Raija Orasen Ketunpesä kuvaa toisaalta Lapin sotaa ja saksalaisten mukaan lähtenyttä suomalaistyttöä, toisaalta kommunistista sisäministeri Yrjö Leinoa ja taistelua kommunismia vastaan ns. vaaran vuosina 1944-1948. Nämä kaksi eriparista tarinaa eivät täysin sovi yhteen.
Ketunpesä (2015) on neljäs osa Raija Orasen Maan aamu -sarjasta. Kirjailija on harpannut talvi- ja jatkosodan yli ja aloittaa Ketunpesän syyskuun alussa 1944, juuri ennen välirauhansopimuksen tekoa.
Romaanin päähenkilöt ovat nuori Annina (Anni, Ani) Malvin ja Yrjö Leino, joiden vaiheista kerrotaan vuorotellen. Joskus näkökulma on myös Anin tädin, toimittaja Sara Malm-Dorffin.
Osa luvusta on ns. objektiivista kerrontaa, jossa läsnä on useampia suvun edustajia henkilöitä tai ajan poliitikkoja. Suvun patriarkka, Hästsjögårdin kartanon isäntä Gustav Malm puhuu mieluusti politiikkaa neljästä vävystään kahden, sosialidemokraattisen kansanedustajan Erik Gäddvikin ja jääkärikenraali Henrik Gäddvikin kanssa
Ani arvostaa saksalaisten hyviä työoloja
Anin äiti on Gustav Malmin tyttäristä sovinnaisin, Lisa, ja isä on olut- ja virvokehtailija Arvid Malvin. Ani on isän tyttö, mutta tehtailija ei ole suinkaan kohdellut häntä kuin prinsessaa vaan kouluttanut pienestä pitäen seuraajakseen.
Kielitaitonsa ansiosta Ani on saanut vuonna 1942 töitä Hyrynsalmella saksalaisten esikunnasta. Isän evästykset kuuluvat: ”Pidä, tyttö, Jumala mielessä ja housut jalassa” ja ”Käytä tilaisuus hyväksesi, opettele pitämään järjestystä ja johtamaan.”
Ani viihtyy työssään. Häntä miellyttävät saksalaisten järjestys ja kuri, siisteys ja oikeudenmukaisuus: ”Käskyt täytettiin nurkumatta, ne olivat järjestelmällisiä ja asiallisia, työt tehtiin iloisesti ja halukkaasti, toverillisesti ja reiluus olivat yleinen tunnelma.”
Ani on esimerkillinen työntekijä, joka jatkaa töitään ilmahyökkäystenkin aikana. Saksalaiset kunnioittavat häntä ja kohtelevat häntä yhtenä heistä. Miesten on kiellettyä lähennellä häntä.
Miehityksen pelko saa Ani lähtemään saksalaisten matkaan
Kun Suomen aseveljeys Saksan kanssa päättyy, Ani lähtee saksalaisten mukana. Syy ei ole mies, toisin kuin takakansiteksti väittää, vaan Ani on saksalaisten tiedon ja suomalaisten siviilien huhujen varassa. Hän uskoo, että Neuvostoliitto tulee miehittämään Suomen, ja päättää, että ”ryssien raiskaamaksi en jää”.
Ani on tarkka havainnoitsija, joka kirjaa muistokirjaansa kaiken näkemänsä ja kuulemansa, mutta ei ymmärrä sen merkitystä – esimerkiksi mitä miehet, jotka salaperäisesti lähtevät ja palaavat, oikein puuhaavat.
Kirjailija on saanut käyttöönsä aikalaisen päiväkirjan, johon Anin kokemukset perustuvat.
Norjan leirissä Ani pitää jöötä
Norjassa Ani joutuu leiriin, jossa on saksalaisten suomalaisia naisystäviä. Useat ovat raskaana. Vasta siellä olot ovat huonot, mutta kun Ani määrätään pomoksi, hän palauttaa puhtauden ja järjestyksen.
Saksan antautuminen toukokuussa 1945 tulee yllätyksenä, sillä Ani on uskonut propagandaa ihmeaseista. Vasta nyt hän myöntyy saksalaisen syliin. Mies on kuitenkin naimisissa.
Kun naisille annetaan tilaisuus palata Suomeen, Ani vihdoin kykenee ottamaan vastaan muunkinlaisia tietoja: Suomea ei olekaan miehitetty, ja häntä tuskin tullaan rankaisemaan. Aiemmin ”hän oli vain niin epätoivoisesti pyrkinyt kohti Saksaa, jatkamaan valitsemallaan tiellä, ettei hän kyennyt ymmärtämään muita mahdollisuuksia.”
Paluun jälkeen naisia kohdellaan huorina ja pettureina
Kun naisten juna saapuu Tornioon, heitä on vastassa mielenosoitus: ”Saksalaisten huorat helvettiin!”, ”Natsien apurit linnaan!”, ”Olette rikollisia!” ja ”Petturiportot linnaan!”
Hangon vastaanottoleirillä Valpon etsivä Tapani Niemi kuulustelee naisia. Muistokirjansa ansiosta Ani osoittautuu parhaaksi tietolähteeksi.
Vasta Hangossa Ani kuulee Lapin tuhosta ja Saksan tuhoamisleireistä. Ani ei ole ensin uskoa, mutta lopulta ei ole muuta mahdollisuutta.
