Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen tarjoaa sisällissotaan valkoisen näkökulman, joka oli pitkään hallitseva mutta nykyisin harvinainen. Romaani perustuu osittain tositapahtumiin.

Tulen väri punainen (2017) on jatkoa Hiljaisiin huvimajoihin (2016). Päähenkilö Maria Manner on lappeenrantalaisen kauppiaan tytär, joka menettää 19-vuotiaana vanhempansa. Erinäisten vaiheiden jälkeen Mariasta tulee itsenäinen nainen, joka työskentelee prokuristina setänsä, kauppaneuvos Oskar Petreliuksen tukkuliikkeessä.

Vaikka sedän liike menee nurin, Marialla ei ole hätää. Vanhemmiltaan ja tädiltään saamansa perinnön ansiosta hänellä on osakehuoneisto Petreliuksen talossa Tampereella ja hän ostaa sedältään Ellilän huvilan Karkussa.

Epäuskottava rakkaustarina

Pari miestä on ilmaissut ihastuksensa Mariaan, mutta se ei ole johtanut mihinkään. Lopulta kolmikymppinen Maria tapaa järkevältä ja tasaiselta vaikuttavan lakimies Fredi Ilvesjärven, jonka perheen maatilasta Suvelasta Marian huvilapalsta on lohkaistu.

Syvempi syy on, että Marian mielessä on koko ajan ollut lapsuudenystävä Jere Kauppila. Hiljaisten huvimajojen lopussa Jere saapuu viimein Marian luo. Kohtaus jatkuu suoraan teoksessa Tulen väri punainen.

Rakastelun jälkeen Jere ei anna mitään lupausta tulevaisuudesta vaan matkustaa Venäjälle hoitamaan puhelinyhteyksiä ensimmäisen maailmansodan rintamalla eikä edes kirjoita Marialle. Tämä ei ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että Jere on Hiljaisten huvimajojen lopussa miettinyt, että hänellä on viimein sellainen työ ja palkka, että perheen perustaminen on mahdollista, ja juuri siksi hän on Mariaa tapaamaan tullutkin.

Syynä Jeren käytökseen voi olla vain se, että kirjailijan täytyy järjestää Maria pakkotilanteeseen. Huomatessaan odottavansa lasta hän solmii avioliiton ihailijansa Fredi Ilvesjärven kanssa. Ratkaisu säilyttää petoksella kunniallisuuden verho on aikakauden oloissa sinänsä ymmärrettävä. Marian luonteen ylpeys ei  kuitenkaan aivan riitä selittämään, ettei hän edes yritä ottaa yhteyttä Jereen tämän äidin kautta. Tämä on Marialle läheinen ja epäilemättä painostaisi poikansa korjaaman jälkensä.

Marian tilanne ratkeaa deus ex machinalla. Käy ilmi, että kyseessä on Fredin puolelta pelkkä kulissiavioliitto. Fredi uhkaa Mariaa, että tämän on paras suostua avioeroon, koska hän saa lakimiehenä sen kyllä hoidettua. Silloisen lain perusteella valtit olisivat todellisuudessa olleet nimenomaan Marian käsissä: Fredi on syyllistynyt aviorikokseen, mikä olisi ollut helppo todistaa. Ja nimenomaan Fredi olisi suostunut mihin vain välttääkseen skandaalin, joka olisi tuhonnut hänen uransa ja maineensa.

Marialla on lämmin suhde appivanhempiinsa Jarl ja Leea Losjöhän. Hän jää kaksostensa Ainon ja Aimon kanssa asumaan Suvelan tilalle, jonka hän nyt omsitaa lastensa kanssa.

Sotavankeuteen joutunut ja Saksasta Ruotsiin karannut Jere ilmestyy Ellilään juuri parahiksi voidakseen hoitaa salaista lennätintä, jolla sähköttää sisällissodan aikana valkoisille tietoja  rintaman takaa.

Erinäisten mutkien kautta rakastavaiset saavat toisensa.

