Laila Hietamies: Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut

Talvisota ei ollut 70-luvullakaan tabu. Sitä saattoi käyttää jopa viihderomaanin aiheena. Mutta Laila Hietamiehen Unohduksen lumet (1973) on muutakin: se kuvaa sotaa sekä sotilaiden että siviilien näkökulmasta.

Onnellisia ja onnettomia romansseja 

Unohduksen lumet on toinen osa sarjaa, jonka alkuosa oli Lehmusten kaupunki  (1972). Jo tällä erikoisromaanillaan Hietamies teki itsestään yleisön suosikin.

Lehmusten kaupunki tapahtuu 20-luvun lopun lopussa Lappeenrantaa muistuttavassa varuskuntakaupungissa.  Vanhoja perinteitä seuraten Uudenmaan ratsuväkirykmentin ja Hämeen ratsuväkirykmentin johto yrittää pitää etäisyyttä kaupunkilaisiin. Muutenkin luokkarajat ovat jyrkät, mutta nuoremmat upseerit pyrkivät seurustelusuhteissaan kapinoimaan niitä vastaan.

Varakkaan perheen tyttären Liisa Parmalan romanssi Arnold Lundenin kanssa päättyy häihin. Sen sijaan Veikko Vehmas ei saa upseerikunnalta lupaa naida käsityöliikkeessä työskentelevää ompelija Ilona Hirvisaarta, joka odottaa hänen lastaan. Päästäkseen veloistaan Vehmas ottaa vaimokseen Ilonan työnantajan, paljon itseään vanhemman Marketta Bergin.

Vehmaan vastakotana on Reinhold von Schildt, jolla ei ole velkoja ja joka luonteeltaan itsenäisenä ei välitä upseerikunnan perinnäissäännöistä ja suvun sotilasperinteistä. Hän eroaa armeijasta voidakseen naida Marjushkan, joka on kahdessakin mielessä epäsopiva: ammatiltaan tarjoilija ja vielä venäläissyntyinen. Mitään ei paina sekään, että Marjushkan isä on ollut tsaarin aikana upseeri.

Teoksen huumorista vastaa Vehmaksen hevosenhoitaja Tukeva, antrealainen maanviljelijä, joka menee naimisiin Iitan kanssa.

 

Kesä 1939 oli huoletonta aikaa

Unohduksen lumet alkaa kesästä 1939. Lundenien avioliitto kukoistaa ja heillä on kaksi lasta. Sen sijaan Vehmaksilla riidellään jatkuvasti, sillä Marketta on mustasukkainen varsinkin, kun ikäero tuntuu entistä enemmän ja Veikko kaipaa poikaansa, jota ei ole tavannut kuin kerran.

Ilona on muuttanut Viipuriin, jossa hänellä on oma liike. Kymmenvuotiaan poikansa Mikaelin hän on kasvattanut mallikelpoisesti.

Antreassa maata viljelevän Tukevan avioliitto Iitan kanssa on onnellinen, mutta heitä koetellaan vanhimman pojan sairaudella.

Uusina henkilöinä on reipas nuoripari, Vehmasten kotiapulainen Sirkka ja hänen poikaystävänsä Risto.  Sirkka kuuluu lottiin ja Risto suojeluskuntaan. Jälkimmäinen esitetään täysin luonnollisena, vaikka myöhemmin sarjassa käy ilmi, että Risto on sosialidemokraatti ja vasta talvisodan aikana SDP salli jäsentensä liittymisen suojeluskuntaan ja päinvastoin.

Sirkka kerää rahaa maanpuolustukseen, mutta pääosin elämä kaupungissa on iloisen huoletonta. Risto osallistuu uintimaaotteluun, kaupungissa filmataan elokuvaa Punahousut ja Mannerheim lausuu rykmentissä vieraillessaan upseerien vaimoille samat kohteliaisuudet kuin aina ennenkin.

