Joni Skiftesvik: Salli Koistisen talvisota

Salli Koistisen talvisodan nimihenkilö on desantti eli Suomen kannalta maanpetturi. Päälle päätteeksi hän on Neuvostoliitossa ilmiantaja. Silti Joni Skiftesvik saa lukijan tuntemaan myötätuntoa Sallia kohtaan kuvaamalla tämän aiemmat vaiheet.

Salli Koistisen talvisodassa (1995) tapahtumat kuvataan nimihenkilön näkökulmasta.

Aikoja on kaksi: ensimmäinen ja kolmas osa tapahtuu talvisodan aikana, toinen osa on takauma, joka tapahtuu 20-luvun lopun Suomessa ja sen jälkeen Neuvosto-Karjalassa.

Huom! sisältää juonipaljastuksia

Lakko murretaan ja lakkolaiset häädetään kotoa

Salli Koistisen elämänkulun kannalta ratkaiseva tapahtuma on, että hänen perheensä häädetään kotoaan 20-luvun lopulla. Syynä on se, että isä Hemmo on osallistunut lakkoon, joka on murrettu lakonmurtajilla eli Pihkalan kaartilla. Yhtiö omistaa työläisten asunnot, joten se häätää lakkolaiset ja vuokraa näiden asunnot lakonmurtajille.

Lyhyissä repliikeissä käy ilmi Sallin vanhempien luonteen ja arvojen ero. Isä alistuu: ”Tapelkoot muut Pihkalan miesten ja yhtiön kanssa! Minä en halua nimeäni mustalle listalle!” Äiti vastustaa: ”Hullu mies! Jos nyt lähdet, saat nimesi vielä paljon mustemmalle listalle! Ja pilaat lastenkin maineen!” Isä pitää päänsä: ”Itseään ja sakkiaan tässä luikureitten maailmassa pitää ajatella eikä eukkojen sanomisia!”

Äidin arvona on siis solidaarisuus muita lakkolaisia kohtaan ja samalla perheen hyvä maine työläisten keskuudessa. Sen sijaan isä asettaa etusijalle oman perheensä toimentulon. Hän ei usko, että muut työläiset ovat häntä parempia. Salli ei kuitenkaan kiinnitä tapaukseen mitään huomiota, vaan ihannoi isäänsä esikuvallisena taistelevana työläisenä.

Isää houkutellaan loikkaamaan Neuvostoliittoon mutta hän ei suostu lähtemään. Sen sijaan Salli innostuu puheista, että ”siellä on kaikille työtä ja leipä on leveämpää”, mutta isä ei usko sitä.

Salli moittii isäänsä: ”Sinä et koskaan uskalla mitään!” Hän on ”saanut tarpeekseni tämmöisestä elämästä” eikä ”halua koko ikääni asua yhtiöitten kasarmeissa enkä toisten nurkissa niin kuin mikäkin syöpäläinen! Minä haluan semmoiseen paikkaan, ettei enää ajeta yön selkään!”

Itsepetos

Sallin tavoite on ihan kohtuullinen, mutta todellisuus rajan takana on toisenlainen. Salli joutuu pakkotyöleirille, jossa naisetkin pannaan metsätöihin. Salli yrittää kuitenkin selittää kaikki parhain päin. Kun vankitoveri Saimi moittii kirveitäkin huonommiksi kuin Suomessa, Salli suostu sitä myöntämään.

Sallia ”harmittaa Saimin ainainen marina. Oli aivan kuin tyttö ei olisi käsittänyt, että Neuvosto-Karjalan valtaisa rakennustyö oli vasta alullaan. Punanurkan oppitunneilla oli tähdennetty, miten tärkeää oli nyt ummistaa silmänsä pieniltä harmeilta ja vastoinkäymisiltä ja kerätä voimansa työläisten oman valtion rakentamiseen. Siitä piti tehdä luja ja turvallinen koti kunnollisille, työtä pelkäämättömille ihmisille. Siinä kodissa ei ketään sorrettaisi eikä panettaisi eikä pilkattaisi. Kaikille riittäisi ruokaa ja lämpöä.”

Salli pettää itseään. Mutta on ymmärrettävää, ettei hän halua luopua unelmastaan.

Salli ystävystyy Raakelin kanssa, ja heidät hyväksytään työläisiksi Svirstroin vapaalle työmaalle. ”Mies puhui pitkään ja niin kauniisti Sallin uuden kotimaan ruusuisesta tulevaisuudesta, että Sallilla kävi sääliksi kotiväki Suomessa ja oikeastaan kaikki kotikylän ihmiset, joita tunnoton puutavarayhtiö säälimättömästi riisti.”

Salli kirjoittaa kotiin itsesensuroituja kirjeitä, vaikka häntä vaivaa alituinen nälkä. Kun kaksikko saa tapetuksi kissan, se on heille hyvää ruokaa. Sen jälkeen ovat vuorossa rotat ja varikset.

GPU:n verkkoon

Salli pääsee Kontupohjaan, jossa hän tapaa suuren rakkautensa, amerikansuomalaisen Brynolf Hoikan. He alkavat elää yhdessä.

Sallin ystäviin kuuluu Aulis Kurtti, joka saa vihjeen pidätyksestään ja päättää paeta vaimonsa ja tyttärensä kanssa Suomeen. Ennen lähtöä he käyvät sanomassa jäähyväiset Sallille ja Brynolfille.

Salli kutsutaan GPU:hun. Hän tarkkailee kuulustelijaansa Grigori Rudzutakia: ”Kasvojensa liikkeet, hymyn ja siristykset viisas mies oli opetellut hallitsemaan oivallisesti, mutta silmiensä liikkeitä ja välähdyksiä hän ei hallinnut. Väkisin Sallin mieleen tuli Raahe-yhtiön disponentti. Rieskakorva sanoi aina, että disponentin kanssa asioidessa pitää aina seurata sen ketun silmiä. Ne ovat ainoa paikka, josta ketkuilut ja tulevat puukon iskut saattoi ennalta lukea.”

Se, että Salli vertaa GPU:n virkailijaa Raahe-yhtiön disponenttiin, osoittaa että hänen silmänsä ovat auenneet.

Grigori väittää, että kutsu johtui sekaannuksesta. ”Kun on rikollisia ystäviä, voi joutua itsekin aivan tahtomattaan sotketuksi kaikenlaiseen ikävään. Kannattaa katsoa kenen kanssa pitää seuraa.” Grigori tarkoittaa ”rikollisilla ystävillä” paenneita Kurtteja, mutta hänen tähtäimessään on myös Brynolf. Vaikka Grigori vakuuttaa uskovansa, ettei Brynolf ole ”sekaantunut mihinkään vehkeilyihin”, Salli tajuaa, että tämä tarkoittaa päinvastaista.

”Koistisen Hemmon tytön jokaisen järjenkipeneen pitää nyt herätä, muuten on edessä ties mikä.”  Lukija ymmärtää Sallin pelon: ”Katin liha ja syöpäläisten ja kuolevien parakki oli nyt niin lähellä, että Salli kuuli äänet ja haistoi lemun.”

Grigori lopettaa: ”Lupaathan katsoa hieman Brynolfin perään, ettei se höyrypää tee mitään hullua. Käy kertomassa minulle, jos hän sekaantuu johonkin, niin mietitään yhdessä, miten me saadaan se veijari raiteilleen. Ja poikkea muutenkin kertomassa kuulumisia työmaalta, kahvitellaan.”

Näin Salli on saatu GPU:n verkkoon. Hän suostuu ilmiantajaksi, koska pelkää joutuvansa uudelleen leirille.

Kerrankin suomalaista ei kuvata uhreina, heidän joukossaan on myös ilmiantajia.

Ilmiantaja

Alli Muikku kertoo kiusaten Sallille, että Brynolfilla on muita naisia. Syntyy tappelu, jossa Alli vetää pidemmän korren.

Niinpä Salli ilmiantaa Muikut Grigorille sabotaasista ja porvarillisesta nationalismista: ”- – Muikun pariskunta hokee, että meidän suomalaisten täytyy pitää kiinni siitä, että Neuvosto-Karjala on suomalainen tasavalta eikä venäläinen. Ja sitä ne muistavat toistella koko ajan, että täytyy käydä niin, että venäläisille tässä rakennetaan hienoa tehdasta. Kyllä suomalaisten työhalut menevät vähemmästäkin, kun tuommoista koko ajan toitotetaan!” 

Jos Muikun pariskunta tosiaan puhui tällaista (lukijallehan kerrotaan vain, mitä Salli kertoi GPU:lle), kunnon neuvostokansalaisen velvollisuus oli ilmiantaa heidät, kun taas ilmiantamatta jättäminen oli rangaistavaa. Sen sijaan vääristä ilmiannoista ei rangaistu. Itse asiassa GPU tarvitsi niitä, koska sen katsottiin tekevän työnsä sitä paremmin, mitä enemmän ”luokkavihollisia”, ”vakoilijoita” ja ”sabotöörejä” se paljasti.

Sallin motiivi ei ole aate vaan kosto. Se suuntautuu vielä tässä vaiheessa sijaiskohteeseen, ei uskottoman Brynolfiin vaan tämän uskottomuuden paljastaneeseen Alli Muikkuun.

Kun Muikut haetaan yöllä, Brybolf haluaisi puolustaa heitä, mutta Salli estää sen. Kun Brynolf moittii Sallia kovaksi, tämä vastaa: ”Sellainen se vasta on kova, joka vie lapsen äidin mahasta!” Brynolf on näet vaatinut Sallia tekemään abortin.

Brynolf on ristiriitainen hahmo: hän tuntee myötätuntoa Muikkuja kohtaan, mutta haluaa yksityiselämässään elää vapaana sitoumuksista ja vastuusta.

Päästyään alkuun Salli jatkaa ilmiantoja motiivinaan kateus ja ahneus: ”Asserin ja Sennin huone oli isompi ja valoisampi kuin Sallin ja Brynolfin. Salli oli halunnut siihen jo pitkään. Nyt he viimein pääsivät muuttamaan.”

Työpaikalla Brynolf varoittaa, ettei betonilaudoitus kestä, mutta häntä ei uskota. Kun seinä sitten luhistuu, Brynolfia syytetään huonoksi työmieheksi, mikä loukkaa tätä. Brynolf kehuu USA:n työoloja ja katuu, että lähti Neuvosto-Karjalaan, koska ”minulle valehdeltiin! Minua petettiin oikein raskaasti!”