Kaiken kaikkiaan rakkaustarina on epätyydyttävä ja epäuskottava. Tämä on vahinko, sillä Maria ja Jere ovat kiinnostavia henkilöitä, joiden suhteesta olisi saanut enemmän irti. Fredin luonne taas muuttuu avioliiton jälkeen niin, että hänestä tulee karikatyyri.

Lisäksi Pirjo Tuominen on esimerkiksi Suuriruhtinaanmaa-sarjassa (Kenraalitar, Ruukinkartanon rouva, Hovikosken valtiatar, 1989-1991) osoittanut sekä hallitsevansa rakkausromaanin konventiot että osaavansa uudistaa niitä.

Järkevät valkoiset

Kesän 1917 tapahtumat kuitataan Marian, Leean ja Jeren keskusteluilla. Maria toteaa läheisen Mouhijärven maatalouslakoista: ”Vaikka maassa on ankara pula ruuasta, niin sen tuotantoa on kaikin keinoin vaikeutettu kieltäytymällä työstä pelloilla ja hoitamasta karjaa, joka kuitenkin tarvitsee ruokaa ja lypsämistä kaikin säännöllisesti. Kaupunkien työväki kiljuu suoraa huutoa ruuan puutteen takia, mutta ei ymmärrä mitä yhteyttä sillä on kesän maatalouslakkojen kanssa!”

Jere ehdottaa, että ”Ihmisille pitäisi puhua järkeä”, ”ei tuulentupia ja valheita”, mutta Maria ei usko sen auttavan: ”Kukaan ei halua kuunnella järkipuhetta”, ”Eivätkä sitä edes ymmärrä kaikki. Pitäisi olla tietoa ja taitoa sekä laveampi maailmankuva, mutta miten sellaisen olisi saanut tavallinen työmies tai venäläinen matruusi. Unelmiin ja lupauksiin on niin helppo uskoa.”

Leean mielestä työväestön vaatimat uudistukset on joko toteutettu tai ainakin tulossa: on yleisellä äänioikeudella valittu eduskunta, kahdeksan tunnin työajasta ja kunnallisesta äänioikeudesta on päätetty ja esitys torpparivapautuksesta annettu. ”Nyt pitäisi vain malttaa ja jaksaa odottaa eikä riehua miten sattuu. Olen kuullut paljon kannunvalantaa jopa valtiollisesta itsenäisyydestä, ja nyt pitäisi kaikkien keskittyä rauhan töihin. Ikävä sanoa, mutta se ei sovi niille, jotka kiihkeästi haluavat bolsevistisen vallankumouksen leviävän myös tähän maahan.”

(Lisäys: tiedot ovat osittain harhaanjohtavat, sillä valtalain yhteydessä kesällä 1917 säädetyt kunnallislaki ja laki kahdeksan tunnin työpäivästä jäivät vahvistamatta, kun valtalaki kaatui. Lait vahvistettiin vasta marraskuun suurlakon aikana.)

Pirjo Tuominen näyttää keskeiset valkoiset laajakatseisina ja empaattisina ihmisinä, jotka vain kummastelevat mutta eivät tuomitse.

Romaanin kannalta ongelma on, että kesän 1917 maatalouslakoista vain puhutaan sen sijaan, että tapahtumat kuvattaisiin. Silloin lukija pystyisi ymmärtämään tapahtumia ja niiden vaikutusta paremmin.

Pakomatka Tyrväälle

Sisällissodan loppupuolella Maria pakenee kaksosten, lasten hoitajan Alinan ja sairaan anoppinsa Leean kanssa Tyrväälle Rautajoen kartanoon, jota isännöivät Verner ja Selma Vitikkala. Pariskunnalla on suuri lapsilauma, joista vanhimmat olivat Selman edellisestä avioliitosta. Perhettä on aiemmin kuvattu harvinaisen onnelliseksi, ja myös välit työväkeen ovat olleet hyvät.