Ani tajuaa vihdoin myös sen, mikä on ollut koko ajan hänen silmiensä edessä mutta on jäänyt häneltä tajuamatta: ”Ani ajatteli miehiä, jotka lähtivät aina viimeisinä paikkakunnilta ja tulivat myöhemmin jälleen näkyville, ja salaperäisen tuntuisia erikoistehtäviä, joita Mandel suoritti. Oliko hän mukana noissa tuhotöissä? Pitikö hän kirjaa poltetuista taloista ja tuhotusta viljasta ja karjasta? Ja kiirehti sitten toisten luo, Anin luo? Tuo suloinen herra Manteli!”
Vaikka Ani ei ole itse tehnyt mitään pahaa, hän häpeää. On tärkeä kuvata tapahtumia niin kuin ne aikoinaan koettiin, mutta on tärkeää kuvata myös sitä, mihin niiden jälkikäteen suhtauduttiin.
Tapani Niemi on nuori mies, joka vasta äskettäin kääntynyt kommunistiksi, ja hän alkaa tuntea myötätuntoa Ania kohtaan: ”Minusta tuntuisi samalta, jos kävisi ilmi, että Neuvostoliitossa on sellaisia vankileirejä ja vainoa ja murhaamista, kuin propagandassa väitetään.”
Viihteessä harvinainen abortti
Ani huomaa olevansa raskaana saksalaiselle ja uskoutuu tädilleen Saralle. Tämän mielestä abortti on tilanteessa paras ratkaisu.
Kun Ani ällistyy ja pettyy, Sara latelee tiukasti: ”Kuvittelitko sinä tosiaan, [- – -] että minä innostaisin sinua synnyttämään isättömän saksalaislapsen? Jos sinä päätät tehdä niin, minä tietysti kunnioitan sinun päätöstäsi ja autan sinua kaikin tavoin. En tuomitse, en pilkkaa, en läksytä. Mutta en toisaalta myöskään kiitä enkä siunaa. Ani kulta, sinä olet joutunut aikuisen ihmisen asemaan, ja saat kantaa teoistasi kaiken vastuun itse. Ei sinulle voi kukaan antaa lupaa sen lapsen synnyttämiseen. Eikä sitä toisaalta voi kukaan sinulta myöskään kieltää. Mutta minä olisin surkea täti sinulle, jos antaisin sinun uskoa, että sinun elämäsi tulee olemaan helppoa ja hauskaa ja onnellista saksalaisäpärän äitinä. Anteeksi sananvalinta, mutta siten ihmiset sinun lastasi tulevat kutsumaan, ja vielä pahemmillakin nimillä.”
Isä Arvid Malvin on samaa mieltä: jos tytär synnyttäisi ”natsiäpärän”, se pilaisi hänen liikesuhteensa eikä Anilla olisi tulemista kotiin.
Ani tekee abortin, mikä romanttisessa viihteessä on yhä harvinaista. Esimerkiksi Enni Mustosen Kielon jäähyväisissä abortin teko keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, jonka aiheuttama loukkaantuminen ja järkytys aiheuttaa keskenmenon.
Ani kantaa kuitenkin kaunaa isälleen. Hänen mielestään isä on pakottanut hänet tekemään ”murhan”.
Länsivaltojen lehtimiehet Lapissa
Lapin sotaa kuvataan myös suomalaisten puolelta. Toimittaja Sara Malm-Dorff on lokakuun alussa länsivaltojen lehtimiesten mukana, joille pitää todistaa, että suomalaiset sotivat kunnolla saksalaisia vastaan.
”Ensimmäinen koneista painui syöksyyn. Kuului terävää vonkunaa ja sitten valtava humahdus. Kiviä, soraa ja lasinsirpaleita rotisi ilmasta maahan. Sara tajusi makaavansa käppyrässä satamamakasiinin seinän juurella. Muu joukko oli lähellä sekin. Kuului huutoja ja kirouksia, sitten taas viiltävää ulinaa ja uusi humahdus. Jälleen soraa, sirpaleita ja kuuluvasti mätkähtäviä isompia kappaleita. Sara oli olemassa äärimmäisen tarkasti rajattuna, hyvin pienenä pisteenä, ja hänen ympärilleen oli repeytynyt ammottava kuilu, hän itse jonkin tyhjiön päällä. Hän tajusi pelkonsa. Se ei ollut pientä, paikallistettavaa kaiherrusta vaan täydellistä autiutta.”
Lehtimiehet ovat nyt saaneet aineistoa, jonka avulla he voivat antaa turvassa olevien lukijoidensa kokea jännitystä. Todellisuus on Saran kokemana aivan toista.
Orasen lähteenä on JR 11:n komentajan Wolf H. Halstin teos Lapin sodassa. Ketunpesästä löytyy jopa kohtaus SA-kuvasta: eversti Halsti piirtää taistelutilannetta kepillä hiekkaan ja länsivaltojen lehtimiehet katselevat ympärillä tehden muistiinpanoja.
Hyrynsalmella Sara kuulee huhuja, että saksalaisten mukaan lähtenyt suomalainen nainen olisi raiskattu ja tapettu. Koska mitään todisteita ei ole, Sara päättää olla kertomatta asiaa Anin vanhemmille, ennen kuin saadaan varmempaa tietoa.
