Timo Sandberg: Desantti

Timo Sandbergin Desantin päähenkilö ei saa aikaan mitään tuloksia ja tappaa paetessaan poliisikomisarion.

Desantti (2021) on Timo Sandbergin Kekki-sarjan kuudes osa, joka käsittää jatkosodan. Henkilöiden kotipaikkakunnan Lahden lisäksi kuvataan henkilöiden vaiheita rintamalla, leireillä ja Neuvostoliitossa.

Alaotsikko ”jännitysromaani” kuvaa teosta yhä vähemmän. Ylietsivä Otso Kekin tutkima murha selviää jo puolessavälissä ja muutenkin Kekin osuus on supistunut vähäiseksi.

Desantti pohjautuu vahvasti tositapahtumiin, joten vertailen lopussa lyhyesti romaania lähteisiin.

Kolme erilaista sotatietä

Ismo Torni, Anton Rimminen ja Matti Lång edustavat kolmea erilaista suuntaa, jonka vasemmistolaisen työväenliikkeen edustajat valitsevat jatkosodan aikana. Tavallaan talvisotaa kuvaava Tilinteko (2018) ja välirauhasta kertova Kostonkierre (2020) muodostavat Desantin kanssa trilogian sarjan sisällä.

Ismo edustaa enemmistöä, joka taistelee rintamalla. Hänet koulutetaan tarkka-ampujaksi ja kesäkuussa 1944 uusien panssariaseiden käyttäjäksi.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan kuuluneet Anton Rimminen ja Matti Lång pidätettiin Kostonkierteen lopussa kesäkuussa 1941 jo ennen kuin jatkosota syttyi. Oikeudenkäyntiä ei pidetty eikä tuomiota annettu, vaan heidät pantiin turvasäilöön. Syynä oli siis ennen kaikkea, mitä he voisivat tehdä, mikä pääteltiin heidän menneisyytensä perusteella.

Ryhmää kutsutaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (jatkossa SNS-1) puheenjohtajan Mauri Ryömän mukaan ”ryömäläisiksi”. Heitä pidetään ensin Köyliön varavankilassa. Sieltä heidät kuljetetaan junalla Riihimäelle, jossa heidät jaetaan kahteen ryhmään. Pienempään 25 miehen ryhmään kuuluvat Anton ja Matti Toivo-veljensä kanssa.

Mutta sitten huomataan, että yksi nimi on liikaa, Matti haetaan pois ja sijoitetaan isompaan ryhmään. Ilmeisesti kyseessä on erehdys, sillä juuri pienempään ryhmään on sijoitettu ”vaarallisimmiksi” katsotut.

Poliittiset vangit työssä Kannaksella

Pienempään ryhmään kuuluvat vangit viedään töihin Kannakselle. Vaarallisin paikka on, kun heidät määrätään miinanpolkijoiksi, mikä tarkoittaisi ainakin osalle varmaan kuolemaa. Onneksi paikalle osuu Antonin lanko Ismo, joka pelastaa heidät kertomalla, että kyseessä ovat suomalaiset. Tehtävä oli tarkoitettu venäläisille sotavangeille (heitäkään ei olisi saanut tällaiseen työhön käyttää, joskaan tätä kirjassa ei sanota).

Miehet ovat päättäneet, että ”tekevät työt hyvin ja noudattavat käskyjä.” He tekevät eri puolilla takaisin vallattua Kannasta erilaisia töitä, osittain jopa omaan ammattiin kuuluvia, Anton suutarina ja Toivo Lång muurarina, rakentavat uutta puolustuslinjaa ja huoltoteitä. Evakkojen palattua he auttavat näitä jälleenrakennuksessa.

Kannakselta Antonin onnistuu lähettämään kirjeen oloista vaimolleen Eliisalle, joka muiden vankien omaisten kanssa organisoi kampanjan. Armeija ei halua myöntää poliittisten vankien olemassaoloa, joten miehiä aletaan kutsua toisen luokan työvelvollisiksi ja omaiset saavat pientä korvausta. Heitä kuitenkin vartioidaan eivätkä he pääse lomille. Tärkeintä kuitenkin on, ettei heitä voida enää tapattaa noin vain.

