Raija Oranen: Ketunpesä

Raija Orasen Ketunpesä kuvaa toisaalta Lapin sotaa ja saksalaisten mukaan lähtenyttä suomalaistyttöä, toisaalta kommunistista sisäministeri Yrjö Leinoa ja taistelua kommunismia vastaan ns. vaaran vuosina 1944-1948. Nämä kaksi eriparista tarinaa eivät täysin sovi yhteen.

Ketunpesä (2015) on neljäs osa Raija Orasen Maan aamu -sarjasta.  Kirjailija on harpannut talvi- ja jatkosodan yli ja aloittaa Ketunpesän syyskuun alussa 1944, juuri ennen välirauhansopimuksen tekoa.

Romaanin päähenkilöt ovat nuori Annina (Anni, Ani) Malvin ja Yrjö Leino, joiden vaiheista kerrotaan vuorotellen. Joskus näkökulma on myös Anin tädin, toimittaja Sara Malm-Dorffin.

Osa luvusta on ns. objektiivista kerrontaa, jossa läsnä on useampia suvun edustajia henkilöitä tai ajan poliitikkoja. Suvun patriarkka, Hästsjögårdin kartanon isäntä Gustav Malm puhuu mieluusti politiikkaa neljästä vävystään kahden, sosialidemokraattisen kansanedustajan Erik Gäddvikin ja jääkärikenraali Henrik Gäddvikin kanssa

Ani arvostaa saksalaisten hyviä työoloja

Anin äiti on Gustav Malmin tyttäristä sovinnaisin, Lisa, ja isä on olut- ja virvokehtailija Arvid Malvin. Ani on isän tyttö, mutta tehtailija ei ole suinkaan kohdellut häntä kuin prinsessaa vaan kouluttanut pienestä pitäen seuraajakseen.

Kielitaitonsa ansiosta Ani on saanut vuonna 1942 töitä Hyrynsalmella saksalaisten esikunnasta. Isän evästykset kuuluvat: ”Pidä, tyttö, Jumala mielessä ja housut jalassa” ja ”Käytä tilaisuus hyväksesi, opettele pitämään järjestystä ja johtamaan.”

Ani viihtyy työssään. Häntä miellyttävät saksalaisten järjestys ja kuri, siisteys ja oikeudenmukaisuus: ”Käskyt täytettiin nurkumatta, ne olivat järjestelmällisiä ja asiallisia, työt tehtiin iloisesti ja halukkaasti, toverillisesti ja reiluus olivat yleinen tunnelma.”

Ani on esimerkillinen työntekijä, joka jatkaa töitään ilmahyökkäystenkin aikana. Saksalaiset kunnioittavat häntä ja kohtelevat häntä yhtenä heistä. Miesten on kiellettyä lähennellä häntä.

Miehityksen pelko saa Ani lähtemään saksalaisten matkaan

Kun Suomen aseveljeys Saksan kanssa päättyy, Ani lähtee saksalaisten mukana. Syy ei ole mies, toisin kuin takakansiteksti väittää, vaan Ani on saksalaisten tiedon ja suomalaisten siviilien huhujen varassa. Hän uskoo, että Neuvostoliitto tulee miehittämään Suomen, ja päättää, että ”ryssien raiskaamaksi en jää”.

Ani on tarkka havainnoitsija, joka kirjaa muistokirjaansa kaiken näkemänsä ja kuulemansa, mutta ei ymmärrä sen merkitystä – esimerkiksi mitä miehet, jotka salaperäisesti lähtevät ja palaavat, oikein puuhaavat.

Kirjailija on saanut käyttöönsä aikalaisen päiväkirjan, johon Anin kokemukset perustuvat.

Norjan leirissä Ani pitää jöötä

Norjassa Ani joutuu leiriin, jossa on saksalaisten suomalaisia naisystäviä. Useat ovat raskaana. Vasta siellä olot ovat huonot, mutta kun Ani määrätään pomoksi, hän palauttaa puhtauden ja järjestyksen.

Saksan antautuminen toukokuussa 1945 tulee yllätyksenä, sillä Ani on uskonut propagandaa ihmeaseista. Vasta nyt hän myöntyy saksalaisen syliin. Mies on kuitenkin naimisissa.

Kun naisille annetaan tilaisuus palata Suomeen, Ani vihdoin kykenee ottamaan vastaan muunkinlaisia tietoja: Suomea ei olekaan miehitetty, ja häntä tuskin tullaan rankaisemaan. Aiemmin ”hän oli vain niin epätoivoisesti pyrkinyt kohti Saksaa, jatkamaan valitsemallaan tiellä, ettei hän kyennyt ymmärtämään muita mahdollisuuksia.”

Paluun jälkeen naisia kohdellaan huorina ja pettureina

Kun naisten juna saapuu Tornioon, heitä on vastassa mielenosoitus: ”Saksalaisten huorat helvettiin!”, ”Natsien apurit linnaan!”, ”Olette rikollisia!” ja ”Petturiportot linnaan!”

Hangon vastaanottoleirillä Valpon etsivä Tapani Niemi kuulustelee naisia.  Muistokirjansa ansiosta Ani osoittautuu parhaaksi tietolähteeksi.

Vasta Hangossa Ani kuulee Lapin tuhosta ja Saksan tuhoamisleireistä. Ani ei ole ensin uskoa, mutta lopulta ei ole muuta mahdollisuutta.

Ani tajuaa vihdoin myös sen, mikä on ollut koko ajan hänen silmiensä edessä mutta on jäänyt häneltä tajuamatta: ”Ani ajatteli miehiä, jotka lähtivät aina viimeisinä paikkakunnilta ja tulivat myöhemmin jälleen näkyville, ja salaperäisen tuntuisia erikoistehtäviä, joita Mandel suoritti. Oliko hän mukana noissa tuhotöissä? Pitikö hän kirjaa poltetuista taloista ja tuhotusta viljasta ja karjasta? Ja kiirehti sitten toisten luo, Anin luo? Tuo suloinen herra Manteli!”

Vaikka Ani ei ole itse tehnyt mitään pahaa, hän häpeää. On tärkeä kuvata tapahtumia niin kuin ne aikoinaan koettiin, mutta on tärkeää kuvata myös sitä, mihin niiden jälkikäteen suhtauduttiin.

Tapani Niemi on nuori mies, joka vasta äskettäin kääntynyt kommunistiksi, ja hän alkaa tuntea myötätuntoa Ania kohtaan: ”Minusta tuntuisi samalta, jos kävisi ilmi, että Neuvostoliitossa on sellaisia vankileirejä ja vainoa ja murhaamista, kuin propagandassa väitetään.”

Viihteessä harvinainen abortti

Ani huomaa olevansa raskaana saksalaiselle ja uskoutuu tädilleen Saralle. Tämän mielestä abortti on tilanteessa paras ratkaisu.

Kun Ani ällistyy ja pettyy, Sara latelee tiukasti: ”Kuvittelitko sinä tosiaan, [- – -] että minä innostaisin sinua synnyttämään isättömän saksalaislapsen? Jos sinä päätät tehdä niin, minä tietysti kunnioitan sinun päätöstäsi ja autan sinua kaikin tavoin. En tuomitse, en pilkkaa, en läksytä. Mutta en toisaalta myöskään kiitä enkä siunaa. Ani kulta, sinä olet joutunut aikuisen ihmisen asemaan, ja saat kantaa teoistasi kaiken vastuun itse. Ei sinulle voi kukaan antaa lupaa sen lapsen synnyttämiseen. Eikä sitä toisaalta voi kukaan sinulta myöskään kieltää. Mutta minä olisin surkea täti sinulle, jos antaisin sinun uskoa, että sinun elämäsi tulee olemaan helppoa ja hauskaa ja onnellista saksalaisäpärän äitinä. Anteeksi sananvalinta, mutta siten ihmiset sinun lastasi tulevat kutsumaan, ja vielä pahemmillakin nimillä.”

Isä Arvid Malvin on samaa mieltä: jos tytär synnyttäisi ”natsiäpärän”, se pilaisi hänen liikesuhteensa eikä Anilla olisi tulemista kotiin.

Ani tekee abortin, mikä romanttisessa viihteessä on yhä harvinaista. Esimerkiksi Enni Mustosen Kielon jäähyväisissä abortin teko keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, jonka aiheuttama loukkaantuminen ja järkytys aiheuttaa keskenmenon.

Ani kantaa kuitenkin kaunaa isälleen. Hänen mielestään isä on pakottanut hänet tekemään ”murhan”.

Länsivaltojen lehtimiehet Lapissa

Lapin sotaa kuvataan myös suomalaisten puolelta. Toimittaja Sara Malm-Dorff on lokakuun alussa länsivaltojen lehtimiesten mukana, joille pitää todistaa, että suomalaiset sotivat kunnolla saksalaisia vastaan.

”Ensimmäinen koneista painui syöksyyn. Kuului terävää vonkunaa ja sitten valtava humahdus. Kiviä, soraa ja lasinsirpaleita rotisi ilmasta maahan. Sara tajusi makaavansa käppyrässä satamamakasiinin seinän juurella. Muu joukko oli lähellä sekin. Kuului huutoja ja kirouksia, sitten taas viiltävää ulinaa ja uusi humahdus. Jälleen soraa, sirpaleita ja kuuluvasti mätkähtäviä isompia kappaleita. Sara oli olemassa äärimmäisen tarkasti rajattuna, hyvin pienenä pisteenä, ja hänen ympärilleen oli repeytynyt ammottava kuilu, hän itse jonkin tyhjiön päällä. Hän tajusi pelkonsa. Se ei ollut pientä, paikallistettavaa kaiherrusta vaan täydellistä autiutta.”

Lehtimiehet ovat nyt saaneet aineistoa, jonka avulla he voivat antaa turvassa olevien lukijoidensa kokea jännitystä. Todellisuus on Saran kokemana aivan toista.

Orasen lähteenä on JR 11:n komentajan Wolf H. Halstin teos Lapin sodassa. Ketunpesästä löytyy jopa kohtaus SA-kuvasta: eversti Halsti piirtää taistelutilannetta kepillä hiekkaan ja länsivaltojen lehtimiehet katselevat ympärillä tehden muistiinpanoja.

Eversti Halsti (selin) ja länsimaiset lehtimiehet Lapin sodassa. SA-kuva

Hyrynsalmella Sara kuulee huhuja, että saksalaisten mukaan lähtenyt suomalainen nainen olisi raiskattu ja tapettu. Koska mitään todisteita ei ole, Sara päättää olla kertomatta asiaa Anin vanhemmille, ennen kuin saadaan varmempaa tietoa.

Yrjö Leinosta aluksi positiivinen kuva

Taina Westin, Leena Virtasen ja Heidi Köngäksen käsikirjoittamassa TV-sarjassa Punainen kolmio (2015) Yrjö Leino osoitetaan roistoksi jo heti alussa, kun hän pieksee hevosta. Sen sijaan Ketunpesässä Leinon lapsuuden traumaattisin kokemus on päinvastainen: isä ”pieksi raivopäissään tamman, koska ei uskaltanut käydä vaimoon käsiksi.” Seuraus on, että äiti ottaa isästä eron.

Leino on toista kertaa naimisissa ja kahden lapsen isä, kun hän ennen talvisotaa tapaa juuri vankilasta vapautuneen Hertta Kuusisen: ”Kaksi heitä oli tummasilmää: hän ja Hertta. Palava oli heidän katseensa ja kosketuksensa ensi kerrasta asti, suloista tuskaa ja sielua myöten. He olivat kuin kaksi toisilleen viritettyä soitinta, ja yhdessä he…”

Leinon lapsuudesta ja suhteesta Herttaan annetaan siis alkuun positiivinen kuva.

Kaikista Malmin perheen jäsenistä käytetään romaanissa etunimeä. Sen sijaan Leinoa ja muita poliitikkomiehiä kutsutaan sukunimellä mutta Hertta Kuusista etunimellä. Noudatan tapaa, vaikka se onkin seksistinen.

Miksi Leino selviytyi paremmin kuin muut kommunistit?

TV-sarjassa Punainen kolmio samoin kuin Heidi Köngäksen romaanissa Hertta (2015)  Yrjö Leino leimataan Valpon kätyriksi, vaikka esimerkiksi SKP:n tutkija Kimmo Rentola ei kirjassaan Kenen joukoissa seisot? teoriaan usko. Aimo Rikka, joka sodan jälkeen epäili Leinoa, kertoi myöhemmin Rentolalle löytäneensä oikean syyllisen.

Leino kertoo jälkeenpäin, miksi hän selviytyi paremmin kuin muut kommunistit. Koska itse tapahtumia ei kuvata, selitykseen on suhtauduttava varauksella.

Jatkosodan aikana poliittisia vankeja pannaan Pärmin pataljoonaan, josta Leino pakenee Riihimäellä. Syyksi Leino selittää: ”vähän rahaa, vähän tupakkaa ja paljon ihmismäistä kaveruutta, niin vartijat katsoivat hetken muualle. Palvelus ja vastapalvelus, ei se sen monimutkaisempaa ole.”

Leinon taktiikka kuulusteluissa eroaa muista kommunisteista. Siinä missä muut noudattavat puolueen käskyä kieltää kaikki, Leino ”kertoi kuulusteluista suurin piirtein sen, mikä oli jo poliisin tiedossa, vain hiukan enemmän. Sillä tavalla hän sai paitsi salatuksi todella tärkeät tietonsa, myös mahdollisuuden järjestellä asioita, hävittää jälkiä ja varoittaa muita. Herrasmieheen, varsinkin rehellisen tuntoiseen, haluttiin luottaa.”

Ville Suhosen dokumenttielokuvassa Ompelijatar (2015) ja samannimisessä tietokirjassa (2016) ainoa sodan aikana teloitettu suomalainen nainen Martta Koskinen kohotetaan puhtaaksi sankarittareksi, koska hän ei pettänyt ketään.

Ketunpesässä kaksi Leinoa suojellutta naista maksaa hengellään siitä, että he vaikenevat tiedoistaan kidutuksesta huolimatta. Leino kommentoi: ”Naisista tehtiin legendaarisia sankareita. Mikäs siinä, sopihan se. Mutta ei se ole vaikenemisen taitoa, että pitää suunsa kiinni, vaikka kynnet revitään. Vaikeneminen on sitä, ettei kerro enempää kuin on pakko, ja jos jotain kertoo, osaa sotkea juttunsa niin, että kissa saa juosta väärien vihjeiden perässä, ja sillä aikaa hiiret katoavat.”

”Kissa” on myös Leinon koodinimi, jota häntä suojelevat naiset käyttävät kertoessaan toisilleen kuulumisia tästä. Samaa koodinimeä käytetään myös Jari Tervon Ohranassa.

Kommunistien taktiikka sodan jälkeen

Kesällä 1944 Leino odottaa puna-armeijaa valloittamaan Suomen. Hän itse on valmis, ja SKP on hänen hallussaan: ”Linja on pidetty, Moskovan ääntä kuunneltu Suomen Vapausradiosta, ja täsmälleen sen mukaan toimittu. Vasemmistolaiset uhoilijat, lastentautien levittäjät on siirretty sievästi syrjään kuten muutkin epämääräiset puuhastelijat.”

”Ei suomalaisille pienviljelijöille pitänyt mennä höpisemään proletariaatin diktatuurista eikä varsinkaan viljelysmaan sosialisoinnista, pienten tilojen yhdistämisestä kollektiiviksi. [- – -] Mikä ehkä sopi venäläiselle, sivistymättömälle musikalle, ei sovi suomalaiselle pientalonpojalle.”

Leinoa ärsyttävät Neuvostoliitossa koulutetut kommunistit, jotka ”paasasivat ja huitoivat, että valta on otettava nyt, kun porvaristo on kauhistuksen tilassa ja valvontakomissio Tornissa; joukot vain liikkeelle, ja kun poliisi rupeaa ampumana, tulevat neuvostolaiset tuosta Porkkalan aitojen takaa, ja asia on selvä.”

Leino taas uskoo, ettei pitänyt ”tukeutua kokonaan ulkopuolisiin voimiin. Suomen kansan kohtalosta päättää yksinomaan Suomen kansa itse”.

Lukijalla on kuitenkin syytä epäillä, että Leino kaunistelee mielipiteitään ja tekojaan tai suorastaan kääntää ne jälkeenpäin päinvastaisiksi. Romaanissa näet kerrotaan myös, että Leino on sanonut Valvontakomission johtajalle Ždanoville, että suomalaiset kommunistit ”pitivät päämääränään sosialismia ja Suomen liittämistä neuvostotasavaltojen joukkoon” – tällaisen kannan hän on omaksunut Vapausradiosta. Silloin Zhdanov on oikaissut, että ”tässä vaiheessa sellainen päämäärä ei Neuvostoliiton kannalta näyttänyt tarpeelliselta, vaan heillä pidettiin parempana demokraattisten ainesten yhdistämistä kansalliselta pohjalta.”

Samoin Hertta ”kysyi Zhadanovilta yksinkertaisesti ja suoraan, miksi neuvostopanssarit eivät tule Helsinkiin. Kenraalieversti nyökytteli ja pudisti päätään yhtä aikaa kuten aina, hymyili maireasti ja opetti: – Itsenäisen kommunistisen liikkeen jokainen askel on arvokkaampi kuin sadat panssarit.”

Orasen lähteenä on ilmeisesti Jukka Nevakiven tutkimus Ždanov Suomessa.

Maaliskuussa 1945 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen Leino haluaisi kommunistijohtoisen hallituksen, johon muista puolueista olisi otettu sopivia, edistyksellisiä jäseniä. Sen sijaan Ždanov vaatii monen puolueen hallitusta, johon otettaisiin myös sosialidemokraatit.

Leino ja Hertan suhde alkaa rakoilla

Leino ja Hertta nauttivat, kun saavat rauhan tultua kävellä vapaasti kadulla, jopa suudella. He solmivat virallisen avioliiton, koska vapaa suhde ei Leinon mielestä sovi ministerin asemaan. Tässä vaiheessa Leino vielä ihailee vaimonsa rohkeutta, henkistä voimaa, kauneutta, tyylikkyyttä, eroottisuutta, jopa hauskuutta.

Särö on kuitenkin jo näkyvissä: Hertta ”ei lakannut politikoimasta kuin varsinaisen yhdynnän ajaksi, kun ei nautinnoltaan puhumaan eikä kai ajattelemaankaan pystynyt.” Sen sijaan Leino ei jaksa puhua koko yötä: ”Joskus oli pakko saada ajatella. Päivät olivat yhtä lentoa ja hälinää, illat jatkuvaa kokousta, kun piti käydä läpi tuoreet asiat ja miettiä linjat puolue-elinten kokouksia varten.”

Hertta kirjoittaa Leinolle puheet. Tästä Leino antaa tunnutusta: Hertta osaa käyttää oikeita termejä, jotka hyväksytään Valvontakomission majapaikassa Tornissa ja Moskovassa.

Mutta Leinoa ovat alkaneet vaivat kerettiläiset ajatukset. Hän ironisoi: ”Proletariaatin diktatuuri ei missään nimessä tarkoittanut mitään hirmuvaltaa, vaan todellista demokratiaa. Ja natsien hirmutekojen tuomitseminen saattoi siis tarkoittaa satojen tuhansien aseettomien pommittamista.” Ei Herttakaan siviilien pommituksia hyväksy, mutta vaikka asialla ovat länsiliittoutuneet, hän ei uskalla puhua kertoa mielipidettään muille kuin miehelleen.

Koska näkökulma on Leinon, lukijan on helpompi tuntea myötätuntoa tätä kohtaan. Toisaalta Herttaakaan ei vielä mustamaalata: pari on vain luonteeltaan erilainen.

Leino nauttii ministerinä olosta

Leinosta tulee Paasikiven hallituksen ainoa kommunistinen ministeri jo syksyllä 1944, vaikka vasta laillistetulla SKP:llä ei ole eduskunnassa yhtään kansanedustajaa.

Leinoa imartelee, miten hänen uusi ministerin asemansa vaikuttaa ihmisiin: ”Ne, jotka ennen olisivat mieluiten sylkeneet hänen päälleen, kiirehtivät nyt kumartelemaan kohteliaasti ja vääntelivät suutaan halveksivan irvistyksen sijasta maireaan hymyntapaiseen.”

Toisaalta Leinoa vaivaa alemmuuden tunne. Hän ei osaa pukeutua eikä käyttäytyä asemansa mukaan. Valtioneuvoston edustalla seisova poliisi ei tunnista häntä ulkoisen olemuksen perusteella ministeriksi. Vuodet piileskelijänä saavat Leinon vaistomaisesti pelkäämään poliisia.

Leino ystävystyy oikeusministeri Urho Kekkosen kanssa. Muutenkin hän viihtyy hyvin porvarillisissa piireissä, Kekkosen lisäksi tämän ystävien Kaarlo Hillilän ja Kustaa Vilkunan sekä Hella Wuolijoen vävyn Sakari Tuomiojan seurassa.

Leino tuntee mustasukkaisuutta Hertan suhteesta Kekkoseen: ”Heti alkoi letkauttelu ja kilpalaulanta, vitsien heittely ja piikittely, jossa Leino ei mitenkään pysynyt mukana, käänteet olivat hänelle liian nopeita, ja sitten äkkiä taistelijat olivat äärimmäisen vakavia jahdatessaan toisiltaan poliittisia kannanottoja kuin härkä ja toreadori areenalla toistensa henkeä.”

Isänsä alkoholismin takia Leino on ollut raitis, mutta Valvontakomission edustajien kanssa ei maljojen juontia voi välttää: ”Venäläisille votkapikari ja konjakkilasi kädessä vannotut valat ja toivotukset olivat ällistyttävän tärkeitä.”

Kekkosen kehotuksesta Leino lähtee istumaan iltaa Valvontakomissiossa Britanniaa edustavan eversti McGillin luo: ”Leinoa hiveli se, että häntä kuunneltiin noissa istunnoissa vastaan inttämättä. Hän sanoi sen mitä sanoi ja toiset tekivät samoin. Jos oli tarpeen, todettiin yksimielisyys, tai sitten päinvastoin, tunnustettiin, että kannat olivat toisistaan poikkeavia.”

”SKP:n kokoukset sen sijaan olivat monesti kaoottisia, kaikki kiihkoilivat ja taistelivat toisiaan vastaan ja kaikki uskoivat olevansa oikeassa. Päälle päätteeksi piti kaikkien vielä olla samaa mieltä keskenään.” Leino ihailee Hertan taitoa muotoilla sellainen päätös.

Valpon puhdistus ja ns. Leinon vangit

Kommunistien tärkeimpiin tavoitteisiin kuuluu Valpon puhdistus ja miehittäminen kommunisteilla. Leino painottaa asiassa liikaa muodollista pätevyyttä, joka monelta kommunististila puuttuu. SKP:n puheenjohtajasta Aimo Aaltosesta tulee vain Valpon apulaisjohtaja.

Kokematon Leino yllätetään yöllä Valvontakomission vaatimuksella, että ”sotarikollisia” on pidätettävä. Leino suostuu kuullessaan perustelun: ”Niin on tehty ennenkin”. Hän kuulee luovutuksesta Neuvostoliittoon vasta jälkikäteen.

Tätä asiaa, joka myöhemmin pantiin vain Leinon syyksi, käsitellään hallituksessa vain tiedotuksena, mutta kukaan ministeri eikä presidentti reagoi.

Leinon ja Hertan erilainen suhde politiikkaan

Erimielisyydet Hertan kanssa lisääntyvät. Leino vetoaa siihen, että on toimittava Suomen lakien mukaan. Hertan mielestä kyseessä ovat ”porvarivaltion lait”, ja siksi niiden edelle menee ”luokkakanta ja marxilainen asenne”, joka ”on syvemmin totta ja oikeudenmukaista…”

Leino ei anna periksi: ”Minä olen ministeri ja minun täytyy hoitaa asioita Suomen lakien mukaan. Tai sitten minä lähden hallituksesta.” Asiasta ei Hertan mielestä päätä Leino vaan SKP.

Leino alkaa väsyä Herttaan. Hän lähtee hakemaan lämpöä naisen luo, jonka kanssa hänellä oli ollut suhde jo sodan aikana. ”Siellä oli rauhallista. Ei alituista keskustelua ja kiistelyä, ei tilintekoa, ei päättymättömiä menolistoja, juoruja, arviointeja, yökausien tupakointia ja huolestumisia.”