Yrjö Leinosta aluksi positiivinen kuva
Taina Westin, Leena Virtasen ja Heidi Köngäksen käsikirjoittamassa TV-sarjassa Punainen kolmio (2015) Yrjö Leino osoitetaan roistoksi jo heti alussa, kun hän pieksee hevosta. Sen sijaan Ketunpesässä Leinon lapsuuden traumaattisin kokemus on päinvastainen: isä ”pieksi raivopäissään tamman, koska ei uskaltanut käydä vaimoon käsiksi.” Seuraus on, että äiti ottaa isästä eron.
Leino on toista kertaa naimisissa ja kahden lapsen isä, kun hän ennen talvisotaa tapaa juuri vankilasta vapautuneen Hertta Kuusisen: ”Kaksi heitä oli tummasilmää: hän ja Hertta. Palava oli heidän katseensa ja kosketuksensa ensi kerrasta asti, suloista tuskaa ja sielua myöten. He olivat kuin kaksi toisilleen viritettyä soitinta, ja yhdessä he…”
Leinon lapsuudesta ja suhteesta Herttaan annetaan siis alkuun positiivinen kuva.
Kaikista Malmin perheen jäsenistä käytetään romaanissa etunimeä. Sen sijaan Leinoa ja muita poliitikkomiehiä kutsutaan sukunimellä mutta Hertta Kuusista etunimellä. Noudatan tapaa, vaikka se onkin seksistinen.
Miksi Leino selviytyi paremmin kuin muut kommunistit?
TV-sarjassa Punainen kolmio samoin kuin Heidi Köngäksen romaanissa Hertta (2015) Yrjö Leino leimataan Valpon kätyriksi, vaikka esimerkiksi SKP:n tutkija Kimmo Rentola ei kirjassaan Kenen joukoissa seisot? teoriaan usko. Aimo Rikka, joka sodan jälkeen epäili Leinoa, kertoi myöhemmin Rentolalle löytäneensä oikean syyllisen.
Leino kertoo jälkeenpäin, miksi hän selviytyi paremmin kuin muut kommunistit. Koska itse tapahtumia ei kuvata, selitykseen on suhtauduttava varauksella.
Jatkosodan aikana poliittisia vankeja pannaan Pärmin pataljoonaan, josta Leino pakenee Riihimäellä. Syyksi Leino selittää: ”vähän rahaa, vähän tupakkaa ja paljon ihmismäistä kaveruutta, niin vartijat katsoivat hetken muualle. Palvelus ja vastapalvelus, ei se sen monimutkaisempaa ole.”
Leinon taktiikka kuulusteluissa eroaa muista kommunisteista. Siinä missä muut noudattavat puolueen käskyä kieltää kaikki, Leino ”kertoi kuulusteluista suurin piirtein sen, mikä oli jo poliisin tiedossa, vain hiukan enemmän. Sillä tavalla hän sai paitsi salatuksi todella tärkeät tietonsa, myös mahdollisuuden järjestellä asioita, hävittää jälkiä ja varoittaa muita. Herrasmieheen, varsinkin rehellisen tuntoiseen, haluttiin luottaa.”
Ville Suhosen dokumenttielokuvassa Ompelijatar (2015) ja samannimisessä tietokirjassa (2016) ainoa sodan aikana teloitettu suomalainen nainen Martta Koskinen kohotetaan puhtaaksi sankarittareksi, koska hän ei pettänyt ketään.
Ketunpesässä kaksi Leinoa suojellutta naista maksaa hengellään siitä, että he vaikenevat tiedoistaan kidutuksesta huolimatta. Leino kommentoi: ”Naisista tehtiin legendaarisia sankareita. Mikäs siinä, sopihan se. Mutta ei se ole vaikenemisen taitoa, että pitää suunsa kiinni, vaikka kynnet revitään. Vaikeneminen on sitä, ettei kerro enempää kuin on pakko, ja jos jotain kertoo, osaa sotkea juttunsa niin, että kissa saa juosta väärien vihjeiden perässä, ja sillä aikaa hiiret katoavat.”
”Kissa” on myös Leinon koodinimi, jota häntä suojelevat naiset käyttävät kertoessaan toisilleen kuulumisia tästä. Samaa koodinimeä käytetään myös Jari Tervon Ohranassa.
Kommunistien taktiikka sodan jälkeen
Kesällä 1944 Leino odottaa puna-armeijaa valloittamaan Suomen. Hän itse on valmis, ja SKP on hänen hallussaan: ”Linja on pidetty, Moskovan ääntä kuunneltu Suomen Vapausradiosta, ja täsmälleen sen mukaan toimittu. Vasemmistolaiset uhoilijat, lastentautien levittäjät on siirretty sievästi syrjään kuten muutkin epämääräiset puuhastelijat.”
”Ei suomalaisille pienviljelijöille pitänyt mennä höpisemään proletariaatin diktatuurista eikä varsinkaan viljelysmaan sosialisoinnista, pienten tilojen yhdistämisestä kollektiiviksi. [- – -] Mikä ehkä sopi venäläiselle, sivistymättömälle musikalle, ei sovi suomalaiselle pientalonpojalle.”
