuli sellanen, tyttärestä tällanen” (Kotiliesi 18/1997) ja Tiina Kinnusen kommentti on teoksessa Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen (2. p., Otava 2006).

Kirsti Mannisen artikkeli Yksinäiset – Laila Hietamies on teoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja (toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989).

Olen kirjoittanut Enni Mustosen alkupään teoksista, jotka sijoittuvat nykyaikaan ja useimmiten maaseudulle, artikkelin Paluu mummolan mansikkamaalle. Enni Mustonen ja suomalaisen rakkausromaanin kehitys (Kirjastolehti 5/1997).

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa ja Paula Havasteen romaaneja Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie (jossa kerrotaan myös osasta Kolme käskyä).

Muuta

Tietoja amerikkalaisesta valokuvaajasta Thérèse Bonneystä: Wikipedia, artikkeli jossa on Suomesta otettu kuva, epäilys vakoilusta jatkosodan aikana

Ruotsalainen Wikipedia Alice Lyttkensistä ja Margit Söderholmista

Mainokset

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Harvinainen Neuvostoliitossa ilmestynyt talvisotakuvaus on Taisto Huuskosen kynästä. Sitä on tapana nimittää Tauno-sarjaksi ensimmäisen osan mukaan, vaikka jokainen osa ilmestyi omalla nimellään.

Ensimmäinen osa Tauno ilmestyi Neuvosto-Karjalan suomenkielisen kirjallisuuslehden Punalipun numerossa 3/1955, toinen osa Koetus numeroissa 4/1956 ja 1/1957, kolmas osa Tehtävä numeroissa 3/1959 ja 4/1959 ja neljäs osa Henkipattona vasta numeroissa 3/1973 ja 4/1973.

Ensimmäinen osa tapahtuu isossa kaupungissa, jonka nimeä ei mainita mutta joka on pääteltävissä Tampereeksi. Lainan aviomies kuolee työtapaturmassa, ja Laina synnyttää pojan, jota hän ei pysty tätä elättämään. Kaikeksi onneksi aviomiehen toveri vaimoineen adoptoi Taunon.

Toinen osa tapahtuu pienellä teollisuuspaikkakunnalla. On syksy 1939, edellisestä osasta on kulunut kolmetoista vuotta, ja Tauno on lopettanut kansakoulun. Kasvatusvanhempien Lauri ja Milja Mäkelän koti on köyhä, mutta he ovat hyviä Taunolle ja poika rakastaa heitä. Tauno kalastaa naapurissa asuvan Ketolan vaarin kanssa, mutta vaarilla ei ole kalastuslupaa ja he joutuvat kiinni. Ketolan vaarin poika Mikko on ilmiantaja.

Tarinassa on useita asiavirheitä: Neuvostoliiton vaatimukset kerrotaan heti Moskovan neuvottelujen alkaessa, Suomen liikekannallepano toimeenpannaan vasta marraskuussa vaikka se käytännössä oli tehty jo yleisten kertausharjoitusten (YH) nimellä, junat kulkevat itään sotaa edeltävänä yönä, vaikka joukot olivat olleet YH-ajan rajalla jo puolitoista kuukautta.

Missään näistä asioista Suomessa tuolloin elänyt Huuskonen on tuskin voinut erehtyä, vaan kyseessä täytyy olla hänen neuvostoliittolaisten ohjaajiensa vaatimus. Viimeinen kohta saa Suomen näyttämään hyökkääjältä ilman, että asiaa sanottaisiin suoraan.

Kolmas osa tapahtuu talvisodan alussa. Taunon kasvattiisä Lauri Mäkelä on levittänyt yhdessä Ritalan kansa lentolehtisiä. Ritala joutuu kiinni, ja muut samanmieliset lähetetään työvelvollisiksi. Maanalaisesta organisaatiosta tulee mies isää tapaamaan. Tauno jakaa salaa lisää lehtisiä. Isä on joutua kiinni mutta ehtii pelastaa poikansa ja pakenee.

Tavataan lisää henkilöitä: tehtailija Malberg, poliisi Koivula, jehovantodistaja Taave ja sosiaalidemokraatti Kallio. Taave on sotaa vastaan, mutta ”väärin perustein”, sillä hän kannattaa ”luokkarauhaa”. Kallio taas pysyy sosialidemokraattina mutta ei kuitenkaan ilmianna Taunoa.

Taunon kasvatti-isä katsoo sodan Suomen johdon syyksi, erityisesti Tannerin. Milja-vaimo tukee kaikessa miestään, vaikka pelkääkin tämän puolesta. Mäkelä uskoo, että venäläiset voittavat ja sitten työläisten olot paranevat eikä heidän tarvitse pelätä puheitaan.

Neljäs osa jatkuu heti kolmannen osan lopusta. Tauno joutuu kiinni ja joutuu kuulusteluihin. Poliisi Koivula valehtelee Taunolle, että isä on joutunut kiinni ja tunnustanut ja pyytää Taunoakin tunnustamaan. Tauno epäilee jälkimmäistä, koska ei usko isästään mitään pahaa. Vankina oleva Ritala huutaa sellistä, että poliisi valehtelee. Koivula pieksee Ritalan kuoliaaksi.

Taunon isä Lauri Mäkelä ja Mäkelän jo aikuisen tyttären Aunen sulhanen piileskelevät mutta pelastuvat. Eräs suojeluskuntalainen osoittautuu kommunistiksi ja antaa Taunolle levitettäväksi lisää lentolehtisiä. Niissä on allekirjoitus Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitea.

Kimmo Rentolan tutkimuksesta Kenen joukoissa seisot? käy ilmi, että kommunistien toiminta oli talvisodan aikana hyvin vähäistä. Tauno-sarja on kuitenkin sosialistista realismia pahimmillaan: henkilöitä ja tapahtumia ei kuvata sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kuin niiden ideologian mukaan pitäisi olla.

Taunon biologinen äiti Laina on perinyt isänsä ja haluaa poikansa luokseen. Tauno kieltäytyy, sillä Laina on hänelle vieras ja hän kokee kasvattivanhemmat oikeiksi vanhemmikseen.

Tauno on ainoa kiinnostava henkilö – niin nuori että tekee myös erehdyksiä. Muut henkilöt ovat ennalta arvattavia: työläiset ovat reiluja, rikkaat kovasydämisiä. Henkilön luonne näkyy kasvoista aivan samoin kuin Eino Railon fasistisessa Valitussa kansassa ja luvatussa maassa: paha henkilö ei katso silmiin. Ainoa ero on siinä, että ne jotka Railon romaanissa ovat pahoja, ovat Huuskosella hyviä ja päinvastoin.

Romaanissa vaietaan Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta, Neuvostoliiton hyökkäyksestä Puolaan ja Terijoen hallituksesta. Sen sijaan Tampereen pommituksista kerrotaan.

Tauno ja muut ovat ”sotaa vastaan”, mutta ei kerrota, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Lopulta Jehovan todistaja Taavekin kääntyy ”sodanvastustajien” kannalle, joten kertomus loppuu toiveikkaasti, vaikka sota on vielä kesken. Tauno uskoo tapaavansa kasvatti-isänsä ennen kevättä.

Talvisota oli Neuvostoliitossa tabu, josta yleensä vaiettiin. Ilmeisesti 50-luvun lopun suojasää aiheutti sen, että asiasta saattoi esittää edes neuvostoversion.

Kirjailijasta

Taisto Huuskonen syntyi 4.11.1925 Tampereella. Hän osallistui jatkosotaan.

Vuonna 1949 Huuskonen loikkasi morsiamensa Ennin kanssa Neuvostoliittoon. Stalin oli vielä vallassa, joten seurauksena oli ensin vankileiri ja sitten karkotus. 50-luvulla pari pääsi muuttamaan Neuvosto-Karjalaan. Siellä Huuskonen työskenteli peltiseppänä ja Petroskoin radiossa.

Tauno-sarja on Huuskosen esikoisteos, jonka vaiheista hän on kertonut Suomessa julkaisemissa muistelmissa Laps Suomen (1979). Asiasta kertoo myös Lauri Haataja esitellessään Huuskosen kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita.

Ensimmäisen osan julkaisemista varten Huuskonen ohjattiin aloittelevia kirjailijoita neuvovan Nikolai Jaakkolan luo. Mutta kun Huuskonen oli kirjoittanut teoksensa uudelleen Jaakkolan neuvojen mukaan, aloittelijoiden neuvojaksi oli vaihtunut Antti Timonen, joka antoi uudet, erilaiset ohjeet. Kun Huuskonen oli noudattanut niitä, neuvojaksi oli vaihtunut uudelleen Jaakkola. Taas oli edessä uusi kirjoittaminen. Kun se oli tehty, Jaakkola viimein suositteli Punalipulle teoksen julkaisemista. Mutta asia ei ollut vieläkään selvä, vaan lehden kirjallisuustoimittaja antoi omat ohjeensa. Huuskonen kirjoitti teoksen neljänteen kertaan. Tätäkin versiota käsittelivät vielä kirjailijat ja toimittajat – ja lopulta korjaamatta jäi vain teoksen nimi.

Vaikka neljäs osa oli valmiina, sen julkaiseminen Punalipussa lykkääntyi neljätoista vuotta vuoteen 1971. Haatajan mukaan syynä olivat riidat lehden kanssa. Ehkä asiaan vaikutti myös Hrushtshovin kukistumisen jälkeinen perääntyminen destalinisoinnissa.

Uusi aihepiiri Neuvosto-Karjalan kirjallisuudessa oli myös maatalous. Huuskosen romaanit Huomenen oraat (1963) ja sen jatko-osa Maa kaipaa isäntää (1968) olivat menestys.

Vielä suuremman suosion sai Teräsmyrsky Kannaksella (1970), joka kuvasi vuoden 1944 taisteluja suomen puolelta. Huuskonen noudatti osin perinteisiä julkaisemisen ehtoja, jotka Haatajan tiivistää: ”Suomen kansa soti Neuvostoliittoa vastaan Mannerheimin-Tannerin koplan pakottamana, vailla patrioottisuutta, isänmaanrakkautta ja vapaudenkaipuuta”. Samalla Huuskosen romaanissa oli neuvostolukijalle uuttakin: romaanissa kaatui myös venäläisiä, eikä suomalaisten joukossa ollut ”marxismi-leninismiä latelevia tulisieluisia kommunisteja”. Suomalaisten sotilaiden epäsotilaallinen puheet ja käytös hämmästyttivät neuvostolukijoita. Teos käännettiin myös venäjäksi.

Teräsmyrsky Kannaksella saavutti suosiota myös Suomessa. Haatajan sanoin Huuskonen ainoana suomalaisena ”voitti eturivin sotakirjailijan aseman sekä Suomessa että Neuvostoliitossa”. 

Taisto ja Enni Huuskonen palasivat Suomeen 1976. Huuskosen omista kokemuksistaan Neuvostoliitossa kertovasta teoksesta Laps Suomen (1979) tuli bestseller. Vaimon vaiheista kertova Ennin tarina ilmestyi vuonna 1984.

Suomessa Huuskonen kirjoitti teoksen Teräsmyrsky Kannaksella uusiksi nimellä Teräsmyrsky (1981). Siitä hän Juhani Niemen mukaan poisti esimerkiksi erään kaatuneen sotilaan taskusta löytyneessä kirjeessä olleen kehotuksen lähteä metsäkaartiin. Yleisesti ottaen Huuskonen puhdisti sotilaansa sekä vasemmistolaisista että isänmaallisista ideologiasta ja fraaseista.

Lisäksi hän julkaisi talvisotaan sijoittuvan humoristisen sotaromaanin Jermut (1983) ja sen jatkon jatkosodassa (1986). Moukarin kaiku (1988) kuvaa hämäläistä kuvaa punaisten puolelta vuonna 1918.

Huuskonen kuoli Mouhijärvellä 28.11.1990.

Kirjallisuutta

Haataja, Lauri: Taisto Huuskonen. – Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma. BTJ Kirjastopalvelu 2001.

Niemi, Juhani: Viime sotien kirjat. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1988.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Kalle Päätalo: Loimujen aika ja Ahdistettu maa

Kalle Päätalo kertoo omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa osittain samoista tapahtumista, jotka Myrskyssä Koillismaassa tapahtuvat hänen alter egolleen Kauko Sammalsuolle. Juuri sota-aikana tiet kuitenkin eroavat.

Vaikka Iijoki-sarja perustuu kirjailijan vaiheisiin, kutsun selvyyden sarjan minäkertojaa ja päähenkilöä Kalleksi ja kirjailijaa Päätaloksi.

Kauko joutuu rintamalle jo talvisodan aikana ja osallistuu jatkosotaan ja Lapin sotaan. Sen sijaan Kalle on talvisodan ajan sotilaskoulutuksessa, ja jatkosodassa hänen rintamakokemuksensa on lyhyt ja päättyy loukkaantumiseen.

Talvisotaa ja välirauhan 1940 kevättä kuvaava Ahdistettu maa (1977) etenee niin hitaasti, että se käsittää saman sivumäärän kuin Myrsky Koillismaassa (1963), joka kuvaa kaikki sotavuodet.

Myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä

Samoin kuin Koillismaa-sarjan toisen osan Selkosten kansan (1962) lopussa, Loimujen ajan (1976) lopussa kuvataan vuoden 1939 syksyä, ensin sotauutisia maailmalta ja sitten YH-kutsua ja ensimmäistä sotakuukautta.

Molemmissa romaaneissa käy ilmi, ettei syrjäseudullakaan eletä pussissa vaan seurataan maailman tapahtumia. Loimujen ajassa Kallelle kerrotaan kahden kesken myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä: linnoitustyöt ovat saattaneet ärsyttää venäläisiä, kun Leningrad on Rajajoelta vain kolmenkymmenen kilometriä päässä, ehkä joku kolmas valtio yrittää hyökätä kaupunkiin Suomen kautta.

Kai Hirvasnoro on huomannut, että vaikka sodan syttyminen sanoissa kielletään, monet sotilaat tekevät parannuksen. Tämä osoittaa, että he sisimmässään pelkäävät sotaa ja varautuvat siksi mahdollisuuteen, että kuolevat rintamalla.

Talvisodan alku

Puna-armeijan oppaina on rajan yli loikanneita suomalaisia. Tästä Kallen sukulainen Hiltu-Jakki saa aiheen huomauttaa, ettei työmiehiä olisi pitänyt pula-aikana pitää niin tiukilla, että he lähtivät rajan yli. Hyökkäys on kuitenkin tehnyt Hiltu-Jakistakin ”Talliinin” (Stalinin) vihollisen.

Kalle ja hänen Riitu-äitinsä eivät vihaa vihollista vaan säälivät, kun lehdet kertovat näiden paleltuvan joukoittain pakkasessa.

Kun vihollinen on kolmenkymmenen kilometrin päässä Alassalmella, siviilit evakuoidaan. Isä Hermanni osoittaa hänelle harvinaista hellämielisyyttä pyytäessään Kallea kertomaan evakuoinnista Riitulle varovasti, mutta äiti kertoo jo asian aavistaneensa.

Siinä missä Myrskyssä Kaukon nuoremmat sisarukset kyselevät päästäänkö ihan Ruotsiin, Loimujen ajassa Kallen nuoremmat sisarukset iloitsevat päästessään näkemään ”merimaita”. Molemmissa kohtauksissa äidin mieliala on toinen kuin lasten. Riitun mukaan edessä on lähtö ”mieron tielle”. Sanonnan traagisuuden tajuaa pohjia myöten, kun muistaa, että Riitu joutui lapsena huutolaiseksi ja että hänen piti miehensä sairastuttua henkisesti kerjätä perheelleen elantoa.

Kaukon tavoin Kalle ei ole vielä suorittanut asevelvollisuutta. Kauko työskentelee nuoremman veljensä Aukun kanssa lossilla, perheen isähän on kuollut. Loimujen ajassa Kalle määrätään isänsä kanssa lossille, jota pitää kaiken varalta pitää auki. Lisäksi rakennetaan jäätie.

Joulukuun lopussa Kalle ilmoittautuu Kaukon tavoin vapaaehtoisena armeijaan. Kalle saa määräyksen pioneeriksi Korialle.

Loimujen ajan loppu on vaikuttava: Kalle on kuvitellut esikoisromaaninsa lopussa kuvaavansa lähtöä kotiselkosista ja kehitellyt aiheesta monta erilaista versiota, mutta ei koskaan sellaista kuin todellisuudessa tapahtuu.

Oulussa ja junassa

Seuraavan osan Ahdistettu maa alussa Kalle on aluksi matkalla Oulun kautta Korialle. Matkatoverina on tuttu Toivo Räisänen.

Juodessaan oululaisessa kuppilassa korviketta Kalle panee merkille saman ilmiön, joka on tapahtunut jo syystalvella kotiselkosissa: ”Juuri naurun ja huumorin katoaminen oli synnyttänyt sisälleni painostavan, pahoja aavistuksia pukkivan mielialan. Olin kokenut ankeita aikoja kuten pulavuosina metsätyömailla, mutta milloinkaan eivät huumori ja nauru olleet kuolleet. Puolinälkäiset, mahastaan yhtiöön juuttuneet jätkät olivat silti iltapuhteita istuessaan kertoneet kaskuja ja remautelleet nauruja – jälkiruuaksi. Olin lapsesta asti kuullut sanottavan, että jos kämpässä ritsin reunalla istuva jätkä alkoi tuijottaa lapikkaittensa kärkiä, hänet löydettäisiin ennen pitkää vankasta oksasta narunjatkona. Ja näin tiesin myös usein käyneen.”  

Kaikki on Kallelle uutta, ja niinpä hän mokaa jo Oulun juna-asemalla, kun ei ymmärrä jonottaa lipunmyyntiin. Vaikka huumori onkin sodan takia loppunut selkosten miesten puheissa, Päätalon romaanista löytyy silloin tällöin päähenkilön tekojen aiheuttamaa komiikkaa.

Junamatka kuvataan yksityiskohtaisesti, koska sekin on Kallelle uutta. Kalle ja Toivo saavat aluksi istumapaikat, joiden vieressä seisova lihava mies valittelee olevansa sairas. Se ei saa toveruksia heltymään. Mutta kun he käyvät käymälässä, lihava mies valtaa röyhkeän omavaltaisesti heidän paikkansa. Hän vieläpä asettaa tavaransa viereensä ja vie näin täydessä vaunussa yhtään häpeämättä kaksi paikkaa. Mieheen eivät tehoa rykimisten kaltaiset hienovaraiset vihjaukset vaan hän syö runsaita eväitään. Kalle päättelee, ettei mies väitteistään huolimatta voi olla sairas, jos ruokahalu on tallella.

Sitten paikalle saapuu pohjalaismies, joka käy suoraan asiaan: ”Se on kaharen hengen penkki. Jos ei maharu kylykehen niin ota sylihisi…Nostat vaan reppusi hyllyylle!” Lihavan miehen ei auta kuin taipua, mutta pohjalaismies ei istukaan itse vaan tarjoaa paikan kumaralle vanhalle emännälle. Näin hän osoittaa olevansa luonteeltaan juuri päinvastainen kuin lihava mies, samalla kun hän on sekä puolensa pitämisessä että epäitsekkyydessä Kallea ja Toivoa edellä.

Samoin kuin Kauko, Kalle kuulee junassa erään Neuvostoliitolle myötämielisen miehen kertovan, että puna-armeija on edennyt jo Pudasjärvelle. Molemmat pystyvät oikaisemaan huhun, koska ovat juuri tulleet kyseisen rintaman läheltä.

Koulutus on samanlaista kuin rauhan aikana

Sen jälkeen kuvataan romaanin puoliväliin asti talvisodan aikaista pioneerien koulutusta Korialla. Toukokuussa ja syyskuussa palvelukseen astuneista ovat jääneet vain aliupseereiksi korotetut, joissa on erilaisia persoonallisuuksia.

Sodankin aikana koulutustavat ovat entisellään: suurin huomio on sellaisissa muodollisissa seikoossa kuin petaamisen viimeistelyssä ja sulkeisharjoituksissa.

Jonkin verran opetellaan pioneerien taitoja. Sitä haittaa se, etteivät aliupseeritkaan ole ehtineet saada riittävää koulutusta eikä heidän luontainen kätevyytensäkään ole kummoinen. Ammunnan harjoittelu jää olemattomaksi, koska aseita ei juurikaan ole.

Armeijan perinteiset tavat saavat romaanissa rankkaa arvostelua. Ylempien herroittelu ja alempien simputus jatkuu kasarmilla, vaikka Kalle on jo nähnyt, että rintamalle matkalle olevissa yksiköissä esimiehet eivät huuda eivätkä alaiset herroittele näitä. Hän alkaa ymmärtää, miksi hänen herkkä kaimansa ja paras ystävänsä oli tehnyt asevelvollisena ollessaan itsemurhan.

Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa junassa rintamalle matkaavat sotilaat santsaavat ruokaa, jota upseerit hylkivät. Sen sijaan Kalle pitää armeijan ruokaa ala-arvoisen huonona, vaikka on nuorena kokenut äärimmäisen köyhyyden. Tosin kerrotaan, että paremmat ruokatarpeet on viety rintamajoukoille, mutta ruoka on myös huonosti valmistettua.

Muita asevelvollisia

Asevelvollisten joukko on eri puolilta Suomea, ja Kallen on aluksi vaikea ymmärtää toisten murteita.

