Laila Hietamies: Syksyksi kotiin, Koivu ja tähti, Siellä jossakin ja Kallis kotimaa

Laila Hietamies koukuttaa Lehmusten kaupunki -sarjan jatko-osissa lukijoita saippuasarjamaisilla parinvaihdoilla ja melodraamalla, mutta kuvaa myös sodan raadollisimpia puolia kuten siviilien pommituksia.

Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) saavutti menestyksen jo ensimmäisellä romaanillaan Lehmusten kaupunki (1972), joka tapahtuu Lappeenrantaa muistuttavassa pienessä varuskuntakaupungissa 20-luvun lopussa. Olen kertonut kirjasta lyhyesti blogin artikkelissa sarjan toisesta ja kolmannesta osasta Unohduksen lumet (1973) ja Kukkivat kummut (1976), jotka sijoittuvat talvisotaan ja välirauhaan. Tähän artikkeliin on syytä tutustua ensin, jos ei ollenkaan tunne sarjaa ja sen henkilöitä.

Vuosikymmenten tauon jälkeen Laila Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla osalla. Syksyksi kotiin (2001) tapahtuu kesäkuusta elokuuhun 1941, Koivu ja tähti (2002) maaliskuusta toukokuuhun 1942, Siellä jossakin (2003) tammikuusta kesäkuuhun 1943 ja Kallis kotimaa (2004) kesäkuusta elokuuhun 1944.

Laila Hietamiestä pidetään yleensä kirjailijana, joka tutkii lähteet tarkasti. Näissä romaaneissa on kuitenkin useita asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Muita niistä käsittelen ko. aiheen yhteydessä, mutta lopussa on katsaus siitä, mitä tutkimus kertoo Simolan pommituksesta, jota kuvataan Kalliissa kotimassa.

Saippuaoopperamaista parinvaihtoa ja sota kohtalona

Sankarittarien parisuhteiden käänteet tuovat mieleen saippuaoopperan.

Sotaleski Liisa Lunden purkaa välirauhan aikana solmimansa kihlauksen tuomari Kyösti Kankaan kanssa. Liisaa kosiskelee ratsumestari Harri Leppäniemi, joka on aluksi naimisissa, vaikkakin eroamassa uskottomasta vaimostaan Leenasta. Liisa ja Leppäniemi piinaavat vuorotellen toisiaan.

Suurin ongelma kuitenkin on, että Liisa on yhä kiinni menneessä. Hän on jopa vihainen miehelleen Arnoldille siitä, että tämä kaatui talvisodassa. Liisaa vaivaa myös epäilys, oliko aviomies uskoton Leppäniemen tulevan vaimon Leena Laitalan kanssa syksyn 1939 linnoitustöiden aikana Kannaksella. Kun epäilys viimein selviää perusteettomaksi, Liisa ryntää keskellä kesän 1944 suurhyökkäystä tunnustamaan rakkautensa Leppäniemelle. Pari vihitään elokuussa 1944.

Ilona ja Veikko Vehmaksen avioliitto on jo alkumetreillä saanut särön Veikon uskottomuudesta välirauhan aikana Ilonan ollessa viimeisillään raskaana. Pakollinen erossaolo jatkosodan alettua ei paranna asiaa. Veikko kirjoittaa rintamalta kaipuustaan Ilonaa, poikaansa Mikaelia ja vastasyntynyttä tytärtään Marjaa kohtaan, mutta käyttäytyy lomalla välinpitämättömästi.

Asemasodan aikana Vehmas hukuttaa syyllisyytensä viinaan. Käy ilmi, että hän ei ole kohdellut huonosti vain Ilonaa, jonka hän aikoinaan hylkäsi kun tämä odotti Mikaelia, ja edesmennyttä vaimoaan jonka hän nai rahan takia ja jolle hän oli jatkuvasti uskoton. Ottamalla holtittomasti velkaa hän on aiheuttanut isänsä konkurssin ja lopulta tämän itsemurhan.

Ilona saa kyllikseen ja haluaa mennä elämässä eteenpäin. Hän rakastuu Veikon serkkuun, sotakirjeenvaihtaja Karl Kristian Henderssoniin, joka on menettänyt perheensä talvisodan ensimmäisessä pommituksessa. Avioero hoituu sovussa. Ilona ja Hendersson avioituvat ja saavat tyttären. Vehmas taas kihlautuu tuomari Kaarin Talsteen kanssa.

Samoin kuin talvisodan aikana, sota toimii kohtalona: kesällä 1944 Hendersson kuolee punatautiin ja Vehmas loukkaantuu vaikeasti. Vehmaksen houreet sairaalassa paljastavat tämän kihlatulle Kaarinille, että mies rakastaa yhä Ilonaa. Kaarin ei muutenkaan halua elää sotainvalidin kanssa ja purkaa kihlauksen. Vehmas anoo menneisyyttä Ilonalta anteeksi. Ilonan tunteet nuoruudenrakkauttaan ja kahden lapsensa isää kohtaan eivät ole kuolleet, mutta ratkaisu jää avoimeksi.

”Paha nainen” voi olla hyvä lotta

Sarjan perinteinen ”paha nainen” on Harri Leppäniemen vaimo Leena. Ennen teoksen Syksyksi kotiin hän on häpäissyt miehensä kertomalla upseerikerhon juhlissa tämän impotenssista. Myöhemmin Leppäniemi kertoo, että hänen impotenssinsa on johtunut vaimon jatkuvasta uskottomuudesta jo seurusteluaikana eikä vaivaa häntä muiden naisten kanssa.

Juhlissa Leena on hyökännyt kaikkia upseereita vastaan: ”Te kaikki ratsuväen upseerit briljeeraatte miekoillanne niin kuin ne olisivat miehisyytenne jatke. Te olette yli varojennne eläviä upseerinretkuja, teistä ei ole mihinkään, ei mihinkään! Te uhoatte sodalla, käyttäydytte kuin marionetit, puhutte ’kunniasta ja upseerinvalasta’, olette olevinanne herrasmiehiä, vaikka olette aina juosseet jokaisen hameen perässä, mitä tästä kaupungista löytyy. Tässä talossa ei ole koskaan ole siedetty muita kuin rikkaita ja aatelisia naisia. – – Te teette naisesta huoran, petätte vaimojanne minkä kerkeätte, mutta esitätte uskollisuutta silmää räpäyttämättä, vaikka olette voineet viettää yön jonkun vieraan naisen luona.”

Kuulijoiden joukossa on ollut myös kaatuneen Arnold Lundenin leski Liisa. Harri Leppäniemi tulkitseekin Leenan hyökkäyksen kaksinkertaiseksi kostoksi: Leena on yrittänyt vietellä Arnoldin, ja Leppäniemi taas on aina ihaillut Liisaa, vaikkakin tämän avioliiton aikana vain platonisesti.

Rintamalla lotta Marjatta Kallioniemi juoruaa muille lotille Leenan epäonnistuneesta avioliitosta, osallistumisesta saksalaisten upseerin juhliin sekä suhteesta luutnantti Arvid Kallioon jolla on epämääräinen maine, ja väittää lopuksi, ”että Leena Leppiniemi makaa kaikkien miesten kanssa, jotka ovat hänestä vähänkin kiinnostuneita. Hän on niitä, jotka pilaavat lottien maineen, mutta…” Lotta Lea Julkunen, jolla on yleensäkin tapana lopettaa pahan puhuminen lyhyeen, keskeyttää: ”Hän on hyvä työntekijä ja hyvä lotta”.

Lotta Eeva Koski esittää mielipiteenään: ”Minusta on aivan samantekevää, mitä hän on tehnyt. Emme me voi täällä alkaa moralisoida ihmistä, jota emme tunne. Me emme ehkä toimi niin. Mutta en minä ryhdy arvostelemaan hänen yksityiselämäänsä.” Toiset lotat ovat samaa mieltä. Marjatta ja Eeva asettavat kuitenkin ehdon: Leena ei saa koskea heidän rakastettuunsa.

Tämä on kaksinkertaisesti poikkeava kuvaus. Ensinnäkään Leena Leppäniemi ei noudata lottaihannetta. Lottien moraalia valvottiin ja pienemmistäkin asioista kuin julkisesta seksisuhteesta seurasi sota-aikana ainakin lähettäminen kotiin.

Toiseksi, naisen käytös yksityiselämässä ei mitätöi tämän työpanosta sodassa. Kyseessä on vastalause mieskirjailijoiden lottakuvauksille: Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa ja Paavo Rintalan Sissiluutnantissa avioliiton ulkopuolisen seksin harrastaminen on naiselle suorastaan pahempaa kuin tappaminen miehelle.

Leena joutuu kuitenkin vaikeuksiin, kun hän antaa peilin Arvid Kalliolle, joka on menettänyt puolet kasvoistaan. Kun Kallio tekee itsemurhan, Leenan epäillään antaneen hänelle myös pistoolin.

Myös Leena syyttää itseään Arvidin kuolemasta: ”jollen olisi antanut hänelle peiliä, hän ei olisi käyttänyt pistoolia.” Muut lotat ovat kuitenkin sekä realistisia että ymmärtäväisiä: ”- Sinä armahdit häntä, Anna Koskela sanoi hiljaa. – Sodassa on pakko joskus armahtaa. Me kaikki olemme itse asiassa syyllisiä hänen itsemurhaansa, sillä kannustimme sinua antamaan peilin. Usko minua, Leena, sellaisen luonteen omaava mies olisi ennemmmin tai myöhemmin tehnyt itsemurhan, koska hänen ulkonäkönsä olisi pelästyttänyt kaikki ihmiset. Jokainen ihminen olisi kavahtanut häntä.”

Leena tuntee edelleen syyllisyyttä ja jopa myöntää itselleen: ”Minä ansaitsen ihmisten vihan, loukkasin monia…miestäni, hänen työtovereitaan…Olen huono nainen, kaikki tietävät sen.”

Leenan elämä jatkuu kuitenkin kahtalaisena. Hän hoitaa ammattimaisesti pommituksessa loukkaantunutta Liisa Lundenia, mutta myöhemmin hän kieltäytyy kertomasta tälle totuutta, ettei saanut vieteltyä tämän miestä.

Sarjan saippuaoopperamaiset käänteet kruunaa se, että Leena menee lopulta naimisiin Liisan aiemman kihlatun, tuomari Kyösti Kankaan kanssa.

Sankarittaret eivät ole sota-ajan ihannenaisia

Sarjan sankarittaret Liisa ja Ilona ovat perinteisiä ”hyviä naisia” siinä mielessä, että he harrastavat seksiä avioliiton ulkopuolella vain silloin, kun siihen liittyy rakkaus.

Muuten he poikkeavat sodan ja sen jälkeisen ajan naisihanteesta. Hietamies siis painottaa, että sota-ajan ihanne ei vastannut todellisuutta, mutta epäilemättä asiaan on vaikuttanut myös se, että hän on kirjoittanut myöhemmän ajan lukijoille, joiden naisihanne ja moraali on erilainen.

Sota-aikana ihanteena oli, että sotaleski on uskollinen miehensä muistolle ja omistautuu lapsilleen. Sen sijaan jo Kukkivissa kummuissa arvostellaan Liisan pakonomaista hautausmaalla käyntiä. Liisan suhde lapsiinkaan ei ole esimerkillinen, mitä käsitellään myöhemmin. Kotikaupungin lottatyön Liisa hoitaa tarmokkaasti, mutta sitä ei ihannoida vaan päinvastoin tulkitaan keinoksi paeta omia ongelmia.

Todellinen sotaleski ei siis ole pyhimys. Liisaa ei tuomita vaan ymmärretään, että hän on kokenut trauman eikä vain pysty parempaan. Hänellä on myös tunteensa ja tarpeensa ja siten oikeus uuteen elämään ja rakkauteen.

Sodan aikana ja sen jälkeen naisia neuvottiin ja vaadittiin tukemaan miestään ja unohtamaan omat tarpeensa. Sen sijaan sarjassa moraali on nykyaikainen: Ilona haluaa olla onnellinen ja toimii aktiivisesti sen hyväksi muiden ihmisten mielipiteistä välittämättä.

Elämää ei voi rakentaa miehen varaan

Toinen muutos koskee perinteistä rakkausromaania, jossa naisen onni löytyy rakkaudesta ja avioliitosta. Ilona sen sijaan havaitsee, ettei elämää voi rakentaa miesten varaan. Lopussa hän sanoo, ettei jaksa tukea toista, ennen kuin on selvinnyt omasta surustaan.

Jo aiemmin Ilona on perustanut oman yrityksen ja ostanut maaseudulta oman talon saatuaan tarpeekseen kaupunkilaisten ahdasmielisyydestä, kun nämä ovat tuominneet hänet siitä, että hän on alkanut odottaaa Hendersonin lasta ennen kuin on saanut eron Vehmaksesta. Taloudellinen riippumattomuus mahdollistaa henkisen itsenäisyyden: Ilona voi leskeksi jäätyään päättää vapaasti, mitä tulevaisuudelta haluaa.

Melodraama 1: turha pakomatka ja rintamakarkuruus

Koukuttaakseen lukijaa Hietamies turvautuu melodramaattisiin juoniin.

Koivussa ja tähdessä Werner Vartiainen rakastuu Itä-Karjalassa opettaja Anja Vasiljevnaan ja tämä häneen. Kun Anja alkaa odottaa lasta, Werner ryhtyy sotilaskarkuriksi. Pari taivaltaa pohjoiseen tuhat kilometriä, ylittäen rintamalinjan kaksi kertaa, kunnes saapuu Wernerin sukulaisen luo Karhutunturille.

Pakotarina on täysin tarpeeton, sillä Paula Salmisen teoksen Miehittäjän morsiamet suomalaiset saivat avioitua paikallisten kanssa. Tällaisia avioliittoja solmittiin useita kymmeniä, ja naisten joukossa oli muutama venäläinenkin. Avioituessaan naiset saivat Suomen kansalaisuuden ja luvan muuttaa Suomen on.

