Sami Hilvo: Viinakortti

Sota oli kovaa aikaa, mutta joillekin se oli myös aikaa, jolloin saattoi elää vapaammin kuin rauhan aikana. Tästä kertoo Sami Hilvon Viinakortti.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia!

Isoisä ja pojanpoika

Viinakortissa (2012) on kaksi päähenkilöä, isoisä Urho ja pojanpoika Mikael. Myös aikakausia on kaksi: Urholla sota-aika ja sodan jälkeinen aika 1939-1966, Mikaelilla vuosi 1993 ja takautumana vuosi 1973.

Alussa Mikael tulee isoäitinsä Ailin hautajaisiin oleskeltuaan pitkään ulkomailla. Isoäiti on jättänyt Mikaelille talonsa ja koko omaisuutensa.

Jo aiemmin Mikael on saanut isoäidiltään isoisä Urhon virkapaidan ja löytänyt sen povitaskusta viinakortin. Alkoholin ostaminen Alkosta edellytti aikoinaan viinakortin hankkimista. Toisaalta viinakortilla kontrolloitiin ostetun alkoholin määrää.

Nyt Mikael löytää viinakortin välistä valokuvan. Se esittää miestä – yhtä niistä miehistä joka on isoisän rintamatovereita esittävässä valokuvassa.

Tuon miehen, Toivo Marraksen, leski Hertta antaa Mikaelille isoisä Urhon kirjeet Toivolle. Lisäksi Mikael lukee isoisänsä päiväkirjan. Teoksessa on myös virallisten sotapäiväkirjojen perusteella muotoiltu sotapäiväkirja.

Nimien merkitykset

Urho viittaa Porilaisten marssin säkeeseen ”Pojat kansan urhokkaan” eli rohkeuteen ja muutenkin tosi miehuuteen. Urho on suomalainen sana, mutta se tuli nimipäiväkalenteriin Botolfin paikalle. Botolf tarkoittaa sankaria, sotilasta, sananmukaisesti ”hallitsevaa sutta”.

Toivo on yksi kristillisistä hyveistä, jotka ovat usko, toivo ja rakkaus (Paavalin 1. kirje korintolaisille 13:13). Heprealaiskirjeen (11:1) mukaan ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Se, mihin Toivo Marras uskoo ja minkä hän toivoo toteutuvan, on mahdollista vasta Mikaelin sukupolvelle.

Marras-nimen merkityksen Mikael selittää romaanissa. Ensinnäkin marraskuu on kuollut kuukausi. Toiseksi marras on erityisen suuri kalansaalis tai jättiläiskala, kalojen kuningas – mutta kummatkin ennustavat pyytäjänsä kuolemaa.

Mikael pohjautuu heprean nimeen Mikael, joka tarkoittaa ”kuka on Jumalan kaltainen”. Raamatun Mikael on arkkienkeli ja ylin seitsemästä pääenkelistä. Hän seisoo Jumalan oikealla puolella ja välittää ihmisten rukoukset ja hyvät työt. Hän voittaa viimeisen taistelun lohikäärmettä vastaan ja johdattaa vanhurskaat vainajat taivaalliseen Jerusalemiin.

Sota sallii kaiken, rauha on sotaa armottomampi

Vuonna 1939 lapsuudenystävät Urho ja Toivo ovat 20-vuotiaita ja viettävät kesän loppua kahden kalliosaaressa.

Sodan aikana miehet tapaavat dramaattisesti – luullen toisiaan vihollisiksi ja ovat tappaa toisensa, kunnes tunnistavat toisensa tuoksusta.

Ystävyys syvenee rakkaudeksi – tai kai tunteita on ollut ennenkin, mutta niitä ei ole voinut tiedostaa, saati tunnustaa ennen kuin nyt, kuoleman uhatessa.

Rauha tietää eroa: ”Muiden tavoin he olivat lähteneet kotoaan, koska heillä ei ollut vaihtoehtoja, mutta he olivat löytäneet kodin toisistaan. Kun sota oli ohi, juna pysähtyi heidän asemalleen ja he astuivat tulevaisuuteen, joka vaati, että mennyt unohdetaan. Jos he unohtaisivat kaiken, menettäisivätkö he kaiken? Mutta heidän oli palattava, koska heillä ei ollut vaihtoehtoja.

Sota oli poikkeustila. Se vaati kaiken, mutta se myös salli kaiken. Rauhan armottomuudesta miehillä oli vain aavistus.”

Toivo ja Urho haaveilevat yhteisestä maatilasta. Mutta se on yhtä mahdoton haave kuin kahdella cowboylla Annie Proulxin novellissa Brokeback mountain (kokoelmassa Lyhyt kantama) ja siitä tehdyssä samannimisessä elokuvassa.

Molemmat seurustelevat ja menevät naimisiin. Ensin niin tekee Urho perin vastahakoisesti, vain koska tyttöystävä Aili odottaa lasta.

Ei perinteistä sankaruutta

Jatkosota tuo Urhon ja Toivon jälleen yhteen, samaan joukko-osastoon. Korsussa tai teltassa heidän täytyy varoa, koska siellä nukkuu myös muita. Pelkkä tieto toisen läheisyydestä auttaa kuitenkin kestämään. Asemasodan aikana he saavat yöpyä kahden jouluna ja heinätöissä.

Vertauskohtana ovat anonyymi seksi, josta sotamies Kalevi kertoo talvisodan aikana esimiehelleen Urholle. Urho kehottaa Kalevia olemaan asiasta hiljaa.

Toivo ja Urho katselevat suosittua rintamaviihdettä, naisiksi pukeutuneita miehiä. Toivo sanoo Urholle: ”En ole nainen. Edes puolikas.” ”Tuolla sisällä? Mitä ne olivat?” Ja Urho sanoo: ”Nuo tuolla sisällä ovat vähemmän miehiä kuin sinä”.

Partioretkellä käy toteen Botolf-nimen susi-merkitys, kun Urho syyllistyy sotarikokseen. Hän ampuu vangin, koska tämän kuljettaminen olisi vaikeaa eikä tästä ole enää hyötyä. Tapauksesta on sikäli hyötyä, että sen jälkeen omaan joukkoon kuuluva niskuroija ei uskalla enää jatkaa käytöstään.

Muutenkaan romaanissa ei ole perinteistä sankaruutta. Ja paljon ylistetty aseveljeyden (”kaveria ei jätetä”) sijasta nähdään sen vastakohta: Toivo loukkaantuu oman sotilaan tahallaan ampumasta luodista.

Toivon raskaana oleva vaimo Amanda ei kestä sotainvalidi-miestä vaan lähtee. Poikansa Ilarin Amanda antaa kasvaa siinä uskossa, että tämän isä on hänen toinen aviomiehensä.