Pelottelua ja ammuskelua harrastavista esimiehistäkin päästään eroon. Vartiomiesten suhtautuminen muuttuu, kun he huomaavat, että vangit ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Vähän huvittavaa on, kirjassa kuvataan lottia hyvin myönteisesti. Asiaa selittää se, että kun vangit eivät harrasta kourimista ja auttavat töissä, he voittavat osakseen lottien myötätunnon ja saavat näiltä säädettyä parempaa ruokaa.

Anton jopa pettää vaimoaan sairaanhoitajan kanssa

Sotavankien epäinhillinen kohtelu

Anton joutuu todistamaan, kun vartija ampuu ”kuin koiran” sotavangin, joka on tullut suomalaisten työvelvollisten nuotiolle.

Muutenkin sotavankeja ”kohdeltiin todella eläimellisesti, hakattiin ja potkittiin. Ammuttuja sotavankeja löytyi usein metsästä ja teiden viereltä. Vankeja oli ammuttu pelkästään siitä syystä, että joku työvelvollinen oli ystävällisyyttään antanut heille leipää ja tupakkaa.”

Koveron leiri

Poliittisten vankien tilanne muuttuu, kun heidät siirretään Koveron leirille, jota komentaa armoton kapteeni Arvo Kartano. Ruoka on huonoa ja niin riittämätöntä, että vangit turvautuvat luonnon antimiin. He syövät ruohoa, oksia, pettua, rottia, sammakoita, käärmeitä, sieniä. Sitäkin yritetään estää: Antonia piestään sienien keräämisestä.

Seuraava komentaja Kosti-Paavo Eerolainen on luonteeltaan samanlainen, mutta sentään ymmärtää, ettei vankien nälkiinnyttäminen sovi yhteen työtavoitteiden saavuttamisen kanssa.

Kaikesta huolimatta vangit säilyttävät mielenvireytensä ja järjestävät pelkän muistin perusteella Kalevala-juhlan.

Kun suomalaiset joutuvat lähtemään Itä-Karjalasta kesäkuussa 1944, marssista tulee vangeille todellinen tuskien taival.

Vankipataljoonasta loikkariksi ja desantiksi

Suurempi ryhmä, johon Matti Lång on siirretty, ”armahdetaan” mutta komennetaan rintamalle majuri Nikke Pärmin johdolla. Sitä ennen annettu sotilaskoulutus on muodollisuus eikä joukolle jaetuista kivääreistä olisi heille hyötyä.

Matti Lång loikkaa rintaman yli kuten eräät muutkin. Hänet valitaan puna-armeijan strategiseen tiedusteluun ja hänelle annetaan erikoiskoulutusta: ”räjähteisiin perehtymistä, aseiden käsittelyä, ampumaharjoituksia, radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa. Heille opetettiin tiedustelutoiminnan sääntöjä ja salakirjotuksessa käytettäviä peitekieliä.” Lisäksi opetetaan venäjän kieltä ja esitetään Neuvostoliiton oloja myönteisessä valossa. Kaikkea Matti ei varauksetta usko, mutta ennenkokematon elämys, Bolshoi-opperan baletti, ja hurmaava sähkötyksen opettaja tehoavat paremmin. Ja tulevaisuudessa utopia toteutuu.

Matti ja muut kurssilaiset saavat uudet henkilöllisyyspaperit ja opettelevat peitetarinan. He myös allekirjoittavat vakuutuksen: jos joutuvat Suomessa kiinni, eivät kerro mitään edes kidutettaessa, ja jos kertovat, alistuvat kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.

Desantit ihmettelevät, miksi heidät lähetään kotiseudulleen, jossa salainen toiminta olisi vaikeaa, koska heidät tunnettaisiin. Kouluttajat ovat toista mieltä: heillä olisi valmis yhdyshenkilöverkko ja siten helpompi vaikuttaa mielipiteisiin.

Matin vaiheita desanttina en käsittele kronologisesti vaan teemoittain.

Idealismi vs. sopeutuminen

Sekä Ismolla että hänen sisarensa miehellä Antonilla on punainen perhetausta. Ismon sisko ja Antonin isä ovat joutuneet valkoisen terrorin uhreiksi. Molemmat ovat jatkaneet poliittista toimintaa, mutta suhtautuminen sotaa on erottanut heidät jo talvisodan aikana.

Liikekannallemääräyksen saavuttua Ismo on totellut, koska ei ole halunnut joutua turvasäilöön. Rintamalla Ismo tottuu nopeasti tappamiseen. Ampuessaan vihollista hän kokee suojelevansa perhettään.