Leinoa ärsyttävät Neuvostoliitossa koulutetut kommunistit, jotka ”paasasivat ja huitoivat, että valta on otettava nyt, kun porvaristo on kauhistuksen tilassa ja valvontakomissio Tornissa; joukot vain liikkeelle, ja kun poliisi rupeaa ampumana, tulevat neuvostolaiset tuosta Porkkalan aitojen takaa, ja asia on selvä.”
Leino taas uskoo, ettei pitänyt ”tukeutua kokonaan ulkopuolisiin voimiin. Suomen kansan kohtalosta päättää yksinomaan Suomen kansa itse”.
Lukijalla on kuitenkin syytä epäillä, että Leino kaunistelee mielipiteitään ja tekojaan tai suorastaan kääntää ne jälkeenpäin päinvastaisiksi. Romaanissa näet kerrotaan myös, että Leino on sanonut Valvontakomission johtajalle Ždanoville, että suomalaiset kommunistit ”pitivät päämääränään sosialismia ja Suomen liittämistä neuvostotasavaltojen joukkoon” – tällaisen kannan hän on omaksunut Vapausradiosta. Silloin Zhdanov on oikaissut, että ”tässä vaiheessa sellainen päämäärä ei Neuvostoliiton kannalta näyttänyt tarpeelliselta, vaan heillä pidettiin parempana demokraattisten ainesten yhdistämistä kansalliselta pohjalta.”
Samoin Hertta ”kysyi Zhadanovilta yksinkertaisesti ja suoraan, miksi neuvostopanssarit eivät tule Helsinkiin. Kenraalieversti nyökytteli ja pudisti päätään yhtä aikaa kuten aina, hymyili maireasti ja opetti: – Itsenäisen kommunistisen liikkeen jokainen askel on arvokkaampi kuin sadat panssarit.”
Orasen lähteenä on ilmeisesti Jukka Nevakiven tutkimus Ždanov Suomessa.
Maaliskuussa 1945 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen Leino haluaisi kommunistijohtoisen hallituksen, johon muista puolueista olisi otettu sopivia, edistyksellisiä jäseniä. Sen sijaan Ždanov vaatii monen puolueen hallitusta, johon otettaisiin myös sosialidemokraatit.
Leino ja Hertan suhde alkaa rakoilla
Leino ja Hertta nauttivat, kun saavat rauhan tultua kävellä vapaasti kadulla, jopa suudella. He solmivat virallisen avioliiton, koska vapaa suhde ei Leinon mielestä sovi ministerin asemaan. Tässä vaiheessa Leino vielä ihailee vaimonsa rohkeutta, henkistä voimaa, kauneutta, tyylikkyyttä, eroottisuutta, jopa hauskuutta.
Särö on kuitenkin jo näkyvissä: Hertta ”ei lakannut politikoimasta kuin varsinaisen yhdynnän ajaksi, kun ei nautinnoltaan puhumaan eikä kai ajattelemaankaan pystynyt.” Sen sijaan Leino ei jaksa puhua koko yötä: ”Joskus oli pakko saada ajatella. Päivät olivat yhtä lentoa ja hälinää, illat jatkuvaa kokousta, kun piti käydä läpi tuoreet asiat ja miettiä linjat puolue-elinten kokouksia varten.”
Hertta kirjoittaa Leinolle puheet. Tästä Leino antaa tunnutusta: Hertta osaa käyttää oikeita termejä, jotka hyväksytään Valvontakomission majapaikassa Tornissa ja Moskovassa.
Mutta Leinoa ovat alkaneet vaivat kerettiläiset ajatukset. Hän ironisoi: ”Proletariaatin diktatuuri ei missään nimessä tarkoittanut mitään hirmuvaltaa, vaan todellista demokratiaa. Ja natsien hirmutekojen tuomitseminen saattoi siis tarkoittaa satojen tuhansien aseettomien pommittamista.” Ei Herttakaan siviilien pommituksia hyväksy, mutta vaikka asialla ovat länsiliittoutuneet, hän ei uskalla puhua kertoa mielipidettään muille kuin miehelleen.
Koska näkökulma on Leinon, lukijan on helpompi tuntea myötätuntoa tätä kohtaan. Toisaalta Herttaakaan ei vielä mustamaalata: pari on vain luonteeltaan erilainen.
Leino nauttii ministerinä olosta
Leinosta tulee Paasikiven hallituksen ainoa kommunistinen ministeri jo syksyllä 1944, vaikka vasta laillistetulla SKP:llä ei ole eduskunnassa yhtään kansanedustajaa.
Leinoa imartelee, miten hänen uusi ministerin asemansa vaikuttaa ihmisiin: ”Ne, jotka ennen olisivat mieluiten sylkeneet hänen päälleen, kiirehtivät nyt kumartelemaan kohteliaasti ja vääntelivät suutaan halveksivan irvistyksen sijasta maireaan hymyntapaiseen.”
Toisaalta Leinoa vaivaa alemmuuden tunne. Hän ei osaa pukeutua eikä käyttäytyä asemansa mukaan. Valtioneuvoston edustalla seisova poliisi ei tunnista häntä ulkoisen olemuksen perusteella ministeriksi. Vuodet piileskelijänä saavat Leinon vaistomaisesti pelkäämään poliisia.
Leino ystävystyy oikeusministeri Urho Kekkosen kanssa. Muutenkin hän viihtyy hyvin porvarillisissa piireissä, Kekkosen lisäksi tämän ystävien Kaarlo Hillilän ja Kustaa Vilkunan sekä Hella Wuolijoen vävyn Sakari Tuomiojan seurassa.
