Laila Hietamies: Vienan punainen kuu

Laila Hietamiehen Vienan punainen kuu kuvaa, miten rakkaus sokaisee nuoren naisen ja miten raa’asti suomalaiset sotilaat käyttäytyvät Vienassa 1918.

Vienan punaisen kuun (1992) ensimmäinen ja toinen osa tapahtuu Uhtualla kesällä 1910, kolmas osa Sortavalassa ensimmäisen maailmansodan aikana 1916 ja neljäs Uhtualla ja sen lähiseuduilla talvella 1918. Kolme ensimmäistä osaa rakentavat puitteet neljännen osan draamalle, ja tämä osa käsittää lähes puolet teoksesta.

Päähenkilö ja myös pääasiallinen näkökulma lukuun ottamatta toista osaa on Aniviisu, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoreksi naiseksi. Aniviisu on lapsen itselleen antama nimi. Oikea nimi on Anna Liisa, jota romaanissa käytetään myöhemmin.

Orpotyttö ja tuntematon isoisä

Romaanin alussa Aniviisu on kymmenvuotias orpotyttö, joka on menettänyt molemmat vanhempansa hukkumisonnettomuudessa. Äidin sisar Katri Jääskeläinen on jättänyt opettajanvirkansa Suomessa ja muuttanut Uhtualle pitämään huolta tytöstä ja valmistamaan tätä oppikoulua varten. Talosta pitää huolta isäntärenki Teppana Jyrkinen vaimonsa Nastin kanssa.

Alkuaan Huotarin suku on tullut Uhtualle Suomen puolelta. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Ilja Huotari on lähtenyt Kanadaan ja jättänyt jälkeensä raskaana olevan Moarien. Iljan veli on nainut Moarien, jonka poika on Aniviisun isä. Romaanin alussa Kanadassa rikastunut Ilja Huotari rakennuttaa Uhtualle ennennäkemättömän komeaa taloa jo ennen kuin itse saapuu paikalle. Koska hän ei ole vuosikausiin pitänyt yhteyttä perheeseensä, hän uskoo poikansa lapsen olevan poika.

Ilja selviää yllätyksestä paremmin kuin Aniviisu, joka vihaa tuntematonta isoisäänsä, kieltäytyy puhumasta tämän kanssa ja muuttamasta tämän uuteen taloon. Myös Katri pitää kiinni entisistä suunnitelmista: hän ja Anuviisu asuvat talvisin Sortavalassa, jossa on tyttökoulu. Ilja Huotari ymmärtää taipua.

Romaanin kannalta on vahinko, että Aniviisun ja isoisän suhteen kehitystä ei kuvata, vaan toisessa osassa kerrotaan lyhyesti, että Ilja on seuraavana kesänä pyytänyt käytöstään anteeksi ja antanut Aniviisulle vapauden asua missä tahtoo. Niinpä isoisän ja pojantyttären suhde on nyt läheinen ja lämmin.

Katri ja Ilja Huotari

Katrin edesmennyt aviomies, upseeri, yliopistomies ja aktivisti Juhani Jääskeläinen on murhattu ennen romaanin alkua. Myöhemmin selviää, että syylliset ovat venäläisiä sosialistivallankumouksellisia. Vaikka Katri rakasti pari vuosikymmentä vanhempaa miestään ja kärsi tämän murhan jälkeen keskenmenon, hän ei ole katkeroitunut.

Ilja Huotarin vaimo Greta on alkoholisti. Ilja lohduttautuu seksisuhteella Outin kanssa, joka neuvoo olemaan välittämään juoruista ja tukkimaan suut rakentamalla tien. Henkistä yhteyttä Outin kanssa ei kuitenkaan löydy.

Toisessa osasa kerrotaan taannehtivasti, että sen jälkeen kun Greta on karannut Uhtualta, Katri ja Ilja Huotari ovat löytäneet toisensa. Katri ei välitä Iljan menneestä suhteesta Outiin, pikemmin säälii köyhää naista. Ilja Huotari taas sanoo oppineensa kunnioittamaan uskollisuutta. Kuitenkin ”kunnia” hänen mielestään vaatii, ettei hän eroa Gretasta, joka on mielisairaalassa.

Ilja ja Katri avioituvat vasta Gretan kuoleman talvella 1918.

Ihanteellinen nuori rakkaus

Aniviisu tapaa metsässä viulua soittavan Kaarlo Meinanerin ja ystävystyy tämän kanssa. 15-vuotiaan Kaarlon isä on kansatieteilijä, joka tutkii Vienan Karjalaa. Äiti on kuollut, isä ja poika asuvat Sortavalassa, isä tosin puoleksi Helsingissä.

Sotavalassa Katri antaa tyttökoululaisen ja lyseolaisen oleskella kahden kesken Kaarlon kotona, koska on varma että kyseessä on romanttinen rakkaus eikä seksistä ole vaaraa.

Ylioppilaaksi päästyään 20-vuotias Kaarlo tunnustaa rakastaneensa 16-vuotiasta Anna Liisaa ensinäkemisestä asti. Hän aikoo kosia, ”kun siihen on realistiset mahdollisuudet ja sinä tunnet olevasi kypsä.” Anna Liisa tunnustaa: ”Sinä olet minulle rakkaampi kuin Katri tai buobo [isoisä]…”

Parhaat ystävykset ja politiikka

Aniviisun paras ystävä on Anja, jonka äiti Darja Mihailovna Remisova toimii opettajana Uhtuan venäjänkielisessä kansakoulussa.

Sekä Anna Liisa että Anja käyvät Sortavalan tyttökoulua. Anja on asunut ensin tätinsä Natalian luona, joka työskentelee sairaanhoitajana, mutta kun Natalia on heittänyt Anjan ulos, Katri on ottanut tytön luokseen asumaan.

Ristiriitoja aiheuttaa politiikka, joka koskee myös vapaa-aikaa: Katri laulaa lehtori Mikael Nybergin hengellisessä kuorossa, Anja taas työväenyhdistyksen kuorossa. Vain Katrin vaikutusvalta pelastaa Anjan koulusta erottamiselta.

Anja on omaksunut äitinsä ja tätinsä vallankumoukselliset aatteet. Oma osuutensa tähän on myös lyseossa opiskelevalla Artturi Kankaalla, joka myöhemmin pidätetään Pietarissa.

Anna Liisan ja Anjan välille syntyy kiivas yhteenotto. Kun Anja kysyy ”Etkö sinä Anna Liisa näe mitä maailmassa tapahtuu? Aika on kypsä maailmanvallankumoukselle!”, Anna Liisa vastaa: ”En minä ole kiinnostunut maailmanvallankumouksesta, minua kiinnostaa tämä päivä täällä Sortavalassa!”

Anna Liisa moittii Anjaa siitä, ettei tämä ole osoittanut kiitollisuutta Katrille. Päinvastoin Anja on käyttänyt Katrin luottamusta hyväkseen: varastanut Katrin avaimen mennäkseen sisään yöllä seminaarin kansliaan tutkimaan papereita.

Anjan kannalta tilanne näyttää tällaiselta: ”Anna Liisa ei ollut koskaan nähnyt ihmisten hätää ja köyhyyttä. Hän oli aina ollut etuoikeutettu lapsi, jota ennen buobon tuloa olivat hemmotelleet vanhemmat, Nasti ja Teppana. Sitten tuli Katri vanhempien tilalle ja vihdoin Ilja Huotari, upporikas mies suoraan Kanadasta.”

Katrin mielestä äiti oli myrkyttänyt Anjan mielen, opettanut tämän vihaamaan rikasta Ilja Huotaria, vaikka tämä on kustantanut Anjan koulunkäynnin, ja kulkemaan huonoissa vaatteissa näyttääkseen muiden tyttöjen rinnalla köyhältä. Vaikka Katri oli ollut Anjalle viisi vuotta äidin sijainen ja kohdellut Anjaa samalla tavalla kuin Anna Liisaa, Anja ei ollut koskaan kiittänyt häntä mistään. Katri ei koe olevansa loukaantunut vaan sen sijaan pettynyt, koska ”oli epäonnistunut alkeellisten käytöstapojen opettamisessa ja että kiittämättömyys todisti tytön paaduttaneen mielensä.”

Myös Kaarlo vieroksuu Anjaa ja epäilee Artturi Kankaan vaikuttavan tähän epäsuotuisasti. Anja taas kokee syrjintänä sen, että Anna Liisa ja Kaarlo viettävät aikaa kahden eivätkä ota häntä mukaan.

Kertoja selittää suoraan: ”Anna Liisa ei tullut ajatelleeksi, että hän itse oli ollut aina kuin prinsessa, kaiken huomion keskipiste – ja Anja hänen seuraneitinsä, aina sivussa tai taustalla. Anna Liisa oli seurallinen ja hymyilevä, Anja eristäytyvä ja totinen.”

Anja kääntää tunteen ulkopuolisuudestaan ja säälin ja hyväntekeväisyyden kohteeksi joutumisestaan ympäri halveksimalla muita: ”Mutta näiden toisten elämähän köyhää oli – nytkin he vain jaarittelivat lähtevänsä veneellä saaristoon sampanjalle…Ymmärsivätkö he lainkaan, miten vakavia aikoja elettiin?

Että huomenna kaikki olisi toisin? – – Hän tunsi katkeruutta eikä enää yrittänytkään kieltää sitä. Oli valittava, kenen joukoissa seisoi. Rikkaitten vai köyhien.

Sortajien vai sorrettujen.”

Oikeastaan Anjaa ymmärretään romaanissa melkoisesti, kun taas Anna Liisaa kuvataan myös kriittisesti.

Talvi 1918

Aiempien osien kuvaus poliittisesta taustasta – venäläistämisestä ja vallankumouksellisista – on vähän kömpelöä mutta sinänsä tarpeellista, koska lukijoiden ei voi olettaa tietävän ennalta Vienasta juuri mitään.

Neljäs osa Kypsyminen tapahtuu talvella 1918. On siis harpattu yli vallankumousvuoden 1917. Parhaillaan juuri itsenäistyneessä Suomessa käydään sisällissotaa, ja myös Kaarlo liittynyt suojeluskuntaan.

Takautuvasti kerrotaan, että edellisenä keväänä on vallankumouksen jälkeen Suomusjärvellä pidetty kokous jossa on vaadittu Karjalan itsenäistymistä. Toisena vaihtoehtona on ollut liittyminen Suomeen (jolloin Suomi ostaisi metsiä vastaavalla hinnalla), mutta suomalaiset poliitikot ovat olleet sitä vastaan.

19-vuotias Anna Liisa on ylioppilas mutta vailla opettajan pätevyyttä. Silti hänet on valittu opettajaksi Kuittijärven rannalla lähellä Jyvälahtea sijaitsevaan suomenkieliseen kouluun, koska Ilja Huotari on sen rakennuttanut. Anja opettaa venäjänkielisessä koulussa lähempänä Pistojärveä. Ottaen huomioon ystävysten parin vuoden takaiset riidat on vähän kummallista, että välit näyttävät nyt olevan tiiviit ja hyvät.

Anna Liisa näkee jäällä neljä rekeä ja kuulee pysähtymiskäskyn. Reet ympäröivät hänet ja mies kysyy ärjäisten nimeä ja liikkumisen syytä ja kertoo, että ovat saaneet ilmoituksen agitoivasta opettajattaresta. Toisesta reestä hyppää luutnantti Gilbert Weissenberg, joka ilmoittaa Anna Liisa olevan ”väärä nainen”. Anna Liisa tajuaa miesten etsivän Anjaa.

Onko puolueettomuus mahdollista?

Gilbert Weissenberg kuuluu neljän jääkäriupseerin ryhmään joka lähetetty Vienaan kouluttajiksi. Hän vierailee Huotarinniemellä ja pyytää Ilja Huotarilta rahaa aseisiin, mutta tämä kieltäytyy: ”Väkivallan tie ei ole oikea tie.” Sen sijaan Gilbert Weissenbergin mielestä ”Paras ryssä on kuollut ryssä”.

Ilja Huotarin mielestä asiat eivät ole yksinkertaisia: ”Minä pelkään, että vienalaisten joukossa on paljon sellaisia, joita te ja teidän kaltaisenne pidätte ryssinä. Mikä heidän kohtalonsa olisi? Sama kuin intiaanien Amerikassa?”

Myös Ilja Huotari haluaa Vienan irti Venäjästä, mutta samalla ”myös Vienan parasta”. Hän ei halua olla kummallakaan puolella: ”Vienan kansa ei tahdo sotaa, täältä ette saa ainoatakaan miestä.”

Gilbert Weissenberg vetoaa siihen, että ”punainen terrori ase, jota käytetään kuolemaantuomittua luokkaa vastaan, luokkaa joka ei itse ymmärrä poistua historian näyttämöltä”.

Suojeluskuntapiirin päällikkö Malm (historiallinen henkilö) on nimitetty Vienan Karjalan joukkojen ylipäälliköksi. Hän kysyy Ilja Huotarilta: ”Te siis haluatte punaisten hallitsevan Vienaa?” Ilja Huotari vastaa ettei tietenkään: ”Minä haluan kehittää ja rakentaa Vienaa, luoda sille ehomman tulevaisuuden, kyllä te sen tiedätte. Mutta ei tulevaisuutta voi rakentaa aseiden avulla eikä sotaa käymällä.”

Ilja Huotarin pasifismi ja pyrkimys puolueettomuuteen ja vain Vienan parhaan edistämiseen herättää lukijassa kunnioitusta, mutta samalla epäilystä, ettei tällaiselle linjalle ole sijaa. Ilja Huotari on kuitenkin oikeassa arvostellessaan suomalaisia siitä, että he eivät tunne Vienan oloja vaan tulevat sinne ”siirtomaaherroina”. Gilbert Weissenbergin sanat samoin kuin aiempi toiminta osoittaa, että suomalaisten väkivaltaiset menetelmät eivät ole reaktio bolsevikkien toimintaan vaan nämä ovat jo alun perin pelkästä epäilyksestä valmiit terroriin siviilejä vastaan.

Anja pelkää mutta toimii

Anja on yhtä vakuuttunut oman asiansa oikeutuksesta kuin Gilbert Weissenberg samoin kuin siitä, että puolueettomuus ei ole mahdollista: ”On vain kaksi puolta, sortajat ja sorretut.” Syntyperä ratkaisee ihmisen valinnan: ”Sinä olet syntynyt Ilja Huotarin pojantyttäreksi” – – ”Se jo tekee sinusta herrasväkeä. Minä taas olen Darja Mihailovnan, omituisen bolševikkiopettajan tytär. Se määrää, millä puolella minä olen. En minä voi muuksi tulla, äitini teki minusta tällaisen.”

Jo Anjan äidin kohtalon on määrännyt perhetausta: isä hirtettiin kuulumisesta Kansan Tahtoon, joka yritti murhata Aleksanteri III:n. Vartuttuaan Darjakin omaksui vallankumoukselliset aatteet ja tuli aviomiehensä kanssa Uhtualle Anjan ollessa kaksivuotias, mutta mies kuoli pian.

Anna Liisa vetoaa siihen että kyse on menneisyydestä: ”Jos ihminen ei opi menneisyydestä, hän on tuomittu toistamaan samat virheet uudelleen ja uudelleen. Sinunkin pitäisi tietää, etteivät suomalaiset ja vienalaiset eivät voi hyväksyä bolševikkien valtaa – hehän ovat venäläisiä, ja me tahdomme vapaiksi nimenomaan Venäjän alta.”

Anja sanoo: ”Sosialismi ei tunne valtakunnan rajoja.” Anna Liisa vastaa: ”Minusta tuntuu ettei se tunne mitään – ei ainakaan tavallisten ihmisten ajatuksia” – – ”Ihmiset tahtovat elää rauhassa. Ei kukaan toivo sotaa.” Anja sanoo: ”Valitettavasti sinä olet väärässä” – – ”On iso teollisuus, joka elää sodasta.”

Anja toteaa myös: ”Jääkärit puhuvat yleisesti, että bolševikit hävitetään koko Vienasta. Jos he pääsevät niskan päälle, he epäilemättä myös tekevät niin. Silloin he hävittävät myös äidin ja minut.”

Anna Liisa sanoo: ”Emmehän voi olla vihamiehiä. Me olemme lapsuudesta asti olleet ystäviä.” Anja vastaa: ”Tässä sodassa voivat ystävätkin joutua eri lippujen alle.” Anna Liisa kysyy: ”Onko se sinusta oikein?” Anja vastaa: ”Se on oikein, minkä ihminen omassatunnossaan tuntee oikeaksi.”

Järjen vievä rakastuminen

Gilbert Weissenberg alkaa vierailla Anna Liisan koululla ja myös yöpyy siellä. Pari väittelee kiivaasti, mutta alusta lähtien Anna Liisa tuntee vetoa Gilbertiin.

Gilbertissä on paljon perinteistä naistenromaanin sankaria: hän itsevarma ja väittää tietävänsä, että Anna Liisan vastenmielisyys häntä kohtaan on teeskentelyä ja että tämä pelkää omia tunteitaan. ”Te olette merkillinen nainen, teissä asuva tuli kiehtoo minua. Itse ette edes ole tietoinen siitä, ettekä tiedä sitäkään, miten kaunis ja kiihottava te olette pauhatessanne mielipiteitänne. Lumoava nainen!”

Gilbert Weissenberg suutelee Anna Liisa eikä pyydä anteeksi: ”Minä ymmärrän pelkonne, sillä todellisuudessahan te pelkäätte omia tunteitanne.”

Lukijalle varoitussignaalit ovat muutenkin vahvat: Gilbert Weissenberg ei välitä lainkaan siitä, että Anna Liisa on kihloissa Kaarlon kanssa joka sotii Suomessa valkoisten puolella, sekä ennen kaikkea tämän käytös jäällä.

Suomalaiset sotilaat pahoinpitelevät Anjan äidin Darjan. Ilja Huotari kommentoi: ”Nyt on retkikunta näyttänyt oikean karvansa” – – ”Isketään aseettomien siviilien kimppuun. Eivät vapauttajat sellaista tee, vaan miehittäjät.”

Sen sijaan Anna Liisa on täysin Gilbert Weissenbergin lumoissa: ”Gilbert olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja hän olisi vain myönnellyt. Hän rakasti tätä miestä niin, että hänen koko maailmansa oli sekaisin. Hän kulki kuin unessa päivät, odotti kiihkeästi iltaa, hoiti huonosti työnsä, oli niin ajatuksissaan että lapsetkin sen huomasivat. – – Tällaista kiihkoa hän ei ollut koskaan kokenut, pelkkä miehen ajatteleminen sai hänet halun valtaan.”

Samalla Anna Liisa yrittää olla uskollinen ystävälleen: Anja on kertonut Anna Liisalle, että hänen koululleen on piilotettu aseita, mutta Anna Liisa ei paljasta asiaa Gilbert Weissenbergille. 

Kolmiodraama

Anna Liisa kirjoittaa Kaarlolle kirjeen, jossa kertoo rakastavansa Gilbert Weissenbergia ja purkaa kihlauksen. Rakkautensa huumassa hän myös laiminlyö kaikki muut asiat.

Vasta kun pari on viettänyt useita öitä yhdessä, Anna Liisa sanoo: ”En voi seurustella miehen kanssa, jolla ei ole selviä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Onko sinulla?” Gilbertin vastaus ei vakuuta lukijaa: ”Pidä kaunis suusi nyt kiinni, minä haluan rakastaa sinua…”

Kaarlo, joka on lähetetty tuomaan viestiä retkikunnan johtajalle Malmille, on joutunut punaisten väijytykseen mutta päässyt pakenemaan, tosin olkapäähän haavoittuneena. Anna Liisa tuntee vain sääliä ja ”eräänlaista inhoa” entisen sulhasensa likaista ja hoitamatonta olemusta kohtaan

Kaarlo kommentoi Anna Liisalle tämän kirjettä: ”Mitä sellaista sinulle tapahtui, että muutuit viikossa? Minä tiedän – olet löytänyt hänen avullaan jotakin aivan uutta. Minä olen rakastanut sinua sellaisella rakkaudella, johon liittyy rakkauden totuus, kunnioitus ja hellyys. Sinulla oli varaa heittää sellainen rakkaus pois. Samalla sinä heitit kahdeksan vuotta pois meidän elämästämme.”