Anton on idealisti, joka vastustaa sotaa ja haluaa rauhaa. Hän uskoo, että kaikki on vain Suomesta kiinni.

Antonia loukkaa, että ”heitä oli koko ajan haukuttu pelkureiksi. Itse hän koki, että olisi paljon helpompaa mukautua sortoon kuin vastustaa sitä. Taistelu omien ihanteiden puolesta vaati todellista rohkeutta.”

Onko Anton siis ihailtavampi kuin Ismo? Vai onko hän seurannut sokeasti ja itsepintaisesti ihanteitaan ajattelematta seurauksia itselleen ja perheelleen, kuten hän Kostonkierteen lopussa miettii.

Jyrkkyys ja kiihkeys vs. kriittisyys ja itsenäisyys

Matti Lång on luonteeltaan kiihkeä ja mielipiteiltään jyrkkä, kun taas hänen veljensä Toivo on ajattelussaan kriittinen ja itsenäinen.

Toivolle on jo aimmin herännyt epäilyksiä Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten kommunistien kohtalosta.

Koveron leirillä ”Anton oli huomannut, että Toivon ihanteellisuus oli karissut melko lailla jo ennen heidän pidättämistään. Hän ei viime aikoina ollut innostunut vankien poliittisista keskusteluista, vaan oli ollut tyytyväinen silloin, kun sai työvelvollisena tehdä muuraustöitä. Usein hän muisteli sitä aikaa, jolloin oli keskittynyt toimimaan vain Muurarien liitossa ja jättäytynyt sivuun kommunistien toiminnasta. Kaikki eivät tuota poliittista etääntymistä sulattaneet, vaan olivat syyttäneet, että hän aikoi ilmeisesti muuttaa ’Nastolankadulle’, siis sosialidemokraattien työväentalolle. Mutta Anton tiesi, että vaikka maltillisuus oli lisääntynyt, aatettaan mies ei ollut koskaan hylännyt.

Juuri Toivo Långin rauhallisuus ja harkitseva älykkyys oli aina vedonnut Antoniin. Hän koki olevansa tämän kanssa usein samaa mieltä. Hän ei itse ollut koskaan kuulunut kommunistiseen puolueeseen. Kuitenkin vasemmistoaate oli vankeusaikana vahvistunut, hän halusi olla rakentamassa Suomesta oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa maata.”

Sirpa Kähkönen käytti Kuopio-sarjan välirauhan kesään 1940 sijoittuvassa romaanissaan Rautayöt henkilöiden suhtautumista Baltian maiden sovjetisoimiseen liittämiseen Neuvostoliittoon testinä, joka paljasti vasemmistolaisten poliittisista erot. Sen sijaan aiheesta ei puhuta mitään sen enemäpää Desantissa kuin välirauhan aikana tapahtuvassa Kostonkierteessä.

Kohtalo vai valinta?

Matti tolkuttaa sekä itselleen että muille, ettei hän voinut toimia toisin: ”Tekojani ohjaa, että olen suuremmalla asialla ja se vaatii uhrauksia” ja ”en pahuuttani ole mitään tehnyt, vaan ainoastaan pakon edessä”.

Mutta kuten Kekki toteaa, se ei ole aivan totta: Matti on tehnyt ratkaisevan valinnan päättäessään loikata. Tosin hän on tehnyt sen luullen, että kyseessä oli ”puoluepäätös”. Ja juuri ennen tekoa Matti epäröi kaikkein eniten mutta vakuuttaa itsensä näin: ”Hänet oli tuotu väkisin tänne keskelle sotaa, jota ei pitänyt oikeutettuna. Osallistuessaan SN-seuran toimintaan hän oli kuvitellut, että se olisi työtä rauhan ja naapurisovun edistämiseksi. Mutta hän ei ollut ottanut huomioon, että sotakiihko oli kasvanut niin suureksi, että se raivasi kaikki esteet tieltään. Tuohon alun perin lailliseen järjestöön liittyneet oli viety vankileiriin. Rauhantahtoiset voimat oli väkivalloin tukahdutettu.

Nyt hänen pitäisi taistella täällä ensimmäistä sosialistista valtiota vastaan valkokenraali Mannerheimin johdolla Hitlerin joukkojen rinnalla. Jos hän ei siihen suostuisi, edessä olisi sotaoikeus ja mahdollisesti teloitus.”

