Hagar Olssonin pasifistinen näytelmä Lumisota ennusti talvisotaan johtanutta kehitystä, mutta päättyi toisenlaiseen ratkaisuun kuin todellisuudessa myöhemmin tapahtui.
Näytelmällä oli dramaattiset vaiheet. Raoul Palmgren kertoo työläiskirjallisuuden historiassaan Kapinalliset kynät II, että ruotsinkielinen Hagar Olsson kirjoitti Lumisodan keväällä ja kesällä 1939 suomeksi Eino Salmelaisen Kansanteatteria varten. Kirjailija halusi vedota nimenomaan suomenkieliseen ylioppilasnuorisoon.
Kesällä 1939 kirjailijaa painostettiin luopumaan näytelmästä, ja syksyllä ulkoministeri Eljas Erkko kielsi näytelmän esittämisen. Näytelmä sai ensiesityksensä vasta 1958 Jyväskylän kamariteatterissa.
60-luvussa Lumisota esitettiin radiossa kuunnelmana, jolloin minäkin siihen tutustuin. 1981 se esitettiin Lilla teaternissa suomeksi.
Teatterikoulun kirjastosta löytyi kaksi käsikirjoitustaversiota, joita seuraavassa vertailen.
Alkuperäinen näytelmä
Alkuperäinen näytelmä on pitempi ja henkilöitä on enemmän. Heistä muodostuu erilaisia ryhmiä: viralliset toimijat kuten kolme ministeriä ja poliisivirkailija, ulkoministerin perheen jäsenet ja uskottu palvelija, ylioppilasjärjestön jäsenet (osa nimellisiä, osa nimettömiä) ja ulkoministerin vaimon kolme naisystävää.
Ryhmät menevät päällekkäin, koska konflikti on sekä poliittinen että ulkoministerin perheen sisäinen. Ulkoministeriä kutsutaankin henkilöluettelossa isäksi mutta hänen vaimoaan ja lasten äitiä jostain syystä etunimellä Leenaksi.
Ulkoministeri on porvarillinen liberaali, joka on halukas neuvottelemaan myös Neuvostoliiton kanssa. Esikuva on edellinen ulkoministeri Rudolf Holsti.
Ulkoministerin vanhempi poika Esko on maisteri ja ylioppilasjärjestön johtajia. Ylioppilasjärjestöllä tarkoitetaan selvästi Akateemista Karjala-Seuraa (AKS), vaikka sen nimeä ei suoraan sanota. Esko puhuu nimittäin linnoitustöistä, ”Inkerimaata ja Karjalaa” koskevasta unelmasta ja ylipäänsä nuorisosta, joka valmis kaikkiin uhrauksiin isänmaan puolesta.
Esko pitää isää heikkona, varovaisena ja vanhanaikaisena. Mutta kun hänen aatetoverit kertovat kuulleensa ”Jaskalta” – joka ei esiinny näytelmässä henkilönä – että isä aikoo matkustaa Moskovaan myymään Suomenlahden saaret, Eskon mielestä ei kannata uskoa huhuja, vaan kyseessä täytyy olla erehdys. Toveri varoittaa Eskoa: ”Pidät isäsi, menetät isänmaasi.”
Väittelyssä isänsä kanssa Esko vetoaa siihen, että nuorison usko oli oikeassa myös edellisen maailmaansodan aikana ja sen ansiosta itsenäisyys toteutui, mutta unelma jäi kesken, kun Suur-Suomi ei toteutunut. Isä vastaa, että Suomella oli aiemmin kaikki voitettavana, sitä vastoin nyt on kaikki hävittävänä.
Isä ilmaisee periaatteensa näin: ”Pienet ja suojattomat ovat nyt susien hampaissa. Suojattomat yksilöt, suojattomat maat. Niitten kohtalo tässä painaa.” ”Katsos, minä tiedän, että minun takanani ovat kaikki suojattomat, koko ihmiskunnan suuri, tuntematon, työtä tekevä, kärsivä armeija. Heidän vuokseen minä taistelen. Ja siksi minä en saa peräytyä. Rintamalla tavataan!”