Kaarlon varoittaa, että Gilbert Weissenbergillä on muita naisia, mutta Anna Liisa ei usko vaan luulee, että hylätty sulhanen haluaa vain tahallaan loukata häntä. Myöhemmin Gilbert Weissenberg tunnustaa Anna Liisalle olevansa kihloissa, mutta selittää kyseessä olevan vanhempien järjestämä liitto.

Kaarlo, joka tuntee Vienan ennestään, sanoo Gilbert Weissenbergille: ”Päämajalla on virheellinen kuva karjalaisista ihmisistä” ja ”Ilja Huotari on vienalainen patriootti sydänjuuriaan myöten. Hän ei ole valkoinen eikä punainen, vaan vienalainen.”

Anjan traaginen kohtalo

Anja kuljettaa aseet pois koululta, Darja kuolee ja Anna Liisa auttaa Anjaa hautaamaan äitinsä. Anja kertoo Artturin kaatuneen Suomen sisällissodassa: ”Minua ei ole äitiä lukuun ottamatta kukaan rakastanut” – – ”Olen arkipäiväinen ja ruma. Mutta tiedän että Artturi rakasti minua ja siksi saan voimaa hänen muistostaan.” Anna Liisa yrittää vielä: ”Sinä et ehkä usko, mutta me olemme aina rakastaneet sinua. Vaikka joskus tuntui, että sinä et halunnut meidän rakkauttamme.” Anja kuitenkin vastaa: ”Valkoiset ovat tappaneet minulta minun rakkaimpani. Minun on kostettava heidän puolestaan.”

Anna Liisa kertoo purkaneensa kihlauksensa, jolloin Anja huomauttaa: ”Se sama ryhmä murhasi äidin.” Anna Liisa puolustautuu klassisella ”entäs muut”-menetelmällä: ”Samanlaisiin raakuuksiin ovat punaiset syyllistyneet Suomessa”.

Kaarlo saa selville, että punaiset aikovat kostaa Darjan kuoleman, punaisten asekätkijä on saatu selville ja miehet on määrätty puhdistamaan tienoo. Anna Liisa ja Anja on saatava turvaan.

Anna Liisa onnistutaankin viemään turvalliseen paikkaan, mutta suomalaiset sotilaat hakevat Anjan. Häneltä kysytään aseista jotka on löydetty, hänet pahoinpidellään ja raiskataan joukolla ja lopulta hänet tapetaan raa’asti.

Anna Liisan silmät avautuvat

Kun Anjan ruumis löytyy, punaiset uhkaavat tapaa kostoksi ”jääkärin huoran”. Anna Liisa pelastuu, mutta hänen maailmansa on murskana: ”Sitä ennen hänen maailmansa oli ollut täydellinen. Hän oli ollut onnellinen, hänellä oli rakastettu, Kaarlo, ja hänellä oli ollut koko tulevaisuus selvillä. Sitten hän rakastui Gilbertiin, rakastui sellaisella kiihkolla ettei vieläkään voinut sitä ymmärtää. Se oli todellista rakkautta, siitä hän oli varma. Mutta mitä se rakkaus oli hänelle tuonut? Pelkkää murhetta ja tuskaa…”

Kun Anna Liisa kysyy Gilbert Weissenbergiltä, ketkä tappoivat Anjan, tämä myöntää, että kyseessä oli ”meidän joukkomme”, mutta hän ei ollut itse paikalla.

Anna Liisa ei kuitenkaan tyydy vastaukseen: ”Te olette vastuussa siitä mitä Anjalle tapahtui, vaikka kuinka sanoisitte muuta. Te ette ehtinyt paikalle…Voitteko käsi sydämellä vannoa, että olisitte estänyt hirmuteon, jos olisitte ollut paikalla? Mihin te ette ehtinyt? Te ette ehtinyt tappamaan ja raiskaamaan Anjaa.”

”Minä en halua koskaan elämässäni nähdä teitä, Gilbert Weissenberg. En koskaan, muistakaa se. Jos minulla olisi nyt ase, minä tappaisin teidät.”

Myös Ilja Huotari on joutunut punaisten vangiksi, mutta hänet saadaan vapautettua. Ilja Huotari löytää Katrin ja Anna Liisan, ja he päättävät lähteä Sortavalaan.

Gilbert Weissenberg on kirjoittanut jäähyväiskirjeen, mutta Anna Liisa on polttanut lukematta: ”Jokin oli särkynyt ikuisesti.”

Kaarlo on lähtenyt. Anna Liisa ei halunnut nähdä häntäkään vaan olla yksin. Hän näkee painajaisia joka yö.

Lopussa Anna Liisa on Anjan haudalla: ”Mie tiijän, ettei sinun kirjeesi [jossa Anja oli kutsunut Anna Liisaa vierailulle] ollut ansa. Ainoa ansa on meidän elämämme. Anna anteeksi ihmisten julmuus.”

Romaanin todellisuustausta

Laila Hietamies on kertonut romaanin taustasta Suuren suomalaisen kirjakerhon painoksen (1993) alussa ja lopussa näin:

Kirjailija vieraili kesällä 1991 Uhtualla. ”Pistojärvellä näin erään pienen mökin pihapiirissä hautakummun, jota ympäröi vaaleansininen säleaita. Vanha nainen, joka asui kesät mökissä, kertoi muutamalla sanalla nuoresta naisesta, joka oli julmalla tavalla murhattu vuonna 1918.”

”Menin Vienaan tekemään kirjaa helmijoista, mutta näin kävi. Piti kirjoittaa tämä Vienan punainen kuu.”

”Sain sieltä myös vaikutteita henkilöhahmoihin. Luonnonlapsi Outin esikuva mm. poseerasi ja keikaili kaikessa kukkeudessaan venekuntamme miesväelle laiturista lähtiessämme.”

”Aniviisu ja isoisä olivat jo olemassa ja jäivät tähän tarinaan, vaikka kuuluivatkin alun perin ihan toiseen yhteyteen.”

”En voinut kehitellä kirjaani radikaalia loppuratkaisua. Ihmisten kohtalot jäivät avoimiksi kuten elävässä elämässäkin.”

Arvio romaanista

Vienan punainen kuu on poikkeuksellinen romaani sekä Laila Hietamiehen tuotannossa että suomalaisessa fiktiossa niin aiheensa kuin käsittelytapansa puolesta. Sodan jälkeen heimosodat olivat tabu, ja sotien välillä kuvattiin vain sankarillisia valkoisia ja sotarikokset olivat vain punaisten tekemiä.

90-luvun uuspatriotistisessa ilmapiirissä oli suositulta kirjailijalta kunnioittavaa kuvata suomalaisten käytöstä ”siirtomaaherroina” ja valkoisten sotarikoksia. Molemmat asiat tuomitaan yleisinhimisellä eettisellä perusteella. Muuten romaanissa ei oteta kantaa vaan tehdään ymmärrettäviksi henkilöiden erilaiset poliittiset ratkaisut.

Erityisen hyvin on kuvattu Anna Liisan joutuminen niin hullaannuttavan rakkauden valtaan, jossa järkevä ajattelu on mahdotonta.

Romaani olisi kuitenkin vaatinut syventämistä. Myöskään Anna Liisan ja isoisän siirtäminen toisesta tarinasta ei ollut kovin onnistunut ratkaisu.

Kirjailijasta

Laila Hirvisaari julkaisi suurimman osan tuotantoaan nimellä Laila Hietamies. Vuonna 2004 hän otti takaisin tyttönimensä Hirvisaari ja seuraavasta vuodesta alkaen hän julkaisi kirjansa tällä nimellä.

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelissa, joka käsittelee Lehmusten kaupunki -sarjan osia Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut.

Uusia tutkimuksia Vienan tapahtumista 1918

Nevalainen, Pekka: Lunastamaton Viena. Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. SKS 2022.

Vaara, Pekka: Viena 1918. Kun maailmansota tuli Karjalaan. Docendo 2018.

Vaara, Pekka: Viena 1919-1922. Kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Docendo 2020.

Paavo Rintala: Vänrikin muistot

Paavo Rintalan Vänrikin muistoissa päähenkilö käy tiliä nuoruudestaan miehitetyssä Itä-Karjalassa.

Paavo Rintalan romaanin Vänrikin muistot (1975) alussa päähenkilö Heikki Lemetti on matkalla kotiin Tukholmassa pidetystä kansainvälisestä kongressista, jossa Neuvostoliitto on pokkana kiistänyt käyttäneensä käyttäneensä Afganistanissa kemiallisia myrkkyjä, vaikka kansainvälinen lääkäriryhmä on pakolaisia tutkittuaan esittänyt asiasta kiistämättömät todisteet.

Lemetti on pettynyt. Yli kymmenen vuotta sitten eli Vietnamin sodan aikana ”vielä uskottiin maailman omaantuntoon, toivottiin että kongressi, suuri tribunaali, herättäisi ihmiset näkemään silloista sotaa käyvän suurvallan menetelmät. Silloin vielä rohjettiin toivoa, että kongressilla olisi vaikutusta yleiseen mielipiteeseen.” Lemetti on tajunnut, että ”Neuvostoliitto satelliitteineen ja Euroopan demokratioiden kommunistiset puolueet sekä näitä myötäilevät sosialistit ehättivät käyttämään sitä omiin tarkoituksiinsa.”

Tukholman satamassa paperiruusuja sotaveteraanien hyväksi kauppaava ”elähtänyt herrasmies” kutsuu Lemettiä ”esteettiseksi fasistiksi”. Lemetti alkaa miettiä, mistä mies tuntee hänet. Hän palaa muistoihin Karhumäestä kesällä ja syksyllä 1943. Onko hän siellä syyllistynyt johonkin, vaikka ei enää asiaa muista?

Teoksessa on näin kaksi aikaa.

Alkuperäisessä kansikuvassa vänrikin takana on hakaristi, jonka yläosan sininen väri viittaa Suomeen ja alaosan musta väri fasismiin. Hakaristi on kuitenkin pystyssä kuten Suomen ilmavoimien tunnuksessa eikä kyljellään kuten kansallissosialisteilla. Väreillä voidaan viitata myös IKL:n mustiin puseroihin ja sinisiin solmioihin sekä IKL:n nuorisojärjestön nimeen Sinimustat.

Nuori idealisti kohtaa todellisuuden

Lemetti oli joutunut armeijaan suoraan koulun penkiltä ja valittu Upseerikouluun. Sen jälkeen hänet on määrätty Kannaksen rintamalle, jossa on käyty jo asemasotaa. Muutenkin sotakokemukset ovat olleet kaikkea muuta sankarillisia: Lemetti on joutunut sotasairaalaan mutta ei haavoittumisen vaan paiseiden vuoksi. Tulevaisuuden suunnitelmissa on oikeustieteen opiskelu, mitä varten hän lukenut itsekseen tenttikirjoja. Karhumäessä hänet sijoitetaan esikuntakomppaniaan, mutta sitä ennen hänen joukkueensa on lähetty jäljittämään partisaaniosastoa. Oikeusupseerin loukkaannuttua määrätään tämän sijaiseksi.

Lemetin silloiseen maailmankuvaan ”sisältyi ellei suorastaan natsien uuden eurooppalaisuuden ihailu, niin ainakin hyvin voimakas toivepotentiaali sen esteettisiin painotuksiin. Ensimmäisen maailmansodan pirstoman Euroopan sivistyksellinen elvyttäminen ranskalais-saksalaisen kulttuurin pohjalta.

Jos se oli fasismia, ei vain hän vaan kaikki hänen tuttavansa ja enemmänkin – Suomen armeijan nuorten reservinupseereitten enemmistö – oli fascisteja.”

Karhumäessä Lemetti oli ensimmäistä kertaa Suur-Suomen alueella. Tuohon aikaan ”Saksan myötäily oli itsestäänselvyys kuin nykyisin Neuvostoliiton rauhanpolitiikan ja hyvien suhteiden itsestäänselvyys. Poikkeavia käsityksiä ei yksinkertaisesti ollut tai jos olikin, niiden esittäjille hymähdettiin.”

Todellisuus Suomen uudeksi maakunnaksi kaavaillusta Itä-Karjalasta näyttää jo heti alkuun toisenlaiselta kuin on lehdissä esitetty. Rääsyiset lapset kerjäävät junan pysähdyspaikoissa leipää, mikä sotilaspapin mielestä todistaa, että he eivät ”ole oikeita suomensukuisiakaan. Epäkansallista ainesta. Degeneroitunut ryssäläinen vähemmistö on tämän maan kirous. Vetävät heimoveljemme alennukseen.” Tilanne ei korjaannu, ”ennenkuin saksalaiset saivat hoidetuksi slaavirodun siirron Ostiin. Vasta sen jälkeen voitiin toden teolla ryhtyä kasvattamaan heimokansan epäsosiaalisia aineksia ja muita henkiseen alennustilaan luisuneita heikkoja yksilöitä rehelliseen työhön.”

Nykyajassa Lemetti miettii: ”Sisältyikö hänen Gegenwartiinsa [tulevaisuuteensa] suvaitsemattomuus avointa yhteiskuntaa kohtaa; oliko siinä länsimaisen demokratian vastaisia piirteitä? Suomen merkitys uudessa Euroopassa. Lemetti joutui myöntämään. Saksan ja Suomen väliset luottamukselliset suhteet. Suomi ei ollut satelliitti vaan erikoisasemassa – niin hän hyväuskoisesti kuvitteli – kaikkiin muihin Itä-Euroopan maihin nähden. Jos sitä kutsuttiin esteettiseksi fasismiksi, eikö ruusumies paremmin perustein voisi syyttää häntä tänään esteettiseksi neuvostokommunistiksi.”

Kaksi näkemystä Karhumäestä

Laivamatkalla Lemetti tapaa rehtorin ja tämän rouvan, lukion opettajan, jotka ”olivat tavanneet toisensa Karhumäessä, rakastuneet. Heidän muistoissaan Karhumäki oli iltakävelyjä kanjonissa, tivolin huvipuistossa ja elokuisia kuutamoiltoja. Kuu oli suuri ja punainen Äänisen yllä eivätkä he nähneet ihastukseltaan kuin toistensa silmät. Heille koko se aika, suur-suomalaisuus, aakooässäläinen unelma, luterilainen käännyttämisinto, Itä-Karjalan lasten kasvattaminen puhdasoppiseen suomalaisuuteen, oli yhtä tyyntä idylliä vailla ironian häivääkään, jonka aika, historiankirjoitus ja uudet sukupolvet olivat siihen liittäneet.”

Sen sijaan ”Lemetin muistoissa Karhumäki oli syrjäinen kolkka. Kaupunkiröttelö historian ulkopuolella. Neuvostososialismin harmauden, masentavuuden ja alakuloisuuden konkretisoituma, jota Suomen viranomaiset olivat vain lisänneet tyhjentämällä kaupungin lähes tyystin sen omista asukkaista. Venäläissyntyiset oli viety Pyhäniemen keskitysleiriin ja muut siirretty ympäristön kyliin. Kolkko ja autio paikka täynnä öykkäröiviä upseereita, varastelevia sotamiehiä, Pärmin linnakundeja, prinsessahaaveissa supsuttelevia lottakoulun herrasneitejä; alkuasukkaista jäljellä jokunen Kalevalan runonlaulajan näköinen ukkeli ja itkuvirsimummo, kodittomiksi jääneitä koiria ja kissoja. Harmaantuvien hirsitupien, izbojen, kyläidyllit, joista opettajapariskunta lämpeni, olivat herättäneet Lemetissä ahdistusta ja herättivät yhä. Ne olivat Kanadasta ja Pohjois-Amerikan talouslamaa paenneiden suomalaissiirtolaisten kyliä. Puu oli niissä yhtä tuoretta kuin paaluaidalla ja piikkilangoilla ympäröidyissä pakkotyöleirien parakeissa, joihin kylien miehiä siirrettiin Stalinin suurten puhdistusten aikana. Kommunistiviranomaiset eristivät niihin nationalistiset ainekset. Heidän jälkeensä suomalaiset vallanpitäjät eristivät samoihin leireihin ’epäkansallisen väestön, rodullisesti epäpuhtaat’, ne joiden suonissa virtasi slaavien veri. Samojen piikkilankojen taakse. Portissa sama kielto suomeksi ja venäjäksi: pääsy ampumisen uhalla kielletty.”

Ovatko kaikki naiset ostettavissa?

Suomalaisten sotilaiden moraalista on esimerkki vääpeli, joka merkitsee varastokirjaan yhden sokerisäkin vähemmän kuin kuormakirjassa ja in laskettu. Lemetti oikaisee: ”Minun nähteni ei varasteta, ei edes armeijalta”. Vääpeli yrittää vielä: ”Vaan jos sun silmäs välttää, yks ainut säkki. Minä voisin hommata meille naiset.” Lemetti torjuu tarjouksen: ”Täällä ei ole kuin kahdenlaisia naisia. Ja niitä joilla säkeillä ostetaan, niiden kanssa en halua olla missään tekemisissä.”

Alikersantin mielestä Lemetin ”on helppo puhua paskaa: ’Ne toiset naiset taas, joita sinä havittelet, herrastytöt, lotat, ne ei kuule katokkaan meikäläiseen. On oltava vähintään rähinäremmi ja ruusuke kauluksessa ennenku ne vastaa ees hyvän päivän toivotukseen. Vaan ostettavia nekin on, kahden sortin naisia ei ole olemassa.’”

Alikersantti myöntää, että vanhemmissa lotissa on ”niitä joita et vikittele millään. Niillä on oma kulta tai ne on sen verran viisaita että jaksavat odottaa rakkautta, sitä suurta ja oikiaa.” Sen sijaan alle kaksikymmentävuotiaat lotat alikersantti leimaa: ”Seikkailua ne on tulleet täältä hakemaan. Itseään ne etsivät ja kun eivät löydä, kulkevat teikäläisten upseeriplanttujen sylistä syliin. En minä väitä että ne huoria olis, mutta semmosia perhetyttöjä ne ei taatusti ole joita sinä etsit.”

Alikersantti on samaa mieltä kuin Johanna Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin toisessa osassa ja Valehtelijan muistelmissa: ”Hienot perheet ei kuule, ei ne päästä tyttäriään tämmöisiin olosuhteisiin”, ainakaan jos välittävät näistä. Poikkeukset ovat ”niitä höyniä jotka uskoo Runeperiin, Hitleriin ja Mannerheimin päiväkäskyyn, mutta ne on fanaatikkoja, ja yleensä ne pappeja tai muita perkeleen palvojia”.

Uusi kansikuva viittaa vain sotaan, sen tuottamaan aineelliseen hävitykseen ja kenties päähenkilön rankkoihin kokemuksiin, mutta ei suomalaisten suhteisiin miehitetyn Itä-Karjalan väestöön.

Lemetti ja pettyneet AKS:läiset

Lemetti ilmoittautuu mielellään päälliköksi koloniin, joilla kyliin viedään tavaroita. Erästä hänen tapaamaansa aluepäällikköä ”kiusaa paikallisen väestön piittaamattomuus, yhteistyöhaluttomuus ja ivallisen kohteliaan pinnan alla kytevä viha. Niin, suoranainen vihamielisyys.” Hän sanoo suoraan: ”Tämä on tuhoon tuomittu maa ja paikallinen väestö tietää sen. Me uskottelemme heille yhteistä tulevaisuutta Suomen kanssa. He näkevät että emme puhu totta.” 

