Harry Wuorinen: Myrskyn silmässä

Harry Vuorisen teos Myrskyn silmässä kertoo poliittisten vankien armottomasta kohtelusta jatkosodan aikana mutta myös sopeutumisvaikeuksista yhtenäisyyttä ja ryhmäkuria vaativien kommunistien parissa.

Harry Vuorisen teoksen Myrskyn silmässä (2006) alaotsikko on Poliittisen vangin päiväkirja jatkosodan ajalta 1941-1944. Salme Vuorinen kertoo Johdannossa, että Vuorinen oli Koverin leirillä onnistunut piilottamaan muistiinpanonsa, lukuun ottamatta vihkoa joka palautettiin hänelle vapautumisen yhteydessä. Kotona hän liitti muistiinpanonsa alkuperäiseen päiväkirjaan, jota oli pitänyt kotona 1.1.1941 alkaen ja pidätyksensä yhteydessä kotiin jääneeseen kirjaan kaikki Koverin leirillä vangittuna ollessaan pitämänsä vihkoset ja muistiinpanot. Ne hän oli onnistunut piilottelemaan mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Samalla hän kävi kirjoittamansa uudelleen läpi ja jatkoi kirjoittamista sodan loppuun asti.

Vuorisen kuvaus poliittisten vankien kohtelusta vastaa esimerkiksi Nestori Parkkarin muistelmia Suomalaisessa keskitysleirissä (1955). Suurin ero on, että Parkkari vaikenee ryhmän sisäisistä ongelmista, joita Vuorinen käsittelee.

Joukkopidätys ennen jatkosotaa

Vuorinen pidätetään 17. kesäkuuta 1941. Hänet vietiin ensin Katajanokalle ja sitten Sörkkään. Vangit lähettävät morsettamalla tietoja sodan puhkeamisesta Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Helsingistä pidätetyt viedään junalla Tampereen kautta Köyliön varavankilaan.

Oikeudenkäyntiä ei pidetä eikä tuomiota tule, vaan kyseessä on tasavallan suojelulain perusteella ”turvasäilö” sen perusteella, mitä pidätetyt saattaisivat tulevaisuudessa tehdä.

Suomi valmistautuu sotaan: samaan aikaan kun toimeenpannaan liikekannallepano, Valpo suorittaa historiansa laajimman pidätysoperaation. Kesäkuun 10. päivänä turvasäilössä on jo 126 ”ryömäläistä” eli Mauri Ryömän johtaman Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran keskeistä jäsentä. Nyt otetaan kiinni sotaan liittymisen vaarallisimmat vastustajina pidetyt eli vasemmistoliikehdinnän keskeiset aktiivit ja aiemmin vankilassa istuneet SKP:n jäsenet. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilössä on 457 henkeä ja määrä kasvaa vielä.

Vuorisen kirjasta käy ilmi, että myös venäläisyyttä sinänsä pidetään epäilyttävänä ja pidätettyjen joukossa on siten myös porvarillisia emigrantteja, kauppiaita ja tsaarin upseereita. Myös kolme vapaaehtoisina talvisotaan tullutta belgialaista ovat muuttuneet epäilyttäviksi, ilmeisesti koska heidän kotimaansa on Saksan miehittämä.

Kuulustelussa väitetään, että Vuorisen kotoa on löytynyt pistooli ja ”kiihotuskirjallisuutta”. Tämän hän tietää valheeksi: ensinnäkään kotietsintää ei pidetty eikä toiseksi kotona ei ollut mitään. Työpaikalla hänellä oli kyllä pistooli. Pidätyksen syyksi ilmoitetaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran jäsenyys – hänen väitetään liittyneen seuraan ”tietyssä tarkoituksessa”.

Köyliöstä työvelvollisiksi Kannakselle

Pidetään ”lääkärintarkastus”, jossa kysytään vain nimi ja onko valittamista. Köyliöstä lähdetään 31. elokuuta. Siviilivaatteet pannaan päälle.

Riihimäellä tavataan vanha tuttu, luutnantti Arvo Kartano, ”Tarzan”, joka tuli Tammisaaren vankilan johtajaksi 1933 ja ”kunnostautui” nälkälakon aikana 1933.

Kartano jakaa miehet kahtia. Vuorinen pannaan junavaunuun, jossa on pienempi ryhmä, 25 miestä. Vahingossa mukaan tulee Matti Lång, joka komennetaan pois, ja tilalle tulee veli Toivo Lång.

Suuremmalle ryhmälle annetaan sotilaspuvut ja heidät viedään Nikke Pärmin alaisina rintamalle, jossa mm. Matti Lång karkaa Neuvostoliiton puolelle.

Pienempi ryhmä kuljetetaan Riihimäeltä Lappeenrannan kautta Viipuriin, josta jatketaan autolla Puhtalan kylään.

Poliittiset vangit liitetään työpataljoona 2177:een. Komentajana on luutnantti Salonen, joka on siviilissä helsinkiläinen rakennusmestari. Ohranan ohje Saloselle kuuluu: ”Ei tarvitse panna mihinkään kirjoihin, eikä mitään oikeuksia, ei tarvitse lähettää takaisin, likvidoitava sopivassa tilaisuudessa isänmaalle vaarallisena rosvojoukkueena.”

Päivärahaa maksetaan 25 markkaa. Heikkilä ehdottaa ”kommuunasta” joka ostaisi tupakat ynnä muuta, mutta enemmistö ei ole ”kypsynyt tällaiseen altruismiin tupakkamiesten toiveiden tyydyttämiseksi”. Jokaisella on omat tarpeet, johon haluavat käyttää päivärahat.