Stalinin aikana oli äärimmäisen vaarallista puhetta moittia Neuvostoliittoa ja kiittää porvarillista valtiota. Ennen pitkää Brynolf olisi leimattu sabotööriksi. Syntipukkeja tarvittiin, sillä syy ei voinut olla huonot materiaalit ja työmenetelmät, siis pohjaltaan järjestelmä.

Mutta ennen kuin politiikka koituu Brynolfin kohtaloksi, Salli ja hän riitelevät ja Brynolf lähtee.  Salli ”makasi valveilla ja ajatteli, että elämä oli niin kohtuutonta. / Kaikki oli aina valmiiksi tärveltyä, moneen kertaan pilattua, kun se ehti hänelle asti. Hyvää ja kaunista hän ei koskaan nähnyt, ei ainakaan saanut kosketella eikä tuntea omakseen. Yhtä ja samaa pimeää, rumaa ja likaista kaikki.”

Salli uskoo, että kyseessä on valinta: joko minä tai muut: ”Hautaa ei saanut pitää tyhjänä. Hauta piti aina täyttää. Jos kuopassa ei ollut joku muu, siellä kellotti pian itse.  / Itketti taas. / Pihkaloitten syytä; heidän tulonsa muutti kaiken, sammutti auringon. / Sen jälkeen kaikki oli yhtä ja samaa helvettiä.”

Salli on oikeassa siinä, että tapahtumaketju alkoi Suomessa pihkaloitten – lakonmurtajien – tulosta ja häädöstä kotoa. Tavallaan Suomi on alun perin pettänyt Sallin.

Sitäkään ei voi kiistää, että Stalinin aikana käydään ankaraa olemassaolon taistelua. Mutta samalla Salli syyllistyy itsepetokseen kiistämällä omat valintansa ja oman vastuunsa.

Salli lähtee etsimään Brynolfia ja löytää miehen toisen naisen luota. Mustasukkaisuudessaan Salli ilmiantaa Brynolfin vakoilusta USA:n hyväksi. Tämä on muka lähettänyt kirjeitä salakirjoituksella vuoden ajan. Kuultuaan tuomion – kymmenen vuotta – Salli kuitenkin katuu.

Desantti

Salli pudotetaan lentokoneesta desantiksi lähelle kotikyläänsä Perämeren rannikolle. Hän seuraa lähettäjänsä Anatolin ohjeita ja etsiytyy yhteysmiehensä luo, joka majoittaa hänet vintilleen.

Salli motiivi lähteä desantiksi paljastuu unessa, jossa hän inttää Grigorille ja Anatolille: ”Minä olen osuuteni tehnyt! – – Nyt on teidän vuoro!”  Grigori vastaa: ”Mutta kun se on jo Vorkutassa!” Salli yrittää vielä: ”Junat kulkevat molempiin suuntiin! Itse sanoit niin! Aiotteko te pettää minut!”

Sallille on luvattu palkinnoksi desantiksi lähtemisestä, että hänen rakastettunsa Brynolf vapautetaan. Mutta kuten Salli unessa pelkää, häntä on todennäköisesti petetty: Brynolf on joko tuomittu kuolemaan tai hän on jo ehtinyt menehtyä Vorkutassa, joka kuului ankarimpiin leireihin.

Lisäksi desanttien lähettäjät tiesivät, että suurin osa desanteista joutui kiinni ja sai kuolemantuomion, mutta heille sillä ei ollut merkitystä.

Salli rakastaa yhä Brynolfia: ”Oikeastaan syy ei ollut Brynolfin. Se oli se Amerikoista tullut letukka, joka nukkui Brynolfin kainalossa, se hänet suututti. Miksi lähdit sen luntun luo, Brynolf?” Nyt syypää on siis nainen, jonka luo Brynolf lähti.

Yhä edelleen Salli on itsepetoksen vallassa.

Sisar kertoo Sallille totuuden

Vaikka Sallia varoitetaan liikkumasta päivällä kylällä, hän ei malta olla käymättä tapaamassa isäänsä. Hän tiukkaa tältä, miksi pikkusisar Anni on annettu kasvatiksi.

Salli tapaa myös sisarensa Martan. Martta on naimisissa opettajan kanssa, joka on rintamalla. Martta arvaa Sallin tulleen Venäjältä.

Salli joutuu pohtimaan, päteekö Neuvostoliiton oppi ”fasisteista” myös Marttaan:

”Martta oli sisar, häneen saattoi luottaa. Vai saattoiko? / Joskus hän [Salli] oli päättänyt, ettei luota keneenkään, kaikki pettivät. Ja nämä olivat fasisteja, pettivät vielä herkemmin. Tuntui kamalalta ajatella Martasta niin. Ei hän ollut niitä, sanoipa Anatoli mitä tahansa. Hän oli sama Martta, jonka sydän oli kultaa. Ei se, että hän asui tällaisessa hienossa, siistissä porvariasunnossa, tehnyt heitä pahaksi.”

Sallin arvio on oikea: Martta ei ilmianna häntä. Se olisi sota-aikana paitsi isänmaallinen velvollisuus myös silkkaa itsesuojelua, ettei desantti pääse tekemään tuhojaan – jollei joku sitten ideologisista syistä sitä nimenomaan halua. Mutta koska kyseessä on romaani, Martan teko kääntyy hyväksi.

Martalta Salli kuulee totuuden perheensä olosuhteista ja valinnoista poissaolonsa aikana.

Isä Hemmo on joutunut valitsemaan joko uskollisuuden aatetovereille tai uskollisuuden perheelle. Valitsi hän kumman tahansa, hän pettää toisen osapuolen. Tuomita ei voi se, joka ei ole vastaavaa ahdinkoa kokenut.

Uskollisuuden kääntöpuoli on petos

Sallin on nyt valittava, kenelle hän on uskollinen. Sen kääntöpuoli on, kenet hän pettää.

Pakkanen kiristyy, ja se tietää hyvää lentosäätä. Salli laskee, että Oulua pommitetaan ja samalla matkalla myös talotehdasta, jossa Martta on työssä.

Sallin valinnan ratkaisee unen välittämä epäluulo, että hänet desantiksi lähettäneisiin ei ole luottamista, Martan paljastukset isästä ja se, että Martta on kohdellut häntä edelleen sisarena eikä vihollisena.

Graham Greenellä oli tapana lainata F. E. Forsterin lausetta, että jos on valittava isänmaa tai ystävän välillä, hän asettaisi etusijalle ystävän. Andrew Boyle kertoo kirjassaan The climate of treason, että kun Neuvostoliiton hyväksi vakoilleisiin Cambridgen viitosiin kuulunut Anthony Blunt vetosi Forsterin lauseeseen, Geronwy Reese vastasi, että Forsterin tapa ilmaista asia oli väärä. Isänmaa ei ole mikään abstrakti käsite, joka on suhteellisen helppo uhrata yksilön takia; se on tiheä verkko yksilöllisiä ja sosiaalisia suhteita, jossa suhde yhteen ihmiseen on vain yksi säie.

Ihminen ei voi siis pettää isänmaata pettämättä suurta joukkoa ihmisiä, joita tuntee. Toki on tilanteita, jolloin maanpetos voidaan nähdä oikeutetuksi kuten vaikkapa Natsi-Saksassa toisen maailmansodan aikana.

Salli pettää Neuvostoliiton ja lähettäjänsä, mutta hän ei tee sitä uskollisuudesta Suomea kohtaan vaan uskollisuudesta sisartaan Marttaa kohtaan. Hän ei voi antaa Martan kuolla, vaikka se tietää ikuisia jäähyväisiä Brynolfille ja Salli vaarantaa myös oman henkensä.

Salli kirjoittaa Brynolfille kirjeen:

”Hän pyysi anteeksi kaikkea aiheuttamaansa pahaa. Hän sanoi tehneensä elämänsä kaikki typeryydet pelkästä mielijohteesta, kiivastumisesta tai hetkellisen hulluuden puuskasta. Ilkeäksi ja pahaksi hän ei tunnustautunut. Mutta sen hän myönsi, ettei ollut mikään järki-ihminen, sellainen joka pystyy panemaan asioiden hyvät ja huonot puolet vaakakuppiin ja punnitsemaan niitä harkiten ja valitsemaan aina oikean vaihtoehdon. Ei, hänestä ei ollut sellaiseen. / Hän sanoi olevansa pelkkä tuulella käyvä surkimus, oikea Jumalan mieliharmi, jota ei ollut tiputettu tekemään maan päälle suuria, arvokkaita tekoja tekemään, eikä häneltä pitänyt kenenkään sellaisia vaatiakaan. / ’Mutta eikö minunlaisellani haparoitsijallakin pitäisi kuitenkin olla oikeus ihmisarvoiseen elämään?’ hän kysyi.”

Kun Salli viimeinkin ottaa vastuun omista teoistaan, kysymykseen voi vastata myöntävästi.

Lisätietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös Skiftesvikin romaneista Luotsin tarina ja Yli tuulen ja sään, joiden päähenkilö Aulis Kurtti on Salli Koistisen talvisodan sivuhenkilö.

Tietoja Joni Skiftesvikistä Ouka-tietokannassa.

Andrew Boyle: Climate of treason. Rev. ed., 3rd impr. Coronet 1980.

Annikki Kariniemi: Veren kuva ja Veren ikävä

Vetävä yhdistelmä ”Lappi, sota, seksi ja saksalaiset” keksittiin jo ennen Katja Kettua ja Heidi Köngästä. Annikki Kariniemen Veren kuva ja Veren ikävä olivat 70-luvulla kohuromaaneja.

Veren kuva ja Veren ikävä eivät liity toisiinsa muuten kuin aiheensa puolesta, vaikka molempien nimessä esiintyvä sana ”veri”. Se on toisaalta konkreettisesti verta, jota sodassa vuodatetaan, toisaalta symbolisesti ”veren vetoa” eli seksuaalista halua. Kuoleman läheisyys herättää biologisen vastavoiman.

Veren kuva

Veren kuva (1971) alkaa Länsi-Saksasta 25 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen 1970.

Varakkaan liikemiehen Sepp Leitnerin suomalainen vaimo Kaarina on loukkaantunut auto-onnettomuudessa eikä paranemisesta ole toivoa.