Ilmeisesti Hietamies ei ollut tutkinut asiaa kunnolla. Anjaa jopa nimitetään romaanissa ”viholliseksi”, vaikka hän on inkeriläinen, siis suomalainen.

Tukeva – sarjan sydän

Lehmusten kaupungissa Vehmaksen ratsupalvelija ja antrealainen maanviljelijä Tauno Tukeva on vähän koominen hahmo, joka on kuitenkin kuvattu lämmöllä. Jatkossa kerronnan sävy muuttuu, koomisuus häviää mutta lämpö jää.

Uusissa osissa Tukeva nousee lopullisesti sarjan keskushahmoksi, suorastaan sen sydämeksi. Hän on esimerkillinen suomalainen sotilas, joka vihaa sotaa mutta tekee velvollisuutensa, ja on ennen kaikkea hyvä toveri ja hyvä ihminen.

Tukeva kuuluu huoltojoukkoihin, ”sapuskaryhmään”. Osassa Syksyksi kotiin hän voittaa rehumestarilta korttipelissä hevosen, Sulottaren. Hevosta pidetään hulluna, koska se on puunpurija, mutta Tukeva mieltyy siihen ja yrittää hyvällä ja pahalla saada sen luopumaan tavastaan. Ja juuri Sulotar pelastaa Tulevan ja Jaakko Lindin, kun he joutuvat sotavangeiksi.

Koivussa tähdessä Tukeva tekee perinteisen urotyön. Lomajunan veturinkuljettaja näkee jotain epäilyttävää radan vieressä. Juna pysäytetään koska radan epäillään olevan miinoitettu. Sotilaista kootaan tiedustelupartio. Tukevan käsketään ottaa selvää, kuinka monta vihollisia on. Hän yrittää ensin sanoa, että eikö joku nuorempi voisi, mutta tottelee määräystä. Tuhoamalla partisaanit käsikranaatilla hän pelastaa junan matkustajat. Luonteensa mukaisesti Tukeva ei kerskaile asiasta, päinvastoin hän yllättyy saadessaan Mannerheimin kädestä vapaudenmitalin.

Tukevan omaatuntoa koetellaan Koivussa ja tähdessä, kun hän ei ilmianna sapuskaryhmään kuuluvaa Werner Vartiaista sotilaskarkuruudesta. Yksityiselämän siteet ylittävät muodollisen lojaalisuuden.

Lukijan myötätuntoa Tukevaa kohtaan kasvattaa se, että henkilöistä juuri hän joutuu kokemaan kaikkein suurimmat menetykset ja koettelemukset. Ei riitä, että Tukevan esikoispoika on Unohduksen lumissa kuollut juuri ennen talvisotaa ja perhe on sitten joutunut evakkoon. Koivussa ja tähdessä Iita-vaimo kuolee ja vie mukanaan syntymättömän lapsen. Tukeva jatkaa sotilaana eikä ajan tapaan edes usko osaavansa hoitaa kuopustaan. Iitan tahdon mukaisesti hän lähettää kaksi vanhinta sotalapsiksi Tanskaan, mutta ei suostu antamaan heitä adoptoitavasti.

Kalliissa kotimaassa Tukeva menettää rakkaan hevosensa, kun Sulotar saa osuman suurhyökkäyksen aikana. Tukeva itse loukkaantuu sirpaleesta, vaikka luulee ensin saaneensa sydänkohtauksen.

Leskeksi jäätyään Tukeva ihastuu Anna-Liisa Veikkolaan ja kosii tätä. Anna Liisa tulee hoitamaan Tukevan lapsia, mutta Hilkka-tytär ei hyväksy Anna-Liisaa äitinsä paikalle. Lisäksi Tukeva ei osaa kirjoittaa tunteistaan eikä kahdenkeskistä suhdetta synny. Anna-Liisa lähtee huolehtimaan vanhemmistaan. Tukeva toivoo, että voisi vielä korjata suhteen, mutta sarjan lopussa asia jää auki.

Kirjailija käsikirjoitti tyttärensä Eve Hietamiehen kanssa TV-sarjan Tauno Tukevan sota, jonka ensi-esitys oli Ylellä 2010.

Miesten toveruus

Sodassa on jotain hyvääkin: miesten keskeinen toveruus. Se on parhaimmillaan Tukevan ja samaan sapuskaryhmään kuuluvan Jaakko Lindin suhteessa, vaikka Tukeva on keski-ikäinen kannakselainen maanviljelijä ja Jaakko nuori ylioppilas. He puhuvat samaa murretta ja jokin muukin heitä yhdistää, sillä he uskovat toisilleen ilonsa, surunsa ja huolensa.  

Kalliissa kotimaassa Veikko Vehmas kuvaa miesten tavanomaisempaa, sanatonta toveruutta ollessaan sotasairaalassa: ”Sinä nainen et tiedä, mitä se merkitsee. Ei kyse ole ihmisten tappamisesta, eikä ainakaan siitä nauttimisesta. Se on sotilaiden keskeinen yhteishenki, jokin käsittämätön, jota naisen on mahdoton ymmärtää. Siinä eletään enemmän yhdessä kuin avioliitossa, siinä yötä päivää koetaan yhdessä kaikki vaaran hetket. Kun joku kaatuu, ei siitä sen enempää puhuta, se vain todetaan muutamalla sanalla, ’Arvi kaatui’. Kaikki miettivät itsekseen mitä miettivät, tai hälytyksen tullen ei ole aikaa miettiä mitään. Toverin kaatuminen yhdistää miehiä entistä enemmän. Tunteet nousevat pintaan, mutta niitä ei näytetä. Siinä missä äsken oli joku, ei ole nyt mitään. Kun jonkun paikka jää tyhjäksi korsussa, sitä vilkaistaan, katsotaan kuin huomaamatta ovelle, ketään ei tule. Odotetaan taas, kun ovi käy, tuleekin joku toinen.”

Naisten, lasten ja vanhusten yhteisö

Kun miehet ovat sodassa tai työpalvelussa, naiset, lapset ja vanhukset ovat kotiseudulla tai evakossa, jotkut naiset toki lottina.

Kaupunki evakuoidaan sekä jatkosodan alku- että loppupuolella. Sukulaiset ja ystävät eivät halua lähteä tuntemattomaan paikkaan vaan kokoontuvat yhdessä maaseudulle. Kesällä 1941 turvapaikkana Lundenien omistama Vehkapään huvila joka on suojassa lehvistön alla. Mikael joutuu kuitenkin soutuveneessä pommittajan kohteeksi.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana joukko läheisiä saa turvapaiakan Ilonan maaseudulta ostamasta talosta. Maata viljellään ja lapsia hoidetaan yhdessä. Ilonan äiti Anni on jo kaupungissa ollut hyvä hamstrauksessa samoin kuin hänen uusi miehensä Anton Hissa joka organisoi työvuorot.

Sodan vaikutukset lapsiin 1: Pentti ja Tuulikki

Sodan uhreiksi joutuu myös lapsia. Kun kaupunkia jatkosodan alussa pommitetaan, Pentti Lunden loukkaantuu vakavasti ja joutuu olemaan puoli vuotta sairaalassa Helsingissä.

Kotiin palattuaan Pentti näyttelee huonompaa kuin on, mitä äiti Liisa tukee hemmottelemalla poikaansa. Lopulta Pentin paras ystävä Mikael kyllästyy ja käskee Penttiä lopettamaan itsensä säälimisen. Siitä Liisa suuttuu ja loukkaa myös Ilonaa. Ilona ja isä Parmala joutuvat pitämään Liisalle tiukan puhuttelun. Pentti oppii olemaan valittamatta, vaikka vammat rajoittavat hänen elämäänsä ja tulevaisuudessa mahdollisuutta valita ammatti.

Tavallaan sota vaikuttaa myös Liisan tyttäreen Tuulikkiin, jota äiti miestään surressaan ja Pentiin keskittyessään laiminlyö. Tuulikki reagoi kuvittelemalla, ettei isä olekaan kuollut vaan asuu Ruotsissa.

Vaikka läheiset huomauttavat asiasta Liisalle ja hän tuntee asiasta huonoa omaatuntoa, hänen käytöksensä ei ole sarjan loppuun mennessä muuttunut.

Sodan vaikutukset lapsiin 2 + Melodraama 2:
Hilkka Tukeva sotalapsena Tanskassa

Hilkka Tukeva on menettänyt paljon: isonveljensä joka oli hänen paras ystävänsä, kodin ja kotiseudun ja viimein äidin. Koivussa ja tähdessä yksitoistavuotias tyttö lähetetään Tanskaan sotalapseksi nelivuotiaan veljensä Olavin kanssa, josta hänen vannotetaan pitävän huolta.

Hilkka tutustuu puoliksi juutalaiseen Georg Paulseenin, joka erehdyksessä joutuu Ruotsin sijasta Tanskaan. Hilkka ja eräät tanskalaiset auttavat Georgia pakenemaan Ruotsiin. Georgin äiti on Puolan juutalainen ja kotoisin Stettinistä (nykyisin Szczecin, toisin kuin romaanissa kerrotaan kaupunki kuului vuoteen 1945 asti Saksaan). Äidin sukulaisiin ei saa enää yhteyttä, mikä on realistista, mutta draamaa on lisätty siten, että Georg ”tietää” jo alkuvuodesta 1942, että saksalaiset panevat juutalaiset ”uuniin”, vaikka tuohon aikaan asia oli vielä uusi ja alun perin juutalaisia oli surmattu ampumalla. Hilkka ja eräät avuliaat tanskalaiset auttavat salakuljettamaan Georgin Ruotsiin.

Hilkka ihastuu ensin alkuperäisen pariskunnan naapurissa asuvaan Signeen ja haluaa tämän luo asumaan. Seuraavassa osassa Siellä jossakin Signe haluaa adoptoida sisarukset ja kun siihen ei suostuta, kaappaa heidät. Tämäkin juoni ovat turhan melodramaattinen. Eivätkö sotalapsen tavalliset kokemukset olisi riittäneet?

Kuvaus menomatkasta laivalla Ruotsiin osoittaa, että Laila Hietamiehellä oli taitoa kuvata lapsen kokemuksia. Sumussa ei nähdä eteenpäin, joten lapset määrätään kannelle ja laulamaan, jotta laivaan ei törmäisi vastaantuleva laivaan. Kun paikalle saapuu jäänmurtaja, Hilkka tulkitsee jään murtamisesta aiheutuvan ryskeen tulevan vihollisen sukellusveneestä. Lapsen mielikuvitus siis vielä lisää pelkoa, mutta toisaalta aikuiset eivät myöskään selitä tilannetta.

Hilkka saa ikäänsä nähden aivan liikaa vastuuta, mutta solmii toisaalta lujan ystävyyden Georgin kanssa. Pahemmat jäljet kokemukset ja etenkin kidnappaus jättää Olaviin, joka on liian pieni ymmärtääkseen mistä on kyse. Hilkka lukee Olaville Topeliuksen satua Koivu ja tähti, jossa isonvihan aikana Venäjälle viedyt lapset palaavat kotiin. Isä Tukeva on kertonut lapsilleen, että äiti on muuttunut tähdeksi taivaalle, joten nämä rukoilevatkin äidiltä apua ja saavat näin voimaa ja lohdutusta.

Tukevan kuopus Reino on ensin Ilonan äidin Annin hoidossa ja sitten Vehmasten entisen kotiapulaisen Sirkan ja tämän miehen Riston (paria on kuvattu eniten Unohduksen lumissa). Reinon ei kuvata kärsivän sodasta, äidin menetyksestä eikä erossaolosta muista perheenjäsenistä.

TV-sarjassa Tauno Tukevan sota Hilkka ja Olavi eivät lähde sotalapsiksi vaan joutuvat kokemaan evakkomatkan mummonsa ja tätinsä kanssa. Reinoa sarjassa ei ole.

Simolan pommitus

Hietamies oli jo Kannas-sarjan kolmannessa osaa Hylätyt talot, autiot pihat kuvannut puna-armeijan suurhyökkäystä kesäkuussa 1944 evakkojen kannalta sekä Viipurin kukistumista edeltäviä kaoottisia tapahtumia.

Kalliissa kotimaassa suurhyökkäystä käsitellään pääosin sotilaiden kannalta ja tapahtumat sijoittuvat Viipurinlahden saariin. Lisäksi kuvataan haavoittuneiden hoitoa ja myöhemmin sotasairaalaa.

Romaanin dramaattisin kuvaus koskee Simolan aseman pommitusta. Liisa Lunden joutuu autonkuljettajansa kanssa sattumalta paikalle, kokee pommituksen ja auttaa lottakoulutuksen saaneena jälkeenpäin uhreja. Hän pelastaa haavoittuneen äidin ja ottaa huostaansa tämän pienen tyttären. Onneksi Liisa voi tavata äidin sairaalassa ja vakuuttaa että lapsesta huolehditaan. Kun Liisa kotiin päästyään sanoo tytölle ”Liisa-täti hoitaa. Pentti hoitaa”, lapsi vastaa: ”Kaikki hoitaa.”

Myöhemmin Liisa kysyy lääkintämajuri Vaahteralta, onko päämaja vastuussa ammusjunista ja Vaahtera vastaa ”Tietenkin”. Kun Liisa kysyy, miten on mahdollista, että ammusjunat saivat osuman ja siviilejä kuoli, Vaahtera vastaa: ”Ehkä siksi, että on vain yhdet raiteet ja ammusjunat on vietävä sinne missä ammuksia tarvitaan.”

Ilonan äiti Anni esittää teorian, että kaksi ammusjunaa oli pantu kulkemaan ammusjunan molemmin puolin, joten naiset ja lapset ikään kuin ”turvasivat” ammusjunaa.

Molemmat kohdat antavat harhaisen käsityksen asiasta. Ammusjunat kulkivat kohti rintamaa ja evakkojunat länteen, joten ainoa paikka, jossa ne saattoivat olla lähekkäin, oli asemapiha.

