Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 1

Kalle Päätalon Myrsky Koillismaassa on harvinaisen monipuolinen sotaromaani, jossa kuvataan niin rintamalla taistelevia ja vasta asekoulutusta saavia kuin rajan lähelle eri tehtäviin jääneitä ja evakkoja.

On vahinko, että Myrsky Koillismaassa (1963) on joutunut unohduksiin muilta paitsi Päätalo-faneilta, niin monta herkullisesti kuvattua henkilöhahmoa siinä on. Ja vaikka Kalle Päätalo oli itse talvisodan aikana koulutuksessa ja hänen rintamakokemuksensa jäi jatkosodassakin lyhyeksi, tätä ei sotakuvauksesta mitenkään huomaa.

Koska kirja on 656-sivuinen järkäle, olen jakanut artikkelin kahteen osaan. Tässä osassa käsittelen talvisota.

Koillismaa-sarja

Myrsky Koillismaassa on Päätalon Koillismaa-sarjan kolmas osa. Sitä edeltävät romaanit Koillismaa (1960) ja Selkosen kansaa (1962). Neljäs osa Myrskyn jälkeen (1965) käsittelee sodanjälkeistä aikaa. Viides osa Mustan lumen talvi (1969) on aikalaisromaani – 60-luvulla selkonen on kokonaan muuttunut kuten koko Suomi.

Koillismaa-käsitteen keksi Reino Rinne, aiemmin puhuttiin Ylämaista. Koillismaahan kuuluu Päätalon kotipitäjä Taivalkoski sekä Pudasjärvi ja Kuusamo. Teoksessa Koillismaa kuvina (1964) on Rinteen valokuvat ja Päätalon teksti.

Ennen sotakuvausta Myrsky Koillismaassa on hyvä lukea sarjan edelliset osat, sillä henkilöiden taustan tunteminen auttaa ymmärtämään näiden sotakokemuksia.

Seuraavassa lyhyesti joitakin ydinkohtia:

Koillismaan alussa seutuun ja sen ihmisiin tutustutaan ulkopuolisin silmin, kun pula-aikana taivalta taittaa nälkäinen kulkumies, jota paikalliset kutsuvat Tampereen pojaksi. Hän saa varsin tylyn vastaanoton paikkakunnan isolta isännältä Iivari Sääskilammilta.

Tampereen poika työskentelee metsä- ja tietöissä, kunnes paljastuu rakennusmestari Kosti Mäkiseksi. Hän on lähtenyt Tampereelta työpaikallaan sattuneen erimielisyyden takia. Hän jää pohjoiseen ja saa ammattiaan vastaavaa työtä.

Paikkakunnalla vaikuttaa lestadiolainen herätysliike, jonka oppeihin kuuluu syntien tunnustaminen ja parannuksen tekeminen. Iivari Sääskilammi majoittaa saarnaajia, mutta usko on hänellä vain naamari. Hän katoaa tämän tästä Ouluun, jossa hänellä on vakituinen avioliiton ulkopuolinen suhde. Vaikka hän siis itsekin rikkoo käskyjä ja tarvitsee anteeksiantoa, hän kieltäytyy antamasta anteeksi Nestori Maliselle, joka tunnustaa yli kymmen vuotta sitten tapahtuneen poron tapon. Lähimmäisenrakkautta Iivarista ei muutenkaan löydy vaan hän kohtelee kovasti Sammalsuon perhettä kohtaan, joka joutuu anomaan kunnan jauhoja.

Sen sijaan nimismies Pulkkila, vaikka ei ole uskovainen tai juuri siksi, suhtautuu kiihkottomasti paikallisiin rikoksiin kuten salametsästykseen ja pontikankeittoon, vaikka hoitaakin virkansa niin kuin lait ja asetukset määräävät.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen ja Iivari Sääskilammin tytär Irja rakastuvat toisiinsa. Kun isä ei avioliittoa hyväksy, Irja joutuu lähtemään kotoa.

Pula-aikana olot ovat olleet niin ankeat, että Nestori Malisen poika on loikannut Neuvostoliittoon mutta palaa pettyneenä.

Toisen osan Selkosen kansaa päästään 30-luvun loppupuolelle. Sammalsuon Kauko on varttunut nuoreksi mieheksi, joka pystyy palkallaan elättämään lapsuudenperheensä.

Kauko vrt. Kalle

Eero Marttisen teoksessa Mestarin eväät Päätalo kiistää, että Kauko Sammalsuo olisi hänen omakuvansa. Kirjailijaa ei ole syytä uskoa: sota-aikaan asti Kauko kokee paljolti samanlaisia vaiheita kuin Iijoki-sarjan Kalle.

Toki Kallen nuoruuden kokemukset ovat karumpia kuin Kaukon. Vaikka Sammalsuon perhekin joutuu hakemaan kunnan jauhoja, köyhyys johtuu isän kuolemasta. Asiaan ei siis liity niin paljon häpeää kuin Kallella, jonka isä oli mielisairaalassa.

Kallen tavoin Kauko on lahjakas: hän harrastaa urheilua ja on innokas lukija. Samoin kuin Kallen kohdalla molempia harrastuksia pidetään vouhotuksena. Molemmista tulee eturivin metsätyömiehiä.

Nuoret kaipaavat pois

Myös Kaukon ihastus, kansanopiston käynyt Elma Malinen haluaisi nähdä maailmaa ja muuttaa Ouluun. Vaikka Elman haaveet ovat peräisin Nyyrikin lukemistolehdistä, niissä on tottakin: kaupungissa pääsevät palkollisetkin helpommalla kuin maalaismökin tyttäret: ”iltasella tanssaamaan ja eläviin kuviin”.

Kai Hirvasnoro toteaakin blogissaan Päätalon matkassa: ”Luonnon jylhyys ja kauneus sekoittuvat siellä asuvan nuoren ihmisen näköalattomuuteen ainutlaatuisella tavalla. Vähän jokainen romaanin monista päähahmotuksen saavista henkilöistä kaipaa jonnekin pois.”

Iivari Sääskilammin poika Perttu on pannut toimeksi ja muuttanut poliisiksi Viipuriin. Isän terveyden heikennettyä hän kuitenkin palaa kotiin juuri talvisodan edellä.

Selkosissakin seurataan uutisia

Talvisodan kuvaus alkaa oikeastaan syksyn 1939 kuvauksesta teoksen Selkosen kansaa lopussa.

Maailman tapahtumia seurataan selkosissakin, ensin tosin muutaman päivän vanhoista sanomalehdistä. Saksan hyökkäystä Puolaan kommentoidaan rakennustyömaalla: ”Voi helevetin helevetti minkä savotan alakovat”, ”Eikä ihan heti lopu, sanokaa minun sanoneen”, ”Nythän se rytinä on vielä kaukana, mutta varmasti se jollakin tavalla vaikuttaa tännekin asti”.

Kun Suomi on saanut kutsun Moskovan neuvotteluihin, miehet kokoontuvat iltaisin Kosti Mäkisen kotiin, jossa on kylän ainoa radio. Irja-vaimoa kiusaa kamarin täyttävä tupakansavu ja se, ettei perhe saa olla omissa oloissaan kuin yöllä.

Miehet kutsutaan armeijaan

Toivo Malinen on juuri suorittanut asevelvollisuutensa, kun hänet kutsutaan takaisin armeijaan. Hän suuttuu ensin, mutta rauhoittuu sitten: ”En minä tosissani pakoon meinaa…Saatana vieköön, vaikka sota tullenee, niin en minä ole miestä huonompi…Minä tunnen ja muistan sen komennon, jota tuolta pakoon lähdin…Sinne en lähde toista kertaa heikoissa kettingeissäkään…Vastaan minä pistän, jos sitä meininkiä aletaan tänne vängällä tyrkyttää.”

YH-kutsujen jakoa kuvataan monen henkilön kohdalla. Suojeluskuntaan kuuluva Toivo Malinen tuo kutsun langolleen Kosti Mäkiselle, joka on pitäjän harvoja reservin upseereita. Ei ole oikein uskottavaa, että Kosti Mäkinen olisi valittu reserviupseerikouluun. Paikallinen suojeluskunta lähetti asevelvollisista luotettavuusarvion, johon perhetausta vaikutti. Kostin isä oli punakaartilainen ja Kostin mukaan jopa kommunisti.

Kauko ja Nestori Malinen vievät kutsun perheeseen, joka asuu niin kaukana, että maailman eikä Suomenkaan tapahtumista ei tiedetä mitään. Ainoa lehti, joka perheeseen tulee, on lestadiolainen Siionin Lähetyslehti.

Sovitus ennen sotaa

Sodan uhka saa monen miehen tekemään lestadiolaisissa seuroissa parannuksen.

Ei-uskovatkin haluavat saada maalliset rikkeet pois tunnolta. Simo Mutka tunnustaa nimismies Pulkkilalle uroshirven laittoman tapon ja pontikan salakuljetuksen. Nimismiestä suututtaa, että Mutka on pystynyt huijaamaan häntä. Hän epäilee, että tämä tunnustaa vain päästäkseen sotaa pakoon. Mutka torjuu epäilyksen loukkaavana, ja nimismies leppyy: ”Nyt on isommat asiat kysymyksessä…” Nimismies lupaa, että tunnustus jää vain hänen tietoonsa.

Sodan pelko asettaa myös henkilökohtaiset loukkaukset oikeisiin mittasuhteisiin ja riidat halutaan sopia. Kosti Mäkinen leppyy viimein Irjan isälle Iivari Sääskilammille. Hän soittaa asemapaikastaan Oulusta vaimonsa kotitaloon ja sanoo langolleen Pertulle: ”Sano nyt isällesi, että minä puolestani olen näinä viikkoina ruvennut ajattelemaan asioita hieman eri tavalla…Omasta puolestani olen valmis luopumaan koppavista sanoistani ja olostanikin…Nyt ovat hyvin pieniä asioita henkilöiden keskeiset kyräilyt…Sano terveiseni…En tyrkytä, mutta en tunne enää kaunaakaan…”

Terveisten lähettäminen ei ole selkosella miehisten miesten tapa, joten Kosti tietää, että kyseessä apen silmissä iso askel. Iivarikin on pehmennyt ja ilahtuu. Hän jopa kutsuu vävynsä lomalla käymään. Irja lapsineen on tulossa evakkoon vanhempiensa kotiin.