Sanojen merkityskin on erilainen eri puolilla Suomea. Kun Kalle kertoo olevansa siviiliammatiltaan jätkä, joukkueenjohtaja ällistyy, koska etelässä jätkällä tarkoitetaan epäkelpoa hampparia: ”Eikä alokas Päätalokaan vaikuta jätkältä…Päinvastoin ahkera ja tunnollinen tehtävässään.” Kalle joutuu selittämään, että Pohjois-Suomessa metsätyömiehiä kutsutaan jätkiksi, ja niin he tekevät itsekin.

Tovereiden joukossa on yksi aseettomaan palvelukseen uskonnollisista syistä haluava, jonka ratkaisu hämmästyttää sekä päällystöä että muita asevelvollisia.

Vain Tuonola suhtautuu kriittisesti uutisiin: ”Uskotko sinä kaiken mitä lehdet kirjoittaa? Etkä sinä…eikö yleensä Suomen kansa tunne semmosta sanaa kuin propaganda?” Tuonolan poliittisesta kannasta kertoo, ettei hän pidä Suomen Sosialidemokraattiakaan ”työväen lehtenä”.

Värikkäin hahmo on Vimpari, jonka tekee Kalleen vastenmielisen vaikutuksen sekä kylmän röyhkeällä luonteellaan ja kehuskelemalla sukupuolisella varustuksellaan ja kokemuksillaan.

Talvisodan kalpea kuvaus

Talvisodan ajasta Päätalo kertoo asiallisesti ja yksityiskohtiin keskittyen kuin kaikista muistakin aiheista. Välillä hän kuvaa alokkaiden kollektiivisia kokemuksia ja mielialoja, välillä Kallen omia tunteita ja ajatuksia.

Muuten Päätaloa ihaileva Kai Hirvasnoro pitää Ahdistettua maata huonona romaanina, jossa ajan ahdistus näy juuri millään tavalla.

Tämä ei aivan pidä paikkansa. Koriallakin on ilmahälytyksiä, haavoittumisen jälkeen kasarmille palannut pioneeri kertoo sodasta, ja uskovainen Toivo Räisänen luottaa etiäisensä sanomaan, ettei palaa sodasta. Mutta kun Kallea kehotetaan tekemään parannus siltä varalta, että hän kaatuu, hän katsoo, ettei asialla kiirettä.

Kalle noudattaa rauhanajan perinteisiä asevelvollisuusajan tapoja: täyttää sotilaan muistikirjaa lauluilla ja lähettää valokuvansa tutuille tytöille. Vaikka armeija on monin tavoin raskas ja epämiellyttävä kokemus, sen läpikäyminen on kunnon miehen mitta ja lisää pisteitä tyttöjen silmissä.

Ehkä kaikki eivät koko aikaa pohtineet sotatilannetta ja pelänneet Suomen vaaranalaista tilannetta vaan elivät edelleen arkisissa ympyröissään.

Kallella ei ole realistista käsitystä sodasta. Tosin kuultuaan vastustajia olevan viisikymmentä yhtä suomalaista kohtaan hän pohtii huolestuneena, miten selviää urakasta. Vähitellen hänen intonsa taistella Suomen puolesta hiipuu, ja hän unelmoi pääsystä keittiöpossuksi.

Maaliskuussakaan joukkoa ei viedä rintamalle vaan metsään yöpymään teltassa. Sinne heidät unohdetaan, kunnes tulee tieto rauhasta.

Samoin kuin Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaassa, asevelvollisista tulee vakivieraita maalaistaloissa, joissa heille tarjotaan ruokaa.

Omakuvan luominen: komiikka – nöyryys – myötätunto

Heti asevelvollisuuden alussa Kalle tekee tietämättömyyttään mokan: hän istuutuu käymälässä epäkunnossa olevalle pytylle, jota toiset ovat välttäneet, koska haluaa näyttää olevansa vaatimaton ja uhrautuvainen. Kun hän vetää vesisäiliön nuorasta, seuraa valtava vesisuihku, pytyn sisältö kohoaa yli laitojen ja leviää lattialle. Kalle ei uskalla tunnustaa olevansa syyllinen vaan selviää näyttelemällä viatonta.

Samoin kuin juna-aseman mokan kohdalla, sattumus huvittaa lukijaa mutta herättää myös myötätuntoa Kallea kohtaan.

Kyseessä on humilitas, nöyryys, yksi niistä keinoista, joilla antiikin puhuja Juhana Torkin mukaan hankki kuulijat puolelleen.

Kuten Kauko, Kalle saa kiitosta vääpeliltä, koska on ymmärtänyt pukeutua metsätyönmiehen vaatteisiin, jotka sopivat myös armeijassa talvioloihin. Monet muut joutuvat palelemaan omissa vaatteissa. Täydelliset varusteet saadaan vasta talvisodan jälkeen.

Perfektionistisen, työhullun ja kehunkipeän luonteensa mukaisesti Kalle reagoi höykytykseen yli-innokkaasti: hän pyrkii eturivin pioneeriksi ja himojynssääjäksi.

Motiivi on myös taktinen: simputuksen kohteeksi joutumisen välttäminen: ”Olin huomannut, että tupaamme ’juhlimaan’ poikennut vieraan tuvan esimies ei juuri sanonut pahaa sanaa jynssäystouhussa olevalle alokkaalle. Ei ollut tätä huomaavinaankaan. Sen hintana, että tunsin olevani ’turvassa’, pystyin nielemään sen sisälläni tuikkivan vastenmielisen ajatuksen, että kaverini ehkä luulevat minua akkamaiseksi mieheksi.”

Kallen jynssäysinnolle naureskellaan, mutta samoin kuin Myrskyssä oikeus tapahtuu: naureskelijat määrätään Kallen tilalle jynssäystöihin ja Kalle lähetetään ”komennukselle” sotilaskotiin.

Kalle on tottunut kotiselkosten tapaan ”tekeytyä ovelalla tavalla vaatimattomiksi”. Kun hän on puhdistanut kiväärinsä viimeisen päälle, hän vie sen tarkastettavaksi sanoen: ”Herra alikersantti, ei kait tämä alikersantti Päätalon kivääri vielä kelpaa. Meikäläinen kun on ensikertalainen…”

Tapa ei kuitenkaan toimi armeijassa. Esimies ottaa puheen kirjaimellisesti ja vastaa ärtyneenä: ”Jaa että ei kelpaa! Mitä, jumaliste, alokas Päätalo tulee semmosta jankuttamaan, jos kerta tietää jo itse, että kivääri ei ole vielä puhdas? No minä uskon että se ei ole…! Jatkakaa jynssäämistänne niin pitkään, että edes uskotte kiväärinne olevan puhtaan!”

Kohtauksessa Päätalo kertoo taas, miten Kalle mokaa, koska ei hallitse itselleen vieraita sosiaalisia tapoja. Samalla tulee esitellyksi myös Kallen esimerkillinen ahkeruus ja huolellisuus.

Itsevähättelyyn lankeamalla Kalle myös kieltäytyy aliupseerikoulusta: ”Ei meikäläisestä ole, herra alikersantti. Meikäläinen kun…” 

”Minua jo harmitti estelyni. Erityisesti se, että minulta oli taas karannut tuo tuttu ei meikäläisestä vale-estely, joka oli tyypillinen kotiseutuni vaatimatonta teeskenteleville ihmisille. Olin jopa sanonut sen samalla imelänmairealla äänellä, jolla se sanottiin kotipuolessani.”

Kallella on taipumus tuntea häpeää asioista, jotka hän tietämättään tekee väärin, samoin kuin yleensä luonteenlaadustaan: ”Miksi olin yhä niin herkkä ja lapsellinen, että täälläkin koti-ikävä oli pahin vaivani! Maa oli sodassa, kävi epätoivoista taistelua vapaudestaan, mutta minun mielikuvani siirtyilivät vain kotikyläni ja perheeni evakkopaikan välillä.”

Ehättämällä ensin moittimaan itseään Kalle vie aseet lukijalta, joka kenties haluaisi arvostella häntä tuolloin ”epämiehekkäänä” pidetystä tunteellisuudesta.

Päätalon elämäkerran kirjoittanut Ritva Ylönen nimittää tätä Iijoki-sarjan alkupuolen perusteella ”antinaissankariksi”. Ahdistetun maan perusteella Kalle voisi kutsua myös ”antisotasankariksi”.  Syvemmin katsoen molemmissa on kyse kerrontastrategiasta.

Välirauhan alku

Rauhan tultua asevelvolliset eivät enää laulaneet marssilla Sillanpään Marssilaulua, vaan laulujen aiheet muuttuivat kevyiksi. Tässä Päätalo onnistuu kuvaamaan yksityiskohdan kautta yleistä mielialan muutosta.

Myös romaanin loppuosassa on Myrskystä tuttuja tapahtumia: Kalle varastaa limppuja ja lihaa, mutta hävikin tultua ilmi tunnustaa tekonsa samoin kuin hänen jälkeensä kaksi toveriaan. Uskovainen talousaliupseeri ymmärtää sotilaita vaivaavan nälän ja antaa anteeksi.

Toinen Myrskystä tuttu tapahtuma on Kallen Rovaniemellä tapaama nainen, jolta Kalle saa Petsamossa tyrmäävän kirjeen.

Kaukon tavoin Kallen joutuu Petsamoon, kun pioneerit viedään korjaavat Jäämeren tietä ja siltoja. Lisäksi puretaan lastia Liinahamarin satamassa sekä miinoitetaan itärajaa.

Myös muut Lapin jätkien kuulut paikkakunnat kuten Savukoski tulevat tutuiksi. Kalle suunnittelee puhuvansa niistä myöhemmin ikään kuin olisi ollut töissä noilla seuduilla eikä armeijassa.

Keittiöpossuksi

Muut asevelvolliset tekevät parhaansa yrittääkseen vältellä ”naisten töitä”. Kalle sen sijaan ilmoittautuu jo heti alkuun vapaaehtoiseksi perunateatteriin, sillä keittiössä saa ”olla tuntikausia vapaana alokkaan jatkuvasta pelkotilasta ja jännityksestä. Lisäksi olin voinut uppoutua tekemään työtä siviiliaikojeni tapaan.”

Innokkuus ja ahkeruus palkitaan: Kalle saa palkaksi ylimääräistä ruokaa.

Kun kysytään vapaaehtoisia keittiöpossuksi, Kalle ilmoittautuu, koska on kuullut, että näin voi välttää varsinaisen sotimisen.

Kun Kallen on ensimmäisen kerran tehtävä hernekeittoa, hän herää tunnollisena luonteena aamuyöstä, jotta ehtisi panna keiton ajoissa tulelle.

Romaanin lopussa Kalle ylenee jopa keittiömieheksi. Lottien keittotaito osoittautuu kuitenkin Kallea paremmaksi. Lopulta löytyy syy soppakanuunan heikkoon kuntoon.

Välirauhan aikana Kalle Ilmari Vouvilan, joka toimii suutarina. Ystävyys Vouvilan kanssa jatkuu sodan jälkeen Tampereella.

Yksi Iijoki-sarjan teemoista, sota nähtynä töpinän miesten kautta, alkaa siis hahmottua.

Iijoki-sarja vs. Koillismaa-sarja

Sarjojen tekniikka on erilainen. Iijoki-sarja on minäkerrontaa, joten näkökulma on ainoastaan Kallen. Henkilöitä on paljon ja he ovat elävästi kuvattuja, mutta heitä voidaan kuvata vain, kun he tapaavat Kallen ja vain ulkoapäin heidän käytöstään, eleitään ja puheitaan sekä lisäksi sitä mitä he itsestään ja vaiheistaan kertovat.

Sen sijaan Koillismaa-sarjassa on useita näkökulmia ja saamme tietää useiden henkilöiden ajatukset ja samalla myös salaisuudet.

Yleensä Iijoki-sarja yltää Koillismaa-sarjaa syvemmälle, mutta nimenomaan talvisodan kuvaus on poikkeus. Ahdistetussa maassa pelkkä päähenkilön näkökulma on rajoitus, varsinkin kun Kalle on koko sodan ajan vain koulutuksessa.

Sen sijaan Myrskyssä Koillismaassa on tapahtumia ja paikkoja, joita kirjailija ei ole itse kokenut mutta jotka hän onnistuu elävästi kuvaamaan. Romaanin on harvinaisen monipuolinen sodan kuvaus: näkökulmina on kotiseudulle jääneitä siviilien, eri rintamilla taistelevien, evakkojen Pohjanmaalla ja Kaukon armeijan koulutuksessa.

Myrskyn ylittää monipuolisuudessa vain Paavo Rintalan Nahkapeitturien linjalla, jonka henkilöt ovat eri puolilta maata ja jossa on mukana myös yhteiskunnan päättävää eliittiä.

Toki Iijoki-sarja kokonaisuutena toi sotilaiden kuvaukseen merkittävästi uutta, sillä siinä kuvataan pääosassa muuta kuin rintamatapahtumia. Usein unohtuu, että armeijassa oli paljon muita kuin varsinaisia taistelijoita.

Saattaa myös olla, että poikkeavan jännittäviin ja koskettaviin tapahtuviin keskittyvät kuvaukset antavat sodasta yksipuolisen kuvan. Sodan aikanakin suurin osa päivistä oli aivan tavallisia, usein suorastaan tylsiä – aivan kuten Iijoki-sarjassa.

Ei isänmaallisuutta sanoissa mutta kyllä teoissa

Jenni Janatuinen toteaa, että Iijoki-sarjasta puuttuu isänmallinen paatos. No, sitä tuskin oli sodan jälkeen muissakaan teoksissa. Itse asiassa se puuttui jo sodan aikana teoksista, jotka jäivät kestäviksi, kuten Pentti Haanpään klassikko Korpisotaa.

Isä Hermanni ei salli Kallen liittyä suojeluskuntaan. ”Mulla ja sulla ei ole isoja menetettäviä. Huono selekäreppu ja voirassia ja pihkaset ryysyt. Niissä ei ole vahinkoa viepikö venäläinen vain kiinalainen eli vaikka hottentotti…” Kun Kalle puhuu isänmaasta, Hermanni vastaa: ”Käytä helevitissä, ehki, pienempää sannaa! Syntymämaasi tämä on eli tekomaasi.”

Janatuinen kuitenkin myöntää sen, minkä yllä on nähty: ”Asenteet muuttuivat kun todellinen vaara uhkasi vieläpä konkreettisesti omaa kotia”. Osansa toki lienee Neuvostoliiton oikeudettomana pidetyllä hyökkäyksellä, sillä eihän Kalle vapaaehtoiseksi lähtiessään tiedä, mitä kohtaa Suomesta hän joutuu puolustamaan.

Vaikka paatos puuttuu, Kalle osoittaa isänmaallisuutensa täyttämällä velvollisuutensa yli esimiesten vaatimusten. Sen enempää koulutusaikana kuin myöhemmin hän ei voi hyväksyä vänrikkinsä ohjetta, että ”armeijassa on tehtävä vain se mitä käsketään”. Kirjailija lisää Iijoki-sarjassa harvinaisen kannanoton vuosikymmenien perspektiivistä: ”Jos sitä olisin noudattanut ja jos kaikki suomalaiset sotilaat olisivat sitä noudattaneet, ei maamme tänä päivänä olisi itsenäinen valtakunta, eikä sillä olisi siihen oikeuttakaan.”

Sen sijaan teoksen Myrskyssä Koillismaassa isänmaasta puhutaan myös suoraan.

Jätän jokaisen tulkittavaksi, onko kyse siitä, että vuonna 1960 puhe isänmaasta ja vapaudesta oli julkisuudessa hyväksyttyä mutta 1972 ei vai toimiko kirjailija 1960 yleisön odotusten mukaan mutta 1972 saattoi olla rehellinen.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa Päätalon romaanista Myrsky Koillismassa kaksi artikkelia, joista ensimmäinen käsittelee talvisodan kuvausta ja toinen välirauhaa, jatkosodan ja Lapin sodan kuvausta.

Blogista löytyy artikkelini Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, jossa kuvataan talvisotaa, ja toisesta osasta, joka kuvaa välirauhaa ja jatkosotaa.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Kallen kalpea talvisota.
http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kallen-kalpea-talvisota/

Hirvesnoro, Kai: Päätalon matkassa. Johdatusta Iijoki-sarjaan. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2013.

Janatuinen, Jenni (nykyisin Kirves, Jenni): Miehenkuva. Kalle Päätalon perintö. Johnny Kniga 2005.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Torkki, Juhana: Puhevalta. Kuinka kuulijat vakuutetaan. Otava 2006.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy, Angelan sota, Angela ja rakkaus

Jörn Donnerin romaaneissa Nyt sinun täytyy, Angelan sota ja Angela ja rakkaus Angela kokeilee elämän vaihtoehtoja solmimalla suhteen kolmeen mieheen, joista yksi on saksalainen sotilas.

Donnerin 11-osainen romaanisarja kertoo suomenruotsalaisesta Andersin suvusta. Teollistumisen alkuaikoina suvun kantaisä perusti yrityksen, josta on kehittynyt menestyvä puunjalostus- ja konepajateollisuusyhtiö Yhtynyt metalli. 1800-luvun jälkipuoliskolla suku edusti muutosta, mutta itsenäisyyden aikana perilliset puolustavat etuoikeutettua asemaansa.

Alkuosien kolmesta päähenkilöstä kaksi ovat Angela Anders ja Gabriel Berggren. Molempien etunimiin sisältyy raamatullinen viittaus: Angela merkitsee enkeliä, ja Gabriel on saanut nimensä enkeliltä, joka ilmoitti Neitsyt Marialle Jeesuksen syntymästä.

Viimeinen rauhan kesä

Sarjan ensimmäinen osa Nyt sinun täytyy (1974) tapahtuu 1939. Myöhempi painos ilmestyikin kuvaavalla nimellä Viimeinen kesä.

Yhtynyttä metallia johtaa perustajan poika, sarjassa pelkätään Vuorineuvokseksi kutsuttu Erik Anders. 30-luvun lopussa yhtiö myy valtiolle aseita monopolitilanteessa, jossa se voi sanella hinnan. Jo tässä romaanissa ennakoidaan tulevaa konsensusta: yhteiskunnan ja suuryhtiöiden liittoa, jossa ”yhteiskunnan tehtävä olisi pitää huoli siitä, että työntekijöitten palkkavaatimukset eivät ylittäisi yhtiöitten kantokykyä”. Omistajien omaisuus kasvaa, mutta he eivät voi enää elää pelkästään omaisuutensa tuotolla.

Insinööri Gabriel Berggren edustaa uutta vaihetta, ammattijohtajuutta. Hän on nousukas, joka vuonna 1918 taisteli punaisten puolella mutta myöhemmin pyrkiessään ”ensi sijassa hankkimaan jalansijaa jolta ponnistaa”  kielsi totaalisti menneisyytensä.

Gabriel on valmis tekemään kaiken mitä yhtiön etu vaatii. Vaikka hän ei viihdy Natsi-Saksassa, hän toteaa että ”minä en ole poliitikko, vaan tekniikan mies”. Hän näyttää olevan mies vailla ominaisuuksia ja mielipiteitä.

Gabriel on nainut Vuorineuvoksen sisaren Karinin, ja yläluokkainen vaimo huolehtii miehensä aineellisista tarpeista. Seksiä ja romantiikkaa tarjoaa parikymmentä vuotta nuorempi rakastajatar Angela, Karinin sisarentytär.

Angela kyllästyy salailuun ja siihen, ettei suhde johda mihinkään. Hän eroaa Gabrielista ja aloittaa suhteen yhtiön lakimiehen Bengt Granbergin kanssa.

Vuorineuvos erottaa Bengtin, koska tämä on sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Myöhemmin sarjassa nähdään, että Vuorineuvoksessa on tarpeeksi älyä ja opportunismia, jotta hän kykenee ketterästi muuttamaan kurssia, kun aika niin vaatii.

Yllättäen sovinnaiselta ”yhtiön mieheltä” vaikuttava Gabriel tekee rohkean ratkaisun eroamalla Karinista, vaikka päätös voi vaarantaa hänen uransa eikä hänellä ole mitään varmuutta siitä, mitä Angela aikoo.

Väliin tulee kuitenkin talvisota. Angela ehdottaa Gabrielille pakoa jonnekin kauas, jossa he saisivat nauttia onnestaan kahden kesken.

Gabriel kieltäytyy perustellen: minä olen tämän yhtiön johtaja. Valmistamme maan kannalta elintärkeitä tuotteita. Ellen minä pysy täällä, näitä tavaroita ei ehkä saada valmiiksi yhtä paljon. [- – -] Voin sanoa, että tällä hetkellä mikään ei ole sen tärkeämpää. [- – -] Ja vastaus on niin typerä, että saat nauraa, jos haluat. Teen tämän Suomen takia. [- – -] en lähde tästä huoneesta enkä tästä maasta enkä uhraa aikaa yksityisille ongelmilleni, sillä sellaisia minulla ei ole. Olen vapaa, mutta eri tavalla kuin sinä luulet.”

Angela linkoaa Gabrielille syytöksen: ”Sinä sanoit kerran olevasi vapaa. Mutta joka kerran, kun saat valita vapauden ja paikoillesi jäämisen välillä sinä jäät.”

Ennen sotaa Gabriel miettii itsensä ja muiden olevan ”Sidottuja maahansa ja sattumaan, joka oli toisen käsissä”.  Loppujen lopuksi Gabrielilla on sittenkin aatteita ja moraalia, joihin hän toimintansa perustaa: sen jälkeen kun hän oli nähnyt saksalaisten valtaavan Helsingin vuonna 1918, hän ei halua toista kertaa kokea,  ”kun vieraat joukot pitävät täällä paraatia”.