Siviili merkitsee kaksoiselämää

Kun sota loppuu, Urhosta tulee kotipaikkakunnan nimismies.

Homoseksuaalit tapaavat toisiaan asemapuistikossa ja sen käymälässä, jota kutsutaan ”vihreäksi enkeliksi”. Siellä seksiä harjoitetaan nimettöminä: ”Älä kysy minulta vaimoni nimeä tai lasteni ikää. [- – -] Sillä jos joudun asiaa miettimään ja vastaamaan, en voi kanssasi olla.”

Siellä Urho kohtaa Kalevin, joka järkyttyy: ”Eikö riittänyt, että minuun on tarttunut Ruotsin tauti, mutta että sinäkin jatkat näitä sairaita harrastuksia? Mikä oikeus sinulla on seistä siinä ja katsoa minua tuolla tavalla? Hintti!” Kalevi on teoksen säälittävin ihminen, sillä ajan ilmapiiri saa hänet inhoamaan itseään.

Toivo on kouluttautunut lääkäriksi ja mennyt uusiin naimisiin Hertan kanssa. Hän palaa kotipaikkakunnalle ja suhde Urhoon jatkuu, mutta he voivat tavata vain nuoruutensa kalliosaaressa.

Kirjailija ei ole valinnut Urhon ja Toivon ammatteja syyttä. Urho sanoo: ”Olimme yhteisömme tukipylväitä; minä laki ja sinä lääketiede. Miten muuten se olisi voinutkaan olla? Rikollinen poliisi ja sairas lääkäri? Miten silloin olisi käynyt järjestyksen ja terveyden?” Tässä viitataan silloiseen lakiin ja tautiluokitukseen, jonka mukaan homoseksualismi oli rikos ja sairaus.

Nimismiehenä Urho joutuu tutkimaan myös homoseksuaaleista tehtyjä ilmiantoja. Kalevi kiristää Urhoa sillä, että hän on nähnyt Urhon ja Toivon saaressa. Urho selittää alaiselleen, ettei näyttöä ole.

Silti Kalevi on merkitty mies: hänelle ei anneta ajokorttia, ja kaikkien kuullen sanotaan syyksi, että hän on hintti. Kunniamerkitkin kehotetaan antamaan pois. Työ menee, ja kirkkoherra jyrisee tuomiota saarnassaan.

Yhteiskunta on siis monin tavoin vastakkainen antiikin kardinaalihyveille: oikeamielisyyden sijasta on pakko noudattaa väärää lakia, ja kohtuullisuuden sijasta vallitsee suvaitsemattomuus. Urhon yrittää harjoittaa viisautta muodollisen lain asemasta (”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään. Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana”), ja se pelastaa Kalevin vankilasta mutta ei yhteiskunnan tuomiolta.

Mikael muistaa, että isoisä hymyili vain, kun silitti virkapaitaansa tai oli juonut. ”Viinakortti oli sellin oven aukaiseva avain, mutta yleensä jo saman vuorokauden sisällä myös pikapassitus takaisin vankilaan, myöhään valjenneen päivän syyllisyyteen ja kylmyyteen, joka hiljaisesti hohkasi avioliiton urautuneesta arjesta.”

Rakkaus päättyy kuolemaan

Näin elämä jatkuu, kunnes metsästysretkellä jahtimestari tekee erehdyksen: hän ei osu lyhyeltä etäisyydeltä saaliiseen. Jatkossa Urho epää jahtimestarin käskyn tahallisella loukkauksella, jossa aiemminkin keskeinen mies-sana korostuu: ”Annetaan ajolinjan miesten hoitaa asia”. Vähän myöhemmin Toivo sanoo: ”Saa onnitella kauden suurimman uroon kaatamisesta”, mikä viittaa myös Urhon nimeen. Jahtipäällikkö kiroaa: ”Mitä tuokin täällä tekee? Tuohon takaraivoon, niin olisi noitakin vähemmän”.

Kun Urho on poissa, Toivo saa surmansa. Jahtipäällikkö väittää, että kyse oli harhalaukauksesta. Urhokaan ei nimismiehenä rupea asiaa tutkimaan.

Toivon leski Hertta löytää Urhon kirjeet miehelleen ja herjaa Urhoa, mutta kysyy myös, miksei Urho elänyt avoimesti Toivon kanssa: ”Eikö olisi ollut parempi, että edes kaksi ovat onnellisia kuin että kaikki ovat onnettomia?” Urho vastaa: ”Minussa ei ollut tarpeeksi miestä.”

Toivon kuolema – tai Hertan tuomitseminen – murtaa Urhon, joka tekee itsemurhan uimalla kohti heidän yhteistä saartaan, siis tahallaan hukuttautumalla. Isoisä löydetään Mikaelin 13-vuotissyntymäpäivänä 1966.

Kaksi suhdetta rinnastuu

Viinakortissa kerrotaan myös Mikaelin tarina. Mikaelin seksuaalisuus herää 12-vuotiaana, kun hän katselee Ilari Eloa salaa saunassa. Ilari on Mikaelin isän läheinen ystävä, ilmeisesti myös rakastettu, vaikka Mikael ei halua tietää asiaa lähemmin.

Ehkä juuri isän ja Ilarin suhde on ollut syynä Mikaelin vanhempien avioeroon. He olivat aikoinaan joutuneet pakkonaimisiin, kun äiti sai Mikaelin vain 17-vuotiaana.

21-vuotispäivänään Mikael menee sänkyyn tuntemattoman miehen kanssa, joka aamulla on osoittautuu Ilariksi. Vasta myöhemmin Mikaelille selviää, että Ilari on hänen isoisänsä rakastetun Toivon poika.

Ilari on naimissa ja Mikael lähtee ulkomaille. He tapaavat uudelleen Mikaelin isoäidin hautajaisissa parikymmentä vuotta myöhemmin.

Kyseessä on ennen kaikkea Mikaelin kasvutarina. Mikaelin ja Ilarin suhteesta ei kerrota muuta kuin vahva seksuaalinen veto, joka ei ole vähentynyt vuosienkaan eron jälkeen. Kun he tapaavat hautajaisissa, korostetaan lähinnä Ilarin tuoksua ja hänen rintakarvojaan. Henkilönä Ilari jää valjuksi.

Ilari on karjalainen asu ortodoksisen pyhittäjäisän Ilarionin nimestä. Kantasana on latinan Hilarius, joka merkitsee hyväntuulista ja reipasta. Äidin toiselta aviomieheltä saatu sukunimi Elo viittaa elämään ja on siten oikean isän Toivo Marraksen kuolemaan viittaavan sukunimen vastakohta. Nimeen sisältyy siten ennustus, että Mikaelin ja Ilarin suhteella on mahdollisuus.