Leino tuntee mustasukkaisuutta Hertan suhteesta Kekkoseen: ”Heti alkoi letkauttelu ja kilpalaulanta, vitsien heittely ja piikittely, jossa Leino ei mitenkään pysynyt mukana, käänteet olivat hänelle liian nopeita, ja sitten äkkiä taistelijat olivat äärimmäisen vakavia jahdatessaan toisiltaan poliittisia kannanottoja kuin härkä ja toreadori areenalla toistensa henkeä.”
Isänsä alkoholismin takia Leino on ollut raitis, mutta Valvontakomission edustajien kanssa ei maljojen juontia voi välttää: ”Venäläisille votkapikari ja konjakkilasi kädessä vannotut valat ja toivotukset olivat ällistyttävän tärkeitä.”
Kekkosen kehotuksesta Leino lähtee istumaan iltaa Valvontakomissiossa Britanniaa edustavan eversti McGillin luo: ”Leinoa hiveli se, että häntä kuunneltiin noissa istunnoissa vastaan inttämättä. Hän sanoi sen mitä sanoi ja toiset tekivät samoin. Jos oli tarpeen, todettiin yksimielisyys, tai sitten päinvastoin, tunnustettiin, että kannat olivat toisistaan poikkeavia.”
”SKP:n kokoukset sen sijaan olivat monesti kaoottisia, kaikki kiihkoilivat ja taistelivat toisiaan vastaan ja kaikki uskoivat olevansa oikeassa. Päälle päätteeksi piti kaikkien vielä olla samaa mieltä keskenään.” Leino ihailee Hertan taitoa muotoilla sellainen päätös.
Valpon puhdistus ja ns. Leinon vangit
Kommunistien tärkeimpiin tavoitteisiin kuuluu Valpon puhdistus ja miehittäminen kommunisteilla. Leino painottaa asiassa liikaa muodollista pätevyyttä, joka monelta kommunististila puuttuu. SKP:n puheenjohtajasta Aimo Aaltosesta tulee vain Valpon apulaisjohtaja.
Kokematon Leino yllätetään yöllä Valvontakomission vaatimuksella, että ”sotarikollisia” on pidätettävä. Leino suostuu kuullessaan perustelun: ”Niin on tehty ennenkin”. Hän kuulee luovutuksesta Neuvostoliittoon vasta jälkikäteen.
Tätä asiaa, joka myöhemmin pantiin vain Leinon syyksi, käsitellään hallituksessa vain tiedotuksena, mutta kukaan ministeri eikä presidentti reagoi.
Leinon ja Hertan erilainen suhde politiikkaan
Erimielisyydet Hertan kanssa lisääntyvät. Leino vetoaa siihen, että on toimittava Suomen lakien mukaan. Hertan mielestä kyseessä ovat ”porvarivaltion lait”, ja siksi niiden edelle menee ”luokkakanta ja marxilainen asenne”, joka ”on syvemmin totta ja oikeudenmukaista…”
Leino ei anna periksi: ”Minä olen ministeri ja minun täytyy hoitaa asioita Suomen lakien mukaan. Tai sitten minä lähden hallituksesta.” Asiasta ei Hertan mielestä päätä Leino vaan SKP.
Leino alkaa väsyä Herttaan. Hän lähtee hakemaan lämpöä naisen luo, jonka kanssa hänellä oli ollut suhde jo sodan aikana. ”Siellä oli rauhallista. Ei alituista keskustelua ja kiistelyä, ei tilintekoa, ei päättymättömiä menolistoja, juoruja, arviointeja, yökausien tupakointia ja huolestumisia.”
Kansallistamissuunnitelmia Leino kommentoi: ”Kaikki menisi sekaisin, [- – -] Ei meillä ole insinöörejä, ei kemistejä eikä muutakaan ammattiväkeä mistä panna poispotkittujen tilalle. Eivätkä nämä, jotka ovat, rupea sosialismia rakentamaan, se tiedetään kyllä. Pyssyllähän ne pitäisi pakottaa, eikä siitä semmoisesta mitään muuta tule kuin sisällissota.”
Loppujen lopuksi kyseessä linjaero perustuu erilaisen luonteen lisäksi erilaiseen taustaan ja siitä johtuviin erilaisiin kokemuksiin: Leino ”oli päätynyt sosialismin ja kommunismin kannalle aikuisiällä, vähitellen, ratkaisuna kansan köyhyyden kysymykseen. Hertta oli koulittu Moskovan raskasvasaraisissa ahjoissa, Leino oli elänyt vapaana viljelijänä Suomessa.” Leino arvioi asioita sen perusteella, mikä toimii käytännössä, Hertta sen perusteella mikä hyödyttää vallankumousta.
Ministeri sihteerin silmin
Anin vapauduttua Hangon leiristä Erik ja Henrik Gäddvik järjestävät sukulaistyttönsä ministeri Yrjö Leinon sihteeriksi ja samalla vakoojaksi. Kenraali- ja kansanedustajaeno saavat Anilta yksityiskohtaisia raportteja. Osa tiedoista päätyy myös toimittajatäti Saran seurapiirikatsauksiin.