Mitä Elisenvaarassa ja Simolassa todella tapahtui?

Simolassa ja Etu-Simolan asemilla on 19.-20. kesäkuuta 1944 arvioitu kuolleen 137-160 henkeä, joista osa oli siviilejä. Vastaavat tuhoisat pommitukset kohdistuivat 20. kesäkuuta Elisenvaaran asemaan, jossa uhreja oli noin 170-200.

Sodan aikana tiedot Simolan ja Elisenvaaran pommitusten uhreista sensuroitiin julkisuudessa. Huhut kuitenkin levisivät ja syntyi vaikka minkälaisia salaliittoteorioita, mistä Ilonan äidin arvelu on hyvä esimerkki.

Sodan jälkeenkin asia oli tabu, mutta Iiris Kähäri kuvasi Elisenvaaran pommituksen seurauksia on Elämän koko kuvassa 1960. Tutkimuksia julkaistiin vasta Kalliin kotimaan ilmestymisen jälkeen: Heikki Kauranteen ja Jukka Wesenin Simolan pommitukset 19.-20.6.1944 (2006) sekä Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944 (2008, 3., tarkastettu p. 2015).

Neuvostoliitolla oli asemien pommituksiin sotilaallinen syy: selustan rataverkkoon iskemällä ja se katkaisemalla yritettiin estää suomalaisia tuomasta Kannaksen rintamalle joukkoja, aseita ja ammuksia suurhyökkäyksen aikana. Sen ilmavoimat eivät kyenneet osumaan siltoihin, joiden katkaiseminen olisi ollut tehokkainta, joten kohteina olivat asemapihat.

Vastaavasti Suomelle oli tärkeää suojata juuri risteysasemat kuten Elisenvaara ja Simola. Rahkola ja Geust sanovat suoraan, että Suomen ilmavalvonta ja -puolustus epäonnistui totaalisti, minkä takia sotilailla ei ole ollut intoa muistella asiaa.

Perussyitä pommitusten tuhoisuuteen oli kaksi. Ensinnäkään tutkia ei ollut (Saksasta ostetut kaksi Raijaa olivat Helsingin suojana), joten ilmavalvonta oli aistien varassa eikä hälytystä annettu ajoissa. Myös ilmatorjuntatykkejä ja kuljetuskalustoa oli riittämättömästi eikä it-rykmentin johto ollut sijoittanut niitä tilanteen mukaisesti.

Kauranne ja Vesen toteavat, että aineelliset vahingot saatiin korjattua nopeasti, joten sotilaallista vaikutusta pommituksilla ei ollut. Inhimillinen tragedia kuitenkin tapahtui, suurin tietenkin evakkojen ja muiden siviilien kohdalla.

Kauranteen ja Vesenin mukaan evakoiden kuljetuksesta vastuussa olevat viranomaiset eivät olleet saaneet tarpeeksi junia, minkä takia evakoita kerääntyi ratapihalle. Heidät olisi pitänyt lähettää eteenpäin omin neuvoin.

Simolassa oli sentään kevyitä it-tykkejä, mutta Elisenvaarassa ei lainkaan. Siksi viimeinen pommitus Elisenvaarassa voitiin tehdä matalalta. Hävittäjistä jopa ammuttiin konekivääreillä ihmisiä, vaikka näkyi selvästi, että he olivat siviilejä. Silloin kyse ei enää ollut siitä, että siviileistä tuli ”oheisvahinkoja”, vaan sotarikoksesta.

Kahtalainen suhde sotaan

Kukaan henkilöistä ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta. Miehet lähtevät kuitenkin sotaan ja tekevät mitä käsketään. Vanhan rajaan asti eteneminen hyväksytään mutta Itä-Karjalan valtausta ei. Hietamies on siis siivonnut pois osan aikalaisten tunnoista, joita myöhemmin ei pidetä enää sopivina.

Viimeisessä osassa Kallis kotimaa upseerin poika Mikael ”vihasi sotaa” eikä halua upseeriksi vaan lääkäriksi. ”Hän ei tulisi koskaan elämässään vahingoittamaan ainuttakaan viatonta ihmistä, hän ei tulisi koskaan ihailemaan sotaa.”

Kotiin palatessaan Tukeva toivoo: ”Ei koskaan enää sotaa. Ei hänen lapsilleen. Ei Suomelle. Kunpa koko maailma voisi lopettaa tämän järjettömän tappamiseen.”

Silti sarja päättyy sanoihin, jossa kirjailija ilmeisesti summaa oman käsityksensä.”Ymmärtämättömät kysyisivät: miksi menitte sinne. Nämä miehet tiesivät vastauksen. Vain siten säilytettiin kallis kotimaa.” Kallis-sanalla on kaksi merkitystä: rakas ja paljon maksava – yhteyteen sopivat molemmat. Huomattakoon, että nationalistisen isänmaan sijasta käytetään sanaa kotimaa.

Loppujen lopuksi sota nähdään siis sarjassa välttämättömänä, jotta Suomi säilyi vapaana ja itsenäisenä. Ja ainakaan sodasta ei voi sotaveteraaneja syyttää.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta on sarjan toista ja kolmatta osaa Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut koskevan artikkelin lopussa.

Sarjassa esiintyy myös omalla nimellään todellisia henkilöitä, erityisesti upseereita. Viimeisen osan Kallis kotimaa alussa Hietamies kiittää tiedoista mm. Markku Palokangasta, joka suurhyökkäyksen aikan 1944 oli ratsumestari Uudenmaan ratsuväkirykentin komentaja ja menetti räjähdyksessä näön molemmista silmistään, ja tämän vaimoa Eeva Palokangasta. Silloinen lotta Eeva Koski esiintyy yllä kuvatussa kohtauksessa, jossa lotat pohtivat Leena Leppäniemen moraalia teoksessa Syksyksi kotiin.

Blogissa on käsitelty myös Kannas-sarjan kolmatta osaa Hylätyt talot, autiot pihat (artikkelin alussa kerrotaan lyhyesti sarjan ensimmmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara) sekä neljättä ja viidettä osaa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat ja lisäksi heimosotia kuvaavaa romaania Vienan punainen kuu.

Blogissa on myös artikkeli Iiris Kähärin romaanista Elämän koko kuva, jossa päähenkilö saapuu Elisenvaaran asemalle pommituksen jälkeen ja myöhemmin arvostelee sitä, että Suomessa on korotettu selviytymisestä ja sivuutettu ne siviilit, jotka traumatisoituivat kokemuksistaan pysyvästi.

Kirjallisuutta

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena 2022.
Kauranne, Heikki & Wesen, Jukka: Simolan pommitukset 19.-20.6.1944. Apali 2006.
Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.
Lagerbohm, John & Kirves, Jenni & Kleemola, Olli: Me puolustimme elämää. Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Otava 2010.
Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.
Rahkola, Erkki & Geust, Carl-Fredrik: Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. 3., tarkastettu p. Gummerus 2015. (1. p. 2008.
Paula Salminen: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.Saure, Salme: Laila Hietamies läheltä. Otava 1998.

Timo Sandberg: Tilinteko

Timo Sandbergin Tilinteossa eräät henkilöistä eivät voi yhtyä ”talvisodan henkeen”, koska ovat menettäneet läheisiään valkoisten uhreina vuonna 1918.

Tilinteko (2018) on neljäs osa sarjasta, joka sijoittuu Lahteen sisällissodan jälkeen. Se kuvaa edellisten osien Mustamäki (2013), Häränsilmä (2015) ja Murhakuja (2016) tavoin toisaalta etsivä Otso Kekin selvittämiä rikoksia, toisaalta samoja Reunanpalstalla asuvia henkilöitä.

Kirjojen alaotsikko on jännitysromaani, mutta tämä on lähinnä muodollisuus. Keskeisessä osassa ovat ihmisten normaalit kokemukset, joihin jatkuvasti vaikuttavat sisällissodan aikana heille tai heidän sukulaisilleen tapahtuneet asiat.

Huom! En käsittele tässä artikkelissa lainkaan Tilinteon murhajuonta. Sen sijaan joudun paljastamaan, ketkä henkilöistä selviytyivät sodasta ja ketkä eivät. Lisäksi kuvaan Murhakujan rikoksia, jotka ovat edelleen henkilöiden välisten kaunojen pohjalla.

Suurin osa toistuvista henkilöistä on entisiä punaisia ja heidän jälkeläisiään. Sen sijaan Kekin poliisikollegoista useimmat ovat suojeluskuntalaisia, jotka ovat tunteneet sympatiaa Lapuanliikettä kohtaan ja epäilevät entisiä punaisia pienimmänkin syyn varjolla. Molemmat asenteet vaikuttavat vahvasti heidän tutkimuksiinsa.

Vain Kekki ja uusi poliisikomentaja Korpisaari pyrkivät siihen, että poliisi tutkii rikoksia puolueettomasti. Ammattitaitonsa ansiosta Kekki on onnistumaan toimimaan poliisina tsaarin vallan, punaisten, saksalaisten (jotka valtasivat Lahden 1918) ja nyt ”valkoisen Suomen” aikana.

Tilinteko tapahtuu keväästä 1939 kevääseen 1940. Kekki elää yhä (ajan termein) susiparina venäläistaustaisen Veran kanssa. Vera ei ole suostunut virallistamaan liittoa, vaikka parilla on poika Urho Nikolai.

Tornin perhe

Sarjan alusta asti on kuvattu Tornin perheen vaiheita.

Isä August Torni soitti punakaartin orkesterissa. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta tuomiota ei ehditty panna täytäntöön. Vankileirin kovat kokemukset vaikuttivat kuitenkin Augustiin niin, että hän etsii lohtua ja unohdusta pullosta. Perheen elatus on jäänyt pääasiassa äiti Hildalle, joka saunottaa ja hieroo asiakkaitaan säätyyn katsomatta.

Perheestä teloitettiin 1918 tytär Tyyne, joka oli ystävänsä kanssa liittynyt punakaartin. Aseesta luopuminen ei pelastanut heidän henkeään, ja lisäksi ruumiit häpäistiin pistimillä.

Perheen poika Ismo Torni on työpaikkansa Lahden Rautateollisuuden luottamusmies. Hänen vaimonsa Silja on saanut paikan sijaisopettajana, ja heillä on pieni tytär Sinikka.

Rakkaus voitti aikoinaan varakkuus- ja sivistyseron ja jopa ideologisen rajan, mutta jälkimmäinen tuottaa yhä ristiriitoja parisuhteessa. Kotona kokoontuu Ismon tovereita, jotka jakavat salaisessa painossa monistettuja sodanvastaisia lehtisiä. Sen sijaan Silja kuuluu lottiin.

Ismon sisar Eliisa on naimisissa lapsuudenystävänsä Anton Rimmisen kanssa, joka työskentelee puuseppänä. Myös Antonin punakaartin hevosmieheksi pakotettu isä surmattiin 1918, koska tämän villasukissa oli punainen raita.

Valkoisen työmiehen katkeruus

Karl Mannelin muistelee yhä katkerana Murhakujassa kuvattuja tapahtumia 20-30-luvun vaihteessa, jolloin hän työskenteli Rautateollisuudessa. Kun työpaikalla saatiin selville, että Mannelin oli taistellut valkoisten puolella, vieläpä julmuudestaan kuuluisan Hans Kalmin joukoissa, työtoverit kutsuivat häntä lahtariksi ja kieltäytyivät työskentelemästä hänen kanssaan.

Mannelin ei tuntenut tehneensä mitään väärää. Mutta koska hänellä oli perhe elätettävänä, hän pyysi julkisesti anteeksi. Se ei muuttanut kohtelua, toisin kuin oli luvattu.

Kiusaaminen ei jäänyt vain sanoihin ja jäynän tekoon. Mannelinin päälle roiskaistiin valimossa sulaa rautaa – tämän mielestä tahallisesti. Toinen jalka vaurioitui pysyvästi, ja kipu muistuttaa jatkuvasti asiasta.

Kostoksi Mannelin ilmiantoi työtoverinsa Ismo Tornin ja työväenteatterin näyttelijän Lars Kuivasen Lapuan liikkeen aktiivisteille. Kuivanen tapettiin, Ismo selviytyi vaivoin hengissä.

Kekki ratkaisi rikokset, ja myös Mannelin sai ehdonalaisen tuomion. Siitä hän kantaa Kekille edelleen kaunaa. Oman syyllisyytensä Lapuan liikkeen väkivallasta hän sen sijaan kieltää.

Mannelin muutti Kotkaan, jossa hän liittyi suojeluskuntaan ja pääsi samanhenkisten ystävien avulla töihin Valtiolliseen poliisin eli Valpoon.

Yli-innokkaat Valpon etsivät

Palattuaan 1939 Lahteen Mannelin katselee työväentalon salissa vappujuhlan ohjelmaa harjoittelevia ihmisiä tuntien ”pakahduttavaa riemua. Hän oli taas voittajien puolella, sillä puolella, joka turvaisi maan vapauden. Hänellä oli valtaa ja hän aikoi tehdä kaikkensa, ettei tuo roskasakki pääsisi horjuttamaan itsenäisen Suomen kehitystä.”

Kollegansa Teräväisen kanssa Mannelin pidättää Anton Rimmisen ja Matti Långin epäiltynä sodanvastaisten lehtisten levittämisestä. Kun näkyvää jälkeä pidätettyjen pahoinpitelystä ei jää, etsiviä ei voi saada edesvastuuseen.

Natsi-Saksaa ihaileville Mannelinille ja Teräväiselle Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ja maiden tekemä Puolan jako aiheuttaa orientoitumisvaikeuksia. Saksaa ei enää voidakaan pitää Suomea kohtaan ystävällismieleisenä valtiona eikä edes puolueettomana. Siten myös saksalaistaustaisia tiedottajia pitää tarkkailla.