Sepp Leitner on sodan aikana ollut Lapissa ja osaa suomea. Hän alkaa lukea vaimonsa päiväkirjaa, jossa Kaarina muistelee menneisyyttä ja johon hän on jäljentänyt ensimmäisen aviomiehensä kirjeet.

Kaarina on rikkaan isän tytär, joka on mennyt naimisiin nuoren upseerin Jannen kanssa. Pari asuu Rovaniemellä. Jatkosodan aikana Kaarina työskentelee sairaalassa lottana, mutta sitä ei kuvata vaan alkoholinhuuruisia juhlia.

Kaarinalla on useita lyhyitä suhteita saksalaisten sotilaiden kanssa ja hän nauttii seksistä. Aviomies on kaukana, eikä Kaarina tunne omantunnonvaivoja uskottomuudestaan. Samanlaisia ovat hänen ystävättärensä.

Janne on alusta lähtien mustasukkainen vaimostaan mutta toisaalta loppuun asti ihmeellisen luottavainen. Kirjeissä vaimolleen on niin kosolti kirosanoja että kansanomaisia seksitermejä, että ajan mieskirjailijat jäävät toiseksi.

Kaarinan sivusuhteita kuvataan vähemmän yksityiskohtaisesti. Päähuomio on siinä, miten seksuaalinen halu syttyy tuntemattomien ihmisten välillä.

Romaanin lopussa Kaarina tapaa diakoni Sepp Leitnerin. Aviomies yllättää parin ja päättää lähteä partioretkelle. Ilmeisesti hän vaimon uskottomuuden paljastuttua haluaa kuolla mutta tehdä sen kunniallisella tavalla, kaatua isänmaan puolesta.

Jo aiemmin on käynyt ilmi, että Kaarina on lähtenyt aikoinaan saksalaisten joukkojen mukaan. Hän ei ole käynyt Rovaniemellä, koska haluaa säilyttää kaupungin mielessään sellaisena kuin se oli sodan aikana, ennen polttamista.

Kaarina-nimi on symbolinen. Sen alkumuoto on Katariina, joka kristityille tarkoittaa puhdasta ja on parinkin pyhimyksen nimi.

Toisaalta nimi liittyy kiinteästi sotaan ja Suomen aseveljeyteen Saksan kanssa: kuulu saksalainen marssilaulu Erika käännettiin Kaarinaksi. Romaanin Kaarina jopa väittää, että nimi valittiin hänen kunniakseen.

Miehet, naiset ja seksi sota-aikana

Suomalaisten naisten sodanaikaisia suhteita saksalaisten kanssa käsiteltiin sota-ajan julkisuudessa tuomitsevasti. Vastaavaa paheksuntaa ei kohdistettu miesten vastaaviin suhteisiin miehitetyssä Itä-Karjalassa.

Taustalla oli vanha kaksinaismoraali, mutta tutkijoiden mukaan myös se ajatus, että kun miehet uhraavat rintamalla elämänsä, naisten oli siveydestään kiinni pitämällä osoitettava olevansa uhrausten arvoinen.  Vaikka saksalaiset olivat aseveljiä, he olivat myös ”toisia”. Naisen ruumiin katsottiin kuuluvan kansakunnalle, ei heille itselleen.

Tämä kaksinaismoraali ei korjaantunut Tuntemattomassa sotilaassa, sillä Väinö Linnan naiskuva on patavanhoillinen. ”Hyvä” nainen on vaimo ja äiti, joka pysyttelee kodin piirissä. Jos hän lähtee rintamalle vaikkapa lotaksi, hänen puhtautensa tahraantuu, mitä edustavat lotta Kotilaisen useat seksisuhteet. Mies sen sijaan ei tahriinnu, vaikka hän ampuisi sotavangin tai toimisi sutenöörinä.

Annikki Kariniemen Veren kuva, jossa naimisissa olevaa Kaarinaa käyttäytyy seksuaaliasioissa yhtä vapaasti kuin monet miehet, näyttäisi pinnalta katsoen todistavan rumimmatkin syytteet naisten sodanaikaisesta käytöksestä todeksi.

Nykypäivästä katsoen romaanin voi kuitenkin tulkita toisin. Merkityksellistä on, että Kaarinaa ei katsota miesten näkökulmasta vaan hän saa itse kertoa tarinansa eikä häntä mitenkään rangaista.

Toisaalta näytetään myös vaimon uskottomuuden onnettomat seuraukset aviomiehelle, mutta asiaa ei moralisoida.

Myöskään saksalaisen miehen mukaan lähteminen ei ole vienyt Kaarinaa onnettomuuteen vaan hän on solminut toisen avioliiton, joka on hänen sairastumiseensa asti ollut onnellinen ja jossa on riittänyt seksiä.

Naisellakin on siis oikeus nautintoon.

Veren ikävä

Veren ikävä (1979) kertoo vähemmän sensaatiomaisen tarinan, jossa pääpaino on rakkaudessa.

Rovaniemellä lottana toiminut Marja kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen, saksalaiselle lääkäri Josefille, jonka on käsketty lähteä pois Lapista. Marja muistelee mennyttä rakkaussuhdetta, jonka tuloksensa hän nyt odottaa lasta.

Samaan aikaan Marja kertoo tapahtumista, joiden keskellä hän parhaillaan elää ja jotka alkavat syyskuusta 1944 ja päättyvät heinäkuuhun 1945.

Kun suhteet syyskuussa Saksaan katkaistaan ja Suomi solmii aselevon Neuvostoliiton kanssa, uutinen on Marjalle shokki, sillä paikallisten suhteet saksalaisiin ovat olleet ystävälliset. Shokkia lisäävät vellovat huhut, että Lappi luovutetaan Neuvostoliitolle.

Toisaalta uskotaan, ettei taisteluja saksalaisten ja suomalaisten välillä tule. Evakuointi sujuukin pääosin rauhallisesti ja saksalaiset auttavat siinä.

Vähitellen alkavat kuitenkin toisenlaiset tapahtumat. Suomalaiset upseerit sieppaavat Marjan lottatoverin ja aikovat raiskata tämän, mutta tulee hälytys ja tämä pääsee pakoon. Kaksi naista on murhattu mökkiinsä ja omaisuus ryöstetty, ja myöhemmin käy ilmi, että syypäitä ovat karkuteille päässeet englantilaiset sotavangit, jotka ovat joutuneet vangeiksi Norjan sotaretkellä.

Pastorska vaatii, että pappilan kalustus kuljetetaan evakkoon, mutta papin mielestä ihmisillä on etusija niukkaan kuljetuskalustoon. Eräästä Ruotsin evakuointileiristä kerrotaan, että naiset on pantu kulkemaan täisaunaan alastomina sotilaiden muodostaman kujan keskeltä.

Ihmisissä on siis raadollisuutta, olipa näiden kansallisuus mikä tahansa.

Kun Marjan raskaus tulee ilmi, hän joutuu julkisesti nuhdeltavaksi. Siinä yhteydessä hän tapaa pastori Erkki Jokisen, jolta hän saa salaisia papereita. Niissä on ensimmäisiä tietoja holokaustista.

Marja ei ensin usko: Himmlerhän oli ollut niin ystävällisen näköinen käydessään Rovaniemellä. Asia muuttuu hänelle henkilökohtaiseksi, kun käy ilmi, että Josef on juutalainen.

Marja ja hänen lottatoverinsa lähtevät Rovaniemeltä viime hetkellä. Kaksi heistä lähtee saksalaisten mukana Norjaan. Marja ei rohkene tehdä samoin, koska Josef on poissa.

Kahdenlaista rakkautta

Lopputulos on, että Erkki Jokinen menee naimisiin lasta odottavan Marjan kanssa, mutta antaa vaimonsa edelleen kirjoittaa Josefille. Pastori edustaa siis todellista kristillisyyttä. Empatiaa hänelle on opettanut se, että hänen edellinen vaimonsa on hylännyt hänet.

Pastori jopa etsii Punaisen Ristin kautta tietoja Josefista. Kuten on odotettavissa, Josef on kuollut.

Näin käy toteen kaksi kirjan alussa olevaa lainausta. Laulu ”Oi Josef Josef palannut et koskaan” tosin koskee naistenmiestä, jolla ei ole aikomustakan palata valloitusten luo, kun taas Veren  ikävän Josefin paluun estää holokausti. Rukouskirjan lause ”ehkä hän sentähden joutui eromaan sinusta ajaksi että saisit hänet takaisin iäksi” (Filemon 1:15) ilmaisee Marjan uskon, että hän pääsee Josefin kanssa yhteen kuoleman jälkeen.

Vielä yksi merkittävä lainaus on Ruutin kirjasta (1:16): ”sinun kansasi on minun kansasi ja sinun Jumalasi on myös minun Jumalani.” Se ei toteudu Marjan kohdalla, mutta kuten hän sanoo, näin luotiin uudenlaisen maailman pohja. Ruuthan oli pakananainen, jonka kanssa juutalaisen miehen oli kiellettyä avioitua, mutta hänestä tuli Jeesuksen esiäiti. Marja taas odottaa lasta juutalaiselle, holokaustin uhrille.

Avain Veren ikävän on, että rakastavaisille on annettu nimet Jeesuksen äidin Marian ja isäpuolen Josefin mukaan. Kuvio on vain kääntynyt ympäri: Josef on biologinen isä, ja Erkki Jokisesta tulee kasvatusisä.

Lapsi saa nimen Hannele, joka tulee nimestä Johanna. Se on feminiininen muoto Johannes-nimestä, joka tarkoittaa ”Jahve on armollinen”.

Loppujen lopuksi sodan aikana on siis syntynyt jotain hyvää: kaksi ihmistä, jotka eivät olisi muuten kohdanneet, ovat rakastaneet ja luoneet uuden elämän. Heidän eros-rakkauteensa liittyy ainakin Marjan puolelta ”kuolema yhdistää”-usko.  Pastori Jokinen edustaa pyyteetöntä caritas-rakkautta.

Taustaa

Annikki Kariniemi syntyi Rovaniemellä 1913.

Kariniemi kävi Rovaniemellä keskikoulun. Hän työskenteli aluksi Helsingissä mutta palasi melko pian pohjoiseen. Hän työskenteli Rajavartiolaitoksen kanslistina ja kansakoulun opettajana. Sota-aikana hän toimi sähköttäjälottana.

Ensimmäisen kirjansa Poro-Kristiina Kariniemi julkaisi 1952. Hänen muutkin kirjat sijoittuivat Lappiin.