Verner Vitikkala ihmettelee, ”mitä pahaa minä olen niille [= punaisille] tehnyt. On toki totta, että olen syntynyt isoon taloon ja tullut vävyksi toiseen, mutta minä mahdan syntyperälleni yhtä vähän kuin joku töllin poika omalleen. Parhaani olen aina tehnyt, antanut työtä monelle, hoitanut yhteisiä asioita palkkaa pyytämättä, ja kuitenkin ne vihaavat minua ja haukkuvat lahtariksi.

Lasten pelko

Parhaimpiin kohtiin romaanissa kuluu kuvaus kartanon lasten pelosta.

Helviä pelottaa, ”kun vieraat vihaiset miehet tulivat suurin elein kotiin ja veivät mitä eteen sattui. Mikään ei ollut turvassa, ei ruoka, vaatteet, kodin rakkaat esineet. Helvi oli nähnyt, miten nuo vihamieliset miehet hatunreuhkoissaan, turkit avoinna niskassa ja punanauha käsivarsissa, astuivat kuin isännät kamareihin heilutellen pelottavia kivääreitään ja paljastellen veitsiään. Niiden ahnaat silmät tutkivat joka kolon ja kädet nappasivat mukaansa kaiken, mikä vähääkin houkutteli.”

Kauhealta ja käsittämättömältä tuntuu, ”kun kaikkivoipa isä ja äiti eivät voineet asialle mitään. Vanhempia uhkailtiin ja solvattiin.”

Erityisesti lapset pelkäävät punakaartilaista, jolle he ovat antaneet nimen Paha Ratsu: ”Tanssitti ratsuaan tullessaan, heilutti tupesta paljastamaansa miekkaa
ja antoi revolverin laulaa kohti taivasta. Lapset pelkäsivät miestä kuollakseen ja juoksivat kauhuissaan pakoon nähdessään tulijan ylittävän sillan.”

Paha Ratsu on nimensä veroinen: hän ampuu koiran vain siksi, että se haukkuu häntä.

Murhia, ryöstöjä ja tuhopolttoja

Rautajoen kartanon väki joutuu kokemaan kovia. Ensin viedään isäntä ja sitten tämän poika ja poikapuoli. Aluksi he ovat vankeina ja heille saa viedä ruokaakin.
Mutta sitten löydetään kolme ruumista. Ne määrätään haudattaviksi punaisten rivihautaan, eivätkä omaiset pääse hautajaisiin.

Ennen kuin punaiset lähtevät pakoon paikkakunnalta, he vievät loput karjasta: ”Niille, jotka ottivat elannon maasta ja karjasta, oli katkeraakin katkerampaa nähdä miten kaikki tuhottiin. Älä tapa lypsävää lehmää tai munivaa kanaa, se oli ainakin maanviljelijöiden keskuudessa ymmärretty. Lehmän syöminen merkitsi hetkellistä tyydytystä, mutta tulevaisuuden tuhoa.”

Takavarikkojen lisäksi paheksutaan tuhlaavaisuutta: ”Miten olivat lihapadat kiehuneet, miten oli tuhlattu sikoja ja lampaita ruuaksi! Miten oli vaadittu maitoa, voita ja juustoa, ahmittu suurina kimpaleina ja vedetty viljalti leivälle.”

Johtopäätös on: ”Siemenviljatkin oli ryöstetty ja sen mukana uusi elämä ja tulevaisuus. Ikinä sitä ei annettaisi anteeksi, niin syvään oli puukko iskenyt maamiehen sydämeen.”

Leea on jouduttu viemään lääkäriin Vammalan kauppalaan. Hän ja myöhemmin myös Maria asuvat kauppias Lehtosen luona. Näin he joutuvat sotatoimien keskelle. Ennen valkoisten tuloa kauppias Lehtonen murhataan ja monia taloja poltetaan.

Tuominen kuvaa sinänsä hyvin valkoisten tunteita ja reaktioita, mutta niiden tausta olisi vaatinut syvempää käsittelyä. Tuominen onnistui sisällissodan kuvauksessa paremmin Satakunta-sarjansa ensimmäisessä osassa Itkevät syvät vedet (2001). Ehkä kirjailijalla on nyt ollut liian kiire?