Ihmistä ei saa pakottaa toisenlaiseksi kuin hän on

Mikael on saanut isoäidiltään lahjaksi Erik Lindgrenin vuonna 1903 ilmestyneen Kasvitarhakirjan omistuksella: ”kasvitarhassa on kaikki”. Se ”kaikki” lienee seuraava kohta, joka on myös romaanin motto: ”Oikea sääntö hedelmäpuiden kasvatuksessa on se, ettemme saa koskaan pakottaa puuta muodostumaan vastoin sen omaa taipumusta, vaan päinvastoin meidän kaikella tavalla tulee tukea ja auttaa sitä. Tosin voidaan vastakkaiseenkin suuntaan menetellen saavuttaa varma tulos, mutta tavallisesti seuraa siitä rangaistus ennemmin tai myöhemmin.”

Viesti on, että ihmistäkään ei saa pakottaa toisenlaiseksi kuin hän on, muuten seuraa rangaistus. Mikaelilla se on juominen kuten isoisällä, Ilarilla taas uran takia solmittu avioliitto. Se on ollut onneton myös vaimon kannalta.

Isoäidin kasvitarha on rappiolla, melkein kuollut, mutta Mikael herättää sen uudestaan eloon. Aivan samalla tavalla Mikaelilta ja Ilarilta kestää vuosia, ennen kuin he voivat tunnustaa tunteensa ja julkistaa suhteensa.

Vaimojen osa jää syrjään

Toivon leski Hertta pyytää anteeksi Mikaelilta: ”Joskus luulemme kaiken loppuvan kuolemaan, mutta ei: viimeisenä tulee anteeksianto.”

Ilarin vaimo Helena loukkaantuu ensin, mutta löytää uuden miehen ja saa lapsen. Tässä kohtaa on ehkä vähän liikaa happy endiä.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä (2014) valotetaan myös petetyn vaimon näkökulmaa: sitä, miten raskasta on elää, kun mies ei halua koskaan koskettaa.

Sen sijaan Viinakortissa vaimojen tehtävänä on vain antaa anteeksi.

Vaikka aikakausi on osaltaan syynä kulissiliittoihin, se ei voi kokonaan poistaa miesten vastuuta sitä, että he ovat naineet naiset valheellisin perustein.

Miehuus ei riipu seksuaalisesta suuntautumisesta

Lopussa Mikael löytää itsensä ja sen, minne kuuluu. Hän ei anna äitinsä ryövätä ja myydä isovanhempien talon esineitä. Isoisän paita ”istuu kuten paidan pitääkin istua. Olen kasvanut siihen. Täyttänyt sen.”

Jo aikaisemmin Mikaelille on tärkeää todeta: ”Olen mies ja tunnen itseni mieheksi.” Mutta nyt myös yhteisö – tai ainakin Toivon leski Hertta – vahvistaa tämän.

Miehuus ei riipu seksuaalisesta suuntautumisesta, se on rohkeutta – ennen kaikkea rohkeutta olla oma itsensä. Rohkeus oli yksi antiikin neljästä kardinaalihyveestä ja niistä tärkein, koska ilman sitä muut hyveet eivät voi toteutua.

Romanttinen rakkauskäsitys

Viinakortissa rinnastetaan siis kaksi suhdetta ja kaksi aikakautta: isoisän piti salata rakkautensa ja tarina päättyi onnettomasti, pojanpoika voi elää julkisesti ja läheisten hyväksymänä rakastettunsa kanssa.

Kiistämättä isoisä joutui kärsimään kaksoiselämän takia,  mutta ehkä rakkaus myös pysyi tuoreena siksi, että pari joutui tyytymään vain harvoihin, salaisiin tapaamisiin eikä heidän tarvinnut kohdata arjen haasteita.

Toivon rakkauskäsitys on näet ääriromanttinen: ”En olisi mitään elämältäni niin halunnut, kuin sulkea kaiken ulkopuolelle, unohtaa kaiken olemassaolon.” Samoin Urhon elämällä on tarkoitus niin kauan kuin Toivon sydän lyö.

Kannattaa muistaa, että suurissa eurooppalaisissa rakkaustarinoissa, Tristanista ja Isoldesta Anna Kareninaan, kärsitään rakkauden tähden, rakkaus jopa on kärsimystä, passiota. Ja lopulta tarinat päättyvät kuolemaan.

Enää sosiaaliset erot tai avioliitto eivät ole parin rakkaudelle ylittämättömiä esteitä, mutta sijoittamalla LGBT-parin muutaman vuosikymmenen päähän voi luoda uuden version perinteisestä rakkaustarinasta.

Tietoja

Sami Hilvo on syntynyt 1967.

Esikoisromaaninsa Viinakortin jälkeen Hilvo on julkaissut romaanit Rouva S. (2012) ja Pyhä peto (2016)

Tammen sivu.

Hilvon blogin osoite on: http://www.sohilvo.blogspot.com/

Wikipedian sivut: viinakortti, kristilliset hyveet, kardinaalihyveet, tuomarinohjeet.

Kirjallisuutta

Mustola, Kati: Homoseksuaalisuus ja sota. Kahden veteraanin tarinat. – Kokoomateoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Mustola, Kati: Lyhyt homoseksuaalisuuden historia. – Teoksessa Marja-Leena Parkkinen: Ulos kaapista. Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta. 2. p. Like 2006.

Vilkuna, Kustaa: Etunimet. Avustajat Marketta Huttu ja Pirjo Mikkonen. Sis. teokseen Joka kodin suuri nimikirja. Suuri suomalainen kirjakerho 1996.

Kyllikki Mäntylä: Opri

Kyllikki Mäntylän Opri on ihanteellinen evakko, joka valoisuudellaan ja auttavaisuudellaan voittaa paikallisten sydämet.

Mäntylän näytelmä Opri (1953) tapahtuu sodan jälkeen kunnalliskodissa. Se sijaitsee Länsi-Suomessa, tarkempaa paikkaa ei ole kerrottu.

Länsisuomalainen kolmikko ja ulkopuolinen Opri

Kunnalliskodissa on tapana, että neljä vanhinta naista asuu ”kunniahuoneessa”. Neljäs paikka on vapautunut, kun asukas on kuollut.

Kolmen asukkaan keskustelussa käy ilmi, etteivät kaikki länsisuomalaisetkaan ole luonteeltaan samanlaisia. Elämänmyönteinen Miina haluaisi, että jotain tapahtuisi, kun sen sijaan Akviliinan mielestä kaikki on hullusti. Dementoitunut Tiina puhelee vain pojastaan tajuamatta, että tämä on kuollut.

Toisaalta kolmikon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa se, että heidän nimensä rimmaavat: Tiina, Miina, Akviliina. Oprin osoittaa ulkopuoliseksi jo erilainen nimi, joka on ortodoksinen.