Vuorineuvos toteaa ennen talvisotaa: ”Me tiedämme perin vähän Suomen kohtalosta, maailman kohtalosta emme mitään. Meidän kenttämme on Yhtynyt Metalli.” Gabriel keskittyy tekemään sen mitä hän voi tehdä: huolehtimaan yhtiöstä, jotta muut suvun jäsenet voivat tehdä mitä haluavat.

Kun yksityiselämän päätöksiä lykkää, oikea hetki menee ohi

Sarjan toinen osa ilmestyi 1976 suomeksi nimellä Angela, mutta käytän siitä myöhempien painosten nimeä Angelan sota.

Teos alkaa loppuvuodesta 1943. Angela on 27-vuotias ja työskentelee lääkintälottana sotasairaalassa napapiirillä.

49-vuotias Gabriel johtaa Yhtynyttä metallia, jolla on tärkeä osuus sotateollisuudessa. 70-vuotias Vuorineuvos on valtion palveluksessa mutta voi samalla edistää yhtiönsä etua. Angelan rakastaja Bengt on rintamalla komppanianpäällikkönä.

Angelan edellä kerrottu halu paeta talvisodan alussa Gabrielin kanssa kahdenkeskiseen onnelaan tuntuu naiivilta, mutta myöhemmin hänen syytöksensä, miten miehet voivat pukeutumalla univormuun ”lykätä kaiken yksityiselämään liittyvän tuonnemmaksi”, alkaa tuntua ymmärrettävämmältä.

Kun aina tuntuu olevan jotain tärkeämpää kuin yksityiselämä, päivät, viikot ja kuukaudet ovat kuluneet, kunnes vihdoin on mennyt vuosia. Kesällä 1940 Bengt ja Angela ovat olleet läheisiä, mutta Angela on lykännyt sitoutumista ja lapsen hankkimista epävarman poliittisen tilanteen takia. ”Mutta elämä ei odota.” Oikea hetki on mennyt ohi eikä se enää palaa.

Angelan ja saksalaisen Thomasin suhde – aseveljeyden ja sen loppumisen symboli

Sairaalaan tulee potilaaksi saksalainen kapteeni Thomas Schmidt. Thomas on osaksi menettänyt muistinsa – tosin ei ole varmaa, teeskenteleekö hän vai haluaako hän torjua jotain mielestään. Thomas on arkkitehti, joka on ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti ja käyttää natsitermejä kuten ”Uusi Eurooppa”.

Kun Angela ja Thomas rakastelevat ensimmäisen kerran, Angela kokee, että hän voi olla mies ja Thomas nainen. Ilmeisesti tämä tarkoittaa perinteisten sukupuoliroolien kääntymistä ympäri: Angela on aktiivinen ja Thomas passiivinen.

Angela palaa Helsinkiin, jossa hän joutuu kokemaan helmikuun 1944 suurpommitukset. Thomas saa siirron pois Suomesta itärintamalle. Sitä ennen pari haluaa mennä naimisiin. Avioliitto kaatuu kuitenkin siihen, että Angelan sukupuusta löytyy juutalainen isoäiti – huolettomana luonteena Angelalla ei ole ollut aavistustakaan Natsi-Saksan arjalaislaeista.

Angela odottaa Thomasin lasta. Kun suvun kartanossa on pulaa työväestä, Angela menee auttamaan heinänteossa ja saa keskenmenon. Ei selviä, onko Angela rasittanut itseään tahallaan vai onko hän vain ollut ajattelematon.

Siinä missä Angelan ja Thomasin suhde on symboloinut Suomen ja Saksan aseveljeyttä, keskenmeno taas ennakoi maiden välirikkoa.

Angelalle miehen valinta on elämäntavan valinta

Angela on aikoinaan kirjoittanut Bengtille: ”Minä halusin monta maailmaa”. Angelalle se tarkoittaa että ”Minä halusin monta miestä.”

Suhteillaan miehiin Angela on kokeillut vaihtoehtojaan, sillä sitoutuminen yhteen mieheen merkitsee valintaa, ei tosin niinkään fyysisen uskollisuuden kuin elämäntavan. Kun nainen valitsee elämisen yhden miehen kanssa, se tuona aikana merkitsee, että valitsee myös miehen asuinpaikan ja elämäntavan.

Bengt kaatuu puna-armeijan suurhyökkäyksessä kesällä 1944, ja Thomas ilmoitetaan kadonneeksi itärintamalla.

Kun välirauhansopimus solmitaan syyskuussa 1944, Yhtynyt metalli siirtyy sotatarvikkeista sotakorvauksiin, ja menestyksekäs yhteistyö valtion kanssa jatkuu.

Angela ja Gabriel löytävät toisensa uudelleen. Vaikka saattaa näyttää siltä, että Angelalla ei ole muuta vaihtoehtoa, on eri asia valita toisensa tietoisesti kuin vain ajautua yhteen.

He edustavat vastakohtia – Gabriel järkeä, työtä ja velvollisuutta, Angela tunnetta, nautintoa ja vapautta – ja siten täydentävät toisiaan.

Suomalaisten suhde saksalaisiin muuttuu

Samoin kuin talvisodan edellä, Angela ei halussaan keskittyä yksityiselämään ole ottanut ollenkaan huomioon ulkomaailman realiteetteja. Jo jouluna 1943 Vuorineuvos neuvoo häntä lähtemään ajoissa pois saksalaisten palveluksesta.

Kesällä 1944 suvun asianajaja kehottaa Angelaa luopumaan Thomasista ja sopeutumaan muuttuneeseen todellisuuteen. Kun Angela muistuttaa, että ”sinä suhtauduit saksalaisiin toisin vuonna -41”, asianajaja vastaa pokkana: ”Ajat ovat muuttuneet, Angela hyvä. Kesällä 41 vaikutti mahdolliselta, että saksalaiset voittaisivat. Ja mikä olisi hauskempaa kuin olla voittajan puolella.”

Häviäjiä, saksalaisia, demonisoidaan kollektiivisesti ja heidät nähdään vain ryhmän jäseninä Tätä taustaa Angela edustaa ihmisyyttä: hänelle Thomas on yksilö.

Tosin Thomaksen muistinmenetyksen voi tulkita myös symboliksi siitä, miten saksalaiset käyttäytyivät sodan jälkeen. Silloin ulkomaiset lehtimiehet eivät löytäneet ainuttakaan saksalaista, joka olisi tunnustanut olleensa natsi.

Jotkut pohjoissuomalaiset eivät ole ideologisista syistä halunneet osallistua jatkosotaan vaan ovat siirtyneet Ruotsiin. Myös Thomas olisi voinut tehdä saman ratkaisun, mutta perinteinen velvollisuudentunto estää sotilaskarkuruuden.

Maanpetos riippuu ajankohdasta

Se, mikä määritellään maanpetokseksi, riippuu ajankohdasta. Valtion tiedoituslaitoksessa työskentelevä Professori kuuluu rauhanoppositioon ja joutuu kuulusteluihin. Välirauhan jälkeen taas eräs sukulainen tuomitaan maanpetoksesta, koska hän on pitänyt yhteyttä saksalaisiin ystäviinsä.

Paikallinen vasemmistolainen jopa syyttää Angelaa yhteistyöstä vihollisen kanssa, koska tämä on hoitanut saksalaisia sotilainen, vaikka nämä silloin olivat aseveljiä. Mies on ollut itse rintamalla, mutta katsoo olevansa viaton.

Angelan syntinä on sekin, että hän omistaa kartanon 13-vuotiaan veljensä Jakobin kanssa.

Mihin identiteetti perustuu?

Kartanoon sodan aikana tuodut inkeriläiset valitsevat paluun Neuvostoliittoon. Angelan kysymykseen, tietävätkö he, mikä heitä siellä odottaa, he vastaavat: ”Emme tiedä. Mutta kotiseutumme odottaa.” ”Onko kotiseutu tärkeä teille, neiti Anders? Ellei se ole, te olette toisenlainen ihminen kuin me.”

Kotikaupunki Helsinki on todellakin tärkeä Angelalle: ”minun hengitykseni, minun elämäni. [- – -] Vaikka muuttaisin minne maailmassa, niin täältä minä olen kotoisin. Tärkein mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut täällä.”

Identiteetin määrittelyn vaikeutta osoittaa Anton Goldberg. Hänen vanhempansa olivat saksalaisia, jotka asuivat Pietarissa, ja hän itse syntyi Viipurissa. Anton Goldberg toteaa: ”Siinä on kuitenkin omat vaikeutensa, kun on osittain suomalainen, osittain saksalainen ja osittain venäläinen. On pakko tehdä valintansa.”

Mutta oma valinta ei riitä: sodan aikana Goldberg on määritelty juutalaiseksi ja häntä on uhannut karkotus Saksaan. Tämän voinee käsittää aikalaishuhuksi. Suomihan luovutti Saksalle vain pakolaisia ja sotavankeja.

Identiteetti on yksi Anders-sarjan läpikäyvistä teemoista. Suku on alun perin baltiansaksalainen ja Suomeen muutettuaan omaksunut hallitsevan luokan kielen ruotsin. Naimakaupoilla on varmistettu, että omaisuus on säilynyt suomenruotsalaisissa käsissä. Nyt Vuorineuvos on valmis siihen, että ”joku sukumme jäsen menee naimisiin suomenkieliseen kanssa. Olen oppinut ymmärtämään sodan kuluessa, että suomalaiset ovat kuitenkin meitä lähempänä kuin ruotsalaiset. Mutta saksalaisia meistä ei tule koskaan. Ennen vaikka suomalaisia.”

Toisin kuin suomen kielessä, ruotsin kielessä on kaksi sanaa suomalaiselle: ”finne” tarkoittaa suomenkielisiä suomalaisia, ”finländare” Suomen kansalaisia. Käsitteet syntyivät vasta erillisen suomenruotsalaisen identiteetin syntymisen myötä. Vielä Runebergin ja Topelius kutsuivat itseään sanalla ”finne”.

Romanttinen rakkaus ja vapaus valita osoittautuvat harhakuviksi

Sodan jälkeen Angelalle ja Gabrielille syntyy poika, Hannes. Nimi on lyhennys Johanneksesta, joka merkitsee ”Herra on armollinen”.

Angelalla opettaa ranskaa yliopistolla, mutta toisin kuin Gabrielin kohdalla, työ ei saa koskaan hänen elämässään tärkeää sijaa.

Sattuma puuttuu peliin, kun Hannes kuolee liikenneonnettomuudessa seitsenvuotiaana. Tämän seurauksena Angela joutuu kriisiin. Teoksen Angela ja rakkaus (1981) alussa hän kuulee, että Thomas onkin elossa ja sotavankina. Hän pääsee palaamaan kotiin 1955 – kyseessä on ns. Adenauerin armahdus, jolla Neuvostoliitto vapautti viimeiset saksalaiset sotavangit.

Angela lähtee Länsi-Saksaan, ensin Berliinin ja sitten Müncheniin. Hän haluaa tavata Thomasin, vaikka tämän äitikin yrittää estellä.

Angela edustama romanttinen rakkaus, jonka ihanteena on ”se oikea” ja vuosien eronkin kestävä tunneside, osoittautuu kuitenkin harhakuvaksi.

Thomas ei yhdentoista vuoden eron jälkeen ole enää sama mies, jonka Angela on tuntenut. Selviydyttyään sotavankeuden äärimmäisistä olosuhteista hän haluaa erilaisen naisen kuin intohimoisen Angela.

Angela yrittää itsemurhaa unilääkkeillä, mutta pelastetaan ajoissa, ja aina uskollinen Gabriel hakee vaimonsa kotiin.

Myös Angelan usko vapauteen ja valintaan ja siihen, että ihminen voi elää irrallaan historiasta, osoittautuu toisen kerran harhakuvaksi. Hänen kohtalonsa ratkaisee sattuma toisaalta suuren historian eli sodan kautta, toisaalta oman biologian muodossa: kuka miehistä kaatuu tai katoaa, kenen miehen kanssa ja milloin hän saa lapsen.

Angela sanoo olevansa ”ruumiini vanki, jota naiset ovat enemmän kuin miehet. Me olemme sidoksissa eri vaiheisiin, heikkouden aikoihin, uteliaisuuden ja kasvavan toimeliaisuuden kausiin. Ja vaikka olisimme miten järkeviä, tätä kohtaloa emme väistä.”

Itsenäisyyspäivän (1982, suom. 1983) lopussa Angela alkaa odottaa Gabrielille lasta.

Vaikka lapsen syntymät ovat Angelan kohtalon kannalta ratkaisevia, romaaneissa ei kuvata hänen suhdettaan kumpaankaan lapseen.

Anders-sarjasta

Lajos Szapori Nagyn Suomalaisen sukuromaanin (1986) mukaan suomalaisen sukuromaani poikkeaa eurooppalaisesta siinä, että sen kaari on nouseva: talonpoikais- tai työläislähtöinen suku kamppailee vaikeuksia vastaan mutta vakiinnuttaa lopulta asemansa.

Anders-sarja seuraa eurooppalaista traditiota: ylempään porvaristoon kuuluva suku käy aluksi sukupolvien ja sukupuolten välisiä taisteluja, mutta menettää lopuksi rikkautensa ja asemansa, kun sen jäsenten mielenkiinto suuntautuu muuhun kuin omaisuuden kartuttamiseen.

Poikkeavaa on myös se, että Anders-sarjan näyttämö ei rajoitu vain Suomeen vaan että osa tapahtumista sijoittuu Keski-Eurooppaan. Suomi ei ole saari, vaan sen kohtalo on yhteydessä Euroopan kohtaloon.

Kun Donner julkaisi 70-luvun alkupuolella Anders-sarjan ensimmäiset osat Nyt sinun täytyy ja Angelan sota, niiden tapahtuma-aika, viimeinen rauhankesä 1939 ja jatkosota, olivat mennyttä maailmaa, jolloin vallitsivat toisenlaiset arvot kuin kirjoitus- ja julkaisuaikana.

Seuraavat osat kuvasivat 50-lukua ja 60-lukua: Jakob ja kylmä rauha (1978, suom. 1979), Angela ja rakkaus, Itsenäisyyspäivä, Isä ja poika (1984, suom. 1985). Kirjat ilmestyivät Suomessa, jossa YYA:ta ja hyvinvointiyhteiskuntaa koskevat käsitykset olivat itsestäänselvyyksiä mutta kuvattuun ajankohtaan oli jo välimatkaa.

Vapauden vangit (1989, suom. 1989) ilmestyi keskellä Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan murrosta ja Sattuman kauppaa (1993, suom. 1993) jo kokonaan muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Anders-sarjaan liittyy myös muista poikkeava teos Presidentti (1986, suom. 1986). Se käsittelee Kekkosta, joka vaikutti valtakaudellaan koko yhteiskuntaan.

Tässä käsiteltyjen Angelan ja Gabrielin lisäksi alkuosien kolmantena keskeisenä henkilönä on Angelan pikkuveli Jakob Anders. Hänenkin etunimeensä sisältyy raamatullinen viittaus: Jakob merkitsee petturia. Jakob kapinoi nuorena sukutaustaansa vastaan ja hänestä tulee vasemmistolainen.

Lukuun ottamatta ensimmäistä osaa Nyt sinun täytyy kullakin kolmikosta on omat kirjansa, joissa he ovat päähenkilöitä. Tässä on käsitelty Angelan kirjoja Angelan sota sekä Angela ja rakkaus. Gabrielin kirjoja ovat Itsenäisyyspäivä (1982, suom. 1983), Vapauden vangit  ja Sattuman kauppaa. Jakobin kirjoja on Jakob ja kylmä rauha ja Isä ja poika.

Sarjan ensimmäisissä osissa Donnerin kerronta on perinteistä, myöhemmissä hän kokeilee erilaisia kerrontatekniikoita. Yhteenvetona jälkimmäisistä voi todeta, että totuutta tapahtumista ei saada selville – jos sitä ylipäänsä onkaan.

Uskoakseni Donner ei ollut aloittaessaan kovin tarkkoja suunnitelmia, miten sarja etenisi. Ja ainakaan viimeisten osien kohdalla se ei olisi ollut edes mahdollista. Eihän kukaan olisi voinut 70-luvulla ennustaa 80-luvun kasinohuumaa, 90-luvun alun pankkikriisiä ja globalisaatiota. Voi sanoa, että lähihistoria itse antoi aiheen viimeisiin osiin.

Erään rakkauden tarinassa (1994, suom. 1994) ja Petollisessa sydämessä (2001, suom. 2001) keskeisiksi toimijoiksi tulevat uudet henkilöt. Heidän siteensä Andersin sukuun on löyhempi tai lähes olematon. Monet alkuosien teemoista ja arvoista kääntyvät loppuosissa ympäri. Tässä mielessä Sattuman kauppaa kuuluu niiden joukkoon.

Angelan ja Gabrielin tarinassa on tässä artikkelissa käsitellyn ajan jälkeen monta kiemuraa.  Vaikka he alusta alkaen harrastavat parinvaihtoja kuin saippuaoopperassa ikään, alkuteoksissa heidän liittonsa näyttää vastakohtien onnistuneelta yhtymiseltä ja heidän sisäinen vaaliheimolaisuuteensa niin lujalta, etteivät he tarvitse muodollista uskollisuutta.

Vapauden vangeissa käy kuitenkin ilmi, että Hanneksen kuoleman ja Angelan Saksan-matkaan jälkeen heidän suhteensa ei ole enää palautunut läheiseksi, vaikka he ovat saaneet vielä tyttären, Johannan. Angela on vetäytynyt maatilalleen, jossa Gabriel kokee jäävänsä sivuosaan.

Sattuman kaupassa Angela elää lesbosuhteessa Pariisissa ja Gabriel on vieraantunut myös tyttärestään. Johannasta ei isän vanhakantaisen ajattelun mukaan ole jatkamaan yhtiön johdossa.

Kirjailijasta

Jörn Donner syntyi 5. helmikuuta 1933. Hän oli nelivuotias isänsä kuollessa eikä siten koskaan tuntenut tätä. Kai Donner tutki suomalais-ugrilaisia kansoja Siperiassa ja kuului aktivisteihin ja myöhemmin äärioikeiston taustahahmoihin.

Talvisodan syttyessä Jörn Donner oli kahdeksanvuotias ja jatkosodan päättyessä 13-vuotias. Lapsena hän oli niin ihanteellisen isänmaallinen, ettei halunnut lähteä Ruotsiin. Hän luki innolla saksalaisten propagandalehteä Signaalia ja uskoi sotapropagandaan vielä siinä vaiheessa, kun aikuiset jo epäilivät sodan lopputulosta.

Kun sodan jälkeen oli mahdollista saada toisenlaisia tietoja, seuraus oli poliittinen täyskäännös. Jörn Donner oli vasemmistoradikaali aikana, jolloin se ei ollut vielä muotia. Hän ei mm. halunnut mennä armeijaan ja oli ensimmäisiä, jolle eettiset syyt hyväksyttiin aseistakieltäytymisen perusteeksi. Donner palveli 1959-61 Porin sairaalassa ja julkaisi kokemuksistaan 1961 teoksen Terveenä sairaalassa.

Jo ennen kuin kun nuoriso joukkomitassa radikalisoitui, Donner kuitenkin käänsi kurssia, koska oli matkoillaan Itä-Euroopassa tutustunut reaalisosialismiin. Teoksesta Berliini – arkea ja uhkaa (1958) on myöhemmin ilmestynyt monta laitosta nimellä Berliini-raportti.

Donner on toiminut monella kulttuurin ja politiikan alalla: hän on ohjannut, tuottanut ja arvostellut elokuvia, johtanut Ruotsin elokuva-alainstituuttia, toiminut talouselämässä, kansanedustajana, euroedustajana ja diplomaattina.

Kirjallisuutta

Szopori Nagy, Lajos: Suomalainen sukuromaani. Suom. ja tekijän kanssa lyh. Viljo Tervonen. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1986.

Wikipedian artikkelissa Jörn Donner on lueteltu Anders-sarjan osat.

Elonetin artikkelit sarjasta tehdyistä elokuvista: Angelas krig ja Dirty story (perustuu Itsenäisyyspäivään).

Lempi Jääskeläinen: Idästä saapuu myrsky

Lempi Jääskeläisen Idästä saapuu myrsky on harvinainen aikalaisromaani sikäli, että Suomeen puolustusmahdollisuuksiin ei uskota.

Jatkosodan aikana 1942 kirjoitetussa romaanissaan Lempi Jääskeläinen kuvaa tarkasti, katu kadulta Viipurin vanhaa keskustaa, joka oli talvisodan kärsinyt pommituksissa pahoja vaurioita. Näin hän herättää kaupungin henkiin sellaisena kuin se oli ennen sotaa. Toinen tärkeä paikka on Ritarilan kartano, jonka esikuvana on Saarelan kartano.

Epäonninen rakkaus

Nimi Idästä saapuu myrsky antaa romaanista väärän kuvan. Kyseessä on rakkausromaani tai oikeastaan kuvaus epäonnisesta rakkaudesta. Päähenkilöä, nuorta taidemaalaria Evaa tavoittelee kaksi miestä.

Taideopiston apulaisjohtaja Erkki Pihl on juuri jäänyt leskeksi ja haluaa ihmisten takia avioitua uudelleen vasta vuoden päästä. Kun kokematon Eva kavahtaa seksiä avioliiton ulkopuolella, Pihl lankeaa piikaansa. Evalle pettymys rakkaudessa merkitsee pettymistä koko maailmaan.