Useimmat tavallisista työvelvollisista ovat ”linnakundeja vailla kansalaisluottamusta”, joten he eivät ole joutuneet armeijaan. He ovat ”irrallista, seikkailevaa ainesta”, joka on ”hurmioissaan kivääristä ja luottamuksesta yhteisessä asiassa, ryssien hävittämisessä.”

Sadistista kohtelua 

Poliittisten vankien ”skeipiksi” tulee Kotiranta, joka ilmoittaa, että ”hänelle on annettu meihin nähden täysi valta ja jos yksi karkaa, hän ampuu viisi.” Kotiranta nauttii vallastaan ja simputtaa sadistisesti.

Ryhmä työskentelee eri puolilla Kannasta: mm. Terijoella, Heinjoella, Kivennavalla ja Jalkalassa.

Aluksi töinä on ojan kaivaminen sekä puna-armeijalaisten ja hevosten hautaaminen. Ensimmäisen läheltä nähdyn kaatuneen kasvot jäävät ”lähtemättömästi mieleen”.

Viisi miestä, joiden joukossa on Nestori Parkkari, viedään miinanraivaukseen, josta miinapioneerit ovat kieltäytyneet liian vaarallisena. Luutnantti on tilannut tehtävään sotavankeja, ja havaittuaan  miehet suomalaisiksi hän käskee lähettämään heidät takaisin: ”en minä suomalaisia miehiä tapata.”

Jalkalan leirillä käy kuuluisia vieraita. Kenraali Oesch kysyy Neuvostoliiton lähetystössä tukkina toimineesta Pasurista tämä käytöksestä ja kuultuaan Kotirannan vastauksen ”Niskottelee ja kapinoi, herra kenraali, on varoitettu kaksi kertaa”, toteaa ”Kolmatta kertaa ei tarvitse varoittaa”. Kenraalimajuri Pajari taas kutsuu Vuorista ”ryssän ystäväksi”, iskee leukaan ja rähjää jonkin aikaa.

Antti Kujala kertoo tutkimuksessaan Vankisurmat, että vangit kertoivat tapahtumasta kuulustelussa samoin, ja toteaa: ”Koska vangit omalta kannaltaan täysin ymmärrettävistä syistä olivat ylen katkeria yhteiskunnalle ja erityisesti korkeille upseereille, tähän kertomukseen olisi aiheellista suhtautua melkoisin varauksin, ellei tiedossa olisi, kuinka Pajari puolta vuotta myöhemmin samalla tavalla mekasti Suursaaren venäläisille sotavangeille ja sinkosi heidän niskaansa uhkauksiaan.”

Siviiliin saadaan salakuljetettu kirje leirin oloista ja Kotiranta joutuu lähtemään. Uusi päällikkö on vanha mies siviilipuvussa, helsinkiläinen rakennusmestari ”Ukko”.

Sotavankien armoton kohtelu

Jalkalan sotavankileirin komentaja on luutnatti Eero Nero.  Vuorisen mukaan leirillä vallitsee raaka julmuus ihan avoimesti. Joka aamu löytyy ammuttuja sotavankeja.

Päiväkäsky kuuluu: ”Ryssiä ei saa nimitellä ’vanjoiksi’, vaan on heitä nimitettävä ryssiksi, joita he ovat. Heitä ei saa puhutella ystävällisesti eikä säälien, sillä he ovat perivihollisiamme. Jos joku antaa ryssille leipää ja tupakkaa, rangaistaan koko komppaniaa – -.”

Käsky ei kuitenkaan estä poliittisia vankeja auttamasta sotavankeja: ”Heidän sanomattoman kurja elämänsä liikutti monia, jokaista, jolla oli sydän rinnassa.” Myös moni työvelvollinen antaa sotavangeille leipäpalan tai tupakkaa, eikä ilmianna näitä auttavia poliittisia vankeja.

Eräänä pakkaspäivänä kaksitoista sotavankia on paleltunut auton lavalle. Sotavangit eivät uskalla valittaa varpaiden tai sormien paleltumisesta, koska seurauksena on kuula päähän. Myös sairastuneet ammutaan.

Vuorinen näkee omin silmin, miten sotavanki ammuttiin ”ohimennen, keskellä päivää: Vanki sahasi puita parakin nurkalla, vääpeli tuli, sanoi jotain, pisti käden taskuunsa, laukaus.”

Neron rikollisesta toiminnastaan tehtiin jo sodan aikana tutkimus, joka kuitenkin salattiin. Vuonna 1946 sotaylioikeus tuomitsi Neron 33 tapoista 12 vuodeksi kuritushuoneeseen. Aiheesta kertoo yksityiskohtaisesti Antti Kujala tutkimuksessaan Vankisurmat.

Myöhemmin sotavankien asema muuttuu vähän paremmaksi: ruokaa lisätään, vaatteita annetaan, kohtelu muuttuu, ketään ei ”ainakaan työpaikalla” ammuta, vaatteita annettu.

Enää ei myöskään uhata rangaistuksella, jos antoi sotavangille jotain, ”noin salaa tai puolittain salaa”. Tajutaan, että ”Nälkäinen vanki ei olisi jaksanut tehdä niin paljon työtä.”

Ammattitaidosta on hyötyä

Luutnantti Salonen on huomannut, että poliittisten vankien joukossa on ammattimiehiä, joista on hyötyä. Niinpä nämä saavat tehdä suutarin, räätälin, puusepän ja muurarin töitä.

Vähitellen poliittiset vangit pääsevät lähes samaan asemaan kuin tavalliset työvelvolliset. Erona on edelleen, että majoitus ja ruokailu on erikseen eivätkä he saa lomaa.

Evakkoja palaa yhä enemmän. Poliittiset vangit ovat näiden luona talkoissa, tekevät heinätöitä ja kunnostavat asuntojen. Palkaksi he saavat maitoa. Eräässä talossa he käyvät kuuntelemassa radiota.

