Tapani Bagge: Valkoinen hehku, Sininen aave, Musta pyörre ja Punainen varjo

Valpo ja Päämajan valvontaosasto olivat sota-aikana ratkaisevan tärkeitä organisaatioita, mutta fiktiossa niitä ei  ole juuri kuvattu. Puutteen korvaa Tapani Baggen värisarja. Sen päähenkilö Mujunen on yksi viime vuosien jännityskirjallisuuden sympaattisimpia hahmoja.

Valkoinen hehku (2009) tapahtuu 1938, Sininen aave (2011) välirauhan kesänä 1940, Musta pyörre (2012) asemasodan aikana 1942 ja Punainen varjo (2013) jatkosodan jälkeen 1944-5.

Bagge käyttää taitavasti hyväkseen todellisia tapahtumia. Sinisessä aaveessa matkustajakone Kaleva ammutaan alas ja halkopinot syttyvät Hakaniemen torilla palamaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran mielenosoituksessa. Mustassa pyörteessä Himmler käy Suomessa mukanaan lista juutalaisista. Punaisessa varjossa puna-armeijan upseerin murha Lauttasaaressa syksyllä 1944 herättää pelkoa Neuvostoliiton provokaatiosta.

Historiantutkimuksessa tulkinnan pitää olla lähteiden valoissa todennäköinen. Fiktiossa riittää, että tulkinta on mahdollinen.

Sarja on ammattimiehen työtä. Juoni kulkee, mutta kirjat eivät tyhjene, kun saa selville loppuratkaisun. Tunnelmassa on se jokin, joka saa palaamaan niihin.

Ympäristön kuvauksessa ei jaaritella, vaan ajankuva luodaan pienillä tarkoilla detaljeilla kuten Mustan pyörteen alussa: ”Sade oli lakannut. Mechelinkadulla raitiovaunu kolisteli etelään. Pommituksissa vaurioitunut ilmajohto iski kipinöitä, jalankulkijat väistelivät lätäköitä. Puolivaloilla kulkevat puukaasuautot roiskivat vettä.” 

Usein mausteena on huumori. Se syntyy luonnostaan esimerkiksi Valkoisessa hehkussa, kun sosiaalidemokraattisen lehden toimittaja Arvo Veiterän kirjallinen ihanne on hänen oman tuotoksensa vastakohta: ”Olen jo kirjoittanut yhden novellin, sen nimi on Ammattimies ja se kertoo toimittajasta, joka on menettänyt ihanteensa ja kärsii sen vuoksi, mutta näkee taas lopulta valon tavattuaan ahdinkoon joutuneen nuoren tytön. – – Oletko lukenut Hemingwayta tai Faulkneria tai Maksim Gorkia? Tai Alfred Döbliniä? He ovat minun sankareitani. Haluaisin kirjoittaa Hämeenlinnasta niin kuin Döblin kirjoittaa Berliinistä. Luoda oman ekspressionistisen Hämeenlinnan, joka olisi todempi kuin tämä oikea. Jossa ihmiset olisivat lihaa ja verta ja tunnetta, eivät pelkkiä paperinukkeja niin kuin täällä meillä.” 

Mikä Mujunen on miehiään?

Päähenkilö, Valpon ylietsivä Väinö Mujunen on pienviljelijän poika Hattulasta. Sisällissodassa hän taisteli valkoisten puolella ja sai jalkaansa haavan, minkä takia hän ontuu vähän.

Ensimmäisessä osassa Valkoinen hehku Mujunen ei ole vielä kovin merkittävässä osassa. Hänen rinnallaan on muita henkilöitä, jotka edustavat sekä IKL:ää että maan alla toimivaa SKP:tä. Sarjan alituisesti kinasteleva subrettipari, pienikokoinen toimittaja Ossi Koho ja kookas valokuvaaja Sanna Rytkönen, tavataan myöhemmissä osissa.