Toinen kohta, jolla osoitetaan Oprin erilaisuutta, on se, että hänen repliikkinsä ovat murteellisia. Kaikki muut henkilöt puhuvat yleiskieltä ja edustavat näin ”normisuomalaisuutta”.

Sydämellinen Opri voittaa muut puolelleen

Opri on 70-vuotias evakkonainen, leski ja lapseton, siis aivan yksin maailmassa.

Positiivisen luonteensa ja auttavaisuutensa takia Opri kuitenkin on löytänyt kaikkialta ystäviä. Jopa evakkoon jouduttuaan hän on ystävystynyt talon emännän kanssa.

Näytelmän alussa Oprin mökki on määrätty purettavaksi tien tieltä ja hän joutuu surukseen kunnalliskotiin. Emäntä kuitenkin lupaa ottaa hänet asumaan talon kamariin, kunhan siellä asuva sukulainen ensin kuolee.

Oprin salainen ase ovat unet, joiden avulla hän ohjailee ihmisten elämää oikeaan suuntaan. Aiemmin hän on mm. estänyt itsemurhan aviottoman raskauden takia ennustamalla, että lapsen isä vielä muuttaa mieltään.

Opri kuitenkin kokee unilla ”manipuloinnin” synniksi, varsinkin kun edesmennyt aviomies Oleksi ei ole hyväksynyt unia.

Mutta sitten Opri näkee tosiunen tulipalosta ja osaa varoittaa siitä ajoissa, ja ”sen oikean” ennustaminen osuu ainakin joskus oikeaan.

Oprista alkaa näyttää siltä, että ”manipulointi” ei olekaan väärin, vaan kyse on päinvastoin ihmisten auttamisesta. Ja jos uni ei toteudu, on vain nähtävä uusi uni. Opri saa siis ikään kuin luvan olla oma itsensä.

Muutenkin Opri alkaa viihtyä kunnalliskodissa. Hän kieltäytyy, kun emännän luota viimein vapautuu asunto.

Heimot lähenevät, suvaitsevaisuus voittaa

Lopulta jopa Akviliina sulaa Oprin sydämellisyyden edessä. Käy ilmi, että molemmilla on ollut ankara aviomies, mutta kokemus on tehnyt Akviliinasta kaikesta purnaavan mörököllin, mutta Oprista päivänpaistetta ympärilleen levittävän.

Oprin ja Akviliinan suhteessa on monenlaista symboliikkaa. Kansallisella tasolla heimot lähenevät toisiaan, kun karjalaisten ystävällisyys ja empatia pehmentää länsisuomalaisten ulkoisesti kovaa luonnetta.

Inhimillisellä tasolla viesti on suvaitsevuuden voitto: maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Se, että luonne ja tavat ovat erilaisia, ei ole vika vaan rikkaus.

Opri-elokuva sisältää dokumenttikuvia

Opri filmattiin 1954. Ohjaajana oli Edvin Laine. Pääosaa näytteli Rakel Laakso. Elokuva mahdollisti sen, että tapahtumia ei tarvinnut rajoittua ”kunniamummojen” huoneeseen tai ylipäänsä sisätiloihin. Ulkokohtauksilla saatiin enemmän toimintaa ja vastaavasti puhe väheni.

Elokuvan alussa nähdään dokumenttifilmeistä otettuja kuvia Karjalan maisemista rauhan aikana ja kuullaan Oprin äänen sanovan, että kotiseudulla on kauniimpaa kuin missään muualla ja että siellä voi olla ainakin unissa.

Sitten kuvan ilmestyvät lumipukuiset sotilaat, jotka sytyttävät talot tuleen.

Sen jälkeen nähdään kuvia evakkojen kulkueesta lumista taustaa vasten, ja sitten lähikuva Oprista heidän joukossaan.

Seuraavassa kohtauksessa nuoret tytöt seisovat Oprin mökin edustalla. Heidän keskustelustaan käy ilmi, että Oprin koti ei ole ”täältä” vaan hän on evakko.

Ortodoksisuus hyväksytään osaksi suomalaisuutta

Tuvassa Opri hän näyttää tytöille ”tulikiekon” – rukki pyörittää soihtua. Naurava Opri näyttää ihan noidalta.

Myöhemmin kunnalliskodissa ”huru-ukot” ripittävät häntä Vanhan Testamentin noidat tuomitsevilla kohdilla. Myöhemmin he peruvat puheensa: Oprin unet hyväksytään – ne eivät ole syntiä.

”Huru-ukot” esitetään ikuisina pikkupoikina, jotka leikkivät vauhdikkaasti ulkona, kun taas ”kunniahuoneen” vanhat naiset istuvat sisällä. Rakkaus ja parisuhde on mahdollinen vain kaksi-kolmekymppisille, ei vanhoille.

Kunnalliskodissa Opri joutuu aluksi piilottelemaan ikoniaan. Vasta kun Akviliina lopussa hyväksyy hänet, hän panee sen ”kunniahuoneen” seinälle. Näin ortodoksinen usko symbolisesti hyväksytään ”suomalaisuuteen” kuuluvaksi.

Kaipaus Karjalaan

Yleisesti ottaen elokuva seuraa näytelmän juonta, mutta lopussa Opri sanoo vain olevansa ”kotona – melkein”. Sen sijaan näytelmässä hän sanoo, että jos olisi mahdollisuus palata Karjalaan, hän lähtisi heti. Näytelmässä saattoi ilmeisesti puhua suoremmin kuin elokuvassa, jonka katsojamäärät olivat toista luokkaa kuin näytelmän.

Muutenkin Karjalan kaipaus on elokuvassa lähinnä nostalgista, vailla näytelmän traagisia sävyjä. Tosin näytelmässäkin Opri ikään kuin hymyilee kyynelten läpi.

Opri-elokuva samoin kuin Evakko-elokuva esitettiin 60-luvulla TV:ssä. Evakkous ei siten ollut tabu, joskin se elokuvassa esitettiin menneisyyden ilmiönä.

Kirjailijasta

Kyllikki Mäntylä, omaa sukua Wanninen, syntyi Sortavalassa 1907.

Mäntylä oli koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän työskenteli Yleisradion maaseutuohjelmapäällikkönä Kuopiossa 1941-1952.

Mäntylän tuotantoon kuuluu novelleja, pakinoita, näytelmiä ja kuunnelmia.

Oprin vaiheista Karjalassa ja avioliitosta kertoo Opri ja Oleksi (1955).

Tauno Pylkkänen sävelsi Oprin ja Oleksin oopperaksi 1984.

Mäntylä kuoli 1979.