Hyvät ja pahat palvelijat

Suvelan emäntäpiika Alina Korpi tiedetään paikkakunnalla ”kovaksi luupalaksi” ja tämä estääkin kapinan alussa takavarikot, joita yrittävät muualta tulleet punakaartilaiset: ”Tekö täällä kansaa edustatte? Kansaa olen minäkin, ja työtä tekevää kansaa. Teidän joukossanne ei moni taivu työhön. Ei miellä ole varastoja, ei piilossa eikä näkyvissä”, ”Suvela on pitänyt hyvin väkeään, samassa pöydässä on voitu syödä niin väki kuin isäntä. Katsokaa itse navettaan, siellä on pari kantturaa, joista saatu maito menee työväestön käyttöön. Hakekaa ruokanne muualta.”

Suvelassa Mimmi Krööni pystyy pitämään talon puolta, sillä hänen isänsä on punakaartissa. ”Iisakki Krööni oli tunnettu kunnon mieheksi ja ahkeraksi torppariksi”.

Rautajoen kartanon palvelijoista Fabian on kiinnostunut vain hevosten hoidosta. Naispalvelijoista Maijalla on valkoisiin kuuluva sulhanen, Idalla punakaartilainen. Iida ei kuitenkaan syyllisty pahempaan kuin lauseisiin: ”Nyt määrää kansa, ja omaisuus jaetaan tasan.” Vain Suoma Koskisella on ”kiivaat sosialistiset mielipiteet”, ja isäntäväki pelkää hänen kertovan kuulemiaan asioita punakaartille.

Stereotyyppiset punaiset

Frimanin perhettä on kuvattu jo Hiljaisissa huvimajoissa, jossa he menettävät torppansa Laukon häätöjen yhteydessä ja Maria auttaa heitä. Tampereella Sofia Friman pääsee kutojaksi ja innostuu sosialistisista aatteista.

Talvella 1918 Sofia oleskelee Kiikassa, josta hänen sulhasensa Tauno on lunastanut kotitorppansa vapaaksi. Rahat siihen Tauno on saanut myymällä Pyynikille rakentamansa talon, kun tapaturma on vammauttanut hänet eikä hän enää voi työskennellä tehtaassa.

Sofia innostuttaa ensin Taunon serkun Jaakon, ja yhdessä he innostavat nuoria miehiä liittymään punakaartiin.

Jaakko innostuu vallastaan: ”Kuka olisi uskonut, että tällainen aika koittaa! Ajatelkaa nyt, meikäläinen voi marssia sisälle kartanoon kuin kartanoon ja ottaa omakseen mitä ikinä mielii. Tämä on kansanvaltaa, tämä! Ja jos ne panevat hanttiin, niin kivääri rauhoittaa kummasti. Pahimmassa tapauksessa voi posauttaa lahtari-isännältä nirrin pois.”

Sofian linja on toisenlainen: ”en minä ainakaan Tampereella kansanvaltaa tällaiseksi mieltänyt. Siellä työväenyhdistys piti yllä ajatuksen selkeyttä ja tekojen järkevyyttä.” Sofia ei hyväksy tuhopolttoja. Mm. Ruotsilan kartano poltetaan.

Mutta kun Sofia lähtee Jaakon mukana tarkastamaan taloja ja takavarikoimaan, hänkin innostuu ”joukon hurmahengen vaikutuksesta, ja häntä huvitti seurata isäntien ja emäntien kauhistuneita ilmeitä heidän nyt joutuessa ensimmäisiä kertoja elämässään maksamaan siitä kovuudesta ja ymmärtämättömyydestä, millä he olivat kohdelleet köyhää kansaa.”

Vähitellen Sofian sisimmässä ”alkoi kasvaa yhä enemmän epäilyksiä. Oliko valittu tie lainkaan oikea?”

Jos kartanojen polttamista selittää kostonhimo, Omar Stenbergin forellinkasvatuslaitos tuhotaan vain, koska sitä ei ymmärretä. Lisäksi Stenberg jätetään koirineen palavaan mökkiin.