Myötätuntoiset ja auttavaiset lotat

Pataljoonan päällikkö kapteeni Salonen ”ei kuulunut poliittisesti lyhytnäköisimpiin porvarillisesti ajatteleviin”. Humalassa hän kysyy: ”Kyllä kai te sitten ammutte minut kun voitatte, vai mitä?”

Joku päällystöstä on ”suomalaiskansallinen mielipiteiltään, porvarillisen maailmankatsomuksen mies, mutta hän oli ihminen, sen sanan parhaimmassa merkityksessä. Tässä ominaisuudessa hän näki myös meidät, luokkavastustajina mutta myös ihmisinä – -”

Kaikkein positiivisimmin kuvataan keittiölottia. Näiden myötätunto poliittisia vankeja kohtaan herää huomiosta, ”että olimme ihmisinä toista luokkaa kuin heille oli kerrottu.” ”He eivät kieltäneet meiltä, vastustajiltaankaan, inhimillisyyttä, vaan osoittivat sitä monesti, kun olimme vaikeuksissa, väsyneitä, kylmettyneitä ja nälkäisiä sekä vihattuja.”

Se, että poliittiset vangit joutuvat ruokailemaan erillään muista työvelvollisista, koituukin näiden hyödyksi: lotat ”laittoivat salaa meille jotakin ylimääräistä soppakannuihimme, sattumia, silloin kun niitä sattui vähän runsaammin olemaan.”

Vaikka lotat puhuivat ”niin kuin heidät oli kasvatettu puhumaan, ryssistä ja bolsuista”, myös ”sotavankeja kohtaan he olivat niin inhimillisiä kuin vain olosuhteet sallivat.”

Lottien käytös opettaa Vuorista ”ymmärtämään asioita laveammin, koko kansan mittakaavassa”. Lotat ja työvelvolliset olivat ”oikeastaan samaa kuin me, työväenluokkaa”, ”vaikka aatteellisesti olimme vastakkain. Samoin ihmisinä olimme samaa, jos pyrimme ihmisyyteen ja hyvään, ja silloin meillä ja tuolla meitä vastassa olevalla Suomen kansalla täytyi olla pyrkimys samaan, lottapuvusta huolimatta.

Ei heitä saanut vihata, ei pitänyt katsoa heidän lottapukuunsa, joka oli heidän kasvatuksensa ja tietämättömyytensä osoitus, vaan heidän sisimpäänsä. Täytyi oppia ajattelemaan, että emme me pyrkineet luomaan uutta yhteiskuntaa Suomen pariakymmentä tuhatta kommunistia varten vaan kolmelle miljoonalle ihmiselle, joista nyt niin monet kantoivat tuota pukua ja kivääriä. Oli opittava arvostamaan sitä, mitä nuo kolme miljoonaa ihmistä ajattelivat, toivoivat ja halusivat, ei sitä, mitä me toivoimme ja halusimme. Meillä ei ollut oikeutta pukea kolmen miljoonan ihmisen päälle pakkopaitaa silloin, kun he eivät meidän uutta yhteiskuntaamme ymmärrä ja halua.”

Sotaonni kääntyy

Ohrana käy kuulustelemassa poliittisia vankeja. Etsivä Kekäläisestä annetaan negatiivinen kuva.

Saksan nopeasta voitosta ei ole tullut mitään. Arvellaan että Leningradin motti voi purkautua? Sekö on syynä linnoitustöihin?

Osalla työvelvollisista asenne poliittisiin vankeihin muuttuu toverilliseksi, ja he ”puhuivat rohkeita sanoja kahden kesken”.

Luutnantti Salonen olisikin oman kertomansa mukaan halunnut pitää poliittiset vangit, jotka tekevät työnsä hyvin.  Miksi ryhmä silti päätetään siirtää Koverin leirille Aunukseen?

Omaa arveluaan syystä Vuorinen ei kerro. Hänen kertomansa perusteella voisi arvella yhden syyn olevan, että sotaonnen käännyttyä poliittiset vangit halutaan eristää, jotta he eivät välitä mielipiteitään muille työvelvollisille. 

Toisen, vielä painavammin syyn Salme Vuorinen esittää Johdannossa: ”Koverissa oli tarkoitus tuhota suomalaiset kommunistit, sodanvastustajat ja rauhanaktivistit.”

Koverin olosuhteet ovat sellaiset, että syytöstä ei voi pitää täysin perusteettomana. Tuskin sattumalta sinne oli valittu mahdollisimman kovaluonteinen päällystö. Pelko sodan päättymisestä tappioon lisäsi halua kostaa ja/tai poistaa ennalta vastustajia. Toisaalta suurin osa jäi kuitenkin eloon.

Koverin leiri

Ryhmä saapuu 29. syyskuuta 1942 Koverin leirille. Leiriä johtaa kapteeni Kartano.

Leirillä ovat jo ennestään entiset Pärmin pataljoonalaiset kertovat vaiheistaan ja Kannakselta tulleet kertovat vuorostaan omistaan sekä sotauutisia. He ovat nälästä jo huonossa kunnossa. Moni sairastunut keripukkiin tai keuhkotautiin, joka ilman hoitoa johtaa kuolemiin.

Saksalaisten antautuminen Stalingradista on leirin pampuille tyrmäävä uutinen. He kostavat poliittisille vangeille.

Virallinen ruoka-annos on niin pieni (Kimmo Rentolan mukaan sotavankien C-annosta vastaava), että se olisi riittänyt korkeintaan oleiluun, mutta ei raskaaseen ruumiilliseen työhön, jota poliittisilla vangeilla teetetään, esimerkiksi halkojen hakkaaminen. Lisäksi työvälineet ovat niin huonoja, ettei ”normia” voi saavuttaa.