”Hänet oli vangittu, koska hän oli uskaltanut toimia kotimaassa vallitsevaa sortoa ja yhden kansanosan alistamista vastaan. Häntä oli rangaistu, koska hän oli rohjennut toimia rauhan puolesta silloin kun koko yhteiskuntakoneisto oli valjastettu masinoimaan sotaa.”

Matti on jo lähtenyt juoksemaan, kun hän kuulee huudon: ”Älä mene, on tullut toisenlaiset määräykset!” Matti epäröi ja syöksyy suuren kiven vierelle. Mutta kun suomalaisten puolelta ammuttu laukaus osuu lähelle, hän päättää jatkaa matkaa.

Muitakin valintoja Matti tekee: Neuvostoliitossa hän valitsee desantiksi ryhtymisen uskoen, että vaihtoehtona on vankileiri, jossa hän ei voisi tehdä mitään aatteensa hyväksi, joten loikkaaminen olisi hyödytön. Kun merkkitulia ei ole toisenkaan lennon aikana näy, hän valitsee hyppäämisen peläten, että muuten joutuisi vankileirille. Desanttina Matti valitsee tovereiden painostamisen antamaan hänelle apua, mikä saattaa nämä vaaraan. Toki syy on, ettei hän muuten selviytyisi.

Matti valitsee myös häntä takaa-ajavan poliisikomisarion ampumisen, mikä toki tapahtuu vaistomaisesti, mutta Matilla oli ase mukana ja hänet oli koulutettu sitä käyttämään. Vaihtoehtona olisi myös ollut antautuminen, mutta sitä Matti ei voi tehdä, koska hän haluaa jatkaa tehtäväänsä hinnalla millä hyvänsä.

Piiritystilanteessa Matti valitsee taistelemisen antautumisen sijasta, joka tietysti tarkoittaisi oikeudenkäyntiä ja teloitusta. Havaitessaan tilanteen toivottomuuden hän valitsee itsemurhan sijasta ulos ryntäämisen päättäen viedä mahdollisimman monta suojeluskuntalaista mukanaan. Ja lopulta tunnistaessaan Kekin hän ei voi ampua vaan epäröi, ja niin häntä kohti ammutaan ja hän haavoittuu, jolloin hänet saadaan pidätetyksi.

Nämä valinnat ovat suureksi osaksi vaistomaisia, ja Matti tekee ne luonteensa mukaan. Ennen kaikkea hän toimii ideologiansa sisällä: usko parempaan maailmaan ja toiminta sen hyväksi antaa Matin elämälle tarkoituksen.

Matin pehmeämpi piirre on rakkaus kihlattu Helvi Martikaiseen, jonka kanssa vietettyjä ”onnen aikoja” hän muistelee. Mutta koska parilla on sama aate, ristiriitaa ei synny, vaan rakkaus antaa Matille voimaa jatkaa valitsemallaan tiellä.

Aluksi Matti yrittää pannan poliisikomisarion syyksi sen, että hän ampui tätä: ”[Matti] Långin mielessä välähti sitkeästi takaa-ajajan tyrmistynyt ilme, kun hän oli noussut mättään takaa ja heidän katseensa olivat kohdanneet. Mies [Koskimaa] ei ollut ehtinyt kunnolla kohottaa asettaan, kun Matti oli jo ampunut. Takaa-ajajan kasvoille nousseesta hämmästyneestä ilmeestä Matti tajusi, että luoti oli osunut, vaikka mies seisoi pystyssä vielä silloin, kun hän jo käännähti ja lähti.

Se helvetin hullu, hän manaili mielessään. Lähteä nyt pimeään metsään perään. Pakkohan minun oli.”

Mutta kuullessaan, että poliisikomisario on kuollut ja että tällä on monilapsinen perhe, Matti katuu: ”Syyllisyyden tunne oli vain pahentunut, kun hän oli kuullut, että oli tappanut poliisikomisarion, jolla oli suuri perhe.

Poliisi teki vain työtään. Ei hän heitä halunnut vihata. Hän taisteli niitä johtajia vastaan, jotka pyörittivät tätä väkivaltakoneistoa. Mutta nyt hän oli pelkkä pakoileva murhamies. Ja silti hänen pitäisi ehdottomasti selvitä pois täältä metsästä hoitamaan tehtäväänsä.”

