Janne Kuusi: Silmästä silmään 1

Janne Kuusen Silmästä silmään (2018) on kolmas osa Kaskivuoren suvusta kertovaa Sukupuu-sarjaa. Se menee ajallisesti osittain päällekkäin toisen osan Sielusta sieluun kanssa.

Silmästä silmään kuvaa aatelisten Kaskivuorien lisäksi Peltosen torppariperhettä. Käsittelen romaania kahdessa osassa. Tämä käsittelee ensimmäistä osaa, jossa käsitellään vuosia 1918-1944.

Silja Peltonen menettää kaiken

Punaisten kärsittyä sisällissodassa tappion Silja Peltosen onnistuu vastasyntyneiden kaksospoikiensa kanssa paeta Laatokan metsien kautta rajan yli. Silja kaipaa lastensa isää Alia ja toivoo tämän pelastautuneen Pietariin, mutta miehestä ei kuulu mitään.

Kontupohjassa Siljaa ja hänen kanssaan paenneita naisia odottaa ankara työ, ja venäläisen Iljitšinin tapa johtaa kommuunia on jyrkempi kuin suomalaisen Mäkipään. Toivoa herättää Gyllingin tuleminen Neuvosto-Karjalan johtoon.

Toinen Siljan kaksospojista hukkuu järveen. Lapsensa kuoleman jälkeen Silja on niin huonossa kunnossa, että Iljitšin haluaa viedä toisen kaksosen Artturin lastenkotiin. Silja päättää paeta Suomeen, mutta juuri rajan yli päästyä Artturi katoaa metsässä.

Silja saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan valtiopetoksesta vankilaan. Siellä hän ystävystyy venäläisen Zinaidan kanssa.

Vapauduttuaan Silja palaa Räisälään isänsä luo. Tältä hän kuulee, että kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet kapinassa ja äiti sen jälkeen suruun. Rakastettu Alista isällä ei ole mitään tietoja.

Silja jää asumaan isänsä luo. Tämän kuoltua hän vajoaa epätoivoon ja miettii itsemurhaa, mutta ei toteuta sitä.

Silja kuvataan uhrina, jonka kohtalon on tarkoitus herättää myötätuntoa. Menetettyään kaiken Silja ei vuosiin pysty toimimaan, vain pysyttelemään elossa.

Matias Kaskivuori ei anna punaisille anteeksi

Jääkäriluutnantti Matias Kaskivuori eroaa armeijasta ja tekee menestyvän uran pankkimaailmassa. Poliittisesti hän on äärivalkoinen ja paheksuu: ”Punikit pasteeraavat kylänraitilla aivan vapaasti!” Pirkka-veli yrittää rauhoitella: ”Antaisit jo olla, siitä on kuusi vuotta”. Matias ei anna periksi: ”Kuusi vuotta sitten ne olisi pitänyt elimineerata kaikki!” Pirkka yrittää vielä: ”Ihmisiä hekin ovat”, mutta Matias kiistää: ”He ovat syöpäläisiä.”

Näistä lähtökohdista on selvää, että Matias hyväksyy Lapuan liikkeen: ”Toiminnan muodot saattavat ajoittain olla hiukan brutaaleja, mutta minä ymmärrän että jalo päämäärä pyhittää keinot.”

Kun Reino-veljen poika Oskari kysyy: ”Eikös lakia silti pitäisi noudattaa?”, Matias vastaa kysymällä: ”Noudatettiinko punakapinassa muka lakeja?” ja vastaa itse: ”Ei sitä ensimmäistäkään. Ja nyt ne samat piirit edellyttävät lain kirjaimellista seurantaa, kun Lapualla harjoitetaan…jonkinlaista kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Oskari ei anna periksi: ”Samat piirit ehkä, mutta väittäisin, että myös suurin osa muusta Suomen kansasta vaatii lakien noudattamista”. Matiakselle demokratialla ei ole väliä: ”Oli enemmistö tai vähemmistö, olennaista on se, mikä on oikein ja isänmaalle paras toimi!”

Myös agronomi Ake Kumela Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla on poliittinen haihattelija mutta ymmärtää tyttärensä kihlauksen köyhän luutnantin kanssa, toisin kuin vaimonsa, kartanon perijätär. Sen sijaan Matias Kaskivuori on kaikin tavoin epämiellyttävä hahmo, joka tyrannisoi vaimoaan eikä suostu vuosiin jakamaan tämän vuodetta.

Artturi hankkii hyväksynnän unohtamalla

Toisin kuin Silja uskoo, hänen pieni poikansa Artturi ei olekaan kuollut, vaan hänet on viety huutolaiseksi Ylisalon taloon Lapualle. Artturia kiusataan menneisyydestä, jota hän ei edes muista: ”hän sai vieläkin kuulla olevansa huutolaispoika, orpo piru, ryssänpentu, punikkikakara, kommunisti”.

Onneksi talon isäntä määrää lapsensa ja muut huutolaiset hyväksymään Artturin pikkuveljekseen, ja nämä puolustavat häntä kiusaajilta. Niinpä Artturi omaksuu valkoisen arvomaailman, sillä se on ehto muiden hyväksynnälle ja ryhmään kuulumiselle. Hän jopa osallistuu tihutöihin kommunisteja vastaan: ”Ylisalo valisti poikia kutsumalla kokousta Jumalan, isänmaan ja Mannerheimin riekkujaisiksi.”

Artturi suorittaa asevelvollisuutensa 1938-9 Sakkolassa. Hän on vahva ja hyvä ampuja, mutta saa jälleen kuulla punaisesta syntyperästään, eikä häntä sen takia hyväksytä aliupseerikouluun. Artturi seuraa armeijassa Pohjanmaalla oppimaansa menetelmää: ”elämästä selviäisi helpoiten olemalla mahdollisimman huomaamaton ja oli parasta olla miettimättä turhia. Hän oli harjoittanut kykyään karistaa menneisyyden murheet mielestään ja keskittyä vain nykyhetkeen.”

Sotilaspastorilla on Artturille yllättävä uutinen: hänen äitinsä onkin elossa. Vasta Artturin kirje paljastaa asian Siljalle, joka saa elämälleen tarkoituksen. Artturi jää asumaan äitinsä luo.

Poliittisesti äiti ja poika ovat eri mieltä. Silja sanoo: ”Kai sie tiijät mitä iikollä nykysellää puuhaa? Sottaa se puuhaa Stalinia vastaan yhessä sen saksalaisen höyrypeän kans. Hitlerin.” ”Jos hyä ärsyttäät venäläisii riittäväst, myö tääl Kannaksel jäähään jalkoihin nii ko kusiaiset metsäpolul.” Artturi jatkaa entistä linjaansa: ”Paree olla ajattelemati. Helepompi olla niin.”

Toisin kuin stereotyyppiset Silja ja Matias, Artturi on kiinnostava yksilönä.

Artturi ystävystyy Kaskivuoren nuorten kanssa

Kesällä 1939 Kaskivuoret nuoret, Matiaksen lapset 20-vuotias Armas ja 16-vuotias Adele sekä Auliksen lapset 18-vuotias Aleksi ja 16-vuotias Aune ovat Räisälässä maatöissä Artturi Peltosen kanssa.

Yhdessä he käyvät myös tanssimassa. Kun Artturin kimppuun käydään, Aleksi ja Armas puolustavat häntä. Sen sijaan seurustelukumppaniksi Artturista ei yläluokan tytöille ole.

Matiaksen ja Oskarin erilainen ulkopoliittinen linja kesällä 1939

Toisin kuin veljensä, Matias ei ehdi edes äitinsä kuolinvuoteelle. Hän on vaaleissa menettänyt paikkansa IKL:n kansanedustajana, mutta katsoo, että hänen on pysyttävä Helsingissä huolehtimassa isänmaan asioista, sillä muut puolueet ja hallitus eivät Stalinin pelosta ”uskalla tehdä ainoaa mahdollista ratkaisua”, kiinnittyä Saksaan.

Vanhin veli, kirkkoherra Pellervo epäilee, ”kannattaako Neuvostoliitolle ärhennellä?” Matias on varma: ”Ryssille pitää aina ärhennellä, muuten ne eivät pysy minkäänlaisessa ruodussa!”

Veljenpoika Oskari, josta on tullut sosiaalidemokraattien kansanedustaja, on sitä mieltä, ettei Neuvostoliittoa tarvitse pelätä, ”jos vain pidämme Hitlerin loitolla maastamme”.

Oskari ymmärtää Stalinin huolen Suomenlahden puolustuksesta ja katsoo, että olisi pitänyt antaa Suomenlahden saaret Neuvostoliitolle. ”Kieltäytyminen ärsyttää Stalinia aivan turhan tähden.”

Pirkka-veli ei luota ”Stalinin sanaan tippakaan”. ”Vaikka toisaalta en panisi muniani samaan koriin Hitlerinkään kanssa”.

Sen sijaan Matias uhoaa: ”Hitler on Suomen olemassaolon ja myös tulevan Suur-Suomen ainokainen tae! Siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto on poltettu tuhkaksi, meidän on viisainta seistä voittajan kanssa samassa rintamassa. Eikä siihen rintamaan yhdytä vasta silloin, siihen yhdytään nyt!”

Oskari muistuttaa, että Englanti, Ranska ja Yhdysvallat ”ovat Hitleriä vastaan. Suurin osa maailmasta on.” Matiaksen mielestä asialla ei merkitystä: ”Voima ratkaisee. Missään maailmassa ei ole sellaista tulivoimaa kuin Saksalla on.”

Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on vasta tulossa, Matiaksen puhe on joka suhteessa järjetöntä. Saksalaiset upseeritkin ovat selville siitä, että Saksan ”tulivoima” riittää vain siihen, että se voi voittaa vain lyhyen sotan.

Toinen asia, mitä tietenkään ei ole mahdollista saada selville on, olisiko Suomi Oskarin menetelmällä pysynyt irti sodasta.

Talvisota Kollaalla

Syksyllä 1939 Artturi kutsutaan palvelukseen. Silja joutuu evakkoon Helsinkiin, jossa hän asuu Zinaidan luona.

Artturi joutuu Kollaalle. Lääkintäkersantin mukaan ”Marokon kauhu” piiskaa miehiään järjettömiin saavutuksiin, mikä aiheuttaa tarpeettomia tappioita.

Samassa joukko-osastossa on Aleksi, joka on isänsä Auliksen vaatimuksesta ilmoittautunut vapaaehtoisesti. Komentajana Pellervon vanhin poika, kapteeni Aunus Kaskivuori. Artturi esittää Aunukselle, että Aleksi on liian nuori eturintamaan, mutta tämä ei taivu.

Aleksi haavoittuu läpimurrosta, ja kun häntä pystytä kuljettamaan, hän pyytää Artturia ampumaan hänet, jottei hän jää venäläisten käsiin. Aunus syyttää Artturia oman sotilaan ampumisesta ja määrää teloittamaan, mutta sotilaat ampuvatkin Aunuksen.

Talvisota on romaanissa yhtä järjetöntä ja raakaa kuin kaikki muutkin sodat.

Sotilaspastori pyytää Artturia kirjoittamaan Aleksin perheelle. Kirje herättää Matiaksessa epäilyksiä kirjoittajan takia.

Aunuksen hautajaiset

Aunuksen hautajaiset pidetään vasta rauhan tultua. Niissä puhutaan politiikkaa. Matias on entistä vakuuttuneempi demokratian kelvottomuudesta: ”Näin siinä käy, kun annetaan kansan päättää!” ”Ei demokratiasta ole mihinkään, varsinkaan kriisitilanteissa!”

Kun Oskari sanoo: ”Ryssät kuitenkin päihittivät suomalaiset”, Matias vastaa: ”Eivät päihittäneet!” ”Tätä häpeärauhaa tullaan katumaan katkerasti, ja revanssi on tulossa välittömästi kun hallitus ja kansanedustajat, siis ne kyvykkäämmät kansanedustajat, älyävät liittoutua Saksan kanssa. Silloin ryssät lakaistaan maan pinnalta iäksi!” Oskarin mielestä ”silloin Stalin saisi pätevän syyn hyökätä uudelleen Suomeen”.

Matias uskoo, että Hitler mitätöi Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen ”heti kun näkee tarpeelliseksi”, mihin ei mene kauan. Matias ihmettelee vain, ”miksi Hitler edelleen vitkuttelee hyökkäyksen kanssa”. ”Olisivat hyökänneet ajoissa niin emme olisi menettäneet Karjalaa edes väli-aikaisesti.”

Matiaksen ajattelu osoittautuu entistä järjettömämmäksi, sillä Saksa ei ole vielä kukistanut Ranskaa eikä tietenkään voinut ryhtyä kahden maarintaman sotaan. Saksan puolueettomuus talvisodan aikana ei ole vaikuttanut Matiakseen millään tavoin.

Jatkosota

Artturi on kutsuttu taas armeijaan ja hyväksyy alun päämäärän: ”Pitää meijän silti omat ottaa takas”. Siljakin haluaa päästä kotiin Räisälään, mutta olisi pitänyt pysähtyä vanhalle rajalle eikä lähteä Hitlerin kelkkaan.

Kontupohjassa Artturi tapaa ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet lapsena. Hän ei pysty estämään, kun päihtyneen vänrikin tekemää raiskausta, jota tämä perustelee: ”Miehittäjä tekee mitä miehittäjän pitää”. Artturi turvautuu vanhaan tapaansa unohtaa ikävät asiat: ”Mitään ei tapahtunut, Artturi tolkutti itselleen, ei yhtään mitään.”

Zinaidan mielestä olisi pitänyt jo aiemmin ryhtyä vastarintaan: ”Myö on pelätty herroja ja esivaltaa ihan liiaks, ettei ole uskallettu tehä yhtikäs mittään, mutta tää kyllä mennee liian pitkälle. Jo kolmatta sottaa käyään enempi tai vähempi sakemannin komennossa. Ei vetele, että kansa kääntää kolmannenkin pos-kensa niitten haukattavaks. Mie ainaki oon päättänt uskaltaa.”

Siljaan tarttuu ”toverien raivo herrojen järjettömiä aikeita vastaan”: ”hänen poikansa taisteli rintamalla ja joutui nyt toteuttamaan Suur-Suomi -vouhkaajien mielihaluja.”

Niinpä Silja ryhtyy välittämään viestejä, joiden sisältöä ja muita välittäjiä hän ei tiedä, vaikka ”tietenkin hän ymmärsi harjoittavansa vaarallisia vastarintaliikkeen tehtäviä: suomalaisia sotasalaisuuksia toimitettiin viholliselle.”

Kun Zinaida paheksuu, miten Artturi on suostunut ”Neuvostomaata valloittammaan”, Silja puolustelee: ”Tuskin heil on olt vaihtoehtoja, etkö sie muista kun Helminen kertoi että hyö lahtaat ne toverit jotka kieltäytyy hykkäämäst”.

Zinaidan mielestä ”Ei Suomel ole ko kaks vaihtoehtoo: liittyä Neuvostomaahan tai sitten joutua natsi-Saksan alamaiseks. Työkansalle ei oo vaikea valinta.”

Silja saadaan kiinni ja hänet tuomitaan vankilaan.

Kun sota päättyy tappioon, Matias jää puna-armeijan lähestyessä Räisälän huvilalle. Hän tuntee eläneensä turhaan, hän on antanut isänmaalle kaikkensa mutta hylännyt lähimmäisensä.

Henkilöiden aatemaailma

Aatteellisesti Silmästä silmään perustuu vastakohdalle äärioikeistolaisten Saksan-mielisten ja kommunististen Neuvostoliitto-mielisten välillä. Myötätunto on jälkimmäisten puolella, koska he joutuvat kärsimään vankilaa, kidutusta ja raiskauksia.

Kaskivuoren suvussa on ilmeisesti jokin psykologinen piirre, joka saa viehättymään äärisuunnista, jollei sitten kyse ole silkasta isäkapinasta. Matiaksen pojasta Armaksesta tulee jatkosodan aikana kommunisti.

Kaskivuoren suku osoitetaan vastenmieliseksi myös yksityiselämän suhteen: pönkittääkseen sukunsa mainetta he ovat tehneet rikoksia ja onnistuneet salaamaan ne.

Nekin suvun jäsenet kuten kirkkoherra Pellervo, jotka eivät ole yhtyneet Matiaksen aatteisiin, ovat olleet liian heikkoja vastustaakseen häntä.

Jatkoa

Romaanin toinen osa käsittelee vuosia 1917-8. Siinä paljastuvat myös koko Sukupuu-trilogian keskeinen salaisuus. Sitä en kuitenkaan paljasta blogin artikkelissa.

Kirjailijasta

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelin Sielusta sieluun lopussa.