Kansallistamissuunnitelmia Leino kommentoi: ”Kaikki menisi sekaisin, [- – -] Ei meillä ole insinöörejä, ei kemistejä eikä muutakaan ammattiväkeä mistä panna poispotkittujen tilalle. Eivätkä nämä, jotka ovat, rupea sosialismia rakentamaan, se tiedetään kyllä. Pyssyllähän ne pitäisi pakottaa, eikä siitä semmoisesta mitään muuta tule kuin sisällissota.”

Loppujen lopuksi kyseessä linjaero perustuu erilaisen luonteen lisäksi erilaiseen taustaan ja siitä johtuviin erilaisiin kokemuksiin: Leino ”oli päätynyt sosialismin ja kommunismin kannalle aikuisiällä, vähitellen, ratkaisuna kansan köyhyyden kysymykseen. Hertta oli koulittu Moskovan raskasvasaraisissa ahjoissa, Leino oli elänyt vapaana viljelijänä Suomessa.” Leino arvioi asioita sen perusteella, mikä toimii käytännössä, Hertta sen perusteella mikä hyödyttää vallankumousta.

Ministeri sihteerin silmin

Anin vapauduttua Hangon leiristä Erik ja Henrik Gäddvik järjestävät sukulaistyttönsä ministeri Yrjö Leinon sihteeriksi ja samalla vakoojaksi. Kenraali- ja kansanedustajaeno saavat Anilta yksityiskohtaisia raportteja. Osa tiedoista päätyy myös toimittajatäti Saran seurapiirikatsauksiin.

Ani on liikkunut sellaisissa ympyröissä, ettei hän pelkää ministeriäkään, vaikka osaa ulkonaisesti kohdella tätä kunnioittavasti. Ani tuleekin Leinon kanssa hyvin toimeen: hän hoitaa tämän krapulaa, kehuu kun tämä tuntee alemmuutta ja tyynnyttää tämän pelkoja.

Samoin kuin Köngäksen Hertassa, Leinolla on pakkomielle puhtaudesta, mikä vielä korostuu stressivaiheissa. Tätä ei kuitenkaan pilkata, päinvastoin Anista olisi hyvä, jos kaikki miehet olisivat yhtä tarkkoja hygieniastaan.

Kerran Ani näkee krapulaisen Leinon pelon niin koomisena, että hänen täytyy sulkeutua ”vesiklosettiin. Siellä hän kykki kyyryssä pöntön kannella ja toivoi hartaasti, että se kuulostaisi oven takaa itkulta [- – -] Kukaan ei ihmettelisi ulos astuvaa itkevää tyttöä, joka sanoisi: – Ministeri haukkui, ihan syyttä suotta. Mutta vaikutelma olisi aivan toinen, jos silmiään kuivaleva sihteeri ilmoittaisi: – Ministeri meinasi tappaa minut nauruun.”

Anin suhde Leinoon on kaksitahoinen: ”Minua ihan totta säälittää se äijä, vaikka hän komentelee ihmisiä törkeällä tavalla. Ei minua niinkään, vaan muita. Sivistymättömyys alkaa paistaa läpi, kun viina korventaa pintakarvan.”

On hiukan vaikea uskoa, ettei Leino epäile Anin salaista tehtävää. Asia selitetään sillä, ettei Leinolla ylipäänsä ole luotettuja ihmisiä – kommunisti kertoisi kaiken puolueelle. Ja ilmeisesti Leino kaiken varalta haluaa pitää yhteyksiä vastapuolelle.

Kekkonen ja Leino

Leino uskoo naivisti, että Kekkonen on vilpittömästi hänen ystävänsä. Lukijalle on kuitenkin selvää, että Kekkonen, joka aloitti uransa EK:n (Valpon edeltäjän Etsivän keskuspoliisin) etsivänä, osaa näytellä ”hyvää poliisia”. Hän vetää Leinoa kuin pässiä narussa.

Leino auttaa Kekkosta saamaan Ždanovin hyväksynnän sille, että eduskuntavaalit pidetään jo maaliskuussa 1945, vaikka kommunistit eivät ole vaaleihin valmiit. Perusteena on, että vanhassa eduskunnassa on liikaa ”sotapolitiikan” kannattajia.

Kimmo Rentola pohtii kirjassaan Stalin ja Suomen kohtalo sitä, miksi Suomen kohtalo oli erilainen kuin Itä-Euroopan maiden. Yhtenä ratkaisevana tekijänä Rentola pitää sitä, että samaan aikaan kun maailmansota vielä raivosi muualla Euroopassa, Suomessa ehdittiin syyskuusta 1944 toukokuuhun 1945 ”ikään kuin väliaikaisesti ratkaista suuria kysymyksiä, ja ratkaisut jäivät voimaan. Tärkeintä oli vaalien järjestäminen ja uusi hallitus niin kauan kuin liittolaiset olivat vielä liittolaisia ja hyväksyivät prosessin.”

Ketunpesässä Kekkonen luonnehtii Leinoa ja tämän tilannetta tarkimmin: ”Leinon suhteen taitaa olla käynnissä kova painostus. Miehellä on ratkaistavanaan erikoinen yhtälö. Toisaalta hänen pitäisi tukea epäjärjestyksen lietsontaa ja suorastaan harrastaa sitä, toisaalta hänen pitäisi pitää järjestys yllä.”

Kekkosen mielestä Leino ei ole suinkaan tyhmä vaan pikemmin ”Leinon kunnianhimo ylittää sekä hänen lahjakkuutensa että kyvykkyytensä. Hän yrittää liikaa. Hän haluaa enemmän kuin on mahdollista saada.”

Kekkosen mielestä ”poliitikon pitää pyrkiä siihen, mikä on mahdollista, ja tehdä mahdottomalta näyttävästäkin päämäärä. Mutta nimenomaan tehdä, ei luulla. Yrjö Leino luulee liian paljon ja on hiukan laiskanpulskea. Hän juoksee kyllä uutterasti ylempiensä asioilla mutta ei juuri välitä alemmistaan. Sillä pelillä menee kannatus.”

Kenraali Henrik Gäddvik päätteleekin: ”Ei se mies vallankaappausta rupea johtamaan, [- – -] Kapinapäälliköllä pitää olla erilainen luonto.”

Leino mustamaalaa Herttaa

Kun Leinoa ei näy kotona päivä- ja yökausiin, Hertta lähettää miehensä perään kirjeitä. Niitä Leino siteeraa pahantahtoisesti: ”Viimeistä riviä hän [Hertta] oli raapustanut tippa silmässä, Leino irvisti. Hertalla riitti tunteita. Samalla hengenvedolla uhkaus ja sentimentaalinen kiitos murheista. Sitä samaa jeesustelua. ’Lupaan, etten enää kiusaa sinua enkä järjestä kohtauksia…'”

Tässä vaiheessa Leinon näkökulma aiheuttaa sen, että Hertasta syntyy yksipuolisen musta kuva.

Isästään kirjoittamassaan kirjassa Olle Leino näki äitipuolensa toisin: ”Hertta Kuusisen suhteessa Yrjö Leinoon ei 1947 ollut vilpillistä eikä sivutarkoituksia. Hertta rakasti häntä puhtaasti, suhtautui häneen ihailevasti ja kärsi syvästi hänen asenteidensa muuttumisesta.”

Olle Leinon mielestä ”yksi asia on varma: Hertta oli varoittanut miestään. Yrjö Leinon olisi pitänyt käsittää tilanteen arkaluonteisuus, mutta hän vaati vaimoltaan loputonta kärsivällisyyttä ja puoluetoveruutta, kunnes lopulta kupla puhkesi.”

YYA-sopimus ja vallankaappaushanke

Moskovassa Leino ei harjoita itsekritiikkiä, koska ei tunne neuvostokommunistien tapoja. Niinpä häntä vaaditaan eroamaan.

Leino saa käsiinsä paperin, jonka otsikko ”Suomen vastarintaliikkeen organisaatio 1947”. Hän tajuaa jo kielenkäytöstä, että se on kommunistien laatima provokaatio ja kertoo asiasta puolustusvoimain komentaja Sihvolle ja Helsingin poliisimestari Gabrielssonille.

Raija Orasen Paasikiveä käsittelevässä romaanissa Hirmuinen mies (2015) annetaan aiheesta osittain erilainen, Leinolle epäedullisempi tulkinta. Leino tosin antaa Sihvolle muistion ”vastarintaliikkeen organisaatiosta” ja varoittaa tätä oikeistokaappauksen vaarasta kertomatta omaa tulkintaansa: tosin siihen, ettei hän usko muistion aitouteen, viittaa se, ettei hän sitä julkista. Mutta myöhemmin Sihvo kertoo Paasikivelle, ”sisäministeri Leino on pyytänyt minulta puolustusvoimien valmiustoimenpiteiden purkamista.” Paasikivi kieltää tämän jyrkästi muistuttaen, että presidenttinä hän armeijan yliylipäällikkö.

Ketunpesässä Leino on ”kaappausyönä” piilossa Malmin suvun lukaalissa. Kysymykseen ”Mistä se riippuu, alkaako se [vallankaappaus] vai ei?”, hän vastaa: ”Aseita se joukko ei saanut, siitäkin se on kiinni. Mutta ennen kaikkea se on kiinni siitä, mitä meidän ystävämme päättävät. Heidän kätensä käyvät Tšekkoslovakiassa hyvin verisiksi, ja täällä se olisi paljon pahempaa. Jos se sopimus saadaan huomenna painettua eduskunnassa läpi, minä luulen, että tilanne laukeaa. Naapuri ei tarvitse toista Prahaa. Tämä on myös Kekkosen arvio, ja Paasikiven.”

On pitkään väitelty siitä, oliko mitään vallankaappaushanketta ylipäänsä olemassa vai ei. Viimeksi asiaa on käsitellyt teoksessaan Stalin ja Suomen kohtalo Kimmo Rentola, jonka johtopäätös sama kuin Ketunpesän Leinon: ”Keväällä 1948 kommunistien nostamista valtaan valmisteltiin sen verran vakavasti, että hankkeeseen olisi voitu ryhtyä, jos Paasikivi ja Suomi olisivat torjuneet Neuvostoliiton vaatiman turvallisuussopimuksen.”

Kuka on kettu?

Hertta Kuusinen ruskeat silmät tuovat jo alussa Leinon mieleen ketun silmät.

Myöhemmin Kekkonen on Leinon mielestä ”ovela kuin kettu, yhtä varovainen ja liukasliikkeinen.”

YYA-sopimuksen edellä Kekkonen toteaa, että ”suurvalta pelaa aina vähintään kahdella kortilla, ei koskaan yhdellä.” Tästä Gustav Malm päättelee: ”Ja ketunpesässä on monta oviaukkoa.” Kettu on tässä Neuvostoliitto tai vielä selvemmin Stalin.

Menetettyään ministerin paikkansa ja puolueenkin hylättyä Leino sättii Herttaa: ”Se narttukettu, natku! Kaikista kavalin, livahti rinnalta ennen kuin hän itse ymmärsi edes olevansa vaarassa. Suvaitsi tituleerata entistä puolisoaan Vapaassa Sanassa, Leinon itsensä perustamassa lehdessä, ’haisevaksi jellonan raadoksi’.

Se särki sydämen.”

Anin ja Tanin romanssi

Ani alkaa seurustella entisen kuulustelijansa Tapani Niemen eli Tanin kanssa, joka Valpon työnsä ohella opiskelee oikeustiedettä. Politiikasta he eivät pääse yksimielisyyteen, sillä Ani toteaa: ”minua ei voi aivopestä. Ei toista kertaa.”

Yhdistäväksi tekijäksi tulee musiikkia ja kulttuuri, jota molemmat rakastavat mutta arvottavat erilaisten kriteerien tavoin. He väittelevät aiheista intohimoisesti, mutta ”eivät haukkuneet tai syytelleet toisiaan tyhmiksi tai väärässä oleviksi, vaan kokivat vain olevansa enemmän oikeassa kuin tuo toinen”. 

Tanilla on malttia odottaa, kunnes Ani on toipunut abortista ja alkaa taas tuntea seksuaalista vetoa.

Kun Ani tuo Tanin näytille, tämä tunnustaa pettyneensä kommunismiin ja suvun miehet hyväksyvät hänet. Valmistuttuaan Tani aikoo erota Valposta ja hakea nimismiehen virkaa maaseudulta.

Romaanin parhaimpiin yksityiselämään liittyviin kohtauksiin kuuluu se, että Tani saa Anin näkemään totuuden: isä ei vienyt Ania väkisin sairaalaan, vaan Ani teki abortin vapaaehtoisesti. Hän olisi voinut lähteä muualle ja synnyttää lapsensa. Tani summaa: ”Totuus on, Annina, että jos lapsenmurha on tapahtunut, sinä itse olet murhaaja, ei kukaan muu. Sinä vain et kestä sitä syyllisyyttä tai vastuuta. Sinä sysäsit vastuun isäsi kannettavaksi. Sinä syytät häntä, jotta voisit tuntea itsesi syyttömäksi.”

Sekä isä että tytär pyytävät käytöstään toisiltaan anteeksi. Ketunpesä päättyy Anin ja Tanin häihin kesällä 1948 Hästjögårdin kartanossa.  Pari – ja symbolisesti Suomi – on vihdoin päässyt synkkien ja ankeiden sotakokemusten yli: ”He liitelivät taputusten keskellä kohti nuorten unelmiensa täyttymystä, täynnä rohkeutta ja toivoa.”

Vastakohtana on aiemmin kerrotut Leinon unohduksen vuodet ja yksinäinen kuolema 1961.

Ongelmana kahden juonen eriparisuus

Maan aamu -sarjan kolme ensimmäistä osaa Maan aamu (1995), Huviretki (1996) ja Pitkät hiukset (1997) käsittelevät Suomen historiaa 1910-luvulta talvisodan alkuun. Pääosan saa kuitenkin saippuamainen juoni Gustav Malmin kauniiden tyttärien vaihtuvista rakkaussuhteista, avioliitoista ja -eroista. Näin lukija vietellään raskaidenkin aiheiden pariin.

Erikin ja Henrik Gäddvikin äiti oli aikoinaan kartanon palvelija. Veljesten ura, sosiaalinen nousu sekä avioituminen Gustav Malmin tyttärien kanssa todistavat Suomen muuttuneen sarjan kuluessa säätyvaltiosta demokratiaksi. Naisen asema muuttumisesta taas kertoo Sara Malm-Dorffin toimittajan uran lisäksi se, että Henrikin nuori vaimo Gerda ottaa sodan jälkeen ohjat isänsä kartanossa.

Ketupesän ongelma on siinä, että se koostuu kahdesta eriparisesta tarinasta. Ania ja Tania lukuun ottamatta ihmissuhteet jäävät varsin vähälle, ja lukijalta edellytetään pohjatietoja Suomen sodanjälkeisestä politiikasta tai ainakin kiinnostusta siihen.

Toisaalta Oranen onnistuu Leinon ja Hertta Kuusisen kuvauksessa selvästi Heidi Köngäksen Herttaa paremmin juuri siksi, että politiikan kuvaus on niin yksityiskohtaista. Vaikka Leinon heikkoudet tulevat Ketunpesän selvästi ilmi, häntä kohtaan tunnetaan myös myötätuntoa.

Sen sijaan historioitsija Jukka Nevakivi, joka pääsi tutustumaan neuvostoliittolaisiin arkistoihin, antaa Leinosta varsin jyrkän tuomion: ”’Hyväksi’ ja ’isänmaalliseksi mieheksi luonnehditun Leinon kuva hämärtyy Ždanovin papereiden perusteella juonittelijaksi ja ilmiantajaksi, joka yrittää puolustaa omia laiminlyöntejään mielistelemällä neuvostojohtajaa häpeilemättä.”

Kirjailijasta

Raija Oranen on syntynyt 1948 Hyrynsalmella. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri.

Oranen on pitkän linjan kirjailija. Esikoisteos Valomerkki ilmestyi 1978.

Parhaiten Oranen tunnetaan suosittujen tv-sarjojen Ruusun aika ja Puhtaat valkeat lakanat käsikirjoittajana. Ne ovat ilmestyneet myös kirjoina.

Wikipedian artikkelit: Raija Oranen

Ketunpesästä ja yleensä Maan aamu -sarjasta on kirjoittanut myös Kirsimaria.

Muita tietoja

Halsti, Wolf H.: Lapin sodassa. JR 11:n mukana Oulusta Kaaresuvantoon. Otava 1972.

Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino. Ruots. alkuteos Vem tackar Yrjö Leino? Suon. Raija Mattila. 2. p. Tammi 1973.

Nevakivi, Jukka: Ždanov Suomessa. Miksi meitä ei neuvostoliittolaistettu? Otava 1995.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Otava 1994.

Rentola, Kimmo: Stalin ja Suomen kohtalo. Otava 2016.

Suhonen, Ville: Ompelijatar. Matta Koskisen kuolema ja elämä. Gummerus 2016.

Wikipedian artikkelit: Yrjö Leino ja Hertta Kuusinen

Ylen artikkelit: Punainen kolmio ja Ompelijatar

Jörn Donner: Kuulustelu

Kuulustelu on elokuva petoksesta, mutta ei ole itsestään selvää, kuka petti ja kenet.

Kuulustelun (2009) käsikirjoitus on Olli Soinion ja ohjaus Jörn Donnerin. Pääosaa näyttelee Minna Haapkylä.


Kuulustelu pohjautuu desantti Kerttu Nuortevan tarinaaan.  Vaikka katsoja tuntisi sen, jännitys säilyy syvemmällä, psykologisella tasolla: miten ihminen murretaan ja missä pisteessä hän murtuu.

Kuulustelu ei kerro Nuortevan aiempia vaiheita desanttina. Elokuva alkaa siitä, että nuori nainen tulee keskellä yötä vanhemman pariskunnan luo pyytämään apua.  Katsojalle tehdään alusta lähtien selväksi, ettei hän ole syytön. Uhkaa korostaa, että osa kasvoista jää varjoon.

Nainen on jättänyt pesulalaukkuunsa radion. Kun hän menee pesulaan hakemaan laukkua, hänet pidätetään.

Päämajan valvontaosastolla nainen ilmoittaa nimekseen Elina Hämäläinen. Hän kertoo olevansa sotaleski, joka on töissä helsinkiläisessä kauneussalongissa. Hänellä on henkilöllisyystodistus, syntymätodistus ja ostokupongit.

”Paha poliisi” ja ”hyvä poliisi”

Ensimmäinen kuulustelija Otto Kumenius (Lauri Nurkse) ottaa ”pahan poliisin” roolin. Hän vaatii naista tunnustamaan ja pelottelee tätä kuolemantuomiolla. Se on sotalain mukaan rangaistus vakoilusta.

Toinen kuulustelija Toivo Suominen (Hannu-Pekka Björkman, kuva alla) esiintyy ”hyvän poliisin” roolissa. Hän tarjoaa savuketta ja aloittaa leppoisasti: ”Aikamoiseen liemeen olette itsenne saattanut. Sitä varten täällä ollaan että selvitetään. Edellyttäen, että puhutte avoimesti ja puhutte totta.” 

Naisen henkilöllisyys saadaan selville

Kuulustelu noudattaa paljolti mutta ei täysin Aristoteleen tragediakäsitystä. Aristoteleen käsite anagnorisis, tunnistaminen, tapahtuu elokuvassa useamman kerran.

Kuulustelijat tunnistavat Nuortevan ensin vakoojaksi: naisen paperit todistetaan väärennykseksi ja pesulalaukusta löytynyt radiolähetin ja -vastaanoton venäläisvalmisteiseksi, vaikkakin osat ovat ”made in USA” eli apua liittolaiselta.

Toinen tunnistaminen tapahtuu, kun naisen henkilöllisyys ja elämänvaiheet saadaan selville. Suominen iskee kortit pöytään: ”Me tiedämme, kuka te olette. Olette neuvostokansalainen.” Naisen valokuva on tunnistettu Äänislinnassa, joksi suomalaiset nimesivät Petroskoin.

Suominen kertoo naisen tiedot: syntynyt USA:ssa, muuttanut sieltä Neuvosto-Karjalaan, nimeltään Kerttu Nuorteva.

Kerttu Nuorteva ottaa viimein savukkeen, josta on aiemmin kieltäytynyt, hymyilee ja sanoo: ”Tiedätte nimen. Muuta en tule sanomaan vaikka kiduttaisitte. En tule kertomaan mitään mikä vaarantaisi toverini.”

Kuolla marttyyrina vai kuolla petturina

Kolmen kuulustelun jälkeen Suominen kertoo esimiehelleen Paavo Kastarille (Marcus Roth, kuva alla), että Nuorteva on päättänyt olla puhumatta. Suomisen mielestä tapaus voidaan viedä oikeuteen, tuomio on varma.

Vaihtoehdot ovat Suomisen mielestä, että Nuorteva kuolee aatteen puolesta tai että hän kuolee petturina. Suominen haluaisi antaa Nuortevalle mahdollisuuden kuolla kunnia säilyttäen.

Kastari on toista mieltä: kuulusteluja on jatkettava, koska tarvitaan tietoja neuvostotiedustelun menetelmistä. Koska Suominen vaikuttaa pehmentyneen, Kastari siirtyy itse kuulustelijaksi.

Vetoaminen suomalaisiin juuriin

Kolmannen kuulustelijan Paavo Kastarin taktiikka on vedota Kerttu Nuortevassa suomalaisiin juuriin. Hän tuo Nuortevalle keskustelujen pohjaksi luettavaa: Suomen demokratian puolustuksen ja presidentti Risto Rytin puheita.

Keskusteluyhteys syntyy, mutta Nuorteva pitää kiinni aatteestaan. Hän kuitenkin pyytää luettavakseen runoja mm. Eino Leinolta.

Ilmapiirin muuttuminen näkyy siinäkin, että kun Kumenius vaati Nuortevaa istumaan pöydän ääressä ja pitämään kädet näkyvissä pöydällä, Nuorteva nyt kävelee vapaasti ympäri Kastarin huonetta. Kun tähän asti on oltu suljetuissa sisätiloissa, ensimmäisen kerran nähdään kaksi ikkunaa ja näkymät ulos. Tämä on symbolinen vihje, että Nuortevalla on mahdollisuus selviytyä.

Kastari yrittää saada Nuortevaan läheisen, inhimillisen suhteen kynttiläillallisella. He juovat maljan rauhalle ja alkavat sinutella toisiaan. Kastari selittää, ettei ole sotilas vaan humanisti, rauhantahtoinen ihminen. Hänellä on alin upseerin arvo, mutta hän on hyvä juristi.

Kastari tarjoaa Nuortevalle mahdollisuutta lähteä Suomesta Ruotsiin tai Australiaan. Hän muistuttaa, että Neuvostoliiton voitto sodassa ei pelasta Nuortevaa, sillä jo pelkkä sotavangiksi antautuminen katsotaan Neuvostoliitossa maanpetokseksi.

Nuorteva sanoo kestäneensä NKVD:n kuulustelun ja kidutuksen. Hän ei vieläkään taivu.

Sellissä Nuorteva nähdään painamassa ohutta puikkoa kaulaansa vasten. Ilmeisesti tämä miettii itsemurhaa.

Poliisin tutkintamenetelmät ja kidutus

Kerttu Nuortevan jutussa Kumenius ja Suominen käyttävät poliisin perinteisiä tutkintamenetelmiä. Esittämällä todisteet kuulusteltava yritetään saada tunnustamaan.

Suominen vakuuttaa Nuortevalle, ettei kidutusta käytetä: ”Me olemme vihollisia, mutta myös inhimillisiä olentoja.” Näin syntyy vastakohtaisuus Neuvostoliittoon, jossa Nuortevaa on kidutettu.

Toisaalta katsojaa muistutetaan, että suomalaisetkin käyttävät kidutusta. Valpon päällikkö Arno Anthoni (Mikko Reitala) kovistelee Kastaria: jos tämä ei saa pian tuloksia, Nuorteva annetaan Valpolle, joka voi lähettää tämän Tallinnaan, siis saksalaisten kidutettavaksi.

Kastari haluaa toimia ”lain puitteissa” eikä hän myöskään usko kidutuksella saataviin tietoihin.

Jokeri – ex-kommunisti

Aristoteleen mukaan tragedian synnyttää hamartia, erehdys joka johtuu tietämättömyydestä.