 

Reaktioita puna-armeijan hyökkäykseen

Nestori Malisen veljenvaimo Kaija Malinen joutuu kohtaamaan puna-armeijan tiedustelijoita. Yksi puhuu suomea ja on loikkari, vieläpä tuttukin, eikä Kaijalle tehdä pahaa.

Loikkarin tausta ja motiivi tehdään tiettäväksi, kun tämä ei hyväksy eväiden kääreeksi Siionin Lähetyslehteä: ”Kun minä pikkupoikana olin Karhukannassa huutolaisena, lukivat sitä samaa aviisia. Pitivät nälässä. Pieksivät ja potkivat…Työpäivässä oli mittaa…”

Myrskyssä Koillismaassa Kauko tapaa junassa Neuvostoliittoa sympatisoivan miehen. Mies uhoaa suureen ääneen, että ”on aivan turha panna hanttiin venäläisille. Ne lyövät Suomen poikki Oulun kohdalta.”

”Herrat vain turhan vuoksi miehiä tapattavat. [- – -] Jos ei vastarintaa tehtäisi, eikä niitä ärsytettäisi, niin meikäläisille ei tulisi mitään vahinkoa.” Sen sijaan herroilta sietäisikin miehen mielestä listiä päitä pula-ajan takia.

Mies väittää puna-armeijan olevan jo Pudasjärven rajalla eli lähes puolimatkassa Ouluun, mutta Kauko korottaa äänensä ja osoittaa väitteen vääräksi: hän on tullut juuri samalta suunnalta ja tietää, missä linja on. Miestä käsketään joukolla olemaan vaiti.

Muuten henkilöiden reaktio sodan syttymiseen on toisenlainen.

Teoksessa Selkosen kansaa Kauko ja hänen nuorempi veljensä Auku ovat vartioineet siltaa, mutta se ei Kaukolle riitä vaan hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Rauhan aikana Nestori Malinen on pilkannut sonniseuran miehiä, joiksi hän nimittää harjoituksissa lihakeittoa syöviä suojeluskuntalaisia, jotka syövät harjoituksissa lihakeittoa. Tämän takia häntä on jopa epäilty kommunistiksi. Sodan sytyttyä paljastuu, että Nestori on vain arvostellut liikaa isänmaallista intoilua.

Vaikka Nestoria ei ole ikänsä takia kutsuttu reserviin, hän päättää lähteä omin päin sotaan: ”Piti sanomani, että minun sappini kiehuu jo meleko lailla tuolle sotatouhulle. Perkele kun työnnytään rauhallisten ihmisten peälle semmosilla joukoilla…Ei merkkijää välitetä, missä iso pilikotus mennöö valtakuntiin välillä. Tullaan ja poltetaan vaivalla tehyt mökit melekeen koko selokosessa. Luulooko ne venäläiset, että teällä helevetin syömmaissa on ollu niin heleppo elleä ja kattoa peän peälle soaha…Vastaan minä lähen hiihtoa veäntämään, se on silimäänni vissi…Vakkuuteltu vakkuuttamasta peästyähi, ettei sieltäpäen haluta sotaa…Onko tämä nyt puhheihesa takana seisomista? Täh…? Saatana kun tuommonen iso valtakunta rupejaa ahtamaan pienempäsä peälle.”

Tiivistettynä: oikeutta on loukattu ja sana syöty, iso kiusaa pienempää.

Muualta tullut kapteeni ihmettelee, ”että näistä korpiseudun miehistä ei juuri kukaan valita eikä ruikuta sotaan lähtöä. [- – -] Ihmettelen näiden syrjäseudun miesten isänmaallista mielialaa…” Nimismies Pulkkila vastaa: ”Ei näistä monikaan muista sellaista nimeä kuin isänmaa. Minulla on se käsitys, että ukko kuin ukko ajattelee vain sitä, että kun on jouduttu yhteiseen savottaan, niin sinne mennään joukolla.”

Kapteeni ihmettelee edelleen: ”Vaikuttavat minusta aivan sellaisilta, kuin olisivat kyräileviä ja umpimielisiä meikäläisiäkin kohtaan.” Nimismies selittää: ”Pääkköjä he ovat. Vihaavat herroja niin perkeleesti, mutta eivät mielellään koske siihen, joka kuuluu toiselle. Tykkäävät kovasti kotiselkosistaan. ’Ja perkele, kun nämä selkoset on kerran meidän palstapilkotuksen sisään jääneitä, ei niitä vängälläkään viedä’, sanoi minulle eilen tuossa raitilla eräs tukkijätkä.”

Mieliala on siis pohjaltaan sama kuin Pentti Haanpään Korpisodassa: Mitä täällä tekee vieras?

Kauko armeijan koulutuksessa

Myrsky Koillismaassa alkaa kuvauksella, miten maalaispoika Kauko ihmettelee Oulun kaupunkia, ja jatkuu junamatkalla koulutuskeskukseen.
Onneksi Kauko on tutustunut jo Oulun asemalla muihin armeijaan menijöihin.

Toveruus ja sen luoma solidaarisuus onkin se vahvin voima, joka auttaa Kaukoa kestämään sotavuodet.

Sen sijaan sotilaskoulutus osoittautuu sellaiseksi, että Kauko alkaa jo katua lähtöään vapaaehtoiseksi.

Pian Kauko kuitenkin saa vääpeliltä positiivista huomiota: ”Katsokaa nyt esimerkkiä, miten suomalainen mies lähtee sotapalvelukseen! Joka ei näe, niin luettelen alokas Sammalsuon varusteet: Korville käännettävä karvalakki. Korkeakauluksinen villapaita. Vahva takki. Saapashousut vahvaa sarkaa. Kaiken pisteenä kippurakärkiset lapikkaat. Montako sukkaa siellä on?” 

Sammalsuon ja Malisen perhe evakossa Pohjanmaalla

Kun Kaukon perheelle Selkosen kansassa tulee määräys lähteä evakkoon, Liisu kysyy: ”Mennäänkö me Ruotsiin asti? Kauko sanoi, että selkoskyläläiset voivat päästä sinne.” Äiti Maija vastaa: ”Elä, lapsi rakas, puhu mitään pääsemisestä…On ihan hämärän peitossa, minne me joudutaan…”

Myrskyssä Koillismaassa Kaukon äiti Maija Sammalsuo ja Elman äiti Mari Malinen nuorempine lapsineen joutuvat ensin istumaan pitkän matkan tuntemattomaan määränpäähän. Kun ollaan perillä Pohjanmaalla, koululle tulee lestadiolainen emäntä, joka ilahtuu kuullessaan, että Marin ja Maijan kuuluvat samaan uskonhaaraan. Näin Mari ja Maija pääsevät perheineen evakkoon samaan taloon.

Kun talossa istutaan iltaa kolmen naisen kesken, Maija kysyy emännältä: ”Etkö sinä jo ala tähän joukkokuntaan suivautua”. Emäntä vastaa: ”Ee-hei…Vähän meikäläinen joutuu sodan vuoksi kärsimään.” Mari kiittää: ”Oli kuin Luojan sallimus, että päästiin tänne asumaan”. Emäntä kertoo: ”Minulle tuli tunne, kun kuulin evakoita…tuota kotinsa jättämään joutuneita tänne tulevan, että tarjoan asuntoa. Nythän meidän kaikkien pitäisi auttaa toisiamme.” Maija sanoo: ”Sano vaan reilusti evakoiksi. Ei se enää tunnu niin kipeältä.” Mari vahvistaa: ”Kaikkeen tottuu”.

Aivan näin helppoa ei ole. Maria huolettaa: ”Mitenkähän ne siellä Järvenkylässä?” Tytär Taimi toruu: ”Alahan taas, äiti, se sama virsi! Mikä niillä siellä on hätänä?” Emäntää kyllästyttää evakoiden jatkuva kyyneleinen muistelu, ja hän sanookin: ”Vihollisethan on jo ajettu pois kotipaikoiltanne. Niinhän lehdet kirjoittavat.” Ystävällisinkään ihminen ei siis ymmärrä evakkojen tuntoja, jotka Mari ilmaisee: ”Koti on aina koti, ei sitä saata uneuttaa”.

Muutenkin kaikki on vierasta. ”Ympäristön maisemat tuntuvat oudoilta yölläkin. Metsän raja näkyi kaukaa. Maiseman tasaisuus ja meri-ilman kostea kirpeys olivat vieraita.” Maija toteaa: ”Vaikka ihmisen on kuinka hyvä olla, niin kotiseutujaan ikävöi.”

Muilla evakoilla on paljon vaikeampaa. Mari kertoo, mitä on kuullut: ”Muutaman viikon jaksavat sietää, sitten antavat näkyä ulospäinkin, että haittana ollaan”. Maija täydentää: ”Kuulemma haukuskelevat kortteeritalossa että ihmisen ristiksi on tultu. Laiskoiksikin morkkaavat…”

Iivari Sääskilammin salaisuus paljastuu

Iivari Sääskilampi on joutunut evakkoon Iin Haminaan, jossa hän nuorena oli töissä. Jollei edellisiä teoksia tunne, lukijan yllättää pitkä luku, jossa kerrotaan Iivarin nuoruudenrakkaudestaan Hilkasta, jonka hän uskoi pettäneen itseään. Nyt Iivari kuulee, että naisella on aikuinen avioton poika, mutta hän ei halua vieläkään selvittää asiaa naisen kanssa.