Esko vastaa: ”Meillä on nuoriso ja isänmaa. Sinulla on poliisi ja Musta Maija. On sekin taistelua.”
Isä varoittaa: ”Nuoriso, joka äärimmäisen vaaran hetkellä osoittaa itsekurin puutetta ja heikentää isänmaan vastustuskykyä, se nuoriso on kovakouraistesti oikaistava.”
Ulkoministerin nuorempi poika, lyseolainen Outi on idealisti ja humanisti, joka ei halua asettua kummallekaan puolelle. Nimeä ”lumisota” selitetään näytelmässä vertauksella pojasta, joka ei tahdo olla kummallakaan puolella, vaan jää keskelle molempien puolten käymään lumisotaa. Vertaus voi kertoa, miten puolueettoman maan käy sodassa, mutta näytelmässä sillä tarkoitetaan erityisesti Outia.
Ulkoministerin vaimon Leenan mielestä äidin tehtävä on sovittaa, auttaa, parantaa haavoja. Sen sijaan yksi hänen ystävättärensä Vieno pitää ”sentimentaalia äidillisyyttä” vanhanaikaisena: ”Nyt kysytään uhrimieltä. Uusi äidillisyys on on raudankova.”
Outi menee ylioppilasjärjestön kokoukseen. Isä kertoo muulle perheelle tapahtumista: ”Hän työnsi puhujan syrjään, asettui itse hänen paikalleen, paljasti päänsä ja huusi: ’Ihmisen pojan te taas ristiinnaulitsette!'” Outi siis vertaa itseään Jeesukseen. Ja seuraukset onkin samantyyliset, kuten isän kertomuksesta käy ilmi: ”Siitä kiihtymys sai alkunsa. Kaikki kääntyivät yksinäistä vastaan. Hänet raastettiin alas, lyötiin ja en tiedä mitä lie sattunut, ennen kuin poliisit tulivat paikalle.”
Loukkaantunut Outi sanoo isälle: ”Isä – minä tiedän – että kaikki ovat – syyttömät.”
Kolmas näytös tapahtuu päivää myöhemmin. ”Venäjän marsalkka” on matkalla Lontoosta kotimaahan pysähtynyt Suomeen. Ulkoministeri ottaa tämän vastaan, joten hänen oma matkansa Moskovaan on tarpeeton.
Kun vaimo kertoo ulkoministerille Eskon mielipiteen, ”ettei meidän tarvitse ryssää pokkuroida”, tämä vastaa: ”Kohteliaisuus ei ole pokkuroimista, eikä röyhkeys ole voiman merkki – päin vastoin.” Jollei marsalkalle osoitettaisi kunnioitusta, ”niin osoittaisimme koko maailmalle, että pelkäämme.”
Isä kertoo äidille, että lääkärit antavat Outille toivoa paranemisesta. Outin pahoinpitely yleiseen mielipiteen: paitsi että on tullut myötätunnon osoituksia ja kukkia, lehdet ovat tuominneet teon: ”viattoman ihmisen ääni kumminkin pääsee tunkeutumaan kaikkien sumujen lävitse”.
Äiti kertoo, että ”Eskokin on sydänjuuriaan myöten liikuttunut. Hän sanoi, että heikäläiset kunnioittavat Outia.”
Isä selittää: ”kaikki ovat jollain tavoin ymmärtäneet, että tuo nuorukainen ei puolustanut eikä tuominnut ketään, vaan hän puhui ankaran ja puhtaan tulevaisuuden nimissä. Jokainen tunsi piston sydämessään, kun hän sanoi, että se joka isänmaan nimissä loukkaa oikeudentuntoa ja veljellistä inhimillisyyttä, hän on henkisen isänmaan kavaltaja.”