Lemetti ei ole AKS:läinen, hän on liian nuori ja ”vihan veljien” ideologia on hänelle muutenkin vieras kasvatusvanhempien  – mummon ja enon – vaikutuksesta. Mutta hän ihannoi Porthania ja Franzénia sekä veljeksiä Topelius ja Toppelius: ”Heitä elähdytti suuri unelma, ja te sanotte että kaikki on lopussa. Tuhoon tuomittu.”

Aluepäällikkö vastaa: ”Sellaisiin unelmiin uskovat idealistit. Suomen valtiovalta ja sotilasjohto painottavat yksinomaan strategisten rajojen merkitystä. Mutta suomalaiset opettajat, papit, maanviljelyksen ja siviilihallinnon viranomaiset työskentelevät Itä-Karjalan Suomeen liittämiseksi. Paikallinen väestö tajuaa dualismin. Yhteinen suur-suomalainen tulevaisuus on illuusio.”

Opettajatarneiti Liisa on jo koulutyttönä liittynyt IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Hän puhuu paljon AKS:n aatteista, mutta naisena hän ei ole voinut järjestöön kuulua, mutta ehkä Akateemisten Naisten Karjala-seuraan.

Opettajatarneiti ”koki tulleensa petetyksi. Suomenruotsalainen puutavarakapitalisti, joka halusi vain ryöstää Itä-Karjalan metsävarat, oli vetänyt nenästä häntä ja hänen aatetovereitaan, usuttanut tuhoamaan heimokansalaisten kielenkin samalla kun he itse suunnittelivat näiden metsien hakkuita.”

Kun opettajatarneiti on löytänyt koulustaan ”painettuja karjalankielisiä oppikirjoja, yhden alakoululaisille tarkoitetun vepsänkieliseen, – jopa vepsänkielisen – lukemiston”, hän on havainnut, että suomalaiset kommunistit ovat hallitessaan Neuvosto-Karjalaa tehneet enemmän heimokansojen hyväksi kuin AKS nyt. Opettajatarneitiä on näet opastettu pakottamaan karjalaiset lapset koulussa suomenkielisiksi.

Venäläisiä lapsia taas ei ole saanut ottaa kouluun lainkaan. Opettajatarneiti on alistunut määräykseen, vaikka häpeää tuntien. Hän tekee rinnastuksen: ”Stalinin puhdistusten aikana sorrettiin suomenheimoisia, nyt venäjänkielisiä, henki oli sama: puhdistettava vieraista aineksista.”

Stalingradin taistelun jälkeen Suomen valtionjohto on alkanut etsiä tietä rauhaan, mutta tätä ei voida kertoa suoraan kansalle. Tosin Suur-Suomi -propagandaa on hillitty, mutta Itä-Karjalassa jatketaan edelleen työtä valloituksen yhdistämiseksi Suomeen.

Lemetti näkee, ”että Gyllingin kommunistinen nationalismi ja AKS:n karelianismi olivat pohjimmiltaan samanlaista idealismia. Vallanpitäjille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tyrehdyttää moinen kehitys, pitipä täällä valtaa Stalin tai Suomen armeija.”

Lemetin unelmat särkyvät

”Karhumäkeen palattuaan Lemetti tietoisesti pyrki pääsemään eroon AKS:n vaikutuksesta ja suuntautumaan Eurooppaan.” Hän panee seinälleen Eiffel-tornin toivoen, että saksalaiset ja ranskalaiset voivat sopia vuosisataisen perivihollisuuden.

Sekin unelma särkyy, kun hän kuulee, että saksalaiset olivat hirttäneet Vienan kylissä vakoilusta epäiltyjä nuorukaisia lyhtypylväisiin kylän pääraitille ja jättäneet ruumiit roikkumaan pelottaakseen väestöä.

Ja jälleen yksi unelma särkyy, kun lottakurssilaiset osoittautuvat seksinnälkäisiksi. Lemetin poikuus menee.

Lemetti yrittää pelastaa myrkytetyn koiran, mutta se onnistuu vain tilapäisesti, sillä eräs sotilas himoitsee sen turkkia rukkasiin. Tässä yhteydessä Lemetti kohtaa myös ei-kansalliseksi määritellyn tytön, jonka ”Katseessa on vihaa, halveksuntaa.”

Juutalainen reservinkapteeni Grünstein puhuu siitä, että ollaan kuin Titanicilla, joka on törmäämässä jäävuoreen.

Partisaanien unelma sankaruudesta

Kaksi kertaa Lemetti joutuu kohtaamaan jäännöksiä partisaaniosastosta.

Matkalla kylään partisaanit hyökkäävät kolonnan kimppuun ja kuski saa surmansa, muuten hyökkäys torjutaan ja otetaan vanki. Tämä on vaalea 17-vuotias nuorisoliittolainen, siis Komsomolin jäsen, joka on ilmoittautunut vapaaehtoiseksi sissiosastoon. Suomea puhuvat saivat suomalaiset sotilaspuvut. Hän oli selvillä siitä, että se kiinni jäädessä tarkoitti kuolemantuomiota. Häntä ei pelottanut.  Oli vannottu vala: ”vangiksi antautuminen on petturuutta, jos toveri näkee toverinsa antautuvan tai aikovan antautua, hänet on ammuttava.”

Toinen tapaus on, kun Osasto Antikaisen kolme nälkiintynyttä partisaania löydetään ja havaitaan, että neljäs on tapettu ja syöty. Kuulustelujen perusteella tapaus ei näyttäydy suunnitelmallisena ja hirvittäväna vaan satunnaisena ja säälittävänä.

Osasto Antikainen tarkoittaa neuvostoliittolaiseen tapaan Antikaiselle nimetty osastoa, mutta kaksi EK:n (= Etsivän keskuspoliisin, silloin nimeltään Valpo) miestä, joista toinen on Ruusumies, tiukkaavat tietoja Toivo Antikaisesta ja yrittävät kompromentoida osaston yhdistää sen tähän. (Tietoja Antikaisesta on artikkelin lopussa.)

Sotilasjohto haluaa käyttää kolme ihmissyöjää propagandassa taistelussa sotaväsymystä vastaan esimerkkinä ”bolsheviikkien eläimellisyydestä”.

EK haluaa painottaa myös maanpetosta, vaikka vangit eivät ole Suomen kansalaisia. Myöhemmin tapaamissaan suomalaisissa kommunisteissa, jotka ”olivat syksyyn 1944 saakka eläneet vailla ihmisen tärkeimpiä perusvapauksia sananvapaudesta alkaen”, Lemetti ”ei havainnut niin syvää henkistä vammaa kuin Etsivän keskuspoliisin miehissä, joiden ihmisyyden kasvun oli tyrehdyttänyt voittajien vallankäyttö.”

”Kuulusteltavat vastasivat pelottomasti kysymyksiin” ja yrittivät ottaa syyn surmaamisesta, nylkemisestä ja paloittelemisesta itselleen ja väittää tovereidensa osallistuneen vain syömiseen, mutta puhuvat ristiin. Punakaartilaisveteraani, ja amerikansuomalainen poika ”esiintyivät arvokkaasti”, mutta ”Etsivä keskuspoliisi piti heidän henkistä murtumattomuuttaan bolshevistisena raakuutena. Heidän luonteva, miehuullinen esiintymisensä painoi elämän ja kuoleman vaa’assa sotaoikeuden istunnossa kuoleman puolelle.

Sen sijaan kolmas, itäkarjalainen poika ”romahti henkisesti, aneli armoa ja kauhisteli tekonsa hirvittävyyttä.” Hänen kuolemantuomionsa vaati ylimääräisen istunnon.

”Syytetyille olisi ollut eduksi, jos everstin arvoinen syyttäjä joskus itsekin olisi kokenut olleensa väärässä. Tämä eversti kuului oikeassa oleviin, jaloihin persoonallisuuksiin. Hänellä ei ollut edellytyksiä muuhun kuin kuolemantuomion vaatimiseen.”

Kolmesta tuomarista vain Päämajan nuori everstiluutnantti vastusti nuorukaisten kuolemantuomiota. Kaksi muuta tuomaria ”olivat nousseet arvossa ja kunnioituksessa sopeutumalla Suomen sisällissodan jälkeen voittajien uusiin edistyksellisiin ihanteisiin ja kellumalla niiden pinnalla, kakkana avannossa.”

Tässä tilanteessa Lemetti ymmärtää jälleen AKS:n tavoitteita, sillä kolmessa tuomarissa kiteytyy ”ruotsinkielinen herraluokka, sääty-yhteiskunnan etuoikeudet, bättre folkin näennäisliberaalisuus omia kohtaan ja kovakalloinen tyly suhtautuminen sekä omaan että suomenkieliseen rahvaaseen.”

Lemetti ja ruusumies

Vangit ammutaan yöllä. Sen jälkeen Lemetti ja ruusumies käyvät keskustelun, jossa Ruusumies esittää halveksuntansa ”sivistyneille jupeille”: ”Lankesitte sääliin. Ja teikäläiset upseereita. Kerro kuule vänskä terveiset sille Päämajan sinisukalle ja divisioonan hienohelmoille.”

Lemetti vastaa, ettei hänellä ollut henkilökohtaisesti mitään EK:n kuulustelijaa vastaan, eihän tämä ollut syyttänyt häntä valtiopetoksesta eikä ”bolshevistisesta raakuudesta”, ja kai tuomio olisi ollut sama Neuvostoliitossakin. ”Mutta tavasta ja innosta, jolla te ajoitte asiaanne, minulla on mielipide. Mutta te voititte, voititte koska vallitsee poikkeustila, sota. Mutta rauhan aikana te ette tule voittamaan. Te edustatte poliisivaltaa, juuri niitä samoja hallinnollisia menetelmiä, joita te Neuvostoliitossa vihaatte.”    

Ruuusumies huvittuu: ”Niin te luulette. Esteettiset fascistit. Mutta poliisivaltaa tarvitaan aina.” Hän väittää, ettei ”vihaa Neuvostoliittoa, en bolsheviikkeja. Minä vain edustan niitä jotka vihaavat – tänään bolsheviikkia, huomenna jotakin toista. Tässä virassa joutuu unohtamaan itsensä, muuten saa heittää silmukan ensimmäiseen yhyttämäänsä orteen.”

Lemetti kysyy: ”Kuinka te kestätte.” Ruusumies vastaa: ”Suojautumismekanismi. Sitä alkaa vihata ja halveksia kaikkia kuulusteltavia. Pakko. Muuten ei kestä.” Alkoholi auttaa.

Nykyisyydessä Lemetti myöntää itselleen, että ”Ruusumies oli ollut oikeassa hymyillessään hänelle ivallisesti paviljongissa. Poliisivallan kasvu ei ollut loppunut rauhan tuloon, päinvastoin, siitä sen leviäminen oli alkanut.”

Lemetti ymmärtää kuolemaan tuomittuja poikia. ”Nuoruus katkesi työleiriin; maapallon ensimmäisen sosialistisen valtion nuorilta vaadittiin enemmän kuin muilta.” Ihanteena oli Nikolai Ostrovskin romaanin Kuinka teräs karaistui päähenkilö Pavel, joka ”oli bolshevistisessa puritaanisuudessaan kuin ruoska. Siihen politrukit ja Komsomolin johtajat vetosivat vaatiessaan työsuorituksia. Ja jos joku uskalsi epäillä, kun illanvietoissa Komsomolin hyvin pukeutuneet nuoret naiset ja sihteeritoverit ylistivät Pavelin jaloutta – tai vain hymähtää ja hymyillä – hänen ansiotaan pienennettiin.”

”Sitten tuli sota, ja kun heillekin annettiin tällainen tilaisuus vapaaehtoisesti liittyä armeijaan, nuoruus oli jälleen muutakin kuin iskulauseita, Komsomolin uskonkokouksia ja vakuutuksia – vapaus oli vihdoin koittanut; jokainen voisi tehdä parhaansa. Suuri tulevaisuus oli viimeinkin avautumassa, se mistä äiti ja isä olivat unelmoineet Amerikasta lähtiessään.”

Romaanin lopussa Lemetti ei pysty palauttamaan mieleensä teloitetun amerikansuomalaisen pojan kasvoja. ”Hän saattoi palauttaa mieleensä vain idyllin ja sen kääntöpuolen, pastellinpehmeän, kollektiivisen syyllisyyden. Vittorio Storaron sumun tavoin menneisyys kavahti nykyisyyden kosketusta ja tuntui etääntyvän, jos sitä yritti lähestyä.” 

”Hän [Lemetti] koetti tähystellä näkyisikö jo majakoita, mutta nykyisyyteen ei näkynyt niinkään pitkälle kuin menneisyyteen.”

Arvio romaanista

Neljänkymmen vuoden välimatkan ansiosta Vänrikin muistot kuvaa sota-aikaa tasapainoisesti. Teos näyttää sodan ja miehityksen raadollisen todellisuuden mutta ymmärtää silloisten nuorten idealismia kummallakin puolilla rintamaa.

Kiinnostava rinnastus on, että sodan kokenut Lemetti on ilmeisesti ollut myös 60-luvulla idealisti, mutta nyt sekin haave on romahtanut. Saksan myötäily jatkosodan aikana rinnastetaan sodanjälkeiseen Neuvostoliiton myötäilyyn.

Ainoa miinus tulee lottakuvauksesta, johon Rintala on ilmeisesti juuttunut.

Tietoja

Itä-Karjalan kansannousun aikana Toivo Antikainen johti punaisten hiihto-osastoa, joka voitti suomalaiset heimosoturit Kiimasjärvellä 1922.

Kun Antikainen saatiin 30-luvulla kiinni Suomessa, häntä syytettiin oikeudessa sotavangin murhasta kiduttamalla ja jopa kannibalismista. Samalla yritettiin ottaa uudelleen käyttöön kuolemanrangaistus rauhan aikana, mutta tätä vastaan koottiin valtaisa adressi ja yritys epäonnistui.

Lisää Antikaisesta on Wikipediassa.

Hakarististä on tietoa mm. Wikipediassa.

Tietoa Akateemisten Naisten Karjala-Seurasta (vuoteen 1938 Naisylioppilaiden Karjala-Seura) Wikipediassa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissani useista Paavo Rintalan romaaneista, joista tässä artikkelissa mainitaan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toinen osa ja Valehtelijan muistelmat.

Blogissani on myös artikkeleita muista Itä-Karjalan miehitystä kuvaavasta kaunokirjallisuudesta: Enni Mustosen romaaneista Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Raija Lardotin omiin kokemuksiin perustuvaa romaanista Ripaskalinnut, Raija Talvion näytelmästä Viimeinen juna länteen ja Lauri Kokkosen näytelmästä Ruskie neitsyt. Viimeksi mainitun artikkelin lopussa on vertailtu aihetta käsitelleitä teoksia.

Lauri Kokkonen: Ruskie neitsyt

Lauri Kokkosen Itä-Karjalan miehitystä kuvaavassa näytelmässä Ruskie neitsyt käännetään Suomen sodanaikainen ideologinen asetelma ympäri, mutta Neuvostoliittoon suhtaudutaan kritiikittömästi.

Lauri Kokkonen kirjoitti näytelmän Ruskie neitsyt 1969. Kantaesityksen ohjasi Ossi Räikkä Porin teatterissa 1972. Ruskie neitsyt ilmestyi kirjana 1973 yhdessä Kokkosen toisen näytelmän Viimeiset kiusaukset kanssa.

Näytelmän tapahtumapaikkana on Ristaniemi tai oikeammin sen kahden talon laakea edusta, ”joka on vanhastaan ollut kylien kisapaikka”. Silta erottaa Ristaniemen Vornalan kylästä.

Prologissa, joka tapahtuu 22. kesäkuuta 1941, esitellään itäkarjalaiset henkilöt. Kaikki on hyvin, kunnes kuullaan radiopuhe, jossa Molotov kertoo Saksan hyökänneen Neuvostoliittoon.

Ensimmäisessä kohtauksessa lokakuussa 1941 suomalaiset sotilaat saapuvat kylään. Toisessa, touko-kesäkuun vaihteessa 1942 tapahtuvassa kohtauksessa kyläläisiä valmistetaan ruotsalaisen rovastin vierailuun, ja tämä saapuu seuraavana päivänä tapahtuvassa kolmannessa näytöksessä.

Sitten seuraa aikahyppy kaksi vuotta eteenpäin. Neljäs kohtaus tapahtuu Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta 1944 ja viides kohtaus 18. kesäkuuta 1944, jolloin suomalaiset sotilaat lähtevät.

Vanhat ja nuoret itäkarjalaiset

Vanhempaan sukupolveen kuuluvat kalastaja Andrei, tämän vaimo Marfa ja naapurin leskivaimo Marfa. Andrei on suupaltti ja naistenmies, naiset ovat uskonnollisia tai ainakin noudattavat perinteisiä ortodoksisia tapoja.

Nuorta sukupolvea edustavat Andrein ja Marian lapset, opettaja Klaudia ja teini-ikäinen poika Pekka, sekä Marfan nuori tytär Sandra.

Kun suomalaiset sotilaat lähestyvät kylää, Andrei kehottaa nuoria lähtemään ja vakuuttaa vanhojen selviävän: ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vihollinen tulee kylään.”

Muutenkin vanhempi polvi muistaa historiaa ja osaa sopeutua kaikenlaisiin muutoksiin. Andrei kertoo Marfalle: ”Aina kuulustellaan, olipa isäntä kuka hyvänsä”, ”Parasta on sanoa, ettei tiedä mitään, ei ole nähnyt eikä kuullut mitään. Sillä tavalla minä olen selvinnyt nykyisten ja entisten isäntien aikana.”

Marfaa konsti ei ole auttanut pelastamaan aviomiestä: ”Kun Vasili Vasilevitš vangittiin ennen sotia, yritin sanoa, etten tiedä mitään. Ei auttanut.  Vasili Vasilevitš vietiin eikä ole kuulunut.”

Toisin kuin vanhempi sukupolvi, nuoret ovat omaksuneet aikakauden ideologian, kommunismin ja neuvostopatriotismin, ja ovat valmiit tekemään oman osuutensa taistelussa vihollista vastaan.

Suomalaiset sotilaat

Esitellessään Lauri Kokkosen tuotantoa Keijo Kettunen kirjoittaa, että ”suomalaisista sotilaista Olli ja Taavetti ovat tyypillisiä Kokkosen kansanmieshahmoja, jotka tulevat sujuvasti toimeen karjalaisten kyläläisten kanssa.” Tätä Kettusen mielestä todistaa se, että ”Olli ja vanha karjalaisukko Andrei löytävät yhteisen harrastuksen kalastuksesta.”

Kettunen sivuuttaa kokonaan Ollin muun käytöksen. Kun suomalaisten sotilaiden tulevat kylään ja löytävät Andrein, Marian ja Marfan, juuri Olli kysyy: ”Ammunko minä?”, mutta luutnantti Eelis Vuorniemi kieltää.

Lisäksi Olli osoittautuu kolmannessa kohtauksessa lahjottavaksi ja neljännessä kohtauksessa vartiotehtävänsä laiminlyöväksi sotilaaksi. Näistä asioista lisää myöhemmin.

Kettusen mainitsemien kalastusretkien lisäksi Ollin positiivinen piirre on kaipuu kotiin: ”Heinäntekoon piti joutua Pielaveille. Nyt on jo potut kuopassa eikä näytä olevan vieläkään kiirettä, ei lämpöisenäkään.”