Mainokset

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Sodan aikana pahuus heijastetaan tavallisesti vihollisiin. Paula Havaste toimii Lapin sotaa kuvaavassa romaanissaan Yhden toivon tie (2012) toisin.

Yhden toivon tie (2012) kuvaa vuorotellen Kahden rakkauden (2010) päähenkilöä Annaa ja Annan sisarta Oilia. Keskityn tässä pääasiassa Oiliin.

Annan vaiheista kirjassa olen kertonut lyhyesti blogin artikkelissa, joka käsitteli Kahta rakkautta.

Huom! sisältää juonipaljastuksia.

Hyväuskoinen Oili uskoo rakkauteen

Kirjan alussa Oili työskentelee sairaanhoitajana saksalaisten sotasairaalassa Kemissä. Kyseessä on silmäsairaala, useimmat potilaista ovat menettäneet näkönsä. Kasvotkin ovat vaurioituneet ja niitä paikkaillaan ihonsiirroilla. Työ on sekä ruumiillisesti että henkisesti raskasta.

Tästä huolimatta iloinen ja sosiaalinen Oili elää elämänsä onnellinta aikaa. Työstä selviää, kun tekee mitä käsketään ja sulkee potilaiden kauheat vammat pois mielestään. Pulasta ei tarvitse kärsiä: aterialla on lihaa, hedelmiä ja suklaata, kaupasta voi ostaa nahkakengät ja meikkejä.

Asuntolaa vahtii tiukka saksalainen nunna. Tyttöjen kesken pidetään kuitenkin hauskaa. Joskus saksalaiset kutsuvat juhliin, joissa tarjoillaan viiniä ja konjakkia. Silloin saa myös tanssia, Suomessahan oli tanssikielto.

Oilin elämän keskus on Horst, jonka kanssa hän viettää salaa lemmenhetkiä. Pari on salakihloissa, ja Oili haaveilee muutosta Saksaan ja elämästä siellä Horstin vaimona ja lasten äitinä.

Lukijan on helppo päätellä, ettei Horst ole tosissaan, sillä tämä ei halua julkaista kihlausta. Oilin työtoveri on saanut naimaluvan, mikä sinänsä oli harvinaista, koska suomalaisia ei pidetty arjalaisina.

Oili on muutenkin hyvin naiivi. Kun huonetoveri tekee kummallisia merkintöjä ja tapaa metsässä salaperäisen miehen, Oili uskoo, että kyse on romantiikasta. Toinen työtoveri, jolle Oili asiasta kertoo, osaa laskea yhteen yksi plus yksi, tekee ilmoituksen ja vakoilija joutuu kiinni.

Suomalaiset naiset ja saksalaiset sotilaat

Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelusta käytiin lehdissä keskustelua 1941. Marianne Junilan mukaan asia pantiin kokonaan naisten niskoille: ”Naisten varassa oli sekä kotirintaman mieliala että rintaman iskukyky.”

Junila huomauttaa, että lehtikeskustelu käynnistyi hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin asiasta tuskin oli kovin paljon havaintoja. Aloitteentekijöinä olivat valtion viranomaiset, joiden tarkoitus oli kontrolloida etukäteen naisten käytöstä. Seuraukset olivat osittain toiset kuin oli tarkoitus, sillä rintamalla syntyi mielialaongelmia.

Pohjois-Suomessa seurusteluun suhtauduttiin Junilan mukaan suvaitsevammin kuin muualla, koska saksalaisia oli enemmän ja heihin oli tutustuttu työn kautta, jopa kutsuttu kotiinkin.

Oilille ei tässä vaiheessa koidu asiasta mitään vaikeuksia. Hänen tuttavansa ovat työtovereita, joille saksalaisen kanssa seurustelu on tavanomaista ja hyväksyttyä.

Kuten Junila toteaa, oli varsin naiivia olettaa, että kun nuoret naiset valtion määräyksestä joutuivat saksalaisten palvelukseen, suhteita ei syntyisi.

Lukija tietää, Oili ei

Toisin kuin Oili, lukija tietää enemmän ja jopa tulevaisuuden, sen että saksalaisten ja suomalaisten välille puhkeaa sota.

Jonkin verran tietoa – tai ainakin huhuja – on saatavana jo tuolloin. Lukija pannaan pohtimaan, olisiko hän itse uskonut niitä ja osannut tehdä niistä oikeat johtopäätökset.

Oilin huonetoveri huomaa esimerkiksi, että Lappiin menee vain lisää saksalaisia joukkoja eikä vaihtoja tehdä, ja vihjaa, että liittolaisuudet voivat vaihtua. Yksi potilaista taas hourailee Saksassa kulkevista kuolemanjunista ja kokee, että on tehnyt väärin totellessaan kyselemättä käskyjä.

Sekä hyväuskoisen luonteensa että rakastumisensa takia Oili torjuu tietoisuudestaan kaiken, mikä ei sovi hänen vaaleanpunaisiin unelmiinsa. Hän on sisäistänyt sotapropagandan: vihollinen on paha, suomalaiset ja saksalaiset hyviä. Siten sota voi päättyä vain jälkimmäisten voittoon.

Oili yrittää matkata Horstin luo

Kun saksalaisille tulee kiire lähtö, Oili ei ajattele mitään muuta kuin että haluaa Horstin luo. Alusta asti kaikki menee pieleen ja sama tapahtuu useaan kertaan.

En tässä kerro kaikkea, vain sen että Oili joutuu kulkemaan osan matkaa jalan sateessa ja vilustuu. Kävely osoittaa, että Oili on sisukas, mutta vähäisempi sisu olisi säästänyt hänet paljolta.

Rakkauden lisäksi Oilin aivot sumenevat kuumeesta. Hän ei ymmärrä, miksi tienvieren taloissa on perunat nostettu, eläimet lahdattu ja ihmiset paenneet. Jos lukija tietää Lapin sodan vaiheet, hän tajuaa pienistä vihjeistä, että Torniosta taistellaan ja Rovaniemi palaa.

Raiskaajat ovat suomalaiset sotilaita

Lopulta kuumeesta sekaisin oleva Oili törmää sotilasjoukkoon. Jo prologissa on paljastettu, mitä tulee tapahtumaan: Oilia pahoinpidellään ja hänet raiskataan, hänen tukkansa keritään ja hänet sysätään verta vuotavana lähteeseen kuolemaan.

Silti Havasteen onnistuu yllättää lukija ja iskeä tätä suorastaan vyön alle: joukkoraiskausta eivät tee saksalaiset vaan suomalaiset sotilaat.

Matkan aikana Oilia on jo haukuttu saksalaisten huoraksi. Nyt häntä epäillään myös vakoojaksi ja sabotööriksi. Toki se lienee vain tekosyy, kun miehet haluavat jonkun, jolle kostaa sen, että ovat joutuneet uuteen sotaan.

Yhden toivon tie kertoo sodan rumista puolista. Olisi naiivia uskoa, etteivät suomalaiset olisi koskaan syyllistyneet raiskauksiin. Nykyisin tiedetään, että myös länsiliittoutuneiden sotilaatkin raiskasivat Saksassa ja jopa vapauttamissaan liittolaismaissa kuten Ranskassa. Aiheesta on suomeksi julkaistu Miriam Gebhardtin  teos Ja sitten tulivat sotilaat.

Väinön salaiset bisnekset

Oili jaksaa kävellä lähimpään taloon. Se on täynnä naisia, jotka suhtautuvat häneen armeliaasti ja hoitavat häntä. Käy ilmi, että kyseessä on bordelli. Oilista ei kuitenkaan ole prostotuoiduksi, sillä hän kammoaa kaikkia miehiä.

Bordellin omistaja saapuu paikalle – ja toisen kerran Havaste yllättää: hän on Väinö, joka on naimisissa Annan miehen serkun Tujin kanssa. Väinö kuvattiin Kahdessa rakkaudessa positiivisessa valossa miehenä, jolta ei jää mitään huomaamatta mutta joka on myös empaattinen Annaa kohtaan.

Väinö pelästyy tunnettuaan Oilin, sillä hän ei haluaisi sivubisneksiensä tulevan ilmi. Hän kuitenkin toimittaa Oilin lääkäriin. Oili saadaan sellaiseen kuntoon, että Väinö voi viedä hänet Anna-sisaren luo.

Voiko Oili toipua?

Oili itsekin tuntee nurinkurisesti, että vaikka hän saisi Horstiin yhteyden, hän ei enää kelpaa tälle – hänet on pilattu, hän on arvoton.  Voiko hän koskaan toipua?

Hiukan valoa alkaa näkyä: kun Oili on auttanut Annan lapsen maailmaan, hän tuntee, että maailmassa on myös kaunista.

Helsingin matka on kuitenkin käydä Oilille yli voimien. Väinön vaimon Tujin itsekeskeisyys on tullut selväksi jo Kahdessa rakkaudessa, ja nyt se osoitetaan vielä kerran: Tuji ei kiinnitä mitään huomiota Oilissa tapahtuneeseen muutokseen vaan harmittelee vain sitä, että Oili on leikannut upean tukkansa mutta ei ole säästänyt sitä hänelle peruukiksi.

Lopussa Oilia lähestyy alle 15-vuotias Tatu, joka lukee runoja ja katselee lintuja. Aikuisia miehiä Oili ei voi lakata pelkäämästä, mutta Tatu ei vaadi mitään.

Sarjan päätösosassa Kolme käskyä (2013) saadaan tietää tarinan jatko Annan tyttären Raijan muistona: ”itkevä Oili oli kertonut äidille olevansa raskaana Tatulle ja jäätävän vihaiseksi muuttunut isä oli istunut kirjoittamaan presidentille anomusta, että he pääsivät naimisiin siitä huolimatta, että Tatu oli alaikäinen. Mikä häpeä. Koko kylä oli järkyttynyt, kun lupa oli tullut ja asia oli kaikkien tiedossa.”

Kyläläiset unohtavat kuitenkin paheksuntansa, kun Oili saa keskenmenon. Pari saa osakseen sekä myötätuntoa että konkreettista apua.

Sota on kuitenkin muuttanut Oilin persoonallisuuden ja kohtalon: hän voi elää enää vain syrjäisessä maankolkassa ja tuttujen parissa. Luontainen luottamus, jolla Oili suhtautui myös vieraisiin ihmisiin, on iäksi poissa.

Anna sulkee silmänsä

Oili ei ole ainoa, joka on sulkenut silmänsä tosiasioilta. Kahdessa rakkaudessa Anna on uskonut, että Väinön bisnekset Petsamossa tarkoittavat, että tämä on järjestänyt sotilaille näiden kaipaamia tavaroita kuten tupakkaa, viinaa, ruokaa – siis mustan pörssin kauppaa. Tosin kaikkia näitä tavaroita juuri saksalaiset myivät suomalaisille eikä päinvastoin.

Muutenkaan Anna ei ole halunnut tietää sodasta mitään. Paradoksaalista onkin, että hän ei aviomiehen kotiuduttua syksyllä 1944 pääse koskaan enää sotaa pakoon, sillä Voitto herää yöllä jatkuvasti painajaisiin. Oilin kohtalo on kuitenkin liian kauhea, jotta Anna voisi sen kohdata.

Yhden toivon tie antaa viestin, että selviytyäkseen ihminen joutuu joskus sulkemaan silmänsä, jotta elämän voisi jatkua.

Ilmeisesti Voitto aavistaa ainakin osan totuutta, vaikkei sitä vaimolleen kerro. Miesten tapaan Voitto ilmaisee tunteensa työllä: tekemällä Oilille vinttiin kamarin.

Onko oikein kertoa aina totuus?

Kolme käskyä kertoo Annan tyttärestä Raijasta, joka on 50-luvun puolivälissä kansatieteellisissä kesätöissä Rovaniemellä. Raija tapaa erään Oilia auttaneista prostituoiduista: ”Oli paljon kysyttävää, mutta hän [Raija] ei ollut enää varma, halusiko hän kuulla vastauksia. Totuus saattoi olla liian julma, sillä vastaukset saattaisivat tuhota huolella rakennetun kuvan perheestä, suvusta, ystävistä. Entä jos olisi parempi jättää kyselemättä, toimia niin kuin tämä kauppala [Rovaniemi] tai sodasta toipuva maa oli tehnyt: yrittää unohtaa koko sota, olla kuin se olisi lopullisesti ohi? ”

Sinänsä Rovaniemellä puhutaan sodasta, mutta vain saksalaisten tihutöistä – siitä kun kaupunkiin palattiin evakosta ja perunamaa tai lasten leikkipaikka saattoi olla miinoitettu. Mutta on myös asioita, joista ei sovi puhua, joko siksi että ne ovat ihmisille liian raskaita tai siksi että ne eivät sovi kansakunnan ylevään kuvaan sodasta.

Raija päättää viedä terveiset perille – mutta paljastamatta, mitä on saanut selville. Samalla hän pystyy viimein antamaan anteeksi sen, että Oili on ”vienyt” hänen lapsena rakastamansa Tatun ja että vanhemmat ovat luovuttaneet parille talonsa Leppämäen kylässä ja muuttaneet Helsinkiin.

Nainen kansakunnan symbolina

Tiina Kinnunen on tutkimuksessaan lotista Kiitetyt ja parjatut käsitellyt yleisesti naista kansakunnan symbolina.

On yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Naisen on oltava ”puhdas” ja uskollinen, jotta miehen kannattaa kuolla ja taistella ja tämän takia.

Juuri siksi paheksutaan seurustelua vihollisen tai jopa liittolaisen kanssa: symbolisesti se tarkoittaa, että ”vieras” on päässyt kansakunnan ”sisään”.

Monissa maissa vapautus toisen maailmansodan jälkeen merkitsi sitä, että saksalaisten miehittäjien kanssa seurustelleet naiset häpäistiin ajamalla heiltä hiukset. Miehet kostivat naisille sen, etteivät olleet pystyneet puolustamaan heitä ja maataan.

Samoin kansakunnan alennustila on symbolisesti rinnastettu naisen alennustilaan.

Väinö Linna käytti Tuntemattomassa sotilaassa lotta Raili Kotilaista valkoisen Suomen symbolina: Railin seksuaalimoraali rapautui sodassa, ja samoin kävi porvarillisen Suomen arvoille ”koti, uskonto, isänmaa”. Sen sijaan tavallisten sotilaiden maine säilyi, koska he olivat hyviä taistelijoita – jostain syystä tappaminen ei ollut niin pahaa kuin seksi.

Sen sijaan porvarillis-patrioottinen Mika Waltari ei voinut antaa romaanissa ja elokuvassa Tanssi yli hautojen Ullan menettää koskemattomuuttaan. Kun keisari Aleksanteri kunnioittaa Ullan kunniaa, säilyy myös Suomen kunnia.

Myös Havasteen Yhden toivon tiessä Oili on kuin viaton Suomi-neito, jonka sota ryvettää hänet – mutta ryvettäjinä ovat suomalaiset sotilaat. Syyllisyyttä ei voi enää ulkoistaa ”vieraille”.

Tietoja

Arikkelini Kahden rakkauden lopussa on tietoja kirjailijasta.

Yhden toivon tiestä on kirjoitettu mm. seuraavissa blogeissa: Amman lukuhetki, Luettua, Annelin lukuvinkit, Kulttuuria ja kuusenoksia, Elämäni Helinä, Mari A:n kirjablogi

Kirjallisuus

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Alkuteos Als die Soldaten kamen. Saksan kielestä kääntänyt Maikki Soro. Minerva 2016.

Junila, Marianna: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Otava 2006.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Paula Havasteen romaanissa Kaksi rakkautta aviomies ja vaimo löytävät sota-ajan poikkeusoloissa uuden, erilaisen rakkauden.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Kahden rakkauden (2010) päähenkilö ja ainoa näkökulma on suntion tytär Anna, joka opiskelee Helsingin yliopistossa.

Eräänä 30-luvun alun kesänä kaksikymppinen Anna katselee salaa, kun veljen ystävä Voitto lähtee alasti uimaan: ”Voitto seisoi levollisena ja rentona rantavedessä ja luuli olevansa yksin rannassa, yksin järvellä, yksin koko maailmassa. Mies näytti ihmeelliseltä vedestä nousseelta eläimeltä. Tämä oli niin kaunis, pelkkää liian pitkää selkää, kapeita lanteita ja vahvoja sulavia harteita, joiden lihaksia kädet aivan paloivat päästä koskettamaan. Tuosta hän [Anna] silittäisi olkapäätä, tunnustelisi niskaa, antaisi sormiensa lipua selkärangan vierestä alemmas, jättäisi kämmenen hetkeksi lantion sivulle.”   