Iivarista paljastuu myös uusi puoli: lapsirakkaus. Irja kirjoittaa miehelleen Kostille synnytettyään kahden pojan jälkeen tyttären: ”Vaarikin on voinut paremmin. Yhtenään vain pakkautuu hyssyttelemään Tuulikkia, vaikka se ei itkekään. Me äidin kanssa on sanottu isälle, että opetat tytöstä pahanjuonisen.” Entisajan lastenkasvatukseen ei kuulunut hellittely.

Ilmavalvontaa ja desanttijahtia

Muiden lähtiessä evakkoon nuoret jäävät kotiseudulle avustamaan armeijaa. Elma Malinen, Aili Sammalsuo ja Hilja Naavala toimivat ilmavalvontalotina, ja Kaukon nuorempi veli Auku jatkaa siltavahtina.

Nuoret huolehtivat myös karjasta. Tilanne ei ole niin kriittinen, että se olisi pitänyt evakuoida.

Sodasta huolimatta nuorilla on päällimmäisenä mielessä rakkaus. Elma saa kirjeen Kaukolta ja muistelee kalastusyötä tämän kanssa. Elma kutoo Kaukolle sukkia ja suunnittelee: ”pistän varsien sisään hajuheiniä kaapistani. Siitä tuoksusta Kauko muistaa kotijärven ja minutkin.”

Hilja taas ajattelee Toivo Malista käsittäen vasta nyt, että tämä oli ihastunut häneen, mutta Hiljan mielessä on myös rippikoulutoveri Kauko.

Elman ja Hiljan kohdalla Päätalo osoittautuu varsin taitavaksi maaseudun nuorten naisten ja ensirakkauden kuvaajaksi.

Kaikki suomalaisetkaan eivät ole kunnollisia. Eräs alikersantti yrittää raiskata Elman, mutta tämä pystyy pitämään puolensa, eikä hän lankea edes lupaukseen avioliitosta: ”Minusta ei ole semmoisten manttaalitalojen emännäksi.”

Auku on oppaana desanttijahdissa, jossa käydään tulitaistelu. Lopulta vangiksi otettu haavoittunut räjäyttää kasapanoksella itsensä ja vangitsijansa.

Sotilaan kyvyt ratkaisevat, ei asema

Yli-ikäinen Nestori Malinen menee suoraan yksikköön ja sanoo olevansa vapaaehtoinen. Hänet hyväksytään, sillä hän tuntee paikalliset erämaat. Niin hänestä tehdään partion opas.

Aluksi nuorta vänrikkiä epäilyttää Nestorin olemus ja käytös: ”Vänrikkiä painoi vastuu miehistään. Tämä oli hänen kohdallaan ensimmäinen taival kohti oikeata sotaa. Upseerikoulussa ja suojeluskunnan harjoituksissa oli leikitty sotaa. Jo heti kylästä lähdön jälkeen särkyi mielikuva suomalaisesta sotilaasta. Oppaaksi otettu mies [Nestori Malinen] oli siviilivaatteissa. Viikset jääpuraissa ja leveää murretta puhuva mies vaikutti metsäläiseltä. Hiihtää vätkytteli omaa tahtiaan. Laiskasti ja jalat leveässä haara-asennossa. Itsepäinenkin tämä seutukunnan savottamies oli. Ihme ja kumma, että osasi ensimmäiseen välitavoitteeseen. Rupesi kiroilemaan, kun hän tahtoi tarkistaa suuntaa kompassilla. Ja tarvitsiko miehen ruveta heti sinuttelemaan. Vaikka täällä metsässä ei herroiteltukaan, niin pitääkö peräti pojaksi kutsua upseeria.”

Pian vänrikki kuitenkin tajuaa: ”Yön päälle kuitenkin rupesi tuntumaan vänrikistä, että umpihankea melkein jatkuvasti aukaisevan miehen vauhti riitti. Samaten puhetapa ja muukin käytös alkoivat tuntua juuri tähän maisemaan ja tähän tehtävään sopivilta.”

Vänrikillä ei ole huono itsetunto, joten hän ei ota itseensä siitä, ettei osaa kaikkea, eikä hän myöskään ole luonteeltaan niin jäykkä, että rupeaa vaatimaan muodollista kuria. Nykykielellä vänrikki tulosorientoitunut ja ymmärtää, että alaisten erilaiset taidot ovat hänelle vain eduksi.

Summa, josta Jussi Jalonen on kirjoittanut tutkimuksen, oli moderni materiaalitaistelu ja siellä taistelivat Suomen moderneimman, läntisen osan miehet. Silti Jalosen johtopäätös pätee myös Nestorin ja vänrikin suhteeseen: talvisodassa arvovallan ratkaisivat miehen kyvyt, ei muodollinen asema.

Kosti Mäkisellä on ominaisuudet, jotka Jalonen listaa miesten silmissä hyvällä upseerilla olevan: hän on noussut itse kansan parista, Tampereen murre antaa hänelle sopivasti eksentrisiä piirteitä, hänet tunnetaan jo siviilistä hyvänä esimiehenä, hän pitää huolta miehistään ja jakaa näiden kokemukset.

Vihollisia ja eläimiä säälitään

Nestori on edelleen kuriton sotilas, joka toimii oman mielensä ja moraalinsa mukaan. Hän suuttuu puna-armeijan upseerille, joka ampuu omia sotilaitaan. Vaikka vänrikki on käskenyt hiljaisuuden, Nestori ampuu tämän ja ottaa hevosen ja reen. Kun hän saa vangin, hän antaa tälle teetä ja leipää.

Sotamies Simo Mutka ja kersantti Perttu Sääskilammi ovat vänrikki Kosti Mäkisen alaisia. Kun tankit tulevat yli, tapahtuu se mikä usein tällaisissa tapauksissa: yksi sotilaista joutuu pakokauhun valtaan. Kosti Mäkinen joutuu rauhoittelemaan: ”Pysyt vain asemissasi. Ei ne yhtä miestä tule tappamaan.” Toinen sotilas raivostuu niin, että tekee itsemurhahyökkäyksen. Hän kaatuu mutta ruumis saadaan pois.

Viholliset ovat linnoittautuneet kellariin. Kun heitä kehotetaan antautumaan, kellariin jää vain politrukki joka tekee itsemurhan. Muut antautuvat vangeiksi. Korpraali haluaa kostaa, koska on ollut vankina Neuvostoliiton leirillä, mutta muut hillitsevät. Kosti Mäkinen sanoo: ”Kostamalla ei asiat parane!”

Päätalon sotilaat siis säilyttävät sodankin aikana siviilistä peräisin olevat inhimilliset arvonsa. Tosin Nestorin kohdalla voi puhua myös oman käden oikeudesta.

Perhe mielessä rintamalla

Niin mainio sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas onkin, siitä on rajattu pois joitakin asioita. Sotilaat elävät kuin irrallaan kaikesta. Vain harvan perheestä ja siviilielämästä kerrotaan. Sen sijaan Päätalon romaaneista käy ilmi kirjeiden merkitys ja laajemmin se, miten tärkeä perhe ja muut läheiset sotilaalle ovat.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen kirjoittaa lasta odottavalle vaimolleen ensin hyvin käytännöllisesti: ”Yritähän sinä ottaa kaikki rauhallisesti. Ettei vain, meinaan, se pikkunen mitenkään henkisesti kärsisi. Hyvin minulla on kaikki….Muista pukea kunnolla itsesi kun lähdet ulos…Pue pojatkin… ” Huolehtiminen on osoitus arkirakkaudesta, mutta seuraavassa tunteet sanotaan julki: ”Minä näen aina kun suljen silmäni teidät kaikki.” Lopussa on kehotus: ”Irja, kestä sinäkin, niin yritän itsekin täällä tehdä.”

Myrskyssä Koillismaassa Simo Mutka, joka on istunut linnassa väkivaltarikoksesta, paljastaa itsestään hellän puolen: ”Minulla on semmonen alapäästään laakin lyömä poika…Akka kirjoitti, että joutuvat siellä merimaissa kylmänlaisiin huoneisiin. Lassi-parka kun ei kykene itse puoliaan pitämään. Aina ne terveet…Täällä sotahommissa minusta on ruvennut tuntuman, että se poikani halvautuminen mahtaa olla omaa syytäni. Se painostaa mieltä niin perkeleesti.”

Vaimo oli odottanut lasta, kun Simo Mutka oli tullut hävittyään korttipelissä kotiin aamuyöllä ”perse auki ja melko päissäni. Karjasin pahan sisuni vuoksi minkä jaksoin heti pirtin ovella. Akka kirposi pystyyn. Itki ja vapisi. Luulin, että se kokonaan sekosi. Lassi ei ole askelta ottanut…”

Iloisempaa kuuluu Kosti Mäkiselle, joka saa uutiseen tyttären syntymästä. Uutinen herkistää hänen johtamansa miehet, joiden ”ajatukset siirtyivät selkosten yli koteihin. Minkähänlaisissa oloissa perhe lienee evakossa…? Minun akalla se kanssa on määrä saada pieniä näihin aikoihin.”

Simo Mutka tarjoaa korvikkeen kanssa vodkaa sotasaaliiksi ottamastaan pullosta. Uskovaiset torjuvat ensin mutta myöntyvät kun Simo Mutka selittää: ”Ei nyt Jumalakaan niin karski ja leikkiä ymmärtämätön ole, että ei suvaitse varpajaisryypyn ottoa.”

Irjan kirje Kostille osoittaa, että Iivari Sääskilammi on todella leppynyt ja yrittää saada välit kuntoon vävynsä kanssa: ”Isäkin sanoo, että Tuulikki on isänsä näköinen. [- – -] Äiti ja isäkin puhuvat yhtä paljon sinusta kuin Pertustakin.”

Pelkoa, häpeän välttämistä ja velvollisuudentuntoa

Kauko joutuu lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle. Pommitus asemalla saa mielet pelon valtaan. Nähdään ensimmäiset kaatuneet ja tajutaan, että on tosi kyseessä.