Toisessa kohtauksessa Taavetti ja Benjam ovat saaneet pakoon lähteneet nuoret Klaudian, Sandran ja Pekan kiinni, tähtäävät heitä kivääreillä ja vaativat kertomaan nimensä, mutta nämä vaikenevat. Benjam yrittää suudella Klaudiaa, jolloin Pekka lyö tätä kasvoihin. Benjam aikoo ampua Pekan, mutta Taavetti lyö kiväärin tämän kädestä. Saadessaan kuulla, että Sandra on Marfan tytär, Eelis kehottaa Sandraa menemään äitinsä luo, käskee laskemaan kiväärit ja vakuuttaa Klaudian ja Pekan olevan turvassa.

Benjam on yksityiselämässään moraaliton. Hän on elää kylässä varuskorjaamon johtajattaren Lempin kanssa pari vuotta kertomatta tälle, että hänellä on vaimo ja lapsia. Benjamin myöhempää käytöstä sotilaana käsitellään myöhemmin.

Taavetti, joka on ensimmäisessä kohtauksessa Benjamin vastakohta, kosiskelee Sandraa mutta säädyllisesti. Lomalta hän tuo lupaamansa silkkihuivin, mutta ei ehdi antaa sitä Sandralle, kun lähtö tulee. Ilmeisesti Taavetti on vakavissaan Sandran suhteen eikä ymmärrä, ettei tämä välitä hänestä.

Sen sijaan ”maatalousupseeri” on lähennellyt Sandraa saamatta vastakaikua ja Marfa arvelee, että tämä kostaa viemällä häneltä talon. Näytelmässä ”maatalousupseeri” ei esiinny henkilönä, ainoa upseeri on Elias.

Jatkossa käsitellään Eeliksen AKS-henkisten aatteiden murenemista, mutta jo tässä vaiheessa on syytä painottaa, että nimenomaan hän estää kahdesti väkivallan kyläläisiä kohtaan.

Moukkamainen Lempi

Kolmannessa kohtauksessa kylään saapuva varuskorjaamon johtaja Lempi muuttaa Marfan taloon. Heti alkuun hän kailottaa: ”Mistä saadaan lysolia? Kun tulee sivistyksen mailta, niin kyllä ottaa nokkaan. – – Herrajumala, siellä on lehmä samassa talossa. Ammuminen kuuluu selvästi seinän takaa. Siellä haisee selvästi lehmän paska.” Siivoamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, toisen kodin julkisessa moittimisessa sen sijaan on. Lempissa rasistisen ylemmyydentuntoiset asenteet yhtyvät omaan moukkamaiseen käytökseen.

Lempi edustaa pahimmillaan suomalaisten kyvyttömyyttä ja haluttomuutta ymmärtää omasta poikkeavaa elämänmuotoa Itä-Karjalassa, minkä Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa ennustaa jo ennen kuin on tavannut ainoatakaan itäkarjalaista: ”Hangatessaan lysoolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ ulos taloista he tuntuvat myös desinfioivan omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on todistus perinnäistapojen voimasta?” Paavolainen huomauttaa, että ihmisten ja kotieläinten asuminen saman katon alla oli yleistä myös Keski-Euroopassa.

Samoin kuin lotta Raili Kotilainen Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Lempi on lähtenyt sotaan vain henkilökohtaisesti syistä. Neljännessä kohtauksessa Lempi ja Benjam tulevat päissään kylän tansseihin. Lempin mielestä ”Tää on aivan ihanaa rintamaelämää, tää marskin syntymäpäivä. Mä en kavu että lähin sotaan.” Mutta ”Täällä ei tarvita alkuasukkaita. Tää on meitin niemi.”

Viidennessä kohtauksessa Lempille selviää, ettei Benjam olekaan vapaa mies. Lempin käytös muita kohtaan on kuitenkin ollut törkeää, ettei Benjamin petollisuus herätä myötätuntoa tätä kohtaan. Ja kun Marfa viidennessä kohtauksessa suomalaisten lähtiessä kylästä heittää Lempin päälle astiallisen virtsaa, Lempi saa sen mitä ansaitsee – hän on nimittäin käyttänyt Marfan puhdasvesiastiaa yöastiana.

Eelis joutuu heti altavastaajaksi opettaja Klaudialle

Jo ensimmäisessä kohtauksessa suomalaisten tullessa käy ilmi luutnantti Eelis Vuorniemen kahtalainen luonne. Toisaalta hän on humaani kieltäessään muita ampumasta kyläläisiä. Toisaalta hän on idealisti, joka on ideologiansa pauloissa: hän uskoo vilpittömästi olevansa vapauttamassa ”heimolaisia”.

Opettaja Klaudia on yhtä luja vakaumuksessaan kuin Eelis. Heti suomalaisten tultua kylään hän haastaa Eeliksen kysymällä yksinkertaisia kysymyksiä, joihin Eelis osaa vastata vain opituilla propagandistisilla fraaseilla.

Kun Klaudia kysyy ”mitä varten tulitte tänne”, Eelis vastaa: ”vapauttamaan teidät bolševistisesta orjuudesta.” Klaudian kysymykseen, ”mitä varten lähditte sotaan”, Eelis vastaa Mannerheimin talvisodan ensimmäisen päiväkäskyn sanoilla: ”Me taistelemme Jumalan, kodin ja isänmaan puolesta.” Klaudia kommentoi: ”Isänmaan puolesta toisten isänmaassa. Mitä se on.” Eelis vastaa yhdistelemällä Manneheimin jatkosodan alussa antaman ensimmäisen ja kolmannen päiväkäskyn sanat: ”Ylipäällikkömme ovat kehottaneet meitä tähän pyhään sotaan taistelemaan Suomen ja Karjalan vapauden puolesta.” Eeliksen uskoa ”Pian tulee voittoisa rauha” Klaudia kommentoi: ”Teille vai meille.”

On vaikea uskoa, ettei yliopistossa opiskellut Eelis pystyisi ilmaisemaan ihanteitaan paremmin. Ilmeinen tarkoitus on leimata hänet heti katsojan silmissä ja antaa Klaudialle yliote.

Eeliksen AKS:läinen ideologia

Eelis on armeijassa valistusupseeri ja siviiliammatiltaan pappi. Hän haluaa jäädä kylään ensimmäisten löytämiensä heimolaisten luo ja rakentaa Ristaniemeen luterilaisen kirkon, vaikka asukkaat – tai oikeammin vanhempi polvi – ovat ortodokseja. Kohtaus on ajallisesti myöhässä, sillä Mannerheim oli kieltänyt luterilaiset papit vähän aiemmin.

Kolmannessa kohtauksessa Eelis kertoo kylässä vierailevalle ruotsalaiselle rovastille AKS:läisestä vakaumuksestaan. Tämä osuus vastaa aiheen tutkimuksia.

Ensin rovasti vain kuuntelee ja kommentoi lievän ironisesti, mutta Natsi-Saksan kohdalla hän esittää ääneen eriävän mielipiteensä.  Kun Eeliksen mielestä ”Saksan kirkko taistelee kommunismia vastaan”, rovasti oikaisee: ”se taistelee natsismin puolesta natsismin keinoin” ja ”on hyväksynyt rotuopit ja arjalaisuuden korostamisen”. Mutta Eeliksen mielestä tämä on oikein: ”Onhan se nyt selvää, että joitakin eroja pitää olla. Ajatelkaapa nyt, esimerkiksi meillä on täällä Karjalassa venäjänkielisiä ja omaa heimoa…”

Eelis kannattaa siis ns. saksalaisia kristittyjä, jotka halusivat poistaa Raamatusta ”juutalaiset” osat ja tehdä siitä vain kansallisen uskonnon. Saksalaiset kristityt hyväksyivät natsien arjalaislait myös kirkossa, mikä tarkoitti, että juutalaisuus määriteltiin ”rodun”, ei uskonnon mukaan. Eelis ei siis muista Paavalin sanoja (Galatalaiskirje 3:28): ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.”

Eelis kertoo Akateemisen Karjala-Seuran ideologiasta: ”Viha kuuluu rakkauteen, heimorakkauteenkin, on itse rakkautta. Viha on oikeutettua silloin, kun se palvelee rakkauden tarkoitusta.” Rovasti varoittaa: ”viha on tarttuva tauti.”

Klaudia voittaa Eeliksen

Klaudia osoittautuu Eelistä neuvokkaammaksi ja ovelammaksi: hän on suostunut suomalaisten sotilashallinnon alue-esikunnan väestöluettelonhoitajaksi saadakseen tietoja. Hän kertoo ruotsalaiselle rovastille muun muassa, että venäjänkieliset siviilit on pantu leireihin, joissa he näkevät nälkää, ja kehottaa rovastia itse tarkastamaan hänen tietonsa.

Eelis sanoo ensin, ettei väite leirien korkeasta kuolleisuudesta pidä paikkaansa, mutta Klaudian kerrottua lisää hän myöntää: ”Tämä on uutta minullekin.” Klaudia tiuskaisee: ”Olisitte ottanut selvää asioista.”

Rovasti kysyy: ”Ettekö näe mitään suomalaisten hyviä puolia. On kouluja, sairaaloita.” Klaudia vastaa: ”Niitä oli ja on meillä ilman suomalaisiakin.”

Rovastin kysymykseen Klaudia vastaa, ettei hän vihaa Eelistä, ”vaan säälin häntä. Hän leikkii kuin lapsi hiekkalaatikolla eikä ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on aatteensa sokaisema.” Eelistä Klaudia kehottaa: ”Aukaiskaa silmänne ja korvanne. Täällä ovat olleet kahdenkymmenenviiden vuoden aikana valkoiset ja punaiset, valkoiset suomalaiset ja punaiset suomalaiset, valkoiset venäläiset ja puna-armeijalaiset, valkoiset ja punaiset serbialaiset, tataarit ja ukrainalaiset. Murmanskin englantilaiset legioonalaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset, Karjalan väliaikaiset hallitukset ja Työkansan kommuunit.”

Eelis voi vain avuttomasti sanoa: ”Klaudia, en osaa sinua vihata.” Klaudia kommentoi: ”Jos vihaatte, vihaatte tosiasioita. Miltä teistä tuntuisi, jos kotikirkollanne olisi yhtä paljon vihamielistä väkeä kuin te nyt täällä!”

Eelis vakuuttaa: ”Vakuutan, me emme tahdo pahaa.” Klaudia vastaa: ”Mitä tuo sitten on? Itä-Karjalan Sotilashallinnossa seuranne aateveljet tahtovat vain suomalaisten hyvää, eivät mitään muuta. Kaikki toimintanne koituu aina karjalaisten vahingoksi, vaikka kuinka yrittäisitte selittää.”

Eelis menettää uskonsa ja tehtävänsä, mutta saa Klaudialta uuden

Eelis on niin järkyttynyt Klaudian tiedoista, että koko hänen maailmankatsomuksensa muuttuu. Muutosprosessia ei kuvata, vaan se osoitetaan siten, että neljännessä kohtauksessa Eelis on kahden vuoden ajan kirjoittanut Klaudialle vankileirille ja lopulta auttanut vapauttamaan tämän. Eeliksen peri-idealistista luonnetta osoittaa, ettei hän ole välittänyt henkilökohtaisesta hinnasta: häneltä on otettu pois papin tehtävät, koska Itä-Karjalaan sai Mannerheimin päätöksellä jäädä kaksi luterilaista pastoria, ja pelkää menettävänsä myös valistusupseerin työn.

Viidennessä kohtauksessa suomalaisten lähtiessä kylästä Eelis Keijo Kettusen sanoin ”haaveilee omasta yksityisestä idyllistä” Klaudian kanssa. Eelis pyytää Klaudiaa lähtemään mukaansa ja kuvailee kotipappilaansa, mutta tämä kieltäytyy, koska pitää sitä petoksena.

Eelis on epätoivoinen ja tuntee olevansa ”rotkossa, syvässä rotkossa, en pääse sieltä ylös.” Samaa vertausta käytti pääministeri J. K. Paasikivi kuuluisassa radiopuheeseen itsenäisyyspäivänä 1944. Ja kuten Paasikivi rohkaisi sodassa koetun tappion masentamia suomalaisia, Klaudia rohkaisee Eelistä: ”Voit kiivetä rotkostasi takaisin vuorellesi, vielä ylemmäs kuin ennen. Sieltä aukeavat uudet näyt: olet nähnyt tämän mielettömyyden. Sota ei saa seurata enää sotaa, siinä on näkymme, yhteinen ajatuksemme.” ”Olet rehellinen. Jatkat siitä, mihin tänään jäimme. Mitään ei voida kokonaan pimittää. Tällaista ei saa päästää enää tapahtumaan.”

Eelis on vakuutettu: ”Tänä aamuna olin menettämäisilläni Jumalani, kotini ja isänmaani – ja sinut. Mutta yhteistä ajatustamme en kadota, jos elän, rakas.”

Kettusen mukaan ”Ruskie neitsyt on sovitteleva näytelmä: se puhuu kansojen ystävyyden ja erilaisten aatteiden rinnakkaiselon puolesta. Suvaitsemattomuus ja kansallinen kiihkomielisyys joutuvat toistuvasti ironiseen valoon.”

Kauniisti sanottu, mutta tämä koskee vain suomalaisia.

Kritiikitöntä neuvostosankaruutta

Ensimmäisessä kohtauksessa Pekka pääsee karkaamaan ja Klaudia kehottaa häntä: ”Kerro omille, mitä tapahtui. Jos käsketään, tule takaisin. Mie hankin tietoja vihollisilta.”

Toisessa kohtauksessa Sandra on vienyt Pekalle salaa viestejä sovittuun kätköpaikkaan. Klaudia antaa Sandralle kartan, johon hän on merkinnyt, mihin suomalaisten kenttävartio on siirretty ja mihin asti ilmatorjuntatykki pystyy ampumaan ja missä on kiertotie.

Pekka ilmestyy paikalle suomalainen sotilasmantteli yllään, ja Klaudia ja Sandra piilottavat hänet kaivoon. Benjam löytää Pekan kaivosta, mutta tämä lähtee juoksemaan, jolloin Taavetti tähtää tätä. Klaudia tönäisee Taavetin kivääriä, jolloin laukaus osuu Pekan käsivarteen. Olli kamppaa Pekan maahan.

Benjam tutkii Pekan ja löytää tältä munakäsikranaatteja, pistoolin ja alueen kartan, jossa on merkintöjä Klaudian käsialalla. Benjam määrää Taavetin vahtimaan Pekkaa ja Ollin muita kyläläisiä ja vie itse ”suursaaliin” eli Klaudian pidätettäväksi. Vaikka Benjamin kielenkäyttö (”papin huora”, ”ryssän penikka”) on karkeaa, hän toimii sotilaan velvollisuuksien mukaan. Vain Benjamin uhkaus on liikaa: ”Jos vain nyt joku karkaa, niin koko kylältä otetaan nirri pois.” Ei ole tiedossa, että suomalaiset olisivat harrastaneet kollektiivisia kuolemanrangaistuksia.

Sandran, Pekan ja Klaudian tultua pidätetyksi Marfa ei lainkaan ota huomioon syytä ja seurauksia: ”Mitä tästä elämästä suomalaisten kanssa tulee! Jakoivat maita, hyvittelivät, sosialismia haukkuivat. Nyt omalla pihalla lapsia tapetaan. Haukutaan. Meidät viedään leirille, usko pois. Vähemmästäkin on viety. Olisivat pysyneet Suomessaan. Miksi ne tulivat tänne sotkemaan!”

Sen sijaan Ollia Marfa pitää ”hyvänä saltaattana”, koska hän saa tämän ruualla lahjomalla päästämään Sandran. Mutta mitä tässä todellisuudessa tapahtuu? Olli ei suinkaan osoita humaania mieltä esimerkiksi antamalla ruokaa nälkää näkeville, vaan hän päinvastaista käyttää toisten hätätilannetta hyväkseen saadakseen itselleen etua. Päästäessään vapaaksi vihollisen auttamisesta epäillyn Olli pettää velvollisuutensa sotilaana. Tosin kyseenalaista on, miten Olli saattoi sen tehdä – eiköhän asiasta päättänyt joku ylempi?

Neljännessä kohtauksessa Pekka on karannut vankileiriltä. Sandra ja Klaudia keksivät tanssit, jotka vievät huomion, jolloin Pekka pääsee lähtemään. Ollin mielestä vartiossa oleminen on turhaa, koska kolmeen vuoteen ei ole tapahtunut mitään uhkaavaa. Tällainen on todella typerää ajattelua kaikilta, joiden vastuulla on ihmishenkiä. Olli saadaan houkutelluksi tansseihin, ja hän vieläpä heittää kiväärinsä sillan kaidetta vasten. Sandra huomaa kiväärin ja irrottaa siitä lukon, jonka heittää sillalta alas. Olli osoittautuu tässäkin huonoksi sotilaaksi, joka olisi leväperäisyydellään voinut vaarantaa tovereidensa hengen.

Suomalainen partio huomaa, että rannassa ei ole vartiomiestä eikä venettä. Andrei ja Sandra tarkastetaan ja heiltä löydetään Pekan antamat korut, jotka ovat selvästi vankileirin työtä, ja heidät pidätetään epäiltynä vakoojiksi ja karanneen Pekan auttajiksi.

Sinänsä on aivan luonnollista, että miehittäjää vastaan tehdään vastarintaa, mutta yhtä luonnollista on, että miehittäjä ottaa vastarintaa tekevät ja heitä auttavat kiinni. Vihollisen sotilaspuvussa esiintyminen on rikos, samoin tietojen antaminen viholliselle.

Itse asiassa näytelmän rangaistukset ovat varsin lieviä. Sotatuomarina toimineen Paavo Aikion päiväkirjan mukaan tavallinen rangaistus vakoilusta kuolema. Lievemmissä tapauksissa annettiin elinkautinen. Sen sijaan ne, jotka eivät olleet ilmiantaneet omaista tietämättä tämän vakoilutehtävästä, selvisivät alle vuoden vankeudella.

Samoin Osmo Hyytiä kertoo kesältä 1942 seuraavan tapauksen vesitalolla lähetetystä vakoiluryhmästä, johon kuului yksi nainen. ”Ryhmän tehtävänä oli värvätä Palalahden alueen siviiliasukkaita vakoiluasiamiehiksi, joiden tuli hankkia tietoja suomalaisten joukoista, siviilihallinnosta ja väestön oloista. Lyhyessä ajassa ryhmä sai värvättyä avukseen 15 siviiliasukasta, joista kaksi oli suomalaisten asettamaa kylänvanhinta ja yksi opettaja.” Ryhmä joutui kahden kuukauden kuluttua kiinni. ”Kenttäoikeus tuomitsi naisvakoojan sekä neljä paikalliseen väestöön kuulunutta kuolemanrangaistukseen ja loput kuritushuonerangaistukseen.”

Vaikka Eelis luopuu AKS:läisistä aatteistaan, onko todella uskottavaa, että hän olisi hyväksynyt Klaudian vakoilun? Se olisi edellyttänyt paitsi sitä, että hän olisi katsonut paitsi Itä-Karjalan valloituksen olevan väärin, myös Suomen olevan kaikessa muussakin väärässä ja Neuvostoliiton oikeassa.

Ylipäänsä Kokkonen käsittelee vakoilua varsin naiivisti jättämällä kokonaan pois mahdollisuuden, että partisaanit olisivat voineet käyttää tietoja hyväkseen tehdäkseen sabotaasia tai jopa tappaakseen suomalaisia sotilaita.

Ideologinen loppukohtaus

Näytelmän loppukohtaus on suoraan ideologinen. Ennen lähtöään suomalaiset ovat vapauttaneet Andrein ja Sandran, joka lukee kyläläisille ääneen lentolehtistä: ”Eläköön punainen armeija ja sotalaivasto! Eläköön sissitaistelijat, miehet ja naiset!”