Talvisodan aikana etsivät tekevät innolla töitä. He perkaavat kortistosta kaikki vanhat ilmoitukset, jopa mitä ilmeisimmin vain pahantahtoisiin juoruihin perustuvat.

Valpo määrää, että ”juutalaiset, venäläiset, inkeriläiset ja vienalaiset piti ottaa erityisen tarkkailun kohteeksi. Pienimmänkin epäilyn perusteella heidät oli syytä pidättää ja sulkea turvasäilöön.” Venäläistaustaisena myös Kekin avovaimo Vera joutuu vaaraan.

Kaiken kaikkiaan Mannelinilta ja Teräväiseltä puuttuu arvostelukykyä erottaa todella syylliset ja vaaralliset henkilöt. Mannelin myös käyttää asemaansa hyväkseen kostaakseen henkilökohtaisia kaunojaan, Kekin lisäksi myös Ismo Tornille.

Kannaksen linnoitustyöt ja YH ”veren kaivamista nenästä”

Kommunistiksi tunnustautuva Eino Kock uskoo, että ”Suomea ollaan viemässä fasistien talutusnuorassa sotaa kohti.” ”Sotaan meidän ei pitäisi missään tapauksessa ryhtyä. Itsenäisyyden paras tae on turvata rauha ja hyvät suhteet naapurimaihin.”

Myös ylimääräisistä kertausharjoituksista töihin palannut Ismo Torni tulkitsee pääpuolustuslinjan rakentamisen Kannakselle niin, että ”Suomi kaivaa verta nenästään”.

Kekki taas on ”kahden vaiheilla. Hän ajatteli, että jos maahan hyökätään, niin ilman muuta Suomen täytyi puolustaa itsenäisyyttään. Mutta hänestä tuntui, että täällä lietsottiin sotaa”.

Kekki arvostelee myös sodan varalta tehtyjä valmiustoimenpiteitä. Esimerkiksi poliisin ohjeet pommitusten varalta ”lisäsivät pelkoa. Monet poistuivat kaupungista. Poliisi joutui hillitsemään ja rauhoittelemaan kansalaisia, sillä muuttajien joukossa oli useita teollisuustyöläisiä. Joukkopako maalle uhkasi pysäyttää koko tuotannon.”

Ismo Torni muuttaa mielensä

Sisaren murha 1918 oli herättänyt teini-ikäisen Ismon mielessä kostonhimon. Aikoinaan hän oli Rautateollisuudessa kärkäs painostamaan entisiä valkokaartilaisia julkiseen katumiseen.

Työväenliikkeessä toimiessaan Ismo halusi edistää kansojen rauhallista rinnakkaiseloa. Hän uskoi Neuvostoliitosta pitkään hyvää, mutta kuunneltuaan rajaa takaa palaavien kertomuksia hänen oli lopulta pakko myöntää, että todellisuus oli toisenlainen.

Aiemmin Ismo oli arvosteli varustautumista, koska uskoi Suomen ryhtyvän sotaan fasistien puolella. Hänen kantansa on kuitenkin muuttunut. Sotavarustelut ovat tuoneet Rautateollisuudelle lisää työtä. Saksa ja Neuvostoliitto ovat tehneet hyökkäämättömyyssopimuksen ja Neuvostoliitto esittänyt vaatimuksia Suomelle, joten ”alkoi todella olla kyse Suomen itsenäisyydestä. Rauhan puolustaminen oli yksi työväenliikkeen keskeisistä tavoitteista. Mutta jos naapuri hyökkää, Suomella ei Ismon mielestä ole vaihtoehtoa.”

Anton pakenee ja piiloutuu

Anton Rimminen ei ole muuttanut mieltään vaan ”uskoi, että oli tärkeää pitää kiinni periaatteistaan. Kock oli sanonut, että jos meillä ei ole aatetta eikä uskoa, että maailmasta voi tehdä paremman, olemme tyhjän päällä. Mitä arvoa sellaisella elämällä oli?”

Anton löytää tuttavien avulla piilopaikan maaseudulta. Hän uskoo, ”että sota ei voinut kestää kauan. Ehkä sen jälkeen rauhaa puolustaneiden vaino hellittäisi. Ehkä vihdoin kannatusta saisi sellainen toiminta, jolla asioita pystytään muuttamaan parempaan, oikeudenmukaisempaan suuntaan.”

Yksi Antonin auttajista on Laakso, jonka tytär, punaisten sairaanhoitaja, joutui 1918 valkoisten tappamaksi, minkä jälkeen Laakson vaimo kuoli suruun. Laakso uskoo: ”Neuvostotovereiden myötä nämä riistäjät ja murhaajat saavat palkkansa ja oikeus tulee voittamaan. Ja kun se aika koittaa, meidän tulee olla valmiita rakentamaan tasa-arvoista yhteiskuntaa, jossa työmies on arvossaan.”

Ismo rintamalla, Silja ilmavalvonnassa

Ismo lähtee rintamalle. Hänen kokemuksensa ovat melko tavallisia. Aluksi hän toimii lataajana, mutta kun pikakiväärin ampuja kaatuu, hän tarttuu aseeseen. Pienen totuttelun jälkeen ampumisen tekniikka on hallussa, mutta perääntyvän sotilaan ampuminen selkään tuntuu raukkamaiselta.

Tosin ihmisten ampuminen tuottaa Ismolle myöhemminkin moraalisia vaikeuksia, joita helpottaakseen hän ajattelee: ”Se on vain vihollinen. Se on vihollinen joka hyökkää päälle. Minä ammun Eliisan, Sinikan ja kaikkien reunanpalstalaisten puolesta.”

Jo heti sodan alussa ”Ismon päässä nakutti, että tästä ei voi selvitä. Olisi typeryyttä jäädä tänne tapattamaan itsensä.” Silti hän perääntyy vasta käskyn saatuaan.

Ismo jopa kunnostautuu panssarivaunun tuhoamisessa. Saman työpaikan insinööri vinoilee: ”Loistavaa lahtariainesta” ja ”En olisi entisestä lakkopäälliköstä uskonut.”

Silja toimii lottana ilmavalvonnassa. Hän seisoo kylmissään tornissa kiikari silmillä. Pari kertaa hän unohtuu haaveilemaan miehestään. Toisen kerran toveri pelastaa tilanteen, toisen kerran hän antaa hälytyksen liian myöhään. Tästä hän tuntee omantunnontuskia, vaikka syynä on voi olla myös huono sää.

Valkoinen kapteeni ei kadu mitään

Ismo haavoittuu, ja kenttäsairaalassa potilastoveriksi sattuu kapteeni. Tämä kertoo kokemuksiaan vapaussodassa, joka sota hänelle on.

Kun kapteeni kuulee Ismon perheen kohtalosta, hän hyväksyy niin tämän isän kuolemantuomion (”ne kiihottajat olivat pahimpia”) kuin tämän aseettoman sisaren tappamisen (”Saatana että me vihattiin niitä naisia, jotka kekkaloivat housut jalassa punikkien joukossa”).

Ismo ”mietti, että pitäisi taas lähteä ampumaan tuntemattomia vihollisia. Oliko se sittenkään oikein, kun pahempi vihollinen tuntui olevan viereisessä vuoteessa.”

Silti kun kenttäsairaalaa pommitetaan ja kapteeni pyytää auttamaan, Ismo kantaa tämän selässään turvaan. Ismon uskotaan kuolleen pommituksessa, mutta tämä selviää ja leikataan.

Kiitokseksi pelastumisestaan kapteeni järjestää Ismolle kunniamerkin, jonka tämä saa itsensä Mannerheimin kädestä. ”Vaikka tunnustus tuntui toisaalta kiusalliselta, se lämmitti mieltä. Ehkä se oli osoitus siitä, että oli aika antaa menneet teot anteeksi.”

On vaikea ymmärtää, miksi Ismo haluaa antaa menneet anteeksi, kun kapteeni ei niitä pyydä anteeksi eikä edes yritä ymmärtää punaisten kokemuksia. Ismo ei ole muutenkaan kokenut sellaista työläisten ja suojeluskuntalaisten keskinäisen luottamuksen syntyä rintamalla, jollaista Jussi Jalosen Summan tarina kuvaa.

Muidenkaan äärivalkoisten asenteet eivät muutu. Edes Siljan toimitusjohtajaisä, joka ei ole suostunut edes tapaamaan Ismoa, ei lepy vävylleen, vaikka tämä on rintamalla. Vasta kun Ismon uskotaan kaatuneen, hän kelpaa apelle. Sankarivainajahan ei pysty ilmaisemaan omia mielipiteitään.

Äiti sentään lähenee Siljaa, tuo ruokaa ja käy katsomassa lapsenlastaan.

Kuoleman läheisyys saa ilmaisemaan rakkauden

Sairaalasta Ismo kirjoittaa vaimolleen ”vain hyvin lyhyesti sodasta, pakkasesta ja ainaisesta hengenvaarasta. Sitä perusteellisemmin hän kirjoitti ikävästään ja siitä miten paljon rakasti Siljaa ja Sinikkaa.”

Tilinteossa talvisota ei luo yhteisvastuuta erilaisten ihmisten kesken, vaan sodan ainoa hyvä puoli on, että kuoleman läheisyys saa miehen avautumaan ja kirjoittamaan vaimolleen tunteistaan, joista hän ei ole koskaan tälle sanoin ilmaissut.

Kekki hoitaa velvollisuutensa

Kekin mielestä ”oli oikeastaan yllättävää, että työväki ja jopa kommunistit pitivät Neuvostoliiton hyökkäystä moraalisesti vääränä ja olivat valmiit puolustamaan maataan.”

Kekin mieliala on kaksijakoinen. Hän arvostaa monia sodanvastustajia ihmisinä. Ennen sotaa hän on yrittänyt varoittaa heitä, että he joutuvat vaikeuksiin aatteellisen toimintansa takia.

Sodan aikana ei Kekin mielestä olisi pitänyt vainota niitä harvoja, ”joiden aatteellinen vakaumus esti sotaan osallistumisen”, ”vaan antaa mahdollisuus vaikka oman työnsä kautta olla yhteisessä toiminnassa mukana.”

Toisaalta Kekki hoitaa poliisille määrätyt velvollisuudet. Kun Valpon etsivät menevät tarkastamaan vihjeitä rintamalle lähtöä pakoilevien piilopaikoista, Kekki haluaa lähteä näiden mukaan – ilmeisesti osaltaan siksi, että voisi estäisi etsiviä turvautumasta liian herkästi verenvuodatukseen.

Eräälle tutulle pidätetylle, joka nuhtelee Kekin osallistumista, Kekki perustelee: ”Kyseessä oli pakkotilanne”: ”Tämä sota meidän täytyy voittaa.” Mitä Kekki voitolla tarkoittaa, ei käy ilmi.

Kun suomalaishävittäjät saavat pommikoneet pudottamaan pomminsa jäälle, Kekistä tuntuu ”hyvältä kun Lahden ilmapuolustus oli vihdoin saatu kuntoon.” Tämä tuntuu vähän huvittavalta, kun muistaa Kekin arvostelun valmistautumista vastaan ennen sotaa.

Kekin tilinpäätös

Kun Kekki on selvittänyt romaanin kolme murhaa, hän ajattelee, että syyllisyyden ”ratkaisee viime kädessä oikeus. Ja suurin syyllinen tähänkin asiaan oli se sota, jossa kansa jaettiin kahtia ja ihmiset usutettiin toisiaan vastaan. Punaiset tappajat saivat erittäin kovan rangaistuksen. Sen sijaan valkoiset, jopa puolustuskyvyttömien ihmisten, nuorten naisten ja lasten joukkomurhaajat armahdettiin. Se jätti katkeruuden, joka näytti jäytävän joidenkin mielessä jopa vuosien jälkeen.

Hän oli kokenut, että samankaltaista vihaa ja oman käden oikeutta oli synnyttänyt myös tämä talvinen sota. Poikkeuslaki ja siihen liitetty turvasäiliöasetus olivat päästäneet pahan voimia valloilleen. Kovin räikeäksi se ei nyt yltynyt, koska kansalla oli nyt yhteinen vihollinen eikä taisteltu keskenään.”

Arvio romaanista

Tilinteko on vastakohta sellaisille ”epäpoliittisille” talvisotaromaneille kuin Laila Hietamiehen Unohduksen lumet.

Moni Ismon Tornin tovereista ei omien tai sukunsa vuoden 1918 kokemusten takia halua taistella rintamalla Suomen puolesta. He eivät ryhdy sabotaasitekoihin tai anna merkkejä pommittajille, vaan vain etsivät itselleen piilopaikan.

Timo Sandberg on hyvin kuvannut Mannelinin kaltaisten ”valkoisten työmiesten” motivaation kohtelustaan sotienvälisillä työpaikoilla. Silti Mannelin jää varsin mustavalkoiseksi karikatyyriksi.

Romaanina Tilinteko jää valjummaksi kuin sarjan edelliset osat. Esimerkiksi henkilöiden kokema pelko ei oikein välity lukijalle. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että henkilöiden mietteitä on vähän liikaa ja toimintaa liian vähän. Siljan ja Ismon kokemuksissa ilmavalvonnassa ja rintamalla ei ole mitään uutta, ne on kuvattu moneen kertaan.

Jos Ismo ja Kekki lasketaan pois, Tilinteon henkilöasetelma muistuttaa Mika Waltarin näytelmää Yö oli Euroopan (1934) siinä, että vastakkain ovat fasistit/äärivalkoiset ja laitavasemmistolaiset/kommunistit, vaikka sympatia jakaantuu päinvastoin.

Myös kommunistien kuvaus tuntuu vähemmän aidolta kuin Kaarlo Isotalon Maattoman miehen talvisodassa. Ehkä kyse on vain siitä, että Sandberg ei ole itse elänyt aikaa vaan pohjaa arkistoihin ja muistelmiin.

