Vasili Grossman: A writer at war

Neuvostoliittolainen Vasili Grossman sai myöhempiin romaaneihinsa aineistoa toimiessaan sotakirjeenvaihtajana 1941-45, mutta hänen sodanaikaiset muistiinpanonsa ovat kiinnostavia jo sinällään. Hän kirjasi niihin paljon sellaista, mitä Neuvostoliitossa ei silloin eikä myöhemminkään voinut julkisesti puhua eikä kirjoittaa.

Kirjailijaksi siirtynyt entinen brittiupseeri Antony Beevor käytti Vasili Grossmanin muistikirjaa lähteenä teoksissaan Stalingrad (1998) ja Berliini 1945 (2002). A writer at war on siis tavallaan Beevorin kiitollisuudenvelan maksua Grossmanille. Teoksen toinen toimittaja Luba Vinogradova oli jo aiemmissa teoksissa toiminut Beevorin tutkimusassistenttina.

Silmälasipäinen, ylipainoinen juutalainen intellektuelli Vasili Grossman (1905-1964) ei kesällä 1941 kelvannut sotilaaksi. Sitkeästi vetoamalla puna-armeijan lehden Kraznaja Zvezdan päätoimittajaan Grossman sai kuitenkin nimityksen rintamakirjeenvaihtajaksi ja valmistautui tehtävään ampumakoulutuksen avulla.

Rintamalla Grossman oli tuhat päivää, siis kolme neljäsosaa ajasta jonka Suuri isänmaallinen sota kesti. Hän seurasi mm. kuukausia sodan ratkaisutaistelua Stalingradissa, mutta kunnia kuvata saksalaisten antautuminen vietiin häneltä ja annettiin hallituksen suosikille Konstantin Simonoville.

Ainutlaatuista oli Grossmanin kärsivällinen kyky luoda luottamus jolla hän sai niin komentajat kuin rivimiehet puhumaan kokemuksistaan tuntikausia. Tässä auttoi se, ettei hän ei kirjoittanut mitään keskustelun aikana vaan vasta jälkikäteen.

A writer at war sisältää muutaman Grossmanin sodanaikaisen reportaasin ja joitakin kirjeitä omaisille, mutta pääosan kirjassa saavat otteet tämän muistikirjasta lisättynä toimittajien kehyskertomuksilla ja selityksillä. Vaikka ne kieltämättä ovat tarpeen useimmille länsimaisille lukijoille, silti olisi hyvä tietää, miten otteet on valikoitu ja mitä aiheita on kenties jätetty kokonaan pois.

”Sodan ankara laki”

Rintamasotilailla oli taipumus väheksyä esikuntaupseereita ja vielä enemmän rintamakirjeenvaihtajia. Mutta kuten Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa toteaa, TK-miehen tehtävä ei ollut taistella, saati sitten kaatua, vaan kertoa niistä jotka sodan työt tekivät. Tähän pitää lisätä: tavalla joka piti moraalia yllä sekä rintamalla että kotirintamalla. Muuten asiaan puuttui sotasensuuri.

Ulkopuolisella reportterilla kuten Martha Gellhornilla ei ollut sensuurin rajoituksia, sillä hän lähetti juttunsa talvisodasta Tukholmasta, mutta sitä enemmän häntä rajoitti kielitaidon ja paikallisten olojen tuntemuksen puute, minkä lisäksi hän oli täysin sen armoilla mitä viranomaiset hänelle näyttivät. Grossmaniin verrattuna Gellhorn tuntuu tehneen ”turistimatkan sotaan”, jollaisen Paavo Rintala ikuisti Nahkapeitturien linjan ensimmäisessä osassa. Sen sijaan Gellhornin muita sotia käsittelevät sensuroidutkin artikkelit teoksessa The Face of War (1959, revised edition 1986) ovat todentuntuisempia, ilmeisesti juuri paremman perehtyneisyyden ansiosta.

Grossman oli harvinaisen rehellinen ja tarkkasilmäinen millä tahansa mittapuulla. Julkaistuissa artikkeleissa monia asioita toki poistettiin, muutettiin tai lisättiin. Stalingradista alkaen Grossman ei näet korostanut tarpeeksi puolueen osuutta.

Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on nimensä mukaisesti yksinpuhelu, joka keskittyy ennen kaikkea päämajaan ja suurstrategiaan; rintamalle päästessään Paavolainen sotilaiden ja siviilien perinpohjaisen haastattelun sijasta innostuu enemmän ”Aunus harmaasilmän” maisemasta. Siinä missä Paavolainen alituisesti pohtii ja kritisoi, Grossman vaikuttaa lähes puolueettomalta ”silmältä”. Muistikirjasta puuttuvat omat tuntemukset, esimerkiksi uupumuksestaan kirjailija puhuu vain kirjeissä omaisille.