YH:n aika syksyllä 1939

YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikana kuvataan monipuolisesti sotaan valmistautumista: ratsuväkirykmentti on Kuuterselässä, mikä tarkoittaa että he ovat suojajoukkoja joiden tehtävä oli viivyttää vihollisen etenemistä Mannerheim-linjalle, kaupungissa rakennetaan väestönsuojia ja suojahautoja, vesitorniin on pystytetty ilmavalvonta-asema, pimennystä valvotaan, ilmahälytystä harjoitellaan, säännöstely alkaa, Sirkka työskentelee kokopäiväisenä lottana, naisjärjestöt keräävät vaatteita. Parmala on pyytänyt myös Marketta Vehmaksen työhön viestikeskukseen.

Vielä tuolloin kuvataan humoristisesti, miten rykmentin komentaja kieltää upseerien rouvien vierailut rykmentin Kuuterselässä – ja kun hänen oma vaimonsa ilmestyy juuri silloin paikalle, hän ärjäisee ”ulos”, tietämättä tämän olevan tuomassa sotilaille kerättyjä varusteita.

Tukeva tovereineen on majoittunut venäläisen emigrantin Olgan taloon ja tämän balettiesitys ihastuttaa heitä. Hietamies kirjoitti myöhemmin Olgasta näytelmän Olga (1977).

Juuri sodan alla Tukevan ja Iitan poika kuolee, ja Vehmas tapaa uudelleen Ilonan.

Liisa Lunden vastaa poikansa Pentin kysymykseen, mitä he tekevät, jos sota syttyy: ”Me olemme täällä kaupungissa. Tottelemme niitä käskyjä, joita meille annetaan. Jos tulee pommituksia, meillä on vastapäätä tuossa Lounaksen talossa väestönsuoja, johon heti juoksemme.” Ja: ”Aivan samalla tavalla isänkin on pakko noudattaa määräyksiä. Toteltava ja pantava toisetkin tottelemaan. Niin sinun kuin minunkin, meidän kaikkien! On uskottava, että ne, jotka antavat määräykset, tietävät, mitä tekevät. Niinkuin ukkikin.”

Pentti kertoo äidilleen, miltä lapsista tuntuu, kun isät ovat poissa: ”Aina välitunnuilla pojat puhuvat siitä. Kerran yksi tyttö itkikin. Minä en itke, olen päättänyt, vaikka onkin ikävä. Mutta kaikki pelottaa niin. Ihmiset ovat niin vakavia. Kaikkialla on pimeää ja ikävää.”

Kuten näkyy, uran alkuvaiheessa Hietamiehen dialogi on vähän puisevaa. Tukevan ja Iitan murteelliset repliikit ovat luonnollisempia.

Monia näkökulmia

Talvisotaa kuvataan monesta eri näkökulmista. Rintamalla taistelevat Vehmas, Lunden ja Tukeva. Myöhemmin he ovat Laatokan Karjalassa tuhoamassa Lemetin mottia. Lähellä työskentelee Ilona puhelinvälittäjänä naamioidussa mökissä.

Lappeenrannassa Risto toimii ilmavalvojana, Sirkka on muonittajana ja sairaalassa ja Liisan isä Parmala kuuluu kaupungin väestönsuojelun johtoon.

Vihollisen pommittajat lentävät pitkään kaupungin ohi. Silti jo ensi pommituksen jälkeen syntyy ryntäys evakkoon. Joukossa on niitäkin, joita tarvittaisiin eri tehtäviin. Sen sijaan Marketta Vehmas ryhdistäytyy ja alkaa työskennellä viestikeskuksessa. Hän reipastuu ja laihtuu, kun hänellä ei ole aikaa märehtiä onnetonta avioliittoaan.

Entisten yhteiskunnallisten raja-aitojen kaatuminen näkyy siinä, että Vehmasten talon salissa istuvat Marketan kanssa kotiapulainen Sirkka, Risto ja evakkolotta Maila Kokki.

Rakkautta ja kuolemaa

Miesten päästyä lomalle Lundenit kokevat rakastelun huuman ja henkisen läheisyyden, Vehmas sen sijaan makaa vaimonsa raa’asti ja tapaaminen tuo esiin vanhat ristiriidat, mutta lupaa kirjeessä parantaa tapansa aviomiehensä. Ollessaan lepovuorossa Vehmas kuitenkin tapaa Ilonan ja he saavat viettää yhteisen hetken.