Kohtauksessa Havaste kääntää päinvastaiseksi väitöskirjassaan Tarzan ja valkoisen naisen arvoitus kuvaamansa tavanomaisen asetelman, jossa mies katsoo ja himoitsee naista. Naisen himo oli aikoinaan tabu.

Anna ei vain katsele vaan viettelee Voiton. Kyseessä on eros-rakkaus, intohimoinen kaipuu toisen luo.

Rakkaus arkistuu avioliitossa

Häiden jälkeen kaikki kuitenkin muuttuu: Voitto päättää ja Anna palvelee, sillä Voitto tuo leivän taloon. Seksi saa Annan sopeutumaan perinteiseen vaimon rooliin.

Nuoren parin suhde arkistuu, kun syntyy kaksi tytärtä. Rakennetaan omakotitalo, mutta Anna ei viihdy pienessä Leppämäen kylässä. Voitto sen sijaan on luonut hyvät suhteet kylän miesten kanssa ammattinsa, metsänhoidon, välityksellä.

Onneksi Voiton äiti saa poikansa sen verran ottamaan osaa taloustöihin ja lastenhoitoon, että Anna voi jatkaa sielutieteen, nykykielellä psykologian, opintojaan yliopistossa. Käydessään seminaarissa ja tenteissä Helsingissä Anna saa jättää tytöt anoppinsa tai oikeastaan tämän kotiapulaisen hoitoon.

Sitten syttyy talvisota, ja sieltä palaa kotiin vieras, puhumaton mies. Avioparin tunne- ja seksisuhde palaa Annaa tyydyttäväksi vasta keväällä 1941.

Anna ei kestä sodan harmautta ja ankeutta

Onni ei kestä kauan, sillä alkaa uusi sota, joka kestää vuosia. Annan elämä on pelkkää arkista aherrusta ja velvollisuuksia. Omien töiden lisäksi ovat talkoot, keräykset ja avustukset. Tytöt tosin ovat jo avuksi eläinten hoidossa ja jopa mottien teossa. Heistä on kasvanut esikuvallisia pikkulottia.

Koko ajan Annan mielessä on pelko ja huoli, ”tulisiko mies koskaan enää takaisin, hävittäisiinkö koko sota, kuinka he voisivat ikinä selvitä”. Äärimmillään Anna kuvittelee Helsingin pommitettuna raunioiksi, maan miehitettynä, murhat ja kyyditykset, lasten opettelevan venäjää.

Kun Voitto tulee lomalle, hän ensin saunoo, syö ja nukkuu, sitten hakkaa halkoja ja tekee talon korjauksia, mutta on koko ajan puhumaton. Tytöt pitää hätistää hiljaisiksi, ettei isä hermostu. ”Jossakin välissä Voitto käväisi nopeasti Annan päällä ja puristi liian kovaa.”

Romaanissa kuvataan hyvin sota-ajan ankeutta ja harmautta, pulaa tavaroista ja vaihtokauppoja, kyläläisten pakotettua yhteisöllisyyttä sekä henkistä ahtautta. Jälkimmäisen symbolina ovat pimennysverhot. Ne eivät vain estä vihollisen lentokoneita huomaamasta rakennuksista tulevaa valoa ja siten sopivaa pommituskohdetta, ne myös supistavat ihmisten elämänpiiriä estämällä näkemästä, mitä ulkona tapahtuu.

Kaikki tämä herättää Annassa vastustusta: ”Jos jotakin ei pian tapahtuisi, kaikki olisi pelkkää harmaata odottamista ja ohi menemistä. Oli oltava muutakin, oli oltava elämää!”

Huumaava intohimo tempaa Annan mukaansa

Kun Voiton Kansallisteatterissa näyttelevä Tuji-serkku on käynyt kylässä vähän ennen jatkosodan käymään, tämän kosketus on saanut Annan kuumenemaan: ”Mielen läpi vyöryi toiveita, haaveita, unelmia enemmästä kuin vain kädestä vyötäröllä, ja hän [Anna] antautui niiden vietäväksi, heittäytyi kyselemättä unelmiinsa kuin olisi hypännyt tuntemattomaan avantoon niin jääkylmään veteen, että se poltti ihoa.” Anna on näet lapsena isän kehotuksesta hypännyt avantoon, mistä on seurannut isän lupaama hyvä olo.

Tässä on jo annettu lukijalle vihje, joka kuitenkin saattaa jäädä huomiotta, jos ei tunne aikakauden tapoja: mies, edes sukulainen, ei voi koskettaa toisen vaimoa, mutta nainen voi.

Ehkä mitään ei olisi tapahtunut, jollei Voiton viimeinen loma vuoden 1944 alussa olisi mennyt penkin alle. Anna ei osaa noudattaa Hopeapeilin neuvoja: ”Kunnollinen vaimo järjestää miehelleen lyhyen loma-ajan niin miellyttäväksi kuin mahdollista”.

Kaiken huipuksi mies puhuu unissaan hellällä ja pehmeällä äänellä, jolla hän on muutaman kerran lausunut Annan nimen. Mutta tällä kertaa nimi on väärä – eikä se edes ole naisen nimi vaan Toivo, rintamatoveri.

Anna käy edelleen tenttimässä Helsingissä, jossa hän tapaa pari kertaa Tujin. He suutelevat porttikongissa ja kadulla. ”- Hyi helvetti mitä väkeä, ohikulkeva työmies tokaisi ja sylkäisi maahan heitä kohti.”

Viimeistään tässä vaiheessa lukija tajuaa, mistä on kyse, jos ei ole aiemmin käsittänyt sitä termeistä synti ja sairaus. Aviorikos on syntiä, mutta lesboutta pidetään sairautena. Tujin oikea nimi, Tuulikki, mainitaan kerran myöhemmin.

Annan hullaantuminen Tujiin on samanlaista kuin rakastuminen aina, kohteen sukupuolesta riippumatta. Annan eros-rakkaus yltyy suoranaiseksi maniaksi. Hän ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Tujia.

Anna ihannoi Tujia, mutta lukijalle tehdään alusta asti selväksi, että Tuji itsekäs ja ihailun kipeä. Hän korostaa omaa merkitystään näyttelijänä, vaikka hänen uransa laskuvaiheessa.

Voitto on luonnehtinut Tujia tämän oikean nimen, Tuulikin, mukaiseksi: ”tuulihattu, tuulen mukaan menijä, pelkkää ilmaa”. Anna ei suostu uskomaan: ”Jos Tuji oli ilmaa, hän oli rehevä viidakon tuulahdus, ja Voitto itse pelkkää haaleaa vettä.”

Lukijan on helppo arvata, että Anna voi olla Tujille vain yksi tilapäissuhde.

Vastalause sota-ajan naisihanteelle

Annasta on tehty vastakohta sota-ajan viralliselle naisihanteelle. Sitä edustaa romaanissa sotaleski Signe, joka raataa suuren lapsilaumansa hyväksi eikä valita koskaan vaan saa uskonnosta tarvitsemansa lohdun ja voiman. Signe olisi suorastaan epäuskottavan täydellinen, jollei hän tilaisuuden tullen lankeaisi radion kuunteluun ja naistenlehtien lukuun, vaikka pitää molempia paheina.

Anna on myös vastalause sellaisten mieskirjailijoiden kuin Väinö Linnan ja Paavo Rintalan vanhoilliselle naiskuvalle, jonka mukaan naiselle sopi vain vaimon ja äidin rooli ja avioliiton ulkopuolinen seksi oli naiselle pahempi synti kuin tappaminen miehelle.

Jokaisen sotaa käyvän maan propagandassa painotettiin naisen siveyden merkitystä. Jotta mies olisi jaksanut taistella rintamalla, naisen tuli odottaa tätä uskollisesti kotona.

Onni kestää vain hetken

Toisaalta sota-ajan elokuvat tarjosivat naisyleisön lohduksi tarinoita lyhyestä mahdottomasta rakkaudesta, joskus jopa sellaista joka elettiin lähinnä haaveissa kuten Hannu Lemisen elokuvassa Valkoisia ruusuja (1943). Tavallaan Kaksi rakkautta on tällaisten ”lyhyt onni”-tarinoiden modernisoitu versio.

Anna saa Tujin luokseen maalle yhdeksi yöksi, joka on ihana. Mutta sen jälkeen huuma on suurelta osin haihtunut, ja Anna alkaa epäillä, että hän onkin rakastunut rakkauteen. Hän ei kuitenkaan kadu, vaan kokee että on saanut elää. Rakkauden hurma on myös saanut unohtamaan sodan.

Seuraava tapaaminen Helsingissä on vielä suurempi pettymys. Tuji puhuu vain omia asioitaan eikä kuultuaan Anna läpäisseen viimeisen tenttinsä onnittele toisin kuin kotikylän myyjätär. Tuji suorastaan ilkeilee Annan tavanomaisuudesta ja ennustettavuudesta, suutelee haluttomasti ja kiirehtii toiseen tapaamiseen.

Tulee tieto Voitto haavoittumisesta. Ennen kuin aviomies saapuu toipumislomalle kotiin, Anna odottaa Tujia käymään uskoen, että kaikki on taas hyvin. Tuji saapuu, mutta sulhasensa Väinön kanssa.

Tujilla on jo aiemmin ollut suhteita sekä naisten että miesten kanssa, vaikka hän sanoo pitävänsä enemmän naisista. Avioliiton hän solmii ilmeisesti lähinnä aineellisista syistä: hänen uransa näyttelijänä on hiipunut, ja selluloosateollisuuden palveluksessa oleva Väinö voi tarjota hänelle korkean elintason.

Väinö tietää ja hyväksyy, millaisen vaimon on saamassa. Hän on arvannut Tujin ja Annan suhteen, vaikkei Tuji ole sitä kertonut. Toisin kuin Tuji, Väinö tuntee myötätuntoa hylättyä Annaa kohtaan ja sanoo tälle: ”Anna, muista että sinulla Voitto ja tytöt.”

Poikkeustilanne – poikkeussuhde?

Tuji mukaan Anna ei ole ainoa: ”Jos tietäisit, kuinka moni kunniallinen pikkurouva avaa ahnaasti suunsa suudeltavaksi, yllättyisit.”

Sota oli poikkeustilanne, jossa sekä miehet että naiset elivät pääasiassa oman sukupuolensa parissa. Sukupuolten kokemukset rintamalla ja kotirintamalla olivat myös niin erilaiset, joten niitä ei useinkaan saattanut ymmärtää puoliso, vaan pikemmin samaa sukupuolta oleva lähiryhmä, jolta vaaran aikana myös etsittiin turvaa, lohtua ja unohdusta.

Tuula Juvonen kirjoittaa kuitenkin teoksessaan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia: ”On tavallista, että poikkeusoloissa esiintyvät homoseksuaaliset teot selitetään olosuhteista johtuvista. Silloin vältytään pohtimasta kysymystä halusta ja valinnan mahdollisuuksista. Yhtä hyvin olisi voinut kuitenkin voinut puhua olosuhteista ympäristönä, joka teki tilaa ja loi mahdollisuuksia homoseksuaalisille teoille, joihin ryhtyminen oli kuitenkin valinnaista.”

Havasteen romaanin näkemys näyttää olevan, että ihminen voi viehättyä kumpaankin sukupuoleen, kun vain sopiva ihminen tulee vastaan.

Kaksi rakkautta

Romaanin nimen Kaksi rakkautta voi ymmärtää monella tavalla. Ensiksi konkreettisesti: Voitto on ajallisesti Annan ensimmäinen rakkaus, Tuji toinen.

Anna ja Voitto ovat aikoinaan valinneet toisensa biologisella perusteella. He ovat vaistomaisesti tajunneet, että heidän yhdistelmänsä tuottaa hyvät geenit heidän lapsilleen. Myöhemmät kumppanit kertovat, mitä Annalta ja Voitolta puuttuu ja mitä he elämäänsä kaipaavat.

Toivon ja Voiton suhdetta ei kuvata, mutta voi päätellä, että kumpikin näkee toisessa miesihanteensa ja että yritys olla ihanteen veroinen auttaa jaksamaan rintamalla. Heidän rakkautensa on filiaa (ystävyyttä) ja timetä (kunnoitusta). Rakastumista ei estä edes Voiton uskonnollisuus.

Tuji taas on Annan arkisen elämän vastakohta ja ilmentää vapautta, iloa ja nautintoa – mutta myös itsekeskeisyyttä ja vastuuttomuutta, joka ei Annalle kahden lapsen äitinä ole mahdollista kuin tilapäisesti. Vastakohtana perheenäidin toistuville töille ja puuduttavalle arjelle, johon Anna kokee hukkuvansa, on elämä, joka Annalle tarkoittaa suuria tunteita ja nautintoa, jonka hän kokee Tujin kanssa. Heidän välillään on ollut ludusta (leikkiä), mutta Tujin puolella ei edes aluksi filiaa (ystävyyttä).

Anna ei pysty hyväksymään kirkossa saarnattua uskonnollista maailmankuvaa, jonka mukaan ”rakkautta olisi vain kahdenlaista: toinen suurempi Jumalaa kohtaan. ja toinen mitättömämpi  ihmisten rakastamista varten”.

Hiihtäessään metsässä Anna nauttii liikunnan lisäksi luonnon kauneudesta. Hän kysyy itseltään, onko rakkaus luontoon puhtainta rakkautta, koska se on pyyteetöntä. Luonnonrakkaus herättää Annassa isänmaallisia tunteita aivan kuten Suomessa on Runebergin Maamme-laulusta asti ollut tapana. 

Rakastuessaan Tujiin Anna kokee näin: ”Kaksi rakkautta nosti hänet riemusta hohtavaksi: minä rakastan, minua rakastetaan, eikä sellainen saa olla väärin.” Rakkauden kohde myös laajenee kaiken kattavaksi: ”Yksi oli rakkaus ihmisiin, toinen kaikkeen elämään, jota maailmassa sykki.” 

Mahdoton rakkaus

Marita Hietasaari kertoo teoksessaan Sodan muisti, että Kahden rakkaus kuvaama lesborakkaus ei aiheuttanut kielteistä lukijapalautetta ja kysyy: ”Olisiko reaktio ollut erilaista, jos Annalla ja Tujilla olisi ollut yhteinen tulevaisuus?”

Kysymys lienee retorinen, sillä kuvattuna aikana yhteinen tulevaisuus oli mahdoton. Annan mietteet, miksi miehen ja naisen rakkaus on hyväksyttävää, mutta naisen ja naisen ei, kertovat nykyisistä arvoista: ”Voi miten mahdotonta kaikki oli. Oli Voitto ja tytöt, oli oma perhe ja suku, oli Tujin perhe ja suku. Jos he aloittaisivatkin kaiken alusta kaksin, vain Tuji ja hän, kaikki muut hylkäisivät heidät. Jokainen paheksuisi heidän liittoaan, ystävät, tuttavat ja sukulaiset halveksisivat heidän laitonta, sairasta suhdettaan, ja jos se paljastuisi, he seisoisivat tuomarin edessä tuomiolla. Miksi muka oli sairasta, jos rakasti toista? Mikä siinä oli hirvittävää?”

Romaanissa yhteistä tulevaisuutta ei tee mahdottomaksi vain laki ja ennakkoluulot. Anna on selvillä siitä, että vaikka suhde olisi sallittu, yhteiselämästä Tujin kanssa ei tulisi mitään. Tuji ei näet pidä Annan tyttäristä, jotka ovat Annalle tärkeimmät.

Vai ovatko? Anna ei pohdi saati ole huolissaan, miten tyttöjen kävisi, jos suhde paljastuisi. Tämä on sinänsä ymmärrettävää: eros-rakkaus on siitä merkillinen asia, että sen vallassa oleva ihminen tuntee olevansa oikeutettu sivuuttamaan kaikki muut, läheisetkin ihmiset.

Sodan ja biologian sattuma ratkaisee

Toisin kuin Hietaniemi tulkitsee, Anna ei oikeastaan ”päätä” jäädä Voiton luo enempää kuin Voitto Annan.

Voitto saa kokea sodan julman sattumavaraisuuden: Toivo on kaatunut samassa taistelussa, jossa hän itse haavoittunut. Voitto saapuu masentuneena toipumislomalle kotiin.

Toisaalta avioparin kohtaloon vaikuttaa biologia. Yhdessä suhteessa Annan syrjähyppy on ollut vaaraton: hän ei voi tulla raskaaksi. Nyt Anna huomaa odottavansa lasta, joka on pantu alulle Voiton edellisellä lomalla.

Ennen kuin Anna saa tilaisuuden kertoa uutisen Voitolle, taloon saapuu vieras nainen. Tämä jättää lähtiessään vauvan, jota väittää Voiton pojaksi. Voitto myöntää olleensa naisen kanssa mutta vain kerran. Hän vetoaa siihen, että tuskin hän oli ainoa. Voitto ei edes tiedä kuin naisen etunimen, Helena.