Olen blogissa verrannut Mäntylän Opria Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivään.  Artikkelissa, jonka aiheena oli Unto Seppäsen Evakko, olen maininnut lyhyesti siitä, että huumorin toi evakkojen ominaispiirteeksi Evakko-elokuvan ei-karjalainen ohjaaja Ville Salminen.

Kirjallisuutta

Kirjailijasta Wikipediassa

Elokuvasta Wikipediassa.

Iiris Kähäri: Elämän koko kuva

Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilö on valkoinen idealisti, joka ei lannistu mistään ja huolehtii epäitsekkäästi muista evakoista. Hän on kuitenkin niin kiinni menetetyssä Karjalassa, ettei hyväksy, kun muut evakot sopeutuvat uusiin oloihin.

Elämän koko kuva (1960) alkaa kesäkuun alussa 1944 ja loppuu vuoteen 1956. Se kattaa siis toisen evakkoon lähdön ja kaksitoista seuraavaa vuotta.

Aluksi tapahtumapaikkana on kuvitteellinen Juokseman pitäjä Itä-Kannaksella. Pinnalta katsoen kaikki näyttää olevan rauhallista ja vanhempien ikäluokkien miehet on kotiutettu.

Samaan aikaan valmistaudutaan salaa pahimpaan: evakuointiohjeet on jaettu ja paikkakunnalle tulee eversti esikuntineen. Pian alkaa kulua tykkien jyly: puna-armeijan suurhyökkäys on alkanut.

Valkoinen idealisti ja hänen kaksi vastakohtaansa

Kuvaus keskittyy miehiin. Kirjailijan omien sanojen mukaan ”Miehet [- -] toimivat, naiset passaavat omahyväisiä miehiään, niin kuin karjalaiset naiset ovat aina passanneet.”

Keskeiset miehet ovat viisikymppisiä eivätkä siten enää rintamalla. Pääosassa on pitäjän suojeluskunnan päällikkö Jalmari Joro. Hänen vastakohtiaan ovat kunnan esimies Tuomas Musakka ja entinen punakaartilainen Latiskaisen Pekko.

Pienempiä rooleja on nimismiehellä, rovastilla ja inkeriläisellä Israel Kurpalla. Heitä kuvataan vain ulkoapäin, toisin kuin kolmea ensimmäistä.

Ennen Suomen itsenäistymistä Jalmari Joro, Tuomas Musakka ja Latiskaisen Pekko kävivät paikkakunnan kansanopistoa. Siellä heitä kasvatettiin ihanteellis-siveellisessä ja isänmaallis-aktivistisessa hengessä.

Niinpä nuorukaiset vannoivat, etteivät koske tupakkaan eikä alkoholiin eivätkä harrasta seksiä ennen kuin avioliitossa. Joro on myös pitänyt lupauksensa.

Edellisen sukupolven kannakselaisten kanta oli, että Venäjä on mahtava ja sen kanssa piti elää sovussa, varsinkin kun kaupankäynti Pietarissa oli hyödyllistä. Nuoret leimasivat tämän orjamaiseksi jäänteeksi menneisyydestä, jolloin hovi omisti maat ja ropottia eli päivätöitä tekevät talonpojat saattoivat joutua ruumiillisten rangaistusten kohteiksi.

Kolmikko vannoi myös valan isänmaalle, mutta Pekko meni vuonna 1918 punakaartiin eikä Tuomas Musakka uskaltanut lähteä taistelemaan valkoisten puolelle kuten Joro, joka joutui punapäällikkö Kaljusen kiduttamaksi.

Elämän koko kuva käsittelee sisällissotaa perinteisen valkoisen näkemyksen mukaan. Punaiset ovat roistoja, valkoiset sankareita. Näin ollen myös isänmaallisuus on valkoista.

Joro pelasti vuonna 1918 Pekon ampumiselta, mutta Pekko ei ole tästä kiitollinen.

Päinvastoin Pekko on edelleen katkera siitä, että hänen elämänolosuhteensa ovat huonommat kuin muilla. Hän valehtelee jatkuvasti eikä ole halukas tekemään työtä, vaan hänen mielestään yhteiskunnan pitäisi järjestää hänelle samanlaiset olot kuin rikkaille.

Surullisin kohtalo Elämän koko kuvassa on inkeriläisellä Israel Kurpalla, joka on elänyt pakolaisena puoli vuosisataan. Kun raja Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä sulkeutui, hän jäi Suomen puolelle eroon perheestään eikä ole kuullut heistä sen jälkeen.

Kurpan kohtalo toisaalta muistuttaa, mitä ihmisille Neuvostoliitossa tapahtui ja näin asettaa suomalaisten kärsimykset mittasuhteisiin. Toisaalta Kurppa on Pekon vastakohta, koska hän ei katkeroidu. Samalla Kurppa on myös Joron vastakohta, sillä hän ei suuntaudu aktiiviseen toimintaan vaan jatkuvaan rukoukseen.

Joro on kautta vuosien säilyttänyt yhtä idealistisen mielenlaadun. Evakuointimääräysten tullessa hän huolehtii ensin muiden asioista ja vasta viimeksi omistaan. Sen sijaan kunnan esimies Tuomas Musakka toimii juuri päinvastoin ja pakkaa ensin omat tavaransa.

Kähäri kuvaa tiivistetysti, miten Joro osaa keskittyä kulloiseenkin tehtävään: ”Aika ei jakautunut enää tunneiksi, viikonpäiviksi ja viikoiksi vaan tehtäviksi; se oli tehtävä siellä, tämä täällä, nuo ihmiset saatava tuonne, nämä eläimet tänne.  Oli tarpeita. – Missä täällä saisi vettä? – Missä saisi ruokaa? – Missä saisi pestä vähän? – Missä olla pitkällään? – Eikö kukaan tiedä kenkiä tälle ihmiselle? – Mitähän kello on, olen hävittänyt kelloni? – Älä itke, kyllä äiti löytyy etkä sinä hukkaan joudu, onhan sinulla lappu kaulassa.” 

Elisenvaaran pommitus

Romaanin alkupuolen traaginen kohokohta on, kun juoksemalaisia kuljettava evakkojuna sattuu olemaan Elisenvaaran asemalla juuri silloin, kun asemaa pommitetaan.

Siviiliuhreista ei kerrottu sodan aikana lehdissä, jottei levitettäisi paniikkia. Huhut tietenkin levisivät.

Elämän koko kuva osoittaa, että aihetta saattoi käsitellä vuonna 1960. Asia kuitenkin unohtui monelta eivätkä nuoremmat olleet siitä kuulletkaan, joten se saatettiin 2000-luvulla esittää uutisena. Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin kirjalla on kuvaava nimi Vaiettu Elisenvaraan pommitus (2008). Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) saavutti arvostelijoiden tunnustuksen kuvaamalla Simolan aseman pommitusta Lappeenranta-sarjan viimeisessä osassa Kallis kotimaa (2004).