Tuota virallista annostakaan vangit eivät saa, sillä ”pamput” kävivät paikkakunnan siviiliasukkaiden kanssa kauppaa: leivällä, margariinilla ym. vaihdetaan pivaa, venäläistä olutta. Muonitusmestari myy vangeille näiden omista annoksista varastamaansa muonaa, leipää ja jauhoja. Muut pamput myyvät vangeille tupakkaa.

Vangit syövät mitä vain käsiinsä saavat: vuodenajan mukaan rottia, pettua, karpalopuuroa, sammakonkutua, horsmaa, metsälintujen munia, hevosille määrättyä selluloosaa. Männynhavuteetä juodaan keripukin estämiseksi.

Välillä päästään helpompaan työhön, järjestämään varastoa, ja saa palkaksi puuroa. Kun työnä on pamppujen asuntojen tapetointi, syödään liisteriä.

Halkometsässä joutuu aprikoimaan: jos tekee päivässä kaksi ja puoli kuutiota halkoja, saa sotilasmuona-annoksen, mutta kannattaako ahkerointi?

Työtä tehdään myös sunnuntait, joten pyykkiä ei ehdi pestä, eikä kyllä ole saippuaakaan.

Eduskunnassa keskustellaan poliittisten vankien kohtelusta.  Seuraa ”tarkastus”, mutta muona ei parane.

Kaksi vankia karkaa, mistä seuraa kiristystoimenpiteitä. Vangeilta viedään astiat, ylimääräiset (ei-kirjoissa olevat) vaatteet, jopa rätit joilla on suojeltu paleltumilta, pelivehkeet ja kaikenlainen liikakama aina ompelutarvikkeita myöten, muistoesineet, myös opiskelussa tarvitut kirjat, joita tosin kaikkia ei löydetty.

Kapteeni Kartano lähtee, ja tilalle tulee Kosti-Paavo Eerolainen. ”Entinen ohrana, saa potkut, on pirtujobbarina välillä, esiintyy etsivänä takavarikoiden öisillä teillä piruautoja. Tulee lapuanliike, nousee taas muiluttajana pinnalle, saa kansainvälistä mainetta Rötkön ja Pekkalan muiluttajana , mutta joutui rötöksistään piileskelemään, jolloin hän poliisia eksyttääkseen antaa muotoilla nenänsä uudeksi. Lopulta joutui pidätetyksi, sai kolmen vuoden tuomion, tuotiin Helsingin keskusvankilaan, missä palveli varusvaraston hoitajana, hienona vankina yhdessä Kosolan kanssa. Laati siellä kuolemanlistoja punaisista vangeista ja teki fasistipropagandaa. Vapautui. Missä hän ollut sen jälkeen, sitä ei tiedetä.

Nyt hän kantaa Suomen armeijan asepukua, rinnassa kaksi riviä kunnianauhoja. Mistä ansioista?”

Edellä mainitut Jalmari Rötkö ja Eino Pekkala olivat kansanedustajia, jotka muilutettiin 5.7.1930 eduskunnan perustuslakivaliokunnan istunnosta ja vietiin Lapualle.

Aluksi komentajan muutos vaikuttaa hyvältä. Ruoka paranee. Myös kulttuuripuolelle tulee helpotuksia: vangit saavat pamppujen hylkäämiä kirjoja. Kotoakin sai tilata kirjoja. Sen sijaan paketteja ei edelleenkään saa vastaanottaa. Sanomalehtiä suodaan. Sunnuntaista tulee lepopäivä. Soittopelejä tuodaan lauantaina ja maanantaina ne viedään pois. Kämppää korjataan: likaiset lutikkaiset laverit viedään pois ja tilalle tehdään uudet, ikkunat korjataan ja kämppään tulee valoa. Heikommista miehistä muodostetaan ryhmä, jolle annetaan helpompia töitä.

Vuorinen saa vartija Lappalaiselta joskus puurokupin ja hän antaa tälle vuorostaan tupakka-annoksistaan. Lappalainen on ”herranpelossa kasvanut tavallinen kansanmies”, ei pirullinen vaan epäluuloinen. ”Hän uskoi vakaasti että ryssä on piru ja perivihollinen, ryömäläiset ovat ryssän houkuttelemia tai pettämiä kätyreitä. Pampuilla oli sama käsitys, ja he toimivat karkeasti ja raa’asti totellen sokeasti esimiehiään.” Sen sijaan Lappalainen ei lyönyt koskaan ketään.

Kaiken kaikkiaan olot eivät parane. Kapteeni Kartano ”oli vanha susi, jonka hampaat olivat jo tylsistyneet. Hän saattoi joskus saada puuskan, joka muistutti mielisairauskohtausta, silloin tehtiin varustarkastuksia, huudettiin ja uhkailtiin, pidettiin älyttömiä puheita, mutta mitään järjestettyä rankaisemista ei ollut. Sitä lyötiin, ammuttiin päin kinttuja ynnä muuta, jos paloi esimerkiksi tulenteosta metsästä, tai milloin mistäkin.” Sen sijaan Eerolainen ”oli nuori susi, innokas puremaan missä vain suinkin havaitsi purtavan paikan.”

Erään kerran pari miestä oli jäänyt kiinni nokkosten keräämiseksi. Rangaistuksena oli putkaa viikoksi, ja heidät vietiin Aunuksen vankilaan. Mutta aika siellä ”olikin ollut oikein loistoloma. Sen kun makasi vain ja ruokaa tuotiin, ruokaa, ruokaa. Sitä sai niin paljon kuin jaksoi syödä. Vartijat olivat syöttäneet ja ihmettelivät, mistä näin heikot miehet tulivat.”