Kuulusteluissa Matti ei ilmianna ketään tovereistaan, mistä hän oli kuollessaan ylpeä. Poliisikomisarion tappaminen on ainoa asia, jonka hän tunnustaa. Tavatessaan Kekin sairaalassa hän kertoo katuvansa ampumista.

Matin auttajat

”Keskuksesta vaadittiin tietoja kansan mielialoista, ammusvarastoista ja Lahden lähellä olevasta lentotukikohdasta.” Matin SNS-1:n Lahden osaston sihteerilta saamat tiedot Uudenkylän asevarastosta ja Urajärven lentokentästä ovat kuitenkin ”yhtä tyhjän kanssa”.

Muuten Matin elämä kuluu piileskelyyn. Hän asuu mm. maakorsussa, perunakuopassa ja navetan ylisellä. Hänelle toimitetaan ruokaa ja muita tarvikkeita.

Apua ei aina anneta ilman empimistä, sillä kiinnijäämisen seuraukset pelottavat, ja Matti joutuu vetoamaan: ”- Minä en ole täällä omista syistäni, – – Olen työväenliikkeen asialla juuri niiden samojen tavoitteiden takia, joita opiskelimme ja joita vannoimme edistävämme. Missä on se aatteellinen yhteistyö ja veljeys, joka meitä yhdisti, jos toverit eivät auta?

Leo mietti hetken ja liikehti vaivaantuneena Matin tutkivan katseen alla. Monta vuotta he olivat olleet samoissa järjestöissä, esiintyneet työväentalon näytelmissä, käyneet yhdessä urheilukilpailuissa. Hänen avunpyyntöönsä oli todella vaikea vastata kieltävästi.”

Kun eräs auttaja hakee piilosta rahoja, seteleitä puuttuu, mutta hakija kieltää ottaneensa: ”- – Matti manaili itsekseen, että tovereihinkaan ei voi enää luottaa. Syyttelemään hän ei kuitenkaan voinut alkaa, vaikka kiukku pani kiristelemään hampaita. Hän tajusi olevansa täysin toisten avun varassa.”

Innokkain auttaja on Matin kihlattu Helvi Marttinen, helsinkiläinen myymälänhoitaja. Kun alkuperäisellä radiolla ei voi lähettää viestejä, Helvi hankkii hänelle toiselta desantilta uuden radion, vaikka Matti ei ole sitä suoraan pyytänyt. Radio kuitenkin löytyy kotietsinnässä, ennen kuin Matti se saa sen.

Helviä varjostetaan matkoilla, mikä johtaa epäilyyn, että aatetovereiden joukossa on vasikka. Helvin onnistuu kuitenkin tavata Matti parikin kertaa.

Sen sijaan Antonin vaimo Eliisa kieltäytyy Helvin pyynnöstä auttaa Mattia, koska hänellä on pieni lapsia ja koska uskoo Valpon etsivien pitävän häntä silmällä. Lisäksi naapurissa asuu poliisi: ”Kekki taatusti kertoo laitoksella, mikäli saa tietää Matin olinpaikan.” Vaikka Kekki on Matin ystävä, ”Koskimaan murhaa se ei kuitenkaan hyväksy.”

Eliisa tuntee syyllisyyttä, koska ”Hänen [Eliisa] aatteellisuutensa ei kuitenkaan riittänyt samaan kuin Eino ja Alma Kockilla. Nämä olivat olleet pitkiä aikoja vankilassa ja samaan aikaan poika Osmo oli joutunut olemaan paljon yksin.”

Jälleen siis mittatikkuna on aatteellisuus ja rohkeus. Se nähdään jopa tärkeämpää kuin huolenpito lähimmistä. Kun Eliisa valitsee jälkimmäisen, hän tuntee epäonnistuneensa. Sen sijaan Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa käytetään myös toista näkökulmaa: poliittisesti aktiivisia arvostellaan perheenjäsenten uhraamisesta aatteen alttarille.