Ymmärtääkseen sotaa Grossman kerää kaiken mahdollisen tiedon, mutta samalla hän luottaa aisteihinsa ja kirjaa muistiin mitä näkee, kuulee, tuntee, haista. Tarinoita hän suorastaan ahnehtii.

Muistikirja sisältää myös asioita, jotka olisivat voineet aiheuttaa vaikeuksia kertojilleen, jos oikeita ja olemattomia vakoojia jahtaavan SMERSHin edustajat olisivat päässeet muistikirjaa lukemaan. Neuvostoliitossahan myös yksityiskeskusteluissa lausutut tappiomielisiksi katsotut toteamukset olivat todiste maanpetturuuden aikeista: mielipide oli sama kuin aie ja aie oli sama kuin teko. Grossman haastatteli myös saksalaisten kanssa yhteistoimintaan ryhtyneitä, joita oli etenkin vähemmistökansojen piiristä. Ilja Ehrenburg on todennut, että Grossman oli poliittisesti naiivi.

Grossmanille tärkeintä on päästä sisälle sodan todellisuuteen, tajuta ”sodan ankara laki”. Hän on jopa luomassa sankarikulttia tarkka-ampujista jotka suorastaan kilpailivat tappamisessa. Wolf H. Halsti kertoo muistelmiensa toisessa osassa Aika vaatii veronsa (1975), että hän aikoi poistaa vastaavan kohtauksen Talvisodan päiväkirjasta (1971), koska arvasi sitä paheksuttavan, mutta jätti sen osoittamaan miten sota muuttaa ihmisen.

Uusien sanojen joukossa jotka Grossman kirjaa muistiin on lyhenne PPZh, ”kenttävaimo”. Ylemmät upseerit pakottivat usein sievän sairaanhoitajan tai puhelinvälittäjän elämään kanssaan. Grossman kuvaa asian nimenomaan näinpäin, syyllistämättä naisia kevytkenkäisyydestä, kuten eräillä suomalaisilla kirjailijoilla on ollut ikävä tapa. Liikuttavan herrasmiesmäisesti Grossman lisää, että kymmenettuhannet tytöt työskentelivät ahkerasti ja arvokkaasti.

Sen Grossman tosin jättää mainitsematta, että suhteeseen suostuminen oli käytännössä pakollista, koska suuttunut komentaja saattoi tehdä alaisestaan naisesta perättömän ilmiannon, mikä noissa oloissa johti ankaraan rangaistukseen.

Sodan raakuuden keskellä Grossman löytää myös pyyteetöntä hyvyyttä, esimerkiksi vanha köyhä nainen majoittaa ja ruokkii tuntemattomia miehiä maksua haluamatta. Grossmanilla on idealistisen kategorinen jako toisaalta ”puhtaisiin” ja epäitsekkäisiin, toisaalta vain aineellisista asioista kiinnostuneisiin ja muista hyötymään pyrkiviin ihmisiin. Sillä miten edellisten sodan oloissa käy?

Stalingradin taistelun aikana Grossman jopa glorifioi puna-armeijaa, mutta hän merkitsee rehellisesti muistiin myös sen, miten sen henki voittojen jälkeen muuttui: kenraalit riitelivät kunniasta ja Saksan siviiliväestölle kostettiin. Raiskaukselta eivät säästyneet edes neuvostonaiset, jotka oli tuotu pakolla Saksaan työvoimaksi.

Kaikkien uhrien puolesta

Kun Babi Jarin joukkohauta löytyi Kiovassa, neuvostolehtimiehille asetettiin tiukat rajoitukset: uhrien juutalaisuutta ei saanut mainita vaan piti puhua vain neuvostoliittolaisista, ja kiellettyä oli myös kertoa että ukrainalaiset olivat innolla osallistuneet massamurhaan.

Puolassa tulivat vastaan varsinaiset keskitys- ja tuhoamisleirit. Grossmanin kuvaus Treblinkasta oli niin arvokas, että sitä käytettiin todisteena Nürnbergin oikeudenkäynnissä.