Anna aikoo seuraavana päivänä ilmoittaa vauvasta sosiaaliviranomaisille. Lukija kuitenkin aavistaa, että vauva jää perheeseen. Se käykin toteen toisessa osassa Yhden toivon tie (2012). Siinä onnen hetkiä tuottaa Annalle pro gradu -työn kirjoittaminen ja oma lehmä.

Itsen ja toisen hyväksyvä rakkaus

Kahden rakkauden lopussa intohimorakkauden tilalle löytyy toisenlainen rakkaus: ”Ehkä Annan pitäisi oppia antamaan itselleen armoa, unohtaa omat virheensä, kun ei niitä kukaan muukaan muistellut. Ehkä pitäisi rakastaa myös itseään, ei itserakkaana vaan nöyränä ja alttiina kehittymään. Se voisi olla toisenlaista rakkautta: ensin olisi rakkaus muihin ihmisiin, sitten armollinen rakkaus itseään kohtaan.”

Tässä uudessa rakkaudessa on siis kyse hyväksymisestä, armosta ja anteeksiannosta – sekä itseä että muita kohtaan.

Romaanin loppu on yllättäen sovinnollinen: ”Hyvinhän mies tuohon sopi, saman pöydän ääreen. Ei tämä niin hurskas ollutkaan, mutta olipahan sitäkin kokonaisempi, oikea ihminen pettymyksineen ja toiveineen eikä pelkkää Annan kuvitelmaa.”

Koska Annakin on rikkonut aviolupauksensa, hän juuri siksi pystyy näkemään ja hyväksymään miehensä ilman rakastumisen luomaa illuusioita, sellaisena kuin tämä on. ”Veden viileyttä osasi arvostaa vasta silloin, kun iho oli palovammoilla.”

Sanalla sanoen Annasta on tullut aikuinen.

Nainen psyykkisesti kärsivän miehen omaishoitajana

Annan aavistaa sodan aiheuttamia kauheuksia, mutta hän kieltäytyy ajattelemasta niitä: ”Piti kääntää mielensä pois tuollaisista, muuten elämän sirpaleita ikinä saisi koottua lähellekään sitä, millainen elämä oli ollut ennen sotia. Sellaiseksi hän halusi sen vielä tulevan.” Samasta syystä sota haluttiin sen jälkeen unohtaa.

Mutta se on mahdotonta, se käy selväksi, kun kirjailija antaa Annan ennakoida, että hän tulisi vuosikymmenet heräämään siihen, että ”Voitto huutaisi kuolevan ystävänsä nimeä epätoivoissaan”. Annasta tulee loppuiäkseen miehensä psyyken hoitaja. Tällainen rakkaus on pragmaa (auttavaa rakkautta).

Tämä miehen heikkous sodan jälkeen oli Sandra M. Gilbertin ja Susan Gubarin mukaan yleinen teema länsimaiden kirjallisuudessa. Havasteen sarjassa se pysyy kodin salaisuutena. Yhden toivon tiessä Voitto ottaa itselleen vahvan aseman sekä kylässä että kotona. Hän jopa sanelee, millaisen työpaikan Anna valmistuttuaan ottaa. Eikä korkeakoulututkinnon suorittanut Anna ole edes selvillä, että hänen oma palkkansa kuuluu hänelle!

Vielä 50-luvun puolivälissä tapahtuvassa Kolmessa käskyssä (2013) perhe on tottunut heräämään joka yö isän painajaisiin: ”isä käpertyi äidin syliin kuin lapsi ja itki hartiat nytkähdellen kunnes nukahti. Mutta aamulla oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isä lähti töihin kasvot yhtä ankarina kuin ennenkin, ja äiti puuhaili keittiössä suu tiukkana viivana.”

Kompensaationa yöllisestä heikkoudesta Voitto tekee perheessä päätökset: kun toiseksi vanhimmalla tyttärellä on murrosiän ongelmia, Annan on jäätävä pois työstä. Voitto on myös tehnyt kovasti työtä ja on hankkinut perheelleen hyvän elintason.

Niinpä Annalle suo sen, minkä Kahden rakkauden kertoja tietää ennalta: vuosien kuluttua salasuhde on Annan aarre, jota tämä muistelee: ”elinpä [- – -] elin sellaisenakin aikana vahvana ja uskaltaen”. Suhteesta, joka olisi voinut tuhota perheen, tulee Annalle voimavara, joka auttaa jaksamaan eteenpäin.

Lopullinen sovinto vie aikaa

Lopullinen sovinto avioparin kesken syntyy vasta Kolmessa käskyssä, jonka päähenkilö Annan ja Voiton tytär Raija.

Raija nuhtelee äitiään siitä, että tämä on kohdellut tylysti Voiton aviotonta poikaa. Anna myöntää, että poika on syytön syntymäänsä, ja muistaa taas sen, ettei hän ole itsekään synnitön, joka voisi heittää kiven miestään kohti.

Annaa ja Voittoa sitovat yhteen myös muistot – heidän alkuajan intohimostaan ei tiedä kukaan muu kuin he kaksi.

Raijakin oppii saman minkä Anna: ”Ehkä rakkauden ei tarvinnut aina olla sellaista, mikä vei jalat alta ja satutti. Ehkä yhdessä voi rakentaa jotakin pysyvämpää, luotettavampaa.”

Valokuva Marek Sabogal

Kirjailijasta

Paula Havaste, omaa sukua Aho, on syntynyt 1962 Rovaniemellä. Hän on koulutukseltaan filosofian tohtori. Nykyisin hän työskentelee tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkönä.

Havaste aloitti kaunokirjailijanuransa 2003 historiallisella romaanilla Kymmenen onnen Anna. Lapinmaa-sarjan muut osat ovat Kotasavun Marja (2004), Lapinmaan Nilla (2005) ja Maaren, samaanien sukua (2008).

Viimeksi on ilmestynyt Vihat-sarja: Tuulen vihat (2014), Maan vihat (2015), Veden vihat (2016) ja Lumen armo (2017).

Tietoja Gummeruksen sivulla ja Wikipediassa.

Romaanista Kaksi rakkautta ovat kirjoitettu myös blogeissa P.S. Rakastan kirjoja, Lukijatar ja Luettua

Olen kirjoittanut blogissa myös Yhden toivon tiestä keskittyen sen toiseen päähenkilöön, Annan sisareen Oiliin.

Kirjallisuutta

Gilbert, Sandra M. & Gubar, Susan: No man’s land. The place of woman writer in the twentiet century. Volume 3. Letters from the front. Yale University Press cop. 1994.

Havaste, Paula: Tarzan ja valkoisen miehen arvoitus. Tutkimus maskuliinisesta identiteetistä Edgar Rice Burroughsin Tarzan-sarjassa. Like 1998.

Hietasaari, Marita: Sodan muisti. Talvi- jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun histori allisissa romaanissa. Avain 2016.

Juvonen, Tuula: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Vastapaino 2002.

Mustola, Kati: Lyhyt homoseksuaalisuuden historia. – Kokoomateoksessa Ulos kaapista. Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta. Toim. Marja-Leena Parkkinen. 2. p. Like 2006.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015

Uusin silmin. Lesbinen katse kulttuuriin. Toim. Pia Livia Heikinaho ym. Yliopistopaino 1996.

Sami Hilvo: Viinakortti

Sota oli kovaa aikaa, mutta joillekin se oli myös aikaa, jolloin saattoi elää vapaammin kuin rauhan aikana. Tästä kertoo Sami Hilvon Viinakortti.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia!

Isoisä ja pojanpoika

Viinakortissa (2012) on kaksi päähenkilöä, isoisä Urho ja pojanpoika Mikael. Myös aikakausia on kaksi: Urholla sota-aika ja sodan jälkeinen aika 1939-1966, Mikaelilla vuosi 1993 ja takautumana vuosi 1973.

Alussa Mikael tulee isoäitinsä Ailin hautajaisiin oleskeltuaan pitkään ulkomailla. Isoäiti on jättänyt Mikaelille talonsa ja koko omaisuutensa.

Jo aiemmin Mikael on saanut isoäidiltään isoisä Urhon virkapaidan ja löytänyt sen povitaskusta viinakortin. Alkoholin ostaminen Alkosta edellytti aikoinaan viinakortin hankkimista. Toisaalta viinakortilla kontrolloitiin ostetun alkoholin määrää.

Nyt Mikael löytää viinakortin välistä valokuvan. Se esittää miestä – yhtä niistä miehistä joka on isoisän rintamatovereita esittävässä valokuvassa.

Tuon miehen, Toivo Marraksen, leski Hertta antaa Mikaelille isoisä Urhon kirjeet Toivolle. Lisäksi Mikael lukee isoisänsä päiväkirjan. Teoksessa on myös virallisten sotapäiväkirjojen perusteella muotoiltu sotapäiväkirja.

Nimien merkitykset

Urho viittaa Porilaisten marssin säkeeseen ”Pojat kansan urhokkaan” eli rohkeuteen ja muutenkin tosi miehuuteen. Urho on suomalainen sana, mutta se tuli nimipäiväkalenteriin Botolfin paikalle. Botolf tarkoittaa sankaria, sotilasta, sananmukaisesti ”hallitsevaa sutta”.

Toivo on yksi kristillisistä hyveistä, jotka ovat usko, toivo ja rakkaus (Paavalin 1. kirje korintolaisille 13:13). Heprealaiskirjeen (11:1) mukaan ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Se, mihin Toivo Marras uskoo ja minkä hän toivoo toteutuvan, on mahdollista vasta Mikaelin sukupolvelle.

Marras-nimen merkityksen Mikael selittää romaanissa. Ensinnäkin marraskuu on kuollut kuukausi. Toiseksi marras on erityisen suuri kalansaalis tai jättiläiskala, kalojen kuningas – mutta kummatkin ennustavat pyytäjänsä kuolemaa.

Mikael pohjautuu heprean nimeen Mikael, joka tarkoittaa ”kuka on Jumalan kaltainen”. Raamatun Mikael on arkkienkeli ja ylin seitsemästä pääenkelistä. Hän seisoo Jumalan oikealla puolella ja välittää ihmisten rukoukset ja hyvät työt. Hän voittaa viimeisen taistelun lohikäärmettä vastaan ja johdattaa vanhurskaat vainajat taivaalliseen Jerusalemiin.

Sota sallii kaiken, rauha on sotaa armottomampi

Vuonna 1939 lapsuudenystävät Urho ja Toivo ovat 20-vuotiaita ja viettävät kesän loppua kahden kalliosaaressa.

Sodan aikana miehet tapaavat dramaattisesti – luullen toisiaan vihollisiksi ja ovat tappaa toisensa, kunnes tunnistavat toisensa tuoksusta.

Ystävyys syvenee rakkaudeksi – tai kai tunteita on ollut ennenkin, mutta niitä ei ole voinut tiedostaa, saati tunnustaa ennen kuin nyt, kuoleman uhatessa.

Rauha tietää eroa: ”Muiden tavoin he olivat lähteneet kotoaan, koska heillä ei ollut vaihtoehtoja, mutta he olivat löytäneet kodin toisistaan. Kun sota oli ohi, juna pysähtyi heidän asemalleen ja he astuivat tulevaisuuteen, joka vaati, että mennyt unohdetaan. Jos he unohtaisivat kaiken, menettäisivätkö he kaiken? Mutta heidän oli palattava, koska heillä ei ollut vaihtoehtoja.

Sota oli poikkeustila. Se vaati kaiken, mutta se myös salli kaiken. Rauhan armottomuudesta miehillä oli vain aavistus.”

Toivo ja Urho haaveilevat yhteisestä maatilasta. Mutta se on yhtä mahdoton haave kuin kahdella cowboylla Annie Proulxin novellissa Brokeback mountain (kokoelmassa Lyhyt kantama) ja siitä tehdyssä samannimisessä elokuvassa.

Molemmat seurustelevat ja menevät naimisiin. Ensin niin tekee Urho perin vastahakoisesti, vain koska tyttöystävä Aili odottaa lasta.

Ei perinteistä sankaruutta

Jatkosota tuo Urhon ja Toivon jälleen yhteen, samaan joukko-osastoon. Korsussa tai teltassa heidän täytyy varoa, koska siellä nukkuu myös muita. Pelkkä tieto toisen läheisyydestä auttaa kuitenkin kestämään. Asemasodan aikana he saavat yöpyä kahden jouluna ja heinätöissä.

Vertauskohtana ovat anonyymi seksi, josta sotamies Kalevi kertoo talvisodan aikana esimiehelleen Urholle. Urho kehottaa Kalevia olemaan asiasta hiljaa.

Toivo ja Urho katselevat suosittua rintamaviihdettä, naisiksi pukeutuneita miehiä. Toivo sanoo Urholle: ”En ole nainen. Edes puolikas.” ”Tuolla sisällä? Mitä ne olivat?” Ja Urho sanoo: ”Nuo tuolla sisällä ovat vähemmän miehiä kuin sinä”.

Partioretkellä käy toteen Botolf-nimen susi-merkitys, kun Urho syyllistyy sotarikokseen. Hän ampuu vangin, koska tämän kuljettaminen olisi vaikeaa eikä tästä ole enää hyötyä. Tapauksesta on sikäli hyötyä, että sen jälkeen omaan joukkoon kuuluva niskuroija ei uskalla enää jatkaa käytöstään.

Muutenkaan romaanissa ei ole perinteistä sankaruutta. Ja paljon ylistetty aseveljeyden (”kaveria ei jätetä”) sijasta nähdään sen vastakohta: Toivo loukkaantuu oman sotilaan tahallaan ampumasta luodista.

Toivon raskaana oleva vaimo Amanda ei kestä sotainvalidi-miestä vaan lähtee. Poikansa Ilarin Amanda antaa kasvaa siinä uskossa, että tämän isä on hänen toinen aviomiehensä.

Siviili merkitsee kaksoiselämää

Kun sota loppuu, Urhosta tulee kotipaikkakunnan nimismies.

Homoseksuaalit tapaavat toisiaan asemapuistikossa ja sen käymälässä, jota kutsutaan ”vihreäksi enkeliksi”. Siellä seksiä harjoitetaan nimettöminä: ”Älä kysy minulta vaimoni nimeä tai lasteni ikää. [- – -] Sillä jos joudun asiaa miettimään ja vastaamaan, en voi kanssasi olla.”

Siellä Urho kohtaa Kalevin, joka järkyttyy: ”Eikö riittänyt, että minuun on tarttunut Ruotsin tauti, mutta että sinäkin jatkat näitä sairaita harrastuksia? Mikä oikeus sinulla on seistä siinä ja katsoa minua tuolla tavalla? Hintti!” Kalevi on teoksen säälittävin ihminen, sillä ajan ilmapiiri saa hänet inhoamaan itseään.

Toivo on kouluttautunut lääkäriksi ja mennyt uusiin naimisiin Hertan kanssa. Hän palaa kotipaikkakunnalle ja suhde Urhoon jatkuu, mutta he voivat tavata vain nuoruutensa kalliosaaressa.

Kirjailija ei ole valinnut Urhon ja Toivon ammatteja syyttä. Urho sanoo: ”Olimme yhteisömme tukipylväitä; minä laki ja sinä lääketiede. Miten muuten se olisi voinutkaan olla? Rikollinen poliisi ja sairas lääkäri? Miten silloin olisi käynyt järjestyksen ja terveyden?” Tässä viitataan silloiseen lakiin ja tautiluokitukseen, jonka mukaan homoseksualismi oli rikos ja sairaus.

Nimismiehenä Urho joutuu tutkimaan myös homoseksuaaleista tehtyjä ilmiantoja. Kalevi kiristää Urhoa sillä, että hän on nähnyt Urhon ja Toivon saaressa. Urho selittää alaiselleen, ettei näyttöä ole.

Silti Kalevi on merkitty mies: hänelle ei anneta ajokorttia, ja kaikkien kuullen sanotaan syyksi, että hän on hintti. Kunniamerkitkin kehotetaan antamaan pois. Työ menee, ja kirkkoherra jyrisee tuomiota saarnassaan.

Yhteiskunta on siis monin tavoin vastakkainen antiikin kardinaalihyveille: oikeamielisyyden sijasta on pakko noudattaa väärää lakia, ja kohtuullisuuden sijasta vallitsee suvaitsemattomuus. Urhon yrittää harjoittaa viisautta muodollisen lain asemasta (”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään. Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana”), ja se pelastaa Kalevin vankilasta mutta ei yhteiskunnan tuomiolta.