Ensimmäisessä taistelussa Kauko pelkää mutta voittaa pelkonsa: ”Kauko puri hampaita, että leukaluut rutisivat. Sumala ei pääse nauramaan niin kuin eilen. Ei jumaliste. Nauroivat jätkät aputyönjohtaja Tonkojoellekin, joka lähti pakoon kuorimalanssilta Olkivaaran Toivon kurkulle nostamaa kolorautaa…Nyt! Itsehän tänne pyrin. Sotahommiin, enkä housuihini sontimaan.”

Motivaationa on – kuten työssäkin – häpeän pelko. On oltava yhtä hyvä kuin muutkin, etteivät nämä pääse ivamaan. Kaukolla on vielä erikoismotivaatio: ”Nyt näytän, etten tyhjän vuoksi purrut kunnan leipää.”

Usein todetaan, että suomalaisille sotilaille oli kunnia-asia pelastaa omat haavoittuneet jopa oman henkensä uhalla. Päätalo on kuitenkin uskaltanut kirjoittaa poikkeavan kohtauksen, jossa haavoittuneita on niin paljon, ettei kuljettaminen onnistu.

Erään haavoittuneen huuto osoittaa uskonnon merkityksen: ”Kaverit, viekää kotiin terveisiä, että Räsäsen asiat on nyt hyvin…Minä olen saanut syntini anteeksi Jeesuksen…veressä…veressä ja kalliisti lunastetussa, lunastetussa, lunaste…”

Toivo Malinen taistelee Kannaksella. Kun kysytään tiedustelupartioon lähtijöitä, hän ilmoittautuu: ”Pitäähän sinne jonkun lähteä”. Toivo ei ole niitä, joiden mielestä ”joku” tarkoittaa ”joku muu”.

Isänmaa motiivina

Myrskyssä Koillismaassa käytetään sanaa isänmaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Ahdistetussa maassa (1977).

Hiihtämisen aikana Kauko tajuaa hiihtämisen aikana isänmaan merkityksen: ”Kaukon mielen täytti turvallinen olo. Takana hiihtävän, jo aikoja tulikasteen saaneen miehen kanssa on nirhattu jauhosäkin hintaa puun ja parkin välistä samoilla maisemilla. Katseltu samaa tunturia aivan läheltä. Tehty pitkiä päiviä savotoissa. Varrottu vuorokausitolkulla tukinlaskussa. Kiroiltu elämän kovuutta. [- – -] Nyt ollaan samoja selkosia puolustamassa. Henkeen ja vereen. Nämä ovat eniten meille, tukkijätkille ja torpanmiehille kuuluvia…

Äkkiä Kaukon ajatuksissa valkeni selkeä ajatus. Koulussa opetettu, ylväinä mielikuvina lapsen mielessä liikkunut tunne isänmaasta olikin juuri tätä hiihtämistä keskiyöllä meille kuuluvia selkosia haluavia vihollisia vastaan. Me kaikki olemme eläneet itärajan tällä puolen. Tämä on metsäherrojen, ojankaivajien, tukkilaisten, mökinmiesten, talollisten, poromiesten ja lentojätkien ISÄNMAA.”

Omistamattomillakin on jotain mitä puolustaa: suomalainen maisema. Suomessa on Runebergistä ja Topeliuksesta alkaen liitetty isänmallisuus juuri maisemaan ja kansakoulu takoi tämän tehokkaasti suomalaisten mieleen. Teema on sama kuin Sirpa Kähkösen Jään ja tulen keväässä (2004).

Vanha riita johtaa tragediaan

Jotta kaikki ei olisi liian kaunista, vanha riita johtaa tragediaan.

Rintamalle tulee myös Kosti Mäkisen vihamies Backman. Kosti suhtautuu häneen edelleen niin vihamielisesti, että Backman alkaa selittää muille suhteen taustoja. Samalla lukijallekin viimein selviää, miksi Kosti lähti työpaikastaan ja Tampereelta. Backman sai esimiehiltään nuhteita ja purki ne Kosti Mäkiseen, joka otti uhkamielisen asenteen ja pyysi lopputilin. Vaikka Backman myöntää oman syynsä, Kosti Mäkinen ei taivu vaan pitää edelleen vihaa.

Maaliskuun 13. päivänä Backman lähtee viemään viestiä rauhasta ja tulen lopettamisesta Kosti Mäkiselle, joka kuitenkin pakenee edeltä tietämättä, mistä on kyse. Backman saa osuman ja kuolee sodan viime hetkillä. Juuri ja juuri Kosti Mäkinen saa muuta kautta tietää, että tuli pitää lopettaa Hänelle jää Backmanin kuolemasta ikuinen syyllisyys.

Päätalon ihmiskuvauksen syvyyttä osoittaa, että aivan samoin kuin sarjan ”pahiksesta” Iivari Sääskilammista löytyy hyvää, parhaimpiin henkilöhahmoihin kuuluva Kosti Mäkinen syyllistyy yhteen pahimmista teoista.

Samoin kuin YH-kutsut, myös rauhan tulo kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Nestori Malinen on nähnyt enneunen, että ampuminen loppuu.

Evakkojen paluu

Taivalkoskelaisille evakossa olo on onneksi vain tilapäinen vaihe, sillä sodan loputtua paikkakunta jää Suomen puolelle ja he pääsevät palaamaan kotiinsa.

Kuvaus linja-auton tunnelmista on liikuttava: ”Virteen yhtyivät ensin etupenkeillä istuvat naiset, uskottomatkin. Sitten vanhojen miesten matalat äänet antoivat virrelle lisävoimaa.” Virren pohjalta syntyy kuin luonnostaan vertaus: ”Tämä on ihan kun Israelin lasten erämaassa vaeltamisesta”.

Maija Sammalsuo toteaa: ”Näin hyvää mieltä ei ole monesti elämässä…Rakas koti ja henkiystävät ympärillä.”

Maija haluaa nähdä vielä lehmät. Vasta sitten hän tuntee olevansa kotona.

Sotilaiden kotiinpaluu

Kaukon asevelvollisuus jatkuu, mutta reserviläiset pääsevät kotiin.

Nestori Malinen ilmoittaa lähtevänsä heti, kun kerran sota on loppunut. Ensin esimiehet vetoavat armeijan sääntöihin, mutta heltyvät sentään ehdottomaan ylöspäin, että asiaa katsotaan läpi sormien, kun Nestori on tullut omin päin rintamalle. Sen sijaan hevosta, jonka Nestori otti viholliselta, hän ei saa mukaansa, sillä hevonen katsotaan sotasaaliina valtion omaisuudeksi.

Hyvästeltyään sotilaansa Kosti Mäkinen ajattelee: ”Tämän seudun rauha maksoi paljon. Ihmishenkiä, mahdottomia ponnistuksia, kärsimyksiä…Jos niitä vaivoja olisi pelätty, ei oltaisi vapaassa maassa vapaina ihmisinä.”

Sotakaverin takia voi jopa poiketa miesten normaaleista käytöstavoista. Simo Mutka pääsee ensin siviiliin ja lupaa Kosti Mäkiselle viedä terveiset tämän perheelle: ”Minä en pikkustaa häpeile olla sotakaverin terviisipoikana, vaikka semmonen homma kuuluu tavallisesti vain akoille ja lauluseuroissa kulkeville miehille.” Lauluseurat tarkoittavat lestadiolaisten seuroja.

Jotain hyvääkin sodasta ja evakosta on seurannut. Mutkan poika on päässyt lääkärin tutkittavaksi, saanut avun ja nyt hän kävelee vähän.

Kosti Mäkisen kotiintulo on suomalaisen karu mutta liikuttava: ”Kosti…Sinä tulit!” ”Tulin, Irja.” Aamulla poikia odottaa yllätys: ”Yyh…äitin sängyssä on ruma reissusälli…iihh!”

Irjan isä Iivari Sääskilammi on evakossa ollessaan alkanut dementoitua. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän on tavannut sodasta palanneen Kostin, hän on jo muissa maailmoissa: ”Kyllähän minä vävyni tunnen. Joko siitä on monta päivää, kun tulit sieltä Tampereelta?” Evakkomatka on hyvinkin saattanut vaikuttaa Iivarin terveyteen. Vanhusten evakkokokemuksia on muutenkin harvoin kuvattu.

Kun Toivo Malinen ja Hilja Naavala tapaavat, Hilja tajuaa Toivon tunteet tämän teosta: ”Minun vuokseni se on kävellyt kirkolta asti.”

Toivo arkailee vielä yhdessä kävelyä: ”Siitä tulee vain tarpeettomia juoruja”, ”kun tässä ollaan niin erilaisista taloista.” Mutta Hilja sanoo: ”Tulet vain ja kävellään rinnatuksin. Samantapaisissa hommissa oltiin viime talvena kaikki…”

Artikkelin toisessa osassa käsittelen sitä, miten Myrsky Koillismaassa kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa.

Kalle Päätalo – kuva Gummerus

Kirjailijasta

Kalle Päätalo syntyi 11. marraskuuta 1919 Taivalkoskella. Isä ansaitsi leivän metsätöissä ja oli luonteeltaan työhullu, mikä osaltaan johti siihen, että hän sairastui henkisesti ja joutui mielisairaalaan ja pakkotyölaitokseen.

Äiti Riitun ohella vanhin poika Kalle joutui ottamaan nuoremmista sisaruksistaan. Kansakoulun käytyään hänestä tuli metsätyömies. Isä tervehtyi, mutta suhtautui kielteisesti Kallen opiskelu- ja kirjoitushaaveisiin. Äiti sen sijaan kannusti poikaansa.

Talvisodan alussa Päätalo ilmoittautui vapaaehtoiseksi, mutta ei ehtinyt rintamalle. Kun asevelvollisuusaikaa pidennettiin välirauhan aikana, hän joutui palvelemaan yhtäjaksoisesti vuoteen 1944. Hän onkin kutsunut ikätovereitaan ”petettyjen ikäluokaksi”.