Tällainen ei tietenkään käynyt: leirille laitettiin putka, ja sinne joutuneen muona-annos vähennettiin puoleen.

Eerikäinen keksi muitakin menetelmiä. Tavallinen rangaistus oli ylimääräinen työ.

Olot kiristyvät taas. Rahat takavarikoidaan. Kirjoja saadaan niukasti, lehtiä epäsäännöllisesti. Pahoinpitelyt alkavat taas.

Poliittisia erimielisyyksiä

Vuorinen on ollut poliittisesti aktiivinen, mutta pitkien vankilavuosien jälkeen hän on väsynyt. Jo välirauhan aikana vapaudessa hänellä on erimielisyyksiä aatetovereiden kanssa.

Päiväkirjan perustella Vuorisen arviot osuvat useammin oikeaan kuin keskustelukumppanien. Vaikka ideologia on sama, Vuorinen ottaa huomioon myös maiden resurssit ja strategiset edut.  Vaikka hän ei pidä Natsi-Saksasta, hän pitää sitä vuoden 1941 alkupuoliskolla vahvempana kuin Englantia, koska sillä on ”käytettävissään koko Euroopan aseteollisuus sekä Ranskan kivihiili- ja rautakaivokset Keski-Euroopan maiden lisäksi. Öljystä on jonkin verran puutetta, mutta viljasta enemmän. Sen vuoksi ei ole mahdotonta, että voitonvarma Hitler kääntäisi katseensa myös Ukrainaan ja Bakuusen päin.”

Köyliön varavankilassa Vuorisen ero aatetovereihin muuttuu entistä jyrkemmäksi. Hän pitää pahimpina ”hurmahenkisiä tulipalokommunisteja”, joiden tapa ”’hyödyttää ja auttaa’ asiaa oli levittää kaikenlaisia perättömiä huhuja tilanteesta maailmalla, jolloin he saivat herkimmät uskomaan asiat omien toiveidensa mukaisesti.”  ”Jos uskalsit epäillä tai nuhdella, olit opportunisti ja ties mikä.” Vuorinen leimataan pessimistiksi.

Kannaksella Vuorisen välit ryhmän ”johtoportaaseen” kiristyvät edelleen. Kun Vuorinen luonnehtii Neuvostoliiton talvisodan aikaisesta radiopropagandaa ”yliammutuksia ja heikoksi”, Heikkilä kehuu sitä ja ”syytti vain ihmisiä, jotka eivät olleet toimineet sen mukaan”. Vuorisen mielestä propagandistit eivät ”ollenkaan näyttäneet tuntevan olosuhteita ja kansan mielialoja Suomessa”. Pahinta olivat väitteet, jotka paikalla olleet ihmiset tiesivät valheiksi, kuten että Helsinkiä ei ollut pommitettu. Valheet vaikuttivat juuri toisinpäin kuin oli tarkoitus: ne ”tekivät koko propagandan naurunalaiseksi suurten joukkojen keskuudessa”.

Sotatilannetta voidaan seurata sanomalehdistä, jotka toki ovat sensuroituja. Heikkilän mielestä puna-armeijan ”perääntyminen oli vain taktista. Neuvostoliitto voisi helposti voittaa, mutta se perääntyy ja perääntyessään tuhoaa saksalaiset antaessaan heidän taistella, jolloin Saksa samalla koko ajan menettää iskuvoimaansa.” Vuorinen on eri mieltä: Saksan armeija on niin voimakas, että puna-armeijan on ollut pakko perääntyä. Mistään taktisista syistä Neuvostoliitto ei ole luovuttanut suuria osia alueestaan. Saksan voima perustuu siihen, että sen takana ovat koko Euroopan voimalähteet, esimerkiksi teräksen tuotanto, joka on välttämätön sotatarviketeollisuudelle. Tulos on, että Vuorinen leimattiin opportunistiksi.

Väitellään myös kansatieteestä ja jopa siitä, oliko Jeesus historiallinen henkilö. Pohjimmiltaan kyse on siitä, uskotaanko joka asiassa sokeasti Neuvostoliiton näkemystä, vai lähdetäänkö Vuorisen tavoin siitä, että ”myöskin Neuvostoliitossa voidaan joskus erehtyä, kuten kaikkialla, missä on erehtyväisiä ihmisiä. Inhimillinen tieto ei absoluuttista.”

Kun Yhdysvallat tulee mukaan sotaan, Vuorinen uskoo, että koska nykyinen sota on ”koneiden sotaa”, USA:n valtavalla teollisella ja taloudellisella voimalla tulee olemaan suuri merkitys.

Liittoutuneet ovat luvanneet luoda toisen rintaman. Saksa väittää, että se ei onnistu. Eikka Pasuri ja Heikkilä väittävät, että USA ja Englanti pinnaavat eivätkä haluakaan auttaa Neuvostoliittoa vaan antavat taistella yksin.

Vuorinen uskoo, että ”toinen rintama tulee, kunhan liittoutuneet ehtivät varustautua siihen”, sillä kyseessä on valtava yritys, jonka täytyy onnistua. Hän ennustaa, että Saksa tullaan lyömään lännestä käsin tehtävällä suurhyökkäyksellä ja Euroopan asiat järjestetään Atlantin julistuksen mukaan. Suomi jää itsenäiseksi, mutta rajoja Vuorinen ei osaa arvella, Neuvostoliitto tuskin tinkii vuoden 1940 rajoista.

Muut uskovat Neuvostoliiton hyökkäävän ja suomalaisten perääntyvän, mutta Vuorisen mielestä Suomen asia ratkaistaan muilla rintamilla, koska Neuvostoliitto tarvitsee voimansa kipeämmin tärkeimmillä rintamilla. Tässä Vuorinen myöntää olleensa väärässä, mutta itsenäisyysasiassa oikeassa.