Sodan aiheuttamasta vihollisuudesta huolimatta kuulustelijat näkevät Nuortevan ihailtavana vakaumuksessaan mutta samalla uhrina, ”tyttöparkana”, joka on joutunut toimeksiantajansa hyväksikäyttämäksi.

Kastari turvautuu viimeiseen keinoon: hän vie Nuortevan tapaamaan SKP:n entistä pääsihteeriä Arvo ”Poika” Tuomista (Pertti Sveholm, kuva yllä).

Tuomisen taktiikka on viisas. Hän ottaa heti itse puheeksi vaikeat asiat. Hän kertoo, että hänelle tarjottiin Terijoen hallituksen pääministerin paikkaa mutta hän ei ottanut sitä vastaan.

Tuominen paljastaa Nuortevalle, mitä tuhansille suomalaisille kommunisteille on Neuvostoliitossa tapahtunut: he ovat joko leirissä tai heidät on teloitettu. Hän puhuu sinänsä totta, mutta hänellä on sama tavoite kuin Suomisella ja Kastarilla: saada Nuortevaa tunnustamaan.

Aluksi Nuorteva vetoaa siihen, että hän on neuvostosotilas ja hänellä on velvollisuus puoluetta ja kotimaata kohtaan ja että hän on antanut sanansa. Tuominen iskee takaisin kysymällä, miten ”kotimaa” on kohdellut Nuortevaa: tämä on tuomittu leiriin ja lähetetty desanttina varmaan kuolemaan.

Viimein tapahtuu tärkein anagnorisis, tunnistaminen. Nuorteva yhtyy Tuomiseen ja kuulustelijoihinsa siinä, että hänen hamartiansa, erehdyksensä, on ollut luottaa kommunismiin ja Neuvostoliittoon ja lähteä desantiksi Suomeen. Hän suostuu tekemään tunnustuksen.

Tuon keskustelun aikana Kastari on kertonut Tuomiselle, että Nuorteva on kärsinyt unettomuudesta. Elokuvassa ei ole kuitenkaan viitteitä, että Nuortevaa olisi tahallisesti valvotettu kuulustelemalla öisin. Tuominen haluaa keskeyttää, mutta Kastari antaa Tuomiselle pervitiiniä, piristyslääkettä. Tämä saattaa vaikuttaa Nuortevan murtumiseen. Toisaalta kun Tuominen ehdottaa jatkamista seuraavana päivänä, Nuorteva vaatii jatkamaan: ”minun täytyy saada tietää totuus”.   

Nuortevan monet kasvot

Kerttu Nuortevalla on elokuvassa monet kasvot.

Ensimmäinen on peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen. Hän on kauniisti pukeutunut ja meikattu naisellinen nainen.

Kuulusteluissa Nuorteva esittää peiteroolinsa lähes täydellisesti. Hän väittää, että joku muu on täyttänyt hänen pesulalaukkunsa. Hän jopa ratkeaa itkuun ja tunnustaa katuvansa, että osti väärennetyt paperit, mutta väittää edelleen, että kadotti oikeat Viipurin pommituksissa.

Totuuden paljastuttua Nuorteva sanoo kyllästyneensä Elina Hämäläiseen, joka on ”itkupilli”.

Elina Hämäläisen roolissa Nuorteva tekee muutamia lipsahduksia. Hän kutsuu Valpoa Ohrananaksi. Se tarkoittaa, että hän on kommunisti tai ainakin kokee Valpon viholliseksi. Hän sanoo myös vetoavansa prokuraattoriin. Sellaista virkaa ei Suomessa ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen, uusi termi on oikeusasiamies.

Kun Nuortevan oikea nimi paljastuu, hänestä tulee aatteeseen uskova ja sen puolesta kidutukseen ja kuolemaan valmis kommunisti. Nuorteva väittää, että Stalinin perustuslaki sisältää kaiken, mitä ihmiset tarvitsevat, ja Neuvostoliiton kansalaisilla on täydellinen oikeudenturva.

Nuortevaa ei ole horjuttanut edes se, että hän on ollut kolme vuotta leirissä Kazahstanissa: ”Erehdyksiä tapahtuu.”

Nuortevan usko puolueeseen ja Staliniin ei kuitenkaan ole ehdoton. Talvisota vaivaa häntä. Kastari on siis oikeassa uumoillessaan, että suomalaiset juuret ovat Nuortevan heikkous.

Kolmannessa vaiheessa, keskustelussa Poika Tuomisen kanssa, Nuorteva alkuvastustelun jälkeen pudottaa aatteellisen panssarinsa. Hänestä tulee epätoivoisen kiihkeä totuuden etsijä. Vaikka Tuominen ehdottaa, että hän lepäisi välillä, hän haluaa jatkaa ja saada selville, mitä suomalaisille kommunisteille on tapahtunut Neuvostoliitossa: ”Te kerrotte. Minun on saatava tietää.”

Murtuminen ja tuomion jälkeen

Elokuva ei lopu katharsikseen, puhdistautumiseen. Seuraa neljäs vaihe: Nuorteva murtuu sellissä ja joutuu mielisairaalaan. Siellä hän puhuu sekavia mm. Mannerheimin salamurhasta. Häntä hoidetaan ajan menetelmillä, mm. sähköshokeilla.

Leena Virtanen piti arvostelussaan mielisairaalajaksoa turhana. Minusta se on täysin perusteltu: Tuomisen paljastusten ja oman tunnustuksen jälkeen Nuortevan psyyke hajoaa.

Lääkärin (Rea Mauranen) mielestä on ollut julmaa luvata Nuortevalle pääsy maasta. Kastari teeskentelee Suomisellekin, että kyseessä on Nuortevan harha.

Tunnustuksestaan huolimatta Nuorteva saa kuolemantuomion.

Viidennessä vaiheessa Kastari tulee vankilaan tapaamaan Nuortevaa vankilaan sanoakseen, että on vielä mahdollista, että tämä saa armahdukseen. Nuorteva kokee nyt päinvastaisen tunnistamisen: erehdys oli nimenomaan luottaa Kastariin.

Nuorteva samastuu jälleen Neuvostoliittoon ja esiintyy uhmaavana: ”Te häviätte sodan.” Kastari vastaa tarkkanäköisesti: ”Sinä voitit sodan. Ehkä häviät rauhan.” Jälkiviisaasti ajatellen tämä koskee myös Neuvostoliittoa.

Jatkosodan päätyttyä Nuorteva kulkee ulos vankilan portista. Katsojalle kerrotaan, että palattuaan Neuvostoliittoon Nuorteva saa kymmenen vuoden tuomion.

Mikä on petos?

Maanpetos on siitä erikoinen rikos, että siitä rangaistaan vain hävinnyttä osapuolta.

Samalla tavoin vakoilun ”oikeus” tai ”vääryys” riippuu siitä, kuka sitä harjoittaa ja keneen se kohdistuu. Varsinkin sota-aikana vakoilusta rangaistaan ankarasti, mutta samalla sen harjoittaminen on välttämätöntä.

Toisen petturi on siten toisen sankari.

Petoksia on kahdenlaisia. Ulkoinen petturi esiintyy muille toisena kuin on. Kun hän pettää jonkun tahon, jolle häntä vaaditaan ulkoapäin olemaan uskollinen, hän tekee sen, koska on sisimmässään valinnut uskollisuuden toiselle taholle.

Sisäinen petturi taas pettää asian tai ihmisen, johon hän on vapaaehtoisesti sitoutunut ja jolle hän haluaa olla uskollinen, mutta ei siihen jostain syystä pysty.

Usein uskollisuus ja petos ovat toistensa kääntöpuoli.

Kerttu Nuorteva ja petos

Suomen kannalta Kerttu Nuortevaa ei voi pitää maanpetturina, sillä hän on syntynyt Yhdysvalloissa, ei ole eikä ole koskaan ollut Suomen kansalainen eikä ole aiemmin elänyt Suomessa. Sen sijaan neuvostokansalaisena Nuorteva eittämättä syyllistyy maanpetokseen ryhtyessään yhteistyöhän vihollisen kanssa paljastamalla yhteyshenkilönsä ja neuvostotiedustelun menetelmät.

Petos on kuitenkin elokuvassa monisärmäisempi. Olennaista on, että Nuortevalla on kolmoisidentiteetti: hän on Neuvostoliiton kansalainen, kansallisuudeltaan suomalainen ja ideologialtaan kommunisti.

Kuulustelua voidaan tulkita myös Hegelin tragediakäsityksen mukaan. Hegelin mukaan tragiikka perustuu kahden eettisen arvon konfliktiin, jotka ovat yhtä voimakkaat mutta toisensa poissulkevat (Vladimir Liapunovin mukaan).

Kommunistisen ideologian mukaan aatteen ja aatetoveriensa pettäjä on ”luokkapetturi”. Poika Tuomisen paljastukset osoittavat kuitenkin, että Neuvostoliitto on pettänyt tuhannet suomalaiset kommunistit teloittamalla tai panemalla heidät leiriin, puhumattakaan talvisodasta ja Terijoen hallituksesta. Onko Nuortevalla siis velvollisuutta olla uskollinen Neuvostoliitolle, joka on pettänyt marxilaisuuden ihanteet?

Mutta sodassa ei ole kyse vain kommunismista. Jos Natsi-Saksa voittaa, Venäjä ja koko Itä-Eurooppa alistetaan siirtomaaksi ja sen kansalaiset orjatyöläisiksi.

Nuortevalle isän kotimaa Suomi on kielen ja kirjallisuuden kautta läheinen. Mutta Suomi on Saksan liittolainen. Onko uhrattava Suomi, jotta Hitler voitaisiin kukistaa? Vai voiko olla Suomen puolella olematta Natsi-Saksan puolella?

Olennaista on, että sotatilanne muuttuu elokuvan kuluessa vuosien 1942-4 kuluessa. Enää uhattuna ei ole Neuvostoliitto vaan Suomi.

Kyse ei kuitenkaan ole vain maasta eikä ideologiasta vaan ihmisistä. Kun Nuorteva päättää valita Suomen ja valtaosan suomalaisista, hänen pettää ne yksityiset ihmiset, jotka ovat auttaneet häntä, ja saattaa heidän henkensä vaaraan. Tästä puolesta elokuvassa kerrotaan vain siinä yhteydessä, kun Nuorteva lähettää häntä auttaneen pariskunnan vaimolle vankilassa kirjeen, jossa perustelee tunnustustaan suomalaisuudella.

Suomen puolelle asettuminen merkitsee myös, että Nuorteva pettää lapsensa, sillä ”isänmaanpetturin” omaiset joutuivat Neuvostoliitossa monin tavoin syrjityksi. Tosin, kuten on mainittu, Nuorteva oli jo vangiksi antautuessaan Neuvostoliiton kannalta maanpetturi.

Kastari ja petos

Nuorteva syyttää Kastaria: ”Valehtelit alusta asti.” Kastari on luvannut Nuortevalle muuton ulkomaille, mutta oikeus antaakin kuolemantuomion.

Elokuvassa jää auki, onko Kastarin lupaus ollut vain syötti saada Nuorteva tunnustamaan. Se, että Kastari tulee tapaamaan Nuortevaa vankilaan sotaylioikeuden jälkeen, viittaa kuitenkin vahvasti siihen, että hän on toiminut vilpittömästi, yrittänyt vaikuttaa oikeuteen mutta epäonnistunut.

Tällöin myös Kastarin kohdallaan voi puhua hamartiasta. Hänen erehdyksensä on ollut uskoa, että oikeus ei tuomitsi Nuortevaa vain tämän rikoksen (vakoilun) mukaan vaan ottaisi huomioon tämän katumuksen ja positiiviset teot eli tältä saadut tiedot sekä yleisellä tasolla sen, että Nuortevan kuolemantuomio vaikeuttaa tunnustuksen saamista seuraavilta kuulusteltavilta.

Olivatpa Kastarin aikeet vilpittömät tai ei, hän täyttää velvollisuutensa Suomea kohtaan siinä, missä Suominen sen säälistä Nuortevaa kohtaan pettää. ”Suomi” ei tarkoita vain valtiota vaan ihmisiä, esimerkiksi siviilejä jotka voisivat saada surmansa pommituksissa, jotka desantin tiedot auttaisivat osumaan oikeaan.

Loppujen lopuksi kyse siitä, mitä arvostetaan eniten. Suomisen sääli olisi johtanut Nuortevan pikaiseen tuomioon ja teloitukseen. Kastarin pitkän kuulustelun ansiosta Nuorteva on hengissä jatkosodan lopussa. Palataan siis kysymykseen, onko parempi olla kuollut marttyyri vai elävä petturi ja petetty.

Vai sittenkin…

Heikki Ylikankaan näytelmä Ne kahdeksan valittua (2005) aiheena on kahdeksan juutalaispakolaisen luovutus Natsi-Saksaan, mutta sivujuonteena on Kerttu Nuortevan tarina. Näytelmän lopussa Kastari on tosissaan ja tarjoaa sodan jälkeen Nuortevalle mahdollisuutta lähteä ulkomaille, mutta tämä valitsee paluun Neuvostoliittoon. Kun Nuortevalle muistutetaan, että häntä siellä uhkaa rangaistus, hän vastaa: ”Selvisinhän minä teistäkin!”

Ylikankaan tulkinta siis on, että Nuorteva toimi tietoisesti: kertoi mitä suomalaiset halusivat kuulla ja vältti näin kuolemanrangaistuksen. Neuvostoliitossa hän taas kertoisi, mitä sikäläiset kuulustelijat haluaisivat Suomen oloista kuulla. Nuorteva olisi siis pettänyt kenet ja mitä vain, jotta jäisi eloon.

Kerttu Nuorteva ja tutkimus

Kerttu Nuorteva on kirjoitti vankilassa paljastuskirjan Neuvostokasvatti nimellä Irja Niemi. Kirjaa kuitenkin editoitiin: luku, jossa Nuorteva vakuutti edelleen uskovansa sosialismiin ja viisivuotissuunnitelmiin, jätettiin pois.

Nuortevasta on kirjoitettu kaksi kirjaa. Kahden naisen sodan on kirjoittanut Pekka Lounela Matti Kassilan materiaalin perusteella. Kassila mm. haastatteli aikalaisia suunnittelemaansa elokuvaa varten, joka ei koskaan toteutunut. Teos sisältää mm. vertailun siitä Nuortevan ja Hella Wuolijoen ristikuulustelussa esittämien versioiden välillä.

Ohto Mannisella oli teostaan Kerttu Nuorteva varten mahdollisuus saada käyttöönsä enemmän arkistomateriaalia, mutta siitä huolimatta hän ei saanut aiheesta juurikaan uutta irti. Lounelan ja Kassilan teos on erityisesti psykologisesti tarkkanäköisempi.

Lisäksi Nuortevasta on kerrottu aina Hella Wuolijoen NKVD-yhteyksien, vankeuden ja tuomion yhteydessä, viimeksi Erkki Tuomioja teoksessaan Häivähdys punaista.

Sen lisäksi että kuulusteltavat antoivat erilaisia versioita tapahtumista, Kastarin kuulustelut olivat epävirallisia ja hän teki niistä vain joitakin muistiinpanoja.  Nuortevan ja Poika Tuominen keskustelivat kahden kesken, joten ei tiedetä, mikä lopulta mursi Nuortevan ja sai tämän tekemään tunnustuksen.

Kuulustelussa poiketaan todellisista tapahtumista useissa kohdin tai jätetään asioita kertomatta. Alla vain muutamia:

Nuortevaa ei pidätetty pesulassa vaan tämän lähdettyä sieltä kadulla. Hän tunnusti heti aluksi, että oli neuvostovakooja, mutta ei kertonut nimeään. Nuorteva ehti myös tehdä ”täydellisen tunnustuksen” ennen romahtamistaan.

Nuortevan peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen oli lähes alusta asti Valpon tiedossa. Hypättyään laskuvarjolla Vihtiin Nuorteva oli käynyt Jokelan kartanossa tapaamassa Hella Wuolijokea. Hänelle oli kerrottu, että Wuolijoki ottaisi hänet kartanoon esimerkiksi sihteerinään.

Wuolijoki taas kertoi, että hänelle oli kerrottu desantista, joka ottaisi häneen yhteyttä rauhantunnustelujen merkeissä. Nyt ilmenikin, että kyse oli vakoilusta. Wuolijoki ei suostunut ottamaan Nuortevaa töihin kartanoon, mutta ei toisaalta ilmiantanut desanttia, jottei menettäisi Neuvostoliiton luottamusta.

Nuorteva matkusti Helsinkiin ja hankki siellä omin päin työpaikan ja asunnon. Monet niistä henkilöistä, joiden tiedot hänelle oli annettu Neuvostoliitossa, eivät suostuneet auttamaan häntä.

Wuolijoen tyttärentyttären lastenhoitaja oli ilmoittanut Jokelassa vierailleesta epäilyttävästä henkilöstä Valpolle. Wuolijokea oli kuulusteltu sen jälkeen, kun hän oli käynyt Tukholmassa tapaamassa NKVD-kontaktiaan Boris Jartsevia ja tämän myös NKVD:n palveluksessa olevaa vaimoa.

Vaikka Valpo tiesi, että Vihtiin laskeutunut desantti käytti nimeä Elina Hämäläinen, tiedustelujärjestöjen keskinäisen kilpailun takia tieto ei mennyt Päämajan valvontaosastolle. Jälkimmäinen selvitti Nuortevan pidätyksen jälkeen tämän asunnon osoitetoimistosta!

Nuortevan kuulustelijoita oli vain kaksi, rikoskomisario Toivo Tuominen (elokuvassa Suominen, ilmeisesti jottei hänellä olisi ollut sama sukunimi kuin Poika Tuomisella) ja lakimies Paavo Kastari.  Toivo Tuominen toimi kuulusteluissa ”pahan poliisin” roolissa.

Otto Kumenius oli vain nähnyt Nuortevan pidätyksen jälkeen, ja antoi muistelmissaan tämän pidätyksestä vääriä tietoja.

Ainakin yksi Nuortevan verkoston jäsenistä (Valtteri Teerikangas), joka todella  oli harjoittanut vakoilua Neuvostoliiton hyväksi, sai kuolemantuomion, joskin sitä ei ehditty panna toimeen ennen jatkosodan loppua. Hella Wuolijoki säästyi kuolemantuomiolta kirjailijan maineensa ja korkean tason suhteittensa (mm. Väinö Tannerin) avulla.

Hella Wuolijoki on jätetty elokuvasta kokonaan pois. Jörn Donner sanoo DVD:n haastattelussa, että Wuolijoen mukaanotto olisi hajottanut elokuvaa liikaa, koska olisi pitänyt kertoa tämän taustasta.

Vaikka Nuortevaa ja Wuolijokea ei kidutettu, ”tavallisia” pidätettyjä, varsinkin kommunisteja, kohdeltiin toisin. Ainakin yhtä Nuortevan verkoston jäsentä (”Jaskaa”) lyötiin jalkapohjiin.

Toisin kuin Suominen elokuvassa kertoo, Nuortevan isä Santeri Nuorteva ei kuollut Stalinin vainoissa vaan jo aiemmin sairauteen.

Kimmo Rentola ei SKP:n historiassa usko Arvo ”Poika” Tuomisen versiota kääntymyksensä ajankohdasta, sillä siitä ei ole todisteita.

Tuominen sanoo elokuvassa Nuortevalle, ettei halua kertoa, mitä tämän veljille on tapahtunut. Todellisuudessa he olivat joutuneet Itä-Karjalassa kiinni vakoilusta ja suomalaiset olivat teloittaneet heidät.

Lounela ja Kastari pitävät yhtenä mahdollisuutena, että juuri tieto veljien kohtalosta mursi Nuortevan. Minusta tämä on epätodennäköistä, päinvastoin tieto olisi voinut saada Nuortevan vihaamaan Suomea ja siten syyn pitää pintansa.

Elokuvassa mainitaan, että Nuorteva tuli NKVD:n palvelukseen 1934, mutta tähän ei syvennytä. Näin saattaa syntyä vaikutelma, että tämä on vain uhri, varsinkin kun häntä nimitetään ”tyttöparaksi”, jonka neuvostotiedustelu on lähettänyt lähes varmaan kuolemaan. Suomi kuitenkin teki aivan samaa lähettäessään vakoilijoita Neuvostoliiittoon, kuten Mikko Porvalin kirjasta ilmenee.

Todellisuudessa Nuorteva oli luonut ”legendoja” eli peitehenkilöllisyyksiä ulkomaille lähetetyille agenteille ja vapauduttuaan leiristä tarjoutunut uudelleen NKVD:n palvelukseen ja valvonut mielialoja evakoitujen keskuudessa. Hän myös itse halusi lähteä ulkomaanpalvelukseen puhdistaakseen nimensä.

Nuortevan tuomio 1938 johtui ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömisestä.

Kastarin kirje, jossa hän vetosi Nuortevan armahduksen puolesta, osoittaa hänen tehneen kaikkensa tämän puolesta. Erkki Tuomiojan mukaan Kastari todella tarjoutui järjestämään Nuortevalle moottorivenekuljetuksen Ruotsiin, kun tämä oli välirauhansopimuksen jälkeen vapautunut vankilasta.

Neuvostoliittoon palattuaan Nuorteva kertoi, että häntä oli Suomessa kidutettu ja Kastari oli maannut hänet. Kastari on kiistänyt tämän, eikä asiaa ole yleensä Suomessa uskottu. Hella Wuolijoki selitti, että Nuortevan täytyi kertoa, mitä neuvostoviranomaiset halusivat kuulla.

Kassilan mukaan eräs vanki ja eräs vanginvartija kertoivat Nuortevan sanoneen, että hän sodan jälkeen lähtisi länteen rakastettunsa kanssa, joka oli ”se poliisi”. Toivo Tuominen oli poliisi, Kastari lakimies. Myöhemmin Nuorteva kirjoitti Neuvostoliitosta Tuomisesta kaihoavia kirjeitä sukulaisilleen Suomeen.

Historia ja fiktio

Aristoteleen mukaan historia kertoo mitä on tapahtunut, runous (nykytermein) mitä olisi voinut tapahtua.

Kaiken kaikkiaan käsikirjoittaja Olli Soinio ja ohjaaja Jörn Donner ovat tehneet oikean ratkaisun. Kaikkea ei pidä kertoa vaan tärkeintä on tehdä kiinnostava kertomus. Siihen vaikuttavat myös fiktion muodon yleiset lainalaisuudet.

Tämän takia joitakin tosiasioita on muutettu tai lisätty (kolme kuulustelijaa), mutta kyse ei ole vääristelystä. Pohjimmiltaan Kuulustelu tekee oikeutta sekä Kerttu Nuortevalle että Paavo Kastarille.

Elokuva ei myöskään lankea populaarissa fiktiossa tavalliseen romanssin kehittelyyn, vaan näyttää, että ihmisten välillä voi olla syvä suhde muullakin tasolla.

Kirjallisuutta

Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1977.

Hiltunen, Ari: Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia. Hanki ja jää & Gaudeamus 1999.

Liapunov, Boris: Limbo and sharashka. – Teoksessa Alexander Solzhenitsyn: critical essays and documentary records. Ed. John B. Dunlop & Alexis Klimoff. 2nd ed. 1975.

Lounela, Pekka & Kassila, Matti: Kahden naisen sota. Vuosisadan vakoilutarina. Pekka Lounelan kertomana Matti Kassilan aineiston pohjalta. WSOY 1987. [Kannessa: Hella Wuolijoen ja Kerttu Nuortevan desanttitarina.]

Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Edita 2006.

Niemi, Irja [= Nuorteva, Kerttu]: Neuvostokasvatti. Neuvostoelämän ääripiirteitä minä-muotoon kuvattuna. Suomen kirja 1944.

Porvali, Mikko: Vakoojakoulu. Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa. Atena 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tuomioja, Erkki: Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. 5. p. Tammi 2006.

Virtanen, Leena: Kommunistin mieli. Nyt-liite 39/2009, nro 39.

Wikipedian artikkelit: Kuulustelu, Kerttu Nuorteva, Santeri Nuorteva, Hella Wuolijoki, Otto Kumenius, Paavo Kastari, Arvo ”Poika” Tuominen

Mikko Pielan arvostelu elokuvasta, elokuvauutisten arvostelu DVD:stä.

Sivulla olevat kuvat elokuvan henkilöistä ja julisteesta ovat peräisin Elonetin (Kansallisfilmografian) sivulta.