Jaakko osoittautuu tekopyhäksi oman edun tavoittelijaksi. Kun Tauno ja hänen äitinsä ovat kuolleet saunassa häkään, Jaakko vaatii mökkiä perinnökseen ”lahtarien lain” perusteella. Sofia ja Taunohan eivät olleet naimisissa.

Niinpä Sofia ei varoita Jaakkoa, joka joutuu vangiksi. Kun tilillä on murhapoltto, tuomio on selvä: Jaakko ammutaan. Sofia sen sijaan vapautetaan, mutta hän pelkää syystä, mitä myöhemmin voisi tapahtua, ja lähtee paikkakunnalta.

Tappion jälkeen Sofia tuntee syyllisyyttä siitä, että ”hänkin oli kiihottanut muita suoraan toimintaan, Jaakkoakin.” Hän on kuitenkin ”varma omien ihanteittensa oikeutuksesta. Periaatteissa ei ollut vikaa, mutta ihmiset olivat pilanneet kaiken.”

Sofia kuitenkin uskoo, että ilman Jaakon kaltaisia punaisesta Suomesta olisi voitu tehdä ihannevaltakunta, joka oli solminut rauhan valkoisen Suomen kanssa, kunnes edellinen olisi esimerkillään saanut jälkimmäisen liittymään itseensä.

Kirjailija on kuvannut hyvin Sofian kehityksen, mutta loppujen lopuksi hän leimaa tämän naiiviksi.

Sen sijaan muiden punaisten kuvaus on alusta lähtien stereotyyppistä: he ovat lyhytnäköisiä, herkkäuskoisia ja käsittämättömästi riehuvia.

Tampereen valtaus

Tampereen valloitusta kuvataan siviilien näkökulmasta.

Marian setä Oskar Petrelius on muuttanut toisen vaimonsa, pesulan omistaja Axa Lohmanin luo. Ennen kuin valkoisten tykit alkavat pommittaa, Oskar ymmärtää lähteä ajoissa pois. Sen sijaan Axa ei suostu lähtemään miehensä mukaan. Kun pesularakennus syttyy palamaan, hän yrittää sammuttaa tulipalon. Se ei onnistu:

”Koko Kyttälä katosi savuna ilmaan. Tykkituli lakaisi armottomana katuja ja pihoja. Ihmiset pakenivat kuin lauma villieläimiä metsäpalon edessä. Axa juoksi hameitaan kannatellen Hämeenkadulle vain nähdäkseen, miten hurja tulimyrsky eteni ryssänkirkon luota kohti pääkatua ja pitkä rivi taloja leiskui ilmiliekeissä.”

Seuraavaksi tykistö ampuu varakkaiden asuma-alueille: ”Siellä pakeni väki nyt kellareihin. Oli opittu, että tulipalon tappava kuumuus nousi aina ylöspäin, ja maan rajassa oli turvapaikka. Eivät edes tehdasrakennukset säästyneet kranaattien raivolta.”

Oskar ja Axa saavat turvapaikan Petreliuksen talon kellarissa. Onneksi Marian huoneistosta on vaatteita ja ruokatavaroita.

Yleisesti kuvataan, miten ihmiset sodan keskellä ”yrittivät suoriutua arkisista askareistaan. Oli saatava ruokaa tavalla tai toisella. Joku yritti pitää puotiaan auki, leipoa leipää, keittää soppaa tai kuumaa vettä. Urheat naiset juoksivat talojen suojassa uhmaten tykkitulta, kranaatinsirpaleita ja luoteja. Siellä täällä pujahteli joku pikkupoika asioilla kenties nauttien jännityksestä ja ymmärtämättä vaaran suuruutta.”

On muistettava, että kun nykyisiä säilytysmenetelmiä ei ollut, suuri osa kaupungin väestöstä joutui ostamaan ruokatarpeita lähes päivittäin.