Vielä tässä vaiheessa en saanut Mujusesta oikein selvää. Valpossa hänet on tunnettu siitä, että saa aikaan tuloksia ilman kuulusteltavien pahoinpitelyä. Vaimoltaan Mairelta hän saa neuvoja työhönsä ja seksielämä kukoistaa parinkymmen vuoden avioliiton jälkeen.

Mutta Mujunen myös hyväksyy sivutyön saksalaiselta asekauppiaalta Rühmiltä ja pitää itsellään ”löytämänsä” rahat, jotka hän suunnittelee käyttävänsä parturinliikkeen perustamiseen Viipurissa tai Buenos Airesissa.

Sininen aave tapahtuu välirauhan aikana kesällä 1940. Mujunen on menettänyt talvisodan aikana vaimonsa. Hän tutustuu liettualaiseen tanssijattareen Ilseen, joka pyytää häntä etsimään kadonneen veljensä. Auttaessaan Ilseä Mujunen menettää oikean käsivartensa, mutta se ei aivotyötä hidasta.

Kaikkia ääriliikeitä vastaan

Mujusen poliittiset mielipiteet selkiytyvät Sinisessä aaveessa, kun hän selittää, ettei ole vuosiin tavannut pikkuveljeään, joka osallistui lapuanliikkeeseen ja auttaa nyt saksalaisia Lapissa.

Kysymykseen, eikö hän ole isänmaallinen, Mujunen vastaa: ”Miksi minä muuten olisin aikoinani lähtenyt vapaussotaan tai myöhemmin valtiolliseen poliisiin?”

Sen sijaan Mujunen on kaikkia ääriliikkeitä vastaan, koska ne ”vain haluavat omia isänmaallisuuden itselleen ja ajavat sen nimissä omia päämääriään.” Sanat voisivat olla tätä päivää.

Mujunen jopa eroaa Valposta, kun siitä tulee jatkosodan edellä liian saksalaismielinen. Termi ei suinkaan ollut vapaa ideologiasta, kuten Oiva Silvennoinen on osoittanut.

Siksi katson sormien läpi sitä, että kun murhaajan pidättäminen tuottaisi ulkopoliittisia vaikeuksia, Mujunen jakaa oikeutta omin päin ja pitää taas ”löytämänsä” laukun täynnä dollareita.

Mustassa pyörteessä Mujusta tarvitaan taas Valpossa, kun desantit ja sabotöörit on saatava kiinni. Omin päin Mujunen yrittää myös estää juutalaispakolaisten luovuttamisen Saksaan, vaikka hän vuotamalla asiasta tietoja vaarantaa työpaikkansa.

Välillä Mujunen on Päämajan valvontaosaston leivissä ja soluttautuu vangiksi Itä-Karjalan siviilien leirille. Jutun selviämiseksi hänen on käytävä Berliinissä.

Mujusella on sittenkin periaatteita

Punaisessa varjossa Valvontakomissio painostaa Suomea selvittämään neuvostoupseerin murhan Lauttasaaressa. Osastopäälliköksi ylenneen Mujusen vetoaminen tosiasioihin ei uudessa poliittisessa tilanteessa kelpaa uudelle esimiehelle:

”- Ettekö te edes halua kuulla niitä tosiseikkoja, joiden perusteella sain jutun ratkaistua? / – Teillä on väärä ratkaisu! Haluan kuulla vain sellaisia faktoja, jotka sopivat oikeaan ratkaisuun. / – Toisin sanoen tahdotte, että vääristelen totuutta, kunnes löydän sopivan ratkaisun. / Saartamo huokasi syvään. / – Hyvänen aika Mujunen. Te olette ollut EK:ssa ja Valpossa jo vuosikymmeniä, ja välillä sotilastiedustelussa. Ettekö te muka koskaan aikaisemmin ole joutunut keksimään vaihtoehtoisia syyllisiä? / – Ei ole kuulunut tapoihini. / – Teidänkin on sitten aika kasvaa aikuiseksi, päällikkö sanoi ja veti henkeä.”