Ritarilan kartanon aikamiespoika, heikkoluonteinen Kaarle Henrik ihastuu Evaan. Kun Eva ei vastaa tämän tunteisiin, kartanon perijäksi näyttää jäävän sisarenpoika Rolf.

Eva on Jääskeläiselle tyypillinen naishahmo, joka elää enemmän unelmissa kuin todellisuudessa. Evan yksinäisyyttä lisää se, että veljeä kiinnostaa oma pieni poika niin, ettei hän huomioi sisartaan.

Sodan ja Neuvostoliiton pelko

Suurimman osan romaanista käsittää ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Syksystä 1938 alkaen kuvataan sodan uhkaa sekä yleisellä tasolla että henkilöiden kohdalla. Perheenemännät alkavat jo hamstrata, kunnes kriisi laukeaa Münchenin sopimukseen ja tunnelmat helpottuvat.

Saksaa kohtaan tunnetaan sympatiaa Versailles’n rauhan vuoksi. Kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää. Kaupunkilaisilla tarkoitetaan ilmeisesti varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä.

Eva tuntee ”kummallista levottomuutta”: Pietari, kuten hän Leningradia kutsuu, on ”niin kauhean lähellä”. Neuvostoliittoa Eva kuvaa aikakauden kliseillä: ”outo, suuri, peloittava maa, josta ei tiedetty mitään…Maa, joka oli punaisen usvan peitossa.” Suomeksi oli 1923 julkaistu Paul Dukesin teos Punaisen hämärän maa.

Eva pelkää rajan takana haudottavan pahoja suunnitelmia: ”jossakin salaisessa neuvoshuoneessa kaksi miestä kumartui katselemaan Suomen karttaa, pieni lyijykynän nykäys merkitsi matkaa Pietarista Viipuriin…Parin, kolmen tunnin asia motorisoiduilla ajoneuvoilla…Parisataa lentokonetta pommittaisi muutamassa päivässä hajalle tuollaisen pienen kaupungin, jolla oli niin huono asema. Sillathan sulkivat Viipurin muusta Suomesta. Vain Karjalaan ja Kannakselle päästiin maantietä myöten suoraan.”

Evan pessimismi perustuu Neuvostoliiton pelon lisäksi tietämättömyyteen siitä, miten nopeasti armeija voi edetä. Toisaalta, kuten Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene käy ilmi, evakuointisuunnitelmat olivat päinvastaisella tavalla epärealistisia.

Köyhä ja kauhea Neuvostoliitto – kaunis, vauras ja iloinen Suomi

Kesä 1939 on ihana. Kannaksella tehdyt vapaaehtoiset linnoitustyöt mainitaan lyhyesti: ”puhuttiin ja kuiskailtiin valloittamattomista esteistä, uudesta linjasta, jonka yli ei vihollinen pääsisi…”

Kahden maan ja järjestelmän ero tehdään selväksi. Neuvostoliitossa on köyhää ja kauheaa: ”inkeriläisten talojen kolhoosipellot kukkivat horsmaa punaisenaan…Se näytti kauniilta – mutta samalla se niin kummasti puistatti.” Horsmahan on rikkakasvi, peltoja ei siis viljellä kunnolla. Kohtaan sisältyy viittaus venäjän sanaan punainen, joka tarkoittaa myös kaunista. Puistatus liittyy inkeriläisten vainoihin, jotka Suomessa tuolloin tunnettiin hyvin. Kulakkeja oli karkotettu kolhoosien perustamisvaiheessa ja ns. suuri terrori 1937-8 kohdistui muita raskaammin vähemmistökansalaisuuksiin.

Sen sijaan Suomessa vallitsee kauneus, vauraus ja ilo: ”Kannaksella tuoksui jasmiini – ja hienot, upeat autot kiitivät pitkin ihanaa merenrantatietä ja auton radio soitti ’Etelän ruusuja’.” Kun aika harvoilla oli tuohon aikaan auto, kohta yleistää varakkaiden modernit vapaa-ajan nautinnot kaikkiin suomalaisiin.  Toki seitsemän päivän vuosiloma oli juuri vuonna 1939 pidentynyt yhdeksään-kahteentoista päivään, ja esimerkiksi Terijoki oli suosittu lomanviettopaikka.

Koska eletään ”valistunutta aikaa 1939”, sodan enteitä ei tahdota uskoa. Ensimmäinen osa päättyy sanoihin: ”Ei kukaan tiennyt, mutta moni tunsi, että kirous, Rajan kirous liiteli harmaana suurena haukkana kauniin Kannaksen yllä…”

Syksy 1939: puolustusmahdollisuuksiin ei uskota mutta myönnytyksiä ei haluta tehdä

Toinen osa Myrsky nousee kuvaa syksyä 1939. Kaupungissa vallitsee levottomuus:monen katse suuntautui myöskin vaistomaisesti kohti itää. Oliko sieltä päin tosiaankin nousemassa myrsky? Idän taivas oli niin synkkä…”

Huomataan Marsin loistavan ”merkillisen punaisena” ja muistellaan erilaisia ennustuksia. Uskotaan, että ”tietysti ryssä tahtoisi nielaista pienen Suomen, jos vain sai.” Todisteina pidetään yöllisiä ylilentoja, Kronstadtista Suomea kohti suunnattuja valonheittäjiä ja merirajan loukkauksia.

Perheenemännät aloittavat taas kahvin ja sokerin hamstrauksen. Kaupunkilaiset jakautuivat kahteen puolueeseen: toiset väittävät sodan tulevan, toiset eivät siihen usko, mikä itse asiassa tarkoittaa: ”Sota ei s a a n u t tulla.” Perusteena on: ”Mikä rauhan täällä särkisi. Emmehän me hyökkää…”

Jo maailmansodan alussa Kaarle Henrikin sisar sanoo: ”Jos ryssä pääsee Viipuriin, ei meillä ole kuin kuolema edessä”, ”Itsemurha, ellei muu auta. Siperiaan en ainakaan minä lähde…” Samoin ajattelee Eva: suomalaiset ovat niin pieni kansa, ettei edessä ole muuta kuin kuolema.

Edelleen Eva ja Ritarilan perhe on Saksan puolella. Danzig kuuluu Saksalle, Englannin ei pitäisi sekaantua asiaan. Sitä, että Saksan laajeneminen vaikuttaa Neuvostoliittoon, ei ymmärretä.

Evan kälyn syntymäpäivillä muualta muuttanut pankinjohtaja, joka ”tietää” Neuvostoliiton vaatimukset jo ennen Moskovan neuvotteluja, on sitä mieltä, että niihin pitäisi suostua, koska ne eivät ole suuria: ”Pieni kaistale Kannasta ja pari Suomenlahden saarta, niiden joukossa Suursaari…”

Sen sijaan viipurilainen matematiikan maisteri vastustaa myönnytyksiä. ”Meistä on ryssän raja nytkin jo tarpeeksi lähellä.” Hänen mieltään ei muuta sekään, jos vaihtoehtona olisi sota ja Viipuri joutuisi ensimmäisenä sodan jalkoihin, ei myöskään ennustus että Suomi kestäisi vain kolme viikkoa.

YH-aika: heilahdus paniikista toiveajatteluun

Samana yönä poliisit ja lähettipojat ovat liikkeellä viemässä YH-käskyjä (YH = yleiset kertausharjoitukset, käytännössä liikekannallepano). Sellaisen saa myös Evan veli. Ennen lähtöä hän pyytää sisartaan viemään lasta odottavan vaimonsa ja poikansa ajoissa turvaan.

He ovat myöhässä, sillä muut ovat samalla asialla. Ihmiset ryntäävät nostaman rahaa pankista ja kokoavat tavaroitaan. Junaan on vaikea saada lippuja, ja Eva ja veljen perhe joutuvat matkaamaan tavaravaunussa kuten kirjailija sisarineen.

Vaunussa puhutaan aluksi Suomen kovasta kohtalosta Venäjän naapurina. ”Mutta tähän yhteiseen ja raskaaseen suruun liittyy äkkiä lämmittävä ja lohduttava tietoisuus, se, että he ovat kantamassa sitä yhdessä – kaikki he, omalta kohdaltaan, ja että he kantaisivat tämän ristin, joka on heidän harteilleen pantu, nurkumatta, alistuvaisesti. Ja että he olivat yhtä, yhtä ainakin tässä surussaan – koko kansa.

Rakkaus isänmaahan – huoli ja hätä sen puolesta, se oli heillä kaikilla nyt yhteisenä.”

Silti vain yksi vakuuttaa uskovansa Suomen puolustusmahdollisuuksiin: ”Mutta ei se vihamies tänne pääse. Siellä ovat pojat vastassa. Siellä on minultakin kolme poikaa…” Toinen luottavainen on aiemmin ollut eräs muonittajalotta: ”Kyllä meillä on nyt sellaiset varustukset, että ei kyllä ryssä tänne pääse”, ”Eivät turhaan pojat ole siellä koko kesää heiluneet lapiot ja kuokat käsissä.”

Paniikista ihmiset heilahtelevat hyväuskoisuuteen ja toiveajatteluun. Marraskuussa Eva palaa yksin Viipuriin. Siellä suunnitellaan hyväntekeväisyysjuhlaa. Kun aiemmin on pelätty liikaakin, nyt silmät suljetaan todella huolestuttavilta merkeiltä: ”Mitä siitä, jos jossakin Mainilassa ammuttiinkin jokin hämäräperäinen laukaus aito ryssäläiseen tapaan, ja ryssä taas tapansa mukaan koetti lykätä syyn siitä suomalaisten niskoille.”

Kaarle Henrik vakuuttaa: ”Eihän ryssä ole niin hullu.” Peruste on sinänsä hyvä: metsä-, suo- ja järvimaasto ei sovi panssarivaunuille, ei ainakaan leutona talvena, kun jää ei kanna.

Talvisota: velvollisuudet täytetään

Eva herää yöllä ahdistukseen ja näkee tulikirjaimin sanan Terijoki. Aamulla hän saa tiedon sodan syttymisestä. Tohtori Pihl vaatii tätä lähtemään Viipurista heti. Pihl haluaa olla mies, joka pärjää ilman naisen apua – eikä Eva ole sellainen nainen, josta olisi apua.

Eräs lotta sen sijaan lähettää pienen poikansa turvaan ja jää itse: ”on asioita maailmassa, sellaisia suuria ja välttämättömiä asioita kuin esimerkiksi kuolema. Ja tämä on eräs sellainen asia.”

Evalle kuolema ei ole pahinta, sillä hänestä tuntuu raskaalta elää ja rakastaa ilman vastarakkautta, vaan pahinta on lähtö kotikaupungista.

Pahoista ennakkoaavistuksista huolimatta velvollisuuksista pidetään kiinni. Evan kahdella ihailijalla on puutteensa suhteessa häneen, mutta sodassa he täyttävät paikkansa.

Sotaa kuvataan vain lyhyesti raamatulliseen tyyliin: puna-armeijalaiset ovat ”Saatanan joukkioita”, ja Ajatar kirjoittaa kirjaansa: ”Aika on täytetty.”

Ritarilan perillinen Rolf kaatuu. Äiti on tulla hulluksi menetettyään ainoan poikansa, kunnes lääkäri sanoo: ”Ei rouvalla ole oikeutta surra kuoliaaksi itseään siitä syystä, että poika kaatui sankarina isänmaan puolesta. Sillä te vain halvennatte sitä asiaa, jonka puolesta poikanne eli ja kuoli…”

Erkki Moisio kirjoittaa teoksessaan Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja, että kerronnan tempo ”kiihtyy myrskyn enteiden ilmaantuessa ja niiden iskeytyessä rauhan kestävyyteen luottavien ihmisten tajuntaan. [- – -] Kirjan lopussa tempo on äärimmäisen kiivas. Katkonaisin, suorastaan takovin lausein kirjailija kiihdyttää tapahtumat dramaattiseen huipennukseen.”

Paluu Viipuriin

Romaanin lyhyessä kolmannessa osassa Myrskyn jälkeen suomalaiset ovat vallanneet Viipurin takaisin: ”Vääryys korjattiin – oikeus peri voiton.”

Kolme vuotta myöhemmin Eva kävelee katsellen raunioita, ja myös hänen oma elämänsä on raunioina: tohtori Pihl on nainut vaimovainajansa sukulaisen, ja Evan veli on kaatunut jatkosodan alussa.

Lohdutus kuitenkin löytyy: Evalla on taiteilijan työnsä, ja lisäksi ”oli olemassa tämä kaupunki. Hän ei ollut kadottanut lopullisesti sitäkään. Hänkin tahtoi tulla tänne ja aloittaa alusta – siitä, mistä kaikki muutkin Viipurin asukkaat. Aloittaa näistä raunioista.”

Heikko romaani kuvaa ajan asenteita

Romaanina Idästä saapuu myrsky on heikko, ja ennen sotaa siinä on runsaasti jälkiviisautta. Se kuitenkin puuttuu yhdessä kohdassa: talvisodan jälkeen menetys koetaan lopullisena, vaikka teos ilmestyi jatkosodan aikana 1942.

Nykylukijaa romaanin kliseinen tyyli ja suoranainen rasismi ei puhuttele, mutta teos on hyödyksi kuvatessaan ajan asenteita.

Teoksen ansiona on myös sen kuvaaminen, miten ihmisten mielialat heittelivät paineen alla ja miten he käyttäytyivät epäjohdonmukaisesti ja järjettömästi.

Kirjailijat omat vaiheet sota-aikana

Lempi Jääskeläinen (15.12.1900-13.9.1964) oli talvisodan aikana 40-vuotias.

Erkki Moision mukaan sodan uhka herätti kirjailijassa kesällä 1939 kasvavaa levottomuutta. Vietettyään kesää sukunsa alkulähteellä Parikkalassa Jääskeläinen epäröi Viipuriin palaamista, mutta taipui, kun sisar ei pitänyt tilannetta vaarallisena.

Kirjailija kärsi muutenkin huonosta terveydestä ja kotona Viipurissa hän näki öisin painajaisia. Sekä lääkäri että tuttava, kenraali Öhquist kehottivat hänyä lähtemään ajoissa evakkoon.

Lähtö jäi Aleksis Kiven päivään 10. lokakuuta. Paasikivi oli matkustanut neuvottelumatkalle Moskovaan, YH aloitettu ja sisäministeri Kekkonen kehottanut naisia, lapsia ja vanhuksia lähtemään kaupungeista evakkoon. Sisarukset joutuivat matkustamaan tavaravaunussa toisen sisaren luo Karttulaan Kuopion lähelle.

Kun vaara näytti menevän ohi, he palasivat pimennettyyn Viipuriin, mutta lähtivät jo viikon kuluttua vain välttämättömien tavaroiden kanssa uudelleen junalla Karttulaan.

Evakossa kirjailija sai ankaran sydänkohtauksen. Muutenkin hän reagoi yhtä herkästi kuin sankarittarensa Eva: Viipurin ensimmäistä pommitusta edeltävänä yönä hän heräsi hädäntunteeseen. Myöhemmin hän näki painajaisunta, että Viipurissa tapahtuu jotakin pahaa. Juuri silloin ns. aavetykki alkoi ampua kaupunkiin. (Moision mukaan aavetykki ampui summittaisin kohteisiin, mutta Mikko Porvalin dekkarissa Veri ei vaikene desantti antoi kaupungista ohjeita, minne ampua.)

Viipurin menetys talvisodassa kirvoitti Jääskeläisen kirjoittamaan tuotannossaan poikkeuksellisen, nykyaikaan sijoittuvan romaanin Idästä saapuu myrsky. Lyhyt välimatka kuvattuun selittää romaanin heikkouksia. Kirjailijalle kokemusten läpikäyminen oli kuitenkin Moision mukaan raskas mutta terapeuttinen kokemus.

Kirjailijan traumaattinen sisällissota

Teemu Keskisarjan mukaan elämä punaisessa Viipurissa jatkui talvella 1918 suureksi osaksi ennallaan. Esimerkiksi elokuvissa käytiin ahkerasti. Aluksi sattui muutamia veritekoja, mutta yleisesti ottaen vain tunnettujen vastustajien oli syytä piileksiä maan alla, esimerkiksi naamioituneina sairaaloissa. Tehokasta kotietsintää punaiset eivät saaneet aikaiseksi. Kunniansanan hyväksyminen osoittautui naiiviksi, vapaaksi päästetyt nuorukaiset pujahtivat rintaman toiselle puolen. Vakoilu kukoisti, ja valkoinen sodanjohto sai tarvitsemansa tiedot.

Aikalaiset eivät kokeneet asioita näin järkevästi. Jääskeläinen oli vallankumouksen, itsenäistymisen ja sodan – joka hänelle oli vapaussota – 16-17-vuotias eli Matti Virtasen mukaan ”otollisessa iässä”, jolloin maailmankatsomus muovautuu ja lisäksi luonteeltaan epätavallisen herkkä.

Lempi Jääskeläinen kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Tyttö vanhassa kaupungissa toisaalta yleisiä asioita, joista kuultiin toisen tai kolmannen käden kertomuksina: venäläiset sotilaat murhasivat vallankumouksen huumassa upseereitaan, punaiset murhasivat ennen sotaa kolme nuorta suojeluskuntalaista ja juuri valkoisten tuloa punaiset murhasivat vankinsa.

Kaikki tämä herätti Jääskeläisessä pelkoa, että kuka tahansa ”porvari” voi joutua murhatuksi.

Yksinhuoltajaäidin kauppa jouduttiin sulkemaan, ja ruuasta oli pulaa tai se oli ala-arvoista. Kauppa-apulaiset ja tutut pojat piiloutuivat. Punaiset etsivät kotitarkastuksissa elintarvikkeita etsittiin ja yrittivät saada perheen kertomaan tiedot piilopaikoista.

Jääskeläisen äiti kuoli, ja syyksi tulkittiin se, ettei tämä kestänyt levotonta aikaa. Äidin kuoleman jälkeen myös Jääskeläinen sairastui vakavasti, ja tauti uusiutui ylioppilaaksi tulon jälkeen, minkä vuoksi hän pystynyt ystäviensä tavoin lähtemään opiskelemaan. Tervehdyttyään hän teki virastotyötä, kunnes ensimmäisten kirjojen menestyksen rohkaisemana ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Kaiken kaikkiaan sisällissota oli Jääskeläiselle niin traumaattinen, että sen aikana koettu pelko selittää osaltaan hänen pelkoaan Neuvostoliittoa kohtaan

Jääskeläinen Vanhan Suomen historian kuvaajana

Lempi Jääskeläinen saavutti aikoinaan suosion romaaneillaan, jotka kertovat hänen kotikaupunkinsa Viipurin ja ylipäänsä Vanhan Suomen historiasta.

Viipurilaisesta kauppiassuvusta kertovasta neliosaisessa Weckroothin perhe -sarjassa Jääskeläinen kuvataan, miten viipurilaiset porvarit kamppailevat oikeuksiensa puolesta Venäjän vallan alla.

Filip Weckroothin (1931) nimihenkilö voisi päästä Katariina II:n rakastajaksi, mutta suomalaisen miehen itsetunto ei salli olla vain yksi monista.

Natalia von Engelhardt -sarjan nimihenkilön äiti on syntyisin Weckrooth. Näin Natalialla on kaksoisidentiteetti: hän on pietarilainen aatelistyttö, mutta hänen äidinpuoleiset sukulaisensa ovat viipurilaisia porvareita.

Taistelussa Viipurista (1935) Kustaa III:n aloittamasta sodasta on aluksi huolissaan vain nuori Natalia, kun taas venäläiset naiset huvittelevat huoletta. Kun Ruotsin laivasto sitten uhkaa Viipuria, venakot itkevät ja voivottelevat, mutta Natalia pysyy tyynenä. Venäläisen ailahtelevuuden ja hysterian vastakohdaksi asetetaan suomalainen vakavuus ja rohkeus.

Natalia avioituu vapaaherra Fabian von Steinheilin kanssa ja vihkii miehensä serkkunsa opetuksiin. Tämä kauppias on todennut Viipurin porvaristosta: ”me olemme suomalaisia, mistä kansallisuudesta sitten polveudummekin.” Siksi Viipurista ”ei saa tulla venäläistä gorodia. Eikä meistä, Viipurin porvareista, koskaan voi tulla venäläisiä.”

Toisessa osassa Keisari rakastuu (1936), joka sijoittuu Suomen sotaan, Aleksanteri I rakastuu Nataliaan ja tämä häneen. Lopulta Natalia päättää pysyä uskollisena miehelleen, vaikka ei enää rakasta tätä.

Suomen valtiattaressa (1937) Aleksanteri matkustaa Napoleonin hyökättyä Venäjälle 1812 Turkuun tapaamaan Ruotsin kruununprinssiä Kaarle Juhanaa, entistä Ranskan marsalkka Bernadottea, joka vaatii liiton ehtona Ahvenanmaata. Aleksanteri kysyy neuvoa Natalialta.

Natalian mielestä myönnytykset kertoisivat heikkoudesta. Hän ei halua ”luovuttaa yhtään ainoaa pienintä kalliota” Suomesta, jonka keisari on antanut hänen ”ruhtinaskunnakseen” nimittämällä hänen miehensä Fabianin Suomen kenraalikuvernööriksi.

Weckrooth- ja Natalia-sarjat osoittivat lukijoille, että viipurilaiset olivat Venäjän vallan alla pysyneet sydämeltään suomalaisina ja että autonomia-aika palautti ”kokonaisen Suomen”. Natalian sanat Suomen valtiattaressa ennakoivat suomalaisten asenteita syksyllä 1939 – ehkä jopa vahvistivat niitä.