Sisäministeri on kuullut, että ylioppilailla on kokoontumisia ja ainakin mielenosoitus suunnitteilla marsalkan vastaanotolla, mitä varten hän on ryhtynyt toimenpiteisiin. Ulkoministeri on eri mieltä: ”Sinä olet väärässä. – – Suomen kansa on nyt toinen kuin ensimmäisen koettelemuksen hetkellä. Työmies tuntee isänmaan arvon, ja yltiöisänmaalliset saavat sen kurituksen, joka oli heille tarpeen. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on niin syvälle juurtunut meihin kaikkiin, ettei sitä mitkään ulkonaiset tapahtumat enää horjuta.”
Esko tulee kysymään isältään, onko Jaska todella tunnustanut ja isä vahvistaa asian. Esko toteaa, että huhu ”salaisesta sopimuksesta Venäjän kanssa, Seiskarin, Suursaaren ja Tytärsaaren kaupasta” on siis Jaskan omaa keksintöä. Isä selittää että kyse oli taktiikasta: ”Kun ei teitä tomppeleita muuten saanut liikkeelle”.
Esko epäilee vieläkin: ”Jos nyt valehtelet, niin surmaat jotain”. Isä selittää, että nyt on sota, ei asein vaan ”Hermosota, aivosota, myrkkysota”, joka ”hävittää kaikki inhimilliset arvot, rehellisyyden, oikeudentunteen, vieläpä isänmaanrakkaudenkin.” Isä kykenee näkemään myös Jaskan yhtenä sodan uhrina.
Esko kysyy: ”Mistä minä tiedän, mikä on totuus! – – Sinä voit valehdella! Mikset sinä, yhtä hyvin kuin Jaskakin? Kaikki voivat valehdella!” Isä vastaa: ”Niin. Ja sinä voit valehdella. Voit kavaltaa oman isäsi!”
Lopussa ulkoministeri avaa sähkösanoman, jossa Saksa pyytää pommikoneilleen lupaa ”harjoituslinjalle” Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Silloin Eskon toverit tyyntyvät ja vannovat, ettei mikään valtio saa loukata Suomen aluetta.
Lopputulos on siis kansan yhdistyminen, minkä ulkoministeri ilmaisee näin: ”Me vedämme viivan menneen yli, eikö niin? Me tarvitsemme henkiset voimamme rakentavaan työhön.”
Myöhempi versio
Koska tapahtumat menivät todellisuudessa toisin kuin alkuperäisessä näytelmässä, myöhemmässä versiossa kolmas, toiveikas näytös on jätetty pois.
Myös henkilöt on supistettu lähes kokonaan ulkoministerin perheeseen, johon on lisätty taiteellinen tytär Vega. Hän on kiinnostunut baletista ja haluaisi Moskovaan nähdäkseen Bolshoi-baletin. Lisäksi Eskolle on lisätty tyttöystävä Marja. Ulkoministerin vaimon ystävättäret ja Eskon toverit on poistettu. Näin perheen sisäinen ja sukupolvien välinen konflikti korostuu.
Ulkopoliittinen asetelma on se, että Neuvostoliitto vaatii Suomelta neuvotteluja lähestyvän suursodan varalta. Samaan aikaan Suomeen saapuu myös toisen suurvallan lähettiläs – mutta ei Saksan vaan Englannin. Ulkoministeri ottaa vastaan molemmat lähettiläät samana päivänä: ”toisen salkussa oli häikäilemätön uhkaus, toisen salkussa kylmä, asiallinen ehdotus”.
Ulkoministeri on valmis lähtemään neuvottelumatkalle ”vaikka helvettiin, jos sillä voin turvata kansani olemassaolon”.
Isä kehottaa levollisesti Eskoa toimimaan omantuntonsa mukaan. Hän luottaa nuorisoon ja torjuu sisäministerin ehdotuksen, että nuorison ulkopoliittista aktiivisuutta pitäisi poliisitoimin hillitä, sananvapaus on tärkein. Hän ei usko uhkauksiin vaan sanoo uskaltavansa mennä tapaamaan opiskelijoita.