Kariniemi oli kolme kertaa naimisissa. Toinen aviomies oli eversti Oiva Willamo.

Kariniemi kuoli 1984.

Lisää tietoja seuraavilta sivustoilta: Naisten ääni, Tornionlaakson kirjailijoita, Robert Branting, Kultaomena

Kirjallisuutta Lapin asukkaista sodasta, suomalaisten ja saksalaisten suhteesta, naisten sotakokemukista ja sota-ajan seksistä:

Haavio-Mannila: Miesten ja naisten väliset suhteet sodan aikana. – Teoksessa Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. Toim. Riikka Raitis ja Elina Haavio-Mannila. 3. p. WSOY 1994.

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisten kaksi sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012. Kultaneito X.

Heiskanen, Anu: ”Sitä taas eletään tätä päivää”. Nuoren naisen elämä ja valinnat Kolmannen valtakunnan vaikutuspiirissä ja miehitetyssä Saksassa. – Teoksessa Ihminen sodassa Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Junila, Marianne: ”Isä. ”Saksalainen sotilas”. – Teoksessa Ihminen sodassa Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944 (2000).

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Lähteenmäki, Maria: Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1999.

Näre, Sari: Sota ja seksi. Rintamamiesten seksuaalikerrontaa talvi- ja jatkosodan ajalta. Tammi 2016.

Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.

Wilms-Narvola, Noora: Vieraat miehet talossa – naisten ja sotavankien suhteet jatkosodan aikana. – Sotahistoriallinen aikakauskirja 31. Sotahistoriallinen seura ja sotamuseo 2011.

 

Tapani Bagge: Valkoinen hehku, Sininen aave, Musta pyörre ja Punainen varjo

Valpo ja Päämajan valvontaosasto olivat sota-aikana ratkaisevan tärkeitä organisaatioita, mutta fiktiossa niitä ei  ole juuri kuvattu. Puutteen korvaa Tapani Baggen värisarja. Sen päähenkilö Mujunen on yksi viime vuosien jännityskirjallisuuden sympaattisimpia hahmoja.

Valkoinen hehku (2009) tapahtuu 1938, Sininen aave (2011) välirauhan kesänä 1940, Musta pyörre (2012) asemasodan aikana 1942 ja Punainen varjo (2013) jatkosodan jälkeen 1944-5.

Bagge käyttää taitavasti hyväkseen todellisia tapahtumia. Sinisessä aaveessa matkustajakone Kaleva ammutaan alas ja halkopinot syttyvät Hakaniemen torilla palamaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran mielenosoituksessa. Mustassa pyörteessä Himmler käy Suomessa mukanaan lista juutalaisista. Punaisessa varjossa puna-armeijan upseerin murha Lauttasaaressa syksyllä 1944 herättää pelkoa Neuvostoliiton provokaatiosta.

Historiantutkimuksessa tulkinnan pitää olla lähteiden valoissa todennäköinen. Fiktiossa riittää, että tulkinta on mahdollinen.

Sarja on ammattimiehen työtä. Juoni kulkee, mutta kirjat eivät tyhjene, kun saa selville loppuratkaisun. Tunnelmassa on se jokin, joka saa palaamaan niihin.

Ympäristön kuvauksessa ei jaaritella, vaan ajankuva luodaan pienillä tarkoilla detaljeilla kuten Mustan pyörteen alussa: ”Sade oli lakannut. Mechelinkadulla raitiovaunu kolisteli etelään. Pommituksissa vaurioitunut ilmajohto iski kipinöitä, jalankulkijat väistelivät lätäköitä. Puolivaloilla kulkevat puukaasuautot roiskivat vettä.” 

Usein mausteena on huumori. Se syntyy luonnostaan esimerkiksi Valkoisessa hehkussa, kun sosiaalidemokraattisen lehden toimittaja Arvo Veiterän kirjallinen ihanne on hänen oman tuotoksensa vastakohta: ”Olen jo kirjoittanut yhden novellin, sen nimi on Ammattimies ja se kertoo toimittajasta, joka on menettänyt ihanteensa ja kärsii sen vuoksi, mutta näkee taas lopulta valon tavattuaan ahdinkoon joutuneen nuoren tytön. – – Oletko lukenut Hemingwayta tai Faulkneria tai Maksim Gorkia? Tai Alfred Döbliniä? He ovat minun sankareitani. Haluaisin kirjoittaa Hämeenlinnasta niin kuin Döblin kirjoittaa Berliinistä. Luoda oman ekspressionistisen Hämeenlinnan, joka olisi todempi kuin tämä oikea. Jossa ihmiset olisivat lihaa ja verta ja tunnetta, eivät pelkkiä paperinukkeja niin kuin täällä meillä.” 

Mikä Mujunen on miehiään?

Päähenkilö, Valpon ylietsivä Väinö Mujunen on pienviljelijän poika Hattulasta. Sisällissodassa hän taisteli valkoisten puolella ja sai jalkaansa haavan, minkä takia hän ontuu vähän.

Ensimmäisessä osassa Valkoinen hehku Mujunen ei ole vielä kovin merkittävässä osassa. Hänen rinnallaan on muita henkilöitä, jotka edustavat sekä IKL:ää että maan alla toimivaa SKP:tä. Sarjan alituisesti kinasteleva subrettipari, pienikokoinen toimittaja Ossi Koho ja kookas valokuvaaja Sanna Rytkönen, tavataan myöhemmissä osissa.

Vielä tässä vaiheessa en saanut Mujusesta oikein selvää. Valpossa hänet on tunnettu siitä, että saa aikaan tuloksia ilman kuulusteltavien pahoinpitelyä. Vaimoltaan Mairelta hän saa neuvoja työhönsä ja seksielämä kukoistaa parinkymmen vuoden avioliiton jälkeen.

Mutta Mujunen myös hyväksyy sivutyön saksalaiselta asekauppiaalta Rühmiltä ja pitää itsellään ”löytämänsä” rahat, jotka hän suunnittelee käyttävänsä parturinliikkeen perustamiseen Viipurissa tai Buenos Airesissa.

Sininen aave tapahtuu välirauhan aikana kesällä 1940. Mujunen on menettänyt talvisodan aikana vaimonsa. Hän tutustuu liettualaiseen tanssijattareen Ilseen, joka pyytää häntä etsimään kadonneen veljensä. Auttaessaan Ilseä Mujunen menettää oikean käsivartensa, mutta se ei aivotyötä hidasta.

Kaikkia ääriliikeitä vastaan

Mujusen poliittiset mielipiteet selkiytyvät Sinisessä aaveessa, kun hän selittää, ettei ole vuosiin tavannut pikkuveljeään, joka osallistui lapuanliikkeeseen ja auttaa nyt saksalaisia Lapissa.

Kysymykseen, eikö hän ole isänmaallinen, Mujunen vastaa: ”Miksi minä muuten olisin aikoinani lähtenyt vapaussotaan tai myöhemmin valtiolliseen poliisiin?”

Sen sijaan Mujunen on kaikkia ääriliikkeitä vastaan, koska ne ”vain haluavat omia isänmaallisuuden itselleen ja ajavat sen nimissä omia päämääriään.” Sanat voisivat olla tätä päivää.

Mujunen jopa eroaa Valposta, kun siitä tulee jatkosodan edellä liian saksalaismielinen. Termi ei suinkaan ollut vapaa ideologiasta, kuten Oiva Silvennoinen on osoittanut.

Siksi katson sormien läpi sitä, että kun murhaajan pidättäminen tuottaisi ulkopoliittisia vaikeuksia, Mujunen jakaa oikeutta omin päin ja pitää taas ”löytämänsä” laukun täynnä dollareita.

Mustassa pyörteessä Mujusta tarvitaan taas Valpossa, kun desantit ja sabotöörit on saatava kiinni. Omin päin Mujunen yrittää myös estää juutalaispakolaisten luovuttamisen Saksaan, vaikka hän vuotamalla asiasta tietoja vaarantaa työpaikkansa.

Välillä Mujunen on Päämajan valvontaosaston leivissä ja soluttautuu vangiksi Itä-Karjalan siviilien leirille. Jutun selviämiseksi hänen on käytävä Berliinissä.

Mujusella on sittenkin periaatteita

Punaisessa varjossa Valvontakomissio painostaa Suomea selvittämään neuvostoupseerin murhan Lauttasaaressa. Osastopäälliköksi ylenneen Mujusen vetoaminen tosiasioihin ei uudessa poliittisessa tilanteessa kelpaa uudelle esimiehelle:

”- Ettekö te edes halua kuulla niitä tosiseikkoja, joiden perusteella sain jutun ratkaistua? / – Teillä on väärä ratkaisu! Haluan kuulla vain sellaisia faktoja, jotka sopivat oikeaan ratkaisuun. / – Toisin sanoen tahdotte, että vääristelen totuutta, kunnes löydän sopivan ratkaisun. / Saartamo huokasi syvään. / – Hyvänen aika Mujunen. Te olette ollut EK:ssa ja Valpossa jo vuosikymmeniä, ja välillä sotilastiedustelussa. Ettekö te muka koskaan aikaisemmin ole joutunut keksimään vaihtoehtoisia syyllisiä? / – Ei ole kuulunut tapoihini. / – Teidänkin on sitten aika kasvaa aikuiseksi, päällikkö sanoi ja veti henkeä.”

Neuvostoliittolaiset yrittävät painostaa Mujusta agentikseen klassisella hunaja-ansalla, mutta tämän vastaus kuuluu: ”Te ajoitte meidät yhteistyöhön Hitlerin kanssa, ja nyt te hurskastelette meille. Te yritätte miehittää meidät huomamatta ja toisella lähettäjänimellä, viidennen kolonnanne avulla. Ja meidän pitäisi vain kiittää ja kierähtää kerälle, jotta voisitte helpommin jyrätä ylitsemme. Haista sinä Nemov kuule pitkä paska!”

Vaikka Mujunen on väittänyt, ettei usko enää mihinkään, kyynisyys on vain sanoja eikä tekoja aivan kuten Humphrey Bogartilla Casablancassa.

Niinpä ajoittainen pieni vilunki ei paina mitään, varsinkin kun ”rahalöydöt” katoavat tai ne vie ovelampi.