Tietoja

Jääskeläinen, Lempi: Tyttö vanhassa Viipurissa. Otava 1961.

Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala 2013.

Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen, Viipurin kuvaaja. Otava 1983.

Toivola, Lea: Valloittaja ja Suomi-neito. Mika Waltari -seuran vuosikirja Illusioni 2012. [Vertailu: Z. Topeliuksen Suomen herttuatar, Lempi Jääskeläisen trilogia Taistelu Viipurista, Keisari rakastuu ja Suomen valtiatar ja Mika Waltarin romaani Tanssi yli hautojen].

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. SKS 2001.

Kirjailijasta Wikipediassa

Inkeriläisten historiaa 

Olen kirjoittanut blogiin Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene.

Päivitetty 8.7.2017 (korjattu ja lisätty henkilötietojen osuutta) ja 13.7.2017 (korjattu lähinnä kirjoitusvirheitä), 18.7.2017 (korjattu sitaatteja).

Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 1

Nahkapeitturien linjalla on Paavo Rintalan sotanäkemyksen synteesi.

Romaaniparin (I 1976, II 1979) henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Henkilöinä on sotilaita ja siviilejä, upseereita ja rivimiehiä, sivistyneistöä ja kansan ihmisiä. Samaten henkilöt asuvat eri puolilla Suomea, ja sotilaat taistelevat eri rintamilla.

Sivistyneistö väittelee tulevasta sodasta

Romaaniparin keskiössä on kaksi sukua. Kirjailijan vaimon suku Pihkalat ja Gummerukset ovat esikuvia Kumeloiden suvulle, joiden esi-isät ovat olleet vuosisatoja pappeja ja virkamiehiä. Sukunimi oli alun perin Kumelius.

Kumelat esitellään Helsingin upouudella stadionilla 16. toukokuuta 1938, jolloin vietetään valkoisten voitonpäivää eikä armeijan 20-päivää kuten oli ollut tarkoitus, jotta vanhat rajalinjat painuisivat unohduksiin.

Vaikka Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua, varakas on vain agronomi Ake, joka on nainut Vuoksen hovin tyttären.

Lassilla ja hänen Susanna-vaimollaan on neljä lasta, mutta perheen ja kotiapulaisen on mahduttava kolmen huoneen, alkovin ja keittiön asuntoon, vaikka Lassi on liikunnan alalla kansainvälinen kuuluisuus.

Lassi omistaa intohimolleen virkatyön lisäksi myös vapaa-aikansa. Nuoruudessaan hän on jyrkimmin irtautunut pappissuvun perinteistä ja omaksunut pakanallis-hellenistiset ihanteet.

Päivällisillä Lassin kotona puhutaan sodasta, jonka tuloon Ake uskoo yhtä varmasti kuin uskoi 1917. Ake oli myös lähdössä Mäntsälään 1932.

Ake puhuu bolsevismin vaarasta, mutta Lassin mielestä Neuvostoliitolla on tarpeeksi tekemistä omassa maassaan.

Susannan veli Henri Mustamäki, jääkärieverstiluutnantti joka on paperiteollisuuden palveluksessa, toivoo rauhan jatkuvan, koska tuntee Suomen armeijan puutteellisen varustelutilanteen. Armeijan johto ei ole uskaltanut kertoa todellisia tarpeita poliitikoille.

Lassinkin mielestä armeija on ajastaan perässä. Se valmistautuu yhä hyökkäykseen eikä puolustukseen. Lisäksi Lassia kismittää, että Mannerheimin seurueessa on vain harvoja, jotka ovat edenneet huipulle vain omalla työllään ja lahjakkuudellaan. Sen sijaan edellytyksenä on ollut syntyperä, keskinkertaisuus, sopeutuminen kesylle tasolle ja samojen ennakkoluulojen omaksuminen.

Kolmas veli, teologian professori Hessu on outo lintu Suomessa, pasifisti ja liberaali. Suku pitää häntä hassahtavana kuten nimikin ilmaisee. Kollegoiden mielestä hän ei tiedä, mitä sopii sanoa ääneen ja mitä ei. Syyksi kertoja selventää, että hänestä puuttuu tekopyhyys.

Vanhapoika Hessu huomioi ainoana Lassin teini-ikää lähestyvän kuopuksen Johannan, jota isommat lapset kiusaavat ja isä laiminlyö.

Johannan nimi merkitsee ”Herra on armollinen”. Johanna ja Hessu päättävät yhdessä toivoa, ettei sotaa tule.

Jo varhain havaittiin henkilöiden yhteydet Tolstoin Sodan ja rauhan henkilöihin. Hessu tapaa rintamalla kansanmiehiä kuten Pierre Bezuhov, Hessun rakkauden kohde Anni Berg etsii henkisiä arvoja ruhtinatar Marian tavoin, Johanna säteilee elämäniloa ja odottaa rakkautta kuten Nataša Rostova, Johannan Jussi-veli muistuttaa käytännöllistä ja epäideologista Nikolai Rostovia.

Nahkapeitturien suku epäilee vouhotusta

Kirjailijan omaan sukuun pohjautuvat ”kansaa” edustavat Nikut ja Harjulaiset. Heidät esitellään äitienpäivänä 1939 Antreassa.

Yhdeksänvuotias Peni Harjulainen joutuu mummonsa kanssa metsässä keskelle suojeluskunnan harjoituksia – yksi teoksen teemoista on rintamalinjojen väliin joutuminen. Peni tulee nimestä Benjamin eli onnen poika, joksi Jaakob muutti kuolevan Raakelin ehdotuksen Ben-Oni eli murheen poika. Tunnettuna koiran nimenä Peni yhdistyy myös luontoon ja siten viattomuuteen.

Mummo Eeva Maria Niku on saanut nimensä Raamatun kahdelta kantaäidiltä kuten Mummoni ja Mannerheim –trilogian Eeva Maria Kustaava Kynsilehto, o.s. Mämmö.

Penin vaari Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari, ja romaanin nimi viittaa tämän arvoihin, ei niinkään työläisten kuin käsityöläisten. Etunimi Vihtori tulee latinan sanasta ”victor” eli voittaja, on ironinen, koska kyseessä on entinen punakaartilainen.

Vihtori on osallistunut kapinaan punaisten puolella, mutta kovin ideologinen hän ei silloinkaan ollut, vaan epäillyt liikaa vouhotusta: ”menee tuohiperseitten aatteeksi, että tosta ei hyvää seuraa”.

Vihtori ei hyväksy valkoista historiantulkintaa: ”Ympärysvallat sen soran voitti. Loppukesästä. Ei meirän valkoiset. Saksansa kanssa.” Suurin osa punaisista vapautettiin syksyllä 1918 länsivaltojen vaatimuksesta.

Perheen pojista tavataan tässä vaiheessa Ensio, joka on keski- ja kauppakoulun käynyt osuuskaupan konttoripäällikkö.

Eno kertoo Penille vuonna 1918 tapetusta venäläisestä sotilaasta Boriksesta. Paavo Cajanderin runon Isänmaalle ensimmäisen säkeistön ensimmäinen säe kuuluu ”Yks voima syömmehen kätketty on” ja viimeinen säe ”Isänmaa on sen nimi”, mutta Ensio on muuttanut jälkimmäisen muotoon ”Ihmisen jälki on sen nimi”.

Ensio siis asettuu vastustamaan ajan tapaa, että kansallisuusrajat jakavat ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Tärkeintä on olla Boriksen kaltainen ”hyvä ihminen”. Boris elää niin kauan kuin muisto hänestä säilyy.

Perheen tytär Aino, Penin äiti, on terveyssisar ja naimisissa maatalousneuvoja Otto Harjulaisen kanssa.

Ottoa harmittaa, ettei hän saa ”suulaita” mutta ”ajattelultaan jähmeitä” karjalaisia innostumaan uusista viljelykasveista ja -menetelmistä. Koska sen enempää Otto kuin vaimon suku eivät ole alun perin karjalaisia, Karjalaa ei katsella kritiikittä paratiisina.

Toisaalta ei salata, että syytä on Otossakin: karjalaiset pitävät suorapuheista, jutustelua turhana pitävää keskisuomalaista miestä tylynä.

Aleksis Kiveä ihaileva Otto ei lannistu: ”Pitää vain yrittää iloisin mielin. Niin kuin Jukolan Jussi.”

Elokuussa 1938 kahden suvun edustajat ovat olleet lähellä toisiaan. Antrean sokeritehtaan koneet asentaneet tšekkiläiset yrittävät saada paikkakuntalaiset tajuamaan Hitlerin olevan vaara koko Euroopalle. Paikkakuntalaisille asia on liian kaukainen, Ake kieltää puheet ”bolsevistisena kiihotuksena”.

Lukijan tehtäväksi jää tehdä päätelmä: tuomitessaan myöhemmin Ruotsin siitä, ettei se auttanut Suomea talvisodan aikana, suomalaiset ovat autuaasti unohtaneet, etteivät hekään turvassa ollessaan halunneet auttaa muita maita.

Idealistinen Hessu ja kyyninen Eetu

Yksi romaanin ensimmäisen osan jännitteitä on idealistisen, joskus suorastaan lapsenomaisen Hessun ja hänen kyynisen velipuolensa Eemil ”Eetu” Kumeliuksen välinen.

Eetu on entinen diplomaatti, eronnut ja lapseton. Halvauksen jälkeen Eetu änkyttää, mutta edelleen järki leikkaa ja naiset kiinnostavat.

Siinä missä Lassi Kumela perheineen edustaa syksyllä 1939 kotirintaman uskoa, ettei sota syty, Eetulla ei ole illuusioita suurvaltojen valtapolitiikasta. Niinpä hän kannattaa Paasikiven ja Mannerheimin tavoin myönnytysten tekemistä Neuvostoliitolle. Ainakaan neuvotteluja ei saisi päästää katkeamaan.

Talvisodan aikana Hessu opastaa ulkomaisia lehtimiehiä Kannaksella. Nämä saavat myös haastatella vankeja. Wolf H. Halstin mukaan vangit ei ymmärtäneet sodan syytä eivätkä uskoneet oman maansa propagandaan.

Sen sijaan Rintala on valinnut poikkeuksellisen tapauksen, eliittiyksikön poliittisesti sitoutuneen sotilaan. Kun tämä sanoo, ettei Neuvostoliitto halunnut sotaa, Hessu tulee samaan tulokseen: ”Ei Neuvostoliitto tainnut tätä sotaa haluta. Kyllä me suomalaiset sen tähän pakotimme menemällä ainakin puolitiehen vastaan sodan tiellä.”

Sodan syynä on siis lähinnä Suomen taitamaton ja jääräpäinen ulkopolitiikka. Hessu siis tulee samaan tulokseen kuin presidentti Kekkonen puheessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlissa syksyllä 1973.

Hessulta on unohtunut Clausewitzin lause, että hyökkääjä tahtoo aina rauhaa ja ottaisi mielellään haluamansa ilman sotaa.

Mutta kun sotaan on jouduttu ja Kuusisen nukkehallitus on perustettu, sota on yksiselitteisesti oikeutettu puolustussota. Pasifistikin voi hyvällä omallatunnolla tarttua aseeseen. Jos ei siihen kykene, on syytä lähteä Tukholmaan ”myötätunnon mannekiiniksi” kuten Eetu ja Hessu.

Sotilaallisen alkumenetyksen aikana vain kyyninen Eetu pysyy maan pinnalla. Hän lainaa F. E. Sillanpäätä teoksesta Rakas isänmaani ”Mi…minä kuulun taikauskoiseen kansaan. Minä pelkään toivorikkautta” ja kommentoi, että Sillanpää ”oli nähnyt kansalaissodan aikaiset punikkien toiveet ja niitten lopun. Maattoman kansanosan suuret odotukset. Ja odotusten lopun. Ja sitten valkoisten voittajien kauniit unelmat ja niitten lopun: hillittömän vihan.”

Rauhanehdotkaan eivät hätkäytä Eetua: ”Ei nämä ole niinkään pahat rauhanehdot kuin Pikkuvihan jälkeen.”

Eetu jopa päättelee: ”Ei ve…venäläisillä olut näemmä ta…tarkoituskaan kaapata koko Suomea. Me vanhat sprengtportenilaiset oltiin sittenkin oikeassa”.

Tässä Eetu tekee saman klassisen virheen kuin presidentti Kekkonen puhuessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlassa syksyllä 1973. Ei myöhemmistä tapahtumista voi tehdä päätelmiä toimijoiden aikeista edeltävien tapahtumien aikana. Rauhanehtojen perusteella voi yhtä vähän päätellä, mikä Neuvostoliiton suunnitelma oli marraskuun 1939 lopusta tammikuun loppuun 1940, kuin talvisodan perusteella voi päätellä Neuvostoliiton aikeita syksyn 1939 neuvotteluissa. 

Nuoret saavat anteeksi hölmöydetkin

Aken poika Leo ja Lassin poika Jussi ovat irtautuneet isiensä äärioikeistolaisista mielipiteistä. Ensossa insinöörinä työskentelevä, vasta perheen perustanut Leo on ehtinyt muodostaa oman maailmankatsomuksensa.

21-vuotiasta Jussia ”ei vain kiinnosta”. Kertoja toteaa, että kyseessä on ”luonnollinen biologinen prosessi”. Nuorten ”oli saatava itse muodostaa käsityksensä asioista, erehtyä ja korjata erehdyksensä. Vain ne jotka jäivät epäitsenäisiksi elämänsä loppuun saakka, saattoivat nuorukaisina alistua isiensä maailmankuvaan.” Tässä lienee Rintalan kommentti myös 60- ja 70-luvun sukupolvien ristiriitaan.

Muuten Jussissa on vielä nulikkamaisuutta. Reservin vänrikki harmittelee, että voi jäädä keltataudin takia sodasta pois. Kun Hessu lohduttaa: ”Ei ne kuule nuoria vänrikkejä tänne jätä”, Jussi ilahtuu tajuamatta Hessun tarkoitusta: ”Nuorten joukkueenjohtajien hölmöllä innolla sitä sotaa käydään.”

Hessu antaa nuorten ”pitää kuvitelmanne. Hölmötkin. Tehän sitä ensiksi joudutte todellisuuden kanssa vastatusten, jos sota puhkeaa. Eiköpähän todellisuus puhuttele teitä. Omalla äänellään.”

Sotapropagandan valtaan joutuu Johannakin. Hän kutoo käsineitä, joissa on peukalon lisäksi liipasinsormi, ja sanoo: ”Nyt täytyy kaikkien taistella, jokaisen omalla paikallaan, [- -]  Jumala auttaa meitä voittoon, jos me sitä itsekin kovasti tahdomme ja osoitamme sen teoillamme.” Hessun mielestä Johanna ei ”ollut voinut itse tulla moisiin ajatuspinttymiin omalla päällään, vaan oli joko kuullut tai lukenut jostain”.

Rintaman todellisuus

Sota alkaa niin epädramaattisesti, ”arkisesti ja huomaamatta, että luutnatti Leo Kumela ajattelee: ”Ei kai sota voi alkaa tällä tavalla. Saappaat kastuvat. Olisi pitänyt panna kumiterät.”

Yöjunalla Helsingistä Kannakselle tullut Hessu näkee lehmiä ajavan puolikasvuisen tytön itkevän. Tämä lienee Rintalan vastalause legendalle, että kaikki evakot käyttäytyivät rauhallisesti.

Taisteluja kuvataan monipuolisesti. Vänrikki Jussi Kumela joutuu hämäläisten reserviläisten kanssa Tolvajärvelle.

Jussia arastuttaa, uskovatko perheelliset miehet häntä. Näin näyttää ensin käyvänkin, kun syntyy pakokauhu. Jussi jää yksin paikalleen valmiina kuolemaan, mutta neljä keski-ikäistä sekatyömiestä ei jätä nuorta poikaa pulaan. Tämän jälkeen Jussi löytää oikean otteen suhteessa miehiinsä.

Aluksi Jussia järkyttää tuttujen miesten kaatuminen. Sitten seuraa vielä suurempi järkytys: polkupyöräpataljoona marssitetaan jään yli, jotta Pajarin vahvennettu komppania voi tehdä koukkauksen vihollisen selustaan.

Kertoja näkee laajemmin, saman minkä komentajat Talvela ja Pajari: jollei vihollista saada pysäytetyksi Tolvajärvellä, koko Laatokan Karjalan rintama romahtaa.

Armeijaan palanneen everstiluutnantti Henri Mustamäen mukana päästään armeijakunnan esikuntaan Viipurin lähelle. Paikalla on myös Hessu, johon kartalla näkyvä Mannerheim-linja tehoaa. Upseerit tietävät, miten heikko se on. Mutta kertojan mukaan se kesti parhaiten juuri siellä, missä se oli heikoin.

Eräässä Summaan sijoitetussa komppaniassa on lähettinä alikersantti Ensio Niku, joka eksyy ja kokee harhaillessaan ”yhdeksännen eli viimeisen piirin”. Tässä viitataan Danten Jumalaisen näytelmän helvettiin. Vaikutteita lienee antanut myös Pentti Haanpään Korpisotaa, jossa sotamies Puumi eksyy, hiihtää ympyrää ja joutuu umpiväsyneenä elämän ja kuoleman välimaastoon.

Upseerit ja miehet, selusta ja etulinja

Upseerien ja miehistön erilaista mentaliteettia kuvataan junassa Tolvajärvelle. Jussi ei viihdy suojeluskuntaan kuuluvien upseerien pariin ja siirtyy joukkueensa vaunuun. Siellä sotilaat santsaavat puolikypsää kaurapuuroa, jota upseerit ovat hylkineet.

Tässä lienee annos romantisointia: jopa Kalle Päätalon tapaiset tukkijätkät purnaavat Ahdistetussa maassa purnaavat armeijan huonosta ruuasta.

Hessulle kerrotaan Summassa, että komppaniassa on Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos sodasta yleensä palaa.

Hessu huomaa Leon komppaniassa, että etulinjan upseerit olivat ”reserviläisiä. Yhtään kullanväristä ruusuketta ei näkynyt, kaikki upseerinmerkit olivat hopeisia. Mutta tämä olikin etulinjan pataljoonia, tänne saakka ei riittänyt aktiiviupseereita.”

Alikersantti Ensio Niku tuumii: ”Tuntui kuin tämä yhteiskunta olisi pidetty piilossa rauhanajan Suomessa. Täällä johtopaikkojen vastuutakin pitivät ihan toiset miehet. Siviilielämän pomomiehiä ei näkynyt tai jos jokunen olikin, hän oli samaa porukkaa ilman etuoikeuksia.”

Käytyään etulinjassa Hessu tulee ”reservidivisioonien alueelle. Täällä näkyi jälleen kultaruusukkeisia upseereita. Miestenkin lumipuvut olivat hohtavan valkoisia. Tykistön jyly kuului vain etäisenä kumuna. Täällä oli kokonaan toinen maailma. Hessu ajatteli, että päähenkilöt olivat siellä, mistä he tulivat, etulinjassa.

Mutta Mannerheim-linja oli täällä, se linja jonka suuri yleisö ja kotiyleisö tiesi. Etulinjan miehet kuuluivat johonkin toiseen maailmaan josta ei paljon tiedetty. Siellä oli enemmistönä Suomen köyhälistö. Se puolustautui, paradoksaalista kyllä, maapallon sosialistisen valtion hyökkäystä vastaan. Siellä poikien sukupolvi nyt taisteli keskenään. Heidän isiensä sukupolvi, vuosisadan alun työväenliikkeen miehet, olivat yhdessä pyrkineet rauhaan ja kansainvälisyyteen.”

Kuunnellessaan selustan ”upseereitten pikkutärkeää motkotusta” Hessu vertaa Leon komppaniaan, jossa ”ei ollut noita pikkuporvarisieluja. Ei ainuttakaan virkamiesupseeria. Siellä henkikin oli aivan toinen kuin täällä, selustassa, jossa nuo kapitulantit todella loivat armeijan hengen. Olihan Öhqvist toisaalta huomauttanut: ’Sitä enempi yltiöisänmaallisuutta ja kansalliskiihkoista suvaitsemattomuutta, mitä alemmas upseerikunnassa mennään.’ Sieltä, jossa maan elämästä ja kuolemasta parastakin aikaa tunti tunnilta kamppailtiin, sieltä onneksi puuttui tämä ’armeijan henki’. Siellä oli tihentymänä sekatyömiesten, pienviljelijöitten, sotamiesten henki. Ja hyvä niin, sillä heillä oli pääosa tässä kohtalon kamppailussa.” 

Hessun juuri sodan alkua junassa tapaama kapteeni vastaa kysymykseen sotilaiden hengestä näin: ”Pojat on kyllä lujat. Ja henki, sen vaistoo, ei siinä mitään. Se on niin kuin johtoajatus että kattotaan ensin. Että ei tästä niin vain mennä, sano Hyvämäen kerjäläinen. Vaikka kerjäläisiltä näytetäänkin – siellä ei oo kuulkaa edes kunnon vaatetta pojilla päällä – ei sentäs olla Puolan ratsuväkee. Muusta mä en sitten tiedä. Ei siellä ainakaan kukana sillai uhoo ku Helsingissä.” 