Pesulanomistajan tarina

Pesulan omistajaa Axa Lohmania on Hiljaisissa huvimajoissa katsottu nuoren Marian silmin. Axalla on suhde naimisissa olevaan Oskar Petreliukseen. Maria ymmärtää setäänsä, sillä tämän vaimo Ellinoora on tyhjäpäinen tuhlari.

Nyt saadaan tietää Axan oma tarina. Hän on pyykkärin avioton lapsi. Hän oppi äidiltään ”kaiken pyykinpesusta, kuivattamisesta, silittämisestä, mankeloinnista ja tärkkäämisestä.” Axa oli tehnyt ahkerasti työtä, palkannut vähitellen muita naisia avukseen ja lopulta pystynyt ostamaan talon.

Omasta mielestään Axa oli ollut hyvä työnantaja. Hän oli maksanut työntekijöilleen kunnon palkkaa eikä ollut uuvuttanut heitä loppuun. Hän oli kuunnellut naisten ongelmia ja ottanut huomioon raskaudet, synnytykset ja pikkulapsiajat.

Ongelmana olivat olleet naisten juopot ja ahneet aviomiehet, ”jotka odottivat palkkapäivänä pesulan ovella viedäkseen naisen rahat saman tien kapakkaan”. Lain mukaanhan naiset palkka ja omaisuus kuuluivat aviomiehelle. Siitä huolimatta Axa oli yrittänyt puolustaa työtekijöitään ja saanut näin miehiltä ”kipakan ja häijyn eukon maineen”.

Kaupungin varakkaat ja joutilaat rouvat olivat väheksyneet Axaa, joka taloudellisesta menestyksestään huolimatta oli nousukas ja naimattomana naisena sosiaalisesti heidän alapuolellaan. Myöhemmin juoruttiin Axan suhteesta Oskar Petreliukseen. Kaiken tämän Axa oli kestänyt pystypäin.

Kiitosta tai edes ymmärrystä Axa ei ollut saanut edes työntekijöiltään: ”Eivätkö hekin olleet veisanneet vallankumouslauluja, häipyneet yksi toisensa jälkeen kaartin tehtäviin ja haistatelleet entiselle työnantajalleen? Axa oli nähnyt heidän silmissään vihaa ja ahneutta, vaikka hän oli ollut yksi heistä ja noussut ahdingosta omalla voimallaan.

Axan työntekijöiden versiota ei kuulla.

Sattumalta mukaan joutuneet Nikolai ja Matilda

Sofia Frimanin veli Nikolai on kohonnut Tampereella vossikkaliikkeen omistajaksi. Koska hänet on pakotettu auttamaan hevosineen punaisia, hänet Tampereen valtauksen jälkeen ilmiannetaan ”punaisena” ja hän joutuu vankileirille.

Sofian sisar, myyjätär Matilda on aiemmin ollut kiinnostunut lähinnä kauneudesta. Sisällissodan aikana värvätään punakaartin sairaanhoitajattareksi. Aluksi hän viettää aikaa juhlimalla punakaartilaisten ja venäläisten matruusien kanssa. Kun haavoittuneita pitäisi hoitaa, työ on hänelle liikaa.

Tampereen valtauksen yhteydessä Matildasta löytyy kuitenkin sisua. Hän vie tanssitautia sairastavan avuttoman sisarensa Alman kirkkoon, jossa he joutuvat olemaan kaksi viikkoa.  Kirkossa papilla ei ole punaisille mitään lohdun sanoja, ainoastaan tuomion.

Tuominen vs. Linna

Tulen väri punainen osoittaa, miten ratkaisevaa on näkökulma, josta tapahtumia katsotaan. Linna valitsi Pohjantähdessä punaisen terrorin uhriksi ruotsinkielisen paronin ja Töyryn itaran isännän, joka oli armottomasti häätänyt torpasta Laurilan perheen. Ei heidän murhiaan toki hyväksytä, mutta he ovat ”vieraita” eivätkä siten saa osakseen samaa myötätuntoa kuin valkoisen terrorin uhreiksi joutuneet sijaiskärsijät, Akseli Koskelan veljet Aleksi ja Aku ja idealistinen räätäli Halme.