Kriittinen mutta velvollisuudentuntoinen Kekki

Kekki suhtautuu jatkosotaan suurella varauksella, mutta hoitaa poliisin velvollisuutensa, johon kuuluu sabotöörien, desanttien ja rintamakarkurien etsintä. Niissä toimissa hän säilyttää järjen päässään eikä suoraan otaksu, että esimerkiksi räjäytys ravintolassa olisi sabotaasia. Tutkinnassa hän käyttää perinteisiä poliisimenetelmiä, erityisesti tietojen hankkimista ihmisten kanssa puhumalla, ja näiden tietojen perusteella hän yrittää saada epäillyn tunnustamaan. Rintamakarkurit hän yrittää saada antautumaan, jotta heitä ei kiinni otettaessa ammuttaisi.

Eniten ristiriitaisia tunteita Kekillä on, kun hänen on jahdattava desantti Matti Långia. Tämä on hänen ystävänsä ja hän ymmärtää pitkälti, mistä tämän poliittiset mielipiteet ja toiminta kumpuavat. Maanpetosta Kekki ei voi kuitenkaan hyväksyä. Lisäksi Långin ampuma komisario Koskimaa on Kekin ystävä. Kekin mielestä poliisi ei saa kuitenkaan toimia vihasta.

Kekki arvostelee sotaa vastustavien kohtelua Suomessa ja jopa rinnastaa Suomen ja Neuvostoliiton menetelmät toisiinsa: ”Neuvostovaltio tahtoi väkivalloin ja eristämällä hiljentää kaikki, jotka ajattelivat toisin.” Lause osoittaa naiiviutta, sillä suurin osa Stalinin terrorin uhreista ei ollut millään lailla ”toisinajattelijoita” eikä edes millään lailla poliittisia.

Piiritystilanteessa Kekki yrittää saada Matin antautumaan. Tämä osoittaa, ettei hän ymmärrä Matin luonnetta ja tilannetta, sillä desantti sai oikeudessa yleensä kuolemantuomion.

Ideologiset ja aggressiiviset Valpon etsivät

Kekin vastakohtia ovat Valpon etsivät Torsti Teräväinen ja Mannelin, jotka ovat innoissaan uudesta sodasta, liittolaisuudesta Saksan kanssa ja Suur-Suomesta. He jahtaavat sodanvastaisten lentolehtisten kirjoittajia, joita Mannelin kuvaa ”syöpäläisiksi”.

Pidättämiensä poliittisten vankien kohtaloa he kommentoivat: ”Toivottavasti poistavat ongelman lopullisesti. On turhauttavaa tehdä työtä, jos jälkihoito ei pelaa kunnolla.”

Kostonkierteessä järkevänä ja taitavana esitetty Valpon ylietsivä Freedy Kekäläinen osoittautuu Desantissa yhtä ideologiseksi ha aggressiviseksi kuin Teräväinen ja Mannelin.

Desantin olemassaolo paljastuu poliiseille sattumalta, kun heille ilmoitetaan maakorsun löytymisestä. Mutta vaikka Matti on surmannut poliisin, tutkinta takkuilee, sillä huolimatta huomattavasta palkkiosta kukaan ei suostu puhumaan. Loppujen lopuksi kuitenkin auttajia pidätetään ja heidät saadaan tunnustamaan. Sitä ei kerrota, mitä menetelmiä käytetään.

Lopulta paljastuu Matin olinpaikka. Piiritystilanteessa Freedy Kekäläinen kannattaa syöksyä taloon, jossa Matti Lång oleskelee, mikä merkiksi ainakin osan piirittäjien kuolemaa tai haavoittumista. Onneksi päämajan valvontaosaston luutnatti on toista mieltä: talo on piiritetty, joten odottaminen on paras menetelmä.

Valpon väkivaltaiset pidätys- ja kuulustelumenetelmät käyvät suoraan ilmi, kun Onni Kyyrölä kuolee pahoinpitelyn seurauksiin.

Sanomana inhimillisyys

Poliittisten vankien epäinhillinen kohtelu ei sinänsä ole ollut vaiettu aihe, kuten alempana nähdään, mutta ei se myöskään ole kuulunut sota-ajasta puhuttaessa keskeisiin aiheisiin, joten monet eivät siitä ole koskaan kuulleet.

Desantin lopussa on kohtaus, jossa Anton sodan loputtua tapaa kotimatkalla sotilaita, joille hän kertoo ”että hän oli juuri vapautunut keskitysleiriltä melkein kahden ja puolensadan muun miehen kanssa.

Sotilaat sanoivat, etteivät olleet tienneet sellaisista leireistä mitään. He olivat olleet siinä käsityksessä, ettei Suomessa ollut lainkaan poliittisia vankeja.”