Mikael muistaa, että isoisä hymyili vain, kun silitti virkapaitaansa tai oli juonut. ”Viinakortti oli sellin oven aukaiseva avain, mutta yleensä jo saman vuorokauden sisällä myös pikapassitus takaisin vankilaan, myöhään valjenneen päivän syyllisyyteen ja kylmyyteen, joka hiljaisesti hohkasi avioliiton urautuneesta arjesta.”

Rakkaus päättyy kuolemaan

Näin elämä jatkuu, kunnes metsästysretkellä jahtimestari tekee erehdyksen: hän ei osu lyhyeltä etäisyydeltä saaliiseen. Jatkossa Urho epää jahtimestarin käskyn tahallisella loukkauksella, jossa aiemminkin keskeinen mies-sana korostuu: ”Annetaan ajolinjan miesten hoitaa asia”. Vähän myöhemmin Toivo sanoo: ”Saa onnitella kauden suurimman uroon kaatamisesta”, mikä viittaa myös Urhon nimeen. Jahtipäällikkö kiroaa: ”Mitä tuokin täällä tekee? Tuohon takaraivoon, niin olisi noitakin vähemmän”.

Kun Urho on poissa, Toivo saa surmansa. Jahtipäällikkö väittää, että kyse oli harhalaukauksesta. Urhokaan ei nimismiehenä rupea asiaa tutkimaan.

Toivon leski Hertta löytää Urhon kirjeet miehelleen ja herjaa Urhoa, mutta kysyy myös, miksei Urho elänyt avoimesti Toivon kanssa: ”Eikö olisi ollut parempi, että edes kaksi ovat onnellisia kuin että kaikki ovat onnettomia?” Urho vastaa: ”Minussa ei ollut tarpeeksi miestä.”

Toivon kuolema – tai Hertan tuomitseminen – murtaa Urhon, joka tekee itsemurhan uimalla kohti heidän yhteistä saartaan, siis tahallaan hukuttautumalla. Isoisä löydetään Mikaelin 13-vuotissyntymäpäivänä 1966.

Kaksi suhdetta rinnastuu

Viinakortissa kerrotaan myös Mikaelin tarina. Mikaelin seksuaalisuus herää 12-vuotiaana, kun hän katselee Ilari Eloa salaa saunassa. Ilari on Mikaelin isän läheinen ystävä, ilmeisesti myös rakastettu, vaikka Mikael ei halua tietää asiaa lähemmin.

Ehkä juuri isän ja Ilarin suhde on ollut syynä Mikaelin vanhempien avioeroon. He olivat aikoinaan joutuneet pakkonaimisiin, kun äiti sai Mikaelin vain 17-vuotiaana.

21-vuotispäivänään Mikael menee sänkyyn tuntemattoman miehen kanssa, joka aamulla on osoittautuu Ilariksi. Vasta myöhemmin Mikaelille selviää, että Ilari on hänen isoisänsä rakastetun Toivon poika.

Ilari on naimissa ja Mikael lähtee ulkomaille. He tapaavat uudelleen Mikaelin isoäidin hautajaisissa parikymmentä vuotta myöhemmin.

Kyseessä on ennen kaikkea Mikaelin kasvutarina. Mikaelin ja Ilarin suhteesta ei kerrota muuta kuin vahva seksuaalinen veto, joka ei ole vähentynyt vuosienkaan eron jälkeen. Kun he tapaavat hautajaisissa, korostetaan lähinnä Ilarin tuoksua ja hänen rintakarvojaan. Henkilönä Ilari jää valjuksi.

Ilari on karjalainen asu ortodoksisen pyhittäjäisän Ilarionin nimestä. Kantasana on latinan Hilarius, joka merkitsee hyväntuulista ja reipasta. Äidin toiselta aviomieheltä saatu sukunimi Elo viittaa elämään ja on siten oikean isän Toivo Marraksen kuolemaan viittaavan sukunimen vastakohta. Nimeen sisältyy siten ennustus, että Mikaelin ja Ilarin suhteella on mahdollisuus.

Ihmistä ei saa pakottaa toisenlaiseksi kuin hän on

Mikael on saanut isoäidiltään lahjaksi Erik Lindgrenin vuonna 1903 ilmestyneen Kasvitarhakirjan omistuksella: ”kasvitarhassa on kaikki”. Se ”kaikki” lienee seuraava kohta, joka on myös romaanin motto: ”Oikea sääntö hedelmäpuiden kasvatuksessa on se, ettemme saa koskaan pakottaa puuta muodostumaan vastoin sen omaa taipumusta, vaan päinvastoin meidän kaikella tavalla tulee tukea ja auttaa sitä. Tosin voidaan vastakkaiseenkin suuntaan menetellen saavuttaa varma tulos, mutta tavallisesti seuraa siitä rangaistus ennemmin tai myöhemmin.”

Viesti on, että ihmistäkään ei saa pakottaa toisenlaiseksi kuin hän on, muuten seuraa rangaistus. Mikaelilla se on juominen kuten isoisällä, Ilarilla taas uran takia solmittu avioliitto. Se on ollut onneton myös vaimon kannalta.

Isoäidin kasvitarha on rappiolla, melkein kuollut, mutta Mikael herättää sen uudestaan eloon. Aivan samalla tavalla Mikaelilta ja Ilarilta kestää vuosia, ennen kuin he voivat tunnustaa tunteensa ja julkistaa suhteensa.

Vaimojen osa jää syrjään

Toivon leski Hertta pyytää anteeksi Mikaelilta: ”Joskus luulemme kaiken loppuvan kuolemaan, mutta ei: viimeisenä tulee anteeksianto.”

Ilarin vaimo Helena loukkaantuu ensin, mutta löytää uuden miehen ja saa lapsen. Tässä kohtaa on ehkä vähän liikaa happy endiä.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä (2014) valotetaan myös petetyn vaimon näkökulmaa: sitä, miten raskasta on elää, kun mies ei halua koskaan koskettaa.

Sen sijaan Viinakortissa vaimojen tehtävänä on vain antaa anteeksi.

Vaikka aikakausi on osaltaan syynä kulissiliittoihin, se ei voi kokonaan poistaa miesten vastuuta sitä, että he ovat naineet naiset valheellisin perustein.

Miehuus ei riipu seksuaalisesta suuntautumisesta

Lopussa Mikael löytää itsensä ja sen, minne kuuluu. Hän ei anna äitinsä ryövätä ja myydä isovanhempien talon esineitä. Isoisän paita ”istuu kuten paidan pitääkin istua. Olen kasvanut siihen. Täyttänyt sen.”

Jo aikaisemmin Mikaelille on tärkeää todeta: ”Olen mies ja tunnen itseni mieheksi.” Mutta nyt myös yhteisö – tai ainakin Toivon leski Hertta – vahvistaa tämän.

Miehuus ei riipu seksuaalisesta suuntautumisesta, se on rohkeutta – ennen kaikkea rohkeutta olla oma itsensä. Rohkeus oli yksi antiikin neljästä kardinaalihyveestä ja niistä tärkein, koska ilman sitä muut hyveet eivät voi toteutua.

Romanttinen rakkauskäsitys

Viinakortissa rinnastetaan siis kaksi suhdetta ja kaksi aikakautta: isoisän piti salata rakkautensa ja tarina päättyi onnettomasti, pojanpoika voi elää julkisesti ja läheisten hyväksymänä rakastettunsa kanssa.

Kiistämättä isoisä joutui kärsimään kaksoiselämän takia,  mutta ehkä rakkaus myös pysyi tuoreena siksi, että pari joutui tyytymään vain harvoihin, salaisiin tapaamisiin eikä heidän tarvinnut kohdata arjen haasteita.

Toivon rakkauskäsitys on näet ääriromanttinen: ”En olisi mitään elämältäni niin halunnut, kuin sulkea kaiken ulkopuolelle, unohtaa kaiken olemassaolon.” Samoin Urhon elämällä on tarkoitus niin kauan kuin Toivon sydän lyö.

Kannattaa muistaa, että suurissa eurooppalaisissa rakkaustarinoissa, Tristanista ja Isoldesta Anna Kareninaan, kärsitään rakkauden tähden, rakkaus jopa on kärsimystä, passiota. Ja lopulta tarinat päättyvät kuolemaan.

Enää sosiaaliset erot tai avioliitto eivät ole parin rakkaudelle ylittämättömiä esteitä, mutta sijoittamalla LGBT-parin muutaman vuosikymmenen päähän voi luoda uuden version perinteisestä rakkaustarinasta.

Tietoja

Sami Hilvo on syntynyt 1967.

Esikoisromaaninsa Viinakortin jälkeen Hilvo on julkaissut romaanit Rouva S. (2012) ja Pyhä peto (2016)

Tammen sivu.

Hilvon blogin osoite on: http://www.sohilvo.blogspot.com/

Wikipedian sivut: viinakortti, kristilliset hyveet, kardinaalihyveet, tuomarinohjeet.

Kirjallisuutta

Mustola, Kati: Homoseksuaalisuus ja sota. Kahden veteraanin tarinat. – Kokoomateoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Mustola, Kati: Lyhyt homoseksuaalisuuden historia. – Teoksessa Marja-Leena Parkkinen: Ulos kaapista. Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta. 2. p. Like 2006.

Vilkuna, Kustaa: Etunimet. Avustajat Marketta Huttu ja Pirjo Mikkonen. Sis. teokseen Joka kodin suuri nimikirja. Suuri suomalainen kirjakerho 1996.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Itään ja Autius lehtipuissa

Itään ja Autius lehtipuissa kertovat, miten Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion nuoruuden unelma Suur-Suomesta näytti 1941 täyttyvän ja miten sota vaikutti aviopuolisoiden suhteeseen.

Itään (2002) ja Autius lehtipuissa (2003) ovat neljäs ja viides osa viisiosaisesta kirjasarjasta Valistuksen sukutarina, jonka Katarina Eskola on toimittanut vanhempien kirjeistä ja päiväkirjoista. Edelliset osat ovat Kahden (1999), Yhdessä (2000) ja Sodassa (2001).

Talvisotaa ja välirauhaa käsittelevästä Sodassa-teoksesta olen kirjoittanut blogiini aiemmassa artikkelissa, jossa olen kertonut lyhyesti myös Elsan ja Martin taustasta ja romanssista.

Itään alkaa jatkosodan alusta ja päättyy vuoden 1942 toukokuuhun, jolloin Martti kotiutettiin armeijasta. Autius lehtipuissa käsittää jatkosodan loppuosan ja ensimmäiset rauhan vuodet Elsan kuolemaan tammikuussa 1951 asti.

Kuten ennenkin, puhun päähenkiköistä vain etunimillä.

Ei aiempaa innostusta Natsi-Saksaa kohtaan

Elsa ja Martti kuuluivat nuorina Tulenkantajiin, Elsa kirjallisuuskriitikkona ja Martti runoilija P. Mustapäänä.  Kun muut ryhmäläiset matkustivat Ranskaan, Elsan määränpäänä oli Englanti, josta hän 1928 julkaisi kirjan Vanha iloinen Englanti. Martti kävi pari kertaa 20-luvulla Saksassa. Molemmat matkailivat Virossa ja Pohjoismaissa.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet olivat nuorina Akateemisesta Karjala-Seuran (AKS) jäseniä, mutta erosivat Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Lehti suhtautui Natsi-Saksaan paljon kielteisemmin kuin perinteinen Valvoja-Aika: myönteisiä artikkeleita Saksan sisäpolitiikasta oli vain yksi. Kiertäen samasta asiasta kertoo sekin, että vuodesta 1937 alkaen Saksan sisäpolitiikasta ei kirjoitettu mitään mutta samaan aikaan julkaistiin useampi artikkeli Englannista.

Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori) olivat mukana kolmi-nelikymppisen kulttuurieliitin keskusteluissa, jotka julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Osanottajista vain Olavi Paavolainen oli innostunut Natsi-Saksasta, koska se edusti uutta. Muiden mielestä Suomen oli otettava kulttuurivaikutteita Englannista.

Kesäsotaan lähtö riemumielin

Jatkosodan aikana Martti toimi ensin 7. tiedotuskomppanian päällikkönä, joka Saaristomerellä, Ahvenanmerellä ja Hankoniemellä. Sitten hän pääsi omasta hakemuksestaan rintamakirjeenvaihtajaksi VI armeijakuntaan ja ylennettiin pian 1. tiedotuskomppanian päälliköksi Laatokan Karjalaan ja Aunukseen. Tammi-helmikuussa 1942 Martti toimitti Olavi Paavolaisen kanssa teosta Taistelu Aunuksesta, jonka julkaisemisen sensuuri lopulta esti sotaonnen käännyttyä. Helmikuussa Martti palasi komppaniaansa Aunukseen, mutta maaliskuussa hänet määrättiin Päämajaan Mikkeliin tarkistamaan toisten rintamakirjeenvaihtajien tekstejä. Huhtikuun alussa hänestä tehtiin Päämajan rintamatiedotustoimiston päällikkö, mutta hänet kotiutettiin jo toukokuun alussa.

Olavi Paavolainen esittää Synkän yksinpuhelun alussa, että tavallisten sotilaiden mieliala on jo kesäkuussa 1941 sotaa vastaan. Sen sijaan Martti kuvaa TK-artikkelissaan etenevää armeijaa niin elävästi ja havainnollisesti, että rivistöt ja tien suorastaan näkee silmissään ja korostaa innostusta, jota hän muistiinpanojensa ja kirjeittensä mukaan myös itse tuntee.

Toki Paavolaisen kuvaamaa skeptisyyttäkin epäilemättä on, mutta vielä useammat muistavat jälkikäteen sodan alun mielialansa lopputuloksen valossa.

Wolf H. Halsti kertoo muistelmissaan, ettei ole koskaan saanut yhtä paljon palautetta kuin Suomen kuvalehdessä julkaistusta artikkelistaan Isät katsovat poikiaan, jossa uutta sotaa kuvataan ”ylösnousemuksena”.  Postia ”tuli lukeneilta ja työmiehiltä, vanhoilta ja nuorilta, naisilta ja miehiltä, ja reaktio oli yksimielinen: nyt palautetaan Suomen turvallisuus!”

 

Martti itsesensuroi Suur-Suomi innostusta

Entiselle AKS-läiselle Martille Suur-Suomessa on kyse nuoruuden unelman toteuttamisesta. Se on tosin ollut syrjässä monet vuodet, mutta nyt se näyttää viimein toteutuvan. Oula Silvennoinen on osoittanut, miten Suur-Suomi innostukseen tempautuvat kesällä 1941 mukaan monet sellaisetkin, joille asia ei ole ollut läheinen tai jotka ovat pitäneet sitä epärealistisensa haaveena.

Sodan jälkeisessä Suomessa Itä-Karjalan valloitus tuntui ulkopoliittisesti arkaluontoiselta. Niinpä Martti 1969 julkaisemassaan teoksessa Me marssimme Aunuksen teitä jätti pois ja muunteli tekstiä, kuten Eskola esipuheessaan monin esimerkein osoittaa.

Jäljelle jäi kuitenkin mm. kohta: ”On huvittavaa nähdä ja kuulla, miten nämä entiset tulenkantajat pursuavat Suur-Suomi-aatetta. – Yleensä on sanottava, että juuri Paavolainen, Jylhä ja Pälsi ovat ainoat aatteen miehet tällä hetkellä.” Kuten Eskola sanoo, teoksen lukija saattoi saada käsityksen, että Martti naureskelee muiden innostukselle, johon hän ei itse ota osaa. Kohdan voi tulkita myös niin – ja se liene ollut Martin alkuperäinen tarkoitus – että tämä on mielissään, kun läheiset keskustelukumppanit ovat vihdoinkin omaksuneet ”oikeat” mielipiteet.

Tällaiset keskusteluhetket muistaen Martti ei tietenkään voinut hyväksyä Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa sodan jälkeen antamaa kuvaa. Toisaalta Martti teki itsesensuroimalla teoksensa Me marssimme Aunuksen teitä juuri sen, mistä hän oli 1946 Olavi Paavolaista syyttänyt: hän pienensi sekä omaa että muiden, esimerkiksi ihailemansa kenraali Paavo Talvelan, innostusta Suur-Suomeen. Paavolaista koskeva kohdan Martti sen sijaan jätti jäljelle – ilmeisesti näpäyttääkseen tämän kritiikittömiä ihailijoita. Pääasiasta, jatkosodan väistämättömyydestä talvisodan ja välirauhan jälkeen, Martti ei teoksessaan tinkinyt.

Tiedemiehenä Martti tiesi hyvin lähteiden ja kontekstin merkityksen. Siitä huolimatta hän ilmoitti teoksen Me marssimme Aunuksen teitä olevan päiväkirja. Tosiasiassa se perustui Eskolan mukaan pääasiassa vaimolle lähetettyihin kirjeisiin ja TK-artikkeleihin.