Catherine Gavin: Linnoitus ja Uspenskin varjossa

Catherine Gavin on kirjoittanut kaksi romaania Suomen historiasta. Linnoitus kuvaa Krimin sotaa Itämerellä ja Uspenskin varjossa sisällissotaa. Jälkimmäisessä teoksessa on sivuhenkilönä Mannerheim.

Catherine Gavinin historiallisia romaaneja käännettiin 1950-70-luvulla suomeksi useita. Kirjat liittyivät Ranskan toiseen keisarikuntaan tai ensimmäiseen maailmansotaan jälkinäytöksineen. Gavin jatkoi romaanien julkaisemista vuoteen 1991.

Romaaneja markkinoitiin naisille rakkausromaaneina, ja siihen katsoen niissä on yllättävän paljon politiikkaa ja jopa sotaa. Esimerkiksi Madeleinessa (1957, suom. 1958) kuvataan Ranskan-Preussin sodan esihistoriaa, itse sotaa ja Pariisin piiritystä, jonka aikana sankaritar ajaa ambulanssia vetävää nelivaljakkoa. Vaikka sankaritar ruumiillisesti kuolee, hänestä tulee henkisesti kuolematon, sillä Delacroix on maalannut hänet Ranskan hengettärenä.

Fortress

Krimin sota Itämerellä

Linnoitus (alkuteos Fortress, 1964, suomeksi 1964). Sankaritar on suomalainen aatelistyttö Alexandra (Alix) Gyllenlöve, jonka kummitäti on Aurora Karamzin ja joka tuntee tsaari Nikolai I:n perheineen.

Alix rakastaa romanttisesti Suomea ja vihaa vimmaisesti Venäjää kohtaan. Tämä vastaa romaanin mustavalkoista arvomaailmaa: Venäjä on despoottinen ja paha, Suomi länsimainen ja hyvä.

Vastakohtana on Alixin isä, joka samastaa Suomen ja Venäjän edut ja jolle suurvaltaan kuuluminen avaa hienot uramahdollisuudet. Hän voisi allekirjoittaa Lars Gabriel von Hartmanin sanat: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle.”

Alixin innoittaja on Runeberg, joka esitetään vaarallisena radikaalina. Sellainen tämä ei Matti Klingen mukaan suinkaan ollut.

Sotaisa Alix ei edes pysty lukemaan loppuun Z. Topeliuksen englantilaisten hyökkäyksen tuomitsevaa runoa Ensimmäinen veripisara.

Aurora Karamzinin isäpuoli, senaattori Walleen yrittää turhaan takoa realismia Alixin päähän: ”Suomesta tulee taistelutanner. Me joudumme murskattaviksi kahden vihollisen väliin kuten viisikymmentä vuotta sitten. Minä elin viime sodan ajat kuten tuhannet muutkin suomalaiset ja usko minua, me siinä eniten kärsimme! Meidän maamme kärsi vaurioita – ei Venäjä ja Ruotsi – ja jos englantilaiset valloittavat suuriruhtinaskunnan ja hyökkäävät venäläisten kimppuun meidän maaperällämme, niin sanonpa sinulle, että Suoni kärsii taas!”

Selma Lagerlöf Topeliuksesta

Selma Lagerlöf on kuvannut romaanissaan Sakari Topelius aivan toiseen sävyyn Topeliuksen julkisia kannanottoja Krimin sodan aikana. Tosin kyse voi olla myös jälkiviisaudesta, sillä romaani julkaistiin Suomen itsenäistymisen jälleen 1920, mutta kirjoitti myös ensimmäisen maailmansodan aikana pasifistisen romaanin Kironalainen.

Näin Lagerlöfin Topelius miettii sen jälkeen, kun englantilaiset olivat yrittäneet Kokkolassa ja Oulussa maihinnousua ja tuhonneet siinä yhteydessä aluksia ja muuta yksityistä omaisuutta:

”Oliko näihin rosvouksiin tyydyttävä vain sen vuoksi, että ne suoritettiin muka vapauden ja kulttuurin nimessä? Eikö tosiaankaan oivallettu, että kaiken takana oli halu tuhota Suomen versova kauppa?

Kavahtaen hän tajusi, että jos nuorison, niin, vieläpä koko kansan vapaudenkaipuu ja viha oli niin voimakas, että se kirvelevistä menetyksistä huolimatta piti sokeasti länsivaltojen puolta, se voisi johtaa ilmikapinaan ja maan täydelliseen tuhoutumiseen. Venäjän hetki ei ollut vielä lyönyt. Mutta Suomea odottaisi Puolan kohtalo, siitä tulisi Venäjän kuvernementti, josta toivo olisi pitkäksi ajoiksi sammunut.”

Merisotaa Itämerellä

Alix houkuttelee amerikkalaisen kapteenin Brand Endicottin liittymään Britannian laivastoon ja osallistumaan operaatioihin Venäjää vastaan Itämerellä. Laivasto on kuitenkin teknisesti vanhentunut ja Napoleonin sotien aikaisten amiraalien ja kapteenien käsissä.

Ainoa, mitä Englannin ja Ranskan laivastot saavat aikaan, on Bomarsundin linnoituksen antautuminen Ahvenanmaalla.

Kiinnostava harvinainen episodi on kuvaus suomalaisista siviileistä, jotka sotilaiden lisäksi joutuvat sotavangeiksi. Merimatkalla ja perillä Englannissa olot ovat kurjat ja taudit raivoavat.

Auttaakseen tuttuja naisia ja lapsia Alix on ujuttautunut sotavankien joukkoon. Hän hoitaa sairaita, hankkii rahoillaan kohtalotovereillaan tarvikkeita ja piristää heitä henkisesti lausumalla Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runoja.

Alix ja Brand menevät naimisiin Pariisissa. Siellä Alix tapaa Napoleon III:n.

Vankeusaika on saanut Alix tuntemaan ”jonkinlaista piilotajuista kaunaa Britanniaa kohtaan, jossa ei tehty eroa suomalaisten ja venäläisten välillä”. Nyt hän tajuaa, että Ranskan keisari ”ei käynyt Venäjän sotaa minään oikeamielisyyden ristiretkenä, vaan omien itsekkäiden tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja että Tuileries’n juonittelija vain kylmästi käytti hyväkseen hänen kaltaistaan, yksinomaan oman maansa tulevaisuutta ajattelevien miesten ja naisten ponnistuksia.”

Kaikesta huolimatta Alix ja Brand haluavat edelleen jatkaa sotaa Venäjää vastaan.

Brand ostaa prikin, joka saa nimen Duchess of Finland (Suomen herttuatar). Alix pitää nimeä huonona enteenä, koska hänen mielestään Eeva Merthen, jota Topelius kuvasi teoksessaan Hertiginnan af Finland (Suomen herttuatar), petti isänmaansa.

Pari käy Itämerellä kaapparisotaa estääkseen aseiden viennin Venäjälle.

Yksityissota vaatii prikin irlantilais-amerikkalaisen perämiehen tyttären Mary Ryanin hengen. Syypää on teoksen roisto, joka on ruotsalainen. Muutenkin Ruotsin puolueettomuutta arvostellaan kovin sanoin.

Lopussa kuvataan Viaporin pommituksia. Sen yhteydessä Alix ja Brand onnistuvat uimaan lähelle venäläistä laivaa, jossa upseerit juhlivat voittoa, ja räjäyttämään sen miehistöineen.

Teko vapauttaa Alixin ”vihansa pitkästä riivajaisesta. Hänen mieltään sitoneet kahleet” irtoavat.

Rauhan tultua Alix ei kuitenkaan halua palata Suomeen vaan valitsee asettumisen Brandin kotisedulle Yhdysvalloille.

Ennustus Mannerheimista

Tavallaan Mannerheim esiintyy jo Linnoituksessa. Alixin saamelainen palvelijatar on ennustanut, että jollekulle läsnä olevista syntyy poika, joka on pelastava Suomen. Sankaritar uskoo, että kyse on hänestä, kun läsnä on vain Aurora Karamzin ja serkku Carl Robert Mannerheim. Suomalainen lukija tietää, että jälkimmäinen on marsalkan tuleva isä.

Alix saa kuitenkin keskenmenon, ja saamelaisen palvelijattaren uusi ennustus kuuluu: ”On kerran kaikuva Suomen laulu, mutta sinä et ole sitä kuuleva. Ja on syntyvä lapsi, joka on pelastava Suomen, mutta se ei ole sinun lapsesi…” 

Romaanin nimi ja kansikuva on erilainen Suomessa

Uspenskin varjossa (1972, suom. 1972) oli alkuperäiseltä nimeltään Give me the daggers (Tuo tänne puukot). Kyseessä on sitaatti Shakespearen Macbethista, mikä ei tietenkään olisi sanonut suomalaiselle lukijalle mitään.

Suomalaisen laitoksen kansikuvassa onkin taustalla Uspenskin katedraali. Etualalla nainen ja mies kuhertelevat, sodasta ei näy jälkeäkään, ja vaatetuksesta ja luonnosta päätellen on kesä.

Sen sijaan englanninkielisen painoksen kannessa on taustalla Suurkirkko (silloinen Nikolainkirkko), joka ulkomailla tunnetaan Helsingin tunnuksena.

Kansikuva antaa selvän vihjeen Suomea koskevista tapahtumista: Senaatintorilla näyttää olevan meneillään verilöyly. Pari ihmistä on parhaillaan kaatumassa saatuaan luodeista osuman, joku makaa jo maassa. Etualalla mies pitää sylissään naista, joka on vakavasti haavoittunut tai kuollut.

Kuva ei vastaa lainkaan tapahtumia Helsingissä 1918, ja romaanissakin suomalaisen sankarittaren kuolema tapahtuu muualla. Kyseessä lienee piirtäjän dramaattinen kuvitelma vallankumouksen aiheuttamasta väkivallasta.

give me the daggers

Salainen tehtävä Suomessa

Romaanin päähenkilö on kanadalainen Tom Fleming, joka on sukua Linnoituksen Brand Endicottille, vaikkakin eri sukuhaaraa.

Tom on ilmoittautunut heti 1914 vapaaehtoisena sotaan, taistellut länsirintamalla ja ylennyt kapteeniksi. Tilanteessa, jossa kaikki hänen miehensä ovat kuolleet, hän on itsekin haavoittunut vakavasti. Jälkivaikutuksena hän on saanut myöhemmin hermoromahduksen. Hän pelkää myös olevansa impotentti.

Tomin isä on kanadalainen puutavaraliikemies, ja armeijasta vapauduttuaan Tom lähtee joulukuussa 1917 brittiläisen puutavaraliikkeen edustajana juuri itsenäistyneeseen Suomeen. Koska rooli on todellinen, se tarjoaa erinomaisen peitteen suorittaa Englannin tiedustelupalvelulta saatu salainen tehtävä: auttaa Englannin Venäjällä olevia agentteja saamaan vallasta syöstyn Kerenskin Suomen kautta turvaan.

Tom tapaa agentin Imatralla. Hän tuntee huimausta katsellessaan koskeen, mutta onnistuu ylittämään sen huteraa siltaa myöten. Symbolisesti kyse on sotaneuroosin voittamisesta.

Mannerheim palaa Suomeen

Heti Helsinkiin saavuttuaan Fleming on nähnyt rautatieasemalla Pietarista tulevan kenraali Mannerheimin, joka suhtautuu rauhallisesti punakaartilaisten suorittamaan tarkastukseen.

Mannerheim on komea mies ja näyttää useimmiten ikäistään nuoremmalta, mutta tuossa tilanteessa hän näyttää ikäistään vanhemmalta.

Syy paljastuu, kun kerronta siirtyy Mannerheimin ajatuksiin. Hän ei voi saada mielestään verilammikkoa Mohilevin rautatieaseman laiturilla, jossa vallankumoukselliset olivat ampuneet hänen vanhan ystävänsä, keisarillisen armeijan esikuntapäällikön. Mannerheimin rohkeutta osoittaa, että  tämä silti matkustaa uhmakkaasti univormuun pukeutuneena.

Mannerheim muistelee Nikolai II:n kruunajaisia, joissa hänellä oli ollut kunniatehtävää. Edelleen kerrotaan Mannerheimin vaikutelmat Pietarista: kertaakaan hän ei ollut kuullut edes sellaisten miesten, jotka vihasivat ja pelkäsivät Kerenskin syrjäyttäneitä bolševikkeja, sanovan että he olivat valmiit syöksemään bolševikit vallasta ja tuomaan Kerenskin takaisin tai vapauttamaan tsaarin ja hänen perheensä heidän vankilastaan Siperiasta.”

Venäläisyys leimataan siis passiivisuudeksi. Tämä vastaa Mannerheimin muistelmissaan esittämään arviota: Venäjällä ei ollut vuoden 1917 lopulla vallankumoukselle vastavoimaa mutta Suomessa oli. Romaanissa venäläisyyden vastakohdaksi asetetaan porvarillisten suomalaisten sijasta pikemmin Mannerheim ”toiminnan miehenä”.

Historiallisesti romaanin kohta johtaa harhaan jättämällä huomiotta poliittiset erot. Kenraali Kornilov yritti kesällä 1917 kukistaa Kerenskin, ja taistelu tätä vastaan vahvisti olennaisesti bolševikkien asemaa.

Sekavuutta Suomen poliittisista suunnista

Tom Fleming tutustuu puutavaraliikkeen työntekijöihin Sophie Sandelsiin ja Nikko Hirniin, jonka ”palokunta” paljastuu suojeluskunnaksi.

Kolmikymppinen Sophie ja hänen parikymppinen sisarensa Lisa on kielitaitoisia ja sivistyneitä, mutta varattomina heidän on ansaittava itse elantonsa.

Sisarukset ovat ruotsinkielisiä mutta ortodokseja – harvinainen joskaan ei mahdoton yhdistelmä. Gavin on ilmeisesti halunnut saada Uspenskin katedraalin mukaan kuvaukseen.

Sen sijaan Gavin ei ole oikein selvillä, miten jyrkkiä vastakohdat jo porvarillisella puolella olivat perustuslaillisuutta ja aktivismia kannattavien välillä olivat – ystävyys- ja jopa perhesiteet saattoivat katketa poliittisten erimielisyyksien takia.

Sophien isävainaja on ilmeisesti ollut perustuslaillinen, koska hän on eronnut virastaan vastalauseena Venäjän sortotoimille. Sophien sulhanen on kaatunut Japanin sodassa, johon Venäjän vallan vastustaja tuskin olisi vapaaehtoisesti lähtenyt vaan päinvastoin iloinnut Venäjän tappiosta. Sehän aiheutti vuoden 1905 vallankumouksen, joka mahdollisti Suomessa suurlakon ja sitä kautta sortotoimenpiteiden kumoamisen ja eduskuntauudistuksen.

Sophie ei myöskään näe mitään ristiriitaa Saksassa kouluttautuneiden jääkäreiden ja ”ryssänkenraaliksi” pitkään kutsutun Mannerheimin välillä, vaikka he ovat taistelleet maailmansodassa toisiaan vastaan. Sophielle ei tule edes mieleen epäillä kenraalin isänmaallisuutta.

Päinvastoin, Sophie palvoo Mannerheimia, joka hänen mielestään on ”Sans peur et sans reproche” eli ritari peloton ja nuhteeton. Samanlainen on Gavinin suhde Mannerheimiin: romanttinen ja palvova.

Tomin tehtävänä on osoittaa realiteetit: Suomella ei ole armeijaa, kaupungeissa on venäläisiä varuskuntia ja Helsingin satamassa venäläisiä sotalaivoja. Kun Mannerheim Tomin epäilyistä huolimatta onnistuu, hän näyttäytyy sitä suurempana sankarina.

Sophie rakastelee Tomin kanssa, joka näin paranee impotenssista. Tom tuntee tästä kiitollisuutta, mutta ei rakastu Sophieen.

Sophien nuorempi sisar Lisa on töissä pankissa. Tammikuussa 1918 Sveitsin passin omistava Boris Heiden onkii häneltä tiedon, että Mannerheimin käyttää on siirretty suuri summa rahaa Vaasaan. Tämä on kieltämättä hyvä juonenkäänne. Usein unohdetaan, että ilman rahaa ei voi sotia. Siksi rahavirtojen vakoilu on elintärkeä sen selville saamiseksi, missä vastustaja aikoo toimia.

Valkoiset sankareita, punaiset roistoja

Romaanin kuvaus on mustavalkoinen: valkoiset ovat sankareita, punaiset roistoja. Punaiset murhaavat, valkoisten vastaavia tekoja kutsutaan ”puhdistuksiksi” kertomatta lähemmin niiden luonnetta.

Teoksen ilmestymisaikana 1972 tällainen kuva sisällissodasta oli auttamatta Suomessa vanhentunut. Suomen oloja tuntemattomalle se saattoi mennä täydestä antikommunismin nimissä.

Erityisen epäuskottavaa suomalaiselle on, että punaisten otettua tammikuussa 1918 vallan Sophie pannaan mustalle listalle. Todellisuudessa Sophien pidättämisessä ei olisi ollut mitään mieltä. Toisin kuin Linnoituksen Alix ja Madeleinen nimihenkilö, Sophie ei ole tehnyt mitään muuta kuin tuntenut isänmaallisia tunteita ja laskenut kukkia Runebergin patsaalle. Vaatimattomasti omalla palkallaan elävää konttorityöntyöntekijää olisi tuskin voinut leimata ”riistäjäksi”.

Syynä onkin romaanin juonen vaatimus. Sophien on pannut mustalle listalle Boris Heiden, joka vihaa Sophieta pelkästään tämän isänmaallisten tunteiden takia. Sophien on kuoltava, koska Tom tarvitsee ulkomaalaisena henkilökohtaisen syyn – koston – liittyä valkoiseen armeijaan ja sen jälkeen jahdata Heideniä ulkomailla.

Lisäksi näin vältetään se, että Tom joutuisi käyttäytymään huonosti hylkäämällä Sophien, joka on rakastunut Tomiin.

Valkoisessa armeijassa

Mannerheimilla todetaan olevan Pohjanmaalla kaksi pulma, joita länsirintamalla ei ollut: ”kuinka käsitellä tahdikkaasti intoa pursuavia talonpoikia, jotka eivät olleet lainkaan tottuneet komentojärjestelmään, sekä keski-ikäisiä upseereita, joiden sotilaallinen tietous oli yhtä pahasti ruostunut kuin heidän keskinäinen mustasukkaisuutensa oli kiihkeää.”

Lisäksi Mannerheim oli tähän asti johtanut venäläisiin sotilaisiin, jotka olivat sokean tottelevaisia – kunnes tekivät kapinaan. Suomalaiset taas ”olivat varmasti viimeiset miehet alistumaan yhdenkään upserrin orjiksi olipa tämä sitten ylipäällikkökin.”

Vaikka Mannerheim puhuu suomea huonosti, hän selviää haasteesta: kolmestakymmenestä Venäjällä viettämästään vuodesta huolimatta Mannerheim oli suomalainen niin sydämeltään kuin syntyperältäänkin, ja moitteettomien käytöstapojensa muodostaman julkisivun takana hän oli yhtä itsepäinen, ovela ja päättäväinen kuin kuka tahansa hänen riveissään taistelevista talonpojista.”

Tomin ensimmäinen tehtävä päämajassa on järjestää junakuljetukset. Tämä oli elintärkeä asia modernissa sodankäynnissä, mutta asiasta ei kerrota enempää.

Tässä yhteydessä Tom tapaa Mannerheimin ensimmäisen kerran. Kenraalilla on kyky olla kohtaamisissa läsnä ja luoda yhteisyyttä, keksiä jokaiselle jotain henkilökohtaista sanottavaa ja ilmaista se iskevässä muodossa.

Niinpä eversti loistaa mielihyvästä Mannerheimin puhuessa itsestään ja everstistä tasa-arvoisesti ’vanhoina sotureina’.” Tom taas tuntee itsensä imarrelluksi, kun kenraali viittaa syntymäkotinsa Louhisaaren entisiin omistajiin, joiden sukunimi oli sama kuin Tomilla, Fleming, ja joilla oli Tomin tavoin skottilainen sukutausta.

Tom pääsee rintamalle Vilppulassa, jossa valkoiset torjuivat punaisten hyökkäyksen. Sotaneuroosi paranee sotimalla!

Vilppulassa ”Tom alkoi uskoa siihen minkä hän oli Sophielle sanonut olevan mahdotonta, nimittäin valkoisten lopulliseen voittoon. Ehkä hän oli joutunut Mannerheimin voimakkaan persoonallisuuden lumoihin ja hänen uskoaan lujitti lisäksi se itsepintainen päättäväisyys, jolla nuo talonpoikaissoturit taistelivat Vilppulan juoksuhaudoissa”.

Myöhemmin sentään mainitaan materiaaliset seikatkin: jääkärit ja ruotsalaiset vapaaehtoiset päällystönä sekä sotatarvikkeet.

Tom osallistuu Tampereen valtaukseen. Sen yhteydessä on Mannerheimin ajattelua kursiivina minämuodossa: Vihamieheni voivat sanoa että minä suunnittelen jatkavani sotaa Venäjän rajojen tuolle puolelle saakka. Niin tyhmä minä en toki ole. Venäjän valkoiset eivät ole järjestäytyneet voittoon. Koltšak ei pysty voittamaan yksin eikä Kornilovkaan Donin kasakoineen eikä Dietov Uralilla tai tšekkilegioona. Ja minun tehtäväni on Suomessa.”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Antoihan Mannerheim ns. miekantuppikäskyn Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Vielä 1919 hän olisi valtionhoitajana halunnut Suomen osallistuvan interventioon Venäjälle, mutta ei saanut siihen kannatusta.

Tuossa vaiheessa ei ollut mitenkään itsestään selvää, että bolševikit voittaisivat sisällissodan Venäjällä tai ylimalkaan että he pysyisivät vallassa, jollei Euroopassa syntyisi vallankumousta.

Mikkelissä Mannerheim antaa kunniamerkin myös Tomille. Jälleen Tom huomaa Mannerheimin karisman. Kenraalia on briifattu Tomin taustasta, ja niinpä tämä osaa lausua henkilökohtaiset mieleenpainuvat sanat: Kun te olette omissa metsissänne niin kantakaa kuusenoksaa hatussanne Tampereen muistoksi.”

Tom osallistuu voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta: Marssi hurraavaan kaupunkiin seuravana aamuna oli jokaisen sotilaan kunnianunelman täyttymys. Väkijoukot, kukat, liput, komea kenraali joka ratsasti kauniilla hevosellaan Neptunella pormestari von Haartmanin odottaessa silinterihattu kädessään vapauttajia – kaikki sujui kalliisti lunastetun voiton arvoisten suurten perinteiden merkeissä.”

Gavin on kyllä aiemmin kertonut, että Helsingin olivat vapauttaneet tai valloittaneet – miten sen kukin haluaa nähdä – saksalaiset, mutta tässä kohtaa se näyttää häneltä unohtuneen.

Heiden voittaa Tomin kaksi kertaa

Vilppulassa Tom on partioretkellä vanginnut muiden punaisten lisäksi Boris Heidenin. Heiden väittää olevansa sveitsiläinen lehtimies, eikä Tom saa muita uskomaan tämän olevan vakooja.

Heiden joutuu Tomin ruotsalaisen ystävän huostaan. Myöhemmin käy ilmi, että Heiden on ensin saanut tämän puolelleen ja sitten tappanut tämän pakomatkalla Pohjanlahden yli.

Sisällissodan päätyttyä Tom seuraa Heideniä Sveitsiin ja saa selville lisää tämän taustasta. Heidenin isä oli balttilainen paroni ja äiti tämän juutalainen rakastajatar.

Heidenin ”vallankumouksellisuus” selitetään osittain sillä, että tämä on avioton lapsi, osittain sillä että tämän vanhempi veli oli tuomittu kuolemaan epäonnistuneesta attentaatista. Heiden kaipaa tunnustusta, jota ei ole lapsena saanut, ja haluaa onnistua siinä, missä veli epäonnistui. Kaiken huipuksi hän tuntee homoseksuaalista mielenkiintoa Tomia kohtaan.