Kaiken kaikkiaan Tilintekoa vaivaa naiivius. Termiä ”sodanvastainen” käytetään ikään kuin se olisi neutraali ilmaus. Eino Kock ja Anton Rimminen todennäköisesti hyväksyvät Neuvostoliiton tulevan sodan Saksaa vastaan ja Neuvostoliiton puolustusvalmistelut.

Samoin pohditaan, että suomalaisten pitäisi elää sovussa Neuvostoliiton kanssa, ikään kuin asia riippuisi vain suomalaisista. Suomen valmistautuminen mahdollista sotaa varten koetaan vääräksi pohtimatta, minkälaisia seurauksia valmistautumattomuus olisi aiheuttanut.

Naiivius koskee myös Kekkiä. Tällä on tietenkin täysi oikeus ja syy arvostella Valpon mielivaltaa ja muutenkin Suomen puutteita. Mutta Suomen rinnastaminen Neuvostoliittoon (”Ihmisiä vainottiin mielipiteidensä takia, ja kyse oli oikeastaan samanlaisesta mielivallasta kuin Neuvostoliitossa, mutta vain toisenlaisten aatteiden takia”) sivuuttaa sen, ettei Neuvostoliitossa ollut kyse vainosta mielipiteiden eikä edes tekojen takia, vaan leiriin tai teloitetuksi saattoi joutua kuka vain. Tällaisesta rinnastuksesta tulee pikemmin Stalinin terrorin valkopesua kuin oikeusvaltion ja demokratian puolustusta Suomessa.

Kirjailijasta

Timo Sandberg Wikipediassa

Timo Sandbergin kotisivu

Olen julkaissut Timo Sandbergin dekkareista Ruumiin kulttuurin numerossa 3/2010 artikkelin Rikosrealismia varmoin ottein. Timo Sandberg kuvaa 1990-luvun laman vaikutuksia 2000-luvun Järvenpäässä.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa Sandbergin Kekki-sarjan seuraavista osista Kostonkierre ja Desantti sekä Laila Hietamiehen Unohduksen lumista ja Kaarlo Isotalon Maattoman miehen talvisodasta.

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. SKS 2017.

Kotirintaman kahdet kasvot. Sota-ajan muistelmia. Toim. Matti Hako, Heimo Huhtanen. Tammi 1985.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tepora, Tuomas: Sodan henki. Kaunis ja ruma talvisota. WSOY 2015.

Alli Walli: Toukokuusta toukokuuhun

Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun näkyy, että monet käsitykset talvisodasta olivat kiteytyneet jo 1942.

Romaania voi luonnehtia lukuromaaniksi, jossa pääosassa ovat ihmissuhteet.

Teoksen ensimmäinen, laajempi osa tapahtuu toukokuusta 1934 toukokuuhun 1935. Leppävaarassa asuu suurperhe, jonka leski-isä, 57-vuotias oppikoulun lehtori Johannes Siirilä jysäyttää uutispommin: hän aikoo naida entisen oppilaansa, työläisperheen 25-vuotiaan tyttären Lilja Mähösen.

Tätä eivät aikuiset lapset hyväksy vaan muuttavat kotoa. Takapiruna on edesmenneen äidin sisar, joka edustaa tiukkaa ja farisealaista uskonnollisuutta.

Sopu isän kanssa syntyy vuoden kuluttua, kun kotiin jäänyt kuopus Sirpa houkuttelee aikuiset sisaruksensa isän uudesta avioliitosta syntyneen vauvan ristiäisiin.

Sitä ennen lasten itsenäistyminen on johtanut luonteeltaan vetäytyneiden Hetin ja Heikin löytämään sopivan aviopuolison. Hetiä neuvoo asiassa monta avioliittoa kokenut Juli-täti.

Outi auttaa pinnallisen vanhemman sisarensa Mailiksen avioliiton ja lasten kasvatuksen oikealle tolalle. Itse hän uskoo, ettei kolhon ulkonäkönsä takia löydä ketään.

Charmikas Aarne hylkää tosirakkautensa Leenan ja nai rikkaan mutta ruman tytön. Leena odottaa lasta ja on liian ylpeä kertoakseen asian Aarnelle. Onneksi Leenalla on kampaajan ammattitaito ja tukena vasta löydetty insinööri-isä, joka oman menneisyytensä takia ei välitä ihmisten puheista.

Isän epäsovinnainen avioliitto auttaa ylittämään yhteiskunnallisia raja-aitoja. Abiturientti Erkki tutustuu äitipuolensa veljeen Sulo Mähöseen ja lupaa auttaa tätä suorittamaan oppikoulukurssin. Vastapalvelukseksi Erkki pyytää Suloa perehdyttämään hänet työväenjärjestöjen ja ammattiyhdistysten toimintaan. Kun Sulo varmistaa, kannattaako Erkki tosiaan työväestön aatteita, tämä vastaa: ”Onhan se ainoa elinvoimainen aate nykyään. Ja antavin.”

Sanaa ”antavin” ei idealistinen Sulo ymmärrä, mutta lukija osaa päätellä, että Erkki on poliittinen pyrkyri. Kiinnostavaa on, että sosiaalidemokraattinen puolue esitetään jo 30-luvun puolivälissä parhaana väylänä valtaan.

Talvisodan idealistinen kuvaus

Toinen, lyhyempi osa tapahtuu toukokuusta 1939 toukokuuhun 1940. Ennen sotaa Siirilän perheessä keskitytään vain yksityisasioihin. Maailmansodan sytyttyä Heikki yrittää lohduttaa vaimoaan: ”Mehän [= suomalaiset] olemme köyhiä, eihän luulisi, että kenenkään vaivautuvan ryöstämään sitä vähää, mitä meillä on.”

Talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten Erkin ruotsinkielisen vaimon: ”yhteinen vaara ja hätä oli muuttamassa tunnissa kasvattaneet hänetkin yli oman mittansa. Hänkin oli suomalainen nainen.”

Sota koettelee myös Siirilän perhettä. Aarne menettää toisen jalkansa. Äitipuolen veli, työmies Sulo kaatuu pelastettuaan ystävänsä vänrikki Erkin hengen.

Naisen uhri on korkein

18-vuotias Sirpa, joka on jo ennen sotaa tuntenut kutsumusta uhrautumiseen, työskentelee sodan aikana sotasairaalassa lottana. Kun sairaalaa pommitetaan eikä potilaita ehditä siirtää turvaan, Sirpa jää heidän luokseen.

Sirpan isä saa ylipäällikön allekirjoittaman kirjeen, jossa Sirpaa kutsutaan ”sankariksi” ja ”pyhimykseksi”. ”Hänen nimensä elää niin kauan kuin Suomen kansa elää. Ja se elää, koska sillä on sellaisia tyttäriä.”

Naisen ja aseettoman uhri on korkein aivan kuin Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa, vaikka mitään muuta yhteistä kirjoilla ei ole. Vaikka sodan sääntöjen rikkominen osoittaa vihollisen brutaalisuuden, Vallin romaanissa ei ole vihaa vihollista kohtaan toisin kuin Railolla, rasismista puhumattakaan.

Siirilän perheen naiset ovat ja lapset ovat evakossa maaseudulla. Siviilikohteen pommitus jouluaattona saa talon emännältä olosuhteisiin katsoen varsin lievän huomautuksen: ”Että ne ilkenevät, jouluaattonakin.” Juli-täti taas rukoilee: ”Auta meitä kestämään, kaikkia ympäri Suomen niemen. Ja lopeta tämä hirveä sota.”

Talvisotaa käydään Vallin romaanissa ennen kaikkea jonkin puolesta. Erään haavoittuneen todelliset sanat Sirpalle ”tytön vuoksi” nousevat ja kertautuvat ikään kuin credona sairaalan raunioista ”päättäväisenä ja lannistumattomana”: ”Tulevan, vapaan, onnellisemman sukupolvemme vuoksi. Heidän vuokseen me taistelimme, heidän vuokseen ruumiimme silvottiin, heidän vuokseen me kuolimme.”

Sirpan ruhjottu ruumis on kuin rauhanteossa silvottu Suomi, mutta kumpikin ovat henkisesti voittajia.

Talvisodan opettaa rakkautta ja yhteisvastuuta

Siirilän perheessä menetyksistä seuraa myös hyvää.

Aarne on jo aiemmin ymmärtänyt naineensa väärän naisen ja saatuaan selville, että hänen tosirakkautensa Leena on saanut hänen lapsensa, hän on yrittänyt saada tämän antamaan anteeksi. Hän pommittaa Leenaa kirjeille, kunnes haavoittuu ja jalka amputoidaan, jolloin hän tuntee olevansa ”hylky”. Levottomuus Aarnen puolesta on kuitenkin saanut Leenan tajumaan, että hän rakastaa tätä yhä. Leena ottaa Aarnen olinpaikan selville, ja he saavat toisensa. Invalidius ei estä Aarnea tuntemasta voiman tunnetta, jonka synnyttää vastuu perheestä.

Konttorissa työskentelevää Outia on aiemmin kosinut tämän keski-ikäinen johtaja, joka myös tarjoaa tälle mahdollisuutta toteuttaa unelma opiskelusta, mutta Outi on antanut rukkaset, koska ei halua järkiavioliittoon. Sota saa Outin hyväksymään johtajansa uuden kosinnan: hän haluaa opiskella lastenlääkäriksi, mutta kaipaa myös elämäntoveria. Outi ymmärtää arvostelleensa väärin isän avioliittoa: ”Ihminen kaipaa rakkautta ja myötätuntoa koko ikänsä. Lapsena yhtä paljon kuin vanhuksena.”

Heikin vaimo, joka on kokenut monta keskenmenoa, synnyttää viimein terveen tytön. Tämän selitetään todistavan, että vaikka miljoonat surmaavat toisiaan, rakkaus on kuolemaa voimakkaampi.

Toukokuussa Erkki käy Sulon haudalla viemässä sinne ylioppilaslakin. Hän tunnustaa Sulon äidille, että Sulo ”ei ponnistellut itsensä tähden, ei lukenut asemaa tai tointa varten, niinkuin useimmat tekevät ja niinkuin minäkin olen tehnyt. [- – -] Hän ponnisteli kyetäkseen joskus jakamaan muillekin … minä vain itseni tähden.”

Erkki lupaa muuttua: ”Tästä päivästä lähtien otan hänen asiansa omakseni, se on velvollisuuteni. Tästä päivästä lähtien olen työskentelevä niiden vähäpätöisten ja syrjäytettyjen puolesta, joiden vuoksi hänkin teki työtä. [- – -] Maailman täytyy päästä siihen, että sivistys ja varallisuus … ellei varallisuuskaan, niin jokapäiväinen leipä ja muu, mikä siihen kuuluu, on jaettava tasaisemmin kaikkien osalle kuin se tähän mennessä on jaettu.”

”Sodassa me olimme yksi kansa, meidän on oltava sitä rauhassakin. Työläiset antoivat henkensä yhtä tinkimättömästi kuin varakkaampikin yhteiskuntaluokka ja sivistyneistö, nyt he eivät saa yksin jäädä kärsimään sodan seurauksista.”

Erkki vaatii toisaalta, että kaikki alistuvat kuriin: ”Ilman kuria ei mikään valtio pysy pystyssä, ilman valtiota me emme ole mitään. Vain kuri takaa meille leivän.” Epäselväksi jää, mitä kurilla tarkoitetaan.

Toisaalta Erkki haluaa ”enemmän myötätuntoa toisiamme kohtaan”. Ketään ei saa jättää yksin, kaikkein vähimmin niitä, ”jotka ovat suurimman uhrin antaneet, ne, jotka ovat menettäneet omaisensa …” Erkki on sopinut äitipuolensa kanssa, että tämän ja Sulon iäkäs leskiäiti lopettaa työt ja muuttaa Liljan luokse, kun taas Erkki maksaa tälle epävirallisen eläkkeen.

Vaikka Erkki hyväksyy miesten kaatumisen, koska sota on sotaa, pikkusisko Sirpan kuolemaa ”en anna anteeksi koskaan.”

Isä Johannes Siirilä opettaa kuitenkin Erkille, että Sirpan kuolema ei ollut vain hirveä vaan myös kaunis ja jalo. Kauneus on samaa kuin rakkaus. Sirpa on marttyyri ja esikuva: ”Se, mitä koko maailma nykyään kipeimmin kaipaa, on rakkaus.” Rakkaus ei ole sanoja vaan tekoja.

Kirjailijasta

Alli Walli (oik. Alli Matilda Aarnipohja, o.s. Wendelin, 1904-1981) julkaisi yhteensä 12 teosta. Toukokuusta toukokuuhun voitti Kariston Ajanromaani-kilpailun ja saavutti myyntimenestyksen.

Alli Wallin teokset on lueteltu Wikipediassa

Lisäys 10.12.2018:

Hanna Miettinen kertoo artikkelissaan Alli Walli, kaupunkilaisarjen kuvaaja (Hiidenkivi 2/2018) kirjailijasta ja hänen tuotannostaan mm:

Walli oli työläisperheen tytär, joka menestyi hyvin koulussa ja rakasti lukemista, mutta joutui jättämään koulun kesken, koska perheen talous romahti vuoden 1918 sisällissodan seurauksena.

Walli työskenteli konekirjoittajana ja piti taloustöitä uuvuttavana. Ansio- ja kotityöt rajoittivatkin hänen kirjoittamistaan.

”Walli käsittelee romaanituotannossaan pääasiassa kaupunkilaisten perhe-elämää ja rakkautta sekä rakkauden puutetta. Teoksissa seurataan suurperheiden jäsenten erilaisten luonteiden asettumista elämän virtaan. Rakkaus ei Wallilla rajoitu vain naisen ja miehen romanttisen rakkauden kuvauksiin, teoksissa on läsnä myös vanhemman – yleensä isän – ja lapsen lämmin suhde.

Parhaimmillaan Walli juoksuttaa lukijan eteen kiinnostavia ja eloisia henkilöitä. Nämä ovat aikansa lapsia, mutta Walli onnistuu tavoittamaan myös jotain pysyvää ihmisestä ja ihmisten välisistä suhteista.”