Erimielisyys ryhmäkurista

Erimielisyys koskee myös ryhmäkuria. Kannaksella Pekkalin pannaan ”junan alle”, mikä tarkoittaa, ”ettei hänelle saisi kukaan puhua mitään eikä auttaa missään.” Tätä eivät Vuorinen ja eräät muut hyväksy. Vuorisesta Pekkalin on ”hieman omituinen ja politiikassa lapsellinen”, ”hermosairas ja väsynyt mies”. Sen sijaan että Heikkilä ja Hautajärvi olisivat vanhoina puoluetyöntekijöinä ”ryhtyneet neuvomaan ja oikaisemaan heikompaansa”, ”he alkoivat painaa ja vihata syyllistä, joka ei ollut edes rikkonut sakkia vastaan ja joka taas tästä katkeroitui ja alkoi todella kehittyä omaan suuntaansa.”

Vuorinen on myös sitä mieltä että ”junan alle laittaminen olisi ollut joukolla päätettävä”. Nyt päätöksen on tehnyt kolmen-neljän miehen salainen sisärengas, joka on valinnut itse itsensä.

Kun Pekkalinia hakataan, Vuorinen menee väliin. Seuraus on, että hänen väitetään ”auttavan luokkavihollista ja ohranaa”. Pekkalin viedään Helsinkiin ohranan kuulusteltavaksi ja hänet vapautettiin siviiliin.

Vastaava erimielisyys syntyy Koverin leirillä. Heikkilä simputtaa Känkästä, joka kirjoittaa Ohranaan, mistä hän kertoo luottamuksella työtovereilleen. Seuraa kämppäkokous, jossa kaikki kannattivat Känkäsen erottamista. Känkänen hermostuu uhkauksista ja pyytää päästä pois aitauksesta ja hänet siirretään tallimieheksi.

Vuorinen ei hyväksy pakkovaltaa: ”Yksilö voi liittyä työväenliikkeeseen, kuten minä olin tehnyt, ja ymmärtää yhteenliittymisen ja yhdessä kestämisen vaikeinakin aikoina, kuten minä olen kestänyt jo pitkälle toistakymmentä vuotta. Olen uhrautunut sakin ja asiamme puolesta, mutta en tuon puolesta. Olen saanut määräyksiä ja totellut niitä ja ymmärtänyt ne, mutta mielivaltaan en alistu itse enkä pakota muistakaan alistumaan.”

Erimielisyyksiä käytännön asioista

Päivärahaa maksetaan 25 markkaa. Kannakselle tullessa Heikkilä ehdottaa ”kommuunasta” joka ostaisi tupakat ynnä muuta, mutta enemmistö ei ole ”kypsynyt tällaiseen altruismiin tupakkamiesten toiveiden tyydyttämiseksi”. Jokaisella on omat tarpeet, johon haluavat käyttää päivärahat.

Erimielisyyksiä on myös käytännön asioista kuten omaisten lähettämistä ruokapaketeista. Vuorisen mielestä omaisia olisi pitänyt kieltää niitä lähettämästä. Tuossa vaiheessa heillä ei vielä nälkää vaan päinvastoin paremmat olot kuin omaisilla siviilissä.

Toisaalta Vuorinen kuvaa myös yhteisyyttä.

Vuorisen poliittinen kehitys

Vuorinen kuvailee poliittista kehitystään näin: ”niihin aikoihin minusta alkoi pikkuhiljaa kehittyä johtoportaan ja heidän suuntansa periaatteellinen vastustaja. He hylkäävät objektiivisen totuuden silloin, kun se ei sovi heidän linjaansa. Onko tämä todella työväenluokan parhain ja tiedostavin osa, proletariaatin etujoukko?”

”Tunsin syvää halveksuntaa ja masennusta. Oli ensimmäinen kerta työväenliikkeessä oloni aikana, 15-vuotiaasta asti alkaen, kun minun päälleni tuli toveri nyrkkeineen. Ohrana minua oli hakannut, olin nähnyt nälkää ja kylmää, kärsinyt yli kuusi vuotta sen komennossa, elämäni parhaat vuodet olin uhrannut työväenliikkeelle, ja nyt, kun minä oikaisen yhtä sheppiä, tämä tulee nyrkkeineen päälleni.”

Eniten Vuorista kirvelee, että kun yksi joukosta, Patu [= Eero Hautajärvi], käy hänen päälleen nyrkit ojossa, ”kaikki nämä tietoiset olivat vaiti, asettuivat siis Patun taakse”.

Vuorisella on ollut korkea ihanne: ”kommunistit ovat työväenluokan parhain ja tietoisin ja uhrautuvaisin etujoukko. – – Puolueen jäsenten täytyy olla objektiivisia, vapaita henkilökohtaisuuksista. Heidän täytyy kunnioittaa oikeudenmukaisuutta. kuinka he muuten voisivat esiintyä oikeuden esitaistelijoina koko ihmiskunnan edistyksen puolesta.”

Nyt tuo ihanne on särkynyt. ”Minä olin nähnyt heidän pyörittävän huhumyllyä, ja nyt he hyväksyivät vääryyden.”

Ja lisää vääryyttä tulee: Patu ei pyydä anteeksi, vaan tuo Vuoriselle puoluemuistutuksen.  Vuorinen ei sitä hyväksy vaan kirjoittaa kirjallisen vastineen, joka ei ilmeisesti mene sisärenkaan käsiin. Hän tuntee tilanteensa ja suhteensa muutamiin oleellisesti muuttuneen. Hän ei voi enää tuntea arvonantoa näitä kohtaan.

Ennen kaikkea kyseessä on Heikkilä, joka sanoo Ludvig tunnettua XVI:n lausetta soveltaen: ”Puolue olen minä.”