Vaikka Päätalon rintamakokemus jäi vähäiseksi, se oli silti koitua kohtalokkaaksi. Hän palveli huoltojoukoissa, mutta hän lähti jatkosodan alussa vapaaehtoisesti mukaan hyökkäykseen, jossa haavoittui ja joutui sotasairaalaan.

Lopun sota-ajasta Päätalo toimi talousaliupseerina vankileirillä. Leirillä oli suomalaisia rikosvankeja. Tuosta ajasta kertoo romaani Nälkämäki (1967).

Toukokuussa 1944 Päätalo avioitui tamperelaisen tytön kanssa ja muutti sodan jälkeen Messukylään. Hän lykkäsi kirjoitushaaveita ja opiskeli ensin rakennusmestariksi ja rakensi omakotitalon Tampereen Kirvestielle.

Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen hän erosi ja solmi uuden avioliiton, josta syntyi kaksi tytärtä.

Esikoisromaani Ihmisiä telineillä ilmestyi 1958. Siinä kirjailija hyödynsi kokemuksiaan rakennusmestarina.

Omaelämäkerrallinen sarja Juuret Iijoen törmässä (1971-1998) käsittää 26 osaa ja tavallaan siihen kuuluu myös Nälkämäki.

Päätalo kuoli 2000.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Epätasainen Selkosen kansaa. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/epatasainen-selkosen-kansaa/

Hurvesnoro, Kai: Hukattu mahdollisuus mestariteokseen. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/hukattu-mahdollisuus-mestariteokseen/

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Koillismaa synnytti mestarin. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/koillismaa-synnytti-mestarin/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017. Kirjokansi 134.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Laila Hietamies: Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat

Laila Hietamiehen romaaneissa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat naiset selviävät sodasta paremmin kuin miehet.

 

Laila Hietamiehen (myöhemmin Hirvisaari) Kannas-sarjan kaksi ensimmäistä sijoittuvat todellisen Valkjärven pitäjän kuvitteelliseen Suontaan kylään. Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu vuonna 1925 ja Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin. Tapahtumat keskittyvät yksityiselämään, ajan politiikka ei kosketa henkilöitä millään tavalla.

Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1980) alkaa Suontaan kylästä ja kuvaa kesäkuun 1944 suurhyökkäystä, Viipurin kukistumista ja evakkomatkaa. Kirjan lopussa ollaan vasta junassa Simolan asemalle. Tuolloin päähenkilöt Martta Heikkilä ja Helmi Elisa Karhu ovat kolmikymppisiä.

Neljäs osa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983) alkaa heinäkuussa Mynämämäellä, jossa suuri suontaalaisista elää evakkoina. Välillä ollaan sotasairaalassa Mikkelissä, toisella evakkopaikkakunnalla Jämsässä sekä sairaaloissa Helsingissä ja Turussa. Kirja päättyy syyskuussa ristiäisiin ja rauhan tuloon.

Viides osa Edessä elämän virrat (1984) tapahtuu pääosin Turussa helmikuusta alkukesään 1945.

Hyviä ja huonoja evakkokokemuksia

Vierailla poluilla, oudoilla ovilla kuvaa monipuolisesti suhtautumista evakoihin. Osa isäntäväestä on myötätuntoisia ja ymmärtäviä, kuten Aittalan emäntä ja isäntä. Keskinäistä toimeentuloa helpottaa, että pihapiirissä on useampi talo, joten kukin saa perhe asua omissa oloissaan häiritsemättä muita omilla tavoillaan ja tottumuksillaan.

Talonväen hyväntahtoisuus on aitoa. 18-vuotias tytär Leena selittää: ”No kun me tykätä teist kaikist. Eikä se ol mitenkä mukava kattoo kun ihmine kärsi. Kyl maar me se ymmärretä.”

Toisaalta sanotaan, että Leena ”sekä ymmärsi että ei ymmärtänyt Marttaa. Kyllä hän tiesi, että sota oli, mutta joskus tuntui, että Martan sota oli eri kuin hänen. Hänen kaksi veljeään olivat sodassa, sota koski heitä kaikkia yhtä paljon kuin Marttaakin, jonka mies oli kapteenina rintamalla, Leena tiesi. Mutta heidän kotinsa oli täällä vahingoittumattomana, eivätkä pommikoneet olleet vielä ilmestyneet heidän yläpuolelleen.”

Osa isäntäväestä on taas päinvastaisia luonteita. Eräs isäntä on vanhapoika, joka kieltää lapsia uimasta ja meluamasta, kulkee alasti ja huutelee rivouksia.  Myöhemmin selitetään, että isäntä on seksuaalisesti turhautunut. Jouduttuaan läheiseen kontaktiin verevän naisen kanssa, jonka suhteen hänellä ei ole mahdollisuuksia, hän purkaa ärtymyksensä kaikkiaan evakoihin.

Hevoskuski sanoo Helmi Elisalle kuultuaan tämän olevan evakko: ”Mää en ymmärrä sitä lainkka et kaike maailma ihmiset tullee sielt tänne muire ihmiste harmiks.” Kuskin mielestä olosuhteet eivät voi olla niin pahoja kuin huhut kertovat. Hän paheksuu sitä, että evakot tulevat ja vaativat asuntoa. Hän uskoo, että he kylpevät rahassa saatuaan korvauksia, ja kuka edes voi todistaa, että anomusten tiedot ovat totta. Hevoskuski on esimerkki ihmisestä, joka puhuu ensin, mitä sylki suuhun tuo. Kun hän sanomansa osoitetaan vääräksi, hän ei pyydä anteeksi vaan sanoo, ettei hän tarkoittanut mitään.

Romaanin lopussa Aittalan isäntä järjestää yhdeksänkymppisille Marille ja Kustaalle pysyväksi asunnoksi vapaana olevan mökin, sekä hyvästä sydämestä että ennakoiden poikiensa kotiintuloa sodasta, jolloin talossa ei enää ole tilaa.

Kustaa sanoo Aittalalle: ”Kaikilha se ei tää elämä olt samanlaista, tiijetäähä myö jot on tult kahnauksii puoli ja toisi. Mie sitä vaan, jot ihmisest itsestää riippuu vastaakos hyvvää pahal vai päinvasto.”

Samanlaista auttavaisuutta osoittaa lotta Kerttu, joka vuokraa perintömökkinsä Turussa Martalle ja asuu itse sairaanhoitajaoppilaiden asuntolassa.

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Martta on saanut toukokuussa 1945 sijaisuuden koulusta. Siellä hän joutuu miesopettajan syrjimäksi, koska aiemmin sijaisuudet on saanut tämän vaimo. Miesopettaja ei suostu myöntämään, että valinta on oikeudenmukainen: hänen vaimonsa on epäpätevä ja Martta on pätevä, joten totta kai Martta valitaan.

Tapaus osoittaa, että paikallisilla on henkilökohtaisia syitä nyreyteen: evakot kilpailevat heidän kanssaan työpaikoista ja asunnoista.

Miten ihminen selviää menetyksistä?

Teoksessa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla Helmi Elisa toteaa Martalle: ”kaiken sen kestää, jos vain haluaa itse jäädä eloon. Siksi on hyvä kun on joku jota varten jäädä eloon.”

Se tärkein joku on molemmilla lapsi. Sotaleski Helmi Elisalla on seitsenvuotias tytär Laura. Martan miehen Aarnen selviytymisestä ei pitkään aikaan tule tietoa, mutta Martta odottaa lasta, joka on onneksi pantu alulle jo ennen vihkimistä. Juuri tieto Martan raskaudesta on saanut Aarnen tekemään avioitumispäätöksen.

Käydessään Mikkelissä sotasairaalassa Martta kohtaa Malviina-mummon. Malviina uskoo, että kaikki ihmiset ovat mukavia ja pohjimmiltaan samanlaisia, olivat he karjalaisia tai ei. Ei ihme, että hän on kohdannut etupäässä mukavia ihmisiä.

Malviina on karjalaisen positiivisuuden ruumiillistuma. Se, mikä aikoinaan oli uutta ja raikasta Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilössä, on Malviinassa jo stereotyyppistä.

On harmillista, että Hietamies pani Kannas-sarjan alkuosien äreän Akviliinan kuolemaan evakossa talvisodan aikana. Olisi ollut vaihteeksi hyvä näyttää evakko, jonka kanssa tuskin sydämellisinkään isäntäväki olisi tullut toimeen.

Malviinan elämänohje kuuluu: ”Se on silviisii, jot ihmise pittää syyvä ja haastaa. Täs järjestyksen. Ens ku hää syöp mahhaase täytee, sit on niin hyvä jot. Sit ko hää on syönt, sit hää alkaa haastaa ne surut itsestää.”

Malviina sanoo myös, että Martan on vakuutettava itselleen, että Aarne paranee: ”se nääs auttaa ku uskoo siihen lujast. Sitä pittää sannoo nii lujast noita asjoit, jot itsekkii uskoo.” Ainakaan ei kannata surra etukäteen.

Kaikki ei ole aivan näin helppoa. Helmi Elisan pommituksessa saadut haavat pahenevat ja hän joutuu sairaalaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä Laura saa kurkkumätätartunnan ja joutuu toiseen sairaalaan.

Vaikeudet eivät lopu rauhan tuloon

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Laura asuu Martan luona Turussa, kun Helmi Elisa opiskelee kätilöksi Helsingissä.

Martta on synnyttänyt pojan, mutta hän ei ole elänyt päivääkään aviomiehensä kanssa. Keuhkoihin haavoittunut Aarne on yhä tuberkuloosiparantolassa.

Aarne ei voi kertoa Martalle sotakokemuksistaan, ei ”miltä tuntui räjäyttää kokonainen korsu ja tappaa pakoonlähtevät venäläiset yksitellen hankeen” eikä miltä haavoittuminen tuntui. Vain mukana ollut voi ymmärtää.