Tyttären suruksi Martti häivytti Elsan osuuden samalla tavoin kuin teoksen Nuoruusvuodet kohdalla; syyksi Eskola arvelee isän toista avioliittoa.

Ehkä syitä oli sodan kohdalla muitakin: aihetta kuvattiin aikoinaan vain julkisesta ja miesten näkökulmasta, johon eivät sopineet Martin joulun alla 1941 lähettämän kirjeen yksityiset tunnot, että hänen mielensä täyttää ”vain yksi ajatus: milloin pääsen kotiin”.

Elsa kotirintaman propagandistina

Myös Elsa on sodan alkaessa intoa täynnä. Kirjeissään miehelleen hän arvostelee kärjekkäästi Väinö Tanneria, joka radiopuheessaan ”varoitti yltiöisänmaallisuudesta, johon liittyi laajoja tavoitteita ja epäkansanvaltaisuutta”. Elsa ottaa tuekseen Suomen kuvalehden numeroissa 30 ja 31 julkaistuihin Wolf H. Halstin kirjoituksiin Aamun sarastaessa ja Me piirrämme miekalla rajan.

Jos on uskominen Halstin muistelmia, Elsa ei täysin tajunnut tämän kirjoituksen tarkoitusta. Edellisessä kirjoituksessa Halsti oli kannattanut rajan siirtoa idemmäs, mutta puolustuksellisista syistä. Kun Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky oli aiheuttanut negatiivisia reaktioita tavallisten sotilaiden keskuudessa, Halsti laati jälkimmäisen kirjoituksen, jossa näennäisesti tuettiin päiväkäskyä, mutta esitettiin perusteluksi aatteellisen ristiretken sijasta puolustukselliset näkökohdat.

Sen sijaan Elsa vetoaa siihen, että itäkarjalaiset ovat samaa kansaa kuin suomalaiset. Hän kiittää Jalmari Jaakkolan Suomen idänkysymystä ymmärtämättä tai välittämättä, että tiedettä (historiaa, kielitiedettä ja kansanrunoutta) on taivutettu politiikan vaatimusten mukaan. Vielä vähemmän hän oivaltaa tai välittää, että teoksella – joka oli ilmestynyt ilman sensuurin hyväksyntää – on länsivalloissa Suomelle epäedullinen vaikutus. Näin toteaa Eskolan lainaama Kustaa Vilkuna toteaa teoksessaan Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Vilkuna toimi sotasensuuri- ja tiedotustoiminnan tarkastusviraston päällikkönä 1939–1943 ja Valtion tiedoituslaitoksen (VTL) päällikkönä 1943–1944.

Elsa katsoo myös Suur-Suomen toteuttamiseen Suomen omassa vallassa. Halsti taas on sitä mieltä, että rajoista päätettäisiin lopullisesti rauhansopimuksessa, johon vaikuttaisi ratkaisevasti suurvaltojen välisen sodan lopputulos. Siihen asti sosialidemokraattisen lehdistön pidättyvä linja turvaa parhaiten tärkeimmän: kansan yhtenäisyyden.

Elsa haluaa aktiivisesti vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Suur-Suomen hyväksi. Hän valikoi Yleisradioon mietelauseita ja varaa jo etukäteen sopivia lauseita voitokkaita sotatapahtumia varten. Tässä hän joutuu ristiriitaan sensuurimääräysten kanssa, joiden mukaan julkisuudessa sotaa ei pitänyt nimittää hyökkäyssodaksi eikä puhua suoraan Itä-Karjalan pysyvästä liittämisestä Suomeen. Elsa ei tällaista pidättyvyyttä hyväksy.

Hylätyksi tulee myös Elsan ehdotus: ”Jokaisen kansan tulee itsesäilytysvaistonsa nimissä ajaa omia etujaan ja yhtä kovin keinoin kuin muut ovat ajaneet sen vastaisia etuja.” Se on Yleisradion ohjelmapäällikön Ilmari Heikinheimon mielestä ”suden moraalia”, joka juuri ”on vienyt kansat vihaan ja sotaan toisiaan vastaan ja ihmiskunnan siihen umpikujaan, missä se nyt on”.

Elsa on Suomessa yleiseen tapaan valtioon samastuva intellektuelli – ei tosin kritiikittömästi, sillä hän pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan myös  päättäjiin, jotta nämä omaksuisivat hänen omat aatteensa. Näitä hän pitää itsestään selvästi kaikille kansalaisina parhaina. Hänen mieleensä ei tule, että sosiaalidemokraateilla ja suomenruotsalaisilla on hyvä syy vastustaa heimoaatetta: sen pohjalle rakennetussa Suomessa heille tärkeät arvot olisi syrjäytetty.

Suhtautuminen ”ei-kansallisten” ja sotavankien kohteluun

Katarina Eskola haastaa lukijat pohtimaan, puolustivatko Elsa ja Martti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ”tuhoamis-” vai ”vapauttamis- ja auttamismielessä”. Kysymyksenasettelu on anakronistinen: se, minkä Elsa ja Martti näkivät vapauttamisena, nähdään nykyisin toisin.

Elsan nationalismi perustuu uskoon, että kuuluminen kansakuntaan syntyy ikään kuin luonnollisesti kielen ja etnisyyden perusteella. Näin ollen Suomen kansaan kuuluvat vienalaiset, aunuslaiset, vepsäläiset jne ja Suomen rajojen pitää noudattaa kielirajoja.

Samoin Elsa on varma, että Itä-Karjalan liittäminen Suomeen sujuu nopeasti ja kivutta. Varsin huolettomasti Elsa lähtee siitä, että itäkarjalaiset omaksuvat suomen kielen ja kaikki suomalaiset instituutiot; oman uskonnon he sentään olisivat saaneet pitää.

Nykyisen käsityksen mukaan kansakunta on ”kuviteltu yhteisö”, jota rakennetaan tietoisesti. Tältä pohjalta on selvää, että koska itäkarjalaiset eivät olleet koskaan kuuluneet Suomeen (tai Ruotsiin), he jäivät autonomian ajan ”kansakunnan rakentamisen” ulkopuolelle.

Päinvastoin, siteet Venäjään ja venäläisiin olivat jo muodostuneet kiinteiksi siitä asti, kun kristinusko saapui alueelle idästä. Ortodoksisille karjalaisisille katoliset (myöhemmin luterilaiset) suomalaiset olivat vääräuskoisia ”ruotseja”.

Etnis-kielellisen nationalisminsa pohjalta Elsa ei epäröi ehdottaa, että ”ei-kansalliset” ainekset, siis muut kuin suomensukuiset, pitäisi karkottaa Suur-Suomeen liitettävästä Itä-Karjalasta. Martti kertoo vaimolleen luottamuksellisesti, että tällaisia suunnitelmia onkin. Tällaista kutsutaan nykyisin ”etniseksi puhdistukseksi”.

Elsan ja Martin lähtökohta, että venäläiset ovat Itä-Karjalassa ”vieraita”, vaikka heitä on siellä asunut aina ja varsinkin Aunuksessa oli läheiset suhteet Pietariin. Toki on totta, että venäläisten ja muiden neuvostokansallisuuksien osuus on neuvostoaikana suuresti lisääntynyt, kun Karjalan autonomiseen tasavaltaan on tuotu muualta maasta työvoimaa. Väestönsiirtoja ei myöskään tuolloin pidetty sillä tavoin pahana asiana kuin myöhemmin: esimerkiksi Turkki oli lähettänyt kreikkalaiset Kreikkaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päinvastoin.

Martti mainitsee kirjeessään tammikuussa 1942, että sotavankileirillä olisi kuollut nälkään kirjeessään 10 000 henkeä. Luku on tuossa vaiheessa liioiteltu, mutta ylittyy talvikuukausien kuluessa. Syynä ei suinkaan ole vain vaikea elintarviketilanne, vaan sellainen kylmä asenne kuin Martilla: asialla ei ole väliä, koska kyse on ”ryssistä”.

Sodan alkaessa Suomessa ei ollut varauduttu suuriin sotavankimääriin eikä siihen, että sotavankeja jouduttaisiin huoltamaan pitemmän aikaa, koska sodasta piti tulla lyhyt. Kun kävi selväksi, että sota jatkuisi talven yli ja sotavankien kuolleisuus oli alkoi marraskuussa nousta, olisi viimeistään ollut korkea aika puuttua asioihin, jolloin katastrofi olisi vältetty. Humaanista suhtautumisesta olisi ollut myös käytännön hyötyä, kun työvoimaa tarvittiin satojentuhansien miesten ollessa armeijassa, samoin etua Suomen maineelle länsimaissa.

Suhde Natsi-Saksaan ja saksalaisiin

Wolf H. Halsti, joka koki esikuntaupseerina Kiestingin suunnalla ensimmäiset vastoinkäymiset ja ristiriidat yhteistyössä saksalaisten kanssa, lainaa mottiin jääneen JR53:n komentajan Jussi Turtolan lausetta: ”Kyllä me voimme tänne kuollakin, jos siitä on herroille jotakin iloa!” Kohtaus esiintyy myös Paavo Rintalan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979).

Jotakin näistä kokemuksista välittyy Martille, sillä Urho Kekkonen kertoo kirjeessä vaimolleen kuulleensa ”Elsan mieheltä”, ”että suomalaiset eivät arvostele saksalaisia korkealle” (Kekkos-tutkija Juhani Suomen kertomaa Katarina Eskolalle).

Martin ja Halstin kiinnostuksen kohteet seurustelussa saksalaisten kanssa ovat osittain erilaiset. Siinä missä Martti kirjaa mielihyvällä muistiin, mitä alueita Suomi saa Venäjältä sodan jälkeen, Halsti hätkähtää kuullessaan saksalaisten ajatuksia olojen uudelleen järjestämisestä vallatuilla alueilla ja päättelee, etteivät ne ole omiaan saamaan miehitettyjen alueiden väestöä saksalaisten puolelle.

Elsa vierailee Saksassa, jossa hän kymmenenkunnan suomalaisen kanssa osallistuu Saksan tieteellisen ulkomaalaisinstituutin kursseille. Vieraille tarjotaan kaikkea parasta, mutta Elsa joutuu myös kokemaan Berliinin pommitukset. Mitä Elsa kaikesta ajattelee, ei ole jäänyt merkkejä, kotiin lähetettyjä kortteja kirjoitettaessa kun täytyy huomioida sensuuri. Sodan jälkeen Elsa ymmärrettävästi poistaa matkan ansioluettelostaan.

Vanha rakkaus Englantiin säilyy, vaikka Elsa julkisuudessa esiintyy sodan Suomelle 6.12.1941 julistanutta maata vastaan. Verratessaan Churchillin, Hitlerin ja Mussolinin puheita Elsa tulee johtopäätökseen, että ”englantilaisten tapa puhua on rehellisempi, inhimillisempi.” Muutenkin englantilaiset olivat ”humoristisempia ja vähemmän karkeita kuin saksalaiset”.

Jenni Kirves päätteleekin: ”Elsan Suur-Suomi-aate ei siis ollut erityisen saksalaisia ihailevaa vaan perustui ennen kaikkea heimotunteeseen eikä niinkään nojannut innostuneeseen yhteistyöhön asevelimaan kanssa.”

Erilainen suhtautuminen neuvostoliittolaisten ja saksalaisten toimintaan Virossa

Suomalaisessa Suomessa kielisukulainen Viro on 30-luvulla ollut keskeinen kiinnostuksen kohde.

Saksalaisten vallattua Viron Elsa saa kirjeitse tietää, että moni ystävistä on joutunut Neuvostoliiton kesäkuun 14. päivänä 1941 toimeenpanevan joukkokyydityksen uhreiksi. Myöhemmin hän arvostelee Jaan Siirasin (August Annistin) kirjan Viro neuvostokurimuksessa.

Huomionarvoista on, että Elsa pitää suomalaisten arvostelua Viron valinnasta syksyllä 1939 omahyväisenä ja epäritarillisena: ”Ajatteleva suomalainen tosin tajusi heti syyskuun lopulla 1939, että Viron valitsema tie on turmion tie. Mutta sittenkin voimme kysyä: oliko Virolla realistisesti ajatellen muutakaan mahdollisuutta kuin tämä, oliko sen ohella vain kertakaikkisen sankarilisen tuhoutumisen tie toisena vaihtoehtona?”

Myös Martti tuntee myötätuntoa kyydityksen uhreja kohtaan. Sen sijaan hän pitää virolaisten ensi kuvauksia saksalaisista turhina valituksina eikä ilmeisesti oikein ymmärrä, että Virossa saksalaiset ovat miehittäjiä.

Elsa pääsee vähän myöhemmin selville Viron todellisuudesta Natsi-Saksan alaisuudessa. Hän ehdottaa naiivisti ratkaisuksi virolaisten siirtämistä Suomeen. Hän siis hyväksyy Viron alueen liittämisen Suur-Saksaan.

Kotirintaman arkea

Samoin kuin talvisodan aikana Elsa pitää jatkosodan aikana yllä Martin yhteyttä kotiin ja lapsiin kuvaamalla tarkasti pieniä kotoisia tapauksia. Vanhimmat tyttäret Elina ja Marjatta osaavat jo itse kirjoittaa isälle.

Talvisodan tapaan perhe asuu kahden kotiapulaisen kanssa kesähuvilassaan Sammatissa hoitaen viljelyksiä ja kotieläimiä. Omavaraisuudella on ratkaiseva merkitys ravitsemuksen kannalta. Hyötykasvien lisäksi Elsalla riittää tarmoa kukkien hoitoon.

Toisin kuin talvisodan aikana Elsalla ei – ainakaan kirjeiden mukaan – ole alkuun edes pieniä harmeja: hän on terve, sukulaistätiä ei ole vaivoina, kotiapulaiset ovat kunnollisempia ja sotakin sujuu paremmin.

Lapsista Elsa kertoo tasapuolisesti positiivisia asioita, tarkkailee heitä yksilöinä ja korostaa heidän kehittymistään ja itsenäisyyttään: Elinasta ja Marjatasta on jo hyötyä töissä, pienemmistä Matista ja Katarinasta taas on iloa, ja lapset esittävät omasta aloitteestaan isänmaallisia lauluja ja runoja.

Kevään edetessä Elsan mielenkiinto kohdistuu sodan ja kuoleman sijasta elämään ja hedelmällisyyteen: hän toivoo uutta lasta samalla, kun suunnittelee tutkimustaan Ritvalan helkajuhlaa. Teos kuitenkin lykkäytyy, ja Martti viimeistelee sen julkaistavaksi vaimonsa kuoleman jälkeen 1953.

Vasta sodan jälkeen Elsa tunnustaa, miten moninkertainen työtaakka on häntä painanut ja kuinka loppuunväsynyt hän on.

Sodan jatkuessa realismi lisääntyy

Aluksi Elsalla on varsin idealistinen käsitys sodasta. Sellaisen hengen hän haluaisi kuuluvan myös Pekka Tiilikaisen radiolähetyksissä rintamalta. Martti, joka tietää Tiilikaisen kansanomaisen tyylin miellyttävän rintamiehiä, Elsan pehmeästi arvostelun.

Talvella 1942 tuttu Sammatin mies kertoo Elsalle negatiivisia kokemuksia sodasta. Enää Elsa ei arvostele kertojaa huonosta hengestä vaan pitää tärkeänä raportoida Martille, mitkä asiat ovat rintamamiehistä hullusti.

Kesällä 1944 Martti käsittelee varsin asiallisesti venäläisten suurhyökkäystä Kannaksella, torjuu huhut mutta ei lankea illuusioihin.

Suur-Suomen romahdus ei merkitse Martille vain oman nuoruudenunelman romahdusta, vaan hän tuntee syyllisyyttä aunuslaisia kohtaa, joille kolmen vuoden ajan annetut lupaukset on petetty.

Rauhan ja syksyn 1944 herättämistä tunnelmista on aineistoon jäänyt vain joitakin merkkejä. Martille esimerkiksi Lista 1:n vangitsemiset olivat järkytys. Eskola olettaa, että Martti pelkäsi myös omasta puolestaan.

Sota vaikuttaa avioliittoon

Ulkonaisesti – lasten ja ystävien silmissä – Haavioiden avioliitto on tasapainoinen ja onnellinen, ja saman vaikutelman saa Valistuksen sukutarina -sarjan aiemmista osista.

Parilla on harvinaisen paljon yhteistä. Matti Kuusen muistelmista Ohituksia löytyy tuokiokuva Elsan ja Martin yhteistyöstä: tavattuaan Haaviot, joita oli pyytänyt väitöskirjatyönsä ohjaajiksi, Kuusi oli riemuissaan: ”Olin tavannut ihmisen, kaksi ihmistä, jotka tajusivat, mitä ajoin takaa samporunotutkimuksessani, keskustelivat siitä ikään kuin järkevästä yrityksestä, näkivät metodisten vaihtoehtojeni heikkoudet ja vahvat puolet selkeämmin kuin minä itse.”