Tämän kuultuaan Antonille tulee ”tunne, että he olivat olleet näiden vuosien ajan muulle yhteiskunnalle melkein näkymättömiä. Heidät oli pidätetty ilman oikeudenkäyntiä. Heitä saattoi kohdella miten hyvänsä, pahoinpidellä, yrittää tappaa nälkään tai muilla keinoilla, eikä kukaan puuttunut asiaan.”

Poliittiset vangit kuvataan Desantissa tavallisina ihmisinä. Kirjailijan tarkoitus on mitä ilmeisimmin saada lukija ymmärtämään heidän taustaansa ja motiivejaan, tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan tai ainakin paheksumaan heidän epäihimillistä kohteluaan.

Voikin sanoa, että Desantin keskiössä on inhimillisyys, jonka pitää kuulua kaikille, ovat he tehneet mitä tahansa ja oli heidän kanssaan sitten kuinka eri mieli tahansa. Tämä periaate ei perustu vain moraali vaan järkeen. Romaanissa laintaan kansanedustaja Sylvi Kyllikki Kilven puhetta eduskunnassa: ”Epäinhimillisyys herättää vain katkeruutta ja vihaa – – Rintamalla sotilaiden elämä ei ole helppoa, mutta heidän tilanteensa ei parane sillä, että me näännytämme kuoliaaksi poliittisia vankeja tai toisen luokan työvelvollisia.” Kilven sisar oli Elvi Sinervo ja lanko Mauri Ryömä olivat saneet tuomion ja istuivat vankilassa.

Ismo Tornin vaimo, lotta Silja antaa sairaalassa Matti Långille vettä, vaikka se on kiellettyä ja muut lotat paheksuvat tätä

Matin koulutoveri, pappi, keskustelee tämän kanssa ennen kuolemaa ja vie tervehdyksen Kekille ja pyytää viemään tätä tervehdyksen ja anteeksipyynnön Matin morsiamelle Helville.

Kun Matin ruumis sodan jälkeen kaivetaan Valvontakomission määräyksestä ylös, Toivo-veli puhuu hautajaisissa sovinnollisesti pääasiassa yhteisistä lapsuusmuistoista.

Arvio romaanista

Timo Sandbergin Desantin kerronta on yksinkertaista ja suoraviivaista. Yleensä henkilöt kuvataan sellaisina kuin he itse näkevät itsensä. Niinpä sota-aikaa kokematon ja historiaan perehtymätön lukija ei välttämättä ymmärrä, mitä henkilöt sellaisilla abstrakteilla sanoilla kuin ”kansanvalta” tarkoittavat ja mihin he oikein pyrkivät. Politiikkaa on niin vähän, että vasemmistolaisten ideologiset erot eivät tule romaaneissa selviksi, toisin kuin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa.

Poliittiset vangit kuvataan Desantissa jopa ihanteellisessa valossa. Ehkä muutama heikkous ja ristiriitaisuus olisi tehnyt heistä kiinnostavampia henkilöinä. Ainoa henkilö, jonka kohdalla tämän omastakuvasta esitetään varauksia ja jolla on sisäisiä ristiriitoja, on Matti Lång, mutta hänenkään kohdallaan ei pästä kovin syvälle verrattuna Hannu Salaman romaaniin Siinä näkijä, missä tekijä Joni Skiftesvikin Salli Koistisen talvisotaan.

Todellisia henkilöitä

Romaanissa todellisia tunnettuja henkilöitä ovat desantti Matti Lång, tämän morsian Helvi Marttinen, myöhempi SKDL:n kansanedustaja Toivo Lång, Koveron leiristä muistelmat kirjoittanut Nestori Parkkari, syyskuun 1944 alussa teloitettu desantti Risto Westerlund jolta Helvi saa radion, Valpon ylietsivä Freedy Kekäläinen ja Metalliliiton järjestäjä (myöhempi SDP:n järjestösihteeri ja sodan jälkeen SKP:hen kohdistuvaa vakoilua ja hajottamista organisoinut) Veikko Puskala, majuri Nikke Pärmi, Koveron leirin komentajat kapteeni Arvo Kartano ja luutnantti Kosti-Paavo Eerolainen, Lahdessa ammuttu poliisikomisario Koskimaa sekä Matin auttajat (Alma Kockin oikea sukunimi oli kuitenkin Korhonen).