Paikalle tullut sotilaspartion johtaja kuulee sen ja tajuaa: ”Se oli sittenkin hän” eli vankileiriltä karannen Pekan auttaja. Hän kehottaa Sandraa lopettamaan, mutta kun tämä jatkaa ”innostaan huumautuneena” lukemista, hän ampuu Sandraa, joka kaatuu. Marfa alkaa sitoa haavaa. Kaikeksi onneksi käy ilmi, että Sandra on elossa.

Siitä vielä tietämättä Eelis kommentoi: ”Hän surmasi yhden, aatteeni tapatti miljoonia. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, joko tehdä itselleni samalla tavalla tai kertoa siitä muille.”

Eelis on siis syyllinen kaikkeen quilty by assocation -periaatteen mukaan, kun taas Stalinin Neuvostoliitto vain viaton uhri.

Aikalaiskuvaus näytelmän tekemisestä

Päivi Istala on kokoomateoksessa Seitskytluvun teatterin moninaiset äänet kertonut Ruskien neitsyen ohjauksestaan Kemin kaupunginteatterissa 1975:

”Kalevan Kaisu Mikkola otsikoi arvostelunsa ’Isänmaallinen Päivi ja hänen neitsyensä. Perusteluna hän kirjoitti tähän tapaan, että kun kantaesityksen tekijä Ossi Räikkä muutamaa vuotta aikaisemmin Porin teatterissa oli koko nuoren sydämensä innolla karjalaisen kantaväestön puolella, niin siinä Päivi Istala oli ohjauksessaan tasapuolisempi, suomalaisissakin on sympaattiset piirteensä. Sirkka-Liisa Leskisen roolisuoritus suomalaisena työvelvollisena Lempi Korkalona oli yksi avaintekijä. Näyttelijätär ei tehnyt roolista rivosuisen akan irvikuvaa vaan oikean ihmisen hankalissa olosuhteissa.”

Vaikka sitaatissa puhutaan Ossi Räikän ”nuoresta sydämestä”, tämän syntymävuosi on 1935, Päivi Istalan taas 1947.

Arvio näytelmästä

Lauri Kokkosen näytelmän Ruskie neitsyt suuri ansio oli aikoinaan, että se kertoi jatkosodasta vastapuolen näkökulmasta. Monille katsojille oli uutta, että itäkarjalaisten kannalta suomalaiset olivat miehittäjiä, puhumattakaan venäläisten siviilien leirien korkeasta kuolleisuudesta. Ilmeisesti nämä asiat ovat joillekin yhä uusia – tai niin kiusallisia että ne pitää joko kieltää tai puolustaa ”olosuhteilla”.

Nykynäkökulmasta näytelmä on selvästi tendenssimäinen suomettumisen ajan tuote, sillä Stalinin Neuvostoliittoa käsitellään silkkihansikkain, ei tosin kokonaan sillä Marfa kertoo miehensä kohtalosta. Klaudia esitetään pelkästään humanistina, eikä Sandran propagandaluentaa ironisoida. Ennen kaikkea käsitellään naivisti sitä, miksi tietojen välittämisestä partisaaneille rangaistiin: koska se olisi voinut vaarantaa suomalaisten sotilaiden turvallisuuden.

Miehitys-termistä

Kun kyläläisille ilmoitetaan kovaäänisen välityksellä, että vakoilijasta on ilmoitettava, Klaudia sanoo Eelikselle: ”Miehitettyjä. Kuulit itse.” Uskollisen neuvostokansalaisen Klaudian näkökulmasta termi miehitys on oikea, mutta juuri tässä kohtaa perustelu ontuu: sodan aikana myös suomalaisten velvollisuus oli ilmoittaa viranomaisille desanteista ja vakoojista.

Toki myös nykysuomalaisten näkökulmasta kyse oli miehityksestä, mutta jatkosodan aikana käytettynä termi on anakronistinen. Osmo Hyytiä toteaa, että ”Vasta sodan jälkeen alettiin puhua Itä-Karjalan miehittämisestä. Sen tarkoituksena sanottiin olleen estää vihollista siirtämästä sotaa rakentamaltaan tukialueelta käsin Suomen puolelle. Miehitys ymmärretään yleensä jonkin alueen väliaikaiseksi hallussa pitämiseksi. Siitä ei Itä-Karjalan valtauksessa ollut kysymys. Tarkoitus oli Itä-Karjalan pysyvä liittäminen Suomeen. Hävityn sodan jälkeen oli parasta unohtaa koko asia.”

Sodan aikana Itä-Karjalan valloituksen tärkein tavoite oli ”sotilaallisen turvallisuuden varmistaminen. Itä-Karjalan lisäksi Suomen tulisi saada Kuolan niemimaa sekä Syvärin ja Äänisjärven takaa riittävän syvä suoja-alue, mikä poistaisi yllätyshyökkäyksen mahdollisuuden.”

Toinen turvallisuuden ”perusedellytys oli luotettava väestö. Itäkarjalaiset oli suomalaistettava kieleltään ja mieleltään. Väestössä oli saatava aikaan aktiivinen tahto liittyä Suomeen.” Toisaalta ”venäläinen väestö oli poistettava alueelta. Suomen uusien rajojen sisäpuolelle ei saanut jäädä mitään viidettä kolonnaa.”

”Itäkarjalaisten suomalaistaminen pyrittiin toteuttamaan koulutuksen ja valistustoiminnan avulla. Tärkeimmät kohderyhmät olivat lapset ja nuoret. Kiireellisimpänä tehtävänä pidettiin suomalaisen kansakoulun tuomista Itä-Karjalaan.”

Aikalaisten näkökulmasta selviää, että suomalaiset kohtelivat Itä-Karjalan ”kansallista” väestöä paremmin kuin jos tarkoituksena olisi ollut vain miehitys merkityksessä alueen tilapäinen haltuunotto.

Vertailua aiheen käsittelyyn muissa teoksissa

Näytelmän Ruskie neitsyt suomettunut käsittelytapa paljastuu vielä selvemmin, kun sitä vertaa aiempiin ja myöhempiin teoksiin samasta aiheesta.

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) petroskoilaista kommunistia Veraa kuvataan kunnioittavasti sekä naisena että ihmisenä, mutta myös Rokan ja Hietasen mielipiteillä on painoa.

Ero Klaudian ja Eelikseen ensimmäiseen keskusteluun on paljastava. Samoin kuin Klaudia, Vera kysyy: ”Miksi tulitte? Miksi ette antaneet meidän olla rauhassa?” Mutta toisin kuin Eelis, Rokka vastaa: ”Työ hitot tämän aloititte. Veitte minun maatilan. Sie sanot jot myö hävitettää, mäne katsomaa minkälaises kunnos on Kannas. Myö ei tääl oltais jos työ oisitte antaneet mein antaneet olla rauhas.” Ruskeassa neitsyessä vaietaa kokonaan talvisodasta.

Kun Vera ottaa esille Hitlerin, jolle hän ennustaa ”surmaa”, Hietanen ”myönsi että Hitler oli hyökkääjä, mutta että suomalaisten kohdalla ei asia niin ollut.” Huomattakoon, että romaanissa saa erityistä painoa Lahtisen näkökanta: vanhan (vuoden 1939 rajan) yli mennessä päättyy suomalaisten oikeus.

Merkittävintä kuitenkin on Hietasen humanistinen credo: ”Kyl mää sen tunnusta et sota on pelkkä pahantekko, molemmin puoli, alkakko sen sit kuka hyväns. Siit joutuu ain kärsimä semmosekki jokka ei ole kenelkä paha tehny. Niinku esimerkeks noi mukula.”

Tuntemattomassa sotilaassa näytetään suomalaisista miehittäjistä kaksi puolta: Hietanen tuo Veran naapurien lapsille leipää, kun taas Rahikainen toimii sutenöörinä naisille, jotka makaavat suomalaisten sotilaiden kanssa saadakseen leipää. Vera tunnustaa Hietasen lähimmäisenrakkauden suutelemalla tätä poskelle, mutta toisin kuin Aki Louhimiehen elokuvassa, romaanissa Vera on miehiin verrattuna niin ylivoimainen ja Hietanen taas niin poikamainen, ettei suhde ole mahdollinen.

Ilkka Malmberg pohdiskelee teoksessaan Tuntemattomat sotilaat Veran henkilöä Markku Kangaspuron kanssa. Kysymykseen, miksi Vera on jäänyt Petroskoihin, Kangaspuro vastaa: ”Ehkä Vera on komsomolilainen NKVD:n Petroskoihin jättämä tiedottaja, partisaanitoimintaa tai sabotaasia organisoimaan komennettu.” Linjojen taas jätettiin 200 vastarintamiestä tai -naista vakoilijoiksi tai sabotaasien tekijöiksi. Maanalaiseen työhön ei kuitenkaan sovi, että Vera ei mitenkään salaa vakaumustaan vaan pitää uhmakkaasti Komsomolin rintamerkkiään. Ehkä Vera oli vain myöhästynyt viimeisestä evakuointijunasta tai jäänyt nuoruuden ajattelemattomuuttaan kaupunkiin.

Kangaspuro muistuttaa, että kun neuvostovalta palautettiin, ihmisiä pidettiin epäilyksenalaisina jo siitä, että he olivat niitä eläneet miehityshallinnon alaisuudessa, saati sitten ”Jos oli nähty suomalaisten sotilaiden seurassa…”

Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen ilmestyneessä Enni Mustosen Kielon jäähyväisissä (2000) ei vaieta venäläisten siviilien leirien oloista, ja sankarittaret, eri yhteiskuntaluokkia edustavaa lotat Kristiina ja Hanna jopa pelastavat leiristä vuokraemäntänsä sukulaiset. Ehkä he edustavat pikemmin nykymoraalia, mutta heidät esitetään poikkeuksina ja silloisia kovia asenteita edustavat muut lotat.

Pitäessään kanttiinia Seesjärvellä tukikohdan sotilaille Kristiina ja Hanna asuvat samassa talossa kuin kylän lapsia opettava Väinö ja ruokkivat myös koulun oppilaat. Muutenkin he auttavat kyläläisiä, joiden suhde suomalaisiin vaihtelee sotaonnen mukaan. Romaanissa käsitellään myös rajan yli loikanneita suomalaisia, Stalinin terrorin uhreja sekä partisaanien hyökkäyksiä. Partisaanit tappavat normaalisti vankinsa, mutta henkilöt pelastuvat sukulaisuuden tai aiemman ”hyvän työn” ansiosta.

Mustosen myöhemmässä romaanissa Sotaleski (2019) sankaritar Viena on naimisissa Itä-Karjalan pakolaisen Iivon kanssa, tuntee vierautta sekä aviomiehensä sukulaisten parissa että opettaessaan paikallisia nuoria, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Aviomies taas pettyy sekä yksityisesti (vaimo ei halua itse jäädä Itä-Karjalaan eikä tuoda sinne parin tytärtä, ennen kuin sodan lopputulos on selvä) että yleisesti (vakinaiset virat menevät pelkkien papereiden perusteella suomalaisille). Romaanissa käsitellään desantteja ja heidän auttajaansa siitä näkökulmasta, että suomalaisten henki oli desanttien tähden vaarassa. Desanttien auttajasta todetaan: ”Tuollaisiin tehtäviin kelpuutetaan vain puolueopiston käyneitä kaadereita.” Näin on toisaalta palattu Suomen sodanaikaiseen kuvaukseen, toisaalta kyseessä on neuvostoliittolainen ihanne myös sodan jälkeen.

Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen tapahtuu Äänislinnassa suomalaisten lähdön edellä, ja siinä keskeistä ovat venäläisten siviilien leirien olot. Samaa kuin Ruskiessa neitsyessä se, että yleisöä suorastaan opetetaan kädestä pitäen lainaamalla AKS:n valaa. Uskottavampaa kuin Kokkosen näytelmässä on, että jyrkimmin AKS:ään ihanteisiin uskova ei suinkaan muutu päinvastaiseksi vaan tekee itsemurhan. Suomalaiset henkilöhahmot ovat Kokkosen näytelmää monipuolisempia, ja heillä on myös omia intressejään. Neuvostoliittolaisia edustaa leirin tulkki, joka yrittää päästä suomalaisten mukaan.

Paras aiheen kuvaus on epäilemättä Raisa Lardotin muistelmaromaani Ripaskalinnut, joka kertoo lapsen näkökulmasta mutta ilman ideologiaa siitä, miltä vepsäläisistä tuntuu tulla kohdelluksi suomalaisia huonompina niin Itä-Karjalassa kuin sodan jälkeen pakolaisena Suomessa.

Neuvosto-Karjalan tapa käsitellä sotaa

Tuulikki Kurki kertoo tutkimuksessaan Rajan kirjailijat, miten Neuvosto-Karjalan suomenkielisten kirjailijat kuvasivat sotaa sankarillisen, ideologisen ja lojaalin neuvostosotilaan vastakohtaisuutta vihollisen kanssa: ”Vihollinen määrittyy heikoksi ja nimettömäksi toiseksi, joka on tuhottava. Novelleissa, kuten aikakauden muissakin sotaa käsittelevissä teoksissa, suomalaisia ja rajan toisella puolella asuvia kuvataan alentavien ja eläimellisten metaforien avulla – – Heitä on kuvattu myös juopottelijoiksi, moraalisesti heikoiksi, pelokkaiksi ja likaisiksi. Vihollisten epäinhimillisyys ja heikkous korostuvat, kun vihollinen rinnastetaan yhtäältä neuvostosotilaiden sitkeyteen ja rohkeuteen sekä toisaalta neuvostosiviilien puhtauteen ja viattomuuteen – -”

On silmiinpistävää, miten viholliskuva sekä Suomessa että Neivostoliitossa luotiin samanlaisilla määreillä (eläimellisyys, likaisuus). Sen sijaan sankarin kuvauksessa Neuvostoliitossa säilyi ja korostui ideologia, joka puuttuu jo parhaista vahaisimmista suomalaisista sotakuvauksista ja joka tappion jälkeen hävisi kokonaan ainakin julkisuudesta.

Arvi Pertun romaanissa Poika joka piirusti kaloja (2019) on otteita isä Pekka Pertun päiväkirjasta. Merkintä 12.5.1960 kuuluu: ”- – oli alkanut huhuja, että V. Mäkelän kertomus ’Oravan silmää pidetään aatteellisesti virheellisenä. Siinä esitetään vihollinen humaaniksi, jonka ansiosta sankari pelastuu.”

Vuosia myöhemmin isä kertoo pojalleen omasta sotakokemuksestaan: ”isä makasi tien poskessa väijytyksessä ja hänen tehtävänsä on tuhota suomalainen partio, joka kulki pitkin tietä kaksi kertaa päivässä. Tarkoituksena oli raivata reitti joukko-osastolle tien yli.” Tuntien odotuksen jälkeen tietä pitkin saapui yksinäinen suomalainen sotilas, joka pysähtyi riisumaan saappaansa ja pudistellakseen jalkarättejään. Hänet olisi ollut helppo ampua, mutta ”sotilas alkoi hyräillä hiljaa” isän tuntemaa karjalaista kansanlaulua. Isä ei ampunut.

Tätä taustaa vasten Kokkosen näytelmässä luodaan Klaudiasta suomalaisiin katsojiin vetoaava humanistinen ihannekuva, mutta juuri samojen ominaisuuksien takia hän ei olisi kelvannut sankariksi neuvostokarjalaiseen sotaromaaniin, toisin kuin ideologinen Sandra.

Kirjailijasta

Lauri Kokkonen syntyi 1918 Pielavedellä maanviljelijäperheeseen.

Kokkosen koulutuksesta Keijo Kettunen, Päivi Istala ja Wikipedia antavat erilaisia tietoja, jotka olen seuraavassa yhdistellyt.

Kokkonen valmistui kansakoulunopettajaksi 1938 ja toimi opettajana 1938-1962, jakosodan aikana Itä-Karjalassa ja Kiuruvedellä 1945-1962.

Hän pääsi ylioppilaaksi Kiuruveden yhteiskoulusta 1954 ja valmistui kasvatustieteiden kandidaatiksi Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta 1956 ja vihittiin maisteriksi 1962. Tämän jälkeen hän työskenteli kansakouluntarkastajana Oulussa 1962-1970 ja osastopäällikkönä Oulun lääninhallituksen kouluosastolla 1970-1978.

Lauri Kokkonen tunnetaan erityisesti Paavo Ruotsalaista kuvaavasta oopperasta Viimeiset kiusaukset, johon hän teki libreton ja jonka sävelsi hänen pikkuserkkunsa Joonas Kokkonen. Oopperan ensi-ilta oli 1975. Libreton pohjana on Lauri Kokkosen samanniminen näytelmä (1960).

Kokkonen kuoli 1985 Oulussa.

Kirjallisuutta

Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat. Katkelmia hänen päiväkirjoistaan. Toim. Erkki Rintala. 2. p. Ajatus 2006.

Hyytiä, Osmo: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita 2008,

Istala, Päivi: Kahden ammatin välissä. – Teoksessa Seitskytluvun teatterin moninaiset äänet. Toim. Hanna Suutela & Misa Palander. Like 2005.

Kettunen, Keijo: Lauri Kokkonen. – Teoksessa Kirjailijakuvia. Suomen maakuntakirjailijat 1982.

Kettunen, Keijo: Lauri Kokkonen. – Suomalaisia kirjailijakuvia. Toim. Liisa Enwald. Kirjayhtymä 1987.

Kurki, Tuulikki: Rajan kirjailijat. Venäjän Karjalan suomenkieliset kirjailijat tilan ja identiteetin kirjoittajina. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2018. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1435.

Malmberg, Ilkka: Tuntemattomat sotilaat. Helsingin Sanomat 2007.

Mannerheimin päiväkäskyt.

Raamattu, vuoden 1938 suomennos: Paavalin Galatalaiskirjeen 3. luku.

Wikipedia: Lauri Kokkonen, Ossi Räikkä ja Päivi Istala.

Muuta

Olen käsitellyt blogissa seuraavia miehitettyä Itä-Karjalaa käsitteleviä teoksia, joita olen tässä artikkelissa verrannut Kokkosen näytelmään: Enni Mustosen romaaneja Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Raija Talvion näytelmää Viimeinen juna länteen ja Raisa Lardotin teosta Ripaskalinnut, MikkoKarvosen (Onttoni Miihkalin) teosta Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942. Vertailussa ei ole mainittu Paavo Rintalan romaania Vänrikin muistot, koska artikkeli on kirjoitettu myöhemmin.

Blogissa on myös artikkeli aiheesta Neuvostoliittolaisia elokuvia talvisodasta.

Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Raisa Lardotin Ripaskalinnut kuvaa, mistä lapsesta tuntui sota, miehitys ja pakolaisuus. Näin teos antaa samalla ulkopuolisen näkökulman suomalaisiin ja Suomeen. Samalla kyseessä on kuvaus moniongelmaisesta perheestä ja siitä, miten se vaikuttaa lapsen kehitykseen.

Raisa Lardotin Ripaskalintujen (1978, tekijän jälkilauseella vastustettu laajennettu 5. painos 1989) minäkerronta on aikuisen kieltä mutta näkökulma on pääosin lapsen, joskin Lardot kuvaa myös sellaista, mitä hän on lapsena havainnut mutta minkä hän on osannut sanoittaa vasta myöhemmin. Toisin kuin monissa muissa vastaavissa kertomuksissa, elämä ei ole silkkaa idylliä, kunnes onnettomus iskee ulkopuolelta.

Vuonna 1938 vepsäläisessä Šokšun kylässä syntynyt Raisa on kuvaamiensa tapahtumien aikana 1941-48 kolme-kahdeksanvuotias. Tyttö palvoo isäänsä Grigorij Larjuškinia, joka harvoin kotona käydessään keinuttaa tytärtään polvellaan ja muuttuu humalassa vain hellämielisemmäksi. Tytär ei ymmärrä, miksi äiti huutaa isälle viinasta ja naisista.