”Wallin tuotannossa viihteellinen ja yhteiskunnallinen kietoutuvat toisiinsa. Vaikka kuvattavat, usein 30-luvun Helsinkiin sijoittuvat elämänkohtalot, ovat yleensä kultareunaisia, Walli kuljettaa mukana myös toisenlaisia juonteita. Hän kuvaa toistuvasti avioparin epäsopuista suhdetta ja hankaluuksien heijastumista lapsiin.

Työväenasiaa oli Wallin teoksissa usein läsnä, ja myös sota-ajan raskautta kuvataan.”

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa.

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Sodan aikana pahuus heijastetaan tavallisesti vihollisiin. Paula Havaste toimii Lapin sotaa kuvaavassa romaanissaan Yhden toivon tie (2012) toisin.

Yhden toivon tie (2012) kuvaa vuorotellen Kahden rakkauden (2010) päähenkilöä Annaa ja Annan sisarta Oilia. Keskityn tässä pääasiassa Oiliin.

Annan vaiheista kirjassa olen kertonut lyhyesti blogin artikkelissa, joka käsitteli Kahta rakkautta.

Huom! sisältää juonipaljastuksia.

Hyväuskoinen Oili uskoo rakkauteen

Kirjan alussa Oili työskentelee sairaanhoitajana saksalaisten sotasairaalassa Kemissä. Kyseessä on silmäsairaala, useimmat potilaista ovat menettäneet näkönsä. Kasvotkin ovat vaurioituneet ja niitä paikkaillaan ihonsiirroilla. Työ on sekä ruumiillisesti että henkisesti raskasta.

Tästä huolimatta iloinen ja sosiaalinen Oili elää elämänsä onnellinta aikaa. Työstä selviää, kun tekee mitä käsketään ja sulkee potilaiden kauheat vammat pois mielestään. Pulasta ei tarvitse kärsiä: aterialla on lihaa, hedelmiä ja suklaata, kaupasta voi ostaa nahkakengät ja meikkejä.

Asuntolaa vahtii tiukka saksalainen nunna. Tyttöjen kesken pidetään kuitenkin hauskaa. Joskus saksalaiset kutsuvat juhliin, joissa tarjoillaan viiniä ja konjakkia. Silloin saa myös tanssia, Suomessahan oli tanssikielto.

Oilin elämän keskus on Horst, jonka kanssa hän viettää salaa lemmenhetkiä. Pari on salakihloissa, ja Oili haaveilee muutosta Saksaan ja elämästä siellä Horstin vaimona ja lasten äitinä.

Lukijan on helppo päätellä, ettei Horst ole tosissaan, sillä tämä ei halua julkaista kihlausta. Oilin työtoveri on saanut naimaluvan, mikä sinänsä oli harvinaista, koska suomalaisia ei pidetty arjalaisina.

Oili on muutenkin hyvin naiivi. Kun huonetoveri tekee kummallisia merkintöjä ja tapaa metsässä salaperäisen miehen, Oili uskoo, että kyse on romantiikasta. Toinen työtoveri, jolle Oili asiasta kertoo, osaa laskea yhteen yksi plus yksi, tekee ilmoituksen ja vakoilija joutuu kiinni.

Suomalaiset naiset ja saksalaiset sotilaat

Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelusta käytiin lehdissä keskustelua 1941. Marianne Junilan mukaan asia pantiin kokonaan naisten niskoille: ”Naisten varassa oli sekä kotirintaman mieliala että rintaman iskukyky.”

Junila huomauttaa, että lehtikeskustelu käynnistyi hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin asiasta tuskin oli kovin paljon havaintoja. Aloitteentekijöinä olivat valtion viranomaiset, joiden tarkoitus oli kontrolloida etukäteen naisten käytöstä. Seuraukset olivat osittain toiset kuin oli tarkoitus, sillä rintamalla syntyi mielialaongelmia.

Pohjois-Suomessa seurusteluun suhtauduttiin Junilan mukaan suvaitsevammin kuin muualla, koska saksalaisia oli enemmän ja heihin oli tutustuttu työn kautta, jopa kutsuttu kotiinkin.

Oilille ei tässä vaiheessa koidu asiasta mitään vaikeuksia. Hänen tuttavansa ovat työtovereita, joille saksalaisen kanssa seurustelu on tavanomaista ja hyväksyttyä.

Kuten Junila toteaa, oli varsin naiivia olettaa, että kun nuoret naiset valtion määräyksestä joutuivat saksalaisten palvelukseen, suhteita ei syntyisi.

Lukija tietää, Oili ei

Toisin kuin Oili, lukija tietää enemmän ja jopa tulevaisuuden, sen että saksalaisten ja suomalaisten välille puhkeaa sota.

Jonkin verran tietoa – tai ainakin huhuja – on saatavana jo tuolloin. Lukija pannaan pohtimaan, olisiko hän itse uskonut niitä ja osannut tehdä niistä oikeat johtopäätökset.

Oilin huonetoveri huomaa esimerkiksi, että Lappiin menee vain lisää saksalaisia joukkoja eikä vaihtoja tehdä, ja vihjaa, että liittolaisuudet voivat vaihtua. Yksi potilaista taas hourailee Saksassa kulkevista kuolemanjunista ja kokee, että on tehnyt väärin totellessaan kyselemättä käskyjä.

Sekä hyväuskoisen luonteensa että rakastumisensa takia Oili torjuu tietoisuudestaan kaiken, mikä ei sovi hänen vaaleanpunaisiin unelmiinsa. Hän on sisäistänyt sotapropagandan: vihollinen on paha, suomalaiset ja saksalaiset hyviä. Siten sota voi päättyä vain jälkimmäisten voittoon.

Oili yrittää matkata Horstin luo

Kun saksalaisille tulee kiire lähtö, Oili ei ajattele mitään muuta kuin että haluaa Horstin luo. Alusta asti kaikki menee pieleen ja sama tapahtuu useaan kertaan.

En tässä kerro kaikkea, vain sen että Oili joutuu kulkemaan osan matkaa jalan sateessa ja vilustuu. Kävely osoittaa, että Oili on sisukas, mutta vähäisempi sisu olisi säästänyt hänet paljolta.

Rakkauden lisäksi Oilin aivot sumenevat kuumeesta. Hän ei ymmärrä, miksi tienvieren taloissa on perunat nostettu, eläimet lahdattu ja ihmiset paenneet. Jos lukija tietää Lapin sodan vaiheet, hän tajuaa pienistä vihjeistä, että Torniosta taistellaan ja Rovaniemi palaa.

Raiskaajat ovat suomalaiset sotilaita

Lopulta kuumeesta sekaisin oleva Oili törmää sotilasjoukkoon. Jo prologissa on paljastettu, mitä tulee tapahtumaan: Oilia pahoinpidellään ja hänet raiskataan, hänen tukkansa keritään ja hänet sysätään verta vuotavana lähteeseen kuolemaan.

Silti Havasteen onnistuu yllättää lukija ja iskeä tätä suorastaan vyön alle: joukkoraiskausta eivät tee saksalaiset vaan suomalaiset sotilaat.

Matkan aikana Oilia on jo haukuttu saksalaisten huoraksi. Nyt häntä epäillään myös vakoojaksi ja sabotööriksi. Toki se lienee vain tekosyy, kun miehet haluavat jonkun, jolle kostaa sen, että ovat joutuneet uuteen sotaan.

Yhden toivon tie kertoo sodan rumista puolista. Olisi naiivia uskoa, etteivät suomalaiset olisi koskaan syyllistyneet raiskauksiin. Nykyisin tiedetään, että myös länsiliittoutuneiden sotilaatkin raiskasivat Saksassa ja jopa vapauttamissaan liittolaismaissa kuten Ranskassa. Aiheesta on suomeksi julkaistu Miriam Gebhardtin  teos Ja sitten tulivat sotilaat.

Väinön salaiset bisnekset

Oili jaksaa kävellä lähimpään taloon. Se on täynnä naisia, jotka suhtautuvat häneen armeliaasti ja hoitavat häntä. Käy ilmi, että kyseessä on bordelli. Oilista ei kuitenkaan ole prostotuoiduksi, sillä hän kammoaa kaikkia miehiä.

Bordellin omistaja saapuu paikalle – ja toisen kerran Havaste yllättää: hän on Väinö, joka on naimisissa Annan miehen serkun Tujin kanssa. Väinö kuvattiin Kahdessa rakkaudessa positiivisessa valossa miehenä, jolta ei jää mitään huomaamatta mutta joka on myös empaattinen Annaa kohtaan.

Väinö pelästyy tunnettuaan Oilin, sillä hän ei haluaisi sivubisneksiensä tulevan ilmi. Hän kuitenkin toimittaa Oilin lääkäriin. Oili saadaan sellaiseen kuntoon, että Väinö voi viedä hänet Anna-sisaren luo.

Voiko Oili toipua?

Oili itsekin tuntee nurinkurisesti, että vaikka hän saisi Horstiin yhteyden, hän ei enää kelpaa tälle – hänet on pilattu, hän on arvoton.  Voiko hän koskaan toipua?

Hiukan valoa alkaa näkyä: kun Oili on auttanut Annan lapsen maailmaan, hän tuntee, että maailmassa on myös kaunista.

Helsingin matka on kuitenkin käydä Oilille yli voimien. Väinön vaimon Tujin itsekeskeisyys on tullut selväksi jo Kahdessa rakkaudessa, ja nyt se osoitetaan vielä kerran: Tuji ei kiinnitä mitään huomiota Oilissa tapahtuneeseen muutokseen vaan harmittelee vain sitä, että Oili on leikannut upean tukkansa mutta ei ole säästänyt sitä hänelle peruukiksi.

Lopussa Oilia lähestyy alle 15-vuotias Tatu, joka lukee runoja ja katselee lintuja. Aikuisia miehiä Oili ei voi lakata pelkäämästä, mutta Tatu ei vaadi mitään.

Sarjan päätösosassa Kolme käskyä (2013) saadaan tietää tarinan jatko Annan tyttären Raijan muistona: ”itkevä Oili oli kertonut äidille olevansa raskaana Tatulle ja jäätävän vihaiseksi muuttunut isä oli istunut kirjoittamaan presidentille anomusta, että he pääsivät naimisiin siitä huolimatta, että Tatu oli alaikäinen. Mikä häpeä. Koko kylä oli järkyttynyt, kun lupa oli tullut ja asia oli kaikkien tiedossa.”

Kyläläiset unohtavat kuitenkin paheksuntansa, kun Oili saa keskenmenon. Pari saa osakseen sekä myötätuntoa että konkreettista apua.

Sota on kuitenkin muuttanut Oilin persoonallisuuden ja kohtalon: hän voi elää enää vain syrjäisessä maankolkassa ja tuttujen parissa. Luontainen luottamus, jolla Oili suhtautui myös vieraisiin ihmisiin, on iäksi poissa.

Anna sulkee silmänsä

Oili ei ole ainoa, joka on sulkenut silmänsä tosiasioilta. Kahdessa rakkaudessa Anna on uskonut, että Väinön bisnekset Petsamossa tarkoittavat, että tämä on järjestänyt sotilaille näiden kaipaamia tavaroita kuten tupakkaa, viinaa, ruokaa – siis mustan pörssin kauppaa. Tosin kaikkia näitä tavaroita juuri saksalaiset myivät suomalaisille eikä päinvastoin.

Muutenkaan Anna ei ole halunnut tietää sodasta mitään. Paradoksaalista onkin, että hän ei aviomiehen kotiuduttua syksyllä 1944 pääse koskaan enää sotaa pakoon, sillä Voitto herää yöllä jatkuvasti painajaisiin. Oilin kohtalo on kuitenkin liian kauhea, jotta Anna voisi sen kohdata.

Yhden toivon tie antaa viestin, että selviytyäkseen ihminen joutuu joskus sulkemaan silmänsä, jotta elämän voisi jatkua.

Ilmeisesti Voitto aavistaa ainakin osan totuutta, vaikkei sitä vaimolleen kerro. Miesten tapaan Voitto ilmaisee tunteensa työllä: tekemällä Oilille vinttiin kamarin.

Onko oikein kertoa aina totuus?

Kolme käskyä kertoo Annan tyttärestä Raijasta, joka on 50-luvun puolivälissä kansatieteellisissä kesätöissä Rovaniemellä. Raija tapaa erään Oilia auttaneista prostituoiduista: ”Oli paljon kysyttävää, mutta hän [Raija] ei ollut enää varma, halusiko hän kuulla vastauksia. Totuus saattoi olla liian julma, sillä vastaukset saattaisivat tuhota huolella rakennetun kuvan perheestä, suvusta, ystävistä. Entä jos olisi parempi jättää kyselemättä, toimia niin kuin tämä kauppala [Rovaniemi] tai sodasta toipuva maa oli tehnyt: yrittää unohtaa koko sota, olla kuin se olisi lopullisesti ohi? ”

Sinänsä Rovaniemellä puhutaan sodasta, mutta vain saksalaisten tihutöistä – siitä kun kaupunkiin palattiin evakosta ja perunamaa tai lasten leikkipaikka saattoi olla miinoitettu. Mutta on myös asioita, joista ei sovi puhua, joko siksi että ne ovat ihmisille liian raskaita tai siksi että ne eivät sovi kansakunnan ylevään kuvaan sodasta.

Raija päättää viedä terveiset perille – mutta paljastamatta, mitä on saanut selville. Samalla hän pystyy viimein antamaan anteeksi sen, että Oili on ”vienyt” hänen lapsena rakastamansa Tatun ja että vanhemmat ovat luovuttaneet parille talonsa Leppämäen kylässä ja muuttaneet Helsinkiin.

Nainen kansakunnan symbolina

Tiina Kinnunen on tutkimuksessaan lotista Kiitetyt ja parjatut käsitellyt yleisesti naista kansakunnan symbolina.

On yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Naisen on oltava ”puhdas” ja uskollinen, jotta miehen kannattaa kuolla ja taistella ja tämän takia.

Juuri siksi paheksutaan seurustelua vihollisen tai jopa liittolaisen kanssa: symbolisesti se tarkoittaa, että ”vieras” on päässyt kansakunnan ”sisään”.

Monissa maissa vapautus toisen maailmansodan jälkeen merkitsi sitä, että saksalaisten miehittäjien kanssa seurustelleet naiset häpäistiin ajamalla heiltä hiukset. Miehet kostivat naisille sen, etteivät olleet pystyneet puolustamaan heitä ja maataan.

Samoin kansakunnan alennustila on symbolisesti rinnastettu naisen alennustilaan.

Väinö Linna käytti Tuntemattomassa sotilaassa lotta Raili Kotilaista valkoisen Suomen symbolina: Railin seksuaalimoraali rapautui sodassa, ja samoin kävi porvarillisen Suomen arvoille ”koti, uskonto, isänmaa”. Sen sijaan tavallisten sotilaiden maine säilyi, koska he olivat hyviä taistelijoita – jostain syystä tappaminen ei ollut niin pahaa kuin seksi.

Sen sijaan porvarillis-patrioottinen Mika Waltari ei voinut antaa romaanissa ja elokuvassa Tanssi yli hautojen Ullan menettää koskemattomuuttaan. Kun keisari Aleksanteri kunnioittaa Ullan kunniaa, säilyy myös Suomen kunnia.

Myös Havasteen Yhden toivon tiessä Oili on kuin viaton Suomi-neito, jonka sota ryvettää hänet – mutta ryvettäjinä ovat suomalaiset sotilaat. Syyllisyyttä ei voi enää ulkoistaa ”vieraille”.

Tietoja

Arikkelini Kahden rakkauden lopussa on tietoja kirjailijasta.

Yhden toivon tiestä on kirjoitettu mm. seuraavissa blogeissa: Amman lukuhetki, Luettua, Annelin lukuvinkit, Kulttuuria ja kuusenoksia, Elämäni Helinä, Mari A:n kirjablogi

Kirjallisuus

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Alkuteos Als die Soldaten kamen. Saksan kielestä kääntänyt Maikki Soro. Minerva 2016.

Junila, Marianna: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Otava 2006.

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy, Angelan sota, Angela ja rakkaus

Jörn Donnerin romaaneissa Nyt sinun täytyy, Angelan sota ja Angela ja rakkaus Angela kokeilee elämän vaihtoehtoja solmimalla suhteen kolmeen mieheen, joista yksi on saksalainen sotilas.

Donnerin 11-osainen romaanisarja kertoo suomenruotsalaisesta Andersin suvusta. Teollistumisen alkuaikoina suvun kantaisä perusti yrityksen, josta on kehittynyt menestyvä puunjalostus- ja konepajateollisuusyhtiö Yhtynyt metalli. 1800-luvun jälkipuoliskolla suku edusti muutosta, mutta itsenäisyyden aikana perilliset puolustavat etuoikeutettua asemaansa.

Alkuosien kolmesta päähenkilöstä kaksi ovat Angela Anders ja Gabriel Berggren. Molempien etunimiin sisältyy raamatullinen viittaus: Angela merkitsee enkeliä, ja Gabriel on saanut nimensä enkeliltä, joka ilmoitti Neitsyt Marialle Jeesuksen syntymästä.

Viimeinen rauhan kesä

Sarjan ensimmäinen osa Nyt sinun täytyy (1974) tapahtuu 1939. Myöhempi painos ilmestyikin kuvaavalla nimellä Viimeinen kesä.

Yhtynyttä metallia johtaa perustajan poika, sarjassa pelkätään Vuorineuvokseksi kutsuttu Erik Anders. 30-luvun lopussa yhtiö myy valtiolle aseita monopolitilanteessa, jossa se voi sanella hinnan. Jo tässä romaanissa ennakoidaan tulevaa konsensusta: yhteiskunnan ja suuryhtiöiden liittoa, jossa ”yhteiskunnan tehtävä olisi pitää huoli siitä, että työntekijöitten palkkavaatimukset eivät ylittäisi yhtiöitten kantokykyä”. Omistajien omaisuus kasvaa, mutta he eivät voi enää elää pelkästään omaisuutensa tuotolla.

Insinööri Gabriel Berggren edustaa uutta vaihetta, ammattijohtajuutta. Hän on nousukas, joka vuonna 1918 taisteli punaisten puolella mutta myöhemmin pyrkiessään ”ensi sijassa hankkimaan jalansijaa jolta ponnistaa”  kielsi totaalisti menneisyytensä.

Gabriel on valmis tekemään kaiken mitä yhtiön etu vaatii. Vaikka hän ei viihdy Natsi-Saksassa, hän toteaa että ”minä en ole poliitikko, vaan tekniikan mies”. Hän näyttää olevan mies vailla ominaisuuksia ja mielipiteitä.

Gabriel on nainut Vuorineuvoksen sisaren Karinin, ja yläluokkainen vaimo huolehtii miehensä aineellisista tarpeista. Seksiä ja romantiikkaa tarjoaa parikymmentä vuotta nuorempi rakastajatar Angela, Karinin sisarentytär.

Angela kyllästyy salailuun ja siihen, ettei suhde johda mihinkään. Hän eroaa Gabrielista ja aloittaa suhteen yhtiön lakimiehen Bengt Granbergin kanssa.

Vuorineuvos erottaa Bengtin, koska tämä on sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Myöhemmin sarjassa nähdään, että Vuorineuvoksessa on tarpeeksi älyä ja opportunismia, jotta hän kykenee ketterästi muuttamaan kurssia, kun aika niin vaatii.

Yllättäen sovinnaiselta ”yhtiön mieheltä” vaikuttava Gabriel tekee rohkean ratkaisun eroamalla Karinista, vaikka päätös voi vaarantaa hänen uransa eikä hänellä ole mitään varmuutta siitä, mitä Angela aikoo.

Väliin tulee kuitenkin talvisota. Angela ehdottaa Gabrielille pakoa jonnekin kauas, jossa he saisivat nauttia onnestaan kahden kesken.

Gabriel kieltäytyy perustellen: ”minä olen tämän yhtiön johtaja. Valmistamme maan kannalta elintärkeitä tuotteita. Ellen minä pysy täällä, näitä tavaroita ei ehkä saada valmiiksi yhtä paljon. [- – -] Voin sanoa, että tällä hetkellä mikään ei ole sen tärkeämpää. [- – -] Ja vastaus on niin typerä, että saat nauraa, jos haluat. Teen tämän Suomen takia. [- – -] en lähde tästä huoneesta enkä tästä maasta enkä uhraa aikaa yksityisille ongelmilleni, sillä sellaisia minulla ei ole. Olen vapaa, mutta eri tavalla kuin sinä luulet.”

Angela linkoaa Gabrielille syytöksen: ”Sinä sanoit kerran olevasi vapaa. Mutta joka kerran, kun saat valita vapauden ja paikoillesi jäämisen välillä sinä jäät.”

Ennen sotaa Gabriel miettii itsensä ja muiden olevan ”Sidottuja maahansa ja sattumaan, joka oli toisen käsissä”.  Loppujen lopuksi Gabrielilla on sittenkin aatteita ja moraalia, joihin hän toimintansa perustaa: sen jälkeen kun hän oli nähnyt saksalaisten valtaavan Helsingin vuonna 1918, hän ei halua toista kertaa kokea,  ”kun vieraat joukot pitävät täällä paraatia”.

Vuorineuvos toteaa ennen talvisotaa: ”Me tiedämme perin vähän Suomen kohtalosta, maailman kohtalosta emme mitään. Meidän kenttämme on Yhtynyt Metalli.” Gabriel keskittyy tekemään sen mitä hän voi tehdä: huolehtimaan yhtiöstä, jotta muut suvun jäsenet voivat tehdä mitä haluavat.

Kun yksityiselämän päätöksiä lykkää, oikea hetki menee ohi

Sarjan toinen osa ilmestyi 1976 suomeksi nimellä Angela, mutta käytän siitä myöhempien painosten nimeä Angelan sota.

Teos alkaa loppuvuodesta 1943. Angela on 27-vuotias ja työskentelee lääkintälottana sotasairaalassa napapiirillä.

49-vuotias Gabriel johtaa Yhtynyttä metallia, jolla on tärkeä osuus sotateollisuudessa. 70-vuotias Vuorineuvos on valtion palveluksessa mutta voi samalla edistää yhtiönsä etua. Angelan rakastaja Bengt on rintamalla komppanianpäällikkönä.

Angelan edellä kerrottu halu paeta talvisodan alussa Gabrielin kanssa kahdenkeskiseen onnelaan tuntuu naiivilta, mutta myöhemmin hänen syytöksensä, miten miehet voivat pukeutumalla univormuun ”lykätä kaiken yksityiselämään liittyvän tuonnemmaksi”, alkaa tuntua ymmärrettävämmältä.

Kun aina tuntuu olevan jotain tärkeämpää kuin yksityiselämä, päivät, viikot ja kuukaudet ovat kuluneet, kunnes vihdoin on mennyt vuosia. Kesällä 1940 Bengt ja Angela ovat olleet läheisiä, mutta Angela on lykännyt sitoutumista ja lapsen hankkimista epävarman poliittisen tilanteen takia. ”Mutta elämä ei odota.” Oikea hetki on mennyt ohi eikä se enää palaa.

Angelan ja saksalaisen Thomasin suhde – aseveljeyden ja sen loppumisen symboli

Sairaalaan tulee potilaaksi saksalainen kapteeni Thomas Schmidt. Thomas on osaksi menettänyt muistinsa – tosin ei ole varmaa, teeskenteleekö hän vai haluaako hän torjua jotain mielestään. Thomas on arkkitehti, joka on ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti ja käyttää natsitermejä kuten ”Uusi Eurooppa”.

Kun Angela ja Thomas rakastelevat ensimmäisen kerran, Angela kokee, että hän voi olla mies ja Thomas nainen. Ilmeisesti tämä tarkoittaa perinteisten sukupuoliroolien kääntymistä ympäri: Angela on aktiivinen ja Thomas passiivinen.

Angela palaa Helsinkiin, jossa hän joutuu kokemaan helmikuun 1944 suurpommitukset. Thomas saa siirron pois Suomesta itärintamalle. Sitä ennen pari haluaa mennä naimisiin. Avioliitto kaatuu kuitenkin siihen, että Angelan sukupuusta löytyy juutalainen isoäiti – huolettomana luonteena Angelalla ei ole ollut aavistustakaan Natsi-Saksan arjalaislaeista.

Angela odottaa Thomasin lasta. Kun suvun kartanossa on pulaa työväestä, Angela menee auttamaan heinänteossa ja saa keskenmenon. Ei selviä, onko Angela rasittanut itseään tahallaan vai onko hän vain ollut ajattelematon.

Siinä missä Angelan ja Thomasin suhde on symboloinut Suomen ja Saksan aseveljeyttä, keskenmeno taas ennakoi maiden välirikkoa.

Angelalle miehen valinta on elämäntavan valinta

Angela on aikoinaan kirjoittanut Bengtille: ”Minä halusin monta maailmaa”. Angelalle se tarkoittaa että ”Minä halusin monta miestä.”

Suhteillaan miehiin Angela on kokeillut vaihtoehtojaan, sillä sitoutuminen yhteen mieheen merkitsee valintaa, ei tosin niinkään fyysisen uskollisuuden kuin elämäntavan. Kun nainen valitsee elämisen yhden miehen kanssa, se tuona aikana merkitsee, että valitsee myös miehen asuinpaikan ja elämäntavan.

Bengt kaatuu puna-armeijan suurhyökkäyksessä kesällä 1944, ja Thomas ilmoitetaan kadonneeksi itärintamalla.

Kun välirauhansopimus solmitaan syyskuussa 1944, Yhtynyt metalli siirtyy sotatarvikkeista sotakorvauksiin, ja menestyksekäs yhteistyö valtion kanssa jatkuu.

Angela ja Gabriel löytävät toisensa uudelleen. Vaikka saattaa näyttää siltä, että Angelalla ei ole muuta vaihtoehtoa, on eri asia valita toisensa tietoisesti kuin vain ajautua yhteen.

He edustavat vastakohtia – Gabriel järkeä, työtä ja velvollisuutta, Angela tunnetta, nautintoa ja vapautta – ja siten täydentävät toisiaan.

Suomalaisten suhde saksalaisiin muuttuu

Samoin kuin talvisodan edellä, Angela ei halussaan keskittyä yksityiselämään ole ottanut ollenkaan huomioon ulkomaailman realiteetteja. Jo jouluna 1943 Vuorineuvos neuvoo häntä lähtemään ajoissa pois saksalaisten palveluksesta.

Kesällä 1944 suvun asianajaja kehottaa Angelaa luopumaan Thomasista ja sopeutumaan muuttuneeseen todellisuuteen. Kun Angela muistuttaa, että ”sinä suhtauduit saksalaisiin toisin vuonna -41”, asianajaja vastaa pokkana: ”Ajat ovat muuttuneet, Angela hyvä. Kesällä 41 vaikutti mahdolliselta, että saksalaiset voittaisivat. Ja mikä olisi hauskempaa kuin olla voittajan puolella.”

Häviäjiä, saksalaisia, demonisoidaan kollektiivisesti ja heidät nähdään vain ryhmän jäseninä Tätä taustaa Angela edustaa ihmisyyttä: hänelle Thomas on yksilö.

Tosin Thomaksen muistinmenetyksen voi tulkita myös symboliksi siitä, miten saksalaiset käyttäytyivät sodan jälkeen. Silloin ulkomaiset lehtimiehet eivät löytäneet ainuttakaan saksalaista, joka olisi tunnustanut olleensa natsi.