”Erimielisyys hänen [Heikkilän] kanssaan johti vähitellen eroon puolueesta. Eikä tosiaan kestänyt kauan, kun Heikkilä jo löysi uusia syyllisiä, kerettiläisiä. Nyt löytyi muitakin kuin minä, nyt tulivat polttopisteeseen Paaso ja Känkänen, jotka edellä mainituista syistä vähitellen luisuivat sivuun sakista.”

Vuorinen päättää lähteä

Leirille tulee luutnantti Palo, jonka poliittiset vangit tuntevat vaasalaisena provokaattorina.  Huhutaan, että Palo järjestää vapautuksen ”sillä ehdolla, että mies lupaa pysytellä erossa politiikasta.” Pian tiedetään, että ryhmä miehiä on tarttunut tarjoukseen. ”Useat ottivat sen kannan, ettei heidän leirillä olonsa ketään hyödytä ja jos mahdollisuus on muuttaa, he muuttavat.”

Myös Vuorinen päättää, että jos tilaisuus tarjoutuu, hänkin lähtee. Syynä on kehitys, joka on tapahtunut jo ennen leirille joutumista.

”Pitkät vankilavuodet olivat tappaneet henkisen vireyteni, pettymykset innostukseni ja ihanteellisuuteni.” Lisäksi kukaan eikä mikään hyödy siitä, että ”viruin ja kärsin”

On jo ilmiselvää, Saksa ja sen johtama fasismi tulee häviämään. Patu ja Jaska Parkkari varoittavat: ”Kyllä ne kaverit tulevat pettymään, jotka jäävät sakista pois.” Se ei tehoa Vuoriseen: ”Minulle työväenliike ei ollut leipäpuu, jos jään pois niin jään.”

Kun ohrana kuulusteluissa kysytään, onko halukas lähtemään, Vuorinen myöntää.

Eerolainen antaa Vuoriselle virallisen poispääsypaperin, jossa pyydetään pääsyä jonnekin muualle, mieluiten omaa ammattia vastaavaan työhön armeijan autovarikolle. Vuorinen allekirjoittaa: ”Tunsin, että tämä merkitsi lopullista muodollista eroa työväenliikkeestä, en kirjoittanut nimikirjoitustani ohranoille vaan itselleni.”

Vuorinen on puolueen kanssa eri mieltä seuraavista asioista: poliittisten pakolaisten kohtelu Neuvostoliitossa, minkä ”tuloksena kotimaahan katkerina käännynnäisinä tekivät Neuvostoliiton vastaisella propagandallaan työmme tyhjäksi”, suurvenälänen šovinismi 1930-luvulla, Karjalan venäläistäminen, vanhojen puoluetyöntekijöiden kuten Gyllingin ja muiden julistaminen suomalaisfasismin kätyreiksi, Žinovjevin ja Radekin teloitukset (vankeus olisi ollut riittävä rangaistus), henkilöpalvonta ja puolueen taktiikka Suomen asevarustelun rahoittamiseksi 1938, TUL:n ja SVUL:n yhteistoiminta jota puolue vaati kansanrintaman nimissä, puolueen kömpelö asennoituminen talvisodan aikaisessa propagandassa sekä jatkosodan aikana oma ”kärsimys, poispesemätön vääryys Pekkalinin tapauksessa”.

Luettelosta näkyy, ettei Wuorisen poliittinen ideologia suinkaan ole kääntynyt päinvastaiseksi, vaan kyse on suhteellisen pienistä mielipide-eroista ”virallisen linjan” kanssa. Maan alla toimiva SKP noudatti tiukkaa ryhmäkuria, joka vankeudessa vielä korostui. Neuvostoliiton linja oli totuus, oli se miten absurdi tahansa ja vaihtui se miten usein tahansa. Pienellekään itsenäiselle ajattelulle, oli siinä miten paljon järkeä tahansa, ei ollut sijaa.

Vapautuminen ja uusi vangitseminen

Vuorinen viedään Koverilta Helsinkiin 10-11. tammikuuta 1944. Kun häntä on kuulusteltu Helsingissä, päätökseksi tulee, että hänet siirretään töihin armeijan autovarikolle, mutta hän saa asua kotona. Niinpä hän kokee helmikuun pommitukset Helsingissä.

Kesäkuussa tapahtuu Normandian maihinnousu ja heti perään puna-armeijan suurhyökkäys. Varikolta viedään miehiä rintamalle.

Vuorisen vaimo Tonja pidätetään ja tehdään kotietsintä. Myös Vuorinen käsketään Valpoon, jossa häneen vedotaan, jotta vaimo vapautuisi. Yhteiskuulustelussa vaimo lupaa olla sekaantumatta mihinkään, mutta kieltäytyy ilmiantamasta muita. Vuorinenkaan ei voi ilmiantaa muita edes vaimon takia.

Vaimo vapautetaan. Pidätyksen syynä on tapaaminen Vuoristen asunnossa 1940. Vaikka toinen on puhunut, vaimo kieltää. Vuorisen johtopäätös on, että Päämajan valvontaosasto on ollut eri mieltä kuin Helsingin Ohrana, jonka mielestä juttu on mitätön ja vanha. Toisaalta hän epäilee, että Tonjan vapautuksen syy on, että Valpo haluaa seurata, minne tämä menee ja keitä tapaa.

Harry ja Tonja Vuorinen pidätetään 11. elokuuta. Heidät viedään Turkuun. Kuulusteluissa Valpo haluaa saada käsiinsä ”Marjatan” (Yrjö Leinon joka onnistui piileskelemään jatkosodan loppuun).

Kun aselepo tulee 4. syyskuuta, pamppujen käytös muuttuu – heihin tulee inhimillisiä piirteitä.