Lardot antaa lapsiminämsä saada vanhempien suhteesta tietoja, joiden perusteella lukija ymmärtää äidin katkeruuden. Nuori tyttö on langennut komeaan ja hurmaavaan mutta holtittomaan ja vastuuttomaan mieheen. Lapsia on syntynyt perä perää, ja elämä on silkkaa raadantaa. Mies on näet humalaan juotettuna allekirjoittanut paperin kolhoosiin liittymisestä, mutta löytänyt muita töitä ja vaimo on joutunut tämän sijasta tekemään kolhoosissa raskaita miesten töitä.

Äiti on siis loppuun saakka väsynyt ja ikävä kyllä hän suuntaa turhautumisensa lapsiin. Hän ei vain kohtele lapsia huonosti, vaan vieläpä antaa näille kuvan, että näitä on ”liikaa” ja se on näiden omaa syytä. Raisa on vielä keskimmäinen, joka usein on se huomaamaton lapsi.

Kaksoset Roza ja Venera eli kutsumanimiltään Roška ja Venka käyvät koulua, joka neuvostoaikana on venäjänkielinen, suomalaisten tultua suomenkielinen. Raisa on isojasiskoja kuusi vuotta nuorempi. Pikkusisko Tomka on riisitautinen ja hänen odotettiin kuolevan, joten hänelle ei kannattanut antaa maitoa, ainakaan kolhoosista saatavasta puolesta litrasta. Vuonna 1942 syntyy Maika. Lisäksi perheestä on kuollut neljä lasta.

Raisa pelkää äitiään, mutta yrittää miellyttää tätä kaikin tavoin. ”Äidin ei tarvinnut lyödä minua, hänen ei tarvinnut edes huutaa minulle, kunhan minä vain kykenin etukäteen arvaamaan, miten hän tahtoi minun olevan.”

Onneksi Raisalla on turvana samassa perheessä asuva mummo. babutska. Mummo on venäläinen ja kotoisin kauempaa. Muut pelkäävät mummoa, joka tuntuu etäiseltä, mutta Raisan mielestä ”mummo antoi kaikkien olla rauhassa, hän ei yrittänyt muuttaa ketään toiseksi, hän oli vain siinä valmiina, varmuuden vuoksi, jos joku sattuisi tarvitsemaan.” Se, mitä Raisa tarvitsee, on sylissä pitämistä, johon on aikaa vain mummolla.

Teoksen alussa kerrotaan myös perinteisestä elämänmenosta (kanoja pidetään talon toisessa päässä, toisessa asuvat ihmiset) ja neuvostokaudesta (esimerkiksi kirkkojen sulkeminen).

Suomalaiset miehittäjät

Raisa ei muista suomalaisten tuloa, vaan on kuullut siitä mummolta.  Isä oli ollut puna-armeijassa, ja muu perhe on lähtenyt evakkoon, kuten on käsketty, ja oleskellut piilopaikassa muutamia viikkoja, kunnes suomalaiset sotilaat ovat tavoittaneet heidät. Neuvostopropagandan pelottelua korvien leikkauksesta ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ”miehet olivatkin näyttäneet ystävällisiltä, taputtaneet päälaelle lapsia sekä tyynnytelleet suunniltaan olevia aikuisilta.”

Kotiinpalaavaa perhettä odottaa odottaa lohduton näky: ”sekä ikkunat että ovet olivat olleet sepposen selällään. Lampaat oli syöty, kanat oli syöty, perunat kaivettu maasta.” Kun aitan vahvaa lukkoa ei ollut onnistuttu murtamaan, kattoon oli tehty reikä ja sitä kautta aitasta oli varastettu haitari ja gramofoni.

Olot eivät parane. Äiti joutuu edelleen ”kaivamaan ojia ja tekemään tietöitä ja kaikkea muuta sellaista, mitä miehet olisivat muuten tehneet, elleivät olisi olleet sotimassa.”

Koska valta on suomalaisilla, heidän kanssaan pitää olla väleissä. Sotilaat antavat ruokaa. Lapset saavat karamelleja, kun niiaavat kauniisti tai laulavat vepsäläisen laulun.

Isosiskot Venka ja Rožka kertovat koulussa kuulemiaan ”uusia tietoja”: suomalaiset ovat sukulaisia, Suomessa asiat ovat paremmin, koska siellä ei venäläisiä, kaikki mikä huonosti Itä-Karjalassa on venäläisten syytä, mutta nyt kaikki täälläkin muuttuisi ja ”aasialainen barbarismi nujerrettaisiin”.

Kuvaa Suomen erinomaisuudesta luovat isojensiskojen koulusta tuomat kuvakirjat ja Roškan kirjeenvaihtotoverin Aunen valokuva, jossa ”Aunella oli yllään leninki ja esiliina, oikein kantattu nauhalla helmasta, ja jalassa hänellä oli valkoiset kengät ja valkoiset pienet nilkkasukat. Valkoiset nilkkasukat!”

Raisalle tuo paineita se, että pitäisi osata käyttäytyä ”suomalaisittain”, missä epäonnistuessaan hän tuntee häpeää. Kun hän kerran pääsee isojensiskojensa kanssa kouluun ja huutaa lavalla olevalle siskolleen ”Roška”, kaikki purskahtavat nauruun. Lasten nimet on suomalaistettu. Vain Raisa saa pitää vepsäläisen nimensä.

Eräs kylän naisista on pyytänyt suomalaista opettajaa kummiksi lapselleen ja opettaja on antanut kumminlahjan. Niinpä äiti pyytää opettajaa Maikan kummiksi, mutta opettaja ei tuokaan kumminlahjaa. Hän kertoo olevansa jo monien kyläläisten lasten kummi, ja äiti tajuaa myöhästyneensä. Mutta kun opettaja ihailee pellavaliinaa, äiti ei ole ymmärtävinään. Jos opettaja olisi tuonut kumminlahjan, äiti olisi luultavasti lahjoittanut liinan tälle.

Isä suomalaisten palveluksessa

Puna-armeijaan rekrytoitu isä on joutunut sotavangiksi ja päässyt suomalaisten palvelukseen, tulkiksi Aunuksen radioon.

Kotona käydessään isä julistaa suomalaisen propagandan mukaisesti: ”bolševikit olivat syynä siihen että meillä oli ollut kaikki niin huonosti tähän asti. – – Kaikki tulisi muuttumaan, kaikki – -”, ”meitä oli sorrettu, että meitä oli pidetty nälässä ja kaikenlaisessa kurjuudessa”, ”miten paljon paremmin kaikki oli läntisessä maassa, Suomessa”, ”sukulaisethan rakastivat toisiaan – – Vahvempi veli auttoi heikompaansa – – Että jotkut uhmasivat vaaraa auttaakseen hädässäolevia – -”

Myöhemmin isä käy kotona suomalaisten ystäviensä kanssa, joilla on mukana kameroita ja muita laitteita. Raisa ei pidä lainkaan ”radioväen” vierailuista: ”Mitä syytä niillä oli kuvata meitä, oliko meissä jotain erikoista. Eniten pelkäsin olla erilainen, ja jos minua kuvattiin, se oli sen merkki, että olin jotain erikoista.”

Raisa ei pidä myöskään siitä, että suomalaisten aikana ”kaikki käyttäytyivät jotenkin eri lailla kuin muutoin. Yrittivät liikaa, vaikuttivat vierailta.” Pahinta oli isän käytös: ”Isä sanoi meistä: he, ihan niin kuin hän ei enää kuuluisikaan meihin, vaan hänestä olisi tullut ylempiarvoinen kuin me, suomalaisten tapainen.”

Sairaala ja raiskaus

Raisa sairastuu tuhkarokkoon, ja samaan aikana hänellä on päänahka täynnä märkärupia ja niskassa kasvain. Hänet viedään Soutjärven sairaalaan. Siellä hän pelkää, ettei äiti hakisikaan häntä pois.

”Itse en liikkunut, minua liikutettiin. Ensin leikattiin muhkura pois niskasta. Seuraavaksi jouduin seisomaan erään pienemmän huoneen lattialla, keskellä sitä, alasti, ja hoitaja harjasi juuriharjalla rupia pois päänahastani. Vesi ja rupikokkareet valuivat pitkin kasvojani ja pitkin alastonta laihtunutta ruumistani, minua palelsi ja minuun sattui, mutta ainoa mitä tunsin saavani tehdä oli seistä liikkumatta paikallani.”

Kotiin palattuaan Raisa huomaa, että muut lapset pelästyvät nähdessään hänet, sillä hänen päänsä on ajettu kaljuksi.

Seuraava traumaattinen koettelemus on raiskaus, josta Raisa ei onneksi muista paljoakaan. Syyllinen viedään vankilaan, mistä hän karkaa mutta hänet viedään takaisin. Kun hän yrittää paeta uudelleen, suomalaiset vartijat ampuvat häntä selkään.

Vaikka Raisa on uhri, hän tuntee olevansa syyllinen. Hautajaisissa ”Yritin istua ihan hiljaa. He eivät saaneet nähdä minua ja muistaa, miksi Vaška oli joutunut kuolemaan.

Kukaan ei saanut muistaa, mitä oli tapahtunut. Minun piti olla sen näköinen kuin kaikki muutkin, se ei saanut näkyä.”

Lähtö kotoa

Aikuiset näyttävät vakavilta, kuiskailevat keskenään tai jäävät tuijottamaan eteensä kesken töiden. Raisa päättelee, että asiat eivät ole kohdallaan.

”Minua pelotti eniten se, etten tiennyt tarkasti mistä oli kysymys. Päättelin mielessäni, että jotakin hirvittävää oli tapahtumassa, jotakin jota oli vaikea uskoa todeksi – -”  

Suomalaiset, ”uudet isäntämme”, olivat häviämässä sodan, ja ”vanhat isäntämme”, venäläiset palaisivat. Kaikki palaisi ennalleen: koulut ja virastot muuttuisivat taas venäjänkielisiksi. ”Mikään ei todella koskaan näyttänyt muuttuvan pysyvästi.”

Suomalaisten sotilaiden perääntymismarssi kylän läpi on toisaalta lohduton näky, jota on raskasta katsella, mutta toisaalta Raisa tuntee myös ”vahingoniloa ja helpotustakin, muukalaiset häipyisivät sinne mistä olivat tulleetkin”.

Isältä tulee sanoma: on pakattava nopeasti välttämättömät tavarat, hän tulee illalla kuorma-auton kanssa hakemaan perhettään. He lähtisivät Suomeen.

Raisa ihmettelee: ”Mekö, tämmöiset vepsäläiset, sinne hienoon maahan, valkoisten nilkkasukkien ja valkoisten kenkien maahan, hiljaisten ihmisten joukkoon, pehmeiden käsien puristettavaksi? Meistäkö tulisi niinkuin he, suomalaisia?

Suomalaisia. Minusta tulisi suomalainen. Minusta tulisi sellainen, joka valokuvaisi eriskummallisuuksia, minä kävelisin pitkin tietä ja tarjoilisin karamelleja muille, pitkin tietä kävelisin minä kuin suomalainen ainakin, ja kertoisin tietämättömille, mikä oli oikein mikä väärin.”

Mummo ei lähde mukaan, mutta lupaa tulla perässä. Vasta kun juna lähtee Äänislinnasta, jonne isä vielä jää, Raisa ymmärtää, että häntä on petetty: mummo on jäänyt kotiin.

Isku on niin kova, että Raisa pyyhkii mummon ”niin pois mielestään, että kun joitakin vuosia myöhemmin sain käteeni kuvan mummosta kuolinvuoteellaan, olin kysyvä: kuka on tuo vanha nainen. Ja kun mukana seuranneessa kirjeessä kerrottiin, että mummo kuoli suruun, ikävöidessään meitä lapsia, minä olin sanova: miksi ihmeessä, mitä ikävöimistä meissä nyt olisi ollut.”

Seurojentalolta toiselle

Ensimmäinen sijoituspaikka on Kauhavan seurojentalo, josta heidät siirretään Varsinais-Suomeen, ensin Minkiöön ja sieltä Mellilään.

Monen perheen yhdessäolo ottaa voimille. Märkärupi leviää. Lutikat, kirput ja täit purevat. Tavaroita häviää, ja naiset syyttelevät toisiaan varkauksista.

Asukkaat vaihtuvat usein. Juuri kun ehtii tutustua, perhe saa tiedon maapaikastaan ja muuttaa sinne.

Karjalaisten evakkojen varalle on suunnitelma: menetetty omaisuus korvataan osittain ja maanviljelijät asutetaan. ”Missään ei puhuttu sellaisista kuin me, eihän meitä pitänyt ollakaan, ja jos oli, niin takaisin vain, sinne mistä olimme tulleetkin.”

Perheen ongelmat lisääntyvät

Kun isä saapuu perheensä luo, Raisan olo tuntui helpommalta. Isä kuitenkin jatkaa entistä elämäntyyliään, mikä aiheuttaa riitoja äidin kanssa.

Syntyy viimein poika, mutta tällä on huulihalkio.  Äidin ahdistus lisääntyy. Raisa katselee pikkuveljen ”hidasta kuolemista” ja äidin ”hidasta hiljenemistä”.

Kenellekään ei ole aikaa Raisalle eikä kukaan huomaa tämän hätää:

”Kukapa olisi ehtinyt kuunnella pienen lapsen äänetöntä huutoa, näin sota-aikana, kun ei sitä aina kuunnella rauhankaan aikana.

Oma tuska on jokaiselle läheisempi kuin toisen.”

”Eikä ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa, että koski. Enhän olisi sitä osannut edes sanoa, mihin koski ja miksi. Vain että oli paha olla. Ja paha olla oli muillakin.”

Äiti on saanut tarpeekseen: ”isällä riitti narttuja joka nurkkaan” ja ”hänet oli revitty pois kotoaan tähän paskaiseen taloon, missä lutikat ja kaikenkarvaiset ämmät hyppivät silmille”. Äiti uhkaa: ”hän tappaisi itsensä nyt, tai ei sentään, hän tappaisikin isän, kaiken alkuunpanijan ja huoripukin.”

Isä taas nimittelee äitiä ”haisevaksi kolhoosimummoksi”, joka ei ”ollut edes naisen näköinen, vaan pelkkä surkea kuvatus, josta ei ollut jäljellä kuin iso maha ja suuri hampaaton suu, edes rahasta hän ei enää makaisi tämän kanssa, ei edes isostakaan rahasummasta.”

Isä kuitenkin alkaa etsiä töitä ja löytääkin ja saa samalla asunnon perheelleen. Isä on hyvällä tuulella: muuttomatkalla hän juo ja laulaa.

Raisassa herää toivo: ehkä hekin voivat aloittaa elämän alusta.

Mutta välirauhansopimuksen mukaisesti sotavangit ja muutkin Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava. Niinpä monet inkeriläiset ja itäkarjalaiset pakenevat meren yli Ruotsiin. Suomalaiset auttavat heitä – joko ystävyyden tai palkkion takia.

Isän ensimmäinen palkkapussi menee kurkusta asti. Silloin äiti ”hyökkäsi nyrkit pystyssä isän kimppuun ja päästi suustaan ulos koko pettymyksensä”, ja isä vastaa lyömällä takaisin ja lopulta työntää äidin ulos ovesta. ”Ja lapset istuivat yhdessä läjässä sängyn nurkassa, selät seinään päin ja silmissään kaamea pelästys.”

Raisa on edelleen isän puolella ja ymmärtää, ”että jokapäiväinen aamusta iltaan kestävä työ olisi hänelle ollut sama kuin hidas kuoleminen”, sillä ”isä oli tarkoitettu kirjoittamaan runoja ja juomaan viiniä ja näppäilemään balalaikkaa”, ”kuiskimaan hauraita onnellisia tuokioita naisen korvaan, kiikuttamaan pientä lasta polvellaan, kuuntelemaan airojen kolahdusta veneen laitoja vasten”.

Isän pidätys

Valpon miehet ovat jo pari kertaa käyneet etsimässä isää. 15. elokuuta 1945 he onnistuvat ja isä pidätetään. Ero isästä on Raisalle jo ties kuinka mones traumaattinen kokemus.

Tilanteen vaikeutta lisää, että äidistä ei ole apua: ”Mitä äiti nyt, tahtoiko hän kuolla, sitäkö hän huusi?

Äiti kiltti, me olemme tässä sinun ympärilläsi, kaikki sinun lapsesi, ethän sinä nyt voi tahtoa kuolla, kun sinä olet meidän ainoamme. Sinä olet meidän iso voimakas äitimme, nyt pitää vain elää edelleen, ja aivan ensimmäiseksi pitää syödä keittämäsi ruoka ennenkuin se ehtii jäähtyä, ja sitten pitää mennä nukkumaan, meidän kaikkien.”

Kuka oli ilmiantanut isän? Joku tuttu joka kadehti tämän kalansaaliita, naapuri jonka kanssa oli ollut riitaa, mustasukkainen aviomies vai paikkakunnan nimismies joka oli ”niitä niinsanottuja velvollisuudentäyttäjiä, niitä sellaisia jotka kautta aikojen ovat hyvin laillisia ja hyvin oikeassaolevilla jaloillaan survoneet ihmisiä alleen kuin puolukoita määttäillä.”

Neuvostoliitossa isä tuomitaan maanpetoksesta. Hän kuolee pian leirillä.

Miten tulla hyväksytyksi suomalaiseksi?

Raisa yrittää opetella suomen kieltä. Kun hän erehtyy sanoissa (”varasta väha” = vepsässä ”odota vähän”) tai taivutuksissa (”menepäs pudistamaan madot”), muut nauravat, mikä loukkaa.

Äiti riitelee erään sedän kanssa, joka kutsuu häntä kirosanojen säestyksellä ”ryssäksi” ja kehottaa menemään ”sinne mistä olet tullutkin”. Raisa yrittää selittää, että he ovat vepsäläisiä, jotka ovat lähteneet venäläisiä pakoon, mutta mielestä vepsäläiset ovat ”samanlaisia kuin ryssät. Yhtä paskaisia, kanojakin pitävät ihmisten tuvissa.” Tällainen tapahan oli myös Raisan kotona. Ei ole ainoa kerta, kun se osoittaa suomalaisten mielestä vepsäläisten ”alempaa” tasoa.

Raisa oivaltaa: ettei riittänyt ”että osasi puhua suomeksi ja käyttäytyi muutenkin suomalaisiksi”, vaan ”Oli parempia suomalaisia ja huonompia suomalaisia, riippuen aivan siitä missä päin Suomea he olivat sattuneet syntymään.”

Muitakin erehdyksiä sattuu. Kun Raisa aloittaa kansakoulun, hänellä ei ole reppua vaan salkku, ja häntä pilkataan ministeriksi.

Kun Raisa jää pois koulusta ja hyppelee ratapölkkyjä pitkin, eräs poika kutsuu häntä mustalaiseksi. Vaikka hän pyrkii kaikin voimin ylemmäs, hänet leimataan vieläkin huonommaksi kuin vepsäläinen.

Lopulta Raisa päättää mennä kouluun. Kun muut piirtävät, Raisa itkee ja peittää kasvonsa sormillaan. Opettaja antaa nenäliinan. Raisa rakastaa opettajaa, joka vieläpä selittää muille oppilaille, ”että minä olin vepsäläinen ja minulla oli ollut vaikeat ajat, Hän pyysi, että kaikki yrittäisivät olla minulle oikein kilttejä, koska kerran minulla oli ollut niin vaikeat ajat.”

Toinen hyvä kokemus on se, kun Raisa menee sveitsiläisessä avustuspaketissa olleessa balettipuvussa kouluun eikä kukaan naura vaan häntä päinvastoin ihaillaan.

Äiti on taas raskaana ja synnyttää lokakuussa terveen pojan. Ristiäisissä ortodoksipappi pitää maallisia asioita toisarvoisina ja kehottaa alistumaan koettelemuksiin, jotka ovat Jumalan lähittämiä. Tärkeintä on pysyä erossa synnistä, sillä se erottaa Jumalasta.