Lisäksi Aarne haluaa suojella läheisiään: ”Minun poikani ei tarvitse sodasta tietää. Niin kauan kuin maailmassa on rauha. Siihen on uskottava.”

Aarne pohtii lyhyesti, että ulkopoliittiset muutokset ovat tapahtunut niin nopeasti, että ihmisten tunteet eivät ole pysyneet niiden vauhdissa. Kestää aikaa, ennen kuin suhde entiseen viholliseen muuttuu.

Sen sijaan ajan sisäpolitiikka loistaa kirjassa poissaolollaan, vaikka se juuri tähän aikaan oli repivää.

Kuten sarjan edellisissäkin osissa, romaanin heikkoutensa on, että henkilöiden yhteiskunnallinen tausta ei vaikuta mitenkään heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Martta ei hyväksy sotaa puolusteluksi

Muistot eivät häviä vain sillä, ettei niistä puhuta. Sairaalassa työskentelevä hoitaja Elina sanoo Aarnelle: ”sinä viet mukanasi kotiin omat aaveesi!” Ja Elina yleistää tämän kaikkien suomalaisten naisten kohtaloksi: ”Me joudumme kokoamaan teidät sirpaleista kokonaisiksi.”

Aarne epäilee: ”onko minusta enää ihmistä elämään? Työelämään? Aviomieheksi? Normaaliin arkiseen elämään?” Niinpä hän uudistaa suhteen Elinaan, jonka kanssa hänellä on ollut yhdenyönjuttu jo rintamalla. Elina toteaa tarkkanäköisesti: ”Jos osaisit minua rakastella, osaisit vaimoasikin…”

Martta aavistaa jotakin, ja Aarne myöntää suhteen mutta vain rintamalla. Aarne puolustautuu: ”Sodassa…et tiedä millaista se on pahimmillaan. Ja silloin repeää jokin sisällä, etsii purkautumista, kun tilanne osuu kohdalle, se on väistämätöntä…”

Martta iskee vastaan: ”Tekö taistelitte silloin…asemasodan aikana? Tiedätkö mitä teki suomalainen nainen kotirintamalla? Hoiti että koko maan talous pyöri, että oli ruokaa, vaatteita. Ei ollut aikaa pelata korttia, ei istua katsomassa viihdytyskiertueita. Piti tehdä työtä, niin kuin mekin viime kesänä Suontaassa. Ja sitten te valitatte naisen kaipuutanne sodan vaaroissa…Aarne..täällä ei ollut aikaa unelmille, täällä tehtiin työtä. Teistä tehtiin sankareita, mutta entä meistä?”

Tämä tuntuu jälkikonstruktiolta. Eihän kukaan puhu keskustelussa ”suomalaisista naisista” vaan omista tai korkeintaan tuttaviensa kokemuksista.

Myöskään romaanin tapahtumat eivät täysin vastaa Martan ja Elinan yleistyksiä. Nainenkin voi saada tukea mieheltä, joskaan Marttaa ei kuuntele aviomies Aarne vaan ystävä Karjalainen.

Eikä sota kaikille naisillekaan merkinnyt pelkkää työtä ja seksin puutetta. Vaikka päähenkilöt Martta ja Helmi Elisa rakastelevat vain yhden miehen kanssa, hoitaja Elina ja lääkäri Nelly ovat toista maata. Heitä ei tästä tuomita, kuten perinteisesti tehtiin.

Jotakin Aarnen mietteissä on pätevääkin: kritiikki että Martta haluaa omistaa hänet. Myös Helmi Elisa arvostelee mielessään ystäväänsä, joka ennen oli ollut niin itsenäinen: ”jollei Martta nyt ymmärtäisi, hänen avioliitostaan tulisi vaikea. Martta tuntui hyväksyvän kaiken, minkä Aarne sanoi, hän suorastaan kerjäsi mieheltä sanoja, rakkautta; mutta ei se tullut niin.”

Tämä on harvoja kohtia, joissa Martan ja Helmi Elisan muuten ihanteellisen lujaksi ja läheiseksi kuvatussa ystävyydessä on särö. Yhteiskunnalliseen aseman ja siviilisäädyn ero ei ole vaikuttanut heidän väleihinsä mitenkään.

Naisille sota on tuonut hyvääkin

Lääkäri Karjalaisen apu on saanut Helmi Elisan ihannoimaan miestä, kun taas Karjalaiseen on vedonnut naisen avuttomuus. Nyt he päätyvät yhdeksi yöksi samaan sänkyyn, mutta jatko menee mönkään, koska heillä on erilaiset odotukset.

Myöhemmin Karjalainen pyytää anteeksi ja kosii, mutta Helmi Elisa antaa rukkaset sanoen: ”Olisi liian yksinkertaista jättäytyä toisen ihmisen armoille, niin kuin aikoinaan, kun menin naimisiin. Miulla ei ollut mitään ammattia, ei työtä, olin kotona ja hoidin Lauraa.” Helmi Elisa ei siis halua ottaa roolia, joka naisille sodan jälkeen suositeltiin, miehen emotionaalista kannattelua, vaan keskittyä omaan kehitykseensä.

Miesten ja naisten välillä on selvä ero. Sota on raunioittanut Aarnen fyysisesti ja Karjalaisen psyykkisesti. Molemmat ovat jatkuvasti pettäneet vaimoaan, ja vaimon kuolema on vapauttanut heidät ”väärästä” avioliitosta. Karjalainen on menettänyt myös pienen tyttärensä, jota hän on kovasti rakastunut.

Sen sijaan naisille sota on tuonut mukanaan myös hyvää. Martta ei edes salaa iloaan siitä, että on saanut vihdoin omakseen Aarnen, kun tämän vaimo on kuollut pommituksessa.

Helmi Elisa ei ole rakastanut miestään, mutta tästä hän ei voi puhua edes Martalle. Ilman tällaisia harvinaisia säröjä ystävyys olisi liian idyllistä ollakseen uskottavaa.

Helmi Elisan kuvauksessa Hietamies murtaa sotalesken – ja ylipäänsä lesken – stereotyyppiä. Vaikka Lauralle orpous on yksiselitteisesti menetys, leskeys avaa Helmi Elisalle mahdollisuuden itsenäistymiseen ja kehittymiseen: ”nyt vihdoin viimein koko tulevaisuus oli hänen omissa käsissään. Hän tiesi, että pitkä tie se tulisi olemaan, pitkä ja kivinen. Mutta hän kulkisi sen, valmistuisi, kokisi mitä on olla vapaa ja itsenäinen. Ja sinä päivänä hän seisoisi käsi lapsensa kädessä siinä uuden elämän kynnyksellä. Ja hän rakastaisi, jos se olisi mahdollista.”

Nuoret selviävät helpoimmin. Lotta Kerttu, Arttu ja jopa kätensä menettänyt Kyösti alkavat suunnitella opintoja, ja Kerttu ja Arttu löytävät toisensa.

Vanhuksilla on vaikeinta

Yhdeksänkymppinen Mari on tähän mennessä ollut optimistisuuden ja elämänmyönteisyyden ruumiillistuma ja nauttinut täysin rinnoin kymmenen vuotta sitten solmimastaan avioliitosta Kustaa kanssa, mutta nyt hän sairastuu dementiaan: ”Tälviisi vanha ihminen saap kuolla vierais maisemis, parantusha sitä, jos olisi koton. Täällä maa ikkääkö vetää puoleesa. Sielt piti lähtee, mitehä monta vuotta siint oikein on?” Mari kuolee ja haluaa tulla haudatuksi kasvot Karjalaan päin.

Vanhusten kokemukset evakossa on melko lailla sivuutettu, sillä he eivät ehtineet kirjoittaa niitä muistiin – toisin kuin myöhemmin silloiset lapset. Siksikin Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilö, Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän Kaisu ja Laila Hietamiehen Mari ja Kustaa sekä Malviina ovat tärkeitä kirjallisia hahmoja.

Muistot ja uusi elämä

Tulee ensimmäinen rauhan kevät – ja samalla muistot viimeisestä keväästä Suontaassa. Siitä – samoin kuin sodasta – tuntuu olevan pitkä aika. Nyt vasta muistoihin on aikaa.

Martta ajattelee: ”Ennen muistoja siivitti toivo; nyt ne olivat kipeitä, mutta niistä ei silti voinut olla puhumatta. Ja silloin kun niistä ei puhuttu ääneen, palasivat ajatukset niihin tavan takaa. [- – -]

Ja varmasti oli jo nyt tunnustettava, että noita muistoja himmensi pelko. Vieraille ihmisille heidän kohtalonsa oli yhdentekevä, ja sen myötä muistot.”

Muistot voi jakaa vain saman kokeneiden kesken, ja tällaista yhteisyyttä teoksessa onkin.

Toisaalta näytetään jokaisen ihmisen pohjimmainen yksinäisyys: jokaisen on itse vastattava elämästään ja jokaisen ryhdyttävä työhön tulevaisuuden puolesta.

Lääkäri Karjalaisen käsitys sota-ajasta muistuttaa myöhempää ajopuuteoriaa: oltiin ”kuin suuren virran mukana, paljon emme ole sille mahtaneet. Mutta nyt kesän tullessa olemme ajautumassa suvantoon, ja nyt voisimme jo tehdä jotain!” Karjalaiseen vetoaa Paasikiven puhe jälleenrakentamisesta: ”Nyt on aika rakentaa koko elämä uudelle pohjalle”.

Hietamiehen henkilöillä on jokaisella oma unelma uudesta elämästä. Enää ei ole sellaista evakkojen yhteistä kohtaloa kuin Viljo Kojon Kymmenen savun kylässä – eikä edes kuvitelmaa siitä kuten Unto Seppäsen Evakon ja Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilöillä.

Sodan vaikutus lapseen

Neljännen ja viidennen osankin vaikuttavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura.