Jotkut pohjoissuomalaiset eivät ole ideologisista syistä halunneet osallistua jatkosotaan vaan ovat siirtyneet Ruotsiin. Myös Thomas olisi voinut tehdä saman ratkaisun, mutta perinteinen velvollisuudentunto estää sotilaskarkuruuden.

Maanpetos riippuu ajankohdasta

Se, mikä määritellään maanpetokseksi, riippuu ajankohdasta. Valtion tiedoituslaitoksessa työskentelevä Professori kuuluu rauhanoppositioon ja joutuu kuulusteluihin. Välirauhan jälkeen taas eräs sukulainen tuomitaan maanpetoksesta, koska hän on pitänyt yhteyttä saksalaisiin ystäviinsä.

Paikallinen vasemmistolainen jopa syyttää Angelaa yhteistyöstä vihollisen kanssa, koska tämä on hoitanut saksalaisia sotilainen, vaikka nämä silloin olivat aseveljiä. Mies on ollut itse rintamalla, mutta katsoo olevansa viaton.

Angelan syntinä on sekin, että hän omistaa kartanon 13-vuotiaan veljensä Jakobin kanssa.

Mihin identiteetti perustuu?

Kartanoon sodan aikana tuodut inkeriläiset valitsevat paluun Neuvostoliittoon. Angelan kysymykseen, tietävätkö he, mikä heitä siellä odottaa, he vastaavat: ”Emme tiedä. Mutta kotiseutumme odottaa.” ”Onko kotiseutu tärkeä teille, neiti Anders? Ellei se ole, te olette toisenlainen ihminen kuin me.”

Kotikaupunki Helsinki on todellakin tärkeä Angelalle: ”minun hengitykseni, minun elämäni. [- – -] Vaikka muuttaisin minne maailmassa, niin täältä minä olen kotoisin. Tärkein mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut täällä.”

Identiteetin määrittelyn vaikeutta osoittaa Anton Goldberg. Hänen vanhempansa olivat saksalaisia, jotka asuivat Pietarissa, ja hän itse syntyi Viipurissa. Anton Goldberg toteaa: ”Siinä on kuitenkin omat vaikeutensa, kun on osittain suomalainen, osittain saksalainen ja osittain venäläinen. On pakko tehdä valintansa.”

Mutta oma valinta ei riitä: sodan aikana Goldberg on määritelty juutalaiseksi ja häntä on uhannut karkotus Saksaan. Tämän voinee käsittää aikalaishuhuksi. Suomihan luovutti Saksalle vain pakolaisia ja sotavankeja.

Identiteetti on yksi Anders-sarjan läpikäyvistä teemoista. Suku on alun perin baltiansaksalainen ja Suomeen muutettuaan omaksunut hallitsevan luokan kielen ruotsin. Naimakaupoilla on varmistettu, että omaisuus on säilynyt suomenruotsalaisissa käsissä. Nyt Vuorineuvos on valmis siihen, että ”joku sukumme jäsen menee naimisiin suomenkieliseen kanssa. Olen oppinut ymmärtämään sodan kuluessa, että suomalaiset ovat kuitenkin meitä lähempänä kuin ruotsalaiset. Mutta saksalaisia meistä ei tule koskaan. Ennen vaikka suomalaisia.”

Toisin kuin suomen kielessä, ruotsin kielessä on kaksi sanaa suomalaiselle: ”finne” tarkoittaa suomenkielisiä suomalaisia, ”finländare” Suomen kansalaisia. Käsitteet syntyivät vasta erillisen suomenruotsalaisen identiteetin syntymisen myötä. Vielä Runebergin ja Topelius kutsuivat itseään sanalla ”finne”.

Romanttinen rakkaus ja vapaus valita osoittautuvat harhakuviksi

Sodan jälkeen Angelalle ja Gabrielille syntyy poika, Hannes. Nimi on lyhennys Johanneksesta, joka merkitsee ”Herra on armollinen”.

Angelalla opettaa ranskaa yliopistolla, mutta toisin kuin Gabrielin kohdalla, työ ei saa koskaan hänen elämässään tärkeää sijaa.

Sattuma puuttuu peliin, kun Hannes kuolee liikenneonnettomuudessa seitsenvuotiaana. Tämän seurauksena Angela joutuu kriisiin. Teoksen Angela ja rakkaus (1981) alussa hän kuulee, että Thomas onkin elossa ja sotavankina. Hän pääsee palaamaan kotiin 1955 – kyseessä on ns. Adenauerin armahdus, jolla Neuvostoliitto vapautti viimeiset saksalaiset sotavangit.

Angela lähtee Länsi-Saksaan, ensin Berliinin ja sitten Müncheniin. Hän haluaa tavata Thomasin, vaikka tämän äitikin yrittää estellä.

Angela edustama romanttinen rakkaus, jonka ihanteena on ”se oikea” ja vuosien eronkin kestävä tunneside, osoittautuu kuitenkin harhakuvaksi.

Thomas ei yhdentoista vuoden eron jälkeen ole enää sama mies, jonka Angela on tuntenut. Selviydyttyään sotavankeuden äärimmäisistä olosuhteista hän haluaa erilaisen naisen kuin intohimoisen Angela.

Angela yrittää itsemurhaa unilääkkeillä, mutta pelastetaan ajoissa, ja aina uskollinen Gabriel hakee vaimonsa kotiin.

Myös Angelan usko vapauteen ja valintaan ja siihen, että ihminen voi elää irrallaan historiasta, osoittautuu toisen kerran harhakuvaksi. Hänen kohtalonsa ratkaisee sattuma toisaalta suuren historian eli sodan kautta, toisaalta oman biologian muodossa: kuka miehistä kaatuu tai katoaa, kenen miehen kanssa ja milloin hän saa lapsen.

Angela sanoo olevansa ”ruumiini vanki, jota naiset ovat enemmän kuin miehet. Me olemme sidoksissa eri vaiheisiin, heikkouden aikoihin, uteliaisuuden ja kasvavan toimeliaisuuden kausiin. Ja vaikka olisimme miten järkeviä, tätä kohtaloa emme väistä.”

Itsenäisyyspäivän (1982, suom. 1983) lopussa Angela alkaa odottaa Gabrielille lasta.

Vaikka lapsen syntymät ovat Angelan kohtalon kannalta ratkaisevia, romaaneissa ei kuvata hänen suhdettaan kumpaankaan lapseen.

Anders-sarjasta

Lajos Szapori Nagyn Suomalaisen sukuromaanin (1986) mukaan suomalaisen sukuromaani poikkeaa eurooppalaisesta siinä, että sen kaari on nouseva: talonpoikais- tai työläislähtöinen suku kamppailee vaikeuksia vastaan mutta vakiinnuttaa lopulta asemansa.

Anders-sarja seuraa eurooppalaista traditiota: ylempään porvaristoon kuuluva suku käy aluksi sukupolvien ja sukupuolten välisiä taisteluja, mutta menettää lopuksi rikkautensa ja asemansa, kun sen jäsenten mielenkiinto suuntautuu muuhun kuin omaisuuden kartuttamiseen.

Poikkeavaa on myös se, että Anders-sarjan näyttämö ei rajoitu vain Suomeen vaan että osa tapahtumista sijoittuu Keski-Eurooppaan. Suomi ei ole saari, vaan sen kohtalo on yhteydessä Euroopan kohtaloon.

Kun Donner julkaisi 70-luvun alkupuolella Anders-sarjan ensimmäiset osat Nyt sinun täytyy ja Angelan sota, niiden tapahtuma-aika, viimeinen rauhankesä 1939 ja jatkosota, olivat mennyttä maailmaa, jolloin vallitsivat toisenlaiset arvot kuin kirjoitus- ja julkaisuaikana.

Seuraavat osat kuvasivat 50-lukua ja 60-lukua: Jakob ja kylmä rauha (1978, suom. 1979), Angela ja rakkaus, Itsenäisyyspäivä, Isä ja poika (1984, suom. 1985). Kirjat ilmestyivät Suomessa, jossa YYA:ta ja hyvinvointiyhteiskuntaa koskevat käsitykset olivat itsestäänselvyyksiä mutta kuvattuun ajankohtaan oli jo välimatkaa.

Vapauden vangit (1989, suom. 1989) ilmestyi keskellä Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan murrosta ja Sattuman kauppaa (1993, suom. 1993) jo kokonaan muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Anders-sarjaan liittyy myös muista poikkeava teos Presidentti (1986, suom. 1986). Se käsittelee Kekkosta, joka vaikutti valtakaudellaan koko yhteiskuntaan.

Tässä käsiteltyjen Angelan ja Gabrielin lisäksi alkuosien kolmantena keskeisenä henkilönä on Angelan pikkuveli Jakob Anders. Hänenkin etunimeensä sisältyy raamatullinen viittaus: Jakob merkitsee petturia. Jakob kapinoi nuorena sukutaustaansa vastaan ja hänestä tulee vasemmistolainen.

Lukuun ottamatta ensimmäistä osaa Nyt sinun täytyy kullakin kolmikosta on omat kirjansa, joissa he ovat päähenkilöitä. Tässä on käsitelty Angelan kirjoja Angelan sota sekä Angela ja rakkaus. Gabrielin kirjoja ovat Itsenäisyyspäivä (1982, suom. 1983), Vapauden vangit  ja Sattuman kauppaa. Jakobin kirjoja on Jakob ja kylmä rauha ja Isä ja poika.

Sarjan ensimmäisissä osissa Donnerin kerronta on perinteistä, myöhemmissä hän kokeilee erilaisia kerrontatekniikoita. Yhteenvetona jälkimmäisistä voi todeta, että totuutta tapahtumista ei saada selville – jos sitä ylipäänsä onkaan.

Uskoakseni Donner ei ollut aloittaessaan kovin tarkkoja suunnitelmia, miten sarja etenisi. Ja ainakaan viimeisten osien kohdalla se ei olisi ollut edes mahdollista. Eihän kukaan olisi voinut 70-luvulla ennustaa 80-luvun kasinohuumaa, 90-luvun alun pankkikriisiä ja globalisaatiota. Voi sanoa, että lähihistoria itse antoi aiheen viimeisiin osiin.

Erään rakkauden tarinassa (1994, suom. 1994) ja Petollisessa sydämessä (2001, suom. 2001) keskeisiksi toimijoiksi tulevat uudet henkilöt. Heidän siteensä Andersin sukuun on löyhempi tai lähes olematon. Monet alkuosien teemoista ja arvoista kääntyvät loppuosissa ympäri. Tässä mielessä Sattuman kauppaa kuuluu niiden joukkoon.

Angelan ja Gabrielin tarinassa on tässä artikkelissa käsitellyn ajan jälkeen monta kiemuraa.  Vaikka he alusta alkaen harrastavat parinvaihtoja kuin saippuaoopperassa ikään, alkuteoksissa heidän liittonsa näyttää vastakohtien onnistuneelta yhtymiseltä ja heidän sisäinen vaaliheimolaisuuteensa niin lujalta, etteivät he tarvitse muodollista uskollisuutta.

Vapauden vangeissa käy kuitenkin ilmi, että Hanneksen kuoleman ja Angelan Saksan-matkaan jälkeen heidän suhteensa ei ole enää palautunut läheiseksi, vaikka he ovat saaneet vielä tyttären, Johannan. Angela on vetäytynyt maatilalleen, jossa Gabriel kokee jäävänsä sivuosaan.

Sattuman kaupassa Angela elää lesbosuhteessa Pariisissa ja Gabriel on vieraantunut myös tyttärestään. Johannasta ei isän vanhakantaisen ajattelun mukaan ole jatkamaan yhtiön johdossa.

Kirjailijasta

Jörn Donner syntyi 5. helmikuuta 1933. Hän oli nelivuotias isänsä kuollessa eikä siten koskaan tuntenut tätä. Kai Donner tutki suomalais-ugrilaisia kansoja Siperiassa ja kuului aktivisteihin ja myöhemmin äärioikeiston taustahahmoihin.

Talvisodan syttyessä Jörn Donner oli kahdeksanvuotias ja jatkosodan päättyessä 13-vuotias. Lapsena hän oli niin ihanteellisen isänmaallinen, ettei halunnut lähteä Ruotsiin. Hän luki innolla saksalaisten propagandalehteä Signaalia ja uskoi sotapropagandaan vielä siinä vaiheessa, kun aikuiset jo epäilivät sodan lopputulosta.

Kun sodan jälkeen oli mahdollista saada toisenlaisia tietoja, seuraus oli poliittinen täyskäännös. Jörn Donner oli vasemmistoradikaali aikana, jolloin se ei ollut vielä muotia. Hän ei mm. halunnut mennä armeijaan ja oli ensimmäisiä, jolle eettiset syyt hyväksyttiin aseistakieltäytymisen perusteeksi. Donner palveli 1959-61 Porin sairaalassa ja julkaisi kokemuksistaan 1961 teoksen Terveenä sairaalassa.

Jo ennen kuin kun nuoriso joukkomitassa radikalisoitui, Donner kuitenkin käänsi kurssia, koska oli matkoillaan Itä-Euroopassa tutustunut reaalisosialismiin. Teoksesta Berliini – arkea ja uhkaa (1958) on myöhemmin ilmestynyt monta laitosta nimellä Berliini-raportti.

Donner on toiminut monella kulttuurin ja politiikan alalla: hän on ohjannut, tuottanut ja arvostellut elokuvia, johtanut Ruotsin elokuva-alainstituuttia, toiminut talouselämässä, kansanedustajana, euroedustajana ja diplomaattina.

Kirjallisuutta

Szopori Nagy, Lajos: Suomalainen sukuromaani. Suom. ja tekijän kanssa lyh. Viljo Tervonen. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1986.

Wikipedian artikkelissa Jörn Donner on lueteltu Anders-sarjan osat.

Elonetin artikkelit sarjasta tehdyistä elokuvista: Angelas krig ja Dirty story (perustuu Itsenäisyyspäivään).