Raisa huomaa: ”Ei riittänyt että yritti tulla hyväksi suomalaiseksi. Piti tulla myös hyväksi ihmiseksi muuten. Kelvolliseksi jumalalle ja ihmisille, erityisesti tietysti äidille. Piti siivota koko ajan ja auttaa äitiä sekä ennen kaikkea olla pahoittamatta äidin mieltä.”

”Voi kuinka maailma oli paha ja syntiä täynnä, mutta suurin synti ja suurin pahuus asui kuitenkin minussa itsessäni.”

Raisan vastakohta on pikkusisar Tomka, joka ”pahoitti äidin mielen yhtenään. Kun äiti pyysi häntä tekemään jotakin, ei Tomka totellut. Ei ihme, että äidin piti lyödä. Ja sensijaan että olisi edes nyt taipunut, nähdessään äidin mielen pahana, Tomka heittäytyikin lattialle ja leikki kuollutta.”

Raisalla on ystävä: asemamiehen tytär Ritva. Ritvan äiti kysyy kanoista, joita Vepsässä pidettiin asuinhuoneissa. Raisa tuntee häpeää, mutta kompensoi sen kuvittelemalla naisen kanana.

Toinen keino on paeta fantasiaan: Raisa kuvittelee olevansa prinsessa.

Äiti yksinhuoltajana

Vauvan syntymän johdosta äiti saa Suomen Huollon Keskuksesta paketin vauvanvaatteita ja avustuskortin. Maaliskuussa 1948 Suomen Huollon kortti vaihtuu Siirtoväen Henkilö- ja Avustuskorttiin, jolla sai nostaa kuukausittain tietyn summan. Äiti saa siirtoväen avustusta 1948-9.

Maaliskuussa 1948 tehdyn lainmuutoksen jälkeen Suomen kansalaisuutta vailla oleville annetaan oikeus lapsilisään, jolloin muut avustukset lakkautetaan. Mutta silloin kaksi vanhinta lasta ovat jo niin isoja, että äiti saa lapsilisää vain neljästä nuorimmasta lapsesta.

Äiti ”kävi peltotöissä maatiloilla ja savitöissä saviruukkutehtaalla ja turvetöissä turvepehkutehtaalla. Äidille ei mikään työ ollut liian raskasta – -” Nukkua hän ehti vain puoliyöstä kello neljään aamulla.

Kirjan lopussa äidin kuva muuttuu vähän positiivisemmaksi: leivän hankkiminen yksin kuudelle lapselle on kunnioitettava saavutus.

Raisa kuitenkin häpeää edelleen äidin ulkonäköä ja käytöstä: äidillä ei kunnon vaatteita eikä hampaita, hän puhuu suomen ja vepsän sekoitusta eikä edes halua edes oppia, hän näkee unta vepsäläisistä sukulaisistaan ja tekee ristinmerkin.

Äidillä on yksi selviytymiskeino: hän näyttelee koomisesti suomalaista. Lapset eivät voi olla nauramatta, sillä ”eikö äiti ollutkin oikeassa, eivätkö useimmat suomalaiset olleetkin kuin mahtailevia kukkoja, ja kaikki vain siksi että sattuivat asumaan omassa maassaan.”

Erilaisuuden ja huonommuuden tunne

Raisa tuntee olevansa erilainen ja huonompi kuin muut, ja lisäksi ”oli tullut vielä tämä, että olin jotenkin ulkopuolella muiden, irrallaan heistä. Niin kuin asiat, jotka tapahtuvat muille, eivät oikeastaan olisi kuuluneet minulle ollenkaan.”

Nykykielellä Raisa kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta (PTSD). Hänellä on jo varhaislapsuudessa heikko perusluottamus. Sitten hän joutuu kokemaan muutamassa vuodessa useita traumatisoivia kokemuksia: sairaalaan joutuminen, raiskaus, ero mummosta, pakolaisuus, ero isästä. Ainoa hyväksyntää ja tukea tuonut lähipiirin henkilö, mummo, on jäänyt kotiseudulle.

Pakolaisena Raisa on muita huonommassa asemassa senkin jälkeen kun hän on oppinut kielen ja tavat, sillä hänellä ei ole identiteettiä. ”Kaikilla muilla tuntui olevan oma paikkansa, oma saareke johon sijoittautua. Ihmiset olivat joko sitä taikka tätä, mutta selvästi, eivätkä riippuneet tällä lailla välimailla kuin minä.”

Sen sijaan Raisa tunsi, ettei ollut ”oikeastaan mitään.

En suomalainen enkä vepsäläinen enkä venäläinen. Hyvä on, minä olin vähän kaikkea, puhuin ja käyttäydyin kuin suomalaiset, olin syntynyt Vepsässä ja elänyt ensimmäiset vuoteni venäläisen mummoni seurassa, mutta selvästi, voittopuolisesti en ollut mitään näistä.”

Agnes-täti neuvoo käymään kouluja ja tulemaan joksikin – se ainoa keino jos on köyhä. Raisa oivaltaa:

”Ei ollut niinkäään tärkeää tietää, kuka ihminen oli kuin että mikä hän oli. Ei ollut tärkeää tietää, mitä hän oli läpikäynyt tai miltä hänestä oli tuntunut, tärkeätä oli tietää heti ihmisen nähdessään, mihin sarakkeeseen hänet sijoittaa. Luokitella ja punnita, ja jos havaita köykäiseksi, niin heittää pois. Maailma oli täynnänsä hitlereitä, heitä tuli joka päivä tiellä vastaan, ja ainoa mitä saatoit tehdä oli näyttää laadukkaalta. Mikäli et tahtonut tulla poisheitetyksi. Sillä kaikki mikä oli epäkelpoa ja heikkoa, oli samalla hävettävää ja sieti kitkeä pois.”

”Mitä arvostetumpaan sarakkeeseen pääsisit, sitä enemmän turvassa olisit. Ja mitä enemmän oppisit ymmärtämään arvostusperiaatteita, sitä helpompi sinulla olisi suunnistaa. Piti vain vähän katsella ympärilleen ja ottaa oppia muiden erehdyksistä.”

Raisa ei kykene näyttämään tunteitaan eikä ottamaan yhteyttä muihin, joten hän kääntyy esineiden ja luonnon puoleen. Lopulta hän jatkaa elämäänsä, ja ympärillä olevat eivät ole huomanneet katkosta.

”Elämä oli sellaista, että se aika ajoin tuotti tämmöisiä ihmismutaatioita kuin minä, tämmöisiä ripaskalintuja, ja oli vain yritettävä elää se tietäen että näin oli.”

Jälkilause 1989

Kun Ripaskalinnut ilmestyi 1977, Raisa Lardotista ”Tuntui kuin taakkani olisi vihdoinkin keventynyt, eikä minun tarvinnut enää raahata mukana lapsuuteni ’muistonyyttejä’.”

Samalla hän oli huolestunut siitä, miten suomalaiset lukijat ottaisivat kirjan vastaan: ”Miten he kokisivat sen, ettei heitä kuvattukaan kuten tavallisesti ikuisiksi uhreiksi vaan kerrankin syyllisiksi. Sillä minun, pahnanpohjimmaisen – – silmin katsottua suomalaiset olivat nimenomaan syyllisiä, lapsuudenturvani hävittäjiä, työntyessään miehittämään kotiseutuani Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.”

Jälkipuhetta kirjoittaessaan Lardot on kuitenkin kypsynyt näkemään, ”ettei sodassa, missään sodassa, ole uhreja ja syyllisiä. On vain uhreja.”

Lardot kiersi maata puhumassa kirjastaan matineoissa. Eniten ymmärrystä hän sai karjalaisilta evakoilta, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken ja aloittamaan alusta. Sen sijaan vanhat mieskuulijat hämmästyivät Lardotin käyttämää ilmausta ”suomalaiset miehittäjät”. He olivat itse kokeneet olleensa nimenomaan ”heimoveljien pelastajia”, jotka ”olivat panneet oman henkensä alttiiksi auttaakseen ahtaalle joutunutta sukulaiskansaa” ja siten eläneet ”elämänsä uljainta aikaa, parasta aikaa”.

Lardot oivaltaa, että jatkosodan häviäminen tuotti ”häpeää ja syyllisyyttä tarpeeksi”, varsinkin ”kun muistaa, miten virallinen Suomi otti vastaan väsyneet ja usein haavoittuneetkin sotilaansa. Sankariksi ei heistä yltänyt yksikään. Ei edes se riittänyt ansioksi, että kansa sai pitää itsenäisyytensä.”

Sodanaikaiset sivistystyöntekijät muistelivat ”kaiholla iloisia vepsäläislapsia. Oli ollut uuri nautinto opettaa heitä.” Yksikään ei ollut epäillyt ”hetkeäkään työnsä oikeutusta, vaikka suomalaistuttamisen aikataulu oli ollutkin varsin kireä. He yksinkertaisesti olivat kokeneet tekevänsä arvokasta työtä – -”

Lardot sanoi noissa tilaisuuksissa: ”Tämä kirja kertoo sotainvalidista. Sillä mielestäni sodassa eivät haavoitu vain ne, jotka juoksuhaudoissa haavoittuvat. Myös pieni lapsi, siviili, haavoittuu.”

”Kumpi vaikeuttaa enemmän ihmistä hänen yrityksessään elää täysipainoista elämää: ulkoinen vai sisäinen vamma, sielun vain ruumiin vamma.” Jos jalka on poikki, ympäristö näkee vamma eikä odota ihmisen kykenevän juoksemaan yhtä hyvin kuin tervejalkainen. Sen sijaan ”olipa ihmisellä takanaan miten traumaattinen lapsuus tahansa, häneltä odotetaan tervettä aikuisuutta.”

Onneksi ”Elämä ei ole kuitenkaan koskaan pelkästään vammauttava. Se sisältää myös lääkitseviä ja lieventäviä osatekijöitä.”

Jos Lardot olisi kirjoittanut kirjan myöhemmin, hän olisi tehnyt lopusta lohdullisemman. Esimerkiksi samassa talossa asuvalla karjalaisella Helenalla ”riitti lämpöä jaettavaksi jokaiselle joka näytti olevan sitä vailla, ja monet kerran hiivin hänen luokseen – –”

”Aika on tehnyt minunkin kohdallani tehtävävänsä”, Lardot toteaa – mutta varmaan osasyy muutokseen oli kipeiden muistojen läpikäyminen kirjoittamalla kirja, jonka julkaiseminen merkitsi rohkeutta paljastaa haavat muille.

Arvio teoksesta

Raisa Lardotin Ripaskalinnut on yhä valitettavan ajankohtainen pakolaisuuden kuvaus, mutta ennen kaikkea se kertoo eläytyvästi lapsen hädästä, jota kukaan ei kuule. Kaiken kaikkiaan kirja on syvästi liikuttava ja vaikuttava.

Teoksen credon voi tiivistää: ”Sillä niin kauan, kuin oli maailmassa oli yksikin ihminen, joka oli valmis sotimaan toista ihmistä vastaan, kaikki se mikä tapahtui minulle, jatkaisi tapahtumistaan jollekin toiselle, vieläpä ehkä paljon pahempanakin kuin mitä minulle. Niinkauan kuin löytyi yksikin ihminen, joka kieltäytyi uskaltamasta katsomaan sisimpäänsä ja näkemään sen minkä minä näin: että ainoa mitä ihminen todella kaipasi oli saada rakastaa ja olla rakastettu, niinkauan löytyisi maailmasta vihaa ja pelkoa ja väärää alistumista ja väärää valtaa.” 

Kirjailijasta

Raisa Lardot Wikipediassa

Iltalehden haastattelu isän pidätyksestä

Wikipedian selostus PTSD:stä

Muuta

Blogissa olen käsitellyt Itä-Karjalan miehitystä käsitteleviä teoksia: Enni Mustosen Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Tapani Baggen Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) Mikko Karvosen (Onttoni Miihkalin) Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942, Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen ja Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt. Viimeisen artikkelin lopussa olen vertaillut aiheen kaunokirjallisia kuvauksia. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen Kielon jäähyväiset on romaani kahden nuoren naisen kokemuksista lottina, mutta teoksessa kuvataan myös venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa ja suomalaisten suhteita itäkarjalaisiin miehitysaikana 1941-44, partisaanien hyökkäyksiä ja suomalaisten punaisten kohtaloa Stalinin vainoissa.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja kuvaa kahden eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan suvun naisten vaiheita 1910-luvulta 1960-luvulle. Joka osassa vaihtelee kahden sankarittaren minäkerronta. He ovat joko olleet ystäviä nuoresta asti tai sitten löytävät toisensa varhaisaikuisuudessa, vaikka heidän välillään on myös skismaa poliittisista tai henkilökohtaisista syistä.

Sukujen kotipaikka on lähellä Oittia sijaitseva kylä, jossa kartanonomistajalla on ennen itsenäistymistä torppia ja myöhemminkin tehdas. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla (1998) torpparisuvun edustajia osallistuu punaisten puolella sisällissotaan, mutta he eivät ole kaikkein jyrkimpiä vaan pelastavat teloitukselta kartanonomistajan, joka vuorostaan hakee työntekijöitään leiriltä.

Romanssi kakkossijalla

Sarjan kolmas osa Kielon jäähyväiset (2000) alkaa viimeisenä rauhan kesänä 1939, jolloin päähenkilöt Kristiina Forsberg ja Hanna Lönn ovat 21-vuotiaita.

Hanna on torpparin tyttären avioton tytär, jonka isäpuoli on ottanut omakseen. Hän työskentelee Helsingissä tarjoilijana ja seurustelee tanssiorkesterin viulistin Paavo Harakan kanssa. Suhde kuitenkin kaatuu miehen epäluotettavuuteen, jonka aiheuttaa liiallinen alkoholin käyttö. Hanna huomaa olevansa raskaana ja aikoo hankkia abortin. Sellainen ei naistenromaanissa käy, joten aie keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, mutta järkytys johtaa keskenmenoon. Kotinsa menettänyt Hanna palaa kotiin.

Kristiina on tuore ylioppilas ja salakihloissa lääkäriksi opiskelevan Matti Larvalan kanssa. Kihlaus julkistetaan Matin tullessa lomalle talvisodan jouluna. Pian sen jälkeen Matti kaatuu. Martin kaaduttua Hanna estää Kristiinaa tekemästä itsemurhaa.

Jatkosodan aikaisella lottakomennuksella Äänislinnassa Hanna tapaa uudelleen Paavon, jonka orkesteri on viihdytyskiertueella. Paavo on talvisodan aikana ryhdistäytynyt ja pyytää nyt Hannalta käytöstään anteeksi. Pari vihitään, mutta pian partisaanit hyökkäävät Paavon orkesteria kuljettavan auton kimppuun. Kun Paavon ruumista ei ole löydetty, hänen kohtalonsa on pitkään auki.

Nyt Kristiina huolehtii vuorostaan shokkiin joutuneesta Hannasta: toimittaa tämän ensin synnyttämään Äänislinnaan ja sitten vauvan kanssa kotiin Koskivuorelle.

Itä-Karjalassa Kristiina tutustuu kansakoulunopettaja Väinö Pirttikoskeen, joka opettaa itäkarjalaisia lapsia mutta myös kerää ja tutkii satuja. Suhteen kehitystä estää pitkään Kristiinan suru, mutta lopulta pari vihitään Koskivuorella kesällä 1943.

Moraalin suhteen sankarittarilla on sikäli eroa, että Hannalla seksi kuuluu jo vakinaiseen seurusteluun, Kristiinalla vasta julkisen kihlauksen jälkeen, molemmilla kuitenkin vain rakkauden yhteyteen.

Lotat kotiseudulla

Kesällä 1939 Kristiina on muonittajana Kannaksen linnoitustöissä. Hän loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu kotiin toipumaan.

Kylän vanhapiikaopettaja ja lotta-aktivisti Laina Aaltonen on jo YH-aikana kerännyt vaatteita ja kenkiä joka talosta. Sodan sytyttyä Kristiinan äiti Saara taas läpi kartanon liinavaate- ja vaatevaraston evakkoja varten. Kun juna Karjalasta saapuu, lotilla on kaikki valmiina eikä tomera Laina kuuntele isojen isäntien valituksia majoituksesta.

Talvisodan aikana Kristiinasta ja Hannasta tulee kotipaikkakunnallaan ilmavalvontalottia. Työ ei ole vain raskasta vaan vaarallista: kerran tornin juurella uhkaa desantti.

Suvun punaisesta taustasta huolimatta Hannan sisarukset ovat sotilaspojissa ja pikkulotissa sekä 19-vuotias veli rintamalla.

Lottien koulutus

Kristiina menee kurssille, jossa Tuulikki Strömmer eli Tykki kouluttaa ”lottia, jotka keskellä korpeakin kykenivät ruokkimaan satoja miehiä hätätilassa vaikka pelkillä marjoilla ja riistalla. Siksi oli opeteltava metson kyniminen ja kettupaistin liotus, siksi sahasimme hampaat irvessä jäätynyttä lehmänruhoa opiston liiterissä, siksi hiihdimme viidentoista kilometrin päähän soppahinkki selkärepussa ja keitimme talvipakkasessa puuroa opiston suuren pihakuusen alla.”

Tykin periaatteena on, että ”kun sota alkaa ja te lähdette miesten mukana etulinjaan, siellä ei ole kantajia eikä kaakelilattioita. Mitä paremmin te selviydytte omin voimin, sitä enemmän teitä kunnioitetaan. Emme me mene sinne pojille taakaksi vaan heidän avukseen!”

Yksi lotista huomauttaa, että ”Strömmeri sanos jot KUN se sota alkka”, ja toinen lotta toteaa: ”Totta maar se ny alkka”.

Kristiina palaa kotiin, mutta kesäkuun puolivälissä 1941 tulee kutsu Luumäelle. Hyökkäysvaiheen aikana tunnelma lottaporukassa on hyvä, vaikka työ on rankkaa ja vaara on lähellä.

Venäläisten siviilien leiri  

Vallatussa Petroskoissa, jonka nimi pian muutetaan Äänislinnaksi, lotat majoitetaan taloon, jossa naapurina on viisikumppinen Nastja Petrovna. Tämä halutaan lähettää siviiliväestön keräilypaikalle, mutta Kristiina ja toinen lotta Rauni vastustavat, koska tarvitsevat vieraassa kaupungissa opasta.

”Nastja kertoi surullisia tarinoita neuvostovallan alla. Mies ammuttiin jo kymmenen vuotta sitten ja kaksi vuotta takaperin vietiin poika.”

Lottatoveri Rauni arvelee Nastjan valehtelevan, mutta se ei Kristiinaa järkytä: ”Totta kai hän puhuu sitä mitä luulee meidän odottavan – – Mitä väliä sillä on, mihin Nastjan mies kuoli, viinanko vai teloituksiin. Tai onko Nastjan Stepan Siperiassa vai Puna-armeijassa. Nastja on yksin. Hän tarvitsee meitä yhtä paljon kuin me häntä.”

Seuravana päivänä keskustelun kuullut Nastja tulee kiittämään Kristiinaa ja lisää: ”kaikissa meissä on hyviä ja pahoja. Ei hänkään kaikkia ruotzeja tuomitse sen mukaan, miten valtaajat täällä riehuvat ja ryöstävät.”

Hannan ja Kristiinan tiet kohtaavat uudelleen Äänislinnassa, kun Hanna on saanut määräyksen kanttiinilotaksi.