Rahkola ja Geust samoin kuin Hietamies romaaninsa esipuheessa ja henkilöidensä kautta arvostelevat myös suomalaisia viranomaisia. Koska näiden asemien kautta kuljetettiin joukkoja ja aseita rintamalle, ne olivat luonnollisia pommituskohteita Neuvostoliiton ilmavoimille. Silti asemien ilmatorjuntaan ei ollut satsattu ja evakkojunat pysähtyivät ammusjunien viereen.

Kähäri ei puhu mitään tapahtuman syistä eikä myöskään kuvaa itse pommitusta.

Joro, rovasti ja Musakka saapuvat Elisenvaaran asemalle saatuaan kuulla pommituksesta. Taitavasti vihjeitä käyttämällä Kähäri antaa lukijan mielikuvituksen loihtia mieleen kaamea näky:

”Sotilaita oli korjaustöissä. Siellä oli tunneli jonka läpi asemamiehillä oli tapana kulkea ratapihan toiselle puolelle. Jotakin oli tapahtunut tunnelin suulla, missä lapioitiin ja kannettiin.

He tunsivat myös hajun. Siellä haisi hius joka syttyi ja sihisi ruskealle karrelle. Ja jotakin muuta oudosti pulpahtaen mieleen; syksyiset päivät jolloin lampaita oli teurastettu Suur-Joron asemalla ja naiset kärvensivät nuotiolla niiden kalloja.”

Kolmikko ajaa autolla kiinni junan, joka on lähellä Savonlinnaa. ”He tapasivat pöpperöisiä ihmisiä jotka eivät osanneet sanoa sanakaan; ja toisia jotka istuivat kuin viimeisetkin riekaleet riisuttuina ja katselivat jonnekin ohi, suu ja silmät äänettömästi huutavina aukkoina. Hiukset olivat monelle hajallaan ja kengät olivat kadonneet pakenemisen aikana. Hiiltyneitä arkistolaatikoita löydettiin yhdestä vaunusta, ja sitten oli vaunuja, joita ei avattu ollenkaan.” 

Eräästä perheestä on kuollut äiti ja kuusi lasta, ja eloon on jäänyt vain pienin sekä isä joka on sodassa. Joron aiemmin auttama pikkutyttö on hengissä mutta on nähnyt äitinsä kuoleman; äiti oli raskaana ja vatsa repeytyi auki niin, että vauva tuli ulos mutta ei tietenkään selvinnyt.

Eloonjäänyt mummo kertoo tarinansa, jossa tavallinen elämä – jos nyt evakkomatkaa voi sellaiseksi lukea – muuttuu hetkessä helvetiksi. Mummon kertomus keskittyy havaintoihin, ja ainoa tunteen ilmaus on lopussa: ”pääsimme  jo pelloille kun koneita tuli taas eivätkä ne pommittaneet enää, ampuivat vain, ja me olimme iloisia siitä.” 

Romaanissa tulee näytetyksi, että vaikka nykyistä kriisiterapiaa ei ollut, vanhat koetellut keinot – kuunteleminen ja muu lähimmäisenrakkaus – olivat käytössä.

Rovasti ja Musakka lähtevät junan mukana, mutta Joro palaa Juoksemaan johtamaan evakuointia.

”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata”

Kenraali antaa evakuointiin aikaa viisi vuorokautta. ”Mahdollisimman paljon yksityistä omaisuutta on saatava pois. Ihmisillä pitää olla jotakin millä heti alkaa, etteivät jää istumaan ja ajattelemaan.”

Niinpä ”Jalmari Joro yritti ja pani toiset yrittämään. / Tehtävä oli mieletön. Monet masentuivat ja heittivät pakkaamisen, särkivät omaisuuttaan ja tappoivat eläimet.”  

Kun Viipuri menetetään, Jorokin alkaa epäillä: ”Kaikki oli mieletöntä. Kannattiko mikään enää.” Mutta kun hän on saanut tietoja vaimostaan ja pojastaan, hänen mielialansa nousee ja hän jaksaa taas.

Joron tunnuslause on: ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata.”

Mutta rintama pysähtyy, ja sato saadaan korjattua, ennen kuin välirauhansopimuksen jälkeen on lähdettävä.

Tulevaisuutta pelätään: ”Kyllä Venäjän vankiloihin mahtuu…yksi kansa.” ”Ei kai koko kansaa viedä, eihän koko kansaa voida viedä”.

Kahdenlaisia evakkokokemuksia

Aiemmassa evakkotalossa Jalasjärvellä emäntä toivottaa Joron vaimon Liisa poikansa kanssa kyynelsilmin tervetulleiksi: ”Hän on meitä kaihoten muistellut ja toivonut tapaamista vaikka ei tällä lailla.” 

Toisenlaisia kokemuksia kertovat opiston naiset. Evakkojen tavaroiden purkaminen rautatieasemalla herättää Pohjanmaalla kateutta: ”nyt sitten nähdään, mihin tavara on Suomesta kadonnut kahden vuoden sisällä, nyt sitten kun nähdään kun se nähtäväksi tuodaan. Karjalaan! Sinne on syydetty naulat, laudat ja muut ja täällä senkun nuollaan näppejä. Kenellä on tuollaisia tavaramääriä? Ei kellään. Pilaantuneitako? No miksi veivät sinne? Homehtunuttako? Pitäkää homeenne! Uusia pisteitäkö niille vaatteita varten? Ja vielä! Jo on meidänkin vuoro! Ja kuka täällä on vaatteita nähnytkään, pumpulipöksyjä, kysyn mitä? Mutta Viipurissa ovat myyneet julkisesti, sanovat ne jotka kulkevat sen kaupungin läpi. Ja kuka on vuosiin ostanut emaliämpäreitä? Viipurissa niitä myydään. Ja riisiä ja kahvia ja sekahedelmiä. Luumusoppaa syövät Karjalassa! Suomen Huolto jakaa kaiken sinne. Kankkulankin kaivossa olisivat olleet paremmassa tallessa kuin Karjalassa. Nyt se nähdään.”     

Sopeutujat kuvataan negatiivisesti

Ensimmäinen evakkopaikkakunta ei suinkaan aina ollut sama kuin lopullinen sijoituspaikkakunta. Epävarmuutta saattoi kestää vuosia.

Juoksemalaiset asutetaan kuvitteelliseen Koveron pitäjään Satakunnassa.

Joro liikkuu ympäri Suomea perustamassa Karjala-seuroja ja joutuu suorapuheisuutensa takia Valpon (Valtiollisen poliisin) pidättämäksi.

Joro ei suostu uskomaan, ettei Karjalaan vielä kerran palattaisi, ja arvostelee muutenkin sodanjälkeistä politiikkaa.