Eskon morsian Marja torjuu Leenan tapaisen naisellisuuden ja äidillisyyden vanhanaikaisena: nyt naistenkin kuuluu osallistua sotaan. Marja asettaa Eskon valinnan eteen: ”Pidä isäsi, menetät isänmaasi.”
Esko uskoo vielä, että kyseessä on erehdys: isä ei matkusta Moskovaan. Isä taas luottaa siihen, että opiskeleva nuoriso tulevaisuudessa ymmärtää, ”että nämä ikävät toimenpiteet olivat välttämättömiä”. Nuorison puuhat ovat villitystä, vaikka se ”kulkee isänmaallisuuden nimissä”. Hän uskoo näkevänsä nuorisoa kauemmas: ”Me olemme pieni kansa, asemamme on uhattu.” Vaarallisinta on sisäinen juopa, nuorten nouseminen vanhempia vastaan.
Esko muistuttaa jääkäreistä: nuoret olivat silloin oikeassa. Isä vastaa, että silloin Suomella oli kaikki voitettavana, menetettävää ei ollut. ”Nyt meillä on vapaus ja itsenäisyys. Nyt meillä on kaikki menetettävänä.”
Esko kuitenkin vaatii isäänsä eromaan ulkoministerin paikalta. Ilman tätä muu hallitus ei uskalla toimia. Esko pyytää pikkuveljeään Outia auttamaan. Tämä kuitenkin tuntee toisin: ”Isää on häpäisty. Minua on häpäisty.” Isä ajaa Eskon ulos kotoa.
Loppuratkaisu on heikko, varsinkin kun se vain kerrotaan. Nyt sen kertoo sisäministeri. Outi on noussut ylioppilaiden kokouksessa puhujalavalle, sysännyt puhujan syrjään, puolustanut isäänsä ja syyttänyt ”ihmisen pojan” uudesta ”ristiinnaulitsemisesta”. Seuraus on, että Outi on pahoinpidelty hengiltä. Näytelmä on osoittelevasti sijoitettu pääsiäiseen.
Esko palaa kotiin ja perhe yhdistyy. Muuten Outin marttyyrikuolemalla ei ole ollut vaikutusta ulkopuolisiin. Jää vain toivo, että tulevaisuuden nuorisosta, jota Outi on kuvannut: ”Me puhdistamme elämän, pesemme veren pois. Ja minä sanon sinulle, että jokainen meistä vastaa itse, aivan yksin, omista teoistaan.”
Kirjailijasta
Hagar Olsson (1893-1978) oli ruotsinkielinen kirjailija ja yksi modernismin klassikoista.
Raoul Palmgrenin mukaan Lumisota muistuttaa henkilöasetelmaltaan Olssonin aiempaa näytelmää Det blåa undet (1932, suomeksi Sininen ihme). Siinäkin kyseessä on vauras helsinkiläinen sivistyneistökoti, jossa isä on liberaali ja lapset etsivät ”sinistä ihmettä”: vanhempi Louise haluaa auttaa työttömiä naisia sivistykseen, 16-vuotias Martin innostuu mustapaidoista eli siis IKL:stä.
Työttömät naiset järjestävät mielenosoituksen, ja poliisien avuksi tulevat mustapaidat. Louise pidätetään, ja järkyttynyt Martin käy häntä vankilassa tapaamassa. Louise kuitenkin korostaa sitä, että molempien nuorten edustamat aatteet edustavat tulevaisuutta, sen sijaan isä porvarina menneisyyttä.
Lumisodassa Olsson ei enää näe fasismissa toista tulevaisuuden tekijää vaan uhan.
Kirjallisuutta
Palmgren, Raoul: Kapinalliset kynät. 2 : Pulan, fasismin ja sodan varjossa (1930-44): itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuus. WSOY 1984.
sotaromaanit 