Heiden ottaa Tomin vangiksi ja pumppaa tämän täyteen huumausaineita kokeillakseen, voiko porvarillisen ja isänmaallisen ihmisen käännyttää. Tomin pelastaa häneen ihastunut lapsuudenystävä, amerikkalainen Nancy

Mannerheimin keskustelu Tomin kanssa

Tom käy tapaamassa sukulaisiaan Aberdeenissa Skotlannissa ja kohtaa siellä aselevon päivänä 11. marraskuuta 1918 Mannerheimin matkalla Lontooseen. Saksan hävittyä kenraali on saanut Suomen hallitukselta tehtävän solmia suhteet Englantiin ja Ranskaan.

Mannerheim muistaa Tomin, ja he viettävät illan yhdessä.

Keskustelussa Mannerheim kiisää, että hänellä olisi poliittista kunnianhimoa: en ole poliitikko enkä ole koskaan halunnut hallita mitään maata, en edes omaa maatani.”

Tom kysyy: Kun te otitte käsiinne ylipäällikkyyden Vaasassa vuoden alussa, niin valmistauduitteko te taistelemaan Suomen puolesta vai kommunismia vastaan?” Mannerheim vastaa: sekä puolesta että vastaan, mutta Suomen vapauttaminen oli tietysti ensi sijalla. En minä olisi koskaan johtanut armeijaa bolševikkeja vastaan, vaikka kaikki opposition lehden Suomessa sanovatkin, että juuri sen tuo sodanlietsoja Mannerheim aikookin tehdä.”

Mannerheimin interventiosuunnitelmat eivät YYA-aikana olleet hänelle Suomessa kunniaksi. Mutta Gavinhan oli ulkomaalainen ja kirja henkii muutenkin intoa, että bolševismi olisi pitänyt surmata kehtoonsa. Jollei Mannerheim-osuuden tarkastanut Eino E. Suolahti ole sensuroinut käsikirjoitusta, syynä on ollut se, ettei Gavinilla ole ollut tarpeeksi tietoja eikä kanttia suhtautua kriittisesti Mannerheimin muistelmiin.

Mannerheim kertoo Tomille Odessan ennustajasta tarinan, jonka marsalkka otti mukaan muistelmiinsa. Hän kohoaisi korkeaan asemaan ja luopuisi siitä, mutta kohoaisi pian oisen kerran korkeaan asemaan ja sekin kestäisi lyhyen ajan. Kolmas korkea asema tapahtuisi vuosien päästä.

Kohtauksen tapahtuma-aikana ensimmäinen kerta, valkoisen armeijan ylipäällikkyys 1918, oli takana. Suomalainen lukija tietää, että toinen kerta, valtionhoitajuus 1918-9, on juuri edessä, ja että kolmas kerta tarkoittaa talvi- ja jatkosotaa sekä presidenttiyttä.

Tom voittaa vastustajansa

Perun pääkaupungissa Limassa Tom kohtaa kolmannen kerran Heidenin. Tämä uskoo keksineensä paremman taktiikan kuin proletariaattiin nojaavat bolševikit. Keskiluokka ja varsinkin opiskelijat voidaan saada vallankumouksellisiksi tekemällä isänmaallisuus naurettavaksi sekä huumeiden avulla. Tämän skenaarion tarkoitus on ilmeisesti tehdä epäilyttäviksi 1960-luvun radikaalin nuorison aatteet ja toiminta.

Tom on jo aiemmin kiusannut Nancya tämän ”punaisista” aatteista. Ennen sotaa Nancyn oli puolustanut intialaisten sikihien oikeutta tulla Kanadaan ja kutsunut vastakkaista kantaa edustavaa Tomia ”rotuerottelijaksi”, nykykatsannossa täydellä syyllä.

USA:n liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan Nancy omaksuu periaatteen ”oikein tai väärin, minun maani” ja työskentelee kanttiinissa ensin Lontoossa ja sitten Pariisissa. Tsaariperheen murha saa hänet luopumaan ”vaaleanpunaisuuden” rippeistä.

Perussa Nancyn isä, amerikkalainen liikemies, suunnittelee asettavansa presidentiksi USA:lle mieluisan miehen. Tällaisessa sekaantumisessa toisen maan asioihin ei romaanissa nähdä mitään epäilyttävää.

Heiden tekee attentaatin Nancyn isää vastaan, mutta tämä vain loukkaantuu. Heidenkin on loukkaantunut Tomin luodeista ja pyytäävihamieheltään silmillään armonlaukausta, jonka tämä myös suo.

Tavallaan Heiden on siis ollut oikeassa: hänen ja Tomin välillä on ollut outo side. Surmaamalla Heidenin Tom suorittaa klassisen ”splittauksen”: hän lohkoo persoonallisuudestaan kaiken pahan ja heikon, joka ei kuulu ideaaliin miehisyyteen.

Aiemmin Tom ja Nancy ovat kihlautuneet. Tom lupautuu töihin Nancyn isän yritykseen, ja ennen aktiivinen Nancy omaksuu perinteisen vaimon roolin.

Romantiikka vaatii ajallista ja paikallista etäisyyttä

Jo Linnoitus mutta erityisesti Uspenskin varjossa saa ajattelemaan, että romanttinen historiallinen romaani toimii parhaiten, kun se sijoitetaan kaukaiseen maahan ja aikaan, josta lukija tietää mahdollisimman vähän.

Toisaalta Mika Waltarin Tanssi yli hautojen osoittaa, että lukija tai katsoja on valmis uskomaan melkoisia epätodennäköisyyksiä, jos alusta alkaen on selvää, että kyseessä on aikuisten satu.

Uspenskin varjossa sijoittuu pahaksi onneksi vuoteen 1918, josta suomalainen lukija ei voi löytää romantiikkaa etsimälläkään.

Mitä Gaviniin tulee, ilman suomen kielen taitoa hän oli sangen harvojen lähteiden varassa. Mutta tuskinpa hän olisi niitä omaksunut, jolleivat ne olisi vastanneet hänen omaa ajatteluaan ja ihanteitaan.

Muita arvioita

Vappu Karjalainen kirjoitti romanista Uspenskin varjossa kirjastonhoitajille tarkoitetussa Arvostelevassa kirjaluettelossa 1972:  ”Edellisen teoksen (Tähti ja puolikuu) muistaen en olisi ihmetellyt, vaikka kirjailija olisi järjestänyt Mannerheimille pikku romanssin. Ei toki sentään, Mannerheim säilyy etäisen viileänä sankarihahmona. [- -] Seikkailuviihteenä kirja on ammattitaitoisen pätevää työtä, Suomen historian tärkeän vaiheen kuvauksena sensijaan se on erittäin yksipuolinen.”

Tähti ja puolikuu käsittelee Kemal Atatürkiä ja Turkin sotaa Kreikkaa vastaan.

Linnoituksesta on kirjoittanut blogissaan Lukijatar.

Kirjailijasta

Catherine Gavinista englanninkielisessä Wikipediassa ja muistokirjoitus Herald Scotlandissa.

Kirjallisuutta

Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Lars Gabriel von Hartmanin elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2001.

Klinge, Matti: Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY 1998.

Klinge, Matti: Poliittinen Runeberg. Suom. Marketta Klinge. WSOY 2004.

Lagerlöf, Selma: Kootut teokset VIII. Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. 2. p. Sakari Topelius. Suom. Irja Malmila. WSOY 1952.

Mannerheim, G.: Muistelmat. 1-2. Suom. Lauri Hakulinen et al. Otava 1952.

Per-Erik Lönnfors: Mannerheim – mannen och myten

Per-Erik Lönnforsin näytelmä Mannerheim – mannen och myten osoittaa, että faktojen ei tarvitse rajoittaa historiallista fiktiota. Se toimii toisella, syvemmällä tasolla.

Mannerheim vs. päämajan upseerit

Näytelmän ensimmäinen näytös sijoittuu Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivään ja Hitlerin vierailuun Immolasssa 4. kesäkuuta 1942.

Samoin kuin Ilmari Turjan näytelmässä Päämajassa, marsalkka ei ole alkuun näyttämöllä. Ylipäälliköstä saadaan kuitenkin jo alustava käsitys sen perusteella, miten päämajan kenraalit Airo ja Heinrichs sekä tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen käyttäytyvät aamiaisella hotelli Kalevassa.

Upseerit kilpailevat keskenään ja piikittelevät toisiaan. Tarjoilija Taru Stenvall tulkitsee, että ilman marsalkkaa – ja tätä kohtaan tunnettua pelkoa – he kävisivät toistensa kimppuun.

Taru Stenvall todella työskenteli päämajassa ja on muistellut sota-aikaa ja henkilöitä kirjoissaan.

Lönnforsin lähteenä päämajan henkilöristiriidoista on Lasse Laaksosen tutkimus Eripuraa ja arvovaltaa.

Näytelmä on muuten ruotsinkielinen, mutta Airo puhuu suomea. Syynä ei ole suinkaan aitosuomalainen periaate, vaan hänet on kerran nolattu huonon ruotsin taidon takia, kun hän on käyttänyt sanaa gris (porsas) sanan kris (kriisi) sijasta. 

Yleensä on tapana pilailla Mannerheimin huonolla suomen kielen taidolla.

Jo tässä vaiheessa luodaan näytelmän ensimmäinen kolmio: päämajan korkeat upseerit – Hitler – Mannerheim. Upseerit uskovat Saksan voittoon, haluavat Suomen hyökkäävän Sorokkaan ja ihmettelevät, miksi Mannerheim epäröi. Heinrichs varovaisimpana haluaisi odottaa, että Saksa hyökkää ensin.

Sotilaspalvelija Stolt

Mannerheimin uusi sotilaspalvelija Konrad Stolt edustaa tavallista sotilasta, johon Mannerheimilla on läheinen, isällinen yhteys.

Tätä yhteyttä symboloi se, että Mannerheimia esitti Svenska teaternissa Tom Wentzell ja Stoltia hänen poikansa Carl Gustaf Wentzel.

Lönnforsilla oli Stoltille useita esikuvia. Ensinnäkin eno Ragnar Lindström, joka kaatui Rukajärvellä elokuussa 1944 – Lönnforsin mielestä turhaan, koska sota oli käytännössä ratkaistu. 

Toinen esikuva on Homeroksen Ilias-teoksessa kuvaama Hektor, jolle vaimo sanoo: ”Rohkeutesi ottaa minulta hengen. Et sääli pientä lastasi etkä minua josta kohta tulee leski.” 

Kolmas esikuva on Mannerheimin oikea sotilaspalvelija Einar From, joka anoi pääsyä rintamalle ja kaatui siellä pian. Fromin tytär Synnöve From on julkaissut isästään kirjan nimeltä Missä on From? 

Näytelmän teemaan liittyy, että alussa lauletaan Runebergin Sotilaspoika. Lönnfors muistelee tunnelman olleen Svenska teaternissa sellainen, että aikuiset miehet tulivat katsomosta kostein silmin.

Hitlerin vierailu

Päämajassa odotetaan Hitlerin vierailua. Radisti Tahvanaisella on sanoma, jonka hän haluaa kertoa vain Mannerheimille. He puhuvat toveri Ivanovitsista, joka on tosiasiassa Stalin

Katsojilta edellytetään paljon: Mannerheim ei voi puhua muille henkilöille suoraan ja Tahvanaisellekin hän puhuu verhotusti. Vaikka muut henkilöiden yrittävät vaikuttaa marsalkkaan, suurin kamppailu käydään tämän omassa mielessä.

Tahvanainen välittää Stalinin viestin: ilman asetoimituksia Murmanskin kautta puna-armeija on eristyksissä. Näin on luotu toinen, salainen kolmio: Mannerheim – Hitler – Stalin.

Presidentti Ryti saapuu vaimoineen onnittelemaan marsalkkaa. Ryti uskoo Saksan voittoon ja kehottaa Mannerheimia jatkamaan hyökkäystä, niinhän oli sovittu heidän kesken 1941. Ensimmäiseen kolmioon voidaan nyt liittää myös Ryti. Eli Ryti ja upseerit – Hitler – Mannerheim. 

Mannerheim lupaa hyökätä kolmella ehdolla, jotka kaikki edellyttävät ensin Saksan toimintaa. Ilmeistä on, ettei Mannerheim usko Saksan voivan noita ehtoja täyttää. Kyseessä on presidentti Kekkosen aikanaan neuvostosuhteissa käyttämä ”kyllä mutta”, joka tosiasiassa tarkoittaa ”ei”.

Hitler saapuu ja tulee Rytin kanssa hyvin toimeen. Molemmat uskovat perustavansa päätöksensä faktoihin. Tämä käsitys näyttäytyy ironisina, kun he vertailevat horoskooppimerkkejään. Ryti tulkitsee Mannerheimin horoskooppimerkin, kaksosten, kertovan kaksinaisesta luonteesta.

Näytöksen lopussa Mannerheim lähettää Tahvanaisen kautta Stalinille viestin, että hän ei korjaa satoa, ennen kuin se kypsyy – siis Suomi ei hyökkää, jos Saksa ei ensin onnistu hyökkäyksessään.

Saappaiden symboliikka

Sotilaspalvelija Stoltin tehtävänä on mm. kiillottaa marsalkan saappaat.

Saappailla on myös symbolinen merkitys. Mannerheim viittaa Kremlissä oleviin Pietari Suuren saappaisiin ja sanoo Suomen olevan Pietarin saappaan alla sen jälkeen, kun Pietarin kaupunki perustettiin 1703. Airo on aiemmin piikitellyt Heinrichsin nuolevan Mannerheimin saappaita.

Hitlerin vierailun jälkeen Mannerheim kysyy Stoltilta tämän saappaista. Stoltin mielestä ne ovat häpeäksi kiillottajalleen.

Fiktio ja historiantutkimus

Mannerheim – mannen och myten osoittaa, että fiktiossa voi käyttää myös sellaista materiaalia, jonka historiankirjoitus on osoittanut paikkansa pitämättömäksi.

Idea Mannerheimin ja Stalinin salaisesta yhteydestä perustuu Vilho Tahvaisen teokseen Erikoistehtävä. Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932-1945.

Tahvanaisen kirjaa eivät tutkijat ole pitäneet vakavasti otettavana, koska mikään muu tieto ei sitä tue. Yleensä salaisista ja tuhotuista dokumenteistakin jää jälkiä muihin dokumentteihin.

Sankarin matka

Tahvanaisen paikkansa pitämättömän kirjan hyväksikäytöstä ei ole väliä. Ei myöskään siitä ettei Mannerheim ja tuskin kukaan muukaan suomalainen sotilas- tai siviilijohtaja historiallisessa todellisuudessa enää 1942 pohtinut hyökkäyksen jatkamista. Eikä siitä ettei Hitler vieraillessaan Mannerheimin syntymäpäivillä esittänyt poliittisia vaatimuksia.

Näytelmän ydin on syvemmällä tasolla.

Lönnfors kertoo huomanneensa näytelmän jo valmistuttua, että se noudatti David Mametin teosta Three Uses of the Knife. On the Nature and Purpose of Drama.

Mametin mielestä ”Teatteri käsittelee sankarin matkaa. Sankarit ja sankarittaret ovat sellaisia ihmisiä, jotka eivät anna periksi viettelyksille. Sankarin tarina käsittelee henkilöä, joka selviytyy koettelemuksista, jota ei ole itse valinnut.”

Näytelmässä Mannerheimin tehtävä on Lönnforsin mukaan pelastaa Suomi. Kiusaus on antaa perille Hitlerin houkutuksille hyökätä Leningradiin tai katkaista Murmanskin rata.

Kuten marsalkka Rytille sanoo, mitään hän ei toivo enempää kuin bolsevismin kukistumista. Vastavoimana on Mannerheimin realismi – sen tajuaminen, ettei Venäjää voi hävittää.

Puna-armeijan suurhyökkäys 1944

Toinen näytös tapahtuu juhannuksena 1944, jolloin puna-armeijan suurhyökkäys on murtanut jo kaksi suomalaisten puolustuslinjaa ja Viipuri on menetetty.

Airon ja Mannerheimin keskustelusta käy kuitenkin ilmi, että kaikki on mennyt niin kuin he ovat etukäteen ounastelleet. Nyt on tullut oikea hetki siirtää reservit Itä-Karjalasta Kannakselle. Tarvitaan kuitenkin aseita.

Ryti saapuu tapaamaan Mannerheimia. Hän haluaa suostua Neuvostoliiton antautumisvaatimukseen ja pyytää Mannerheimia presidentiksi. Mannerheim vastaa, että poliitikot hoitakoot omat tehtävänsä. Hänellä on sota johdettavana. Saksa voi hyökätä Suomeen Virosta käsin.

Mannerheim keskustelee sotilaspalvelijansa Stoltin kanssa, joka on pyytänyt siirtoa rintamalle. Marsalkka vastustelee ensin, mutta suostuu sitten. Samalla hän pohtii, ettei Suomen pidä menetellä kuin Karthago – siis tuhoutua. Suomi on pieni kansa, suurilla kansoilla ei tätä pelkoa ole.

Päämajan aiemmin intoilevat upseerit ovat nyt heilahtaneet tunneskaalan toiseen päähän, syvään pessimismiin. Illanistujaisissa he laulavat Kusessa ollaan, jossa keskinäinen piikittely jatkuu mutta Mannerheimkin saa osansa: ”Kun Mannerheimi ratsasti ratsullaan / Ja Hitleri  pyyhkäisi persettään, / Niin Staalin se moskovassa (sic) nauroi vaan / Kusessa ollaan, kusessa ollaan.”

Marsalkan sukulainen, lihava ja koominen eversti Bruncrona kertoo, että Mannerheimista tuli Venäjällä opportunisti, joka siirtää aina syyn pois itseltään. ”Hän on kettu leijonan nahassa”, liehittelee kansaa mutta todellisuuksia käyttää ihmisiä hyväkseen. Muille käy huonosti, jos he satsaavat väärään hevoseen, mutta Mannerheim vaihtaa hevosta.

Upseerit pystyvät kuitenkin hoitamaan työnsä. Paasonen arvelee, että puna-armeija tarvitsee joukkojaan pian etelässä. Kaiken varalta Mannerheim käskee varastoimaan aseita sissisotaa varten ja siirtämään tiedustelumateriaalin ulkomaille.

Lönnfors vs. Turja ja Haavikko 

Mannerheimin ratkaisuja jatkosodan aikana ovat käsitelleet myös Ilmari Turjan näytelmän Päämajassa lisäksi Paavo Haavikon näytelmissä Airo ja Brita sekä Hitlerin sateenvarjo.

Näytelmiä yhdistää se, että kaikissa Mannerheim simputtaa kenraaleitaan.

Turja halusi painottaa Mannerheimin epäonnistumisia ja esittää sankarina kenraali Airon. Haavikolle ja Lönnforsille sodan johtamiseen ei riitä se, että Airo osaa suunnitella onnistuneita operaatioita, sillä tältä puuttuu kyky nähdä niiden poliittiset seuraukset.

Siinä missä Haavikon Airo on väärässä sekä 1941 että 1944, Lönnforsin Airo on väärässä 1941 mutta 1944 hän hoitaa tehtävänsä kunnolla.

Suurin ero Haavikkoon on siinä, että Haavikon marsalkka yrittää opettaa upseereitaan, mutta Lönnforsin Mannerheim pitää tilannearvionsa ja aikeensa itsellään. Hän toimii jo kokonaan toisella, myyttisellä tasolla. 

Sankari epäilee itseään

Lönnforsin mielestä toinen näytös kuvaa Mamet’n teorian mukaisesti hetkeä, jolloin sankari epäilee itseään ja toivoo, ettei retkeä olisi koskaan aloitettu.

Tästä epäilystä nähdään Lönnforsin näytelmässä vain vilaus.  Keskustellessaan sotilaspalvelijansa Stoltin kanssa marsalkka toteaa, että tällä on sentään poika, mutta hänellä ei ole mitään. Kunniakin viedään, jos puna-armeija miehittää Suomen.

Lönnfors sanoo myös, että sankari saapuu ”lopullisen päämäärän taistelutantereella, jolloin ensimmäinen tavoite muuttuu korkeammaksi päämääräksi ja kamppailun todellinen luonne paljastuu.” Sankari voi siinä tuossa kamppailussa turvata vain itseensä. 

Itse asiassa perimmäinen tavoite on muuttunut jo näytelmän ensimmäisessä näytöksessä, jossa Mannerheim kieltäytyy jatkamasta hyökkäystä. 

Sanallisesti marsalkan motiivi tulee ilmi, kun presidentin rouva Gerda Ryti sanoo unelman Itä-Karjalasta täyttyneen. Marsalkka vastaa, että hänen päämääränsä on Suomen kansan eloonjääminen.

Ryti vs. Mannerheim

Kolmannessa näytöksessä Ryti saapuu uudelleen päämajaan ja kertoo Saksan ulkoministeri Ribbentropin vaativan sitoumusta, ettei Suomi tee erillisrauhaa. Muuten tarvittavia aseita ei saada.

Mannerheim pakottaa Rytin allekirjoittamaan yksin Ribbentrop-sopimuksen, vaikka Ryti valittaa, että se vie häneltä kunnian.

Mannerheim kertoo alkaneensa epäillä jo silloin, kun saksalaiset eivät onnistuneet valloittamaan Leningradia ja muuttivat strategiansa valloituksesta piiritykseksi. Lopullisen päätöksensä hän kertoo syntyneen, koska Hitlerin saappaat olivat niin huonosti kiillotetut. Eihän sellaiseen mieheen voinut luottaa suuremmissakaan asioissa!

Mannerheim paljastaa viimein Rytille sopimuksensa Stalinin kanssa. Tällainen olisi sota-aikana maanpetos jopa ylipäällikön kohdalla, kun siitä ei ole sovittu presidentin kanssa, joka perustuslain mukaan johtaa Suomen ulkopolitiikkaa.

Asia sivuutetaan kuitenkin näytelmässä tyystin. Keskeistä on, että Mannerheim on toiminut pitkällä tähtäimellä viisaasti Suomen pelastamiseksi.

Suurhyökkäys on Mannerheimin mielestä Neuvostoliiton nuhtelu Suomelle, kun se ei ole aiemmin suostunut rauhaan. Viipurin menetys saa suomalaiset vihdoin rauhan kannalle. Ryti ei ole uskonut Mannerheimia, koska ei ole tajunnut, ettei sota perustu laskelmiin vaan sattumaan ja ihmisten tekoihin.

Ryti syyttää Mannerheimia kovaksi ja pahaksi. Mannerheimin vastaus kuuluu: ”Ihmisen, joka valitsee tehtäväkseen olla hyvä, tuhoaa maailman pahuus. Siksi hänen täytyy oppia olla olematta hyvä ja käyttää tätä kykyä tai olla käyttämättä, tarpeen mukaan.”

”Jos on valittava moraalin ja maansa välillä, pitää uhrata moraali.”

Kekkonen olisi epäilemättä allekirjoittanut nämä machiavellimäiset periaatteet. Oli suurvalta mikä tahansa, pienen valtion keinot selviytyä ovat samat.

Sankaruuden hinta

Lönnforsin mielestä Mannerheimista tulee traaginen sankari ja hän vertaa tätä Odysseukseen. Odysseus ei kylläkään ollut traaginen vaan neuvokas ja ovela sankari.

Mutta yhteistä on, että Odysseus purjehtii Skyllan ja Kharybriksen lävitse ja Mannerheimin pitää pystyä luotsaamaan Suomi Hitlerin ja Stalinin välitse. Samalla tavoin kuin Odysseus uhraa kuusi miestä, Mannerheim uhraa tuhansia sotilaita ja Risto Rydin.

Syvemmin katsoen Mannerheim uhraa Suomen pelastamiseksi myös oman sielunsa. 

Kirjailijasta ja näytelmän synnystä

Per-Erik Lönnfors on syntynyt 1935.

Lönnfors ryhtyi kaunokirjailijaksi vasta myöhemmällä iällä. Sitä ennen hän loi uran ulkoministeriössä ja mm. Hufvudstadstadsbladetin päätoimittajana.

Näytelmänsä Mannerheim – mannen och myten synnystä Lönnfors on kertonut ensin käsiohjelmassa ja sitten muistelmiensa kolmannessa osassa Vändpunkter. Mitt liv som drama (2010).

Lönnforsin näytelmä Svart och vitt oli esitetty Svenska teaternissa. Sven Sid keksi idea, että Lönnfors kirjoittaisi Svenskaniin näytelmän Mannerheimista. Sid myös ohjasi näytelmän, jota esitettiin 2007-8. 

Loppuvaiheessa Lönnfors oleskeli viikon Kyproksella näyttelijä ja teatterinjohtaja Johan Storgårdin kanssa. Siellä näytelmä muuttui eeppisestä kertomuksesta draamaksi. 