Grossman tunsi syyllisyyttä siitä että hänen äitinsä oli jäänyt saksalaisten miehittämälle alueelle, hänen vaimonsa ei näet ollut halunnut ottaa anoppiaan asumaan Moskovan-kotiin. Grossman muutti kuitenkin syyllisyytensä luovuudeksi: Elämän ja kohtalon Anna Strum on hänen pysyvä muistomerkkinsä äidilleen.

Grossman ja Ehrenburg olivat mukana laatimassa Neuvostoliiton juutalaisten tuhosta Mustaa kirjaa, mutta sitä ei julkaistu. Antisemitismi oli Neuvostoliitossa kasvussa ja huipentui ns. lääkärisalaliittoon; vain Stalinin kuolema ehkäisi uuden puhdistusaallon.

Jo sodan aikana Grossman anoi pariksi kuukaudeksi lomaa ja hyödynsi kokemuksiaan kirjoittamalla romaanin Kansa on kuolematon (1942, suomennettu 1945 Neuvosto-Karjalassa nimellä Kansa on kuolematon ja Suomessa nimellä Voittamaton kansa). Teos pääsi Stalinin palkintoehdokkaiden listalle, mutta Stalin veti viivan sen yli: perääntymistä 1941 ei ollut syytä muistella, vaikka lopussa sotilaiden mielialat muuttunut, kun tehdään vastahyökkäys. Romaanin on tyypillistä sosialistista realismia: komentajat voivat epäonnistua mutta komissaarit kuvataan ihannoivasti, huoleton kansanmies kohoaa sankariksi, saksalaisia odottavat vain ahneet roistot ja kuolemanrangaistus hyväksytään.

Stalingradin taistelun alkua kuvaava romaani Oikeutetun asian puolesta (ei suomennettu) julkaistiin 1952, tosin sensuroituna ja muutettuna. Myös Hruštšovin aikana julkaistua versiota sensuroitiin mutta eri syistä. Vuonna 2019 ilmestynyt englanninnos Stalingrad on toimitettu julkaistuista versioista ja käsikirjoituksista.

Vielä huonommin kävi jatko-osan Elämä ja kohtalo. Kun se valmistui 1960, kirja vietiin aikakauslehti Novi mirin kassakaapista ja kaikki löydetyt kappaleet tuhottiin. Grossman oli luottanut Hruštšovin antistalinismiin tajuamatta, että tällekin olisi liikaa näkemys, että on yhtä väärin vainota ihmisiä luokan kuin rodun perusteella. Yksi kopio oli kuitenkin säilynyt, ja kirja julkaistiin lännessä 1980 (suomeksi 1983).

Grossman ei sitä nähnyt, hän kuoli jo 1964. Sitä ennen hän oli koonnut vielä voimansa esseeromaaniin Kaikki virtaa (1963,  suomeksi 1991). Kun Aleksandr Solženitsyn tuomitsi vallankumouksen sinänsä, Grossmanin leiristä vapautunut vanki pohdiskelee, että vapauden halu synnytti vallankumouksen, mutta vapaus tallautui Leninin luoman valtion jalkoihin, ja näin jatkui Venäjän vuosisatainen perinne jossa kehitys ja orjuus yhtyivät. Myös lännessä joskus esitetyn käsityksen, ettei tavallinen ihminen kaipaisi vapautta, Grossman torjuu: vapaudessa ei ole kyse mistään ylellisyydestä, joka olisi vähemmän tärkeää kuin elämän aineelliset parannukset, vaan yksinkertaisesti mahdollisuudesta itse vaikuttaa elämäänsä.

Sota oli Grossmanille valtava elämys, ja lopun elämäänsä hän rakasti sodanaikaisten laulujen laulamista lastensa kanssa. ’Nouse mahtava maa’ laulettiin aina seisaaltaan. Kaunistelematon totuus ei hänen mielestään kuitenkaan vähentänyt puna-armeijan valtavan suorituksen arvoa. Elämässä ja kohtalossa hän näytti kansan kärsimykset, jotka Suuren isänmaallisen sodan kultti oli ylenpalttisella sankarillisuuden korostuksellaan peittänyt, samoin kuin toiveet paremmasta tulevaisuudesta jotka Stalin sodan jälkeen petti.

Tämän artikkeli perustuu arvosteluuni, joka julkaistiin Kanavassa 4-5/2007 otsikolla Ei mikään turisti sodassa. Beevoria koskeva kohta on siirretty leipätekstin alkuun, ingressi on uusi, sodanaikaista romaania Kansa on kuolematon/Voittamton kansa kuvataan lyhyesti, romaanin Oikeutetun asian puolesta englanninnos Stalingrad on lisätty, ja tekstiin on tehty joitakin asia- ja tyylikorjauksia.