Sodanaikaisesta kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Elsa ihailee Marttia vilpittömästi: tämän artikkelit ja radioesitelmät olivat hänestä aina parhaita. Martti ei osaa vastata aivan samalla mitalla: Elsa joutuu usein kyselemään, onko Martti lukenut hänen artikkeleitaan tai kuullut hänen radioesitelmiään, ennen kuin Martti kommentoi niitä myönteisesti mutta pidättyvämmin. Joka tapauksessa avioparin välillä vallitsee voimakas keskinäinen kunnioitus ja arvostus (time).

Sota kuitenkin erottaa puolisot vuosiksi. Vaikka Martti kotiutetaan jo toukokuussa 1942, hän ei oikeastaan palaa kotiin siinä mielessä, että perhe yhdistyisi lopullisesti. Elsa joutuu helmikuussa 1944 lähtemään lasten kanssa pakoon pommituksia Sammatin huvilaan, kun taas Martti työskentelee kesänkin Helsingissä.

Katarina Eskolan mielestä hänen vanhempiensa näyttämöt eriytyvät 40-luvun lopulla: Elsa viihtyy kotona lastensa parissa ja naisten yhteisöissä, Martilla on Kesäyliopiston miehisen veljespiirin lisäksi runoilijoiden illanviettoja, joihin osallistuu niin miehiä kuin naisia.

Martti rakastuu ja runoilee

Martin keino selviytyä sodan päättymisestä tappioon on runous. Runoissaan P. Mustapää voittaa takaisin menetetyn luomalla taiteessaan sen ikuiseksi

Tuskin on sattumaa, että Martin rakastuminen Aale Tynniin syttyy samaan aikaan kuin hänen toinen luomiskautensa runoilija P. Mustapäänä alkaa. Kyseessä on haluava ja toisen luo pyrkivä eros-rakkaus mutta myös luduksesta (leikistä) syntynyt filia (ystävyys), kaikinpuolinen vaikutussuhde, sielunkumppanuus. Martin ja Tynnin keskustellessa runomuodon uudistamisesta Elsa jää kirjallisuuskriitikon kokemuksestaan huolimatta syrjään.

Ehkä nuoruuden runottarena säteillyt Elsa on muuttunut Martin silmissä liikaa huolehtivaksi perheenäidiksi; tähän viittaavat joululahjarunot ”mammalle”. Elsan tapa ilmaista rakkautensa auttamisen (pragma) kautta ei riitä Martille, joka menetettyään lapsena äitinsä kaipaa symbioottista suhdetta.

Tosin Aale Tynnikin on äiti ja jopa innoittaa Mustapään Madonna-runoihin, mutta hän on Danten ja Petrarcan runoilijaperinteen mukaisesti naimisissa toisen kanssa.

Puhumattomuus vaivaa, luovuus auttaa

Elsa ja Martti eivät pysty puhumaan menetyksistään ja ongelmistaan keskenään tai lapsilleen.

Onneksi Elsallakin on mahdollisuus purkaa energiansa luovuuteen. Hän suunnittelee elämäkertaa Aino Kallaksesta ja ystävystyy kirjailijan kanssa. Naisena Kallas pystyy antamaan sellaista tukea, jota Martilta on turha odottaa.

Joissakin tapauksessa se, että Eskola pyrkii tulkitsemaan runoja elämäkerrallisesti, häiritsee minua lukijana: yksityistäminen pienentää runoja.

Runossa Verho runoilijan rakkaus säilyy Eskolan mukaan siksi, ettei hänen tarvitse jakaa muusansa kanssa arkea. Paljon enemmän antaa tulkinta, että kyse on miehestä, joka ei pysty kertomaan sotakokemuksistaan edes vaimolleen – tai ihmisestä, joka ei ylipäätään pysty emotionaaliseen läheisyyteen.

Mustapään runousopin mukaan runoilija ei ole sama kuin ”lyyrillinen minä”. Runot tehoavat yhä juuri siksi, etteivät ne ole liian yksityisiä eivätkä aikaansa sidottuja. Kultainen oksa -runon Aeneaan tunnot eivät ole vain sotasukupolven: ”sait sen, josta luovuit: / raukenevan / näit Ilionin, näit / syntyvän Rooman”.

Miten suhtautua Elsan ja Martin sodanaikaisiin näkemyksiin?

Elsan ja Martin mielipiteet ja arvot ovat kovin erilaisia kuin nykyaikana. Niiden taustalla on osittain talvisodan järkytys: oikeuden on voittanut voima.  Sitä me sodan jälkeen syntyneet emme koskaan pysty täysin ymmärtämään, koska olemme lapsesta asti tottuneet reaalipolitiikkaan.

1900-lopun historiallisten mullistusten jälkeen on kuitenkin vähän helpompi ymmärtää, miten jokaisen sukupolven näkemykset ovat sidoksissa omaan aikansa. Ja varmaan monella on takanaan omia erehdyksiä, mikä tekee armollisemmaksi muita kohtaan.

Aikaa on kulunut niin paljon, että sota-ajan kaikkia puolia on mahdollista käsitellä rehellisesti. Se on välttämätöntä nykyisyyttä ja tulevaisuutta varten.

Valitettavasti oppia ei ole otettu: etninen käsitys kansakunnasta on edelleen voimissaan eikä myötätuntoa riitä ”toisia” kohtaan.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista Itään ja Autius lehtipuissa julkaisemiini arvosteluihin (Kanava 7/2003 ja 4-5/2004) sekä Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmään Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Kirjallisuutta

Anderson, Bendict: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Alkuteos Imagined communities. Reflections on the origin and spread of nationalism. Suom. Joel Kuortti. Johdanto: Jouko Nurmiainen. Vatsapino 2007. Sivilisaatiohistoria-sarja.

Danielsbacka, Mirkka: Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-1944. Tammi 2016

Enäjärvi, Elsa: Vanha iloinen Englanti. WSOY 1928.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941-1942. WSOY 1991.

[Halsti, Wolf H.:] Aamun sarastaessa. Suomen kuvalehti 30/1941.

Halsti, Wolf H.: Isät katsovat poikiaan! Suomen kuvalehti 27/1941.

[Halsti, Wolf H.:] ”Me piirrämme miekalla rajan”. Suomen kuvalehti 31/1941.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Hyvämäki, Lauri: Lista 1:n vangit. Vaaran vuosina 1944-48 sotarikoksista vangittujen suomalaisten sotilaiden tarina. Toim. Hannu Rautkallio. Weilin + Göös 1983.

Jaakkola, Jalmari: Suomen idänkysymys. WSOY 1941.

Kangaspuro, Markku: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä vuosina 1920-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000. Bibliotheca historica 60.

Kirves, Jenni: Naiset suurta Suomea synnyttämässä. Hurmahenkeä ja hurjaa kieltä. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014.

Kuusi, Matti: Ohituksia. Otava 1985.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinossa 1941-1944. Otava 1982.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. 1-2. WSOY 1946.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Rintala, Paavo: Nahkapeitturien linjalla. 2. Romaani. Otava 1979.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Siiras, Jaan: Viro neuvostokurimuksessa. Piirteitä Viron tapahtumista ja kehityksestä bolsevikkivallan aikana vv. 1939-41. Suom. E. A. Saarimaa.  WSOY 1942.

Silvennoinen, Oula: Kumpujen yöhön – eli kuinka historiallinen muisti vääristyi. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014

Talvela, Paavo: Sotilaan elämä. Muistelmat I. Kirjayhtymä 1976.

Toivola, Lea: Valvoja-Ajan ja Suomalaisen Suomen suhtautuminen Saksan sisäpolitiikkaan 1933-1939. Suomen historian proseminaariesitelmä 28.4.1981.

Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939-44. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009. Historiallisia tutkimuksia 244.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Vilkuna, Kustaa: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962.

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy, Angelan sota, Angela ja rakkaus

Jörn Donnerin romaaneissa Nyt sinun täytyy, Angelan sota ja Angela ja rakkaus Angela kokeilee elämän vaihtoehtoja solmimalla suhteen kolmeen mieheen, joista yksi on saksalainen sotilas.

Donnerin 11-osainen romaanisarja kertoo suomenruotsalaisesta Andersin suvusta. Teollistumisen alkuaikoina suvun kantaisä perusti yrityksen, josta on kehittynyt menestyvä puunjalostus- ja konepajateollisuusyhtiö Yhtynyt metalli. 1800-luvun jälkipuoliskolla suku edusti muutosta, mutta itsenäisyyden aikana perilliset puolustavat etuoikeutettua asemaansa.

Alkuosien kolmesta päähenkilöstä kaksi ovat Angela Anders ja Gabriel Berggren. Molempien etunimiin sisältyy raamatullinen viittaus: Angela merkitsee enkeliä, ja Gabriel on saanut nimensä enkeliltä, joka ilmoitti Neitsyt Marialle Jeesuksen syntymästä.

Viimeinen rauhan kesä

Sarjan ensimmäinen osa Nyt sinun täytyy (1974) tapahtuu 1939. Myöhempi painos ilmestyikin kuvaavalla nimellä Viimeinen kesä.

Yhtynyttä metallia johtaa perustajan poika, sarjassa pelkätään Vuorineuvokseksi kutsuttu Erik Anders. 30-luvun lopussa yhtiö myy valtiolle aseita monopolitilanteessa, jossa se voi sanella hinnan. Jo tässä romaanissa ennakoidaan tulevaa konsensusta: yhteiskunnan ja suuryhtiöiden liittoa, jossa ”yhteiskunnan tehtävä olisi pitää huoli siitä, että työntekijöitten palkkavaatimukset eivät ylittäisi yhtiöitten kantokykyä”. Omistajien omaisuus kasvaa, mutta he eivät voi enää elää pelkästään omaisuutensa tuotolla.

Insinööri Gabriel Berggren edustaa uutta vaihetta, ammattijohtajuutta. Hän on nousukas, joka vuonna 1918 taisteli punaisten puolella mutta myöhemmin pyrkiessään ”ensi sijassa hankkimaan jalansijaa jolta ponnistaa”  kielsi totaalisti menneisyytensä.

Gabriel on valmis tekemään kaiken mitä yhtiön etu vaatii. Vaikka hän ei viihdy Natsi-Saksassa, hän toteaa että ”minä en ole poliitikko, vaan tekniikan mies”. Hän näyttää olevan mies vailla ominaisuuksia ja mielipiteitä.

Gabriel on nainut Vuorineuvoksen sisaren Karinin, ja yläluokkainen vaimo huolehtii miehensä aineellisista tarpeista. Seksiä ja romantiikkaa tarjoaa parikymmentä vuotta nuorempi rakastajatar Angela, Karinin sisarentytär.

Angela kyllästyy salailuun ja siihen, ettei suhde johda mihinkään. Hän eroaa Gabrielista ja aloittaa suhteen yhtiön lakimiehen Bengt Granbergin kanssa.

Vuorineuvos erottaa Bengtin, koska tämä on sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Myöhemmin sarjassa nähdään, että Vuorineuvoksessa on tarpeeksi älyä ja opportunismia, jotta hän kykenee ketterästi muuttamaan kurssia, kun aika niin vaatii.

Yllättäen sovinnaiselta ”yhtiön mieheltä” vaikuttava Gabriel tekee rohkean ratkaisun eroamalla Karinista, vaikka päätös voi vaarantaa hänen uransa eikä hänellä ole mitään varmuutta siitä, mitä Angela aikoo.

Väliin tulee kuitenkin talvisota. Angela ehdottaa Gabrielille pakoa jonnekin kauas, jossa he saisivat nauttia onnestaan kahden kesken.

Gabriel kieltäytyy perustellen: minä olen tämän yhtiön johtaja. Valmistamme maan kannalta elintärkeitä tuotteita. Ellen minä pysy täällä, näitä tavaroita ei ehkä saada valmiiksi yhtä paljon. [- – -] Voin sanoa, että tällä hetkellä mikään ei ole sen tärkeämpää. [- – -] Ja vastaus on niin typerä, että saat nauraa, jos haluat. Teen tämän Suomen takia. [- – -] en lähde tästä huoneesta enkä tästä maasta enkä uhraa aikaa yksityisille ongelmilleni, sillä sellaisia minulla ei ole. Olen vapaa, mutta eri tavalla kuin sinä luulet.”

Angela linkoaa Gabrielille syytöksen: ”Sinä sanoit kerran olevasi vapaa. Mutta joka kerran, kun saat valita vapauden ja paikoillesi jäämisen välillä sinä jäät.”

Ennen sotaa Gabriel miettii itsensä ja muiden olevan ”Sidottuja maahansa ja sattumaan, joka oli toisen käsissä”.  Loppujen lopuksi Gabrielilla on sittenkin aatteita ja moraalia, joihin hän toimintansa perustaa: sen jälkeen kun hän oli nähnyt saksalaisten valtaavan Helsingin vuonna 1918, hän ei halua toista kertaa kokea,  ”kun vieraat joukot pitävät täällä paraatia”.

Vuorineuvos toteaa ennen talvisotaa: ”Me tiedämme perin vähän Suomen kohtalosta, maailman kohtalosta emme mitään. Meidän kenttämme on Yhtynyt Metalli.” Gabriel keskittyy tekemään sen mitä hän voi tehdä: huolehtimaan yhtiöstä, jotta muut suvun jäsenet voivat tehdä mitä haluavat.

Kun yksityiselämän päätöksiä lykkää, oikea hetki menee ohi

Sarjan toinen osa ilmestyi 1976 suomeksi nimellä Angela, mutta käytän siitä myöhempien painosten nimeä Angelan sota.

Teos alkaa loppuvuodesta 1943. Angela on 27-vuotias ja työskentelee lääkintälottana sotasairaalassa napapiirillä.

49-vuotias Gabriel johtaa Yhtynyttä metallia, jolla on tärkeä osuus sotateollisuudessa. 70-vuotias Vuorineuvos on valtion palveluksessa mutta voi samalla edistää yhtiönsä etua. Angelan rakastaja Bengt on rintamalla komppanianpäällikkönä.

Angelan edellä kerrottu halu paeta talvisodan alussa Gabrielin kanssa kahdenkeskiseen onnelaan tuntuu naiivilta, mutta myöhemmin hänen syytöksensä, miten miehet voivat pukeutumalla univormuun ”lykätä kaiken yksityiselämään liittyvän tuonnemmaksi”, alkaa tuntua ymmärrettävämmältä.

Kun aina tuntuu olevan jotain tärkeämpää kuin yksityiselämä, päivät, viikot ja kuukaudet ovat kuluneet, kunnes vihdoin on mennyt vuosia. Kesällä 1940 Bengt ja Angela ovat olleet läheisiä, mutta Angela on lykännyt sitoutumista ja lapsen hankkimista epävarman poliittisen tilanteen takia. ”Mutta elämä ei odota.” Oikea hetki on mennyt ohi eikä se enää palaa.

Angelan ja saksalaisen Thomasin suhde – aseveljeyden ja sen loppumisen symboli

Sairaalaan tulee potilaaksi saksalainen kapteeni Thomas Schmidt. Thomas on osaksi menettänyt muistinsa – tosin ei ole varmaa, teeskenteleekö hän vai haluaako hän torjua jotain mielestään. Thomas on arkkitehti, joka on ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti ja käyttää natsitermejä kuten ”Uusi Eurooppa”.

Kun Angela ja Thomas rakastelevat ensimmäisen kerran, Angela kokee, että hän voi olla mies ja Thomas nainen. Ilmeisesti tämä tarkoittaa perinteisten sukupuoliroolien kääntymistä ympäri: Angela on aktiivinen ja Thomas passiivinen.

Angela palaa Helsinkiin, jossa hän joutuu kokemaan helmikuun 1944 suurpommitukset. Thomas saa siirron pois Suomesta itärintamalle. Sitä ennen pari haluaa mennä naimisiin. Avioliitto kaatuu kuitenkin siihen, että Angelan sukupuusta löytyy juutalainen isoäiti – huolettomana luonteena Angelalla ei ole ollut aavistustakaan Natsi-Saksan arjalaislaeista.

Angela odottaa Thomasin lasta. Kun suvun kartanossa on pulaa työväestä, Angela menee auttamaan heinänteossa ja saa keskenmenon. Ei selviä, onko Angela rasittanut itseään tahallaan vai onko hän vain ollut ajattelematon.

Siinä missä Angelan ja Thomasin suhde on symboloinut Suomen ja Saksan aseveljeyttä, keskenmeno taas ennakoi maiden välirikkoa.