Lönnfors kertoo käsitelleensä keskushenkilöitä klassista luonnetyypin pohjalta. Monet repliikit lainattiin suoraan Mannerheimia koskevista anekdooteista.

Storgård ei Lönnforsin mielestä ymmärtänyt, että Mannerheim oli tietyissä suhteissa hänen oma kuvansa: yhteistä oli tahdonvoima, narsismi, tuloksiin orientoituminen, suosikkijärjestelmä, tunnekylmyys, vallanhalu ja ryhmätyön halveksunta. Molemmat vihasivat tunneargumentteja.

Muita tietoja

Näytelmän traileri löytyy Youtubesta.

Runebergin Sotilaspoika: suomenkieliset sanat ja laulettuna Youtubessa.

Kirjallisuutta

From, Synnöve: Missä on From? Kenttäpostia Mannerheimin sotilaspalvelijalta 1938-1943. Minerva 2010.

Laaksonen, Lasse: Eripuraa ja arvovaltaa. Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen. Täydennetty painos. Docendo 2014.

Lönnfors, Per-Erik: Vändpunkter, Mitt liv som drama. Söderström 2010.

Mamet, David: Three Uses of the Knife. On the Nature and Purpose of Drama. Columbia University Press cop. 1998.

Stenvall, Taru: Marski ja hänen ”hovinsa”. WSOY 1955.

Tahvanainen, Vilho: Erikoistehtävä. Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932-1945, 1971. 

Ville Kaarnakari: Hakaristin leimaama ja Operaatio Para Bellum

Ville Kaarnakarin Hakaristin leimaamassa puolustetaan Natsi-Saksan ”uutta Eurooppaa” ja Operaatio Para Bellumissa maanpetos syksyllä 1944 esitetään isänmaallisuudeksi.

Hakaristin leimaama

Hakaristin leimaamassa (2014) on kaksi aikaa, joita kuvataan vuorotellen.  Entiset kansainvälisen Waffen-SS-divisioona Wikingin sotilaat eri maista kokoontuvat heinäkuussa 1961 Suomeen sotatoverinsa Kairan hautajaisiin.

Hautajaisten jälkeen pidetyssä saunaillassa Klaus Runolinna muistelee ja kommentoi omia ja ystävänsä Heikki Kairan vaiheita Wiking-divisioonassa sekä kaksikon sodanjälkeisiä vaiheita 1944-5. Välillä kuvataan suoraan heidän vaiheitaan Waffen-SS-vapaaehtoisina siten, ettei tulevaisuus ole tiedossa. 

Kaarnakoski vs. Lauttamus

Hakaristin leimaama poikkeaa Niilo Lauttamuksen suomalaisia Waffen-SS-sotilaita kuvaavasta klassikosta Vieraan kypärän alla useissa kohdin.

Vieraan kypärän alla kuvaa suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten pataljoonaa. Siihen sijoitettiin ne suomalaiset, joilla ei ollut sotilaskoulutusta eikä sotakokemusta ja joita siksi koulutettiin ensin puoli vuotta.

Sen sijaan Hakaristin leimaama kuvaa kansainvälistä Wiking-divisioonaa, johon sijoitettiin sotilaskoulutuksen ja sotakokemusta saaneet suomalaiset vapaaehtoiset. Kun hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, divisioona joutui heti taisteluihin ja rintaman takaisiin tapahtumiin (Neuvostoliitolle vuodesta 1939 kuuluvassa) Puolan itäosassa ja Ukrainassa.

Toiseksi Lauttamus korostaa suomalaisten epäpoliittisuutta ja esittää näiden motiiviksi sotilaskoulutuksen saamisen ja seikkailunhalun.

Kaarnakarinkin henkilöt korostavat, etteivät he ole natseja. ”Divisioonan miehet” jopa vieroksuvat, kun tapaavat ”pataljoonan poikien” joukossa kansallissosialisteja.

Henkilöillä on kuitenkin selvä poliittinen motiivi: he väittävät puolustavansa ”Eurooppaa”.

Lisäksi suomalaisilla on erikoismotiivi: he haluavat kostaa talvisodan ja poistaa ”idän uhan”. Tarkemmin ei sanota, tarkoittaako tämä vain kommunismin vai myös Venäjän tuhoamista.

Runolinna näkee kaikenlaista julmuutta, joka aiheuttaa hänessä epämukavuutta. Hän kuitenkin hyväksyy, että nyt käydään erilaista sotaa kuin talvisodan Taipaleessa.

Mitä Saksan hallitsema ”uusi Eurooppa” todella tarkoittaa, sitä eivät henkilöt lainkaan pohdi sen enempää sodan aikana kuin vuonna 1961.

Natsi-Saksan sodanpäämäärä propagandassa ja todellisuudessa

Ville Kaarnakarilla on ollut huono onni sikäli, että hän on julkaissut Hakaristin leimaaman vaiheessa, jossa historiantutkijoiden käsitys hänen käsittelemistään asioista on muuttunut Suomessakin.

Vuosi ennen Hakaristin leimaamaa ilmestyi Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teos Tuntematon Lauri Törni (2013) samoin kuin Antero Holmilan artikkeli ”Soldaten wie andere auch” kokoomateoksessa Finland’s Holocaust (2013). Kaarnakari ei siis voi puolustautua tietämättömyydellä.

Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, että Natsi-Saksan propaganda halusi esittää sodan Neuvostoliittoa vastaan ”suurena, yhteiseurooppalaisena bolševisminvastaisena ristiretkenä”.  Jotta tämä olisi kuulostanut uskottavalta, Waffen-SS yritti värvätä mahdollisimman monia kansallisuuksia edustavia vapaaehtoisia.  

Totuus paljastui kuitenkin pian. Waffen-SS ei ollut tässä vaiheessa juurikaan halukas värväämään Neuvostoliiton kansallisuuksia, jotka propagandan mukaan piti vapauttaa.  

Usein muistetaan, että kun hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, saksalaisia tervehdittiin varsinkin vähemmistökansojen piirissä usein vapauttajina. Harvemmin kerrotaan, että totuus paljastui tässäkin pian. Natsi-Saksa ei luvannut vähemmistökansallisuuksille – ei edes aiemmin itsenäisille Baltian maille – riippumattomuutta eikä vapauttanut talonpojat kolhooseista.

Sen sijaan Natsi-Saksan sodanpäämäärä oli, kuten Pohjonen ja Silvennoinen pelkistävät, ei vain ”Neuvostoliiton tuhoaminen vaan myös sen Euroopan puoleisten alueiden valtaaminen Saksan tuleviksi siirtomaiksi ja sen väestön orjuuttaminen.”

Kaarnakari voi toki puolustaa kuvaustaan sillä, että hän kuvaa asioita niin kuin hänen henkilönsä sodan aikana ajattelivat. Olennaisen kertoo kuitenkin se, että Kaarnakari on valinnut juuri tällaiset henkilöt eikä ole luonut heille vastavoimaa. Päinvastoin hän esittää heidät sodan aikana sankareina.

 Samoin tekee myös kustantaja Tammi. Hakaristin leimaaman takakansiteksti  alkaa: ”Suomen sotilas, jonka sankaruus mitätöitiin.”

Jopa vuonna 1961 Kaarnakari antaa Waffen-SS-vapaaehtoisen tanskalaisen Peter Thalbergin sanoa: ”Me uskoimme parempaan Eurooppaan ja parempaan maailmaan. [- -] Me olimme silloin oikealla asialla, ei tämä nykyinen kommunismin leviäminen ole ainakaan minun mieleeni.”

Tämä siis sen jälkeen, kun oli tieto niin holokaustista ja muista Natsi-Saksan rikoksista kuin suunnitelmista tulevaisuuden varalle.

Lisäksi Peter Thalberg esittää tapahtumien järjestyksen nurinkurisesti: Natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon ei estänyt kommunismin leviämistä, vaan nimenomaan edesauttoi sitä.

Toki voidaan vedota skenaarioon, että Stalin olisi joka tapauksessa liittynyt sotaan vaiheessa, kun Natsi-Saksa ja länsivallat olisivat sotineet itsensä uuvuksiin. Silloinkin unohtuu, että edellytyksenä oli se, että Hitler solmi Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja hyökkäsi Puolaan aloittaen näin toisen maailmansodan. 

Sotarikosten puolustelua ja väistelyä

Koska Kaarnakari kuvaa Wiking-divisioonaa, hän joutuu myös kuvaamaan paria sen tiliin pantua epäilyttävää asiaa. Tässä hän turvautuu puolusteluun ja väistelyyn, jotka ovat erottaneet aiemmat suomalaiset tutkijat, myös Mauno Jokipiin Panttipataljoonan, aiheen kansainvälisestä tutkimuksesta.

Ensimmäinen tapaus koskee Lembergiä (Lvovia), jossa tapahtui juutalaisten joukkomurha.

 Hakaristin leimaamassa koko syy pannaan paikallisen väestön kontolle. Sen kerrotaan raivostuneen siitä, että venäläiset olivat ennen lähtöään toimeenpanneet joukkomurhia. Saksalaisten sotilaiden kuvataan seuranneen pogromia syrjästä ja jopa kauhistuneen sitä.

Todellisuudessa, kuten Antero Holmila on osoittanut, pogromi tosin alkoi paikallisten toimesta, mutta saksalaiset osallistuivat siihen aktiivisesti ja lietsoivat sitä.

Hakaristin leimaamassa suomalaiset sotilaat katselevat pogromia syrjästä.

Todellisuudessa ainakin kaksi suomalaista on kertonut toista.

Antero Holmilan mukaan Tor-Björn Weckström kertoi Valpon sodanjälkeisissä kuulusteluissa, että oli ollut 6-7 suomalaisen joukossa, jotka määrättiin ampunaan. He tottelivat käskyä, mutta Weckström väitti, että hän oli tähdännyt tahallaan syrjään.

Sakari Lappi-Seppälä kertoi teoksessaan Haudat Dnjeprin varrella, että hän oli ollut 5-7 suomalaisen joukossa, joita oli käsketty ampumaan. He olivat kuitenkin kieltäytyneet, jolloin heidät oli määrätty kokoamaan kelloja ja muta omaisuutta.

Holmila yhtyy Jokipiihin siinä, ettei ole varsinaisia todisteita suomalaisten osallistumisesta tappamiseen. Samalla Holmila uskoo, että Lappi-Seppälän kertomus kuvaa, miten muutkin suomalaiset tuollaisessa tilanteessa menettelivät: kieltäytyivät tappamisesta, mutta toimivat avustajina.

Partisaanijohtajien teloitus

Hakaristin varjossa väitetään, että puna-armeijan julmuus aiheutti saksalaisten vastareaktion. Todellisuudessa, kuten mm. Christian Streit on osoittanut, Hitler oli antanut ns. rikolliset käskyt jo ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon. Jo etukäteen päätettiin, ettei itärintamalla noudatettaisi mitään kansainvälisiä sodan sääntöjä.

Romaanissa mainitaan vain komissaarikäsky, mutta väitetään, ettei sitä toteutettu Wiking-divisioonassa.

Runolinna saa käskyn kehitellä vastatoimia partisaanien toimille Donetskin alueella. Päähuomio kiinnitetään siihen, että Runolinna onnistuu vangitsemaan paikalliset partisaanijohtajat ja joutuu tekemään kovan päätöksen kieltäytymällä vaihtamasta näitä partisaanien vangitsemiin SS-sotilaisiin.

Runolinna luovuttaa partisaanijohtajat eteenpäin ja esittää olevansa yllättynyt kuullessaan jälkeenpäin, että nämä on tapettu. Vain hyvin naiivi ihminen ei olisi ollut selvillä siitä, että näin tapahtuisi. Partisaaneja ei tunnustettu sotilaiksi eikä heillä siten ollut oikeutta päästä sotavangeiksi. Tätä oikeutta Natsi-Saksa ei tunnustanut monille muillekaan ryhmille, kuten myöhemmin osoitan.   

Näin voidaan esittää, ettei Runolinna ole osaltaan vastuussa siitä, mitä vangeille tapahtuu luovuttamisen jälkeen. 

Olennaisempaa on, että Kaarnakari esittää taistelun partisaaneja vastaan täysin sotilaallisena asiana. Todellisuudessa siviilejä tapettiin paljon enemmän kuin partisaaneja eikä vain siksi, että siviilien tuki oli partisaaneille välttämätön, tai moninkertaisena kostona partisaanien teoista. 

Kyse oli väestön systemaattisesta tuhoamisesta, joka liittyi holokaustiin, kuten Timothy Snyder on osoittanut teoksessaan Tappotanner: Natsi-Saksalle partisaani oli juutalainen ja juutalainen oli partisaani.

Kaiken kaikkiaan Kaarnakoski jatkaa ”sotilaita kuten muutkin”-linjaa ja esittää, että suomalaiset eivät itse tehneet sotarikoksia.

Näin Kaarnakari väistää kaksi olennaista asiaa tyystin. Ensinnäkin, jos Saksan armeija ei olisi vallannut laajoja alueita Puolasta ja Neuvostoliitosta, siellä ei olisi voitu panna toimeen sotarikoksia, holokaustista puhumattakaan.

Näin oli myös käytännössä. Kuten Pohjoinen ja Silvennoinen toteavat, armeija antoi SS-Einsatz-joukoille logistista ja muuta apua. 

Saksa kävi idässä tuhoamissota

Toiseksi Kaarnakari kuvaa Saksan käyvän idässä normaalia sotaa. Todellisuudessa, kuten mm. Christian Streit on osoittanut, Saksan sodankäynti idässä oli olennaisesti erilaista kuin lännessä. Idässä Saksa kävi tuhoamissotaa, johon osallistui myös Wehrmacht sekä suoraan että välillisesti.

Työnjako sotavankien kohdalla toimi seuraavasti:

Rodun lisäksi tietty ideologia, asema tai koulutus tiesi sotavangille varmaa kuolemaa. Rintamajoukot ampuivat heti komissaarit, joita ei tunnustettu sotilaiksi eikä siten myöskään sotavangeiksi vaan pidettiin ”rikollisina”, sekä samalla politrukit. Sotavankileireillä luovutettiin SS:lle tuhottaviksi  toisaalta ”rodullisesti ala-arvoiset”, juutalaisten lisäksi aasialaiset, toisaalta ”poliittisesti epäluotettavat”, kommunistit ja ”intellektuellit”, joiksi jonkinlaisen koulutuksen saaneet. 

Kommunistien ja ”intellektuellien” katsottiin muodostavan potentiaalisen johtoaineksen. Kun heidät oli poistettu, muut voitaisiin helposti alistaa.

Jäljelle jääneille tavallisille sotavangeille annettiin tarkoituksellisesti liian vähän ruokaa. Nälän heikentäminä he eivät kestäneet jalkamarssein tapahtuvia kuljetuksia. Samasta syystä he olivat menettäneet vastustuskykynsä tauteja vastaan. Lisäksi SS eliminoi heistäkin ”tuottamattomina” haavoittuneet ja sairaat.

Kaikkiaan 5, 734 miljoonasta neuvostoliittolaisia sotavangeista kuoli Streitin mukaan 57,8 prosenttia. 

Sodan jälkeen vainon kohteena?   

Hakaristin leimaamassa muiden maiden Waffen-SS-sotilaat valittavat vuonna 1961, että saivat sodan jälkeen omissa maissaan maanpetostuomion. Kuitenkin pitäisi olla ilmiselvää, että vieraan valtion, saati miehittäjän armeijassa palveleminen on maanpetos.

Suomen kohdallakin esitetään, että entisiä SS-miehiä vainottiin. Pohjonen ja Silvennoinen kiistävät, että SS -taustaiset olisi systemaattisesti puhdistettu siviiliviroista, poliisista ja armeijasta. 

Joka tapauksessa syrjintä ei koskenut yksityisiä työmarkkinoita. Hakaristin varjossa Runolinnalla on yritys, johon hän ottaa Kairan töihin.

Pohjosen ja Silvennoisen mukaan kansallissosialistit ja kansallismieliset käyttivät uskomusta vainosta ja syrjinnästä tekosyynä, jolla he ovat perustelleet ryhtymisen syksyllä 1944 maanpetokselliseen toimintaan.

Myös Runolinna ja Kaira osallistuvat Saksan operaatio Sonderkommendo Nordiin, mutta sen toimintaa ei kuvata.

Operaatio Para Bellum

Maanpetos väännetään isänmaallisuudeksi

Enemmän Saksan masinoimaa vastarintaliikettä käsitellään Operaatio Para Bellumissa (2013). Siinä Mannerheim-ristin ritari Torni soluttautuu mukaan vastarintaliikkeeseen. Mitä ilmeisemmin Torni tarkoittaa Lauri Törniä, joka näin pestään fiktiivisesti puhtaaksi todellisesta maanpetostuomiostaan.

Romaanissa Torni estää valvontakomission johtajan Ždanovin murhan, jolla olisi ollut kohtalokkaat seuraukset.

Tästä huolimatta vastarintaliike sinänsä esitetään ymmärtävässä ja positiivisessa valossa:

”Kokoukseen osallistuvat olivat aidosti huolissaan Suomen kohtalosta. Monet tuntuivat olevan sitä mieltä, että Saksa oli Suomelle ainoa turva ja takuu Neuvostoliittoa vastaan. Kyse ei ollut mistään poliittisista sympatioista. Paikalla olevat olivat suomalaisia isänmaanystäviä. Nyt oli vain keskityttävä siihen, mikä oli isänmaan kannalta oleellista.”

”- Taistelua jatketaan viimeiseen hengenvetoon, kuului eräs upseeri huudahtavan. – Suomi kuuluu läntisiin sivistysvaltioihin. Sitä ei voi jättää idän barbaarien kynsiin.”

”Tornista Fabritzen vaikutti mieheltä, joka ajoi pyyteettömästi Suomen etua. Puheissa vilahtelivat mielikuvat uudesta jääkäriliikkeestä, joka joutuisi huonoimmassa tilanteessa ase kädessä taas hankkimaan Suomelle itsenäisyyden.  Näissä kuvioissa Saksa oli taas se voima, jonka varaan laskettiin. Everstiluutnantti oli vanhan liiton miehiä, jonka käsitys nousukasmaisista natseista tuli väkisinkin näkyviin.”

”Torni oli jo aikaisemmin pannut merkille, että tässä salaliitossa oli mukana miehiä, joille isänmaa oli aidosti tärkeä. Hyvä että tällaisia miehiä oli liikkeellä!”

”- Fabritzenin touhuja kun arvioi, niin tavallaan minä ymmärrän niitä hyvin, Nihtilä sanoi. – Itse asiassahan meillä on sama päämäärä – pitää venäläiset poissa maasta. Joissakin olosuhteissa olisimme voineet tehdä jopa yhteistyötä.”

Vastarintaliikkeen jäsenten motiivit ovat siis Operaatio Para Bellumissa epäitsekkäät ja isänmaalliset. Mutta mitä isänmaallisuus heille tarkoittaa? Mitä he tarkoittavat ”Suomen edulla”? Ja miten he voivat olla ”vailla poliittisia sympatioita”, jos heille kuuluminen Suomen ”kuuluminen läntisiin sivistysvaltioihin” tarkoittaa liittoutumista kansanmurhaa parhaillaan toimeenpanevan Natsi-Saksan kanssa?

Mitä isänmaallisuus tarkoittaa?

Vastausta näihin kysymyksiin voi alkaa etsiä kohtauksesta, jossa vastarintaliikkeen jäsenet laulavat saksalaista SS:n marssia sanoilla ”Wir kämpfen für Mannerheim” (taistelemme Mannerheimin puolesta).

Kohtaus on korni ja läpeensä valheellinen. Natsi-Saksalle ja sen masinoimalle vastarintaliikkeelle Mannerheim oli tuossa vaiheessa maanpetturi. Olihan päätöksen suhteiden katkaisemisesta Saksaan ja välirauhansopimuksesta Neuvostoliiton kanssa tehnyt juuri marsalkka.

Kaarnakari yrittää kaikin keinoin salata sen, että vastarintaliikkeen puuhamiehet eivät olleet lojaaleja maan laeille, lailliselle hallitukselle eivätkä edes armeijan ylipäällikölle. Sen sijaan heidän toimintaansa ohjasi, kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, ”heidän itselleen omimansa korkeampi velvollisuus ainoina Suomen edun tosi vaalijoina. He eivät olleet lojaaleja Suomea vaan itse määrittelemäänsä Suomen ideaa kohtaan.”

Syksyllä 1944 oli selvää, että Saksa oli hävinnyt sodan, vaikka vastarintaliikkeen jäsenet uskottelivat itselleen toisin. Saksan tukeen tarttuminen oli siis äärimmäisen tyhmää, sillä onnistuessaan se olisi aiheuttanut sisällissodan, joka taas olisi todennäköisesti epäonnistunut ja johtanut Neuvostoliiton miehitykseen – siis juuri siihen, minkä vastarintaliike sanoi yrittävänsä estää.

Toisaalta, koska armeijaa oltiin kotiuttamassa, vallankaappaus olisi voinut johtaa suoraan Neuvostoliiton miehitykseen. Eli kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat: ”Syksyllä 1944 oli vielä kuviteltavissa, että vastarintatoiminta saattaisi olla se tekosyy, jonka Stalin ja Neuvostoliitto tarvitsivatkin miehittääkseen Suomen ilman länsiliittoutuneiden vakavia vastatoimia.”

Miksi vastarintaliike sitten otti riskin? Oliko julkilausuttu tavoite sittenkään todellinen?

Pohjoinen ja Silvennoinen lainaavat Aarne Runolinnan sanoja Seppo Heikkilälle tammikuussa 1945: ”vastarintaliike [on] etupäässä luonteeltaan bolshevisminvastainen, mutta tähtäsi siihen että silloin kun vastarintaliike kapinan avulla pääsisi valtaan, ei se tekisi sitä virhettä minkä se teki vapaussodan jälkeen, nim[ittäin] että pääsi kellarisankarit valtion johtoon, itse jäädessä sivuun, vaan että nyt ottaisi vastarintaliike myös jatkuvan vallan käsiinsä.”

Pohjosen ja Silvennoisen johtopäätös onkin, että neuvostomiehityksen vastustaminen oli vastarintaliikkeelle vain välikappale sen pyrkiessä todelliseen päämääräänsä. Se oli kansallissosialistien ja kansallismielisten vallankaappaus Suomessa.

Vastarintaliikkeen päämäärä siis nimenomaan oli ideologinen, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kaikki keinot olivat luvallisia: Suomen kansa ”tarvitsi poliittiseen heräämiseensä vain maistiaisia neuvostomiehityksen todellisuudesta ja ideologisesti valveutuneen kärkijoukon johtamaan kansan kapinaan.”

Tämä oli tietenkin toiveajattelua. Ilman ulkopuolisia tukijoita vastarintaliike ei onnistu, mutta tukea ollut saatavissa sen enempää Saksalta kuin länsivalloilta. Niinpä neuvostomiehitys oli jatkunut vuosikymmeniä kuten Baltian maissa.

Vastarintaliikkeen ideologian juuret ulottuivat ”vuoden 1918 valkoisen armeijan radikaaleimpiin voimiin. Vuonna 1918 taistelun hedelmät oli hukattu ja työkin jäänyt kesken”. Itsenäisestä Suomesta olikin tullut parlamentaarinen demokratia, jossa sosialidemokraateillakin oli mahdollisuus päästä eduskuntaa ja hallitukseen. Lapuanliike oli onnistunut saamaan porvarillista kannatusta vain kommunisteja vastaan, mutta epäonnistunut laajemmissa tavoitteissaan.  Syksyllä 1944 aktivistien ydinjoukko koki saaneensa ”vielä yhden mahdollisuuden toteuttaa utopiansa ilman aatteellisia kompromisseja.”

Kaikki tämä tarkoittaa, kuten Pohjonen ja Silvennoinen toteavat, ettei Suomen vastarintarintaliike edustanut laajasti isänmaallisia suomalaisia eikä se edes ollut yleisoikeistolainen liike. Tämä vie pohjan Kaarnakarin selitykseltä isänmaallisista motiiveista.

Isänmaallisuus olikin SS-vapaaehtoisten ja muiden radikaalien muistelmissa Pohjosen ja Silvennoisen mielestä peitetermi ideologiselle innostukselle.