Lotilta alkaa kadota villavaatteita, ja Hanna tajuaa, että syyllinen on Nastja. Tämä paljastaa syyn: hänen naapurinsa, venäläinen opettaja Vera ja tämän pienet lapset on viety keskitysleiriin. Hanna näkee piikkilangan takana nälkiintyneen lapsen ja järkyttyy, mutta hänen lottatoveriensa reaktio on erilainen: Aune toteaa että ”Nehän ovat ryssiä” ja Rauni sanoo ”Olen minäkin kuullut, että ne on koottu leirille sitä varten, että keväällä on helpompi lähettää Venäjälle”.

Kristiinakin selittää, että ”venäläiset ovat täällä vuosikausia sortaneet karjalaisiksi. Ja ne on kasvatettu kommunisteiksi kaikki. Ei niistä koskaan saisi kunnon suomalaisia.”

Hanna ei anna periksi: ”Ai se pikkupoikakin, joka seisoi piikkilangan takana? – – Ja pikkuveli, joka on jäätynyt laveriin kiinni?”

Kristiina antaa periksi ja ehdottaa, että puhumista kenttäpapin tai valistusupseerin kanssa. Sotilaspastori Elias Simojoki esiintyi jo sarjan toisessa osassa Ruiskukkasepple (1999), jossa Kristiinan Anna-sisar ihastui tähän palavaan AKS:läiseen, joka näytti oikean luonteensa osallistumalla Hannan vaarin ja sedän kyyditykseen. Simojoki on entisensä, mutta tämän seurassa ollut nuori upseeri neuvoo puhumaan kapteeni Miettiselle.

Miettinen innostuukin Nastjan sukujuurista, joista löytyy kuuluja runonlaulajia, ja näin Nastja saa tilaisuuden puhua ”kälyraukkansa” puolesta. Hanna on näet neuvonut Nastjaa kutsumaan Veraa kälykseen.

Vera ja pojat pääsevät leiriltä. ”Mutta ei Vera ruvennut meitä nöyristelemään”. Rauni arvelee Veran olevan politrukki, mikä tuntuu tuossa vaiheessa ennakkoluulolta.

Veran ja lasten tulo kylmentää lottaporukan välit. Varsinaista epäsopua ei ole, mutta iltaa ei enää istuta yhdessä.

Seesjärvellä kanttiininpitäjänä

Äänislinna alkaa ahdistaa, sillä meno on ”kuin villin lännen kaupungissa. Niinpä kun rajatoimisto avaa kanttiineja pohjoiseen, Kristiina ja Hanna lähtevät Seesjärven rannalla sijaitsevaan Seeslahden kylään, jossa on viestikeskus ja pieni tukikohta. Viestikeskuksessa on myös lottia.

Kristiina ja Hannan kanttiini on samassa talossa kuin kanttiini on koulu, jossa Väinö Pirttijärvi opettaa paikallisia lapsia ja jossa kaikki kolme asuvat. Yhteistyö syntyy luonnollisesti: ”Isommat pojat tekivät välitunnilla pilkkeitä, että saatiin liesi aamuisin syttymään. Kun ruokaa oli niukasti, sovittiin opettaja Pirttikosken kanssa, että hän voi syödä kanttiinissa kaikki ateriansa ja lapset saavat meiltä yhden lämpimän aterian päivässä. Sitä varten oli myönnetty oma muonakiintiönsä. Kristiina ja Pirttisalo keksivät, että isommat tytöt saivat vuorotellen auttaa meitä keittiössä.”

Kun Väinö käy Äänislinnassa, lapset saavat lupaa koulusta, ”mutta kun ruokatunnin aika tuli, ne ilmestyivät norkoilemaan kanttiinin ovensuuhun. Eihän niitä voinut nälkään jättää. Me laitoimme kaurapuuron porisemaan ja syötimme koko joukon. Niillä ei kotomaan ollut kai riittävästi ruokaa kellään, sillä täälläkin oli syksyn sato jäänyt pahasti sotimisen jalkoihin.”

Lisäksi Kristiina ”toimi epävirallisena terveyssisarena täällä. Jakoi täipulveria ja hoiteli jodilla haavoja, kun ne tahtoivat liassa ruveta märkimään.”

Suomalaisten vallalla on siis hyviäkin puolia niille, joita pidetään kielen takia ”omina”. Niinpä kun Hanna palaa vihkimatkalta Äänislinnasta, kylän naiset lahjoittavat hänelle itsekudotun liinan.

Opetuksen sisällöstä ei kerrota mitään, joten lukija ei saa tietää, miten ”propagandistista” se on. Sen sijaan kerrotaan Pirttijärven ahkerasti järjestämistä juhlista, joissa ohjelma on samanlaista kuin suomalaisissa kouluissa: esimerkiksi joulujuhlassa on enkeleitä. Yleisöä tulee juhliin vuosi vuodelta vähemmän, ja lopulta lapsia jää koulusta pois, kun paikalliset ymmärtävät vallan pian vaihtuvan.

Suomalaisten punaisten kohtalo

Kun Väinö huomaan oppilaansa Sirkan varastavan vanikkaa, Kristiina ja Hanna lähtevät Väinön kanssa tytön kotiin katsomaan, ”tarvittiinko siellä ruuan apua.

Kurjassa mökistä löytyy laiha nainen, joka yskii verta – hän sairastaa siis tuberkuloosia. Nainen paljastuu Hannan äidin sisareksi ja Kristiinan Anna-sisaren nuoruudenystäväksi Elina Koivikoksi.  Sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele kuvattiin, miten Elina rakastui Otto Mäntylään, joka oli lähetty Neuvosto-Karjalasta Suomeen agitaattoriksi, ja loikkasi tämän kanssa rajan taa.

Kristiina soittaa Koskivuorelle, ja Anna-sisar miehensä Leo Somerin kanssa järjestää Elinalle ja Sirkalle luvan muuttaa Suomeen.

Elina kertoo Hannalle omasta ja miehensä Oton kohtalosta: he olivat toimineet opettajina järven toisella puolella Selkissä, kunnes heidät oli pidätetty yhtenä päivänä kesken koulunpidon ja viety Petroskoihin. Yksivuotiaan Sirkan olivat naapurit Oleksi ja Maria olivat hakeneet luokseen ja väittäneet tyttären lapseksi.

Elina oli joutunut raatamaan neljä vuotta metsätyömaalla, jossa hän oli saanut tuberkuloositartunnan. Sitten hänet oli yllättäen vapautettu, ja hän oli vaeltanut metsiä myöten Selkiin, jossa Sirkka ei enää tuntenut äitiään.

”Niin kauan me selvisimme jotenkuten, kun Oleksi ja Maria olivat elossa – – Käytiin kalassa ja poimittiin marjat ja sienet.” Sitten Maria oli kuollut, eikä Oleksi ollut jaksanut elää ilman vaimoaan vaan tehnyt itsemurhan. Naapurit olivat väittäneet, että Elinan oli myrkyttänyt vanhan parin saadakseen mökin itselleen.

”- Ei ne pahoja ihmisiä olleet – – Mutta kun vihaa oli lietsottu vuosikaudet, meitä syytetty joka asiasta ja kuka tahansa sai tappaa suomalaisen, ei siitä perään huudeltu.”

Eräänä yönä Elina oli soutanut veneellä itsensä ja tyttärensä järven poikki. Hän oli aikonut Petroskoihin, mutta jäänyt Seeslahteen, jossa oli saanut yösijan ja ruokaa Senjalta.

Senjan poika oli ollut samalla leirillä kuin Otto. ”Niitä oli ollut isompi porukka, joka yritti karkuun. Oton olivat ampuneet aidan luokse.”

” – Vaikka parempi se oli niin. Ei Otto kumminkaan olisi jaksanut elää, kun toverit sen olivat pettäneet sillä lailla.”

Suomessa Elina pääsee parantolaan. Sirkka asuu isoäitinsä luona ja käy koulua.

Kansanrunoja useista kylistä kerännyt Väinö toteaa suomalaisista punaisista: ”Toisia muistetaan hyvällä ja toisia pahalla.”

Voiko paikallisiin luottaa?

Vielä yksi puoli suomalaisten ja paikallisen väestön suhteista kerrotaan, kun Kristiinan pikkuveli Johannes vie sisarensa Äänislinnassa ihastuksensa Larissan kotiin. Larissan äiti ”oli ystävällinen mutta vähän pidättyväinen. Ei liehakoinut sillä tavoin kuin Nastja ja Seeslahden mummot.”

Kun Kristiina kysyy, onko Johannes antanut Larissalle ruokaa tai rahaa, veli loukkaantuu: Larissa ei ole ”sellainen” ja suhdekin on viaton, vain suudelmien asteella.

Kristiina rauhoittelee: ”Eihän siinä mitään pahaa ole” ja myöntää Larissa olevan ”suloinen tyttö”. ”Mutta Irina-rouva on kyllä selvästi laskenut kaiken jo etukäteen.”

Johannes kertoo perheen olevan ”sivistyneitä ihmisiä. Larissakin on ylioppilas, tahtoo lukea lääkäriksi ja pojat, nekin ovat niin lahjakkaita.” Perheen isä on, insinööri, on viety väkisin puna-armeijaan. Kristiina on skeptisempi: ”Ja todennäköisesti [isä on] korkea-arvoinen puna-armeijan upseeri”.

Kristiina varoittaa Johannesta varomaan sanojaan: ”Älä puhu joukoista tai paikoista tai mikään, mikä ei saa joutua vihollisen tietoon.” Realistisesti Kristiina toteaa: ”Totta kai he pitävät omiensa puolta!”

Partisaanien isku

Lotille on annettu neuvo, ettei metsään saa mennä ilman vartiomiestä, mutta Kristiina ja Hanna uskovat, ettei läheisessä mustikkametsässä ole vaaraa. He erehtyvät, ja joutuvat partisaanien vangeiksi. Onneksi Hanna tunnistaa joukon johtajan Taisto Niiniluoman ja tämä hänet. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla kuvattiin, miten Kristiinan äiti Saara esti Hannan isää Taisto Niiniluomaa ottamasta Hanna-vauvaa ja tämän äitiä Vappua mukaansa, kun punaiset pakenivat sisällissodan tappion jälkeen rajan yli.

Taisto on vihainen Hannan lottapuvusta, mutta ei voi tapattaa tytärtään. Kun Hanna ja Kristiina jätetään sidottuina puuhun, Taisto antaa puukon Hannan käteen, ja partisaanien lähdettyä he pääsevät vapaaksi.

Sotilaille he kertovat valikoitu tarina: ”Nähtiin desantteja ja painuttiin niitä piiloon. Ne heittivät käsikranaatin jälkeen. Lopulta päästiin alas rantaan.”

Vain keskenään ystävykset voivat puhua kokemastaan keskenään:

”- Kädellä painoivat suuta ja kun huusit, ne löivät, että minulta pääsi ääni, Kristiina sanoi huokaisten. – Ne olisivat raiskanneet minut kaikki, ellei isäsi olisi tullut.

– Minä olisin lähtenyt juoksemaan ja antanut niiden ampua meidät, tunnustin suoraan. – Mutta jalat eivät kantaneet.”

Kotirintama ei ymmärrä

Jouluna 1941 Kristiina pääsee kotiin lomalle, mistä kertoo Hannalle: ”En minä osannut kotona olla – – Kaikki oli niin…pientä jotenkin. Ihmisten puheet ja mitä ne murehtivat. Sekin loukkasi, kun oli niin paljon ruokaa ja vaatetta. Vaikka kuinka yritti ajatella, että ne oli panneet minun takia parastaan, niin silti tahtoi pala takertua kurkkuun.”

Hanna vastaa: ”- Ne on mustasukkaisia sodasta – – Ihan totta. Pelkäävät, että me viihdytään täällä liiankin hyvin.”

Lottien ompeluseurassa Kristiina oli puhunut ”kuin joku TK-tyyppi”, ”miten Ääninen on mahtava ja kaupunki surullisella tavalla kaunis…”

Kristiinan ja Väinön häissä Koskivuorella morsiustyttöinä ovat Kristiinan siskontyttö Eeva ja Karjalasta pelastettu Sirkka. Eeva ”ryssäksi”. Anna-sisar läksyttää tytärtään, mutta myöhemmin Kristiinan äiti Saara kutsuu Johanneksen ihastusta ”ryssäksi”. Kristiina oikaisee: ”- Ne on karjalaisia – – Veljeskansaa, joka on elänyt sorron alla vuosikymmeniä.”

Sodan loppu ja rauhan alku

Keväällä 1944 Kristiinaa ja Hannaa neuvotaan: ”- Kun ilmoitus tulee, pakkaatte tavarat valmiiksi. Kenttäkeittiö pitäisi saada mukaan, ne ovat kallista tavaraa. Mutta kassalipas nyt joka tapauksessa ja muona – – Mitään turhaa ei täältä kannata ottaa mukaansa. Jos huonosti käy, joudutaan ehkä paikka paikoin liikkumaan jalan ja silloin on pakkauksen oltava sellainen että sen jaksaa kantaa.”

Kristiina joutuu taivuttelemaan Väinön lähettämään postissa kirjansa ja paperinsa, ettei monen vuoden tieteellinen työ mene hukkaan.

Kesäkuussa alkaa puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella, ja pian sen jälkeen tulee lähtökäsky.

”Neljä päivää ja neljä yötä juna jyskytti pitkin Karjalan metsiä. Aina kun hiukan sai nukutuksi, tuli ilmahälytys ja jouduttiin syöksymään pois.”

Juna ohittaa Elisenvaaran aseman vähän sen pommituksen jälkeen, jossa paljon siviilejä kuoli ja haavoittui.

Välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Elina pelkää hysteerisesti Suomen miehitystä ja pakenee Ruotsiin. Sirkka jää isoäidin luo Koskivuorelle.

Kun sotavangit palaavat, joukossa on Paavo. Hänet on pelastanut naispolitrukki Vera, joka oli tunnistanut valokuvasta Hannan. Kun Paavo oli sanonut kuvan esittävän vastavihittyä vaimoaan, Vera oli sanonut: ”Henki hengestä”.

”Kaikki muut vietiin ammuttaviksi. Minut se säästi sinua varten.”

Menneisyyden seuraukset

Romaani päättyy ensimmäisenä rauhan keväänä toukokuussa 1945. Silti, kuten Hanna sanoo tyynnyteltyään Paavoa painajaisunen jälkeen ”Sota oli jäänyt sisällemme. / Se tulisi uniin yhä uudelleen.”

Kaikki kokemukset eivät kuitenkaan ole negatiivisia. Kielon jäähyväisten lopussa Hanna kertoo kuopukselleen Sanalle, ”miten kaksi pientä tyttöä Hanna ja Kristiina leikkivät prinsessaa kartanon vintillä ja miten niille tuli riitaa, kumman prinssi oli rohkeampi.” Mutta lopulta ”Ne päättivät itse olla rohkeita prinsessoja ja taistelivat lohikäärmeitä ja jättiläisiä vastaan.”

Eniten menneisyydestä kärsii Elina, joka jää Ruotsiin. Neljännessä osassa Metsäkukkia asfaltilla (2001) käy ilmi, että hän on hylännyt kokonaan miehensä kanssa jakaman radikaalin ja optimistisen elämänkatsomuksen. Hänestä on tullut rikkaan miehen taloudenhoitaja ja salarakas.

Suomeen jäänyt Sirkka taas on saanut kokea ennakkoluuloja ”ryssänä”, myös koulutoverinsa Eevan taholta.

Yhteenvetoa

Sarjan viidennessä osassa Unikkoja ikkunassa (2002) Kristiinan tytär lukee 60-luvulla Paavo Rintalan Sissiluutnanttia ja miettii, tällaisiako lotat olivat. Olihan äitikin tavannut isän sodassa. 

Kielon jäähyväiset on kuin vastaus tuohon kysymykseen. Kirjassa korostetaan lottien työtä, kuten on ollut tapana tehdä vastakohtana Rintalan Sissiluutnantille ja Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Sodan jälkeen naisia neuvottiin ”ymmärtämään” sodasta palanneiden miestensä rankkoja kokemuksia ja unohtamaan omat tarpeensa. Kielon jäähyväiset korostaa, että myös naisilla saattoi olla rankkoja kokemuksia. Välirauhan aikana kartanossa toimii toipilaskoti. Kun yksi sotainvalideista suutelee Hannaa väkisin, Hanna lyö ”taikinakädellä sumeilematta miestä päin näköä”, Kristiina yrittää vähätellä: ”Mitäs tuosta, pojat vaan hassuttelee [- – -] Ne on jotenkin kuin vasikat laitumella. Kai ne nyt ottavat takaisin sitä keskenjäänyttä nuoruuttaan.” Hanna kuitenkin kysyy: ”Entäs me? [- – -] Meidänkö tässä pitää olla niiden äiteinä ja leikkitäteinä! Kuka meille antaa takaisin sen nuoruuden, joka jumalauta katkesi kesken?”

Romaanin lopussa Kristiina ja Hanna ovat naimisissa miehen kanssa, jota rakastavat, ja saaneet esikoisensa. Romaanin ydin ei kuitenkaan ole perinteisessä romanssissa, jossa rakkaus/mies tekee tytöstä naisen.  Suurimmat koettelemukset sankarittaret ovat kestäneet joko yksin tai ystävänsä tuella.

Sen enempää Paavo kuin Väinö eivät myöskään ole perinteistä sankarityyppiä, vaan pikemmin tarvitsevat vaimonsa tukea. Väinö jopa saa hermoromahduksen, kun pari on palannut sodasta.

Kaksi partisaanien iskua, jotka vielä päättyvät henkilöiden kannalta onnellisesti, ovat realistisesti ajatellen liikaa. Hannan ja Kristiinan hyvä työ, Veran ja lasten pelastaminen leiriltä, palkitaan kuten sadussa, kun Vera pelastaa Paavon. Toisaalta ei tunnu kovin väärältä, että kun kyseessä on sentään viihde, lukijaa säästetään pahimmalta, onhan romaanissa jo tarpeeksi rankkoja kokemuksia.

Teoksen suurin ansio on, että siinä kuvataan venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa. On suorastaan huvittavaa, että yksi harvoista kuvauksista suomalaisessa fiktiossa on naistenromaanissa. Koulun jälkeen tavalliset ihmiset saavat usein tietonsa historiasta romaaneista, joissa ei ole kyse tilastojen luvuista vaan yksittäisistä ihmisistä. Näin mukaan tulee myös tunnevaikutus.

Toki Kristiina ja Hanna edustavat nykyaikaista moraalia pelastaessaan Veran ja lapset vankileiriltä. Muille lotille on annettu silloisten ennakkoluulojen esittäjän osa. 

Samalla tavalla Kristiinan lanko, juutalaistaustainen Leo Someri edustaa skeptisyyttä sota-ajan propagandaa kohtaan, johon taas uskoo täysillä opettaja Laina Aaltonen.

Toisaalta Laina Aaltosen vapaaehtoistyöllä lottana on arvoa jo ihan humanitaarisilla perusteilla. Lopussa hän pelastaa lottaosaston omaisuuden ennen järjestön lakkauttamista.

Hanna ihmettelee, ”miten ripeästi naiset olivat toimineet”, Kristiina muistelee: ”Samalla laillahan meidät pelastettiin Aunuksesta kotiin – – Niin kuin Tykki aina julisti, mikään ei saa olla mahdotonta.”

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Enni Mustosen romaanista Sotaleski. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta ja linkkejä lisätietoihin sekä tietoja Itä-Karjalan suomalaismiehistystä koskevia tutkimuksista.

Itä-Karjalan siviilien leirejä ovat kuvanneet myös Tapani Bagge dekkarissa Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) ja Raija Talvio näytelmässä Viimeinen juna länteen. Miehitystä käsittelee myös Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt koskeva artikkeli, jonka lopussa vertaillaan aihetta käsitelevää kaunokirjallisuutta. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut vielä artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Olen kirjoittanut blogissa myös Mikko Karvosen (Onttoni Mihkalin) aikalaiskuvauksesta Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942.