Teoksessa Vierailla poluissa, oudoilla ovilla Laura haaveilee Mynämäellä kaupan ikkunassa olevasta rahapussista. Hänen mielessään se on taikapussi, jossa raha lisääntyy itsestään. Kun äiti ei anna rahaa sen ostoon, Laura ostaa sen omin päin – kauppias luottaa, että äiti maksaa sen.

Kun Helmi Elisa saa asian selville, hän suuttuu sekä kauppiaalle, joka on myynyt kukkaron alaikäiselle, mutta ennen kaikkea Lauralle, joka kieltäytyy kertomasta missä kukkaro on. Koska kukkaro on paperia, se sulaa sateessa.

Äidin ja tyttären yhtäaikainen olo eri sairaalassa vieraannuttaa heitä entisestään.

Teoksessa Edessä elämän virrat erossaolo jatkuu, kun Helmi Elisan opiskelee Helsingissä.

Turussa Laura kiusataan koulussa ”karjalaisäpäräksi”, koska hän kertoo mielikuvituksellisia tarinoita siitä, että hänen isänsä on suuri sotaherra, joka on tavannut Mannerheimin. Luokkatoverit tietenkin syyttävät häntä valehtelusta.

Mynämäellä Lauralla on omakivi, Turussa taas Ajatuspuu. Hän kuvittelee Turun linnan torniin prinssit, joiden kanssa hän sitten keskustelee.

Vasta kun Laura putoaa jokeen ja pelastuu, aikuiset tajuavat tilanteen vakavuuden. Opettaja kieltää luokkaa kiusaamasta.

Ydin tässä kaikessa on Lauran kokemus, että häntä ei nähdä.

Vaikka äiti ei ymmärrä tyttärensä surua ja mielikuvitusleikkejä, häntä ei romaanissa syyllistetä. Helmi Elisa tekee sen mitä voi, mutta ei vain pysty enempään.

Hietamies on parhaimmillaan kuvatessaan koskettavasti sodan seurauksia lapselle, lapsen yksinäisyyttä ja mielikuvitusta, joka leimataan valehteluksi. Mitään ei selitetä, vain kuvataan luottaen lukija ymmärtävän.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Kannas-sarja kolmannesta osasta Hylätyt talot, autiot pihat.  Artikkelin alussa on kerrottu lyhyesti sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara, jotka tapahtuvat 20- ja 30-luvulla.

Blogini artikkelissa, joka käsittelee Hietamiehen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavia romaaneja Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut, on lopussa tietoja kirjailijasta.

Blogissani olen käsitellyt Unto Seppäsen Evakkoa, Iiris Kähärin Elämän koko kuvaa ja Viipurilaisen iltapäivää  sekä Kyllikki Mäntylän Opria.

Kyllikki Mäntylä: Opri

Kyllikki Mäntylän Opri on ihanteellinen evakko, joka valoisuudellaan ja auttavaisuudellaan voittaa paikallisten sydämet.

Mäntylän näytelmä Opri (1953) tapahtuu sodan jälkeen kunnalliskodissa. Se sijaitsee Länsi-Suomessa, tarkempaa paikkaa ei ole kerrottu.

Länsisuomalainen kolmikko ja ulkopuolinen Opri

Kunnalliskodissa on tapana, että neljä vanhinta naista asuu ”kunniahuoneessa”. Neljäs paikka on vapautunut, kun asukas on kuollut.

Kolmen asukkaan keskustelussa käy ilmi, etteivät kaikki länsisuomalaisetkaan ole luonteeltaan samanlaisia. Elämänmyönteinen Miina haluaisi, että jotain tapahtuisi, kun sen sijaan Akviliinan mielestä kaikki on hullusti. Dementoitunut Tiina puhelee vain pojastaan tajuamatta, että tämä on kuollut.

Toisaalta kolmikon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa se, että heidän nimensä rimmaavat: Tiina, Miina, Akviliina. Oprin osoittaa ulkopuoliseksi jo erilainen nimi, joka on ortodoksinen.

Toinen kohta, jolla osoitetaan Oprin erilaisuutta, on se, että hänen repliikkinsä ovat murteellisia. Kaikki muut henkilöt puhuvat yleiskieltä ja edustavat näin ”normisuomalaisuutta”.

Sydämellinen Opri voittaa muut puolelleen

Opri on 70-vuotias evakkonainen, leski ja lapseton, siis aivan yksin maailmassa.

Positiivisen luonteensa ja auttavaisuutensa takia Opri kuitenkin on löytänyt kaikkialta ystäviä. Jopa evakkoon jouduttuaan hän on ystävystynyt talon emännän kanssa.

Näytelmän alussa Oprin mökki on määrätty purettavaksi tien tieltä ja hän joutuu surukseen kunnalliskotiin. Emäntä kuitenkin lupaa ottaa hänet asumaan talon kamariin, kunhan siellä asuva sukulainen ensin kuolee.

Oprin salainen ase ovat unet, joiden avulla hän ohjailee ihmisten elämää oikeaan suuntaan. Aiemmin hän on mm. estänyt itsemurhan aviottoman raskauden takia ennustamalla, että lapsen isä vielä muuttaa mieltään.

Opri kuitenkin kokee unilla ”manipuloinnin” synniksi, varsinkin kun edesmennyt aviomies Oleksi ei ole hyväksynyt unia.

Mutta sitten Opri näkee tosiunen tulipalosta ja osaa varoittaa siitä ajoissa, ja ”sen oikean” ennustaminen osuu ainakin joskus oikeaan.

Oprista alkaa näyttää siltä, että ”manipulointi” ei olekaan väärin, vaan kyse on päinvastoin ihmisten auttamisesta. Ja jos uni ei toteudu, on vain nähtävä uusi uni. Opri saa siis ikään kuin luvan olla oma itsensä.

Muutenkin Opri alkaa viihtyä kunnalliskodissa. Hän kieltäytyy, kun emännän luota viimein vapautuu asunto.

Heimot lähenevät, suvaitsevaisuus voittaa

Lopulta jopa Akviliina sulaa Oprin sydämellisyyden edessä. Käy ilmi, että molemmilla on ollut ankara aviomies, mutta kokemus on tehnyt Akviliinasta kaikesta purnaavan mörököllin, mutta Oprista päivänpaistetta ympärilleen levittävän.

Oprin ja Akviliinan suhteessa on monenlaista symboliikkaa. Kansallisella tasolla heimot lähenevät toisiaan, kun karjalaisten ystävällisyys ja empatia pehmentää länsisuomalaisten ulkoisesti kovaa luonnetta.

Inhimillisellä tasolla viesti on suvaitsevuuden voitto: maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Se, että luonne ja tavat ovat erilaisia, ei ole vika vaan rikkaus.

Opri-elokuva sisältää dokumenttikuvia

Opri filmattiin 1954. Ohjaajana oli Edvin Laine. Pääosaa näytteli Rakel Laakso. Elokuva mahdollisti sen, että tapahtumia ei tarvinnut rajoittua ”kunniamummojen” huoneeseen tai ylipäänsä sisätiloihin. Ulkokohtauksilla saatiin enemmän toimintaa ja vastaavasti puhe väheni.

Elokuvan alussa nähdään dokumenttifilmeistä otettuja kuvia Karjalan maisemista rauhan aikana ja kuullaan Oprin äänen sanovan, että kotiseudulla on kauniimpaa kuin missään muualla ja että siellä voi olla ainakin unissa.

Sitten kuvan ilmestyvät lumipukuiset sotilaat, jotka sytyttävät talot tuleen.

Sen jälkeen nähdään kuvia evakkojen kulkueesta lumista taustaa vasten, ja sitten lähikuva Oprista heidän joukossaan.

Seuraavassa kohtauksessa nuoret tytöt seisovat Oprin mökin edustalla. Heidän keskustelustaan käy ilmi, että Oprin koti ei ole ”täältä” vaan hän on evakko.

Ortodoksisuus hyväksytään osaksi suomalaisuutta

Tuvassa Opri hän näyttää tytöille ”tulikiekon” – rukki pyörittää soihtua. Naurava Opri näyttää ihan noidalta.

Myöhemmin kunnalliskodissa ”huru-ukot” ripittävät häntä Vanhan Testamentin noidat tuomitsevilla kohdilla. Myöhemmin he peruvat puheensa: Oprin unet hyväksytään – ne eivät ole syntiä.

”Huru-ukot” esitetään ikuisina pikkupoikina, jotka leikkivät vauhdikkaasti ulkona, kun taas ”kunniahuoneen” vanhat naiset istuvat sisällä. Rakkaus ja parisuhde on mahdollinen vain kaksi-kolmekymppisille, ei vanhoille.

Kunnalliskodissa Opri joutuu aluksi piilottelemaan ikoniaan. Vasta kun Akviliina lopussa hyväksyy hänet, hän panee sen ”kunniahuoneen” seinälle. Näin ortodoksinen usko symbolisesti hyväksytään ”suomalaisuuteen” kuuluvaksi.

Kaipaus Karjalaan

Yleisesti ottaen elokuva seuraa näytelmän juonta, mutta lopussa Opri sanoo vain olevansa ”kotona – melkein”. Sen sijaan näytelmässä hän sanoo, että jos olisi mahdollisuus palata Karjalaan, hän lähtisi heti. Näytelmässä saattoi ilmeisesti puhua suoremmin kuin elokuvassa, jonka katsojamäärät olivat toista luokkaa kuin näytelmän.

Muutenkin Karjalan kaipaus on elokuvassa lähinnä nostalgista, vailla näytelmän traagisia sävyjä. Tosin näytelmässäkin Opri ikään kuin hymyilee kyynelten läpi.

Opri-elokuva samoin kuin Evakko-elokuva esitettiin 60-luvulla TV:ssä. Evakkous ei siten ollut tabu, joskin se elokuvassa esitettiin menneisyyden ilmiönä.

Kirjailijasta

Kyllikki Mäntylä, omaa sukua Wanninen, syntyi Sortavalassa 1907.

Mäntylä oli koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän työskenteli Yleisradion maaseutuohjelmapäällikkönä Kuopiossa 1941-1952.