Kohtalokkaita naisia riittää

Viisikymppiseksi ontuvaksi ja yksikätiseksi mieheksi Mujusella on hämmästyttävä naisonni. Sinisessä aaveessa Ilse kuvaa päiväkirjassan Mujusta ”lutuseksi”. Mustassa pyörteessä Mujusella on suhde peräti kolmen naisen kanssa. Kuten lajiin kuuluu, osa suhteista on ns. kohtalokkaitten naisten kanssa, mutta ilmeisesti he rakastavat Mujusta vilpittömästi.

Mujunen puolestaan ei ole koskaan pitkään huijattavissa eikä totuuden tajuttuaan tai edes epäilyksen herätessä väistä rakkauden vuoksi velvollisuuttaan työtään ja isänmaata kohtaan. Hänellä on myös perinteinen käsitys miesten välisestä kunniasta, jonka takia hän on Punaisessa varjossa uhraamaan oman onnensa.

Herkin ja epäitsekkäin suhde on Mujusen ystävyys Mustassa pyörteessä naapurinsa, juutalaistyttö Evan kanssa. Mujunen yrittää estää Evan pakolaissukulaisia joutumasta karkotetuiksi Natsi-Saksaan, ja Eva puolestaan hoivaa masennuksen takia liikaa juovaa Mujusta. Arvon alussa mainitun novellin juoni  miehestä,  ”joka on menettänyt ihanteensa ja kärsii sen vuoksi, mutta näkee taas valon tavattuaan ahdinkoon joutuneen nuoren tytön” on liian naiivi toteutuakseen sota-ajan karuissa oloissa.

Sen sijaan nuoremmat miehet ovat naisen ja/tai ideologian vietävissä. Punaisessa varjossa Olavi on jopa niin herkkäuskoinen, että melodraamasta syntyy farssia, kun elokuva muuttuu elämäksi tai päinvastoin. Tämä juoni on vähän liian pitkitetty.

Alaisensa Karlssonin Mujunen on käskenyt ujuttautumaan tiedottajaksi Natsi-Saksan masinoimaan ”vastarintaliikkeeseen”, mutta toisin kuin naisten kanssa hän sivuuttaa vaaran merkit: ”Häntä jäi hieman askarruttamaan pojan asenne. Ettei Karlsson sittenkin ollut taas innostunut kansallissosialismista? Ehkä joku pitäisi panna tarkkailemaan häntä… / Ja sitten ollaan kohta niin kuin natsi-Saksassa tai Neuvostoliitossa, missä kaikki tarkkailevat toisiaan. Ei, kyllä mieheen täytyy voida luottaa. Karlsson oli sentään ollut hänen alaisensa jo kymmenkunta vuotta.” 

Mujunen osoittautuu liian luottavaiseksi. ”Tässä pelissä”, kuuluu John le Carrén Pappi lukkari talonpoika vakoojan tunnettu opetus, ”vartut aikuiseksi kun et luota kehenkään muuhun kuin itseesi.”

Ehkä Mujusen onkin parempi siirtyä Valposta tavalliseen elämään. Samalla hän – ja lukija hänen kanssaan – voi tuntea ylimielisyyttä Kekkosen ja Hillilän kaltaisia kohtaan leimaamalla heidät ”yhteistoimintamiehiksi”.

Kunnianosoitus novellilehdille, kovaksi keitetyille dekkareille ja antikvariaateille

Sinisessä aaveessa tavataan uudelleen toimittaja Arvo, joka on ottanut ensiaskeleita kirjailijanuralla: ”Ennen sotaa sain yhden [novellin] Seikkailujen maailmaan. Rintamalla kirjoitin muutaman, jotka menivät Iskuun. Sen jälkeen olen myynyt kymmenkunta, Ilmarisen lehtiinkin, pari niistä ilmestyi oikein nimelläni. Ja nyt minulta tilattiin jatkokertomus, kun Marton Taiga halusi keskittyä romaaniinsa.”

Arvo intoilee Dashiell Hammetin romaanista Red Harvest, jonka on löytänyt Yrjönkadun antikvariaatista:  ”Sitä ei ole vielä suomennettu, mutta jonain päivänä minä käännän sen ja hankin sille kustantajan. Siinä kirjassa kerrotaan asiat niin kuin ne ovat. Kaunistelematta. Jotain sellaista minäkin haluaisin kirjoittaa. Niin rankka teksti ei kyllä mene läpi Ilmarisella, mutta Seikkailujen maailmaan ja Iskuun se kelpaa. Ne tosin maksavat heikommin.”

Arvo kääntää Hammetin kirjan nimen kirjaimellisesti Punaiseksi sadoksi, mutta kun se vihdoin suomennettiin, se sai symbolisen nimen Veristä satoa.

Mujunen selviytyy, samoin Suomi

Baggen värisarja ei edusta radikaalia uustulkintaa. Sinisen haaveen neuvostoliittolainen Buljakov on vakoojaringin pyörittäjänä surkuhupaisa aivan kuten neuvostoagentit Mika Waltarin sodanaikaisessa teoksessa Neuvostovakoilun varjossa, eivätkä sarjan kommunistit ole paljon kummempia.

Mutta ei sarja myöskään ole ideologisesti mustavalkoinen. Valkoisessa hehkussa nähdään, miten vuoden 1918 valkoinen terrori on kylvänyt katkeruutta toiseen polveen asti. Mustassa pyörteessä Hakaniemen halkopinojen polttaminen tulkitaan Kimmo Rentolan tavoin poliisin provokaatioksi eikä Valpon väkivaltaisia kuulustelumenetelmiä kommunisteja kohtaan salata. Samassa kirjassa näytetään Suomen sodanaikainen häpeäpilkku, Itä-Karjalan venäläisten siviilien vankileirit, jotka eivät ole juuri esiintyneet kaunokirjallisuudessa.

Punaisessa varjossa saksalaisten yritys luodaSuomessa ”vastarintaliike” saksalaismielisisten suomalaisista avulla ei ole isänmaallista vaan maanpetoksellista toimintaa. Onneksi se jää pienen piirin koomiseksi kohellukseksi.

Valpon etsivä ei tietenkään voi olla liberaali, sosialistista puhumattakaan, vaan hänen velvollisuutensa on jahdata niitä, joita tuohon aikaan pidettiin maanpettureina. Mujunen on siis valkoisen Suomen mies mutta sellaisella twistillä, jonka myöhemmän ajan edustaja voi niellä. Hän suhtautuu Neuvostoliiton lisäksi epäluulolla myös Saksaan, toisin kuin Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjan henkilöt.

Keväällä 1945 Mujunen on silvotun mutta eloon jääneen Suomen symboli: ”Ehkä tästä vielä noustaisiin. Sekä Suomi että Mujunen.  / Yhdelläkin käsivarrella.”

Lisätietoa

Tapani Baggesta sekä värisarjan lähteistä ja synnystä löytyy tietoa kirjailijan nettisivuilta.

Silvennoinen, Oiva: Salaiset aseveljet. Suomen ja saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1945. Otava 2008.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Otava 1994.

Waltari, Mika: Neuvostovakoilun varjossa. Helsingin neuvostolähetystö kiihotus- ja vakoilutoiminnan keskuksena. Otava 1942.

Irja Salla: Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä

Irja Salla kuvasi teoksissaan Rakkautta raunioilla ja Hävityksen keskellä irrallisia ihmisiä pommitusten keskellä Natsi-Saksassa 1943.

Keväällä 1943 kirjailija Irja Salla alias Taju Sallinen sai stipendin Saksaan Euroopan kirjailijaliitolta. Europäische Schriftsteller-Vereinigung oli Saksan perustama kulttuurijärjestö, joka toimi 1941-1945. Siihen kuului jäsenosastoja 16 maasta, myös Suomesta.

Irja Salla oleskeli Saksassa 1943 yli puoli vuotta. Hän olisi voinut viettää lomalla Alpeilla, mutta häntä kiinnosti enemmän siviilien kokemukset sota-aikana.

Matkasta Irja Salla julkaisi kaksi teosta Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947). Ne ovat minämuotoista kerrontaa, jossa on päiväkirjan tapaan päiväys ajalta 5.7.1943-10.1.1944.

Minäkertoja kutsuu itseään välillä Irjaksi, välillä Tajuksi eli hän käytti sekä kirjailijanimeään että oikeaa nimeään. Saksalaisille hän esittelee itsensä toisella etunimellään Birgitta, jonka saksalaiset lausuvat Brigitte. Tämä osoittaa halua näytellä eri rooleja ja/tai epätietoisuutta identiteetistä. Samalla se enteilee mielen hajoamista. Molemmilla tavoilla kirjailija heijastaa kolmatta valtakuntaa, joka kulkee tuhoaan kohti.

Epäpoliittisen ihmisen näkemys Natsi-Saksasta

Jälkimaailman silmissä näyttää hulluudelta lähteä 1943 Natsi-Saksaan, jota liittoutuneet pommittivat jatkuvasti. Saksan kuudennen armeijakunnan antautuminen Stalingradissa vuoden 1943 alussa merkitsi sodan käännekohtaa. Natsi-Saksan tappio oli enää ajan kysymys.

Saksaan tullessaan Salla on ihminen, joka ei ole itse pohtinut politiikkaa vaan uskonut median sensuroidun näkemyksen sellaisenaan.

Suomen lehtien perusteella Salla on uskonut, että Suomi on koko maailman katseiden ja ihailun kohde. Saksassa hän tajuaa, että Suomen rintama on pieni asia. ”Suuri kansa taistelee suurta kamppailua – ja jotakin omituista, epäinhimillistä suuruutta se luo jokaiseen yksilöön.”  Suomessa sota on kaukana rintamalla ja sen voi unohtaa, Saksassa sota koskee kaikkia.

Miljoonia on liikekannalla. Sotilaita lomailee ja siirretään rintamalta toiselle. ”Ulospommitettuja” on ”jättiläismäinen orpojoukko, joka vaeltaa kotimaataan ristiin rastiin päämäärättä ja ikuisesti odottaen yhtä kummitusmaisina kuin pommituksissa tuhoutuneet lähimmäisensä.”

Salla matkustelee ilmeisesti ilman mitään suunnitelmaa pitkin poikin Saksaa tai oikeastaan ajelehtii. Oleskelupaikkoina ovat lähinnä suurkaupungit kuten München, Berliini, Köln, Stuttgart. Hän oleskelee myös Wienissä, Prahassa (sinne hän tarvitsee luvan), Strassburgissa, Metzissä ja Luxemburgissa.

Salla asuu hotellissa ja syö kaikki ateriansa ulkona, joten hän tutustuu helposti ihmisiin, lähinnä miehiin.