Sen sijaan Tuomas Musakka on jälleen pitänyt ensin huolta omista eduistaan. Hän on ostanut veljensä kanssa maatilan, ja muutaman vuoden kuluttua hänellä on paremmat olott kuin Karjalassa.

Samoin Inkeroisen perhe kuuluu onnekkaisiin. Heillä on maatila, jonka he välirauhan aikana ostivat ja palatessaan Karjalaan antoivat vuokralle.

Pekkoa sodanjälkeinen politiikka suosii. Hänet valitaan Suomi-Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtajaksi. Mutta ei kestä kauan, kun hän joutuu syrjään.

Romaanin kannalta on ikävää, että valot ja varjot on jaettu näin selvästi: nopeat sopeutujat ovat omanvoiton pyytäjiä tai suorastaan roistoja.

Joro huolehtii muista mutta tuomitsee toisin ajattelevat

Jorossa on paljon positiivisia ja ihailtavia puolia. Hän taistelee sisukkaasti oikeudenmukaisuuden puolesta – tai sen puolesta minkä kokee oikeudenmukaiseksi. Hän myös huolehtii epäitsekkäästi muista evakoista uhraten oman etunsa. Eikä hän koskaan anna periksi.

Samojen asioiden kääntöpuolena on moraalinen jäykkyys ja pelisilmän puute. Niinpä vääryys näyttää voittavan: Joro petetään maanjaossa ja hänet pelataan ulos eduskuntavaaleissa.

Joro on autoritaarinen luonne. Hän katsoo asioita vain omalta puoleltaan, ja koska hän kokee olevansa ehdottomasti oikeassa, hän tuomitsee toisin ajattelevat. Kun nimismies liittyy sosiaalidemokraatteihin, se on Jorolle petos valkoista isänmaallisuutta kohtaan.

Saako sulautua muihin, pitääkö koko ajan ikävöidä?

Evakkojen ongelmana on toisaalta muiden suhtautuminen heihin. Israel Kopra kuvaa ”en finne igen”-tyyppistä yleistämistä: ”Jos yksi meistä rollaa asiansa linja-autossa tai junassa niin kaikki rollaavat, jos yksi meistä menee käskemättä kylään niin kaikki menevät, jos yksi meistä kanittaa toisen tavaran niin kaikki kanittavat, jos yksi meistä miettii eikä mitään tee niin kaikki ovat laiskoja”.

Toisaalta ongelmana on evakkojen oma ikävä. Se on todellista, mutta Joro suorastaan vaatii, ettei se saa hiukkaakaan lieventyä vaan joka hetki on muisteltava Karjalaa. Mitään uudella paikkakunnalla ei saa pitää hyvänä. Joro nauttii kuullessaan sellaisia lauseita kuin: ”Korviketta tämä vain täällä on.”

Karjalaisten pitäisi Joron mielestä olla vain omassa porukassaan. He eivät saisi seurustella muiden kanssa paitsi silloin, kun kyse on asioiden hoitamisesta.

Joro vastustaa kaikkea ihmisten muuttumista, mikä osittain liittyy hänen ikäänsä. Joro unohtaa tyystin, että hänen sukupolvensa asettui aikoinaan edellistä sukupolvea vastaan.

Katkerinta Jorolle on, että muut eivät usko, että Karjalaan vielä palataan.

Sukupolvien erilainen suhtautuminen evakkouteen

Joro joutuu maksamaan katkeran hinnan luonteensa varjopuolista ja keskittymisestään muihin asioihin perheensä sijasta. Hän pettyy lapsiinsa, jotka torjuvat hänen henkisen perintönsä. Samalla Kähäri näyttää, että keski-ikäiset ja nuoret suhtautuvat evakkouteen eri tavoin.

Kun tytär Mirjam nai hämäläisen Esan, vaimo Liisa joutuu huomauttamaan miehelleen. ”Ihminenhän se on hämäläinenkin”. Jorolle ihmisiä ovat vain karjalaiset.

Joro jopa mietti, että jos tyttärestä tulee ”juudas”, ”eikö hänellä olisi oikeus? Tappaa tytöstä juudas heti kärkeen? Eikö hän ollut sitä varten isä? Eikö se ollut jokaisen isän tehtävä? Vai salliminenko on isän tehtävä? Sekö? Tuliko sallia? Sallimistaan sallia? Olla sallimus.”

Tyttärenpojan Joro päättää kasvattaa karjalaiseksi.

Joron poika Mikko muuttaa Ruotsiin ja menee naimisiin ruotsalaisen kanssa. Hän kokee, että isä on vaatinut häneltä liikaa: ”Ei minulla ole sinulle iloa kuitenkaan, ei ole koskaan ollut, kun olet tahtonut että olisin pystynyt siihen mihin sinäkin”.

Tämä on kiinnostava tulkinta yhdestä Ruotsiin muuton syystä: autoritaarisen vanhemman liialliset vaatimukset.

Tutkimus ja kaunokirjallisuus

Joron luona käy tutkija, mutta tämä ei ole kiinnostunut Joron näkemyksistä. Tutkimuksessa keskitytään näkyviin asioihin kuten montako hehtaaria omistaa ja onko ei-karjalaisia ystäviä. Joro haluaisi, että kuvattaisiin myös sitä, mitä ihmisten mielessä tapahtui.

Vielä enemmän Joro vastustaa sitä, että tutkimus keskittyy niihin, jotka sopeutuivat ja menestyivät. Hän itse painottaa itse niitä, jotka olivat kokeneet niin pahaa, että murtuivat, esimerkiksi ”emäntä joka lehmien hännissä juostessaan sairastui”. Monilla Elisenvaaran pommituksessa läheisiään menettäneillä lapsilla on fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia.

Ilmeisesti viitataan Heikki Wariksen työryhmän kirjaan Siirtoväen sopeutuminen (1952).

Tässä käy ilmi tutkimuksen ja kaunokirjallisuuden ero: tutkimus keskittyy yleiseen, kun taas kaunokirjallisuus kertoo yksilöistä. Toisaalta Joro on myös aikaansa edellä: hänen ehdottamiaan asioita tutkitaan nykyisin.

Suojasään ja Kekkosen vaikutus

Romaani päättyy vuoteen 1956.  Stalinin kuoltua Neuvostoliitossa alkanut suojasää vaikuttaa myös Suomeen. Inkeriläinen Israel Kurppa saa viimeinkin tietää, että vaimo on kuollut jo kymmenen vuotta sitten mutta poika elää.

Joro on ollut Kekkosen ulko- ja sisäpolitiikan vastustaja, mutta tämän tultua presidentiksi hovioikeus peruu maanjakoratkaisun. Joro saa siitä tiedon kuolinvuoteelleen.