Helmikuun puolivälissä kaupunkiin kohdistuu tuhoisa pommitus, jossa kuolee Marketta Vehmas. Marketta on juuri ehtinyt hehkua onnea miehensä kirjeen takia. Vähän aiemmin on kaatunut Arnold Lunden. Hän on kehottanut mottilaisia antautumaan, mutta yksi kätensä nostaneista vihollisista on temmannut esille käsikranaatin ja surmannut hänet.

Tässä on hiukan saippuaoopperan makua. Sota on toiminut kohtalona, joka on kääntänyt pääparien elämän päinvastaiseksi: Liisa Lundenista tulee leski, mutta Ilona saa viimein Vehmaksen aviomiehekseen ja Mikaelin isäksi.

Epäpoliittista isänmaallisuutta

Onko talvisodasta tullut 70-luvulla viihdettä? Ei aivan. Rakkausjuoni on vain pieni osa romaania, vaikka se toki jää parhaiten mieleen. Sotakuvaus on monipuolista, Hietamies on huolellisesti tutkinut asiat.

Yksi romaanin silmiinpistävä piirre on sen epäpoliittisuus. Henkilöt toki seuraavat tapahtumia maailmalla ja Suomessa, mutta he eivät ota mitenkään kantaa sen enempää sisä- kuin ulkopolitiikkaan. Yhteiskunnalliset erot näkyvät muussa, mutta eivät mielipiteissä. Kaikki ovat samoja suomalaisia.

Sota esitetään ikään kuin luonnonvoimana, jolle ei voi mitään, se vain lankea ihmisten päälle. Päähenkilöt tekevät velvollisuutensa vaikeissa oloissa, mutta mitään sankaruuden korostusta, uhriajattelua tai kansalliskiihkoa saati ryssänvihaa heillä ei ole. Isänmaasta ei puhuta mitään, mutta sen hyväksi toimitaan itsestään selvästi, eleettömästi mutta tehokkaasti.

Sota on onnettomuus

Lopussa sävyt tummenevat ja sota näytetään onnettomuutena. Helmikuun puolivälissä kaksi pommisuojaa saa täysosuman, ja Parmala näkee ihmisten huutavan tuskissaan. Kuolleiden joukossa on Marketan lisäksi Riston vanha isä ja sotilas, johon evakkolotta Maila Kokki on juuri tutustunut. Sota-ajalle luonteenomaiseen tapaan elokuvissa on käyty, kahvit juotu ja kirjeenvaihdosta sovittu, kun romanssi katkeaa alkuunsa.

Ihmiset ovat loppuun asti väsyneitä, mutta jaksavat silti.

Tukevan kotiinpaluu on yksinkertaisen vaikuttava – tai tietenkään hän karjalaisena ei palaa kotiin, mutta perheensä luo kuitenkin: ”Häntä kohtasi kodikas näky. Keittiön lattialla oli suuri pyykkipalju, jossa polskutteli kaksi iloista lasta. – – Iita kääntyi katsomaan kamarin ovelta Tukeva laski kantamuksensa keittiön oven pieleen ja katsoi vaimoaan. /  – Tuu tän, hän sanoi ykskantaan ja vaimo tuli, nojasi päätään miehen olkapäähän, hartiat kyyryssä. / – Sit ko lapset on pesty…mie paan siut tohon paljuu…oot nii hirviä likane.”

Kirja päättyy yhteishautajaisiin, jossa siunataan viisisataa vainajaa. Pastori puhui isänmaalle annettavasta uhrista joka on suurin, jonka ihminen pystyi antamaan. Olisi vain kestettävä.” Pastorin sanojen vaikutuksesta ei kerrota muuta kuin että ”Vehmas ajatteli kaatuneiden määrää, ensimmäiset olivat tuntuneet pahimmilta, sitten siihen ikään kuin turtui ja tottui. Sitten kaatuivat Wrede ja Lunden eikä tottuminen auttanut enää mitään.”