Rintala arvostaa 5. divisioonaan komentajaa Selim Isakssonia, joka on kokonaan vailla illuusioita eikä hairahdu edes joulukuun menestysten jälkeen ”uskomaan ihmeisiin. Siinä mielessä hän oli kenties lähempänä tavallista sotamiestä kuin yksikään toinen Kannaksen divisioonan komentajista. Hän näki sodan muuttuvan päivä päivältä toivottomammaksi.” Ylempänä karsastetaan Isakssonin pessimistisiä raportteja, mutta omat sotilaat eivät kaivanneet ”konventtitason reippautta”.

Uskonnon lohdutus

Esikunnassa Hessu tapaa uskovaisen viestikapteenin, joka arvostelee liian innokkaasti julistavia sotilasappeja: ”Rintamajoukoissa juur sanajulistuksen tehtävä olis saada väsyneet miehet levähtämään Jumalan sanan äärellä. Ei muu.”

Kapteeenin mielestä ”kristityn tulee ymmärtää, ettei kuolema ole vain hävittävä voima, vaan ovi, se ahdas portti, josta Kristuksen sovittama ihminen astuu sisälle johonkin täydellisempään, katoamattomuuteen.” 

Nähdessään esikunnassa kartalla Mannerheim-linjan Hessu pitää sitä ensin suojaavana muurina, mutta Henrin kehottaa häntä katsomaan tarkemmin:

”Se ei ollut mikään ’ahdas portti’ vaan koko Kannaksen levyinen laaja väylä, Hessu käsitti. ’Tuoko se nyt olikin sitten se ”ovi jonka kautta ” – niin kuin kapteeni oli äsken puhunut – Kristuksen verellä sovitetut astuisivat sisälle katoamattomuuteen. Se se oli. Mutta siitä astuisivat sisälle muutkin, sovittamattomatkin. Yhtä lailla. Kaikkien Suomen paikkakuntien miehiä sopisi paljon käymään tuosta sisälle – yhdessä venäläisten kanssa – kuoleman valtakuntaan.”

Tavallisilla sotilailla, varsinkin vanhemmilla, on ”hengellisen turvallisuuden kokemuksen tarve”, ja Hessu joutuu pitämään kenttähartauden.

Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Rintalan sotilaille uskonnon suoma lohdutus on tärkeä eikä kirjailija sitä ivaa eikä ironisoi.

Tässä Rintala on Linnaa lähempänä kuvaamansa ajan ihmisiä, varsinkin maalta kotoisin olevia. Mutta kuten Hannu Raittila toteaa, tässä on yksi syy miksi Tuntemattoman sotilaat tuntuvat nykylukijasta moderneilta, kun sen sijaan Antti Tuurin Talvisodan ”veisaavat ja isänmaalliset talonpoikaissotilaat tuntuvat vierailta”.

Kotirintama heittäytyy illuusioon

Jos rintamalla vallitsee realismi ja jopa pessimismi, alkuvoitot saavat kotirintaman heittäytymään illuusioon.

Siviilien usko armeijan voittamattomuuteen on näiden mielessä eri osastossa kuin se, ettei rintamalla taistelevia omaisia ja tuttavia ole pidetty mitenkään erikoisina: ”Kotona ei omaa poika osattu kuvitella voittamattomaksi, mutta se linja jolla tämä oli Suomea puolustamassa, se oli paljon etevämpi ja parempi kuin näiden ryssänpirujen sotiminen, se oli voittamaton. Se oli Mannerheimin linja. Siitä koko maailman lehdetkin kuuluivat puhuvan.

Suuren talon vähäinen renkipoikakin joita vielä kesällä oli pidetty nahjuksena, oli talonväen muistumissa noussut säätyään ylemmäs: taisteli siellä Mannerheim-linjalla.”

Lev Sestovin mukaan Tolstoin Sodan ja rauhan parhaatkin henkilöt ”juttelivat sodasta niin kuin muutkin ja liioittelivat tahtomattaan sen aiheuttamaa murhetta” ja olivat vilpittömiä vain puhuessaan huolestaan läheistensä kohtalosta.

Rintalan kärkevin arvostelu kohdistuu kotirintaman ylä- ja keskiluokan miehiin, jotka tuhlaavat aikaansa kannujen valamiseen, vaikkeivat voi mitenkään vaikuttaa asioihin.

Sen sijaan naiset keskittyvät konkreettisiin tekoihin. Huolimatta pommituksista ”Helsinkiin jääneillä naisilla oli kevyt olo”. Toisin kuin normaalisti kaamosaikana ”Kukaan ei puhunut mielenmasennuksestaan. He olivat aamusta iltaan kiinni työn touhussa silmät kirkkaina, mieli tyynen päättäväisenä.”

Lassin ja Susannan vanhin tytär Leena sekä Henri Mustamäen vaimo Minna ja tytär Ellen työskentelevät 12-14 tuntia vuorokaudessa Kalastajatorpalle perustetussa sotasairaalassa. ”Vain uskomalla illuusioon he saivat pidetyksi yllä todellisuuden.” 

Realistinen Susanna sanoo miehelleen: ”Jos minä antaisin ajatukselleni periksi, itkisin koko yön, kun poika lähtee eikä tiedä palaako takaisin. Mutta minä kieltäydyn ajattelemasta tulevaisuutta. Nyt aletaan elää päivä kerrallaan.”

Kirkkonummelle evakkoon päässyt Susanna tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Yläluokan naisia edustaa Hessun rakkauden kohde, jatkuvasti uskottoman hienostoasianajan vaimo Anni Berg, joka työskentelee Punaisessa Ristissä ja Valtion tiedotuskeskuksessa. Ulkomaisten toimittajien kanssa keskustellessaan hän huomaa tavanneensa ”kansaa” lomamatkoilla Ranskassa ja Italiassa. Sen sijaan Suomessa hänellä ei ole yhteyksiä tavallisiin ihmisiin, ja hänen käsityksensä ”kansasta” on edelleen Edelfeltin, Järnefeltin, Sibeliuksen ja Gallen-Kallelam 1800-luvulla luoma.

Kansainvälinen lehdistö luo talvisodan myytin

Kansainväliset lehtimiehet päästetään taistelukentälle ”vasta sen jälkeen kun taistelu on käyty, suomalaisten jäljet siivottu ja vain venäläiset kaatuneet ja jäätyneet jätetty paikalle.” Niinpä he joutuivat kirjoittamaan juttunsa Helsingissä tapaamiensa ”asiantuntevien tahojen” perusteella.

”Niin alkoi syntyä myytti suomalaisesta sotilaasta”, jota ”Helsingin herrat” olivat rauhan aikana kutsuneet ”’huligaanin, punikin pennun ja yhteiskunnallisesti levottoman aineksen’ epiteeteillä'”, samoin kuin myytti ”Pohjolan Maginotista, Mannerheim-linjasta jossa oli kuulemma – erittäin skandinaavisten tietojen mukaan – jopa ’tuhansia bunkkereita’.” 

Anni saa luettavakseen artikkelin, jossa suomalainen rintamasotilas oli ”suksiinsa kiinni kasvanut, puissa kiipeilevä, ’puukoutaan’ heiluttava arktinen kummitus, pikemmin eläinmaailman olio kuin ihminen. Mutta lumimiesmäisyydestään huolimatta hän oli perehtynyt nykyaikaiseen tekniikkaan niin paljon että osasi itse valmistaa ’incendiary grenates’ jolla poltti vihollisen tankkeja. Konepistoolista jolla tämä olio yksin tuhosi satoja vihollisia ajaessaan nämä sitä ennen suksillaan yhteen kasaan lumen peittämässä metsässä – Danten Infornon suomalaisessa sovellutuksessa: lumen ja jään ikuisessa helvetissä – kuin karjalauman [- -]”

Sotienvälisen henkisen ilmaston kritiikki

Tolvajärven taistelun yhteydessä kertoja katsoo taaksepäin: kun kareliaanit hakivat 1800-luvulla Karjalasta innoitusta taiteeseensa, itsenäisyyden aamussa Vienaan ja Aunukseen marssivat jääkärit, joukossa Talvela ja Pajari, ”ottamaan väkisin, ryöstämään ja murskaamaan”.

Samanlaista kritiikkiä tulee myös henkilöiden suulla. Aivan kuin olisi lukenut etukäteen Raoul Palmgrenin Suuren linjan (1948), Leo katsoo, että itsenäisyyden aikana on lahotettu 1800-luvun perintöä. Leon itsekritiikin ansiosta Ensio voi väittää vastaan: eihän kaikki sentään riippunut ”suurmiehistä”. Ja itsenäisyyden aikana on tapahtunut kehitystäkin, muuten Ensio olisi kelvannut vain Leon sotilaspalvelijaksi.

Kertoja toteaa että ”isoisiemme ja isiemme sukupolvi ei kavahtanut kuolemaa”, sillä kansanmiehet eivät olleet tottuneet antamaan elämälleen suurta arvoa. Päästyään kansakoulusta 12-vuotiana he olivat tottuneet tekemään ”raskasta työtä ja pienellä palkalla aamuhämäristä illan pimeään. [- -] Siviilissä metsätöissä oli monesti ollut rasittavampia päiviä.” Moni miehistä koki ensimmäisen kerran elämässään, että perheen säännöllinen toimeentulo oli turvattu.

Silti on hiukan vaikea uskoa että köyhyyden rinnalla vihollinen oli ”kevyt asia: se saattoi korkeintaan tappaa.”

Ilmeisesti välinpitämättömyys kuoleman suhteen johtuu osaltaan viimeisten päivien apaattisesta uupumistilasta.

Todellinen talvisodan henki

Talvisota yhdistää kansan yhteiskunnallisten kuilujen yli, mutta ei sillä tavoin kuin kotirintaman propagandassa esitetään.

Summassa luutnantti Leo Kumelan ja alikersantti Ensio Nikun pystyvät puhumaan avoimesti ja vaihtamaan kokemuksia. Sellainen ei olisi ollut mahdollista rauhan aikana. Ei vain siksi että he eivät olisi edes kohdanneet, vaan siksi että siviilissä Ensio kärsi alemmuudentunteesta, joka sai hänet torjumaan esimiesten lähestymisyritykset.

Sen sijaan Leo ei rintamalla pääse täysin irti sivistyneistön kansaa kohtaan tuntemasta syyllisyydestä ja säälistä, joiden Aleksandr Solženitsyn sanoo Vankileirien saaristossa estäneen todella ymmärtämään kansaa: ”Sääli käytti menneisyyden jaloja surunvalittelijoita (kaikkia valistajia!) ja sääli myös heidät sokaisi! Heitä raateli huono omatunto siitä, etteivät he itse olleet jakaneet kovaa osaa, ja niinpä he katsoivat velvollisuudekseen kolminkertaisesti huutaa epäoikeudenmukaisuudesta mutta samalla laiminlöivät sekä alempien että ylempien – kaikkien – ihmisluonteen perusteellisen tarkastamisen.” Vasta leirissä sääli suli pois, kun kohtalo oli kaikilla sama.

Paradoksaalista kyllä, vaikka Rintala purkaa virallista talvisodan myyttiä, hän tulee rakentaneeksi uuden. Mannerheimin linjan sijalle tulee romaanin nimen mukaisesti nahkapeitturien linja.

Mutta kuten Ensio toteaa, sivistyneistöä ja kansaa yhdistävä kokemus jää taisteluhautoihin: ”Meillä joilla on yhteinen aaltopituus toisiimme yli luokkarajojen, mehän kuollaan tänne. Ne siellä rintaman takana, siviiliyhteiskunnassa, nehän sitä tarvitsisivat.  Mistäpä ne sen saisivat. Todistajat jäävät tänne.”

Ironia Ruotsin avusta

Rintala kuvaa viiltävän ironisesti ”myötätuntoisten” ruotsalaisten suhtautumista Suomeen ja Suomen auttamiseen.

Eetu tiivistää: ”Ta…tavallinen suuri kansa täällä ajattelee ni…ninku Tukholman tervakaupan monopolistit 1700-luvulla: ne suomalaiset, a…alhaisempaa sakkia. [- -] Ja tämä he…herrasväki, ne pitää meitä siirtomaanaan ni…niinku ennenki.”

Eetun arvio Suomen yläluokkaisten ruotsalaisten todellisista motiiveista on tyly: ”So…sotaa ne haluaa. 1700-luvun ha…hatut sano että menköön koko Suomi kunhan Ru…Ruotsi saa sodan. Nämä ovat vielä hurjempia. Nä…nämä sanoo että menköön koko Ruotsin kansa ku…kunhan me saadaan sota ja sosialistit pois valtion johdosta…” 

Raivo Ruotsin ”petoksesta”

Summan murruttua ”silmitön raivo” kauttakulun kieltänyttä Ruotsia kohtaan saa kotirintamaa latautumaan viimeiseen ponnitukseen. Kertojan mukaan vain ”sinisilmäisyys” ja luottamus ”asiansa oikeutukseen” antaa naisille voimaa lähettää rintamalle 17-vuotiaat poikansa ja yli 44-vuotiaat miehensä ”hyökkääjän pysäyttämiseen ja kunnialliseen rauhaan luottaen”.

Nykyhetkestä katsoen naisten käytös näyttäytyy suorastaan psykoosina. Mutta kansallisen hätätilan aiheuttamaa kollektiivista hätätilaa ei voi arvioida normaalielämän mittarilla.

Kuvatessaan vastaavaa tilannetta teoksessaan Moskova 1941 Rodric Braithhwaite katsoo nostoväkirykmenttien täyttäneen tehtävänsä: viivyttämään vihollista tarpeeksi kauan, ennen kuin Siperiasta tulleet divisioonat saapuivat paikalle.

Kylmästi Braithwaite toteaa, että sodanjohdolta vaaditaan armottomuutta. Ranskasta se keväällä 1940 puuttui ja maa luhistui.

Puolustus piti loppuun asti

Vaikuttavasti kuvataan, miten sekä talvi- että jatkosodassa Äyräpäästä ja Vuosalmesta tuli joukkohauta, jonka yksi uhri on Otto Harjulainen.

Silti ”rintama ei luhistunut. Suomalaiset yksiköt kaatuivat, kuluivat loppuun, mutta taistelivat viimeiseen asti eli siihen saakka että rauhanneuvottelut saatiin käyntiin.” Hyökkääjä ei pystynyt pakottamaan Suomea ehdottomaan antautumiseen, sillä ”Sekatyömies, reservin sotamies, piti valtin käsissään vielä kuoleman hetkelläkin puristaen sitä lujasti kouraansa.”

Haavoittunut Leo pohtii keväällä sairaalassa Norjan nopean luhistumisen syytä, siellähän oli vahvemmat linnoitukset kuin Kannaksella ja maasto luotu puolustukseen. ”Meillä ei ollut muuta kuin kansalliskiihkoinen uho itää vastaan”. Siitä esimerkkeinä on aiemmin siteerattu Uuno Kailaan runoja Rajalla ja Ceterum censio, joille kansan miehet ovat aikoinaan hymähdelleet ”herrasväen vouhotuksena”. Oliko se sittenkin ”parempi kuin ei mitään”, Leo miettii eikä ole enää varma, että isä Ake oli ollut ”kokonaan väärässä”.

Erilainen kokemus rauhasta

Rauhankin tultua kotirintamalla jatkuu se talvisodan henki, joka on propagandan, tietämättömyyden ja illuusioiden luoma, erilainen henki kuin rintamalla vallinnut realismi. Aken tapaiset kotirintaman strategit eivät hyväksy rauhaa, koska armeija oli ”voittamaton”.

Sodasta selvinneet sotilaat kuten Leo eivät pysty välittämään kokemustaan, että joukot olivat lopussa. Jussikin ihmettelee, miksi Mannerheim-linja murtui, olisihan luullut että bunkkereissa on helppo sotia.

Leoa vaivaa pitkään kipujen lisäksi masennus. Henkisesti hän on edelleen sodassa ja poissaolo varjostaa myös perhe-elämää.

Sodan voittajat ja häviäjät

Alun teema rintamien välissä olosta toistuu, kun Peni ja Aino ovat evakossa Saarijärvellä jossa evakkopojat joutuvat vastakkain isäntäväen poikien kanssa. Peni ”oli toisaalta näitä samoja, jotka nyt lähestyivät nurkkausta ja kohta löisivät, mutta hän oli myös noita, joita kohta lyötäisiin. Hän oli molempia. Välissä.”

Koska Oton ja Ension ruumiit ovat jääneet kentälle, Aino ei pysty uskomaan heidän kuolemaansa. Konstantin Simonovin runon Kunhan odotat tavoin Aino uskoo voivansa maagisesti aikaansaada sen, että aviomies palaa. Torjuttu suru ilmenee kuitenkin psykosomaattisesti astmana.

Evakkona Oulussa Ainoa painaa lisäksi sosiaalisen aseman romahdus. Ironiseen sävyyn Rintala kuvaa, miten Penistä ollaan ”kansan eheyttämisen” nimissä tekemässä paremman väen hyväntekeväisyyden maskottia. Mutta äiti Aino ei suostu antamaan poikaansa kasvatiksi: ”Jääköön vaikka kerjäläiseksi, mutta jääpähän ainakin minulle.”

Tämä juopa sodan voittajien ja häviäjien, propagandistien ja läheisensä menettäneiden, välillä ilmeni Aleksandr Solženitsynin Syöpäosaston mukaan myös Neuvostoliitossa. Kun Vera Gangart menetti nuoruudenrakastettunsa, ”siitä alkaen tuo sota saattoi olla mitä tahansa: oikeudenmukainen, sankarillinen, isänmaallinen tai pyhä – Vera Gangartille se merkitsi viimeistä sotaa. Sotaa jossa hänen sulhasensa myötä oli surmattu hänetkin.”

Kun muistot isästä, Ensiosta ja Boriksesta haalenevat ja leikit ja seikkailukirjat vetävät puoleensa, Peni kokee olevansa huono ihminen. Se aiheuttaa ahdistuksen: ”Ahdistuksen mukana tuli yksinäisyys ja orpouden tunne.

Hän oli vähitellen oppinut pitämään niistä ja huomannut että ne täyttivät mielen jollakin sellaisella mitä mikään muu ei pystynyt antamaan. Hän oli muukalainen vieraalla maalla.”

Tässä lienee ollut siemen kirjailijan syntyyn.

Miksi kirja unohdettiin?

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta ei ole otettu uutta painosta. Miksi näin loistava romaani on lähes unohdettu?

Yhtenä syynä on varmaan se, että Rintala ei koskaan päässyt irti Sissiluutnantin aiheuttaman kirjasodan lyömästä ”rienaajan” leimasta. Edes dokumenttiromaanit Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet eivät saaneet ymmärtämään, että vaikka Rintala arvosteli sotapolitiikkaa, hän kunnioitti aina yksityisen sotilaan kokemusta.

Muutenkin Rintala samastettiin Kekkosen aikaan ja ”suomettumiseen”. ”Uuspatriotismin” aikaan ei enää sopinut kritiikki Suomen politikkaa kohtaan, vaikka se Nahkapeittureissa oli vain sivuasia.

Vieläkään ei liian myöhäistä. Rintalan romaaniparissa on kaikki ainekset loistavaan TV-sarjaan. Jos vain olisi rahaa…

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogiaPojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen. Ensimmäisen artikkelin lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kurki teoksesta Nahkapeitturien linjalla Ouka-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle sanat, Sibeliuksen sävellyksenä.

Presidentti Kekkosen YYA-puheesta ja reaktioista siihen ks. Jakobson, Max: 20. vuosisadan tilinpäätös. 1. Väkivallan vuodet. Otava 1999.

Kirjallisuus

Braithwaite, Rodric: Moskova 1941. Alkuteos: Moscow 1941: a city and its people at war. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2007.

Dante: Jumalainen näytelmä. I. Helvetti. Suom. Eino Leino. Otava 1967.

Clausewitz, Karl von: Sodasta. Valikoima ajatelmia. Alkuteos: Vom Kriege. Suom. Erkki Hannula. WSOY 1981.

Haanpää, Pentti: Korpisotaa. Otava 1940.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Kailas, Uuno: Runoja. WSOY 1932. Digitoituna Kansalliskirjaston kirjallisuuspankissa.

Palmgren, Raoul: Suuri linja. Adwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkimuksia. Kansankulttuuri 1948.

Päätalo, Kalle: Ahdistettu maa. Gummerus 1977.

Raittila, Hannu: Jätkäpojan linja. – Teoksessa Väinö Linna: Kootut teokset I. Päämäärä, Musta rakkaus. WSOY 2000.

Sestov, Leo: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia).  Suom. ja selityksen varustanut Mari Miettinen. Iliaas 2009.

Sillanpää, F. E.: Rakas isänmaani. Kootut teokset 2. Otava 1932.

Simonov, Konstantin: Kunhan odotat. – Teoksessa Neuvostolyriikkaa. 4. Tammi 1986.

Solzenitsyn, Aleksandr: Syöpäosasto. I-II. Suom. Esa Adrian. Tammi 1968.

Solzenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag) 1918-1956. III Tappotyöleirit. IV; Sielu ja pikkilanka. Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste 1976.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha. I-II. Suom. Esa Adrian. [Uusi p.] Otava 2016.

Tuuri, Antti: Talvisota. Kertomus. Otava 1984.

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Eila Pennasen esikoisromaani Ennen sota oli nuoruus kuvaa opiskelijatytön hurahtamista AKS:n aatteisiin. Samalla se kertoo yleisimminkin, miksi äärimäiset ideologiat houkuttavat ja koukuttavat.

ennen-sotaa-oli-nuoruus-3-2

Ennen sota oli nuoruus (1942) kuvaa kolmen tytön ensimmäistä lukuvuotta 1938-9 Helsingin yliopistossa.