Mäntylän tuotantoon kuuluu novelleja, pakinoita, näytelmiä ja kuunnelmia.

Oprin vaiheista Karjalassa ja avioliitosta kertoo Opri ja Oleksi (1955).

Tauno Pylkkänen sävelsi Oprin ja Oleksin oopperaksi 1984.

Mäntylä kuoli 1979.

Olen blogissa verrannut Mäntylän Opria Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivään.  Artikkelissa, jonka aiheena oli Unto Seppäsen Evakko, olen maininnut lyhyesti siitä, että huumorin toi evakkojen ominaispiirteeksi Evakko-elokuvan ei-karjalainen ohjaaja Ville Salminen.

Kirjallisuutta

Kirjailijasta Wikipediassa

Elokuvasta Wikipediassa.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi kuvaa romaanissaan Isänmaan tähden suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia sekä sitä, miten vaikeat muistot nousevat vanhana piinaamaan sotaveteraanien mieltä.

Teoksessa Isänmaan tähden (2011) eletään vuorotellen kahta aikaa, toisaalta 40-lukua, sotaa ja sen jälkeen sodanjälkeistä aikaa, toisaalta nykyaikaa.

Päähenkilöinä on kaksi eläkkeellä olevaa sotaveteraania, serkukset Antti ja Kaarlo Vallas.

Sotaveteraanien vanhuuden ongelmat

Antti kärsii pahoista muistiongelmista. Hän luulee vaimoaan ja tytärtään sotakavereikseen. Vaimo Leila ei tahdo enää jaksaa omaishoitajana. Kun silmä välttää, Antti kiipeää katolle, putoaa sieltä ja joutuu sairaalaan.

Putoaminen on myös symbolista: psyykkiset defenssit, jotka ovat vuosikymmeniä auttaneet Anttia sulkemaan sota-ajan tapahtumat pois, murtuvat.

Kaarlo toimii Itä-Hämeen sotaveteraanien puheenjohtajana, ja siinä ominaisuudessa hänet kutsutaan lukemaan sotilasvalan kaava asevelvolliselle. Kuvaus on farssi, Kaarlo valittaa kaikesta mutta ei saa ymmärrystä.

Jopa asetoveri huomauttaa, ”ettei Kaarlo ollut tapahtuman päähenkilö. Päähenkilöitä olivat ne nuoret, jotka lukisivat valan hänen perässään.” Kaarlo ei anna periksi: ”sen uhrauksen jälkeen, jonka hänen sukupolvensa oli tehnyt, he olivat, tai ainakin heidän olisi pitänyt olla, kaikkien tapahtumien päähenkilöitä”.

Tässä ei ole kyse sotaveteraanien halveksunnasta tai pilkkaamisesta vaan Kaarlon motiiveista. Tämä kaipaa julkista arvostusta ja huomiota, koska tuntee itsensä yksinäiseksi vaimonsa kuoleman jälkeen.

Närkästyksekseen Kaarlo kuitenkin huomaa, että kun TV:n keskusteluissa puhutaan vanhoista, jotka ovat tulppana nuorten edessä, kyse ei olekaan hänen ikäisistään vaan suurista ikäluokista, johon hänen lapsensa kuuluvat. Hän ei ole enää edes tulppa, hän ei ole mitään. Juuri siksi hän korostaa sotaveteraaniuttaan.

Kaarlo kirjoittaa sotamuistelmiaan, mutta tekee ne sellaisiksi, millaisena hän haluaa esiintyä muille ihmisille.

Suomalaiset Waffen-SS-sotilaat ovat samanlaisia kuin saksalaiset

Antin menneisyydestä saadaan enemmän tietoa: kuvataan suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan värväystä, merimatkaa, koulutusta, itärintaman kokemuksia, paluuta Suomeen – ei kaikkea, vaan välähdyksiä, joissa on päivämäärä ja paikka.

Antilla on SS-pataljoonassa kolme Erkki-nimistä toveria, mutta vain yhtä kutsutaan Erkiksi, kahta muuta sukunimellä Luttiseksi ja Rajaperäksi. Sama nimi tarkoittaa, että kyseessä on ikään kuin kolmoset.

Alussa Antti haluaa sankariksi, mutta Erkin mielestä sankariksi ei tulla itse tekemällä vaan sankaruuden määrittelevät muut, ja siksi sille ei ”kannattanut antaa paljon arvoa”.

Luttinen eroaa muista kolmesta. Varsovassa hän antaa leipää kerjääville lapsille ja Venäjällä hän ei lähde muiden mukana huoriin, koska haluaa olla uskollinen tyttöystävälleen.

Sotilaille jokainen valloitetun alueen nainen on ”huora”, siis vapaasti seksuaalisesti käytettävissä. Kun taloon astuu aseistettu sotilas, kukaan ei uskalla vastustaa tämän aikeita paitsi vanha nainen, joka pyytää: ”Älkää raiskatko minun pientä tyttöäni, ottakaa minut, älkää tyttöä.”

Saksalaisten ei tarvitse opettaa suomalaisille rasismia: neuvostoliittolaiset sotavangit ovat näillekin ”eläimiä” ja siviileistä sanotaan: ”Nehän ovat ryssiä. Olisivat iloisia, kun on yksi suu vähemmän ruokittavina.”

Kirjassa tehdään sotarikoksia, ei kuitenkaan juutalaisia kohtaan, vaikka niistä tiedetään, vaan muita kohtaan. Yhdestä tapauksesta kuitenkin seuraa tutkimus, kun soittautuu, että uhri kuuluukin Saksan puolella taisteleviin vähemmistökansallisuuksiin.

Sotarikokset eivät erityisemmin säväytä lukijaa, koska uhrit ovat tuntemattomia.

Aseveljeys särkyy

Sen sijaan ydinkohdaksi nousee se, että Niilo Lauttamuksen romaaneissaan ylistämä suomalaisten aseveljeys särkyy. Antti ilmiantaa toverinsa rikoksesta, jonka on itse tehnyt. Jotta hän ei jäisi ilmi, hän tekee toiselle vielä katalammankin teon, joka paljastetaan vasta teoksen lopussa.

Kun pataljoona palaa Suomeen, Antti joutuu lähtemään maitojunalla Upseerikoulusta jouduttuaan vuorostaan aseveljen petoksen uhriksi mutta syystä.

Myöskään Kaarlo ei ole noudattanut ”veljeä ei jätetä”-periaatetta. Hän ei uskaltanut mennä hakemaan haavoittunutta toveriaan ”ei kenenkään maalta”, koska oma elämä oli tärkein.

Muistelmansa Kaarlo kirjoittaa virallisen sankarikertomuksen kaavan mukaan. Siihen ei mahdu yksityinen inhimillinen heikkous.

Sodan jälkeen

Aluksi Antti näyttää päässeen Kaarloa edelle ilmoittautumalla Waffen-SS-vapaaehtoiseksi. Mutta kun pataljoona palaa Suomeen, näyttää siltä, että Antti on tehnyt väärän valinnan, sillä tällä välin Kaarlo on edennyt elämässään.

Sodan jälkeen serkusten ero kasvaa. Kaarlo suorittaa tutkinnon, mutta Antti ei jaksa opiskella. Antin onneksi vaimo, Erkin sisar Leila, ei halua asemaa, perheonni riittää hänelle. ”Mitä muutakaan hän [= Antti] olisi voinut tehdä, ellei halunnut jäädä Erkiksi, sellaiseksi joka eli elämäänsä sodassa, puheessa, ei teoissa.”

Erkki kirjoittaa sotamuistoistaan Vapaaseen Sanaan, siis SKDL:n lehteen. Entisten tovereiden silmissä hän on takinkääntäjä.

Puhuminen ei auta

Jenni Linturin romaanin nimi Isänmaan tähden on ironinen, sillä isänmaa ei ole henkilöiden motiivi muuten kuin puheissa.

Vaikka Antti ja Kaarlo eivät ole esimerkillisiä eivätkä ihailtavia, lukija romaanin lopussa tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ymmärrettyään heidän tekojensa syyt ja seuraukset tekijöille: ”Teot jatkuivat vielä silloinkin, kun kukaan ei jaksanut pitää yllä puhetta. Miten sellaisen olisi voinut selittää sellaiselle, joka ei ollut ollut mukana?”

Jenni Linturin kuvaukselle on ominaista tarkkanäköisesti kuvatut yksityiskohdat. Joskus asiat suorastaan kiteytyvät aforismeiksi.

Pahempaa kuin tapahtumat on se, että niitä joutuu kantamana mielessään vuosikymmenet. Linturin romaanissa tekojen tunnustaminen ja katuminen ei kuitenkaan auta mitään, se ei tee ihmisestä moraalisempaa.

Näin kokee ainakin Erkki, joka sanoo Antille: ”Meissä ei ole kuin se yksi pieni ero, sinä haluat vaieta ja minä puhua. Eikä puhuminen, rakas Antti, ole kunniantuntoa, ei moraalia, eikä mitään sellaista. Se on vain puhetta.”

Asioiden käsittely puhumalla, mitä nykyään suositellaan, ei auta edes Erkkiä itseään, vaan tämä kuolee varhain.

Kirjailijasta

Jenni Linturi on syntynyt 1979. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri. Isänmaan tähden oli hänen esikoisromaaninsa. Se liittyy buumiin, jossa nuoret naiset ovat alkaneet kuvata sotaa, useimmiten kuitenkin siviilejä.

Tietoja Jenni Linturista löytyy Wikipediassa ja Teoksen sivulla. Linturin haastattelun voi katsoa Ylen Elävästä arkistosta.

Romaania Isänmaan tähden on käsitelty mm. seuraavissa blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Morren maailma, Kannesta kanteen, Kaiken voi lukea, Lukuisa, Tahaton lueskelija

Olen kirjoittanut blogissani Niilo Lauttamuksen romaanista Vieraan kypärän alla.