Joro ehtii myös nähdä suuren projektinsa, pitäjän historian, painettuna – muistot ovat tallessa. Toisaalta Joron kuolema symboloi sitä, että hän on menneisyyden jäänne.

”Katso, minä teen uutta”

Houreissaan Joro näkee Ukko-Pekan, presidentti P. E. Svinhufvudin, joka taipumattomuutta hän on ihaillut jo ennen itsenäistymistä. ”Kaikki paljastuu”, likakin. Ukko-Pekan mielestä Joron mieli on paatunut, koska ”Se on täynnä tekoja”, luterilaisuudessahan pitäisi luottaa vain armoon. Ukko-Pekka kuitenkin lupaa Jorolle anteeksiannon.

Jo aiemmin rovasti on väläyttänyt tuonpuoleista ulottuvuutta. Seurakunnan lopettajaisjumalanpalveluksessa hän ottaa tekstiksi: ”Näin sanoo Herra, joka teki tien mereen ja polun valtaviin vesiin: Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö, katso minä teen uutta.” Kyseessä on Jesajan kirjan 43. luvun jakeet 18-19.

Kohdan voi toki tulkita myös tämänpuoleisesti: juutalaiset palasivat pakkosiirtolaisuudesta ja temppeli rakennettiin uudelleen. Karjalaiset eivät voi palata, mutta he luovat uutta uusilla kotiseuduillaan.

”Suojaten lakia ja rauhaa”

Yksi teoksen keskeisistä symboleista on vuoden 1918 sodan valkoisten muistomerkin laatta, johon on kuvattu Joron kasvot. Se katoaa evakuointivaiheessa. Romaanin lopussa lukija – mutta ei Joro – saa tietää, että Pekko heitti sen pois ja se vajosi veden syliin.

Laatta on siis sekä kadonnut että rajan toisella puolen, joten ”laattaa ei siis ollut olemassa; olivat vain sanat ja ne olivat mielessä jos muisti; jos ei muistanut, eivät olleet mielessäkään”.

Sanat, jotka kirjaan on painetu isoilla kirjaimilla, kuuluvat: ”SUOJATEN LAKIA JA RAUHAA”. Tämän voi tulkita niin, että valkoiset arvot on täytynyt sodan jälkeen kätkeä julkisuudessa, mutta ne säilyvät näkymättömissä, ihmisten mielissä.

Tämä taisi olla vain toiveajattelua ja laatan katoaminen enne. Vaikka Elämän koko kuvalla on monia ansioita, siitä ei tullut klassikkoa kuten Unto Seppäsen humaanista Evakosta ja ennen kaikkea siitä tehdystä elokuvasta. Yhtenä syynä oli Joron valkoinen ideologia, joka tallautui Väinö Linnan Pohjantähden jalkoihin. Trilogian toinen osahan ilmestyi samana vuonna 1960.

Suomi alkoi kehittyä moderniksi hyvinvointivaltioksi ja samalla aikuistuivat sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat, jotka irtautuivat Joron ja vanhempiensa arvomaailmasta.

Kirjailijasta

Iiris Kähäri, omaa sukua Ijäs, syntyi Viipurissa 1914.  Äidin isä oli sveitsiläinen juustomestari, joka oli outo ilmestys jopa monikansallisessa Viipurissa.  Kähäri tuli ylioppilaaksi 1934 ja valmistui kaksi vuotta myöhemmin kansakoulunopettajaksi Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta.

Talvisodan syttyessä Iiris Kähäri oli opettaja Viipurin eteläpuolella. Hän kertoo olleensa lottana ”arka rääpäle, huonohermoinen ja helposti väsyvä”. Kun hengenvaara uhkasi, hän joutui pakokauhun valtaan.

Kähäri sai luvan lähteä Lappeenrantaan, jossa sulhanen toimi esikuntaupseerina. ”Koskaan en jätä Viipuria niin kuin jätin sen ja kotini joulukuussa 1939. Oli aamuyö, lunta satoi hiljalleen, päivän pommituksissa syttyneet tulipalot leimuilivat yhä. Olin tiellä yksin, repussani alusvaatekerta, kovaa rahaa ja Alex. Matsonin artikkeli akvarellimaalauksesta. Näillä aseilla varustettuna tallustelin sotimaan.”

Jatkosota oli Kähärille lakkaamatonta raatamista. Hän hoiti päivätyön opettajana, toimi Räisälän lottien keräys- ja huoltopäällikkönä ja oli yksin vastuussa siitä, että perheellä oli ruokaa, polttopuita ja vaatteita.

Esikoispoika oli syntynyt 1940, toinen poika 1942. ”Ne saivat hampaita, tuhkarokon, täitä. Omassa päässänikin oli eläviä. Kun ajattelen viimeistä sotakesää 1944, hiusjuuriani kutittaa.” Kähäri pelkäsi miten tässä käy, mutta aviomies lohdutti: ”Eihän me sentään jäniksen selässä olla!”

Muutaman viikon kuluttua Kähärin pelko toteutui. Rohkeus oli kestänyt ”niin kauan kuin rintama pysyi loitolla. Sen murtuessa murtui myös rohkeuteni. Nyt sitäkin helpommin, kun oli kaksi pientä lasta”.  ”Omalta kohdaltani sotiminen siis päättyi tappioon. En ollut kyennyt siihen mihin olisi pitänyt kyetä.”

Iiris Kähäri loi siis Elämän koko kuvan Jorossa esimerkillisen miehen, joka kykeni siihen, mihin hän itse ei pystynyt. Kähärin oma motto oli kuitenkin sama kuin Joron: ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata.”

Sodan jälkeen Kähäri asettui Lohjalle, jossa hänen miehensä toimi kansanopiston rehtorina.

Monet Kähärin romaaneistaan sijoittuvat Kannakselle aikaan ennen sotaa tai käsittelevät evakkoteemaa.

Kirjallisuutta

Iiris Kähäri on kertonut elämästään ja teostensa synnystä kokoomateoksissa Ilon ja aatteen vuodet (1965) ja Miten kirjani ovat syntyneet 3 (1991).

Olen käsitellyt blogissani myös Kähärin romaaneja Viipurilaisen iltapäivä (1964), Vaikka en toivo paluuta (1972) ja Seppele Viipurille (1988).

Laila Hietaniemen Kalliin kotimaan arvosteluista ks. Hietasaari, Marita: Sodan muisti. Talvi- ja jatkosota 2000-luvun historiallisissa romaaneissa. Ennen ja nyt 5/2013.

Rahkola, Erkki & Geust, Carl-Fredrik Geust: Vaiettu Elisenvaraan pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. Ajatus 2008.

Siirtoväen sopeutuminen. Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta. Kirj. Heikki Waris et al. Otava 1952.