Ani on liikkunut sellaisissa ympyröissä, ettei hän pelkää ministeriäkään, vaikka osaa ulkonaisesti kohdella tätä kunnioittavasti. Ani tuleekin Leinon kanssa hyvin toimeen: hän hoitaa tämän krapulaa, kehuu kun tämä tuntee alemmuutta ja tyynnyttää tämän pelkoja.
Samoin kuin Köngäksen Hertassa, Leinolla on pakkomielle puhtaudesta, mikä vielä korostuu stressivaiheissa. Tätä ei kuitenkaan pilkata, päinvastoin Anista olisi hyvä, jos kaikki miehet olisivat yhtä tarkkoja hygieniastaan.
Kerran Ani näkee krapulaisen Leinon pelon niin koomisena, että hänen täytyy sulkeutua ”vesiklosettiin. Siellä hän kykki kyyryssä pöntön kannella ja toivoi hartaasti, että se kuulostaisi oven takaa itkulta [- – -] Kukaan ei ihmettelisi ulos astuvaa itkevää tyttöä, joka sanoisi: – Ministeri haukkui, ihan syyttä suotta. Mutta vaikutelma olisi aivan toinen, jos silmiään kuivaleva sihteeri ilmoittaisi: – Ministeri meinasi tappaa minut nauruun.”
Anin suhde Leinoon on kaksitahoinen: ”Minua ihan totta säälittää se äijä, vaikka hän komentelee ihmisiä törkeällä tavalla. Ei minua niinkään, vaan muita. Sivistymättömyys alkaa paistaa läpi, kun viina korventaa pintakarvan.”
On hiukan vaikea uskoa, ettei Leino epäile Anin salaista tehtävää. Asia selitetään sillä, ettei Leinolla ylipäänsä ole luotettuja ihmisiä – kommunisti kertoisi kaiken puolueelle. Ja ilmeisesti Leino kaiken varalta haluaa pitää yhteyksiä vastapuolelle.
Kekkonen ja Leino
Leino uskoo naivisti, että Kekkonen on vilpittömästi hänen ystävänsä. Lukijalle on kuitenkin selvää, että Kekkonen, joka aloitti uransa EK:n (Valpon edeltäjän Etsivän keskuspoliisin) etsivänä, osaa näytellä ”hyvää poliisia”. Hän vetää Leinoa kuin pässiä narussa.
Leino auttaa Kekkosta saamaan Ždanovin hyväksynnän sille, että eduskuntavaalit pidetään jo maaliskuussa 1945, vaikka kommunistit eivät ole vaaleihin valmiit. Perusteena on, että vanhassa eduskunnassa on liikaa ”sotapolitiikan” kannattajia.
Kimmo Rentola pohtii kirjassaan Stalin ja Suomen kohtalo sitä, miksi Suomen kohtalo oli erilainen kuin Itä-Euroopan maiden. Yhtenä ratkaisevana tekijänä Rentola pitää sitä, että samaan aikaan kun maailmansota vielä raivosi muualla Euroopassa, Suomessa ehdittiin syyskuusta 1944 toukokuuhun 1945 ”ikään kuin väliaikaisesti ratkaista suuria kysymyksiä, ja ratkaisut jäivät voimaan. Tärkeintä oli vaalien järjestäminen ja uusi hallitus niin kauan kuin liittolaiset olivat vielä liittolaisia ja hyväksyivät prosessin.”
Ketunpesässä Kekkonen luonnehtii Leinoa ja tämän tilannetta tarkimmin: ”Leinon suhteen taitaa olla käynnissä kova painostus. Miehellä on ratkaistavanaan erikoinen yhtälö. Toisaalta hänen pitäisi tukea epäjärjestyksen lietsontaa ja suorastaan harrastaa sitä, toisaalta hänen pitäisi pitää järjestys yllä.”
Kekkosen mielestä Leino ei ole suinkaan tyhmä vaan pikemmin ”Leinon kunnianhimo ylittää sekä hänen lahjakkuutensa että kyvykkyytensä. Hän yrittää liikaa. Hän haluaa enemmän kuin on mahdollista saada.”
Kekkosen mielestä ”poliitikon pitää pyrkiä siihen, mikä on mahdollista, ja tehdä mahdottomalta näyttävästäkin päämäärä. Mutta nimenomaan tehdä, ei luulla. Yrjö Leino luulee liian paljon ja on hiukan laiskanpulskea. Hän juoksee kyllä uutterasti ylempiensä asioilla mutta ei juuri välitä alemmistaan. Sillä pelillä menee kannatus.”
Kenraali Henrik Gäddvik päätteleekin: ”Ei se mies vallankaappausta rupea johtamaan, [- – -] Kapinapäälliköllä pitää olla erilainen luonto.”
Leino mustamaalaa Herttaa
Kun Leinoa ei näy kotona päivä- ja yökausiin, Hertta lähettää miehensä perään kirjeitä. Niitä Leino siteeraa pahantahtoisesti: ”Viimeistä riviä hän [Hertta] oli raapustanut tippa silmässä, Leino irvisti. Hertalla riitti tunteita. Samalla hengenvedolla uhkaus ja sentimentaalinen kiitos murheista. Sitä samaa jeesustelua. ’Lupaan, etten enää kiusaa sinua enkä järjestä kohtauksia…'”
Tässä vaiheessa Leinon näkökulma aiheuttaa sen, että Hertasta syntyy yksipuolisen musta kuva.