Kirsti Vehmas on tehtailijan tytär maaseutukaupungista. Lukutoukka on muodostanut itselleen ihannoidun kuvan yliopistosta, mutta todellisuus on pettymys. Opiskelijoiden varma käytös, hienot vaatteet ja äänekäs nauru saavat lahjakaan mutta pullean ja kömpelön, äidin vanhanaikaisesti pukeman Kirstin tuntemaan alemmuutta.

Tuula Niemi on hienon helsinkiläisperheen tytär, joka opiskelee vain, koska ”Ei ollut muodissa helsinkiläisperheiden nuorten tyttärien kesken vain huvitella – se oli tosiaankin ’vain’ nyt.”  Tuulan päähuomio suuntautuu rakkauselämään ja omaan ruumiiseen, joka hän pitää kurinalaisesti ihannemuodossa tarkkailemalla syömistään ja liikunnan avulla.

Hilkka Lindgren on lähtöisin työläiskodista ja haluaa opiskelun avulla nousta yhteiskunnassa ylöspäin. Hän pääsee opiskelemaan vain luokkatoverinsa Kirstin isän takaamaan lainan avulla. Takauksen nöyryyttävä tapa saa Hilkan inhoamaan tehtailija Vehmasta, ja hän yrittää olla ulottamatta inhoa myös Kirstiä.

Kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet Eila Pennanen kertoi: ”Mutta vaikea tiedostusharhani, haluttomuuteni tarkastella realistisesti omaa yhteiskuntaluokkaani, johti siihen, etten voinut kirjoittaa vaivattomasti itsestäni. Minun oli jaettava itseni kolmeen osaan, sommiteltava skitsofreenisesti jakautunut ryhmä persoonia, kolme nuorta naisopiskelijaa.”

Sen sijaan romaanin toisen painoksen (1985) alkusanoissa Eila Pennanen kertoi, että hän jakoi itsensä vain kahden tytön, Kirstin ja Hilkan, kesken.

Tuula onkin samanlainen haavekuva kuin monen rakkausromaanin sankaritar: kaunotar, jolla näyttää ulkoisesti olevan kaikki, ainakin aluksi.

AKS vastaan ASS

Romaanin ideologisia vastakohtia ovat Helsingin yliopiston miesopiskelijoita dominoiva AKS (Akateeminen Karjala-Seura) ja ASS (Akateeminen sosialistiseura joka on erotettu SDP:stä). Jälkimmäistä edustaa Kirstin serkku Jorma Vehmas, joka toimittaa vasemmistoradikaalia Nyrkki-lehteä.

Eila Pennasen serkku Jarno Pennanen toimitti 30-luvulla vasemmistoradikaalia Kirjallisuuslehteä, jota rahoitettiin Moskovasta.

Romaanin kansainvälisenä taustana on Münchenin sopimus syyskuussa 1938 ja Tšekkoslovakian loppu maaliskuussa 1939.

Pekka Tarkka on verrannut Eila Pennasen esikoisromaania kirjailijan vuonna 1968 julkaisemaan romaaniin Tilapää. Siinäkin kansainvälisen politiikan polttopisteessä on Tšekkoslovakia ja sosialistit käyttävät samanlaisia termejä.

Erona on, että Tilapäässä vallitsee suurempi vapaamielisyys. On hyväksyttävää avoimesti kannattaa myös vasemmistolaisia aatteita.

Sen sijaan teoksessa Ennen sotaa oli nuoruus ”isänmaallisuuden” ja ”maanpetturuuden” välillä on ylittämätön railo.

AKS-läinen Hannu Rauta saarnaa Kirstille, joka on ollut Helsingin työväentalolla ASS:n juhlassa, että ”ohjelma on alusta loppuun kiihotusta vihollistemme hyväksi” ja ”ne, jotka käyvät tuollaisissa juhlissa, valmistelevat ryssän tunkeutumista tähän maahan”.

Myös Jorma syyttää vastustajiaan maan- ja valtiopetoksesta: ”meidän fascistimme ovat päättäneet myydä meidät Saksalle, astinlaudaksi hyökkäykselle Neuvostoliittoa vastaan. – – Natsi-Saksan palvelijoina juoksevat AKS:n kannattajatkin naurettavassa propagandanteossaan. IKL on syyllistynyt sekä maan- että valtiopetokseen.”

Yksityiselämä osoittaa ideologiankin vääräksi

Pekka Tarkka on karakterisoinut molemmista kirjoista kuusi henkilötyyppiä, joiden perusteet ovat ”tahallisesti yksilökeskeisiä ja seksuaalisväritteisiä”. Freudilais-adlerilainen alarakenne määrää henkilöiden elämänkatsomuksellisen ja poliittisen ideologian.

Esimerkiksi Jorma on varakkaasta kodista, mutta kasvanut ilman isää ja äidin rakastajat ovat vaihtuneet. Koulussa häntä on kiusattu, ja ainoa ystävä on ollut Kirsti-serkku. Niinpä Jorman elämä oli ”suistunut ainaiseen ’ylemmän’ vastustamiseen ja lopulta johdonmukaisesti sosialismiin”.

Jorman ei kuvata pettävän vain isänmaata, minkä takia hän saa syytteen avunannosta valtiopetoksen valmisteluun. Hän on petollinen myös yksityiselämässään: hän salaa avioliittonsa ja solmii suhteen Hilkan kanssa, joka suostuu seksiin vain, koska uskoo suhteen johtavan avioliittoon.

Näin lukijaa estetään ottamasta todesta Jorman aatteita, vaikka monia tämän puheenvuoroja olisi kannattanut ainakin pohtia.

Esimerkiksi AKS:n vaatimusta muuttaa Helsingin yliopisto vain suomenkieliseksi Jorma kommentoi: ”Soihtukulkueet, kansalaislähetystöt – kaikki niillä pojilla oli aikaa hommata vain siksi, että Suomen rajojen sisäpuolella on rauhallinen pieni vähemmistö, joka haluaisi käyttää omaa kieltänsä.”

Jorman vastakohtana AKS-läiset nuorukaiset taas edustavat esimerkillistä ”puhtautta”. He eivät viettele eivätkä narraa naisia, ja ainakin Hannu elää suorastaan selibaatissa.

Kuka pettää kenet: osa 1

Jorman avioliiton paljastaa Hilkalle muka vahingossa Kirsti.

Sinänsä Kirsti joutuu velvollisuuksien ristiriitaan, jossa uskollisuus yhtä osapuolta kohtaan merkitsee petosta toista osapuolta kohtaan. Sukulaisuus ja ystävyys Jormaa kohtaan vaatisi pitämään tämän avioliiton salassa, mutta naisten välinen solidaarisuus paljastamaan sen ajoissa Hilkalle, jota tieto olisi estänyt aloittamasta suhdetta.

Ajankohdan myöhäisyys, kolmannen henkilön läsnäolo ja ennen kaikkea Kirstin motiivi tekee tämän käytöksestä alhaisen. Kirsti sekä pettää Jorman salaisuuden että nöyryyttää Hilkan.

Eila Pennanen selitti, että hänen suhteensa kommunismiin ”oli kaksijakoinen. Sen vuoksi myös Kirstin ja Hilkan suhde Jormaan on kuin kaksi puolta kirjoittajan suhteesta symbolisesti koettuun henkilöön. Jorma oli pakko toimittaa vankilaan, mikään loppu ei olisi tyydyttänyt minua vuonna 1942, ja Hilkan, minun toisen minäni, täytyi pettää hänet.”

Kirjailijan tulkinta ei vastaa romaanin tapahtumia.  Hilkka ei petä miesystäväänsä ilmiantamalla tämän illegiaalin toiminnan Valpolle.

Saara Kesävuori tulkitsee, että ”tekijäsubjekti oli teokseen sisältyvillä nationalistisilla näkemyksillä pettänyt kommunistisen aatteen”. Mutta pettääkseen kommunistisen aatteen täytyy olla kommunisti.  Eila Pennanen ei ollut, vaikka puhuikin kaksijakoisesta suhteestaan kommunismiin. Asian ydin on pikemmin se, että kirjailija ei yksityiselämässään, kuten Kesävuori toteaa, edes nuorena kannattanut AKS:n aatteita.  Myöhemmin kirjailija arvosteli 30-luvun ja sota-ajan nationalismia.

Tulkitsenkin niin, että Eila Pennanen tunsi pettäneensä kirjailijan velvollisuudet luopumalla omasta näkemyksestään ajan hengen hyväksi, toisaalta esittämällä romaanissaan AKS:n ideologian ja edustajat positiivisena ja ihannoiden, toisaalta kuvaamalla Jorman ja tämän aatteet liioitellun negatiivisesti. Samalla kirjailija tunsi pettäneensä serkkunsa Jarno Pennasen, kun toimitti tätä muistuttavan romaanihenkilönsä Jorman 30-luvulla vankilaan.

Jo tunne petoksesta saattaa epäilyttäväksi Eila Pennasen kiellon, ettei Jorma ”missään tapauksessa ole kuva minun rakkaasta ja hyvästä serkustani”.

Romaani ja todellisuus

Itse asiassa kiintoisaa ei olekaan romaanin Jorman yhtäläisyydet Jarno Pennasen kanssa vaan nimenomaan erot, jotka kirjailija Jorman ja serkkunsa välille teki. Sama koskee yhteiskunnan yleistä tilaa romaanissa ja todellisuudessa.

Ensinnäkin Eila Pennanen liioitteli romaanissaan vasemmistointellektuellien merkitystä tehdessään pikkuruisesta ASS:sta AKS:n vastavoiman. Lisäksi kirjailija jätti kokonaan huomiotta Jarno Pennasen, Erkki Valan, Raoul Palmgrenin ja Mauri Ryömän  ideologiset erimielisyydet, kun Neuvostoliiton politiikka muutti äkkijyrkästi suuntaa.

Vaikka Jarno Pennanen oli SKP:n jäsen, nimenomaan hänen käytöksensä heilahteli äärimmäisyydestä toiseen, kuten ilmenee Kimmo Rentolan SKP:n historiasta Kenen joukoissa seisot? 

Vuoden 1938 keväällä Jarno Pennanen julkaisi Kirjallisuuslehdessä Neuvostoliiton näytösoikeudenkäyntien pöytäkirjoja, mutta vuoden lopussa hän kommentoi valokuvaa neuvostojohtajien rivistöstä vallankumouksen vuosijuhlassa: ”Pieni ilkeä ajatus tulee mieleeni, muitten ajatus, ehkä Teidänkin, rivit ovat harventuneet, puuttuu monia nimiä, monia päitä.”

Vuonna 1938 Jarno Pennanen alkoi kannattaa maanpuolustusta, kun Moskova antoi siitä ohjeet; puolustautumisen oli toki tarkoitus tapahtua Saksaa vastaan. Molotov-Ribbentropin sopimuksen jälkeen hän arvosteli Neuvostoliittoa ja syksyllä 1939 hän piti isänmaallisia puheita. Välirauhan aikana hän osoitti kiinnostusta kansallissosialismiin, mutta palasi pian kommunismiin.

Jatkosodan aikana Jarno Pennanen istui vankilassa Hella Wuolijoen vakoilujutun yhteydessä 1943-4. Kesävuoren toteamus ”vasemmistolaisista ajatuksista vankilaan joutumisesta” on tässä yhteydessä kaunisteleva ellei jopa harhaanjohtava.

Vertailu Jarno Pennasen vaiheisiin osoittaa, että talvisodan perspektiivistä Eila Pennanen olisi voinut kirjoittaa Jormalle myös kääntymyksen ”isänmaallisuuteen”. Se onkin monien talvisotaromaanien klisee.

Sen sijaan kirjailija on vetänyt mutkat suoriksi ja siirtämällä jatkosodan aikaisen tilanteen 30-luvulle kuvannut Jorman tilanteen pahemmaksi kuin todellisuus oli. Painokanteet olivat kyllä tavallisia, mutta maanpetos- tai valtiopetostuomioita eivät tunnetut vasemmistointellektuellit saaneet ennen sota-aikaa.

Romaanista puuttuu kokonaan Suomessa 30-luvun loppupuolella tapahtunut yhteiskunnallinen kehitys punamultahallituksineen. Toisaalta se vastaa sitä kuvaa, joka omassa kuplassaan elävillä AKS-läisillä yhteiskunnasta oli.

Samaten AKS-läiset henkilöt liioittelevat sisäistä kommunismin uhkaa. Sinänsä tämä vastaa suomalaisten käsityksiä laajemminkin. Kimmo Rentolan mukaan Suomessa kesti vuosia tajuta, ettei ”punaisten paluun” uhkaa enää ollut sen jälkeen, kun Stalinin suuri terrori 1937-8 oli niittänyt useimmat rajan yli paenneet vuoden 1918 häviäjät.

Rentolan mukaan ”iso viha” vaikutti myös henkisesti lamauttavasti SKP:n kannattajiin Suomessa: ”Aikaisemmat puhdistukset oli vielä kyetty Suomessa selittämään, mannerilaisten tuomiot hyvinkin, nationalismin vastainen kampanja joten kuten, mutta syksyn 1937 tuhoon ei enää keksitty järjellistä syytä.  ’Työläiset ja intellektuellit, jotka sympatisoivat meitä,  kysyvät jatkuvasti: mitä se oikein on? Onko niissä tarinoissa perää?’ [Tukholmassa tuolloin SKP:n töitä tekevä Arvo ”Poika”] Tuominen kirjoitti.”

Romaanissa Jorma ei puhu aatetovereidensa kanssa aiheesta mitään.

ennen-sotaa-oli-nuoruus-2-2

Hilkkako luokkatietoinen sosialisti?

Kesävuoren mukaan ajan henki esti Pennasta myös kirjoittamasta Hilkalle tulevaisuutta sosialistina. Siinä tapauksessa Hilkan luonnekuvan olisi myös pitänyt muutenkin oleellisesti muuttaa.

Hilkka halveksii isäänsä, joka ”oli ollut kyllin tyhmä liittyäkseen punakaartiin kapinan aikana. Taistelussa hän oli menettänyt jalkansa ja terveytensä eikä voinut ansaita juuri mitään, vielä vähemmän antaa tyttärelleen, vaikka olisi hartaasti ja kiukkuisesti tahtonutkin. Isän ajattelemattomuuden takia sai tytär kärsiä.”

Kirsti Mannisen luonnehdinta ”luokkatietoinen sosialisti” ei siten sovi vähääkään Hilkkaan. Katkera ja alemmuudentuntoinen hän köyhyyden takia kyllä on.

Toisaalta Hilkka on Kirstiä rohkeampi ja itsenäisempi. Hilkka uskaltaa julkisesti uhmata enemmistön mielipidettä: hän kieltäytyy, kun häntä osakunnan fuksiaisissa vaaditaan muuttamaan sukunimensä suomenkieliseksi.

Jormalla on tarjota Hilkalle syötti: työtä, jota tämä välttämättä tarvitsee, sillä tämä näkee suoranaisesti nälkää. Vasten tahtoaan Hilkka myös rakastuu Jormaan.

Hilkka toimittaa Jorman viestin kommunistien maanalaiselle verkostolle, mutta tosiasiassa häntä ei kiinnosta aate vaan mies: ”- – Jorma tulisi menestymään, sitten kun luopuisi hyödyttömän asian ajamisesta. Sillä ei kai hän iankaiken siinä voinut pysyä, siitä ei kuitenkaan voinut tulla mitään.” Jorman olisi ollut parempi pysyä sosialidemokraattina ”tai sitten jättää koko asia, olla oman luokkansa jäsen”, siis porvari

Mutta jos Jorma suostuisi avioliittoon, Hilkka omaksuisi ”hänen aatteensakin, joka ei vienyt minnekään, ja taistelisi hänen rinnallaan!”

Kuka pettää kenet: osa 2

Hilkkaan liittyy toinenkin petos, joka on romaanissa esitetty epäselvästi.

Hilkan pikkuveli Risto on työskennellyt kotikaupungissa asiapoikana ja kuulunut IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tätä ei työläisisä ei siedä vaan karkottaa pojan kotoa. Risto ilmestyy Hilkan luo pyytämään apua, mutta sisar ei päästä häntä edes sisään.

Kirstille Risto kertoo: ”Ei se [Hilkka] auttanut, sanoi vain, höpisi, että on muka omia vaikeuksia ja että nielköön kukin keittämänsä sopan. Huusikin niin kamalasti ja kehui, että olen pettänyt yhteisen asian.”

Hilkan käytöstä selittää, että tämä on juuri kuullut Jorman avioliitosta ja pelkää odottavansa lasta, kun ”oli Risto tullut ja paljastanut oman petoksensa yhteistä hyvää ja etua kohtaan”. Kun lääkärissä käynti osoittaa epäilyn vääräksi, Hilkka katuu tajuttuaan, että on menettänyt iäksi Riston luottamuksen.

Silti Hilkka ei kutsu petokseksi kieltäytymistä auttamasta pikkuveljeään vaan päinvastoin syyttää edelleen mielessään Ristoa ”petoksesta yhteistä hyvää ja etua kohtaan”.  Vaikka Hilkka on eronnut Jormasta ja halveksii isäänsä, hän tässä kohtaa samastuu näiden aatteisiin. Sinimustiin liittynyt työläispoika on ”luokkapetturi”.

Kirjailijan ristiriitaisuudesta kertoo, että hän toisaalta panee Ristoa auttamaan nimenomaan Sinimustien paikallisosaston johtajan Mikko Nousun ja Helsingissä AKS:läiset Hannun ja Esko Kankaan, jotka ovat myös mustapaitoja, IKL:n jäseniä.

Risto toimitetaan maatöihin Eskon kotikartanoon. 30-luvulla yleisen käsityksen mukaan kaupunki turmelee, maaseutu pelastaa.

Miksi Kirsti hurahtaa AKS:n aatteisiin?

Ennen antautumista AKS:n pauloihin Kirsti kokeilee kaikenlaista sekä aatteellisesti että yksityiselämässään.

Toivo Pekkanen epäili arvostelussaan, että ”tokkopa Helsingin työväentalolla voi ennen sotaakaan joutua sellaisiin eroottisiin seikkailuihin kuin hän [Eila Pennanen] uskottelee”. Tuota ”eroottista seikkailua” kutsuttaisiin nykyisin seksuaaliseksi häirinnäksi!

Tuulan vaikutuksesta Kirsti vapautuu uskonnollisen äitinsä vaatetyylistä. Seurustelua suomenruotsalaisen Rolf Kuusen kanssa hankaloittaa Kirstin tunne omasta rumuudesta ja seksuaalisuuden pelko.

Mutta kaikki individualismi on Pennasen esikoisromaanissa pahasta. Tilapäässä, jossa yhteiskuntaa kuvataan laajemmin, yksityinen onni ei enää samalla tavalla epäilyttävää.

Miksi Kirsti hurahtaa AKS:läisyyteen? Kotoa aate ei ole peräisin, sillä Kirstin isä ivailee ”mielettömiä aatteita, jotka eivät olleet ainoastaan mielettömiä vaan rikollisiakin”.  Mikään ei viittaa siihenkään, että Kirsti kapinoisi isää vastaan.

Enemmän Kirstiin vaikuttaa äidin opettama jyrkkä ero hyvän ja pahan välillä: ”ennen oli ollut vain äidin antama uskonnollinen laki, nyt sitä syvensi tämä isänmaallinen hyveen ja paheen ero, syvensi ja selvensi, koska se oli kouraantuntuvampi”.

Ehkä eniten on kyse siitä, että Kirsti on joutunut uuteen ympäristöön, jossa häneen on helppo vaikuttaa, koska hän potee alemmuudentunnetta eikä uskalla tuoda julki omia mielipiteitään.

Vaikka Jorma on ollut Kirstille ”melkein veli”, yksinäisen nuoruusajan ainoa ystävä, Kirsti pelästyy kuullessaan Jormaa kutsuttavan tuomitsevasti kommunistiksi. Irtisanoutumalla Jormasta Kirsti voi kerrankin kuulua joukkoon.

Kirsti palvoo kritiikittömästi Hannua, vaikka Jorman arvio on varsin osuva: ”Fanaatikko, mustapaita, fascisti. Luulee taistelevansa Suur-Suomen puolesta siten, että tyhjentää kahvikupposensa yksinomaan suomalaisten omistamissa liikkeissä eikä tervehdi toisin ajattelevia kadulla. Umpisokea!”

Jorma yrittää vedota Kirstiin asia-argumenteilla: ”Tiedätkö, mikä on alin tuloraja, josta maksetaan veroja? Tiedätkö, kuinka paljon ihmisiä elää tämän rajan alapuolella olevilla tuloilla?”  Kirsti kuitenkin kieltäytyy pohtimasta asioita ja kiemurtelee, ettei hän voi noille asioille mitään, sillä häntä ”vavahdutti pelko, että Jorma voisi olla oikeassa; se oli kuin putoamista pohjattoman kuiluun”.

AKS-läiset onnistuvat paremmin vetoamalla Kirstin tunteisiin. Kun Mannerheim tulee yliopiston juhlasalissa pidettyyn konserttiin, Kirsti muistaa ”vavahtaen” ”Jorman ja hänen herjauksensa”, joiden sisältöä ei romaanissa ole kerrottu.  AKS-tuttavien Mannerheimia kohti ”kääntyneitten kasvojen ilmeet, vakavat ja hiljentyneet” riittävät Kirstille todistamaan: ”Turhaan puhuttiin pahaa tuosta miehestä.”