Hän kuulee mitä erilaisimpia tarinoita ja kirjaa ne sellaisinaan. Hän huomauttaa, ettei tiedä, mikä hänen kuulemastaan on totta ja mikä ei. Toisaalta hän ei myöskään valikoi kirjoittamiaan asioita poliittisen tarkoituksenmukaisuuden mukaan.

Salla polttaa tupakkaa, jonka ostaa mustasta pörssistä, ja joutuu näin kosketuksiin myös ns. alamaailman kanssa. Siellä kaikki on kaupan ja täytyy olla varuillaan, ettei tule petetyksi kaupoissa.

Yleensä ihmiset ovat kuitenkin auttavaisia. Eväät jaetaan, jos huomataan, ettei toisella ole. Sotilaat antavat loput korteistaan, kun lähtevät rintamalle.

Ulkomaalaisia on Natsi-Saksassa miljoonia

Irja Sallan tuttavapiiri vaihtuu jatkuvasti ja on varsin erikoinen: siihen kuuluu saksalaisia mutta enemmän monia eri kansallisuuksia. On sotilaita, myös ulkomaisia Waffen-SS-sotilaita, on sotavankeja ja sotavankeudesta juuri vapautettuja, on pakkotyövankeja ja Saksaan työhön tuotuja. Osa on liittolaisia ja osa miehitettyjen maiden kansalaisia. On italialaisia ja bulgarialaisia, espanjalaisia ja turkkilaisia, hollantilaisia, kreikkalaisia, ranskalaisia, puolalaisia, armenialaisia, turkestanilaisia, ukrainalaisia ja venäläisiä, algerialaisia, egyptiläisiä, marokkolaisia ja saudiarabialaisia, jopa meksikolaisia.

Melkoinen luettelo – natsien tarkoitushan oli ”puhdistaa” Saksa. Muiden kuin juutalaisten suhteen tulos on juuri päinvastainen, sillä työvoimaa tuodaan miehitetyistä maista korvamaan miljoonat sotilaat. Syyskuussa 1943 työvoimaa oli 35,9 miljoonaa, josta ulkomaalaisia oli 7,5 miljoonaa.

Ulkomaalaiset tulevat hyvin toimeen keskenään, myös venäläiset ja suomalainen Salla, vaikka saman kansan jäsenet sotivat parhaillaan keskenään. Yhteinen kohtalo yhdistää.

Muutenkin Salla antaa vaikutelman, että sota jopa lähentää kansoja. Eräs tehtailija kehuu ranskalaisia parhaiksi työläisikseen. Ranskalaiset työläiset taas kertovat, että saksalainen on ankara esimies, työstä pinnaamisesta rangaistaan heti. ”Mutta jos suorittaa työnsä hyvin, ei ole moittimista. Silloin on kaikki hyvin. Hyvä palkka, hyvä ruoka. Hyvä hoito sairaustapauksissa.”

Salla ei tietenkään voi tarkistaa tietoja. Tutkijoiden mielestä ulkomaalaisia kohdeltiin saksalaisia huonommin ja sitä huonommin, mitä alempana he olivat natsien rotuhierarkiassa. Työnantajatkin valittivat, että huonon ravinnon takia itäeurooppalaiset olivat niin huonossa kunnossa, etteivät he pystyneet täystehoiseen työhön.

Salla väittää, ettei ole nähnyt saksalaisten kohtelevan ulkomaalaisia huonosti, mutta itse asiassa hän on aiemmin kuvannut sellaisia tapauksia. Lomalla olevat sotilaat ajavat poliisin kera ajavat vierasmaalaiset kahvilanpöydästä, jolloin Salla suuttuu. ”Sanoin heille, että ulkolaiset kyllä erinomaisen mielellään lähtevät tästä maasta. Eivät lainkaan kaipaa näitä ihanuuksia. Itsehän he ovat raahanneet tänne tämän ’roskajoukon’, koska tarvitsevat heitä…” Silloin vierastyöläiset varoittavat Sallaa jatkamasta vetämällä kuvaavan viivan kaulansa poikki.

Ylpeimmissäkin ulkomaalaisissa työntekijöissä on Sallan mielestä ”jonkinlaista arkuutta”. Hän tulkitsee sen johtuvaksi siitä, että nämä ovat hävinneiden maiden kansalaisia. Poikkeus on ranskalaisen vapaaehtoisen Waffen-SS-pataljoonan sotilaat, jotka ovat ”suoraryhtisiä, huolettomia, vapaakäytöksisiä ja iloisia olentoja” – syyksi Salla päättelee, että heitä pidetään Saksassa ”kunniallisina ja arvossapidettyinä yksilöinä”.

Salla kysyy SS-sotilailta, eivätkö he tunne itseään pettureiksi taistellessaan vihollisen puolella, varsinkin kun heidän maanmiehiään on vielä sotavankeina. Hänelle vastataan: ”Emme ole SS-miehiä nyt sen tähden, että se olisi meille edullista. Emme me ole ’myyneet sieluamme’ saadaksemme joitakin etuja. Olemme SS-miehiä vakaumuksesta. Vakaumus on meissä ollut jo aikaisemmin. Meillä on Saksan kanssa yhteiset intressit, koska olemme lähimmät naapurukset. Jos olisimme ja pysyisimme sovussa, olisi Eurooppa vahva.”

Metzissä poliisipäällikö selostaa Sallalle, että ennen oli ongelmia, kun ranskalaiset tahtoivat ranskalaistaa kaupungin, mutta enää ei ole ongelmia, koska ranskalaiset on karkotettu pois. Strassburgissa Salla kuulee asian toisen puolen: ”Osa ihmisistä on saksalaisia. Nimenomaan saksalaisia. Ja osa taas ranskalaisia, nimenomaan ranskalaisia. He kaikki tietävät, mitä ovat. – Mutta me. Me olemme elsassilaisia ja se merkitsee, että me emme oikein tiedä mitä olemme. Vuoroin meitä hallitsee Ranska – silloin meidän on oltava ranskalaisia. Sitten meitä hallitsee Saksa ja meidän on oltava saksalaisia.”

Juutalaisia Salla näkee vain kerran. Suurin osa heistähän oli siirretty pois Saksasta jo syksyllä 1941. Vartijat saattavat katua pitkin juutalaisia, joilla on keltainen tähti ja jotka marssivat epäjärjestyksessä. Salla tietää, että heitä ollaan viemässä keskitysleiriin, ja ihmettelee: ”He huusivat, lauloivat ja nauroivat”.

Sota-ajan rakkaus ja seksi

Irja Salla herättää kosolti ihailua miehissä. Miehet kuitenkin vonkaavat vain sanallisesti. Mies poistuu huoneesta, kun Salla pyytää – tosin useaan kertaan. Kuvauksen perusteella suhteet ovat platonisia, mutta senaikaisessa kirjallisuudessa nainen olisi tuskin voinut kertoa, jos ne olisivat menneet pitemmälle.

Rakkaus syttyy sattumalta kohdatun lomalla olevan sotilaan Wernerin kanssa. Werner kaatuu ensimmäisen teoksen lopussa. Wernerin kohdallakin kuvaus on platonista, mutta välillä on kolmella ajatusviivalla ilmaistuja katkoja – jotain on ilmeisesti jätetty pois.

Myöhemmin Sallalle läheinen on kreikkalainen Tasso, jota hän myös pelkää.

Salla kuvaa, miten on suorastaan normi, että kaikilla pitää olla ranskalaisittain ”cherie”. Ei ole mikään este, että kotimaassa on puoliso. ”Kaikki, mikä ennen muodosti oman elämän ja maailman ja ympäristön, joka oli pysyvää ja jossa itsellä oli tietty asema, kaikki tuo oli poissa. Ihminen on heitetty yksinään uuteen olemassaoloon, jossa eletään menneen muistoilla, odottaen päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen, että tämä välitila loppuisi. Tämä olotila, johon ei voi ajatella mitään tulevaisuutta. – Tulevaisuus on jossakin – siellä kotimaassa sitten joskus.”

Kyse ei ole vain tai edes etupäässä seksistä, eräs ranskalainen selittää: chérie on ”toveri, ystävä, jonka kanssa jakaa nykyisen elämän sekä hyvät että huonot asiat – joka huolehtii ja välittää enemmän kuin vain toveri välittää – (koska chérie on myös rakastettu) ja josta itse huolehtii ja välittää enemmän kuin muista.” Jotkut suhteet ovat kestäneet kolme jo vuotta – siis lähes koko sodan ajan.

Salla kiistää, että kyse olisi ”antaa mennä”-mentaliteetista. Hänen mielestään se ”on sota-ajan ja nykyajan elämänviisautta, joka ei sopisi rauhanaikaan. Rauhanajan normit ja elämäntaito ja viisaus eivät taas oikein voi päteä tänä aikana.”

Koska saksalaiset miehet ovat poissa, naiset etsivät seuraa ulkomaalaisista miehistä. Mutta näiden on syytä olla varovainen. Saksalaiset naisystävät ovat ilmiantaneet ranskalaiset miesystävänsä sellaisista satunnaisista ilmauksista kuin ”kirottu sota –  kirottu hitlerismi”.

Suhteita syntyy myös (natsien määritelmän mukaan) ”erirotuisten” välillä. Vaikka tämä on Saksassa laitonta, kuhertelu saattaa olla julkistakin. Eräs sotilas paheksuu suhdetta moraalittomana, koska seurauksena saattaa olla ”sekarotuinen” lapsi.

Salla sen pyrkii katselemaan ”kaikkea asenteettomasti. En puolusta, en moiti – katselen vain, millaista elämä on, ja koetan ymmärtää sitä – mikäli sitä koskaan voi oppia ymmärtämään. Koettaa voi kumminkin.” Vasta sitten voi rakentaa maailmankuva.

Pommitukset tekevät apaattisiksi

Jatkuvia pommituksia kuvatessaan Irja Salla keskittyy siihen, miten ne vaikuttavat ihmisen psyykeen.

Äiti, jonka lapsi huutaa pommisuojassa, selittää: ”En ole rauhallinen enkä rauhaton. Olen apaattinen. Mitään muuta ei voi olla. Ei käy päinsä olla tunteva ja ajatteleva ihminen. Ihmisyys riisuutuu meistä kaikista täydelleen pois – meistä tulee primitiivisiä alkuolentoja, eläimiä, siten jaksamme edelleen, sillä elää kuitenkin tahdomme. Kaikesta huolimatta!”