Angelalle miehen valinta on elämäntavan valinta

Angela on aikoinaan kirjoittanut Bengtille: ”Minä halusin monta maailmaa”. Angelalle se tarkoittaa että ”Minä halusin monta miestä.”

Suhteillaan miehiin Angela on kokeillut vaihtoehtojaan, sillä sitoutuminen yhteen mieheen merkitsee valintaa, ei tosin niinkään fyysisen uskollisuuden kuin elämäntavan. Kun nainen valitsee elämisen yhden miehen kanssa, se tuona aikana merkitsee, että valitsee myös miehen asuinpaikan ja elämäntavan.

Bengt kaatuu puna-armeijan suurhyökkäyksessä kesällä 1944, ja Thomas ilmoitetaan kadonneeksi itärintamalla.

Kun välirauhansopimus solmitaan syyskuussa 1944, Yhtynyt metalli siirtyy sotatarvikkeista sotakorvauksiin, ja menestyksekäs yhteistyö valtion kanssa jatkuu.

Angela ja Gabriel löytävät toisensa uudelleen. Vaikka saattaa näyttää siltä, että Angelalla ei ole muuta vaihtoehtoa, on eri asia valita toisensa tietoisesti kuin vain ajautua yhteen.

He edustavat vastakohtia – Gabriel järkeä, työtä ja velvollisuutta, Angela tunnetta, nautintoa ja vapautta – ja siten täydentävät toisiaan.

Suomalaisten suhde saksalaisiin muuttuu

Samoin kuin talvisodan edellä, Angela ei halussaan keskittyä yksityiselämään ole ottanut ollenkaan huomioon ulkomaailman realiteetteja. Jo jouluna 1943 Vuorineuvos neuvoo häntä lähtemään ajoissa pois saksalaisten palveluksesta.

Kesällä 1944 suvun asianajaja kehottaa Angelaa luopumaan Thomasista ja sopeutumaan muuttuneeseen todellisuuteen. Kun Angela muistuttaa, että ”sinä suhtauduit saksalaisiin toisin vuonna -41”, asianajaja vastaa pokkana: ”Ajat ovat muuttuneet, Angela hyvä. Kesällä 41 vaikutti mahdolliselta, että saksalaiset voittaisivat. Ja mikä olisi hauskempaa kuin olla voittajan puolella.”

Häviäjiä, saksalaisia, demonisoidaan kollektiivisesti ja heidät nähdään vain ryhmän jäseninä Tätä taustaa Angela edustaa ihmisyyttä: hänelle Thomas on yksilö.

Tosin Thomaksen muistinmenetyksen voi tulkita myös symboliksi siitä, miten saksalaiset käyttäytyivät sodan jälkeen. Silloin ulkomaiset lehtimiehet eivät löytäneet ainuttakaan saksalaista, joka olisi tunnustanut olleensa natsi.

Jotkut pohjoissuomalaiset eivät ole ideologisista syistä halunneet osallistua jatkosotaan vaan ovat siirtyneet Ruotsiin. Myös Thomas olisi voinut tehdä saman ratkaisun, mutta perinteinen velvollisuudentunto estää sotilaskarkuruuden.

Maanpetos riippuu ajankohdasta

Se, mikä määritellään maanpetokseksi, riippuu ajankohdasta. Valtion tiedoituslaitoksessa työskentelevä Professori kuuluu rauhanoppositioon ja joutuu kuulusteluihin. Välirauhan jälkeen taas eräs sukulainen tuomitaan maanpetoksesta, koska hän on pitänyt yhteyttä saksalaisiin ystäviinsä.

Paikallinen vasemmistolainen jopa syyttää Angelaa yhteistyöstä vihollisen kanssa, koska tämä on hoitanut saksalaisia sotilainen, vaikka nämä silloin olivat aseveljiä. Mies on ollut itse rintamalla, mutta katsoo olevansa viaton.

Angelan syntinä on sekin, että hän omistaa kartanon 13-vuotiaan veljensä Jakobin kanssa.

Mihin identiteetti perustuu?

Kartanoon sodan aikana tuodut inkeriläiset valitsevat paluun Neuvostoliittoon. Angelan kysymykseen, tietävätkö he, mikä heitä siellä odottaa, he vastaavat: ”Emme tiedä. Mutta kotiseutumme odottaa.” ”Onko kotiseutu tärkeä teille, neiti Anders? Ellei se ole, te olette toisenlainen ihminen kuin me.”

Kotikaupunki Helsinki on todellakin tärkeä Angelalle: ”minun hengitykseni, minun elämäni. [- – -] Vaikka muuttaisin minne maailmassa, niin täältä minä olen kotoisin. Tärkein mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut täällä.”

Identiteetin määrittelyn vaikeutta osoittaa Anton Goldberg. Hänen vanhempansa olivat saksalaisia, jotka asuivat Pietarissa, ja hän itse syntyi Viipurissa. Anton Goldberg toteaa: ”Siinä on kuitenkin omat vaikeutensa, kun on osittain suomalainen, osittain saksalainen ja osittain venäläinen. On pakko tehdä valintansa.”

Mutta oma valinta ei riitä: sodan aikana Goldberg on määritelty juutalaiseksi ja häntä on uhannut karkotus Saksaan. Tämän voinee käsittää aikalaishuhuksi. Suomihan luovutti Saksalle vain pakolaisia ja sotavankeja.

Identiteetti on yksi Anders-sarjan läpikäyvistä teemoista. Suku on alun perin baltiansaksalainen ja Suomeen muutettuaan omaksunut hallitsevan luokan kielen ruotsin. Naimakaupoilla on varmistettu, että omaisuus on säilynyt suomenruotsalaisissa käsissä. Nyt Vuorineuvos on valmis siihen, että ”joku sukumme jäsen menee naimisiin suomenkieliseen kanssa. Olen oppinut ymmärtämään sodan kuluessa, että suomalaiset ovat kuitenkin meitä lähempänä kuin ruotsalaiset. Mutta saksalaisia meistä ei tule koskaan. Ennen vaikka suomalaisia.”

Toisin kuin suomen kielessä, ruotsin kielessä on kaksi sanaa suomalaiselle: ”finne” tarkoittaa suomenkielisiä suomalaisia, ”finländare” Suomen kansalaisia. Käsitteet syntyivät vasta erillisen suomenruotsalaisen identiteetin syntymisen myötä. Vielä Runebergin ja Topelius kutsuivat itseään sanalla ”finne”.

Romanttinen rakkaus ja vapaus valita osoittautuvat harhakuviksi

Sodan jälkeen Angelalle ja Gabrielille syntyy poika, Hannes. Nimi on lyhennys Johanneksesta, joka merkitsee ”Herra on armollinen”.

Angelalla opettaa ranskaa yliopistolla, mutta toisin kuin Gabrielin kohdalla, työ ei saa koskaan hänen elämässään tärkeää sijaa.

Sattuma puuttuu peliin, kun Hannes kuolee liikenneonnettomuudessa seitsenvuotiaana. Tämän seurauksena Angela joutuu kriisiin. Teoksen Angela ja rakkaus (1981) alussa hän kuulee, että Thomas onkin elossa ja sotavankina. Hän pääsee palaamaan kotiin 1955 – kyseessä on ns. Adenauerin armahdus, jolla Neuvostoliitto vapautti viimeiset saksalaiset sotavangit.

Angela lähtee Länsi-Saksaan, ensin Berliinin ja sitten Müncheniin. Hän haluaa tavata Thomasin, vaikka tämän äitikin yrittää estellä.

Angela edustama romanttinen rakkaus, jonka ihanteena on ”se oikea” ja vuosien eronkin kestävä tunneside, osoittautuu kuitenkin harhakuvaksi.

Thomas ei yhdentoista vuoden eron jälkeen ole enää sama mies, jonka Angela on tuntenut. Selviydyttyään sotavankeuden äärimmäisistä olosuhteista hän haluaa erilaisen naisen kuin intohimoisen Angela.

Angela yrittää itsemurhaa unilääkkeillä, mutta pelastetaan ajoissa, ja aina uskollinen Gabriel hakee vaimonsa kotiin.

Myös Angelan usko vapauteen ja valintaan ja siihen, että ihminen voi elää irrallaan historiasta, osoittautuu toisen kerran harhakuvaksi. Hänen kohtalonsa ratkaisee sattuma toisaalta suuren historian eli sodan kautta, toisaalta oman biologian muodossa: kuka miehistä kaatuu tai katoaa, kenen miehen kanssa ja milloin hän saa lapsen.

Angela sanoo olevansa ”ruumiini vanki, jota naiset ovat enemmän kuin miehet. Me olemme sidoksissa eri vaiheisiin, heikkouden aikoihin, uteliaisuuden ja kasvavan toimeliaisuuden kausiin. Ja vaikka olisimme miten järkeviä, tätä kohtaloa emme väistä.”

Itsenäisyyspäivän (1982, suom. 1983) lopussa Angela alkaa odottaa Gabrielille lasta.

Vaikka lapsen syntymät ovat Angelan kohtalon kannalta ratkaisevia, romaaneissa ei kuvata hänen suhdettaan kumpaankaan lapseen.

Anders-sarjasta

Lajos Szapori Nagyn Suomalaisen sukuromaanin (1986) mukaan suomalaisen sukuromaani poikkeaa eurooppalaisesta siinä, että sen kaari on nouseva: talonpoikais- tai työläislähtöinen suku kamppailee vaikeuksia vastaan mutta vakiinnuttaa lopulta asemansa.

Anders-sarja seuraa eurooppalaista traditiota: ylempään porvaristoon kuuluva suku käy aluksi sukupolvien ja sukupuolten välisiä taisteluja, mutta menettää lopuksi rikkautensa ja asemansa, kun sen jäsenten mielenkiinto suuntautuu muuhun kuin omaisuuden kartuttamiseen.

Poikkeavaa on myös se, että Anders-sarjan näyttämö ei rajoitu vain Suomeen vaan että osa tapahtumista sijoittuu Keski-Eurooppaan. Suomi ei ole saari, vaan sen kohtalo on yhteydessä Euroopan kohtaloon.

Kun Donner julkaisi 70-luvun alkupuolella Anders-sarjan ensimmäiset osat Nyt sinun täytyy ja Angelan sota, niiden tapahtuma-aika, viimeinen rauhankesä 1939 ja jatkosota, olivat mennyttä maailmaa, jolloin vallitsivat toisenlaiset arvot kuin kirjoitus- ja julkaisuaikana.

Seuraavat osat kuvasivat 50-lukua ja 60-lukua: Jakob ja kylmä rauha (1978, suom. 1979), Angela ja rakkaus, Itsenäisyyspäivä, Isä ja poika (1984, suom. 1985). Kirjat ilmestyivät Suomessa, jossa YYA:ta ja hyvinvointiyhteiskuntaa koskevat käsitykset olivat itsestäänselvyyksiä mutta kuvattuun ajankohtaan oli jo välimatkaa.

Vapauden vangit (1989, suom. 1989) ilmestyi keskellä Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan murrosta ja Sattuman kauppaa (1993, suom. 1993) jo kokonaan muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Anders-sarjaan liittyy myös muista poikkeava teos Presidentti (1986, suom. 1986). Se käsittelee Kekkosta, joka vaikutti valtakaudellaan koko yhteiskuntaan.

Tässä käsiteltyjen Angelan ja Gabrielin lisäksi alkuosien kolmantena keskeisenä henkilönä on Angelan pikkuveli Jakob Anders. Hänenkin etunimeensä sisältyy raamatullinen viittaus: Jakob merkitsee petturia. Jakob kapinoi nuorena sukutaustaansa vastaan ja hänestä tulee vasemmistolainen.

Lukuun ottamatta ensimmäistä osaa Nyt sinun täytyy kullakin kolmikosta on omat kirjansa, joissa he ovat päähenkilöitä. Tässä on käsitelty Angelan kirjoja Angelan sota sekä Angela ja rakkaus. Gabrielin kirjoja ovat Itsenäisyyspäivä (1982, suom. 1983), Vapauden vangit  ja Sattuman kauppaa. Jakobin kirjoja on Jakob ja kylmä rauha ja Isä ja poika.

Sarjan ensimmäisissä osissa Donnerin kerronta on perinteistä, myöhemmissä hän kokeilee erilaisia kerrontatekniikoita. Yhteenvetona jälkimmäisistä voi todeta, että totuutta tapahtumista ei saada selville – jos sitä ylipäänsä onkaan.

Uskoakseni Donner ei ollut aloittaessaan kovin tarkkoja suunnitelmia, miten sarja etenisi. Ja ainakaan viimeisten osien kohdalla se ei olisi ollut edes mahdollista. Eihän kukaan olisi voinut 70-luvulla ennustaa 80-luvun kasinohuumaa, 90-luvun alun pankkikriisiä ja globalisaatiota. Voi sanoa, että lähihistoria itse antoi aiheen viimeisiin osiin.

Erään rakkauden tarinassa (1994, suom. 1994) ja Petollisessa sydämessä (2001, suom. 2001) keskeisiksi toimijoiksi tulevat uudet henkilöt. Heidän siteensä Andersin sukuun on löyhempi tai lähes olematon. Monet alkuosien teemoista ja arvoista kääntyvät loppuosissa ympäri. Tässä mielessä Sattuman kauppaa kuuluu niiden joukkoon.

Angelan ja Gabrielin tarinassa on tässä artikkelissa käsitellyn ajan jälkeen monta kiemuraa.  Vaikka he alusta alkaen harrastavat parinvaihtoja kuin saippuaoopperassa ikään, alkuteoksissa heidän liittonsa näyttää vastakohtien onnistuneelta yhtymiseltä ja heidän sisäinen vaaliheimolaisuuteensa niin lujalta, etteivät he tarvitse muodollista uskollisuutta.

Vapauden vangeissa käy kuitenkin ilmi, että Hanneksen kuoleman ja Angelan Saksan-matkaan jälkeen heidän suhteensa ei ole enää palautunut läheiseksi, vaikka he ovat saaneet vielä tyttären, Johannan. Angela on vetäytynyt maatilalleen, jossa Gabriel kokee jäävänsä sivuosaan.

Sattuman kaupassa Angela elää lesbosuhteessa Pariisissa ja Gabriel on vieraantunut myös tyttärestään. Johannasta ei isän vanhakantaisen ajattelun mukaan ole jatkamaan yhtiön johdossa.

Kirjailijasta

Jörn Donner syntyi 5. helmikuuta 1933. Hän oli nelivuotias isänsä kuollessa eikä siten koskaan tuntenut tätä. Kai Donner tutki suomalais-ugrilaisia kansoja Siperiassa ja kuului aktivisteihin ja myöhemmin äärioikeiston taustahahmoihin.

Talvisodan syttyessä Jörn Donner oli kahdeksanvuotias ja jatkosodan päättyessä 13-vuotias. Lapsena hän oli niin ihanteellisen isänmaallinen, ettei halunnut lähteä Ruotsiin. Hän luki innolla saksalaisten propagandalehteä Signaalia ja uskoi sotapropagandaan vielä siinä vaiheessa, kun aikuiset jo epäilivät sodan lopputulosta.

Kun sodan jälkeen oli mahdollista saada toisenlaisia tietoja, seuraus oli poliittinen täyskäännös. Jörn Donner oli vasemmistoradikaali aikana, jolloin se ei ollut vielä muotia. Hän ei mm. halunnut mennä armeijaan ja oli ensimmäisiä, jolle eettiset syyt hyväksyttiin aseistakieltäytymisen perusteeksi. Donner palveli 1959-61 Porin sairaalassa ja julkaisi kokemuksistaan 1961 teoksen Terveenä sairaalassa.

Jo ennen kuin kun nuoriso joukkomitassa radikalisoitui, Donner kuitenkin käänsi kurssia, koska oli matkoillaan Itä-Euroopassa tutustunut reaalisosialismiin. Teoksesta Berliini – arkea ja uhkaa (1958) on myöhemmin ilmestynyt monta laitosta nimellä Berliini-raportti.

Donner on toiminut monella kulttuurin ja politiikan alalla: hän on ohjannut, tuottanut ja arvostellut elokuvia, johtanut Ruotsin elokuva-alainstituuttia, toiminut talouselämässä, kansanedustajana, euroedustajana ja diplomaattina.

Kirjallisuutta

Szopori Nagy, Lajos: Suomalainen sukuromaani. Suom. ja tekijän kanssa lyh. Viljo Tervonen. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1986.

Wikipedian artikkelissa Jörn Donner on lueteltu Anders-sarjan osat.

Elonetin artikkelit sarjasta tehdyistä elokuvista: Angelas krig ja Dirty story (perustuu Itsenäisyyspäivään).