Kansakokonaisuuden osaksi

On vielä yksi syy: Kirsti on yliopistossa pyörällä päästään, kun opettajat tarjoavat kukin omia tulkintojaan. Nuorena ihmisenä hän ei kestä tieteeseen aina kuuluvaa epäilyä ja epävarmuutta vaan haluaa maailmankatsomuksen, joka tarjoaa selityksen kaikkeen.

AKS-läisten suosittelemasta historioitsija Jussilan (= Jalmari Jaakkolan) teoksista Kirsti oppii ”tajuamaan itsensä kansakokonaisuuden osana”.

Kansakokonaisuus, saksaksi Volksgemeinschaft, tarkoittaa konflikteista vapaata, harmonista yhteiskuntaa ilman luokkarajoja ja luokkataistelua. Käsite vetosi niihin, jotka kammosivat modernia monimutkaista yhteiskuntaa, individualismia ja demokratiaa.

Hannu osoittaa Kirstille esikuviksi IKL:n jäsenet, jotka ovat menossa raastupaan: ”Siinä menee tutkittavaksi ja tuomittavaksi joukko maan parhaimpia miehiä siksi, että ovat koettaneet levittää isänmaallista ajattelutapaa ja kansallista mieltä.” 

Kuten kohdasta käy ilmi, ”isänmaallinen ajattelutapa ja kansallinen mieli” oikeuttaa rikkomaan maan lakeja sekä sivuuttamaan demokraattisesti valitun eduskunnan.

Monessa suhteessa kuvaus Kirsin hurahtamisesta AKS:ään voisi käsitellä ääri-ideologioiden houkutusta ja koukutusta väristä riippumatta.

ennen-sotaa-oli-nuoruus

Seksistä seuraa kuolema

Yksinkertaistaen voi todeta, että esikoisromaanin henkilöiden kohtalo osoittaa, että seksi ilman avioliittoa on syntiä ja synnistä seuraa rangaistus. Omaan nautintoonsa keskittynyt Tuula joutuu rakastettunsa Yngve Forsténin hylkäämäksi ja saa keuhkotaudin ja hermoromahduksen.

Yngve taas menettää talvisodassa toisen jalkansa, mikä on helppo tulkita symboliseksi kastraatioksi.

Nykyajan perspektiivistä myös selibaatti on kohtalokas: askeettinen Hannu kaatuu aivan sodan lopussa Viipurissa. Tosin romaanissa AKS-läiset ystävät pitävät Hannun kohtaloa kadehdittavana, koska hänen ei ”tarvinnut nähdä Moskovan rauhaa”.

Tilapäässä sen sijaan avioliiton ulkopuolinen seksi on luvallista, siitä ei rangaista vaan pikemmin palkitaan. Hannun tyyppinen askeetti puuttuu kokonaan, ja eittämätön sankaritar on kaunotar Tuula, joka saa omakseen rakastettunsa.

Voisi epäillä myös yksityisiä syitä Tuulan kuvan muutokseen. Esikoisromaanin kaunis, seurustelussa aktiivinen ja seksistä nauttiva joskin pinnallisena esitetty Tuula herättää luonnollista (peiteltyä) kateutta etevässä mutta ulkoisesti vaatimattomassa ja seksiä pelkäävässä Kirstissä. Nuori Eila Pennanen ilmeisesti samaistui tässä suhteessa Kirstiin. Keski-iässä kirjailijalla ei ollut enää ollut tarvetta kadehtia kaunotarta, joten hän saattoi tuoda tämän positiiviset ominaisuudet esiin.

Myös miesten ja naisten suhteen tasapaino on Tilapäässä erilainen. Kuten Tarkka tiivistää: ”Kun Prinssi suutelee tätä Tuhkimoa, se merkitsee heräämistä ennen kaikkea Prinssille.”

Miesten välinen solidaarisuus sulkee naiset ulkopuolelle

Harvoin olen lukenut naisen kirjoittamaa romaania, jossa on niin paljon ja niin avointa naisten väheksyntää ja halveksuntaa Ennen sotaa oli nuoruus.

Kirstin mielestä yliopisto ”oli tarkoitettu nuorten miesten kasvatuspaikaksi, miesten, jotka kuuluivat synnyltään maan parhaimmistoon ja jotka maaltaan saivat parhainta, mitä se antamaan kykeni”. Siellä Kirsti oli ”kuten muutkin naiset tungettelija, joka kaiken tahtoi saada eikä mitään antaa”.

Hannu ja Esko omaksuvat Kirstiin nähden itsestään selvästi opettajan roolin, ja Kirsti itsekin pyytää heiltä opetusta.

Myös Jorma haluaa ”pelastaa” Kirstin kasvattamalla tästä oman aatteensa kannattajan. Vaikka Jorma näennäisesti haluaa, että Kirstistä tulisi ”ajatteleva, vapaa yksilö”, tosiasiassa hän haluaa tehdä Kirsistä oman kaikunsa: ”Ensin hänen oli opittava näkemään, ja sitten hän oppisi vihaamaan sovitteluja, jotka sammuttivat ihmisen -. Miten hänet saisi lukemaan Marxia? Sen johdonmukaisen älyllisyyden täytyi kiehtoa tyttöä. Kirsti osaisi nauttia siitä, asiat selväisivät hänelle ja sitten hän jättäisi kaiken uhratakseen itsensä työlle yhden johdonmukaisen aatteen toteuttamiseksi. Kirstistä tulisi hänen toverinsa sanan kauneimmassa mielessä -.”

Jorman kunniaksi on kuitenkin luettava, että hänelle Kirsti on yksilö, kun taas AKS-pojille hän on useimmiten vain ”fuksi”. Jorman seurassa Kirsti ei myöskään tunne häpeää ulkonäöstään ja kömpelyydestään.

Kun Kirsti tuo apua tarvitsevan Riston Hannun luo, Hannu puhuttelee Kirstiä kuin piikaa: ”Ja Kirsti menee tuohon keittokomeroon ja ymmärtää varmaan ne laitteet, joilla naiset puuhailevat, ja hankkii meille niiden avulla teetä, ja me puhelemme täällä sillä aikaa.”

Kartanonpoika Hannu kohtelee asiapoika Ristoa tasa-arvoisesti, koska he ovat aateveljiä. Aiemmin Esko on tuuminut, että ”Kirstiä sietäisi kasvattaa – hänen vaikein koetuksensa olikin kasvaminen pois yhteiskunnallisesta mahtailusta. Huonosti pukeutunut ja sielullisestikin köyhä oli omaksuttava toveriksi, sisareksi, veljeksi.”

Luokkarajat siis näyttävät kaatuvan sukupuolen sisällä, joskin puheenaiheet menevät pian Riston tietämyksen yli: ”hän, kapinassa jalattomaksi ammutun suutarin poika, kuuntelee herran tohvelit jalassa. Ja sama herra, joka oli kohottanut kätensä tervehtiäkseen häntä, jutteli nyt outoja itäbalttilaisista. Eikä herroista olisi saanut puhua, oli vain suomalaisia -.”

Sukupuolten arvoeroa sen sijaan pönkitetään. Riston ihastukseksi Hannu panee ”tehtailijan tytön oikealle paikalleen. Nainenhan se vain oli, ja hän oli sentään mies.”

Kirsti reaktio nöyryyttävään ja alentavaan kohteluun ei ole kapinoida sitä vastaan tai edes jättää moinen seura ikiajoiksi, päinvastoin hän tuntee häpeää.

Naisten ja miesten ystävyys ei Eskon mielestä mahdollista. Esko ajattelee Kirstistä: ”Sinä olet nainen viisistä laudatureistasi huolimatta, voisin seurustella kanssasi vain yhdellä tavalla, ja meidän välillämme se ei tule kysymykseen.”

Sen sijaan Esko ryhtyy Hilkan ”Perseukseksi”. Toisin kuin aikakauden perusteella luulisi, naisen seksuaalinen kokeneisuus ei estä seurustelua. Kuten Kesävuori toteaa, pelastaessaan ”hairahtuneen” naisen mies voi tuntea ylemmyyttä. Sen sijaan Kirstin kaltainen lahjakas nainen on potentiaalinen vaara, vaikka hän käyttäytyisi kuinka nöyrästi.

Mies puhuu, nainen hymyilee

Kirsti päätyy seurustelemaan Mikko Nousun kanssa, jolle hän on kouluaikana antanut yksityistunteja. Mikko on työssä ja opiskelee sen ohella.

Rakkausromaaneissa sankaritar voittaa omakseen kaikkein tavoitelluimman miehen, joka usein merkitsee sosiaalista nousua. Jos sankari on alempaa säätyä, hän on muilta ominaisuuksiltaan sitä ylivoimaisempi.

Sen sijaan Eila Pennanen ei suo Kirstille edes älyllisesti tasaveroista kumppania. Kirsti rakastuu Mikkoon vain, koska tämä on ainoa mies, joka aidosti rakastaa häntä.

Poikana Mikko oli ihaillut ”Kirstiä ja hänen hiljaista hymyään, joka oli vastaus kaikkeen, mitä hän sanoi” ja myöhemmin hän on nähnyt ”päiväunia kodista ja hymystä, joka olisi vain häntä varten”.

Mikon ihanteellisessa avioliitossa mies puhuu ja nainen kuuntelee ja hymyilee.

Kunnon keskustelua parin välille ei synnykään edes silloin, kun Mikko leimaa yliopisto-opiskelijat elämästä vieraantuneiksi ja pitää humanistisia aloja ja erityisesti taiteita hyödyttöminä. Kirsti tosin ilmaisee epäilevänsä Mikon väitteitä, mutta kun tämä ei pysty perustelemaan niitä, hän jättää asian siihen.

Kun Kirsti viettää Mikon kanssa vappuaaton metsässä, ainoa kosketus on kädenpudistus hyvästellessä. Suhteessa ei ole seksuaalisuutta edes ajatuksissa.

Nainen ei edes äitinä pärjää miehen soturiroolille

AKS oli vain miesten järjestö, mutta sillä on sisarjärjestö ANKS (Akateemisten Naisten Karjala-Seura). Sitä pidetään romaanissa kuitenkin vain ”ompeluseurana”.

Kaikki tämä tietenkin kuvaa ajan henkeä, mutta kertoja näyttää olevan samaa mieltä. Kirjan lopussa hän toteaa, että Kirstin kohtalo oli ”kerran muuttua opiskelijasta naiseksi ja toteuttaa itseänsä parhaimmalla tavalla, millä nainen voi”.

Nainen ei siis ole mitään, ei edes oikea nainen, ilman miestä.  Vain vaimona ja ennen kaikkea äitinä nainen voi toteuttaa itseään.

Mutta jopa äitiys on toisarvoinen tehtävä miesten soturinroolin rinnalla. Ja yksityiselämän vuoro on vasta sodan jälkeen Suur-Suomessa.

Romaanin lopussa kuvataan lyhyesti poikien vaiheet talvisodassa. Vain taistelu rintamalla on kertomisen arvoista. Edes lotille ei anneta mitään arvoa: ”Tytöistä ei kannata puhua. He tekivät parhaansa, ja jos he lopulta väsyivät ja kyllästyivät, he häpesivät sitä.”

Pennanen selitti miesten ihannoivaa kuvausta sillä, että hän kirjoittaessaan muisteli ”kaatuneita ystäviä ja opiskelutovereita, ja tästä maaperästä idealisointi nousee yhtä paljon kuin 30-luvun perinteestä”.

Tästä kaatuneiden ystävien muistelusta noussee ainakin osaksi myös se, että miesten kauneutta ihaillaan romaanissa poikkeuksellisen paljon. Hannulla on Botticellin kasvot, Yngvellä taas kreikkalainen profiili.

Sodan odotus ja pelko

Ennen sotaa oli nuoruus -teoksen täyttää sodan odotus ja pelko.

Osittain jälkiviisautta on vältetty, sillä AKS-läinen Olli uskoo: ”Saksa ottaa omansa pois eikä kukaan pane vastaan, uskokaa pois! Sotaa ei tule!”

AKS-läisiä ei lainkaan huoleta, miten Suomen kaltaista pieniin valtioihin vaikuttaa se, että Saksa on rikkonut sekä kansainvälisen sopimuksen että luopunut kansallisuusperiaatteesta valtaamalla ei-saksalaisen maan.

Päinvastoin he uskovat, että Saksan tuella Suur-Suomi voidaan toteuttaa.

Myös Jorma on varma sodan syttymisestä, joskin syyt eroavat AKS:stä: ”siirtomaa- ja pääomaköyhät akselivaltiot pakottaa niiden horjuva asema valtaamaan uusia alueita –”

AKS tekee aloitteen Kannaksen vapaaehtoisiin linnoitustöihin kesällä 1939, mutta silti Hannu valmistautuu pahimpaan: ”Jos ei ole aseita, ei voi voittaa. Ja jos ei voita, joutuu tappiolle. Ja silloin kaatuu paljon – miehiä.”

Mitä siviiliväestölle tappion jälkeen tapahtuu, siitä ei Hannu puhu. Henki on kokonaan toinen kuin Sillanpään Marssilaulussa, jossa miehet taistelevat ja tarvittaessa kaatuvat suojatakseen lapsia ja vanhuksia, äitejä ja morsiamia.

Myös työläiskodissa kasvanut Esko uskoo Suur-Suomeen: ”credo qua absurdum” (= uskon koska se on mieletöntä). ”Tämän kansan tulevaisuus oli ostettavissa vain suurella uhrilla, joka hävittäisi mitättömyydet ja erehdykset, loisi uusia näkökantoja, uuden ihmispolven.”

Eskon ajattelu on abstraktia: hänelle on olemassa vain ”kansa” ja ”uusi ihmispolvi”, ei konkreettisia ihmisiä.

Sen sijaan Arvid Järnefeltin 1880-luvun fennomaaniylioppilaita kuvaavassa Isänmaassa (1893) ”kansan rakastamisesta” innolla puhunut Heikki joutuu kotona maalla huomaamaan, ettei ole ”kansaa” vaan juuri tiettyjä yksilöitä. Välttämättömästä pettymyksestä kasvaa lopulta kypsempi maailmankatsomus. Sekin sisältää uhrautumisen mutta arkisessa työssä.

Pennasen romaanissa Kirstin kehitys huipentuu yliopiston juhlasalissa, jossa hän lukee seinältä lauseen Dulce et decorum est pro patria mori (suloista ja soveliasta on kuolla isänmaan puolesta) ja tajuaa AKS-tuttaviensa hyväksyvän osakseen uhrikuoleman.

Tosin Kirsti kokee vappuna vielä illuusion: ”Rakkaus, ystävyys – ja kesä!”

eila-pennanen

Kirjailijasta

Eila Pennanen (1916-94) oli aloittanut opinnot Helsingin yliopistossa aiemmin kuin tyttökolmikkonsa. Talvisodan puhjetessa 23-vuotiaana kolmen opiskeluvuoden jälkeen melkein valmis filosofian kandidaatti (joka oli silloin ylempi kandidaatintutkinto). Paperit hän sai 1940.

Pennanen oli molempien sotien aikana työpalvelussa, jopa esimiestehtävissä.

Saara Kesävuori tulkitsee sen, että Pennasen esikoisromaanissa yhdytään naisten aliarviointiin ja halveksuntaan, pohjautuvan kirjailijan omiin alemmuudentunteisiin.

Eila Pennasen myöhempi tulkinta esikoisromaanistaan

Eila Pennanen kertoo toisen painoksen alkusanoissa: ”Romaani syntyi sodan ahdistavassa ja nostalgisessa tunnelmassa, kaipauksena sotaa edeltävään rauhan aikaan.”

”Voisi luulla, että vuonna 1942 kirjoittaja olisi jo tajunnut sodan hyödyttömyyden ja tuhoisuuden, nimenomaan Suomen näkökulmasta, ja että hänen tarkoituksensa olisi jonkinlaisen apologian laatiminen harhautuneen ylioppilasnuorison puolesta.

 Mutta romaani sisältää yhtä paljon ylpeyttä kuin puolusteluakin. Kirjoittajan äänensävy on innostunut, paikoitellen lähes hurmoksellinen, etenkin suomalaisista muinaisrunoista puhuessaan. Tosin käsikirjoitukseen liittyi aikanaan epilogi, jossa sodasta ja saksalaissuuntauksesta lausuttiin muutamia ironisia sanoja, mutta kustantajan toivomuksesta se jätettiin pois ja tilalle tekijä kirjoitti sen loppulauseen mikä kirjassa nyt on.”

Romaanin uuden painoksen syynä Pennasella oli varoitus:

”tarkoituksena on näyttää sokean kansalliskiihkon kasvot tälle ajalle. Kertoa kuinka helposti nuoria ihmisiä johdettiin kohti sodan hyväksymistä. Tarkastella vuoden 1939 suurta yksimielisyyttä yhdeltä särmältä.”

Vuonna 1985 Pennanen näkee vaarana nationalismin, josta esimerkkinä hän mainitsee liiallisen innostumisen urheiluvoitoista. Tämä tuntuu hätävarjelun liioitteluna.

Sen sijaan Pennanen sivuuttaa paljon läheisemmän esimerkin nuorten tempautumisesta äärimmäisen ideologian pauloihin.

Eila Pennasen myöhempi tulkinta sota-ajasta

Toisen painoksen alkusanoissa Eila Pennanen käsitteli suoraan sota-aikaa:

”Talvisota teki Suomesta maailman keskipisteen vähäksi aikaa. Maailma ihaili meitä ja hyväksyi meidän taistelumme. Me olimme suuria ja urhoollisia. Kun me vain olisimme älynneet joutua perikatoon ja tuhoutua kansana, olisimme edelleenkin ihailtuja. Nyt sen sijaan mutistaan suomettumisesta.

Kolmikymmenluvun nuorelle talvisota oli todiste, se vakuutti meille, että kansallinen kiihkomme ja pelkomme oli oikeutettua. Rauhantekoja kuunnellessa itkettiin katkerasti. Jatkosota ei liittynyt talvisotaan niin elimellisesti kuin olisi voinut odottaa. Sodan luonne oli jo tajuttu realistisesti, sen jatkuminen kauhistutti. Mutta sitten kun lähdettiin sodan tarjoamissa vaatimattomissa tehtävissä Itä-Karjalaan, syntyi aivan itsestään uusi lumous: me uneksimme Suur-Suomesta ja nyt täällä siis ollaan….   Täällä missä laulettiin muinaisrunoja, sankarirunoja… Vuonnisissa, Jyvöälahdessa, Vuokkiniemessä. Tämä on osa Suur-Suomea.

Se unelma hävisi sitten olemattomiin. Kuinka paljon paremmin asiat ovat nyt, Kalevalan juhlavuonna.”

Jarno Pennanen myöhempi arvio 30-luvun vasemmistointellektuelleista

Kokoomateoksessa Ilon ja aatteen vuodet Jarno Pennanen arvioi omaa ja muiden 30-luvun vasemmistointellektuellien toimintaa näin:

”suurimmassa tehtävässämme me epäonnistuimme. – – Taistelimme kansainvälistä fasismia vastaan – Suomessa oli monia, jotka uskoivat sen pikaiseen voittoon – ja arvostelimme demokraattisten ainesten peräytymistä, aina häviöön asti, kuten tapahtui Saksassa ja kuten oli tapahtunut Suomessa. Taistelimme ajatuksen-, puhe- ja sananvapauden puolesta. Taistelimme sanomalehtimieskamaria, yksipuolista uutispalvelua ja kuolemanrangaistusta vastaan. Varoitimme sodanvaarasta, jonka näimme nousevan Mantshuriasta, Abessiniasta, Espanjasta ja Münchenistä. Mutta tottuneena Neuvostoliittoon kohdistuvaan valhekampanjaan emme uskoneet sitäkään, mikä oli totta; Stalinin henkilökohtaisen diktatuurin ja täydellisen oikeusturvattomuuden syntymistä Neuvostoliitossa. – – Emme voineet tajuta pelkoa ja vaaran aistimusta, joka oli niillä, jotka tuijottivat tähän puoleen Neuvostoliitosta. Sivuutimme omituisina meille itse asiassa tuntemattomana illegaalin SKP:n piirissäkin tapahtuneet henkilövaihdokset ja katoamiset.”   

Kirjallisuutta

Kesävuori, Saara: Oidipus oli mies. Psykohistoriallinen elämäkerta Eila Pennasesta vuoteen 1952. Väitöskirja. Tampereen yliopisto 2003. Acta Universatis Tamperensis 931. Verkkokirjana: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67275/951-44-5671-8.pdf?sequence=1

Manninen, Kirsti: Rouva Kirjailija – Eila Pennanen. – Kokoomateoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toim. Maria-Liisa Nevala. Otava 1989.

Miten kirjani ovat syntyneet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1969.

Pekkanen, Toivo: Naiskirjailijoita. [Arvostelu Eila Pennasen romaanista Ennen sotaa oli nuoruus.] Teoksessa Teokset. Muistopainos. VII. WSOY 1958.

Pennanen; Jarno: Minun 30-lukuni. – Teoksessa Ilon ja aatteen vuodet. Tyyni Tuulio et al. Toim. Toini Havu. 2. p. Karisto 1965.

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Tuhkimon uudet vaatteet. Parnasso 8/1968. (Myös teoksessa: Asiatekstejä lukioon ja aikuiskasvatukseen. Toim. Aila Harju, Hilja Mörsäri, Ritva Raunio. 4. p. Tammi 1973.)

Volksgemeinschaft saksankielisessä Wikipediassa https://de.wikipedia.org/wiki/Volksgemeinschaft