Salla huomaa, että kaikki haluavat jatkaa elämäänsä, vaikka olisivat menettäneet rakkaimpansa. Jaksamisen salaisuus on, ettei ajattele ”kaikkea perusteellisesti nyt vielä, kun lakkaamaton jännitys ja varuillaanolo vie tunteiden voiman ja toiminta vie kaiken ajan. Eiväthän tiedä omastakaan elämästään, kohtalostaan hetkeäkään eteenpäin. – – He työntävät ajattelemisen, tuntemisen, ymmärtämisen myöhemmäksi – aikaan, jolloin sota on lopussa.”

Salla uskoo, että vaikeudet alkavat vasta sodan jälkeen: ”Elämää pitäisi sitten taas yht’äkkiä ajatella pitkälti eteenpäin, ja kaikkien toimien tulisi suuntautua pitkälti eteenpäin – -. – Mutta – t u n n e t t a, tunne-elämä, vuosikausia ihmiseen syöpyneitä ja opittuja tunnetottumuksia lienee vaikea yht’äkkiä muuttaa toisenlaisiksi. Sekin vaatii vuosia.”

Saksalaiset elävät ilman tulevaisuutta

Sodasta on siis tullut normaalitila. Saksalaisten ja ulkomaalaisten välillä on kuitenkin ero.

Ulkomaalaiset katsovat tulevaisuuteen – he odottavat vapautusta ja voittoa, vieläpä pikaista. Kesällä 1943 he sanovat: ”Kaksi kuukautta ja sitten – fini.”

Sen sijaan saksalaiset elävät vain tätä päivää eivätkä enää puhu voitosta. ”Sotilaat lähtiessään rintamalle puhuvat työstä, joka on tehtävä, kävipä miten kävi. Itärintamalle lähtevät sotilaat hyvästelevät sensuuntaisesti, että nyt tavattiin viimeinen kerta. Sieltä ei ole enää paluuta. Mutta mennä täytyy.”

Koska Irja Salla on ulkomaalainen, hänelle avaudutaan helposti, tietenkin kahden kesken. Myös saksalaisten joukosta löytyy – ei toisinajattelijoita vaan sellaisia, joiden mukaan ennen sotaa oli onnellista elää eikä kukaan halunnut sotaa. Hallituksen toimia ei ymmärretä, toisaalta hävitystä ei kukaan tunne ansainneensa.

Toisaalta Sallaan rakastunut Werner on ihannesotilas: ”Jokaiseen taisteluun on mentävä kuin viimeiseensä ajattelematta lainkaan elämää tai tulevaisuutta. Joka kerta on pantava kaikki alttiiksi, jotta tehtävä tulee hyvin suoritetuksi. Ei ole muuta kuin tehtävä. Pidä huolta itsestäsi, ettei minun tarvitse huolehtia sinusta. Jos huolehdin sinusta ja – jos toivoisin tulevaisuutta sinun kanssasi – minusta tulisi huonompi sotilas. Silloin säästäisin itseäni, varaisin jotain itselleni ja tehtävä tulisi huonommin suoritetuksi. Se ei käy. Meidän täytyy kaikkien tehdä kaikkemme nyt tässä asiassa, joka on meille kaikkein tärkein. Maailmassa ei ole muuta asiaa. Yksi asia vain kerrallaan. Voin kaatua rauhassa nyt, kun olen saanut olla onnellinen. Tämä vain puuttui minun elämästäni. Nyt minulla on sekin, enkä voi moittia elämää mistään.”

Mitä teoksista on aiemmin kirjoitettu

Irja Sallan Koottujen teosten esipuheessa Mirja-Liisa Heinonen luonnehtii teosta Hävityksen keskellä ”huomattavasti synkemmäksi” kuin Rakkautta raunioilla: ”kokemusten kauhut alkavat jo vaikuttaa.”

Marko Leppänen on kirjoittanut romaaniparista kiinnostavan artikkelin: http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/rakkautta-raunioilla-seikkailijatar.html.

Leppänen on pannut merkille, miten viileästi Irja Salla analysoi mielensä järkkymisestä:  ”Hänen on jaksettava, vaikka on tilassa jossa ’kaiken tekeminen on mahdotonta’; ei ole muuta vaihtoehtoa. Hän miettii, että jos hän siellä vieraassa totaalista sotaa käyvässä maassa joutuisi laitoskierteeseen, niin sieltä hän ei enää esiin tulisi.”

Leppäsen mielestä Sallan romaanipari muistuttaa Sartren Inhoa. Sallalla on pohjakosketuksensa, ”jossa kauhu puhaltaa vaimeasti hiljaisia henkäyksiä hedelmättömässä autiomaassa”. Hän eroaa kuitenkin aikansa muotifilosofeista, eksistentialisteista siinä, että ”hän ei koskaan pidä ihmistä mitättömänä turhimuksena.”

Kirjailijasta

Irja Salla, alkuperäiseltä nimeltään Taju Birgitta Tiara Sallinen, syntyi 1912 Sortavalassa. Isä oli taidemaalari Tyko Sallinen, äiti Helmi Vartiainen tunnetaan miehensä mallina nimellä Mirri.

Vanhempien avioliitto päättyi eroon. Taju eli ensin äitinsä kanssa, sitten isänsä, jonka boheemisuuteen sekoittui lapsuudenkodin lestadiolaista henkeä. Hellyyttä isä ei osannut osoittaa. Silti Taju ihaili isää rajattomasti mutta ihailuun sekoittui pelonsekaista kunnioitusta.

Taju Sallinen kävi keskikoulun Helsingissä missä hän asui isoäidin ja tätien luona. Isä oli solminut toisen avioliiton ja tytär tunsi itsensä syrjäytetyksi. Sama ulkopuolisuuden tunne vaivasi häntä myös tätien luona.

17-vuotiaana Taju Sallinen aloitti opinnot Ateneumin Taideyhdistyksen keskuskoulun graafisella linjalla. Vuonna 1932 hän kuitenkin lopetti opinnot ja meni naimisiin Erkki Rantalaisen kanssa. Aviomies oli lahjakas ja tietorikas, mutta ei saanut aikaan kirjallista teosta ja ehkä kompensaationa tälle hän tuki vaimonsa kirjallisia pyrkimyksiä.

Ateneumin jälkeen Taju Sallinen toimi jonkin aikaa mainospiirtäjänä ja vapaa-aikanaan hän maalasi ja piirsi ahkerasti, mutta lopulta sanat voittivat kuvan.

Syksyllä 1939 ilmestyi Irja Sallan esikoisteos Kaksi tietä. Syy salanimen valitsemiseen oli aiheen läheisyys: aiheena oli Tyko Sallisen vanhempien avioliitto

Sitten ilmestyi trilogia Lisa-Beata (1940), Kohtalon päiviä (1942) ja Unissakävijä (1943). Varsinkin Unissakävijä oli menestys. Mirja-Liisa Heinosen mukaan Salla ”osoittautui omalaatuiseksi poikkeusyksilöitten kuvaajaksi”, joka oli varsinkin nuoren tytön ajatusmaailman tulkki ja varmavaistoinen psykologi. Pohjimmiltaan hän ammensi aina itsestään.

Ennen jatkosodan syttymistä Taju Sallinen erosi Erkki Rantalaisesta ja vuonna 1943 hän solmi toisen avioliiton Kari Suomalaisen kanssa, joka myöhemmin tuli tunnetuksi pilapiirtäjänä. Tämäkin avioliitto osoittautui varsin pian epäonnistuneeksi, muuten pitkä matka Saksaan olisi tuskin ollut mahdollinen.

Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947) eivät olleet menestyksiä. Heinosen mukaan Irja Sallalta ”odotettiin analyysia sodan jaloissa olevista ihmisistä, mutta tuloksena olikin omien sieluntunnelmien maalausta.” Kritiikki on liioittelua, kuten edellä on nähty.

Taju Sallinen myönsi itsekin olevansa heikkohermoinen, ja hänen tilaansa vain pahensi matka Saksaan aikana, jolloin sen kaupunkeja pommitettiin raunioiksi. Mutta on tulkittu myös, että hänen henkiseen luhistumiseensa vaikutti kolmas avioliitto, jonka hän oli solminut uudelleen Erkki Rantalaisen kanssa. Taju Sallisen oli vaikea myöntää olevansa lopullisesti sairas, taiteilijuuteen kuului hänen mielestään tietynasteinen hulluus.

Vuonna 1957 ilmestyi kuitenkin Irja Sallan muistelmateos Isä ja minä. Tyko Sallinen oli kuollut kaksi vuotta aiemmin. Kirjassa tytär kuvasi isänsä sellaisena kuin olisi halunnut tämän olevan.

Taju Sallinen alias Irja Salla kuoli Nikkilän sairaalassa 1966.

Irja Salla on nykyään unohdettu, mutta sota-aikana hän oli sekä arvostettu että suosittu kirjailija ja vielä 1967 julkaistiin Kootut teokset. Elämäkertatietojen lähteenä on ensimmäisessä osassa oleva Mirja-Liisa Heinosen esipuhe.

Liisa Urpelainen on kirjoittanut näytelmän Taju Taju ja Tyko Sallisen suhteesta (ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 10.11.2016).

(Lisäys: Helsingin Sanomien arvostelussa ja Suomen kuvalehden haastattelussa kosketellaan myös Saksan-matkaa ja sen vaikutusta mielenterveyden romahtamiseen.)

Kolmannesta valtakunnasta

Evans, Richard E. Evans: The third war at war. How the Nazis led Germany from conquest to disaster. Cop. 2008. Penguin books 2009.

Matti Rönkä: Eino

Sodasta palaava mies viivyttelee pihalla, vaikka tuvassa odottaa nuori vaimo. Matti Röngän romaani Eino koukuttaa heti.

Kahdeksan dekkarin jälkeen Matti Rönkä kirjoitti ns. tavallisen romaanin. Eino (2015) kertoo sodasta paluun vaikeuksista.

Einon koti on Leppäkoskella Savossa, aika on marraskuu 1944. Eino on maalaistalosta, jonka pitoa hänen pitäisi kerran jatkaa. Vielä vanhemmat eivät ole luovuttaneet hänelle ohjia, ja isän kanssa huonot välit. Eino on nuorempaa ikäluokkaa, hän on mennyt rintamalle täydennysmiehenä.