Sota ei lopu rauhaan

Sota ei lopu rauhan tuloon. Välirauhaa kuvaavassa kolmannessa osassa Kukkivat kummut (1974) nähdään, että sota on jättänyt jälkensä, ei vain raunioihin vaan myös ihmisten mieliin. Ilona sanoo: ”Sota muutti meidät kaikki, uskomme siihen tai emme. Sota teki meistä onnettomia, juurettomia, pelokkaita, sota järkytti meidän maailmaamme niin, että vasta nyt, puoli vuotta myöhemmin, me tajuamme sen.”

Kyseessä ei ole vain Ilonan mielipide, vaan asia käy ilmi monin tavoin tapahtumissa. Symbolista on, että Sirkan ja Riston talvisodan aikana siitetty lapsi syntyy kuolleena.

Liisa Lunden suree kaatunutta miestään. Hän käy tämän haudalla niin usein, että muut henkilöt pitävät sitä jo liioitteluna. Vuoden kuluttua hän päättää jatkaa elämäänsä, ja suostuu uuteen mieheen, joka ei polion takia vammautuneena joudu uuteen sotaan.

Ilonan ja Veikon happy end on vain näennäinen: Vehmas ei pysty olemaan uskollinen Ilonallekaan, vaan hänellä on suhde Marjushka von Schildtin kanssa, joka on palannut kaupunkiin miehensä kaaduttua. Vehmaksen luonteen sota on tehnyt entistä rikkinäisemmäksi, ja Ilona huomaa, ettei onni ole toisen ihmisen varassa.

Entiset yhteiskunnalliset ennakkoluulot ovat kaatuneet sikäli, että upseerikerhon ovet aukenevat Ilonalle ja Vehmaksen eversti hyväksyy hänet.

Tukevan perhe on saanut tutun kauppaa maatilan, joten heillä on asiat paremmin kuin useimmilla evakoilla. Silti ilo ei enää asu tuvassa. Tukeva menettää rakkaan hevosensa. Iitan raskaus on vaikea ja synnytys ennenaikainen, mutta hän ja lapsi selviävät.

Usein vanhusten kokemukset evakkoina on unohdettu. Harvinaista on myös venäläisen Olgan nostaminen esiin evakkojen edustajaksi. Olga on välillä aivan sekaisin. Hän selviää kuitenkin ja haluaa kertoa menneisyydestään – käy ilmi, että tsaarin Pietarissa hän oli kurtisaani. Olga joutuu kokemaan ryssänvihaa, mutta hänen puolustajikseen asettuvat vaistomaisesti Ilonan poika Mikael ja Liisan poika Pentti. Romaanin arvot ovat yleisinhimillisiä ja humaaneja, eivät kansallisuuteen sidottuja.

Lasten kokemukset alkavat saada enemmän tilaa ja aitoa sävyä. Vehmaalle isän rooli on uusi, ja hän kohtelee kymmenvuotiasta Mikaelia liian ankarasti. Mikael huomaa, että nyt kun hänellä on isä ja Pentillä ei, hän ei voi puhua isästä ystävälleen. Tragedia on lähellä, kun Mikael ja Pentti löytävät ruutia ja kokeilevat räjäytystä. Molemmat pojat joutuvat sairaalaan, ja Pentiltä menee silmä.

Tukevan ja Iitan tytär Hilkka pääsee oppikouluun. Hän jää ensin luokallaan yksin ja joutuu kiusatuksi arkuutensa ja maalaisten vaatteidensa takia, mutta löytää sitten ystävän. Aikuisetkin huomaavat, että Hilkalle täytyy hankkia kunnon vaatteet ja jalkineet.

Epäpoliittista toisinajattelua

Maailmantapahtumia seurataan ja myös kommentoidaan. Toisinajattelijana ei kuitenkaan esiinny kukaan vasemmistolainen vaan Liisan isä, seitsemänkymppinen johtaja Parmala.