Sen sijaan Pirjo Tuomisen romaanissa valkoiset uhrit ovat syyttömiä ja sympaattisia, eikä murhapolttoon syyllistyneen Jaakon teloitus juurikaan liikuta lukijaa.

Siinä missä Linnalla Töyryn emäntä vaatii kostamaan miehensä murhan koko Laurilan perheelle (”Ei viiskän päätä tätä korvaa”), Selma Rautajärvi vain kieltäytyy auttamasta:

”Rautajoessa palvelleen Suoma Koskisen syyllisyys tuli pian puntaroitavaksi, sillä esiin nousi vahvoja todisteita Suoman osuudesta Rautajoen miesten kavaltamiseen ja murhaan yllyttämiseen. Suoman äiti tuli Rautajoelle ja rukoili polvillaan armoa tyttärelleen.

Selma ei järkkynyt.

’Minun mieheni ja poikani murhattiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Nyt saa sentään oikeus päättää, onko Suoma syyllinen vai ei.’

Suomalle langetettiin kuolemantuomio, mutta sitä ei toteutettu, vaan se muuttui vankeudeksi ja vihdoin armahdukseksi.

Pohjantähden irvokkaimpiin kohtauksiin kuuluu, kun Mellola sopii Yllön kanssa, ettei Jokista ammuta, koska tämä osaa ainoana käyttää konetta, jolla tukit sahataan: ”Ampuu hänen sitten josma toisen saan…” Sen sijaan Tuomisen kirjassa pyyteetöntä auttamista tapahtuu molemmin puolin.

Sofia Friman etsiytyy Ellilään Marian luo, joka sulkee hänet syliinsä. Tampereella Sofian sisar Matilda tarjoaa turvapaikan kodittomiksi joutuneille Oskar ja Axa Petreliukselle. ”Kukin auttaa vuorollaan ja kyvyillään”, ”En ole unohtanut niitä aikoja, jolloin Maria vei meidät kaksi avutonta sisarusta, Sofian ja minut, Petreliuksille, kun harhailimme orpoina kaduilla.”

Myöhemmin vielä Oskar Petrelius pelastaa Matildan ja Sofian veljen Nikolain vankileiriltä: ”Olette kauppaneuvos Petreliuksen vastuulla tästä eteenpäin.” 

Romaani ja todellisuus

Verner Vitikkala, hänen poikansa ja poikapuolensa, kauppias Lehtonen ja forellien kasvattaja Omar Stenberg ovat todellisia henkilöitä, jotka joutuivat punaisen terrorin uhreiksi.

Punainen terrori oli Sastamalan seudulla ankaraa: uhreja oli 68, joista Tyrväällä 25, Kiikassa 6 ja Karkussa 6.

Valkoisella terrorin uhreja oli 167, joista Tyrväällä 41, Kiikassa 12 ja Karkussa. Kuten tavallista, punaisten uhrien määrän kasvattivat moninkertaiseksi vankileireillä kuollet (402 + 19 vapautumisen jälkeen).

Tietoja

Monet romaanissa mainitut pitäjät (Tyrvää, Vammalan kauppala, Kiikka, Karkku) ovat aikoinaan lohjenneet Sastamalan pitäjästä ja nykyisin taas sen osia. Sastamalan sijainnin näkee Wikipediasta.

Tietoja Pirjo Tuomisesta Wikipediassa, kustannusyhtiö Tammen sivulla ja Lappeenrannan kirjaston sivulla

Kirjallisuutta

Alapuro, Risto: Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1930. Hanki ja jää 1930.

Mahkonen, Sami: Avioero. 1980.

Pakula, Vihtori: Tyrvään seutu Suomen vapaussodassa. Tekijä 1926.

Piilonen, Juhani: Sastamalan historia. 3. 1860-1920. Vammala 1997.

Toivola, Lea: Linna ja valkoinen terrori. Kanava 7/1995.