Neuvostoliittolaiset yrittävät painostaa Mujusta agentikseen klassisella hunaja-ansalla, mutta tämän vastaus kuuluu: ”Te ajoitte meidät yhteistyöhön Hitlerin kanssa, ja nyt te hurskastelette meille. Te yritätte miehittää meidät huomamatta ja toisella lähettäjänimellä, viidennen kolonnanne avulla. Ja meidän pitäisi vain kiittää ja kierähtää kerälle, jotta voisitte helpommin jyrätä ylitsemme. Haista sinä Nemov kuule pitkä paska!”

Vaikka Mujunen on väittänyt, ettei usko enää mihinkään, kyynisyys on vain sanoja eikä tekoja aivan kuten Humphrey Bogartilla Casablancassa.

Niinpä ajoittainen pieni vilunki ei paina mitään, varsinkin kun ”rahalöydöt” katoavat tai ne vie ovelampi.

Kohtalokkaita naisia riittää

Viisikymppiseksi ontuvaksi ja yksikätiseksi mieheksi Mujusella on hämmästyttävä naisonni. Sinisessä aaveessa Ilse kuvaa päiväkirjassan Mujusta ”lutuseksi”. Mustassa pyörteessä Mujusella on suhde peräti kolmen naisen kanssa. Kuten lajiin kuuluu, osa suhteista on ns. kohtalokkaitten naisten kanssa, mutta ilmeisesti he rakastavat Mujusta vilpittömästi.

Mujunen puolestaan ei ole koskaan pitkään huijattavissa eikä totuuden tajuttuaan tai edes epäilyksen herätessä väistä rakkauden vuoksi velvollisuuttaan työtään ja isänmaata kohtaan. Hänellä on myös perinteinen käsitys miesten välisestä kunniasta, jonka takia hän on Punaisessa varjossa uhraamaan oman onnensa.

Herkin ja epäitsekkäin suhde on Mujusen ystävyys Mustassa pyörteessä naapurinsa, juutalaistyttö Evan kanssa. Mujunen yrittää estää Evan pakolaissukulaisia joutumasta karkotetuiksi Natsi-Saksaan, ja Eva puolestaan hoivaa masennuksen takia liikaa juovaa Mujusta. Arvon alussa mainitun novellin juoni  miehestä,  ”joka on menettänyt ihanteensa ja kärsii sen vuoksi, mutta näkee taas valon tavattuaan ahdinkoon joutuneen nuoren tytön” on liian naiivi toteutuakseen sota-ajan karuissa oloissa.

Sen sijaan nuoremmat miehet ovat naisen ja/tai ideologian vietävissä. Punaisessa varjossa Olavi on jopa niin herkkäuskoinen, että melodraamasta syntyy farssia, kun elokuva muuttuu elämäksi tai päinvastoin. Tämä juoni on vähän liian pitkitetty.

Alaisensa Karlssonin Mujunen on käskenyt ujuttautumaan tiedottajaksi Natsi-Saksan masinoimaan ”vastarintaliikkeeseen”, mutta toisin kuin naisten kanssa hän sivuuttaa vaaran merkit: ”Häntä jäi hieman askarruttamaan pojan asenne. Ettei Karlsson sittenkin ollut taas innostunut kansallissosialismista? Ehkä joku pitäisi panna tarkkailemaan häntä… / Ja sitten ollaan kohta niin kuin natsi-Saksassa tai Neuvostoliitossa, missä kaikki tarkkailevat toisiaan. Ei, kyllä mieheen täytyy voida luottaa. Karlsson oli sentään ollut hänen alaisensa jo kymmenkunta vuotta.” 

Mujunen osoittautuu liian luottavaiseksi. ”Tässä pelissä”, kuuluu John le Carrén Pappi lukkari talonpoika vakoojan tunnettu opetus, ”vartut aikuiseksi kun et luota kehenkään muuhun kuin itseesi.”

Ehkä Mujusen onkin parempi siirtyä Valposta tavalliseen elämään. Samalla hän – ja lukija hänen kanssaan – voi tuntea ylimielisyyttä Kekkosen ja Hillilän kaltaisia kohtaan leimaamalla heidät ”yhteistoimintamiehiksi”.