Lisäys: Antony Beevorin huomautuksia teoksessa Stalingrad

Antony Beevor tekee teoksessaan Stalingrad myös joitakin huomautuksia Grossmania tässä vaiheessa vaivaavasta idealisoinnista.

”Huonot annokset [sairaalassa] eivät liioin helpottaneet paranemista tai mielialaa. Tunnekuohun valtaama Grossman ilmiselvästi oletti siihen aikaan, että tämä oli Venäjän kohtalo. Hän merkitsi lyhyesti muistikirjaansa: ’Sairaalassa haavoittuneet saavat hyvin pienen palan suolattua silliä hoitajilta, jotka leikkaavat ne suurella huolella. Tämä on köyhyyttä.’ Niinä päivinä, ennen kuin Grossmanin silmät avautuivat, hän ei näyttänyt kykenevän näkemään totuutta. Neuvostologiikka määritteli armottomasti, että parhaat annokset menivät sotiville joukoille. Haavoittuneet, jos heillä oli onnea, saivat kašaa eli tattaripuuroa kolmasti päivässä, ei mitään muuta. Grossmanin näkemä suolasilli oli harvinainen herkku.”

”Stalingradissa maanmiehiään läheltä tarkkaillut Grossman ei hyväksynyt ajatusta, että he olivat täysin raaistuneet välinpitämättömiksi. Hän kirjoitti: ’Elämä ei ole helppoa venäläiselle, mutta sydämessään hän ei tunne, että tämä on välttämätöntä. Sota-ajan rintamalla näin vain kahdenlaista asennetta tapahtumiin: joko uskomatonta optimismia tai täydellistä masennusta. Kukaan ei kestä ajatusta, että sota jatkuu pitkän aikaa, eikä usko ketään, joka sanoo, että vain kuukausien ja kuukausien ankara työ johtaa voittaa.” Todellisuudessa niin hirveässä taistelussa saattoi ajatella vain sitä, miten selviää hengissä iltaan tai edes vielä tunnin. Ajattelu yhtään kauemmas tulevaisuuteen oli vaarallista unelmointia.”

”Grossman näyttää käyneen läpi henkisen idealisoinnin vaiheen, sillä hän näki puna-armeijan sotilaan puolitolstoilaisin käsittein. Toisessa muistikirjassaan hän kirjoitti: ’Sodassa venäläinen pukee sielulleen valkoisen paidan. Hän elää synnissä, mutta hän kuolee kuin pyhimys. Rintamalla monen miehen ajatukset ja sielu ovat puhtaat ja siellä on jopa munkkimaista vaatimattomuutta.”

Lisää tietoa englanniksi

Vasili Grossman Wikipediassa.

Antony Beevor Wikipediassa.

SMERSH tulee sanoista ”kuolema vakoojille. Tehtävistä ks. Wikipedian artikkeli.

Babi Jarin joukkomurhasta Wikipediassa.

Treblinkan tuhoamisleiristä Wikipediassa

Vasili Grossmanin teokset

Elämä ja kohtalo. Ven. alkuteos: Zizn i sudba. Suom. Esa Adrian. WSOY 1984.

Kaikki virtaa. Ven. alkuteos Vse tecet … Suom. Esa Adrian. WSOY 1991. 

Kansa on kuolematon. Kertoelma. Suom. L. Helo. Karjalais-suomalainen SNT:n valtion kustannusliike 1945. [Huom! sama kuin Voittamaton kansa.]

Voittamaton kansa. Suom. R. R. Ryynänen. Kansankulttuuri 1945. [Huom! sama kuin Kansa on kuolematon.)

A writer at war. Vasily Grossman with the Red Army 1941-1945. Edited and translated by Antony Beevor and Luba Vinogradova. Pimlico 2006. [First published in Great Britain in 2005 by The Harvill Press.]

Muuta kirjallisuuutta

Beevor, Antony: Berliini 1945. Engl. alkuteos: Berlin: the downfall 1945. Suom. Matti Kinnunen. WSOY 2002.

Beevor, Antony: Stalingrad. Engl. alkuteos: Stalingrad. Suom. Matti Kinnunen. WSOY 2000.

Gellhorn, Martha: The face of war. Atlantic Monthly Press 1988.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2: 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1976.

Halsti, Wolf H.: Talvisodan päiväkirja. Otava 1971.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. I-II. WSOY 1946.

Rintala, Paavo: Nahkapeitturien linjalla. Otava 1976.

Päivitetty 11.4.2022.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.