Pohjonen ja Silvennoinen myöntävät, etteivät kaikki vastarintaliikkeen jäsenet olleet ideologisia sotureita. Mukaan liittyi myös turhautuneita ja toimintahakuisia, poliittisesti naiiveja nuoria miehiä, sellaisia kuin Lauri Törni.

”Tällaiselle pohjalle ei ollut rakennettavissa mitään massaliikettä, vaan vastarintaliikkeen oli jäätävä pienen joukon asiaksi. Sellaiseksi se myös jäi.” 

Suurimmalle osalle suomalaisista, myös oikeiston valtaosalle, isänmaallisuus tarkoitti sodan jälkeen juuri päinvastaista: lojaalisuutta maan hallitukselle, maan jälleenrakennusta ja kansalaisten elinolojen parantamista.

Saksan masinoimaa vastarintaliikettä on käsitellyt varsin koomisessa valossa Tapani Bagge värisarjansa neljännessä osassa Punainen varjo. Baggen päähenkilö, Valpon etsivä Väinö Mujunen suhtautuu epäluulolla Neuvostoliiton lisäksi myös Saksaan. 

Mikä oli Natsi-Saksan ja suomalaisten kansallisradikaalien todellinen motiivi luoda suomalainen Waffen-SS-osasto?

Tässä tullaan siihen, mikä oli aikoinaan ollut Natsi-Saksan ja suomalaisten värväreiden motiivi muodostaa suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten yksikkö.

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius kiistävät teoksessaan Suomalaiset fasistit perinteisen tulkinnan hankkeen epäpoliittisuudesta, jonka Mauno Jokipii sinetöi Panttipataljoonassa.

Ensinnäkin ”suomalaiset kansallismieliset radikaalit ymmärsivät hankkeen nimenomaan poliittiseksi projektiksi. Suomalaiseen pataljoonaan oli saatava ’kansallissosialistisesti ajattelevia vapaaehtoisia’.”  Koska värväys oli radikaalijärjestöjen käsissä, ne myös löysivät ja etsivät tällaisia miehiä.

Toiseksi ”SS-värväyksessä nojauduttiin alusta lähtien radikaalien tukeen, koska joko ei katsottu voitavan olla ilman, tai uskottu riittävää määrää vapaaehtoisia muuten löytyvän.” Väite vapaaehtoisten tiukasta karsinnasta aatteellisin perustein on sodanjälkeistä legendaa. 

Pohjonen ja Silvennoinen myöntävät, että ”suomalaisten SS-vapaaehtoisten pääjoukko tuskin oli erityisen valveutuneita kansallissosialisteja” lähtiessään Saksaan. Olennaista kuitenkin oli, että kaikista oli tarkoitus sellaisia tulla.

”SS teki parhaansa tehdäkseen vapaaehtoisista poliittisia kansallissosialisteja ja kansallissosialistisen hallinnon tukipylväitä. Se kaavaili joka tapauksessa vapaaehtoisten myöhempää poliittista hyödyntämistä kansallissosialismille ja Saksalle myötämielisinä, lojaaleina ryhminä kotimaassaan.”

Koska historia kulki toisin kuin otaksuttiin, Saksa ei pystynyt suunnitelmaa toteuttamaan. Sodan jälkeen se oli viisasta unohtaa.  

Operaatio-sarja

Lopuksi muutama sana Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjasta. Se edustaa Suomessa aivan omaa genreään, jota Kaarnakari kutsuu sotathrilleriksi.  Kirjojen tapahtumat on sijoitettu todellisten tapahtumien lomaan niin tarkasti, että monilla lukijalla lienee vaikeuksia erottaa tapahtuneen ja mahdollisesti tapahtuneen raja.

Kaarnakari kutsuu kirjojaan kontrafaktuaalisiksi, millä tarkoitetaan historian jossittelua. Oikeampi nimitys olisi ”historiallinen X-files”. Romaanien lopussa väitetään aina, että kyseessä ovat tositapahtumat, jonka dokumentit aikanaan tuhottiin ja joiden silminnäkijät vannotettiin olemaan vaiti. 

Kaarnakarin heikkous on henkilökuvaus. Positiiviset henkilöt ovat samasta puusta veistettyjä: reippaita, rohkeita ja sisukkaita. Heitä ei erota toisistaan, eikä yksikään jää mieleen.

Kaarnakarin vahvuus taas on ensimmäisissä teoksissa Operaatio Übung -42 (2010) ja Operaatio Chevalier (2011) juoni. Jännitys luodaan klassisin keinoin kuten aikataulun avulla. Esimerkiksi lukija tietää, että jotain aiotaan tehdä tietyssä paikassa tiettyyn aikaan mennessä, ja osa henkilöistä pyrkii estämään sen.

Toinen, heikompi tapa on, että Kaarnakari kuvaa kohtauksen, jossa henkilöt saavat tietää jotain tai päättävät jotain, mutta tieto tai päätös salataan lukijalta.

Jostain syystä Kaarnakari ei Operaatio Para Bellumissa ja Operaatio Vernassa (2015) enää huipenna tapahtumia kliimaksiin vaan käyttää deus ex machinaa: ulkopuolinen auttaja ratkaisee lopputuloksen. Sodan jälkeisiä kaukopartioita kuvaavassa Operaatio Polarissa (2016) jännitystä ei enää ole.

Operaatio-sarjan poliittiset sympatiat ovat selvät: bolševikit ovat ovelia ja kavalia ja aina suunnittelemassa Suomen tuhoa.

Toki Kimmo Rentolan teoksesta Stalin ja Suomen kohtalo voi saada saman käsityksen. Olennainen ero on, että Rentolan mukaan Stalinin tavoite Suomen suhteen vaihteli tilanteen mukaan. Suomi oli vain sivuosassa ja suhtautuminen siihen riippui poliittisesta kokonaiskuviosta. 

Täysin pöllöltä vaikuttaa, että suunnitelma on Operaatio Finljandijassa (2012) pantu paperille – itsestään selvyyksille ei yleensä näin tehdä. Eikä tuota paperia edes ole lukittu Stalinin kassakaappiin vaan sitä kuljetaan Itä-Karjalan metsissä, jossa suomalaiset siihen sattumalta törmäävät.

Kaarnakarin kirjoissa korostuu suomalaisten ja saksalaisten tiedustelumiesten aseveljeys. Sitä väitetään epäideologiseksi, mutta edellä käsiteltyjen kirjojen valossa tätä on syytä epäillä.

Kaarnakarin suomalaiset tiedustelumiehet ovat uskomattoman naiiveja uskoessaan sinisilmäisesti, että saksalaiset virkaveljet auttavat pyyteettömästi Suomea. Tämä usko ei horju edes Operaatio Para Bellumissa, kun Suomen johto pyrkii irtautumaan sodasta. Koska Saksalla on intressi estää se, jo terve järki sanoo, että saksalaiset pyrkivät syöttämään suomalaisille väärää tietoa.

Lisäksi kaikkia Kaarnakarin kirjoja leimaa konspiratiivisuus eikä vain teoissa. Operaatio Para Bellumissa henkilöt tekevät Suomen kohtalon koskevia ratkaisevia poliittisia ja sotilaallisia ratkaisuja, vaikka heillä ei ole tähän mitään valtuutusta sen enempää poliittiselta kuin sotilaalliselta johdolta. Välirauhaa käsittelevässä Operaatio Vernassa (2015) käskyn toiminnasta antaa sentään Mannerheim.

Salaliittolaisuuden ja sotilaiden korostus tarkoittaa myös, että muiden tekijöiden merkitys nollataan täysin vuoden 1944-5 ulkopoliittisissa ratkaisuissa. Suomen pelastuminen neuvostomiehitykseltä on vain sotilaiden ja tiedustelumiesten ansio. 

Käsittämätöntä on, miksi Neuvostoliitto Operaatio Para Bellumissa olisi syksyllä 1944 uhrannut resurssejaan miehittääkseen Suomen, kun se tarvitsi joukkonsa sotatoimiin Saksaa vastaan.

Pohjonen ja Silvennoinen vertaavat suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten muistelmia saksalaisen syöksypommittaja-ässän Hans-Ulrich Rudelin muistelmiin Trotzdem: ”kertomus Saksan osuudesta toisessa maailmansodassa pelkistyy yksiulotteiseksi taisteluksi isänmaan puolesta Neuvostoliittoa vastaan. Sota Puolan ja länsiliittoutuneiden kanssa, miehitettyjen maiden sotarikoksista ja holokaustista puhumattakaan, jäivät syrjään. Rudelin punoman tarinan ytimessä on yksin kamppailu kommunismia vastaan; liian myöhään Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnistavat kansallissosialistisessa Saksassa luonnollisen liittolaisensa. Se, että suomalaisten radikaalien oma kertomus näin tarkasti vastaa Saksaa kansallissosialistien omaksumaa, kertoo niiden yhteisestä ideologisesta pohjasta.”

Samanlainen punainen lanka on Kaarnakarin kirjoissa.

Operaatio Para Bellumin lopussa amerikkalaiset tajuavat jo syksyllä 1944 varoa Neuvostoliittoa ja auttavat Suomea. Hymyilyttävää kansallista itsekeskeisyyttä osoittaa usko, että USA olisi sodan olleessa vielä kesken vaarantanut liittolaisuuden Neuvostoliiton kanssa pikkuvaltio Suomen takia, kun se ei tehnyt sitä Puolankaan takia.

Äärioikeistolaista ideologiaa isänmaallisuuden varjolla

Seikkailujuonen alla Kaarnakarin kirjoissa on selvä poliittinen sanoma. Niissä markkinoidaan äärioikeistolaista aatemaailmaa, joka on sukua fasismille ellei jo ole sitä.  Se tehdään salakavalasti isänmaallisuuden varjolla. 

Aiemmin samasta aiheesta

Suomalaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia olen blogissa käsitellyt seuraavia teoksia käsittelevissä artikkeleissa: Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, Jenni Linturin Isänmaan tähden ja Sakari Lappi-Seppälän Haudat Dnjeprin varrella.

Olen kirjoittanut blogiin myös Tapani Baggen värisarjasta.

Kirjallisuutta

Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena 2010.

Holmila, Antero: ”Soldaten wie andere auch”: Finnish Waffen-SS-Volunteers and Finland’s Historical Imagination. – Kokoomateoksessa Finland’s Holocaust. Silences in History. Ed. by Simo Muir and Hana Worthen. Palgrave Macmillan 2013.

Jokipii. Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana. SKS 2002.

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Weilin+Göös 1968.

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnieprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa osakseyhiö 1945.

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Rentola, Kimmo: Stalin ja Suomen kohtalo. Otava 2016. 

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko & Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY 2016.

Snyder, Timothy: Tappotanner. Europpa Hitlerin ja Stalinin välissä. Alkuteos: Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin. Suom. Seppo Hyrkäs. Siltala 2014.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Alkuteos: Waffen-SS: Hitler’s elite guard at war, in 1939-1945. Suom. Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Die Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangener 1941-1945. Studien für Zetgeschichte, Band 13. Hrsg. von Institut für Zeitgeschichte. Eichstätt 1978.

Lisäys 18.10.2017:

André Swanström osoittaa uudessa tutkimuksessaan, että Mauno Jokipii väärensi tahallaan tiedot suomalaisten Waffen-SS-miesten puoluekannoista ja osallistumisesta holokaustiin:

https://www.teologia.fi/artikkelit/1418-uskonto-nationalismi-ja-fasismi-ss-pastori-ensio-pihkalan-sotapaeivaekirjassa

http://www.skhs.fi/suomalaiset-ss-miehet-politiikka-ja-uskonto/

https://www.hbl.fi/artikel/finska-ss-mannens-barbari-avslojas-i-brev-och-dagbocker/

Lisäys 4.8.2019:

Arvosteluni Myytti murtuu André Swantsrömin teoksesta Hakaristin ritarit julkaistiin Kanavassa 8/2018.

Agricola-verkossa on tietopaketti André Swantsrömin teoksen Hakaristin ritarit ja Lars Westerlundin Kansallisarkistolle tekemän selvityksen The Finnish SS Volunteers and Atrocities 1941-1943 uutisoinnista, arvosteluista ja muista puheenvuoroista.

Suomalaiset SS-miehet

Janne Kuusi: Sielusta sieluun

Sotasukupolven edustajat ja taistolaiset nuoret kuvataan usein vastakohdiksi. Janne Kuusen romaanissa  Sielusta sieluun heistä löytyy kuitenkin paljon yhteistä.

sielusta_sieluun-100x150

Romaanin Sielusta sieluun (2016) päähenkilöitä ovat Aune Kaskivuori ja hänen tyttärensä Maarit Berner. Heidän vaiheitaan kerrotaan vuorotellen.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia, ei kuitenkaan kaikkia.

Sielusta sieluun alkaa talvisodan ensimmäisestä päivästä 30.11.1939. 16-vuotias Aune on rakastunut opettajaansa Mauriin. He rakastelevat pommituksen aikana, ja katto romahtaa heidän päälleen.

Mauri kuolee, mutta Aune pelastetaan. Hän joutuu tekemään abortin ja kokee hermoromahduksen. Lisäksi hän saa lisäksi elinikäisen trauman: hän ei siedä, että rakastellessa mies päällä.

Sodan aikana Aune tapaa saksalaisen sotilaan Heinrich Bernerin. Kesän 1945 lopulla Maarit muuttaa Heinrichin luo Heidelbergiin ja he menevät naimisiin. (Tämä on epäuskottavaa: Saksa oli miehitetty ja Heinrich olisi ollut vielä sotavankileirillä, eikä Suomestakaan olisi hevin saanut ulkomaanpassia ja valuuttaa.)

Aune ja Heinrich saavat neljä lasta, mutta avioliitto kuivuu pystyyn. Eron jälkeen Aune palaa 1969 nuorimman tyttärensä Maaritin kanssa Turkuun.

Maarit opiskelee Ateneumissa taiteilijaksi. Hän omaksuu taistolaiset aatteet ja pääsee sen ansiosta opiskelemaan Itä-Berliiniin. Siellä tapahtuu asioita, joiden takia hän menettää uskon aatteeseen.

2000-luvulle tultaessa Maaritista on tullut tunnettu taiteilija, serkkunsa papin vaimo ja kolmen lapsen äiti.

Äärioikeistolainen suku ja toisinajattelijat

Aune ei ole mitenkään aatteellinen ihminen, vaikka työskenteleekin jatkosodan aikana lottana.  Sen sijaan Aunen rakastettu Mauri on pasifisti, jonka mielestä ”Kaikki sotatoimet ovat rikollisuutta” ja talvisotaan on syypää Suomen hallitus.

Mauri-nimi viitannee Mauri Ryömään, joka ainoana tunnettuna poliitikkona arvosteli talvisodan aikana Suomen hallituksen politiikkaa; tosin se oli mahdollista vain Ruotsin vasemmistolehdissä.

Kaskivuoren suku on aatelia. Vanhempi polvessa on äärioikeistolaisia, Matias-setä on jopa IKL:n kansanedustajakin. Ryssänvihaa lisää se, että Aunen Aunus-serkku ja Aleksi-veli kaatuvat talvisodassa.

Sen sijaan nuorempi sukupolvi ajattelee jo sodan aikana toisin. Aunen Johannes-veljen mielestä ”Hitlerin persettä me nuollaan kaikki”. Oskari-serkku, sosiaalidemokraattinen kansanedustaja, arvostelee sotapolitiikkaa ja kansanedustajatovereitaan. Armas-serkku ryhtyy kesällä 1944 käpykaartilaiseksi.

Miten kestää sota?

Aunen työnä on jatkosodan aikana saattaa lapsia Ruotsiin. Lapsille on neuvottu valehtelemaan, että äiti tulee takaisin. Kun junaa pommitetaan, on paettava metsään.

Aunen lottatoverina on tasapainoinen Sinikka, jolta Aune kysyy, kuinka tämä kestää. Sinikka vastaa: ”Kyl sieki kestät kun aikaa kulluu. Siihen tottuu.” Aune sanoo, ettei hän haluaisi tottua, mutta Sinikka vakuuttaa: ”Sie totut silti. Kyllä minustakin aluksi viheliäiseltä tuntu, mutta ennää ei niin kovasti. Miekin sillon kysyin iteltäni oonko mie ennää ees ihminen, mut kyl mie taisin sitten sellaseksi jäähä.”

Aune on huomannut, että moni on ”sydämestään ihan kylmä” ja kohtelee lapsia huonosti. Sinikka selittää: ”Suojelevat ihteään polkemalla heikompaa. Pelekäävät niin julmetusti.” Aune miettii, että vaihtoehdot näyttävät olla ”romahtaa tai jäädyttää sielunsa”, mutta Sinikka vakuuttaa ”On siellä kolomaskin polku olemassa. Mie koitan tarpoo sitä myöten. Suosittelen lämpimästi siullekkin.”

Kenelle tai mille olla uskollinen?

Armaksen käpykaartilaisuuden takia tämän sisarta Adelea ja serkkua Aunea kuulustellaan Valpossa. He päättävät kieltää kaiken ja pysyvät kannassaan, vaikka heille väitetään, että toinen on tunnustanut.

Kun Suomi katkaisee välit Saksaan, Aune kuulee suomalaisten sotilaiden puhuvan hyökkäyksestä paikkaan, jonka lähellä hänen sulhanensa Heinrich majailee, ja kertoo tiedon tälle. Seurauksena suomalaisia ja saksalaisia kuolee, mistä Aune kokee syyllisyyttä ja ”muutenkin ahdistavan ristiriitaisia tuntemuksia siitä, että oli syntyneessä sodassa osittain Saksan, osittain Suomen puolella.”

Saksalaisvastaiseksi kääntynyt yleinen mieliala kohdistuu myös Auneen. Armeijan esikunta kuulustelee häntä, mutta hän valehtelee ja selviää.

70-luvun Itä-Berliinissä Maarit suostuu naiiviuttaan ja puhdasoppisuutatan Stasin ilmiantajaksi. Mutta kun hän tutustuu samidzat-lehden toimittajan Alex Lindaueriin, aate ei pysty kilpailemaan rakastetun kanssa lojaalisuudesta.

Maarit pidätetään ja häntä syytetään vastapuolen vakoojaksi, koska hänellä on suhde Alexin kanssa ja koska hän on sattumalta tavannut serkkunsa ystävän miehen, joka työskentelee Länsi-Saksan tiedustelupalvelussa.

Maarit pääsee palaamaan Suomeen, jossa Supo yrittää värvätä hänet. Vaikka hän kieltäytyy, käynti Ohranassa vie maineen taistolaisopiskelijoiden parissa.

Ystävä Riikka ei aatteestaan huolimatta hylkää Maaritia vaan lohduttaa tätä: ”Jätkiä vaan vituttaa, kun et ole jaellut pillua niille.”

Vielä vuonna 2000 Berliinissä selvitellään, kuka petti kenet.

Luopuminen aatteesta

Maaritin ihanteellinen kuva sosialismista on murskaantunut raa’asti, kun joukko Stasin virkailijoita raiskaa hänet pidätysaikana. Hän odottaa lasta, mutta menettää sen omaa syytään.

Ratkaiseva kohtaus tapahtuu katolisessa kirkossa. Maarit ei tule uskoon, mutta tunnelma ”sai hänet antamaan periksi” ja jättämään Marxin ja Leninin, vaikka se ”tuntui siltä kuin hän olisi hylännyt kotinsa”.

Maarit tuntee toisaalta ”onttoa haikeutta ja surua luopumisestaan, ja samanaikaisesti häntä ravisutti vapauden noste.”

Ylisukupolvinen trauma

Aunen mielestä ”Suomessa näkyy olevan paljon vaikeampaa myöntää sota hävityksi kuin Saksassa, joka pakotettiin nielemään katkerat tosiasiat, ja sitä paitsi kaikkien sikäläisten oli helppo kaataa kaunansa ja katkeruutensa Hitlerin niskaan. Yllättävän monet suomalaiset tuntuvat vieläkin kuvittelevan voittaneensa Neuvostoliiton sodassa. He pitävät niinkin käsittämättömällä tavalla kansallista itsetuntoaan yllä ja kieltävät sillä tavalla häviäjän häpeänsä. Vaikka Saksan häpeä on ollut Suomeen verrattuna moninkymmenkertainen, aika harva saksalainen pitää yllä sellaista illuusiota, että natsit ja akselivallat olisivat muka voittaneet liittoutuneet. Se suomalaiskansallinen tapa uskotella olevansa jonkinlainen jumalan valittu kansa, joka on syyllisyyden ja historian tositapahtumien koskemattomissa, näyttää näin ulkopuolisesta näkökulmasta vähintäänkin absurdilta. Voi ainakin toivoa, että sellainen itsepetos ei periytyisi toiseen tai kolmanteen polveen.”  

Tässä kohtaa on sekoitettu ajankohta: ei Suomessa vielä tuolloin esitetty, että sota olisi voitettu – ainakaan yleisesti. Vain Kaskivuoren vanhemman polven tyyliset ihmiset saattoivat ennen uuspatriotismin aikaa ajatella noin.

Saksassa taas ei ollut edes kunnolla aloitettu sodanaikaisten tapahtumien selvittämistä. Esimerkiksi se, että ei vain SS vaan myös Wehrmacht (armeija) oli tehnyt sotarikoksia, myönnettiin vasta 80-luvulla.

Anne Friedin mukaan Suomessa oli 80-luvulle tultaessa tehty sodasta paremmin tiliä kuin Saksassa ja tämä oli tapahtunut nimenomaan kirjallisuuden avulla.  Myöhempi aika onkin sitten toinen asia.

Turkulaisessa kapakassa Maarit tapaa vanhemman miehen, joka oli sodassa ja josta sen jälkeen tuli historian professori, kunnes luopui virastaan.

”Teidän sukupolvi on vissiin saanut jatkuvasti kuulla että teistä ei ole mihinkään verrattuna meihin sotasankareihin”, joten ei ole kummallista, että ”kun teikäläiset rupeaa olemaan aikuisia, niin teidän on ollut vähän niin kuin pakko kääntyä tätä minun edustamaani porukkaa vastaan.” Ex-professorin mielestä ”meistä sodankäyneistä annetaan sellainen mielikuva että olisimme kaikki yhtä mieltä asioista”, esimerkiksi ”siitä miten hienoa se sotiminen onkaan ja miten jaloa ja sankarillista sakkia me kaikki oltiin niin että pitäkääpäs te nuoret päänne kiinni.”

Tämä ”sukupolvisota” selittää osaltaan suurten ikäluokkien radikalismia, kuten Marja Tuominen on osoittanut.

Romaanissa asia pitäisi kuitenkin näyttää eikä selittää. Maarithan ei ole Kaskivuoren sotasukupolven edustajien, äitinsä Aunen ja sodan aikana huumekoukkuun joutuneen Johannes-enon taholta, mitään tällaista kokenut vaan nämä ovat itse kriittisiä sotaa ja sen sankarillista kuvaustapaa kohtaan.

Pikemmin syynä Maaritin taistolaisuuteen on, että hän häpeää saksalaisuuttaan, koettaa lohkoa siitä ”pahan” länsisaksalaisuuden pois ja omaksua ”hyvän” itäsaksalaisuuden.

Maaritin kohtalo enteilee, että Kaskivuoren suvun psykologiassa on jokin heikkous, jonka takia he sekä tuntevat vetoa oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin ääriliikkeisiin että eivät onnistu politiitikassa, oli väri mikä tahansa.

Matias-setä on niin jääräpäinen ja katkera, että jää puna-armeijan lähestyessä kesällä 1944 Kannaksen-huvilaan eikä koskaan selviä, teloitettiinko hänet heti vai kuoliko hän vasta leirillä.

Armas-serkku julistautuu sodan jälkeen kommunistiksi ja pääsee eduskuntaan, mutta kuolee puliukkona. Oskarista tulee pääministeri, mutta ”Hänet siivottiin hyvin tehokkaasti valtionjohdosta, kun hän kehtasi mennä puhumaan omia mielipiteitään” jopa ihan radiossa, ja myöhemmin hänet eristetään laitokseen.

Ulkopuoliset eivät ymmärrä ihmisen omaa kokemusta

Menestyneenä taitelijana Maarit ajattelee näin: ”todellisuuteen oli sukellettava pohjamutia myöten, ja tehdäkseen taidetta oli elettävä taiteilijan elämä, joka ei kaihtanut ikävyyksiä eikä rajannut kokemuksiaan ja havaintojaan sen perusteella, miellyttivätkö ne tai hyväksyikö niitä.