Sodan aikana Eino on mennyt naimisiin Kertun kanssa, jota ei rakasta. Kyseessä on ns. pakkoavioliitto: ensimmäinen yhdyntä johti raskauteen. Vaikka Kertulle tuli keskenmeno ennen häitä, ne kuitenkin pidettiin.

Toinen syy, miksi ei Eino viihdy kotona, on sama, jolla Kalle Päätalo selitti jatkuvaa uskottomuuttaan Iijoki-sarjassa: nuoruus meni sodassa ja avioliittoon tuli mentyä ilman kunnon tutustumista. Einon entisen liikekumppanin leski selittää myöhemmin: ”Just saat ensimmäisen puvun ja pitäis alkaa riiata ja tyttölöissä kulkea ja katella kuka miellyttää. Mut kun tuli se pannahisen sota.”

Kolmas syy on sama kuin Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan Teddyllä: sodassa elettiin ilman tulevaisuutta.

Näin Eino sanoo: ”Kesä tulisi, väkisin. / Sota-aikanakin talvi taittui, mutta siitä ei puhuttu, tulevasta. Viikon päähän ei uskaltanut toivoa, juhannuksia suunnitella. Se olisi tuntunut onnen kutsumiselta. Helpottavaakin se oli, olla ilman huomista ja huolta vailla. Oli vain tämä hetki, tänään ja nyt. / Nyt kesä on tulossa, ja minä näkisin sen, ilman taikauskoa ja temppuja. Oraan nousun, nurmen kasvun, pääsyn laitumiselle. Niistä olisi pitänyt iloita etukäteen, odottaa, toivoa. / Enkä minä osannut.”

Sukupolvien ristiriita

Romaanissa kuvataan myös Einon vanhuutta nykyaikana. Poika Jannella on ollut nuorena erimielisyyksiä isänsä. Senkin jälkeen välit ovat jääneet etäisiksi. Janne kuvaa isäänsä julmaksi: ”Heikkoutta se ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut.”

Miniä ymmärtää appeaan paremmin: ”Aluksi luulin, että se on jotenkin vihainen tai tyly. Tyytymätön. Mutta se on vain Ukin perusilme. Tasapuolisesti tyytymätön. Myös itseensä.”

Jannen lopullinen arvio isästään kuuluu: ”Liikaa sanoa, että Ukki pakenee…mutta se vaan aina puuhaa ja tekee. Peittää itsensä. Äitisi sanoi joskus minusta hyvin. Että Ukki koettaa välttää pahantekoa. Muitten mielen pahoittamista. Ja sitten tekee kaksin verroin pahaa.”

Einolla oli tapana käyttää vähättelevästi nimitystä ”mökkiläinen”.  Sellainen saattoi olla sellainen, vaikka oli iso talo, jos oli yrittämätön ja saamaton. Toisaalta joku saattoi olla ”sananmukaisesti mökin mies ja kansandemokraatti mutta ei mökkiläinen”.  

Eino joutuu terveyskeskukseen aivoverenkiertohäiriön takia, joka aiheuttaa muistihäiriöitä. Lääkäri löytää hänen ruumistaan luodinjälkiä, vaikka haavoittumista ei kirjattu sodanaikaisiin papereihin.

Einolla ei ole ollut tapana puhua sodasta, vaikka hän oli kaukopartiomiehenä ja sai kunniamerkkejä.

Pojanpoika Joonas tulee paremmin toimeen isoisän kanssa kuin isänsä. Joonas löytää Einon kotoa Mauserin ja valokuvan nuoresta naisesta, joka omistuksen mukana on nimeltään Nasti.

Salaisuus jota Eino kantoi koko loppuelämän

Siviilielämään sopeutumaton Eino saa tilaisuuden päästä pois kotoa, kun hänen sodan aikainen komentajansa lähettää hänet Neuvostoliittoon erään länsimaan maksamalle tiedusteluretkelle. Eino joutui partion yllättämäksi, tappoi yhden puukolla, mutta joutui ammutuksi.

Syrjässä asuva Nasti pelastaa Einon ja hoitaa terveeksi. Heille syntyy suhde, vaikka Eino ei oikeastaan tee päätöstä, lähteä vai jäädä.

Rönkä ei ole kokonaan luopunut jännitysromaanin piirteistä. Tässäkin romaanissa tapahtuu rikos, jonka takia Eino joutuu lähtemään kohti Suomea.

Eino muistelee Nastia koko elämänsä. Kun vaimo Kerttu kieltäytyy seksistä pojan syntymän jälkeen, Einolla on muita naisia.

Miniän mielestä syy avioliiton epäonnistumiseen oli molemmissa. Eino oli Kertulle ”hankala”, mutta ”Tuntui että Kerttu ei antanutkaan Ukin olla sille kiltti.” 

Ei Eino kuitenkaan ole samanlainen kuin Lauri Törni, joka Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teoksen Tuntematon Lauri Törni mukaan ei osannut muuta kuin sotia. Eino pärjää siviilissä ammatillisesti ja perustaa menestyvän kuljetusliikkeen.

Einon mietteitä sodasta

Eino on nuorempaa ikäluokkaa ja tuli rintanalle täydennysmiehenä. Esimies neuvoi, ”ettei pidä ajatella liikaa, eikä ainakaan miettiä ovatko ne ihmisiä. Sillä jos alkaa pitkään pohtia, niin vastaus napsahtaa omaan otsaan.”

Einon mielestä sodassa oli erilaisia miehiä: ”Kaikista ei siihen ollut. Tappohommaan.”

Yhdysvaltain armeijassa prikaatinkenraalina palvellut S.L.A. Marshall, jota Pohjonen ja Silvennoinen lainaavat Törni-kirjassaan, on todennut, että vain 15-20 prosenttia rintamasotilaista ”käytti henkilökohtaisia aseitaan tappaakseen, ampuakseen kohti vastustajaa. Muut ammuskelivat tähtäämättä, ilmaan tai eivät ampuneet lainkaan. Marshallin mukaan jokaista ampujaa kohti ympärillä oli aina useita miehiä, jotka puuhailivat muissa tehtävissä, huolehtivat haavoittuneista, toimittivat ammuksia tai viestejä, puhdistivat tai vaihtoivat osia käytössä kuumentuneisiin ja jumittuneisiin aseisiin. Näitä passiivisia sotilaita ei yleensä pidetty pelkureina. Vaikka he eivät osallistuneet tappamiseen, he saattoivat osoittaa suurta rohkeutta ja ylläpitää varsinaisten tappajien kykyä hoitaa omansa. Vallitsi luonteva työnjako. Voimien tasapaino vihollisen jalkaväkeen säilyi, koska vihollisen jalkaväki käyttäytyi aivan samalla tavoin.” 

Eino vertaa miehiä terästankoihin: ”Kovimmat eivät kestä. Ne napsahtavat poikki. Sitkeät ja ontot, ne ovat lujimpia. Sisus pitäisi valuttaa tyhjäksi. Tai voihan olla, että jos oikein kovasti uskoisi…Että jos olisi uskoa täynnä, niin kestäisi.”

Pohjonen ja Silvennoinen ottavat esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan Rokan esikuvan Viljami Pylkäksen, joka pystyi toimimaan tehokkaasti taistelussa, mutta joka myös tunnusti hinnan: ”Minua se aina kammotti enkä voinut olla ajattelematta, että sota on todella kauheata.”

Eino selviää sodasta olemalla ajattelematta. Ajatukset ja tunteet tulevat vasta jälkikäteen:

”Sota oli kauhea, mutta en minä sitä rintamalla miettinyt. En pelännyt, en arkaillut omia enkä kauhistellut vihollista. Ajattelin, että en minä kuole, vielä, sodassa. / Kuparinenkin selvisi hengissä, mutta pysyikö elossa? Se on eri juttu. / Sodassa hyvä mies on se, joka parhaiten pysty pahaa tekemään. Parhaiten tai pahiten? Sekin oli epäselvää vasta jälkikäteen. Ei siellä voinut eikä osannut miettiä. Ei tarvinnut. / Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen, reppuun kertynyt. Vaikka en minä reppua kantanut, siviilissä.”

Lopussa sovitus

Eino pystyy tekemään tiliä elämästään ja myöntää, miten hän oli vältellyt vastuun ottamista suhteessaan vaimoonsa. Hän neuvoo Joonasta tyttöystävän suhteen: ”Pidä siitä huolta. Kunnioita. Ja sano myös selvästi, jos et siitä tykkää. Ei pidä johtaa harhaan”.

Kaikkea Eino ei kuitenkaan halua kertoa pojalleen ja pojanpojalleen. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen: ”Minä tiedän teistä paljon mutta en kaikkea. Eikä minun kuulukaan tietää. Minä taas en voi itsestäni kaikkea kertoa. Enkä halua. Eivät kaikki minun asiani teille kuulu. Eivät ollenkaan.”

Lopussa Eino houreissaan uskoo, että tapaa haudan takana jo aiemmin menehtyneen Kertun, joka antaa hänelle anteeksi. Se ei kuitenkaan riitä: ”Vaan miten sitä pyytää anteeksi itseltään.”

Kaiken kaikkiaan Eino on kelpo lukuromaani siitä, miten sodan vaikutukset voivat ulottua vuosikymmenien taa.

Kirjailijasta

Matti Rönkä on syntynyt 1959 Kuusjärvellä.

Hän opiskeli toimittajaksi Sanoman toimittajakoulusta ja valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta.

Rönkä tunnetaan Ylen suosittuna uutistenlukijana.

Vuonna 2002 Rönkä julkaisi ensimmäisen dekkarinsa Tappajan näköinen mies. Päähenkilö inkerinsuomalainen paluumuuttaja Vihtori Kärppä, jonka kotimaisemat sijaitsivat Neuvosto-Karjalassa. Suomessa hän tekee kaikenlaista bisnestä harmaalla alueella. Entisiä sotilastiedustelun työtovereista osa on Venäjän turvallisuuspalvelussa, osa mafiassa.

Kolmas dekkari Ystävät kaukana (2005) sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Vuonna 2007 kirja sai myös Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle dekkarille. Tähän mennessä Rönkä on ainoa suomalainen, joka on voittanut palkinnon.

Kirjallisuutta

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Einosta ovat kirjoittaneet mm. Annelin kirjoissa, Lukutuokan kulttuuriblogi, Amman lukuhetki, Kirja hyllyssä ja Kirsi-Maria.