Isästään kirjoittamassaan kirjassa Olle Leino näki äitipuolensa toisin: ”Hertta Kuusisen suhteessa Yrjö Leinoon ei 1947 ollut vilpillistä eikä sivutarkoituksia. Hertta rakasti häntä puhtaasti, suhtautui häneen ihailevasti ja kärsi syvästi hänen asenteidensa muuttumisesta.”
Olle Leinon mielestä ”yksi asia on varma: Hertta oli varoittanut miestään. Yrjö Leinon olisi pitänyt käsittää tilanteen arkaluonteisuus, mutta hän vaati vaimoltaan loputonta kärsivällisyyttä ja puoluetoveruutta, kunnes lopulta kupla puhkesi.”
YYA-sopimus ja vallankaappaushanke
Moskovassa Leino ei harjoita itsekritiikkiä, koska ei tunne neuvostokommunistien tapoja. Niinpä häntä vaaditaan eroamaan.
Leino saa käsiinsä paperin, jonka otsikko ”Suomen vastarintaliikkeen organisaatio 1947”. Hän tajuaa jo kielenkäytöstä, että se on kommunistien laatima provokaatio ja kertoo asiasta puolustusvoimain komentaja Sihvolle ja Helsingin poliisimestari Gabrielssonille.
Raija Orasen Paasikiveä käsittelevässä romaanissa Hirmuinen mies (2015) annetaan aiheesta osittain erilainen, Leinolle epäedullisempi tulkinta. Leino tosin antaa Sihvolle muistion ”vastarintaliikkeen organisaatiosta” ja varoittaa tätä oikeistokaappauksen vaarasta kertomatta omaa tulkintaansa: tosin siihen, ettei hän usko muistion aitouteen, viittaa se, ettei hän sitä julkista. Mutta myöhemmin Sihvo kertoo Paasikivelle, ”sisäministeri Leino on pyytänyt minulta puolustusvoimien valmiustoimenpiteiden purkamista.” Paasikivi kieltää tämän jyrkästi muistuttaen, että presidenttinä hän armeijan yliylipäällikkö.
Ketunpesässä Leino on ”kaappausyönä” piilossa Malmin suvun lukaalissa. Kysymykseen ”Mistä se riippuu, alkaako se [vallankaappaus] vai ei?”, hän vastaa: ”Aseita se joukko ei saanut, siitäkin se on kiinni. Mutta ennen kaikkea se on kiinni siitä, mitä meidän ystävämme päättävät. Heidän kätensä käyvät Tšekkoslovakiassa hyvin verisiksi, ja täällä se olisi paljon pahempaa. Jos se sopimus saadaan huomenna painettua eduskunnassa läpi, minä luulen, että tilanne laukeaa. Naapuri ei tarvitse toista Prahaa. Tämä on myös Kekkosen arvio, ja Paasikiven.”
On pitkään väitelty siitä, oliko mitään vallankaappaushanketta ylipäänsä olemassa vai ei. Viimeksi asiaa on käsitellyt teoksessaan Stalin ja Suomen kohtalo Kimmo Rentola, jonka johtopäätös sama kuin Ketunpesän Leinon: ”Keväällä 1948 kommunistien nostamista valtaan valmisteltiin sen verran vakavasti, että hankkeeseen olisi voitu ryhtyä, jos Paasikivi ja Suomi olisivat torjuneet Neuvostoliiton vaatiman turvallisuussopimuksen.”
Kuka on kettu?
Hertta Kuusinen ruskeat silmät tuovat jo alussa Leinon mieleen ketun silmät.
Myöhemmin Kekkonen on Leinon mielestä ”ovela kuin kettu, yhtä varovainen ja liukasliikkeinen.”
YYA-sopimuksen edellä Kekkonen toteaa, että ”suurvalta pelaa aina vähintään kahdella kortilla, ei koskaan yhdellä.” Tästä Gustav Malm päättelee: ”Ja ketunpesässä on monta oviaukkoa.” Kettu on tässä Neuvostoliitto tai vielä selvemmin Stalin.
Menetettyään ministerin paikkansa ja puolueenkin hylättyä Leino sättii Herttaa: ”Se narttukettu, natku! Kaikista kavalin, livahti rinnalta ennen kuin hän itse ymmärsi edes olevansa vaarassa. Suvaitsi tituleerata entistä puolisoaan Vapaassa Sanassa, Leinon itsensä perustamassa lehdessä, ’haisevaksi jellonan raadoksi’.
Se särki sydämen.”
Anin ja Tanin romanssi
Ani alkaa seurustella entisen kuulustelijansa Tapani Niemen eli Tanin kanssa, joka Valpon työnsä ohella opiskelee oikeustiedettä. Politiikasta he eivät pääse yksimielisyyteen, sillä Ani toteaa: ”minua ei voi aivopestä. Ei toista kertaa.”
Yhdistäväksi tekijäksi tulee musiikkia ja kulttuuri, jota molemmat rakastavat mutta arvottavat erilaisten kriteerien tavoin. He väittelevät aiheista intohimoisesti, mutta ”eivät haukkuneet tai syytelleet toisiaan tyhmiksi tai väärässä oleviksi, vaan kokivat vain olevansa enemmän oikeassa kuin tuo toinen”.