Parmala sanoo, että talvisota on tehnyt hänestä pasifistin. ”Kun kuulin Lähteenmäen ja Marketan kuolleen, tuntui kuin elämällä ei olisi enää mitään merkitystä. Ei enää sotaa, ei tähän maahan.” Parmala ei halua osallistua seuraavaan sotaan enää missään tehtävässä.

Parmala sanoo tuttavilleen: ”Turhaan ne tappelivat, mitä ne saivat aikaan. On menetetty Viipuri, Sortavala, Käkisalmi, kaikki on menetetty ja jumalattoman paljon ihmishenkiä sen lisäksi. Mikä tämä isänmaa oikein on? Mitä helvetin sotaintoisia ihmisiä tässä maassa elää? Tavalliset ihmiset ne kärsivät eniten.” Kun tuttava yrittää vedota isänmaahan, Parmala vastaa: ”Isänmaa. Jos se täytyy pitää yllä satojentuhansien miesten hengellä, kuka täällä kyntää ja kylvää, kun miehet loppuvat.” Tuttava ei anna periksi vaan vetoaa rajoihin ja siihen, että maa ”on kuulunut isällesi ja isoisällesi”, mutta Parmala muistaa ja tulkitsee historian toisin: ”Vai kuulunut? Kahden puolen rajaa tätä maata on aina jaettu, milloin itä, milloin länsi. Minun isäni aikana tämä maa kuului Venäjälle. Nyt se kuuluu meille, mutta vaikeaa on sen pitäminen.”

Kun joku sanoo haluavansa Viipurin takaisin, Parmala vastaa: ”Ota se, jos se on otettavissa, – – minä antaisin vaikka tämän kaupungin, jos tietäisin, että sen jälkeen saan elää rauhassa.”

Tuttavat pitävät Parmalan puheita outoina eivätkä vakuuta. Parmalan toisinajattelu ja pasifismi ei myöskään johda tekoihin vaan masennukseen ja syrjäänvetäytymiseen.

Tukevan Hilkka-tytär edustaa lapsen luonnollista hyvyyttä. Hän ei tee eroa omien eikä vihollisten välillä vaan uskoo, että venäläiset lentäjät kärsivät joutuessaan pudottamaan pommeja.

Myös Veikko Vehmas vihaa sotaa, vaikka on ammattisotilas. Mutta mihinkään tekoihin tämäkään ei johda. Kun uusi kutsu tulee, Vehmas tottelee sitä. Kirjassa kukaan mukaan ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta, vaan mukaan lähdetään velvollisuudentunnosta.

Samaan aikaan alkavat Ilonan poltot. Elämä jatkuu sodankin keskellä.

Lisätietoja Laila Hietamiehestä

Laila Hietamies (syntyisin Hirvisaari, nykyisin jälleen Hirvisaari) syntyi Viipurissa 1938. Kotitalo sijaitsi Lappeella, joka kuuluu nykyisin Lappeenrantaan. Hän oli vain kolmivuotias isänsä kaatuessa jatkosodassa 1941. Äiti meni uusiin naimisiin 1944.

Vaikka Lappee jäi uuden rajan tälle puolen, Laila Hietamies koki kaksi evakkomatkaa.  Jälkimmäisestä, asumisesta Mynämäellä 1944, hänellä on muistoja.

Laajassa tuotannossaan Laila Hietamies on kuvannut Karjalaa ja sotaa naisten ja lasten kannalta.

Vuosikymmenien tauon jälkeen Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla teoksella Syksyksi kotiin (2001), Koivu ja tähti (2002), Siellä jossakin (2003) ja Kallis kotimaa (2004), joissa sodan kuvaus on syvällisempää.

Salme Saure on kirjoittanut teoksen Laila Hietamies läheltä (Otava 1998).

Muuta

Olen kirjoittanut blogiin artikkelin sarjan jatko-osista Syksyksi kotiin, Koivu ja tähti, Siellä jossakin ja Kallis kotimaa sekä Hietamiehen Kannas-sarjan osista Hylätyt talot, autiot pihat ja Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat sekä romaanista Vienan punainen kuu.