Kunnianosoitus novellilehdille, kovaksi keitetyille dekkareille ja antikvariaateille

Sinisessä aaveessa tavataan uudelleen toimittaja Arvo, joka on ottanut ensiaskeleita kirjailijanuralla: ”Ennen sotaa sain yhden [novellin] Seikkailujen maailmaan. Rintamalla kirjoitin muutaman, jotka menivät Iskuun. Sen jälkeen olen myynyt kymmenkunta, Ilmarisen lehtiinkin, pari niistä ilmestyi oikein nimelläni. Ja nyt minulta tilattiin jatkokertomus, kun Marton Taiga halusi keskittyä romaaniinsa.”

Arvo intoilee Dashiell Hammetin romaanista Red Harvest, jonka on löytänyt Yrjönkadun antikvariaatista:  ”Sitä ei ole vielä suomennettu, mutta jonain päivänä minä käännän sen ja hankin sille kustantajan. Siinä kirjassa kerrotaan asiat niin kuin ne ovat. Kaunistelematta. Jotain sellaista minäkin haluaisin kirjoittaa. Niin rankka teksti ei kyllä mene läpi Ilmarisella, mutta Seikkailujen maailmaan ja Iskuun se kelpaa. Ne tosin maksavat heikommin.”

Arvo kääntää Hammetin kirjan nimen kirjaimellisesti Punaiseksi sadoksi, mutta kun se vihdoin suomennettiin, se sai symbolisen nimen Veristä satoa.

Mujunen selviytyy, samoin Suomi

Baggen värisarja ei edusta radikaalia uustulkintaa. Sinisen haaveen neuvostoliittolainen Buljakov on vakoojaringin pyörittäjänä surkuhupaisa aivan kuten neuvostoagentit Mika Waltarin sodanaikaisessa teoksessa Neuvostovakoilun varjossa, eivätkä sarjan kommunistit ole paljon kummempia.

Mutta ei sarja myöskään ole ideologisesti mustavalkoinen. Valkoisessa hehkussa nähdään, miten vuoden 1918 valkoinen terrori on kylvänyt katkeruutta toiseen polveen asti. Mustassa pyörteessä Hakaniemen halkopinojen polttaminen tulkitaan Kimmo Rentolan tavoin poliisin provokaatioksi eikä Valpon väkivaltaisia kuulustelumenetelmiä kommunisteja kohtaan salata. Samassa kirjassa näytetään Suomen sodanaikainen häpeäpilkku, Itä-Karjalan venäläisten siviilien vankileirit, jotka eivät ole juuri esiintyneet kaunokirjallisuudessa.

Punaisessa varjossa saksalaisten yritys luodaSuomessa ”vastarintaliike” saksalaismielisisten suomalaisista avulla ei ole isänmaallista vaan maanpetoksellista toimintaa. Onneksi se jää pienen piirin koomiseksi kohellukseksi.

Valpon etsivä ei tietenkään voi olla liberaali, sosialistista puhumattakaan, vaan hänen velvollisuutensa on jahdata niitä, joita tuohon aikaan pidettiin maanpettureina. Mujunen on siis valkoisen Suomen mies mutta sellaisella twistillä, jonka myöhemmän ajan edustaja voi niellä. Hän suhtautuu Neuvostoliiton lisäksi epäluulolla myös Saksaan, toisin kuin Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjan henkilöt.

Keväällä 1945 Mujunen on silvotun mutta eloon jääneen Suomen symboli: ”Ehkä tästä vielä noustaisiin. Sekä Suomi että Mujunen.  / Yhdelläkin käsivarrella.”

Lisätietoa

Tapani Baggesta sekä värisarjan lähteistä ja synnystä löytyy tietoa kirjailijan nettisivuilta.

Silvennoinen, Oiva: Salaiset aseveljet. Suomen ja saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1945. Otava 2008.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Otava 1994.

Waltari, Mika: Neuvostovakoilun varjossa. Helsingin neuvostolähetystö kiihotus- ja vakoilutoiminnan keskuksena. Otava 1942.