Tanilla on malttia odottaa, kunnes Ani on toipunut abortista ja alkaa taas tuntea seksuaalista vetoa.
Kun Ani tuo Tanin näytille, tämä tunnustaa pettyneensä kommunismiin ja suvun miehet hyväksyvät hänet. Valmistuttuaan Tani aikoo erota Valposta ja hakea nimismiehen virkaa maaseudulta.
Romaanin parhaimpiin yksityiselämään liittyviin kohtauksiin kuuluu se, että Tani saa Anin näkemään totuuden: isä ei vienyt Ania väkisin sairaalaan, vaan Ani teki abortin vapaaehtoisesti. Hän olisi voinut lähteä muualle ja synnyttää lapsensa. Tani summaa: ”Totuus on, Annina, että jos lapsenmurha on tapahtunut, sinä itse olet murhaaja, ei kukaan muu. Sinä vain et kestä sitä syyllisyyttä tai vastuuta. Sinä sysäsit vastuun isäsi kannettavaksi. Sinä syytät häntä, jotta voisit tuntea itsesi syyttömäksi.”
Sekä isä että tytär pyytävät käytöstään toisiltaan anteeksi. Ketunpesä päättyy Anin ja Tanin häihin kesällä 1948 Hästjögårdin kartanossa. Pari – ja symbolisesti Suomi – on vihdoin päässyt synkkien ja ankeiden sotakokemusten yli: ”He liitelivät taputusten keskellä kohti nuorten unelmiensa täyttymystä, täynnä rohkeutta ja toivoa.”
Vastakohtana on aiemmin kerrotut Leinon unohduksen vuodet ja yksinäinen kuolema 1961.
Ongelmana kahden juonen eriparisuus
Maan aamu -sarjan kolme ensimmäistä osaa Maan aamu (1995), Huviretki (1996) ja Pitkät hiukset (1997) käsittelevät Suomen historiaa 1910-luvulta talvisodan alkuun. Pääosan saa kuitenkin saippuamainen juoni Gustav Malmin kauniiden tyttärien vaihtuvista rakkaussuhteista, avioliitoista ja -eroista. Näin lukija vietellään raskaidenkin aiheiden pariin.
Erikin ja Henrik Gäddvikin äiti oli aikoinaan kartanon palvelija. Veljesten ura, sosiaalinen nousu sekä avioituminen Gustav Malmin tyttärien kanssa todistavat Suomen muuttuneen sarjan kuluessa säätyvaltiosta demokratiaksi. Naisen asema muuttumisesta taas kertoo Sara Malm-Dorffin toimittajan uran lisäksi se, että Henrikin nuori vaimo Gerda ottaa sodan jälkeen ohjat isänsä kartanossa.
Ketupesän ongelma on siinä, että se koostuu kahdesta eriparisesta tarinasta. Ania ja Tania lukuun ottamatta ihmissuhteet jäävät varsin vähälle, ja lukijalta edellytetään pohjatietoja Suomen sodanjälkeisestä politiikasta tai ainakin kiinnostusta siihen.
Toisaalta Oranen onnistuu Leinon ja Hertta Kuusisen kuvauksessa selvästi Heidi Köngäksen Herttaa paremmin juuri siksi, että politiikan kuvaus on niin yksityiskohtaista. Vaikka Leinon heikkoudet tulevat Ketunpesän selvästi ilmi, häntä kohtaan tunnetaan myös myötätuntoa.
Sen sijaan historioitsija Jukka Nevakivi, joka pääsi tutustumaan neuvostoliittolaisiin arkistoihin, antaa Leinosta varsin jyrkän tuomion: ”’Hyväksi’ ja ’isänmaalliseksi mieheksi luonnehditun Leinon kuva hämärtyy Ždanovin papereiden perusteella juonittelijaksi ja ilmiantajaksi, joka yrittää puolustaa omia laiminlyöntejään mielistelemällä neuvostojohtajaa häpeilemättä.”
Kirjailijasta
Raija Oranen on syntynyt 1948 Hyrynsalmella. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri.
Oranen on pitkän linjan kirjailija. Esikoisteos Valomerkki ilmestyi 1978.
Parhaiten Oranen tunnetaan suosittujen tv-sarjojen Ruusun aika ja Puhtaat valkeat lakanat käsikirjoittajana. Ne ovat ilmestyneet myös kirjoina.
Wikipedian artikkelit: Raija Oranen
Ketunpesästä ja yleensä Maan aamu -sarjasta on kirjoittanut myös Kirsimaria.
Muita tietoja
Halsti, Wolf H.: Lapin sodassa. JR 11:n mukana Oulusta Kaaresuvantoon. Otava 1972.
Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino. Ruots. alkuteos Vem tackar Yrjö Leino? Suon. Raija Mattila. 2. p. Tammi 1973.
Nevakivi, Jukka: Ždanov Suomessa. Miksi meitä ei neuvostoliittolaistettu? Otava 1995.
Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Otava 1994.
Rentola, Kimmo: Stalin ja Suomen kohtalo. Otava 2016.
Suhonen, Ville: Ompelijatar. Matta Koskisen kuolema ja elämä. Gummerus 2016.
Wikipedian artikkelit: Yrjö Leino ja Hertta Kuusinen
Ylen artikkelit: Punainen kolmio ja Ompelijatar
sotaromaanit 