Vuorinen siirretään lääninvankilaan ja häntä uhataan kenttäoikeudella. Mutta kun välirauhansopimus astuu voimaan 19. syyskuuta, molemmat Vuoriset vapautetaan 27. syyskuuta.

Vuorisen näkemys on kiteytynyt vankilassa: ”Suomen kansan valtavan enemmistön ajatuksia painaa vuosikymmeniä jatkuneen taitavasti ohjatun propagandan taakka. Kansalaisten ajatuksia on mahdoton hetkessä kääntää. Nyt he saattavat olla jotenkin sekaisin, hämillään, epätietoisia siitä miten elää, miten suhtautua asioihin, mutta pohjalla on vanha ideologia. Mitään vallankumousta ei nyt ole odotettavissa, eikä se olisi oikeinkaan. Jos Suomessa on sanokaamme 50 000 kommunistia, ei ole oikein että he ryhtyisivät määräämään 3 500 000 ihmisen kohtalosta tai siitä, millaisessa järjestelmässä tämä suuri enemmistö haluaa elää.” 

Kirjoittajasta

Kirjan lopussa Salme Vuorinen kertoo Vuorisen elämänvaiheista.

Harry Verner Vuorinen syntyi 1907. Isä teloitettiin Kouvolan ”veripellolla” kun poika oli kymmenvuotias. Hän esiintyi punaleskien illanvietossa ja osallistui punaorpojen toimitaan, sitten seurasi punanuorten opintokerho ja lentolehtolehtisten jakaminen.

Ensimmäinen tuomio yksi vuosi ja kuusi kuukautta tuli asevelvollisuusaikana valtiopetoksesta ja kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja sen antaminen toistenkin luettavaksi.

Vuorinen lähti salaa Moskovaan puoluekouluun.

EK:n pidätyksen jälkeen hovioikeus tuomitsi Vuorisen 1932 valtiopetoksesta neljäksi ja puoleksi vuodeksi pakkotyölaitokseen. Vuorinen vapautui 1938.

Vuorisen vaiheet jatkosodan aikana on kerrottu kirjan yhteydessä.

Sodan jälkeen Vuorinen jatkoi poliittista toimintaa SKDL:ssä ja Suomi-Neuvostoliitto-seurassa. Vasemmistolaista työväenliikettä hän ei siis hylännyt, vain SKP:n.

Hän loukkaantui talkoolaisena rakennustöissä 1956 ja joutui pyörätuoliin. Viimeiset kaksitoista vuotta hän oli vuodepotilaana.

Asunnon tuhopolton yhteydessä 1995 Vuorinen joutui sairaalaan, jossa hän kuoli kuukautta myöhemmin.

Kirjallisuutta

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.

Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-1944. 5. p. Kansankulttuuri 1962.

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Wikipedian artikkelit: Kosti-Paavo Eerolainen, Arvo Kartano, Eero Nero, Nikke Pärmi, Nestori Parkkari

Muuta

Blogissani olen käsitellyt poliittisten vankien kohtelua jatkosodan kohdalla Timo Sandbergin Desantissa (2021), jossa nimihenkilönä on Matti Lång.

Lisäys 11.3.2022

Risto Reunan kertoo kirjassaan Puskalan putiikki. Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä (Docendo 2021) Puskalan käynnistä työvelvollisten leirillä Kannaksella s. 82-3:

”Kommunistien vankijohdolle oli vaikea pitää kyseisellä leirillä toverinsa uskollisina Moskovalle, sillä osa oli sitä mieltä, että länsiliittoutuneiden piti ensin nujertaa Saksa ja sen jälkeen lyödä Stalinin Neuvostoliitto.”

Tällaisista mielipiteistä ei Wuorisen kirjassa ole mitään merkkiä.

”Leiriläisten omaisia oli lisäksi jäänyt teille tietymättömille ja kadonnut Neuvostoliiton vankileireillä, mistä oli aihetta aavistella pahaa.”

Tästäkään asiasta Wuorinen ei mainitse paitsi omalta kohdaltaan.

”Puskala otti viimeisenä iltana leiriläiset keskustelemaan parakkiin ja suostutteli heitä jättämään sotalakien vastustamisen. Puskala tunkeutui tällöin V. l. Leninin aikanaan oikeaoppisena pitämän Karl Kautskyn kirjoituksiin, joissa tämä puolusti työväen aseellista vastarintaa diktatuureja vastaan. Leiriläisten vankilaneuvoston puolestapuhuja lopetti mietiskelyt siihen ilmoituksella, että Kautsky oli luopio. Muiden hiljaisuudesta Puskala saattoi päätellä osan olleen kypsiä taipumaan, mutta sakinhivutuksen pelossa he eivät uskaltaneet avata suurtaan. Leiriltä kiiri tietoja, että viranomaisten oli siirrettävä sieltä muualle vankeja, joille vankijohdon toverit olivat antaneet sakinhivutusta, käyttäneet erimielisiä ’junan alla’.”

Nestori Parkkarin muistelmien Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1941-1944 kuvaus Puskalasta että tämän käynnistä leirillä on ihan erilainen.

Wuorisen kirjan mukaan erimieliset – tai ainakin sellaiset jotka uskalsivat sen ääneen ilmaista – olivat Kannaksen leirillä poikkeuksia, mutta lisääntyivät Koveron leirillä. Wuorinen kuvaa kuitenkin ryhmäkuria ja erimielisten rankaisua.

Kaiken kaikkiaan tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten lähteitä pitää käyttää monipuolisesti.

Päivitetty 11.3.2022 (samalla joitakin artikkelin tietoja selvennetty).

One thought on “Harry Wuorinen: Myrskyn silmässä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.