Romaanin lähteet

Desanttia voi kutsua suorastaan dokumentaariseksi, niin tarkasti se noudattaa lähteitä. Olennainen ero kuitenkin on, että lähteissä kerrotaan vain tapahtumat, romaanissa kuvataan myös henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit, jotka tietenkin ovat kirjailijan omaa tulkintaa.

Antonin vaiheet seuraavat jokseenkin tarkasti Nestori Parkkarin muistelmia Suomalaisessa keskitysleirissä. Esimiehistä käytetään Desantissa useimmiten oikeaa nimeä. Jopa kertomus ystävällisistä lotista pitää paikkansa, mutta Parkkari lisää, että kyseessä eivät olleet ”tyypilliset” keskiluokkaiset lotat vaan he olivat kotoisin maaseudulta.

Huomattavin Desantista poisjätetty piirre on se, että Parkkarin mukaan linnoituslinjaa tehtiin mahdollisimman hitaasti ja että suhteita vartijoihin, muihin työvelvollisiin ja evakoihin luotiin myös siksi, että viestejä voitiin lähettää omaisten lisäksi myös puolueelle. Sandberg on siis lieventänyt poliittista puolta.

Harry Vuorisen päiväkirjoihin perustuva teos Myrskyn silmässä kuvaa poliittisten vankien vaiheita Kannaksella ja Koveron leirillä suurin piirtein samoin kuin Parkkari, mutta arvostelee myös puolueen ”sisärenkaan” dogmaattisuudesta, progandan naiiviudesta ja ennen kaikkea ”toisinajattelijoiden” rankaisusta sulkemalla heidät pois toveripiiristä. Jälkimmäinen piirre puuttuu kokonaan Desantista, jossa vankien yhtenäisyys ja keskinäinen tuki on rikkumatonta.

Vuorisen kirjasta käy ilmi, että sotavankien ampumiset ja muu huono kohtelu liittyy kenraali Oeschin vävyyn luutnatti Eero Veikko Neroon. Molemmat tuomittiin asiasta mutta vasta sodan jälkeen. Aiheesta on laajasti kirjoittanut Antti Kujala teoksessa Vankisurmat.

Atso Haapanen ei mainitse desantteja käsittelevässä kirjassaan Viholliset keskellämme Matti Långia. Sen sijaan Jyrki Juuselan teoksessa Vankipataljoona on kerrottu yksityiskohtaisesti Matti Långin vaiheet desanttina. Ilmeisesti lähteenä ovat toisaalta poliisiraportit desantin jahtaamisesta, varjostajien tiedot Helvi Marttisen matkoista sekä Matti Långin auttajien kuulustelupöytäkirjat. Juusela ei pohdi, voiko kuulustelupöytäkirjoja pitää – ainakaan kokonaan – luotettavina. Muutenkaan Juusela ei tulkitse eikä ota kantaa asioihin. Esimerkiksi hän mainitsee Onni Kyyrölän pahoinpitelyn pidätettäessä ja myöhemmin kertoo tämän kuolleen sairaalassa, mutta tee mitään johtopäätöksiä. Samaten hän mainitsee ilman kommentteja kapteeni Kartanon lopettaneen aikoinaan ”kovilla otteilla” poliittisten vankien nälkälakon Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Timo Sandbergin Kekki-sarjan edellisistä osista Tilinteko ja Kostonkierre sekä desantti-aihetta käsitellyttä Joni Skiftesvikin romaania Salli Koistisen talvisota ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan välirauhaa kuvaavista romaaneista Rautayöt ja Jään ja tulen kevät.

Blogissani on myös artikkeli Harry Wuorisen muistelmista Myrskyn silmässä, jossa kuvataan poliittisten vankien vaiheita jatkosodan aikana työpataljoonassa Kannaksella ja myöhemmin Koverin leirissä.

Kirjallisuutta

Haapanen, Atso: Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939-1944. Minerva 2012..

Juusela, Jyrki: Vankipataljoona. ER P 21:n ja Er. Työkomppanian ryömäläiset ja kommunistit jatkosodan aikana 1941-1944. Atena 2017.

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostovankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.

Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-1944. 5. p. Kansankulttuuri 1962.

Vuorinen, Harry: Myrskyn silmässä. Poliittisen vangin päiväkirja ajalta 1941-1944. Like 2006.