Maarit oivalsi ajan myötä, että vain ennakkoluuloton katse maailmaan oli se avain, jolla taitelija voi avata ovensa täysipainoisiin teoksiin. Hän alkoi suhtautua rankkoihin elämänvaiheisiinsa positiivisesti: se mikä ei tapa, vahvistaa, ja hän hyödynsi nimenomaan omaa menneisyyttään luomiskykyä vahvistaakseen.”

Vuonna 2001 iltapäivälehden toimittaja soittaa: Supon mukaan Itä-Saksan Helsingin-suurlähetystön kulttuuriattasean muistiossa 1975 on Maarit Bernerin nimi potentiaalisten vakoojien joukossa. Maarit katkaisee puhelun ja kieltäytyy kaikista haastattelupyynnöistä.

Lopulta hän Maarit suostuu antamaan haastattelun yksinoikeudella ”laatujulkaisulle”. Kysymykseen ”Kadutko mitään?” Maarit vastaa: ”Olisinhan jotain voinut toisinkin tehdä. Mutta taitelijalle kaikki elämänkokemus on rikkautta, joten en välttämättä muuttaisi mitään.” Seurauksena otsikko kuuluu ”En kadu mitään” ja artikkelin teemana on maanpetos.

Aiemmin Aune on kokenut samaa. Kun Heinrichillä on avioliiton loppuvuosina sivusuhde,  Aune asuu Länsi-Berliinissä kommuunissa, jossa hän solmii suhteen Hanneloren kanssa. Hanneloren mies hakkaa vaimonsa ja turvallisuuspoliisi tekee kommuuniin ratsian.

Vaikka Aune vapautetaan todisteiden puutteessa, suhde Hanneloreen päätyy skandaalilehtien etusivulle ja lehdet lämmittävät juttua ”lesbohuorakommunistista” myöhemminkin.

Kun Aune ja Maarit asettuvat Turkuun, naapurit juoruavat ”sakemannin huorasta, joka on palannut häntä koipien välissä Suomeen äpäränsä kanssa”.

Heinrich ottaa etäisyyttä vaimoonsa avioitumalla pikaisesti pitkäaikaisen salarakkaansa kanssa. Lapsilleen hän kutsuu Aunea maanpetturiksi, joka paljasti viholliselle suomalaisten hyökkäyssuunnitelman. Maarit saa sen käsityksen, että vihollinen tarkoitti venäläisisiä, Aune oli kommunisti ja lotat olivat fasisteja.

Aune selittää Maaritille, että hän pelasti Heinrichin, ja muistuttaa, että nimenomaan tämä palveli natsiarmeijassa. ”Emmekä me lotat olleet sen enempää fasisteja kuin kommunistejakaan.” 

Sielusta sieluun on vastalause median mustavalkoiselle ja pintapuoliselle tavalle esittää asiat: ihminen tuomitaan tietämättä todellisuudessa yhtään mitään tämän kokemuksista.

Rakkaus kestää vain hetken

Jo sota-aikana Aune rakastuu lottatoveriinsa Sinikkaan, mutta silloin suhde on mahdoton.

Saksasta palattuaan Aune tapaa uudelleen Sinikan. Sinikan kaksi avioliittoa ovat päättyneet eroon. Syynä on se, ettei tämä ei voi saada lapsia sen jälkeen, kun tälle on nuorena tehty raiskauksen jälkeen abortti.

Aune ja Sinikka löytävät viimein toisensa. Aune ihailee Sinikan maalaisjärkeä, Sinikka taas sitä ettei Aune oppineisuudestaan huolimatta korosta itseään.

Maaritin silloista dogmaattisuutta osoittaa, että hän kakistelee äitinsä lesbosuhdetta, toisin kuin Johannnes-eno vaimoineen.

Aunen ja Sinikan onni on lyhytaikainen. Homous poistetaan rikoslaista marraskuussa 1970, mutta samana päivänä Sinikka kuolee epäselvissä olosuhteissa.

Aune kokee Maurin ja Sinikan ”ainoiksi todellisiksi rakkauksikseen, kun kaikki muut – Maaritin isää myöten – merkitsivät hänelle vain tuulen tuivertamaa tuhkaa.”

Loppujen lopuksi sattumalla on suuri osuus siinä, että Aune menee naimisiin Heinrichin kanssa, vaikka hän näennäisesti tekeekin tietoisen päätöksen muuttaa Saksaan tämän luo. Muut mahdolliset tiet ovat sulkeutuneet: ”Oli joko hypättävä tuntemattomaan tai jatkettava elämää yksin, vailla tulevaisuudennäkymiä.”

Kun Maarit ja Alex tapaavat vuonna 2000 Berliinissä, he vakuuttavat rakastavansa yhä toisiaan. Alex sanoo että ”Jos olosuhteet olisivat olleet toiset…” ja Maarit myöntää ”Olisimme varmaan pari”.

He rakastelevat tietäen, ettei jatkoa seuraa, sillä kumpikin on naimissa ja vakuuttaa rakastavansa myös puolisoaan.

Sattuma on siis ratkaissut Maaritinkin elämän suunnan. Toisaalta muistoissahan kaikki voi olla kauniimpaa kuin todellisuudessa.

Kuin unta ja varjoa

Sielusta sieluun näyttää, että sota ei ollut välttämättä tärkein kokemus ihmisten elämässä, eivätkä kaikki jääneet kiinni sen asenteisiin ja arvoihin.

Sota-aikaa ja taistolaisliikettä yhdistää, että yksilön kohtaloa pidetään vähäarvoisena ja yhteisö on kaikki. Sen sijaan Aunelle ja loppujen lopuksi Maaritille ideologiat ja yhteisö eivät ole tärkeitä vaan jokaisen ihmisen oma yksityinen elämä.

Mutta tuo elämä on kuin unta ja varjoa. Kuten Aune sanoo: ”Ehkä onni on vain unta, pelkkää unta vain.”

Totuuskin on niin epävarma, ettei Aune ”edes tiedä varmasti, oliko sillä Maurilla perhe vai ei.”

Samalla tavoin menettelee Maarit: ”kun syyllisyys kävi ylivoimaiseksi, hänen oli sommiteltava itselleen pätevä puolustus: hän vakuuttui, että oli nähnyt kaamean painajaisen. Kaikki tapahtunut oli ollut unta, hän toisti itselleen. Kunpa Berliini, kommunismi, sosialistinen realismi ja koko elämäkin olisi pelkkää pahaa unta, hän runoili.”

Maarit on siis osittain pettänyt itseään uskomalla, että ”se mikä ei tapa, vahvistaa”. Hän ei voi kertoa totuutta edes ja ainakaan Alexille ja tunnustaa sen itselleenkin vain hetken.

Muistamisen ja unohtamisen dialektiikkaa ilmaisee keskustelu, jossa Aunen mietelmää ”Muisti, tuo ihmiskunnan siunaus ja kirous” kommentoi Sinikka: ”Jos kaiken muistais, hullunha myö hyörittäis täällä kaikki.”

Vaiko valhetta lie

Sielusta sieluun on toinen osa Janne Kuusen Kaskivuoren sukua käsittelevästä sarjasta Sukupuu. Ensimmäisessä osassa Kasvoista kasvoihin päähenkilönä on Maaritin aviomies Kai Kaskivuori, joka 2014 vaimonsa täyttäessä 60 vuotta, siis kolmetoista vuotta sen jälkeen kun Kasvoista kasvoihin päättyy, joutuu kohtaamaan sen, että hänen avioliittonsa ja muukin elämänsä on perustunut valheelle.

Sielusta sieluun saakin Maaritin kohdalla erilaisen tulkinnan, jos sen lukee erillisenä kirjana kuten tässä kirjoituksessa on tehty, kuin jos lukiessaan tuntee Sukupuu-sarjan ensimmäisen osan.

Suvun keskeinen salaisuus paljastuu trilogian kolmannessa osassa Sielusta sieluun. Olen käsitellyt romaania kahdessa osassa, joista ensimmäinen käsittelee vuosia 1918-44 ja toinen vuosia 1917-18.

Kirjailijasta

https://fi.wikipedia.org/wiki/Janne_Kuusi

Kuusen suku on aatelinen, alkuperäisen sukunimen Granfelt suomensi Janne Kuusen fennomaaninen isoisä. Janne Kuusen isän Osmo Kuusen vanhin veljistä Matti Kuusi oli tunnettu AKS:läinen puhuja ja runoilija ja toiseksi vanhin veli Pekka Kuusi toimi 30-luvulla IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien lausuntakuoron johtajana.

Janne Kuusen haastattelu Ylen Areenassa

Kirjallisuutta

Fried, Anne: Litteratur und Politik  in Finnland. Wechselwirkung zwischen Nacjkriegsliteratur und Politik. Buske 1981.

Tuominen, Marja: ”Me kaikki ollaan sotilaiden lapsia”. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava 1991.

 

Tapani Bagge: Valkoinen hehku, Sininen aave, Musta pyörre ja Punainen varjo

Valpo ja Päämajan valvontaosasto olivat sota-aikana ratkaisevan tärkeitä organisaatioita, mutta fiktiossa niitä ei  ole juuri kuvattu. Puutteen korvaa Tapani Baggen värisarja. Sen päähenkilö Mujunen on yksi viime vuosien jännityskirjallisuuden sympaattisimpia hahmoja.

musta-pyorre

Valkoinen hehku (2009) tapahtuu 1938, Sininen aave (2011) välirauhan kesänä 1940, Musta pyörre (2012) asemasodan aikana 1942 ja Punainen varjo (2013) jatkosodan jälkeen 1944-5.

Bagge käyttää taitavasti hyväkseen todellisia tapahtumia. Sinisessä aaveessa matkustajakone Kaleva ammutaan alas ja halkopinot syttyvät Hakaniemen torilla palamaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran mielenosoituksessa. Mustassa pyörteessä Himmler käy Suomessa mukanaan lista juutalaisista. Punaisessa varjossa puna-armeijan upseerin murha Lauttasaaressa syksyllä 1944 herättää pelkoa Neuvostoliiton provokaatiosta.

Historiantutkimuksessa tulkinnan pitää olla lähteiden valoissa todennäköinen. Fiktiossa riittää, että tulkinta on mahdollinen.

Sarja on ammattimiehen työtä. Juoni kulkee, mutta kirjat eivät tyhjene, kun saa selville loppuratkaisun. Tunnelmassa on se jokin, joka saa palaamaan niihin.

Ympäristön kuvauksessa ei jaaritella, vaan ajankuva luodaan pienillä tarkoilla detaljeilla kuten Mustan pyörteen alussa: ”Sade oli lakannut. Mechelinkadulla raitiovaunu kolisteli etelään. Pommituksissa vaurioitunut ilmajohto iski kipinöitä, jalankulkijat väistelivät lätäköitä. Puolivaloilla kulkevat puukaasuautot roiskivat vettä.” 

Usein mausteena on huumori. Se syntyy luonnostaan esimerkiksi Valkoisessa hehkussa, kun sosiaalidemokraattisen lehden toimittaja Arvo Veiterän kirjallinen ihanne on hänen oman tuotoksensa vastakohta: ”Olen jo kirjoittanut yhden novellin, sen nimi on Ammattimies ja se kertoo toimittajasta, joka on menettänyt ihanteensa ja kärsii sen vuoksi, mutta näkee taas lopulta valon tavattuaan ahdinkoon joutuneen nuoren tytön. – – Oletko lukenut Hemingwayta tai Faulkneria tai Maksim Gorkia? Tai Alfred Döbliniä? He ovat minun sankareitani. Haluaisin kirjoittaa Hämeenlinnasta niin kuin Döblin kirjoittaa Berliinistä. Luoda oman ekspressionistisen Hämeenlinnan, joka olisi todempi kuin tämä oikea. Jossa ihmiset olisivat lihaa ja verta ja tunnetta, eivät pelkkiä paperinukkeja niin kuin täällä meillä.” 

Mikä Mujunen on miehiään?

Päähenkilö, Valpon ylietsivä Väinö Mujunen on pienviljelijän poika Hattulasta. Sisällissodassa hän taisteli valkoisten puolella ja sai jalkaansa haavan, minkä takia hän ontuu vähän.

Ensimmäisessä osassa Valkoinen hehku Mujunen ei ole vielä kovin merkittävässä osassa. Hänen rinnallaan on muita henkilöitä, jotka edustavat sekä IKL:ää että maan alla toimivaa SKP:tä. Sarjan alituisesti kinasteleva subrettipari, pienikokoinen toimittaja Ossi Koho ja kookas valokuvaaja Sanna Rytkönen, tavataan myöhemmissä osissa.

Vielä tässä vaiheessa en saanut Mujusesta oikein selvää. Valpossa hänet on tunnettu siitä, että saa aikaan tuloksia ilman kuulusteltavien pahoinpitelyä. Vaimoltaan Mairelta hän saa neuvoja työhönsä ja seksielämä kukoistaa parinkymmen vuoden avioliiton jälkeen.

Mutta Mujunen myös hyväksyy sivutyön saksalaiselta asekauppiaalta Rühmiltä ja pitää itsellään ”löytämänsä” rahat, jotka hän suunnittelee käyttävänsä parturinliikkeen perustamiseen Viipurissa tai Buenos Airesissa.

Sininen aave tapahtuu välirauhan aikana kesällä 1940. Mujunen on menettänyt talvisodan aikana vaimonsa. Hän tutustuu liettualaiseen tanssijattareen Ilseen, joka pyytää häntä etsimään kadonneen veljensä. Auttaessaan Ilseä Mujunen menettää oikean käsivartensa, mutta se ei aivotyötä hidasta.

Kaikkia ääriliikeitä vastaan

Mujusen poliittiset mielipiteet selkiytyvät Sinisessä aaveessa, kun hän selittää, ettei ole vuosiin tavannut pikkuveljeään, joka osallistui lapuanliikkeeseen ja auttaa nyt saksalaisia Lapissa.

Kysymykseen, eikö hän ole isänmaallinen, Mujunen vastaa: ”Miksi minä muuten olisin aikoinani lähtenyt vapaussotaan tai myöhemmin valtiolliseen poliisiin?”

Sen sijaan Mujunen on kaikkia ääriliikkeitä vastaan, koska ne ”vain haluavat omia isänmaallisuuden itselleen ja ajavat sen nimissä omia päämääriään.” Sanat voisivat olla tätä päivää.

Mujunen jopa eroaa Valposta, kun siitä tulee jatkosodan edellä liian saksalaismielinen. Termi ei suinkaan ollut vapaa ideologiasta, kuten Oiva Silvennoinen on osoittanut.

Siksi katson sormien läpi sitä, että kun murhaajan pidättäminen tuottaisi ulkopoliittisia vaikeuksia, Mujunen jakaa oikeutta omin päin ja pitää taas ”löytämänsä” laukun täynnä dollareita.

Mustassa pyörteessä Mujusta tarvitaan taas Valpossa, kun desantit ja sabotöörit on saatava kiinni. Omin päin Mujunen yrittää myös estää juutalaispakolaisten luovuttamisen Saksaan, vaikka hän vuotamalla asiasta tietoja vaarantaa työpaikkansa.

Välillä Mujunen on Päämajan valvontaosaston leivissä ja soluttautuu vangiksi Itä-Karjalan siviilien leirille. Jutun selviämiseksi hänen on käytävä Berliinissä.

Mujusella on sittenkin periaatteita

Punaisessa varjossa Valvontakomissio painostaa Suomea selvittämään neuvostoupseerin murhan Lauttasaaressa. Osastopäälliköksi ylenneen Mujusen vetoaminen tosiasioihin ei uudessa poliittisessa tilanteessa kelpaa uudelle esimiehelle:

”- Ettekö te edes halua kuulla niitä tosiseikkoja, joiden perusteella sain jutun ratkaistua? / – Teillä on väärä ratkaisu! Haluan kuulla vain sellaisia faktoja, jotka sopivat oikeaan ratkaisuun. / – Toisin sanoen tahdotte, että vääristelen totuutta, kunnes löydän sopivan ratkaisun. / Saartamo huokasi syvään. / – Hyvänen aika Mujunen. Te olette ollut EK:ssa ja Valpossa jo vuosikymmeniä, ja välillä sotilastiedustelussa. Ettekö te muka koskaan aikaisemmin ole joutunut keksimään vaihtoehtoisia syyllisiä? / – Ei ole kuulunut tapoihini. / – Teidänkin on sitten aika kasvaa aikuiseksi, päällikkö sanoi ja veti henkeä.”

Neuvostoliittolaiset yrittävät painostaa Mujusta agentikseen klassisella hunaja-ansalla, mutta tämän vastaus kuuluu: ”Te ajoitte meidät yhteistyöhön Hitlerin kanssa, ja nyt te hurskastelette meille. Te yritätte miehittää meidät huomamatta ja toisella lähettäjänimellä, viidennen kolonnanne avulla. Ja meidän pitäisi vain kiittää ja kierähtää kerälle, jotta voisitte helpommin jyrätä ylitsemme. Haista sinä Nemov kuule pitkä paska!”

Vaikka Mujunen on väittänyt, ettei usko enää mihinkään, kyynisyys on vain sanoja eikä tekoja aivan kuten Humphrey Bogartilla Casablancassa.

Niinpä ajoittainen pieni vilunki ei paina mitään, varsinkin kun ”rahalöydöt” katoavat tai ne vie ovelampi.

Kohtalokkaita naisia riittää

Viisikymppiseksi ontuvaksi ja yksikätiseksi mieheksi Mujusella on hämmästyttävä naisonni. Sinisessä aaveessa Ilse kuvaa päiväkirjassan Mujusta ”lutuseksi”. Mustassa pyörteessä Mujusella on suhde peräti kolmen naisen kanssa. Kuten lajiin kuuluu, osa suhteista on ns. kohtalokkaitten naisten kanssa, mutta ilmeisesti he rakastavat Mujusta vilpittömästi.

Mujunen puolestaan ei ole koskaan pitkään huijattavissa eikä totuuden tajuttuaan tai edes epäilyksen herätessä väistä rakkauden vuoksi velvollisuuttaan työtään ja isänmaata kohtaan. Hänellä on myös perinteinen käsitys miesten välisestä kunniasta, jonka takia hän on Punaisessa varjossa uhraamaan oman onnensa.

Herkin ja epäitsekkäin suhde on Mujusen ystävyys Mustassa pyörteessä naapurinsa, juutalaistyttö Evan kanssa. Mujunen yrittää estää Evan pakolaissukulaisia joutumasta karkotetuiksi Natsi-Saksaan, ja Eva puolestaan hoivaa masennuksen takia liikaa juovaa Mujusta. Arvon alussa mainitun novellin juoni  miehestä,  ”joka on menettänyt ihanteensa ja kärsii sen vuoksi, mutta näkee taas valon tavattuaan ahdinkoon joutuneen nuoren tytön” on liian naiivi toteutuakseen sota-ajan karuissa oloissa.

Sen sijaan nuoremmat miehet ovat naisen ja/tai ideologian vietävissä. Punaisessa varjossa Olavi on jopa niin herkkäuskoinen, että melodraamasta syntyy farssia, kun elokuva muuttuu elämäksi tai päinvastoin. Tämä juoni on vähän liian pitkitetty.

Alaisensa Karlssonin Mujunen on käskenyt ujuttautumaan tiedottajaksi Natsi-Saksan masinoimaan ”vastarintaliikkeeseen”, mutta toisin kuin naisten kanssa hän sivuuttaa vaaran merkit: ”Häntä jäi hieman askarruttamaan pojan asenne. Ettei Karlsson sittenkin ollut taas innostunut kansallissosialismista? Ehkä joku pitäisi panna tarkkailemaan häntä… / Ja sitten ollaan kohta niin kuin natsi-Saksassa tai Neuvostoliitossa, missä kaikki tarkkailevat toisiaan. Ei, kyllä mieheen täytyy voida luottaa. Karlsson oli sentään ollut hänen alaisensa jo kymmenkunta vuotta.” 

Mujunen osoittautuu liian luottavaiseksi. ”Tässä pelissä”, kuuluu John le Carrén Pappi lukkari talonpoika vakoojan tunnettu opetus, ”vartut aikuiseksi kun et luota kehenkään muuhun kuin itseesi.”

Ehkä Mujusen onkin parempi siirtyä Valposta tavalliseen elämään. Samalla hän – ja lukija hänen kanssaan – voi tuntea ylimielisyyttä Kekkosen ja Hillilän kaltaisia kohtaan leimaamalla heidät ”yhteistoimintamiehiksi”.

Kunnianosoitus novellilehdille, kovaksi keitetyille dekkareille ja antikvariaateille

Sinisessä aaveessa tavataan uudelleen toimittaja Arvo, joka on ottanut ensiaskeleita kirjailijanuralla: ”Ennen sotaa sain yhden [novellin] Seikkailujen maailmaan. Rintamalla kirjoitin muutaman, jotka menivät Iskuun. Sen jälkeen olen myynyt kymmenkunta, Ilmarisen lehtiinkin, pari niistä ilmestyi oikein nimelläni. Ja nyt minulta tilattiin jatkokertomus, kun Marton Taiga halusi keskittyä romaaniinsa.”

Arvo intoilee Dashiell Hammetin romaanista Red Harvest, jonka on löytänyt Yrjönkadun antikvariaatista:  ”Sitä ei ole vielä suomennettu, mutta jonain päivänä minä käännän sen ja hankin sille kustantajan. Siinä kirjassa kerrotaan asiat niin kuin ne ovat. Kaunistelematta. Jotain sellaista minäkin haluaisin kirjoittaa. Niin rankka teksti ei kyllä mene läpi Ilmarisella, mutta Seikkailujen maailmaan ja Iskuun se kelpaa. Ne tosin maksavat heikommin.”

Arvo kääntää Hammetin kirjan nimen kirjaimellisesti Punaiseksi sadoksi, mutta kun se vihdoin suomennettiin, se sai symbolisen nimen Veristä satoa.

Mujunen selviytyy, samoin Suomi

Baggen värisarja ei edusta radikaali uustulkintaa. Sinisen haaveen neuvostoliittolainen Buljakov on vakoojaringin pyörittäjänä surkuhupaisa aivan kuten neuvostoagentit Mika Waltarin sodanaikaisessa teoksessa Neuvostovakoilun varjossa, eivätkä sarjan kommunistit ole paljon kummempia.

Mutta ei sarja myöskään ole ideologisesti mustavalkoinen. Valkoisessa hehkussa nähdään, miten vuoden 1918 valkoinen terrori on kylvänyt katkeruutta toiseen polveen asti. Mustassa pyörteessä Hakaniemen halkopinojen polttaminen tulkitaan Kimmo Rentolan tavoin poliisin provokaatioksi eikä Valpon väkivaltaisia kuulustelumenetelmiä kommunisteja kohtaan salata. Samassa kirjassa näytetään Suomen sodanaikainen häpeäpilkku, Itä-Karjalan venäläisten siviilien vankileirit, jotka eivät ole juuri esiintyneet kaunokirjallisuudessa.

Punaisessa varjossa saksalaisten yritys luoda Suomessa ”vastarintaliike” saksalaismielisisten suomalaisista avulla ei ole isänmaallista vaan maanpetoksellista toimintaa. Onneksi se jää pienen piirin koomiseksi kohellukseksi.

Valpon etsivä ei tietenkään voi olla liberaali, sosialistista puhumattakaan, vaan hänen velvollisuutensa on jahdata niitä, joita tuohon aikaan pidettiin maanpettureina. Mujunen on siis valkoisen Suomen mies mutta sellaisella twistillä, jonka myöhemmän ajan edustaja voi niellä. Hän suhtautuu Neuvostoliiton lisäksi epäluulolla myös Saksaan, toisin kuin Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjan henkilöt.

Keväällä 1945 Mujunen on silvotun mutta eloon jääneen Suomen symboli: ”Ehkä tästä vielä noustaisiin. Sekä Suomi että Mujunen.  / Yhdelläkin käsivarrella.”

Lisätietoa

Tapani Baggesta sekä värisarjan lähteistä ja synnystä löytyy tietoa kirjailijan nettisivuilta.

Silvennoinen, Oiva: Salaiset aseveljet. Suomen ja saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1945. Otava 2008.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Otava 1994.

Waltari, Mika: Neuvostovakoilun varjossa. Helsingin neuvostolähetystö kiihotus- ja vakoilutoiminnan keskuksena. Otava 1942.